path: root/kanshist2.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77635 ***
language: Finnish




KANSOJEN HISTORIA 2

Vanha aika II

Persialaiset ja kreikkalaiset vuoteen 404 e.Kr.


Kirj.

CARL GRIMBERG



Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.




SISÄLLYS:

Meedialaiset ja persialaiset.
   Indoeurooppalaisten alkukoti.
   Meedialaiset ja persialaiset.
Aigeialainen kulttuuri.
   Kreetta, sivistyksen silta.
   Taru Theseuksesta ja hänen pääsystään labyrinttiin.
   Mykeneläinen sivistys.
   Maailmanliikenne kreettalais-mykeneläisellä ajalla.
   Aigeialaisen kulttuurin häviö.
Helleenien tarukausi. Patriarkallisen kuningaskunnan aika.
   Sivistyksen ahjo siirtyy Vähään-Aasiaan.
   Troian sota.
   Satu Odysseuksen harharetkistä.
   Homeros ja homerolainen kysymys.
   Ensimmäinen talonpoikaisrunoilija.
   Elämä Homeroksen ja Hesiodoksen aikoina.
   Helleenien jumal'usko.
   Delphoin oraakkeli.
   Olympia ja olympialaiset kisat.
Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia.
   Kreikan niemimaan talonpoikaisväestö kehittyy merenkulkijoiksi.
   Toinen kreikkalainen uudisasutus.
   Taru argonauttien retkestä.
   Hajanainen, mutta valtiollisesti valveutunut kansa.
   Kuningaskunnasta ylimysvaltaiseksi tasavallaksi.
   Spartta, järkkymättömän valtiomuodon yhteiskunta.
   Ateena, poliittisten mullistusten kaupunki.
Joonialainen kulttuuri, lyriikka ja filosofia.
   Filosofian synty.
   Kreikkalaisen lyriikan loistoaika.
   Laulurunous ja filosofia.
Ensimmäinen suuri voimainmittely idän ja lännen välillä.
   Helleenien vapaustaistelu.
   Attikalais-delolainen liitto.
   Helleenit ryhtyvät hyökkäämään persialaisia vastaan
      Ateenan hegemonian aikana.
Perikleen onnellinen aikakausi.
   Perikleen Ateena.
   Murhenäytelmän ensimmäinen suuruudenaika.
Veljessota.
   »Kolmikymmenvuotinen rauha», joka olikin vain viisitoistavuotinen.
   Toinen peloponnesolaissota.
   Kolmas peloponnesolaissota.




Tässä osassa minulla on ollut etu saada esitykseni tarkastajana
käyttää »Meedialaiset ja persialaiset» jaksossa dosentti H.S.
Nybergiä ja koko muussa osassa professori Ernst Nachmansonia. Sen
lisäksi on jakson »Aigeialainen kulttuuri» tarkastanut muinaistutkija
fil.toht. Otto Frödin, varsinkin Asinen kaivausten esityksen, sekä
fil.toht. Arthur Norden, joka myöskin — erityisesti silmällä pitäen
arkeologisia kysymyksiä — on läpikäynyt jaksot »Helleenien taruaika»
ja »Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia » Kappaleen
»Filosofian alku» on tarkastanut myöskin fil.toht. Alf Ahlberg.
Monista näiltä tarkastajilta saamistani arvokkaista neuvoista ja
opastuksista esitän heille kaikille sydämellisen kiitokseni.

Danderyd, marraskuussa 1927.

_Carl Grimberg_.



Alkusanansa lopussa kirjoittaja puolustaa tapaansa käyttää
kreikkalaisista nimistä latinalaismallista muotoa. Tätä menettelyä ei
suomennoksessa kumminkaan ole seurattu, vaan on pääpiirtein omaksuttu
suuren Maailmanhistoriamme kirjoitustapa yrittäen välttää sen eräitä
epäjohdonmukaisuuksia. — Nimien ensimmäistä kertaa esiintyessä on
yleensä merkitty tavujen kesto siten, että yllä oleva viiva osoittaa
pituutta, kaari lyhyyttä, samoin myös paino. Näin on menetelty
varsinkin sellaisissa tapauksissa, missä väärä ääntäminen on meillä
vakiintunut.

Homeros-suomennokset ovat Mannisen, Sophokleen Antigonekäännökset
Kaarlo Koskimiehen, muulloin on suomentaja kussakin kohdin mainittu
erikseen.

»Jokamiehen» historiassa olen pitänyt tarpeellisena lukuisia selittäviä
alahuomautuksia.

Turussa, toukok. 26 p:nä 1929.

_Weikko Pakarinen_.






MEEDIALAISET JA PERSIALAISET




INDOEUROOPPALAISTEN ALKUKOTI.


Iraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian
kohtaloihin oli tullut _indoeurooppalaisten_ kansojen vuoro ottaa
vastaan sivistysperintö _seemiläisiltä_ ja _haamilaisilta_. Haamilaiset
egyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi
omaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee,
kesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen
innostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi
suorittamaan kulttuuritekoja.

Indoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä,
vaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka
puhuvat indoeurooppalaista kieltä.

Kysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla
kymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista
alueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa
ja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet
ovat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren
etelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat
heidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota
siihen, että _ohra_ näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen
tärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se
siihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet
kesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon
aikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti
viljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja
Pohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on
ainakin ollut meidän aikoihimme asti.

Mutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä
vastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten
alkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen
Eurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan-
ja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta,
ja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat
puoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä
tutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet
paimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin
monien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen
vaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että
heidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien
laidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan
painostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia
kansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin
voimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita
samanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.

Että kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton
— varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä
tai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan
vertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta,
mutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.

Kielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden
indoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian,
slaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten
välillä. »Isä» on ruotsiksi _fader_, saksaksi _Vater_, englanniksi
father, latinaksi pater, josta italiassa on tullut _padre_ ja joka
ranskassa on lyhentynyt muotoon _père_; kreikaksi se kuuluu _patér_
ja muinaispersiassa ja -intiassa _pitar_. Samalla tavalla »äiti», ruots.
_moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère_[1], _mētēr ja mātar_.
Venäjäksi se on _matj_. »Veli» on: _broder, Bruder, brother, frāter,
frate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar_; venäjäksi _brat_.
Täytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan
kantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.

Kantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on
nykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet
kehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen
välinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä
tekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin
erilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika,
jolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes
tunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat
kielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden
kielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa
loivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä
alkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja
niistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt,
ja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se
maa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin
indoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten
todistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta
näkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää
eivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli
nimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa
vyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet.
Niistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.

Vuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta
päättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu.
Merenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä.
Indoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja
tarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan
pyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista
ei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että
indoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.

Kuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa
alkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma
vahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään
indoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen
nimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren
alueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän
maiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.

Metalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä
kantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen.
Indoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta
sitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli
ympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä
ole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. _hevonen_ tuttu, vaikka ei ole
varmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten
alkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle,
pyörän navalle ja akselille.

— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen _itäistä_
haaraa, tarkemmin sanoen _Iraanin_ kansoja niiden tunkeutuessa kohti
vanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan _intialaisen_ ryhmän, joka
kulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa
historiallisessa yhteydessä.


Kirjallisuutta tähän jaksoon:

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen
Eroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)

Tähän kappaleeseen:

K.F. Johansson, Hvar låg vår folkstams urhem? (Nordisk tidskrift 1911.)

Oscar Montelius, De ariska folkens urhem. (Nordisk tidskrift 1921.)

Martin P:n Nilsson, Arierna före folkvandringarna. (Ymer 1912.)

Holger Pedersen, Språkvetenskapen under nittonde århundradet.

O. Schrader, Die Indogermanen. (Laaja kirjallisuusluettelo.)




MEEDIALAISET JA PERSIALAISET


olivat kaksi voimakasta indoeurooppalaista kansanheimoa, jotka
asettuivat asumaan Iraanin ylängölle itään Assyriasta ja Babyloniasta.
Aluksi meedialaiset olivat hallitseva kansa ja persialaiset heidän
alamaisiaan. Kukoistavimmillaan Meedian valtakunta oli Niniven
kukistumista lähinnä seuraavina aikoina. Assyrian valtakunnan häviö
lopetti useita vuosisatoja kestäneet riidat kahden naapurikansan
välillä. Aikaisemmin Assyrian valtiot olivat olleet voittoisia
taistellessaan meedialaisten pikkuruhtinasten kanssa, mutta nyt osat
olivat vaihtuneet.

Tietomme Iraanin varhaisemmasta historiasta kiertyvät muutoin
pääasiallisesti suuren uskonnonperustajan _Zarathustran_ eli
_Zoroasterin_, Iraanin profeetan ympärille.

Muutoin ovat lähteinä meedialaisten ja persialaisten aikaisempaan
historiaan samanaikaisten juutalaisten profeettain sitä koskevat
viittailut sekä joitakin jätteitä assyrialais-babylonialaisista
piirtokirjoituksista ja aikakirjoista, joita vuosituhansien myrskyt
ovat säästäneet. Mutta nämä niukat katkelmat ovat monissa kohdin siksi
ristiriitaisia, että Iraanin kansojen varhaisemmasta historiasta
puhuessamme on kysymyksessä enemmän usko kuin tietäminen. Paremmin
on laita, kun joudumme Persian valtakunnan loistokauteen. Varsinkin
Dareios I:n suuri piirtokirjoitus Behistunin kalliossa on hyvin arvokas
historian kannalta. Myöskin 4:nnellä ja 3:nnella vuosisadalla e.Kr.
eläneillä kreikkalaisilla historioitsijoilla on paljon kerrottavaa
Persian valtakunnasta, vaikka heidän ilmoitustensa totuusarvo on kovin
vaihtelevaa. Mutta varsinaisia meedialais-persialaisen valtakunnan
kätkemiä muinaismuistoja koskevat arkeologiset kaivaukset ovat
vasta aivan alulla. Siellä on raunioina sellainen määrä muinaisia
kaupunkeja temppeleineen ja aarteineen, että muinaistutkijoille on
siinä työtä vuosisadoiksi. Käänteentekeviä kirjallisten muistomerkkien
löytöjä tuskin voinee kuitenkaan odottaa, sillä Persian suurkuninkaat
eivät ole osoittaneet lainkaan samanlaista halua hallitustoimiensa
luetteluttamiseen kuin Egyptin ja Assyrian hallitsijat.




ZARATHUSTRA.


Vanha taru kertoo, että itämaan viisaat miehet, jotka tulivat
Betlehemiin kumartamaan seimessä makaavaa lasta, olivat lähteneet
pitkälle matkalleen »Zoroasterin ennustuksen johdosta.»

Zoroaster on persialaisen Zarathustra nimen kreikkalaisperäinen muoto.
Tämän niminen oli eräs muinaisajan suurista totuudenetsijöistä, joka
kuuluu sellaisten suurten henkien piiriin kuin Buddha, Konfutse ja
Sokrates. Hänen esiintymisensä ajasta ovat asiantuntijat eri mieltä.
Muutamien mukaan se tapahtui noin kuusi sataa, toisten mielestä tuhat
vuotta e.Kr. Hänen elämästäänkin tiedämme hyvin vähän. Sen tapahtumat
ovat punoutuneet taruihin, jotka osaksi ovat hyvin myöhäisiä, ja
legendoihin, jotka esittävät todistuksia hänen pyhyydestään hänen
levätessään vielä äitinsä helmassa. Monista vaaroista, joilla
pahan vallat koettivat häntä tuhota, pienokainen pelastui ihmeen
avulla. Mieheksi vartuttuaan hän jätti kotinsa ja vetäytyi erilleen
maailmasta erämaan suureen yksinäisyyteen vain Jumala ja ajatuksensa
seuralaisinaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän eräänä yönä näki
ilmestyksen. Ormuzd,[2] hyvän jumala, tuotatti eräällä arkkienkelillään
hänet luoksensa ja käski hänen julistaa hänen oppiansa.

Zarathustran ajatukset olivat kauan risteilleet pahan probleemassa.
Kun hän tarkasteli elämää ja olemassaoloa täällä maailmassa, niin
kaikki näytti hänestä lakkaamattomalta hyvän ja pahan väliseltä
voimain mittelyltä. Minne hän kääntyikin, hän näki tämän taistelun
olevan käynnissä. Hyvä olennoitui hänen silmissään _Ormuzd_ jumalaksi,
viisauden herraksi, pahan personoituessa _Ahrimaniksi_[3], pahaksi
hengeksi, joka vastasi juutalaisten Saatanaa, Kaikkialle, minne
Ormuzd saapuu, hiipii hänen kintereillään hänen vastustajansa Ahriman
tuhotakseen kaiken hyvän, mitä Ormuzd tekee. Kun Ormuzd loi elämän,
sai Ahriman aikaan kuoleman. Hän lähettää meteoreja häiritsemään
tähtimaailman säännöllistä järjestelmää, hän saa aikaan välistä
vahingollisia tulvia, välistä veden puutetta, ja ihmisiä vaivaamaan hän
lähettää kymmeniä tuhansia tauteja ja sairauksia. Rakastajattarekseen
hän valitsee Djeh-nimisen naishaltijan, menstruaalisen[4] epäpuhtauden
personoituman.

Keskinäisessä kamppailussaan Ormuzdilla ja Ahrimanilla oli apunaan
muita hyviä ja pahoja henkiä, enkeleitä ja perkeleitä. Tähän hyvän ja
pahan väliseen taukoamattomaan taisteluun oli ihmistenkin otettava
osaa. Jos mieli ihmisen voida auttaa hyvää voittoon, hänen täytyy
ensiksi tehdä työtä omaksi _puhtaudekseen_. Jos hän on rikkonut
puhtaudensääntöjä vastaan, hänen on suoritettava katumus ja parannus:
hänen on itse rangaistava itseänsä »hevosruoskan, kuuliaisuuden
välikappaleen», läimäyksillä. Mutta ei siinä kyllin. Eivätkä uhrit ja
ylistyslaulutkaan riitä, vaan hyödyllisellä _työllä_ ihminen myöskin
edistää hyvää asiaa. Joka hyvin hoitaa karjaansa, raivaa erämaita
viljelykselle, kastelee maata ja tekee sen hedelmälliseksi, joka
hävittää vahingollisia eläimiä, rakentaa siltoja ja ravitsee nälkäisiä,
hän palvelee Ormuzdia. »Joka kylvää viljaa», niin sanotaan Ormuzdin
palvelijan pyhässä kirjassa, Avestassa, »hän kylvää pyhyyttä. Kun kylvö
orastaa, pelästyvät perkeleet; kun vilja kasvaa, pysähtyy perkeleiden
sydän kauhusta, ja kun viljaa jauhetaan, he vaikeroivat.» Viljelys
karkoittaa pahat henget, mutta hedelmättömissä ja epäterveellisissä
erämaissa he viihtyvät.

Itsensä kiduttamiseen ja maailmaa halveksivaan askeesiin[5]
tyytyminen, kuten teki suuri osa iraanilaisten läheisistä
sukulaisista, intialaisista, ei ollut Ormuzdin auttamista, vaan
Ahrimanin palvelemista. Asettamalla työn ja kulttuurin korkeaan arvoon
Zoroasterin oppi eroaa ratkaisevasti intialaisten ihanteesta vajota
maailmasta-irtautumiseen, kaikki aineelliset harrastukset tuhoavaan
nirvanaan.

Sen mukaan, valitseeko ihminen täällä maailmassa paikkansa Ormuzdin
vai Ahrimanin puolella, hän saa palkkansa kuoleman jälkeen. Vainaja
joutuu ensiksi kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Nämä istuvat
alkupäässä kapeata kohtalonsiltaa, joka on rakennettu yli helvetin
kuilun. Ainoastaan jumalaapelkääväiset saavat sitten kulkea yli sillan
ikuisen valon piiriin, jossa Ormuzd ja autuaat asustavat. Jumalattoman
sielu sitävastoin tuntee heti kuoleman jälkeen, mikä sitä odottaa.
Äänekkäästi vaikeroiden se levottomana surisee vainajan pään ympärillä,
kunnes sen on vaellettava kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Ja kun
sen on kuljettava yli kohtalonsillan, se syöksyy suin päin helvetin
pikimustaan, löyhkäävään syvyyteen.

Helvetin rangaistukset eivät kuitenkaan ole ikuisia. Zarathustralla
oli optimistinen usko hyvän lopulliseen voittoon pahasta. Mahtavalla
loppuromahduksella pahan voimat lopuksi tuhoutuvat. Meteori on kiitävä
halki avaruuden ja sulattava malmin kaikista vuorista. Hehkuva
metallivirta on valuva yli maan, ja siinä jumalattomat kärventyvät,
mutta hurskaat sitävastoin puhdistuvat. Sitten käydään viimeinen
taistelu Ormuzdin ja kaiken helvetin ryönän välillä. Tässä taistelussa
pahuuden vallat sortuvat. Ahriman itse karkoitetaan lopuksi alas
helvetinkuiluun ja poltetaan yhdessä kaiken sen löyhkäävän saastan
kanssa, mitä on kerääntynyt sen syvyyksiin. Sen jälkeen luodaan uusi
maailma, missä puhdistuneet ihmiset saavat asua ikuisessa valossa ja
autuudessa.

Zarathustran oppi on omaksunut useita piirteitä vanhemmista Iraanin
uskonnoista, kuten auringon ja muiden taivaankappalten palvonnan sekä
tulen uskonnollisen palvelemisen. Hän käskee myöskin äärimmäiseen
varovaisuuteen kaikkea kohtaan, mikä tahraa ruumiin tai sielun,
kehoittaen karttamaan varsinkin ruumiiden ja kuolleiden eläinten
saastuttavaa koskettamista. Persialaiset pelkäsivät siinä määrin niin
tulen kuin maankin saastuttamista, että he eivät polttaneet eivätkä
haudanneet kuolleitansa, vaan asettivat ne ulkosalle korppikotkien
syötäviksi.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta Zarathustra sai vaeltaa ympäri ja saarnata
kuuroille korville. Kovin ahdistivat häntä myöskin pahat henget.
Mutta taistelussa pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan hän sai
vahvistusta uusista ilmestyksistä. Monta kertaa noiden kymmenen vuoden
aikana hän hurmiotilassa näki Ormuzdin ja hänen arkkienkelinsä.

Ormuzdin käskystä profeetta lopuksi läksi Vishtasp-nimisen iraanilaisen
kuninkaan luo ja teki kaksi vuotta työtä hänen käännyttämisekseen.[6]
Kun vanhan opin papit huomasivat, että kuningas näytti taipuvan
Zarathustran uskoon, he vehkeilivät häntä vastaan, syyttivät häntä
noituudesta ja velhoudesta ja onnistuivatkin saamaan hänet vankeuteen.
Mutta Zarathustra pelastui heidän pahoista vehkeistään. Hänen onnistui
näet kuin ihmeen avulla parantaa Vishtaspin musta lemmikkihevonen
täydellisestä halvautumisesta, ja se todisti sekä kuninkaalle että
kuningattarelle, että hän oli jumalan lähettämä. He omaksuivat molemmat
uuden opin. Koko hovi seurasi heidän esimerkkiänsä ja Zarathustran
parjaajat ja pilkkaajat rangaistiin kuolemalla. Sitten kääntyi kansaa
yhtä mittaa, ja uskonnollinen herätys levisi voittoisana yli koko
Iraanin.

       *       *       *       *       *

Zarathustra sai marttyyrin lopun. Kun häntä suojeleva kuningas ja
eräs demoneja palveleva kansa olivat sodassa keskenään, surmattiin
77-vuotias uskonnonperustaja pappeineen temppelissään. Mutta kun kaikki
jo näytti menetetyltä, tuli kuninkaan nuori sankarillinen poika kuin
pelastava enkeli ja musersi epäjumalanpalvelijain vallan. Tällä oli
uuden uskonnon olemassaolo turvattu.

Zarathustran oppi on, tai oikeammin sanoen, oli kerran kirjoitettuna
_Avestaan_, »persialaisten raamattuun», joka oli Traanin kansojen
vanhin kirja. Avesta on kerran ollut valtava teos, mutta nyt siitä on
jäljellä vain katkelmia, ja niitä ovat tietämättömät jäljentäjät ja
kääntäjät osittain niin vääristelleet, että vaaditaan vielä paljon
työtä sen palauttamiseksi alkuperäiseen asuunsa. Nykyinen Avesta on
luonteeltaan pikemmin rukouskirja kuin raamattu.

Zarathustran uskonto on kaikkia muita »pakanallisia» uskontoja
korkeammalla varsinkin selvässä ja suoraviivaisessa käsityksessään
hyvän ja pahan välisestä erosta sekä siinä, että se panee painoa
velvollisuudenkäskyn siveelliselle puolelle ja puhtaudenvaatimukselle.
Sillä on monta kosketuskohtaa juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa.
Kumpi uskonto — Zarathustran vai juutalaistenko — on ollut antavampi
puoli, sen suhteen mielipiteet eriävät. Muutamat väittävät, että
persialaiset — myöskin Zarathustra — ovat lainanneet seemiläisiltä,
jopa että kaikki hyvä Zarathustran opissa olisi seemiläistä alkuperää.
Mutta toiset ovat sitä mieltä, että päinvastoin juutalaisuus on
lainannut Zarathustralta. Toiset Raamatun ja Avestan tutkijoista
taasen kulkevat keskitietä ja pitävät todennäköisimpänä uskonnollisten
aatteiden molemminpuolista vaihtoa. Sellaista ajatustenvaihtoa voi
odottaakin, kun ottaa huomioon juutalaisten suoranaiseen kosketukseen
joutumisen persialaisten kanssa Babylonian vankeuden aikana ja heidän
ihailunsa Persian kuningasta, Kyyrosta kohtaan, »oikeamielistä»,
»Herran voideltua», joka vapautti heidät vankeudesta. Olihan Juudea
sitäpaitsi sen jälkeen Persian maakuntana aina siihen asti, jolloin
Aleksanteri Suuri tuon valtakunnan kukisti.

Mitä kristinuskoon tulee, niin sen ja Zarathustran opissa viimeisistä
tapahtumista on silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Muuan vanhimpia ja
elinvoimaisimpia kristittyjä lahkoja olikin voimakkaasti Zarathustran
opin värittämä.

       *       *       *       *       *

Zarathustran opin hävitti melkein tyystin 600-luvulla j.Kr. monessa
suhteessa alemmalla asteella oleva muhamettilaisuus. Ormuzd sai väistyä
Allahin tieltä, ja Avestan tilalle tuli Koraani. Mutta tänäkin päivänä
on satakuntatuhatta ihmistä, jotka ovat pysyneet Zarathustran opille
uskollisina. Kymmenes osa heistä elää hajallaan siellä täällä vanhassa
kotimaassansa. Mutta osa Zarathustran tunnustajista läksi kernaammin
maanpakoon kuin luopui uskostaan, ja he löysivät turvapaikan Intiassa.
Heistä ovat peräisin _parsilaiset_, jotka asuvat suurimmaksi osaksi
Bombayssa ja sen lähistöllä ja nauttivat yleistä kunnioitusta korkean
moraalinsa, ahkeruutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Heidän
anteliaisuutensa on tunnettu koko maailmassa. He elävät ankarassa
yksiavioisuudessa ja osoittavat samaa inhoa valhetta ja petosta kohtaan
kuin Zarathustran tunnustajat enemmän kuin tuhat vuotta takaperin.




KYYROS,


babylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan
Meedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja
kukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian
rikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka
käsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin
Babylonian valtakunnan herra.

Monta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten
lapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri
muunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään
oli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme,
että lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan
Astyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti.
Itse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros
voitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa
tämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!

Astyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski
niin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko
Aasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan
tietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen
unensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi
hänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle
meedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle,
joka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena
kuin keskiluokan meedialaista.

Mandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen
unen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä
levittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti
tyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa
hedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen,
luotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen
uhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.

Harpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut
itse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen
karjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi
verenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille
rotkoon.

Paimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen
vaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se
oli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan,
kun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan.
Ja tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän
paimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.

Vaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi,
minkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun,
syleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa
panisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut
lapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana
lapsenamme.» Ja niin kävikin.

Kuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi.
Hän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran
tapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi.
Kyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli
olla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai
neuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei
halunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku
kuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen
juoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua,
joka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan»
taholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta
ja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas»,
hän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun
karjanpaimenesi poika!»

Astyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun
molemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas
tiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika,
olet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen
poikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas,
siinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä
valinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta
tämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos
nyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison
edessäsi.'»

Astyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin
häntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet
muistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan
ikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi
paimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten
asianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun
tämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja
tunnusti koko totuuden.

Mutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli
petetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli
pelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia
on saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän
saapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion
uhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»

»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen
ja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli
näin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli
kutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.

Heti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli
noin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä
kuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo,
surmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän
paistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.

Kun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut,
katettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta
Harpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat
— ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt
kylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä.
Kun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat
palvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin
verhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan
vadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa
jätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti
malttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen
lihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä
kuningas teki, oli hyvää.»

Sitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli
tehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla
levollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli
ollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä
mitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.

Kyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti
hänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi
helposti kuvitella.

Persialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa.
Herodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti,
kertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain
kolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja
totuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen
perästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen
välttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden
hyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät
olleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he
ovat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden
heittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat
hyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein
vakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein,
sen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen
seuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä
päin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa
raueta.»

Herodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi,
oli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos
alkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan
Astyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän
keksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän
kutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen
kirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi.
Mutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla
hän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He
tekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata
suuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.

Kun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän
heidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan
hän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja
viinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he
olivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan
Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia,
saatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta
jos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on
oleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle
uskollisuutta.

Kun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui
kansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen
sen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt.
Seurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni
Kyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages
seivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään
Kyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka
olivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia
vastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli
Kyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.

       *       *       *       *       *

Kyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa,
Lyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut
sananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa.
Itään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti
laskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki
Sardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta
seudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.

Kroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin
turvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja
kunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa
liiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen
pelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä
taisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa
ja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan
oraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä
rikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar
Pythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan
luultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin
ja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun
Kroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia
vastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen
yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus
kerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa
oli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran
ja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta
pitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa
kukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan
kuninkaaksi.»

Tällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma
asiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei
sotajoukkonsa Halys-joen yli.

Kyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän
oli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset
siirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten
puolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.

Lähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu
jäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen
apuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta
Kyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli
vihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin
hyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta
Kyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia
persialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo,
»pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt
iskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun
ne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset
lyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.

Kyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi,
mutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän
oli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka
syöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika
pelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla
tavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka
oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän
oli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli
vastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä
odottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu
kaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä
surujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»

Tämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä,
jolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun
nyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen
syöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja
hän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen
lausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»

       *       *       *       *       *

Näin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren
valtakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota
hän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo
kuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin
Kyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti
poltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava
kuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä
seisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme
kertaa sanan »_Solón_».

Kuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi.
Tämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen
kaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin,
mitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi,
miten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli
ihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli
säätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan
käynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri
aarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot
kivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen
vierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon
ihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on
kaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin,
kuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas
vastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos
hämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on
pidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin
hänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo
lapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin
hän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja
ateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»

Silloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä
onnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva
oman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen:
»Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä
Hera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta
kun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat
nuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes
penikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset
ylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen
onnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille
parasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta
nuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti
ymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»

Nyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun
onneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena
kuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet
mahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi
ennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat
ovat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»

Solon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin
suvainnut häntä silmissänsä.

Mutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen
sanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain
häntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.

Ajatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli
liikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen
kuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse!
Hän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet
kahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin
hyvin kunnioittavasti.

Herodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan
Kroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä
Solon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi.
Vanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä
matkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko.
Yhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen
roviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa
sen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle
jumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin
saastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä
haudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että
Kyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti.
Sekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan
kohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa.
Sellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan
ollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian
soturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!

Jotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen
kertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty
selitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian
viimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.

Sotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä
Delphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle
vastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin
juuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä
puolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.

       *       *       *       *       *

Niin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät
Vähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen
pyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin
aikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka
oli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi
kertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja.
Kun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän
maalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja
pyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden
siinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette
halunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»

Kreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan
uhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän
vastustaa kuin lyydialaisetkaan.

       *       *       *       *       *

Vähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen
persialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut
maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella
oli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin _Babylonia_. Olemme
jo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin
valtakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu
eräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo,
miten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että
Marduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen.
Suuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja
häntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan.
Vihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut
babylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin
Kyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja
auttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin».
Sitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi
hän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian
mahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen
jalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa
säteilivät.»

Piirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku
Baabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien
liioittelu on silmäänpistävää.

Babylonian valtauksen johdosta joutui _Syyriakin_ Persian
valtakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua
kansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta
eri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti
huomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä
voittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä
hänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä
Syyrian naapurimaan _Egyptin_ kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä
saavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä
vetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian
vankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä
kotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian
kuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten
mielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen
valloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen
Baabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä
juutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan
jälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman
hänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin
ne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli
riistänyt Salomon temppelistä.

Pyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä
suosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta:
»Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja
vankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista
koskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon
ja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin
suunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros
suosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian
kreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa
tasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille
kaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.

       *       *       *       *       *

Babylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin.
Mutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista
paimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät
sieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille.
Egyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen
huoleksi.

       *       *       *       *       *

Vuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian
valtakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän
kaatui sotaretkellä _massageetteja_ vastaan, joka urhoollinen
paimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla.
Tästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän
aikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros
lähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa
naida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään
paljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui
hänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros
Arakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja
vastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella
hänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa
massageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan
tiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti
Kyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa.
»Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon,
massageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön
kuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»

Hänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin
hän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris
täytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten
joukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä
säkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni
ottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt
verta kylliksesi, kuten olen uhannut.»

       *       *       *       *       *

Eräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen
seuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta:
Kyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin
kaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut
elinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin
ole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse.
Vastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille
jonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain
näennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja
miten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella
kukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä
merkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa
kohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi
harjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten
poikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi
juutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.

Lopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa
myöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten
Hammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel
hänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi
omankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten
huostaan.




KAMBYSES.


Kyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen
niistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen
sulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota
tätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen
eläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä.
Varustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan,
missä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla
taisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon
ja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä,
saatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset
tunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa
Persian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian
kreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin
laivastoa.

Menestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin —
Egyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri
osa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan
arabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon
vedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä
tarvikkeita.

Egyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata
vastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin
olevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin
siitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.

Herodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä
miehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen
kuninkaalle.

Kerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä
kookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan
luo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun
ystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne
tuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi
heidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole
oikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä
koettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle
mitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin:
»Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon,
että vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät
jännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren
suurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan.
Mutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä
aithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa
lisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi
lopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti
söi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat,
että hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä
lannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä
vuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei
hän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman
kansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän
ravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät
kaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä
kuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei
pysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen
Aithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä
olivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa
on näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»

Kun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin
katkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta
koota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos
sanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja
suunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain
sanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat
kaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin
maasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat
erämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla
joka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli,
että he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken
aithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen
menetettyään paljon miehiä.»

Kelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä
kiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä
retki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää,
vaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja
aina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta,
että Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut
Aithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta
herättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.

Kun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta
ilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän.
Kadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka
oli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli,
että egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän
katkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas
purki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät
hänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli
jälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon
jumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.

»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan
kuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista
vatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille:
»Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta
ja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä
egyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä
kuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla
veren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.

Herodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden
todenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n
ansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä
kaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä
käy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian
retkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen
ajan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan,
että Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas
on siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta
vastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi,
joka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin
Vatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä
hautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti
egyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin
kuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä
oli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan
toisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen
tekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten
egyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa
uhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen
esiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen
tahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan
ystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai
keskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja
päästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.


Apis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti
epäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen
viimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä
kuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen
maanisän ääni.

Veljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa
lieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli
tuohon aikaan laulu lyhyt.

Joka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan
kuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki
mahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian
valtakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan
tahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat,
että hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta
antaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys.
Hallinnon _keskitys_ ja _rajaton yksinvalta_ olivat Kambyseen
päämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta
»isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»




DAREIOS I.


Kambyses hallitsi vain seitsemän vuotta. Kun häneltä ei jäänyt
lapsia, siirtyi kruunu hänen kuoltuaan ylhäiselle _Dāreios_ nimiselle
persialaiselle, joka kuului Kyyroksen suvun nuorempaan haaraan.[11]
Hänestä sai Persian valtakunta hallitsijan, joka on maailmanhistorian
suurimpia valtiomiehiä.

Ensiksikin hän kukisti voimalla ne kapinayritykset, jotka olivat
alkaneet Kambyseen Aithiopian-retken aikana, ja joita yhä esiintyi
milloin siellä, milloin täällä valtakunnan eri osissa. Nämä
kilpailijoistansa saamansa voitot Dareios on ikuistuttanut Behistunin
kallioon[12], missä suurkuningasta vastaan kapinaan nousseista
käytetään nimitystä »yhdeksän valekuningasta». Dareios hallitsi nyt
valtakuntaa, joka ulottui toisesta Niilin putouksesta Mustaan mereen
ja Välimeren rannalta Indus ja Jaksartes jokien varsille. Mutta monet
kapinayritykset olivat opettaneet hänelle, että asevoimin luotu
valtakunta ei ilman muuta voinut säilyä. Oli ilmeistä, että siihen
vaadittiin perustuksen uutta järjestelyä.

Dareios on Persian valtakunnan suuri järjestäjä. Sekä Kyyros että
Kamhyses olivat liian yhtämittaisissa sodissa ehtiäkseen suorittaa
sitä suurta työtä, jota olisi vaatinut niiden suurten valtakuntien
sulattaminen kokonaisuudeksi, jotka niin lyhyessä ajassa oli liitetty
yhteen. Ei voida kieltää, että Assyrian kuninkaat julmuudellaan ja
kovuudellaan olivat tässä suhteessa tasoittaneet tietä niille, joiden
tehtäväksi tuli valtakunnan eheyden lujittamistyö, aivan niinkuin
Ruotsissa Kaarle IX ojentavine miekkoineen raivasi tietä lempeämmän
poikansa sovinnolliselle, kokoavalle politiikalle.

Ne keinot, joita Dareios käytti, olivat _inhimillisyys_ ja
_järjestelykyky_ toisiinsa yhtyneinä, kuten suurella Kyyroksellakin.
Hän osoitti suoranaista mestaruutta taivutellessaan persialaisten
alamaiskansoja puolelleen, osoittaen siinä aina kunnioitusta heidän
kansallisia ja uskonnollisia perintötapojansa kohtaan. Egyptiläisiä
kohtaan hän käyttäytyi kuin egyptiläinen, babylonialaisia kohtaan kuin
babylonialainen, kreikkalaisia kohtaan kuin kreikkalainen. Persian
hänen valtioviisaan johtonsa alaisena saavuttama aineellinen nousu on
vertaansa vailla.

Dareios lujitti mahtavaa valtakuntaansa luomalla sille vakavan
hallinnon. Tässä tarkoituksessa hän jakoi sen kahteenkymmeneen
maaherrakuntaan eli satrapiaan, joita kutakin hallitsi satraappi.
Etteivät nämä herrat paisuisi liian mahtaviksi ja kävisi valtakunnan
eheydelle vaarallisiksi, hän antoi heille vain siviilivallan ja asetti
heidän rinnalleen satrapian sotavoimille erityisen päällikön, joka sai
määräyksensä suoraan suurkuninkaalta. Varmemmaksi vakuudeksi hän piti
alati satraappeja tarkasti silmällä salaisten asiamiesten avulla, jotka
matkustivat ympäri, sukeltautuivat esiin milloin siellä, milloin täällä
ja joita vanhan egyptiläisen tavan mukaan sanottiin »kuninkaan silmiksi
ja korviksi». Heti kuin jotakin epäilyttävää ilmeni, he lähettivät
siitä tiedon suurkuninkaalle, joka voi mielensä mukaan menetellä, voi
erottaa ja mestauttaakin luottamusmiehensä tutkinnotta ja tuomiotta.

Satraappien tärkeimpiä tehtäviä oli verojen kantaminen ja, kun niin
tarvittiin, ottaminen. Verot suoritettiin osaksi rahana, osaksi
luonnossa. Koko valtakunnan puhtaana rahana suorittama veromäärä nousi
vuodessa noin 700 miljoonaan markkaan meidän rahassamme laskettuna,
mikä oli suunnaton summa siihen aikaan. Persialaiset itse eivät
Herodotoksen kertoman mukaan maksaneet veroa. Rahaverojen lisäksi
tulivat luonnonsuoritukset. Niinpä esimerkiksi meedialaiset antoivat
100 000 lammasta, 4 000 muulia ja 3 000 hevosta. Armenialaiset
hankkivat 30 000 varsaa. Aithiopialaiset suorittivat joka kolmas vuosi
40 kg kultaa, 200 eebenholtsipuuta, 20 norsun torahammasta ja viisi
aithiopialaista poikalasta. Mustan meren rannalla asuvat kolkhislaiset
lähettivät vuosittain 26 000 kg suitsutusaineita.

Erilaisten maanäärien koossapysymistä Dareios edisti myöskin
teettämällä erinomaisia maanteitä. Niiden varsilla oli määrätyissä
paikoissa pikalähettejä, jotka yötä päivää olivat valmiina nopeilla
juoksijoilla viemään sanomia kuninkaalle ja käskyjä kuninkaalta; ja
kuninkaan alamaisiltakin oli hyötyä nopeasta postinkulusta valtakunnan
eri osien välillä.

Näin Dareios selvästi tajuten valtiomiehen tehtävät muodosti
valtakunnastansa samalla kertaa suurimman ja lujimman
valtiomuodostuman, mitä maailma siihen saakka oli nähnyt. Ja tätä
valtakuntaa hän koetti vielä laajentaa valloituksilla. Hänen katseensa
oli suunnattu länteen, ja politiikallansa hän pani alulle sen
voimainmittelyn Idän ja Lännen välillä, joka kaikiksi ajoiksi oli oleva
ratkaiseva ihmiskunnan kehitykselle. Mutta tämän taistelun seuraamisen
ja sen merkityksen arvostelemisen edellytyksenä on Kreikan historia,
johon nyt siirrymme.

Kootkaamme sitä ennen kuitenkin vaikutelmamme siitä, mitkä ovat
persialaisten suurimmat panokset maailmankehitykseen toisten itämaisten
kansojen rinnalla! Parasta persialaisissa edustavat sellaiset
persoonallisuudet kuin Zarathustra, Kyyros ja Dareios I. Kyyros
ja Dareios edustavat molemmat _imperialismin_ aatetta, tietoista
maailmanvaltaan pyrkimystä. Itse aatteen he saivat perinnöksi
Babylonian ja Assyrian hallitsijoilta, mutta sen toteuttamisessa he
kulkivat vallan toisia ja onnellisempia teitä kuin verentahraamat
assyrialaiset hirmuhallitsijat. Persian suurkuninkaat ovat ensimmäistä
kertaa maailmanhistoriassa yhdistäneet maailmanherruuteen pyrkimyksen
kukistettujen kansojen _humaaniseen_, inhimilliseen kohteluun.

Siihen samalla kertaa viisaaseen ja jaloon politiikkaan, jonka Kyyros
aloitti, tulee toisena suurena persialaisen valtiotaidon panoksena
Dareioksen osoittama järjestelykyky, kun hänen onnistui — yhäkin
inhimillisin keinoin — yhtenäiseksi valtioksi sulattaa valtakuntansa
erilaiset maanääret.

Siten indoeurooppalaisten kansojen ensimmäiselle esiintymiselle
historian kilpatanterella on ollut ominaista se, että niiden
johtajat ovat osoittaneet _järjestelytaitoista valtiomiehen kykyä_
suuremmassa määrin kuin haamilaisten ja seemiläisten kansojen
hallitsijat. Mutta unohtaa ei pidä, että aikaisemmin Egyptin suuret
faaraot ja Eufratin maissa sellaiset hallitsijat kuin Hammurapi
patriarkallisella komennolla ovat pienemmässä piirissä herättäneet ja
lujittaneet voimakkaan yhteiskuntahengen. Molemmissa näissä jokimaissa
on kumminkin, kuten olemme nähneet, valtioyhteys ja valtiohenki
pohjimmaltaan itse _luonnon luomaa_, kun Kyyroksen ja Dareioksen
maailmanvaltakunnat sitävastoin ovat _korkeamman älyn ja persoonallisen
tahdon yksinomaista tuotetta._

Näiden molempien hallitsijain humaaninen elämänkatsomus pohjautuu
epäilemättä siihen korkeampaan _uskonnolliseen_ katsantokantaan,
johon Zarathustra johdatti persialaiset. Se suurkuningas, joka
kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyy ihannehahmona ja joka
juutalaisille oli melkein kuin Messias, ei varmaankaan olisi ollut
sellainen, jollei hän todellakin olisi ollut jalon ja ihmisystävällisen
elämänkatsomuksen elähdyttämä.

Mikä ääretön ero onkaan vertatihkuvan Assurin-palveluksen, joka teki
julmuuden toisia kansoja kohtaan uskonnolliseksi velvollisuudeksi,
ja sen julistuksen välillä, joka asettaa ihmisen päämääräksi hyvän
palveluksessa suoritetun rakentavan kulttuurityön! Tällä ovat Iraanin
kansat antaneet sivistyslisän, jota voi verrata israelilaisten
kulttuuriosuuteen, joskaan tässä yhteydessä ei saa unohtaa suuria
egyptiläisiä viisaudenopettajia eikä Ekhnatonin monoteistisiä
uudistuspyrkimyksiä.

       *       *       *       *       *

Egyptiläisten, assyrialaisten ja babylonialaisten sivistyssaavutuksista
kuuluu oleellinen osa aloille, missä _monet voimat_ ovat vaikuttaneet
yhdessä. Ennen kaikkeahan egyptiläiset ja babylonialaiset ovat
ihmiskunnan oppimestareita maanviljelyksessä, babylonialaiset myöskin
suurpiirteisessä liike-elämässä, jonka kanssa ovat yhteydessä tämän
kansan panokset lainopin alalla. Merenkulussa olivat foinikialaiset
itämaiden edelläkävijöitä. Taide ja taidekäsityö kohosi aikaisin
Egyptissä ihmeteltävän korkealle, ja myöskin kirjallisuuden eri
haarat kukoistivat siellä. Sieltä on meidän todennäköisesti etsittävä
aakkostomme alkukoti, ja siellä valmistettiin ensimmäinen paperi.
Tieteen alalla on meidän paljosta kiittäminen sekä egyptiläisiä
että babylonialaisia. He ovat laskeneet perustan tähtitieteelle,
matematiikalle ja lääketieteelle. Kalenterimmehan m.m. on peräisin
heiltä.

Ei mikään näistä aloista ole niitä, missä persialaiset ovat olleet
edelläkävijöitä. Heidän rakennus- ja koristetaiteensa — ne alat,
millä heidän taidettansa tunnemme — ovat saaneet paljon vaikutusta
assyrialais-babylonialaisesta ja myöhemmin, sitä mukaa kuin
persialaisten valloitukset ulottuvat länteen, egyptiläisestä ja
kreikkalaisesta taiteesta. Niin persialaiselle kuin kaikellekin
itämaiselle arkkitehtuurille on ominaista taipumus jättimäisyyteen.
_Kreikkalaiset_ taiteilijat vasta tekivät taiteilijan ihanteeksi
mittojen kohtuullisuuden ja sopusoinnun. Koristeissa on erikoista
värikkyys, kalliiden kivien käyttö kultaesineiden pinnalla.

Persialaiset eivät ole olleet uranuurtajia taiteen ja tieteen kentällä
eivätkä myöskään aineellisen kulttuurin alalla, mutta merkityksettömiä
inhimilliselle edistymiselle he eivät silti ole näilläkään aloilla
olleet. Heidän luomansa lujan ja samalla hieno-otteisesti koossa
pidetyn valtion ansiota on, että eri kansat ovat ikäänkuin tulleet
lähemmäksi toisiansa. Tähän vaikutti osaltansa suuressa määrin
erinomainen maantieverkko, minkä Persian kuninkaat järjestivät ja
pitivät kunnossa. Turvallisemmin ja nopeammin kuin koskaan ennen
kauppias voi kulkea maasta maahan, ja eri kulttuurien kesken syntyi
kehitystä edistävää vuorovaikutusta.


Kirjallisuutta tätä osaa varten:

Eduard Meyer, Geschichte des Altertums: osat II—V.

J.B. Bury y.m., The Cambridge ancient history: osat III—V.

Tätä jaksoa varten:

Ferdinand Justi, Geschichte des alten Persiens.

Ferdinand Justi. Geschichte Irans bis zum Ausgang der Sasaniden (Wilh.
Geiger und Ernst Kuhn, Grundriss der iranischen Philologie II).

Clément Huart, La Perse antique et la civilisation iranienne (laajoin
kirjallisuusluetteloin).

Georg Hüsing, Der Zagros und seine Völker (»Der alte Orient» 1908).

A.V. William Jackson, Persia past and present.

Marcelle Auguste Diculafoy, L'art antique de la Perse.

J. Darmesteter, Le Zend-Avesta.

Karl F. Geldner, Avesta.

A.V. William Jackson, Zoroaster, the prophet of ancient Iran (laajoin
kirjallisuusluetteloin).

A.V. William Jackson, Die iranische Religion (Geiger—Kuhn, Grundriss
II. Laajoin kirjallisuusluetteloin.)

Karl F. Geldner, Avestalitteratur (Geiger-Kuhn, Grundriss II).

Edv. Lehmann, Zarathustra.

James Hope Moulton, Early Zoroastrianism.

Dosabhaj Framji Karaka, History of the parsis.

Victor Henry, Le parsisme.

Justin V. Prášek, Kyros der Grosse (»Der alte Orient» 1912).

Adolf Bauer, Die Kyros-Sage und Verwandtes.

Victor Floigl, Cyrus und Herodot nach den neugefundenen Keilinschriften.

Rudolf Schubert. Herodots Darstellung der Cyrussage.

O.E. Hagen, Keilschriftsurkunden zur Geschichte des Königs Cyrus
(Friedrich Delitzsch und Paul Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).

Herodotoksen historia, kääntänyt Edv. Rein.

Justin V. Prášek, Kambyses (»Der alte Orient»' 1913).

Justin V. Prášek, Dareios I (»Der alte Orient» 1914).

E.A. Wallis Budge, The sculptures and inscriptions of Darius the Great
on the rock of Behistun.




AIGEIALAINEN KULTTUURI


Mitä nykyisin tiedämme kaakkois-Euroopan vanhimmista kulttuureista,
siitä meidän on ennen kaikkea kiitettävä erästä saksalaista ja erästä
englantilaista arkeologia. Edellinen, nimeltänsä _Schliemann_, sai
1870-luvun puolivälissä ilmi n.s. _mykeneläisen kulttuurikauden_,
joka on saanut nimensä Peloponnesoksen koillisosassa sijainneesta
Mykēnēn (myös Mykēnai) kaupungista. Sen raunioista näet ensi kerran
perusteellisemmin päästiin tuntemaan tuota ihmiskunnan kehityskautta,
joka näyttää alkaneen noin 1600 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme.

Neljänneksen vuosisataa Schliemannin jälkeen englantilainen _Evans_
alkoi kaivaa kuningas Minoksen palatsin raunioita muinaisessa
Knossoksen kaupungissa, Kreetan pohjoisosassa, lähellä meren rannikkoa.
Evans oli aikaisemmin liikuskellut muinais- ja kansatieteellisissä
tutkimuksissa Balkanin niemimaalla, Italiassa ja Lapissa sekä Kreetan
muissa osissa. Nyt hänen onnistui tuoda päivänvaloon muistomerkkejä
mykeneläistäkin vanhemmasta sivistyskaudesta, nimittäin tämän kanssa
sukua olevasta _kreettalaisesta kulttuurista_. Näitä molempia
kulttuureja nimitetään yhteisnimellä _aigeialaiseksi_ Aigeian meren
mukaan. Evans oli nyt valaissut tämän sivistyksen historiaa jälleen
enemmän kuin puoli vuosituhatta ajassa taaksepäin.


Kirjallisuutta tähän osaan:

Martin P:n Nilsson, Grekisk kultur i bild.

Fritz Baumgarten, Franz Poland und Richard Wagner, Die hellenische
Kultur.

Tähän jaksoon:

Dietrich Fimmen, Die kretisch-mykenische Kultur (laajoin
kirjallisuusviittauksin).

René Dussaud, Les civilisations préhelléniques dans le bassin de la mer
Egée.

H.R. Hall, Aegean archæology.

Gustave Glotz, La civilisation égéenne (laaja kirjallisuusluettelo).

R. v. Lichtenberg, Die ägäische Kultur.

Oscar Montelius, La Grèce préclassique.

Frederik Poulsen, Den kretisk-mykeniske Kunst.

Emil Smith, Hellas for Homer.

K. Friis Johan sen y.m., De förhistoriska tiderna i Europa I.




KREETTA, SIVISTYKSEN SILTA.


Aikaisemmin kuvatessamme itämaiden sivistystä on jo Kreetan saari
välistä vilahtanut silmiimme. Evansin ja eräiden muiden arkeologien
— amerikkalaisten ja italialaisten — siellä suorittama työ on
tehnyt ilmeiseksi, että saarella kerran maailmassa on ollut meidän
kulttuurillemme hyvin tärkeä merkitys. Aikaisemmin kuin mikään muu osa
Eurooppaa Kreetta pääsi osalliseksi itämaisesta sivistyksestä. Saaren
asema tekikin sen aivan kuin ennakolta määrätyksi sivistyksen sillaksi
itä- ja länsimaiden välille.




TARU THESEUKSESTA JA HÄNEN PÄÄSYSTÄÄN LABYRINTISTA.


Kreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi
oli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti
rakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin
eksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä
takaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla
oli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison
Pāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman
sonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen
Minotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa
nälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko
ympäristöä.

Kuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Kuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että
hengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin,
ei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä
päivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa.
Murhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli
herännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli
juhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.

Kun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui
kiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti
sotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu
varustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan
vastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.

Minos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat
elävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin
lupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä
voittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa!
Te olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen
vannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä
ehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän
nuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.»
Ja vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että
nuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden
kuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti
aina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.

Voitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin.
Heidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa
mahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää
poispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi
säilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi
Minokselle suoritettavasta verosta.

       *       *       *       *       *

Kaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot;
kaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän
nuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt
läheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli
lähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan
nuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä
seisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin
astuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa
olevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli
aikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi
hän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä
jättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli
ollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa
männyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn,
jolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus
rankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.

Jos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes,
»Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa
uhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten
venyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin
Theseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia
viattomia matkamiehiä.

Kaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana.
Ja nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen
isänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.

Seuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan.
Tuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen
ja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä
tuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi
onnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.

Parin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset
vietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän
kohtalonhetkensä tulisi.

Sattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka
rajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra
usein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle
sanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä
meni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären,
joka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä,
että halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä»,
hän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten
lankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on
sitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle
kerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi,
»heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä
sinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun
niin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja
sinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta
väräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä
kun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin
hänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»

»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen»,
kuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän
sanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja
miekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.

Muutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut
nuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa
ympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili
seitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on
se päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä
näkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä
kaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka
teistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa
senvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon
tahdon teille suoda.»

Silloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi
heti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo
minulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä
astua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna
kuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle,
ettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan
pään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki
syvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin
omain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea
kiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää
kuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian
suuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja
puoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti.
Hetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan.
Mutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista
palloistaan hirviön kitaan.

Kun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa
ja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua
ensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän
heitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö
lysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen
perästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen
juuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon
sydämeen.

Seuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen
portin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle,
mutta ei koskaan ollut palannut.

Siten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen
ja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta
ennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti
salaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota
rakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja
sen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut
ja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin
kaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt.
Lopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.

Mutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan
lopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli
hyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki.
Turhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi
tukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen.
Lopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän
heräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului
huilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen
leijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka
veroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa
olivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä
ja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin
viininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi!
Euoi!»

Nuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi
Ariadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut
ihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman
onnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni,
niin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja
Bakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa
riemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.

       *       *       *       *       *

Ateenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa,
sillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli
täytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan
voitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä
meren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt
hänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin
laiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan
Ariadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen.
Epätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen
mukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.

Mutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus
tovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun.
Pian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen
kuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka
kuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.

Myöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka
urotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.




KREETTALAINEN KULTTUURI.


Evansin Knossoksessa suorittamani kaivausten luullaan tuoneen
päivänvaloon kuningas Minoksen upean hallitsijapalatsin rauniot,
valtavan Labyrintin saleja ja huoneita, avoimia linnanpihoja ja
käytäviä, joihin arkeologi tänäkin päivänä eksyy. Raunioiden pinta-ala
on suurempi kuin Tukholman linnan.

Aina siitä päivästä, jolloin Schliemann julisti maailmalle Mykenessä
löytäneensä Agamemnonin haudan, ei mikään kreikkalaisella maaperällä
tehty arkeologinen löytö ole vaikuttanut yleisön mielikuvitukseen niin
valtavasti kuin Evansin Knossoksessa suorittamain kaivausten tulokset.
Minotauros ja Labyrintti — mitä ihmeellisiä satuaiheita!

Tietenkin on vain oletusta, että olisi löydetty juuri Minoksen palatsi,
mutta tämän hypoteesin puolesta puhuu sekin tosiasia, että kaivauksia
siellä suoritettaessa on löydetty paljon savisia sinettipainoksia,
missä on puoleksi eläintä, puoleksi ihmistä muistuttavien hirviöiden
kuvia. Ja Labyrinttia tarkoittavina voi pitää, jos niin haluaa, eräitä
kuninkaan palatsin seinämaalauksia. Muutoin on kylläkin luultavaa,
että kreikkalainen taru Labyrintista on syntynyt juuri itse kuninkaan
palatsin mahtavien raunioiden vaikutuksesta.

Säilyneet sisustusten ja seinämaalausten jätteet todistavat, että
täällä kerran kohonnut kuninkaan asunto on koristelussaan edustanut
korkeita taiteellisia vaatimuksia. Seinäkuvissa liikkuu naisia, jotka
vaikuttavat merkillisen nykyaikaisilta solakkoine vyötäisineen ja
avokaulaisine, liehureunusteisine pukuineen. Niin hienostunutta oli
kerran tuon seudun elämä.

Toiset seinäkuvat esittävät ihastuttavan luonnonmukaisesti ja elävästi
kasveja ja eläimiä: lentokaloja, jotka päristelevät ja hyppäävät esiin
vedestä, mustekaloja, meritähtiä, leviä, ja muita merikasveja, joita
aallot huojuttavat — puhdasta impressionistista taidetta, Nerokkaat,
kreettalaiset taiteilijat, joiden nimiä nyt ei kukaan tunne, olivat
keksineet kauneusarvoja meren eläin- ja kasvimaailmasta ja käyttivät
niitä impressionistisella näkemyksellä seinien ja loistomaljakkojen
koristelutarkoitukseen. Myöskin imevää vohlaa esittävä fajanssikohokuva
todistaa hienoa luonnon huomioimista. Taideteokset ovat eloisia ja
vapautuneita verrattuna perinnäiseen egyptiläiseen kuvanveisto- ja
maalaustaiteeseen. Se saa melkein luulemaan, että Ekhnatonin suosima
egyptiläinen taidesuunta oli peräisin Kreetasta ja kreettalaisten
taiteilijoiden edustamaa. Kenties nämä ovat kuuluneet sukupolveen,
jonka täytyi jättää Kreetta, kun suuri hävitys kohtasi saaren
kulttuuria.

Tanskalainen muinaistutkija Frederik Poulsen on muutamin nerokkain
sanoin tulkinnut olennaisen eron muinaisen egyptiläisen ja
kreettalaisen taiteen välillä. »Egyptin taide», hän sanoo, »on kuin yö.
Se kuuluu hautojen hämärään, juhlallisen synkkiin temppelihalleihin,
pyhien eläinten tummaan mystiikkaan. Kreetalaisessa taiteessa
sitävastoin meitä kohtaa päivänvalo. Aamunsarastus väreilee
kissankelloilla ja perhosten siivillä, se liekehtii helmeilevän meren
pinnalla, missä delfiinit ja lentokalat leikkivät vedenkalvossa ja
korallit ja levät elävät hiljaista elämäänsä alhaalla syvyydessä − −
− Ja koko tämä valomaailma nähdään ja kuvataan samalla viehättävällä
ilolla, samalla lapsellisella naiivisuudella ja tuoreudella.» Se on
maailma vailla varjoja ja syntiä, kreikkalaisen jumalmaailman kaltainen.

Useissa Minoksen palatsin saleissa on seinien alaosa ollut koristettu
alabasterilevyillä kuten assyrialaisissa palatseissa, jotka
rakennettiin monta sataa vuotta myöhemmin.

Linnassa oli tarkoin otettu huomioon myöskin terveydenhoidon
vaatimukset. Rakennuksessa oli viemärijohtoverkko, joka todistaa
silloisen rakennustaidon korkeata kantaa verrattuna esim.
keskiaikaiseen. Suuremmat viemärijohdot olivat miehenkorkuisia ja
huolellisesti kivestä rakennettuja, ahtaammat olivat poltetusta savesta
tehtyjä putkia, jotka oli rakennettu siten, että toisen putken kapea
pää voitiin työntää toisen putken avaramman pään sisälle.

Vanhimmat kreettalaiset löydöt palautuvat kauas kivikauteen, jonka
arvellaan siellä päättyneen kolmannella vuosituhannella e.Kr. Sitä
seurasi kuparikausi ja sen jälkeen pronssikausi, jota kesti noin vuoden
1200 vaiheille e.Kr.[14]

Kreettalainen sivistys kohosi korkeimpaan loistoonsa noin 2000—1400:n
vaiheilla e.Kr. Ajanjakson alkua merkitsee Knossoksen uljaan
palatsin rakentaminen. Kaksi muutakin palatsia on kaivettu esiin
Kreetan etelärannikolla. Leveä ajotie yhdisti ne Knossokseen.
Useista paikoista Kreetan itäosassa on sitäpaitsi löydetty linnojen,
kaupunkimaisten yhteiskuntien, kylien ja hautausmaiden raunioita.
Kreettalaiset palatsit osoittavat, että täälläkin, kuten Egyptissä ja
Babyloniassa, mahtavat hallitsijat ovat tukeneet sivistystä. Mutta
merikulttuuri ei ole yhtä kestävää kuin tuollaisten maiden sivistys;
kuten muuan kirjailija sanoo, sillä ei ole »lihavaa peltomaata
vankkana perustuksenaan, vaan sen täytyy rakentaa petollisen meren
ja vaihtelevien kauppasuhteiden varaan,» Sillä on myöskin laineiden
levottomuutta veressään. Uskomattoman nopeasti se kasvaa ihmeteltävän
korkeaksi, mutta vajoaa yhtä nopeasti unhoituksen mereen.

       *       *       *       *       *

Kreettalais-mykeneläisen sivistysmaailman piirissä tehdyistä löydöistä
ovat erikoisen mielenkiintoisia ne, jotka koskevat uskontoa, sillä
ne johtavat meidät historiallisen ajan kreikkalaisten uskonnollisen
käsityksen juurille. On näet tuskin mitään inhimillisen elämän alaa,
missä perimätieto osoittautuisi niin sitkeäksi kuin uskonnossa. Monet
mykeneläiset jumalanpalveluspaikat olivat jatkuvasti käytännössä
myöskin historiallisena aikana. Ateenan Akropoliilla, joka oli
kaupungin tärkein pyhäkkö, voidaan uhri- ja temppelilahjojen
kerrostumia seurata keskeytymättä aina mykeneläiseen aikaan asti.
Nykyjään ollaan myös selvillä siitä, että kreikkalaisten uskonnon
monet piirteet ovat jätteitä kreettalais-mykeneläiseltä ajalta. Mutta
aihe on vaikea eikä vielä läheskään perinpohjaisesti tutkittu. Se
mitä tiedetään, viittaa kuitenkin siihen, että kreettalaiset tälläkin
alalla ovat olleet sivistyksen välittäjiä itä- ja länsimaiden välillä,
että he ovat vastaanottaneet uskonnollisia käsityksiä ja tapoja
sekä Egyptistä että Aasiasta, muovailleet niitä omalla erikoisella
tavallaan ja jättäneet useita niistä perinnöksi helleeneille. Kreetassa
voidaan seurata helleenien uskontoa taaksepäin fetishiasteelle saakka,
jolloin pidettiin pyhänä eräitä eläimiä, puukuvioita ja omituisen
muotoisia kiviä. Ateenan Akropoliilla oli historiallisena aikana pyhä
öljypuu, joka kaikesta päättäen oli niin vanha, että se oli peräisin
mykeneläiseltä ajalta.

Jumalia palveltiin kreettalaisena aikana alkujaan luolissa ja
vuorenhuipuilla. Vuorten kukkulat ja taivas ovat vanhastaan olleet
yhteydessä toistensa kanssa. Myöhemmin kreettalaiset rakensivat
pyhäkköjä uhritoimituksia ja muita uskonnollisia menoja varten.

Kreetalaisissa muinaislöydöissä esiintyy runsaasti kuvia
uhrikohtauksista, jotka ilmeisesti muistuttavat Homeroksen laulujen
kuvauksia, Kreettalais-mykeneläisen ajan muinaislöydöissä tavataan
usein kaksiteräisen kirveen kuva. Tämä ase oli näet Kreetassa
uskonnollinen symboli aivan kuin kristinuskon risti ja islamin
puolikuu. On olemassa eri mielipiteitä siitä, onko tämä kirves ollut
jonkun määrätyn jumaluusolennon, esim. ukkosen ja salaman jumalan
symboli vai onko sen uskonnollinen merkitys johtunut siitä, että
sitä on käytetty uhrattaessa. Knossoksessa oli erikoinen kappeli,
jonka symbolina oli kaksiteräinen kirves Kaksiteräisen kirveen vanhin
tunnettu nimitys on »_labrys_», ja Labyrintin arvellaan saaneen nimensä
siitä, että rakennuksessa oli huone, jossa palveltiin labrysta.

       *       *       *       *       *

Kreetan suuruudenaikana tuli _kirjoitustaito_ yleiseksi saarella.
Knossoksesta on löydetty arkisto, jossa on enemmän kuin 1500
savitaulua. Runsaasti piirtokirjoituksia on myös saviastioissa ja erään
palatsin seinissä Kreetan etelärannikolla. Kreettalaiset kirjoittivat
ensin jonkinlaisilla hieroglyfintapaisilla kuvioilla, sittemmin
merkeillä, jotka muistuttavat syyrialaisia kirjaimia; mutta molemmat
lajit ovat valitettavasti vieläkin arvoituksena kielitieteilijöille,
huolimatta siitä, että he vuosisadan vaihteesta saakka ovat yrittäneet
selittää niitä. Arvoituksen ratkaisemista helpottaisi jokin
kaksikielinen kirjoitus tai sanaluettelo.

Mihin rotuun kreettalaisen sivistyksen ihmiset ovat kuuluneet? Siihen
kysymykseen ei voida varmasti vastata.[15] Se vain on selvää, että he
eivät olleet indoeurooppalaisia. Vanhojen kreettalaisten syntyperän
arvoituksen avain on luultavasti Knossoksen palatsin arkistossa.
Kreetta odottaa Champollioniaan.


Kirjallisuutta:

Arthur J. Evans, The palace of Minos at Knossos. I.

Helmuth Th. Bossert, Alt-Kreta. Kunst und Handwerk in Griechenland...
während der Broncezeit.

Ronald M. Burrows, The discoveries in Crete. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)

L.P. Lagrange, La Crēte ancienne.

Oscar Montelius, Konung Minos' palats (Nordisk tidskrift 1905).

Oscar Montelius, Málningskonsten i Grekland ett årtusende före Perikles
(Nordisk tidskrift 1920).

Oscar Montelius, Kretensisk skulptur före Moses tid (Nordisk tidskrift
1921).




MYKENELÄINEN SIVISTYS.


Onnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa
Vähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa
Tirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt
kuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822
Mecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä
kertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että
hänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden
tarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää
mitään jäljellä.

Mutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa
tieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta
kauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian
haaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin
ihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden
kuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään
ja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka
teki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt
antautua muinaisuuden harrastukseensa.

Suuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa
kaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa
luoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta
Homeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa,
kreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.

Schliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen
työskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon
toivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin
epäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä
rotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken
yhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.

Onneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan
maanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld
jatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.

Kreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann
Hissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän
raunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin
liittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa
raunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut,
jollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna
1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla,
jonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet
kokonaista 10 metriä.

Toisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian
rauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta
komean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia
koruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi
paksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän
oli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen
puheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan
löydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja
kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni
uteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman.
Väkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen
irti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo
kallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja
sitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun
oli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni.
Mutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet
tulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi
onnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut
minua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin
kalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan
ne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja
ja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista
yhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli
vain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.

Onnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen
laulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat
hänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle
maailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin
loistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen
aarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana
ylpeytenä se yhä edelleenkin on.

Se »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin
varmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla
asuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan,
jolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä
tässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran
piirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme
on osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin
kummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann
oli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti
kaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä
ennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää
ennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman
ensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään
sellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin
esiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa
oli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita
kaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset
eroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja
mittasuhteittensa jykevyyden puolesta.

Viholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean
linnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine
lohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista
tehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa —
etenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen,
että viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.

Kahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan
ollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä,
että kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta
ovat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa
monin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta
runsaasti kohonnut.

Suotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään
on Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia
kaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden
avain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut
kreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva
aika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt
yhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle
vasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa
vastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse
asiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa
tullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin
houkuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen
maahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia
valloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin
perimätieto kertoo niin.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan
kaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen
linnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä
aarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta,
Agamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään
Homeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut
ruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.

Kreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva
»_yläkaupunki_», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka
lisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva
»_alakaupunki_». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen
ja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin
väestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen
yläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja
rauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin
täyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa
palatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.

Kallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla,
Mykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko
valtakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään»,
sanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi
tähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä
miellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä,
jotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen
akropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija
asui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko
Hellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään
liikkeelle hänen käskystään.»

Alakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia
valtavat kekomaiset _kupuhaudat_, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle
sivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin
haudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja
sitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista
yläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka
oli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen
Mykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä
kirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan.
Siellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo
sinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä
hautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka
muistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.

Jälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja
taiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan
kansallismuseolle.[21]

Kultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet
rauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta
retkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet
Agamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti
kotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan
houkuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat
linnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan
ollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.

Schliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat
laajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen
aloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia
muinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan
mantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta
on myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa
suoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.

Miten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen
vaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että
rauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana
pidetään _joonialaisia_, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä
saapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä
seurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot:
ensin _akhaialais-aiolialaiset_, sitten _doorilaiset_. Näiden
indo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu
yhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää
suuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien
vaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä _meidän_
sivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren
pohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä
puhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.

Kreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä
lähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen
vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin
niemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat
aloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään
sekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus
länsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan _hävittävää_
laatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen
välinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat
omaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se
oli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota
nyt nimitämme mykeneläiseksi.

Vaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s.
mykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka
selvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille
on erikoisen ominaista mieltymys _jykevään suuruuteen_, joka on
vastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle
sivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen
linnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista.
Myöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia
ihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen
kyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa
silmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä
_kyklooppiseksi_.

Myöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan
rakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti
rykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka
keskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria.
Kreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet
keskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille.
Kun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja
viileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi
talon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän
etelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain.
Kreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan
vanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin
seuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana
vuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua
kuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.

Mykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista
kuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan
saviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin
ilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys
Kreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen
taiteen esikuvana.[23]

Mykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden
suhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä
eivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden
täytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide,
sellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä,
on niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse
haudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka
esittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen
kömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten
rinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta.
Kenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa
yhteyttä?[24]

Korkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen
kuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. _leijonaportti_, joka on saanut
nimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa
leijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen
veistoksen, joka ennustaa _suuren_ kreikkalaisen taiteen voimaa ja
ilmeikkyyttä.

Mykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat
myös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin
niistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä
korkea.

Mykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi,
että tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen
laulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien
aseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan
taidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen
kuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja
koristivat nokkivat kyyhkyset.

Niin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille
arvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa
kuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain
myös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin
sivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan,
jolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut
aigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi,
kreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis
vaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia
kuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa
osissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut
_sepitettiin_. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina
aseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä
laulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään
yhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien
sivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa
kielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen
lapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta
työtä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia,
jotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.

       *       *       *       *       *

Mykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on
erikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt,
joihin aivan viime aikoina on ryhdytty _Asinessa_ ja _Dendrassa_.
Siellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin
varoilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf
Adolf.

Jo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain
peninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa
siellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen
tutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä
arvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä
on suuri ero.

Kreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui
ajatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin
kaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan
hallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa.
Hallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten
lahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat,
ja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna
täytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin,
joita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen
työmiehen avulla.

Muinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä.
Vielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun
kansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan
rakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka
keskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin
juurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat
kaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien
tulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi.
Sekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin.
Myöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin
saviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä
veistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä,
norsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]

Arkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin
hämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja
muinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne
löydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä
ajalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty
vanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa
on voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti
ja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen
löytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin
suuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä.
Huomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia,
joiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on
kuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia
on harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan,
että mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin
ainakin _lähemmäksi_ esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain
ratkaisua: _johtuvatko_ Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset
vaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä
tapauksessa ovat tulleet.

Asinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja
saarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä
aikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia
todistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat
todennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin
alkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1926 löydettiin _Dendrassa_ Asinen lähellä luhistunut
kupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti
oli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle
tilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat
päättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.

Täällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin
turmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa
oli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys,
oliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri
ollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat
aikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.

Läheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat
muinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa
löytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen
savikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta
nuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla,
kultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!

Ja pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella
naisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen,
ulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa
oli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen
voitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon
rinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä
tapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien
välissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia
mustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka
voittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita
kiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia
pronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana
Schliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen.
Kreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä
saanut erittäin arvokkaan lisän.

Kreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä
Ruotsin omaisuudeksi.


Kirjallisuutta:

Wilhelm Dörpfeld, Troja und Ilion.

Henry Schliemann, Troja.

Heinrich Schliemann, Mykene.

Heinrich Schliemann, Tiryns.

Carl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene,
Orchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama
käännös saksasta.

Heinrich Schliemanns Selbstbiographie, herausgegeben von Sophie
Schliemann.

Chrestos Tsountas and Irving Manatt, The mycenaean age.

Martin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr.
(Ymer 1912.)

Martin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska
kultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)

Andrew Lång, World of Homer.

Otto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles
d'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund
årsberättelse 1924—1925.)

A. W. Persson, Kungagraven i Dendré.




MAAILMANLIIKENNE KREETTALAIS-MYKENELÄISELLÄ AJALLA.


Edellä esitetystä on osittain ilmennyt, kuinka vilkasta merikaupan
on täytynyt olla kreettalais-mykeneläisen kulttuurin aikana.
Purjealusten kuvia tapaammekin sangen usein mykeneläisissä koristeissa,
sinettipainamissa, maljakoissa y.m. Luonnollisesti on vaikeata nyt
tuntea silloisia kauppatavaroita. Sattumalta tiedämme kuitenkin, että
ainakin osaa niistä miljoonista _saviruukuista_, joita kuljetettiin
Välimeren rantojen eri osiin, on käytetty viinin ja oliiviöljyn
kuljetukseen. Taitehikkaammin valmistettuja ja maalattuja saviastioita
on kumminkin myyty myöskin niiden taiteellisen arvon takia.

Erittäin tärkeätä kauppatavaraa Välimeren maissa olivat tähän aikaan
luonnollisesti _kupari_ ja _pronssi_. Nuoremmalla kivikaudella ja
myöskin kuparikauden alussa oli _obsidiaani_niminen kivilaatu erittäin
haluttua. Se on kovaa, lasin tapaista, mustaa tai tummaa, vulkaanista
alkuperää olevaa kiveä, jolla tässä maailman osassa oli sama asema kuin
piikivellä pohjolan kivikaudenkansojen keskuudessa. Vielä helpommin
kuin piikiveä voidaan obsidiaania halkoa ohuihin, teräväsärmäisiin
liuskoihin. Se oli senvuoksi sangen sopivaa ainesta veitsien, — myöskin
partaveitsen — nuolenkärkien ja muiden terävien aseiden ja työkalujen
valmistukseen.

Melkein kaikki aigeialaisessa kulttuurimaailmassa käytetty
obsidiaani oli lähtöisin samalta taholta, nimittäin Melos-saarelta,
ainoasta paikasta, missä tätä kiveä esiintyy suurissa määrin.
Siellä on ikivanhoja kivilouhimoita ja suuria jäteliuskakasoja,
jotka todistavat tämän halutun raaka-aineen vilkkaasta viennistä.
Sieltä on myöskin löydetty muinainen työpaja, missä valmistettiin
työkaluja ja aseita obsidiaanista. Ne lukuisat tästä kivilajista
tehdyt veitset ja nuolenkärjet, joita on löydetty sieltä täältä koko
kreettalais-mykeneläisen sivistyksen alueelta, Egyptistäkin, ovat
melkein kaikki valmistetut Meloksen kivestä. Pronssikauden alettuakin
käytettiin obsidiaania vielä runsaasti, esim. nuolenkärkiin ja muihin
helposti katoaviin esineihin.

Kuparin tullessa käytäntöön kreettalais-mykeneläisellä
kulttuurialueella tuli Kyproksesta Siinain kaivosten tyhjennyttyä
kaikkien itäisen Välimerenalueen maiden päätuottaja. Tinaa haettiin
luultavasti Espanjasta, samoin hopeaa, jota kuitenkin löydettiin
Sardiniastakin. Huomattavia kultamääriä ovat aigeialaiset kansat
käyttäneet keruihinsa ja loistoastioihinsa. Troian, Mykenen ja Dendran
löydöt todistavat sitä. Valmistajille ja jalostajille, kreettalaisille
ja mykeneläisille taiteilijoille sekä taidekäsityöläisille tuotiin
tuota jaloa metallia Egyptistä ja Nubiasta.

Koristeihin käytettiin paljon _meripihkaa_ sekä Mykenessä että
monissa muissa Kreikan mannermaan paikoissa. Meripihkahelmiä näet
esiintyy suuressa määrin mykeneläisen ajan muinaisesineiden joukossa.
Mielenkiintoisinta näissä koristeissa on, että on voitu tutkimalla
niitten raaka-ainetta todeta sen todennäköisesti olevan peräisin
Itämeren rannikoilta. Suuresta meripihkahappopitoisuudestaan,
väristään, kovuudestaan ja luonteenomaisesta, poltettaessa syntyvästä
hyvästä tuoksustaan Itämeren meripihka on näet helposti erotettavissa
romaanialaisesta, sisilialaisesta ja libanonilaisesta.[28]
Luonnollisesti ei tästä tosiasiasta saa tehdä johtopäätöksiä Aigeian
meren ja Itämeren kansojen välisten suorien kauppayhteyksien
olemassaolosta, vaan täytyy olettaa välillä asuvien kansojen toimineen
liikenteen välittäjinä.

Kääntäessämme katseemme vastakkaiseen suuntaan, Afrikkaan
tapaamme aigeialaisten muinaisesineiden joukossa tästä maanosasta
tulevan kauppatavaran, joka myöskin oli sangen suosittua
kreettalais-mykeneläisessä kulttuurimaailmassa, nimittäin _norsunluun_.
Tästä aineesta valmistettujen esineiden sekä muoto että koristelu
osoittavat että itse jalostus on tapahtunut Kreetassa tai Mykenessä.[29]

Orjat olivat myöskin kauppatavaraa, jota kreettalaiset sangen usein
saivat vaihtaa kultaan ja tarvikkeisiin. Eivät yksin foinikialaiset
harjoittaneet ihmiskauppaa.

On useita todisteita siitä, että kreettalais-mykeneläisen maailman
kauppayhteydet ovat ulottuneet Egyptiin asti. On näet löydetty
runsaasti kreettalais-mykeneläisiä muinaisesineitä Niilinmaasta ja taas
toiselta puolen egyptiläisiä esineitä aigeialaiselta kulttuurialueelta.
Kreetasta ja Mykenestä on tavattu kuoriaisia ja muita egyptiläisiä
esineitä, joissa esiintyy Ekhnatonin edeltäjien, Amenhotep III:n ja
Tejen, nimi.

Vanhimmat Kreetan egyptiläisistä muinaislöydöistä ovat
kiviastianpalaset, jotka löytyivät Knossoksen palatsista. Mutta kun
kiviastiat ovat erittäin kestäviä, on hyvin mahdollista, että ne
ovat ennen Kreettaan päätymistään voineet olla käytännössä useita
vuosisatoja. Siksi saa olla hyvin varovainen ottaessaan niitä
ajanmääräyksien perustaksi. Toisin on hauraiden ja lyhytikäisempien
fajanssiastioiden laita. Ne ovat varmempia oppaita kreettalaisten
muinaisesineiden ajallisessa sijoittelussa.

Arvokkaampia tähän tarkoitukseen ovat kuitenkin paljon lukuisammat
Egyptissä tehdyt aigeialaisten esineiden löydöt. Ne ja egyptiläisten
verraten tarkka ajanlasku tekevät mahdolliseksi varmemman
ajanmääräyksen aigeialaisella kulttuuriaikakaudella. On löytynyt
kreettalais-mykeneläisiä saviastioita ja niiden palasia niinkin
kaukaa etelästä kuin Thebasta, vieläpä sitäkin kauempaa. Eteläisin
tähänastinen löytö, kaunis kreettalainen saviastia, tavattiin haudasta
Anibesta, pohjoiseen Abu Simbelistä, 24 peninkulmaa etelään Assuanista
ja 135 peninkulmaa Niilin suusta.

Enimmät Egyptin aigeialaisista löydöistä ovat peräisin 18:nnen
dynastian ajoilta, jonka suvun voimakkaiden hallitsijain aikana
Egyptin merentakaiset kauppayhteydet olivat vilkkaimmillaan. El
Amarnasta on löytynyt tuhansittain kreettalaisia saviastioita. Suoraa
liikenneyhteyttä Kreikan mannermaan ja Egyptin välillä ei kylläkään ole
ollut olemassa vaan välittäjänä on tietenkin toiminut Kreetta.

Silloisen vilkkaan kauppayhteyden olemassaolosta Niilinmaan ja
Aigeian saariston välillä on meillä useampiakin todisteita kuin äsken
mainitut. Thotmes XII kerskailee esim. eräässä kirjoituksessa, että
Keftiun ja »suuren meren saarten» ruhtinaat maksoivat veroa hänelle.
Näillä tarkoitettiin Kreettaa ja Kykladeja. »Verot» ja alamaisuussuhde
ovat kuitenkin verrattavissa Puntista suoritettuihin »veroihin»
Hatshepsutin aikana. Molemmissa tapauksissa oli aivan yksinkertaisesti
kyseessä tavaranvaihto. Enintään voivat »verot» olla lahjoja, joita
kreettalaiset toivat faaraolle saadakseen estämättä harjoittaa
tuottoisaa kauppaansa Egyptissä, siis jonkinlainen tullimaksujen
alkeellinen muoto. Egyptillähän ei ollut siihen aikaan sotalaivastoa,
eikä se siis voinut vallita Aigeian meren saaristoa.

Myöhemmältä ajalta ovat kreettalaisen vaikutuksen todisteina Ekhnatonin
palatsin merkilliset maalaukset, joissa huomaamme voimakkaita
naturalistisia ja impressionistisia piirteitä. On mahdollista,
että tämä faarao, jolla oli rajaton mielenkiinto kaikkea uutta ja
epätavallista kohtaan, on käyttänyt kreetalaisia taiteilijoita uuden
hallitsijanasumuksensa koristelussa.

Toiselta puolen huomataan välistä egyptiläistä vaikutusta
kreettalais-mykeneläisessä taiteessa, etenkin aiheenvalinnassa.
Esimerkki siitä on tässä kuvattu mykeneläinen tikarinterä.

Itään päin on kreettalaisia maljakoita kulkeutunut Palestiinaan
ja Syyriaan saakka. Mykeneläisiä maljakoita on löytynyt pitkin
Vähän-Aasian rannikkoa ja lännessä Sisiliasta ja Sardiniasta,
Marseillesta ja Espanjasta.


Kirjallisuutta: »

R. v. Lichtenberg, Einflüsse der ägäischen Kultur nach Ägypten und
Palästina (Mitteilungen der vorderasiatischen Gesellschaft 1911).

August Köster, Das antike Seewesen.

Gunnar Ekholm, Orientaliska inflytelser på Nordens bronsålderskultur
(Svensk tidskrift 1924).




AIGEIALAISEN KULTTUURIN HÄVIÖ.


Vuoden 1400 paikkeilla e.Kr. Kreetan rikas kulttuurikukoistus sai
äkillisen lopun. Vieras kansa, otaksuttavasti peloponnesolainen, nousi
maihin Kreettaan, valloitti osan saarta ja hävitti sekä Knossoksen
palatsin että kaksi muutakin ruhtinaanasumusta.

Tuo tuho, joka kohtasi rikasta kreettalaista kulttuuria, on asetettu
toisen suuren helleenisen kansainvaelluksen, _akhaialaisen_, yhteyteen.
Tätä olettamusta perustellaan sillä, että joonialaisten monissa paikoin
täytyi väistyä maahan tunkeutuvien kansojen tieltä, jolloin he kulkivat
poikki Aigeian saariston Vähään-Aasiaan saakka. Mutta monin paikoin
he vuorostaan törmäsivät toisiin, vakinaisesti asuviin kansoihin,
joiden joko onnistui estää vaeltajat asettumasta heidän maahansa tai
itse täytyi väistyä tunkeutujien tieltä. Siten syntyi se rauhattomuus
ja ne kansojen siirtymiset Aigeian meren kulttuurialueella, joiden
olemme nähneet ilmenevän muun muassa »merikansan» hyökkäyksessä Egyptin
alusmaihin Ramses III:n aikana.[30] Kokonaisen vuosisadan kuluessa
taistelu yhä uudelleen puhkesi ilmiliekkiin, aina uuden vaeltajalauman
tehdessä hyökkäyksiään Hellaaseen ja uuden kansanaallon maininkien
ulottuessa Egyptin valtakunnan rannikoille saakka. Vasta siellä
murtuivat aigeialaisen kansameren aallot ja viskautuivat takaisin
osittain Italiaan saakka.

Mykeneläinen kulttuuri, jonka lasketaan alkaneen noin 1600:n paikkeilla
e.Kr., tuli kreettalaisen sivistyksen häviön jälkeen vallitsevaksi
aigeialaisessa maailmassa ja kohosi nyt korkeimmilleen. Sen oletetaan
vuorostaan saaneen kuoliniskunsa kolmannelta niistä suurista
kansanliikkeistä, jotka aiheuttivat niin paljon rauhattomuutta ja
kansojen siirtymisiä toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme
alkua, nimittäin _doorilaiselta_ kansainvaellukselta. 1100-luvulla
e.Kr. doorilaiset tunkeutuivat pohjoisesta päin, kuten aikaisemmin
heidän heimolaisensa joonialaiset ja akhaialaiset. Akhaialaisten
kaikille itäisen Välimeren rannikoille tekemät viikinkiretket olivat
suuresti vähentäneet väestön lukumäärää itse Kreikassa. Ja ne tyhjät
tilat, joita tämä heimo oli jättänyt jälkeensä, aivan kuin imivät
puoleensa uusia maahan vaeltavia kansoja. Doorilaiset olivat voimakas,
sivistymätön kansa ja heidän tunkeutumisensa ei voinut luonnollisesti,
sen paremmin kuin akhaialaistenkaan aikoinaan, tapahtua ilman maan
omistamisesta käytyä taistelua aikaisemmin Kreikassa asuneiden kanssa,
miten läheistä sukua nämä lienevätkin olleet äsken tulleille.[31]

Mykeneläisen aikakauden ja pronssikauden päättyminen sattuu samoihin
aikoihin. Yksityisiä rautaesineitä tavataan jo mykeneläisen aikakauden
alussa, mutta rautaa pidettiin niin kallisarvoisena, että sitä kullan
ohessa käytettiin pronssiesineiden päällykseen. Käytännöllistä
merkitystä rauta sai mykeneläisellä kulttuurialueella vasta sen
viimeisinä aikoina. Siltä ajalta on näet peräisin ensimmäinen tunnettu
rautamiekka, tai paremmin sanoen, sen jätteet.

Kreettalais-mykeneläinen kulttuurikausi oli puhdasta pronssikautta. Sen
taiteilijoilla ei ollut käytettävänään rautaisia työkaluja.

_Rautakausi_ ja _doorilaiset_ — ne käsitteet sopivat sitävastoin
yhteen. Doorilaiset olivat voimakasta raakalaiskansaa. Heidän kulkuansa
seuraa hävitys, ja heidän tietään merkitsevät rauniot.

Rauta oli halpaa ja helppoa käsitellä, sitten kuin oli tultu tuntemaan
sen valmistustavat. Se oli hyvin yleistä, kun sitävastoin kuparia
täytyi tuoda Kreikkaan vieraista maista ja tinaa vielä paljon
kaukaisemmista seuduista. Rauta-aseet ja rautaiset työkalut voi
nyt jokainen asekelpoinen mies hankkia, niin että melkeinpä kuka
tahansa saattoi rakentaa itselleen laivan ja tovereineen lähteä
viikinkiretkille.

Kuitenkin, kun ryöstävä ja rosvoileva rautakauden kansa oli asettunut
asumaan aurinkoisen Aigeian meren äärelle, suotuisaan ilmastoon, kävi
sille samalla tavoin kuin aikaisemmin joonialaisille ja akhaialaisille;
myöskin doorilaiset tulivat sen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi,
joka kerran oli kukoistanut Kreetassa, ja niin he tulivat kykeneviksi
ajan täyttyessä tekemään ihmeteltävän helleeniläisen sivistyksen
monipuolisemmaksi, kuin miksi se muuten olisi tullut.

Mutta ennen kuin kulttuurista voi tulla helleeninen, täytyi sen ensiksi
tulla aigeialaiseksi. Kreettalaiset ja foinikialaiset olivat vieneet
egyptiläisen ja babylonialaisen sivistyksen sen mannermaisesta kehdosta
ulos merelle, joka helppokulkuisine saaristoineen sekä runsas- ja
syvälahtisine, mainioita satamamahdollisuuksia tarjoavine rannikkoineen
ei vaikuttanut kulttuuria torjuvasti, vaan kulttuuria yhdistävästä
Kaikkialla, missä ihmisiä asuu, houkuttelevat läheisen saaren siintävät
ääriviivat matkoihin ja kaupankäyntiin. Niin on etenkin asianlaita
tuon maailman meristä kauneimman saarekkaassa itäisessä osassa, joka
samalla on ollut siunauksellisin kulttuurin leviämiselle. Vielä
kerran ihmiskunnan kehityshistoriassa tuli vesi, kuten Egyptissä ja
Babyloniassa, kulttuuria muodostavaksi ja kulttuuria kehittäväksi
voimaksi. Mutta tällä kertaa muodostui meri eikä suuri virta
kulttuurialuetta koossapitäväksi. Aigeialainen kulttuuri samoinkuin sen
perijä, helleeninen, oli _meri_kulttuuria.

Mutta ei anteliaan luonnonkaan valmistamien korkean sivistyksen
edellytysten vallitessa aigeialainen kulttuuri koskaan olisi tullut
siksi, mitä se oli, jos ne kansat, jotka asuivat Aigeian meren
ympärillä, eivät olisi kyenneet käyttämään hyväkseen itämaista
sivistystä ja ellei niissä itsessään olisi piillyt sivistyksellisiä
voimia. Kaikkea tätä oli sillä kansalla, joka kerran teki Kreetan
kulttuurin pesäpaikaksi, samoin myös kreettalaisten sivistyksellisillä
perijöillä, helleeneillä. Kreettalaisissa oli enemmän kuin
foinikialaisten ansaitsemishalu, nimittäin selväpiirteinen esteettinen
taju, synnynnäinen taiteellinen luomisilo ja tarve kaunistaa
olemassaoloa taideteoksilla ja taidekäsityön tuotteilla. Senvuoksi
on erikoinen loisto sen kulttuuriaikakauden yllä, jonka kaivaukset
Kreetassa ja muualla ovat tuoneet päivänvaloon. Nuori, nerokas
ranskalainen tiedemies, jonka kulttuuria tuhoava maailmansota tempasi
elämäntehtävästään[32], on henkevällä ranskalaisella kuvarikkaudella
verrannut tätä ihmeellistä kulttuuri-ilmiötä »loistavaan meteoriin,
joka hävisi jättämättä jälkeäkään, mutta joka yhdellä kipinällä sytytti
pyhän tulen kreikkalaiseen lieteen».

       *       *       *       *       *

Luodessamme yleissilmäyksen siihen, mitä tunnemme aigeialaisesta
kulttuurista, hämmästyttää meitä, miten persoonattomalta se vaikuttaa
verrattuna vanhempien ja samanaikaisten kansojen historiaan. Emme
tapaa siinä yhtään ainoata elävää persoonallisuutta. Emme kuule, kuten
Assurbanipalin kirjaston kirjeissä, ihmissydämen lyöntejä. Yksikään
runoilija ei laula meille ihmissielun liikkeistä, eikä yksikään
sadunkertoja näytä meille minne kansan mieli ja mielikuvitus johti
sitä. Todella elävää kuvaa tämän kehityskauden ihmisistä emme voi saada
ennen kuin meidän onnistuu tulkita heidän kieltänsä.[33]







HELLEENIEN TARUKAUSI

PATRIARKALLISEN KUNINGASKUNNAN AIKA




SIVISTYKSEN AHJO SIIRTYY VÄHÄÄN-AASIAAN.


Suuri muutto Vähän-Aasian rantamille, jonka Balkanin niemimaalla
sattuneet kansainvaellukset aiheuttivat teki Aigeian merestä
kreikkalaisen meren, jonka saaristossa ja rannikolla sekä idässä
että lännessä asui helleenejä. Mutta kauan kesti, ennenkuin kansat
jälleen rauhoittuivat ja asettuivat vakinaisesti asumaan. Vasta
vähitellen kasvoi uusi, toisenlaatuinen elämä sekä kreikkalaisessa
emämaassa että Vähän-Aasian länsirannikolla. Siellä kukoistus kuitenkin
kehittyi nopeammin, sillä pakolaiset olivat pelastaneet mukaansa
mykeneläisen kulttuurin sirpaleita ja heidän oma kehityksensä oli
kulttuuritekijä, jota ei mikään voinut heiltä riistää. Emämaasta oli
sitävastoin doorilaisten hyökkäys hävittänyt mykeneläisen kulttuurin,
ja ainoastaan rauniot ja satumaiset tarinat kertoilivat menneiden
aikojen korkeammasta kehityksestä. Tämän lisäksi Vähän-Aasian
siirtolaiset jatkoivat kreettalaisen ja mykeneläisen kulttuurin
ajoilta periytynyttä kanssakäymistään Idän sivistysmaiden kanssa, kun
sitävastoin emämaa näyttää olleen monta vuosisataa melkein kokonaan
eristettynä. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että parin kolmen
hämärän vuosisadan kuluttua helleenien historiassa, jolloin uudet olot
ehtivät järjestyä, helleenisen maailman sivistyksellinen painopiste oli
siirtynyt Vähän-Aasian rannikkokaupunkeihin. Sinne se jäi viidennen
vuosisadan alkupuolille asti e.Kr.

Täällä, joonialaisten keskuudessa, syntyivät länsimaisen kirjallisuuden
ensimmäiset mestariteokset, nuo kaksi suurta runoteosta Ilias ja
Odysseia. Ne veivät meidät kansan tarujen romanttiseen maailmaan,
helleenien sankariajan muistorikkaimpaan näytelmään: Troian sotaan.


Kirjallisuutta kreikkalaisia koskevaan jaksoon:

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte (Lähteitä käsitellään
laajasti).

Georg Busolt, Griechische Geschichte bis zur Schlacht bei Cbaironeia
(Laajat kirjallisuusviitteet).

Ernst Curtius, Griechische Geschichte.

Maximilian Duncker. Geschichte des Altertums (5-9).

George Grote, History of Greece.

Gustave Glotz et Robert Cohen, Histoire grecque.

Adolf Holm, Griechische Geschichte.

Robert Pöhlmann, Grundriss der griechiscben Geschichte nebst
Quellenkunde.

Ulrich Wilcken, Griechische Geschichte.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Staat und Gesellschaft der Griechen
und Römer.

Jakob Burckhardt, Griechische Kulturgeschichte.

Hugo Bergstedt, Kort grekisk kulturhistoria.

J.G. Stobart, Hellas' härlighet.

A. Jardé, Les céréales dans l'antiquité grecque.




TROIAN SOTA.


Tämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun
noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on
huomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle
mielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet
liian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja
sentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin
Helenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu
kansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet
alkuna _Iliaaseen_, joka puhuu itse sodasta, ja _Odysseiaan_, jossa
kerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.

Taru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris,
eripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun _Heran_, Zeuksen
puolison, _Pallas Athenen_, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja
rakkaudenjumalattaren _Aphroditeen_. Eräässä juhlassa, johon kaikki
jumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei
saanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen
omenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli
juhlatunnelma hävinnyt.

Lopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme
kauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä
asiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti
kuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka
isä, Priamos, oli kuningas.

Eräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian
läheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat
hänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta
kaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa
palkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän
määräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten
tehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle
maailman kauneimman naisen puolisoksi.

»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan
rakkauden jumalattarelle.

Maailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan
Menelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja
kuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis
Helena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka
tapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin
reippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien
miestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren
laivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Kun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko
Kreikan. _Menelaos_ ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija
_Agamemnon_, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa
naisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja
heidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin
koko tämän sotavoiman päälliköksi.

Kun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät
laivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille.
Sen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi,
sotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta.
Troialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja
kreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä
täytyi kaikkien väistyä.

Mutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä
onnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan
Agamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.

Tällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan
soturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella
voi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen
kohdistettuun huudahdukseen:

    »Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris!
     Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan,
    käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein
    tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma.
     Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein
    silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa,
    valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais,
     solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»

Niin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan,
ettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän
sulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli
ainoa, jota hän voi sietää.

Kreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille
oli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja
he halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille
lykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas,
»monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin
häpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui
hellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.

       »Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi,
    valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle:
       'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele
    muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno,
    tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon.
    Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit.
     Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra,
    yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton
    valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.'
       Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot
    virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen
    temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan
    korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu.
       Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten,
    vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui,
     tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»

Thersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa,
sellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta
katsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin
on siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja
ruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava
tuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:

    »Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten,
     jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein
    nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista;
    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka
    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon
     suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva.
    Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus,
    sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän
    kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan
    suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein.
     Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:

    'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit?
     Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota
    vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian,
    suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme.
    Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle
     Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä,
    jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen;
    vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit,
    yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa
     sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein.
    Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan,
    matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön
    Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais,
     ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä,
    tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa
    loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse.
    Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin
     solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?

    Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein
    Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui,
     silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:

    ’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni,
     vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan!
    Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta,
    kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain.
    Hammastellen siis älä haastele valtiollista,
     heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa.
    Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on,
    suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein.
    Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
     jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan,
    älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain,
    taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään,
     jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast'
    ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet
    en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku,
     mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’

    Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään.
     Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,
    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta
    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,
    tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki.
    Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi,
     virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

    'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus,
     viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston.
    Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34]
    tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun.
    Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään
     soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»

Sellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti
kannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen
epätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea
toivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli
heidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen
he jälleen marssivat troialaisia vastaan.

    »Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta
    vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos,
    niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket
     säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»

Mutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät
kaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä
astui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka
hän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän
raivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus
yhtäkkiä lannistuu.

    »Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii,
     syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle,
    värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää:
    niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa
    peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.
     Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:

    'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri!
     Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut!
    Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta
    kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla.
    Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit,
    luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on
     muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»

Nämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin
naistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan
Menelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet
suostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi
hänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä
kreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat
rauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen
rohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi
käydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun
ja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet
takaisin Troian ruhtinaanlinnaan.

Puolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta
innokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa
saavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle
langolle, Hektorille hän valitti:

    »Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin,
    Pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»

Pelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein
häveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka
pelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa
paikkaa ja louskuttaa hampaitaan.

Kuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan
Hektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen
rakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei
tarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor
on koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa
laulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä
ja puolisona.

Pariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat
väittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät
tahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen.
Syntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen,
Akhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin
runoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:

    »Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein,
     kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin
    astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi.
    Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset,
    Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu,
     itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.

»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen,
ja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun
kaksintaistelusta.

    »Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin,
    Vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»

Ja ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla
huolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»

Seuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan
ryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan
heidän laivaleiriinsä asti.

    »Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju,
     käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin,
    — — —
    noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa
     yllyttäin yli kaivannon. — — —

Laivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset
koettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät
uroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan
kuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän
avukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin,
kuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää
Akhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä
hänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.

Akhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa
kykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada
lainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada
seurata Patroklosta.

Tuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät
että viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun.
Kreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän
mielentilaansa:

    »Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan,
     uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin
    ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin;
    tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi,
     kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii,
    suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen,
    rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat:
    noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot
     ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»

Troialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta.
Mutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.

    »Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin
     kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu,
    noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan,
    vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain
     miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.

Takaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni
troialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla
Hektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta
vastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei
Akhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.

Mutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä
rakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton
suru. Itkien hän heittäytyi maahan.

Troian sota

    »... mut tuskan pilvi jo tumma Akhilleun peitti,
     mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti
    kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot,
    ylt' yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan.
    Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi,
     tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään.»

Hän vannoi kauheasti kostavansa. Hän teki lupauksen, ettei hautaisi
kuollutta ystäväänsä, ennenkuin olisi ottanut Hektorin pään, ja
että uhraisi kaksitoista Troian jalointa nuorukaista Patrokloksen
polttoroviolla.

Akhilleuksen äänekkään itkun ja valituksen kuuli hänen äitinsä,
merenjumalatar Thetis, meren syvyydessä olevasta hopeanhohtoisesta
luolastaan. Huolestuneena tämä nousi rannalle, istuutui hänen
viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja koetti lohduttaa
häntä. Hän lupasi taivuttaa tulenjumalan Hephaistoksen yön aikana
takomaan hänelle uudet, loistavat varusteet.

Seuraavana aamuna uros saattoikin pukeutua tähän komeaan asepukuun ja
kaikuvalla äänellä hän kutsui maanmiehensä käräjiin. Väen riemuitessa
hän sopi Agamemnonin kanssa. Ja sitten taisteluun! Siitä tulikin
kauhea, ja itse jumalatkin, joiden ennen oli ollut tapana auttaa
suojattejaan tukalissa tilanteissa, ottivat nyt osaa käsikähmään.

    »Ryskyen yhteen ryntäsivät, kumu ankara kuului,
    kaikui ilmojen kansi, ja Zeus sen kuuli Olympon
    harjall' istuissaan; hänen rinnassaan sydän nauraa
     sai makeasti, kun katseli hän kahakoivia noita.»

Kostoa janoten ystävänsä kuolemasta Akhilleus riehui troialaisten
joukossa:

    »Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura
     raatelias, jota seuraamaan kyläkuntien miehet
    taajana parvena käy; ei piittaa heistä se ensin,
    tietään astuvi vain, mut kons' uron uijahan, nuoren
    keihäs kohti jo käy, sepä kyyristyy, kita aukee
     hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,
    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,
    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein
    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,
     miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.»

Kauhuissaan troialaiset pakenivat kaupunkiin ja sulkivat jäljessään
portit. Hektor yksin pysähtyi muurien ulkopuolelle. Iäkäs Priamos näki
kauhistuen, miten Akhilleus loistavassa asepuvussaan lähestyi hänen
poikaansa.

    »Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään
    ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui
    armasta aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi
     Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.»

Mutta kun tuo hirmuinen oli käymäisillään Hektorin kimppuun, tämä
troialaisten suurin sankari kauhistui ja kääntyi pakoon.

    »Hektorin kinterill’ yhä seurasi nopsa Akhilleus.
    Kuin ajokoira, jok' ahdistaa aran kaurihin vohlaa,
     sen levolt' yllättäin, läpi kaitain kalliorotkoin.»

Kolmeen kertaan Akhilleus ajoi Troian muurien ympäri häntä takaa.
Lopulta Hektor kuitenkin pysähtyi ja ryhtyi kaksintaisteluun. Ensin
singahutti kumpikin keihäänsä, mutta osumatta toiseen. Epätoivon
vimmassa Hektor paljasti silloin miekkansa ja syöksyi vihollistaan
vastaan, mutta Akhilleus heitti toistamiseen keihäänsä sellaisella
voimalla, että se lävisti Hektorin.

Riisuttuaan kuolleelta hänen sotisopansa Akhilleus kostonhimoansa
tyydyttääkseen sitoi hänet jaloista sotavaunujensa taakse. Sen tehtyään
Akhilleus nousi vaunuihin.

    »Viuhui ruoska, ja vei hevot raisut vauhtia vinhaa.
     Tuprusi tanner, kuss' uros laahasi, suortuvat tummat
    huiskin haiskin hulmusi, kaikk' oli hiestynyt hietaan,
    kaunis pää, jalo ennen, vaan jopa nyt vihamiesten
     raiskata Zeus oman synnyinmaan kamaralla sit' antoi.»

Telttansa ulkopuolelle Akhilleus pysähtyi ja jätti Hektorin ruumiin
sinne makaamaan hautaamatonna, koirien ja petolintujen saaliiksi.

Mutta Patrokloksen kunniaksi pantiin toimeen loistavat hautajaisjuhlat.

    »Soi korahukset, kun monen sonnin välkkyväkyljen
     sorteli veitsi ja myös monen lampaan, määkyvän vuohen;
    valkeahampaiset monet rasvaatiukkuvat karjut
    korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hephaiston;
     vainajan ympäri ammeittain veri aaltosi maassa.»

Sen jälkeen pinottiin valtava rovio, jolla kuollut poltettiin
hevosineen ja lempikoirineen. Hänen luittensa päälle luotiin suuri
hautakumpu.

Lopulta jumalien tuli sääli Hektorin onnetonta kohtaloa ja hänen
omaisiansa. Zeus itse kutsui luokseen Thetiksen ja käski hänen
suostutella poikaansa lunnaita vastaan luovuttamaan Hektorin ruumiin
hänen surevalle isälleen. Kun siis Priamos eräänä päivänä astui
Akhilleuksen telttaan,

                                       »... ja kietoi
    polvet Akhilleun, suudellen kädet suullehen nosti
     julmat, murhaiset, monen poian riistäjät hältä»,

niin uros heltyi vanhuksen valituksesta. Hän purskahti itse itkuun ja
sanoi sallivansa vanhuksen noutaa Hektorin ruumiin tämän lunnaiksi
mukanaan tuomia kallisarvoisia lahjoja vastaan.

Syvä oli suru troialaisten keskuudessa, kun uroon kuollut ruumis
tuotiin kaupunkiin, ja hänen hautajaisensa vietettiin suurin
juhlallisuuksin.

Tähän päättyy Ilias. Mutta tallella on toisia kreikkalaisia ja
roomalaisia runoja ja tarinoita, jotka kertovat, miten Akhilleus
viimein kuolettavasti haavoittui pelkurimaisen Pariksen jousen
lennättämästä nuolesta. Nuoli sattui hänen kantapäällänsä, joka oli
hänen ruumiinsa ainoa haavoittuva kohta. Hänen äitinsä oli näet
upottanut hänet lapsena manalan Styks-jokeen ja siten karkaissut hänet
kaikkia aseita vastaan. Ainoastaan kantapäitä, joista äiti oli pitänyt
häntä, ei virran vesi ollut voinut kostuttaa, ja sentähden ne olivat
jääneet haavoittuviksi. Kaikeksi onnettomuudeksi oli nuoli myrkytetty,
ja Akhilleus kuoli haavaansa.

Kuten Akhilleuksen, surmasi myrkytetty nuoli Pariksenkin, sodan
aiheuttajan.

       *       *       *       *       *

Kun sotaa oli käyty kokonaista kymmenen vuotta, eikä Troiaa ollut voitu
asevoimin valloittaa, keksi neuvokas Odysseus viekkaan juonen. Hänen
neuvostaan kreikkalaiset rakensivat valtavan suuren hevosen, jonka
sisään hän itse ja muutamat heidän etevimmistä uroistaan piiloutuivat.
Muut kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä ja purjehtivinaan
kotiin, mutta asettuivatkin väijyksiin lähellä olevan Tenedos-saaren
taakse.

Iloissaan siitä, että sota vihdoinkin oli loppunut, troialaiset
riensivät virtanaan kaupungistaan katselemaan valtavaa hevosta.
»Vetäkäämme se kaupungin muurien sisäpuolelle», sanoi joku, »ja
asettakaamme se urhoollisen puolustuksemme ja kreikkalaisten lähdön
muistomerkiksi!» Mutta pappi Laokoon epäili petosta ja kehoitti heitä
polttamaan hevosen.[36] »Kenpä tietää», hän huudahti, »mitä hirviön
vatsassa voi piillä! Katsokaapas tätä!» Näin sanoen hän iski keihäänsä
hevosen kylkeen, ja kajahtaen kumisivat miesten aseet sen sisustassa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kansan huomio kääntyi toisaanne. Kuului
huuto: »Kreikkalainen! On saatu kiinni kreikkalainen!»

Tämä oli viekkaan Odysseuksen laskelmaa. Hän oli neuvonut toista ovelaa
Sinon-nimistä helleeniä piiloutumaan lähistöön ja vangituttamaan
itsensä. Mies oli nyt olevinaan kauheasti peloissaan ja rukoili
troialaisia säästämään hänen henkeään. »Maanmieheni tahtoivat», hän
sanoi, »uhrata minut, siten taatakseen itselleen onnellisen paluumatkan
jumalilta. Mutta minun onnistui pelastua heidän käsistään, ja minä
piileskelin tuolla kaislikossa, kunnes he läksivät pois.» — »Mutta»,
Priamos kysyi, »mikäs tarkoitus on tuolla jättiläismäisellä hevosella?»
— »Sen ovat helleenit rakentaneet uhrilahjaksi Pallas Athenelle. Mutta
tehdäkseen teille mahdottomaksi viedä se sisään Troiaan ja siten
saadakseen jumalattaren teille epäsuopeaksi he ovat rakentaneet sen
niin suuren, ettei se mahdu sisään kaupunginportista. Mutta jos taas
jollakin tavoin vahingoitatte tätä jumalattaren uhrilahjaa, niin saatte
pelätä hänen vihaansa, ja turmionne on silloin varma.»

Hänen tätä puhuessaan kuului siltä taholta, missä Laokoon poikinensa
parhaillaan valmisteli uhria, valitushuuto, joka kävi kansan luihin
ja ytimiin. Kauhea näky kohtasi huutoa kohti rientäviä. Kaksi
jättiläiskäärmettä oli kiertynyt uhripapin molempain poikasten
ympäri ja myrkkyhampaillaan purrut heihin monta haavaa. Turhaan isä
oli koettanut vapauttaa lapsiaan. Pedot olivat kietoneet hänetkin
kiemuroihinsa ja kiukusta sähisten purreet häntä. Ennenkuin ehdittiin
rientää apuun, kaikki kolme vaipuivat kuolleina maahan. Silloin
hellittivät käärmeet kiemuransa ja matelivat mereen, jonka syvyyteen ne
pian sukelsivat.

Nyt Sinon huudahti: »Tuossapa jo tuli rangaistus hevosen
vahingoittamisesta. Laokoonhan iski peitsensä uhrieläimeen!»
Silloin uskoivat kaikki kaiken, minkä tuo teeskentelijä oli heille
syöttänyt. Ja nyt troialaiset valtasi raivokas kiihko koettaa voittaa
Pallas-jumalattaren suosio. Tätä varten oli puuhevonen välttämättömästi
vietävä kaupunkiin. Kun portti oli liian ahdas, he repivät koko
porttiholvin ja osan kaupunginmuuria sen kummaltakin puolelta. He
asettivat pyöriä hevosen alle, ja yhdistetyin voimin heidän onnistui
tällä tapaa kiskoa kolossi kaupunkiin sekä asettaa se torille. Siitä
syntyi sitten ääretön riemastus, juhla-aterioita ja juominkeja.
Yön tullen makasivat kaikki miehet kaupungissa vallan sammuneina,
kykenemättöminä ajattelemaan tai toimimaan.

Nyt oli vihollisen hetki tullut. Viekas Sinon kiiruhti rantaan ja
sytytti soihdun, tällä sovitulla tulimerkillä antaen tiedon Tenedoksen
luona ankkurissa oleville kreikkalaisille, että kaikki oli selvä.
Sitten hän hiipi torille, jonne troialaiset olivat pystyttäneet
puuhevosen, ja löi sauvallaan kolme kertaa sen vatsaan. Se oli sovittu
merkki. Odysseus työnsi syrjään puuluukun salvan ja astui ulos
toveriensa seuraamana. Avuttomassa tilassa olevat troialaiset eivät
kyenneet puolustautumaan. Kreikkalaiset sytyttivät talot tuleen, ja
pianpa mahtavasta Troiasta oli jäljellä vain soraläjä. Melkein koko
kaupungin miespuolinen väestö surmattiin. Vain ani harvain onnistui
pelastua Aineiaksen johdolla, joka pääsi pakenemaan äitinsä Aphroditen
avulla. Kantaen vanhaa isäänsä harteillaan ja taluttaen poikaansa
kädestä hän pääsi laivoihin, joilla purjehti pois syntymäkaupungistaan.
Troian naiset kreikkalaiset veivät voittosaaliinaan. Niiden joukossa
oli Helena, joka nyt vietiin takaisin kotiinsa Mykeneen. Häpeästä
punastuen ja katse maahan luotuna hän astui maanmiestensä seuraan.
Mutta kaikki kokoontuneet kreikkalaiset ihailivat hänen kauneuttaan. Ja
jokainen tunsi sisimmässään, että olisi menetellyt aivan samoin kuin
hänen puolisonsa Menelaos, joka oli antanut hänelle anteeksi.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Claes Lindskog, Grekiska hjältar och ideal.

Claes Lindskog, Grekiska kvinnogestalter.

Tähän kappaleeseen:

Homeros, Ilias, suomentanut O. Manninen.




SATU ODYSSEUKSEN HARHARETKISTÄ.


Kaikista kreikkalaisista, jotka Troian kukistuttua suuntasivat
laivainsa keulat kodin rantoja kohti, ei kukaan tuntenut itseään
onnellisemmaksi kuin Odysseus. Hän ikävöi kotiin Ithakan kalliosaarelle
puolisonsa Penelopen ja poikansa Telemakhoksen luo, jonka hän kymmenen
vuotta sitten oli jättänyt pienenä poikasena.

Mutta kauan oli kestävä, ennenkuin hän sai jälleen nähdä heidät.
Kymmenen vuotta vastatuulet ajelivat häntä rannikolta rannikolle. Hänen
uskollista puolisoansa Penelopea pidettiin kotona Ithakassa leskenä,
ja lukuisat olivat ne miehet, jotka kilvan halusivat häntä aviokseen.
Kokonainen kosijaparvi asettui asumaan Odysseuksen taloon ja elämöi
siellä humussa ja sumussa poissaolevan isännän kustannuksella. Mikäli
vuodet kuluivat, kävivät kosijat yhä kiihkeämmiksi. Mutta Penelope
yhä toivomistaan toivoi puolisonsa palaavan. Voittaakseen aikaa hän
kutoi taidekudosta ja selitti, ettei hän suostuisi menemään naimisiin
kenenkään kosijan kanssa, ennenkuin kangas valmistuisi. Mutta minkä hän
päivällä kutoi, sen hän yöllä purki, kaiken aikaa haikeasti ikävöiden
puolisoansa, joka harhaili Välimerellä ja sai sen rantamilla kokea jos
joitakin ihmeellisiä seikkailuja. Näistä kertoo runoteos Odysseia. Se
alkaa säkeillä, joissa runoilija pyytää runottarensa innoitusta:

    »Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro,
     kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään.
    Kansat, kaupungit monet nähdä sai, tavat oppi,
    sai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen
     taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa».

Kerran tuli Odysseus seuralaisineen




KYKLOOPPIEN MAAHAN.


Odysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa
tutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja
vuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa
ilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos
asusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi
silmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa
lampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan
hänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla
Polyphemoksen saapumista luolaansa.

                                   »Valtavan taakan
     kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;
    hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.
    Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,
    lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,
    korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.
     Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,
    kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin
    saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;
    moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.
    Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat
     kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»

Kun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti
tulen.

Tulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin
meluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset
eivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus
rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka
myrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen
jumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja
antavan heille lahjan.

Ivallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän
jumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä
itse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en
säästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui
käsin kahteen Odysseuksen miehistä,

                              »ne permantoon kuni pennut
     iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa.
    Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,
    kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten,
    söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.
     Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen
    nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.
    Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan
    noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,
     heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»

Odysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää
miekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä
hän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä
hänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos
Polyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli
mietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä
kauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.

Kun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi
jälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään
hän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut
lapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden
uudelleen paikoilleen.

Polyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti
onnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi
oli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja
jättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.

Löytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan
masto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen
hiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen
sillä Polyphemoksen unen aikana.

Illalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli
suorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin
edellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus
astui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli
ottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi
maljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada
toisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli
Odysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi
iloitseva.

Odysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä,
ja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi
ilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli
miettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää
nimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin
annettava minulle lupaamasi vieraslahja.»

»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön
suuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin
humaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.

Nyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn,
kuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he
survaisivat sen syvälle hirviön silmään.

Hirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita
kyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.

    »Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä
     luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:
       'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat
    rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät?
    Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha
    vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'
       Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos:
    'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'
       Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen:
    'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,
    niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,
    vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'!
       Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin,
     heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,

sanoo Odysseus.

Vihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan
suulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon
eteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti
luolasta ulos.

Nyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat
pyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen
tunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei
kukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän
Odysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli
monta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen.
Ne hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään
vitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei
jättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän
sitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä
olevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään
villaan.

Sidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus
ajoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät
onnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman
jäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen
selän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen
taakkoineen.

    »Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:
       'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta
    luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen,
    ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,
    aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,
     illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;
    viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,
    kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,
    kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.
     Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.
    Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli
    virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!
    Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa
    aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä
     tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»

Näin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten
Odysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen
karjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat
maanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt
jonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä
itseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat
rangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat
asunnollesi!»

Sanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti
vihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen
suuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut
laivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka
työnsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa
ponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.

Mutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä
kerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata
pahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta,
ken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus,
joka hallitsen Ithakaa!»

Silloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että
tämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta
milloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä
paljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata
omaisensa onnettomina.

Odysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa
rukouksen.




AIOLOKSEN, TUULIEN KUNINKAAN LUONA.


Eräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos,
tuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen
vieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti
matkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän
lupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet
Ithakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin,
johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät
ne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä
huolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan
avata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä
kertaa saattaisivat palata herransa luo.

Myötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia
kotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan
tuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.

Mutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa
saada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan
sisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva
ja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei
peräsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva
ajautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi
kuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran
auttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin
ja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani!
Sinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot
onnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota
sinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen
vihoihinsa.»

Murhemielin Odysseuksen täytyi jälleen lähteä uusille harharetkille.




KIRKE-VELHON LUONA.


Surullisin mielin uros nyt harhaili miehineen jälleen merellä,
kunnes saapuivat erääseen saareen. Siellä päätettiin, että
viisaan Eurylokhoksen puolen miehistön kera piti lähteä maihin
tiedustelemaan ja Odysseuksen jäljellä olevien 22 miehen kanssa jäädä
paikoilleen. Mutta jo muutaman tunnin kuluttua palasi Eurylokhos
yksin epätoivon ilme kasvoissaan. Hän kertoi, kuinka hän miehineen
tunnin kuljettuaan oli tullut loistavan linnan edustalle. Mutta
kuinka he säikähtyivätkään, kun näkivät suuren lauman jalopeuroja
ja susia, jotka kuljeskelivat linnan ympärillä! »Pian osoittautui
kuitenkin», Eurylokhos sanoi, »etteivät ne olleet lainkaan villejä
eikä saaliinhimoisia, niinkuin sellaiset eläimet tavallisesti.
Ne päinvastoin tulivat ja hieroutuivat meihin ystävällisesti ja
tuttavallisesti ja heiluttelivat häntäänsä kuin koirat, jotka
tervehtivät lähestyvää herraansa. Linnassa näimme kauniskutrisen
naisen, joka lumoavin äänin laulaen helskytteli kangaspuita. Meidät
nähtyään hän ystävällisesti pyysi meitä käymään sisään. Ihastuneina
mieheni noudattivat kehoitusta, mutta itse jäin ulkopuolelle, sillä
pelkäsin petosta.

Lymypaikasta saatoin kuitenkin nähdä kaikki, mitä linnassa tapahtui.
Vähän aikaa ystävieni kanssa pakinoituaan tuo ihana nainen tarjosi
heille pikarin viiniä. Mutta kun kaikki olivat juoneet, kosketti hän
heitä taikasauvallaan, ja — voi kauheata! — paikalla he muuttuivat
röhkiväksi sikolaumaksi, jonka noita salpasi lättiinsä.»

Tuskin Eurylokhos oli lopettanut kertomuksensa, kun Odysseus vyötti
vyölleen miekkansa ja riensi noidan linnaan. Matkallaan sinne hän
kohtasi taivaallisen kauniin nuorukaisen, joka pysähdytti hänet ja
sanoi tulleensa häntä auttamaan. Nuorukainen oli jumalten sanansaattaja
Hermes. Hän kertoi, että saarta hallitsevan velhon nimi oli Kirke ja
että oli vain yksi keino, joka kykeni suojaamaan hänen taikajuomaltaan.
»Se keino», hän sanoi, »on tämä jalo yrtti, jonka nyt annan sinulle.»
Tällöin hän antoi Odysseukselle seuraavan neuvon:

    »Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän,
     niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka,
    karkaa päin, kuin ois sinun mielesi surmata Kirke.
    Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu.
     Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jolta
    hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais;
    vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain,
    turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti,
     voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.»

Tämän sanottuaan Hermes katosi hänen näkyvistään, puoleksi käyden,
puoleksi kiitäen maan yli. Mutta rohkaistuna Odysseus asteli edelleen
ja seisoi pian Kirken linnan edustalla. Päättäväisesti hän astui
portille ja pyysi päästä sisään. Taikataitoinen nainen tuli paikalla
ulos, säteillen kauneutta ja suloutta, ja toivotti ystävällisesti hänet
tervetulleeksi. Hän vei hänet upeaan huoneeseen, pyysi häntä istumaan
ja ojensi hänelle viini pikarin virkistykseksi.

Empimättä Odysseus tyhjensi sen, ja vahingoniloisena katseli nainen
sitä. Eipä tiennyt hän, että Odysseuksella oli ihmeellinen yrtti
suojanaan. Sen jälkeen hän kosketti vierastaan taikasauvallaan sanoen:
»Mene nyt lättiin toveriesi luo!»

Mutta Odysseus oli samassa vetänyt tupesta miekkansa ja suunnannut sen
häntä kohden. Kun Kirke huomasi, ettei hänen taikavoimansa tepsinyt,
hän pelästyi, heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pyysi säästämään
henkeänsä. »Sinä et ole tavallinen ihminen», hän sanoi, »sillä sinä
olet ainoa, joka olet voinut vastustaa taikavoimaani.»

    »Miekkasi huotraan pistä siis sekä kanssani käyös
    vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi
     armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.»

Sen Odysseus lupasikin tehdä, mutta vasta kun hän oli vannonut
kalliin valan, ettei mielessään milloinkaan enää hautoisi häntä
vastaan salajuonia. Sitten ihanakutrinen Kirke vei hänet loistavaan
ruokasaliinsa ja antoi kattaa hänelle mitä hienoimman aterian. Mutta
Odysseus istui siinä hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä koskenut
ruokaan eikä juomaan. Hän ajatteli poloisia kumppaneitaan, jotka Kirke
oli muuttanut järjettömiksi luontokappaleiksi, ja vakuutti, ettei
hän aikonut koskea ruokaan eikä juomaan, ennenkuin näkisi heidät
järjellisinä ihmisinä.

Sanaakaan vastaamatta Kirke riensi salista, avasi sikolätin oven
ja siveli eläimiä taikavoiteella, niin että ne muuttuivat jälleen
ihmisiksi. Siitäpä nousi yleinen ilo.

Odysseus palasi sen jälkeen rannalla olevien toveriensa luo ja otti
heidätkin mukaansa Kirken linnaan, ja pian kaikki mitä juhlallisimman
mielialan vallitessa istuivat runsaasti katetun pöydän ääressä. Siinä
kului aika nopeasti, eikä aikaakaan, niin saapui jo ilta. Kokonaisen
vuoden he viipyivät siellä, lepäsivät vaivoistansa ja viettivät mitä
suloisinta elämää vieraanvaraisen Kirken luona.

Lopulta kuitenkin helleenit valtasi koti-ikävä. Kun Odysseus puhui
tästä Kirkelle, tämä sanoi: »En estä teitä lähtemästä. Mutta jos
tahdot päästä kotimaahasi, tulee sinun ensin lähteä manalan majoille
kysymään sokealta Teiresias tietäjältä, miten olet välttävä vaarat,
joita Poseidon aikoo hankkia sinulle kostoksi siitä, että sokaisit
hänen poikansa Polyphemoksen.» Kirke antoi hänelle sitäpaitsi hyviä
neuvoja, kuinka hänen piti käyttäytyä manalassa, ja toivotti hänelle
onnea matkalle. Iloisina Odysseus ja hänen miehensä astuivat laivaan ja
purjehtivat kohtalaisen kovan tuulen puhaltaessa luoteeseen paikalle,
josta tie vei manalaan.




ODYSSEUS MANALASSA.


Yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa
päämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut
taivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle
he laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos
virran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi
vesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa
miesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen
kohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet
syöksyivät syvään rotkoon.

Täällä Odysseus uhrasi sysimustan uuhen ja sysimustan oinaan vainajille.

               »Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen
     sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,
    morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,
    impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,
     urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,
    Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:
    tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä
     pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»

Heti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri
veren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās.
Uhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus
kysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä
vielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva
Trinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä
millään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja!
Ne ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos
surmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat
tuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja
siellä tapaava kurjuutta.»

Haamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan
tämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen
poikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen
murtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä
vuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.

Kun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta,
hän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:

    »Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus,
     mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.
    Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,
    kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;
     tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»

Lopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista
aseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.

Odysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli
saavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin
oli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:

    »Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!
    Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,
    vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,
     kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»

Odysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä.
Siellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka
rangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka
seisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu,
jonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.

    »Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,
     pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta
    jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.
    Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi
     tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,
    viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat
    mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,
     heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.

    Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,
     suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.
    Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,
    vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne
     juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin
    taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle.
    Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi
     virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]

Kun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein
sellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski
miehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit
takaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja
tämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän
varoitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan
vastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen
repiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla-
ja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän
teroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava
auringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.




SEIREENIT.


Kun helleenit lähestyivät seireenien saarta, Odysseus kertoi
miehilleen, mitä Kirke oli hänelle sanonut vaarallisista
merenneidoista, ja mitä keinoja hän oli neuvonut heitä käyttämään
suojellakseen itseään niiden taikavoimaa vastaan. Odysseuksen yksin
piti saada kuunnella seireenien laulua, mutta hän käski toveriensa mitä
lujimmilla köysillä sitoa itsensä mastoon. Ja jos hän sitten käskisi
heitä aukaisemaan köydet, tulisi heidän sen sijaan köyttää hänet vielä
lujempaan. Mutta ennenkuin tämä tapahtui, hän tukki vahalla kaikkien
miestensä korvat, niin etteivät he voineet kuulla mitään, kun ihanat
merenneidot houkuttelevin sävelin alkoivat laulaa:

    »Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein!
    Laivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme!
    Eip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta,
    huuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään;
     täält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti.»

Ihanan laulun kuullessaan Odysseus joutui aivan haltioihinsa ja koetti
merkein ja elein saada miehensä irroittamaan köydet. Mutta sen sijaan
nämä sitoivat hänet vielä lujemmin kiinni mastoon. Vasta kun oli
ehditty niin kauas, ettei seireenien saarta enää näkynyt, he päästivät
hänet köysistä ja ottivat vahan korvistaan.




SKYLLA JA KHARYBDIS.


Mutta tuskin he olivat ehtineet välttää tämän vaaran, kun toinen oli
uhkaamassa merihirviöiden Skyllan ja Kharybdiksen puolelta. Niillä
oli olopaikkanaan kaksi jyrkkää kalliota kummallakin puolen Sisilian
salmea. Oikeanpuolisen kallion luolassa asui »haukkuva» Skylla. Kun
laiva purjehti ohi, kurotti hirviö kuutta päätänsä, ja

                             »päät kamalatpa on niissä
    Kussakin, hampait' ympäri suun rivikertoa kolme.»

Kirke oli viittaillut Odysseukselle, että hänen täällä oli alistuminen
siihen, että hirviö ahmaisisi kuusi hänen miehistään uhrikseen. Tosin
hän saattoi välttää Skyllan laskemalla lähemmäksi vasenta rantaa, mutta
silloin hän sen sijaan joutuisi vielä vaarallisemman Kharybdiksen
ulottuville, joka tulisi nielaisemaan koko laivan. Hän käski sentähden
perämiehen laskea niin likeltä oikeanpuoleista rantaa kuin mahdollista.
Odysseus itse kertoo tuosta kauheasta purjehduksesta:

    »Salmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin.
     Tääll’ oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis,
    suolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan.
    Taas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä
    valkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto
     huuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin.
    Mutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi,
    kaikk’ alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,
    kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,
     sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.
    Tuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin,
    laivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla
    koppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa.
     Taaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen,
    näin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten;
    kuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin,
    kerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui.
    Hirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill’ olen silmin,
     vaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.»

Ei ollut ajattelemistakaan auttaa onnettomia. Niin ollen hirviö vain
olisi saanut aikaa ahmaista toiset kuusi miestä kitaansa. Ei ollut
muuta neuvoa kuin käydä kaikin voimin käsiksi airoihin päästäkseen ohi
niin pian kuin mahdollista.




AURINGONJUMALAN KARJA.

Kun helleenit onnellisesti olivat päässeet vaarallisen salmen läpi,
avautui heidän eteensä oikealle rehevänvihanta, auringonpaisteinen
ranta, ja tilava lahdenpoukama tarjosi laivoille hyvän sataman yöksi.
Odysseus tunsi kuvauksesta Trinakrian saaren ja tahtoi kernaimmin
laskea laivallaan ohi. Hänen miehensä olivat sitävastoin innokkaita
pääsemään maihin virkistymään viimeisten ponnistusten jälkeen, ja
hän taipui lopulta heidän jyrkkiin vaatimuksiinsa. Kuitenkin hän
ensin vannotti heillä kaikilla pyhän valan, ettei kukaan teurastaisi
ainoatakaan niistä raavaista, jotka kävivät laitumella saarella,
»sillä», hän sanoi, »ne kuuluvat auringonjumalalle, ja julmasti hän
kostaa kaiken karjalleen tehdyn vahingon.»

Mutta nyt kävi niin, että puhkesi kauhea myrsky, jota kesti kokonaisen
kuukauden. Kaikki elintarpeet loppuivat, ja miehet alkoivat kärsiä
nälän tuskia. Eräänä päivänä Odysseuksen poissa ollessa Eurylokhos
kokosi väen ympärilleen ja osoitti uhkeita raavaita, jotka söivät
rannalla. Hänen mielestään oli parempi syödä itsensä kylläiseksi ja
sitten hukkua merellä auringonjumalan kostosta kuin hitaasti nääntyä
nälkään.

Kaikki hyväksyivät hänen houkuttelevan puheensa. He teurastivat heti
pari lihavinta härkää ravinnokseen ja ryhtyivät juuri paistamaan
vartaisiin pistettyä lihaa, kun Odysseus tuli paikalle. Hän nuhteli
heitä ankarasti heidän osoittamastansa tottelemattomuudesta.
Tapahtunutta ei kuitenkaan voitu auttaa. Hän antoi heidän olla
oloillaan ja tehdä tulen, mutta kun heidän piti paistaa liha, oli
yhtäkkiä kuin olisivat raavaat eläneet.

    »Taljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi
    Raaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.»

Kauhu valtasi helleenit. Mutta kalvava nälkä voitti kaikki epäilykset.
Pianpa he eivät kauemmin ajatelleet oudon tapauksen kauheutta, vaan
herkuttelivat raavaiden lihalla. Odysseus yksin pidättäytyi maistamasta
sitä.

Viikon perästä myrsky vihdoin asettui. Silloin helleenit jättivät
Trinakrian. Mutta kun he olivat tulleet aavalle merelle, nousi uhkaava
sinimusta pilvi taivaanrannalle. Se läheni, suureni ja musteni yhä
ja pysähtyi vihdoin synkkänä ja pahaenteisenä juuri laivan kohdalle.
Pian puhkesi kauhea rajuilma raivoamaan ja särki maston. Kaatuessaan
se sattui perämieheen ja murskasi hänet. Samassa silmänräpäyksessä
salama iski hirmuisella ukkosenjyrähdyksellä laivaan. Säikähdyksissään
kaikki Odysseuksen miehet suistuivat mereen ja joutuivat valtavien
aaltojen saaliiksi. Itse laiva pysyi vielä hetken koossa, mutta pahasti
vahingoittunut kun oli, se viimein särkyi palasiksi. Odysseuksen
onnistui kuitenkin sitoa yhteen masto ja emäpuu ja niiden avulla
pysytellä aaltojen harjalla.




