path: root/77786-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77786 ***
language: Finnish




RUHTINATTARIA

Romaani


Kirj.

E. VON KEYSERLING



Suomensi

Anna Leivo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.




Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän
aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan
tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin
ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen
keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut
miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen,
ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä
kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen.
Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden
huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa.
Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa
tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti
sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.

Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat
ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä
korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan
tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa
liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina,
päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat
viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti
hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat
siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen
tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana
tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt
työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan
tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu
niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa
kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja
nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten
vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen
ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten
äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar
oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa
pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten
kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta,
piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa,
ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta.
Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli
selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan
ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä
edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin
kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen:
»Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen
suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida
mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa
Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa
Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi
uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat
myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on
menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun
kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa
elintapoja ja säästää.»

Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut
»sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja
laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan,
rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle
kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»

Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla
taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»

Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on
taasen tuo kauhea tiilitehdas.»

Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi
jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä,
pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen
lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi
paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja
voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta
olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi
oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä.
Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin
pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa
ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän
aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa
seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra,
joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.

»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän
meitä autettava.»

»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin.
»Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»

Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?»
mumisi hän.

»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän
ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy
aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä,
hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli
edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään
vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista
surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar,
ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä
epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta
enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän
minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen.
Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin
seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton
prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat
minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita
koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja
joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»

Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä
hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin
heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»

»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on
jo otettu.»

»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin
olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla
kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää
lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä,
Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No,
Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen.
Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän
on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät
meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on
suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän
on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman.
Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»

»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on
oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»

»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että
sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten
voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty,
hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän
hukassa.»

»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen.

»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä
maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä
halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa,
sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid,
toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.»
Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä
siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»

Kreivi kumartui hiukan ja sanoi ankarasti: »Entä minä?»

»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te... Jo
Birkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith
keksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä
sanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen
katseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa.

Kreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.»
Sitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan
tehdä.»

»Tuletteko tänne päivälliselle?» kysyi ruhtinatar.

»Jos saan», sanoi kreivi.

»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella
rahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.»

Kreivi suuteli ruhtinattaren kättä ja poistui. —

Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan,
vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja
suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin
sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen.
Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä
tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen.
Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja
ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko
akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar
pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.

»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla
uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa
ne.»

»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger.

Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti,
täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen,
johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät
suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut
hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus
haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin,
mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen
hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta.
»Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän,
»voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»

       *       *       *       *       *

Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat
mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat
päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-,
viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan
kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät
tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta
toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää
tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan
luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset
batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana
nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan
eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä
ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara
puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi
rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden
taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät
olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin,
Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi
vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä
kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja
hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen
kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot,
posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen
tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat
hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään
raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä
katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi:
»Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»

Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea
sinä kyseletkin.»

»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on
jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»

Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje
kiviä suustasi noin sopimattomasti.»

»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta
sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin
jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi,
onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei
vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi
ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen,
hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen
saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan
aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä,
mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni
heliotrooppia.»

»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun
hän nauraa, ovat ne surulliset.»

»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on
niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin
surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista
aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin
alakuloista.»

»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta
tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi
siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat
valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»

»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on
Euroopan kevytmielisin hovi.»

Roxane kohautti halveksivasti olkapäitään: »Niin hän.»

Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen
sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi
pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt,
ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus
joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä
kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow,
kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä
joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse
matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!»
huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan,
kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina,
että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli
Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine
tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias
nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi,
painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme
salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie
seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä,
kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran
tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin
tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.

Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta
silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja
molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa
äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin
ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä
kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen
luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän:
»Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi,
sinähän jo itket.»

Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei
se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta,
että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä
kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni
paikka, jota tulen kaipaamaan.»

Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi
hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»

Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen:
»Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori
Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille
luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan
tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta,
kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden
historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi
jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja
lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.

Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan
oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei
paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten,
ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus,
jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen
muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat
sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat
puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat
haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli
pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa,
he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän
sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat
vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään.
Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin
pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme
sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti
olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko
maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen
verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin
imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien
nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi
taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin
nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan
ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi
tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä.
Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa
päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs
puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui
keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri
ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin
tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen,
kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa»,
ajatteli Marie ja huokasi.

Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän
olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt
loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja
vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle
tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi
että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden
runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä
tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta
käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt
äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello
surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee,
ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa
ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena
ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine
kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja
hopeaan verhottu olento, ja odotti.

Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina
miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät
valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt,
mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän
keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja
katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg,
kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja
kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen
majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa.
Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli
täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar
vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan
hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että
kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat
enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten
on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi,
sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä
poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar
Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta
poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen
tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in
käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti
paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle
Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut
mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan
ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan
sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki
jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»

»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle
Laure vastannut.

Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja
hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin
puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus
jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa,
prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.

»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra
näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän
Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön.
Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta
postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona,
sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin
nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo,
ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»

Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan
ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof
arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla
selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»

»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni
Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että
naisen paikka on kodissa.

Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö
keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina
ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita
palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista
ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi
kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin
miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.

Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot
lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä,
suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven
viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat
keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan
soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he
ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä
kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»

»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä,
mitä voisi sanoa.

»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati
valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»

Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri
katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti
kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä,
hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon
puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von
Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan
päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä
hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet
eräälle sivukäytävälle.

»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja
miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»

»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku
prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.

Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä
sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten,
mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli
ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki
sopimatonta.

Hyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle.

»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää
siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei
kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä.
Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat
tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä
hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen
hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti
Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.

Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui
kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi
niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun
hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja
poistyöntäviltä.

»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt
hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului
oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt
miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon
takaisin.

Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä,
toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä
toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä
pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.

Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki
oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet
musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua
itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua,
hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi
vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja
Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta,
että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin
häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää,
minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»

»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi.

»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi
kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia,
ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut,
sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa
kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui
kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti
kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin,
kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä
olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti
liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.

»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui
Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»

»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin
surullista.»

Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu
välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin
peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.

Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät
jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin
puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut
mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien
kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa.
Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki
katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane,
joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut
syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa,
heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä
katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä?
Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»

Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän
itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti
von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin
tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään
keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos
puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi
siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla
äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen
rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin
kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän
todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä.
Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti
tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi
sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen
viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä
Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten.
Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.

»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat
pysähtyivät ja tervehtivät.

»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui.

Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat
matkustaneet pois.»

Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua:
»Oletteko olleet uimassa?

Kyllä, he olivat uineet.

»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco.

Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in
puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»

»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana
metsän reunassa.»

»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen.

»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien
yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in
muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.

»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.

»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki,
metsässä ei meitä näe kukaan.»

Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti
heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle
puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.

»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco.

»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä
poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata,
joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa
vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen
auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana.
Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava
seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän
reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.

»Oivallisesti juostu», huomautti Felix.

Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli
lähellä.

»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat
edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka
eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla
ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti
alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat
tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria
kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal.
Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu.
»Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin
niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on
keltainen maha.»

»Oi ei», pyysi Marie.

»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä
myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä
voimme syödä itsemme kylläisiksi.»

Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui
hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.

»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen
puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia
metsäkyyhkysen huutoa.

»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen.

Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita
muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon
mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi
vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli,
palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä,
Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja
Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui
nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli
kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi
uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä
ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli
asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja
keinuttivat lautaa.

»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti.

»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä
jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja
— silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja
rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi
hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet
leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu
sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen
yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.

»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi
itkeä.

Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat
kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän
hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat
painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan,
mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä
me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa
Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana
Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa
kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset.
»Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä
ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä
juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa.
Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»

Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he
tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu
oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita.
Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät
hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi
suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien
äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui
pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat
hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle
hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan
pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet,
harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta,
oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä
lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain
läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie
ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille
jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla
hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat
läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui
suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta.
Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä
kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei
enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui
hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen
olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin
hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen
sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla
hopeanhohtavissa rihmoissa.

Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi,
tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään
lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän
parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut.
Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen
pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa
vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta.
Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti
liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos
tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin
ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta,
prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei
ollut saatavissa.»

»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin
on aivan hyvä.»

Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän
läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä
pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka
osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä
alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät
puutarha-aitauksen portilla.

»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin
hyvin hauskaa.»

»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat.

Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja
puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä
päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä
olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui
kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään
näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa.
Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi
ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti
ne.

Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän
hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten
poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli
täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa
nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien
täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine
ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi
häiritä.

Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään,
hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.

Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä,
mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen
yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus,
iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun
hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun
parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian
aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja
hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi
suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle
Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi
kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi
hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään
suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta
Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun
kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.

»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?»

»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee
nyt nukkua.»

Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten
poikien kanssa metsässä?»

»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus.

Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän
muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on
omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle
Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy
huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen
tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää,
»on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna
juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana
ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit,
surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti
— niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen
koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.

»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä
puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin
käärityt liinahousut vieressään, ja odotti.

Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja
huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on
prinsessaan rakastunut!»

Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo
Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja
nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.

»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille
takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti:
»Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix
hämmästyneenä.

»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua
viinimarjapensaiden suojaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan.

Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja
viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi
ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»

Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen
viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän
ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia,
punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat
täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja
kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma
lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.

»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie.

»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine
naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.

»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua.

Ei, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää.

»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen.

Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja
nyt kysyi Felix vuorostaan:

»Osaatteko te uida?»

»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta
kieltänyt.»

»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti.

Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että
minä talvella yskin.»

Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja»,
virkkoi hän halveksivasti.

Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen,
Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota
pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä
liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat
niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli
suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua
ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja
nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän
kevytmielistä naurua.

Äkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen».

»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie.

»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti
sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi
hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä
toisilleen, he eivät tienneet miksi.

»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen
mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse
puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan
alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein
kulunutta, merkillistä hetkeä.

Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen
tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut
elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi
yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa,
tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa.
Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi
viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana,
vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän
ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä.
Keskustelukin sujui jo paremmin.

»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?»

»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi.

»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä
puuttuu alistuvaisuutta.»

Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei
voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista
tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina
välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.

Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista,
pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi
nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen
kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin,
kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta
antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain
silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.

Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan
raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä.
He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin
äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»

Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin
siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne»,
kuiskasi Felix.

Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä
pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia
vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie
tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.

»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän
aikaanhan ei olla ulkona.»

Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat
parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni
Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»

Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja
liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo
vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa
pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana.
Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin
haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät
värit ja leveä, hyvin punainen suu.

Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia
oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän
tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on
varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat
hitaasti jälessä.

Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa
rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei
minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»

Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli
koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »_Te_ olette muuttunut, prinsessa»,
sanoi hän, _Te_ olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»

»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?»

Hilda kohautti kevyesti olkapäitään: »Oh ei, prinsessat eivät kehity.»

Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me
emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai
postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»

Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon
postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en
minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat
kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme
eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden
meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär
on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet
illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska
ilma alkaa käydä viileäksi.»

Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko
tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja
kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni
hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi
lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa.
Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:

»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa
itseään, kun me ajoimme ohitse?»

»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan
ihastunut minuun.»

»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös
hänestä?»

»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut
kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa
on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni
ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä
puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn
leukoijapenkin luo, alkaa hän.»

»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie.

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee
pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen.
Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki
miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme
heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti
kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla
noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja
naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti
päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»

Marie tuli hieman hämilleen: »Niin, mitenkä te tiedätte — — —»

Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he
haluavat tietää.»

Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita
puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan
käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä
hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.

Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti
toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä,
jolloin he täällä voivat tavata.

Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän
näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä
tuo kirottu koulu alkaa taas.»

Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta
muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista,
kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja
viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi
nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut
mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen.
»Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle
kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän
kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen
taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten
hän oli poissa.

Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän
ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian
rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se
häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä
kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska
Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät
ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa
täällä viinimarjapensaan alla.

       *       *       *       *       *

Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua
latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen
puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in
kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään
kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.

»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä
hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla
taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen
se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»

»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti
siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee
yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin
rauhalliset urkuäänemme.»

»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian
pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata
ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias
taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän
etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa,
täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»

Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut
hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen
sankari.»

»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät
kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät
koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan
päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on
kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»

Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties
löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»

Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä
joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme
nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee
taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket.
Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi
taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli
hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen
kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat
tänään tuoksuvat.»

Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se,
jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että
Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle
Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää,
oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin
kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi
perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus.
Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin
harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska
Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä
kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten
tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten
neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan,
ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni,
suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle,
että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»

»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore
rauhallisesti.

»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa,
että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten
käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin
surullista.»

»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi.
Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.

Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi
muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä,
jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta.
Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie
ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi
hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa
tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja
hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa.
Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan
palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut
puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia
alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään.
Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän
vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet
puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä
harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä
aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole
ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt
puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore
ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen
ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta
saattoi niin innostua.

Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana
istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään,
että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti
ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo
hurmaavat ihmisen.»

Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän
ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja
huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi
täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten
sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita
ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen,
uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen
auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua.
»Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa
juoda aamun koko ihanuuden.»

»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan
hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten
alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut
päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»

»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi.

»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar.

»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen
ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö
oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin
löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan
ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat
siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin,
loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä
istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»

Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan
ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti
keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan
unohtaneet hänet.

Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan
metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä.
Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla
näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä
tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin
silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun
äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin
kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi,
ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki
tahdoin oppia.»

Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei
hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän
sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja
välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa
tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat
luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti
niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin
pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja
tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.

Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä
yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin
kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville,
että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan
muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä
anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon
hillittömän nuoren miehen takia.

»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi
Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»

Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana
kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi
outo liikutus hänen kurkkuansa.

       *       *       *       *       *

Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista.
Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään.
Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on
kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä
on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä
kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä
hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta
Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että
molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa
noudattaisivat kutsua.

»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie
pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni
Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän
väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä
kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin
etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»

Parooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän.

»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni
nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä
prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof,
ja voitiin lähteä.

Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi
ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä
perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma.
Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään
saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.

Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka,
keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee.
Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja,
täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä
taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin
jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut,
paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa,
suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan
talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti,
myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja
poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz
itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.

Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan
jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui
sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen,
sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään
vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin
sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat
värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia
kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen,
miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.

»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar
Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»

Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar
Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa
ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi
puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma
häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä
kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä,
siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset
yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua.
Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja
yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä
oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä
itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von
Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa,
kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat,
ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut,
että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä
uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa
musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja
hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin
iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden
oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli
kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin
kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä,
hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti
kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat
luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella
pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena
levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä,
siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä
kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine
sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti
kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.

»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!»

Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän
isänmaamme on kuitenkin ihana maa... Katsokaapa, täällä ei ole
ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»

»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof.

Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle
lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja
prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen
alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet
puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien
lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten
tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman.
Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja
peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus
uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska
luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon
tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien
seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli
jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan
prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän
kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät
sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»

Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän,
»huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».

»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari
von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.

»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin
esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä
ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo
tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo,
ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion
dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että
kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.

»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän
tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on
sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu
oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!»
Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»

»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat,
niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme
isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über
alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana
yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.

Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän,
sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi
läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita
häntä.

»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen.

»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin
kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.

Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen
kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»

Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset
kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan
kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»

»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän
sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus,
silloin putkahdamme pakoon.»

»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie.

»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa;
siellä voi sattua yhtä ja toista.

»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti.

»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella,
mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»

»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa.

Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään
ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä
juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja
hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn
ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni
olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen:
»Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen
liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»

Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No
niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»

Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia
Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti
ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä
illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla
tämän Eenokinsuvun kanssa.»

Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi
pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut,
se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin
ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja.
Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz.
Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä
ollut täydellinen pettymys.

Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja
tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä,
kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin
tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen
juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva
monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän
häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda.
Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama
miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He
kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti,
että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth,
niin ette saa sanoa.»

»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda.

»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta
tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin
astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin
suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi
kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat
ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun
te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin
parasta elämässä.»

»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa.

»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie.

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä
vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne
sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku
Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki
tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen
laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa,
ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet
kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja
kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti
korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden
kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä
kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten
kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä,
Hilda. Olkaamme ystäviä.»

»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena.

»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie.

»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda.

»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja
suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun
sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä
kulkivat he edelleen.

»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä
kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä
prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»

Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä,
tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan
pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa
kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.

»Mitä sitten?» kysyi Hilda.

»Kerran keinua», jatkoi Marie.

Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti
tehdä.»

Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita
alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten
hiljaa: »Serkku Egon!»

Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni
sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»

»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää.
Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»

»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti.

Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille
sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi.
Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen
allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen
yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui
kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä
aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta
tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa
avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi
Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda,
»hän tulee tännepäin.»

Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt
prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut
sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli
kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään,
virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin
sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.

       *       *       *       *       *

Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle
vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in
kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine;
punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen,
toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät
räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat
huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui
prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä
tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti,
näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja
kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in
kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan
viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö
teidänkin mielestänne, Keck?»

»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti.

Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan
talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat,
neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi
erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli
hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein
hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin
hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen,
»varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi
oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten
katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle
etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa
edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar
Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan
jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin
täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi
hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt,
sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa:
»Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti
nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa,
rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt
minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan,
sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä
hallitsija.»

Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä
huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä»,
sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi,
olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta
mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys
olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on.
Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta,
»ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»

Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg
ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki.
Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki.
Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen
leppäpensaikkoon.

»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme
kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin
vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten
täysi hiljaisuus tietysti.»

Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan
eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä
kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle;
prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista,
erinomaista!» huusi hän ja nauroi.

»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa.
Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun
ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta.
Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis?
N'est pas, il est beau, mademoiselle?»

»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti.

»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi
prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei
tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova
kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan
äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka
kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä,
tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme
näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore
ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui
lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja
haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa
istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä
auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi,
kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen?
Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen
jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.

»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset
hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt
ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti
senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän
on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan,
hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te
olette?»

Kapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja
unisena.

»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla
puhetta.»

Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään.
Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset
seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon
edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi
itse isäntänä.

»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän
ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset
koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»

Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu
kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi
käydä liian myöhäiseksi.

»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät
välitä ohjelmasta.»

Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi
jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin
selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain
kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi,
että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko
puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi
ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea
ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi
joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken!
Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»

Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut,
sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa
menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin
olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme
niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota
toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen
henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi
keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä:
»Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan
hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin
näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten
nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän,
Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani
perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki
silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa
tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen
lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»

Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat
hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen
syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla
kokonaan omia itsiämme.»

»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi.

Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina
kohtelias.»

Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki
oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin
olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».

Kun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät
juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta
päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi
hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne
poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä
kostuivat.

Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn,
täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus
hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten
seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja
käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi.
Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat
kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät,
naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg,
mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat
täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa
puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan.
Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi
nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von
Dachsberg loukkautui.

»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan
pyytää.»

»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän.
Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta
päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee
kuutamokävely.»

Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja,
prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää
tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme
sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä
tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä
löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat
naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»

Naisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui:

    »Füllest wieder Busch und Tal
    Still mit Nebelglanz,
    Lösest endlich auch einmal
    Meine Seele ganz.»

Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi
liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana
näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen
kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska,
joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää
sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.

Mutta Marie ajatteli: »Hän näyttää aivan aaveelta.»

Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle
Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia
askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta
neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.

Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi
vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa:
»Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen
seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».

Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja
katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh»
kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä
vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa
ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi,
että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen
keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle
Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja
katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille,
hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin
oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja
väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja
opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»

»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä.
— Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan.
»Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»

Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen
vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän
sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua
kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos
joku sen tietäisi.»

Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni
peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla
kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.

Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti
liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän
luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin
paremmaksi.»

       *       *       *       *       *

Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa
Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut
mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian
puheeksi äitinsä kanssa.

»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän.

»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään,
»mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»

»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä
tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»

Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut
asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar
Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan
Schillerin »Rosvoja».

Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka
suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta
pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa
elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt
repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita
ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat
ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä
kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa,
että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat
täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan,
ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät
kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta
ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli
liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin,
jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa
kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat
silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä
istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa
syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi
sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut,
kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli
Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen
teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat
astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät
kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä,
kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen
rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin
vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin
aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi:
»Jumalan kiitos.»

Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta
katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista
aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin,
kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja
jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi
tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi,
joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen
Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun
teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella
ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta
permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa,
juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.

Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla
seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen
rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut
päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille
tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin
saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta
Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin
tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin
kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin
puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita
teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti
tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä
kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät,
punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta
elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän
kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.

»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar
Dünhofin kysyvän.

»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs
rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon
metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan
miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan
seurustele kukaan.»

»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar.

»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi
olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen,
ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien
harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz
jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä;
hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa.
Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis
tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen,
tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta,
loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota
kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa
hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie
kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa
tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin
käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa,
hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi
suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä
jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän
lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai
itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi,
Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset,
leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi
hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret,
tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä,
hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa.
Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän
näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän,
että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen
poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat
toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi
itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt
liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin
Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden
kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi
koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä
hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota
hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän
aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von
Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat
lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä
järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.

Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja
itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt
hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa,
joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa
alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja
kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie,
se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän
ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt
Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto
tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota
he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa
yksinäisyyteensä.

       *       *       *       *       *

Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma,
joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren
kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut
kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin.
Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa
oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen
ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri
oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän
alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran.
»Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille,
»voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla
edestakaisin.»

Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi
parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»

Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on
vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»

Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten
päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi,
ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului
alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti
puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat
lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli
nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki
lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan
oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan
eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen.
Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen
luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit
kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään
poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet
lähelle häntä.

Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa,
pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»

Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä
»Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian
vyötäisille ja oli hänen ystävänsä.

Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi
mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois
hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä,
kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot
katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»

Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan
suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän
olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen,
suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi,
korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän
teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen
entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni
Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg
ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan
ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien
puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin
kansojen puolelta.»

»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä
heräsi ajatuksistaan.

Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja
elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.

Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin
paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe
ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.

»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä
puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri
senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties
tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on
hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan
Britta.»

Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että
Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä
aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.

Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän
totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät,
ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen
kanssaan.»

»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan
punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»

Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti
hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»

»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä.

»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat
hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin
edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin
teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan
luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa
puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»

Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta,
ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.

Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet
prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö.
Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen
päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää,
silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»

»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi
ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen
lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»

Ja se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin.

Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun
luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien
viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin
katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon,
piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän
pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen
nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti
odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan
käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka
hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti
häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta
vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen,
sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras
otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber,
tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine
leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi
aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti
kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi
hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.

»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.»

»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki,
miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille.
Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta
nautinnosta viimeksi teatterissa.»

Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen
jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään
otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin
varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että
taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa
sydämessä.»

»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo
virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»

»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja
silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»

»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie
ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»

Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut
teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä,
mutta minä en uskaltanut.»

»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi
tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»

»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä
lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen
aidan säleitten välitse.

Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän
teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»

Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui
Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton
muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän
korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja
ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.

Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama
miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän
oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut
sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni,
keltainen kukka matkalla oli pudonnut.

       *       *       *       *       *

Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin
pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta.
Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha
ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit
sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä.
Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski
kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa
makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat
kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber
saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja
hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta
seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin
Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja
löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista
ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta
heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen
äitinsä ja hymyili hänelle.

»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän.

»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle
hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa,
jotakin, joka sammutti janon.

»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme,
matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän,
sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.

Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä.
Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon,
ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden.
Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia,
puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien
täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman
korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä,
kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella
sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen
edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja
nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli,
silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas
pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen
huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja
äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä,
valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie
näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi
tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui
syvään uneen.

Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden
pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset
saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni
ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui
Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta
tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä.
Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta
kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita
hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää.
Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan
joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia,
joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin
valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine
öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen
paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja
vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen
käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen
ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua
siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä
puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden,
vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös,
astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen
luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin
nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus
saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti
uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät
kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi.
Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut
ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi
hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli
sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa
huoneesta.

Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi.
Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä.
Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään
kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen
askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan
on täällä», välähti hänen mielessään.

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä
istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka
parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja
Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin,
viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen
tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle
ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet.
Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla,
hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat
käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät
katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar
istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt
mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat
vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin
ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä,
oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja
tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa
solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla
kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät
silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan.
Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No,
muistatteko?»

»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane.

»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista.
Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa»,
virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu
valo, tuttu tuoksu ympärillä.»

»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada
liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin.
Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin
ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla
äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena,
olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi.
Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin
aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat
naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit
puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä
ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään
hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure
ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse,
he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän
oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine
jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa
pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan
tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie
palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»

»Wirth parka», virkkoi Eleonore.

Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla
ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten
kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä
oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja
Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori,
hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin
sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra
professori mutta olen sen unohtanut.»

He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat
äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.

Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa
kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»

»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi»,
sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»

Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat
tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»

»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane.

Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen
katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen
pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.

Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli,
hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset
ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä
kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von
Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan
valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli
klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita,
suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»

»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle.

Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään
huolimattomasti ja huonosti.

»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän
harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»

»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi
Minsky korkealla, laulavalla äänellään.

Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei
tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja
peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan.
Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin
puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella
alas puutarhatietä.

Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja
virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»

»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä
kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me
hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»

»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna.

Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua,
nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»

Marie nauroi: »Oh en, sen olen jo antanut anteeksi.»

Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin
vaatimusten mukaan.

Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä
nyt on alistuvaisuuden laita?»

»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.»

»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina
sinuttelivat hän ja Felix toisiaan.

»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun
seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin
ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan
»kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin
»kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä
kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se
olisi maailmantapaus.»

»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä.

Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen,
olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät,
palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa
puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on
heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin
laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa
kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin
tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi
tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»

»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi
Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt,
sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se
ei ollut samanlainen kuin muut.»

Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka
tapauksessa on isäni sitä mieltä.»

»Ja täällä kotona?» kysyi Marie.

»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin
päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli
sopimatonta.»

»Sitä se kai olikin.»

Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä
persoonallisuutensa säilyttämiseksi.»

»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti
Hilda.

Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha
puutarhavartija.»

Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet
yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa
värähtivät.

Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa
portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»

»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui.

Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen
jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena
vaaleassa tennispuvussaan.

»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten
kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee
nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»

»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena.

Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että
prinsessa —»

»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie.

Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä
ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei
ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki
hänet iloiseksi.

Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä
Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt
Pietarissa.

Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani
eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»

»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois
kaiken ympäriltämme.»

»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan
laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»

»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava,
muuten tekevät ne alakuloiseksi.»

»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti
kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle
päänkivistystä.

Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle,
minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään
kapteeni Keckin selityksiä.

»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä
tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle
asiaa.

Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt
puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi
aihetta pelkoon.

Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret
halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran
olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi
kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.

Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville
portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi
puksipuuaitauksessa.

»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar.

Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa
yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy
salamoita.»

Puutarhasta kuului heleätä naurua.

»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski
kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen
kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään,
hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun
kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon
kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja
niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»

Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith
ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei
karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar,
»mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän.
Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa
maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla
minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»

Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti,
sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme
auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme
jonkun verran onnellisia.»

»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi
pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.

Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu
enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi
tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla
leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti
valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin
teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen
käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi
tahdottomana hänen kättään.

Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää
ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat
ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa,
ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat
tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan.
Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja
häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat
hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli,
tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he
suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla.
Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain
makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti
silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen
liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti
otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun
Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie
lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä
painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja:
»Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä
uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät
hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi.
Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith,
hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät
piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa
ikkunalasia vasten.

Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani
helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan
oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden
keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi
kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin
yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi
lähtömerkin.

Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä
suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä
vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa
ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin
pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen
edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän
varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät
poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli
tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea
sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten
askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta
kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut
tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että
jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa
kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin
häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen
kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan
ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja
imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen
ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri
ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen
hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta,
aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin
pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin
täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin
juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin
väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja
minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma
rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.

»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä,
suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun
ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän,
tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja
muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi
löydetyn luurangon.»

»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore.

Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän
halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä
kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.

Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti
morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»

Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran:
»Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä,
joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä
kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon
paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen
aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha
palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin
palvellen herraansa.

Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith
muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät
valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne,
oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut
erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä.
Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta
oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän
ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi
aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan
kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle
puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut,
ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain
valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut.
Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän
sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä
oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on
kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.

Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän
oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista
kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän
kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen.
Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä
teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on
haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»

Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle
kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen
tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa
kurppiani.»

Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen
valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten
ajattelin...»

Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte
siitä kyllä huolen.»

Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä
naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita
mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»

Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan
ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja
virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen
hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina
semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»

Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen
haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»

Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta
sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai
onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»

Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän
torjuen.

»Mutta herra Buche», väitti Streith...

»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies,
minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt
työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»

»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa
itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule
valmiiksi.»

Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut
keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten,
oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi,
poistui hän huoneesta.

Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta
ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän
istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen
mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi.
Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli
tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin
elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren
tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian
elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä
luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä,
että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei,
hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut
heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni
sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen
veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti
hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen.
Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen.
Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho,
himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita
kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi
pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja.
Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan
hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea
karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti.
Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen
sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä
ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti
yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi
hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti
hattunsa ja meni ulos pihalle.

Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo
pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith
pysähtyi katsomaan työtä.

Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen
luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.

Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet
suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista
hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet
niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä.
Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita,
kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat
vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti
ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta
äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja
meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa,
mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi
itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin
lämmitelläkseen auringonpaisteessa.

Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten,
nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki
sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä
niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään
ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin
vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli
ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä
alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon
harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli
solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin
lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta,
käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin
ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo
huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva,
joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella
puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata
vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut
olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori
tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia
hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja
tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti
tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat
käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin
vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella
uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton
esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»

»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta
ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin.
Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan
hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset
seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien.
Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti
tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli
uudelleen iloiseksi.

Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui
sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren
jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella
hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja
krokuksien puoleen.

Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan
päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän
asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia
pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat
kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen
yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä
kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen,
kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli
hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen
taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi
se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia
värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller
kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun
hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi
niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja
odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja
sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta.
Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi
katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö
metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän
tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden
käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.

»Saanko seistä täällä?» kysyi hän.

»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi
kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin
taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat
kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti
nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller
ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.»
Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki
mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa
nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön
takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui
tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä
paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua
nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule
enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.

»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith
häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi:
»Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.

»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on
suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»

Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin
viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää
määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin
kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin
taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle
iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.

»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun.

»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään
oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin
kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa
ulko-ilmassa.

»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith
edelleen.

»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet
lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa,
silloin joskus pelkäämme.»

»Ovatko naiset aivan yksin?»

Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta
hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa
salametsästystä.»

»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta
häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta
hän ei tee sitä.»

»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti.

»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei
sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa
kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä,
asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on
kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun
kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»

»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith.

Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat
vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä
alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi
pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita,
kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä
kulullaan. Streith tunsi olonsa omitui­seksi, kuunnellessaan tätä
salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi,
johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.

Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului
koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi
Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa
sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät
kuitenkaan enään tule.»

»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith
jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.

»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin,
haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith.

»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos
te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se
oli tyhmää.»

Streith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli
hän.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy
mennä tuonnepäin», sanoi Streith.

»Ettekö pelkää mennä yksinänne?»

»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.»

Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän
siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla.
Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus
tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.

Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli
yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti
häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka
syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa.
Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli
nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään
huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon
tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi.
Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän
burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä,
heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta
väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni
tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin,
joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön
alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.

       *       *       *       *       *

Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan,
eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle,
kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä
olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin
kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen.
Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt
olivat kutsutut mukaan.

Kun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana.

»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky.

Mutta neiti von Dietheim sanoi: »Minusta se on dramaattinen.»

Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille.
Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa
papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua.
Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja
alakuloisena joi booliaan.

»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau
ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien
rakastettavuudesta.»

»Minullahan on lomaa», väitti Felix.

Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti:
»Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole,
se säästetään pääkaupungin naisia varten.»

»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von
Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä,
hävisi hän.»

»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna.

Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden
satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.

»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.

Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia
te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.

Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului,
että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck
on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee
pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin
rakkausajatuksensa.»

»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun
kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein _yksi_
ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»

»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille.
Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki,
kreivi.»

»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on
tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme
aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»

Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin
kaunista.»

»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä.
Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo,
että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»

»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti
ruhtinatar Kusmin.

»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina
Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»

»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar.

»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös
nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.

Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja
liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin
arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni
varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja
nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä,
miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin
peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen
hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten.
Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi
se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro,
joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti
jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen
tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi
ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi
asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo
ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin
rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän
täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda
kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»

»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen.
Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen
linnassa piti hän sitä oikeutenaan.

Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja
nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli
laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu,
joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden.
Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja
rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat
paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä
ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet,
käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.

»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien
riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului
kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»

»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa,
mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»

»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei
ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan
hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi
kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta
tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen
kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»

»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä
»mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan
hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka
mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen
riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta,
jolla on sidottu.»

»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään
velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa
tyhmyyksiensä seurauksia.»

»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen,
»minä kuolisin sellaisena hetkenä.»

»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta
Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa,
ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen
hänen halveksumisensa.»

»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi,
ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten,
koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»

Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse.
Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja
sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee
aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota
jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»

»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie.

Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat
vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa:
»On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden
kesken?»

Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain
ennenkuulumatonta.»

»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat
hitaasti läpi pensaikon.

»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.»

»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie.

»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon,
mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on
pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä
istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä
osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka
liikkuivat edestakaisin.»

Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy
palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä
minua.»

»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä,
ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»

He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan
heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän
kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en
olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi
omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.
Hän vei käden silmilleen.

»Itkettekö?» kysyi Felix.

»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.»

Kiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle.

Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme
kenenkään huomaamatta perille.»

Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli
syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja
huolestuneet naiset ympäröivät hänet.

»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle.

»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä.

Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen
kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.

Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar
merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.

»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa
loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka
saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä
satakieli-iltaa.»

»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.»

Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea
jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen
kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:

    »In einem kühlen Grunde
    Da rauscht ein Mühlenrad,
    Mein Liebchen ist verschwunden,
    Das dort gewohnet hat.»

Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he
puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta
herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella,
silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen
oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt
mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän
käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti.
Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden
keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa
Felixin kevytmielisyyden.

