diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77786-0.txt | 6448 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 6464 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77786-0.txt b/77786-0.txt new file mode 100644 index 0000000..852aa83 --- /dev/null +++ b/77786-0.txt @@ -0,0 +1,6448 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77786 *** +language: Finnish + + + + +RUHTINATTARIA + +Romaani + + +Kirj. + +E. VON KEYSERLING + + + +Suomensi + +Anna Leivo + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Ahjo, +1919. + + + + +Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän +aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan +tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin +ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen +keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut +miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen, +ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä +kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen. +Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden +huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa. +Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa +tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti +sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään. + +Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat +ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä +korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan +tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa +liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina, +päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat +viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti +hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat +siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen +tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana +tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt +työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan +tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu +niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa +kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja +nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten +vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen +ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten +äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar +oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa +pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten +kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta, +piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa, +ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta. +Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli +selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan +ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä +edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin +kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen: +»Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen +suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida +mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa +Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa +Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi +uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat +myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on +menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun +kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa +elintapoja ja säästää.» + +Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut +»sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja +laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan, +rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle +kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.» + +Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla +taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.» + +Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on +taasen tuo kauhea tiilitehdas.» + +Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi +jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä, +pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen +lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi +paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja +voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta +olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi +oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä. +Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin +pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa +ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän +aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa +seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra, +joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith. + +»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän +meitä autettava.» + +»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin. +»Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.» + +Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?» +mumisi hän. + +»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän +ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy +aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä, +hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli +edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään +vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista +surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar, +ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä +epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta +enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän +minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen. +Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin +seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton +prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat +minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita +koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja +joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.» + +Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä +hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin +heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.» + +»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on +jo otettu.» + +»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin +olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla +kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää +lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä, +Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No, +Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen. +Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän +on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät +meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on +suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän +on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman. +Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.» + +»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on +oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.» + +»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että +sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten +voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty, +hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän +hukassa.» + +»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen. + +»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä +maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä +halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa, +sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid, +toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.» +Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä +siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?» + +Kreivi kumartui hiukan ja sanoi ankarasti: »Entä minä?» + +»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te... Jo +Birkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith +keksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä +sanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen +katseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa. + +Kreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.» +Sitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan +tehdä.» + +»Tuletteko tänne päivälliselle?» kysyi ruhtinatar. + +»Jos saan», sanoi kreivi. + +»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella +rahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.» + +Kreivi suuteli ruhtinattaren kättä ja poistui. — + +Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan, +vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja +suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin +sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen. +Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä +tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen. +Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja +ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko +akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar +pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä. + +»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla +uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa +ne.» + +»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger. + +Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti, +täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen, +johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät +suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut +hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus +haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin, +mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen +hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta. +»Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän, +»voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.» + + * * * * * + +Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat +mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat +päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-, +viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan +kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät +tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta +toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää +tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan +luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset +batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana +nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan +eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä +ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara +puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi +rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden +taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät +olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin, +Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi +vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä +kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja +hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen +kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot, +posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen +tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat +hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään +raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä +katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi: +»Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?» + +Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea +sinä kyseletkin.» + +»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on +jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.» + +Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje +kiviä suustasi noin sopimattomasti.» + +»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta +sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin +jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi, +onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei +vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi +ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen, +hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen +saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan +aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä, +mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni +heliotrooppia.» + +»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun +hän nauraa, ovat ne surulliset.» + +»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on +niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin +surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista +aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin +alakuloista.» + +»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta +tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi +siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat +valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.» + +»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on +Euroopan kevytmielisin hovi.» + +Roxane kohautti halveksivasti olkapäitään: »Niin hän.» + +Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen +sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi +pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt, +ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus +joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä +kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow, +kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä +joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse +matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!» +huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan, +kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina, +että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli +Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine +tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias +nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi, +painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme +salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie +seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä, +kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran +tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin +tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa. + +Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta +silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja +molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa +äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin +ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä +kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen +luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän: +»Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi, +sinähän jo itket.» + +Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei +se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta, +että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä +kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni +paikka, jota tulen kaipaamaan.» + +Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi +hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.» + +Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen: +»Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori +Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille +luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan +tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta, +kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden +historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi +jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja +lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti. + +Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan +oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei +paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten, +ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus, +jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen +muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat +sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat +puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat +haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli +pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa, +he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän +sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat +vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään. +Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin +pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme +sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti +olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko +maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen +verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin +imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien +nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi +taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin +nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan +ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi +tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä. +Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa +päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs +puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui +keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri +ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin +tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen, +kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa», +ajatteli Marie ja huokasi. + +Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän +olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt +loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja +vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle +tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi +että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden +runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä +tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta +käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt +äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello +surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee, +ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa +ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena +ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine +kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja +hopeaan verhottu olento, ja odotti. + +Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina +miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät +valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt, +mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän +keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja +katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg, +kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja +kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen +majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa. +Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli +täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar +vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan +hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että +kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat +enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten +on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi, +sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä +poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar +Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta +poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen +tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in +käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti +paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle +Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut +mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan +ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan +sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki +jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.» + +»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle +Laure vastannut. + +Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja +hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin +puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus +jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa, +prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat. + +»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra +näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän +Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön. +Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta +postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona, +sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin +nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo, +ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.» + +Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan +ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof +arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla +selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.» + +»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni +Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että +naisen paikka on kodissa. + +Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö +keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina +ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita +palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista +ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi +kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin +miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä. + +Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot +lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä, +suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven +viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat +keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan +soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he +ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä +kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.» + +»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä, +mitä voisi sanoa. + +»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati +valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.» + +Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri +katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti +kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä, +hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon +puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von +Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan +päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä +hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet +eräälle sivukäytävälle. + +»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja +miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.» + +»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku +prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi. + +Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä +sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten, +mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli +ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki +sopimatonta. + +Hyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle. + +»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää +siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei +kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä. +Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat +tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä +hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen +hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti +Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta. + +Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui +kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi +niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun +hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja +poistyöntäviltä. + +»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt +hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului +oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt +miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon +takaisin. + +Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä, +toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä +toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä +pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään. + +Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki +oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet +musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua +itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua, +hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi +vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja +Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta, +että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin +häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää, +minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.» + +»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi. + +»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi +kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia, +ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut, +sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa +kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui +kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti +kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin, +kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä +olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti +liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä. + +»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui +Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?» + +»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin +surullista.» + +Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu +välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin +peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui. + +Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät +jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin +puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut +mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien +kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa. +Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki +katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane, +joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut +syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa, +heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä +katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä? +Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.» + +Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän +itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti +von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin +tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään +keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos +puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi +siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla +äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen +rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin +kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän +todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä. +Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti +tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi +sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen +viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä +Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten. +Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan. + +»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat +pysähtyivät ja tervehtivät. + +»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui. + +Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat +matkustaneet pois.» + +Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua: +»Oletteko olleet uimassa? + +Kyllä, he olivat uineet. + +»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco. + +Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in +puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?» + +»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana +metsän reunassa.» + +»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen. + +»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien +yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in +muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän. + +»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. + +»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki, +metsässä ei meitä näe kukaan.» + +Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti +heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle +puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä. + +»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco. + +»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä +poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata, +joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa +vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen +auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana. +Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava +seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän +reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä. + +»Oivallisesti juostu», huomautti Felix. + +Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli +lähellä. + +»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat +edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka +eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla +ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti +alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat +tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria +kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal. +Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu. +»Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin +niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on +keltainen maha.» + +»Oi ei», pyysi Marie. + +»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä +myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä +voimme syödä itsemme kylläisiksi.» + +Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui +hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän. + +»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen +puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia +metsäkyyhkysen huutoa. + +»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen. + +Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita +muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon +mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi +vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli, +palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä, +Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja +Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui +nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli +kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi +uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä +ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli +asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja +keinuttivat lautaa. + +»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti. + +»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä +jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja +— silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja +rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi +hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet +leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu +sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen +yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa. + +»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi +itkeä. + +Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat +kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän +hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat +painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan, +mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä +me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa +Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana +Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa +kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset. +»Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä +ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä +juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa. +Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.» + +Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi +itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he +tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu +oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita. +Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät +hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi +suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien +äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui +pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat +hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle +hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan +pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet, +harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta, +oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä +lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain +läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie +ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille +jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla +hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat +läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui +suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta. +Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä +kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei +enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui +hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen +olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin +hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen +sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla +hopeanhohtavissa rihmoissa. + +Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi, +tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään +lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän +parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut. +Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen +pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa +vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta. +Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti +liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos +tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin +ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta, +prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei +ollut saatavissa.» + +»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin +on aivan hyvä.» + +Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän +läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä +pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka +osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä +alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät +puutarha-aitauksen portilla. + +»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin +hyvin hauskaa.» + +»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat. + +Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja +puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä +päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä +olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui +kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään +näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa. +Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi +ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti +ne. + +Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän +hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten +poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli +täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa +nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien +täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine +ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi +häiritä. + +Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään, +hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti. + +Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä, +mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen +yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus, +iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun +hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun +parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian +aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja +hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi +suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle +Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi +kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi +hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään +suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta +Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun +kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse. + +»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?» + +»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee +nyt nukkua.» + +Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten +poikien kanssa metsässä?» + +»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus. + +Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän +muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on +omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle +Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy +huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen +tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää, +»on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna +juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana +ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit, +surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti +— niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen +koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä. + +»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä +puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin +käärityt liinahousut vieressään, ja odotti. + +Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja +huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on +prinsessaan rakastunut!» + +Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo +Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja +nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän. + +»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille +takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti: +»Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix +hämmästyneenä. + +»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua +viinimarjapensaiden suojaan.» + +»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan. + +Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja +viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi +ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.» + +Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen +viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän +ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia, +punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat +täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja +kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma +lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista. + +»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie. + +»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine +naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin. + +»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua. + +Ei, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää. + +»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen. + +Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja +nyt kysyi Felix vuorostaan: + +»Osaatteko te uida?» + +»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta +kieltänyt.» + +»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti. + +Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että +minä talvella yskin.» + +Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja», +virkkoi hän halveksivasti. + +Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen, +Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota +pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä +liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat +niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli +suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua +ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja +nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän +kevytmielistä naurua. + +Äkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen». + +»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie. + +»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti +sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi +hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä +toisilleen, he eivät tienneet miksi. + +»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen +mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse +puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan +alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein +kulunutta, merkillistä hetkeä. + +Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen +tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut +elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi +yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa, +tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa. +Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi +viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana, +vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän +ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä. +Keskustelukin sujui jo paremmin. + +»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?» + +»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi. + +»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä +puuttuu alistuvaisuutta.» + +Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei +voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista +tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina +välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä. + +Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista, +pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi +nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen +kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin, +kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta +antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain +silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä. + +Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan +raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä. +He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin +äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!» + +Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin +siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne», +kuiskasi Felix. + +Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä +pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia +vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie +tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan. + +»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän +aikaanhan ei olla ulkona.» + +Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat +parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni +Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.» + +Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja +liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo +vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa +pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana. +Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin +haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät +värit ja leveä, hyvin punainen suu. + +Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia +oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän +tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on +varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat +hitaasti jälessä. + +Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa +rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei +minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?» + +Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli +koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »_Te_ olette muuttunut, prinsessa», +sanoi hän, _Te_ olette niin elämänhaluinen ja vilkas.» + +»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?» + +Hilda kohautti kevyesti olkapäitään: »Oh ei, prinsessat eivät kehity.» + +Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me +emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai +postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.» + +Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon +postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en +minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat +kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme +eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden +meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär +on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet +illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska +ilma alkaa käydä viileäksi.» + +Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko +tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja +kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni +hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi +lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa. +Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta: + +»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa +itseään, kun me ajoimme ohitse?» + +»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan +ihastunut minuun.» + +»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös +hänestä?» + +»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut +kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa +on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni +ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä +puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn +leukoijapenkin luo, alkaa hän.» + +»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie. + +»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee +pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen. +Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki +miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme +heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti +kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla +noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja +naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti +päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.» + +Marie tuli hieman hämilleen: »Niin, mitenkä te tiedätte — — —» + +Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he +haluavat tietää.» + +Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita +puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan +käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä +hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti. + +Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti +toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä, +jolloin he täällä voivat tavata. + +Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän +näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä +tuo kirottu koulu alkaa taas.» + +Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta +muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista, +kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja +viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi +nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut +mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen. +»Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle +kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän +kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen +taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten +hän oli poissa. + +Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän +ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian +rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se +häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä +kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska +Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät +ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa +täällä viinimarjapensaan alla. + + * * * * * + +Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua +latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen +puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in +kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään +kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa. + +»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä +hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla +taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen +se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.» + +»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti +siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee +yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin +rauhalliset urkuäänemme.» + +»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian +pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata +ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias +taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän +etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa, +täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.» + +Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut +hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen +sankari.» + +»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät +kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät +koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan +päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on +kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.» + +Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties +löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.» + +Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä +joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme +nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee +taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket. +Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi +taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli +hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen +kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat +tänään tuoksuvat.» + +Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se, +jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että +Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle +Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää, +oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin +kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi +perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus. +Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin +harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska +Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä +kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten +tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten +neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan, +ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni, +suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle, +että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.» + +»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore +rauhallisesti. + +»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa, +että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten +käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin +surullista.» + +»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi. +Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa. + +Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi +muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä, +jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta. +Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie +ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi +hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa +tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja +hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa. +Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan +palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut +puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia +alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään. +Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän +vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet +puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä +harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä +aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole +ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt +puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore +ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen +ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta +saattoi niin innostua. + +Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana +istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään, +että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti +ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo +hurmaavat ihmisen.» + +Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän +ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja +huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi +täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten +sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita +ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen, +uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen +auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua. +»Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa +juoda aamun koko ihanuuden.» + +»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan +hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten +alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut +päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?» + +»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi. + +»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar. + +»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen +ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö +oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin +löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan +ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat +siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin, +loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä +istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.» + +Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan +ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti +keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan +unohtaneet hänet. + +Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan +metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä. +Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla +näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä +tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin +silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun +äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin +kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi, +ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki +tahdoin oppia.» + +Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei +hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän +sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja +välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa +tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat +luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti +niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin +pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja +tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän. + +Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä +yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin +kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville, +että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan +muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä +anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon +hillittömän nuoren miehen takia. + +»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi +Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.» + +Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana +kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi +outo liikutus hänen kurkkuansa. + + * * * * * + +Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista. +Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään. +Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on +kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä +on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä +kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä +hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta +Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että +molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa +noudattaisivat kutsua. + +»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie +pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni +Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän +väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä +kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä. + +»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin +etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?» + +Parooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän. + +»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni +nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä +prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof, +ja voitiin lähteä. + +Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi +ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä +perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma. +Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään +saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden. + +Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka, +keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee. +Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja, +täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä +taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin +jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut, +paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa, +suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan +talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti, +myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja +poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz +itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana. + +Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan +jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui +sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen, +sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään +vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin +sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat +värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia +kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen, +miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen. + +»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar +Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.» + +Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar +Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa +ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi +puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma +häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä +kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä, +siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset +yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua. +Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja +yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä +oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä +itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von +Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa, +kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat, +ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut, +että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä +uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa +musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja +hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin +iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden +oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli +kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin +kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä, +hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti +kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat +luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella +pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena +levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä, +siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä +kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine +sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti +kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni. + +»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!» + +Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän +isänmaamme on kuitenkin ihana maa... Katsokaapa, täällä ei ole +ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.» + +»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof. + +Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle +lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja +prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen +alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet +puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien +lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten +tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman. +Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja +peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus +uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska +luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon +tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien +seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli +jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan +prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän +kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät +sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.» + +Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän, +»huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua». + +»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari +von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling. + +»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin +esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä +ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo +tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo, +ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion +dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että +kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä. + +»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän +tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on +sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu +oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!» +Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.» + +»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat, +niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme +isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über +alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana +yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua. + +Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän, +sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi +läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita +häntä. + +»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen. + +»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin +kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera. + +Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen +kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.» + +Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset +kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan +kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.» + +»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän +sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus, +silloin putkahdamme pakoon.» + +»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie. + +»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa; +siellä voi sattua yhtä ja toista. + +»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti. + +»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella, +mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.» + +»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa. + +Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään +ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä +juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja +hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn +ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni +olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen: +»Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen +liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?» + +Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No +niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.» + +Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia +Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti +ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä +illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla +tämän Eenokinsuvun kanssa.» + +Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi +pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut, +se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin +ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja. +Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz. +Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä +ollut täydellinen pettymys. + +Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja +tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä, +kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin +tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen +juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva +monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän +häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda. +Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama +miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He +kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti, +että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth, +niin ette saa sanoa.» + +»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda. + +»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie. + +Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta +tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin +astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin +suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi +kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat +ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun +te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin +parasta elämässä.» + +»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa. + +»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie. + +»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä +vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne +sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku +Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki +tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen +laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa, +ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet +kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja +kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti +korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden +kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä +kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten +kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä, +Hilda. Olkaamme ystäviä.» + +»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena. + +»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie. + +»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda. + +»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja +suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun +sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä +kulkivat he edelleen. + +»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä +kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä +prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.» + +Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä, +tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan +pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa +kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa. + +»Mitä sitten?» kysyi Hilda. + +»Kerran keinua», jatkoi Marie. + +Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti +tehdä.» + +Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita +alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten +hiljaa: »Serkku Egon!» + +Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni +sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.» + +»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää. +Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.» + +»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti. + +Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille +sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi. +Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen +allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen +yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui +kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä +aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta +tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa +avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi +Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda, +»hän tulee tännepäin.» + +Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt +prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut +sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli +kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään, +virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin +sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä. + + * * * * * + +Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle +vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in +kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine; +punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen, +toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät +räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat +huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui +prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä +tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti, +näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja +kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in +kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan +viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö +teidänkin mielestänne, Keck?» + +»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti. + +Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan +talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat, +neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi +erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli +hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein +hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin +hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen, +»varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi +oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten +katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle +etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa +edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar +Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan +jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin +täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi +hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt, +sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa: +»Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti +nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa, +rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt +minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan, +sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä +hallitsija.» + +Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä +huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä», +sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi, +olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta +mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys +olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on. +Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta, +»ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.» + +Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg +ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki. +Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki. +Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen +leppäpensaikkoon. + +»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme +kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin +vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten +täysi hiljaisuus tietysti.» + +Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan +eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä +kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle; +prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista, +erinomaista!» huusi hän ja nauroi. + +»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa. +Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun +ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta. +Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis? +N'est pas, il est beau, mademoiselle?» + +»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti. + +»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi +prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei +tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova +kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan +äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka +kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä, +tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme +näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore +ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui +lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja +haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa +istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä +auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi, +kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen? +Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen +jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin. + +»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset +hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt +ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti +senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän +on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan, +hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te +olette?» + +Kapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja +unisena. + +»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla +puhetta.» + +Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään. +Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset +seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon +edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi +itse isäntänä. + +»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän +ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset +koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.» + +Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu +kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi +käydä liian myöhäiseksi. + +»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät +välitä ohjelmasta.» + +Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi +jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin +selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain +kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi, +että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko +puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi +ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea +ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi +joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken! +Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.» + +Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut, +sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa +menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin +olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme +niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota +toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen +henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi +keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä: +»Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan +hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin +näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten +nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän, +Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani +perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki +silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa +tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen +lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.» + +Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat +hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen +syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla +kokonaan omia itsiämme.» + +»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi. + +Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina +kohtelias.» + +Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki +oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin +olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni». + +Kun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan. + +Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät +juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta +päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi +hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne +poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä +kostuivat. + +Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn, +täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus +hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten +seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja +käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi. +Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat +kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät, +naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg, +mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat +täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa +puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan. +Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi +nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von +Dachsberg loukkautui. + +»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan +pyytää.» + +»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän. +Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta +päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee +kuutamokävely.» + +Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja, +prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää +tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme +sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä +tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä +löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat +naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.» + +Naisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui: + + »Füllest wieder Busch und Tal + Still mit Nebelglanz, + Lösest endlich auch einmal + Meine Seele ganz.» + +Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi +liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana +näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen +kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti. + +»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska, +joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää +sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan. + +Mutta Marie ajatteli: »Hän näyttää aivan aaveelta.» + +Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle +Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia +askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta +neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan. + +Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi +vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa: +»Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen +seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi». + +Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja +katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh» +kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä +vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa +ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi, +että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen +keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle +Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja +katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille, +hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin +oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja +väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja +opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.» + +»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä. +— Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan. +»Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.» + +Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen +vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän +sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua +kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos +joku sen tietäisi.» + +Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni +peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla +kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista. + +Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti +liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän +luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin +paremmaksi.» + + * * * * * + +Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa +Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut +mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian +puheeksi äitinsä kanssa. + +»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän. + +»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään, +»mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.» + +»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä +tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.» + +Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut +asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar +Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan +Schillerin »Rosvoja». + +Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka +suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta +pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa +elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt +repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita +ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat +ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä +kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa, +että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat +täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan, +ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät +kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta +ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli +liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin, +jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa +kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat +silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä +istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa +syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi +sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut, +kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli +Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen +teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat +astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät +kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä, +kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen +rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin +vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin +aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi: +»Jumalan kiitos.» + +Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta +katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista +aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin, +kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja +jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi +tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi, +joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen +Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun +teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella +ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta +permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa, +juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan. + +Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla +seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen +rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut +päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille +tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin +saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta +Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin +tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin +kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin +puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita +teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti +tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä +kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät, +punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta +elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän +kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa. + +»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar +Dünhofin kysyvän. + +»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs +rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon +metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan +miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan +seurustele kukaan.» + +»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar. + +»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi +olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen, +ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien +harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz +jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä; +hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa. +Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis +tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen, +tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta, +loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota +kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa +hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie +kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa +tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin +käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa, +hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi +suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä +jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän +lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai +itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi, +Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset, +leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi +hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret, +tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä, +hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa. +Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän +näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän, +että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen +poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat +toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi +itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt +liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin +Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden +kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi +koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä +hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota +hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän +aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von +Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat +lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä +järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta. + +Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja +itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt +hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa, +joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa +alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja +kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie, +se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän +ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt +Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto +tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota +he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa +yksinäisyyteensä. + + * * * * * + +Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma, +joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren +kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut +kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin. +Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa +oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen +ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri +oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän +alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran. +»Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille, +»voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla +edestakaisin.» + +Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi +parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.» + +Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on +vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.» + +Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten +päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi, +ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului +alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti +puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat +lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli +nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki +lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan +oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan +eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen. +Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen +luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit +kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään +poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet +lähelle häntä. + +Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa, +pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.» + +Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä +»Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian +vyötäisille ja oli hänen ystävänsä. + +Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi +mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois +hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä, +kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot +katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.» + +Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan +suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän +olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen, +suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi, +korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän +teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen +entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni +Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg +ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan +ja kuunteli tarkkaavaisesti. + +Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien +puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin +kansojen puolelta.» + +»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä +heräsi ajatuksistaan. + +Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja +elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät. + +Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin +paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe +ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan. + +»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä +puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri +senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties +tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on +hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan +Britta.» + +Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että +Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä +aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä. + +Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän +totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät, +ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen +kanssaan.» + +»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan +punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!» + +Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti +hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.» + +»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä. + +»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat +hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin +edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin +teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan +luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa +puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.» + +Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta, +ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa. + +Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet +prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö. +Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen +päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää, +silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.» + +»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie. + +Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi +ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen +lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.» + +Ja se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin. + +Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun +luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien +viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin +katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon, +piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän +pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen +nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti +odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan +käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka +hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti +häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta +vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen, +sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras +otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber, +tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine +leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi +aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti +kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi +hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni. + +»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.» + +»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki, +miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille. +Hän tarttui siihen ja suuteli sitä. + +»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta +nautinnosta viimeksi teatterissa.» + +Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen +jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään +otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin +varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että +taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa +sydämessä.» + +»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo +virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.» + +»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja +silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.» + +»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie +ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?» + +Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut +teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä, +mutta minä en uskaltanut.» + +»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi +tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.» + +»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä +lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen +aidan säleitten välitse. + +Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän +teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.» + +Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui +Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton +muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän +korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja +ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin. + +Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama +miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän +oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut +sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni, +keltainen kukka matkalla oli pudonnut. + + * * * * * + +Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin +pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta. +Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha +ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit +sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä. +Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski +kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa +makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat +kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber +saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja +hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta +seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin +Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja +löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista +ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta +heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen +äitinsä ja hymyili hänelle. + +»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän. + +»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle +hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa, +jotakin, joka sammutti janon. + +»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme, +matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän, +sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi. + +Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä. +Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon, +ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden. +Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia, +puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien +täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman +korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä, +kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella +sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen +edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja +nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli, +silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas +pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen +huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja +äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä, +valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie +näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi +tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui +syvään uneen. + +Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden +pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset +saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni +ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui +Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta +tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä. +Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta +kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita +hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää. +Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan +joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia, +joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin +valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine +öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen +paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja +vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen +käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen +ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua +siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä +puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden, +vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös, +astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen +luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin +nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus +saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti +uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät +kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi. +Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut +ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi +hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli +sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa +huoneesta. + +Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi. +Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. +Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään +kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen +askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan +on täällä», välähti hänen mielessään. + + * * * * * + +Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä +istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka +parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja +Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin, +viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen +tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle +ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet. +Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla, +hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat +käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät +katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar +istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt +mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat +vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin +ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä, +oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja +tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa +solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla +kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät +silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan. +Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No, +muistatteko?» + +»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane. + +»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista. +Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa», +virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu +valo, tuttu tuoksu ympärillä.» + +»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada +liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin. +Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin +ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla +äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena, +olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi. +Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin +aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat +naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit +puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä +ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään +hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure +ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse, +he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän +oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine +jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa +pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan +tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie +palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.» + +»Wirth