KALYPSON SAARELLA.


Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä.
Ainoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä
kiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet
tuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja
tuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki
polku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun
runko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana
Kalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti
tervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä
jäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.

Koska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden,
ei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut
muuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään
kävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti
rantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka
voisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan
tähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen
kyynelensä.

Näin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän
jälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan
olalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen
kerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä
vaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi
hänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa
itselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina
mastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi
hänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten
nymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.




PHAIAAKKIEN LUONA.


Täysin purjein Odysseus laski jälleen merelle. Mutta yhä oli Poseidon
hänelle epäsuosiollinen. Hän nostatti myrskyn niin hirveän, että
Odysseus toivoi, että hän ennemmin olisi kaatunut Troian luona, kuin
että hänen olisi sellaisia meren kauhuja kokeminen. Lopuksi hyökyi
suunnaton aalto hänen aluksensa yli ja löi sen pirstaleiksi. Kaksi
päivää ja kaksi yötä Odysseus ajelehti hyrskyisellä merellä, mutta
kun aurinko kolmannen kerran nousi, hän lähestyi saarta. Ponnistaen
viimeiset voimansa hänen onnistui päästä maihin, mereen laskevan joen
suuhun. Joen rannalla oli vihanta lehto. Siihen hän valmisti itselleen
vuoteen kuivista lehdistä ja, perin uupunut kun oli, vaipui samassa
sikeään uneen.

Odysseus oli nyt tullut Phaiaakkien[41] maahan. Siellä hallitsi
Alkinoos-niminen kuningas. Seuraavana päivänä sattui niin, että hänen
tyttärensä Nausikaa neitojensa keralla ajoi joelle pesemään vaatteita
ja uimaan. Kun he työnsä suoritettuaan huvittelivat pallonlyönnillä
ja siinä iloisesti huudahtelivat, Odysseus heräsi unestaan. Ensin hän
mietti itsekseen, rohkenisiko hän astua esille. »Mutta», hän sanoi, »on
parasta, että menen katsomaan, mihinkä maahan olen tullut.»

    »Virkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus,
     kourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta
    tiuhean taitti ja sill' uros uumia kaihtaen astui
    kohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten,
     tuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin:
    suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,
    vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; —
    hirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta.
     Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.»

Mutta Alkinooksen tytär on piikasiaan ymmärtäväisempi ja jää tyynenä
paikalleen. Hetken aikaa kuninkaantyttären kanssa puheltuaan Odysseus
on herättänyt hänen myötätuntonsa. Nausikaa antaa hänelle viitan ja
ihotakin; ja niin ihana hän on puvussaan, että nuori tyttö ihastuneena
liikuttavan välittömästi sanoo neitosilleen:

    »Oisipa moinen mies aviokseni mainita suotu
    Kerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne!»

Sen jälkeen hän käskee neitosten kestitä häntä ruoalla ja juomalla ja
pyytää häntä lopuksi tulemaan isänsä linnaan. Siellä otetaan hänet
vieraanvaraisesti vastaan ja kestitään juhla-aterialla.

Mutta vielä ei kukaan tiennyt, ken muukalainen oli. Se ilmeni, vasta
kun runoilija kuninkaan hovissa alkoi laulaa siitä, miten kreikkalaiset
mainehikkaan kuningas Odysseuksen avulla valloittivat Troian. Silloin
herahtivat kyynelet muukalaisen silmiin. Alkinoos kysyi häneltä
myötätuntoisesti, mikä syvä suru hänen mieltään painoi ja kuka hän oli.
Odysseus ilmaisi silloin nimensä ja kertoi hämmästyneille miehille
monista kärsimistään vaivoista ja tappioista. Heltyneenä hänen
onnettomuuksistaan Alkinoos antoi hänelle kallisarvoisia lahjoja ja
kehoitti läsnä olevia ylimyksiä seuraamaan esimerkkiä. Sen he kernaasti
tekivätkin. Illalla vietiin lahjat laivaan, jonka Alkinoos oli antanut
varustaa viemään Odysseusta kotiin Ithakaan. Liikutetuin sydämin hän
erosi phaiaakkien vieraanvaraisesta kansasta ja aamun koittaessa
hän oli jo Ithakan maaperällä. Phaiaakit nousivat heti laivaansa ja
lähtivät paluumatkalle.




ODYSSEUS SAAPUU KOTIINSA JA KOSTAA KOSIJOILLE.


Ensimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori,
uljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa,
Pallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon
kätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden
niiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä
täällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.»
Näin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti
kurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään,
hänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi,
ja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.

»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen
luo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit
saada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään,
kuka olet!»

    »Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki
     törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene
    tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein
    taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.
    Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha
     suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri
    kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen
    itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman
    tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian.
     Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,
    joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin
    telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,
     röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,
    paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin
    korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa
    paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;
     neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»

Vanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan
tervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa.
Sillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat
elostelivat hänen kodissaan.

Seuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan
ja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas
Athene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen
hämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan
edessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat
kodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää.
Varsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus
oli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat
vierasta.

Seuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa
kuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.

    »— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi
    Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän;
     hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»

Matkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen
kanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä
linnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.

    »Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille
    Törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:

    ’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,
     kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin.
    Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen,
    inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?'
    Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,
     saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.
    Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,
    karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,
    niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.
     Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä
    toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen
    mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.
     Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
    tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,
    miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,
     kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»

Mies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta
loukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli
tullut.

Kuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi
lantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin
raihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä.
Mutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta
herransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti
päätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus
heltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään —
Eumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen
koira heitti henkensä.

Mutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat
istuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa
kuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri
heistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja
heitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja
istuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.

Siihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu
ahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti
loikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen
siihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta
heti lähtemään tiehensä.

Molempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja
kosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren
verimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi
suunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin
ankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat
tulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja
vielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan
vastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet
portin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää
koirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön
vieraita kohtaan!»

Kosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä
kunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta
missään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä
sanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen»
Melantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle
hän oli antanut kaikenlaisia koristeita.

    »Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,
    Vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»

Hän syyti vieraalle herjasanoja.

    »Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
    'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle
     tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’

    Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.
    Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti
     polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»

Mutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat
näistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja
ilakoiden.

       *       *       *       *       *

Sillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen
käsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on
vihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta
talossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä
valintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen
valtavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva
hänen puolisokseen.

Tarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun
kirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.

Mutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään
Odysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei
ole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä
julkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa!
Mutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että
kiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin
yksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin
puolisonaan?»

Kosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella.
Mutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi
lapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista
kirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja
sanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään
nuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan
Antinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena
lattialle.

Nytpä syntyi hirveä melu salissa.

                               »Hälyn nostivat hurjan
    sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,
    vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,
    vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;
     kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:

    »Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan
    Toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»

    Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
     'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet
    Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte
    palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa
     viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta
    taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka
    moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen.
     Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»

Kaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta
Odysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut
pois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa
tupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa
lävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen
uskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen
aseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,

                         »— ja kuului kaamea voihke,
    Ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»

Kevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat
koettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat
saman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla,
ja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea
vuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.

Vihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun
kosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä
savustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman,
että hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa
uskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat
todistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin
valtasi hänet rajaton riemu.

Näin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden
monista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta
puolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia
vastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.


Kirjallisuutta:

Homeros, Odysseia, suomentanut O. Manninen.




HOMEROS JA HOMEROLAINEN KYSYMYS.


Perinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija _Homeros_ on Iliaan ja
Odysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta
kuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen
olemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä
kohdin on menty liian pitkälle.

Lähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta
kirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. _homerolaisesta
kysymyksestä_. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä
aikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut
eikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa
melkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin
sanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s.
Homeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros
todennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen.
Sitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta
uusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä
runoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin
ne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se
tosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista
tai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on
Odysseian laita.[43]

       *       *       *       *       *

Olipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät
runoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia.
Niillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen
itsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden
kulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen
henki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä.
Näissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on
niin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden
säilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa
suhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa
ja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat
naiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine
intohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat
nauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin
kyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi
lähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta,
kun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja
suuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän
polvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun
Odysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa
virnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.

Voimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten
joukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen
kuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien
sekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä
lävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan
lennättää onkeen tarttuneen kalan.

Hyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin
tekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin
vähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan.
Kun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että

                »ulos suljahtain kedon multahan silmät
    vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi
     itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,

niin hän ivasi häntä seuraavalla tuumailulla:

    »Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan!
     Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa,
    montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta,
    aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis,
    niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään.
     Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»

Toisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa
naiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus
ajautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä
edestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:

    »Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät
    pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta,
    irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot
     jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»

Niiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan
taistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan
elävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan
kansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa
kuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun
miehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin
ja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä
vanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin
kaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset
pienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian
suurta värikästä friisiä.

       *       *       *       *       *

Ilias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan
kohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut
yhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat
kiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei
— niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon
puetuksi kronikaksi.

Että Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset
muistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita.
Ilias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes
vuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla _molempain_ näiden
suurten kokonaisten runoteosten luoja.

       *       *       *       *       *

Homeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei
voi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen
nuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin
vapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi.
Ei voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin
luonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen,
nuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden
ovatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina
voittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset
ovat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut
kirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin
egyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen
kulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen
runot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja
taiteeseen.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen

Wilhelm von Christ, Geschichte der griechischen Literatur, bearbeitel
von Wilhelm Schmid.

Alfred et Maurice Croiset, Histoire de la littérature grecque.

Henrik Schück, Världslitteraturens historia, I osa.

Henrik Schück, Illustrerad allmän litteraturhistoria I.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die griechische Literatur des
Altertums.

Tähän kappaleeseen:

Georg Finsler, Homer. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Homerische Untersuchungen.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Ilias und Homer.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Heimkehr des Odysseus.

Hugo Bergstedt, Striden om Homer.




ENSIMMÄINEN TALONPOIKAISRUNOILIJA.


Aikajärjestyksessä toinen Kreikan suurista runoilijoista on
boiotialainen _Hēsiodos_, jonka teokset näyttävät olevan Iliasta
ja Odysseiaa vähäisen nuoremmat. Eräässä niistä runoteoksista,
jotka luullaan hänen sepittämiksensä, hän on antanut ensimmäisen
järjestelmällisen esityksen kreikkalaisesta jumalaisopista ja siten
syvästi vaikuttanut kansansa uskonnolliseen kehitykseen.

Hesiodos oli kotoisin Helikonia lähellä olevasta kylästä, ja poikana
hän kaitsi lampaita tuon lauluissa ylistetyn vuoren liepeillä. Hänen
veljensä oli kunnoton mies, joka isän kuoltua tuomarit lahjomalla
vääryydellä anasti melkoisen osan hänen perintöosuudestaan ja
sitten eli humussa ja sumussa, jotavastoin Hesiodos uutteruudella
koetti uudelleen päästä vaurastumaan. Ajatuksensa veljestään ja
muista laiskureista ja tyhjäntoimittajista hän toi ilmi »_Työt
ja päivät_» nimisessä opetusrunossa, joka on laatujaan vanhin
koko maailmankirjallisuudessa. Sen edellinen osa »Työt» alkaa
rangaistusrunona veljeä vastaan, mutta muuttuu vähitellen opettavaksi
runoksi, jossa uutteran työn siunausta ylistetään kuhnurin ja
vetelehtijän elämän vastakohtana. Talonpojan uutteralle aherrukselle
auran ja äkeen ääressä runoilija tässä runossa osoittaa kunnioitustaan,
ja runo onkin omistettu Boiotian uurastaville, raataville talonpojille.
Heidän viisaudenvarastostaan hän kyllä suureksi osaksi on ammentanutkin
sen sananlaskukokoelman, joka liittyy tähän runon ensi osaan. Siinä
vilisee puheenparsia, jotka muistuttavat meidän omia, isiltä perittyjä
sanontatapojamme.

Opetusrunon jälkimmäinen osa »Päivät» on myöskin talonpojan maailmasta
peräisin ja kertoilee opettavassa muodossa niistä päivistä, jolloin
pidettiin hyödyllisenä tai vahingollisena ryhtyä johonkin määrättyyn
työhön.

Hesiodosta on nimitetty »maailman ensimmäiseksi
talonpoikais-runoilijaksi». Hän ei, kuten Homeros, ole runoillut
seikkailunhaluisille ritareille, vaan Boiotian jäykille, hitaille
talonpojille. Kaikkialla hänen runoudessaan puhuu terve, maahenkinen
talonpoikaisjärki, mutta mielikuvituksen lennolle, sotaisten urotöitten
viehätykselle siinä ei ole tilaa. »Hesiodoksen runoissa eivät hulmua
uljaat kypärintöyhdöt, eivät välky keihäänkärjet, mutta sen sijaan
runoilija kertoo, mistä aineista luja ja kestävä aura on tehtävä.»
Täällä ei ole hituistakaan »urotöiden loistoa ja juhlien melua,
hilpeätä huolettomuutta ja hehkuvaa intohimoa. Päällämme kaareutuu sen
sijaan Boiotian talonpoikaismaan harmaa ja sumuinen arkitaivas, joka
katselee allansa olevaa elämänhyörinää, täynnä työpäivän aherrusta ja
rehkinää, sen pikkuvaivoja ja pikkuhuolia.» Kaikkialta hänen »Työt
ja päivät» teoksestaan pistää hyödyllisyyskanta esiin. Kun hän istuu
lirisevän lähteen reunalla ja länsituulen humistessa lehvistössä
sepittää maalaisidyllin, ei hän koskaan oikein kykene kohoamaan lentoon
maallisista huolista. Seuraavassa hengenvedossa hän unohtaa lähteen
lirinän ja läntisen tuulahdukset, ja hänen ajatuksensa pyörivät
kotoisen vilja-aitan jyvävarastoissa.

    »Mittaa, hinkalohos sato talleta tarkoin...»
    »Koirakin ärheä hanki...»

— niin kuuluu hänen neuvonsa.

Luonnon ihanuus tai pellon aaltoileva vilja ei tuota hänelle
esteettistä nautintoa, sillä, niinkuin Schück sattuvasti sanoo, »pelto
on hänelle vain ruokaa, metsä polttoainetta ja taivas se suunta, josta
sade tulee.» Hesiodoksesta puheenollen ei myöskään voi puhua työn
ilosta. Työ on hänestä ankara välttämättömyys, ainoa keino välttää
köyhyyttä ja hätää; ja työn hänelle tarjoama viehätys on siinä, että

    »Suosima uuras on mies jumalain sekä ihmisienkin,
    kunnian saa; vaan laiskuri heist' on halpa ja hylky.
     Ei häpeää luo raataminen, sen tuo elon laiska.»

Kun hän saarnaa hyviä tekoja, hän tavallisesti ei jätä luomatta
silmäystä hyvän teon tuottamiin hyödyllisiin seurauksiin. Kuinka
kuvaava onkaan tämä ohje:

    »Vilpitön naapurin luon' ole saaja ja maksaja lainan!
    Maksaiss' entinen tai varovampikin mittasi olkoon,
     _niin apu naapurin varma on vastakin toivona sulla_!»

Mikä ensi silmäykseltä voisi näyttää harkitsemattomalta
anteliaisuudelta, se todellisuudessa onkin vain viisasta arviointia.

    »Voittoa väärää viero! Mi väärin on saatu, se hukkuu.
    Helliös helliviäs, majaystäväs luo mene vuoroin!
    Anna, jos antaa ken, älä sille, jok' ei ole aulis:
     ainapa antaja saa, kitupiikkiä karttavat kaikki.»

Ettei ihmisiin ole _liian_ paljon luottamista, se selviää seuraavista
Hesiodoksen sanoista, joissa ilmenee talonpoikaisviekkautta ja
talonpoikais varovaisuutta:

    »Veljesikin kera vaikk' asioit, ota vierahatmiehet:
    Luottamus liika se yht' iso vaara on kuin epäluulo.»

Ja niinkuin hän lirisevän lähteen luona ei voinut unohtaa viljavarastoa
ja vihaista pihakoiraa, niin hän itse jumalten edessä ei voi unohtaa
naapurin peltoa. Toisessa paikkaa »Työt ja päivät» runoa sanotaan:

    »Ruumiis, sielusi puhdistain jumaloille sa palveet
     vointias myöten tuo, palat rasvankiiltävät reitten!
    Tuoksuvin suitsukkein lepytellös heitä ja viinein,
    heittyissäs levon helmaan, myös herätessäsi aamuin,
    jotta he mielistyis sydämessään, suosiomielin
     _toisen maat sinun ostaa sois, hänen ei sinun maitasi._»

Tämä mielikuvitusta puuttuva talonpoikaisrunoilija ei voi kohoutua
innostumaan elämän värikkyydestä. Hänen elämänkatsomuksessaan on
melkein aina tyytymätöntä kärtyisyyttä. Askra, jossa hän asuu, on
»oikea pesä, kylmä talvella ja sietämättömän kuuma kesällä. Ei siellä
mikään kasva eikä menesty». Ajat huononevat huononemistaan, ja niin
huonot kuin nyt — Hesiodoksen päivinä — ne eivät sitten olleet koskaan
olleet.

Mutta kun toteaa hänen itaruutta lähenevät elatushuolensa ja hänen
milteipä toivottomuuteen vivahtavan elämänkatsomuksensa, tulee
myöskin ajatella, mitä mies jo varhain sai kokea. Ja hänen puuttuvan
mielikuvituksensa ja viisastelevaisuutensa vastapainona on suuri
oikeudentunto, syvä siveellinen vakaumus. Hänelle niinkuin Suomen
itsenäiselle talonpojalle on laki ja oikeus se akseli, jonka ympäri
kaikki pyörii. Hesiodoksen oikeudelle omistama ylistyslaulu on
suurimmalla innoituksella sepitetty osa »Työt ja päivät» teosta.
Kreikkalaisten uskonnolliselle käsitykselle on hänen merkityksensä
ollut suuri sen johdosta, että hän on sangen oikulliseen ja
kevytkenkäiseen homerolaiseen jumalamaailmaan luonut oikeutta ja
siveellisyyttä. Kenties hän juuri sen tähden, että häntä täällä
maan päällä oli petetty oikeudessaan, on tuntenut tarvetta siirtää
oikeuden-maailman korkeampiin avaruuksiin. Vastoinkäymiset ja tappiot
eivät ole häneen painaneet ainoastaan puoltansa pitävän huolehtimisen
leimaa — kärsimyksen tietä hän on myöskin sydämessään saanut
tuta Jumalan vanhurskautta ja tunnustaa maailmalle uuden uskonsa
taivaalliseen tuomariin, joka palkitsee oikeamielistä ja kostaa
väärämielisyyden. Sen takia hän maailmankehityksessä on saanut sijan,
joka tekee hänet Israelin profeettain vertaiseksi.


Kirjallisuutta:

Hesiodos, Verk och dagar. Ruotsintanut Elof Hellqvist.

Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur II.




ELÄMÄ HOMEROKSEN JA HESIODOKSEN AIKOINA.


Mitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt
kertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin _aiheet_, joista
niissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta,
mutta _kuvauksiin_, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä
elämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa
se aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja
muuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.

Valtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä
kyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin
pyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen
despotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias
hallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän
vuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa.
Se ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt
paimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua
olevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen
vakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla
kertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen
rinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää
nämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa
kansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään
ja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä
yhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa
he näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä
itseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin
varakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata
viikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät
herrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen
»palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu;
ja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta,
hän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin
seinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa.
Kuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa
laatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen
varmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin
maakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.

Sillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista
kannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä
hoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti
kangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman
omakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu
muuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden
joukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme
pesuakoiksi.

Eräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat
homerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen
ahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos
pitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen
antamaan Odysseukselle vieraslahjoina Ȋskenpestyn viitan ja ihotakin
sekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:

    »Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras
    Sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»

Odysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista,
mutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty
koota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva
Odysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista
lahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi
tulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi
tulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja
arvossapidetympi».

Ja niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi
ajatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.

       *       *       *       *       *

Entä mikä tehtävä on »kansalla» sankariajan yhteiskuntaelämässä?

Tärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle
kansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa
neuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies
joskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua
pilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä,
niinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian
edustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä
välillä selvä patriarkallinen suhde.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

J.L. Heiberg, Grekisk kultur.




HELLEENIEN JUMALUSKO.


Samoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain
pohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme,
samoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä
päivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti
Homeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti
voi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä
meidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He
palvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä
kiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen
viittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien
palvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen
kreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen
hautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa
ainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat
oli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli
rakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa
vainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat
mykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että
eräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko
tässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi
vielä epävarmaa.

Jos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin _kuvitelleet_
jumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä
—, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme,
on kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat
antaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He
ovat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät
ja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti
näiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan
ihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain
kauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he
tietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan
nektarista ja ambrosiasta.

Mutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen
uskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain
palvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee
Hellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja
pienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja
ihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi
hevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.

Päinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei
kuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei
ollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin
papit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet
eri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa
puoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat
heidän heikkouksiinsa.

Etevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter).
Asuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen,
huipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen
jättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän
ajoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään,
pohjattomaan kuiluun.

Kertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen
käsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta,
joka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan
taisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä,
että hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten
Odinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa
jumalien ja ihmisten kuningasta.

Poseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on
jakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa
Marduk on jakanut sen veljiensä kanssa. _Poseidōn_, meren valtias,
kiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan,
ja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai
maanjäristys. _Hādēs_, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden
jumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.

Elämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa
ruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja
ja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi
välttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?

Usein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on
eripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen
pyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa
jumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen,
mutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen
naimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen
avioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa
nainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä
kotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi
liehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.

Heralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos
(Vulcānus). _Arēs_ on, samoinkuin hänen sisarensa _Pallas Athēnē_,
sodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja
sotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä,
jotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn
jumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän
vain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on,
että Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa,
kuuluu hänen seuraansa.

Isä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares
eräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa,
sanoo isä suuttuneena hänelle:

    »Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu!
    Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon.
    Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto.
    Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla;
     vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»

Hänen veljensä _Héphaistos_ on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon
jumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän
varomattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä
Zeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän
kiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on
rampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee
nilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana
puolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar _Aphrodité_
(Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen
lemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen
päättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.

Hephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää
ottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin
hämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa
uskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa
kuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa
sekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät
molemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.

Vihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne.
Vitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret
häpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja
ystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.

    »Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,
    Kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»

Apollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole
niinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä»,
vastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»

    »Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.
    Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,
     Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»

Zeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos
antaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.

Aphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa _Èrós_ (Cupido), pieni
veitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.

Niinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä
oli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi,
jonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille,
kuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja
murattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain
ja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien
ympäröimänä.

Apollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita
kreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón
(Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija
ja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa
tiedettään tai taidettaan: _Kleiō_ (Clio) historiankirjoitusta,
_Urania_ tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre
tanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä
korkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä
vertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina.
Apollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on
kreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.

Pallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä
päivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos
iski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis
jumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon.
Tämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin
jumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen
ja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on
myöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu
on pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että
muinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa
merkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]

Athenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja
metsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja
neitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan
kaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat
jumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!

Toinen Zeuksen lapsista on _Hermes_ (Mercúrius), jumalien
sanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan
ja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen
airuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan
jumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen
poikansa _Pān_ pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on
paimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.

Näin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia
olentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella
jumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän
kaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan
mielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa
täydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä
ihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat
ikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän
kanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka
on ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja
hymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni
ajatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.

Kreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa,
jolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin-
ja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken
turhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo,
»sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat
munkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».

Yhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin
synkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken
onnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee
valittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa.
»Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien
kuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa
manalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin
rohkeutta, jos mieli elää iloisena.

Mutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine.
Kunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla
vaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon
jäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on
kuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema
nuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta!
Akhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen
kokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että
harja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me
viemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin,
»mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun
tuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Maurice Croiset, La civilisation hellénique.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Reden und Vorträge.

Tähän kappaleeseen:

Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.

A. Fairbanks, A handbook of greek religion.

Otto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n
Nilsson, Olympen.

Martin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)

Martin P:n Nilsson, Hellas' arv.

Erwin Rohde, Psyche. Seelenkult und Unsterblichkeitsglaube der Griechen.

Hugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin
kirjasia n:o 252.)




SANKAREJA JA SANKARISATUJA.


Jumalien ja ihmisten välillä olivat herokset eli sankarit, joiden
urotyöt antoivat aiheita moniin taruihin ja lauluihin. Heroksia
luultiin yleisesti jumalan ja maallisen naisen tahi jumalattaren ja
maallisen miehen jälkeläisiksi. Heroksia olemme tavanneet Troian sodan
sankaritaruissa, ja heihin kuului myöskin Theseus. Useita näistä
sankariolennoista tapaamme tuonnempanakin suurten kreikkalaisten
murhenäytelmänkirjoittajain teoksissa.

Kaikkein kauneimpia sankaritaruja on kertomus




ORPHEUS JA EURYDIKE


Traakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja,
joka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika.
Hän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että
metsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät
metsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän
hillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien
lahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.

Orpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä
kohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka
siitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen
suru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän
valitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän
päätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle
takaisin hänen rakkaan puolisonsa.

Jylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan
hän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle.
Hetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui
valtaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään,
miten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen
valtakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja
ilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun,
joka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen
puolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä
takaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi
kääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän
valoon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen
liittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.

Onnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen
katsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti
sivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka
vartioitsi Hadeksen porttia.

Laulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin
koira heti vaikeni eikä edes murahtanut.

Koko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken
askeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki
päivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten
kaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti
taakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen
vieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin
manalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä
hänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa
toivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain
tyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen
etäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa
hänelle jäähyväiset ainaiseksi.

Kauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä.
Vihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta
nyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili
päästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin
kutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen
Eurydikeensa.




SATU HERKULEESTA.


Herkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan
kaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli
Zeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen
antaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa
tyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin
kuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.

Nuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä
karjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi
jumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan
elämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi.
»Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli
muodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi
nuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja
kärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja
sija Olympoksen jumalain joukossa.»

»Sinut otan oppaakseni kautta elämän», sanoi Herkules.

Kohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen
raukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista
kuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi
hän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa
kaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen
kahdestatoista urotyöstä.

Hänen ensi tehtävänsä oli tappaa _Nemean jalopeura_. Nemean kaupungin
seuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja.
Ei kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet
ja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin
voimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja
ennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut
sitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi.
Jalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.

Jonkin ajan perästä hän kävi _Lernan hydran_ (vesikyyn) kimppuun. Se
oli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa
maakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia
hydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi
uutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan
kekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi
päät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi
nuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon
ne sattuivat.

Näin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan
mahdottomalta näytti yhtenä päivänä _puhdistaa Augeias-kuninkaan
tallit_, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua
kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän
johtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki
lantaläjät poishuuhdottu.

Suurta kunniaa tuotti Herkuleelle _Hesperidien kultaomenain_
noutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa
lännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia
omenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla
sinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun.
»Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on
taisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin
käyvä.»

Näin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin
jälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi
ylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan.
Viimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun
hän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla
jättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti
häntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.

Vihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä
Atlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen
kehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat,
jos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen
palasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta
taakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen
on minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain
hetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» _Sitä_ pientä
apua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules
tunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan
ja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.

Viimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä
oli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea,
hän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään
maailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen
apunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes
saapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta
heitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla
ojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä
unholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat
vaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen
hetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.

Oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo
kolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli
käärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti,
kuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin
ankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot
kauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt,
vaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen
kaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin
Herkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö
kesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui
hänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen
Eurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla
viedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi
manalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä
laahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.

Nyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta
silti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia
vahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä.
Puolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran
tämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules
mietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen
kentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen
ottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules
että hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri
oli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira
selässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen
Nessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa
kokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus
hylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä
vertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.»
Omaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri
sanoi.

Jonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan
kuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena
siveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut
puolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin
oli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat
valtasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti
riistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita.
Silloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa
rakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa.
Mutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet
vastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn,
iäisen nuoruuden jumalattaren.

Kirjallisuutta:

Claes Lindskog. Kreikkalaisia jumalaistaruja.




DELPHOIN ORAAKKELI.


Jumalat ilmaisivat ihmisille tahtonsa enteillä, ennen kaikkea
oraakkelien kautta.[48] Kuuluisimmat näistä pyhäköistä olivat Zeuksen
oraakkeli Epeiroksen Dodonassa, missä tiedustelijat saivat vastauksen
ikivanhan pyhän tammen huminasta, ja Apollonin _Delphoissa_, joka
oraakkeli kauan oli etevin koko maailmassa. Itse paikka, jossa
Apollonin pyhäkkö muinoin sijaitsi, virittää mielen hartaaksi ja
haaveelliseksi. Pilvenkorkuisen Parnassoksen alarinteellä, yllänsä
äkkijyrkät kallionseinämät ja alla syvä kuilu, sijaitsi muinainen
Delphoi, eristettynä maailman hyörinästä, puserrettuna jylhien,
melkeinpä kauhistuttavien vuorten väliin. Täällä ollaan suuren
hiljaisuuden maailmassa, alkuvoimien parissa. Täällä muinaisajan
ihmiset elelivät jokapäiväistä elämäänsä paimenina, öljypuiden ja
viiniköynnösten kasvattajina, allaan pohjattomat syvyydet, taistellen
petoeläinten kanssa. Ihminen ei missään muussa paikassa tuntenut
itseään siinä määrin jumalvoimista riippuvaksi kuin täällä. Täällä
ollaan lähellä luonnon ja heräävän jumalanpalvonnan salaisuuksia,
lähellä sitä astetta ihmiskunnan elämässä, jolloin palveltiin kiviä ja
pyhiä puita, lähellä alkuaikaa, ennenkuin Apollon, valon jumala, oli
ottanut haltuunsa nämä jylhät seudut, missä maanjumalatarta aikaisemmin
palveltiin alkeellisin menoin; niin onkin helpompi käsittää Pythian,
Apollonin papittaren, pyhää haltioitumista.[49]

Mutta sen ikivanhan palvontapaikan yläpuolella, jonka Apollon teki
pyhäkökseen, Parnassoksen huipulla, bakkantit viettivät hurjia
orgioitaan Dionysoksen kunniaksi. Valtavan korkeutensa, metsiensä,
lirisevien vuoripurojensa, tippukivien verhostamien luoliensa tähden
kreikkalaiset pitivät tätä huipussaan hopealta hohtavaa vuorta
Dionysoksen ja bakkanttien, Panin ja nymfien arvon mukaisena asuntona.
Siihen vuoden aikaan, jolloin pimeys näytti olevan voittamaisillaan
valon, he kokoontuivat Delphoista, Boiotiasta ja Attikasta hurjiin
yöllisiin karkeloihin, heiluttaen soihtuja ja thyrsossauvoja, hajalla
hapsin, pyhät käärmeet käsissään, kimeäin ja kumisevien rumpujen
soidessa. Tässä »pyhässä hurmiotilassa» he luulivat sielunsa vapautuvan
ruumiista ja yhdistyvän jumalaan, niin että he saattoivat nähdä
tulevaisuuteen ja profetoida.[50]

Mutta alempana Parnassoksella oli valonjumalan palvojilla paikkansa.
Koko helleeniläismaailmasta, vielä kauempaakin he kokoontuivat hänen
temppeliinsä pyytämään jumalalta neuvoa ja apua suurissa ja pienissä
huolissa. He kysyvät häneltä, tuleeko hyvä vai huono viljavuosi,
tuleeko heidän ostaa orja, pitääkö heidän mennä naimisiin vai eikö.
Ja kun mies on ottanut tuon ratkaisevan askeleen, saattaa tapahtua,
että hän pyytää selvitystä huolestuttavaan kysymykseen, kantaako hänen
vaimonsa sydämensä alla hänen vai toisen miehen lasta. Toinen haluaa
tietää, uskaltaako hän lainata rahoja sille ja sille miehelle, ja
kolmas voi esittää sellaisia kysymyksiä kuin muuan mies teki Zeuksen
oraakkelille Dodonassa: »Kuka on varastanut patjani ja päänalukseni?»

Mutta kaupungeista ja valtioista saapuu kokonaisia lähetystöjä
tiedustelemaan oraakkelilta jumalien tahtoa, kun taivaanmerkkejä
ja muita ihmeellisiä enteitä on ilmestynyt, kun nälänhätä ja rutto
raivoaa, ja kun on ratkaistava tärkeitä valtiollisia kysymyksiä.

Ennenkuin pyhiinvaeltajat astuvat sisään Apollonin temppeliin,
he puhdistautuvat lauluissa ylistetyn Kastalian lähteen
kristallikirkkaissa »hopea-aalloissa» ja uhraavat senjälkeen pyhäkön
edustalla olevalla alttarilla.

Temppelin eteisessä mieli virittyy hartauteen ja ajatteluun
kultakirjaimin kirjoitetuista mietelauseista, joita on luettavana
seinillä. Niitä pidetään Kreikan seitsemän viisaan sepittäminä, ja
niissä saarnataan maltillisuutta ja kohtuullisuutta. Ylimielisyyttä
helleenit pitävät suurimpana syntinä. Ei kukaan voi siihen määrin
suututtaa jumalia kuin ihminen, joka ei tahdo myöntää mitään rajoja
omalle tahdolleen. Oman rajoituksensa tajuaminen on sentähden
jokaisen kuolevaisen ensimmäinen velvollisuus, ja Apollonin pyhäkön
piirtokirjoitusten joukosta lukee ensimmäisenä kehoituksen: »Tunne
itsesi!»[51] Näiden viisaudensanojen rinnalla loistaa mietelmä:
»Kohtuus kaikessa!» ja samaa merkitsevät varoitussanat: »Ei missään
liioittelua!» Näihin mietelmiin sisältyy parasta, mitä helleeninen
henki on keksinyt. Kohtuullisuus, itsehillintä, itsensä voittaminen
olivat päähyveitä, jotka tarkoin erottivat helleenit »barbaareista».

Muiden Kreikan seitsemän viisaan lausumia mietelmiä, joista huokuu
syvästi tunnettua elämänkokemusta, ovat esim. nämä: »Onneton on
vain se, joka ei voi kestää onnettomuutta», ja »Varmuus on turmion
edelläkävijä».

Vastaukset kyselyihinsä pyhiinvaeltajat saivat temppelin kaikkein
pyhimmästä, jonne heitä itseään ei kuitenkaan koskaan laskettu. Siellä
_Pythia_, Apollonin papitar, istui kolmijalalla »maan kidan» päällä,
joka johti maanalaiseen luolaan. Pythian tuli olla vapaasukuinen
delphoilainen neitsyt ja vihkiä elämänsä siveydelle. Horrostilaan
vaipuneena, kuten nykyajan medio, hän lausui sekavia sanoja, jotka
Apollonin papit merkitsivät muistiin ja sommittelivat ajatuksia
sisältäviksi. Roomalaisajalla sanottiin, että hänen haltioissaolonsa
aiheutui vuoren halkeamista nousevista höyryistä, jotka sumensivat
hänen mielensä; mutta vanhemmat kreikkalaiset kirjailijat eivät
mainitse siitä mitään.

Oraakkelille antoivat arvoa ja valtaa ihmisiin _tulevaisuuden
ennustukset_, mutta varsinkin se, että omantunnontuskissa olevat
ihmiset saivat siltä _hyviä neuvoja_ ja apua saavuttamaan rauhan
jumalien kanssa. Tämä oli pyhäkön päätehtävä. Lukemattomille sieluille,
joita epätietoisuus oli vaivannut, oli siunauksellista, että oraakkeli
vihdoin saattoi heidät tekemään päätöksen, jonka he iloisin mielin
ja luottamuksin saattoivat panna toimeen, koskapa jumalat olivat
sille antaneet vahvistuksensa. Ja voimme olla varmat, että oraakkelin
neuvomat toimenpiteet yleensä olivat parhaat, koska sen papit olivat
viisaita miehiä, joilla oli paljon elämänkokemusta ja ihmistuntemusta.
Heillä oli neuvoja ja keinoja päästäkseen selville neuvon kysyjistä,
joiden kohtalon he ottivat käsiinsä. Koska he olivat likeisessä
yhteydessä koko helleenisen maailman kanssa, heillä oli myöskin tarkat
tiedot asiain tilasta, kun oli ryhdyttävä tärkeihin ratkaisuihin, ja he
voivat sentähden antaa parhaimpia neuvoja. Oraakkelilla oli nimittäin
osittain eräänlaisia vakinaisia edustajia tärkeimmissä kreikkalaisissa
kaupungeissa, osittain lähetettiin tuon tuostakin lähetystöjä eri
suuntiin, ja nämä oraakkelin diplomaatit antoivat papistolle tiedon
kaikesta, mikä oli tärkeätä valtiollisten ja muiden suuriarvoisten
kysymysten arvostelua varten.

Kun lähettiläitä saapui jostakin valtiosta kysymään oraakkelilta
neuvoa, Apollonin papit olivat ennakolta saaneet tiedon tilanteesta. Ja
oraakkeli oli ottanut kultaiseksi säännöksi valtiollisissa riidoissa
koettaa olla hyvissä väleissä vahvimman kanssa. Varmuuden vuoksi papit
tekivät tarkkoja muistiinpanoja kysymyksistä ja vastauksista. Nämä
merkittiin puutauluihin, jotka ajan mittaan muodostivat kokonaisen
temppeliarkiston ja jotka otettiin esille tarpeen sattuessa, esim., kun
tiedustelija tuli uudelleen. Sillä tavoin oraakkelinvastausten anto
vakiintui tavaksi, jota tarkoin noudatettiin, ja varmaankaan ei mikään
voinut olla omiaan valtavammin vaikuttamaan, kuin milloin tiedustelija
monen vuoden kuluttua sai aivan saman oraakkelinlausunnon kuin
ensimmäisellä kerralla.

Täten oraakkeli arkistoineen oli verrattavissa suureen nykyaikaiseen
tiedustelutoimistoon. Ja joskin siellä toisinaan erehdyttiin, niin
maine oli yleensä sangen helposti pelastettavissa, koska vastaukset
useinkin olivat hämäriä ja monimielisiä. Olisi tosiaan ollut sangen
hämmästyttävää, ellei oraakkeli olisi keksinyt jotakin keinoa pulasta
selviytyäkseen. Suuren thebalaisen valtiomiehen ja sotapäällikön
Epaminondaan mieleen oraakkeli oli teroittanut, että hänen tuli varoa
»pelagosta». Ja pelagos merkitsee merta. Mutta Epaminondas kaatuikin
Arkadiassa, mahdollisimman kaukana merestä olevassa seudussa.
Tästä kiusallisesta tosiseikasta oraakkelin papit selviytyivät
huomauttamalla, että erään taistelutanteren lähellä olevan metsän nimi
oli Pelagos — tai se _sai siitä lähtien sen nimen_.

Parempi onni oraakkelilla oli ennustaessaan, että peloponnesolaissota
— josta puhumme tuonnempana — tulisi kestämään 27 vuotta. Todellakin
se todistaa pappien oikein arvostelleen asiantilan, että he ennakolta
arvasivat sodasta tulevan pitkällisen. Kolme kertaa yhdeksän oli
tosin vain pysyväinen kaava, jota käytettiin pitkiä ajanjaksoja
ennustettaessa, mutta tässä tapauksessa tuo mystillinen luku oli
tavattoman onnellisesti valittu. Oraakkelilla oli sillä kertaa onni
siinäkin, että se alusta loppuun asti piti sparttalaisten puolta,
jotka lopulta voittivatkin sodan. Sitävastoin Apollonin papit suuressa
kreikkalaisten ja persialaisten välisessä voimienmittelyssä olivat
iskeneet kiveen arvostellessaan persialaisten luvun liian suureksi ja
ollessaan sitä mieltä, että valtava hyökkäysarmeija tulisi musertamaan
helleenit. Kun nämä kuitenkin kaikesta huolimatta pääsivät voitolle,
oraakkeli antoi heidän tietää, että heidän oli kiittäminen voitosta
sen sekaantumista asiain menoon yliluonnollisten voimien avulla.
Sen jälkeen tuli Apollonin papisto entistään vielä varovaisemmaksi
ennustuksiaan sommitellessaan. Ja kun myöhemmin boiotialaiset
Epaminondaan etevällä johdolla aivan odottamatta esiintyivät Kreikan
johtavana kansana, niin heidän ja oraakkelin välit muuttuivat heti
varsin hyviksi, vaikka boiotialaiset monine omine oraakkeleineen
aikaisemmin olivat olleet Delphoin pahimpia kilpailijoita.

Oraakkelin historian kauneimpia lehtiä ovat ne, jotka kertovat, mitä se
on saanut aikaan yhteiskuntaelämän sivistämiseksi. Varmana lienee kai
pidettävä, että Delphoin Apollon on tehokkaasti vaikuttanut verikoston
lieventymiseen Kreikassa. Hän on tarjonnut heikoille ja sorretuille
apua perustamalla turvapaikkoja, joissa he voivat saada turvaa mahtavia
ahdistajia vastaan, elleivät itse olleet syypäitä veritekoon. Näin
Apollonin papit ovat harjoittaneet ihmisyyden palveluksessa siunausta
tuottavaa toimintaa, joka on verrattavissa keskiaikaisen kirkon
vaikutukseen tapojen sivistämiseksi raakojen germaanilaiskansojen
keskuudessa.

       *       *       *       *       *

Kauan Delphoi oli koko Kreikan uskonnollisena ja siveellisenä
keskuksena. »Hellaksen liesi», joksi sitä nimitettiin, merkitsi
helleeneille samaa kuin Rooma keskiajan kristityille ja Mekka
muhamettilaisille. Oli jotakin vertauskuvallista siinä, että paikkaa
pidettiin maapallon keskipisteenä, ja tätä ajatusta symboloi temppelin
sisällä oleva pyhä, munan puolikkaan muotoinen kivi, jolla oli nimi
»omphalos», maan napa. Sen kiven kohdalla kerran kaksi Zeuksen lentoon
laskemaa kotkaa tullut oli vastakkain, toinen idästä, toinen lännestä.
Pyhän kiven jäljennös oli asetettu temppelin edustalle, ja tämä on
löydetty. — Läheltä ja kaukaa tulvaili lahjoja oraakkelille niin
runsaassa määrin, etteivät kaikki mahtuneet Apollonin temppeliin.
Varakkaammat Kreikan valtiot rakensivat tällöin aarreaittoja paikalle
ja säilyttivät niihin jumalalle antamansa lahjat.[52]

Kuuluisin kaikista jumalan kunnialahjoista oli Kroisoksen antama
kulta- ja hopealahja, jonka arvo nousi noin 100 miljoonaan markkaan,
joukossa aitokultainen jalopeurankuva.

Oraakkelin yleismaailmallista arvoa kuvaavaa on, että kun maanjäristys
lähes neljä vuosisataa e.Kr. hävitti Apollonin temppelin ja keräys
pantiin toimeen sen uudestaan rakentamiseksi, rahoja tulvaili aina
Krimistä saakka, ja faaraokin avusti melkoisella määrällä.

       *       *       *       *       *

Mutta oli tuleva aika, jolloin Delphoin rikkaudet houkuttelivat
jumalattomia miehiä ja kansoja ryöstöön. Traakia- laiset joukkiot
hävittivät ja polttivat, roomalaiset sotilaat ja keisarit ryöstivät
suunnattomat määrät temppelin aarteita ja taideteoksia, ja yltiöpäiset
kristityt kävivät kiivaasti tämän pakanuuden tuen kimppuun. Varsinkin
kohdistui hävitystyö temppelin kaikkein pyhimpään, missä Pythia
ennusteli. Täällä on hävitetty aina perustuksia myöten. Saattaa
kuitenkin olla niinkin, että viimeiset pakanat tahtoivat viedä
täältä Apollonin palvonnan suuren salaisuuden mukanaan hautaan.
Maanjäristykset ja vesitulvat täydensivät sitten ihmiskätten
alullepanemaa hävitystä. Rooman viimeinen pakanallinen keisari,
Julianus luopio, joka eli neljännen vuosisadan keskivaiheille e.Kr.,
koetti valaa uutta eloa Delphoin-kulttiin, mutta Pythia ilmoitti
hänelle — muutoin oraakkelin viimeinen vastaus — että »temppeli on
maahan Rajoitettu, eikä siellä enää ole Phoibos Apollonilla asuntoa,
ennustuksen lähde on mykkä, sen veden kuiske on vaiennut.»

Vihdoin ihmiset rakensivat asuntojaan sille maaperälle, joka muinoin
oli ollut valonjumalalle pyhitetty. Siihen paikkaan syntyi kokonainen
kyläkunta. Ja kun vuonna 1892 pantiin toimeen suuria kaivaustöitä
Ranskan valtion kustannuksella, arkeologit ryhtyivät ensi töikseen
siirtämään kylän toiseen paikkaan.

Työstään muinaistutkijat ovat täällä saaneet runsaita satoja,
ennen kaikkea kivikirjoituksia, mutta myöskin taide- teoksia ja
muinaiskreikkalaisen rakennustaiteen jätteitä. Tuskinpa lienee
kaivausta, joka yhtä suuressa määrin kuin tämä on laajentanut
tietojamme Kreikan kulttuurista ja historiasta.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Hans Larsson, Claes Lindskog och Martin P:n Nilsson, Athena, bilder ur
den hellenska kulturvärlden.

Emil Zilliacus, Pilgrimsfärder i Hellas.

Tähän kappaleeseen:

Emile Bourguet, Delphes.

August Mommsen, Delphica.

Frederik Poulsen, Den delfiska Apollon och hans helgedom.

O. Crusius, Die delphischen Hymnen.




OLYMPIA JA OLYMPIALAISET KISAT.


Henkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan
alkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen
vuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen
miehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä
kreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät.
»Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he
puskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin;
näyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut
nyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin
täynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan
puettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen
[palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan,
päinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin
tietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»

Solon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille»,
kuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää
niin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että
sielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen
kuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa
punakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee
olla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä
uhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska
ovat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden
ja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on
ravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat
ihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet
lentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään
pois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain
muutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä,
kehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän
on peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos
sinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla,
empimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana
hentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on
vetäytynyt ruumiin sisäosiin.»

Ja valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee
voimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole
palkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat
saavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen
paljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus
on ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei
ole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen
koko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja
koko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä
voimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen
ja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset
harjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»

Lukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen:
»Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin
luulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän
tarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»

Hän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä
helleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta
vapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä
kummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain
harjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä
edessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot
syöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen
innoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään
taiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden
majesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.

Kreikkalaiset suorastaan _jumaloivat_ kauneutta. Eivätkä
ainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään.
Eliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä
kauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti
olla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.

       *       *       *       *       *

Ei ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten
valiojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko
kreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs
vuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin
kuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve
sielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin,
sopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä
maan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan
yksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee
ihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat
itselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon
tasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin
kuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista
salaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden
sielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä
sielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti
kehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa
pidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja
kulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.

Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko
ja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa
luonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut
ja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan
hänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta,
saapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei
ole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee
tuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka
asettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.

Kaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin
meidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista
kaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja
juoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa
silmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa
urheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen
varmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki
hänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.

       *       *       *       *       *

Olympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen
suojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa
pidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi.
Samoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla,
samoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja
kilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina
aikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon
kunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti
Patrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.

    »Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun,
     huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen
    innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa
    pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta
    tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre,
     harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli.
    Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut,
    kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi
    vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin
     voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin,
    konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki.
    Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa
    raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto;
     laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista
    Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat
    Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein
     jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä,
    tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa,
    hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää,
     sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»

Katselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä
vauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti,
että Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee
vastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi
palkinnon.

Sen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin
voittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.

Vilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä,
nimeltään Epeios. Hän

    »muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui:
     'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii!
    Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa
    nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain.
    — — —
     Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta:
    siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken;
    ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon
     viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»

Mutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista
ollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä
härännahkahihnoihin.

    »Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin,
     mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit,
    yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut.
    Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri
    ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios
     poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin
    heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.
    Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen
    pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa,
     poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios
    sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi
    pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen,
     riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»

Kolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu.
Voittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.

»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen
voimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon
korkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien
voimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin
tempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous
selkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti
toistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus
kilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus
seisoi.»

Taistelu jäi siis ratkaisemattomaksi.

Odysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään,
asettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas
Athene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa
kompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen
johdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta
vastalause hylättiin nauraen.

Kiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni
kilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla
ihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut,
voidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»

       *       *       *       *       *

Olympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit
antoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat
ajan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen
olympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat
alkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.

Mikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa
Alpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi,
jolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä
seurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko
maailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!

Alkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna,
nimittäin _nopeusjuoksu_, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja
lisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet
historiallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat
Attikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään
sparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa
pitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on
sekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä
Ateenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja
maanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.

_Hyppykilpailut_ eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja
pituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä.
Näitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut _kiekon-_ ja
_keihäänheitossa_. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä,
että käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä
tartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla
lisääntyi.

Seurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava _paini_, jossa
voittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan,
niin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat
olivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää
otetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi,
kun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua
jalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet
vastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.

Vielä vaarallisempi oli tietysti _nyrkkeily_. Sattuipa monestikin,
että kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä
nousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin
hihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä
nahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja.
Nyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti
ollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa
muotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat
kuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että
nyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja
seisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan
mielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.

Erään nyrkkeilijän kunniaksi sepitetyssä epigrammissa sanotaan:

    »Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus,
     tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo.
    Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen
    oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain.
    Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan
     siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»

Taitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää
vastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.

Kaikista kilpailuista monipuolisin oli _viisiottelu_, johon kuului
juoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä
kilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä
kun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.

Mitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet
katsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin _kilpa-ajot_. Tähän
urheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan
aivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot
syöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa
niiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat
pillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat
raiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin
ajomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen
murhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä
näytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista
kilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin,
missä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan
luona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden
kilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi
lumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.

    »Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen
     valitut kilpatuomarit ol' arponeet.
    Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät
    hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset
    ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää
     rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan
    ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään
    ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen
    ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan;
     näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa
    jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään.
    Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle
    juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen
     heponsa päästää, toisen ohjat kiristää.
    Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt
    rajusta enianilaisen kovasuut
    jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus,
     jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät
    päin barkalaisen valjakkoa otsakkain.
    Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin
    jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen
     jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin.
    Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon,
    sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin
     nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.

    Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin
     Orestes, on jo voittomaali toivonaan.
    Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan
    hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten
    väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin
     noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää
    ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu.
    Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut
    on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin;
     vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen
    hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen
    varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa,
    mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin
     takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan
    radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy.
    Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän
    kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi
    se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu
     nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa
    hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon
    saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan
    ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei,
     noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»

Kun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili
Olympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen
vaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin
suuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.

Komealta näyttivät myöskin _ratsastuskilpailut_, joissa kuitenkaan ei
ollut esteratsastusta.

Juhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon
vuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu
seppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi.
Miten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus
vanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse
ollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden
poikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät
isänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista
miestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä
sinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli
ilosta.

Kun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä
siellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja
muutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin
voi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin
kustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat
kilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa
vuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan
hänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.

Niin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin
olympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden
kilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve
sielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei
ollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä
ruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen
jollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan
rahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli
yhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan
elänytkään.

       *       *       *       *       *

Olympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan
sivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten
ihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään,
tarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen
tilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä
Herodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa
tilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan.
Taiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet
toivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät
esitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa
kisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa
saavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi
sivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei
tämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän
päivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää
henkiin.

Nero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien
lahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden
maine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan.
Sitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla
tuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet
voittajaksi kummassakin kilpailulajissa.

       *       *       *       *       *

Vuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran
antiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi
kaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen
elämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari
antoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon
liittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen
sivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle.
Mainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja
riemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.

Se, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on
saksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus
ja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin
rauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen
maakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä.
Nämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin
rinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi
se, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä
muinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien
rauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista
pyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu
seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli
kaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen
Hermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu
äärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin
_alkuperäisteoksiin_. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja
sitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta
esittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53]
puiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot
niin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä
lepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli
onni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin.
Muuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos
onnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä,
niin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan
onnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.

Otricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan
mestariteoksen kauneudesta.

Sanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja
kun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että
taideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen
tulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin
oikea Zeus.


Kirjallisuutta:

Adolf Boettieher, Olympia, das Fest und seine Stätte.

Ernst Curtius und Friedrich Adler, Olympia: 5 nid.

E Norman Gardiner, Olympia.

Julius Centerwall, Olympia och de olympiska spelen.

Harald Brising, Hellenisk idrott. Olympiska spelen i det gamla Grekland.

J.E. Chryssafis, Idrotten och idrottsfesterna i Homeri tid.

Friedrich Fedde, Der Fünfkampf der Hellenen.

E. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja
kirjallisuusluettelo).

Karl Hachtmann, Olympia und seine Festspiele.

Erik Hedén, Hellas' olympiska spel (Ord och bild 1912).

Gustaf Munthe, Idrott och kroppskultur under antiken.

Victor Laloux et Paul Monceaux, Restauration d'Olympie.






TALOUDELLISIA JA YHTEISKUNNALLISIA MULLISTUKSIA




KREIKAN NIEMIMAAN TALONPOIKAISVÄESTÖ KEHITTYY MERENKULKIJOIKSI.


Homerisen ajan sivistyksen painopiste sijaitsi, kuten olemme
nähneet, Vähän-Aasian joonialaisissa kaupungeissa. On kuvaavaa
siellä ja varsinaisessa Kreikassa vallinneille eri kehitysasteille,
että kreikkalainen itämaa on synnyttänyt Homeroksen, ritarielämän
ja seikkailujen laulajan, kun taas varsinaisen Kreikan
sivistyksen vanhimpana kirjallisena ilmauksena ovat ensimmäisen
talonpoikaisrunoilijan laulut. Varsinainen Kreikka oli vielä
talonpoikaismaa, kun Vähän-Aasian rannikkokaupungeissa asuvat
heimolaiset jo olivat saavuttaneet rikkautta ja korkeampaa sivistystä,
jota vain kauppa, merenkulku ja teollisuus voivat saada aikaan.
Joonialaisten oppimestareina olivatkin foinikialaiset, babylonialaiset
ja lydialaiset.

Mutta aikojen kuluessa sivistys jälleen eteni länttä kohti.
Kansainvaellukset olivat puoli vuosituhatta aikaisemmin keskeyttäneet
sen kulun, mutta ikäänkuin luonnon pakosta sivistysvirtaus jälleen
suuntautui länttä kohti; ja kun sitten kerran tapahtui suuri
voimainmittely itä- ja länsimaitten, persialaisten ja kreikkalaisten
välillä, länsimaisten sivistyksen pelastajia eivät olleet idän
helleenit, vaan heidän Kreikan niemimaalla asuvat heimolaisensa.
Tämän jälkeen koittikin helleenisen sivistyksen suuruudenaika,
mutta tämä sivistys ei silloin saavuttanut korkeinta täyteyttään
Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa, vaan Kreikan niemimaalla,
siinä osassa helleenistä maailmaa, jonka panos oli ollut ratkaiseva
maailmanhistoriallisessa voimainmittelyssä. Helleeninen henki loi
nyt sekä kirjallisuuden että taiteen alalla mestariteoksen toisensa
jälkeen, jotka olivat seuraaville sukupolville saavuttamattomia,
sillä maa ei ole milloinkaan sen jälkeen kasvattanut niin _täysin
harmoonista_ sivistyskansaa kuin se, joka kerran lähes 2 1/2
vuosituhatta sitten polki Hellaan maakamaraa. Helleenit eivät tosin
enempää kuin mikään muukaan kansa ole luoneet _kaikkea_ omasta
sisimmästään, mutta heidän henkinen voimansa oli niin itsenäinen, että
he loivat Itämailta saamansa sivistysvaikutteet uudelleen oman kuvansa
kaltaisiksi, muovailivat ne oman sopusointuisen makunsa mukaan ja
loivat siten _sekä hengeltään että muodoiltaan puhtaasti helleenisen
sivistyksen_.

Miten on selitettävissä tämä ihmeellisen korkea kehitystaso, mitättömän
pienen kansan ihailtava vastustuskyky Idän rajattomia mahdollisuuksia
vastaan ja ylevä sivistyssuoritus, joka ikiajoiksi säilyväksi on
suotu kouralliselle ihmisiä, jotka kerran kansoittivat tätä pientä
täplää maan pinnalla. Koko ihmiskunnan historian suurimpia ihmeitä
lienee, että täällä on voitu luoda sivistys, jonka läpitunkeva
vaikutus on ulottunut ja vielä tänä päivänä ulottuu kautta koko
maapallon. Mistä kreikkalaiset ovat saaneet ne älylliset ja siveelliset
ominaisuutensa, jotka ovat sivistyksellisessä suhteessa tehneet heidät
etevämmiksi kaikkia muita muinaisajan kansoja? Mistä on kotoisin
heidän valpas, selkeä ja terävä älynsä, heidän kohtuullisuutensa ja
sopusointuisuutensa, heidän vapaudenrakkautensa ja yksilöllisyytensä,
heidän valoisa, iloinen, viehättävä optimisminsa? Mistä johtuu, että
tästä ainualaatuisen terveestä ja kauniista ihmisrodusta on myöskin
voinut tulla taiteilijoiden ja ajattelijain rotu?

Muutamat pitävät selityksenä ihanaa Välimeren ilmastoa. Tämä luonnon
suosima ilmanala on tehnyt kreikkalaisesta sopusointuisen ja terveen
sekä ruumiiltaan että sielultaan, sen kirkas ilma ja maisemain
teräväpiirteiset, kiinteät ääriviivat ovat antaneet hänelle selkeän
ajatusjuoksun ja rakkauden suuriin aatteisiin. Hänen sielussaan ei
ollut mitään kaikupohjaa kaihoisille, salaperäisille tunnelmille,
joita pohjolan maisema syvine metsineen, usvaharsoineen ja pehmeine
viivoineen herättää siellä kasvaneissa. Kreikkalaisessa on kaikki
selkeätä.

Helleenien taiteellista silmää ovat myös kehittäneet Hellaan
jumalaisten maisemain muodot ja värivivahdukset, ennen kaikkea värien
ihmeellinen leikki Välimeren milloin taivaansinisellä, milloin
smaragdinvihreällä pinnalla ja auringonnousun ja -laskun sinipunerva
hohde jyrkkäpiirteisillä vuorenharjanteilla. Ja tämän yhteydessä ei
sovi unohtaa, mitä kuvanveisto- ja rakennustaiteitten kehitykselle ovat
merkinneet Kreikan marmoriaarteet, Paroksen lumivalkea, Pentelikonin
tai Attikan valkea, kultakimalteinen ja Lakonian punainen marmori.

Mutta ympäröivä luonto, »miljöö», vastaa kuitenkin kysymykseemme
ainoastaan osittain. Katsokaammepa vain turkkilaisia sinä aikana,
jolloin he olivat Kreikan valtiaita, tai nykyisiä kreikkalaisia!
Tavataanko heissä mitään niistä suurista ominaisuuksista, jotka
elähdyttivät helleenejä Themistokleen, Perikleen ja Platonin päivinä?
Ei, inhimilliset erikoisuudet ovat itse rodussa. Jos tapahtuu liian
paljon sekoitusta, ne häviävät itse rotutuntomerkkien mukana.
Muinoin eli ennen kaikkea Attikassa kreikkalainen rotu, jolla oli
luonteenomaiset suuret ominaisuutensa, mutta vain niin kauan kuin se
jaksoi pysyä puhtaana ja sekoittumattomana. Nyt ei Attika enää synnytä
suurmiehiä.

Aivan varmaa on myöskin, että jos helleenit eivät olisi olleet hyvää
ja monien sukupolvien terveen elämän karkaisemaa rotua, eivät he olisi
kyenneet edes Välimeren rannoilla suorittamaan niitä sivistyksen
suurtöitä, joilla he ovat ansainneet kunniapaikkansa ihmiskunnan
kehityksessä. Kreikka ei nimittäin ihanasta ilmanalastaan huolimatta
suinkaan ole mikään Laiskurila, sen maaperä ei ole niin ylitsevuotavan
anteliasta kuin Egyptissä tai Mesopotamiassa. Päinvastoin Herodotos
sanoo, että »köyhyys on vanhastaan asunut Hellaassa». Mutta hän
lisää: »Helleeneillä on kuntoa; ja sillä he puolustautuvat köyhyyttä
vastaan.» Hän olisi voinut lisätä: »Myöskin vähäisillä tarpeillaan»
— sillä se, jolla on suu säkkiä myöten, ei koskaan tunne olevansa
köyhä. Kreikkalaiset olivat, kuten muutkin etelämaalaiset, sekä ruoan
että juoman suhteen erittäin kohtuullista kansaa. Köyhä helleeni
tarvitsi päivittäiseksi ravinnokseen vain leivän, kourallisen
öljymarjoja tai pari sipulia ja kenties muutamia viikunoita. Liha oli
harvinaista herkkua; sen huomaa myöskin siitä, että Homeros aina puhuu
paistista erikoisen kunnioittavasti. — Yksinkertaiseen maalaisviiniin
sekoitettiin runsaasti vettä.

Tarvittiin tosiaankin voimakasta kansaa raivaamaan ja pitämään kunnossa
pieniä viljelyskelpoisia peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan siellä
täällä vuoristossa ja avartuvat tasangoiksi ainoastaan siellä, missä
joet ovat kerrostaneet viljavampaa maata tyynellä alajuoksullaan.
Laajin oli Thessalian tasanko, Kreikan vilja-aitta. Täällä kasvatettiin
myös niin suuret määrät hevosia, että maakunta voi ylläpitää melkoista
ratsuväkeä. — Mutta Thessaliaa ei luettu kuuluvaksi varsinaiseen
Hellaaseen.

Kreikan viljelyskelpoiset osat muistuttavat muutoin suuren vuorierämaan
keitaita. Sillä mistä Kreikkaa lähestyykin, maan- tai merenpuolelta,
saa sen vaikutelman, että se suurimmalta osaltaan on vuorimaata.
Vuoret säästävätkin neljä viidettäosaa maan pinta-alasta, enemmänkin,
jos saaret otetaan lukuun. Mutta vuorenrinteetkään eivät ole täällä
estäneet maanviljelijää. Hiellä ja vaivalla uutterat helleenit ovat
rakentaneet loppumattomia tukimuurien rivejä, joita viinitarhat
päivänpuoleisilla vuorenrinteillä tarvitsevat, jotta rankkasateet eivät
huuhtoisi multaa mukanaan.

Kreikkalaisten aineellinen toimeentulo perustui, kuten sanottu, alussa
etupäässä maantuotteisiin. Homeroksen laulujen kuninkailla oli suuria
nauta-, vuohi- ja sikalaumoja, joita heidän orjansa ja maaorjansa
veivät laitumelle metsiin ja vuorenrinteille. Aikaa myöten kasvoi
viljelyskasvien, viljan, viinin, öljypuun ja viikunapuun merkitys.
Mutta muillakin aloilla kreikkalaiset kunnostautuivat olemassaolon
taistelussa: kalastajina, merimiehinä ja kauppiaina. Ja täällä kuten
muuallakin kannustivat ja elähdyttivät henkistä sivistystä eniten
seurustelu muukalaisten kanssa, merielämä ja kauppamatkat, ne kun
tarjosivat runsaampaa vaihtelua kuin kotoinen maaelämä.

Tosiaankin ne ovat salaperäisiä, nuo synnynnäiset rotuominaisuudet,
elämän suuria ihmeitä, joita me vain mitättömän vähän voimme tutkia
ja selittää. Mutta toiselta puolen on aivan ilmeistä, että on turhaa
yrittää ymmärtää kreikkalaisia tai muitakaan kansoja tarkastelematta
heitä sen maan ja ilmanalan yhteydessä, missä he ovat eläneet. Joskaan
ympäristö ei ole _luonut_ helleenien suuria ominaisuuksia, on se
ainakin _kehittänyt rodussa piileviä taipumuksia_.[54] Ainoastaan kaksi
suotuisaa seikkaa yhdessä, nimittäin edullinen asema ja ilmanala sekä
lahjakas kansa, voi tehdä Hellaasta sen, mikä siitä tuli: korkeimman
sivistyksen kotiseudun.