»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi
etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana
nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin
iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme
milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja,
no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä
olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut,
että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa,
sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis
Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä,
korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta
veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse,
niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä
vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä
suhteessa toisiimme olemme.»

»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti.

»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen
hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo
ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi
heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni
pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina
demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa
ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää,
miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»

»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta,
»Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä.
Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket
kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee
perintönä.»

»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena
ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen,
»perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti
kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»

»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja
kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.

Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut.
»Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän
vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita
pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha
itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja
intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs
ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin
tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki
nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä
ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas
kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa
liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa,
saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.

Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle
ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi
toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset
aivan hajalleen.»

»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli
on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»

»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne
suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»

»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith.

»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme
tehdä!»

Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat
kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa,
tervehti hän ja poistui.

»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti
huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja
loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät
ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat
niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith
juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha
nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi,
hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt
ja suljetut navettaan.

Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä
sykki rajusti.

Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut
höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki
kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten
voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»

»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän
vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»

»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman.

»Ilta-urheilua», sanoi Streith.

Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että
täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö
halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin
alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka
edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.

Streith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta.

»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman,

»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.»

Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama
alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi
hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset
kesäiltamme.»

»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi
hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.

Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen
kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja
niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.

Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi,
että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit.
»Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.

Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu
vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi,
silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä
sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja
karhean näköiset.

Streith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä.

Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja
sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en
halua käyttää käsineitä.»

»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith.

Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer,
soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin
rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä
en voisi nukkua.»

»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith.

»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin,
pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin
valkoiset kädet?»

»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat
kädet.»

»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti.

Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra
kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»

Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti
hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo
viipynyt liian kauan.»

»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen,
»nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni
edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.

Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit
seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet
kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja,
pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu
ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu
piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella
pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja
pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella
varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.

»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän
sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin,
työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako
olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen,
hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän
heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista
kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki
pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa
suunnitelleet myöskin matkaa?»

Streith ei ollut kuullut siitä mitään.

Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta
lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan,
räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi
Streithia lasin reunan ylitse.

Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan
tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme
täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa
yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»

»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith.

Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen
pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina
rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin —
katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt,
minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu
Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta
saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen
ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen.
Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista,
sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»

»Hm, niin», mumisi Streith.

»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi,
»selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman
osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin
hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla
toisenlaista.»

Britta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo.

Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä
puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon
germaanista, paljon isältä perittyä.»

Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa,
valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine
kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman
puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja
katseli synkkänä ulos.

»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän
surullista. Minkätähden istun täällä?»

»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea,
siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän
huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän
syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte,
se loukkaa, se suututtaa.»

Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten
tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi
vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän
huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset
verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta
pidätän naisia liian kauan.»

Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi,
meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»

Streith nousi sanoakseen jäähyväiset.

Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla
toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne
hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»

Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin
olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»

Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen,
pikku narri», sanoi hän.

»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä.

Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön
ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli
niitä.

Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka
tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään
parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin
pahastuneen näköinen?»

»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala
kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee,
kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä.
Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät
selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin
olemme.»

»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä
kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen
näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»

Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä
kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte
lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan,
sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta
sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta,
mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia
kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen
mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»

Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone
sisältäpäin.»

Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden
kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen?
Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista
sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan
hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle
iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen
elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.

Streith ojensi hänelle kätensä. »Kiitän teitä seurastanne.»

»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun
olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan
hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi
tiheikköön.

       *       *       *       *       *

Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan,
joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi
Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja
pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu
yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»

»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane.

Eleonore huokasi: »Miten olen kaivannut tänne kotiin.»

»Ja nyt?» kysyi Roxane.

»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin
luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja
kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä,
koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»

»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut
nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten,
kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin
jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja
neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun
jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja
nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja
haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin
kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki
voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa
vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä
ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja
sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»

»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin
makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin
niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset
silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja
tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä
enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken
kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa
tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»

Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen
elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.

Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon
jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on
ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin
siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen
niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»

»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he
vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.

Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli
pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi
tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin,
jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun
puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja
nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta.
Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi
mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah,
Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette
viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä,
Streith huomasi, että hän oli iloinen.

»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä.
Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia»,
virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule,
että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»

»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He
kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.

»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar.

»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen
pannut taloani kuntoon.»

Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette
milloinkaan tule valmiiksi.»

»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith.

»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar
edelleen.

»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja
rapukeittoineen», vastasi Streith.

Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut
mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt
rangaistukseksi pysyä kotona.

Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt
istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen
alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien
muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen,
kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka
täyttivät ilman, uivat kullassa.

»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä
päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»

Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti
kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten
se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi
hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella,
totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun
katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin
niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat
vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja
hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»

»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi.

»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan,
että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se
riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen
tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on
liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»

Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte
siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli
orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi,
että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin,
joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen
mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti
hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös,
hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut
minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen
keskustelua.

»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle
harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut
itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen
nimi on miss Vanderbilt.»

»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar.

Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi.
Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen
nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»

»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä,
teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar
Dünhofille.»

Streith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän.

Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi
hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»

Ei, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön.

»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka
vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi
keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi
kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.

Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin,
joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun
hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä
varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen
odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa,
silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi.
Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä
jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa,
ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.

       *       *       *       *       *

Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat
nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa.
Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja
kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat
hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui
ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin
rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin
surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut
itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä
mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta.
Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli
täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut,
ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän
aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet
huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.

Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä
keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei
laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen
vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut
keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan
kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien
nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa
nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta
suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon
tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan
päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut
ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään
oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli
tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla
omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli
mentävä puutarhaan.

Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin,
liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja
kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin
ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä
tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko,
musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla
auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon
ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja
lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan
alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja
jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat
molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi
hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja
hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun
hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja
valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin,
alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin.
»Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän
mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa
sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja
punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu
sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä
tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi
loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä
pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja
-penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja
nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä.
Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni
teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään
jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai
nuo kauheat velat.»

Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten
hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen
nukkunut.»

»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta
ohitse, ja silloin huomasin teidät.»

Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin
vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän
suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt
mahtoi häntä suututtaa.

»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun
tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»

Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?»
kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»

Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi»,
sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn
kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne
kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias,
moitteettoman kohtelias.»

Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja
hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en
ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja
kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että
prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda
halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole
uudenaikaisia tyttöjä.»

Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö
pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi
mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen
tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.

Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen
oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän
valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa,
se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana
tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen
kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään
aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»

»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix.

»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy
paremmin tietää.»

Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella.
»Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni
madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka
seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa
hänelle.»

»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie,
»mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee
uudenaikainen tyttö?»

Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen
tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin
sano, että hän sattumalta kulki ohitse.»

Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat»,
sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että
tiesin teidän istuvan täällä.»

Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on
kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä
tahdon.»

Marie nyökäytti: »Sanokaa vaan.»

»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi,
ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä
olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin
hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi,
että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei,
mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään
ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista
ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta,
että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja
minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin
paljon?»

Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset
kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa
hartaudenharjoitusta.

»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi.

Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi;
»Mitä minun vielä on tehtävä?»

Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta.
»Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix,
»vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla
hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»

Marie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista.

»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi
toisiaan.»

Mutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä.

»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken
vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna-
ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan
edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix,
»hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo
sireenipensaikkoon.»

Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän
päättävästi.

Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse
puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella
oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien
täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo,
menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri
takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä
hiekalta.

»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä
kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à
part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei
ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»

»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.»

Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan
hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten
kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.

Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan.
Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja
minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni
hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri.
Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.

Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen
ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni,
kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»

»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen
silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette
täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»

»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat
jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään
aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä
lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi
päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin
palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko
tuon yön olen istuva penkillä puistossa.»

»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä
voi tulla puistoon.»

»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa
istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin
mahdotonta, ihmettä.»

»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie
kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»

»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi
tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä
sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»

Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee
sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli
valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.

Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän
yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille,
mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset
nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka
Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.

»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix.

He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He
eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi,
ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet
puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa
hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään
siihen vastata, ja niin he erosivat.

Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja
tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli
nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von
Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut,
kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä
liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli
varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli
rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle.
Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista
Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie
makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja
hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka
oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli
sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria,
tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella
itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi
rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua,
hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli
nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se
olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.

       *       *       *       *       *

Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan;
kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään
ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla
peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille
asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän
istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.»
Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo
kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu
liian paljon sokeria.»

Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti
ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti
ruhtinatar.

Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa,
ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana
seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea
taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita
täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen
vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen
vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa
kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt
ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.

»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof
huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»

Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla
paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi,
että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän
saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä
tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja,
narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja
vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden
ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän
luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura
ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».

»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin
itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä,
he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli
tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin
nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on
silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin
ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»

»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.»

Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta,
reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu-
ja keittiökasvitarha.

»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan
nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»

»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.»

Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti
ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.

Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä
gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen
rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»

»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö,
Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole
milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin
kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen
välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan
porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»

»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan
nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»

Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan
yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän
porkkanoillanne.»

»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith,
»ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää
huomaavaisuutta.»

»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy
nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan
niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi»
askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat
olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja
meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle
ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä
kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi
hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin
rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa
minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»

Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle,
huuhtoi ne ja tarjosi naisille.

»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin
maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»

Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee.
Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet
lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli
vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte
te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi
elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin
nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin
ylihovimestarittareen.»

Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän,
»on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni
ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai
juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa
heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti
ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään,
luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin
vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti
äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt
mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»

»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi.

Mutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan.

»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin
pettynyt lapsi.»

»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti,
»merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme
yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että
lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»

»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui
voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne
halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»

Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö
milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin
haukikotlettien ja voileipien suhteen.»

»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin
yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia
liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen
sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen
liittolainen.»

Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin
haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.

Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita,
hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä
alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen
merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti
syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt,
kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»

Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa.
Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti,
ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen
vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.

Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös
koskettimista.

Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma
tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen
hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja
katosi.

»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen.

Streith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika.

»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa
ottaa penkki pois akkunan alta.»

»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar,
»siis kunnianosotus.»

Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä
kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän
tervetulleita esineitä.»

»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva
von Syrmannin?»

»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän
istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut
minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän
värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin
pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.

»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.»

Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä
paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui
hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni
kanssa.»

»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar.

Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi
vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka
olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei
enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan.
Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen
orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»

Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan
nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä
oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli
käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine
orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä
helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi
hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa»,
murisi hän.

Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui
kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi
hän seisomaan ja tuijotti Streithiin.

Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi
hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni»,
alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua
tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä,
enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette
vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven
kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole
tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»

Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin,
hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat
pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni,
päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja
korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.

»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja
isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole
suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten
talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä
ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä
myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»

Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu
eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta
vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli
itkevää, nuorta olentoa.

Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun
tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»

»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?»

»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta.

»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi
olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi,
mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme
nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea,
älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»

»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä.

»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne,
ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva
äitinne pelästyisi.»

Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät
hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta
kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi,
kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.

»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi.

»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te
saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän
minua.»

»Se oli varmaan ruman näköistä.»

»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan
ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä
kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»

»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith.

»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen
kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin
jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti
puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin
kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta,
hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi
minulla pyhäpuku päälläni.»

»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu
tulisi iloita uudesta päivästä.»

»Minkätähden?»

»Koska olette olemassa, koska olette nuori.»

Britta kohautti olkapäitään: »Senhän jo tunnen.»

»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa
ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»

Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi
kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin
prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne
teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan
samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät
väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»

»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän
toivoi, että Britta jatkaisi.

»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu
nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on
maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä
kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se
verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»

»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen
maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»

Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun:
»Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä,
äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»

Streith koetti myöskin nauraa: »Niin, hm, yllättävää se oli.»

Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka,
avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja
rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.

»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?»

»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no
samantekevä, hyvää yötä.»

»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta.

Streith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa.

»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi:
»Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen
huoneeseen. Hyvää yötä.»

Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti
takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman
päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän
kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään
Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja
istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.

Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin,
joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui
Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi
lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia
kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.

Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar
kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes
hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut,
hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui
Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla,
kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka
vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo,
koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän
etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä,
huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.

       *       *       *       *       *

Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui
taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia:
»Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe
olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.»
Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän
jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole
toisten vallan alla.»

»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof.

Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren
hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina
aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä
tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian
hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli
pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean
pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki
mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.

»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä
huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä,
rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin
kadonnut.»

»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar,
»emme jätä sitä kernaasti.»

»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla
paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä
oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri
astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta
valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet,
pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni,
tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»

Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä
pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena
työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän
Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin
villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan
köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret
tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»

Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin
suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen,
ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen
nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja
painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine
ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa,
tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä,
ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen
juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä
vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja
hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.

Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki
neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki
myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän
jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle
aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän
ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun
luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo
mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski
ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi
talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos
ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki
kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa
kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee
ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä
jalalla milloin toisella.»

Ruhtinatar nauroi: »Niin, täällä maalla on elämä mietiskelevää.»

»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan
anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin
tehtävää.»

»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on
jossakin määrin terve.»

»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No,
siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid.
Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin
aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .

»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar.

»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä
olevan perättömiä.»

Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka
toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä
toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.

Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi
hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon
merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset
avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme
naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka
jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt
prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on
sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta,
ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta
asiasta?»

»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän
ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»

Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja
ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin
toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan
edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi
ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän
esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin
toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi
uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller
voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai
tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla
syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia
säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää
järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»

»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi
ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän
ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin
saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten
tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut
perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa
elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»

»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin
kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei
nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet
asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa
Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on
nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä
oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon.
Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota
täytyy totella.»

Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes
prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen
täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.

Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin,
jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan
omituisuuksista.

»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on
varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan
haluaa prinsessa olla yksinään.»

»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti.

Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla
häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»

»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen.

Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä
oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden
sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää
aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä,
tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan;
ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen
rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan.
Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni
puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva,
jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu
itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja
kiihottavaa.

»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin
ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista,
tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja
kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien
silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No,
tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»

»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena.

»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta
sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy
jakaa jotenkin aikasi.»

»Miksi juuri minun?» kysyi Marie.

»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää
hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi
elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun
kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»

»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen
kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.

»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä,
kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»

Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua
perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»

»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä
muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua
paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei
ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes
on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko
elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja
kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia,
ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa
elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi.
Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa
kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu,
ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole
suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten
ei paljon muuta löydy.»

Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin,
sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa.
Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi
Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä
kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea,
nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento
harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin,
lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta
yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli
ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen,
pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt
kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja
surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin
elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän
lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan
Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä
täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä
on suloista, hurjaa, kiellettyä.

Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin
vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät;
te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me
vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»

Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä
yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»

»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette
oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että
istutte täällä ja viljelette kaalianne.»

»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.»

»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa
kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään
liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja
yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»

Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran
suvaitsee torua minua.»

Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy
laskeminen leikkiä.»

Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista
hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen
korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi
kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin
tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta
nuoresta miehestä.»

Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on
varmaan saava huonon lopun.»

»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että
hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi
muuta reservissä.»

»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön
matkaansa.»

Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat
ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.

Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja
Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa
halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä
ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa
vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin
haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta
lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään
täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»

Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta
puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie.
Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle
toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun
siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat
he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan.
Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.

»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän
ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa,
Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen
turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman
kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä
oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle,
»tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.»
Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut
liian suuri.

»Minkätähden itkette?» kysyi Felix.

»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä
minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja
surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos
et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka
kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa
minulle, että et milloinkaan jätä minua.»

»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan
kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole
tulleet tänne itkemään ja valittamaan.»

»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas
kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa
ja huutaa: Uh! uh!»

»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta.
Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän
olemme aivan lähellä.»

»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös
kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden
et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»

»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita?
Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla
nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»

»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole
hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja
sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa
ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»

»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista
vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen
tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan
tämmöisistä asioista.»

»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän
olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on?
Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»

»Vielä sekin», murisi Felix.

He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen
rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja
valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.

»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne,
ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä
on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta,
unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat
ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso,
se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa
lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää»,
kuiskasi hän.

»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas
kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen
tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne
palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»

»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä.

»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran
kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!»
kuiskasi hän, sitten he erosivat.

Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet
etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään
hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut
oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset,
nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen
olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä
puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu
lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua.
Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi
raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia
kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien
mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo
keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix
jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat
papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa
alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti
hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna,
astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.

»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta
kostea.

»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten
tulen, odota.»

Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix
odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä.
Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä
kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa
viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä
seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa
prinsessasurut, ajatteli Felix.

       *       *       *       *       *

Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja
tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa
kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän
syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista.
Tätä kesti aamiaiseen asti.

Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään
oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen
uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen,
luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili
sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä
lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi
päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen
muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti
Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket
päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet
ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin
se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin
Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta;
ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen
häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin
monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän
olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta
ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme
olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja
jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän
tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että
hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa
vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä
kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään
tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut
siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet,
kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti
häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä,
kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä.
Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki
tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen,
irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi
itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina
ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa
viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa
muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan
johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset
tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän
tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme
näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen,
jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith
nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui
ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko
pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja
rännistä syöksyi kokonainen vesiputous.

Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui.
Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa
sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja
nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte
ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»

Britta ravisti päätään: »Ei, ei enään sada, tulkaa te ulos.»

»Hyvä, minä tulen.»

Streith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa,
hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos.