parka», virkkoi Eleonore. + +Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla +ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten +kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä +oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja +Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori, +hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin +sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra +professori mutta olen sen unohtanut.» + +He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat +äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa. + +Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa +kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.» + +»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi», +sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.» + +Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat +tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?» + +»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane. + +Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen +katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen +pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti. + +Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli, +hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset +ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä +kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von +Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan +valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli +klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita, +suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?» + +»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle. + +Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään +huolimattomasti ja huonosti. + +»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän +harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.» + +»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi +Minsky korkealla, laulavalla äänellään. + +Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei +tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja +peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan. +Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin +puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella +alas puutarhatietä. + +Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja +virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.» + +»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä +kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me +hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.» + +»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna. + +Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua, +nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?» + +Marie nauroi: »Oh en, sen olen jo antanut anteeksi.» + +Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin +vaatimusten mukaan. + +Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä +nyt on alistuvaisuuden laita?» + +»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.» + +»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina +sinuttelivat hän ja Felix toisiaan. + +»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun +seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin +ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan +»kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin +»kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä +kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se +olisi maailmantapaus.» + +»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä. + +Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen, +olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät, +palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa +puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on +heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin +laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa +kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin +tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi +tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.» + +»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi +Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt, +sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se +ei ollut samanlainen kuin muut.» + +Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka +tapauksessa on isäni sitä mieltä.» + +»Ja täällä kotona?» kysyi Marie. + +»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin +päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli +sopimatonta.» + +»Sitä se kai olikin.» + +Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä +persoonallisuutensa säilyttämiseksi.» + +»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti +Hilda. + +Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha +puutarhavartija.» + +Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet +yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa +värähtivät. + +Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa +portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.» + +»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui. + +Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen +jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena +vaaleassa tennispuvussaan. + +»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten +kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee +nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?» + +»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena. + +Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että +prinsessa —» + +»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie. + +Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä +ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei +ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki +hänet iloiseksi. + +Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä +Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt +Pietarissa. + +Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani +eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.» + +»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois +kaiken ympäriltämme.» + +»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan +laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.» + +»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava, +muuten tekevät ne alakuloiseksi.» + +»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti +kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle +päänkivistystä. + +Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle, +minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään +kapteeni Keckin selityksiä. + +»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä +tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle +asiaa. + +Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt +puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi +aihetta pelkoon. + +Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret +halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran +olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi +kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain. + +Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville +portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi +puksipuuaitauksessa. + +»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar. + +Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa +yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy +salamoita.» + +Puutarhasta kuului heleätä naurua. + +»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski +kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen +kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään, +hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun +kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon +kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja +niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?» + +Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith +ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei +karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. + +»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar, +»mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän. +Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa +maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla +minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.» + +Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti, +sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme +auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme +jonkun verran onnellisia.» + +»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi +pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa. + +Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu +enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi +tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla +leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti +valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin +teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen +käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi +tahdottomana hänen kättään. + +Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää +ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat +ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa, +ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat +tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan. +Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja +häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat +hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli, +tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he +suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla. +Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain +makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti +silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen +liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti +otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun +Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie +lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä +painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja: +»Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä +uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät +hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi. +Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith, +hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät +piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa +ikkunalasia vasten. + +Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani +helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan +oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden +keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi +kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin +yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi +lähtömerkin. + +Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä +suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä +vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa +ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin +pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen +edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän +varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät +poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli +tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea +sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten +askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta +kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut +tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että +jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa +kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin +häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen +kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan +ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja +imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen +ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri +ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen +hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta, +aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin +pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin +täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin +juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin +väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja +minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma +rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni. + +»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen. + +Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä, +suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun +ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän, +tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja +muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi +löydetyn luurangon.» + +»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore. + +Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän +halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä +kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista. + +Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti +morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.» + +Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran: +»Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui. + + * * * * * + +Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä, +joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä +kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon +paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen +aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha +palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin +palvellen herraansa. + +Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith +muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät +valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne, +oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut +erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä. +Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta +oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän +ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi +aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan +kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle +puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut, +ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain +valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut. +Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän +sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä +oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on +kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan. + +Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän +oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista +kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän +kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen. +Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä +teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on +haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —» + +Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle +kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen +tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa +kurppiani.» + +Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen +valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten +ajattelin...» + +Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte +siitä kyllä huolen.» + +Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä +naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita +mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.» + +Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan +ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja +virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen +hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina +semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?» + +Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen +haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.» + +Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta +sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai +onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?» + +Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän +torjuen. + +»Mutta herra Buche», väitti Streith... + +»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies, +minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt +työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.» + +»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa +itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule +valmiiksi.» + +Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut +keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten, +oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi, +poistui hän huoneesta. + +Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta +ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän +istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen +mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi. +Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli +tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin +elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren +tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian +elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä +luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä, +että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei, +hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut +heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni +sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen +veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti +hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen. +Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen. +Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho, +himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita +kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi +pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja. +Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan +hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea +karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti. +Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen +sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä +ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti +yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi +hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti +hattunsa ja meni ulos pihalle. + +Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo +pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith +pysähtyi katsomaan työtä. + +Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen +luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan. + +Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet +suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista +hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet +niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä. +Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita, +kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat +vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti +ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta +äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja +meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa, +mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi +itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin +lämmitelläkseen auringonpaisteessa. + +Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten, +nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki +sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä +niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään +ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin +vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli +ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä +alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon +harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli +solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin +lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta, +käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin +ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo +huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva, +joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella +puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata +vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut +olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori +tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia +hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja +tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti +tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat +käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin +vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella +uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton +esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!» + +»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta +ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin. +Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan +hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset +seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien. +Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti +tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli +uudelleen iloiseksi. + +Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui +sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren +jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella +hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja +krokuksien puoleen. + +Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan +päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän +asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia +pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat +kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen +yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä +kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen, +kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli +hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen +taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi +se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia +värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller +kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun +hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi +niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja +odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja +sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta. +Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi +katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö +metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän +tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden +käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen. + +»Saanko seistä täällä?» kysyi hän. + +»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi +kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin +taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat +kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti +nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller +ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.» +Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki +mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa +nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön +takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui +tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä +paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua +nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule +enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen. + +»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith +häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi: +»Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen. + +»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on +suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.» + +Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin +viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää +määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin +kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin +taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle +iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä. + +»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun. + +»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään +oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin +kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa +ulko-ilmassa. + +»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith +edelleen. + +»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet +lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa, +silloin joskus pelkäämme.» + +»Ovatko naiset aivan yksin?» + +Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta +hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa +salametsästystä.» + +»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta +häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta +hän ei tee sitä.» + +»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti. + +»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei +sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa +kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä, +asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on +kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun +kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.» + +»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith. + +Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat +vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä +alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi +pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita, +kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä +kulullaan. Streith tunsi olonsa omituiseksi, kuunnellessaan tätä +salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi, +johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini. + +Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului +koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi +Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa +sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät +kuitenkaan enään tule.» + +»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith +jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin. + +»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin, +haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä. + +»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith. + +»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos +te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se +oli tyhmää.» + +Streith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli +hän. + +Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy +mennä tuonnepäin», sanoi Streith. + +»Ettekö pelkää mennä yksinänne?» + +»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.» + +Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän +siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla. +Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus +tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen. + +Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli +yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti +häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka +syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa. +Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli +nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään +huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon +tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi. +Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän +burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä, +heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta +väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni +tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin, +joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön +alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön. + + * * * * * + +Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan, +eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle, +kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä +olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin +kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen. +Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt +olivat kutsutut mukaan. + +Kun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana. + +»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky. + +Mutta neiti von Dietheim sanoi: »Minusta se on dramaattinen.» + +Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille. +Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa +papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua. +Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja +alakuloisena joi booliaan. + +»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau +ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien +rakastettavuudesta.» + +»Minullahan on lomaa», väitti Felix. + +Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti: +»Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole, +se säästetään pääkaupungin naisia varten.» + +»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von +Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä, +hävisi hän.» + +»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna. + +Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden +satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä. + +»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi. + +Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia +te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä. + +Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului, +että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck +on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee +pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin +rakkausajatuksensa.» + +»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun +kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein _yksi_ +ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.» + +»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille. +Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki, +kreivi.» + +»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on +tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme +aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?» + +Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin +kaunista.» + +»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä. +Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo, +että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.» + +»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti +ruhtinatar Kusmin. + +»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina +Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.» + +»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar. + +»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös +nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle. + +Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja +liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin +arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni +varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja +nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä, +miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin +peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen +hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten. +Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi +se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro, +joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti +jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen +tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi +ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi +asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo +ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin +rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän +täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda +kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?» + +»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen. +Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen +linnassa piti hän sitä oikeutenaan. + +Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja +nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli +laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu, +joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden. +Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja +rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat +paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä +ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet, +käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin. + +»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien +riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului +kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.» + +»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa, +mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.» + +»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei +ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan +hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi +kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta +tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen +kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.» + +»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä +»mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan +hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka +mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen +riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta, +jolla on sidottu.» + +»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään +velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa +tyhmyyksiensä seurauksia.» + +»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen, +»minä kuolisin sellaisena hetkenä.» + +»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta +Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa, +ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen +hänen halveksumisensa.» + +»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi, +ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten, +koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.» + +Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse. +Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja +sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee +aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota +jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.» + +»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie. + +Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat +vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa: +»On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden +kesken?» + +Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain +ennenkuulumatonta.» + +»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat +hitaasti läpi