Mutta Kreikan niemimaan kansoilla oli kuljettavana pitkä taival,
ennenkuin ne ehtivät huipulle. Taruaikana astuttiin ensimmäiset
askelet sivistyksen tiellä, kun ennen paimentolaiselämää viettäneet
heimot muuttuivat paikoillaan asuviksi maanviljelijöiksi ja siten
juurtuivat uuteen kotimaahansa. Seuraava kehitysaskel oli se, että he
tutustuivat mereen, tuohon rauhattomaan elementtiin, joka aluksi aina
herättää kotiturpeeseen kiintyneessä kansassa pelkoa ja vavistusta.
Talonpoikaisrunoilija Hesiodos katseli kauhistuen yli aavain vetten.
Kesti kauan, ennenkuin näistä paimenista ja talonpojista kukaan muu
kuin jotkut hurjapäät uskalsivat lähteä ulapalle. Heidän edeltäjänsä
tässä maassa olivat kuitenkin olleet kauasmatkustelevaa kansaa, ja
itse rannikkomuodostus tarjosi tilaisuuden merielämään. Missään muussa
maassa Välimeren rannalla ei ole niin runsasmuotoista rannikkoa kuin
Kreikassa. Missään maa ja meri eivät ole niin läheisesti yhtyneet kuin
täällä. Koko Kreikassa ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi merestä
enemmän kuin yhdeksän peninkulman päässä. Ja Aigeian meressä ei koskaan
ole pitempää matkaa rannasta toiseen kuin kaksitoista peninkulmaa.

»Aigeianmeri», muuan intomielinen ihailija sanoo, »on syvänsininen,
tyyni meri, jonka vain vieno tuulenhenki saattaa kesäpäivinä
väreilemään; se on meri, jossa nereidien siro saattue vaeltaa,
ja delfiinit telmivät sen kirkkaissa aalloissa.» Tähän mereen
tutustuivat vähitellen myöskin niemimaan helleeniset kansat,
vieläpä niin läheisesti, että suuri osa heistä alkoi pitää sitä
oikeana elementtinään. Näin oli laita varsinkin niiden, jotka
asuivat vuorisen Attikan rannikolla, Korinthoksen lahden rannalla
ja osalla Peloponnesoksen rannikkoa. Tasankoseutujen kansat, kuten
makedonialaiset, thessalialaiset ja lakonialaiset, sitävastoin pysyivät
maakrapuina.

_Merenkulku_ johtaa, kuten jo monesti olemme maininneet, aina
kehityksen uusille urille. Mutta merenkulkua varten tarvitaan
muutakin kuin laivoja ja miehistöä; tähän pitää olla myös jotakin
vientitavaraa. Se vilja, joka korjataan Kreikan niemimaan alueella,
kului väestön omiin tarpeisiin. Sen sijaan _teollisuus_ tuotti
niemimaan merenkulkijakansalle kauppatavaraa vietäväksi vieraille
rannikoille. Teollisuutta kehittyi, kun lukemattomia lammaslaumoja
ruvettiin käyttämään kutomateollisuuden hyväksi niin suuressa määrin,
että voitiin viedä maasta kankaita. Rautaa Kreikassa oli yllin kyllin,
erittäinkin Lakoniassa, Euboian saarella ja Kykladeilla. Kun oli opittu
karkaisemaan tätä metallia, voitiin valmistaa aseita ja tarvekaluja
myöskin vientiä varten. Muutamilla seuduilla oli myös kerroksittain
hienoa savea, josta valmistettiin erinomaisen hienoja maljakoita
ulkomaidenkin markkinoille. Saviteollisuuden keskuksia olivat
Korinthos, jossa satojen vuosien aikana valmistettiin saviastioita koko
läntisen Välimerenalueen tarpeiksi, ja Ateena, missä savenvalajilla oli
oma kaupunginosansa, Kerameikos, josta ajanmittaan kehittyi kaupungin
taloudellinen ja valtiollinen keskipiste. Attikalaiset savituotteet
valtasivat maailmanmarkkinat 6:nnen vuosisadan kuluessa ja syrjäyttivät
sekä joonialaiset että korinthoslaiset valmisteet.[55]

Maljakkojen maalaajat eivät enää tyytyneet pelkkiin koristekuvioihin
kuten aigeialaisena aikakautena, vaan maalasivat kohtauksia
elämästä: voimisteluharjoituksia, asestettujen soturien kulkueita,
meritaistelulta, hautajaismenoja y.m.

Kirjallisuutta:

August Böckh, Die Staatshaushaltung der Athener: 3 nid.

Gustave Glotz, Le travail dans la Grèce ancienne (Laaja
kirjallisuusluettelo).

Henri Francotte, L’industrie dans la Grèce ancienne (Bibliothéque de la
faculté de philosophie & lettres de la l'université de Liège: fascicule
VII et VIII. Laajat kirjallisuusluettelot).

Albert August Trever, A history of greek economic thought (Laaja
kirjallisuusluettelo).

A. Jardé, La formation du peuple grec (Kirjallisuusluettelo).

C. Neumann und J. Partsch, Physikalische Geographie von Griechenland.

Ernst Reisinger, Grekland. (Kirjallisuusluettelo.)

Alfred Zimmern, The greek commonwealth.

Daniel Baud-Bovy et Fred. Boissonas, En Grèce.

Hans Bloesch, Hellas.

Hermann Hettner, Griechische Reiseskizzen.

Wilhelm Vischer, Erinnerungen und Eindrücke aus Griechenland.




TOINEN KREIKKALAINEN UUDISASUTUS.


Sitä mukaa kuin uudet elinkeinohaarat voittivat alaa ja kehittyivät,
täytyi hankkia kotiteollisuudelle enemmän raaka-aineita sekä
jalostetuille tuotteille uusia markkinoita. Tämä oli sitäkin
tarpeellisempaa, kun sekä itse Kreikan niemimaan että joonialaisten
siirtokuntien väestö alkoi lisääntyä niin runsaasti, että se ei
voinut enää elättää itseään, vaan sen täytyi koettaa saada viljaa
hedelmällisemmiltä seuduilta. Sellaisia oli etenkin Mustanmeren
rannikolla. Kunnolliselle ja yritteliäälle kansalle avautui näin
uusia mahdollisuuksia saavuttaa vieraassa maassa parempi toimeentulo
kuin liiaksi kansoitetussa kotimaassa, missä, kuten pian näemme,
intohimoiset puoluetaistelut myös katkeroittivat elämän ja pakottivat
monen jättämään kotinsa.

Maastamuutto on vielä kahdeksannella vuosisadalla verrattain vähäistä,
mutta se lisääntyy suuresti seitsemännellä sen johdosta, että kaupan
ja teollisuuden alalla silloin äkkiä tapahtui valtava nousu. Ja mistä
tämä taas vuorostaan johtui? Siitä, että kulta- ja hopea_rahat_
alkavat tulla käytäntöön maksuvälineinä ja vanha hankala _vaihtokauppa
muuttuu vähitellen rahasta myynniksi_. Kauppias on saanut käsiinsä
vähän tilaa vievän ja helposti käsiteltävän maksuvälineen, joka on
käypää kaikkialla, sillä valtion leima takaa, että valtio itse milloin
tahansa vastaanottaa rahaa maksuksi. Vanhin tunnettu arvonmitta oli
_nautakarja_. Homeroksen runoissa arvioidaan kaikki niin ja niin
monen härän arvoiseksi. Pronssikattila esimerkiksi oli yhden härän
veroinen, kelpo orjatar vastasi neljää, mutta Odysseuksen imettäjästä
oli sankarin isä tämän nuorena ollessa maksanut 20 härkää.[56] Rahan
lähimpiä edeltäjiä olivat kultaiset ja hopeiset harkot, tangot tai
ruuvikierteiset langat, joista kauppaa tehdessä hakattiin pois määrätyn
kokoinen pala. Mutta miten vaivalloista olikaan, kun jokaista pientäkin
kaupantekoa varten täytyi käyttää koetinkiveä ja vaakaa! Paitsi
sitä, että leimattu raha on helposti käsiteltävää, on sillä se etu
vaihtokaupan suhteen, että milloin ostajalle soveltuu, hän voi vaihtaa
sen niihin tavaroihin, joita hän juuri silloin haluaa.

Se nerokas keksintö, että rahaa ruvettiin leimaamaan, on vaikuttanut
mullistavasti koko ihmiskunnan talouteen, ja vielä tänä päivänä
elämme sen vaikutuksen alaisina. Keksintö tehtiin noin v. 700
e.Kr., Herodotoksen tietojen mukaan Lyydiassa. On kuitenkin
yhtä todennäköistä, että leimattua rahaa ensinnä käytettiin
kreikkalaisissa rannikkokaupungeissa, kenties Miletoksessa.[57] Joka
tapauksessa uusi keksintö levisi sekä joonialaisiin että Kreikan
emämaan kauppakaupunkeihin. Siellä koko talous pian muuttuikin
_rahataloudeksi_. Sitävastoin vanha _luontaistalous_ jatkui
sisämaanvaltioissa kuten Spartassa, missä maanviljelys oli vallitsevana
elinkeinona ja koko maa muodosti yhden ainoan suuren omavaraistalouden,
joka ei juuri kaivannut vienti- tai tuontiyhteyttä muiden valtioiden
kanssa.

Jos nyt luomme yleissilmäyksen historialliseen yhteyteen, niin
huomaamme yllä sanotusta, että _rahanleimaamisen keksiminen on muun
muassa todellakin ollut tärkeimpiä syitä suureen kansavirtaukseen,
joka seitsemännellä vuosisadalla kulki yli Välimeren ja Mustanmeren
ja sai aikaan sen, että nämä rannikot vahvasti kreikkalaistuivat_.
Erotukseksi akhaialaisen ja doorilaisen kansainvaelluksen aikaisesta
siirtymisestä pois kreikkalaisesta emämaasta on näitä kahdeksannella,
seitsemännellä ja kuudennella vuosisadalla e.Kr. tapahtuneita
suuria väestönsiirtymisiä nimitetty _toiseksi kreikkalaiseksi
uudisasutukseksi_. Se eroaa ensimmäisestä uudisasutusliikkeestä —
mikäli näistä väestön siirtymisistä lainkaan voidaan sitä nimeä
käyttää — paitsi syittensä puolesta myöskin tapahtumain kulun suhteen.
N.s. ensimmäinen kreikkalainen uudisasutus ei ollut uudisasutusta
tavallisessa mielessä, vaan se oli _pakoa_ kodista, kansainvaelluksen
seurausta: kansa pakenee toisen kansan tieltä ja pelastautuu vieraalle
rannikolle. Mutta n.s. toinen uudisasutus ei ole mitään joukkopakoa,
vaan se on _yksityisten kansalaisten_ maastamuuttoa, jotka vieraassa
maassa toivovat pääsevänsä parempiin oloihin. Nyt eivät vihollislaumat
ole ahdistamassa, vaan muuton aiheuttajina ovat _sisäiset syyt_
— ja nekin pelkästään ilahduttavaa laatua — nimittäin _kaupan ja
teollisuuden voimakas nousu_. Niin syntyi tämä maastamuuttoliike, joka
on koko maailman asutushistorian loistavimpia lukuja.

Toinen kreikkalainen uudisasutus eroaa ensimmäisestä siinäkin
suhteessa, että uudet siirtokunnat olivat _yksityisten kaupunkien_
perustamia, kun taas vanhimpien joonialaisten kaupunkien perustajat
olivat toisiinsa sekoittuneita kansoja kaikista mahdollisista
emämaan osista. Uudet siirtolaiset olivat lujin sitein — etenkin
uskonnollisin — liittyneet kukin omaan »emäkaupunkiinsa». He olivat
tuoneet mukanaan tulen emäkaupungin pyhästä liedestä; he ottivat osaa
kotiseutunsa suuriin uskonnollisiin juhliin ja lähettivät uhrilahjoja
vanhan kotikaupungin suojelusjumalille. Sillä tavoin uudet ja vanhat
kaupungit olivat henkisessä sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Muodostui
kokonaisia kaupunkien perhekuntia: emäkaupunkeja tytärkaupunkeineen;
ja siirtokuntia, joilla oli yhteinen emäkaupunki, sanottiin
sisarkaupungeiksi. Jos siirtokuntia uhkasi vaara, ne turvautuivat
emäkaupunkiinsa. Siirtokunnan ja emäkaupungin välistä sotaa pidettiin
yhtä jumalattomana, kuin että lapsi löi äitiään. Tämä ei kuitenkaan
estänyt siirtokuntaa muodostumasta emäkaupungilleen vaaralliseksi
kauppakilpailijaksi.

       *       *       *       *       *

Helleenien ja heidän kilpailijainsa foinikialaisten siirtokuntien
välillä on suuri ero. Sen voi lyhyesti lausua siten, että kreikkalaiset
uudisasukkaat eivät uusilla asuinpaikoillaan tunteneet olevansa
hajaannustilassa eläviä siirtolaisia. Foinikialaiset siirtokunnat —
paitsi Karthago sisilialaisine tytärkaupunkeineen — olivat pelkkiä
_kauppapaikkoja_, jotka oli perustettu valvomaan Tyroksen, Sidonin
ja muiden Foinikian kaupunkien enimmäkseen tilapäisiä kauppaetuja.
Kreikkalaisista siirtokunnista sitävastoin kehittyi oikeita
_kaupunkeja_, asukkaittensa vakinaisia kotipaikkoja; ja kaupunkien
ulkopuolellakin asui aina kreikkalaisia maanviljelijöitä. Tämä
selittää myös sen, että kreikkalaisten siirtokuntien sivistysvaikutus
oli paljon perinpohjaisempi kuin foinikialaisten. Kreikkalaisista
siirtokunnista tuli Hellaan _sivistyksen_ todellisia _etuvartijoita,
kun taas foinikialaisten tarkoituksena oli_ vain tilapäisen
voiton saavuttaminen. Foinikialaisten ainoana harrastuksena oli
alkuasukkaitten _nylkeminen_; kreikkalaiset sitävastoin koettivat
myöskin _sivistää_ heitä.

Yhä kiristyvässä ottelussa kreikkalaisten ja foinikialaisten välillä
oli kreikkalaisilla varma yliote vastustajistaan, sillä Kreikka
sijaitsi laajan Välimeren-kaupan keskuksessa, sillä oli erinomaisen
runsaasti satamapaikkoja, ja se oli valtiollisesti riippumaton.
Sitävastoin foinikialaisten asema kolmen mahtavan, keskenään
kilpailevan naapurikansan, egyptiläisten, assyrialais-habylonialaisten
ja heettiläisten välissä sai aikaan valtiollisen epävarmuudentilan,
joka tietysti haittasi liike-elämänkin kehitystä.

Ja jos vertaamme toisiinsa kreikkalaisten ja foinikialaisten
siirtokuntien lopullista tulosta, mikä ero! Miten monet kreikkalaisten
perustamista kaupungeista ovatkaan uhmanneet kaikkia hävittäviä voimia
aina tähän päivään saakka. Kuten Egyptin, Assyrian, Babylonian ja
Persian vanhat kaupungit ovat foinikialaisten siirtokunnat menettäneet
kaiken tai miltei kaiken merkityksensä, mutta muinainen _Bysantion_ on
vielä tänä päivänä Konstantinopolin nimisenä Levantin kaupan keskus, ja
Marseille — muinainen Massilia — nauttii yhä vielä Ranskan tärkeimmän
satamakaupungin arvoa, joka sillä oli jo kreikkalaisten aikana. Sen
ikivanhoja tytärkaupunkeja on Nizza. Massilian vaikutus ulottui
kautta koko Ranskan ja Espanjan Rivieran aina Ebron suulle asti, ja
Provence'in maalaisväestö kreikkalaistui. Nykyaikainen matkailija, joka
käy Arles'ssa ja näkee sen kauniiden naisten ikäänkuin leijailevan
eteenpäin vesiruukku pään päällä, luulee yhdellä iskulla siirtyneensä
muinaiseen Hellaaseen, kauniitten kreikatarten ja Aphroditen maahan; ja
kaupungin valtava amfiteatteri yhdessä muitten muinaismuistojen kanssa
on palanen Kreikkaa, joka on unohduksesta jäänyt Rhône'in laaksoon.

Massilia todistaa, miten suuressa määrin kreikkalaiset siirtolaiset
yhdistivät sivistystehtävän liiketoimintaansa. Kun foinikialaiset
vuosisatojen aikana olivat käyttäneet hyväkseen ympäröivää seutua
antamatta sille mitään mainittavaa vastalahjaa, opettivat kreikkalaiset
sekä Ranskan että Espanjan väestölle kirjainkirjoituksen. Ja Massilian
kreikkalaiset toivat öljypuun ja viiniköynnöksen ensinnä omalle
seudulleen, joka ei soveltunut maanviljelykseen, ja sitten koko
etelä-Ranskaan. Viini oli ennestään tuntematon juoma alkuasukkaille,
jotka siihen asti olivat aina juoneet olutta.

Massilian asukkaat harjoittivat laajaa kauppaa sekä Välimerellä että
pitkin joki verkkoa, jonka päähaarat ovat osaksi Rône—Saône—Seine,
osaksi Rhône—Saône—Mosel— Rein. Varmana todistuksena Massilian
kauppaverkon haarautumisesta ovat sille ominaiset rahat, joissa
toisella puolella on Artemiin pää ja toisella leijona. Niitä on
tavattu koko Ranskassa, Sveitsissä ja pohjois-Italiassa korkealla
alppilaaksoissa. Siitä siemenestä, jonka helleeniset merenkulkijat
kerran olivat peittäneet »barbaariseen» multaan kaukaisessa
Lännessä Rhône'in suulla, versoi sitten keskiajalla runsaasti uusia
toisenlaisia vesoja. Sillä Provence'ista on keskiajan ranskalaisen
kuvanveistotaiteen lisäksi lähtöisin myöskin runsas runous,
provence'ilaisten trubaduurien lemmenlaulut, jotka vaikuttivat
valtavasti melkein koko Euroopan kirjallisuuteen ritariaikana.

       *       *       *       *       *

Etelä-Italiasta kehittyi toinen Kreikka. Helleenit itse nimittivät sitä
»_Suur-Kreikaksi_» vastakohtana köyhemmälle emämaalle ja sen pienille
oloille. Tämän maan ja Sisilian löytäminen oli tosin tapahtunut paljon
aikaisemmin — se kuvastuu tarinassa Odysseuksen harharetkistä —, mutta
nyt kasvoi näihin molempiin onnellisiin seutuihin tiheä kreikkalainen
siirtokunta-asutus. Italian ja Sisilian hedelmällisestä maasta
tuli kreikkalaisten vilja-aitta, ja myöskin karjanhoito oli varsin
tuottavaa. Kreikkalaiset ovat nähtävästi tuoneet mukanaan öljypuun sekä
Italiaan että Sisiliaan kuten etelä-Ranskaankin. Ainakaan ei siellä ole
esihelleeniseltä ajalta löydetty jälkeäkään tästä puusta.

Sisiliassa kreikkalaisten kuitenkin täytyi jakaa rannikkoalueitten
omistusoikeus karthagolaisten kanssa, jotka ottivat länsiosan ja
pohjoisrannikon haltuunsa. Kreikkalaiset taistelivat myös monta
kiivasta taistelua maan asukkaita, sikuleja vastaan, joita sotaiset
ylimykset johtivat, mutta etelä-Italia kreikkalaistui melkein kokonaan.
Erikoisen tavoiteltuja olivat Taranton-lahden rannat, jotka jo
aikaisemmin olivat houkutelleet foinikialaisia purppura-, simpukka- ja
kalarunsaudellaan. Lampaat, jotka kävivät laitumella näillä viljavilla
seuduilla, olivat tunnettuja hienosta villastaan, ja oivallinen savi
synnytti siellä kukoistavan maljakkoteollisuuden. Monet »Suur-Kreikan»
siirtokunnista tulivat kuuluisiksi rikkaudestaan ja ylellisyydestään,
etenkin Tarentum, Kroton ja ylväs Sybaris, joka aikoinaan oli rikkaampi
kuin mikään muu kreikkalainen kaupunki. Sybarislaiset lienevät pitäneet
suorastaan kunnia-asiana olla velttoja ja ruikuttaa pienimmästäkin
rasituksesta. He tulivat niin kuuluisiksi nautinnonhimostaan ja
velttoudestaan, että vielä tänä päivänä käytetään sanaa sybariitti
merkitsemään ylellisyyden veltostuttamaa henkilöä.

Helposti voidaan kuitenkin arvata, miten sellaisen yhteiskunnan
lopulta kävi, jonka puolustajina oli sybariitteja. Krotonista ja
Sybariksesta tuli vähitellen leppymättömät kilpailijat. Krotonissa
kasvanut heimo oli aivan toista ainesta. He olivat urheilijoita, jotka
kerrankin voittivat kaikki Olympian seitsemän kilpailua. Kun Krotonin
ja Sybariksen välinen vihamielisyys puhkesi ilmisodaksi ja ratkaiseva
taistelu oli tulossa, kerrotaan, että Sybariksen ratsuväen hevoset
alkoivat tanssia kuullessaan vihollisen torvien ja huilujen äänet.
Ne olivat tottuneet paraatiharjoituksiin enemmän kuin todelliseen
sotaan. Sota loppui Sybariksen häviöön noin v. 510 e.Kr. Voittajat
eivät tyytyneet vähempään, kuin että hävittivät kaupungin maan tasalle,
kertovatpa tarut heidän johtaneen joen uoman sen paikan yli, niissä
rikas Sybaris kerran sijaitsi, hävittääkseen vihatun kilpailijansa
jäljettömiin. Joka tapauksessa ei sen muinaisesta loistosta enää ole
pienintäkään jälkeä.[58]

Länteenpäin kreikkalaiset seurasivat kilpailijainsa foinikialaisten
jälkiä aina Guadalquivirin suulle asti toiselle puolen Herkuleen
patsaita ja veivät sieltä mukanaan kotimaahan haluttua kuparia.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisten toinen uudisasutus ulottui _Espanjasta itäänpäin aina
Krimille saakka_. Melkein kaikkien satamien läheisyyteen syntyy nyt
kauppapaikkoja, ja kaikkialla puhutaan kreikkaa. Myöskin Egyptin
kanssa alkaa vakinainen yhdysliikenne, ja miletoslaiset perustavat
erään Niilin suuhaaran varrelle Naukratis-nimisen uudisasutuksen,
joka aina Aleksandreian perustamiseen saakka pysyi maan suurimpana
kauppapaikkana. Kreikkalaisista oli tullut merikansa, ja he viihtyivät
vain merellä ja meren läheisyydessä. Vuoristojen metsäisillä rinteillä
kaikuvat kirveeniskut; honka kaatuu, laivastoja rakennetaan, ja leveä,
kantava kuormalaiva laskeutuu raskaasti mereen, kun taas kevyt,
kapea sotapursi ikäänkuin lentää aalloilla. Sen tehtävänä on kaupan
suojeleminen — tai merirosvous.

Uuteen siirtokuntaliikkeeseen eivät ota osaa vain emämaan asukkaat,
vaan ehkä yhtä paljon Vähän-Aasian vanhat joonialaiset siirtokunnat,
erikoisesti Miletos, joka yksinään perusti kokonaista yhdeksänkymmentä
uutta kaupunkia.

Miletoslaiset merimiehet tunkeutuivat rohkeasti Mustallemerelle,
»vieraanvarattomalle merelle», kuten kreikkalaiset ensi näkemältä
kauhuissaan nimittivät tätä autiota merta vailla saaristoa ja saaria.
Sen etelärannalla uhkaavat vuorijonot suistuivat jyrkkinä mereen, ja
pohjoisessa oli matalia, rämeisiä rantoja, missä sumut ja usvat tekivät
ilman painostavaksi ja raa'aksi. Oli kuin kotimaan lauhkeilta seuduilta
olisi täällä tullut uuteen maailmaan, missä tasangot olivat alttiina
jäätäville pohjoismyrskyille, jotka tupruttivat maahan valtavia
lumikasoja ja jäädyttivät veden. Täällä ei voinut viettää elämäänsä
ulkoilmassa ja päivänpaisteessa toreilla ja aukeilla paikoilla niinkuin
Kreikassa. Kaikki tuntui täällä aluksi kammottavalta ja peloittavalta
kansan mielestä, joka enemmän kuin puolen vuosituhannen aikana oli
tottunut Aigeianmeren kirkkaaseen taivaaseen ja leutoon ilmastoon ja
oli ehtinyt unohtaa, että aikaisemmat sukupolvet kerran olivat asuneet
kylmemmillä seuduilla.

Toiselta puolen löytöretkeilijät pian huomasivat, että täällä oli
paljon, melkeinpä kaikkea sitä, mitä heidän kotimaastaan puuttui.
Vuorten lomassa piilevien pienten peltotilkkujen asemesta täällä
aukenivat rajattomat tasangot, joiden multa oli mitä hedelmällisintä.
Täällä aaltoili vilja niin laajoilla vainioilla, ettei yhdenkään
kreikkalaisen silmä koskaan ollut nähnyt niiden vertaista. Toisilla
vainioilla viljeltiin hyvällä menestyksellä oivallista hamppua. Ja
mitä olivatkaan kotimaan karjalaumat niiden määrättömien hyödyllisten
eläinten rinnalla, jotka kävivät laitumella aroilla ja tuottivat
pohjattomia varastoja lihaa, vuotia ja talia!

Toisissa osissa maata kasvoi oikeita aarniometsiä, jotka tarjosivat
mitä parhaimpia tammia, saarnia ja jalavia laivojen rakennuspuiksi.
Rannikkosatamien ja suojelevan saariston puutteen korvasivat mahtavat,
kauas sisämaahan saakka purjehduskelpoiset joet, jotka olivat
helleeneille aivan uusi elämys. Mutta kaikkein ensinnä löytöretkeilijät
luultavasti kuitenkin huomasivat uskomattoman kalarunsauden.
Merenkulkijoita houkuttelivat Mustalle merelle todennäköisesti
etupäässä juuri valtavat tonnikalaparvet, jotka keväisin idästäpäin
tulvivat Bosporiin. Olihan mielenkiintoisia tutkia, mistä kaikki
tämä meren siunaus sai alkunsa; ja kun kreikkalaiset olivat saaneet
sen selville, he perustivat pyyntiasemia sopiville paikoille. Siellä
pyydystetty kala valmistettiin ja kuivattiin ja vietiin sitten
myytäväksi joonialaisiin rannikkokaupunkeihin, missä rahvas suureksi
osaksi eli tästä meren antimesta.

Tämän meren satamiin tuli myös Kaukasoksen sotaisia kansoja purjehtien
jokia pitkin mukanaan laivanlastittain vankeja, joita he halusivat
myydä. Parhaat orjat saatiin kuitenkin etelärannikolta.

Mustanmerenretket saivat vihdoin odottamattoman viehätysvoiman, kun
helleenit huomasivat alkuasukkailla kultakoristeita ja asiaa tarkemmin
tutkiessaan saivat tietää että kauempana sisämaassa oli vuoria, joissa
oli runsaat määrät tätä jaloa metallia.

Näin kreikkalaisten käsitys »epävieraanvaraisesta merestä» vähitellen
muuttui »vieraanvaraiseksi mereksi», eikä kestänyt kauan, ennenkuin
Miletos tytärkaupunkeineen oli ympäröinyt tämän meren kokonaisella
sarjalla siirtokuntia, joita oli varsinkin jokien, Dnjestrin, Bugin,
Dnjeprin ja Donin suissa ja Krimillä. Venäjän joet kuljettivat näihin
siirtokuntiin suurten tasankojen tuotteita, ja Krimillä kreikkalaiset
olivat saaneet haltuunsa tavattoman rikkaan vilja- ja puutarhamaan.
Kreikkalaiset vaihtotavarat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kauas
Venäjän jokien varsille. Miletoksesta vietiin varsinkin kankaita ja
kudoksia. Mutta ennen kaikkea öljy ja viini tuottivat kreikkalaisille
hyvää ansiota Mustanmeren rannoilla. Tässä kosteassa ja kylmässä maassa
tervehdittiin rypäleen lämmittävää ja kiihdyttävää nestettä äärettömän
paljon suuremmalla ihastuksella kuin konsanaan itse Kreikassa; ja
kun »barbaarit» olivat sitä kerran maistaneet, eivät he koskaan
saaneet sitä tarpeekseen. Vielä tänä päivänä etelä-Venäjä on Kreikan
saariston viinien tärkeimpiä vientipaikkoja, ja niin oli laita jo 25
vuosisataa sitten. Lukemattomia kreikkalaisia saviastioita täynnä
tuota haluttua juomaa kuljetettiin siihen aikaan yli Mustanmeren
vesien, ja joonialaisia saviastioita on löydetty sisämaasta aina
Kievistä saakka.[59] Kubanin alueella Asovanmeren rannalla, Kaukasoksen
pohjoispuolella syntyi omalaatuinen kreikkalais-persialainen
sekasivistys, josta meidän päivinämme runsaat kultalöydöt todistavat.


Mustanmeren _etelä_rannalla sijaitsevien siirtokuntiensa kautta
kreikkalaiset joutuivat yhteyteen maailmankaupan ikivanhojen teitten
kanssa, jotka päättyivät täällä ja joiden toinen päätekohta oli
Babyloniassa ja sisä-Aasiassa.

Mustanmeren rannan koonti- ja vientisatamat ovat suuresti edistäneet
Kreikan varallisuutta. Mutta kreikkalaiseen _sivistys_maailmaan ei
Mustanmeren seutuja koskaan luettu. Kreikkalainen sivistys ei kyennyt
täällä kasvattamaan uusia vesoja. Se kuihtui pohjatuulten ja sumujen
maassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta kreikkalaiset siirtokunnat
pysyivät täällä vain eristettyinä kohtina barbaaristen alkuasukkaitten
keskellä. Maan todellista kreikkalaistumista, kuten etelä-Italiassa,
etelä-Ranskassa ja osittain Sisiliassa, ei voinut tapahtua täällä.
Kreikkalainen ei koskaan oikein kotiutunut tähän kolkkoon ilmastoon.
Vain ankara puute tai runsaan liikevoiton mahdollisuudet voivat
pakottaa hänet luopumaan kotimaastaan sellaisen maan vuoksi.

Monet kreikkalaiset siirtokunnat Mustanmeren rannikolla säilyttivät
kaupallisen merkityksensä aina kauas keskiajalta saakka, jotkut
vieläkin kauemmin. Kansatulva toisensa jälkeen huuhteli näitä
yhteiskuntia, mutta ihmeellisen sitkeästi kreikkalainen väestö sai
kansallisuutensa säilymään jokseenkin sekoittumattomana.[60]

Kuten tarinat Odysseuksen harharetkistä sisältävät muistoja Sisilian
ja etelä-Italian löytämisestä, siten kreikkalaisten löytöretket
Mustallamerellä ovat pohjimmaisena aiheena tarinaan argonauttien
retkestä, johon pian palaamme.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisten valtava maastamuutto Välimeren ja Mustanmeren
rannikoille, jota nyt otamme seuranneet, aiheutui taloudellisista
olosuhteista, mutta siirtolaisuuden seuraukset eivät ota yksinomaan
aineellista laatua. Sillä on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen
merkitys varsinkin sen johdosta, että _kreikkalainen sivistys_ täten
levisi kaikkiin Välimerenmaihin. Mutta siirtolaisuus on myös vuorostaan
vaikuttanut tähän sivistykseen itseensä verrattomasti avartamalla
kreikkalaisten omaa henkistä näköpiiriä. Kotona laaksot olivat ahtaita
ja olot pieniä. Mutta kreikkalaisesta tuli merenkulkija ja kauppias,
ja meri antoi hänelle avaran taivaanrannan. Sellaisen kaupungin kuin
Miletoksen asukkaille, jotka merimiehinä ja kauppiaina risteilivät
Mustallamerellä ja melkein koko Välimerellä, täytyi keräytyä sille
ajalle ainoalaatuisen runsaat tiedot vieraista maista ja kansoista
herättäen vertailua ja ajattelua. Ei ole suinkaan sattuma, että Kreikan
filosofian kehto on keinunut siellä, ja että tästä kaupungista,
»Joonian ylpeydestä», näin tuli kaikkien tieteitten emäkaupunki.
Miletoslaisten kokoama tietoainehisto koko sen ajan sivistysmaailmasta
oli valmistanut maaperää, ja oli vain ajankysymys, milloin näitten
merenkulkijain »keksimishalu» kääntyisi uusilta ulapoille, filosofiaan
ja tieteellisiin ongelmiin. Niinkuin meidän päiviemme Iso-Britannia
Kreikka oli etupäässä siirtomaavalta, jonka kukoistus perustui emämaan
ja siirtokuntien väliseen vuorovaikutukseen.

Kreikkalaisten omalta kannalta katsottuna siirtokunnat myös vaikuttivat
rauhoittavasti sisäisiin levottomuuksiin. Kaikki, jotka kotona tunsivat
olevansa yhteiskunnan lapsipuolia, saattoivat vieraissa maissa hankkia
itselleen tyydyttävämmät olot.

       *       *       *       *       *

Toisen kreikkalaisen uudisasutuksen taukoaminen 6:nnen vuosisadan
keskivaiheilla johtui siitä, että joonialaisista silloin, Kyyroksen
valloittaessa Lyydian mahtavan valtakunnan, tuli Persian suurkuninkaan
alamaiskansa. Vapautta rakastavia kreikkalaisia ei sitten enää
niinkään haluttanut siirtyä itäänpäin. Lännessä tapahtui samaan aikaan
samantapaisia muutoksia. Siellä karthagolaiset yhdessä etruskien kanssa
keskeyttivät kreikkalaisten vallan leviämisen.


Kirjallisuutta:

J.L. Heiberg, En graesk Forpost (»Studier fra Sprog- og
Oldtidsforskning» 1906).

Ernst von Stern, Die griechische Kolonisation am Nordgestade
des Schwarzen Meeres im Lichte arcbäologiscber Forschung (C. F.
Lehmann-Haupt und E. Kornemann, Klio: Bd. IX).

Prins Wilhelm, Sydfranskt. Skildringar från strövtåg i Provence.

Rhys Carpenter, The Greeks in Spain (Laaja kirjallisuusluettelo).




TARU ARGONAUTTIEN RETKESTÄ.


Eräällä Boiotian kuninkaalla oli puoliso, joka oli jumalallista
syntyperää. Hänestä tuli _Friksos_-nimisen pojan ja _Hellé_-nimisen
tytön äiti. Mutta kun kuningas myöhemmin otti puolisokseen myöskin
erään maallisen naisen, niin hänen ensimmäinen vaimonsa lähti
vihastuneena kodistaan. Uusi vaimo synnytti ruhtinaalle myöskin kaksi
lasta, ja näitä heidän äitinsä suosi kaikin mahdollisin tavoin enemmän
kuin lapsipuoltaan. Punoipa hän juonen toisensa jälkeen raivatakseen
Friksoksen ja Hellen tieltään. Silloin äiti armahti pienokaisiaan ja
lähetti heille siivekkään kultaisen oinaan, joka otti molemmat lapset
selkäänsä ja lensi pois heidän kanssaan. Kun he tulivat ensimmäisen
kohdalle niistä kahdesta salmesta, jotka erottavat Euroopan ja Aasian
toisistaan, alkoi Hellen päätä pyörryttää ja hän syöksyi alas ja
hukkui. Hänen muistokseen salmi sai nimen Hellespontos, s.o. Hellen
meri. Mutta Friksos tuli onnellisesti perille _Kolkhis_-maahan
Mustanmeren perukkaan. Täällä kuningas _Aiētés_, auringonjumala
Helioksen poika, otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän uhrasi oinaan
Zeukselle ja ripusti sen kultaisen taljan pyhään lehtoon, missä
kauhistava lohikäärme vartioi sitä.

Nyt oli Thessaliassa kuninkaanpoika nimeltä _Iāsōn_. Jo ennen Iasonin
syntymää oli hänen isänsä vallanhimoinen ja vilpillinen velipuoli
_Pelfās_ syössyt veljensä valtaistuimelta. Iasonista kasvoi kuitenkin
väkevä ja rohkea nuorukainen, ja täytettyään kaksikymmentä vuotta
hän astui vilpillisen setänsä eteen ja vaati isänsä valtaistuinta
itselleen. Pelfas, joka oli kavala mies, keksi silloin asettaa hänelle
ehdon, jonka piti olla mahdoton täyttää: setä luovuttaisi Iasonille
valtakuntansa, jos hän noutaisi kultaisen oinaantaljan Kolkhis-maasta.

Iason suostui tähän muitta mutkitta. Hän pyysi Kreikan uljaimpia
urhoja ja sankareita seuralaisikseen seikkailumatkalle. Mukaan tulivat
Theseus ja Herkules ja laulaja Orpheus ja monta muuta. Kun he olivat
kokoontuneet Iasonin kotiseudulle, oli siellä jo suuri laiva valmiina
viemään heidät meren yli, ensimmäinen helleenien rakentama suuri laiva.
Mutta Iasonin suojelijatar, Athene-jumalatar, olikin auttanut sen
rakentamisessa. Laivan nimi oli _Argó_.

Argonauttien[61] retki oli täynnä ihmeellisiä seikkailuja. Kauniit
naiset yrittivät houkutella heitä unohtamaan asiansa, jättiläiset
koettivat sulkea väylän suurilla kallionlohkareilla, ja hurjat
sotasankarit pyrkivät koettelemaan voimiaan matkamiesten kanssa.
Traakiassa heitä kohtasivat toisenlaiset elämykset. Siellä asui vanha
kuningas nimeltä Phineús, joka oli Apollonilta saanut tietäjänlahjan.
Mutta kun hän oli käyttänyt kykyänsä ilmaistakseen ihmisille liian
paljon Zeuksen salaisia päätöksiä, niin jumalat olivat rangaisseet
häntä. Aina kuin hänen piti syödä, lensi paikalle kaksi inhoittavaa
n.s. _harpyiaa_, petolintuja, joilla oli naisenkasvot, ja sen ruoan,
mitä ne eivät riistäneet itselleen, ne likasivat, niin ettei se
kelvannut, syötäväksi. Ukko raukka olikin pelkkää luuta ja nahkaa.

Mutta kaksi urhoollista argonauttia vapautti vanhuksen
kiusanhengestään. Palkaksi tästä Phineus käytti tietäjänlahjaansa
neuvoakseen heille, miten he välttäisivät matkansa suurimman vaaran.
Heidän täytyi nimittäin kulkea kahden liikkuvan kallion välistä, jotka
määrättyinä aikoina jymisten iskivät yhteen ja murskasivat kaikki
merenkulkijat. Vanhus neuvoi argonautteja päästämään irti kyyhkysen,
ennenkuin he itse yrittäisivät kulkea siitä. Jos se musertuisi
kallioiden välissä, heidän olisi keskeytettävä matkansa; mutta jos se
onnellisesti pääsi lävitse, saattaisivat he yrittää. Heidän oli vain
soudettava kaikin voimin, niin he kyllä jumalien avulla onnistuisivat.

Kun Iason miehineen tuli vaaralliselle paikalle, niin he noudattivat
Phineuksen neuvoa, ja katso: kyyhkynen lensi vahingoittumattomana
kallioiden välitse; vain sen viimeiset pyrstösulat katkesivat!
Kallioiden alkaessa erota toisistaan argonautit ohjasivatkin rohkein
mielin purtensa vaaralliseen salmeen, ja Athenen avulla yritys
onnistui. Vain laivan äärimmäiset perälaudat murskaantuivat kallioiden
välissä.

Siitä saakka nämä vaaralliset kalliot ovat pysyneet paikoillaan; sillä
kohtalo oli säätänyt, että ne lakkaisivat iskemästä yhteen, heti kuin
jonkin laivan onnistuisi kulkea niiden välitse.

Vihdoin Iason ja hänen seuralaisensa tulivat Kolkhis-maahan ja
astuivat ihanaan palatsiin, jonka Hephaistos kerran oli rakentanut
kuningas Aieteelle. Esipihassa oli neljä suihkukaivoa. Yhdestä
virtasi maitoa, toisesta viiniä, kolmannesta öljyä ja neljännestä
vettä, joka talvella oli lämmintä, mutta kesällä jääkylmää. Mutta
kun argonautit olivat esittäneet asiansa kuningas Aieteelle, tämä
pahastui ja päätti viekkautta käyttämällä suoriutua muukalaisista.
»Yhdellä ehdolla», hän sanoi Iasonille, »annan sinulle kultaisen
taljan. Kuulehan! Sodanjumalalle pyhitetyllä kentällä käy laitumella
kaksi härkää, joilla on vaskiset sorkat ja joiden sieraimista suitsuaa
tulta. Näillä juhdilla sinun on kynnettävä pelto ja sitten kylvettävä
vakoihin lohikäärmeen hampaita. Ja sen jälkeen sinun tulee taistella
aseistettuja sotureita vastaan, joita kylvöstä kasvaa.»

Siitä koetuksesta ei edes Iasonkaan olisi suoriutunut, ellei hän
olisi saanut apua. Mutta nyt kävi niin, että jumalat antoivat Aieteen
oman tyttären Medeian rakastua rohkeaan nuorukaiseen. Hän osasi
loihtia ja lahjoitti lemmitylleen ihmeellistä voidetta, joka teki
hänet haavoittumattomaksi ja antoi hänelle voiman kesyttää villit
härät. Sitten hän antoi Iasonille seuraavan neuvon: »Kun näet soturien
kasvavan lohikäärmekylvöstä, niin heitä suuri kivilohkare heidän
keskelleen! He epäilevät silloin, että joku heistä on sen heittänyt, ja
lyövät toisensa kuoliaaksi.»

Iason lähti siis hyvin varustettuna noutamaan vaarallisia härkiä.
Luolasta, missä ne oleskelivat, ne ryntäsivät häntä vastaan päristellen
sieraimistaan tulta ja liekkejä. Mutta Iason tarttui molempia sarvista
ja paiskasi ne maahan. Muuan hänen ystävistään ojensi hänelle ikeen,
jonka hän pani niiden niskaan. Sitten hän valjasti ne auran eteen, ja
vinhaa vauhtia kävi nyt sekä kyntö että kylvö.

Kun vainio sitten alkoi täyttyä uhkaavista sotureista, joita kasvoi
lohikäärmekylvöstä, seurasi Iason Medeian neuvoa, ja päivän laskiessa
kaikki soturit makasivat kuolleina maassa. Mutta kuningas Aietes oli
synkkä ja uhkaava, ja Medeia käsitti, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti
luovuttaisi kultaista taljaa. Hän päätti silloin itse auttaa
rakastettuaan sen noutamisessa.

Yön pimeydessä he yhdessä lähestyivät peloittavaa lohikäärmettä, joka
vartioi aarretta, ja Medeia pirskoitti pedon silmille nukuttavaa
nestettä, niin että Iason saattoi noutaa kultaisen taljan tammesta,
missä se riippui. Vaikka oli pilkkoisen pimeätä, se löytyi helposti,
sillä oinaantaljasta levisi kauas ympäristöön kirkas valo.

Heti Iasonin palattua saaliineen laivaan argonautit purjehtivat kotiin
välttääkseen Aieteen koston, ja Medeia seurasi rakasta Iasoniaan.
Monia vaaroja ja seikkailuja kestettyään he vihdoin saapuivat Iasonin
kotimaahan.

Pelias hämmästyi sanomattomasti, kun Iason ojensi hänelle kultaisen
oinaantaljan. Varmana siitä, ettei Iason ikinä hengissä palaisi
Kolkhiin-matkaltaan, hän oli nuorukaisen poissa ollessa surmannut tämän
vanhat vanhemmat; ja nyt hän kieltäytyi pitämästä heidän pojalleen
antamaansa lupausta. Mutta silloin Medeia taikakeinoillaan otti tuon
pahansuovan miehen hengiltä. Se tapahtui kuitenkin niin epäinhimillisen
julmalla tavalla, että maan asukkaat alkoivat inhota Iasonia ja Medeiaa
ja karkoittivat heidät Boiotiasta.

He saivat silloin turvapaikan Korinthoksessa. Mutta siellä Iason
muutaman vuoden kuluttua ihastui kuninkaan tyttäreen _Kréúsaan_.
Medeian sydämessä syttyi silloin hurja viha; mutta hän hillitsi itsensä
niin taitavasti, että sekä Iason että Kreusa luulivat hänen antaneen
heille anteeksi. Sen merkiksi Medeia lähetti kilpailijattarelleen
häälahjaksi komean vaipan ja kultaisen seppeleen. Morsian otti ne
kiitollisena vastaan; mutta heti hänen puettuaan ne ylleen, seppeleestä
leimahtaa tulenliekkejä, ja lumottu vaippakin on pian ilmitulessa.
Hänen isänsä kiiruhtaa sitä sammuttamaan, mutta joutuu saman kohtalon
uhriksi kuin tyttärensä, ja kun Iason tulee paikalle, makaavat Kreusa
ja hänen isänsä hiiltyneinä ruumiina.

Mutta Medeian kostonhalu ei ole vielä tyydytetty. Sillä aikaa hän on
suorittanut vielä hirveämmän teon: vihasta uskotonta puolisoa kohtaan
hän on surmannut pienet lapsensa, vaikka rakastaakin heitä äidin koko
hellyydellä. Kun nyt Iason syöksyy vaatimaan häntä tilille Kreusan ja
appensa murhasta, kohtaa häntä kaamea näky: hänen pienet viattomat
lapsensa kylpevät veressään. Jäätävän pilkallisesti Medeia hänelle
ilmoittaa, mitä hänelle on maksanut sen naisen hylkääminen, joka on
auttanut häntä niin monissa vaaroissa ja hänen tähtensä uhrannut
kaikkensa. Medeiaa itseään ei Iasonin kosto voi kohdata, sillä hän on
jo noussut kahden lohikäärmeen vetämiin vaunuihin ja häviää Iasonin
näkyvistä.




HAJANAINEN, MUTTA VALTIOLLISESTI VALVEUTUNUT KANSA.


Ensi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen
kokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on
jakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja
lahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa
tai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia:
fylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän
julkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä
nurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin
luotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.

Kun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti
sitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio-
ja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut
kuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä,
kouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta
yhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa
aina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun
kreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut
pelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn
alueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset
ovat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina
oman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä.
Valtiollisesti katsoen kreikkalaiseen _valtioon_ ei tavallisesti
kuulunut enempää kuin _kaupunki_ ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki
oli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat.
Ne, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne
keskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.

Luettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet
pesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen
elämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä
kaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin
viisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua
useita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti
kukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden.
Arkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta
»valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien
muidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain
Attikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko
maakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät
luonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen
elämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä
perusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.

Kaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista
kannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota
voimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten
loppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat
Hellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon
ja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen
kuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää
seinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän
sisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina
ovat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.

Niin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen
kilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän
pikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina
hetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen
taisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija
ei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä
ole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka
roomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea,
saksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar.
Mutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi
kerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan
kehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin _yksilön vapaus_ ja
_kansalaishenki_.

Luonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse
valtaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan
siellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa,
joita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta
saattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu
ja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten
kansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti
kehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä
yleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat _keksineet ihmisen_.
He ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä
vallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli
ainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein
johti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä
ponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.

Mutta miten kreikkalaisilla oli _aikaa_ politikoida ja harrastaa niin
innokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat
tai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin
kansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan
henkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla
aina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan,
harrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä
teattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja
siellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä
ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin,
että muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.

Oikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen
kehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän
kansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä
asiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä
ei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että _kansalla_ pitäisi
olla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin.
Itämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut
kansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli
mahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa
kokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan.
Tiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan
itsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten,
assyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä.
Sen vain tiedämme, että helleenit _historiallisena aikana_ ovat
luoneet _vapaan kansalaisen_ käsitteen, joka itämailla oli siihen
aikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman
osuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten
kansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies,
joka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen
maanmiehiään ja isänmaataan.

Kreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti
valveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva
aktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle,
omaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset
ulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin
yhdentekeviä.

       *       *       *       *       *

Toinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa
oli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa _yhtä_
kansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui
murteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen,
aiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet
toisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät
toisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli
yksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli
heidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin
Homeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan
henkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat
perustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten
samoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina
näitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.

Ja vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta
vuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa.
Siellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi
siellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.


Kirjallisuutta:

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der
Griechen und Römer.

Fusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut
J.V. Lehtonen.

Stig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja
kirjallisuusluettelo).




KUNINGASKUNNASTA YLIMYSVALTAISEKSI TASAVALLAKSI.


Homerisen ajan patriarkallinen kuningaskunta oli aivan toisenlainen
kuin mykeneläisen ajan ehdoton yksinvalta. Kuningas oli vanhimmissa
kreikkalaisissa pikkuvaltioissa tuskin enemmän kuin primus inter
pares: ensimmäinen vertaistensa joukossa. Vertaiset olivat kuninkaan
neuvonantajia, »vanhimpia», kuten heitä tavallisesti nimitettiin;
käytettiinpä näistä mahtavista miehistä toisinaan myöskin »kuninkaan»
nimeä. Ei siis otettu mitään suurta askelta, kun kuningasvalta
väistyi aatelisvallan tieltä. Tätä muutosta varten ei tarvittu
vallankumouksellisia mullistuksia — kuningaskunta hävisi melkein
itsestään, neuvoston aateliset anastivat vähitellen kuninkaan
vallan. Kuningas menetti valtiolliset virkatoimensa yhden toisensa
jälkeen, ja lopulta hänelle jäi vain ylimmäisen papin arvo. Voimme
seurata tämän muutoksen kehitystä esimerkiksi Ateenassa. Alkujaan
kuninkaanarvo siellä annettiin elinajaksi. Sitten kuninkuus muuttui
kymmenvuotiseksi ja vihdoin vain yksivuotiseksi sekä rajoittui vain
etupäässä uskonnollisten juhlamenojen ja kulkueitten johtamiseen,
kun taas valtiollinen valta siirtyi virkamiehelle, jota sanottiin
arkontiksi. Oikeastaan hän oli kuningasvallan perillinen, mutta hänellä
oli rinnallaan kahdeksan muuta arkonttia.

Myöskin Spartassa, jonka vastakohta Ateenasta vähitellen tuli melkein
kaikissa suhteissa, tapahtui jokseenkin sama kehitys, vaikka kuninkuus
siellä nimellisesti säilyikin. Itse asiassa tämäkin valtio muuttui
ylimysvaltaiseksi tasavallaksi. Tämä valtiomuoto oli luonnollinen
maassa, jossa oli mahtava maataomistava ylimystö; ja Lakonia, joka
kautta aikojen pysyi maanviljelysmaana, ei koskaan kehittynytkään
sen pitemmälle. Attikassa ja muissa tärkeissä merivaltioissa koitti
vähitellen päivä, jolloin ylimysvalta oli aikansa elänyt.

Kreikan niemimaalla oli kuitenkin myös valtioita, joissa kuninkuus
säilyi vielä pitkiä aikoja, kuten Epeiros ja Makedonia, jonka kuninkaat
kerran tulivat saamaan tärkeän merkityksen Kreikan historiassa. Mutta
näitä valtioita ei luettu varsinaiseen Hellaaseen.




SPARTTA, JÄRKKYMÄTTÖMÄN VALTIOMUODON YHTEISKUNTA.

TYYPILLINEN YLIMYSVALTAINEN SOTURI VALTIO.


Spartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64]
Jo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja
mainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä
päivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.

Muinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei
linnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten
miehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi
hänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai
ylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa
Spartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät
vuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen
suojamuurin.

Muinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä
talonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.

Luonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan,
ellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen
oli _Taygetos_, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa
yli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen
antaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee
korkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin
tavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren
heittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen
sankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku
muistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä.
Siinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»

Taygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner,
sparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle
lisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.

Toisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän
raudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla _sparttalainen_ olisi ollut
sitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi
on tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan
sparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän _Lykurgoksen_
työtä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.

Kun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö
joutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen
yhteiskuntaluokka, jota sanottiin _helooteiksi_. Niitten doorilaisten
valtioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan
syntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan
kaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille.
Sparttalaiset itse eli _sparttiaatit_, kuten he yhteiskuntaluokkana
itseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen
vallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää
vapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei
myönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen
ja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se
yhteiskuntaluokka, jota nimitettiin _perioikeiksi_, s.o. »ympärillä
asuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä
sen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin
Spartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä
suureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja.
Heidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä
pojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin
osiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo
kreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus
ja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin.
Muuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka
seuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta
itse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle
ominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla
kansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että
Spartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä
taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi
sparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja
yhtenäisyyden.

Sparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen
ja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien
hartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia
he eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei
häntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa,
ei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä
vapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat
jonkinlaisia _valtion maaorjia_, joita yksityiset sparttiaatit saivat
maatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen
omistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä,
mutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli
tuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli
joutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän
oli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän
viljaa, viiniä ja öljyä.

Pöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti
sparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen
helootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit
siten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas
toimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.

Epäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan
he kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava,
että valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin
pideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä
varten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona
sparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä.
Plataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän
heloottia.

Yhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän
käsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö
oli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan
antautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt
ja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui
kuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli
suurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin
tarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita
rautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen
ulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan
arvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.

Myöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa
ansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten
rikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan
sparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja
ylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi
vahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha
sparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden
palvonta».

Itse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli
luonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan
itseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta.
Mutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti
liikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin
sparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten
valtioitten ali luisun mullistuksiin.

       *       *       *       *       *

Kaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo
sotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista,
vaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen
oli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat
valtion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas
ja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei,
vietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin
järjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta
ja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset,
joitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita
elämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että
valtiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut
terve ja elinvoimainen.»

Kun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin
hoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse
hänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita
johtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he
harjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa
ja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat
henkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin
valittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa
karaistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa
heidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin
puettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti
piestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään
harvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä
ruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän
ruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia
lisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä
silloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi,
että oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin
nurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta
ja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia
hyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on
kertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen.
Kun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle.
Kettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä
näyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui
maahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.

Esimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan
tavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan
ei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä
kehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan
lyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia
vastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista
lakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea
leikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai
vastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66]
Muuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia
oppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein:
me olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä
oppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan
kuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin
sparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se,
joka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi
saattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan
lähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven
päälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos...» Kun sparttalaiselta
kysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin
vastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi
mitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras
on se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa
valtioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti
sotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä
joskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti.
»Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että
edellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva
ratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena
asiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää
kehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui
toisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin
lakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan,
että kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa
peitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa
ajattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista
asekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja
miehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia
kasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin
toveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen
käsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. _Hekin_
asuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat
tunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta
keitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty
verellä, etikalla ja suolalla.

Sparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa
oli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia.
Ainoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys.
Villisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja
sitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä
oivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran
sotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä
sen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.

Kun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja
miehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun
sävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan
asestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään,
haarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven
suojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima
oli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui
falangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti
liikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla
joukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista
muodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita
aseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten
keskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen
heikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.

Hetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan
miekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui
sparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat,
mutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat
Kreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs
historiantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon,
kun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia
teitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka
paljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä
piirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret
vastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo-
että varjopuolissaan!»

Mutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut
niin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain
sotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt
suunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta
kauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta
ajattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten
Ateenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67]
Spartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta
olemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut
henkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.

Sparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka
kykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan
kuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut
pienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille
kuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä
kehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja
karkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan
osaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti
sparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat
mielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he
kunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa
ylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa
sotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko
tämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!»
Kreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet
heidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas,
että sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista,
joka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana.
Yhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa
jälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta.
Sparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan
saanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa,
sillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli
läheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran
sai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen
kysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin
myöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin
synnyttänyt hänet _kuolevaiseksi_.» Eräs toinen nainen taas, kun hän
sai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin
kiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet
kuolla isänmaan puolesta.

Sellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista
naista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen,
vapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa
valtioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua
haaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta
ajatustenvaihtoon miesten kanssa.

       *       *       *       *       *

Minkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa
tätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio
varsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse
asiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut
aristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi
— olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet
perinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas,
kumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen
hallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli _neuvoston_ käsissä, jonka
muodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia
miehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi
valinnut _kansankokous_, joka nimitti muitakin virkamiehiä,
määräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva
ylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille
teki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet,
sillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli
vain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen
saivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.

Aristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle
ominaisessa _eforin_-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi
korkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt,
tehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa
hallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin
perioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti
suuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille,
joita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison
kasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat
rangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä
sopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat
että virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes
tarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä
nämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli
oikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita
hänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa
oli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen
kuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.

Tuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka
nämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja.
Helootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He
voivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä
tuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä
— tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka
muodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen
olemassaolon ainaisena uhkana.

Estääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien
salainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä
ihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki,
joita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä
aikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla
ihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen
ammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin.
Joskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin
vaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut,
niin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa,
oli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka
seuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla
järjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla
ja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää
valta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa
muissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta
valta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan
niiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin
hallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin
mukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat
tosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen
oikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja
kaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän
sisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin
lapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä
muuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on
verrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse
mitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu
taantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky
n.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa
ihmisessä».

Lakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista
syistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli
täydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian
kuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa
on», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista
elämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin
kuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»

Tavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten
täytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään
tuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi
ei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun
rinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun,
hyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita
tyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina
varoa kapinaa.

Mutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia
sparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa
omahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista
ulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan
kansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen
yhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat
tavat tunkeutuisi maahan.

Sparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee,
lukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi
he pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät
senvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he
olivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän
elämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen
aiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista
helleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata
Spartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt
yhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin
kuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja
lukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen
työksi.

Mutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista
ja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä.
Senvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he
epäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin
tai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules
ja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen
aikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli
rakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia
uhrilahjoja.

Vaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä,
ei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa
muodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen
täydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi
koskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen
hedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena.
Se lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista
laatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama.
Ovathan nämä molemmat miehet _kirjoittaneet_ ne lait, joita heidän
maassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja
lakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat
yhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon
käskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon,
ei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien
kokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan
tai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi,
kuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä
valtiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin
aina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» _Jos_ Lykurgosta
ylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada
kunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut
pääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset
olosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.

Itse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin
siitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan
Peloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti
Taygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei
niin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut
idässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat
saaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet
Itämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä
toisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi
pitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa.
Sparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena
miehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi _pysyväinen
sotilaallinen pakkotila_.

Kun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on
kuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen
kuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen
aristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten
valtioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli
aristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä
demagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa
valtiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää
oligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen
yhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet
sparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa
olevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai
hämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman
valtiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi
Platon, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse,
eivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he
esittävät maanmiehillensä esikuvaksi.

Mutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan
yhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan
näytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan
mustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova
onni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset
vihaajat.




MESSENIALAISSODAT.


Luulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla
hyvinkin _sodanhaluisen_, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään
pahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin
näin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka
vielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta
ajan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat
sodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan
heille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta
seikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68]
Sparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika
paljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan
_hyödyn_ tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä
historiassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.

Mutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia,
oli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun
sota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä
messenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä
juhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia,
ja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet
surmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin
sparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa
sparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin.
Taistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten
saaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat
ympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina
viljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.

Pari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.
sorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin
vaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja
muilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin
huonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan
heidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta
johtajaa. Nämä lähettivät runoilija _Tyrtaioksen_. Vaikka itse
raajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin,
että he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun
mennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen
säestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian
epätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan
hän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.

Toinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten
ensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten
voittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla
tuottaakseen hyvän hedelmän. _Heloottikysymys_, joka aina oli ollut
Spartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta.
Sillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan
sparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian
sorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen
huoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen
valloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan
monta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan.
Näin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi
Spartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä
lamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu
onkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja
salainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset
alkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät,
että vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa
sisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.

Messenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan
mahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein
kaikki muut niemimaan valtiot yhtymään _Peloponnesoksen liittoon_,
jonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.

Siten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän
ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi _hegemonian_.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Plutark, Ryktbare grekers lefnad i urval.

Plutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I
osa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.

Tähän lukuun:

Martin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F..
Lehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).




ATEENA, POLIITTISTEN MULLISTUSTEN KAUPUNKI. ARISTOKRAATTISESTA
DEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN.


Ateena on Kreikan sydän ja pää, sen silmä ja valo. Ilman Ateenaa
Hellaasta ei koskaan olisi tullut sitä, mitä se oli ja mitä se vielä
nytkin meille on. Ateenan akropoliilta on Kreikan hengetär kerran
levittänyt siipensä lentoon yli maailman.

Ateena oli »kaupunki» jo mykeneläisellä ajalla. Sen mainehikkaalla
akropoliilla kohosi kuninkaitten linna. Itse kaupunki kasvoi myöhemmin
akropoliin ympärille. Täällä eivät kansainvaellukset keskeyttäneet
kehitystä, kuten Lakoniassa. Vaikkakaan doorilaisten vaellus ei
sivuuttanut Attikaa aivan jälkiä jättämättä, ei doorilaisella
aineksella ole kuitenkaan ollut vähäisintäkään vaikutusta Ateenan
kansanluonteeseen. Päinvastoin ateenalaiset erosivat Spartan
doorilaisista niin suuresti kuin sukulaiskansa toisesta voi erota.
Kreikan historiassa sisämaanvaltio Spartta edustaa vanhoillista
ainesta ja ankaraa kuria, kun taas merta kulkevat ateenalaiset olivat
uudistushaluisia, herkkätunteisia ja rauhattomia. Raskaasti asestettu
maasotilas on vakava, yhteiskuntaasäilyttävä tyyppi, merenkulkijakansa
sitävastoin rohkea ajatuksessa sekä toiminnassa. Ateenalaiset ovat
elohopeaa, sparttalaiset lyijyä. Spartan mielilause historiassa on
_järjestys_, Ateenan _vapaus_.

Sama vastakkaisuus vallitsee Spartan ja Ateenan valtiomuotojenkin
välillä. Ateenassa poistettiin kuninkuus jo aikaisin ja ylin
valta annettiin _arkontille_ apunaan kahdeksan virkaveljeä, jotka
jakoivat keskenään kuninkaalle aikaisemmin kuuluneet ylimmäisen
papin, korkeimman sotapäällikön ja tuomarin tehtävät. Heitä avusti
hallitustehtävissä neuvosto, _areiopagi_, jonka jäsenet valittiin
elinijäksi. Arkontit olivat tämän neuvoston itseoikeutettuja jäseniä
yksivuotisen virka-aikansa loputtua. Areiopagi oli valtion korkein
tuomioistuin. Kerrotaan, että tuomarit ratkaistessaan rikosjuttua
kokoontuivat yön pimeydessä, jottei syytetyn epätoivon näkeminen
heitä liikuttaisi myötätuntoon. Areiopagin tuli myös valvoa
kansalaisten yksityistä elämää. Tuomitsipa se kerran erään pojan
kuolemaan pikkulintujen silmien puhkaisemisesta. Tuomiota perusteltiin
sillä, »että sellainen ihminen on aikuisena ehdottomasti turmioksi
maanmiehilleen.»




DRAKONIN YRITYS YHTEISKUNNALLISTEN EPÄKOHTIEN KORJAAMISEKSI.


Pian alkoivat Ateenassa yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset
taistelut, jotka ovat luonteenomaisia tämän yhteiskunnan historialle.
Yhteiskunnalliset vastakohdat olivat kuitenkin aivan toiset kuin
Spartassa. Koska vieras kansa ei koskaan ollut tunkeutunut Ateenaan, ei
siellä ollut syntynyt erotusta valloittajarodun ja kukistetun väestön
välille, kuten Spartassa. Silti ei Ateenasta puuttunut muukalaisia.
Ateenalaiset olivat päinvastoin ylpeitä voidessaan tarjota turvapaikan
maanpakolaisille.

Ateenan yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat kokonaan
taloudellisia. Siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen oli
aiheuttanut täällä, kuten niin usein muuallakin, suunnattomien
omaisuuksien kasaantumista toisaalle, toisaalle taas huutavaa hätää.
Suurkauppiaat ja -tehtailijat, jotka teettivät työnsä orjilla,
kokosivat suuria omaisuuksia, joita he käyttivät mitä tunnottomimmalla
tavalla rikastuakseen yhä edelleen lähimmäistensä kustannuksella. Ja
niin kehittyi juuri sama suhde pankkien pääoman ja maanviljelijäin hien
ja vaivan välille, jonka jo olemme oppineet tuntemaan Babyloniasta.
Pienviljelijäin maatilkut kiinnitettiin kohtuuttomista koroista, kunnes
omistajat eivät enää kyenneet niitä lunastamaan. Silloin ne joutuivat
ilman muuta velkojalle, joka lisäksi sai käyttää talonpojan työvoimaa,
kunnes velka oli maksettu korkoa korolle kasvaneena. Olivatpa verolait
niinkin raakamaisia, että ne antoivat velkojalle oikeuden myydä entisen
maanomistajan perheineen ulkomaille orjiksi. Epätoivoissaan alemmat
kansankerrokset koettivat useita kertoja syöstä kapitalisteja vallasta
ja saattaa tilalle yksinvaltiaan, joka olisi voinut antaa heille
mahtikäskyllään oikeutta.