»No, nyt tulee kaunista», virkkoi Britta.

Streith hengitti syvään kosteata ilmaa, kaikki harmi oli poissa.

Britta katseli häntä ymmärtämyksellä ja kysyi: «Kaunista, eikö totta?»

»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.»

He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita,
joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja,
ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti
valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa,
huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin
metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä
kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos
metsään.»

»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi
olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»

»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on
hienotunteisempi.»

»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja
silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»

»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette
tehnyt koko päivän?»

»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin
äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on
hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja
epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»

»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith.

Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja.
Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää,
suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua
tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän
on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»

Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat,
ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita
pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»

Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä,
äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja
ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi
ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee
hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»

»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita
parrastaan.

Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava
Veronicoista.

»Kaunista», huomautti Streith.

Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne
ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä
pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka
oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä
niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.

Streith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan.

Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi»,
huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»

Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen
kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista.
»Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.

Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä
oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja
alkoi sitoa seppeltään.

Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta.
Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat
puiden oksilta.

»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith.

»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin
kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa.
Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin
varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei
totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin,
olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»

»Minkätähden?» huomautti Streith.

Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista?
Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet
maailmannaisia.»

Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen
rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista,
ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on
maailmannaisen rinnalla.»

»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.»

Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä,
miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.

Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun
pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita
tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.

»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä
tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi
tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden
edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi
häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith
ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden
sanoi hän ainoastaan: »Melusine.»

»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta.

»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith.

Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten
tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.

Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi
suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin»,
huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli.
Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua
oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta
tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»

»Mitä sitten?» kysyi Streith.

»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.»

Streith nauroi: »Ellei muuta,sen voimme kyllä tehdä.»

Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä
taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä
ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli
aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja
yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa.
Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin
kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita
kieltäymyksiä.

Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith
häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi
mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen
keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö,
kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään
seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän
katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua,
ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan.
Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt
hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse.
Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin
tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen
selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen
auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli
hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti
kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit
tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea
hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti
ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta,
jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada
tietoja hänen aikaisemmasta elämästään.

Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut
mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar
meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi
hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit
sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi
häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa
hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan
esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin.
Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi
itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani
kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen,
aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä.
Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana
Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä
ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut
silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan
turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen
loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka.
Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen
läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa,
vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein
oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut
kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi
hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä.
Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei
ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että
häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he
voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi
aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä.
Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki
hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona
vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui
kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse,
ojentautui ja astui ulos.

Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti
heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle
ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.

Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka
puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan.
Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet
asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo
katse, oikea valtiaan katse!

»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee
nykyään harvoin.»

Hän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti.

»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on
alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota
rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»

Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle;
hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää
hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin
suojeltavaa.»

Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von
Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan
hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli
lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli
Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän
täytyi tulla.»

Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille,
sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa
papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa
pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin
oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen
lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan.
Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin
kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi
hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan
hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin
lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia
asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse
hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti
kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan
katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.

Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena.
»Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi
äänelleen iloisen soinnun.

Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan:
»Hyvää huomenta.»

Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä,
huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis
jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän
ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen
tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith,
»tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin
lähteä matkalle.»

»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?»

»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen
oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista,
ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän
vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin
tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»

»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan,
»en jätä työtäni kernaasti.»

»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin
luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»

»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan
tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»

Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina
nahkaansa niin tyytyväinen.»

Majuri ei vastannut mitään.

Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone,
jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet
maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista
ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä
rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää.
Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa
ja tyytyväisenä samalla paikalla.

Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi
kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat.
Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret
velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat
ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa
oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.

Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen
ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven
hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni
tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle
koko hänen elämänsä aikana.

Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri»,
sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat,
siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran
ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei
meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes
silmänräpäykseksi.»

Tyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen.

Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja
puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa
auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle
kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen
kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme
unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen
hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy
asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi»,
ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut
tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin
nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän
suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa
vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean
keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa,
kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole
vaivannut teitä.»

»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith
muodollisesti.

»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman,
»täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan
penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin
kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän
ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi
hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole
helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija,
että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta,
se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että
seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti
ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin
onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että
ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja
panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja,
joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin
panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille
niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta
toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan
huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua
asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»

Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia
huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja
sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen
täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan,
kättä.»

Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa
suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti
hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni
suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi
lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä
on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä,
te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä
ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos
jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»

Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne,
joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti
Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on
minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää
salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi
säännönmukaisen päätöksen.»

»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von
Syrman, »käy kaikki parhaiten.»

»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella
äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset
puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin
siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä
puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä
iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»

Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän,
»kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.»
Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.

Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään,
hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa,
mutta hän ei katsonut taaksensa.

Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle.
Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui
aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu
kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.

Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith
astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina
punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa.
»Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi
Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman
tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa
hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.

Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen
kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui
liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun
täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne
sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin
askelin ulos keittiöön.

»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön
ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle.
Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä,
jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä
kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi
puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te
tahdotte tulla omakseni.»

»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin
mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»

»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla.
Emmekö sinuttele toisiamme?»

Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä
kävisi, se oli niin outoa.

»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä.

»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te
haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin
ruhtinattaren kanssa.»

»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena.

»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että
voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle
kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»

»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti.

Britta huokasi; »Hauskempaa oli ennen.»

»Ennen?» kysyi Streith.

»Niin, ennen kihlausta.»

Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse
meitä.»

Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi
vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti
vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja,
ystävällisen näköisiksi.

»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari
istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli
munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni
eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on
maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»

»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti.

»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von
Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko
Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin
kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten
hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle
talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli
nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän
ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale
mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä,
tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt.
Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas
ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen
fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen,
antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa,
sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään
ollut sama».

»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith.

»Se on totta», sanoi rouva von Syrman.

Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten
kanssa.

»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat
saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle
myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin
kiusallinen.»

»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki
järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.

»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään,
»tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin
mielenkiintoista.»

Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä
oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta
mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»

»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän
henkisiä tarpeitanne.»

Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin
aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua,
jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi
viinin korkeihin, suippoihin laseihin.

»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja
varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa,
mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre,
maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»

Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän
nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi
valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin
onnellista hetkeä.»

Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini
kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään»,
jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»

»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä
Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului
aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle.
Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin
vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni,
mitä sinulle kaupungissa tapahtui.»

»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin
tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»

»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei
kenties ole helppoa käsittää.»

»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy.
Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»

»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole
pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»

»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän
kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä
oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.

»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat
Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui
hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat.
Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren
bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat
Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär,
ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia
pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet
puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi
kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan
taivaassa.»

Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith
kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään,
»en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin
surulliselta.»

Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on
hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee
hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme
iloiset kasvot.»

Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen,
ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa
vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua
pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.

Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa
purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna
evästä koriin ja seurata mukana.»

»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää
hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»

Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä,
pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle,
lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina
tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi
Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä
veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja
painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä
levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita,
siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran
väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli
sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama.
»Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka
nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja
niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä
tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus
tapahtuu unessa.

Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän,
»että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu
siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»

»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen.

»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?»

Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan
haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen
vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti
vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä»,
virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»

Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti
kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin,
nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat
ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa.
Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien
siitepölystä lähtevään tuoksuun.

»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.»

Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi;
ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He
istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti
ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli
lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt
sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»

Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen
taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.

»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta,
»ellet sinä olisi mukana.»

»Ja nyt?» kysyi Streith.

»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää
kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani,
silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun
lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone
oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena
pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno,
ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»

»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi
Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka
kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me
asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei,
minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi,
joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma
maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei
kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava,
sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin
itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin
Deborah.»

»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.»

»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä
vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin
talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä
ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni.
Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme
ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli
minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan
ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti
tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli
hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset
kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni
aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja
keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun
hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa
oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui
hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen
katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon
työtä.»

»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta.

»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on
toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että
olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan,
taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla
Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin
suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni
ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin
Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja
kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»

»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?»

»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi
Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten
minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti,
juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata.
Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen
ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi
sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta,
joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti
hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni,
sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin
ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin
edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin
vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä
valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän
ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä
oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa,
herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa
paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa
raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä
makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa,
hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta
kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä
oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty
lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka
olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin
Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun
hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan,
heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en
voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa
kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia
vanhoja herroja.»

»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän.
»Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»

Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa
sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»

»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin
olisi?»

»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen
lämpö.»

»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen,
anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle
hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa
jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen.
»Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut
nopeammin kuin minä luulin.»

»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen.

Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä,
sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama
tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa.
Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi
tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.

       *       *       *       *       *

»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili
miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin
tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen
pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin
kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä
käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun
lähetyskertomuksen.»

»Miten kaunista», sanoi paroonitar.

Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän
ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä
toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa,
ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa
antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että
rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin
makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen
synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin
piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia.
Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän
ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko
sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä
tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan
lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon,
mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta
pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja
niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä
täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien
kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen
taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin
kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä,
missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja
selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix,
hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän,
joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista
askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan
päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat
päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti
tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen.
Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että
hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään,
alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof,
»tuottaako Felix heille taas suruja?»

»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen
ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt
virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»

»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar.

»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa
itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän,
siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties
onnistuvat he paremmin.»

»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi:
»Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei
upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»

Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä
oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.

Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti
lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä
lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa
huomata mitään.»

Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka
piti puhua kylässä.

»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.»

Nimi huvitti häntä, hän toisti: »Bir-kir-kra.»

Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei
olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat
viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.

Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään
siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän
keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä
paljastaisi.

Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja
parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des
deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.

Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti
polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä
aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä
teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä,
Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja
tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he
eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla
äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina
kuulee, kun hän on voittanut pelin.

Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä
ihmisiä.

Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua
Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.

Seuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin.

Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman
perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset
kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa
sinua.»

Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin.
Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse
tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja
hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla,
tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta.
Hilda istui syrjässä ja vaikeni.

Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden
ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.

Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti
hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia
kanssansa arkihuoneeseen.

»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten
ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat
yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix»,
vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin,
että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se
merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»

»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen.

Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi
juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»

»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä.

»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän
hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä
alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»

»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani
eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin
päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja
Felixille.»

Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten
häntä?»

Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan
häntä.»

»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?»

»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta
niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me
aikaansaamme järjestystä.»

»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki
ole mahdollista!»

»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä
ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän
vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee?
Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko
sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle
jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran
ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen
tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia,
nyt on kysymys elämästä.»

Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet
aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi
naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja
leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa.
Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»

Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli
väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se
tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät
kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»

Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän
itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi
ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta
valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»

»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne
sanottavaa!»

He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo.
Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja
heitteli litteillä kivillä voileipiä.

»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki
hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.

»Minulla on kunnia, hyvät naiset.»

»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti.

Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette,
prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan
vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.

»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten.

»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo
toukokuussa alkoi mätäkuu.»

»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous
valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä
edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä,
sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli
pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä
tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa
juttelivat keskenänsä.

»Hän tointuu jo», sanoi Hilda.

»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni.

»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet
sellaista?»

»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan
hän vaan kestäisi sen.»

Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne,
sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun
tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti
kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»

Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi:
»Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»

Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda
auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan
käsivarteen.

»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.»

Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten
taloon.

Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina
lähtöön.

Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret
liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon
hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli
välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja
kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?

Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä
Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi
ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt
kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui
Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai
parasta, että hän menee vuoteeseen.»

Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi
siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui
lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana
seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin,
näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo
suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.

       *       *       *       *       *

»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön
jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut
ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti
hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin
kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt
olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin
luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan
peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien
takana.

»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää
hoitoon nähden.»

»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori.

»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin
repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko,
että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki,
silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.»

Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi
hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän
sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa
mukana. Kirjoitan teille jotakin.»

Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva
Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään
hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti:
»Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja
sydämemme pakotamme järjestykseen.»

»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti,
että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka
nopeimmin kuluu.»

»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole
lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»

»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä
hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»

Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no
niin, se kuuluu myöskin ammattiini.»

»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?»

Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa
on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään
arveluttavaa.»

»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee,
kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»

»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä.

Streith huokasi: »Ah, tohtori, te olette demokraatti.»

Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn
taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.

Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden
tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli
ottanut yhden, nukkui hän vähän.

Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä,
Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja
tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut
häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua
noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»

»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi
olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»

»Huonosti», vastasi Streith.

Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin
pahoillani siitä.»

»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?»

»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen
täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei
keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui
huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui
hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika,
vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että
te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän
täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö
saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on
heihin nähden hyvin onnellinen käsi.»

»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.»

»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen
huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»

»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti.

»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä
tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa.
Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän
lähti.

Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti
kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu
puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä
katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.

Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän
kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla
edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli
hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua.
Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller
haukkuu?»

»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti
Oskar.

»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa
enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.

Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili
tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät
ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli
kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat
nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja
keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.

Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku
istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän
tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli,
jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata
silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi
hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä
oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt,
sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla;
hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto
hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.

»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa.

»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?»

»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.»

»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.»

»Niinkö, kukkivatko ne vielä?»

»Kyllä, ne kukkivat vielä.»

Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän
nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät
hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa
kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas
lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.

»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään
jotakin hänen hyväkseen.

»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni»,
jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä.
Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin
tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän
mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan
yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen
kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä
teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun
tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»

Britta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä
itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»

Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui
hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»

»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi,
kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan
hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai
tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»

Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja
äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden
sinun täytyy olla sairas!»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.»

Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella,
joka on saanut toria.

Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan
juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen
kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin
vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin
olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden
tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken,
sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten
heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli
outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.

Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa
olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä
vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon
yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti
käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt
sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän
ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa
hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi.
Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin
iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi
Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.

Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet
takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja
kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta
kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui
joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi
hän.

»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en
tahdo, jään sinun luoksesi.»

»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.»

Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä
hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.

»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen
tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen
kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole
nuori.»

Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että
sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut
tuollaisia asioita.»

»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus.

Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi:
»Pelkäätkö sinä kuolemaa?»

»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi
vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»

Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on
nälkä», sanoi Britta.

»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja
palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.

Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja
varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt,
Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista.
Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä
rakastui sinuun?»

»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta
ahdisti häntä: »Kerro, kerro.»

»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus,
»minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin
laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja,
aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja
siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana,
menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»

»Niin hauskaa», pisti Britta väliin.

»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta
myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi
Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan
ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että
Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia
katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus
pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon
pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain
hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty,
niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö
on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan,
että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se
sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten
jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden
pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin
tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko
ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja
sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko
juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä.
Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me
vajaan.»

»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan,
silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»

»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt
kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se
auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»

»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki
loppuu niin surullisesti?»

Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa
nauraaksemme.»

Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot
käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.

       *       *       *       *       *

Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea,
jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin
raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman
tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko
huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat
kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan,
miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen
kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta
virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen
ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni
valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia
aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo
lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat
kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin
vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa,
täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva
Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi
hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita
parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat
tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan
voimasta.»

»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa
ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla
oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi,
niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole
tullut?»

»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus.

»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen
herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»

»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti.

Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä
kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli
kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa
ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»

»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä
partaansa ja tukkaansa.

Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja
sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»

»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä
saada jotakin juhlallista.

»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui
tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui
siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia
kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet
kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.

Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä
oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea
lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith
taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin
hyvältä.

»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko
mielenliikutus.

»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain
itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»

»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas
kääntyy parempaan päin.»

»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten
kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo
tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi,
»onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»

»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin.

»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme
kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina,
mitä itse tahtoo.»

»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja
mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki,
että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin.
Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? —
oikaisuvedoksia elämästä.»

Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä
ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»

»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin
olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi
elämämme.»

»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen
alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini
kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku
leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.»
Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida
taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen
heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.

»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän
täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän
aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»

»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa.

Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa,
hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi,
niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien
kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti
rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.

Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori
Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä
pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein
tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän
luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen
varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi
puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne,
tohtori?» kysyi hän.

»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.»

»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen.

»Toistaiseksi neljä.»

»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?»

»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta,
mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän
kuolemattomuutemme.»

»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä
houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin
todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä
puhumaan.»

Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän,
»kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä
puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen,
ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi
tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»

»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori,
te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän
päätyttyä kaikki on lopussa.»

»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää
melkein siltä.»

»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu»
vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain
maallinen keksintö, että jokin loppuu.»

»Niinkuin sanottu...» änkytti tohtori.

»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen
tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen
täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä
jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö
meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä?
No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut
sisämaasta merenrannalle?»

»Ei, en muista», vastasi tohtori.

»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi
merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden
ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua
kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut
mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä
ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin
olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli
helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja
maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut,
ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt
tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla
männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin
suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui
lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten
kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä
jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa,
kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen
kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki
silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua,
täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi
epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja
nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»

»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena,
»hyvää yötä, tohtori.»

       *       *       *       *       *

Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin
veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle,
aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse.
Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko,
asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti.
Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat
surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli
häntä», sanoi hän.

»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä
kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka
sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei
tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin
aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton
sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä
kauan.»

»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen
kunnioittanut Streithiamme.»

Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta?
Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka
ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith
oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»

Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie
korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen,
rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota,
että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi
näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja
alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle
köyhälle naiselle kylässä.

Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina
puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään
ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa,
seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen
tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti
ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului
hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen
vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä
oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu
hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja
Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle,
peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana
paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin
puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden
yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen,
joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin
helähtävä nuoruuden nauru.

Loppu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77786 ***