pensaikon. + +»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.» + +»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie. + +»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon, +mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on +pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä +istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä +osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka +liikkuivat edestakaisin.» + +Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy +palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä +minua.» + +»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä, +ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.» + +He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan +heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän +kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en +olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi +omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. +Hän vei käden silmilleen. + +»Itkettekö?» kysyi Felix. + +»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.» + +Kiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle. + +Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme +kenenkään huomaamatta perille.» + +Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli +syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja +huolestuneet naiset ympäröivät hänet. + +»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle. + +»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä. + +Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen +kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia. + +Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar +merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta. + +»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa +loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka +saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä +satakieli-iltaa.» + +»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.» + +Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea +jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen +kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä: + + »In einem kühlen Grunde + Da rauscht ein Mühlenrad, + Mein Liebchen ist verschwunden, + Das dort gewohnet hat.» + +Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he +puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta +herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella, +silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen +oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt +mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän +käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti. +Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden +keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa +Felixin kevytmielisyyden. + +»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi +etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana +nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin +iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme +milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja, +no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä +olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut, +että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa, +sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis +Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä, +korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta +veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse, +niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä +vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä +suhteessa toisiimme olemme.» + +»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti. + +»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen +hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo +ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi +heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni +pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina +demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa +ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää, +miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.» + +»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta, +»Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä. +Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket +kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee +perintönä.» + +»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena +ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen, +»perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti +kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.» + +»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja +kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset. + +Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut. +»Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän +vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita +pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha +itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja +intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs +ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin +tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki +nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä +ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas +kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa +liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa, +saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti. + +Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle +ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi +toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset +aivan hajalleen.» + +»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli +on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.» + +»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne +suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.» + +»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith. + +»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme +tehdä!» + +Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat +kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa, +tervehti hän ja poistui. + +»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti +huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja +loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät +ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat +niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith +juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha +nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi, +hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt +ja suljetut navettaan. + +Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä +sykki rajusti. + +Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut +höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki +kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten +voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.» + +»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän +vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.» + +»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman. + +»Ilta-urheilua», sanoi Streith. + +Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että +täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö +halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin +alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka +edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla. + +Streith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta. + +»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman, + +»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.» + +Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama +alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi +hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset +kesäiltamme.» + +»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi +hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle. + +Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen +kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja +niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja. + +Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi, +että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit. +»Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen. + +Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu +vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi, +silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä +sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja +karhean näköiset. + +Streith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä. + +Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja +sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en +halua käyttää käsineitä.» + +»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith. + +Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer, +soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin +rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä +en voisi nukkua.» + +»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith. + +»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin, +pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin +valkoiset kädet?» + +»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat +kädet.» + +»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti. + +Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra +kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.» + +Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti +hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo +viipynyt liian kauan.» + +»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen, +»nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni +edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä. + +Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit +seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet +kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja, +pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu +ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu +piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella +pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja +pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella +varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu. + +»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän +sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin, +työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako +olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen, +hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän +heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista +kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki +pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa +suunnitelleet myöskin matkaa?» + +Streith ei ollut kuullut siitä mitään. + +Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta +lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan, +räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi +Streithia lasin reunan ylitse. + +Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan +tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme +täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa +yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.» + +»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith. + +Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen +pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina +rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin — +katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt, +minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu +Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta +saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen +ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen. +Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista, +sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.» + +»Hm, niin», mumisi Streith. + +»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi, +»selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman +osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin +hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla +toisenlaista.» + +Britta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo. + +Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä +puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon +germaanista, paljon isältä perittyä.» + +Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa, +valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine +kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman +puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja +katseli synkkänä ulos. + +»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän +surullista. Minkätähden istun täällä?» + +»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea, +siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän +huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän +syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte, +se loukkaa, se suututtaa.» + +Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten +tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi +vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän +huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset +verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta +pidätän naisia liian kauan.» + +Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi, +meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.» + +Streith nousi sanoakseen jäähyväiset. + +Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla +toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne +hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.» + +Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin +olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.» + +Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen, +pikku narri», sanoi hän. + +»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä. + +Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön +ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli +niitä. + +Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka +tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään +parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin +pahastuneen näköinen?» + +»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala +kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee, +kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä. +Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät +selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin +olemme.» + +»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä +kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen +näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.» + +Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä +kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte +lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan, +sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta +sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta, +mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia +kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen +mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.» + +Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone +sisältäpäin.» + +Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden +kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen? +Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista +sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan +hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle +iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen +elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän. + +Streith ojensi hänelle kätensä. »Kiitän teitä seurastanne.» + +»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun +olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan +hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi +tiheikköön. + + * * * * * + +Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan, +joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi +Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja +pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu +yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?» + +»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane. + +Eleonore huokasi: »Miten olen kaivannut tänne kotiin.» + +»Ja nyt?» kysyi Roxane. + +»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin +luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja +kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä, +koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.» + +»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut +nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten, +kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin +jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja +neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun +jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja +nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja +haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin +kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki +voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa +vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä +ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja +sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.» + +»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin +makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin +niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset +silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja +tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä +enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken +kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa +tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.» + +Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen +elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi. + +Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon +jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on +ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin +siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen +niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.» + +»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he +vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä. + +Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli +pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi +tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin, +jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun +puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja +nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta. +Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi +mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah, +Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette +viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä, +Streith huomasi, että hän oli iloinen. + +»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä. +Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia», +virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule, +että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.» + +»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He +kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin. + +»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar. + +»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen +pannut taloani kuntoon.» + +Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette +milloinkaan tule valmiiksi.» + +»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith. + +»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar +edelleen. + +»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja +rapukeittoineen», vastasi Streith. + +Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut +mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt +rangaistukseksi pysyä kotona. + +Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt +istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen +alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien +muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen, +kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka +täyttivät ilman, uivat kullassa. + +»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä +päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.» + +Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti +kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten +se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi +hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella, +totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun +katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin +niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat +vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja +hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.» + +»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi. + +»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan, +että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se +riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen +tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on +liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.» + +Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte +siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli +orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi, +että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin, +joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen +mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti +hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös, +hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut +minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen +keskustelua. + +»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle +harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut +itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen +nimi on miss Vanderbilt.» + +»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar. + +Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi. +Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen +nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.» + +»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä, +teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar +Dünhofille.» + +Streith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän. + +Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi +hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?» + +Ei, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön. + +»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka +vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi +keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi +kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla. + +Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin, +joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun +hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä +varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen +odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa, +silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi. +Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä +jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa, +ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut. + + * * * * * + +Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat +nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa. +Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja +kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat +hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui +ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin +rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin +surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut +itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä +mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta. +Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli +täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut, +ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän +aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet +huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta. + +Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä +keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei +laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen +vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut +keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan +kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien +nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa +nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta +suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon +tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan +päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut +ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään +oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli +tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla +omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli +mentävä puutarhaan. + +Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin, +liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja +kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin +ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä +tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko, +musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla +auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon +ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja +lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan +alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja +jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat +molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi +hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja +hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun +hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja +valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin, +alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin. +»Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän +mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa +sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja +punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu +sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä +tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi +loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä +pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja +-penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja +nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä. +Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni +teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään +jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai +nuo kauheat velat.» + +Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten +hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen +nukkunut.» + +»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta +ohitse, ja silloin huomasin teidät.» + +Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin +vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän +suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt +mahtoi häntä suututtaa. + +»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun +tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.» + +Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?» +kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?» + +Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi», +sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn +kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne +kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias, +moitteettoman kohtelias.» + +Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja +hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en +ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja +kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että +prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda +halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole +uudenaikaisia tyttöjä.» + +Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö +pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi +mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen +tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän. + +Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen +oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän +valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa, +se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana +tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen +kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään +aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.» + +»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix. + +»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy +paremmin tietää.» + +Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella. +»Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni +madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka +seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa +hänelle.» + +»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie, +»mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee +uudenaikainen tyttö?» + +Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen +tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin +sano, että hän sattumalta kulki ohitse.» + +Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat», +sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että +tiesin teidän istuvan täällä.» + +Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on +kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä +tahdon.» + +Marie nyökäytti: »Sanokaa vaan.» + +»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi, +ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä +olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin +hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi, +että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei, +mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään +ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista +ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta, +että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja +minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin +paljon?» + +Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset +kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa +hartaudenharjoitusta. + +»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi. + +Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi; +»Mitä minun vielä on tehtävä?» + +Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta. +»Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix, +»vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla +hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.» + +Marie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista. + +»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi +toisiaan.» + +Mutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä. + +»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken +vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna- +ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan +edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix, +»hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo +sireenipensaikkoon.» + +Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän +päättävästi. + +Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse +puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella +oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien +täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo, +menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri +takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä +hiekalta. + +»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä +kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à +part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei +ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?» + +»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.» + +Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan +hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten +kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä. + +Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan. +Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja +minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni +hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri. +Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän. + +Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen +ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni, +kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.» + +»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen +silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette +täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.» + +»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat +jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään +aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä +lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi +päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin +palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko +tuon yön olen istuva penkillä puistossa.» + +»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä +voi tulla puistoon.» + +»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa +istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin +mahdotonta, ihmettä.» + +»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie +kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.» + +»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi +tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä +sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.» + +Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee +sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli +valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään. + +Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän +yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille, +mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset +nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka +Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta. + +»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix. + +He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He +eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi, +ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet +puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa +hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään +siihen vastata, ja niin he erosivat. + +Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja +tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli +nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von +Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut, +kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä +liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli +varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli +rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle. +Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista +Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie +makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja +hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka +oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli +sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria, +tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella +itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi +rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua, +hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli +nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se +olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä. + + * * * * * + +Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan; +kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään +ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla +peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille +asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän +istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.» +Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo +kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu +liian paljon sokeria.» + +Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti +ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti +ruhtinatar. + +Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa, +ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana +seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea +taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita +täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen +vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen +vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa +kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt +ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää. + +»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof +huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!» + +Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla +paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi, +että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän +saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä +tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja, +narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja +vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden +ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän +luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura +ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu». + +»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin +itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä, +he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli +tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin +nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on +silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin +ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.» + +»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.» + +Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta, +reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu- +ja keittiökasvitarha. + +»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan +nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?» + +»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.» + +Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti +ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä. + +Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä +gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen +rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.» + +»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö, +Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole +milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin +kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen +välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan +porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.» + +»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan +nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.» + +Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan +yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän +porkkanoillanne.» + +»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith, +»ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää +huomaavaisuutta.» + +»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy +nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan +niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi» +askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat +olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja +meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle +ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä +kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi +hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin +rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa +minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.» + +Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle, +huuhtoi ne ja tarjosi naisille. + +»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin +maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?» + +Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee. +Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet +lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli +vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte +te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi +elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin +nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin +ylihovimestarittareen.» + +Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän, +»on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni +ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai +juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa +heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti +ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään, +luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin +vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti +äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt +mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.» + +»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi. + +Mutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan. + +»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin +pettynyt lapsi.» + +»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti, +»merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme +yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että +lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.» + +»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui +voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne +halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.» + +Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö +milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin +haukikotlettien ja voileipien suhteen.» + +»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin +yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia +liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen +sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen +liittolainen.» + +Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin +haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa. + +Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita, +hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä +alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen. +Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen +merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti +syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt, +kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.» + +Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa. +Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti, +ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen +vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella. + +Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös +koskettimista. + +Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma +tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen +hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja +katosi. + +»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen. + +Streith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika. + +»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa +ottaa penkki pois akkunan alta.» + +»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar, +»siis kunnianosotus.» + +Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä +kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän +tervetulleita esineitä.» + +»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva +von Syrmannin?» + +»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän +istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut +minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän +värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin +pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset. + +»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.» + +Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin +vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä +paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui +hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni +kanssa.» + +»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar. + +Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi +vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka +olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei +enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan. +Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen +orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.» + +Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan +nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä +oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli +käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine +orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä +helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi +hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa», +murisi hän. + +Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui +kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi +hän seisomaan ja tuijotti Streithiin. + +Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi +hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni», +alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua +tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä, +enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette +vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven +kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole +tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.» + +Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin, +hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat +pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni, +päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja +korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan. + +»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja +isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole +suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten +talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä +ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä +myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.» + +Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu +eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta +vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli +itkevää, nuorta olentoa. + +Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun +tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.» + +»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?» + +»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta. + +»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi +olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi, +mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme +nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea, +älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.» + +»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä. + +»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne, +ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva +äitinne pelästyisi.» + +Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät +hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta +kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi, +kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla. + +»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi. + +»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te +saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän +minua.» + +»Se oli varmaan ruman näköistä.» + +»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan +ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä +kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.» + +»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith. + +»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen +kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin +jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti +puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin +kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta, +hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi +minulla pyhäpuku päälläni.» + +»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu +tulisi iloita uudesta päivästä.» + +»Minkätähden?» + +»Koska olette olemassa, koska olette nuori.» + +Britta kohautti olkapäitään: »Senhän jo tunnen.» + +»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa +ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.» + +Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi +kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin +prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne +teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan +samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät +väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.» + +»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän +toivoi, että Britta jatkaisi. + +»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu +nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on +maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä +kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se +verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.» + +»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen +maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.» + +Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun: +»Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä, +äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.» + +Streith koetti myöskin nauraa: »Niin, hm, yllättävää se oli.» + +Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka, +avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja +rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla. + +»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?» + +»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no +samantekevä, hyvää yötä.» + +»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta. + +Streith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa. + +»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi: +»Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen +huoneeseen. Hyvää yötä.» + +Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti +takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman +päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän +kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään +Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja +istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle. + +Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin, +joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui +Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi +lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia +kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu. + +Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar +kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes +hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut, +hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui +Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla, +kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka +vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo, +koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän +etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä, +huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin. + + * * * * * + +Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui +taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia: +»Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe +olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.» +Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän +jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole +toisten vallan alla.» + +»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof. + +Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren +hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina +aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä +tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian +hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli +pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean +pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki +mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä. + +»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä +huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä, +rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin +kadonnut.» + +»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar, +»emme jätä sitä kernaasti.» + +»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla +paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä +oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri +astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta +valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet, +pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni, +tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.» + +Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä +pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena +työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän +Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin +villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan +köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret +tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.» + +Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin +suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen, +ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen +nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja +painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine +ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa, +tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä, +ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen +juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä +vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja +hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä. + +Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki +neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki +myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän +jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle +aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän +ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun +luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo +mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski +ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi +talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos +ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki +kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa +kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee +ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä +jalalla milloin toisella.» + +Ruhtinatar nauroi: »Niin, täällä maalla on elämä mietiskelevää.» + +»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan +anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin +tehtävää.» + +»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on +jossakin määrin terve.» + +»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No, +siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid. +Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin +aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» . + +»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar. + +»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä +olevan perättömiä.» + +Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka +toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä +toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän. + +Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi +hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon +merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset +avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme +naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka +jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt +prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on +sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta, +ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta +asiasta?» + +»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän +ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.» + +Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja +ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin +toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan +edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi +ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän +esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin +toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi +uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller +voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai +tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla +syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia +säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää +järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.» + +»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi +ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän +ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin +saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten +tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut +perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa +elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.» + +»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin +kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei +nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet +asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa +Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on +nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä +oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon. +Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota +täytyy totella.» + +Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes +prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen +täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt. + +Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin, +jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan +omituisuuksista. + +»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on +varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan +haluaa prinsessa olla yksinään.» + +»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti. + +Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla +häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.» + +»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen. + +Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä +oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden +sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää +aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä, +tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan; +ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen +rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan. +Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni +puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva, +jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu +itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja +kiihottavaa. + +»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin +ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista, +tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja +kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien +silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No, +tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?» + +»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena. + +»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta +sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy +jakaa jotenkin aikasi.» + +»Miksi juuri minun?» kysyi Marie. + +»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää +hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi +elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun +kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.» + +»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen +kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen. + +»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä, +kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.» + +Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua +perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.» + +»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä +muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua +paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei +ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes +on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko +elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja +kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia, +ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa +elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi. +Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa +kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu, +ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole +suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten +ei paljon muuta löydy.» + +Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin, +sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa. +Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi +Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä +kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea, +nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento +harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin, +lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta +yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli +ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen, +pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt +kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja +surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin +elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän +lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan +Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä +täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä +on suloista, hurjaa, kiellettyä. + +Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin +vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät; +te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me +vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.» + +Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä +yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.» + +»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette +oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että +istutte täällä ja viljelette kaalianne.» + +»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.» + +»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa +kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään +liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja +yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.» + +Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran +suvaitsee torua minua.» + +Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy +laskeminen leikkiä.» + +Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista +hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen +korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi +kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin +tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta +nuoresta miehestä.» + +Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on +varmaan saava huonon lopun.» + +»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että +hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi +muuta reservissä.» + +»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön +matkaansa.» + +Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat +ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana. + +Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja +Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa +halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä +ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa +vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin +haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta +lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään +täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.» + +Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta +puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie. +Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle +toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun +siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat +he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan. +Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään. + +»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän +ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa, +Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen +turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman +kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä +oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle, +»tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.» +Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut +liian suuri. + +»Minkätähden itkette?» kysyi Felix. + +»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä +minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja +surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos +et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka +kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa +minulle, että et milloinkaan jätä minua.» + +»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan +kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole +tulleet tänne itkemään ja valittamaan.» + +»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas +kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa +ja huutaa: Uh! uh!» + +»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta. +Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän +olemme aivan lähellä.» + +»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös +kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden +et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.» + +»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita? +Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla +nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.» + +»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole +hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja +sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa +ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.» + +»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista +vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen +tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan +tämmöisistä asioista.» + +»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän +olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on? +Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.» + +»Vielä sekin», murisi Felix. + +He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen +rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja +valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista. + +»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne, +ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä +on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta, +unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat +ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso, +se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa +lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää», +kuiskasi hän. + +»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas +kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen +tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne +palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.» + +»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä. + +»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran +kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!» +kuiskasi hän, sitten he erosivat. + +Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet +etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään +hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut +oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset, +nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen +olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä +puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu +lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua. +Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi +raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia +kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien +mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo +keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix +jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat +papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa +alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti +hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna, +astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin. + +»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta +kostea. + +»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten +tulen, odota.» + +Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix +odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä. +Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä +kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa +viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä +seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa +prinsessasurut, ajatteli Felix. + + * * * * * + +Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja +tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa +kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän +syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista. +Tätä kesti aamiaiseen asti. + +Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään +oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen +uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen, +luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili +sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä +lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi +päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen +muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti +Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket +päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet +ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin +se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin +Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta; +ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen +häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin +monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän +olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta +ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme +olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja +jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän +tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että +hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa +vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä +kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään +tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut +siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet, +kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti +häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä, +kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä. +Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki +tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen, +irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi +itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina +ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa +viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa +muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan +johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset +tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän +tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme +näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen, +jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith +nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui +ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko +pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja +rännistä syöksyi kokonainen vesiputous. + +Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui. +Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa +sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja +nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte +ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.» + +Britta ravisti päätään: »Ei, ei enään sada, tulkaa te ulos.» + +»Hyvä, minä tulen.» + +Streith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa, +hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos. + +»No, nyt tulee kaunista», virkkoi Britta. + +Streith hengitti syvään kosteata ilmaa, kaikki harmi oli poissa. + +Britta katseli häntä ymmärtämyksellä ja kysyi: «Kaunista, eikö totta?» + +»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.» + +He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita, +joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja, +ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti +valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa, +huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin +metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä +kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos +metsään.» + +»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi +olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.» + +»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on +hienotunteisempi.» + +»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja +silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.» + +»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette +tehnyt koko päivän?» + +»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin +äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on +hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja +epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.» + +»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith. + +Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja. +Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää, +suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua +tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän +on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.» + +Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat, +ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita +pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.» + +Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä, +äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja +ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi +ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee +hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.» + +»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita +parrastaan. + +Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava +Veronicoista. + +»Kaunista», huomautti Streith. + +Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne +ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä +pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka +oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä +niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta. + +Streith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan. + +Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi», +huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.» + +Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen +kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista. +»Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän. + +Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä +oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja +alkoi sitoa seppeltään. + +Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta. +Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat +puiden oksilta. + +»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith. + +»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin +kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa. +Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin +varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei +totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin, +olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.» + +»Minkätähden?» huomautti Streith. + +Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista? +Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet +maailmannaisia.» + +Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen +rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista, +ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on +maailmannaisen rinnalla.» + +»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.» + +Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä, +miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään. + +Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun +pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita +tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään. + +»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä +tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi +tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden +edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi +häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith +ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden +sanoi hän ainoastaan: »Melusine.» + +»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta. + +»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith. + +Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten +tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi. + +Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi +suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin», +huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli. +Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua +oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta +tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.» + +»Mitä sitten?» kysyi Streith. + +»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.» + +Streith nauroi: »Ellei muuta,sen voimme kyllä tehdä.» + +Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä +taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä +ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli +aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja +yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa. +Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin +kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita +kieltäymyksiä. + +Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith +häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi +mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen +keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö, +kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään +seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän +katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua, +ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan. +Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt +hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse. +Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin +tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen +selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen +auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli +hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti +kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit +tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea +hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti +ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta, +jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada +tietoja hänen aikaisemmasta elämästään. + +Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut +mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar +meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi +hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit +sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi +häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa +hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan +esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin. +Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi +itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani +kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen, +aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä. +Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana +Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä +ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut +silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan +turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen +loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka. +Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen +läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa, +vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein +oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut +kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi +hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä. +Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei +ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että +häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he +voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi +aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä. +Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki +hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona +vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui +kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse, +ojentautui ja astui ulos. + +Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti +heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle +ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat. + +Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka +puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan. +Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet +asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo +katse, oikea valtiaan katse! + +»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee +nykyään harvoin.» + +Hän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti. + +»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on +alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota +rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.» + +Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle; +hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää +hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin +suojeltavaa.» + +Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von +Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan +hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli +lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli +Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän +täytyi tulla.» + +Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille, +sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa +papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa +pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin +oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen +lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan. +Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin +kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi +hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan +hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin +lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia +asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse +hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti +kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan +katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan. + +Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena. +»Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi +äänelleen iloisen soinnun. + +Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan: +»Hyvää huomenta.» + +Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä, +huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis +jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän +ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen +tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith, +»tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin +lähteä matkalle.» + +»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?» + +»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen +oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista, +ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän +vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin +tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.» + +»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan, +»en jätä työtäni kernaasti.» + +»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin +luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.» + +»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan +tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.» + +Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina +nahkaansa niin tyytyväinen.» + +Majuri ei vastannut mitään. + +Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone, +jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet +maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista +ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä +rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää. +Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa +ja tyytyväisenä samalla paikalla. + +Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi +kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat. +Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret +velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat +ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa +oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen. + +Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen +ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven +hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni +tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle +koko hänen elämänsä aikana. + +Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri», +sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat, +siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran +ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei +meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes +silmänräpäykseksi.» + +Tyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen. + +Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja +puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa +auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle +kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen +kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme +unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen +hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy +asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi», +ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut +tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin +nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän +suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa +vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean +keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa, +kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole +vaivannut teitä.» + +»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith +muodollisesti. + +»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman, +»täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan +penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin +kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän +ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi +hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole +helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija, +että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta, +se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että +seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti +ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin +onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että +ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja +panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja, +joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin +panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille +niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta +toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan +huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua +asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.» + +Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia +huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja +sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen +täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan, +kättä.» + +Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa +suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti +hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni +suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi +lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä +on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä, +te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä +ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos +jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.» + +Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne, +joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti +Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on +minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää +salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi +säännönmukaisen päätöksen.» + +»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von +Syrman, »käy kaikki parhaiten.» + +»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella +äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset +puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin +siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä +puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä +iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?» + +Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän, +»kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.» +Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui. + +Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään, +hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa, +mutta hän ei katsonut taaksensa. + +Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle. +Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui +aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu +kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen. + +Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith +astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina +punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa. +»Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi +Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman +tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa +hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän. + +Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen +kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui +liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun +täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne +sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin +askelin ulos keittiöön. + +»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön +ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle. +Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä, +jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä +kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi +puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te +tahdotte tulla omakseni.» + +»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin +mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.» + +»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla. +Emmekö sinuttele toisiamme?» + +Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä +kävisi, se oli niin outoa. + +»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä. + +»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te +haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin +ruhtinattaren kanssa.» + +»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena. + +»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että +voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle +kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.» + +»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti. + +Britta huokasi; »Hauskempaa oli ennen.» + +»Ennen?» kysyi Streith. + +»Niin, ennen kihlausta.» + +Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse +meitä.» + +Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi +vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti +vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja, +ystävällisen näköisiksi. + +»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari +istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli +munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni +eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on +maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.» + +»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti. + +»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von +Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko +Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin +kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten +hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle +talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli +nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän +ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale +mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä, +tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt. +Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas +ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen +fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen, +antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa, +sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään +ollut sama». + +»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith. + +»Se on totta», sanoi rouva von Syrman. + +Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten +kanssa. + +»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat +saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle +myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin +kiusallinen.» + +»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki +järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi. + +»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään, +»tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin +mielenkiintoista.» + +Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä +oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta +mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.» + +»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän +henkisiä tarpeitanne.» + +Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin +aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua, +jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi +viinin korkeihin, suippoihin laseihin. + +»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja +varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa, +mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre, +maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.» + +Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän +nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi +valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin +onnellista hetkeä.» + +Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini +kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään», +jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.» + +»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä +Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului +aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle. +Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin +vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni, +mitä sinulle kaupungissa tapahtui.» + +»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin +tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.» + +»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei +kenties ole helppoa käsittää.» + +»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy. +Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.» + +»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole +pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.» + +»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän +kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä +oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa. + +»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat +Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui +hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat. +Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren +bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat +Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär, +ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia +pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet +puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi +kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan +taivaassa.» + +Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith +kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä. + +»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään, +»en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin +surulliselta.» + +Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on +hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee +hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme +iloiset kasvot.» + +Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen, +ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa +vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua +pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä. + +Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa +purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna +evästä koriin ja seurata mukana.» + +»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää +hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.» + +Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä, +pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle, +lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina +tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi +Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä +veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja +painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä +levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita, +siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran +väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli +sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama. +»Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka +nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja +niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä +tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus +tapahtuu unessa. + +Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän, +»että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu +siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.» + +»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti. + +»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen. + +»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?» + +Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan +haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen +vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti +vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä», +virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.» + +Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti +kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin, +nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat +ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa. +Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien +siitepölystä lähtevään tuoksuun. + +»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.» + +Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi; +ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He +istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti +ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli +lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt +sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.» + +Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen +taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle. + +»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta, +»ellet sinä olisi mukana.» + +»Ja nyt?» kysyi Streith. + +»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää +kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani, +silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun +lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone +oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena +pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno, +ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?» + +»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi +Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka +kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me +asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei, +minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi, +joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma +maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei +kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava, +sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin +itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin +Deborah.» + +»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.» + +»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä +vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin +talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä +ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni. +Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme +ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli +minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan +ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti +tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli +hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset +kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni +aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja +keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun +hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa +oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui +hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen +katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon +työtä.» + +»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta. + +»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on +toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että +olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan, +taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla +Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin +suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni +ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin +Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja +kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.» + +»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?» + +»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi +Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten +minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti, +juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata. +Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen +ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi +sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta, +joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti +hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni, +sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin +ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin +edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin +vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä +valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän +ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä +oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa, +herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa +paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa +raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä +makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa, +hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta +kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä +oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty +lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka +olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin +Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun +hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan, +heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en +voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa +kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia +vanhoja herroja.» + +»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän. +»Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?» + +Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa +sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.» + +»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin +olisi?» + +»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen +lämpö.» + +»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi +käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen, +anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle +hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa +jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen. +»Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut +nopeammin kuin minä luulin.» + +»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen. + +Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä, +sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama +tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa. +Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi +tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle. + + * * * * * + +»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili +miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin +tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen +pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin +kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä +käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun +lähetyskertomuksen.» + +»Miten kaunista», sanoi paroonitar. + +Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän +ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä +toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa, +ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa +antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että +rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin +makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen +synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin +piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia. +Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän +ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko +sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä +tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan +lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon, +mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta +pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja +niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä +täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien +kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen +taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin +kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä, +missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja +selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix, +hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän, +joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista +askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan +päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat +päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti +tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen. +Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että +hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään, +alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof, +»tuottaako Felix heille taas suruja?» + +»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen +ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt +virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.» + +»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar. + +»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa +itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän, +siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties +onnistuvat he paremmin.» + +»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi: +»Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei +upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.» + +Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä +oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa. + +Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti +lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä +lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa +huomata mitään.» + +Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka +piti puhua kylässä. + +»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.» + +Nimi huvitti häntä, hän toisti: »Bir-kir-kra.» + +Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei +olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat +viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa. + +Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään +siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän +keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä +paljastaisi. + +Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja +parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des +deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä. + +Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti +polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä +aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä +teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä, +Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja +tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he +eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla +äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina +kuulee, kun hän on voittanut pelin. + +Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä +ihmisiä. + +Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua +Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix. + +Seuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin. + +Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman +perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset +kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa +sinua.» + +Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin. +Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse +tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja +hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla, +tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta. +Hilda istui syrjässä ja vaikeni. + +Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden +ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa. + +Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti +hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia +kanssansa arkihuoneeseen. + +»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten +ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat +yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix», +vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin, +että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se +merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.» + +»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen. + +Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi +juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.» + +»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä. + +»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän +hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä +alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.» + +»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie. + +Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani +eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin +päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja +Felixille.» + +Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten +häntä?» + +Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan +häntä.» + +»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?» + +»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta +niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me +aikaansaamme järjestystä.» + +»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki +ole mahdollista!» + +»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä +ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän +vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee? +Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko +sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle +jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran +ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen +tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia, +nyt on kysymys elämästä.» + +Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet +aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi +naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja +leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa. +Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.» + +Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli +väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se +tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät +kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.» + +Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän +itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi +ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta +valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.» + +»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne +sanottavaa!» + +He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo. +Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja +heitteli litteillä kivillä voileipiä. + +»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki +hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään. + +»Minulla on kunnia, hyvät naiset.» + +»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti. + +Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette, +prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan +vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti. + +»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten. + +»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo +toukokuussa alkoi mätäkuu.» + +»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous +valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä +edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä, +sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle. + +Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli +pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä +tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa +juttelivat keskenänsä. + +»Hän tointuu jo», sanoi Hilda. + +»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni. + +»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet +sellaista?» + +»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan +hän vaan kestäisi sen.» + +Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne, +sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun +tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti +kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.» + +Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi: +»Tuntuuko paremmalta, pienokainen?» + +Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda +auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan +käsivarteen. + +»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.» + +Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten +taloon. + +Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina +lähtöön. + +Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret +liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon +hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli +välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja +kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea? + +Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä +Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi +ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt +kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui +Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai +parasta, että hän menee vuoteeseen.» + +Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi +siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui +lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana +seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin, +näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo +suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki. + + * * * * * + +»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön +jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut +ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti +hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin +kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt +olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin +luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan +peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien +takana. + +»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?» + +»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää +hoitoon nähden.» + +»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori. + +»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin +repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko, +että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki, +silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.» + +»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.» + +Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi +hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän +sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa +mukana. Kirjoitan teille jotakin.» + +Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva +Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään +hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti: +»Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja +sydämemme pakotamme järjestykseen.» + +»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti, +että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka +nopeimmin kuluu.» + +»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole +lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.» + +»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä +hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.» + +Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no +niin, se kuuluu myöskin ammattiini.» + +»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?» + +Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa +on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään +arveluttavaa.» + +»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee, +kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.» + +»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä. + +Streith huokasi: »Ah, tohtori, te olette demokraatti.» + +Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn +taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti. + +Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden +tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli +ottanut yhden, nukkui hän vähän. + +Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä, +Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja +tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut +häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua +noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?» + +»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi +olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?» + +»Huonosti», vastasi Streith. + +Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin +pahoillani siitä.» + +»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?» + +»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen +täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei +keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui +huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui +hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika, +vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että +te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän +täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö +saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on +heihin nähden hyvin onnellinen käsi.» + +»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.» + +»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen +huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.» + +»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti. + +»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä +tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa. +Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän +lähti. + +Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti +kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu +puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä +katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos. + +Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän +kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla +edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli +hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua. +Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller +haukkuu?» + +»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti +Oskar. + +»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa +enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin. + +Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili +tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät +ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli +kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat +nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja +keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä. + +Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku +istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän +tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli, +jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata +silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi +hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä +oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt, +sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla; +hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto +hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu. + +»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa. + +»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?» + +»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.» + +»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.» + +»Niinkö, kukkivatko ne vielä?» + +»Kyllä, ne kukkivat vielä.» + +Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän +nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät +hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa +kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas +lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän. + +»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään +jotakin hänen hyväkseen. + +»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni», +jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä. +Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin +tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän +mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan +yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen +kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä +teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun +tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —» + +Britta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää. + +Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä +itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.» + +Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui +hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.» + +»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi, +kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan +hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai +tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.» + +Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja +äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden +sinun täytyy olla sairas!» + +»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.» + +Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella, +joka on saanut toria. + +Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan +juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen +kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin +vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin +olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden +tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken, +sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten +heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli +outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan. + +Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa +olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä +vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon +yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti +käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt +sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän +ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa +hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi. +Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin +iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi +Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa. + +Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet +takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja +kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta +kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui +joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi +hän. + +»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en +tahdo, jään sinun luoksesi.» + +»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.» + +Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä +hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään. + +»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen +tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen +kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole +nuori.» + +Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että +sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut +tuollaisia asioita.» + +»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus. + +Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi: +»Pelkäätkö sinä kuolemaa?» + +»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi +vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?» + +Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on +nälkä», sanoi Britta. + +»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja +palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän. + +Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja +varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt, +Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista. +Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä +rakastui sinuun?» + +»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta +ahdisti häntä: »Kerro, kerro.» + +»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus, +»minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin +laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja, +aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja +siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana, +menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.» + +»Niin hauskaa», pisti Britta väliin. + +»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta +myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi +Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan +ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että +Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia +katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus +pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon +pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain +hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty, +niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö +on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan, +että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se +sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten +jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden +pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin +tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko +ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja +sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko +juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä. +Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me +vajaan.» + +»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan, +silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.» + +»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt +kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se +auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.» + +»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki +loppuu niin surullisesti?» + +Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa +nauraaksemme.» + +Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot +käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui. + + * * * * * + +Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea, +jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin +raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman +tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko +huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat +kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan, +miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen +kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta +virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen +ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni +valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia +aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo +lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat +kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin +vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa, +täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva +Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi +hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita +parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat +tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan +voimasta.» + +»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa +ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla +oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi, +niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole +tullut?» + +»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus. + +»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen +herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?» + +»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti. + +Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä +kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli +kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa +ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.» + +»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä +partaansa ja tukkaansa. + +Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja +sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.» + +»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä +saada jotakin juhlallista. + +»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui +tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui +siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia +kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet +kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään. + +Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä +oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea +lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith +taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin +hyvältä. + +»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko +mielenliikutus. + +»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain +itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.» + +»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas +kääntyy parempaan päin.» + +»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten +kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo +tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi, +»onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.» + +»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin. + +»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme +kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina, +mitä itse tahtoo.» + +»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja +mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki, +että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin. +Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? — +oikaisuvedoksia elämästä.» + +Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä +ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.» + +»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin +olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi +elämämme.» + +»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen +alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini +kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku +leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.» +Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida +taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen +heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä. + +»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän +täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän +aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.» + +»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa. + +Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa, +hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi, +niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien +kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti +rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta. + +Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori +Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä +pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein +tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän +luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen +varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi +puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne, +tohtori?» kysyi hän. + +»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.» + +»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen. + +»Toistaiseksi neljä.» + +»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?» + +»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta, +mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän +kuolemattomuutemme.» + +»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä +houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin +todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä +puhumaan.» + +Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän, +»kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä +puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen, +ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi +tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.» + +»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori, +te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän +päätyttyä kaikki on lopussa.» + +»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää +melkein siltä.» + +»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu» +vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain +maallinen keksintö, että jokin loppuu.» + +»Niinkuin sanottu...» änkytti tohtori. + +»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen +tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen +täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä +jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö +meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä? +No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut +sisämaasta merenrannalle?» + +»Ei, en muista», vastasi tohtori. + +»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi +merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden +ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua +kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut +mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä +ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin +olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli +helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja +maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut, +ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt +tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla +männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin +suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui +lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten +kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä +jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa, +kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen +kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki +silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua, +täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi +epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja +nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.» + +»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena, +»hyvää yötä, tohtori.» + + * * * * * + +Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin +veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle, +aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse. +Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko, +asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti. +Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat +surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli +häntä», sanoi hän. + +»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä +kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka +sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei +tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin +aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton +sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä +kauan.» + +»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen +kunnioittanut Streithiamme.» + +Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta? +Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka +ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith +oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.» + +Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie +korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen, +rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota, +että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi +näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja +alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle +köyhälle naiselle kylässä. + +Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina +puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään +ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa, +seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen +tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti +ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului +hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen +vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä +oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu +hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja +Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle, +peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana +paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin +puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden +yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen, +joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin +helähtävä nuoruuden nauru. + +Loppu. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77786 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..e960efe --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77786 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77786) |