Saadakseen yhteiskunnalliset taistelut loppumaan ateenalaiset
antoivat noin v. 620 _Drākōn_-nimiselle ylimykselle tehtäväksi
laatia valtiolle kirjoitetut lait. Mutta Drakon ei ollut oikea mies
ateenalaisten epätoivoista ahdinkotilaa korjaamaan. Hän oli kylläkin
lakimies ja osasi muovailla lakeja, mutta ilmeisesti häneltä puuttui
psykologista silmää huomaamaan yhteiskunnan sairauden olennaisinta
syytä. Hän näyttää uskoneen, että rauhattomat ainekset kyllä pysyisivät
kurissa, kunhan vain oli saatu tarpeeksi ankarat lakipykälät. Hänen
säädöksensä olivatkin niin ankarat, että niiden sanottiin olevan
»verellä kirjoitetut». Tämä nimitys on Demades-nimisen attikalaisen
puhujan ja valtiomiehen, joka eli 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. Hänen
tietojensa mukaan Drakon rankaisi melkein kaikki hairahdukset ja
rikokset kuolemalla, niin että pellolta vihanneksia tai omenan
varastanut sai kärsiä saman rangaistuksen kuin temppelinryöstäjä tai
murhamies. Jos todellakin pellolta varastamisesta rangaistiin näin
ankarasti, lienee siihen ollut syynä, että kasvava hätä oli tehnyt
senkaltaiset rikokset niin tavallisiksi, että niitten estäminen
vaati erikoisia toimenpiteitä. Mutta kun sama kertoja väittää,
että Drakon olisi säätänyt kuolemanrangaistuksen sillekin, joka
kuljeksi joutilaana, eikä tahtonut työskennellä, hän ei ainakaan pysy
totuudessa, sillä luotettavan perimätiedon mukaan tosin niin suuresta
laiskuudesta _rangaistiin_, mutta vain kaikkien poliittisten oikeuksien
menettämisellä.

Drakonin lainsäädäntö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan tahtoessaan
tehdä lopun oman käden kostosta ja verikostosta, joilla oikeutta
ikivanhoista ajoista oli etsitty. Hän asetti nimittäin _valtion_
areiopagin edustamana _suvun_ tilalle oikeusistuimena ratkaisemaan
tappajan ja verikoston vaatijan välit. Se oli suuri askel ikivanhasta
heimo- eli sukuyhteiskunnasta todella yhtenäistä valtiota kohti. Sillä
vaikkakaan Drakon ei voinut kerralla poistaa niin syvälle juurtunutta
tapaa kuin kosto, hän on joka tapauksessa taannut yksityisille
kansalaisille suuremman hengen ja omaisuuden turvan. Tässä onkin hänen
lainsäädäntönsä suurin ansio.

Vaikkakaan ensimmäiset kaikista »Drakonin laeista» eivät liene
likimainkaan olleet niin julmia, kuin miksi niitä on tahdottu väittää,
ne olivat kuitenkin siksi vähän edistystä suosivia, ettei niitten
voimassaolo voinut olla pitkäaikainen. Se tie ei tuonut yhteiskunnalle
rauhaa. Siksi ateenalaiset kääntyivät miehen puoleen, jolla oli aivan
toiset edellytykset tulla yhteiskunnan hyväntekijäksi. Hänen nimensä
oli Sólōn.




SOLON.


Solon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen
omisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille.
Kansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo,
kuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat
keskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän
elämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran
saivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää
lahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin
parhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle
toiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs
omisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen
kohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.

Solon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa
liikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman
osan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen
työllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen
katseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten
kehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja
muiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin
peloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan
sisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.
V. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle
rajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä
siksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja,
jotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis
alku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen
kuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä
jonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan
kansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää
kaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli
levännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen
ja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa
vanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa
persoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy
selvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen
velvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen
oikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon.
Järkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta
toiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden
aisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle
luonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.

Kaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja
maltilliseen mieheen, joka tahtoi _kaikille_ hyvää. Hän jos kuka
oli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska
hän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut
osalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet
kiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli
varakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on
ateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä
voivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja
puolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.

Eikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi
johtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt
ollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla
vallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä
käytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet
vallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain
lauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan
ja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä,
toivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen
toimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki,
hän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »_Kohtuus
kaikessa_».

Kuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan
yhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli _julistaa
ainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat_, jotka rasittivat
pikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet
oli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta
ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka
saattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi
omantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka
häikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia
päästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky
koski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä
ja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä
kohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin
köyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun,
pahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen
velvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös
tarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa
tuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan
kiintymys kasvoi vieläkin, kun hän _kumosi julmat verolait_, jotka
antoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja
ja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen _vapaaksi ostamiseksi_.

_Poliittiset_ uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki
entiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet
ja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään
luokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti
asestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä,
»palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä
laivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat.
Sillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin
aikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin
sellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän
periaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa
palkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin
määrätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen
kansalaisen varallisuusluokasta.

Poliittisten _oikeuksien_ jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin
että kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden
ottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit,
valittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan
kolmen ylimmän luokan jäsenet.

Muista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä
tietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä
veroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.

Vastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin
rinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen
kuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen
jäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän
neuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät
kysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.

Kolmanneksi Solon kävi käsiksi _yleiseen lainsäädäntöön_. Hän lievensi
suuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain
kaikkein raskaimpiin rikoksiin.

Solonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä
ensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia
määräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten
loistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden
hautajaisissa.

Solon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja
kansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille
poikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään
asioitten ratkaisuun.

       *       *       *       *       *

Mutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan,
joka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan
ollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä.
»He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi
ilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä
nytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama
pettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua
ilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse
ensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:

    »Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat.
    Mutta nyt heidät täyttää viha,
    ja karsain silmin he kaikki
     katsovat minua kuin viholliset.»

Kaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu
yhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen,
jolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa.
Mutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi
alati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko
hän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi:
»Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»

Lopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja
toivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia
lakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa.
Sillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa
mukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli
näytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan
kohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä
kulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.




PEISISTRATOS JA HÄNEN SUKUNSA.


Kokonaista neljä vuotta Ateenan levoton kansa pysyi verraten
rauhallisena. Sitten kiivaat puoluetaistelut alkoivat jälleen.
Lopulta sai myrskyn talttumaan _Peisistratos_-niminen ylhäinen
mies, joka pääsi valtaan kohoten kansanjohtajaksi. Peisistratos on
maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu demagogi. Hän osasi taidon
vaihtaa sukuylpeytensä mitä hupaisimmaksi kansanomaisuudeksi ja
esiintyä kaikkien sorrettujen epäitsekkäänä ystävänä. Sillä tavoin
hän hankki itselleen paljon kannattajia, joitten avulla hän saattoi
toteuttaa kunnianhimoiset poliittiset suunnitelmansa ja kohota Ateenan
tyranniksi vuoden 560 paikkeilla. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla
tavalla. Eräänä päivänä hän tuli ajaen maaseudulta kaupunkiin. Hän itse
oli haavoitettu, ja muulit, jotka vetivät hänen vaunujaan, vuotivat
myös verta. Kansalle, joka oli kokoontunut torille, hän kertoi, että
poliittiset viholliset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja että hän
vain vaivoin oli pelastanut henkensä. Hänelle täytyi kaikella muotoa
antaa henkivartio! Kansankokous myönsikin hänelle viidenkymmenen
miehen suuruisen, ryhmysauvoilla asestetun suojajoukon. Sittemmin
tällä henkivartiostolla oli merkillinen kyky kasvaa, ja eräänä päivänä
se oli tullut niin voimakkaaksi, että Peisistratos sen avulla kykeni
valtaamaan Akropoliin.

Tämän tapahduttua alettiin uskoa, että Peisistratos itse oli piirrellyt
itseensä ja vetojuhtiinsa vertavuotavat haavat. Kunnon Peisistratos
näyttää osanneen »ottaa» yksinkertaisen ja arvostelukyvyttömän kansan
oikealla tavalla! Hän lienee siten ensimmäinen tunnettu parahultaisen
vaarallisten diktaattori-murhayritysten järjestäjä.

Olipa sen laita miten tahansa, niin kansan syvien rivien kannatukseen
perustuvana Peisistratoksen yksinvaltaan alistuttiin sekä maaseudulla
että kaupungissa vastustuksetta.

Solonin elämän lähetessä loppuaan, hänen Ateenansa oli siis tyrannin
käsissä. Kansanvallan luoja oli saanut havaita, »että hänen
ateenalaisensa olivat kaikki tyynni henkilökohtaisesti viekkaita
kettuja, mutta kansankokouksessa vain lammaslauma.» Solonin luoma
_poliittinen_ järjestelmä ei siis ollut pitkäikäinen, mutta se
sisälsi kuitenkin ne elinkelpoiset siemenet, joista myöhäisempi
kansanvalta kohosi. Hänen antamansa _yleiset lait_ pysyivät Ateenan
yhteiskunnallisen elämän pohjana.

Peisistratoksen hallituksesta on sanottava, ettei hän antanut vallan
makeuden huumata itseään, vaan esiintyi sangen maltillisesti ja
hallitsi Solonin lakien mukaan tekemättä niissä ylipäänsä mitään
muutoksia.

Hänen herruutensa ei muutoin ollut pitkäaikainen; jo viiden tai
kuuden vuoden kuluttua hänet karkoitettiin ja hänen omaisuutensa
takavarikoitiin.

Mutta nyt alkoi taas vanha poliittisten riitojen kurjuus; ja
kun muutamia eripuraisuuden vuosia oli mennyt, oli aika kypsä
Peisistratoksen palata kansan luo, joka hänet oli karkoittanut.[72]

Vuosi sen jälkeen karkoitettiin hänet taas, jolloin hänen oli pakko
viettää useita vuosia maanpaossa. Mutta vielä kerran onni kääntyi, ja
hän tuli jälleen Ateenan hallitsijaksi.[73]

Kokemuksista viisastuneena hän ryhtyi nyt tarmokkaampiin
toimenpiteisiin vallassa pysyäkseen. Muun muassa hän huolehti
turvallisuudestaan erittäin hienosti harkitulla tavalla. Hän otti
näet henkilöiltä, joiden uskollisuutta hänellä oli aihetta epäillä,
heidän lapsensa panttivangeiksi. Mutta maanpakoaika ei kuitenkaan ollut
herättänyt hänessä kiukkua vastustajiaan kohtaan. Hän hallitsi yhtä
viisaan maltillisesti kuin ensi kerrallakin voittaen ystävällisellä ja
kansanomaisella käytöksellään monien mielet puolelleen.

Peisistratoksen hallituskausi on Ateenan historian loistavimpia aikoja.
Pitämällä poliittiset riitapukarit kurissa hän antoi ateenalaisille
hyödyllisempää tehtävää kuin puoluekinastelut, ja kauppa ja teollisuus
kehittyivätkin rauhan turvin valtavasti.[74] Lisääntynyt hyvinvointi
kuvastui kaupungin ulkoasussakin. Peisistratos suoritti osaltaan
kaupungin kaunistuksessa suurenmoisen työn somistaessaan sitä
arvokkailla rakennustaiteen tuotteilla.

Samaan aikaan kuin Spartta voitti Peloponnesoksen hegemonian,
Peisistratos laski pohjan Ateenan merien herruudelle, joka myöhemmin
oli kehittyvä koko Hellaan merikaupunkien hegemoniaksi. Hän on
ensimmäisenä käsittänyt, että Ateenan tulevaisuus oli merellä. Oikein
oivaltaen Hellespontoksen suuren merkityksen liikenteelle hän koetti
saada lujan jalansijan sen rannikoilla ja valtasi alueen sen Aasian
puoleiselta rannikolta. Samaan aikaan Miltiades-niminen ylhäinen
ateenalainen johti joukon siirtolaisia Traakian Khersonnesokseen saakka.
Peisistratos ulotti valtansa muuallekin Aigeian meren pohjoisosiin sekä
Kykladeille. Ja samaan aikaan hän alkoi rakentaa sotalaivastoa, josta
aikaa myöten tuli koko Kreikan verrattomasti voimakkain.

»Tyranni» sai nyt säilyttää vallan kuolemaansa saakka.

       *       *       *       *       *

Peisistratos kuoli v. 527, ja hänen poikansa Hipparkhos astui ilman
muuta hänen paikalleen aivan kuin perinnöllisessä yksinvallassa.
Hipparkhos hallitsi isänsä kansanmielisessä hengessä ja tuli
erikoisesti tunnetuksi runouden ja taiteen lämpimänä ystävänä ja
suojelijana. Hänen suurin ilonsa oli koota ympärilleen ajan etevimmät
runoilijat ja taiteilijat.

Mutta hän erosi kuitenkin isästään siinä, että Peisistratos oli noussut
kansalaisesta yksinvaltiaaksi, kun taas hänen poikansa aina olivat
tunteneet olevansa ruhtinaan lapsia. He olivat perineet isänsä vallan,
mutta eivät hänen nerouttaan. Heiltä puuttui myös hänen notkeuttaan, he
esiintyivät ylpeästi ja toimivat hyvinkin usein mielivaltaisesti. Ja
vaikka Hipparkhos olisi ollut täydellisempikin, niin joka tapauksessa
hän oli yksinvaltias, ja se oli monen silmätikkuna, jolle kansan
»vapaus» oli enemmän kuin sen hyvinvointi. Ateenalaisien oli sitäpaitsi
mahdoton olla kauan yhden miehen tahdon alaisina. Neljäntoista täysin
onnellisen hallitusvuoden jälkeen Hipparkhos kaatui salaliiton
uhrina. Rakkaudella ja mustasukkaisuudella kerrotaan olleen sormensa
pelissä, mutta tiedot tästä ovat kuitenkin siinä määrin erilaisia ja
niin tarunomaisia, että on mahdotonta saada selvää käsitystä, kuinka
pitkälle poliittiset vaikuttimet ovat ulottuneet ja miten paljon
on laskettava yksityisen kostonhimon tilille. Hänen murhaajansa,
_Harmódios_ ja _Aristogeitōn_ saivat hengellään sovittaa tekonsa.
Harmodios kaatui murhapaikalle henkivartion surmaamana. Aristogeitonin
onnistui paeta yleisessä sekasorrossa, mutta hän joutui pian kiinni.
Sittenkuin hänet oli saatu ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet,
vietiin hänet murhatun veljen, _Hippiaksen_, eteen, joka vihansa
vimmassa surmasi hänet miekallaan.

Myöhemmin, kun nimi »tyranni» oli tullut yleisesti vihatuksi,
palvottiin tyrannin murhaajia kansan keskuudessa sankareina ja
pystytettiin heille kunniapatsaita.

       *       *       *       *       *

Saatuaan tiedon Hipparkhoksen murhasta Hippiaan kerrotaan kylmäverisen
päättävästi antaneen määräyksen, että kaikki kansalaiset oli riisuttava
aseista. Keiltä silloin tavattiin tai jotka muutoin näyttivät
epäiltäviltä, vangittiin heti.

Tyrannin murha ei »vapauttanut» Ateenaa tyranniudesta, päinvastoin.
Hippiakseen teki veljen onneton kohtalo lähtemättömän vaikutuksen.
Hän tuli epäluuloiseksi ja katkeraksi ja lopetti täydellisesti
kansanmielisen politiikan. Hän ei tyytynyt tuomitsemaan kuolemaan
ja karkoittamaan maasta vain kansalaisia, jotka olivat tai joiden
hän epäili olleen salaliittolaisten kanssarikollisia, vaan hänen
epäluuloisuutensa pieni niin pitkälle, ettei enää kukaan voinut olla
varma hengestään ja vapaudestaan. Tyrannin murhaajat olivat sanalla
sanoen hankkineet ateenalaisten vaivaksi todellisen tyrannin. Ja mitä
enemmän Hippias tunsi maan huojuvan jalkojensa alla, sitä julmempiin
tekoihin hän ryhtyi. Tuntien edeltäkäsin, mitä oli tuleva, hän solmi
suhteita Persian kuninkaan ystäviin taatakseen ulkomailta itselleen
pakopaikan. V. 510 hän tarvitsikin sitä. Ateenan sillä hetkellä
voimakkaimman puolueen onnistui Kleisthénēs-nimisen, lahjakkaan ja
kunnianhimoisen ylimyksen johdolla sekä Delphoin ja Spartan[75] avulla
päästä eroon tyrannista. Hippias suljettiin Akropoliille, jossa hän
muutamien päivien kuluttua antautui saatuaan luvan vapaasti lähteä
kaupungista. Hän lähti Hellespontoksen rannalla oleville alueilleen,
jotka hänen isänsä oli hankkinut, ja eli siellä Persian vasallina.




KLEISTHENES JA HÄNEN TOIMINTANSA VALTIOMUODON KANSANVALTAISTUTTAMISEKSI.


Lienee tarpeetonta mainita, että tyrannivallan kukistumista
seurasivat katkerat puolueriidat. Lopuksi valtion johto jäi kuitenkin
Kleistheneen käsiin, joka tosin oli ylimys, mutta kuului sukuun, jolla
kansanmielinen politiikka oli perinnäisenä tapana. Hän ei hakenut tukea
säätyläisistään, joitten poliittiselle älylle oli tunnusmerkillistä,
etteivät he olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet ja joiden
päämääränä oli onnellistuttaa Ateenaa samalla hallitusmuodolla, jota
he ihailivat Spartassa. Kleistheneen tarkoituksena oli sitävastoin
pelastaa Solonin hallitusmuoto. Mutta siihen ei nyt enää riittänyt
entisen valtiojärjestyksen tukeminen sellaisenaan, vaan nyt
tarvittiin myös uudistuksia. Sen Kleisthenes oivalsikin osoittaen
sillä omaavansa valtiomiehen silmän. Kaikki kansalaiset olivat tosin
poliittisesti äänioikeutettuja, ja kirjoitetun lain mukaan vallitsi
yhteiskunnassa tasa-arvoisuus, mutta todellisuudessa oli aatelin ja
aatelittomien suhde kuin kahden toisilleen vihamielisen kansakunnan.
_Sukulaisuussiteissä_ oli ylimysvaltaisen puolueen voima. Solonin
järjestämän poliittisen _varallisuusluokkajaon_ rinnalla säilyi
nimittäin vanha jako neljään sukuun, joitten alkujuuret olivat peräisin
ajalta, jolloin ateenalaiset olivat paimentolaiskansaa. Tämän jaon he
olivat säilyttäneet vielä Attikaan tulonsa jälkeenkin. Näiden sukujen
keskuudessa aatelisto säilytti suuren vaikutusvaltansa. Solon ei ollut
uskaltanut koskea tähän sukujärjestelmään. Mutta Kleisthenes, josta
kehittyi kiihkeä demokraatti, kohdisti voimansa vaaliuudistukseen, joka
teki vanhan sukujaon poliittisesti merkityksettömäksi. Sen sijaan hän
jakoi Attikan väestön kansankokouksen äänestyksiä ja muita poliittisia
tarkoituksia varten _asuinpaikkojen_ mukaan, siis vaalipiireihin.[76]
Vanhoilla suvuilla oli sen jälkeen merkitystä vain yksityiselämässä.
Samalla hän toteutti joukon muitakin kansanvaltaisia uudistuksia
valtiomuodossa.




LAINALAINEN AALTOLIIKE.


Silmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan
kaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta
ylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun
kansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä
aaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä
hallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii
täsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä.
Rikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole
kyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan
voineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen
joonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous
ja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta
joonialaisissa siirtokunnissa.

Sitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun
eräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven,
johon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen
saaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen.
Valitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta _niin_ paljon siitä
kuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja».
Teksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka
suvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli
valta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen
kuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti
ateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän
rajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen
muinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa
ilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä
merkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin
Ateenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden
äänestää valtion hallinnosta.

Kansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä
aineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis
seutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja
muihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin
siirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu
oli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain
ja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen
tyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle
tyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista.
vaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja
yhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien
kansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.

Ritariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä
kuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan,
ettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa,
mutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut
nousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten
mutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja
järkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa
rasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä
äskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet
kansalaisoikeudet.

Hyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön
syntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että
pääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas,
niin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja
taloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki
yhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan
aatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät
herrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.

Suurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi
_lainkäytön_ alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan
käsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten
ratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen
päiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon
totuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää
kuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän
aikaan.

    »Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä
     pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista,
    kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito
    kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi:
     'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan.
    Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti.
    Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten.
    Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan:
     voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»

Käyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut
yhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa
yläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut
_taloudellista_ asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä.
Myöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat
käyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama
pikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan
väärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan _moraalisesti_ vahvistamaan
heidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä
riveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi
dēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta
kumottiin ja yhteiskunta muutettiin _kansanvaltaiseksi tasavallaksi_.

Välistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi —
senkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat
Solonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon
kävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat
käyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen
yksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse
aatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi
tai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan
tavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin
uransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti
pysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot
säilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain,
että vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja
kannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla
komeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia
juhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät
hallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».

Ei ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin
edistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se
on murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan
vähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset
samanarvoisiksi lain edessä. _Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen
huolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä
vaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan_,
edistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia
ja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme
muutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita
yksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin
taiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien
hoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset
huvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi
heille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien
rakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.

Meikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla
on kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei
välttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme
nähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen
hallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä
yli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita
lähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa
teoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen
ja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin
parin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista,
joiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs
heistä oli _Polykratēs_, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa
Samos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen
satraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi
hänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen
antamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin
jättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian
etelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni _Phálaris_,
joka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti
kuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan
elävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen _Periandros_,
jonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka
kohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen,
tuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen
tyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa,
miten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan
viljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli
keppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka
kohosivat toisten yläpuolelle.

Syrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen
hyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin
väkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä
hovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä
onnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla
yksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun
ja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen
päänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan
hevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti
ruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.

       *       *       *       *       *

Tyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet
lopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat
yhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui
alempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema.
Mutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi,
sillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista
lahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset
miehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita
harvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin
erittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin
harvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi
saikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti
kukistettiin jo toinen sukupolvi.

       *       *       *       *       *

Kaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin
kukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän
hallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen
valtiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen
sijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen
hallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän.
Ja niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto,
joka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti
joko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä
pahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa
_kansalaisajatus_ pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa
valtiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain
kuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten,
vaan _kaikkia_ varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa
persialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen
vapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja
despotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.


Kirjallisuutta tähän ja toiseen lukuun:

Aristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg
Kaibel und Adolf Kiessling.

Alfred Croiset, Les démocraties antiques.

Robert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus
in der antiken Welt.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen.

Tähän lukuun:

Ernst Nachmanson, Forngrekisk demokrati (Nordisk tidskrift 1910).






JOONIALAINEN KULTTUURI, LYRIIKKA JA FILOSOFIA




FILOSOFIAN SYNTY.


Mistä ja minne? Siinä kaksi suurta kysymystä, joita ihmishenki kaikkina
aikoina on mietiskellyt. Meidän luontomme mukaista on, ettemme ole
tyytyväisiä, ellemme löydä _syytä_ kaikkeen, mitä tapahtuu, ja
_yhteyttä_ eri ilmiöiden välillä. Tätä ensimmäiset kreikkalaiset
filosofitkin tavoittelivat ajatustyöllään. He näkivät, kuinka kasvit
saivat ravintonsa maasta ja vedestä joutuakseen itse vuorostaan
eläinten ja ihmisten ruoaksi. Mutta eläimet ja ihmiset tulevan maaksi
jälleen. Kulkevatko siis samat alkuaineet, maa ja vesi, läpi kaiken
elollisen? Vai onkopa ehkä vain yksi ainoa alkuaine, josta kaikki
on saanut alkunsa? Tämän _alkuaineen_ etsiminen oli ensimmäisten
kreikkalaisten ajattelijain lähin tehtävä.




JOONIALAISET LUONNONFILOSOFIT.


Ensimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti
_miletoslaisen Thaleen_, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta.
»Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.»
Tämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.

Tekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt
runsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja
babylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet,
niin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan
täydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585
e.Kr.[80]

Filosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä
ottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla.
Sillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä
myös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään
keihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»

Tuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki
lauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu
hänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten
ravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.

Thaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi
silmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä,
kun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan
ilmiöiden moninaisuuden pohjalla on _yhteys_. Puhtaan ajatuksen tietä
Thales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin
nähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja
laskettu _metafysiikalle_, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä
perustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana
tarve _selittää_ maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla.
Itämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää»,
— sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on
pappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että
»ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen
älylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme
ihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.

       *       *       *       *       *

Thales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta
kaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi
_Anaksiménēs_, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja
liikkuvampaa ainetta, _ilmaa_. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi
ja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma
tiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria.
Hän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat
tihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä,
milloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa,
kuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin
olla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on
saattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt
siinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa
kaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.»
Hän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota
vedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman
koko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja
ruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.

       *       *       *       *       *

Vielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas
ja ystävä _Anaksimandros_. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita
kovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään
alkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei
voinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen
muuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin
sen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken
pohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä
ja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät»
aineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden
erilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka
voidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin
eristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen.
Että kaikkien olioitten täytyy hävitä on _rangaistus_ siitä, että
ne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten
vaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa
kiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla
oli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi
yksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki
mitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin
Mefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä,
voimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».

Luonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen
siksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista
kehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa _yksityiskohdat_ luonnollisesti
usein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että
alimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen
olivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.

       *       *       *       *       *

Omituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on
_ephesoslainen Herakleitos_. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea
paremmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska
hänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa.
Mutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista —
usein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin
»hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa
niin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä
ymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen
onnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa».
Niin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään
oikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on
barbaarisielu.»

Hänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista
kokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa
maanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos
he menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies,
ja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä
rakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan
miehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän
joukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies
ilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten
keskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana
hallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä.
Mutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa
ylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli
ruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti
päivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän
sijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten
persialaissotien alkuaikoina.

       *       *       *       *       *

Useissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta.
Molempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen
ja kaiken katoavaisuuteen. »_Kaikki virtaa_: panta rhei», on
Herakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi
kahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu
hetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan
laskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä
maailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.

Ilmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta,
joka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä
vesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli
antaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun
ilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli,
elämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos
sanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan
tavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten
uskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon
Herakleitos epäilemättä tunsi.

Kaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja
tämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää:
»Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman
sairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään
olisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen
hän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.»
Tämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan
kaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa
_kilpataistelusta_.

Kaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma
verrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina
verrattuna Jumalaan.»

Ilmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta,
että tuli eli maailmansielu myöskin on »_ikuinen järjestävä järki_.»
Tämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta
luonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja
rankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.

Kansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys,
sitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros,
»pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi
ruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on
kuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua
verenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi
jälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»




PYTHAGORAS JA PYTHAGORALAISET.


Herakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän
vanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään _Pȳthāgoras_ ja oli
kotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän
oli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi
jalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen
kokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä
vahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat
samalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset
oppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta.
Filosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä
ihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies
vain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa
tapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä
palvottiin melkein kuin puolijumalaa.

Ja epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri
ominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt.
Hän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja
astronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten
tutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.

Tästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen
elämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen
hämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei
milloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti
oppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy
tyytyä _heidän_ antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden
nojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja
— »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden
jättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin
filosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka
käytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden
ystävä».

Runsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla
matkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden
kotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit
tunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin
sanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä
juhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia
hänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan
viittaavat myös itämaiseen alkuperään.

Pythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys
oli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja
pysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään
muukaan neljästä alkuaineesta, vaan _luvut_, matemaattiset suhteet.
»Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan
lienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset
soinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on
riippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön
tehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli _akustiikan_ perustaja, sen
fysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin
sävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua
ja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä,
joka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla
ja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen,
että nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja _kaikelle_ tässä
maailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin
ja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä
innostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se
maailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit
niin innokkaasti olivat etsineet.[86]

Mutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin
määrättyjä, kappaleitten välisiä _suhteita_. Miten pythagoralaiset
saattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä _olemuksena_ ja
_aiheuttajana_? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä
ylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen
kaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä,
korkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli,
mitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.

Kreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa
toisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme
esineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on
selvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio
vailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen,
geometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat
_viivat_, jotka ovat pinnan rajoina, ja _pisteet_, jotka rajoittavat
viivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he
ajattelivat geometrisen kappaleen _rakentuneeksi_ pinnoista, viivoista
ja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin
antaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan
3 ja kappaleen 4.

Harmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun
muassa kuuluisaan oppiin _sfäärien harmoniasta_. Jokainen nopeasti
liikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen
liikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin
kauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja
synnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta
voi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen
Gomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään
kreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää
maailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua
tätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina
syntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka
päivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee
kuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan
nimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai
laadussa.

Mutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista
maailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin
ilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta
ja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8,
oktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta
verestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla
parillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on
5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman
luvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä
lukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin
olevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja
samoin myös luku 7.

Mutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän
ensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat
sitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella
nelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli
tunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.

Pythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka
tunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää
tuntematta sen lukua.»

Parittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita
muodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja
valo, paha ja hyvä j.n.e.

Niin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi
oli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty
_ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi_, oli samalla kertaa suuri
mystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan
valtavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta,
joka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle
uskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan
ennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan
oikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse
on sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä
haihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä
sanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.

Pythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää,
kuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu
on sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena
eräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi
kiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin
puhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten
tarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu
elää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän
_sielunvaellusopin_ rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen
oppi _kaiken palaamisesta_ »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on
suunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen
vuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi
ainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.

Monia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä
juosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei
pidä syödä sydäntään»: ei harmitella.

       *       *       *       *       *

Krotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen
vaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä
päivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti
ajan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden,
jotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta
pääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista
vastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen
vierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti
Krotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500.
Yksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai
surmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat
eri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä
oppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli
pythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti
siellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan
ja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian
yhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.

       *       *       *       *       *

Ajattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen
filosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun
historiassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset
edistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta
aistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan
päässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin
pythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman
ja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se
maailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.




ELEALAISET.


Ken noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin
välttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa
soittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan
ammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen
otsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli
syntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli
taistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän
lähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä
_Eleassa_ Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen
iäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.

Yhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos
hän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo,
onkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi!
Sellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat
tehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen
kuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen
mielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja
hevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä
kuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen
jumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on
laita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla
inhimillisiä vikoja ja heikkouksia.

Erinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa
kulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana
ansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan
jumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan
ihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä
parempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja
puolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus,
Hephaistos ja Athene.

Päinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole
»kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on
maailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla;
hän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen
käsitys jumaluudesta on kohonnut _panteismiksi_; Jumala on hänelle
persoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman
ykseys on hänelle Jumala.

       *       *       *       *       *

Ksenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia
Elean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa
oli nimeltään _Parménidēs_. Opettajansa tavoin Parmenides erotti
jyrkästi toisaalta _filosofisen ajattelun_ ja toisaalta _yleisen
mielipiteen_. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon
suhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen
ajattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin
havaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin
kaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen
olemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton
»muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen
todellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme.
Parmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla,
mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan
hän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten
muuttumista ja vaihtelua _oleellisena_. Parmenides sitävastoin
nimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi
harhakuvaksi, »_olemattomaksi_», kun taas sisäinen, oikea todellisuus,
»_olevainen_», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua
eikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen
perustava oppilauselma kuuluu näin: »_Olevainen on; olematon ei ole_.»
Itse asiassa _ei ole_ mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun
meistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden
siirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon
on vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella
varmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa
tietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty
oppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»

Parmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on
aikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas
kaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus
ja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä
henkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista
aurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse
eivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet
lirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään
muuta kuin ainoastaan sen, että se _on_. Sillä heti kuin lisäämme sille
jonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen
»olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.

Parmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle,
jonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat
ajattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian
alkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä
yleensä.

       *       *       *       *       *

Kuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään
Parmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä,
että kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen
kansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli
kautta koko Hellaan.

Mutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä
_Zēnōn_, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä
aineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean
valtiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan
tehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman.
Mutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että
saavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.

Filosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina _dialektiikassa_,
taidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset
näyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja
vakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään
ja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan
vastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te
nauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi.
Mutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden
jyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi
putoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat
kymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään
ääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki
yhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon
kysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa
aikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka,
että kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure!
Sehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme
luotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»

Melkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän
mahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta,
esitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan
summa tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että
yksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa
_ei ole_ = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin
se on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta
kymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu.
Vaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon
on kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä
aistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin
esimerkillään viitannut siihen, miten _monimutkaisia_ näennäisesti
niin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen
havainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia
toisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin
esine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota
sellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden
tekoon _psykologian_ alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen
palveluksen.

Mutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän
kääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt
vaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette»,
hän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin
senvuoksi, että hän on selittänyt kaiken _liikkeen_ olevan ainoastaan
näennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike
on suorastaan _mahdotonta_. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka
teidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä
se on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine
ei ole liikkeessä, vaan _lepää_. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton
siksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki
liike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»

Tämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se
piilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella
taukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen
jakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa
liikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä
murto-osana, ole _samassa_ paikassa — se on aina siirtymässä paikasta
toiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta,
joka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.

Kuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka
nimenä on »_Akhilleus ja kilpikonna_». Merenjumalatar Thetiksen
nopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan
olennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on
pienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A
reittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden
vuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin
kilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B,
on kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt
C:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D,
on kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu
jatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin
niin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi
koskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että
kilpikonna on pikajuoksijan _edellä_.

Tämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin
dialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka
on 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä,
jolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut
3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt,
ei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 +
1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua
1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut
osiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.

Zenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että _on mahdotonta
kulkea jotakin määrättyä matkaa_. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy
ensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o.
koko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis
1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e.
loppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti,
aina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän
pieni.

Tällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt
aivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa
elealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen
teoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken
tiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää,
kun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.

Positiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä
suhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka-
ja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista
analyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.

       *       *       *       *       *

Miten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt
Ksenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä
jumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman
monivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia
yleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat
henkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää
ihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän
rauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä
suhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz
sanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen
painijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui
ja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä
on jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen,
tiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto
olivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä
kreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi
jokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne
uudelleen yhtyivät toisiinsa.




MYÖHEMMÄN AJAN LUONNONFILOSOFIT.


Kaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa,
jotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti
olivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.

_Empedokles_, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin
ylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen
vastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään
Akragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa
olisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa
luontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille,
joka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen —
olen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna,
laakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri,
maata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä
hän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen
taudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja
nähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen,
joka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.

Ajattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja
Herakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja
asettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä
peräisin yleisesti tunnustettu käsitys »_neljästä alkuaineesta_.»
Kun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja
eliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat
kuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän
alkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen
eroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on
_rakkaus_, erottava _viha_. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen
kaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta,
ja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella
oli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen
yhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena.
Kaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden
latvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti
hedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi
sinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!»
hän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee,
Empedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.

Tarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus
hänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien
uskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen
korkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä
ei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja
hänelle kannetaan uhreja.

Toinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen
vaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa
hänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin
kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen
päättänyt päivänsä Peloponnesoksella.

       *       *       *       *       *

_Anaksagoras_ muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti
Empedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan
mielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän
järki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä
ja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö
maalliset asiansa.

Anaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli
noin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes
miespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen
mukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.

Empedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja
häviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta
kuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän
ei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän
monia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on
näitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia.
Kun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja
karvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että
ravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia.
»Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia
perusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien
aineitten erilaisuudet sisältyvät.

Sen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen
maailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta
hän käyttää nimeä _Nous_, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka
lähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta
hienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin
määriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri
esineet perusmassasta.

Tässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle.
Lähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta
»ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan
merkkejä jo Anaksimandroksella. ²

       *       *       *       *       *

Nyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja
johdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan
perustajaan, _Dēmōkrítokseen_, joka oli kotoisin Abderan kaupungista
Traakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia
valistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin
ruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä
suinkin voi keksiä.

Mutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen
historiassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien
joukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus.
Kuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja
tämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi.
Mikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen,
jota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä
yksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian
kuninkaaksi», hän sanoo.

Elealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet,
sellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin
itseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen,
makea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme
aikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin _atomit_ ja
tyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin
perustaja.

Sana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki
on muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri,
haju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat
toisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat
ikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät
toisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman
muodostumiselle.

Demokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle
ei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole
tilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain
persoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]

Mutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei
kylläkään sen _olemassaoloa_, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan
aineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan
atomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne
atomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia
kuin ne, jotka muodostavat ruumiin.

Aistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät,
hän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on
kokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta
erkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia
hiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.

Filosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen
_etiikan_ perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan
kyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne
uskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut
kaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa
muoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka
on eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö
on: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, _mielen tasapainon_.»
Ja miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme
katoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista
ja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten
kunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain
silmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen
samaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin:
»Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi
mielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin
köyhyys.»

Mielen tasapainon edellytyksenä on _hyvä omatunto_. Siitä ovat
sitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja
mielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina
iloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja
itsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin
— ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee
pelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta —
ei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.


Kirjallisuutta tähän ja toisiin lukuihin:

Theodor Gomperz, Griechische Denker: 2 nid. (laajat
kirjallisuusluettelot).

Eduard Zeller, Die Philosophie der Griechen: 6 nid.

V. Brochard, Études de philosophie ancienne et de philosophie moderne.

John Burnet, Greek philosophy.

Léon Robin, La pensée grecque et les origines de l’esprit scientifique.

Alf Ahlberg, Filosofins historia: 2 osaa ilm.

Hans Larsson, Den grekiska filosofin.

H. Diels, Die Fragmente des Vorsokratiker.

Karl Joel, Der Ursprung der Naturphilosophie aus dem Geiste der Mystik.

Wilhelm Nestle, Die Vorsokratiker.

Friedrich Nietzsche, Die philosophie im tragischen Zeitalter der
Griechen.

Malte Jacobsson, Naturens lag.

Fr. A. Lange, Materialismens historia: nid. I; ruotsiksi kääntänyt Efr.
Sköld.




KREIKKALAISEN LYRIIKAN LOISTOAIKA.


Suuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet
alkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun
keskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja
olisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota
ei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi
voinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut
menneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi
aika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen
aika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi.
Vastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus
varsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko
olemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin
kuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet
toteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että
kansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa
persoonallisuuttaan. Tyyni, _kertova_ homerinen runo ei enää tyydytä
heidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa
muotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän
arvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen
yksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo _lyyrillinen_ runous.

Valitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa.
Useimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain
katkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija
ja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut
niitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo,
»katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme
suurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan
tasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen
muureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt...
Kirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin
taidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja
kaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin
sellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin
täytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää
runoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin
kirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei
löydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta;
ja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella
innolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa
on ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden
katkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet
kreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on _Pāros-saarelta kotoisin
oleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti
subjektiivinen runoilija_, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa
näemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä
erottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen
sijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan;
omat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen
kiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua
hänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin
vaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten
välisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai
ainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä.
Hänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut
myöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja
kirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin
janoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa
heitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa
onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta
esimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa
voidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren
Arkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä
ystäviään.

Muuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian,
mutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa
lupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi
sepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät
häväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että
kaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei
heillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden
laita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa,
miten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja
pidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana
samaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän
oli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti
verta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä
tekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki
mielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja
vaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa
asuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään
heinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen
siipiin tartutaan.

Runoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen
elämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana
ritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia;
hän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä
taisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä;
uhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja
joka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten
seurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut
itseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti
turvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä
nauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden
ja paljoa paremman.»

Paroslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja
alallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan
joonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin
rotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä
huomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa
suhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.

       *       *       *       *       *

Arkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten
loukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa
leimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.

Theognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat
kiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta,
jotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan
naapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon.
Theogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin
maanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin
lehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa.
Silloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä»
kohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä,
kun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen
ja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli
runoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei
voinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty
»halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan
tuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:

    »Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa!
    Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!

Hänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi
olla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja
»huonoihin».

    »Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin;
    nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää.
    Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa,
     kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»

Yleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä,
leppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine
luokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:

    »Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee,
    vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas.
    — — —
    Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton
     maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»

Mutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt
lyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti
haihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin
polvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä
vanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen
osa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen _runoihinsa_ ei
hävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,

    »Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas
    Soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»

       *       *       *       *       *

Joonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman
nuorempi aikalainen _Mimnermos_, jossa ilmenee tämän ailahtelevan
kansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy
kaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian
helleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän
kaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen
synkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän
vallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen
elämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja
hänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla
rakastettu. Mimnermos on _elegian_, valitusrunon, luoja.

Herkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin _lesboslaisen
laulajakoulukunnan_ keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien
mieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa,
_Alkaios_ ja _Sappho_, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat
siellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa _juoma_- ja
_rakkauslauluistaan_. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi
runsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli
vanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä
onnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella
järjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa
he itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.

Ei ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta
kohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten
Arkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja
sotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä.
Hänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen
kunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita
hyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja
tyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu
etelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön
ja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä
viehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas
juomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai
viikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan,
suurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana
nimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon
kiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas,
siveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli
tahrattu?

Todennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on
vaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on
laulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti
kuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali,
jonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen
vaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen
kotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen
kuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään
voinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä
seikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi _meidän_
siveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän
täytti _senaikaisten lesboslaisten_ siveelliset vaatimukset, ja että
hän oli heitä paljon nerokkaampi.

»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios
lauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden
vuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja
tuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.

Tulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta,
vaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja
tuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.

    »Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
     niin puhe puuttuu,
    kieli kangistuu, tulivirta vieno
    kautta suonten soutavi kaikkianne,
    silmä himmentyy, kohisee ja soipi
     korvani silloin.
    Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
    ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
    kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
     kaikk' elon karva.»

Sapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä,
joka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen
Odysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt
aistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon
ilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset
huvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia
avomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä
vain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen
porton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle
yleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja
oman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan
kertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen
Phaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän
surmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat
häikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan
tunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden
koomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka
ennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.

Asianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista
Phaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru,
jota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole
Lesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut
olla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta
tuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen
rakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka
eli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita,
jotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli
tämän maan kamaralla.

Sapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen,
että ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata
asemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa
nainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut
ottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta
vähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen
naisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta
ja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon
nuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan
ja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä
kuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä
rakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo
sellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on
hänen luomansa.

Suuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää,
kun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli
myöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa
hääjuhlissa.

       *       *       *       *       *

Jälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa
lesboslainen Alkaios, vaan joonialainen _Anakréōn_. »Anakreonilainen
hurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina
ovat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin
nimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».

Lesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero,
sanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan,
jälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti
nimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja
kauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä
nautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan
runoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin.
Mutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan
teltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin
huulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka
on ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.»
Anakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat
koristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa
mässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa
viiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa
ja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin
tapainen juomasankari tyytyy siihen.

Anakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti
ovat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen
kunniaksi:

    »Sai härkä sarvet, hepo
     kaviot, jalat nopsat
    sai jänis, hirmuhampaat
    sai jalopeura, kala
    sai uimataidon, lintu
     sai siipilentimensä,
    mies urhomielen, joka
    ei ole naisen osa.
    Mi häll' on osa? _Kauneus_.
     Ei kilpeä niin vahvaa,
    ei keihästä niin tuimaa,
    tulen ja teräksenkin
     ihana nainen voittaa».

       *       *       *       *       *

Erikoisen lajin lyriikkaa muodostaa _epigrammi_. Epigrammi merkitsee
päällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat
jo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin
_hautakiviin_, ja _omistuskirjoitukset_, jotka liittyivät jumalille
annettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe
(distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä
mainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista
siten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa
kirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys
ja ytimekkyys.

Tämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien
kirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana,
ja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai
joutohetkien ajanviete.

»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu
kivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät
kuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten
kreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai
tulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä,
puhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»

Ensinnäkin muutamia sanoja _uhrilahjoihin_ liittyvistä epigrammeista.
Jumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva
soturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan
alttarille seuraavin sanoin:

    »Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti!
    Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun
    vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun;
     mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön

Päättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka
todennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:

    »Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas,
    jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon
    peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan
     katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»

Sivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat _hautakirjoitukset_.
Ne suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja
elämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset
kirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan
kuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:

    »Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti,
    Ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»

Niin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan
Hippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten
hautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella.
Yksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien
muistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain
luona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²

Väkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen
mielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen
kuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut
kauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja
luut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien
ympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien
huuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa.
Usein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille
merenkulkijoille.

Kauneimpia hukkuneille omistettuja epigrammeja on seuraava:

    »Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon,
    aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei.
    Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa,
     tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»

Paimenesta, jonka salama oli surmannut, piirrettiin seuraava
hautakirjoitus:

    »Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma,
    lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan.
    Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu:
     löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»

Välistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä
tai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.

Kuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan,
hiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu
nuoren tytön hautasäkeistö:

    »Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet
    Mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»

Tai

    »Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika.
    Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»

Nuorukaisista ja tytöistä sanotaan piirtokirjoituksissa usein:

    »Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna
    Kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»

Kaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa
lohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:

    »Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas,
     mielin muisleliainn maksaos vuosien työt.
    Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas,
    viinin versoja myös kaunona kasvelemaan.
     Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille
    hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän.
    Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille,
     kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»

Valoisa on seuraavanlaatuistenkin hautarunojen mieliala:

    »Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä.
    Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity,
     sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»

    »Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia,
    hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan.
    Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan
     kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»

Aurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja
hautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.

       *       *       *       *       *

Se lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista
ja joonialaista; mutta tätä runoutta oli _doorilainenkin_ muoto,
ja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen
leima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja
subjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa.
Aiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen
tanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti,
eivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja
käsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota
kuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.

Musiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä
oratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on
vaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä,
mutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme
kykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista
_Pindarosta_, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa
syvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren
ja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti
sanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän
täytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin
perustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä
musiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.

Pindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä
eräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että
runoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja
luo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat
siinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet
unohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja
muita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän
aikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen,
ole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa,
risteyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen
laulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata
löytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa
jännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki
nuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu
on vaivalloista kuin vuorellenousu.

Rohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta
nauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden _rytmistä_; mutta
nykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua
eikä voimaa.

Melkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten
kilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron
laulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen
kotikaupungissaan.

Näytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä
laulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin
leikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa.
Voittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen
oli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen
uutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan
porvarina.

    Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa
     tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs
    kuoro juhlasalihin käy;
    laulaja pyytää merkkiäs, kun
     kielet viritetään ja riemu alkaa.
    Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii
    unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan,
     sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;

    pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven
     lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon,
    sävelten taikavoimalla saat
    sen selän laineina aaltoamaan.
     Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää
    ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu,
    sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan
     Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.

    Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki,
     jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, —
    niin myös kuilussa Tartaroon[97]
    Typhon[98] raivokas kahleissaan,
     hän, joka satapäisenä kasvoi kerran
    saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa
    Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu
     jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].

    Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli:
     jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee,
    mutta öisin puhaltaen
    punainen liekki sinkoaa
     kauas merelle murskatut kalliolohkot.
    Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan,
    ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi.
     Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin

    ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla
    kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat.
    Jospa ma aina sun suosios, Zeus,
    omaisin, sun, joka ojennat
     ikeesi saaren laelta korkealta.

    Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas,
    saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus
     valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.

Runoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta
hän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin
ominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut
uuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen
velvollisuuksistaan:

    »... Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden,
     sanasi tao totuuden alasimella!
    Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa.
    On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran
    niin häpeäs kuin kunniaskin.
     — — —

    Ainoastaan maineen ääni kertoo
     vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan,
    kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos;
    Falaris, joka kuparisessa
    härässä uhrinsa poltti, ei
     koskaan vapaudu julmasta maineestansa.

    Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo.
    Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos.
     Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»

Niin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin
voitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan
ominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.

       *       *       *       *       *

Kun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi
voinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan
loistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama
seuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä
runoutta.


Kirjallisuutta:

Emil Zilliacus, Grekisk lyrik.

Emil Zilliacus, Grekiska epigram.

A.B. Drachmann, Pindar som Digter og Menneske.

Frederik Poulsen, Fra Europas Foraar.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Sappho und Simonides.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Pindaros.




LAULURUNOUS JA FILOSOFIA,


mitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa,
että filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat
samoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa
syvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija
että luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin.
Laulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito
kreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta
selvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan
laulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan
väittää, että _filosofiakin_ ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?

Vastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä
ei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin _mietiskellä_ olemassaolon
arvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta.
Kreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman
mielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken
epävakaisuus. _Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa._

Filosofikin on saman voimakkaan _itsetunnon_ valtaama kuin
laulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja
olivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles.
_He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi_. He suorastaan eivät
voi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen
olemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää
uskon sielun vaellukseen.

Sellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa
taakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo:
»_Minä_ ajattelen, _minä_ tarkkaan, _minä_ opetan. _Minä_ tahdon
ilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään
vastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin»
nähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin»
nähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan
kuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja
ylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus
Herakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan
tuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen
Arkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään
laulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin
Ksenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen
ohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen
voimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen
vakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin
kauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi
itsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen
kuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta
mitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!

Älköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä
runouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen
itse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei
toden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka
laulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia
aatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta
ja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä
taistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa
vastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten
Parmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan,
että kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko
näkyväistä maailmaa näkemättömäksi.

Mutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia
abstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero
tosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan
pääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset.
Musiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän
musiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat
filosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien
harmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot
tarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia
siksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt
sitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen
valtaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.






ENSIMMÄINEN SUURI VOIMAINMITTELY IDÄN JA LÄNNEN VÄLILLÄ.




HELLEENIEN VAPAUSTAISTELU.


Tulemme nyt sotiin, joiden ennen kaikkia muita aseittenmittelyitä tuli
ratkaista ihmiskunnan kehitys suureen taisteluun kreikkalaisten ja
persialaisten välillä, länsi- ja itämaiden välillä.

Sodan alkusyyt ovat haettavissa Vähästä-Aasiasta, kreikkalaisten
siirtokuntien alueelta.




ALKUNÄYTELMÄ.


Aina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen
etu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan
ja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa
merellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta
kreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he
itse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin
Kreetan aurinko laski.

Mutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun
joonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen
mahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten
Kroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen
perustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien
seurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen
satraapin alle.

Dareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja
hienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas
oli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi
vapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien
lakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua
maahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä
näytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka
raskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan
käytettäviksi _hänen_ sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan
kalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden
läpikulkiessa.

Lisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten
muistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat
varsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä
jäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan
että Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät
joonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa
vastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat
muistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä
olivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin
pitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan
valloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin,
mikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä
foinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä
kauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella.
Yksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet.
Ensimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus.
Siitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen
siirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset
kaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei
heti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut
tuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville
foinikialaisille.

Tällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että
suurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin
foinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään
kapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan
alaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan
väsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.

Kymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa
Bysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat
melkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella
suoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr.
lakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen
melkein yksinomaan siellä vallalla.

Ja tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen
menettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500
kukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän
Tyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.

Kerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille.
Herodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta
kaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä
siihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden
ja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas-
ja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta
hallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet
Joonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian
kuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.

Näin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien
vapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa
vastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen
tuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian
kreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen
valtion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi
kapinaan. _Aihe_ puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua.
Miletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās.
Tyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella
yksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan
alaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen
kapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä
kansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa
vastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.

Mutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian
valtakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa
auttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä
saivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat
todennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja
viisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten
pääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään
persialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin
he olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia
kehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset
sitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan
vaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat
ottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella
Peloponnesosta.

Siten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli
menestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota
riittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten
laivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten
avata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi
tuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten
koettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja
laivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus
taloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla
aluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta
sitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet
joonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet
yritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan
ja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin
kreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua
kuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja
Miletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista
surmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan
ja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.

Joonialaisten johtoasema helleeniläisessä maailmassa oli loppuun
näytelty.




MÁRATHON.


Kerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja
Sardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt
joonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään
luopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat.
Saatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille
ateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen
palvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista
ateenalaisia!»

Heidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha
palautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle _Datis_-nimiselle miehelle
ja veljensä pojalle _Artapherneelle_ Dareios antoi rankaisuretken
johdon.

Ateenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli
kukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat
kuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren
rannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia
sekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden
puolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen
ateenalaisen nimeltä _Themistokles_, kenties nerokkaimman valtiomiehen,
mitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen _valtiomies_ hän
oli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat
arkontiksi.

Themistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen.
Hänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle:
»Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista,
tulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen
ei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion
asioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja
valppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään
mihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin
siitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin,
hän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän
tosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta
kyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä
ja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää,
tulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä
itsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä
varsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja
opetusta.»

Näin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia
ominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen
maanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka
kykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.

Themistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä,
että tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen
mahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena
kehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten
historiankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi
sanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi
merellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen
onnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä
Peiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä
tuli luja tukikohta laivastolle.

Mutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen
ateenalaissukuinen mies nimeltä _Miltiādés_. Hän oli sen Miltiadeen
veljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen
pienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet
ylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu.
Miltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren
seuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi
harrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles
oli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo
suuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi
enemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät
ammattipolitikoitsijat, joille _puolue_ oli kaikki kaikessa.

Kilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin
todelliseen _vakaumukseen_ Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet
sotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin
meripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut
kansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä
oli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako _vai_ laivasto?» Ja
armeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.

Hänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi
oli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain
puolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.

Kesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja
purjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset
tiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa
pelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen
laivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa
armeijan mukavampaa tietä yli meren.

Vähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat
Attikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut
kuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan
koston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi
ja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita
oli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti
sen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle
_Marathōnin_ tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston
persialaisten ratsuväelle.

Saadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta
lähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo
oli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on
tavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua,
jollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama
vaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä
monta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista
Persian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.

Niin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he
vastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen
Sparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan
seuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22
peninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka
on nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen
sparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista
syistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän
kuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman
onnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet,
siitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu
tuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan
niin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun.
— Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on
voinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen
mittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja.
Vähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.

Mutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä
Plataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15
000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista
todennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.

Persialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut
meille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin
hän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät
kreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän
200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun
kysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli
Aigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että
siihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.

Herodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades
hankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat
eivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin
vihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella
toiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua,
kunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä,
kun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle,
että kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan
päähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä
pikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa
järjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti
käydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli
näet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se
ratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]

Tällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät
olleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen
koommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan,
tikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten
pitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän
yhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi
kokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä
Akhilleuskin.

Niin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet.
Taktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus.
Persialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja
sotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli.
He tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata
ateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat
keskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen
pakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten
maihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta
hurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten
vallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan.
Sillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]

Herodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta
ateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri.
Mutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten
perinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.

Kaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin
itse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata
taistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten
Marathontaistelijain luut lepäävät.

Omin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet
ihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat
ajaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen,
jota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä
oli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa
taistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus
tulevaisuuteen.

Miltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli
paikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi.
»Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.

       *       *       *       *       *

Miltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan
yli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa
ateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä
saaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä
marmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin
ja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia
sakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta,
hän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin
lujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen
ja lähteä takaisin tyhjin toimin.

Marathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin
voitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina,
ja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi
katkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen
ent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan
hän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen
kansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton.
Kun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo
juurtua uudelleen.

Tätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät
hyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli
seurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta
vaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty
makasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat
puhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin
kunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan
syyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja
Kreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi
kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n
talentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades
kuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot
valtionrahastoon.

Eri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän
viimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä
varsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen
piirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan
historiantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin
Miltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston
hänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa,
mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut
ateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen
tuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan
henkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen
johtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle.
Vanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle
voitonhuumauksessa.

Muutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen
oikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan
Paroksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis
oli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.

Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri
ateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi
hirmuvaltiaaksi.

Uudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa
kanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin:
»Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle»
ja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä
ja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina
vihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella
kokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei
käsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei
voinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»

Ei tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan
aiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja
henkilökohtainen kostonhimo, mutta _syytöksen motiivit_ eivät todista
mitään varsinaisesta _syyllisyyskysymyksestä_.

Nekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai
vähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista,
kiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen
arvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko
vaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi
niistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle
annettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän
kerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa
tarpeettomalle vaaralle alttiiksi?

»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden
voineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin
hän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin.
Eivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole
oikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta
luottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että
ensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.

Marathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin
vaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on
suorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille
ja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja
kiittämättömän kansan.»

Mutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä
tuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset
ovat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli
väärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?

»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava
korkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen,
olisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä
älyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä
tapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet
siihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa
Nemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille
vielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen
ylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme
osoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa
ole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä
suuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen,
ylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän
siveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa,
oli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon
pikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.

       *       *       *       *       *

Jotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi
väärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin,
kuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä
_ostrakismos_. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin
haluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä
oli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen
kansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty
epäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen
miehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän
kuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän
kuitenkin sai pitää.

Tämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa
maasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka
kotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa
ostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät
joutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui
muuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue,
jonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin
ostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen
johtajat.[111]




THERMOPYLAI JA SALAMIS.


Oli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä
kostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin
»kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen
helleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian
joonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä
kumosikin hänen poikansa ja seuraajansa _Kserkseen_ sotaretki Kreikkaa
vastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.

Se aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta,
vaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset
kokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin
mahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten
kiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa.
Todellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana
olivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen
kapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän
sai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin.
Vasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin
Kreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide
Eretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien
kansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli
selvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana,
niin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat
valtiollisesti itsenäisiä.

Tulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa
samoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti
_foinikialaistenkin kaupan etuja_ Kreikkalaisten kilpailijat merellä
halusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa
kerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.

Ei nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin,
taistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän
barbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian
ikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten
ajatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä.
Ja suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa
korkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he
olivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan
kansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan
vai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät
itsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan
painostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten
voitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat
joutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja
että ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa
valtioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva
voimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille,
ja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen
»Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki»
on vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi
aavistaakaan.

Tulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei
kuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin
puolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja,
joiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian
valtakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista
puolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt
kilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen
yhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään
saattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat
saaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat
thebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat
yhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa
harjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian
valtakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi
saavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan
voittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia
lannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on,
että helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin
koetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta
muuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä
persialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan
tästä hädästä!

Tämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa,
joista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä
oli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä,
että Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi.
Se fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne
yksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana
kertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se
olisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen
kulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet
kaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties
hyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi
tai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen
—»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi
inhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka
tapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.

Ateenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä,
ei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta
lähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta
kuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen
kuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt
_Themistokleen_ käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen
kansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä
onnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja
Hippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta
onnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei
kuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän
oli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä
vuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin
Themistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia
vastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa.
Hänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä
»oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä
suuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan
tuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli
tavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi
usein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides
saman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan
lahjakkuudessa alempana.

Aristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen
ihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta
kunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles
ei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa
määrin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän _oli_
oikeamielinen, tahtomatta _näyttää_ siltä.

Hänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle
kuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut
kirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen
kiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle
tehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika
vastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan
’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen
liuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.

Kirjoittaja oli Aristeides.

       *       *       *       *       *

Onnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen
laivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan
vuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia.
Kun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan
mukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan
porvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se
isänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle
kuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen
joutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi
innostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.

Themistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan
syville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän
näköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään
vaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, _Aiginan_ saaren
taholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen
maailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto
oli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun
persialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina
kukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten
silmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa
oli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset
olivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot
olivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus
ja häpeä! Se ei saanut jatkua — _sen_ asian Themistokles ainakin
sai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen
mielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin
torjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee
siitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi
kuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli
Themistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan
hän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]

Ateenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä
heillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla
he saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.

Kun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin
ottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman
mukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät
puolustuskannalla.

       *       *       *       *       *

Suurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli
tunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä.
Ihmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä
heikkojakin luonteenpiirteitä.

Kserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua
Kreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet
kreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin
sotajoukoin, että epäonnistumisen _täytyisi_ olla mahdotonta, vieläpä
heidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta
antautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480.
Sitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan
kaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.

Melkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät
suurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset
pitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat
lähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen
heittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten
auttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin
saataisiin mukaan.

Sotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut
miljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen
armeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän
siellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä
elatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja
olihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon
kerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon
kuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun
suurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan
ollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.

Kun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja
laivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen
korkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli
pystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki
koko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot
täynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen
hän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän
sanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä
kuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole
ainoatakaan jäljellä'.»

Kaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo
persialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman
osan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti
kirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari,
jalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet
kilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret
jouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä
oikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan
paljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä
joukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]

Persialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita
sanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai
sairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.

Joukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut
rakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat
valmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos
kertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli
annettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat
sanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi,
koska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi,
tahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet
sillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen
sisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti
vain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli
ainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko
armeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.

Ruokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut
perustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan
ja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista
kiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä
kaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen
sotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt
henkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen
kaivattaa kanavan niemen poikki.

       *       *       *       *       *

Persialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin
uhkaava lumivyöry.[118] _Thermopylain_ solassa,[119] jonka kautta
kulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit
tahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja.
Oita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja
meren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa
edes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen
vuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän
päivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.

Tänne asettui nyt sparttalaisten kuningas _Leōnidās_ noin 5 000
hopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000
perioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan
laivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.

Thermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan
ehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti
Leonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa.
»Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin
persialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät
auringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella
varjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että
hänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään
solasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä
uhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten
heidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille
niin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään
täytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia
Leonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen
Thermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada
apujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän
koittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet,
vaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen.
Silloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset
heitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät
elävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä
vastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin
suuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet
pakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne
persialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin,
että nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt
paremmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla
alalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä
ei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana
heidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan,
jolla hän istui katsellen taistelua.

Se jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa
persialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta
asettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses
sai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan
viholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta
Thermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan
tahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman
silmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi,
miehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]

Heti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului
»kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle.
Päivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat
Phokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi
ollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät
velvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat.
Nyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät
paikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa
selkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, —
jonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa
pian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin
sotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten
mielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli,
että Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa
jäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan
suorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan
heidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän
uhraamistaan tarpeettomana.

Leonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä
edestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena
Spartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa,
menetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin
suunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei
yli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset
sotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa,
vaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla.
Sparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan,
jossa oli seuraava kirjoitus:

    »Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
    käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.»
                                       (Reinin käännös.)

Kerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli
harvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään
maanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten
voisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki
ovat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse,
tehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista
olisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa
mies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin
luonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia
vihollisia vastaan.»

Tähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat
vapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on
hallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi
sinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista,
tulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä
paikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on _laki_.»[123]

Persialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli
heille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen
kannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan.
Kuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti
paikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle
alttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan.
Sotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka
asettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren
länsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin
saarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin
yhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että
kreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo,
kuului 3—400 laivaa.

Themistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin
hämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla
muureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin
kerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat
saada sodan ratkaistuksi merellä.

Ateenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin
saarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan
Attikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen
Akropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.

Themistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko
Ateenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun
Salamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan
alkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen
väestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat
kutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen
Hellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa
kreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian
laivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan.
Mutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan
kiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan
rannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa
tilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen
maanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti
luotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles
oli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti
hyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat,
ja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen.
Jos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma,
kreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet
näkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan
vastaan eikä teitä vastaan.»

Silloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa
kreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä
ensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri
oli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä
salaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun
isänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä
sanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan
pelastamisesta.»

Kun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat
loistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa
puolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen.
Persialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos
sanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse
heidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän
oli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista,
lahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin
hän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän
kysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan
päällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»

Mutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta,
kun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen
päämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat,
puristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä
onnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton
sekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen
enemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko
salmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys
lopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin
menettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös
suunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset
eivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat
joutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa
enimmäkseen uivat Salamiin saarelle.

Kserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät.
Ateenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian
uljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen
sanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä
komeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen
eikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä,
jotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.»
Nyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen
tehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan
enää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään
ja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin
luona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin
idän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.

Jos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja
heti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne
voittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat
aseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko,
että hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi
täytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko
hänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.

Mutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet
miellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos
Kreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten
sparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana
vuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta
puolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti
pois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin,
mutta pääjoukon hän antoi vävynsä _Mardonioksen_ johdolla jäädä
Kreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen
hyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään
eivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat
Kserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat
kärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta
ruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun
suurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt
olivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja
kuljetti joukot salmen yli.

       *       *       *       *       *

Persialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä
suunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään,
niiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa
oli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin
kreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli
valloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli
saanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat
sen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti
vain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos,
myöskin joutuisi persialaisten valtaan.

Kserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian
kaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia,
niin etteivät he enää nousisi kapinaan.




PLATAIA JA MYKALE.


Keväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja,
kun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran
asukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa
Salamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään
ateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton
persialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten
laivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan
neuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet
katkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen
maankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli
muuttunut intohimoksi, raivoksi.

Kun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat
persialaiset Ateenan toistamiseen.

Mutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset
jättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan
muussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta
sparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan.
Siihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista.
Sparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi
persialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla
Mardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle,
ja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla
merkitystä.

Kuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset
peräytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo,
missä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan.
Kreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan
oivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin
uhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin.
Luvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin
persialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri
ollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli
erinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu
ja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti
horjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi
seuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten
keskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen
sotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä:
»Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut
eikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään
sotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»

Tällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat
oikeata _sotilassäätyä_, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan
kuin ammattiinsa _eikä tuntenut pakokauhua_. Sitä ei myöskään heidän
ylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä.
Tosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka
muodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa
armeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat
hänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa
kuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat
voimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi
suljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen
Mardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille
pakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian
puolelle.

Voittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis.
Pausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita
ja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet
osaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.

Kreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli
oivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa
tarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä.
Thebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja
kilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun
ateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset
pakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.

»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen
murhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt
ratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa
oli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras
vihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva.
Kuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan
kaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.

Useita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen
uhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on
mahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla
oli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman
Themistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian
luona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli
erittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut
tulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi,
edellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen
suuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja
pienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa
persialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu
kreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää,
että tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien
välinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi.
Ainoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi
sotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli
oikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon
vimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen
tuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus,
joutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.

       *       *       *       *       *

Pian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston
jäännökset olivat tuhoutuneet _Mykálēn_ niemimaan kohdalla Samos-saaren
edustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti
vallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli
ankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja
persialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat
Samos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä
Mykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä
joonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.

Persialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia
kohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän
laivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten.
Pelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin
lienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen
rannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin
ympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä
säikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen
vihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa,
sytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran
lähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat
pakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian
taistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli
samansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä
oli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta
näet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi
yhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten _helleenien taistelu
persialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi_.




LÄNSIHELLEENIEN VAPAUSTAISTELUT.


_Sisilian_ kreikkalaiset eivät olleet ottaneet osaa heimolaistensa
taisteluun persialaisia vastaan, mutta heillä oli itsellään itämainen
vihollinen, jota vastaan heidän täytyi puolustaa hellenismiä ja omaa
itsenäisyyttään, nimittäin seemiläiset _karthagolaiset_. Nämä kävivät
entistä vaarallisemmiksi, kun he näihin aikoihin tekivät liiton
_etruskien_ kanssa, jotka silloin olivat Italian voimakkain sekä maa-
että merivalta. Liiton tarkoituksena oli vastustaa kreikkalaisia
kauppakilpailijoita läntisellä Välimerellä.

Sen sijaan, että olisivat yhteisvoimin vastustaneet yhteistä
vihollistaan, suuri osa Sisilian, kuten emämaankin, kreikkalaisista
yhdyskunnista oli tukkanuottasilla keskenään. Sellaisten pikkukahakkain
tuloksia oli esim. kukoistavan Sybariksen hävitys.

Sisiliassa sopu kuitenkin aikaa myöten parani, mutta se ei johtunut
helleenien hyvästä tahdosta, vaan siitä, että voimakkaat tyrannit
anastivat valtaansa useimmat saaren kreikkalaisista siirtokunnista.
Siihen aikaan, jolloin Kreikan emämaa kävi vapaustaisteluaan
persialaisia vastaan, oli valta jakautunut etupäässä kahden tyrannin
kesken, joista toinen oli Syrakusan tyranni _Gelōn_, toinen hänen
appensa _Thērōn_ Akragaasta. Gelon oli erinomaisen tarmokas mies,
etevä sotapäällikköjä olojen järjestelijä, mutta häikäilemätön ja
mielivaltainen, kuten vain sisilialainen tyranni saattoi olla. Kaikki
esteet, joita hänen tielleen osui, tallasi hän maahan.

Himérassa saaren pohjoisrannikolla oli myös muuan tyranni. Kun Theron
karkoitti hänet maanpakoon, ei häntä vähääkään arveluttanut pyytää
apua karthagolaisilta, jotka olivat kreikkalaisten verivihollisia.
Nämä käyttivät ihastuneina hyväkseen tilaisuutta päästä sekaantumaan
kilpailijainsa keskinäisiin riitaisuuksiin ja lähettivät Himeraa
piirittämään voimakkaan sotajoukon päällikkönsä _Hamilkarin_ johdolla,
joka oli karthagolaisen sotalaitoksen luoja. Mutta silloin Gelon riensi
appensa avuksi ja tuotti Karthagon armeijalle musertavan tappion
_Himeran_ luona samana vuonna — kansan suussa säilyneitten tietojen
mukaan samana päivänäkin — kuin Salamiin taistelu.[129] Hamilkarin
kerrotaan koko taistelun ajan uhranneen jumalille eläimiä, ja kun hänen
sotajoukkonsa lähti pakoon, kerrotaan hänen itsensä heittäytyneen
uhrituleen.

Saadessaan tiedon tappiosta karthagolaiset lähettivät heti
sanansaattajia Syrakusaan hieromaan rauhaa. He näet pelkäsivät, että
Gelon muuten ahdistaisi heitä heidän omalla alueellaan. Gelonille oli
myöskin edullista solmia rauha karthagolaisten kanssa, koska Kreikassa
käyty suuri taistelu oli vielä ratkaisematta. Hän myönsikin heille
rauhan 2 000 hopeatalentin suuruista vahingonkorvausta vastaan.[130]

Kuuden vuoden kuluttua sisilialaisten ja etruskien välillä käytiin
yhtä ratkaiseva meritaistelu _Kýmēn_[131] luona. Se päättyi etruskien
merivoiman täydelliseen häviöön.[132] Syrakusaa voitiin nyt pitää
Tyrrhenanmeren valtiaana, niinkuin Ateena hallitsi Aigeianmerta.

Nämä tapaukset masensivat karthagolaisia niin suuresti, että
he vasta pari miespolvea myöhemmin uskalsivat uudelleen ryhtyä
hyökkäyspolitiikkaan kreikkalaisia vastaan. Kymen taistelulla oli
se maailmanhistoriallinen merkitys, että se ratkaisevasti vapautti
latinalaiset etruskeista ja laski siten Rooman valta-aseman varsinaisen
perustuksen.

       *       *       *       *       *

Näin oli helleeninen sivistys sekä idässä että lännessä taistellen
vapautunut itämaisesta kulttuurista.


Kirjallisuutta, joka kuuluu tähän ja seuraavaan osastoon:

Thukydides, Historie, overset og oplyst ved Anmærkninger av M.Cl.
Gertz. (On myös Hårdhin suomennos »Peloponneesolais-sota».)

Adolf Bauer, Die Griechischen Kriegsaltertümer (Laaja
kirjallisuusluettelo).

Hans Delbrück, Die Perserkriege und die Burgunderkriege.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst im Rahmen der politischen
Geschichte: nid. I.

H. Droysen, Heerwesen und Kriegsführung der Griechen (Laajat
kirjallisuusviitteet).

G.B. Grundy, The great Persian war.

Johannes Kromayer, Antike Schlachlfelder: nid. IV (Laajat
kirjallisuusluettelot).

Tätä lukua varten:

Adolf Bauer, Themistokles.

Max Duncker, Die Schlacht von Marathon (Heinrich von Sybelin
julkaisemassa »Historische Zeitschriftissä» 1881).

Thomas Lenschau, Zur Geschichte Ioniens (Klio. Beiträge zur alter
Geschichte herausg. von C.F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann: nid. XIII).

Richard Nordin, Die äussere Politik Spartas zur Zeit der ersten
Perserkriege.

Richard Nordin, Studien in der Themistoklesfrage.






HELLEENIT RYHTYVÄT HYÖKKÄÄMÄÄN PERSIALAISIA VASTAAN ATEENAN HEGEMONIAN
AIKANA.




ATTIKALAIS-DELOLAINEN LIITTO.


Uskomaton seikka oli tapahtunut: helleenien pieni kansakunta — vieläpä
itse asiassa vain murto-osa siitä — oli voitokkaasti torjunut sekä
maailmaahallitsevan suurkuninkaan että mahtavien karthagolaisten
hyökkäykset. Vapaa kansalaishenki oli loistavasti kestänyt vaikeimman
kaikista koetuksista sparttalaisten rautaisen kurin sekä etevien
valtiomiesten ja sotapäälliköitten johdolla. Ylpeä tietoisuus
urotöitten suorittamisesta, joiden vertaisia maailma ei ollut
nähnyt sankariajan päivistä lähtien, elähdytti kaikkia taisteluun
osaaottaneita kreikkalaisia. Helleenien kansakunta oli taistellut
itselleen ensimmäisen sijan kaikkien maan kansojen joukossa. Kreikan
aseisiin ja Kreikan politiikkaan perustui nyt maailmanhistorian kehitys.

Vasta suuri vaara, jonka kreikkalaiset nyt olivat kokeneet, opetti
heitä oikein arvioimaan niitä aarteita, jotka he olivat olleet vähällä
menettää: vapauttaan ja kansalaisoikeuttaan. Niistä he eivät enää olisi
luopuneet mistään hinnasta. Kaikille helleenien nimeä kantaville oli
äkkiä täysin tietoisesti selvinnyt länsimaisen ja itämaisen sivistyksen
välinen vastakohta.

Vapaussotien voitokasta ratkaisua seurasi voimakas kreikkalainen
kansallistunto, itämaihin nähden ylemmyydentunne, joka ilmeni
helleenien ja »barbaarien» välisenä jyrkkänä vastakohtana. Mutta
menestys ei kuitenkaan kyennyt luomaan yksimielistä Hellasta;
päinvastoin se lisäsi Kreikan valtioiden eripuraisuutta. Aikaisemmin
Spartta oli ollut Hellaan mahtavin valta; mutta persialaissotien
voitoista koitui yhtä suuri kunnia Ateenalle tai oikeastaan Ateenan
johtaville valtiomiehille Miltiadeelle ja Themistokleelle. Sen vuoksi
Ateenan ja Spartan välille syntyi Kreikan hegemoniasta kilpailu, joka
koitui kohtalokkaaksi kaikille sen kansoille. Tämä vastakohta alkoi
ilmetä heti Mykalen taistelun jälkeen. Voitto houkutteli joonialaiset
vapautumaan persialaisten ylivallasta. Ateenalaiset olivat silloin
heidän luonnollisia auttajiaan, ja heidän kanssaan joonialaiset myös
tekivät liiton. Ateenalle ja Kreikan muille merenkulkua harjoittaville
kaupungeille oli mitä tärkeintä persialaisten karkoittaminen
Aigeianmereltä ja Bosporoksen herruuden saavuttaminen, sillä sitä
kautta päästiin Mustan meren rantojen viljavalle kauppa-alueelle.
Sitävastoin ei tullut kysymykseenkään, että sparttalaiset, joilla
itsellään ei ollut mitään laivastoa, olisivat auttaneet joonialaisia.
Peloponnesoksen liiton laivastoa, joka vuonna 478 purjehti
Vähään-Aasiaan, tosin ohjasi _Pausanias_, mutta useimmat laivat tulivat
Ateenasta ja olivat lähinnä _Aristeideen_ päällikkyyden alaisia.

Pausanias oli Plataian voiton jälkeen lähinnä Themistoklesta Kreikan
ylistetyin mies. Uudet voitot ja valloitukset vahvistivat nyt hänen
mainettaan, mutta lisäsivät myöskin hänen itsetuntoaan. Hänen suurin
urotekonsa oli voimakkaan Bysantionin, Mustan meren avaimen, valloitus,
jolloin hän myös lopetti persialaisten vallan Bosporoksessa.

Mutta vapauttaja oli muuttumaisillaan kavaltajaksi. Hillittömänä ja
intohimoisena hänen oli ajan pitkään vaikea mukautua sparttalaiseen
pakkoon. Kotoinen yksinkertaisuus ja niukkuus ei häntä myöskään
miellyttänyt, kun hän oli nähnyt Persian suurmiesten loiston ja
ylellisyyden. Niin hänen mieleensä johtui ajatus pyrkiä persialaisten
avulla Kreikan itsevaltiaaksi. Tosin hän silloin alenisi kuninkaasta
satraapiksi, mutta miten paljon vapaampaa olikaan persialaisen
satraapin elämä kuin kuninkaan, joka aina oli pikkumaisten eforien
silmälläpidon alaisena! Riistettyään persialaisilta Bysantionin hän
toteutti salaiset tuumansa. Thukydidēs kertoo hänen kirjoittaneen
suurkuninkaalle kirjeen pyytäen erästä tämän tyttäristä puolisokseen
palkaksi siitä, että hän tekisi koko Kreikan Persian alusmaaksi.[133]

Kserkseen kerrotaan ihastuneen ja heti lähettäneen erään uskotuista
miehistään neuvottelemaan Pausaniaan kanssa. Tämä vei mukanaan kirjeen,
jossa suurkuningas vakuutti Pausaniaalle ikuista kiitollisuuttaan ja
lupasi antaa hänelle avustukseksi rahaa ja sotajoukkoja, joita hän
saattoi tarvita suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Tämän kirjeen saatuaan Pausaniaan ylpeys ylitti kaikki rajat. Hän
alkoi käyttää itämaista pukua, esiintyi kuin ainakin persialainen
satraappi ja alkoi viettää hurjaa elämää. Spartan liittolaisia hän
loukkasi vallanhimollaan ja laittomuuksillaan. Heidän päälliköltään
hän puhutteli aina tuikealla komentoäänellä eikä hän arkaillut
rangaista heidän sotilaitaan ruoskalla, kun nämä eivät olleet herroille
sparttalaisille kyllin nöyriä ja alistuvaisia. Tältä taustalta
Aristeideen inhimillinen ja oikeamielinen esiintyminen herättää
sitäkin suurempaa myötätuntoa. Tämä mies oli kiireestä kantapäähän
yksinkertainen kansalainen toisten kansalaisten joukossa. Ja mieleltään
yhtä kansanomaiseksi Aristeides kasvatti päällikkötoverinsa, nuoren
_Kimōnin_, Miltiadeen pojan, joka oli ritarillisen miehen perikuva,
kaikille ystävällinen ja hyvänsuopa. Seurauksena oli, että joonialaiset
vihdoin julkisesti nousivat kapinaan sparttalaista amiraalia vastaan ja
tarjoutuivat sen sijaan Aristeideen ja Kimonin päällikkyyden alaisiksi.

Kun hallitus kotona Spartassa kuuli, millaisia rettelöitä Pausanias
oli saanut aikaan, kutsuttiin hänet kiireesti kotiin ja laivastoon
lähetettiin toinen ylipäällikkö. Mutta silloin oli jo liian
myöhäistä. Pausaniaan kopeuden lisäksi myöskin sparttalaisten
jäykkä sotilaallisuus vaikutti vastenmielisesti Aasian vilkkaisiin
ja sivistyksen hienostamiin helleeneihin. Koko joonialaisen
saarimaailman ja Traakian vapautettujen kreikkalaisten kaupunkien
edustajat kääntyivät ateenalaisten puoleen tarjoten heille hegemoniaa.
Ateenalaiset tarttuivat ihastuneina ojennettuun käteen ja perustivat
yhdessä joonialaisten kanssa attikalais-delolaisen meriliiton, jonka
tarkoituksena oli ateenalaisten johdolla vapauttaa Vähän-Aasian
kreikkalaiset persialaisten ikeestä. Uuteen liittoon kuuluivat pian
melkein kaikki Aigeianmeren rannikoilla ja saarilla sijaitsevat
kaupungit, siis suuri yhtenäinen liikennealue. Se oli saanut nimensä
Dēlos-saaresta, jonka vanha Apollonin temppeli oli joonialaisten
keskus.[134] Tässä pyhäkössä pidettiin nyt liittopäivien yhteiset
neuvottelut liiton asioista. Siellä säilytettiin myöskin Ateenan
hoidettavana olevaa liiton sotarahastoa. Se kertyi vuotuisista
veroista, joita niiden valtioiden oli maksettava, jotka eivät halunneet
avustaa liiton laivastoa laivoilla ja miehistöllä. Nämä verot nousivat
noin 25 miljoonaan markkaan meidän nykyisessä rahassamme. Se oli
valtava summa siihen aikaan. Mutta niinpä muukalaisten herruus olikin
ollut joonialaisille opettavainen koulu. Se oli opettanut tällekin
yksilölliselle kansalle, että vapaus voi säilyä vain yksimielisyyden ja
uhrauksien avulla.

       *       *       *       *       *

Sparttalaiset osasivat näennäisesti säilyttää mielen» malttinsa
huonosta onnestaan huolimatta. He kutsuivat siis muitta mutkitta
peloponnesolaiset sotalaivat kotiin. Pohjaltaan he muuten olivat
melkein tyytyväisiä päästyään eroon kalliista merisodasta. Eikä
sitäpaitsi Aasian ilmapiiri ollut terveellinen sparttalaiselle hengelle
— sen oli Pausaniaan esimerkki osoittanut. Oli muitakin kuin hän, jotka
saattoivat siellä turmeltua, ja niin höltyisi kuri, johon Spartan koko
onni ja onnettomuus perustui. Sentähden sparttalaiset eivät oikeastaan
milloinkaan olleet mielellään tehneet sotaretkiä kaukaisiin maihin,
missä ylipäälliköt olivat vailla valtion suoranaista silmälläpitoa
ja oppivat helposti huonoja tapoja. Estääkseen Pausaniaan tapauksen
uudistumasta vastaisuudessa Spartta siitä lähtien kauan kieltäytyi
ottamasta osaa sellaiseen politiikkaan, josta saattoi seurata kauas
emämaasta tehtäviä sotaretkiä, ja jätti Ateenalle persialaissotien
johdon. Spartta luopui valtiollisesta tehtävästä, johon se ei olisi
pystynyt muuttamatta perinpohjin koko olemustaan.

Lujasti järjestetyn sparttalaisen yhteiskunnan ahtaitten rajojen
sisäpuolella ei ollut tilaa uuden ajan vaatimuksille; sen kangistuneet
muodot tekivät kaiken kehityksen mahdottomaksi. Spartasta oli tullut
olevien olojen puolustaja, mutta myöskin kaiken edistyksen vastustaja
Hellaassa. Niin kauan kuin oli kysymyksessä Kreikan puolustaminen,
sparttalaisilla oli kunniassansa historiassa, mutta kun oli ryhdyttävä
hyökkäykseen, silloin liikkuvaisemmat ja seikkailunhaluisemmat
ateenalaiset olivat johdossa.

Siitä syystä helleenisen maailman johtovalta liukui nyt parhaillaan
sparttalaisten käsistä ja siirtyi ateenalaisille. Tämän
lakedaimonilaiset kuitenkin huomasivat vasta myöhemmin; silloin he
yrittivät muulta taholta saada vastapainoa ateenalaisia vastaan,
nimittäin koettamalla lisätä vaikutusvaltaansa keski-Kreikassa.
Toistaiseksi he lohduttautuivat sillä ajatuksella, että tarvittaessa
ateenalaiset voitaisiin milloin tahansa pehmittää siten, että
Peloponnesoksen armeija tekisi hyökkäyksen Attikaan.




PAUSANIAAN SORTUMINEN.


Kun Pausanias kutsuttiin kotiin, hän — ihmeellistä kyllä — totteli.
Mutta se johtui siitä, että hän luotti suureen vaikutusvaltaansa, joka
hänellä oli maanmiestensä keskuudessa. Hänet haastettiin oikeuteen,
mutta mahtavien ystäviensä avulla hänet pääasiassa vapautettiin.
Ylipäällikkyyttä hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Spartassa hän ei
enää viihtynyt, vaan matkusti omasta aloitteestaan Bysantioniin, missä
hän useita vuosia hallitsi tyrannina ja pääsi persialaisten kuninkaan
erikoiseen suosioon sulkemalla Bosporoksen Attikan meriliitolta. Ajan
pitkään tämä kuitenkin kävi hänelle ylivoimaiseksi, ja noin vuonna 470
liiton sotapäällikkö Kimon valloitti hänen asuinpaikkansa. Pausaniaan
itsensä onnistui paeta Persian alueelle ja siellä hän sai toisen
ruhtinaskunnan Troian seuduilla.

Neljän vuoden kuluttua hän kuitenkin sai eforeilta käskyn saapua
viipymättä Sparttaan, sillä uhalla, että häntä muuten kohdeltaisiin
kuin valtion vihollista. On vielä ihmeellisempää kuin edellisellä
kerralla, että hän nyt totteli. Mutta luultavasti hän siten halusi
osoittaa, että hänellä muka oli puhdas omatunto. Sitä paitsi hän
toivoi voivansa tehdä syyttäjänsä vaarattomiksi lahjomalla heidät
Persian kullalla. Hänen matkallaan oli kuitenkin myös suoranaisempiakin
tarkoitusperiä. Todennäköisesti hän aikoi käyttää hyväkseen tuntemaansa
Spartan valtion heikkoa kohtaa, heloottikysymystä, päästäkseen sen
yksinvaltiaaksi ja sitten luovuttaakseen sekä Lakonian että muun
Kreikan Persian kuninkaalle.

Hänen syyttäjiensä oli vaikea päästä häneen käsiksi laillista tietä,
kun heiltä puuttui varmoja todistuksia. Pausanias oli näet ollut
niin varovainen, että oli antanut raivata pois tieltään käyttämänsä
sanansaattajat. Syytetty riemuitsi.

Mutta kun eforeille kerrottiin, että hänellä oli joitakin salakähmäisiä
puuhia heloottien keskuudessa, hän alkoi jälleen menettää varmuutensa.
Ja aivan odottamatta joutui eforien käsiin todistus hänen petollisesta
yhteydestään Persian kuninkaan kanssa. Muuan Pausaniaan uskotuista
jätti eforeille erinomaisen tärkeän kirjeen, jonka tämä oli hänelle
antanut vietäväksi suurkuninkaan asiamiehelle. Mies oli erittäin
kiintynyt Pausaniakseen, eikä hänen päähänsä olisi milloinkaan voinut
pälkähtää tämän kavaltaminen. Mutta kun kirje uskottiin hänelle, hän
oli alkanut miettiä sitä levottomuutta herättävää tosiseikkaa, ettei
ainoakaan Pausaniaan aikaisemmin käyttämistä sanansaattajista ollut
palannut takaisin; ja haluten tälle seikalle selvitystä hän varovasti
avasi käärön. Miltä hänestä mahtoikaan tuntua huomatessaan, että
kirjelmän lopussa vastaanottajaa kehoitettiin surmaamaan sanantuoja!
Hän näytti asiakirjan eforeille, ja nämä järjestivät maankavaltajalle
ansan. He neuvoivat sanansaattajaa pakenemaan erääseen majaan, joka
kuului Poseidonin temppelin alueeseen, ja piiloutuivat itse sinne,
niin että voivat kuulla, mitä siellä keskusteltiin. Pausaniaalle
ilmoitettiin sitten, mitä sanansaattaja oli tehnyt, ja hän kiiruhti
itse temppeliin. Aavistamatta lainkaan kuuntelijoiden läsnäoloa hän
puhui nyt lähetin kanssa avoimesti koko asiasta, vakuutti, ettei
miehellä ohut mitään pelättävää ja kehoitti häntä heti lähtemään
matkaan kirjeineen.

Nyt eforit päättivät vangita Pausaniaan. Mutta muuan heistä oli
antanut hänelle pakenemisvihjauksen. Miten asia nyt lienee ollutkin —
varmaa on vain, että hän pakeni erääseen rakennukseen läheisen Athenen
temppelin alueelle. Eforit antoivat silloin muurata umpeen pyhäkön
portit. Kerrotaan, että hänen vanha äitinsä olisi ollut innokkaimpia
kivien kantamisessa. Jotta voitaisiin valvoa pakolaisen tekoja, eforit
antoivat nostaa pois temppelin katon. Ja kun huomattiin vangin olevan
kuolemaisillaan nälkään, vietiin hänet ulos pyhäkön edustalle, jottei
hänen ruumiinsa saastuttaisi temppeliä. Siellä hän nääntyi ja heitti
henkensä — Plataian muinainen laakeriseppelein kruunattu voittaja.

Pausaniasta suurempi mies joutui myöskin kärsimään hänen häviöstään, se
mies, jonka ansiota oli suurin kaikista kreikkalaisten voitoista.




THEMISTOKLEEN POLITIIKKA PERSIALAISTEN VOITTAMISEN JÄLKEEN JA HÄNEN
TRAAGILLINEN LOPPUNSA.


Themistokles oli Salamiin voiton jälkeen Kreikan suurin ja eniten
ihailtu mies. Sen tunnustivat vieläpä sparttalaisetkin. He kutsuivat
hänet kaupunkiinsa, ja tämä pidättyväinen ja kiitostaan säästävä kansa
pani toimeen ainutlaatuisia kunnianosoituksia. Kerrotaan myöskin, että
kun hän ensimmäisissä olympialaiskisoissa voittonsa jälkeen näyttäytyi
kilparadalla, katsojat eivät lainkaan välittäneet kilpailuista, vaan
näkivät ainoastaan hänet ja tervehtivät häntä kättentaputuksin, missä
ikinä hän kulki. Se oli kukaties hänen elämänsä onnellisin päivä,
ja hän lausui ystävilleen: »Nyt olen saanut korvauksen kaikista
ponnistuksistani Hellaan hyväksi.»

Niin selvänäköinen valtiomies kuin Themistokles ei kuitenkaan voinut
pitää Hellaan tulevaisuutta turvattuna, niin kauan kuin kaksi
tasaväkistä valtiota kilpaili johtovallasta. Hänen päämääränään oli,
että Ateenasta tulisi maan mahtavin valtio, joka ottaisi käsiinsä
helleenien hegemonian. Siitä syystä hän etupäässä ryhtyi ympäröimään
kaupunkia vahvoilla varustuksilla, kun sitä nyt ruvettiin rakentamaan
uudelleen. Mutta heti kuin sparttalaiset saivat vihiä siitä, mitä oli
tekeillä, he alkoivat aavistaa Themistokleen tulevaisuudensuunnitelmia
ja esittivät vastalauseensa sillä tekosyyllä, että lujasti
linnoitetusta Ateenasta saattaisi uudessa sodassa tulla »barbaareille»
tukikohta.

Theba oli tosiaankin aikaisemmin jonkin verran ollut persialaisten
tukikohtana. Mutta ateenalaiset eivät tietenkään alistuneet siihen,
että heidän omiin asioihinsa tällä tavoin sekaannuttiin. Toisaalta he
kuitenkaan eivät uskaltaneet ärsyttää sparttalaisia, niin kauan kuin
muurit vielä olivat keskeneräisiä. Themistokles keksi silloin keinon.
Hänen neuvostaan ateenalaiset sanoivat lähettävänsä vastaukseksi
lähetystön Sparttaan. Themistokles valitutti itsensä tähän lähetystöön
ja lähti heti matkalle. Mutta hän kielsi ateenalaisia lähettämästä
muita jäseniä — ne olivat Aristeides ja muuan toinen mies — ennenkuin
muurit oli ehditty rakentaa niin korkeiksi, että ne kelpaisivat
puolustukseen. Sillä aikaa hän lupasi kyllä pitää huolta asioista.

Kun hän nyt saapui Sparttaan, ei hän lainkaan yrittänyt kiireesti
päästä hallituksen puheille. Aina kuin häneltä kysyttiin, miksi hän ei
sitä tehnyt, hän vastasi vain odottavansa tovereitaan. Hän ei voinut
käsittää, miksi he eivät olleet vielä saapuneet. Heille oli ilmeisesti
sattunut jokin este, mutta varmaan he pian saapuisivat. Sillä aikaa
Ateenan koko väestö, sekä miehet, naiset että lapset uurastivat
muurinrakennustyössä minkä ehtivät.[135] Ja pian siitä saapui huhuja
sparttalaisille. Mutta Themistokles varoitti heitä uskomasta ihmisten
juoruihin ja neuvoi heitä sen sijaan lähettämään joitakuita parhaita
miehiään Ateenaan hankkimaan luotettavia tietoja. Samaan aikaan hän
itse lähetti sinne käskyn pidättää sparttalaiset, kunnes hän itse olisi
palannut, mutta menetellä siinä niin, että se herättäisi huomiota
mahdollisimman vähän.

Samassa saapuivatkin vihdoin Themistokleen toverit tuoden sen
ilahduttavan tiedon, että muuri oli jo tarpeeksi korkea. Silloin
hän heitti pois naamarin. Hän astui Spartan hallituksen eteen ja
selitti suoraan, että Ateena oli jo muureilla ympäröity. »Ja yhtä
vähän», hän lisäsi, »kuin ateenalaiset pyysivät teiltä lupaa silloin,
kun he tekivät rohkean päätöksensä hylätä kaupunkinsa ja nousta
laivoihin, yhtä vähän he nyt tarvitsevat teidän lupaanne kaupunkinsa
linnoittamiseen.»

Tapahtuneeseen tosiasiaan sparttalaiset alistuivat, vaikkakin
sisimmässään napisten. Kostaa Themistokleelle, joka oli heidät
pettänyt, he eivät uskaltaneet, koska hän oli ollut kyllin varovainen
hankkiakseen täyden koskemattomuuden pantin.

Sitten Themistokles sai maanmiehensä varustamaan Peiraieuksen
satamakaupunginkin lujilla varustuksilla. Silloin hän oli voittanut
pelin.

Mutta hän oli myöskin saanut osakseen sparttalaisten verisen vihan ja
se oli vähitellen aiheuttava hänen oman tuhonsa.

       *       *       *       *       *

Themistokleen isänmaallensa suorittamat palvelukset olivat erinomaisen
suuret. Suuri oli myöskin ateenalaisten kiitollisuus — niin kauan
kuin sitä kesti. Niin pysyväistä se kuitenkaan ei ollut, että se ajan
oloon olisi kyennyt vastustamaan hänen valtiollisten vastustajainsa ja
kadehtijainsa houkutuksia. Hänen ja Aristeideen välinen sovinto oli
ollut vain tilapäistä. Hänen vanha vastustajansa näki kernaasti, että
Themistokleskin sai maistaa ostrakismoksen seurauksia. Themistoklesta
vastusti myöskin vaikutusvaltainen puolue, joka tahtoi säilyttää
rauhan ja ystävyyden Spartan kanssa. Tämä suunta sai johtajan uudesta
nousevasta auringosta, _Kimonista_, Miltiadeen pojasta, jonka voittojen
maine yhä enemmän ja enemmän himmensi Themistokleen kunniaa. Lisäksi
tulivat vielä kaikki ne, joita tympäisi se, ettei Themistokles juuri
pannut kynttiläänsä vakan alle, ja joiden mielestä hän senvuoksi hyvin
ansaitsi nolauksen. Eikä hän totta totisesti koettanut välttää yhäkään
ärsyttämästä kadehtijoitansa. Kansankokouksessakin hän voi mäjähyttää
heille vasten kasvoja: »En ymmärrä, miksi teidän sisunne ei anna teidän
jatkuvasti nauttia hyviä töitä samalta mieheltä!»

Suurta paheksumista hän herätti myöskin ahneudellaan, joka tuntui
sitäkin räikeämmältä Aristeideen epäitsekkyyden taustaa vasten.[135]

Niin korvaamaton kuin Themistokles olikin hädän hetkellä, tämä
kunnianhimoinen ja häikäilemätön luonne ei juuri soveltunut levon ja
rauhan päivinä ajan pitkään valtiota johtamaan. Häneltä puuttui sitä
laillisen järjestyksen ymmärtämistä, sitä kunnioitusta toisten oikeutta
ja vastakkaisia mielipiteitä kohtaan, mitä vaaditaan siltä, jonka on
oltava korkeimman valtiovallan edustajana säännöllisissä oloissa.
Kaikkine suurine ominaisuuksineen hänestä tuli yhteiskuntaelämää
häiritsevä aines. Aina hän puuhaili Aristeidesta ja Kimonia vastaan
ja häiritsi hyvää suhdetta Sparttaan. Kotirauhan vuoksi täytyi joko
hänen tai Aristeideen tai Kimonin poistua. Poistettavaksi joutui
Themistokles. Hänet karkoitettiin ostrakismoksella — samoihin aikoihin,
jolloin Pausanias sai poistua Bysantionista. On säilynyt Themistokleen
nimellä varustettu saviliuska siitä äänestyksestä, jolla ateenalaiset
ajoivat maanpakoon sen miehen, joka oli perustanut Ateenan suuruuden.
— Mutta ostrakismoshan ei ollut toki rangaistus — »se oli vain»,
kuten Plutarkhos niin sattuvasti sanoo, »keino, jonka varjossa kateus
sai keventää sydäntään, sai tuntea ilon nöyryyttää ylimpiä ja purkaa
kiukkuansa epäluottamuksensa ilmaisuun.»

Maanpakolainen asettui Argokseen ja ryhtyi siellä yhteyteen Sparttaa
Peloponnesoksella vastustavan puolueen kanssa. Sparttalaiset
katkeroituivat yhä enemmän tälle vaaralliselle miehelle, joka
kaikkialla oli heidän tiellään. Kun Pausaniaan kavallus tuli
ilmi, he iloitsivat ajatuksesta päästä lopultakin käsiksi myös
Themistokleeseen. He lähettivät lähettiläitä Ateenaan syyttäen häntä
sekaantumisesta Pausaniaan vehkeilyihin. Vainajan jälkeenjätössä
piti nimittäin löydetyn kirjeitä, jotka viittasivat siihen. Tämän
johdosta sparttalaiset vaativat samaa rangaistusta Themistokleelle kuin
Pausaniaallekin.

Themistokleen laajasuunnitelmaiseen politiikkaan ei olekaan
soveltumaton olettama, että hän olisi antautunut yhteyteen sen miehen
kanssa, joka sparttalaisten ensimmäisestä miehestä oli muuttunut
heidän hallituksensa vaarallisimmaksi viholliseksi. Mutta ainoastaan
niin pitkälle hän silloin on ollut mukana, kuin oli kysymyksessä
vahingoittaa Sparttaa, Ateenan luonnollista vihollista. Ei tarvinne
sanoakaan, ettei Themistokles ollut osallinen Pausaniaan suunnitelmissa
jättää Kreikka Persian kuninkaalle. Kansalaisilleen osoittamassaan
kirjeessä hän on pukenut sydämensä käsityksen tästä asiasta seuraaviksi
sanoiksi: »Vihamiehenihän ovat aina syyttäneet minua vallanhimosta
ja kyvyttömyydestä ketään muuta tottelemaan. Mutta kuinka olisinkaan
silloin halunnut jättää itseni ja Hellaan barbaarien ja vihollisten
valtaan?» Yhtä kaikki hänen monien vihamiestensä onnistui saada hänet
syytetyksi kansankokouksessa valtiopetoksesta, ja veljellisessä sovussa
ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät miehiä vangitsemaan hänet,
missä hänet tapaisivatkin.

Themistokles vältti kuitenkin pakenemalla heidän aikeensa. Silloin
kansankokous julisti hänet valtionkiroukseen, niin että kuka
hyvänsä sai hänet rankaisematta surmata. Hänen nimensä piirrettiin
maanpetturien häpeäpaaluun, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kuin
villipetoa ateenalaiset ajoivat suurinta poikaansa takaa maasta maahan,
kunnes hänestä lopultakin pakosta tuli se, miksi hänen vihamiehensä
tahtoivat hänet tehdä, ja hän pyrki siihen ainoaan pakopaikkaan, mikä
turvattomalle oli enää avoinna: suurkuninkaan maahan. Hänen luokseen
kokeneet valtiomiehet olivat aina tervetulleita, sillä tilaisuuden
tullen he voisivat tehdä hänelle arvokkaita palveluksia.

Suuri persialaissota oli tuohon aikaan häiriintyneenä. Kserkses oli
vähän aikaisemmin — vuonna 465 — murhattu, ja hänen lähinnä vanhin
poikansa, _Artakserkses_, oli veljenmurhalla raivannut itsellensä
tien valtaistuimelle. Uusi suurkuningas, joka tiesi, miten lahjakas
ja ovela mies maanpakolainen oli, osoitti hänelle suurta kunniaa ja
antoi hänelle ruhtinaskunnan Vähässä-Aasiassa. Täällä hän hallitsi aina
kuolemaansa saakka noin 450. Että hän sai olla rauhassa ateenalaisilta,
riippui siitä, että nämä olivat jälleen joutuneet epäsopuun
sparttalaisten kanssa. Taru kertoo, että hän myrkyllä päätti päivänsä
päästäkseen auttamasta suurkuningasta isänmaataan vastaan. Jonkin aikaa
Artakserkseellä oli ollut tekemistä muissa valtiollisissa kysymyksissä,
mutta vihdoin hän sai vapaat kädet kääntyäkseen kreikkalaisia vastaan,
ja silloin oli Themistokles vaikean ratkaisun edessä.

Niin päättyi sen miehen ura, joka ratkaisevammalla tavalla kuin kukaan
muu helleenisen heimon mies, oli vaikuttanut maailman kehitykseen.
»Hänen elämänsä», sanoo Eduard Meyer, »sattui aikaan, jolloin
maailmanhistorian suurin ratkaisu tapahtui, ja hän määräsi siinä
lopputuloksen. Mutta hänen kävi niinkuin monien muiden valtiomiesten,
jotka vailla monarkin lujaperustaista mahtiasemaa ainoastaan neronsa
voimalla ovat taistelleet itselleen kansansa johdon ja tempaavat
kovakorvaiset joukot mukaansa: hän kohosi niin valtavasti aikalaistensa
yläpuolelle ja näki niin verrattomasti paremmin kuin he, mitä
tuleman piti, että suuri joukko ei jaksanut häntä seurata. Hädän ja
ahdistuksen hetkellä kaikki ryhmittyivät hänen ympärilleen, mutta kun
oli päästy sitten lepoon ja rauhaan ja jokapäiväisen elämän vehkeilyt
ja pikkumaisuudet olivat jälleen alkaneet, silloin joukot kääntyivät
pois hänestä. Mutta mykistyvä ei ole koskaan tuomio, joka kohtaa
ateenalaisia siitä, että he karkoittivat pois ja ajometsästyksin
ahdistivat suurinta miestä, minkä heidän yhteiskuntansa koskaan oli
synnyttänyt.» Themistoklesta kohdanneen oikeusmurhan teki Aristeideen
puolue. Tämä on ruma pilkku »oikeamielisen» muistossa. Se osoittaa,
miten politiikka voi turmella parhaankin luonteen.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisten vapaussodan päivien kaksi loistavinta hahmoa oli
traagillisella tavalla päättänyt päivänsä. Muutama vuosi sen jälkeen
kuoli myöskin Themistokleen vanha kilpailija Aristeides, kaikkien
kansalaistensa kunnioittamana.[137]




KIMON JA PERIKLES KILPAILIJOINA.


Themistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja
vaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies
parhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän
oli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä
hedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille
mennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja
vaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.

Mutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön
lahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein
vähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.

Attikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen
sodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia
voittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä
voimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa
kaupunkia.

Mutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin
varjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen
haluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin
vuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä
ja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta.
Mutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli
heidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi
liittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen
sekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit
olivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen
ateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he _muuttivat liiton varat
Ateenaan_. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa
turvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto
itse asiassa muuttunut _attikalaiseksi valtakunnaksi_ pääkaupunkina
Ateena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja
sen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita
ateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät
mielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena
vain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei
koskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli
selvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti
olisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten
valta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä
täytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus
tai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta
mahdollisuutta ei ollut.

       *       *       *       *       *

Ateenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus
sen _hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi_. Laivaston miehistö
oli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista.
Salamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat
merimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui
meripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain
kansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia
palveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena
seurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.

Kansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta
erikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan
oli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen
johtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa
ja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan
sopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä
Sparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.

Hänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa
maanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa,
mikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli
heloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet
voivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden
keskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta
sorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä
vastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa
maanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet
vyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus
sortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys
lakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen
ja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan.
Liike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää
ateenalaisilta apua.

Ateenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset
oman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti
kenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan
Kreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti
vaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko
kaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä
pitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.»
Se vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen
rientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.

Mutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin
ajatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He
antoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.

Ateenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä
lopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta
purjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen
kaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin
voimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä
ostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten
muutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli
kaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla
oli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti
hallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön
ja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä
joka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän
kunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan
laitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti
runsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse
itsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän
jarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä
ja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen
valtiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus
murha-asioissa.

Täten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja
valta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt
kaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva
nuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja
sivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa,
mukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on
ukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan
lisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina
suutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä
hänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan
vakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä
kuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään
hänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan
hänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi,
salamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän
oli vastustamaton.

Taidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles
sitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä
yrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty
aristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä
tasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet
syyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun
tarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria
totuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen
demokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli
varttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä
vakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit
itsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka
kykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.

Perikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän
ei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon
helmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla.
Hän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista
torille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.

Perikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli
ollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä.
Hänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian,
sekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta
kotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan
_Aspasían_ kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei
voinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä
itsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se
oli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille,
jotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin
emäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän
seuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen
nainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi
Sokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän
hienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti
hänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut
naimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!

       *       *       *       *       *

Kimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka,
eikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu
persialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen
peloponnesolais-liittoa vastaan!»

Spartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina
ja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen
paisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he
olivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja
samalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä
korvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan
asioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden
alinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen
puolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien
taistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.

Ateenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla
tahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi
luonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän
Perikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa
merivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen
edullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä
oli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut.
Hänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä
salassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti
hänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet
ystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan
liiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin
urotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan
itäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä
sopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän
säästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan
etevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.

Perikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön
Susaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut
saada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia
vapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen
päämäärä. Mutta hän lupasi _toistaiseksi luopua käyttämästä
yliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa
Aigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta
ainakin päivän matkan päässä._

Sopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja
voida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles
suostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan
haavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi
kauppayhteys rikkaan Persian kanssa.

Vuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen
suuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin
voittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu,
joka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin,
vaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.

Pari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain
kilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt
veristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Pääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena
Attikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa
toisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin
kauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.

Tähän päättyi n.s. _ensimmäinen peloponnesolaissota_. Sitä oli seuraava
toinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.

Ed. teosten lisäksi:

Kirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische
Mauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).

Wilhelm Vischer, Kleine Schriften, I nide.






PERIKLEEN ONNELLINEN AIKAKAUSI




PERIKLEEN ATEENA.


Ihmetyö oli tosiaankin helleenien voitto Idän sotalaumoista. Että
taistelua niin tarmokkaasti johdettiin, että se saavutti jopa
suurkuninkaan maanrajat, se oli ennen kaikkea ateenalaisten ansio.
Heidän Salamiissa osoittamansa sankaruus ja uhrautuvaisuus saivat
myöskin palkintonsa. Ateenasta tuli koko Kreikan keskus. Voitonriemu
viritti ateenalaisten hengen innoitukseen, joka Perikleen ylevän johdon
aikana teki Akropoliin henkisen suuruuden ikuiseksi tunnuskuvaksi,
kaiken korkean kulttuurin majakaksi.

Suurella valtiomiehellä, jolle kunnia tästä ensi sijassa kuuluu, oli
kansan lujan luottamuksen perusteella valta-asema, yhtä luja kuin
entisillä tyranneilla. Perikles piti, kuten Thukydides sanoo, ohjista
lujin kourin; ja »paljon suuremmassa määrin hän ohjasi kansaa kuin
kansa häntä.» Niin toteutuu täälläkin alituisesti toistunut kokemus,
että todellakin suurelle miehelle merkitsevät virka ja muodollisuudet
vähän hänen oman lahjakkuutensa ja kelvollisuutensa rinnalla. Hän
itse oli vienyt demokratian valtaan, mutta tämä valta osoittautuikin
olevan siinä, että hänen oma tahtonsa pääsi kansan avulla vaikuttamaan.
Mutta se seikka, että hän kykeni _säilyttämään_ valta-asemansa, ei
riippunut kauhupolitiikasta, vaan se johtui siitä arvonannosta, jonka
hänen henkilöllisyytensä herätti, hänen luonteensa nuhteettomuudesta,
hänen terveestä valtioviisaudestaan ja hänen kaikki voittavasta
kaunopuheisuudestaan.

Yhtäläisyydet Perikleen ja jonkun sellaisen tyrannin kuin
Peisistratoksen välillä eivät rajoitu ainoastaan valta-asemaan,
vaan ulottuvat myöskin heidän kulttuuria edistävään toimintaansa.
Erikoisesti he kilpailevat keskenään kaunistamalla Ateenaa ihanilla
rakennuksilla. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Perikles ei empinyt
käyttää hyväksi liittorahastoa. Mutta hänen vastustajansa huomauttivat,
että Ateena saisi huonon maineen koko Kreikassa, kun toiset helleenit
näkisivät, »kuinka kaupunki heidän rahoillaan koristautui turhamaisen
naisen tavoin kullalla ja kalliilla kivillä.» Tähän Perikles vastasi,
että Ateena ei ollut tilivelvollinen liittolaisilleen, niin kauan kuin
sen laivasto suojasi heitä barbaareilta. Ja olivathan Ateenan muurien
sisäpuolella olevat kauneusarvot kaikkien helleenien nimeä kantavien
nautittavissa. Perikleen aika on Kreikanmaan historian kultainen
aikakausi. Silloin puhkesi näytelmärunous kukkaansa kaikkien aikojen ja
kaikkien kansojen voittamattomassa kolmikossa _Aiskhýlos, Sophoklés_ ja
_Euripidēs_. Silloin eli _Hēródotos_, »historian isä», ja Thukýdidēs,
mainioin antiikin historioitsija. Perikleen ystävä _Anaksagōras_ teki
nyt Ateenan filosofian keskusliedeksi, ja vielä enemmän kuuluisaksi
Ateena tuli kaikista filosofeista suurimman, Sokrateen ja hänen, suuren
oppilaansa Platonin kautta, jonka jalo hahmo esiintyy aikakauden
lopulla.

Edellytyksenä niin korkean kulttuurin kukoistukselle Akropoliin
kukkulan ympärille nousseessa pikku kaupungissa oli sittenkin se
kuulumattoman nopea kaupallinen kasvu ja teollisuuden kehitys, joka
seurasi rauhaa ja uudelleen ryhtymistä kauppasuhteisiin Persian kanssa.
Jo Sunionin, Attikan eteläisimmän niemen luona, sai purjehtija ihmeen
ihanalla paikalla sijaitsevasta Poseidonin temppelistä ensi vaikutelman
siitä, että hän lähestyi lukuisten merenkulkijain kaupunkia. Ja kun
hän lähestyi Peiraieusta ja aurinko kultasi Akropoliin, näki hän sen
välkkeen kaupungin suojelusjumalattaren, Pallas Athenen, suunnattoman
suuren kuvapatsaan keihäänkärjestä ja kypäräntöyhdöstä, kuvapatsaan,
jonka Pheidias oli pystyttänyt kaikkein ylimmäksi harjanteelle. Se oli
valettu Marathonin voittosaaliista.

Perikles muutti Akropoliin vertaistaan vailla olevaksi Ateenan
suuruuden muistomerkiksi. Niiden temppelien paikalle, jotka
persialaiset olivat muuttaneet soraläjiksi, rakennettiin nyt mitä
kauneimpia pyhäkköjä, ennen kaikkea vertaansa vailla oleva Parthenon,
»neitsyeellisen asunto», Pallas Athenelle. Ja siellä temppelin
sisällä Pheidias muovaili puukehyksen ympärille norsunluusta ja
kullasta toisen ihmeellisen kauniin jättiläispatsaan neitseellisestä
suojelusjumalattaresta.

Plutarkhokselta, joka sai katsella taideteoksia Akropoliilla
puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin ne vielä esiintyivät täydessä
loistossaan, ei ollut kyllin sanoja ilmaistakseen sitä ihastusta, jota
hänessä herättivät ihmeteltävän kauniit yksityiskohdat, samoinkuin
kokonaisuuden puhtaat, jalot viivat ja sopusointuiset mittasuhteet.
»Taiteilijat ovat täällä koettaneet voittaa toisensa suorittaessaan
kukin työosuutensa mahdollisimman täydellisellä tavalla», hän sanoo.
Nämä taideteokset »ikäänkuin säteilevät nuoruutta, joka suo niille
neitseellisen koskemattomuuden ajasta aikaan. Tahtoisi sanoa, että ne
kaikki elävät ja hengittävät, että niillä on sielu, joka ei vanhene,
vaan aina pysyy nuorena ja raikkaana.» — Hänen aikansa jälkeen on
melkein kaksi hävityksen vuosituhatta vierryt näiden taideluomien
ylitse, mutta jokainen, ken on saanut polkea Akropoliin pyhää maata,
ei voi olla Plutarkhoksen kanssa tuntematta, kuinka ne elävät ikuista
nuoruuden elämää. Tuntee ankaran, totisen kauneuden, mutta ei mitään
siitä toivottomuudesta, joka tavallisesti valtaa mielen nähdessään
todistuskappaleen kaiken katoavaisuudesta. Täällä ylhäällä tuntee
itsensä »ikäänkuin kohotetuksi läpinäkyvään, valoa säteilevään
teeteriin», kuten sanotaan yhdessä Euripideen kuorolaulussa, tuohon
harvinaisen kirkkaaseen ilmaan, joka antaa Attikalle aivan erikoisen
viehätyksen. Jumalasunto vertaistaan vailla! Sillä niissähän jumalat
oleskelisivat, jollei juuri eetterin sinessä. Ja niissähän koko
maailmassa on arvokkaampaa ainetta pystyttää asunto heille, kuin on
kultaloistoon vivahtava Pentelikonin marmori, tuo elävän lämmin,
ikäänkuin auringon juovuttama kivi, jonka yli varjokin leijailee
läpinäkyvän sinisenä ja keveänä kuten itse taivas.

Jumalainen näky on katsella Parthenonin marmoripilarien kuvastuvan
syvänsinistä Aigeian merta vastaan. Jumalten kunniaksi nämä
muistomerkit on pystytetty, mutta niiden pystyttäjät ovat tahtoneet
näiden muistomerkkien puhtaudella ja ylevyydellä jalostaa ihmisiä
itseään. Perikleen aikomus oli, että Ateenasta tulisi koko Kreikanmaan
kasvattajatar kauneudenkaipuussa ja jalossa mielenlaadussa.

       *       *       *       *       *

Milloinkahan on koko maailman historiassa todettu niin nopeata
sivistyksen kehitystä kuin Kreikassa viidennellä vuosisadalla
e.Kr.? Noin 30 000 asukkaan suuruisessa kaupungissa tapahtuu kahden
ihmisiän kuluessa seuraavaa: maailmanvalloittaja-valtakunta voitetaan
ainaiseksi, suuri merivaltio perustetaan, näytelmätaide puhkeaa täyteen
kukkaan, kuvanveistotaide kehittyy lapsuuskauden avuttomuudesta
korkeuteen, jota myöhemmin ei kenties koskaan ylitetä, arkkitehtuuri
pääsee kömpelyydestä, senaikaiset rajoitukset huomioonottaen,
mahdollisuuden rajoille saakka, historiankirjoitus muodostuu
tieteelliseksi taidoksi ja kehittyy filosofinen ajatusrakennelma,
jonka edessä meidänkin aikamme on vain kiitollinen oppilas. Ja kaikki
tämä todellisen vapauden ja poliittisen tasa-arvoisuuden periaatteille
perustetussa valtiossa. Ateenalainen perhe on samaan aikaan
voinut olla persoonallinen tuttu Miltiadeelle, Themistokleelle ja
Perikleelle, Aiskylokselle, Sophokleelle ja Euripideelle, Pheidiaalle,
Anaksagoraalle ja Sokrateelle, Herodotokselle ja Thukydideelle.




MURHENÄYTELMÄN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA.


Draama on kreikkalaisen hengen omaperäinen luomus.

Ei mikään muu muinaisajan kansa ole tuottanut mitään sitä muistuttavaa.
Roomassa ja muuallakin on näyttämötaide kiitollisuuden velassa
kreikkalaisille oppi-isille. Ensimmäinen suuri draama-kirjailija on




AISKHYLOS,


murhenäytelmän taiteellinen luoja. Aiskhylos otti itse osaa suuren
todellisuusdraaman esitykseen, jonka näytöksien nimet olivat Marathon,
Salamis ja Plataia. Hän oli silloin miehuusvoimissaan. Vuonna 456 hän
kuoli seitsemänkymmen-vuotiaana. Vanhin hänen murhenäytelmistään, joka
on säilynyt, on kaiken todennäköisyyden mukaan »_Turvanetsijät_».
Luonteeltaan se tuskin on draama nykyisen käsityskannan mukaan, sillä
siitä puuttuu ennen kaikkea toimintaa ja dramaattisia luonteita.
Draama on näihin aikoihin vielä tuskin muuta kuin suuri kantaatti,
jossa kuoro on pääasia. Vanhin draama on siis perimmältään doorilaisen
kuorolyriikan jatkoa. Ne harvat vuoropuhelut, jotka siinä esiintyvät,
vaihdetaan kuoronjohtajan ja yhden näyttelijän kesken, ja näillä
vuorosanoilla on yksinomaisena tarkoituksena perustella kuoron lauluja,
jotka ovat draaman oleellisimpana osana. Tuomalla kuoronjohtajan
vierelle näyttelijä luotiin mahdollisuus toiminnalle draamassa.
Ajan mukana karttui näyttelijäin luku, ja vuoropuhelu kasvo! kuoron
kustannuksella, kunnes kuorolaulu lopuksi muuttui vain eri näytöksien
väliseksi musiikkiesitykseksi.

Aiskhyloksen vanhin säilynyt näytelmä — _jos_ nyt »_Turvanetsijät_» on
vanhin — on kaunis hymni neitseelliselle puhtaudelle. Turvaaetsivät
ovat danaideja, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, jotka ovat Egyptistä
paenneet tungettelevia kosijoita piiloon Argokseen ja saavat siellä
turvapaikan. Mutta vain hetkeksi. Heidän isänsä Danaoksen, joka
itse on päässyt Argoksen kuninkaaksi, pakottavat kosijat myöntymään
vaatimukseensa. Mutta itse hääyönä hänen tyttärensä murhaavat
puolisonsa, jotka on heille pakottamalla annettu. Tarujen mukaan saivat
danaidit rangaistuksensa toisessa maailmassa, missä heidät pakotettiin
alituisesti ammentamaan vettä seulaan.

Nykyaikaiseen katsojaan tämä tragedia vaikuttaa tuskin
näyttämöesitykseltä. Murhenäytelmä täynnä voivotuksia, rukouksia ja
uhkauksia, mutta vailla jännittävää toimintaa, vailla juonia, ei vastaa
meidän vaatimuksiamme. Mutta se on sen sijaan vaikuttava saarna.
Aiskhylos asetti elävissä kuvissaan katselijat silmätysten suurten
synti- ja syyllisyyskysymysten ja jumalien rankaiseman ylimielisyyden
kanssa. Näin hän on tullut kansan kasvattajaksi, suuremmaksi ja
tärisyttävämmäksi kuin Homeros ja Hesiodos. Filosofi Aristoteles
luonnehtii hänet »Ateenan kansan kasvattajaksi suuriin ajatuksiin
ja hurskaaseen mielenlaatuun, siveelliseen kuriin ja miehekkääseen
urotyöhön.»

       *       *       *       *       *

Varsinaista dramaattista toimintaa ei ole myöskään murhenäytelmässä
»_Persialaiset_». Kuitenkin Aiskhylos on ymmärtänyt siinä toisin
keinoin luoda jännityksen, joka kasvaa kautta, näytelmän. Näyttämö
on sijoitettu suurkuninkaan palatsin edustalle Susaan ja Dareios I:n
haudan välittömään läheisyyteen. Vanhojen neuvoksien kuoro tuo julki
synkät aavistuksensa Kserkseen Hellasta vastaan tekemän sotaretken
päättymisestä ja lähestyvän onnettomuuden aavistus kasvaa, kun
Kserkseen äiti, Atossa, esiintyy ja kertoo onnettomuutta ennustavista
unista, joita hän on nähnyt. Jännitys kohoaa huippuunsa, kun
sanansaattaja syöksyy sisään ja eloisin sanoin kuvailee persialaisten
tappiota Salamiissa ja maasotajoukon kauheata peräytymismatkaa.

Sanansaattaja

    Voi maita, kaupunkeja suuren Aasian.
     Voi Persiin seutuja, voi rikkauttamme.
    Voi, kukistettu onnemme on, valtamme.
    On kuihtuneena kukka kaunis Persian.
    Voi minua, voi murheen sanansaattajaa.
     Vaan pakko kertoa se teille, persit, on.
    Siis kuulkaa: kärsinyt on maamme tappion.
    — — —
    On rannat Salamiin ja seudut ympärillä
     täyttänyt ruumisvuorin kurja kohtalo.
    — — —
    Ei nuolet meitä pelastaneet, ei, vaan joukkomme,
    kun laivat upposivat, koki turmion.
     — — —

Atossa

    Voi, liian kurjan mulle kerroit kohtalon —
     se liian synkkä, hävettävä osa on.
    Vaan kerro mulle, kerro, alku taistelun,
    luvut ja määrät hellenien laivojen.
    Miks rohkeni ne käydä kynsin terävin
     päin persein sotalaumain herraa inahtavaa?

Sanansaattaja

    Jos riippunut se oisi laivain määrästä,
     ois persit taistelussa voiton perineet.
    Vain sata laivaa omistivat hellenit
    ja Xerxes tuhannen — sen hyvin tiedän mä,
     ja niistä kaksi sataa kiirekiitäjää.
    Me hellenejä väkevämmät olimme.
    Ei, usko minua, se oli daimoni[142]:
     se punninnut on epäparipunnuksin.

Atossa

    Oi kerro mulle, miten alkoi taistelu!
    Ken ensimmäisnä ryntäs? Helleenitkö? Vai,
     voimansa suuren tuntein, minun poikani?

Sanansaattaja

    Syy, kuningatar, koko tämän kurjuuden
     on julmistunut kostonhenki — daimoni.
    Sun poikas luokse Ateenasta saapui mies
    ja puhui hälle, kuninkaalle, sanoen:
    »Kun öinen, musta pimeys on peittänyt
     maan, meren, silloin Hellaan väki säikähtää
    ja yli laivan laidan syöksyy kiirehtäin
    salassa paeten ja turvapaikkaa etsien.»
    Sen kuuli kuningas, ei heti älynnyt
     hellenin petosta ja vihaa jumalten.
    Hän käski kaikkein päälliköiden ohjata,
    kun päivän nuolet jäähtyneinä sattuvat
    maan päälle ja kun hämärä on saapunut,
     laivansa kolmin rivein — salmia
    hän käski vartioida hyvin tarkaten
    ja muitten laivain ympäröidä Salamiin.
    Jos löytää Hellaan miehet siellä pakotien
    ja välttää varman surman, silloin kaikki saa
     myös laivapäälliköt sen maksaa surmallaan.

    Niin, tietämättä määrää kovan kohtalon
     kuningas puhui heille sanoin käskevin.
    Ja meikäläiset asettuivat paikoilleen;
    he naulitsivat ehtoollisen, sitten he
    sitoivat hihnoin airot kiinni hankasiin.
     Kun päivän soihtu sammui, yöhön vaihtuen,
    nousivat päälliköt ja miehet kannelle.
    Laivasta laivaan huudot kajahtelivat,
    kun kaikki keulat määräsuuntaan käännettiin,
     yön pitkän halki soudattivat päälliköt
    laivoja sinne tänne, airoin väkevin.
    Yö koitti jo, vaan ykskään Hellaan laivoista
     ei salaisesti yrittänyt pakohon.

    Kun päivä ajoi valko-orhein kannelle
    taivaan ja valoi maahan koiton kirkkautta,
    soi hellenien sotahuuto raikuva
    ja jalo aselaulu. Vuoret saarien
     yhtyivät kaiun äänin laulun säveliin.
    Väristys kävi joukkojemme sieluissa,
    kun vahva toivo petti — sillä pakotien
    ei ollut hellenien huuto raikuva
     vaan riemulaulu voitollisen taistelun.
    Me erotimme huudon sanat voimakkaat:
    Hei, kiiruhtakaa Hellaan jalot soturit,
    on isänmaanne pelastus ja lastenne
     ja vaimoinne ja kotiseudun jumaloin
    ja hautain isien — on taiston palkka se.
    Me kohotimme kilpaa sotahuutomme
     ja kiirehdimme pikaisesti taisteluun.

    Nyt laiva laivaan vaskikeuloin ponnisti.
     Hellenein sotasoutu alkoi taistelun
    ja iski oikealta haahta phoinikein.
    Jo kaikkialla keula keulaan iskettiin.
    Aluksi vankat oli laivat kuninkaan —
     vaan laiva tunki laivaan kiinni tiheään
    ja toinen toist' ei enää voinut avustaa.
    Me itse ha'at kiinnitimme toistemme
    laivoihin, perämelat, airot särjimme.
     Vaan hellenien soudut piirittivät jo
    ja upottivat soutujamme — useat
    kaatuivat kumolleen. Nyt meren vettä ei
    hylyillä, pirstaleilta nähnyt. Karien
     ja saarien rannat katti ruumisröykkiöt.

    Nyt laivamme, ne, jotka säästyi vielä tuholla,
     pikaisin aironvedoin kauas pakeni.
    Vaan meitä, meitä, niinkuin meren petoja
    hellenit airoin, hirsin iski, teurasti
    ja huuto, valitus ja rukoukset täyttivät
     nyt meren, taivaan lakeudet, kunnes vihdoinkin
    yön sysimusta silmä meidät vapahti.
    Oi, sen vaikerrusten katkeruutta taitaisi
    en kertoa mä kuolevaisin lausehin.
     — — —

Atossa

    Voi, hyökylaine kurjuuden on vyörynyt
     ja upottanut persit, kansat Aasian.

Sanansaattaja

    Vaan tiedä, puoliakaan kurjuudesta ei
     sun tietoos tullut vielä — ääretön se on,
    kaks kertaa voittaa kuulemasi kaikki se.
    — — —
    Päämiehet laivojen, ne, jotka eloon jäi,
     pakeni tuulen myötä sinne tänne. Vaan
    he saivat mailla Boiotian surmansa.
    Yks osa janoissansa kaatui, kuoli, kun
    juur lähtehille sai. Me muut taas läähättäin
    kuin ajamina tuhon pakenimme pois.
     — — —
    Vaan loppumaton joukko siellä surman sai
    nälän ja janon sortamina. Kaikki muut
    — vain harvat pelastuivat, kuolon välttäen —
     harhaili Thrakiassa kovaa kokien.
    He saapuivat nyt tänne pakolaisina.
    Vaan huokauksin itkee Persiin kaupunki
    maan ihanaisen kukan kuihtumista nyt.
    On tämä totta — mutta paljon sivuutin
     jumalten säätämistä kohtaloista ma.

Lopuksi saapuu Kserkses, lyötynä ja masennettuna ja ilman muita
varusteita kuin tyhjä nuolikotelo, tappion synkkä vertauskuva.
Jumalien rangaistus on kohdannut häntä rikoksesta, jonka hän on tehnyt
polttamalla jumalien temppeleitä, ja hänen ylpeytensä ja rajattoman
kunnianhimonsa vuoksi. Kserkseen ja kuoron valitushuutoihin näytelmä
loppuu.

    »Laulakaamme yhdessä valituslaulu!» murtunut kuningas
    Huudahtaa kehoittaen kuorolle.

    Nyt tuskan ääni kaikukoon
     ja surun vaikerrus. Nyt rintas repiös.
    Nyt kisko partas valkohaivenet,
    nyt hiukses silvo käsin väkevin.
    Nyt vaattees pirsto. Itke kansaamme.
    Te ulvokaatte koko kaupungissa,
     vaan käykää surun vaito-askelin.

Näytelmä »Persialaiset» ei ole vain kaunis taideluomus — se on myöskin
helleenisen kohtuullisuuden ja ihmisyyden ikuinen muistomerkki. Se
on kyllä voittohymni, mutta ilman ainoatakaan ylimielisyyden tai
kansallisvihan sorahtavaa ääntä. Kirjailija oli itse taistellut
persialaisia vastaan, ja kaikki hänen kuulijansa olivat joko itse
ottaneet osaa taisteluun tai surivat jotakuta rakasta sukulaista
tai ystävää, joka oli saanut surmansa persialaisten aseista. Mutta
kuitenkin näytelmä on täynnä myötätuntoa voitetuita kohtaan.

Miltä tähän verrattuna näyttääkään oma aikamme äskettäin elämämme koko
maailmaa järkyttäneen sotadraaman jälkeen? Olemme täydellistyttäneet
sotakoneiston, niin että kreikkalaisten keihäät ja persialaisten jouset
ovat leikkikaluja siihen verrattuina. Mutta inhimillisyydessä sanan
korkeimmassa merkityksessä — kuinka paljon alempana siinä olemmekaan
kuin 2 400 vuotta takaperin Aiskhylos ja hänen yleisönsä!

       *       *       *       *       *

Kuinka korkeaa luokkaa taideteoksina »Turvanetsijät» ja »Persialaiset»
lienevätkin, Aiskhylos ei niissä kuitenkaan ole aikaansaanut
mitään oikeaa _luonnekuvausta_. Niin pitkälle hän on päässyt vasta
draamassaan »_Promētheús_», antiikin kenties suurpiirteisimmässä ja
syväotteisimmassa näytelmässä. Prometheus, titaani, joka varasti tulen
mahdistaan kateelliselta Zeukselta ja antoi tämän kallisarvoisen lahjan
ihmisille, esitetään draamassa ihmisrakkauden sankarina ja joutuu
marttyyriksi avuliaisuutensa vuoksi maanlapsia kohtaan. Hän ei ollut
ainoastaan lahjoittanut heille kulttuuria edistävää tulta, vaan myöskin
opettanut heille karjanhoidon, vuoriteollisuuden, kirjoitustaidon ja
lääketieteen; antoipa hän heille myöskin kaikista parhaan: hän antoi
heille _toivon_. Zeus palkitsi häntä taottamalla hänet kiinni erääseen
Kaukasoksen kallioon ja lähettämällä joka päivä kotkan repimään hänen
maksaansa. Lopuksi kuitenkin Herkules vapautti onnettoman kauheista
kärsimyksistä.

Aiskhyloksen »Prometheus» on kenties yleisinhimillisin draama, mitä
milloinkaan on kirjoitettu. Käsitteleehän se aina houkuttelevaa
ja ikuisesti ratkaisematonta probleemaa: sivistyksen siunausta
ja kirousta, hyvän ja pahan tiedon puuta. Kuinka voimakkaasti
Aiskhylos tällä draamallaan on saanut ihmissielun kielet väräjämään,
käy parhaiten ilmi siitä, että monet myöhemmän ajan suurimmista
runoilijoista ovat saaneet siitä vaikutteita, kuten Englannissa Byron
ja Shelley, Saksassa Goethe, Espanjassa Calderon, Ruotsissa Tegnér ja
Viktor Rydberg.

       *       *       *       *       *

Kolme draamaa sisältävässä, kokonaisuuden muodostavassa
»_Oresteessaan_» Aiskhylos on draamalliselta näkökannalta päässyt
korkeammalle kuin aikaisemmissa näytelmissään, ja luonut sekä
jännittävää toimintaa että todella dramaattisia luonteita.
Ensimmäinen näytös on asetettu Mykenen kuninkaanlinnaan. Kokonaisen
vuoden on vartija tähystellyt tulimerkkiä, joka toisi tiedon Troian
kukistumisesta ja Agamemnonin kotiinpaluusta. Näkyy vihdoinkin
kaivattu tulenkajastus taivaanrannalta ja vartija rientää alas
julistamaan iloisen sanoman kansalle. Mutta itsekseen hän lausuu
muutamia sanoja, jotka ilmaisevat, ettei kaikki ole, niinkuin
pitäisi, kuninkaanlinnassa: »Suuni on suljettu. Mutta jos nämä seinät
voisivat puhua, niin voisivat ne parhaiten kaiken kertoa.» Kasvavan
jännityksen vallassa odotetaan voittajan astumista näyttämölle. Kuoron
voitonriemuun sekaantuu myöskin aavistus uhkaavista onnettomuuksista.
Pahat aavistukset voimistuvat, sittenkuin Agamemnon on voittosaaliineen
saapunut näyttämölle. Uudessa näytöksessä nähdään voittaja linnassaan,
mutta kuolleena, puolisonsa Klytaimēstrān[143] ja tämän rakastajan
murhaamana, rakastajan, joka puolison poissa ollessa on anastanut tämän
paikan.

Seuraava kohtaus näytellään Agamemnonin haudalla. Siellä murhatun
poika Orestes ja hänen sisarensa Elektra tapaavat toisensa ja
lupaavat kostaa. He tappavat ensin äidin rakastajan ja sitten hänet
itsensä. Mutta rangaistukseksi kauheasta teosta kostonjumalattaret
ottavat Oresteen valtoihinsa ja ajavat hänet hurjan mielenvikaisuuden
ahdistamana näyttämöltä. Näytelmän lopulla Athene jumalatar vapauttaa
kumminkin Oresteen verisestä rikoksesta, ottaen huomioon myöskin teon
vaikuttimet. Draama loppuu kuvailemalla, kuinka kostonjumalattaret
lepytetään.

       *       *       *       *       *

Sanotaan Aiskhyloksen kirjoittaneen yli seitsemänkymmentä
murhenäytelmää, mutta ainoastaan seitsemän on meillä jäljellä.

Ihailtavaa hänen runoudessaan on sen yksinkertainen suuruus.
Majesteetillisen suoraviivaisesti vierii toiminta eteenpäin, ilman
pikkumaisia käänteitä ja hienostunutta tehontavoittelua. Hänen
draamoistaan uhoo jotakin Marathonin, Thermopylain ja Salamiin päivien
vakavan ylevästä tunnelmasta.




SOPHOKLES JA OIDIPUSTARU.


Aikajärjestyksessä toinen suurista kreikkalaisista murhenäytelmän
kirjoittajista on Sophokles. Hän oli sopusointuisen helleenisen
kansansielun harvinaisen täydellistynyt perikuva. Hän kuului myöskin
siihen onnelliseen sukupolveen, joka sai korjata sadon Salamiin
voitosta. Sophokleen miehuusikä sattui Perikleen onnelliseen aikaan.
Ihailevan ja kiitollisen kansan kaikkialla juhlimana hän omistautui
melkein kokonaan runoudelleen. Hänen luomisvoimansa jatkui katkeamatta
elämän loppuun asti. Yhdeksänkymmenvuotisen elinaikansa kuluessa, joka
loppui vuonna 406, täsmälleen puoli vuosisataa Aiskhyloksen kuolemasta,
tuo jumalan armoittama ehti valmiiksi kirjoittaa noin 120 näytelmää.
Niistä on kuitenkin ainoastaan kahdeksan säilynyt.

Vanhimpia niistä on kaiken todennäköisyyden mukaan »_Elektra_».
Murhenäytelmä on saanut nimensä päähenkilön, Oresteen sisaren
mukaan, joka yllyttää veljeä murhaamaan syyllisen äidin ja hänen
rakastajansa, Aigisthoksen. Aihe on siis sama, jota Aiskhylos käsitteli
keskimmäisessä Orestes-draamassaan. Rajatonta tuskaa Elektra tuntee
isän murhan johdosta. Surupukuun puettuna hän tulee kuninkaanlinnasta
ja valittaa surullista kohtaloaan kotona: kuinka häntä kohdellaan kuin
orjatarta, kuinka hän tuskin saa vaatteita ja ravintoa ja kuinka hänen
päivä toisensa jälkeen täytyy asua samassa talossa kuin isän murhaaja.
Hänen ainoa toivonsa on, että Orestes, joka Agamemnonin kuollessa
pelastui Krisaan, pian täysikasvuisena palaisi kotiin ja kostaisi
isänsä puolesta.

Mutta silloin vanha uskottu palvelija saapuu ja kertoo hänelle, että
Orestes on tuhoutunut kilpa-ajoissa Delphoin kisoissa. Luonnoton äiti
Klytaimestra riemuitsee. Nyt hän on vapautunut Oresteen mahdollisen
koston tuottamasta tuskasta, joka on myrkyttänyt hänen elämänsä.
Pilkallisesti nauraen hän jättää epätoivoisen Elektran valittamaan.

Mutta pian näyttäytyy, että sanoma on sepitetty. Elektra saa sulkea
kauan kaipaamansa veljen syliinsä. Jännitys kohoaa hirvittäväksi, kun
Orestes menee sisälle isän palatsiin suorittamaan veristä tekoaan.
Kuoro tuo ilmi kauhun, joka täyttää kaikkien mielet välttämättömän
edessä.

Sisältä kuninkaanlinnasta kuuluu Klytaimestran hätähuuto: »Oi poika,
oi poika, sääli äitiäsi!» Mutta Elektra, joka seisoo ulkopuolella,
sanoo: »Ei sinulla itselläsikään ollut sääliä häntä eikä hänen isäänsä
kohtaan.»

Saapuu sitten Aigisthos, kovin iloisena kuulemastaan huhusta, että
Orestes oli kuollut, ja että hänen ruumiinsa oli tuotu kuninkaan
linnaan. Hän käskee avaamaan palatsin portit, niin että jokainen koko
maassa voi nähdä, ettei mitään toivoa ole enää Oresteesta, vaan että
nyt on parasta nöyrästi taipua Aigisthokseen.

Senjälkeen hän vetää itse pois verhon, joka on peittänyt kuolleen.
Silloin selvenee hänelle, mitä on tapahtunut, ja mitä tulee
tapahtumaan; ja välttämätön tapahtuu. Koston päivä, riemun hetki on
koittanut Elektralle.

       *       *       *       *       *

Sophokleen kehitys on huipussaan draamoissa, joiden aiheina on
kuuluisa Oidipus-taru. Oidipus oli Theban kuninkaan poika. Hänen
elämänkohtalostaan oli lausuttu hirmuinen oraakkeliennustus. Jonkin
vanhan rikoksen vuoksi hänen sukunsa oli näet kironalainen. Ennenkuin
Oidipus syntyi, Pythia oli sanonut, että hän kerran surmaa isänsä ja
nai oman äitinsä. Välttääkseen näin kauheaa kohtaloa vanhemmat käskivät
heittää äskensyntyneen rotkoon kuolemaan.

Mutta kohtalo tahtoi toisin. Palvelija, jolle oli annettu tuo
vastenmielinen tehtävä, sääli pienokaista ja antoi hänet eräälle
Korinthoksen kuninkaan palveluksessa olevalle paimenelle. Paimen vei
lapsen mukanaan Korinthokseen, ja kuningas, joka oli lapseton, otti
Oidipuksen omaksi lapsekseen.

Korinthoksessa Oidipus kasvoi voimakkaaksi ja rohkeaksi nuorukaiseksi
ja häntä pidettiin yleisesti kuninkaan poikana. Mutta käydessään
Delphoissa saadakseen tietää kohtalonsa hän sai vastauksen: »Varo
saapumasta kotiseudullesi, sillä sinä tulet surmaamaan oman
isäsi, naimaan oman äitisi ja olemaan ihmisten silmissä vihattava
jälkeläinen.» Oidipus tahtoi luonnollisesti tehdä kaikkensa estääkseen
kauheaa ennustusta toteutumasta ja päätti senvuoksi olla koskaan
palaamatta siihen kaupunkiin, jossa hän luuli vanhempiensa asuvan.
Umpimähkään hän läksi maailmalle, suunnaten kulkunsa kohti Theban
kaupunkia. Tiellä hän kohtasi komean vanhan miehen, joka ajoi vaunuissa
henkivartioiden seuraamana. Tie on kapea, ja ajaja tahtoo tunkea
vaeltajan tien oheen, mutta Oidipus suuntaa voimakkaan iskun häneen.
Syntyy käsikähmä, ja Oidipus surmaa sekä vanhan miehen että kaikki
hänen seuralaisensa yhtä lukuunottamatta.

Vanhus oli hänen oma isänsä. Niin oli — Oidipuksen aavistamatta — ensi
osa oraakkelin ennustusta toteutunut.

Oidipus vaeltaa edelleen Thebaan. Jo jonkin aikaa oli kaupunkia kovin
kurittanut julma sfinksi, epäsikiö, jolla oli leijonan ruumis, naisen
pää ja linnun siivet, ja joka oli asettautunut läheiselle kalliolle
ja surmasi jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan hänen arvoitustaan:
»Mikä on se eläin, joka ainoalaatuisena kaikista olennoista käy osaksi
kahdella, osaksi kolmella ja osaksi neljällä jalalla, mutta jonka voima
ja nopeus on pienin, silloinkuin jalkojen luku on suurin.» Oidipus
keksi heti vastauksen: »Se on ihminen. Pikku lapsena ihminen ryömii
nelinkontin; sitten hän käy kahdella jalalla, kunnes vanhuus pakottaa
hänet käyttämään sauvaa kolmantena jalkana.» Tällä vastauksella
sfinksin voima oli murrettu. Epäsikiö syöksyi itsestään kalliolta,
ja Theba oli pelastettu. Kiitolliset thebalaiset ottivat Oidipuksen
kuninkaakseen ja antoivat hänelle entisen kuninkaan lesken, lokāstēn,
puolisoksi.

Siten oli oraakkelin ennustus käynyt kokonaan toteen.

Sitten Oidipus elää onnellisena ja saa Iokasteen kanssa kaksi poikaa ja
kaksi tytärtä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapset ovat
hänen puolisisaruksiaan, ei aavistustakaan siitä, että ilma on täynnä
onnettomuutta.

Tästä kohden alkaa murhenäytelmä »_Kuningas Oidipus_». Thebaa
hävittelee raivoava rutto, ja kansan lähetystö anoo kuninkaalta neuvoa
ja apua:

    On kuihtuneina kaikki jyvätähkäpäät,
     on' laidun vailla karjaa, vaimon hedelmä
    on kohtuun tukehtunut. Soihdun murheisen
    tuo Theben linnaan julma rutto-daimoni.
    On kohta tyhjä koko huone Kadmoksen[144] —
     vaan täynnä valitusta mustan Hadeksen.

Oidipus vastaa hyväntahtoisesti, että hän on jo ottanut huomioon kansan
hädän ja lähettänyt lankonsa Kréōnin Delphoihin pyytämään jumalien
neuvoa.

Kohta tämän perästä saapuu Kreon tuoden Apollonin sanoman, että kirous
tulee painamaan maata, kunnes entisen kuninkaan murhaaja on keksitty ja
hänet joko surmattu tai ajettu maanpakoon. Oidipus lupaa juhlallisesti
tekevänsä kaiken saattaakseen rikollisen kärsimään ansaittua
rangaistustaan. Saadakseen selvyyttä hän lähettää sokealle tietäjä
Teiresiaalle kutsun saapua luokseen.

Mutta vanha mies pyytää saada olla vastaamatta.

    Mun anna palata. Ja keveämmin me
    Kohtalon kestämme, kun mua tottelet,

hän sanoo.

Kun Teiresias itsepäisesti kieltäytyy selittämästä tarkemmin sanojansa,
Oidipus suuttuu, ja kiivas sananvaihto syntyy. Lopuksi tietäjä
harmistuneena sinkoaa: »Murhaaja, jota etsit, olet itse!»

Oidipus käsittää kuitenkin hänen sanansa vain vihanpurkaukseksi eikä
aavistakaan kamalaa totuutta. Ja Iokaste vahvistaa häntä luulossaan.
»Älä usko tietäjää!» hän sanoo. »Mieheni sai myöskin tietäjän viestin,
että oma poikansa hänet surmaisi, mutta poikanen kuoli jo pienenä.
Oraakkeli on siis puhunut valhetta.»

Heti sen jälkeen saapuu Korinthoksesta sanansaattaja ilmoittaen, että
Oidipuksen isä on kuollut, ja että Korinthoksen kansa tahtoo valita
pojan kuninkaaksi.

Näin Oidipus on siis mielestään säästynyt kamalasta kohtalosta surmata
oma isänsä! Mutta peläten, että oraakkelin ennustuksen jälkimmäinen
osa toteutuisi, hän ei uskalla palata Korinthokseen, niin kauan
kuin hänen oletettu äitinsä elää. Silloin sanantuoja antaa hänelle
selityksen, jonka pitäisi vapauttaa hänet kaikesta pelosta: Oidipus
ei ole Korinthoksen kuolleen kuninkaan poika, vaan löytölapsi,
jonka sanantuoja itse kerran sai Theban kuninkaan paimenelta ja vei
Korinthokseen. Oidipus lähettää nyt hakemaan paimenta, joka voi antaa
varman selostuksen hänen syntyperästään.

Turhaan Iokaste pyytää häntä olemaan sitä tekemättä. Siitä, mitä hän
on kuullut, hän ymmärtää totuuden kaikessa kauheudessaan ja hän sanoo
Oidipukselle:

    Oi, kunpa, Oidipos, et tuntis itseäs.
    Ma lausun sulle tämän sanan ainoan:
     Oi, onneton — ei mitään sulle enempää.

Näin sanottuaan hän poistuu näyttämöltä.

Mutta Oidipus luulee juuri nyt olevansa onnensa huipulla. Sitä
voimakkaammaksi tulee senvuoksi vaihdos tapausten kehityksessä,
ratkaiseva käänne, kun hän paimenen selostuksista vähitellen saa
kauhistavan tiedon, kuinka kaikki oikeastaan on. Kohtalon iskun
huumaamana hän hoipertelee palatsiin kuoron laulaessa:

    Suku ihmisten kuolevain,
     miten tyhjäksi, turhaksi
    elonretkenne huomaan.
    — — —
     Sinä opetat minulle,
    on onneton Oidipos,
    osa autuas, onnekas
     ei ihmisen koskaan.

Hetken kuluttua sanansaattaja tulee palatsista ja kertoo, että Iokaste
on surmannut itsensä ja että Oidipus mielettömässä epätoivossaan on
repinyt silmänsä päästäkseen näkemästä enempää syvää kurjuutta, johon
hän on vajonnut. Voidaan myöskin sanoa, että Oidipuksen tulo sokeaksi
on vertauskuvallinen: hänhän on jo ennenkin kulkenut sokeana läpi
elämän.

Ja nyt avataan palatsin portit, ja pari palvelijaa taluttaa kauhean
näköisen sokean ulos. Armona hän rukoilee rangaistusta, jota helleenit
pitivät kaikkia muita raskaimpana: maanpakolaisen katkeraa kohtaloa.
Sanoin, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa, hän uskoo
pienet tyttösensä Kreonin hoitoon ja alkaa maanpakolaisen lohduttoman
vaelluksen.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaiset itse pitivät »Kuningas Oidipusta» parhaimpana
taideteoksena kaikista murhenäytelmistä. Voittamattoman mestarillisesti
Sophokles on ymmärtänyt yksinkertaisin keinoin, ilman harkitulta
yllätyksiä, lisätä draaman jännitystä, kuta pitemmälle draama
vierii eteenpäin, ja niin muutamassa hetkessä kehittää äkillisen
muutoksen korkeimmasta onnesta pohjattomaan kurjuuteen. Ei kukaan ole
peloittavammalla tavalla kuvannut _kohtalon ironiaa_ kuin runoilija,
kun hän antaa Korinthoksen sanansaattajan esiintyä. Tuleehan mies
tuomaan Oidipukselle ilosanomaa ja vapauttamaan hänet tuskaisasta
pelosta, että hän joutuisi menemään naimisiin äitinsä kanssa. Jotta
Oidipus tuntisi tulevaisuutensa oikein varmaksi, ilmaisee sanantuoja
hänelle hänen todellisen alkuperänsä ja aiheuttaa suoranaisen
vastakohdan, mitä hän hyväntahtoisuudessaan on tarkoittanut. Tämä, jos
mikä, on traagillista ironiaa.

Katsojain mielenkiinnon draama pitää vireillä alusta loppuun asti. Ja
kuitenkaan siinä, yhtä vähän kuin Sophokleen muissakaan näytelmissä,
ei esiinny mitään nykyaikaisten vaatimusten mukaista _toimintaa_. Jos
se olisi ollut nykyaikaisesti rakennettu draama, olisimme saaneet
näyttämöllä todeta Delphoin oraakkelin ennustuksen Oidipuksen
vanhemmille aiheuttaman tuskan, kenties nähdä hänen kuolemaan
jättämisensä ja pelastuksensa Korinthokseen, hänen käyntinsä Delphoissa
ja Pythian sanojen vaikutuksen häneen, nähdä sen tapahtuman, joka tekee
hänet syylliseksi j.n.e. Sophokleen draama ei ole siten elävää elämää,
mutta koko toiminta on niiden tapahtumien vähittäistä paljastamista,
mitä on tapahtunut _ennen_ varsinaista näytelmää. »Sophokleen suuri
taide», kuten Schück sanoo, »ilmenee juuri siinä, että vaikka
oikeastaan ei yhtään ainoata uutta tekoa suoriteta eikä mitään uutta
tapahdu — draama kuitenkin vaikuttaa, niinkuin se kauttaaltaan olisi
täynnä elämää ja toimintaa.»

       *       *       *       *       *

Kuinka sokean, kovia kokeneen Oidipuksen pitkä ja ansaitsematon
kärsimys loppui, sen on Sophokles näyttänyt meille näytelmässään
»_Oidipus Kolonoksessa_», jonka hän kirjoitti oman elämänsä lähetessä
loppuaan. Tämä yhdeksänkymmenvuotiaan runoilijan teos on ihmeellinen
todiste siitä, kuinka korkeaksi arvioitava hänen taiteellinen
luomisvoimansa oli vielä hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Draaman toiminta on sijoitettu runoilijan omaan kotiseutuun, vähän
matkaa Ateenasta pohjoiseen olevaan pieneen Kolōnós-nimiseen kylään.

    Oi valkohohtavainen kylä Kolonos,
     sen laitumilla varsain laumat myllertää.
    Sen vihreässä kukkavehmastossa on
    köynnöksin syvän-tummin rungot peittyneet.
    Ja siellä laulaa satakieli iltaisin
     suruisin, lempein äänin luona pesänsä,
    ja siellä viihtyy alla lehväin viileäin.
    Ei sinne kiidä kuumat nuolet auringon,
    ei sinne osu talvituulten humu viiltävä.
    Vaan Dionysos, lemmekäs ja vallaton
     käy nymfein kera riemumielin karkeloon.

Näin kuoro laulaa kauniissa, kotiseudulle omistetussa
tervehdys-laulussa, jonka runoilija on sijoittanut draamaan.[145]

Kerjäläisen hahmossa, sokeana ja vanhuudenheikkona entinen kuningas
saapuu Kolonokseen monien harharetki- ja kärsimysvuosien jälkeen. Hänen
jalo, rakastava tyttärensä Antigónē taluttaa häntä kädestä. Hän asettuu
lepäämään lehdon suulle, joka on pyhitetty kostonjumalattarille eli
eumenideille, »hyvänsuoville», kuten kreikkalainen kauniimmalla nimellä
heitä nimitti silloin, kun hän tahtoi voittaa heidän suosionsa.

Äkkiä on aivan kuin vanhus olisi saanut näkönsä jälleen. Varmoin
askelin hän kulkee niiden edellä, jotka ovat keräytyneet hänen
ympärilleen, lehtoon sille »kupariportaalle», jonka luultiin johtavan
alas manalaan. Ja hetkisen perästä hän on salaperäisellä tavalla
kadonnut kaikkien näkyvistä. Hän on lopuksi saanut rauhan.

       *       *       *       *       *

Ihmeen kauniilla tavalla on tässä näytelmässä ihmiskurjuuden herättämän
surumielen kuteisiin loimiksi kudottu lohtua ja toivoa. Selvemmin kuin
missään muussa kreikkalaisessa murhenäytelmässä kuulee tässä runoilijan
oman sydämen puhuvan. »Kaiken yllä on», kuten Schück sanoo, »jotakin
laskevan ilta-auringon hiljaisesta loisteesta. Suuri runoilijaura menee
tässä mailleen kauneuteen ja sopusointuun.»

       *       *       *       *       *

Kun Oidipus oli lähtenyt maanpakoon, hänen molemmat poikansa
_Eteoklēs_ ja _Polyneikēs_ päättivät hallita yhdessä. Mutta Eteokles
rikkoi sopimuksen ja anasti yksin valtaistuimen. Polyneikes sai
silloin apua apeltaan, Argoksen kuninkaalta ja viideltä muulta
kreikkalaisella ruhtinaalta. Heidän sotaretkensä Eteoklesta vastaan
antoi Aiskhylokselle aiheen murhenäytelmään nimeltä »Seitsemän Thebaa
vastaan».

Thebalaiset löivät takaisin vihollisen hyökkäyksen, mutta veljekset
surmasivat toisensa kaksintaistelussa. Nyt otti Theban hallituksen
käsiinsä heidän enonsa Kréōn. Hän hautautti juhlallisesti Eteokleen,
mutta kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla hautaamasta Polyneikesta,
joka oli sotinut isänmaata vastaan. Hänen ruumiinsa piti heittää
koirille ja korppikotkille. Silloin esiintyy kuolleen sisar, jalo,
uhrautuva Antigone, ja julistaa, että hän pitää uskonnon käskyä
ja velvoitusta kuolleita kohtaan korkeampana kuin hallitsijan
sydämettömän ankaroita määräyksiä ja aikoo suorittaa veljelleen
viimeisen palveluksen. Koirien ja lintujen saaliiksi heittäminen
oli kreikkalaisen käsityskannan mukaan kauhein onnettomuus, joka
voi kohdata ihmistä, sillä ilman hautausta ei hänen oltu suotu
päästä rauhaan manalaan. _Antigone_ksi Sophokles on nimittänyt yhden
murhenäytelmänsä, jota monet pitävät antiikin näytelmistä kaikkein
täydellisimpänä taideluomana.

Antigone pidätetään hänen yrittäessään suorittaa päätöstään ja viedään
vangittuna Kreonin eteen. Vartija, joka tuo hänet, kertoo, kuinka
Antigone oli mennyt kuolleen luo:

    »Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
     pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
    surulla mielin haikeasti vaikeroi,
    niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
     valitti, itki, niille hirmukostoa
    toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
    Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan
    hän vaskimaljan korkealta kallistaa
     ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.»

Pyöveliensä edessä Antigone seisoo pystypäisenä, sillä hän on totellut
jumalien käskyjä, jotka ovat ihmisten lakeja korkeammat.

Mutta hänen uhmansa on rangaistava. Kreon käskee muuraamaan Antigonen
elävänä maanalaiseen kallioholviin. Kaunis on hänen joutsenlaulunsa —
se luo kauneuden hohteen hänen kuolemaansa:

    Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
     Astumassa jo oon
    ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
    päivän soihtua silmäilen.
    Sitten eessäni on ikiyö...
     Tuoni kaikkein-tuutija mun
    vie elävält' Akheronin[146] rantaan,
    vaikk' ei suotuna mulle vielä
    häiden riemua, enk' ole kuullut
     morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai!

Niin viedään hänet pois. Ei edes Kreonin oma poika, Antigonen kihlattu,
voi taivuttaa sydämetöntä itsevaltiasta peruuttamaan tuomiota. Mutta
silloin esiintyy sokea tietäjä Teiresias ja kertoo onnettomuutta
ilmoittavasta ennemerkistä: jumalat eivät tahdo enää ottaa vastaan
uhria, sittenkuin koirat ja korppikotkat ovat häväisseet heidän
alttarinsa.

    »Sill’ alttarit ja kaikki uhrilietemme
     täynn' Oidipun on poika raukan hurmetta,
    jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
    Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
    ei mielly eikä reisiluiden lieskahan,
    eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
     kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.»

Lopuksi Teiresias uhkaa kuningasta jumalien kauheimmalla
rangaistuksella, jos hän vain ei muuta mielenlaatuaan. Silloin
Kreon säikähtää ja rientää itse, kansansa seuraamana, hautaholviin
vapauttaakseen Antigoneen. Mutta liian myöhään. Sanansaattaja[147],
joka on ollut Kreonin matkassa, astuu näyttämälle ja kertoo, että
kun kuningas tuli haudalle, se oli avattu ja Antigone kuollut. Hän
oli hirttäytynyt huntuihinsa. Hänen kihlattunsa piti rakastettunsa
hengetöntä ruumista käsivarsillaan. Kun hän näki isänsä, valtasi
hänet niin suuri inho, että hän paljasti miekkansa isäänsä vastaan.
Kauhuissaan peräytyi Kreon. Silloin survaisi nuorukainen aseen omaan
rintaansa.

Niiden joukossa, jotka kuulivat sanansaattajan hirveän kertomuksen,
on Kreonin puoliso. Sanaakaan sanomatta hän menee sisälle palatsiin.
Kun Kreon murtuneena palaa, avataan kuninkaanlinnan portit, ja sisällä
nähdään kuningatar — makaavan kuolleena vuoteessa. Tapahtumain
epätoivoon syöksemänä hänkin on lyhentänyt elämänsä. Hänen viimeinen
sanansa — niin sanansaattaja kertoo — oli kostonhuuto puolisolle,
»julmalle lasten murhaajalle».

Yksinäisenä, syyllisenä, koko elämä tuhoutuneena, seisoo siinä Kreon
parahtaen tuskanhuutoon:

    Ah voi!
     Jopa kauhusta säpsähdin!
    Oi, ottakaatte jo kalpa
    ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
    Voi, voi minä vaivaisin,
     joka vaivuin vaivojen äärihin!

Ja murhenäytelmä päättyy kuoron johtajan varoittaviin sanoihin,
että »ei pidä loukata ikuisten jumalien lakia itsepäisyydellä ja
ylimielisyydellä.» Mielenmaltti ja sävyisyys ovat korkeimmassakin
asemassa olevan velvollisuuksia.

Tässä näytelmässä on useita ikikauniita kohtia. Muhkein on kenties
ylistyslaulu ihmisen mahdille kukistaa villit luonnonvoimat,
sivistyksen ylistyslaulu, voisi sanoa:

    Ihmeitä mont' on. Ihminen
     kaikkein tenhoisin ihme on.
    Talven myrskyjä uhmaillen
    kulkevi hän meren aaviston,
    vaikk' ylt'ympäri lainehien
     vain valkotyrskyt pauhaa.
    Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
    tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
    kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
     orhien voimalla peltoa raivaa.

    Lintuin liutaa liitelevää,
     niin, salomaiden laumojakin
    pyytäjä kietovi pauloihin;
    merten karjaa kiitelevää
    mies sukkela piirittää
     ja verkon poimuhun saartaa.
    Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
    harjakas orhin niska se taipuu,
    tunturisonnin tarmo se haipuu;
     ihmisen vallan alle ne vaipuu.

    Hän puheen keksinyt on
     ja leimuna lentävät aatteet
    sekä säännöt valtiohallinnon,
    jopa verhokseen vilusäällä vaatteet.
    Kolkoilta kallioiltakin
     rajuilman ilkinuolten alta
    hän pakeni huoneen suojihin,
    ain neuvokasna. — Yksi vain
    peloittaa häntä: — Tuonen valta;
    sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
     hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

    Näin taitava keinoissaan
    ja juonikas, ettei määrää,
     välin oikean tietä hän käy, välin väärää.



EURIPIDES,


kolmas suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjailijoista, kuoli
samana vuonna kuin Sophokles, 406. Hän oli hyvin erilainen kuin
vanhempi aikalaisensa. Hänen kasvoissaan oli sopusointua kaipaavan
mietiskelijän ilme. Hänen elämänkohtalonsa oli myöskin kokonaan
toisenlainen kuin vanhemman runoilijaveljen. Sophokles oli vain 28
vuotias, kun hän sai ensimmäisen suuren voittonsa näytelmäkirjailijana;
Euripides sai taistella vastatuulen kanssa neljäkymmenvuotiaaksi
asti. Mutta ajan oloon muuttui yleisön kylmäkiskoisuus sitä
voimakkaammaksi ihailuksi, ja kuolemansa jälkeisinä vuosisatoina
Euripides näyttää saaneen enin kannatusta kolmesta suuresta
murhenäytelmänkirjoittajasta.[148] Euripideen kirjallinen perintö
on paljon paremmin säilynyt kuin hänen edeltäjiensä. Hänen noin
90 näytelmästään meillä on parisenkymmentä tallella. Euripides on
tuotannossaan _realistisempi_ kuin edeltäjänsä, lähestyy enemmän
todellisuutta ja jokapäiväistä elämää, jossa on niin ylevyyttä kuin
alhaisuuttakin.

»_Álkēstis_»-nimisessä, vanhimmassa säilyneessä murhenäytelmässään,
runoilija on piirtänyt kauniin ja kohottavan kuvan nuoresta puolisosta,
joka uhrautuu pidentääkseen miehensä, kuningas Ádmētoksen elämää.
Alkestis on nimittäin saanut tietää, että tämä saa elää vielä jonkin
aikaa, jos joku toinen vapaaehtoisesti kuolee hänen puolestaan.

Vastakohdaksi tälle jalolle, ylevälle naisolennolle Euripides kuvaa
hänen vanhan appensa. Kun Admetos pyytää raihnaista ukkoa uhraamaan
arvottoman elämänsä ainoan poikansa puolesta, tämä kieltäytyy siitä;
mutta kun vanhus sitten alkaa Alkestiin paarien ääressä ilmaista
syvää suruaan ja koettaa lohduttaa poikaa, antaa Admetos hänen
kaunistelemattomin sanoin tietää, kuinka sydämetön, itsekäs ihminen
hän on, joka on antanut nuoren naisen kuolla, sen sijaan että olisi
itse uhrautunut. Ukko on kuitenkin miestä puolestaan ja puolustaa
menettelytapaansa mainiosti kuvatulta poroporvari-näkökannalta:
Admetoksen on vallan tarpeetonta seisoa siinä häpäisemässä isäänsä
senvuoksi, ettei tätä ole haluttanut olla niin ystävällinen, että olisi
paneutunut pitkälleen ja kuollut pojan asemesta. Jokaisella on vain
_yksi elämä_, ja ukko tietää parhaiten itse, kuinka arvokas elämä on.
Hänellä ei ole vähäisintäkään halua näytellä sankari-osaa. Ja muutoin
on hävytöntä, että poika vaatii sellaista uhrautumista isältä, jota
hänen on kuitenkin niin paljosta kiittäminen, isältä, joka on niin
oivallisesti huolehtinut hänen tulevaisuudestaan, että voi jättää
hänelle suuren maaomaisuuden perinnöksi. »Mitenkähän minä sitten
olisin menetellyt väärin?» hän huudahtaa ja antaa Admetoksen tietää,
kuinka kehno hän itse on, kun on antanut nuoren puolisonsa uhrautua
puolestansa.

Sillä välin on kuitenkin saapunut Admetoksen kestiystävä, meluava
ja rähisevä Herkules, joka tuskin muutoin kuin nimeltään muistuttaa
tuota sankaria. Tietämättä mitään kuolemantapauksesta tuo jäntevä
voimamies, jolla on leijonannahka vaippanaan ja nuija aseenaan, antaa
runsaasti kestitä itseänsä, ja kurkistaa sen ohella niin syvälle
tuopin pohjaan, että hän aiheuttaa oikean häpeänhälinän suruhuoneessa.
Kun hän kuitenkin saa tietää, minkä menetyksen hänen isäntänsä on
kärsinyt, hän lupaa kiitokseksi kestityksestä riistää mustavaippaiselta
kuolonruhtinaalta, Thanatokselta, takaisin hänen saaliinsa. Jos
tarvitaan, Herkules katkoo hänen kylkiluunsa. Hän pitääkin lupauksensa,
ja Admetos saa takaisin puolisonsa, jota hänen tuskin voi sanoa
ansainneen.

       *       *       *       *       *

Yhtä voimakkaan realistisia piirteitä on mustasukkaisuuden
alkutragediassa, Euripideen enimmän kiitetyssä murhenäytelmässä
»_Mēdeiassa_». Kostaakseen puolisolleen, petolliselle Iasonille, Medeia
päättää surmata hänen uuden morsiamensa ja sen jälkeen omat, tälle
uskottomalle saamansa lapset. Komea on jo draaman alkusoitto, missä
Medeiaan vanha imettäjä puhkee seuraaviin sanoihin:

    »Ah, ellei synkkäin Symplegadein[149] välitse
     ois Argo-laiva koskaan tullut Kolkhiiseen,
    ei konsaan Pelionin notkomailta
    ois honkaa ainuttakaan airoiks veistetty
    urosten uljaitten, mi Peliaalle toivat
     kultaisen taljan!»

Vanhus kauhistuu aavistellessaan Medeian suunnitelmia lapsiin nähden.

    »Näin kyllä jo, hän kuinka hurjin katsehin
    tuijottaa heihin — jotakin hän aikoo —, ei
     tuo viha viihdy murskaamatta uhriaan.»

Medeiasta Euripides on luonut ylevän traagillisen hahmon, jota
repii kaksi voimakasta alkukantaista tunnetta: toiselta puolen syvä
äidinrakkaus, toiselta taasen mieletön mustasukkaisuus ja kostonhimo.
Korinthoksen naisia edustavan kuoron edessä hänen haavoitetusta
rinnastaan parahtaa tuskan huuto:

    »Te hyvät naiset, kohlut kohtalon
     on ankarat. On mennyt elämäin;
    on voimain lopussa, ma kuoloon kaipaan.
    Mun puolisoni, kalleimpain, hän nyt
    mies kurjin, katalin on päällä maan.
    Niist' olennoista, joille järki suotiin,
     me naiset saimme osan huonoimman.»

Hänen rakastamansa mies sitävastoin esiintyy näytelmässä
vastenmielisenä onnenonkijana ja nokkaviisaana arki-ihmisenä, niin
että on vaikeata ymmärtää, kuinka hän on voinut sytyttää naisessa
hehkuvan intohimon. Kun hän selvittelee sitä muutosta, mikä hänen
tunteissaan on pakosta tapahtunut tutustuttuaan Kreusaan, hän tekee
sen matalasti ja poroporvarimaisesti kuin attikalainen pikkuporvari
tai talonpoika, puhuaksemme Schückin suulla. Iason vakuuttaa, että
yksinomaan taloudellinen ahdinko sai hänet päätökseen naida rikkaan
kuninkaantyttären. Laskelmana oli, että sekä hän että hänen lapsensa
ja entinen puolisonsa sitten voisivat viettää tyyntä ja huoletonta
elämää! »Oliko se huono suunnitelma?» hän kysyy närkästyneenä siitä,
että Medeia on nostanut asiasta melun, juuri kuin hän oli saanut kaiken
järjestetyksi niin hyvin — _itselleen_.

»Miksi sinä niin siitä rähiset, Medeia?» Suunnilleen siltä kannalta hän
suhtautuu asiaan. »Olenhan järjestänyt niin, että sinulla yhäkin olisi
koti tässä maassa, 'kunhan vain alistut esivallan harkintaan'.» Ja
sitten hän pitää pitkän saarnan siitä, kuinka hyvän työn hän oli tehnyt
tuodessaan Medeian kerran barbaarien maasta Hellaaseen elämään lain
ja oikeuden alaisena. Olipa tämä vielä sen johdosta saanut mainetta
viisaudestaan, kun sitävastoin »kukaan ei olisi puhunut hänestä
sanaakaan, jos hän olisi jäänyt istumaan tuonne maan äärimmäiseen
kolkkaan.» Ja mainehan on kuitenkin parasta kaikesta.

»Miehuuton konna», loukattu puoliso sinkoaa hänelle vastaukseksi.

    »Ei lujuutta, ei miehen miellä osoita,
    ken rohkein katsein loukkaamiaan kohtelee.
    Päinvastoin: pahe kehnoin se on ihmisen —
     on julkeutta.»

»Sinun armopalojasi en ota vastaan», hän sanoo ja lisää:

    »Pois käy! On halus naisen nuoren syleilyyn,
    kun liian kauan täällä poissa viivähdit.
     Häät hanki!»

Ja Iason lähtee, eivätkä hänen jäähyväissanansa vaikuta juuri
kunnioitusta herättävästi:

    »Niin kutsun vallat taivaan todistajiksein,
    Ett' tahdoin sua, lapsiasi palvella.»

Euripides, joka on nähnyt niin syvälle ihmisten sieluun, ymmärtää
täydellisesti, mitä merkitsee, että nainen vihastuu, julmistuu, käy
ilkeäksi. Medeia, jonka rakkaus Iasoniin kerran oli niin syvä, että
hän uhrasi kaiken tämän vuoksi, Medeia on nyt heitetty pois kuin
hyödyttömäksi käynyt kappale, koska naimisiinmeno toisen naisen
kanssa soveltui nyt niin hyvin miehelle. Sydän kylmänä, elottomana,
kivenkovana hän päästää valloilleen kaikki vihan tuhoavat voimat
tätä itsekästä ihmistä vastaan, joka kerran saman sydämen oli saanut
lyömään nopeammin onnesta ja uhrimielestä. Kun hän nyt näkee, miten
tarkoituksetonta hänen koko uhrautuva rakkautensa oli ollut, hän tuhoaa
itse sen hedelmät. Kostonhimo voittaa äidinrakkauden hänen rinnassaan.
Hänestä on tullut piru naisen hahmossa. Ja kuitenkaan emme voi olla
tuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Näytelmäntekijän suuruutta
todistaa, että hän saa kuulijansa tähän mielialaan.

Murhenäytelmän kamala ratkaisu ei tapahdu silmiemme edessä.
Sanansaattaja saapuu ja kertoo Medeian ja Kreusan kauheasta kohtalosta,

    »hän kuinka värikkääseen viittaan verhoutuu
     ja kultaseppelehen painaa kutreilleen.
    Ja hiuksiaan peilin eessä suorien
    hän hymyy sieluttoman kuvan nähdessään.
    Ja sitten nousee tuoliltaan hän, karkeloi
     niin huoneen poikki, valkojalkaa kohottain.
    Ja ylen onnellisna lahjastansa hän
    luo katseen siroon kantaan yhä uudelleen.
    Mut jälkeen tämän näky vaihtui kauheaks:
     hipiä muuttuneena horjuu takaisin hän
    vavisten joka jäseneltään. Vaivoin hän
    pääs istuimelle, ettei maahan sortunut.
    Iäkäs palvelija, luullen Panin tai
     muun jumalista häneen tulleen, riemuita
    jo alkoi, kunnes hänen suustaan huomasi
    hän vaahdon purskuvan ja silmäterien
    kauhusta vääntyneen ja ihon kalpean.»
     — — —
    »Lyö sitten kultaseppeleestä otsalta
    esille tulikielet kaikenkalvavat.
    Ja viitta hieno taas, tuo lahja poikies,
     syö onnettoman naisen lihan pehmeän.
    Hän tulen kietomana karkaa tuoliltaan
    ja syöksyy sinne, tänne, puistain kutrejaan;
     pois aikoo riistää seppeleen, mut lujassa
    on kultavanne. Liekkiloimut yltyvät
    vain kahta hurjemmin, kun liehuu hiukset.
    Hän tuskain murtamana maahan raukenee,
     vain isä vaivoin enää tuntee tyttären.»

Isä rientää paikalle ja joutuu saman kohtalon alaiseksi.

Kun Medeia on saanut kuulla, että tämä osa hänen kostostaan on
onnistunut, hän kertoo itse kuorolle päätöksestään surmata pienet
lapsensa. Tämä yksinpuhelu, joka tulkitsee äidin tuskaa, kun rakkaus
lapsiin ja kostonhimo taistelevat hänen sielussaan, kuuluu ajasta
aikaan valtavimpiin ja sydäntäsärkevimpiin kohtauksiin, mitä konsanaan
on tulkittu teatterissa. Hän lopettaa seuraavin sanoin:

    »'Vain rohkeutta, sydän! Miksi vitkailen
     työn julman suoritusta, jot' ei välttää voi?
    Hyv' on, sa käsi onneton, käy miekkahan,
    vie nopeasti elon synkkään määrähän!
     Sa älä pelkää, älä muista lapsias,
    sa joille elon soit ja joita rakastat,
    vain hetkeks' unohda, ett' olet äiti sa!'
     Saat sitten itkeä!»

Näin sanoen hän poistuu palatsiin.

Kun surmatyö on suoritettu, Iason rientää morsiamensa ja tämän isän
hiiltyneiden ruumiiden luota näyttämölle. Palatsissa häntä kohtaa
järkyttävä näky: hänen viattomat pikkulapsensa lepäävät siellä
kuolleina.

       *       *       *       *       *

Suuren runoilijauran päättää kauniisti näytelmä »_Iphigeneia
Auliissa_». Iphigeneian hahmossa kohtaamme nuoren, viattoman tytön,
ingénuen[150] näyttämöllä. Hän on rakastettavin luonne, mitä
kreikkalainen draama on koskaan luonut, tämä puhdas neito, joka
uhrataan isänmaan puolesta. Kreikkalaisten laivasto on Auliin[151]
satamassa Agamemnonin päällikkyydessä. Yhtämittainen myrsky estää
heitä purjehtimasta Troiaan. Ainoastaan jos Agamemnon uhraa tyttärensä
Iphigeneian, voidaan suuri yritys toteuttaa. Verta vuotavin sydämin
isä lähettää häntä noutamaan, ja tytär saapuu aavistamatta, mikä häntä
odottaa. Mutta kun kauhistava todellisuus hänelle selviää, hän vavisten
rukoilee isäänsä säästämään hänen elämäänsä:


    »Sua ensiks' isäks sanoin: lapsekses sä muu.
     Ma, esikoises, usein kiikuin polvellas,
    sua suutelin ja hellat suukot suita sain.
    Sa virkoit silloin: 'Saanko koskaan, lapseni,
    kuin harras toivoin on, sun nähdä kukoista»
     rinnalla miehen onnellisen kodissas?'
    Mut sulle vastasin sun leukaas tarttuen
    niin käsin hellivin kuin nytkin vielä tartun:
     'Sun saanko vanhuksena, taatto, kotiini
    ma kerran vastaanottaa, rakkaudellain
    ne vaivat palkiten, ma jotka sulle tuotin?'
    Nuo sanat vielä muistan, mutta, isäni,
     sa unohdit ne, koska — tappaa tahdot mun.»

»Mitä minulla on tekemistä Helenan tai Pariksen kosinnan kanssa?» hän
huudahtaa.

Mutta tapahtuu ihme: tyttö kypsyy äkkiä naiseksi. Hetken harkittuaan
hän selittää haluavansa kohdata kuoleman ja tällä teollaan osaltansa
vaikuttaa siihen, että naisia ei enää Hellaasta ryöstettäisi. Hän
tuntee, että koko Kreikka katsoo häneen, ja hän sanoo äidilleen:
»Minut olet synnyttänyt, et vain itsellesi, vaan koko Hellaalle. Kun
niin monet tuhannet urhot ovat valmiit kuolemaan Hellaan puolesta,
niin pitäisikö minun elämäni, yhden ainoan, olla esteenä?» Hänet
viedään alttarin ääreen, mutta samassa kuin uhriveitsi välkähtää,
Artemis tempaa hänet kuoleman kidasta ja vie hänet Tauriaan[152]
papittarekseen. Hänen tilalleen ilmestyy naarashirvi, jonka veri on
pirskoittanut alttarin.

Iphigeneian uhri päättää viimeisen suuren kreikkalaisen murhenäytelmän,
joka on säilynyt meidän päiviimme.

       *       *       *       *       *

Kreikan kolme suurta murhenäytelmänkirjoittajaa on esiintynyt myöskin
hullunkurisen _satyyridraaman_ alalla. Tällaisista näytelmistä tragedia
on syntynytkin, ja niitä esitettiin jatkuvasti murhenäytelmäin
jälkinäytöksenä, että katselijat saisivat ravisteleutua vapaaksi siitä
painostuneesta mielialasta, minkä murhenäytelmä oli synnyttänyt.
Niiden nimi johtui siitä, että kuorona oli satyyreja, jonkinlaisia
pukinjalkaisia luonnonhaltioita. Nämä leikkisät, vallattomat,
ujostelemattomat luonnonlapset, jotka ahmien nauttivat elämästä,
tanssivat laulaen ja rupatellen Dionysoksen seurueessa. Ainoa meille
täydellisenä säilynyt satyyrinäytelmä on Euripideen »_Kyklops_»[153],
jonka aiheena on Odysseuksen käynti Polyphemoksen luolassa. Satyyrit,
jotka esiintyvät kuorona, ovat Polyphemoksen orjina samoinkuin heidän
isänsä Silenos, Dionysoksen oma kasvatusisä. Haaksirikkoisina he ovat
saarelle joutuneet ja heidät on pantu paimentamaan kykloopin lampaita.
He tulevat nyt laulaen ja kirkuen ajaen karjaa kykloopin luolalle.
Kuuluu hoilotus:

    »Ssst! Miksi siellä rämmit? Käy
     taas kummun vehmauteen!
    Sua kivellä mä viskaan.
    Hoi, hoi, eespäin, eespäin,
    te syöttiläät sarvehikkaat
     kykloopin paimenen!

    No, uuhi, lypsää suo mun nyt;
    ja imeä vuonies,
    jotk' kätkivät luolat nuo!
    Sua vuottavat päivät pitkät
     ikävästä ne määkien.»

Odysseus nousee maihin miehineen ja kysyy, voiko hän saada vettä ja
ruokavaroja. Ne tiedot, jotka hän Silenokselta saa, eivät ole juuri
lupaavia. »Mutta kykloopit ovat kai», hän kysyy, »vierasvaraisia
muukalaisille?»

Silenos.

    Ma luulen näiden lihan heille maistuvan.

Odysseus.

    Kuin niin! Siis ihmissyöjiäkö ovat he?

Silenos.

    Ei täällä syömättömäks kukaan jäänyt lie.»

Silenos, joka kauan on saanut olla vailla Bakkhoksen antimia, riemastuu
suunniltaan, kun Odysseus antaa hänelle nahkaleilistään kulauksen
väkevää viiniänsä.

Silenos (juotuaan)

    Rallallaa, tanssiin kutsuu nyt mua Bromios.[154]
        (Kulauttaa vielä kerran)
     Hah, hah, haa!

Odysseus.

    No, somasti se kurkun kautta solahti!

Silenos.

    Niin, jotta tuntuu hamaan isoonvarpaaseen.

Mieliala käy yhä hilpeämmäksi ja keskustelu yhä enemmän ja enemmän
kansanomaisen karkeaksi — antaahan kaunis Helena, »tuo lutka», siihen
yllin kyllin aihetta, kunnes pelätty kyklooppi itse äkkiä ilmestyy
näyttämölle, karjuu orjilleen ja uhkaa heitä, että moni heistä saa pian
itkeä saadessaan kartusta selkään. Mutta hänessä on joka tapauksessa
kaikessa tuimuudessaan huumoria. Kun satyyrit silmässä poikaveijarin
vallaton välähdys pyytävät häneltä kauniisti: »Ole kiltti äläkä vallan
niele meitä», niin hän pauhaa: »Siitä tosiaankin itseni varjelen. Sillä
saisinpa teidät vatsaani, niin heti minulta hengen keikkaroimisellanne
ottaisitte.» Ja hänen julmat piirteensä lientyvät, kun hän ajattelee
ihmislihaa. Hän on kyllin kauan elänyt kauriinlihalla ja leijonan
paistilla. Ja mielin kielin Silenos yhtyy siihen, että jokapäiväisen
ruoan vaihtelusta on sekä huvia että hyötyä.

Odysseus menee nyt Polyphemoksen kanssa luolaan, jonne hänen miehensä
jo ennen ovat kadonneet. Siellä ajatellaan kykloopin syövän kauhean
ateriansa. Sitten Odysseus tulee jälleen esiin ja kertoo satyyreille,
miten kaksi hänen miehistään oli kadonnut jättiläisen kauheaan kitaan:

    »Niin, kaks hän nappas, käsissänsä punniten,
    Ken parhaass' oli lihassa ja vantterin...»

Mutta silloin Odysseus keksii ajatuksen päihdyttää hirviön väkevällä
viinillään. Hän pyytää satyyreja auttamaan muukalaisia kykloopin
sokaisemisessa ja siten pelastamaan sekä itsensä että heidät. He
joutuvat suunniltaan ihastuksesta tätä ajatellessaan. Mutta sankareiksi
he eivät juuri ole tunnettuja, ja kun on ryhdyttävä toimeen, niin
he laulavat vain kehoituslauluja kreikkalaisille, jotka itse saavat
suorittaa kykloopin sokaisemisen. Ennestään tunnemme, miten taru loppuu.

Hyvin lähellä satyyridraamaa on näytelmä »Alkestis». Tiedetään, että se
esitettiin neljäntenä kappaleena murhenäytelmä-kolmikon perästä, siis
samassa tarkoituksessa kuin satyyrinäytelmät. Tästä selittyvät monet
Alkestiin hullunkurisuudet. Tämä näytelmä on pikemminkin traagillinen
farssi[155] kuin varsinainen tragedia.




AISKHYLOS, SOPHOKLES JA EURIPIDES.


Kansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain
miesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa
perimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin.
Sinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen
olleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä
poikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen
samana päivänä syntyneen Salamiissa.

Aiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen
yksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä
graniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat
tai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat
lihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon
tahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä
vienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa
toimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden
pääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on
sielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä,
joita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan
ja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään
sittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen
henkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen
melkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat
monisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin
harvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.

Sophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt
ja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän _kauneudeltaan
sopusuhtaisemmaksi_. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen
esitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa
meidät kasvoista kasvoihin näkemään _todellista sieluntuskaa_.
Sellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut,
ei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee
niitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan
ulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.

Euripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien
hänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista
vuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan
toiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat
tietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen
ja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä
ja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä
filosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua,
kuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat
molemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla.
Euripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja
aina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt
hävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut
uusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa
sopusoinnussa olevia.

Aivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä
aiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa
ovat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän
riisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman
aikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja
monine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla
ihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi,
niin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että
hän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu,
että Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän _tulisi_
olla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he _ovat_. On hänkin
sentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen
yläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä
ominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla,
_paatoksella_. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja
raivon näyttämölle».

Euripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta
heidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on
tunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin
äiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa
sisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä,
mutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus
vainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta
järjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita
veljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja.
Sophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet,
sellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut
tunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja
kuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä
nekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa
niille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen
asti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen
ne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa,
olkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. _Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen
ajanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin._ Se sankarius, joka itsestään
ilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on
senvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi
heroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja
uskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi
milloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen
muoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti
vielä valtavampi.

Euripideen voima johtuu hänen terävästä _psykologisesta silmästään_.
Paljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen
salaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse
rikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan
voimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat
runoteokset.

Euripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja
Sophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti _ihanteellinen
pyrkimys_. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa
vastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää,
missä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin
hänen murhenäytelmässään »_Troiattaret_». Ei ole epäilemistäkään,
että tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan
mielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko
Troian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret
pidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen
kuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia
temppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten
voitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja
häpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret
tuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta
urhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun
Hekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan
heidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut
jalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen
naisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä,
elinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.

Euripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus
mietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön
filosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin.
Sisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin
taruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin.
Hänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden _yhtenäisyydeltään_
paljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet.
Mutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme
elävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia
kuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja
kuningattarien — sille nimittäin, jolla on _näkemisen_ lahja. Tätä
lahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se
synnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen
huvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]


Kirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten
teosten lisäksi:

A.M. Alexanderson, Oidipus-sagans tragedier i svensk tolkning.

S. Eitrem, Aischylos.

Erik Hedén, Ur Aischylos' idévärld (Vår tid 1916).

Sven Lönborg, Dike och Eros, I osa.

Gilbert Murray, Euripides and his age.

Johannes Paulson, Oidipussagan i den grekiska tragedien.

Hugo Steiger, Euripides. Seine Dichtung und Seine Persönlichkeit.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Griechische Tragödien.

Emil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets
förhandlingar 1926—1927).

Emil Zilliacus, Sophokles.

Sophokles, Antigone, Kaarlo Koskimiehen suomennos.






VELJESSOTA




»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.


Ns. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin
taisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja
koonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.

Kuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja
sparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset
kylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio.
Mutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä
tapauksessa ollut samaa kuin _sotainen_ valtio. Spartan järjestelmä
oli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa.
Sparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin
silmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä
hädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja
rahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.

Lisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti
voi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä
helootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden
syystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä
puolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli,
että sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään
yksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä
ulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.

Spartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen
asiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen
peloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa
oli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse _sodan syttymiseen_.
Korinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli
kaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä
oli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä
kannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan
kolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja
sotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat.
Sen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita,
laadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja
vaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet
ja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen
haluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista
hajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston
maailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan
kauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta
elämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen
puolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen
majakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli
Astarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu
Foinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa
hillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista»
mahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli
Lais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen
Kirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti.
Kaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle
uhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi
huvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.

Kaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta
vielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa
rakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät
toiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain
rikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei
mieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain _toivoo_
sinne pääsevänsä.

Korinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea
kilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo
ylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren
liikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri
ja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet
silmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän
kauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat
korinthoslaisten tiellä.

Jännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten
välillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan
molemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat
kehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja
ristiriita kärjistyi yhä enemmän.

Nyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen
liitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan
luonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä
vertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten
hitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja
kaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina
vähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä
päätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun
taas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset
lähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada
aikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he
aikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan.
Spartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista
mielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut
kokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat
sparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia
arveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.

Samalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä
thebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi
sodanhaluisia.

Pelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset,
joita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman»
Perikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain
siirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.

Perikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä
hetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa
vakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien
vaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan
välttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi
vaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa
ja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä
välitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta
sparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet
_vastuuseen sodan puhkeamisesta_. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan
syvimmät _syyt_ tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa,
olisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin
naamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se
taisteli _vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta_. Tunnussana
»vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen
niitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan
hegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät
sparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli
kylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna
ihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota
kahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa
taisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo
ehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja
ajattelivat vain, mitä sen _säilyttäminen_ heille tuli maksamaan.

Liittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet
välttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden
tarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut
liittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi
saanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon
roomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se
oli jo liian myöhäistä.

       *       *       *       *       *

Mitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki
Ateenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin,
nimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan
_aikaansaamisesta_ perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että
Perikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia
oli tehnyt _valmisteluja_ sen varalta; hän oli muka tuntenut
johtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion
muualle.

Erikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan
kansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä _jyrkkä
kansanpuolue_, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli
aloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään
hänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan
edustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet
kannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia.
Tunnetuin heistä on varakas nahkuri _Kléōn_, joka oli tarmokas, vieläpä
poliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen
erittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui
ennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille
kieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta.
Vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän
esiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.

Perikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita
vastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä
suuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan —
»hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin,
joita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen
halusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan
säästäväiselle isälle.

Perikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla,
etteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa
taistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä,
suuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja
hengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi
Anaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen
oraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja
tähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut
väittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen
sijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen
väitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin
Peloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin.
Sellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin
luonnontutkijoihin» kuuluvana.

Anaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena
ja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo
kauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän
palasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden
päästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena
tässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha
jumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla
satiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut
harhaan salamansa.»

Vielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset
suuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen,
että suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi
hänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun
kavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta
tiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen
ilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt
päivänsä vankilassa.

Pheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata
siinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain
uskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään
ollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät
hänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin»
sai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä,
joita hänelle nämä vainot tuottivat.

Pahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin
kirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja
jumalattomuudesta.

Tämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia
tyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet
yhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan
oikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien
täyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt
ihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein
väärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».

Perikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti
valtion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn.
Hän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja
puolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.




TOINEN PELOPONNESOLAISSOTA.


V. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät
taistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa
jälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas
valloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan _pakottamalla_
ne rauhaan.

Sparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta
eivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille
sellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla
ehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää
taistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi
jättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien
suojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli
välttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme
häviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme
talojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä
talot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten
maalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla
Ateenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja
miehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla
oli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva
ja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat
mahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin
toivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti
heikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten
Attikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet
säännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna
toimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen
väestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.

Perikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka
haki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut
tuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen
selvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa
viholliset _tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto_.[165] Perikles
joutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta
houkutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei
luulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä
horjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu
väittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen
jalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei
hänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen
valtion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan
pyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon
harhakuvan uhrina.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti.
Maalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää
taisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti
vihollisen rannikoilla.

Kun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän
ruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa.
Lujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet
uskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa
taloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen.
Sotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset
juhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja
kohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi
»omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa
on velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja
heidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman
isänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»

Kuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten
verrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto
avasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä
yhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli
ateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia
rangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä
rikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä
puettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa,
kuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin
Spartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki
arvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.

»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota
sotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma
olemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla
karaistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme
vapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia,
jotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet
todella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja
vastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja
huolta.»

Näin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena
kansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen
lahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat
tehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä
valtion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä
katoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille
sukupolville.»

Toinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin
suotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava
onnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto
puhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja
sai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti
ravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla
päässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu
levisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä
poltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.

Häntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä
ainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien
peittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä,
jotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden
menetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa,
niin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman
nimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että
kuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien
keskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan.
Tapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon.
Kaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin
ja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia.
Onnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat
sammuttaa palavaa janoansa.

Kokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli
nautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka
tiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja
olkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»

Kaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas
uudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä
kolmannenkin osan Attikan väestöstä.

Jos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta
mielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti
kaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti
ymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa.
Kun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa
pelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu
ja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen
pahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.

Mitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan:
epätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa
lähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat
niin mahdottomat vaatimukset, että sotaa _oli pakko_ jatkaa.

Silloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen
asti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa
ponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys.
Mutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli
syyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä
suuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut
sellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset
vaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen
vastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet
omavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon
mukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.

Mutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja
huonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti
pian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan
saanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään
ensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä
ja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja
ystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo
olevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen
Ateena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli
sen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti
johtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään
ateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.»
Hän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten
kavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan.
Hänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä
piirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman
aikakautensa yläpuolelle.

       *       *       *       *       *

Neljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija
ohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä
kohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta
valtaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.

Suuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton.
Perikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan
valtiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli
jatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi
muutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa.
Ne puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat
korkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli
ollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa
parhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti
heidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia
puoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan
Ateenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun
heiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän
täytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia
vaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja
ja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he
kuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä
kauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan
historioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus
lain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät
ohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan
parhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä
ja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»

Se, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli
nahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen
sopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten,
kun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka
olisi _voinut_ muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos
valtion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen.
Ateenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla
sijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella
olevalle _Sphakterian_ saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia
satoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle
ei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan
koko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset
saamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen
heikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia
yllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi
sparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he
nyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin
liittoa.

Näin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan
ratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa
olisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli
käyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles,
olympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan
tämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen
todistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli
nyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui
ylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja
kohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin
luisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.

Ateenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset
syynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan
kansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten
työhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää
antamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään.
Tämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat
kävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat
suurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset
suorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli
tosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen
liittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa
heikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan
mielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada
vielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan,
niin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä
piilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten
äärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.

Kuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa
saada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä
oli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut
hopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria
palkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen
suljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän
hankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien
keskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön
aikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli
mukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.

Aika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä.
Kun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa
elin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin
tehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?

Kleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia
vastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän
olisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja
pauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä
ne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä
melkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän
olisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.

»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa
yhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata
Sphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut
sanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei
ollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän
otti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda
sparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen
paikkaan.

Näin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan
näin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi
luultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides
uskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin
aikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. _Hän valtasi todellakin
Sphakterian_ ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki
sen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.

Mutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä,
mitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen
kakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa
onkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä
ammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon
korjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi
elinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa
julkisissa esityksissä. _Parlamenttaarinen_ ansio menestyksestä
on myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen
sotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti
sotanäyttämölle.

Antautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei
olisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä.
Olivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät,
sparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.

Spartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa
rauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat
ateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut
heidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille
itselleen.

Mutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa.
Nyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua,
yhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut
välttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen
perinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen
jälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn.
Sparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio
sotapäällikkönsä _Brāsidas_, joka esitti sen suunnitelman, että
Ateenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla.
Iloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli
kuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa
vapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli
luopunut Attikan liittokunnasta.

Tämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt,
kun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun
toisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa
alkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin
ponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä
hän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin
menetetyt traakialaiset alueet.

Mutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet
olivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla
sitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta
johtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva
nahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen
täytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai
vastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä
vertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa
kuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai
aikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan
kokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja
tuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja
mietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä.
Sen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa
taistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen
sellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen
hyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan
jätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.

Vastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui
kuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan
pelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi
muodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän,
jolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta
sota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.

Kerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten
hän oli silloin _käyttänyt hyväkseen_ menestystään?

Yhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä
onnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen
ja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä
molemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat
poissa.

Vuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla
palattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen
ohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se
tosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu,
Attika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota
ja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta
oli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli
kärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.

Voi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon
ateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen.
Mutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita
saamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet
vangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan
voimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä
valtti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa
määrin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen
häiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut
arveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä
ateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen
kanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan.
Liittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä
etujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli
ilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa.
Peloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä
egoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli
kuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.




KOLMAS PELOPONNESOLAISSOTA.


Toisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä
lyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen
kalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei
takaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos
kreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet
rauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin
punottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja
kulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä
toistensa tukkaan.

Syy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa
kanssa oli _Alkibiādeen_, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen,
josta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu
suosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta
kunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies
kuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana,
jolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia
jälleen.

Alkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle,
Miltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt
isänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä
iällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies
että tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki
pitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen
hurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava,
kun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman
häpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli
yleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli
mielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan
matkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä
hänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat
hänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat
häneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja
onnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen
sellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin.
Hän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa,
hänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia
mittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota
eivät sitten kyenneet kesyttämään.

Ainoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa
jotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi
Alkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän
ystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan.
Alkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä
tunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä
ja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti
nuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä
pelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.

Nuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista
valta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon
Alkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta
vanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten
vastaväitteitä.

Sokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta
oppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat.
Aluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina
pian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi
kuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän
olisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille
syvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä
ylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa
tällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa
valtiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä
vakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän
epämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.

Alkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut
poliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle
yhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia
suunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista
kansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli
Alkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään
kuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja
tämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko
kreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha
solmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan
harvinaisen lyhyet kuukaudet.»

Kaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi
muutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä
kääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta
kilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren
yliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi
Sisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen
vallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.

Tilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut
Alkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian
valloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin
runsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169]
Rohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että
Sisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota
vanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko
helleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi
valtakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.

Jo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin
useimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes
olisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja
väkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen
oli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata
itselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat,
oraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat
julistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja
lupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja
nuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset
miehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja
rikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin
valtavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien
hirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.

       *       *       *       *       *

Keväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin
sattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset.
Eräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta,
temppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä
kiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi
käsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen:
koko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien
loukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista,
että nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista
ilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen
yleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi
olla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan
ja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen
suojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä
hävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei
mikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa
jumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys,
joka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin
aamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi
säretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä,
miltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli
pahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle.
Tässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta
vastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka
ei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.

Heti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada
selville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.

Mitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat
Alkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut
leikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti
alistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista.
»Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi,
»kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana,
ennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen
vastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen
persoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada
hänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he
voisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan
ja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi
retkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.

Komea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen
seuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei
ole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista
päämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.

Mutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai
Sisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse
asiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä
voihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan
kokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen
takia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta
pitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.

Silloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden
käskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä.
Hänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen
henkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa
oli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken
ratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko
sotahankkeen sielu.

Alkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä
kohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän
astui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia
yksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen
omaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta,
hän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin
lähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne
hän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan
isänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää
isänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän
sanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä
aikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin
nyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa
pahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän
vieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa
kohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen
toimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä
lähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli
manannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.

Kameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten
Spartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara
ja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin
virnistelemättä.

       *       *       *       *       *

Lähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet
Alkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti
sekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset
suuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan.
Ensiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä _Gylippoksen_ mukanaan
muutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos
oli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen
sotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset
ryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he
vastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla
pysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä
paikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto,
jonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa
sydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan
heidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla
liittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät
myöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista,
mikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa
rahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä
raha-asioissa että elinkeinoelämässä.

Onneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät.
Sisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu
Syrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos.
Katastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen
sotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi
saaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä
jonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle
lähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset
olivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana
liikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon
lopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa
mielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen
alituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä
ollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin
ylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä
vuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä
oloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden
lopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus
ja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden,
myytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu
vihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat
ateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan
koettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen
ja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä
vankeina Spartassa.[178]

       *       *       *       *       *

Niin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä
katastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin
Kreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja
laivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui
lopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa.
Se voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli
ympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien
herruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet
ne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat
tuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin
laajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.

Niin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että
todellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200
laivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet.
Valtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen
oli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet
pääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.

Maaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena,
että väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä
asekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä
vahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi
elinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue
meren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute
kaikista välttämättömimmistä tarpeista.

       *       *       *       *       *

Sisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös
Vähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että _sota Persian
kanssa leimahti uudelleen liekkiin_. Ateenalaisten oma syy oli, että
suurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan
sitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa
päivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää,
miten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi
heidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä
Vähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.

Voidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla
rauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit
ryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat
hankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston.
Niin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen,
sparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät
maanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja
suurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa
lupasivat maksaa miehistöjen palkat.

Se mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin
vaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti
hyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen
heidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton
solakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä
kolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on
nimitetty _Joonian sodaksi_, mutta oikeastaan se on vain kolmannen
peloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa
nyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.

Täytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa
ahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa
vastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun
Alkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin
Spartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka
käyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden
vastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja
saattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179]
Ei ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista
ja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein
todella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu
poliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä,
ja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta
varoitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin
_Tissapherneen_ luo Sardeeseen.

Täällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti
kuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen
muuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa
kallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin
hän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän
osaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella
viehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin
ja tehdä hänet vahaksi käsissään.

Tissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen
käsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja
kostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli
luonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen
kerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin,
ehkä ruveta epäilemään.

Alkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa
Ateenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä
kiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti
selittää politiikkansa _persialaisten_ etuja ajavaksi. Tunnetulla,
vakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei
millään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada
sota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi
antaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi
mielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei
siis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. _tällä kertaa sparttalaisia_
— enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin
vireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista
myöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti
Vähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä
eroon.

Suunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli
hänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen
maksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa
palkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään
tahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään
palkan _suuruudesta_! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin
paljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen
sotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut
hänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi,
kun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä
peloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän
kielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa,
nimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina
kreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.

Kaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo
peloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi
tuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja
tyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että
Tissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka,
versova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.

Kaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta
purjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa
isänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella
sovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin
neuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien
miesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet
takaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä
ateenalaisten puolelle.

Niin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu
hänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat
hänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan
kuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan,
osaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai
voiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat
rauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla,
joka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia
ja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli _Kleophōn_
ja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan
soittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus
jälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon,
kuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä
hän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan
suuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla
voitaisiin saavuttaa mitä tahansa.

Lähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan
Kleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai
edelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan
riemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän
palasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin
olivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai
takaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin
kunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa,
syöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä
kurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle
rajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden
ylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään
ateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.

Mutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan
riemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut
muutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat
lähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios
uskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi
voitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat,
päinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten
herruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa
joonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin
aikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman
käytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.

Täten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana
Vähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen
tehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan.
Sparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he
antoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen _Lȳsandrokselle_,
miehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin
häikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja
vallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä
valtaan» oli _ainoa_ intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia
muita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut
pitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot
— ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka
valtavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen
lahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä
ja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton
käyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa
huomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä
saavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta,
väärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei
riitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180]
Toinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia
petetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»

Sodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu
kahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja
Lysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään
voimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään
meritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten
palkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen
jälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan
antaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli
seurauksena sotilaskurin höltyminen.

Lopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja
elintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa
laivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa
sellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista.
Tällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes _jotakin_. Mutta
alipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän
kielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen
vihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja
tyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli
ehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään.
Niinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja
joutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada
helppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu.
Hänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten
hermostuneen innon.

Epäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos
hän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta
ei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen
vihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui
siihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän
korkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille
miehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi
johtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti _tahtonut_ voittaa. Siispä
hän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi
näiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän
käytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain
ja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen
kalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.

Ei ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä
puhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena
viikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että
Alkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä
maailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata
Alkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen
kerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli
ainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.

Seuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä
406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu
Lesboksen satamaan.

Mutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat
ihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin
alhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa
apua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten
välttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella
innolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan
uudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa.
Nyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui
laivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten
varojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka
oli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon
vimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona
olikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla
täydellisen voiton sparttalaisista _etelään Lesboksesta vuonna 406._
Se oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet
keskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.

Ateenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että
paljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin
kova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön
pelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat
ohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa
aalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta,
jotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi
syntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin
kansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli
Perikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki
ateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja
heidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.

Aivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti
taistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan,
että he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi
meneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta
kuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää,
kuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan
kansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä
olin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että
minun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta
minun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat
minua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten
sen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi,
sittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»

Kansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä
oikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen
syyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse
tuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle
tuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei,
kuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä
on oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin
kuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla
ollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt
miehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?

Mutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa
hermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut
syyntakeinen. Se ei ollut _kansa_, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä
ja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu.
Jäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa
olivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman
kanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille
auttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä
ihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain
vaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko
menettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi
kansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis:
kansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio
on todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka
nyt vallitsi Ateenassa.

Jäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät
kansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat
johtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen.
Syytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta
rangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.

Ateenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne
rauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen.
On käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja
Kleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen
edellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen
Ateenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön
Hellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis.
Ottamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat
antoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä.
He antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt
ei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi
vihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta _Aigospotamoin_ luona
Traakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että
se, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan
uskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa
tuskinpa yhtä ainoata miestäkään.

Uutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki
ilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se
voivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista
otettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot
etenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka,
toisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon,
joka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian
kuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu
vain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä
odotti ateenalaisia itseään.»

Heidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat
yleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle
kuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan
pääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena
oli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren
puolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan
puolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän
kuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan
yleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä
ja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut
nälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä.
Se tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden
aikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Spartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat
myöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin
korinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan
ateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo
vihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin
orjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat
vastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat,
»oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on
tehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»

Luonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän
lausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti
riitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan
omistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi
sitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä
maailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan
muutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset
olisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua
varten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin
thebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos
säästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa,
saataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen
ase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi
liittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin
tällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina
sparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin,
kuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien,
jotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä
inhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet
tahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen
Ateenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.

Ne ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että
ateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen
Hellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava
koko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut
muuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi
kaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen.
Rauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa
kanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä
sopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.

Sen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan
kukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen
riemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan
Ateenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa».
Ja vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen
avun.[184]

       *       *       *       *       *

Peloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman
Perikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka
ateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella
itsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään
katastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui
siitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla
hetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka
yritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu
liittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian
suuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt
Ateenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.

Huolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat
kärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen;
ja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on
ihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen
kestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma
riippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten
asiaan puuttuminen vuonna 408.

Kuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä
julmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat.
Kauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen
kohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen
helleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi,
kun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]

Kauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi
muassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta
harvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia
puhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa
takavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen
kertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista
joukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua
etsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja
miten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki
on vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin
väkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.

Aluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne
muodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät
yhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa
alkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.


Kirjallisuutta, joka käsittelee peloponnesolaissotaa.

Friedrich Blass, Die attische Beredsamkeit.

Ivo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten
Jahrhundert v. Chr.

Hans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die
Strategie Friedrichs des Grossen.

Wilhelm Ebstein, Die Pest des Thukydides (kirjallisuusviittein).

J. von Pflugk-Harttung, Perikles als Feldherr.

Gustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr
(seikkaperäisin kirjallisuusviittein).

Henry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne
depuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.





VIITTEET


[1] Loppu-e ei äänny, ensimm. é lähentelee ä:tä.

[2] Pers. _Ahura Mazda_, »viisas vallitsija». (Suomentajan huomautus.)

[3] _Ahriman_ l. _Angramainju_, »paha henki». (Suomentajan huomautus.)

[4] _Menstruaalinen_ = kuukautisiin kuuluva. (Suomentajan huomautus.)

[5] _Askeesi_ = kieltäytyminen, lihan kuritus. (Suomentajan huomautus.)

[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi
kaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan
opin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen
sanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti
myrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli
heitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle
lensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat
ruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan,
kunnes luut putosivat maahan.

[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan
viisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra
kuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on
nahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka
eivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat
karussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä,
eikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos
nyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole?
Jos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin
menetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät
niistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»

Tämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan
vapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo.
Kristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on
lähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista,
että noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä.
Hänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin.
Parhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät
pettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen
vaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.

Suuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli
varovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon
vertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens
Beldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita
pirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä
tiehemme.»

[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta
Itämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli
viihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin
kuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten
hevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia
eivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita
merkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.

[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja
nähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin
ladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot
olivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin
syntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että
niitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat
selittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi
jo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä
onkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi.
Egyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden
kansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat
kallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä
pitämällä huopaisia päähineitä.»

[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja
oikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos
kertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin.
»Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät
häntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli
suurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja
lisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei
vastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä
et vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä
hän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja
ylisti Kroisoksen vastausta.»

[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten
naisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä
Kambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin
kuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi
oman tyttärensäkin puolisokseen.

[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta
aikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja
puutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan
Rawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla,
ennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla
piirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies
vaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna
1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen
ensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun
kallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia
tekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen
tulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi
englantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän
köyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien
viikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja
sitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.

[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta
valmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)

[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut
kolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa.
Myöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen.
Eri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin
monilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja
-värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty
enemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia.
Varsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.

Kreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen
saviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla
alallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi
päästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten
on kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen
saviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen
erikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka
tapauksessa valaiseva.

Beazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot
mustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää
vanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi
noin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen
varmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä
tehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen
kaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut
tai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan
sellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin,
jossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt
enemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei
aikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on
niin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä
kreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan
punakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää
maljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja
rinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa
maljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla
hallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»

Muutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin
glyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia
maljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti
silloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle
useiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa
oli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan
etevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman
alan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista
seuraavaa:

»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut
kiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon
tarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran
Beazleyn henkilökohtaisesti.»

Ensimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon
on koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli
työssä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti
toisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»

Isku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli
»Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka
oivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi
Tyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli
Bologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.

»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle
käydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että
kirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden
eri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin
ollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa,
ja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein
mikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen
palattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa
olevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli
muutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt
turhaan etsiä.

[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen
sivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua
Vähän-Aasian heettiläisille.

[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut
itse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta —
Dörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi
vastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai
»Akhilleusta» mainittaessa.

Turkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa
olla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä
keksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella,
pelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään
piirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä
kuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan
Konstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto
peruutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen
upseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden
kaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä
kielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan
mahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian
lähellä!

[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita
sentapaisia pieniä kultaesineitä.

[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta
ja kultalehdestä.

[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa
nykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin
tarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi
loput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset
mahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit
menetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.

[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien
vyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman
erehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta
linnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai
keskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia
hävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia
kuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat
jonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman
huolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä
palasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä
kysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia
mykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän
eloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.

[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin
kauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän
mielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa
ja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito
muinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti
jokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen
alkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen
kielellä.

[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista
sanoista _kyklos_: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja _ops_: silmä (vrt.
»optillinen» ja »optikko»).

[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla
mantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten
koristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten
käsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen
taideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.

[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden
vallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä.
Niinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi
Mykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan
1200-luvulta e.Kr.

[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man',
omisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän
Ruotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.

[26] Savimaljakkojen lukumäärä nousee satoihin.

[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250
kultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä,
jotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta
löydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi
todistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin
jalot metallit.

[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat
meripihkansa Itämerenmaista.

[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale
valmistamatonta norsunluuta.

[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen
Palestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena
kansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä
»pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina
merkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa
maan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista
paikoista.

On myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset
samaa kansaa kuin _pelasgit_, joita helleenit itse pitivät Kreikan
alkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina
kerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l
ja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa
kuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi
voinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja
hammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.

Olettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta,
tukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka
on tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas
Daavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta
»pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä
sen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää
muistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.

[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin
vielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava
erittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen
viimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta
Peloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo
myös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja
Kyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän
perimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä
tavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö
puhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien
Vähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan
läheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta
kansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he
ajoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren
yli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.

[32] Adolph Reinach.

[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se
ei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia
muistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai
lyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista,
jollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta
ole löydetty jälkeäkään. Tämän ei _tarvitse_ silti merkitä, että
kreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia
kuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin
häviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin
kukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin
kirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten
suhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus
on tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei
Kreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen
säilymiselle.

[34] _Akhaialaiset, akhajit_ esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten
yleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.

[35] Eräs Thessalian kansa, jota Akhilleuksen isä hallitsi.

[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin,
kun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius
hänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä,
Aeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.

[37] Ares oli sodan jumala.

[38] »Kolmikulma»: Sisilian ikivanha nimi.

[39] Tarun kuningas, joka oli viekkain ja ahnein kaikista ihmisistä.

[40] Rasittavaa, mutta tuloksetonta työtä on tapa sanoa Sisyphoksen
työksi.

[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät
yleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa.
Phaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat
selittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin
ja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään
laatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.

[42] Yksi kosijoista.

[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi
oikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat
olivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli
phaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on
aina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka
ollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja
esittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.

Samoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden
lauluseuroja.

[44] _Fetishi_, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine.
(Suomentajan huomautus.)

[45] Vulkaaninen, tulivuoresta peräisin oleva. (Suomentajan huomautus.)

[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä
jäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi
»lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä
jumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.

[47] Hādes merkitsee sekä manalan jumalaa että kuolleiden maailmaa.

[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat
vuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty
syyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä,
joista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio,
jumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin,
kummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin
antoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan
»tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero
on iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat
käsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.

[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen
ihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset,
joiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat
hyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo
on näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin
useimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.

Puhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian
vuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan
murteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen
(lakonialaiseen).

[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja
Siperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».

[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja
syvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.

[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän
päivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä
ylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa
marmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin
alkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet
marmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka
kuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja
urheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia
kiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin
kuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin
kallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista
muinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja
kitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan
kreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.

Aarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten
Marathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat
aikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä
luettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta),
jonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»

[53] Viitta oli kullasta, mutta ruumiin näkyvät osat norsunluulevyistä.

[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja
luonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina?
Eikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset
kreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla
maailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että
ihmiset huononemistaan huononevat.

On kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä
kuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että
rakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä
enemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat
maisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta
rankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat
eteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät
vuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja
tulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin
vaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös
enemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana
enemmän kuin ennen.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että
_keskimääräinen lämpö_ Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta
erinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee
17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät
puolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä
niistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat
vielä korkeampaa keskilämpöä.

Muuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan
taatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas
Kypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi
syödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä,
ettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut
astettakaan.

[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset
tuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja
miten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten
tieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.

[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä
ajalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha
_rupi_ on saanut nimensä sanasta _rupa_: härkä. Muinaisessa
ruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä _fä_, sama
sana kuin englanninkielen _fee_, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.

[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä
enemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat
elektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.

[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu
Taranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja
malarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat
päässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen
Taranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan
rannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin
lähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa
on m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden
joukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat
näistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia
perustettiin entisen paikalle.

Antiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa,
mutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen
on kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen
konsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla
jyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran
temppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja,
on jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava
temppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä
äärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston
muistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija
Emil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa
pyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.

[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat
kertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen
saliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin
kaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden
kaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja
hankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.

[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin
Beresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut
yhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia
muinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien
joukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis,
kukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta
ja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka
esittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat
miletoslaista alkuperää.

[61] Argolla purjehtijain.

[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja»
saatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa.
(Suomentajan huomautus.)

[63] Boiotian murre esim. oli aiolialaisen ja doorilaisen sekoitusta.

[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja.
Sieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit
tulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta
päinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien
irvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.

[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen
yleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän
täytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään
sepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa
aviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.

[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta
kotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan
Kaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui
epäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.

[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa
muinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta,
on teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen
ruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo,
»yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat
leiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin
vanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita,
joita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä
ja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä
tahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien
kuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan
veljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien
ja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten
suojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä
tunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta
lankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein
on heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa,
piippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin
vanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita
ja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja
lakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta,
koska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen.
»Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita
tässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä
niistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen,
kaatunut sodassa'.»

[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan
takia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä,
kuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan
keskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin
Aristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun
aleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479,
sparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he
voivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi
400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti
katsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten
luku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua
riveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista
sparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä
sparttalaista kohti.

[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet
sparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta,
jolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.

[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan
mestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino
Leinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).

[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua
vapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän
Aristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi,
mutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin
hänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki
muut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä
aikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa
ja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi
perästä ja pääsi jälleen vapauteen.

Pian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän
puolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta
kun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa
etunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta
maasta.

Osa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen
sai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa
mukaan sai nimekseen _Messina_.

[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus.
Avuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen
komea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin
täyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos
nousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias
Phye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja
ilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua
valtiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti
luonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin
suojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta
kunnioitustaan.

[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin
hän otti asemansa takaisin asevoimin.

[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa
muissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän
aikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä
todisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät
kaikkialla miletoslaiset saviastiat.

[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen
Delphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen
rakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14
miljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta
summasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat
palkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät
muullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin.
Niinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän
sitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että
lakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.

Sparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään
Kleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja
sparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle.
Kansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän
poliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet
epäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan
vanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian
vaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa
estää.

[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu
pieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi
kuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi
pieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita —
niitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä
keskuksena.

[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen
vastenmielisen merkityksen.

[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927
hallituksen päätöksellä Agrigentoksi.

[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään
pyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet
heille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin
ihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse
pyramidin.

[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun
oppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä
tutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi
huudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan
heti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua
taivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen
jalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä
tuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta
antautua filosofointiin.»

Eräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita
herättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti
ajatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka
viisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän
ollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi
ei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa.
Hän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän
oli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon
kysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään
nuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa,
sillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.»
— »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään
onnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi
mies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. —
Sen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi,
tuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri
niin oli hänen nimensä.»

Seuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle
ja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä
voimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan.
Mutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»

[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä
merkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta,
että hengitys oli elämän _merkki_, Anaksimenes näyttää tehneen sen
helposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän _syy_,
sielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain _elämän ylläpitämisen
edellytyksiä_.

[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin
pitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä
hetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.

[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs
henkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin
omalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin:
»Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa
velkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin
se »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa
vieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka
vastaanotti kutsun.»

[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen
merkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä
pieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa,
mihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»

[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat
tultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja
päntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian
alalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on
pallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.

[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala
maailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta
myöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten
analyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)

[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla
maailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa,
jonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo:
Kerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin
että se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen
sen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»

[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista.
joilla on »barbaarisielu»!

[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä
olleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli
ripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta
ja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta,
kerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat
meren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»

[90] Lausutaan: _Kruasé_. Kuuluisa ranskalainen
kirjallisuushistorioitsija.

[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin
Aphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen»
nousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli
kuuluisille oraakkeleilleen.

[92] Vierasvarainen meri: Mustameri.

[93] Kohtalotar.

[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan
— jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa
runokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä
mytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä
kädellä, ei koko säkillä.»

[95] Lētō oli Apollonin ja Artemiin äiti.

[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten
alkuperäisenä kotipaikkana.

[97] Tartaros — manala.

[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta
leiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa
maan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä
ja tulivuorenpurkauksia.

[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin
seutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.

[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas
Etnan purkaus.

[101] Edellä mainittu äsken perustettu Etnan kaupunki.

[102] Delphoin vanhempi nimi.

[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta.
Tällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen
kasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe».
(Suomentajan selitys.)

[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo
ennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia
viipymättä tulemaan.

[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten
hevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota
herättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse
hevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset
olleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi?
Siinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt
persialaiset heidän juuri maihin noustessaan.

Mutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä
Herodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu
varmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen
ilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades
oli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen
maaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun
jälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä
järjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.

[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi,
saadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli
ja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan
hänen joukkojaan.

[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka
Datis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut
etelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli
tulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään
kohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa.
Tällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa
takaisin.

[108] Noin 2.000.000 markkaa.

[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei
heti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä
kaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa.
Herodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän
sellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas,
että hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän
oli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.

[110] Kostonjumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon
hengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin
laitosta hänen luomanaan.

[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille
ja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen
tavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin
Valtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja
siten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa
korkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.

Plutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä
ottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen,
ja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät
tarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa
tuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja
kannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän
sanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»

Sama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta
arvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein
vähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu
reseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos
vain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä
tarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli
torjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan
yksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän
rohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin
ja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi
valtiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi
silloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että
hän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis
hänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen
muiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin
olemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät
yksinvaltiaiksi merellä.

Aristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen
suunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa
määrin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille
riittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.

[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot
saapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen.
Mutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja
karkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.

[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat
loukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa
jälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset
pitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen,
haluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää
jumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa
sovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis
Susan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään
persialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä:
»Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan
ystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata
että kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te,
joita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin
hän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset
vastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä
sinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä
tiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan
ole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit
sitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei
vain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja
jatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen
eteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään
maahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka
heidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan
sitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen
kumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin
heidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten
kuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät
kärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin
Spartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän
halunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei
tahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään
rikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä
oikeutta.

[115] Herodotos ilmoittaa koko sotavoiman, kuormasto mukaanluettuna,
olleen 4 200 000 miestä. Tavallisen nykyaikaisen marssijärjestyksen
mukaan 10 000 miestä muodostaa peninkulman pituisen jonon, kun otetaan
huomioon pienten pysähdysten tasoittamiseksi välttämättömät välimatkat
aliosastojen välillä. Persialaisten marssikolonna olisi siis ollut 420
peninkulman pituinen, s.o. kun etupää oli ehtinyt Thermopylain luo,
niin viimeiset osastot olisivat juuri lähteneet liikkeelle Susasta —
jos nimittäin armeija olisi lähtenyt suoraan sieltä. Herodotos väittää
myös, että missä sotajoukko kulki, se joi kuiviin kaiken veden paitsi
suuria jokia. Kulku Hellespontoksen yli kahta Kserkseen rakennuttamaa
siltaa myöten oli muka kestänyt seitsemän päivää ja seitsemän yötä.
Maajoukon taistelukelpoisen osan väenlasku tapahtui seuraavalla
tavalla. Kymmenentuhannen miehen annettiin marssia samalle alueelle, ja
heidät ahdettiin mahdollisimman tiukkaan, jonka jälkeen viitoitettiin
kehä heidän ympärilleen. Sitten nämä kymmenentuhatta saivat marssia
pois, ja kehää myöten rakennettiin aita. Nyt annettiin uusien miesten
vuoron perään astua aitaukseen, kunnes täten oli laskettu kaikki.
Sotamiesten koko lukumäärän havaittiin olevan 1.700. 000. Herodotoksen
suhteettomasti liioitellut numerot osoittavat kuitenkin, että
Kserkseen armeija joka tapauksessa oli verrattomasti mahtavin, minkä
kreikkalaiset konsanaan olivat nähneet. Ja kun nyt kreikkalaiset itse
todellisuudessa olivat saaneet kootuksi Plataian luo 40 000 miestä,
niin Kserkseen sotajoukon täytyi olla sitä huomattavasti voimakkaampi.

Toimivien sotajoukkojen voimasuhteita koskevat nykyaikaiset
laskelmat perustuvat Persian armeijaan nähden kuljetus- ja
elatusmahdollisuuksiin, kreikkalaisten suhteen Kreikan myöhemmän
sotahistorian nojalla tehtyihin johtopäätöksiin sekä Kreikan väkilukua
koskeviin laskelmiin, joita on voitu tehdä, kun tunnetaan maan suuruus
ja elinkeino-olot. Eräitä johtopäätöksiä voimasuhteista voidaan myös
tehdä taistelukenttien perusteella.

[116] Muutamat sotahistorioitsijat arvelevat, ettei laivoja mitenkään
ole voinut olla enempää kuin 500.

[117] Persialaisen ratsuväen eräällä osastolla ei ollut muuta asetta
kuin lasso, jonka he heittivät vihollistensa tai näiden hevosten
kaulaan ja vetivät heidät luokseen.

[118] Olemme kerran aikaisemmin maininneet sen omalla tavallaan
kiintoisan seikan, että Makedoniassa leijonat ahdistivat Kserkseen
sotajoukkoa. Herodotos kertoo tästä: »Hänen täällä kulkiessaan leijonat
hyökkäsivät muonavaroja kantavien kameelien kimppuun, öisin leijonat
nimittäin laskeutuivat tasangolle vuorilla olevista luolistaan. Ne
tappoivat kuitenkin vain kameelit eivätkä koskeneet mihinkään muuhun,
ei ihmisiin eikä eläimiin. Minua ihmetyttää, mistä syystä ne kävivät
juuri kameelien kimppuun, eläinten, joita ne eivät olleet milloinkaan
nähneet ja joista niillä ei ollut minkäänlaista kokemusta.»

[119] Thermopylai merkitsee »lämpimät portit». Paikka on saanut nimensä
Oita-vuoren juurella sijaitsevista kuumista, rikkipitoisista lähteistä.

[120] Sparttalaisten päävoiman oli määrä saapua myöhemmin, sillä
pyhä juhla, johon ehdottomasti kuului aselepo, oli useimmille
sparttalaisille sotaanlähdön esteenä. Tästä jotkut kirjailijat ovat
saaneet aiheen puhua paatuneiden esteistä, että nim. sparttalaiset
vain näön vuoksi olisivat asettaneet Leonidaan Thermopylain solaan ja
uhranneet hänet väkineen voidakseen sen sijaan ryhtyä puolustamaan
Peloponnesosta. Mikään ei aiheuta sellaista epäluuloa. Sparttalaiset
olivat erinomaisen tarkkoja uskonnollisten menojen noudattamisessa.
Myöhästyiväthän he samanlaisten syiden vuoksi Marathonistakin,
vaikka he mitä hartaimmin halusivat auttaa siellä ateenalaisia. Ja
Korinthoksen kannaksen linnoittamiseen ryhdyttiin vasta Thermopylain
onnettoman ratkaisun jälkeen. Joka tapauksessa _on_ kuitenkin
hieman vaikeata olla tekemättä samaa johtopäätöstä kuin muuan etevä
ruotsalainen tämän alan tutkija, nimittäin että »sparttalaisten
politiikalle on kuvaavana piirteenä, etteivät he yleensä apujoukkoja
lähettäessään kärsineet vahinkoa, koska he onneksi aina tulivat hieman
liian myöhään.»

[121] Nykyjään vuoren yli johtaa monta tietä, multa siitä ei ole
tehtävä johtopäätöstä, että asianlaita oli samoin persialaissotien
aikana, jolloin vuorta suurimmaksi osaksi peitti miltei läpitunkematon
metsä.

[122] On huomautettu kuitenkin, että niin kokeneet soturit kuin
persialaiset eivät solan kiertämiseen tarvinneet välttämättä
»kavaltajan» opastusta. Saman tien suorittivat myöhemmin
makedonialaiset ja roomalaiset monesti ilman paikallisia oppaita.
(Suomentajan huomautus.)

[123] Näistä ylpeistä sanoista huokuu sama henki kuin siitä
vastauksesta, jonka muuan ruotsalainen soturi kerran antoi tsaari
Pietarille vähän sen jälkeen kuin kahden ruotsalaisen sotalaivan
päällystö epätoivoisesti taisteltuaan venäläisten ylivoimaa vastaan oli
räjäyttänyt laivat ilmaan. Kun tsaari nyt kysyi karoliinilta, »miksi
ruotsalaiset tappelivat niin vimmatusti ja lensivät ilmaan», hän sai
ylpeän vastauksen: »Meillä on sellaiset artikkelit (sotalait): joko
upota tai palaa.»

Idän itsevaltiaat eivät luonnollisesti voineet mitenkään käsittää
Hellaan vapaata kansalaishenkeä. Ei edes Kyyros ymmärtänyt sen ydintä.
Hän lausui kerran halveksivansa »sellaista kansaa, jolla keskellä
kaupunkiaan on erikoinen paikka, johon he kokoontuvat vannomaan väärin
ja pettämään toisiaan». On jokseenkin selvää, että hänen lausuntonsa
tarkoitti _valtiollista_ elämää Kreikan kaupunkien toreilla eikä, kuten
Herodotos hieman naiivisti luulee, siellä harjoiteltavaa kaupantekoa.

[124] Jälkimmäisen mielipiteen kiivain puolustaja oli Eurybiádēs,
sparttalaisien amiraali, joka oli saanut ylipäällikön arvon
peloponnesolaislen vaatimuksesta. Ateenalaiset sitävastoin, joiden
tuoma laivasto oli suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä, olisivat
tehneet vastarintaa niin kauan kuin suinkin, sillä he eivät halunneet
käskijäkseen vieraan valtion miestä. Silloin Themistokles vaaran
hetkellä pelasti tilanteen luovuttaen vapaaehtoisesti ylipäällikkyyden
Eurybiadeelle ja pakottaen maanmiehensä seuraamaan häntä. »Hänen
ansionsa oli», Plutarkhos sanoo, »että ateenalaiset urhoollisuudessa
voittivat vihollisensa ja jalomielisyydessä liittolaisensa.»

Hän kertoo edelleen sotaneuvoston keskusteluista, että Eurybiades
halusi nostaa ankkurit ja purjehtia Korinthoksen kannakselle, mutta
Themistokles vastusti häntä. Eurybiades kiivastui ja huudahti:
»Themistokles, se joka urheilukilpailuissa lähtee liian aikaisin,
saa raippoja.» — »Niin», Themistokles vastasi, »mutta sillä, joka
tulee liian myöhään, ei ole mitään osuutta laakeriin.» Silloin
Eurybiades raivostuneena kohotti sauvansa lyödäkseen riitaveljeään,
mutta tämä sanoi rauhallisesti: »Lyö sinä vain, kunhan kuuntelet!»
Ja Themistokleen tyyneys ja lujuus teki Eurybiadeeseen niin valtavan
vaikutuksen, että hän mielellään kuunteli hänen puheensa jatkoa.

Myöhemmin muuan peloponnesolainen oli kyllin julkea kiusoitellakseen
Themistoklesta selittäen, että miehellä, jolla ei enää ollut isänmaata,
ei ollut oikeutta houkutella muita jättämään kotinsa ja kaupunkinsa
oman onnensa nojaan. Themistokles nuhteli häntä seuraavin voimakkain
sanoin: »Tosin me ateenalaiset olemme jättäneet kotimme ja muurimme,
mutta yksi kaupunki meillä vielä on, ja se on koko Hellaan suurin:
kaksisataa laivaamme, jotka nyt ovat valmiit auttamaan teitä, jos
tahdotte antaa niiden pelastaa itsenne. Mutta jos te vielä toisen
kerran jätätte meidät, niin pian saadaan Hellaassa kuulla, että
ateenalaisilla on sekä vapaa kaupunki että maa, joka ei ole heidän
menettämäänsä huonompi.» Silloin peloponnesolaiset alkoivat pelätä,
että ateenalaiset kukaties jättäisivät liittolaisensa pinteeseen ja
purjehtisivat Sisiliaan tai Suur-Kreikkaan.

[125] Nykyaikaisten historioitsijoin keskuudessa on olemassa
kriitillinen koulukunta, joka rohkeasti tahtoo syrjäyttää melkein
kaikki historialliset kaskut eikä anna näille kertomuksille muuta
arvoa, kuin että ne heijastavat sitä vaikutusta, jonka historiallisesti
huomattavat persoonallisuudet ovat tehneet aikalaisiinsa tai seuraaviin
sukupolviin. Tavallisen yksinkertaisen järjen kannalta niin jyrkkä
menettelytapa kuitenkin usein verraten läheisesti muistuttaa sitä
vähemmän suositeltavaa toimenpidettä, että lapsi heitetään pois
pesuveden mukana. Tämän suunnan historioitsijat pitävät kertomusta
Themistokleen valekavalluksesta legendana. He sanovat, ettei
Kserkses ollut päättänyt hyökätä kreikkalaisten kimppuun siksi, että
Themistokles petkutti häntä, vaan koska syysmyrskyjen aika lähestyi
ja hänen sitä ennen täytyi saada asia ratkaistuksi. Kuningas oli nyt
puolitoista kuukautta toimettomana odottanut, että kreikkalaiset
lähtisivät Salamiin poukamasta väljemmille vesille: mutta kun he
eivät osoittaneet lainkaan halua jättää edullista asemaansa, hänen
täytyi lopulta hyökätä heidän kimppuunsa siellä. Mahdollista on
myöskin, että hän oli saanut vihiä melkoisesta apulaivastosta, joka
oli tulossa Kreikan länsirannikolla olevalta Korfun saarella kiertäen
Peloponnesoksen ympäri, ja tahtoi nyt iskeä, ennenkuin apulähetys oli
ehtinyt perille.

Sitävastoin sellaisen viestin, joka Themistokleen kerrotaan salaa
lähettäneen Kserkseelle, olisi pitänyt — kriitikkojen mukaan —
vaikuttaa aivan päinvastoin kuin lähettäjä oli tarkoittanut. Sillä
suurkuninkaan hartain toivomus oli, että Kreikan laivasto poistuisi
Salamiin ahtailta vesiltä. Etevä, mutta ylen kriitillinen saksalainen
sotahistorioitsija Delbrück sanoo, että Kserkses luultavasti olisi
vastannut: »Se on erittäin ilahduttavaa — silloinhan voin vaaraan
antautumatta selvittää välini jokaisen kanssa erikseen.» Itse asiassa
Themistokleen suurimpana vaikeutena ei ollut saada kreikkalaiset
pysyttelemään Salamiin luona, vaan saada persialaiset ryhtymään
taisteluun. Tämän suunnan edustajat arvelevat, että Herodotos vahvasti
liioittelee kreikkalaisten pelkoa.

Heidän mielestään Persian laivaston yöllisen liikehtimisen
tarkoituksena ei ole ollut vihollislaivaston sulkeminen ahtaaseen
lahteen, vaan se että he itse mahdollisimman häiritsemättä pääsisivät
sisään kapeitten ja vaikeakulkuisten väylien kautta. Themistokles
lienee tehnyt hyökkäyksen, kun persialaiset vielä liikehtivät eivätkä
olleet ehtineet järjestyä taisteluun. Tällä tavoin kreikkalaiset,
Delbrückin käsityksen mukaan, olisivat voineet hyötyä väylän
ahtaudesta. Itse Salamiin poukama ei näet ollut kovinkaan ahdas, vaan
sinne johtavat kulkuväylät kylläkin.

Nykyajan sotahistorioitsijoiden teorioja tämän taistelun kulusta on
muutoin melkein yhtä monta kuin niiden sommittelijoitakin.

[126] On sotahistorioitsijoita, jotka väittävät suorastaan, että
kreikkalaisia oli enemmän kuin heidän vastustajiaan.

[127] Kuultuaan sanoman persialaisten paosta ilmestyi kiitettävällä
nopeudella taistelukentälle osia kreikkalaisten entisestä keskustasta
— saadakseen osansa kunniasta ja saaliista. Mutta ne, jotka olivat
niin varomattomia, että tulivat aivan pakenevan vihollisen kinterille,
eivät saaneet saalista eivätkä kunniaa. Thebalainen ratsuväki teki näet
täyskäännöksen näitä kelpo maanmiehiään vastaan ja antoi heille aimo
selkäsaunan. »Siinä on», kuten Kromayer sanoo, »tämän suuren päivän
koomillinen aines, satyyrinäytelmä valtavan draaman jälkeen.»

[128] Herodotoksen kertomus, että _kreikkalaiset_ olisivat leirin
valloitettuaan polttaneet laivat, on tolkuton. Siinä tapauksessa sen on
täytynyt tapahtua vahingossa.

[129] Siitä syystä muutamat sekä muinaisajan että nykyajan
historiankirjoittajat ovatkin olettaneet, että Persia ja Karthago
keväällä 480 olisivat telineet keskenään sopimuksen yhteisestä
hyökkäyksestä kreikkalaisia vastaan. »Hetki oli tullut, jolloin
molempain suurvaltojen, jotka olivat kasvaneet idässä ja lännessä
itämaisella sivistyspohjalla, tuli ojentaa kättä toisilleen
tukahduttaakseen kehtoonsa tämän kreikkalaisen sivistyksen, joka oli
alkanut versoa niiden välissä», sanoo Eduard Meyer.

Komea ajatusyhtymä, tämä suurvaltain liitto! Sen todennäköisyyssyistä
mainittakoon, että foinikialaisten emämaa kuului Persiaan ja että
Kserkseellä sotaretkellään kreikkalaisia vastaan oli suurta apua sen
merimiehistä. Miten lieneekin Susan ja Karthagon välisen varsinaisen
_liiton_ laita, niin varmastikaan ei ollut sattuma, että karthagolaiset
valitsivat hyökkäykselleen juuri sen ajankohdan, jolloin Kserkses
varustautui sotaan helleenien emämaata vastaan. Aivan varmasti tässä
ilmenee, joskaan ei sopimuksenmukaista, niin ainakin _tietoista_
yhteisvaikutusta.

Joka tapauksessa on totta, että karthagolaisten hyökkäys esti Sisilian
kreikkalaisia auttamasta emämaataan persialaisia vastaan.

[130] Gelonin puolisolle, joka oli ollut lähettiläille suureksi avuksi
rauhanneuvotteluissa, rikkaat karthagolaiset antoivat kunnialahjaksi
kultaisen seppeleen, joka painoi vähän enemmän kuin 2 1/2 kg.

Voiton muistoksi Gelon pystytti Delphoihin kallisarvoisen kultaisen
kolmijalan.

[131] Latinan Cumae, pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen päin.

[132] Pronssinen etruskilaiskypärä, jossa oli tätä voittoa koskeva
kirjoitus, löydettiin v. 1817 Olympiasta, jonne syrakusalaiset olivat
sen lähettäneet uhrilahjaksi Zeukselle.

[133] Nykyaikaiset tutkijat ovat kovin epäilleet kirjeen
todenperäisyyttä, ainakin avioliittoehdotuksen suhteen, joka —
käyttääksemme erään heikäläisen sanoja — »tuntuu jokseenkin yhtä
uskottavalla, kuin jos Theodore Roosevelt olisi kosinut Ison-Britannian
kuninkaan tytärtä. Niin kauan kuin Persian valtakunta oli olemassa,
naitettiin suurkuninkaan tyttäret yksinomaan kuninkaallista sukua
oleville Persian suurmiehille».

Todenmukaisemmalta tuntuu tieto, jonka Herodotos mainitsee, vaikka
epäillen jo _senkin_ todenperäisyyttä, nimittäin että Pausanias olisi
tehnyt avioliittosopimuksen erään persialaisen satraapin tyttären
kanssa, joka oli läheistä sukua suurkuninkaalle.

[134] Delos, Kykladeista karuin ja luonnon antimista osattomin, oli
ikimuistoisista ajoista ollut niistä mainehikkain, ja juuri pyhättönsä
takia. Sen ikivanhuutta todistaa esihistoriallinen, alkeellinen
luolatemppeli, joka on löydetty eräästä rotkosta keskeltä saarta
sijaitsevasta Kynthoksen pyöreästä vuorikeilasta.

[135] Thukydides, Kreikan suurin historiankirjoittaja, jonka
kertomusta tässä olemme noudattaneet, lisää, että linnoitusrakennukset
olivat hätiköityä työtä. Perustuksina nimittäin oli kaikenlaisia
kivilohkareita, joita monin paikoin ei oltu ehditty hakata, niin että
ne olisivat oikein sopineet yhteen. Muurien rakentamiseen käytettiin
myös paljon muista rakennuksista otettuja kiviä, vieläpä hautakiviäkin.

Tämän tiedon ovat vahvistaneet oikeaksi kaivaukset, joita meidän
päivinämme on suoritettu Dipylonin, pohjoisen kaupunginportin.
tienoilla.

Kaskua siitä, miten Themistokles petkutti sparttalaisia, nykyisten
historioitsijoin vahvasti kriitillinen suunta pitää lapsellisena ja
mahdottomana, kuten useita muitakin kertomuksia, jotka tahdotaan seuloa
pois. Se oli muka sepitetty vasta peloponnesolaissodan loppunäytökseen,
Ateenan linnoitusten hävittämisen jälkeen. Kaskun tarkoituksena
muka oli selittää osaksi, minkätähden sparttalaiset eivät ajoissa
olleet ehkäisseet näitten linnoitusten rakentamista, jotka tuottivat
heille niin paljon vaikeuksia peloponnesolaissodassa, osaksi myöskin,
minkävuoksi varustusten perustuksiin on muurattu niin paljon vanhempain
rakennusten ja muistomerkkien pirstaleita.

Sellainenkin otaksuma on esitetty, että Themistokles on käyttänyt
sparttalaisten vastalausetta hyväkseen saadakseen vauhtia
muurinrakennukseen, mikä luultavasti olisi edistynyt hitaasti ilman
ulkonaista ärsytystä. Ja sen Themistokles sai aikaan pitämällä
mahdollisimman suuria ääntä sparttalaisten vastalauseista ja
pelästyttämällä niillä ateenalaisiansa.

[136] Hänen pakonsa jälkeen takavarikoitu omaisuus lienee noussut
80—100 talenttiin; ja kumminkin hän pelasti suuren osan rikkauksistaan
Aasiaan. Valtiollista uraansa aloittaessaan hänen kerrotaan omistaneen
3 talenttia. Themistokles ei ollut koskaan antelias kuten Kimon, joka
myöskin osasi rikastua sotaretkillään.

[137] Vanha tieto, että hän olisi kuollut köyhyydessä, tuntuu kuitenkin
vain kaunistelevalta jutulta. Hänen poikansa sitävastoin, josta Platon
puhuu hyvin halveksivasti, joutui köyhyyteen. Mutta palkinnoksi isänsä
ansioista hän sai maata ja raha-avustusta valtiolta, ja hänen sisarensa
saivat myötäjäiset valtionrahastosta.

[138] Vapauttamalla Traakian persialaisten vallasta hän sai takaisin
suuret perheomaisuutensa niihin kuuluvine, kaivoksineen. Ja hänestä
tuli yhdellä iskulla mahtavan rikas mies. Sieltä kertyvät tulot ja ne
suuret rikkaudet, joita hän hankki meriretkillään, tekivät hänelle
mahdolliseksi harjoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Suuren osan
rahoistaan hän käytti myöskin rakentaakseen omalla kustannuksellaan
kauniita julkisia rakennuksia ateenalaisille.

[139] Missä määrin heillä oli siihen syytä, on vaikea sanoa.
Parasta on olla arveluissaan varovainen, sillä muistettava on,
että meidän käytettävissämme olevat tiedot ovat peräisin _Ateenan_
historiankirjoittajilta. On hyvin todennäköistä, että apujoukoissa oli
paljon sellaista väkeä, jonka myötätunto oli sorrettujen heloottien
puolella.

Joka tapauksessa oli sparttalainen ja ateenalainen järjestys niin perin
eri maata, että jo senkin johdosta helposti voi syntyä hankausta.

[140] Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin hänet kutsuttiin
takaisin, vieläpä itsensä Perikleen ehdotuksesta. Kimon jatkoi sitten
persialaissotaa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka, vuoteen 448.

[141] Kerran häntä koko päivän seurasi julkea hyväkäs, joka kaduilla
ja toreilla syyti hänelle herjauksia ja haukkumisia, mutta Perikles
ei ollut luota otusta huomaavinaankaan. Vasta kuin hän illalla palasi
kotiportilleen, hän oli huomaavinaan herjaajan. Hän sanoi silloin
palvelijalleen: »Ota soihtu ja saata tuota miestä, että hän löytää
kotiinsa pimeässä!»

[142] Kreikan _daimon_ merkitsee »jumaluusolento». Siitä — merkityksen
erikoistuessa tarkoittamaan alempaa jumaluusolentoa — johtuu
meikäläinen lainasana demoni, paha henkiolento, »riivaajainen».

[143] Yleisemmin tunnettua muotoa Klytaimnestra pidetään myöhempänä
muunnoksena.

[144] Sen niminen oli, sadun mukaan, Theban perustaja.

[145] Tähän lauluun on liittynyt kasku itsestään runoilijasta. Eräs
hänen pojistaan näyttää harmistuneen siitä, että vanha runoilija suosi
erästä toisesta avioliitosta syntynyttä pojanpoikaa enemmän kuin häntä.
Suvun edustajien edessä, joilla oli perheoikeudellisia valtuuksia, hän
vaati, että isältä vanhuudentuhlaavaisuuden perusteella otettaisiin
oikeus itse hallita omaisuuttaan. Silloin ei tarvittu muuta, kuin että
Sophokles luki ylistyslaulunsa Kolonokselle, ja samassa oli kaikki puhe
vanhuudenraihnaisuudesta loistavalla tavalla kumottu.

[146] Manalan jokia.

[147] Sanansaattajan ja vartijan osat esiintyvät usein antiikin
draamassa, riippuen siitä, että kreikkalaisessa teatterissa ei
säännöllisesti tapahtunut mitään näyttämönmuutosta. Mitä oli tapahtunut
aina muuttumattoman näyttämön ulkopuolella, täytyi kertoa. Siten
säästyivät myöskin yleisöltä sellaiset kauhunäyt kuin Agamemnonin murha
ja Iokasteen itsemurha.

[148] Hänen kasvavaa yleisönsuosiotaan todistavat parhaiten monet
kokoelmat »siivekkäitä sanoja», jotka poimittiin hänen draamoistaan.

[149] Kaksi vastakkain liikkuvaa kalliota, joiden välitse argonautit
soutivat.

[150] _Ingénue_ (lue ānzený; ransk., < lat. _ingenuus_ = synnynnäinen)
luonnollinen, teeskentelemätön, naiivi nuori tyttö. (Suomentajan
huomautus.)

[151] _Aulis_ muinaisajalla satama Boiotiassa, vastapäätä Euboian
saarta. (Suomentajan huomautus.)

[152] Nykyinen Krim.

[153] Muuan papyruslöytö on hiljattain paljastanut myöskin
Sophokleen satyyrinäytelmän, mutta valitettavasti se ei ole säilynyt
kokonaisuudessaan.

[154] »Meluaja», »Remusen poika».

[155] Farssi = pieni vallattoman koomillinen ilveily. (Suomentajan
huomautus.)

[156] Ainoana poikkeuksena on itse asiassa Aiskhyloksen »Persialaiset».

[157] Heroismi = sankarius, urhoollisuus. (Suoment. huomautus.)

[158] Hekatombi (kreik. hekatombē = sadan härän uhri), suuri
teurasuhri. (Suomentajan huomautus.)

[159] Ks. 3:tta nidettä. Se edellyttää nimittäin tullakseen oikein
arvioiduksi, tietoja Peloponnesolaissodan ajasta.

[160] Arkeologien löytämät sentapaiset hajuvoideastiat ovat kuitenkin
yleensä peräisin paljon vanhemmalta aikakaudelta.

[161] Kurtisaani (ransk. courtisane), oikeastaan hovinainen; kiemaileva
ilonainen. (Suomentajan huomautus.)

[162] Hetaira (kreik., = naistoveri, ystävätär), muinaisilla
kreikkalaisilla nainen, joka perhe-elämän ulkopuolella vapaasti
seurusteli miesten kanssa; portto. (Suomentajan huomautus.)

[163]Jos ei aina ollutkaan sotaa käynnissä, niin sen sijaan
pikkuvaltioiden välillä oli alati kahnauksia. Tässä yhteydessä on
mielenkiintoista todeta, että kreikankielen sana _eirēnē_ (rauha)
merkitsemässä rauhansopimusta tavataan virallisessa asiakirjakielessä
vasta v:n 387 e.Kr. jälkeen, jolloin tehtiin rauha kreikkalaisten ja
persialaisten välillä. Tämäkin osaltaan osoittaa, että vanhoina aikoina
ei sotaa pidetty poikkeuksellisena tilana, vaan normaalisena, vain
välirauhojen joskus keskeyttämänä asiain tilana.

[164] Pahinta ei ollut se, että viholliset polttivat talonpoikain
talot, sillä kun ne olivat tehtyjä puusta ja auringossa kuivatuista
tiilistä, ne oli helppo rakentaa uudelleen. Eikä vuoden sadostakaan
luopuminen ollut pahimpia uhrauksia kansalta, joka vallitsi merta
ja joka siksi voi korvata menetyksensä tuomalla viljaa ulkomailta,
etenkin Mustanmeren maista. Viinitarhojen hävittäminen ja viikunapuiden
kaataminen tuotti jo suurempaa vahinkoa. Mutta pahimmin koski Attikan
maalaisväestöön öljypuitten kaataminen, sillä sen hyvinvointi perustui
etupäässä oliiviöljyn tuottoon, eikä öljypuusta saada mainittavaa satoa
ennenkuin 15 vuoden ikäisenä, ja parhaan voimansa se savuttaa vasta
40—60: n vuoden iässä.

[165] Tällä hänen puolustautuvalla sodankäyntitavallaan on nykyajan
sotahistorioitsijoissa ihailijansa ja moittijansa. Pflugk-Harttung
sanoo Periklestä hyväksi sotaministeriksi, mutta ala-arvoiseksi
sotapäälliköksi. Hänen voimansa oli valtion hallinnossa. Perikles oli
oikeastaan »suuri pormestari». Hän oli liian inhimillinen omatakseen
rohkeata, häikäilemätöntä toimintavoimaa, jota joskus vaaditaan
kenraalilta, sanoo eräs toinen historioitsija. Kolmannen mielestä
olisi Perikleen, sen sijaan että hän antoi Attikan asekuntoisten
miesten joutua ruton uhreiksi Ateenan muurien sisälle sullottuina,
pitänyt »muuttaa heidän epätoivonsa toimintavoimaksi ja johtaa heidät
ase kädessä vihollista vastaan. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin.»
Puhumattakaan siitä, että hän olisi levittänyt tartunnan vihollisiin
ja »tehnyt rutosta Ateenan pelätyimmän liittolaisen.» Tähän vastaa
Delbrück: »On todella valitettavaa, ettei Perikles käyttänyt tätä
keinoa kohottaakseen toimintatarmoa. Millaisen esimerkin hän olisikaan
antanut myöhempien aikojen sotapäälliköille. Kuinka toisin Napoleonkin
olisi v. 1813 suoriutunut, jos hän olisi muuttanut miestensä epätoivon
toimintatarmoksi suomalla heille kunniakkaan kuoleman taistelukentällä,
sen sijaan että antoi viisisatatuhantisen armeijansa paleltua
pakkaseen. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin. Jos silloin jokainen
ranskalainen olisi vienyt mukanaan hautaan _yhden_ venäläisen, ei hänen
vastustajallaan, keisari Aleksanterilla, olisi ollut enää sotajoukkoa,
ja Napoleon olisi yhä edelleen ollut maailman valtias.»

Perikleen maalla puolustautuvan sodankäyntitavan arvostelu perustuu
ainakin osaksi otaksumaan, että peloponnesolaissodan tarkoitus
_täytyi_ olla Ateenan tekeminen Spartan ja koko Hellaan ylivaltiaaksi.
Jos tämä olettamus olisi oikea, niin Perikleen puolustussota olisi
tietenkin ollut riittämätön. Mutta Perikleen itselleen ja Ateenalle
asettama päämäärä oli, kuten olemme nähneet, paljon vaatimattomampi
ja ateenalaisten mahdollisuuksia vastaavampi. Se tyytyi pysyttämään
Ateenan johtavana merivaltana pyrkimättä sitä tekemään herraksi myös
maalla. Sparttalaiset, korinthoslaiset, boiotialaiset ja muut heidän
vihollisensa tahtoivat murtaa Ateenan ylivallan, joka perustui sen
merien herruuteen. Ateena tahtoi näyttää, etteivät he siihen kyenneet.
Mutta vihollisten täydelliseen masentamiseen eivät Ateenan voimat
riittäneet. Sen Perikles tiesi liiankin hyvin. Sillä ateenalaiset
eivät voineet velvoittaa liittolaisiaan yleiseen asevelvollisuuteen
— siihen oli heidän johtaja-asemansa Attikan liitossa liian heikko.
Liittolaisten osanotto sotaan supistuikin sangen vähiin — he avustivat
Ateenaa vain rahallisesti.

Toisin oli laita Peloponnesoksen liiton. Liittolaiset eivät avustaneet
sodankäyntiä rahoilla, vaan joukoillaan. Tästä johtui Spartan ehdoton
ylivoimaisuus maalla, jonka mukaan Perikleen tuli toimia. Niin olisi
muutoin jokaisen sotapäällikön täytynyt tehdä, mikäli hänen joukkonsa
eivät olisi olleet _laadultaan_ suunnattomasti ylivoimaisia. Ja sitähän
ei voitane väittää, kun on kyseessä Ateenan ja Spartan välinen taistelu.

[166] Rutto alkoi Peiraieuksesta. Senvuoksi levisi huhu, että
viholliset olivat myrkyttäneet vesisäiliöt. Siihen aikaan ei
siellä näet vielä ollut vesijohtokaivoja, kuten Ateenassa, jonne
Peisistratoksen seuraajat olivat rakentaneet vesijohdot. Säiliöinen
sadevesi oli tietysti helpompi myrkyttää kuin juokseva vesi. Ja
vaikkakin myrkytyshuhua täytyy pitää perättömänä, on tietysti
mahdollista, että sellainen paikallaan seisova vesi helposti tuli
epäterveelliseksi kesäkuumalla.

Samanlaisia huhuja on ollut liikkeellä muulloinkin suurten kulkutautien
aikoina. Niinpä väitettiin mustan surman hävittäessä Saksanmaata
14:unen vuosisadan keskivaiheilla, että juutalaiset olivat myrkyttäneet
kaivot, vieläpä ilmankin.

[166] Väkivaltaisuuttaan ja häikäilemättömyyttään hän osoitti aivan
erikoisen epämiellyttävällä tavalla, kun Lesbos-saari oli tehnyt
epäonnistuneen kapinayrityksen Attikan liittokuntaa vastaan. Hän sai
silloin kansankokouksen päättämään, että saaren koko miehinen väestö,
syylliset ja syyttömät, teloitettaisiin ja naiset ja lapset myytäisiin
orjiksi.

Mutta kun ateenalaisten suuttumus oli vähän asettunut, he alkoivat
hävetä päätöstään. Lähemmin asiaa harkitessaan arvelutti heitä
heimolaistensa joukkomurha, heimolaisten, jotka puolen vuosisataa
olivat taistelleet heidän rinnallaan barbaareja ja helleenejä vastaan.
Olihan heidän luopumisensa nyt sitäpaitsi puoluejohtajien syytä, eikä
sitä voitu lukea kansan suuren enemmistön viaksi, joka koko ajan oli
ollut ateenalaisille uskollinen. Niin barbaarisen teon, kuin mihin
Kleon oli kehoittanut, täytyi herättää inhoa kaikkien helleenien
keskuudessa ja riistää ateenalaisilta se myötätunto, joka heillä vielä
oli jäljellä. Kysymys otettiin sentähden uudelleen pohdittavaksi
kansankokouksessa.

Silloin ryhtyi Kleon puhumaan. Hän pilkkasi niitä, jotka »heikkoudesta
ja häilyväisyydestä» tahtoivat muuttaa päätöstä, ja varoitti kansaa
»antamasta niitten kauniisti kalskahtelevien sanojen eksyttää itseään,
joita lausuilivat miehet, jotka joko tahtoivat näyttää puhetaitoaan
tai jotka olivat rahalla ostettuja». Ainoastaan kauhua herättämällä,
hän sanoi, saattoivat ateenalaiset hallita liittolaisiaan. »Sääli
on yksi turmiota tuottavimpia haittoja toisten hallitsemisessa»,
hän huudahti. »Pahinta, mitä voitte tehdä», hän jatkoi, »on näyttää
maailmalle, että meidän päätöksemme eivät ole _järkähtämättömän
lujia_, olkootpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä. Sillä lujuus on
kansalle hyödyllisempää kuin nerous.» Tässä ei saanut, hän sanoi,
antaa kauniilta kalskahtelevien sanojen johtaa itseään harhaan, vaan
oli katsottava todellisuutta suoraan silmiin eikä unohdettava, mitä
veristä vääryyttä lesboslaiset olivat tehneet »herroilleen». Sentähden
ei mitään muutosta päätökseen, ei mitään lykkäystä! »Kosto seuratkoon
välittömästi vääryyttä; muutenhan kehoitamme toisia epäluotettavia
liittolaisia luopumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.» Ja
hän lopetti huutamalla kansalle: »Ajatelkaa kaikkea sitä pahaa,
mitä lesboslaiset olisivat tehneet teille, jos heidän kapinansa
olisi onnistunut! Kuvitelkaa niin elävästi kuin mahdollista niitä
kärsimyksiä, joita he olivat aikoneet teille, ja kostakaa sitten
osoittamalta heikkoa arkuutta ja unohtamatta sitä vaaraa, mikä teitä
uhkasi! Kurittakaa kapinallisia, niinkuin he ansaitsevat, ja antakaa
toisille liittolaisillenne kouraantuntuva esimerkki siitä, että sitä,
joka luopuu, rangaistaan kuolemalla!»

Ateenalaisten enemmistö ei kuitenkaan osoittautunut niin
veren- ja kostonhimoiseksi kuin Kleon, vaan päätti rajoittaa
kuolemanrangaistuksen kapinan johtajiin.

[167] Itse asiassa hän oli jättänyt sotilaallisen johdon mainiolle
sotapäällikölle Demostheneelle. Kleonilla oli sitäpaitsi se onni, että
vähää ennen hänen tuloaan Sphakterialle siellä syttyi metsäpalo. Siten
ateenalaiset saivat vapaan näköalan yli saaren. Sparttalaiset eivät
voineet enää salata hankkeitaan ja valmistaa ateenalaisille ikäviä
yllätyksiä näiden tehdessä maihinnousuyrityksiä.

[168] Plutarkhos kertoo kuvaavan kaskun Alkibiadeesta, miten tämä
kerran painissa oli joutumaisillaan häviölle vastustajastaan.
Alkabiades silloin viime hetkessä käytti tilaisuutta hyväkseen ja
puri toisia peukaloon, niin että tämä päästi otteensa sanoen: »Hyi,
Alkibiades, sinähän puret kuin nainen!» — »Enpäs», tämä vastasi, »vaan
kuten leijona.»

Kerran, kun hän lapsena pelasi noppaa muutamien leikkitoveriensa kanssa
ahtaalla kadulla, kuormavaunut tulivat ajaen tätä kapeata kalua. »Älä
aja noppani yli!» hän huusi ajurille. Kun mies ei välittänyt siitä,
mitä poika huusi, juoksivat kaikki lapset kauhistuneina pois tieltä
paitsi Alkibiades — hän heittäytyi pitkin pituuttaan maahan hevosten
eteen. »Aja nyt, jos haluat!» hän huusi ajajalle. Ja miehen täytyi
säikähtyneenä peräyttää hevosensa.

[169] Varsinkin intohimoansa hevosurheiluun, joka maksoi hänelle
paljon. Kukaan ei ollut koskaan esiintynyt Olympiassa niin monin ja
komein kilpa-ajovaljakoin kuin hän. Mutta hän syyti näin paljon rahaa
tietenkin vain muka voittaakseen kotikaupungilleen kunniaa — näin
hän vakuutti kansankokouksessa. Häntä ei pitäisi moittia siitä, että
hän »omalla kustannuksellaan hyödytti ei vain itseään, vaan myöskin
valtiota».

[170] Sisilia on kymmenen kertaa niin suuri kuin Attika. Kuormalaiva
tarvitsi kokonaisen viikon kulkeakseen saaren ympäri, Syrakusa yksinään
voi vetää vertoja Ateenalle asukaslukuun nähden.

[171] Se kaupunki, joka ensimmäisenä pyysi ateenalaisilta apua, oli
Segesta Sisilian länsirannikolla. Sen lähettiläät puhuivat paljon sen
rikkaudesta ja vakuuttivat, että kaupunki oli halukas itse kustantamaan
Ateenasta tulevan apuretkikunnan. Ateenalaiset lähettivät silloin sinne
muutamia henkilöitä ottamaan selvää, olivatko nämä mainitut rikkaudet
todella olemassa.

Niillä juhla-aterioilla, joita kaupungin ylhäissukuiset nyt tarjosivat
lähettiläille, nämä saivat, minne vain tulivatkin, iloita siitä
näystä, minkä tarjosivat kotien kulta- ja hopea-astiajoukot. Ja niin
he palasivat Ateenaan kertoen innostavia kuvauksia segestalaisten
rikkauksista.

Eiväthän he voineet aavistaa, että suurimmaksi osaksi samat
loistoesineet oli asetettu kaikkialla katseltaviksi. Oli koottu
kalleuksia lainaamalla eri tahoilta kaupungista ja sen ympäristöstä.

Hyvin valtavan vaikutuksen ateenalaisiin teki myöskin se,
että Segestasta seurasi tutkimuskomissionia kotiin Ateenaan
lähettiläitä, tuoden mukanaan 60 talenttia hopeaa erään ateenalaisen
laivastoeskaaderin miehistön ensimmäiseksi kuukausipalkaksi. Tämä muka
oli kyllin hyvä todistus kaupungin maksukyvystä!

Pian oli koko Ateenalla mitä mielikuvituksellisimpia käsityksiä
Segestasta. Luultiin, että siellä oli kokonaisia vuoria kultaa ja niin
innostus sotahankkeeseen kasvoi yhä enemmän.

Segesta on nyt kuin maa olisi sen niellyt. Vain doorilaisen temppelin
rauniot todistavat, että tällä paikalla kerran oli kaupunki, joka
kutsui ateenalaisia Sisiliaan. Samoin tai melkein samoin on käynyt
useimpien Sisilian muinoin niin kukoistavien kaupunkien, ja muinaisten
temppelien jäännökset puhuvat katoavaisuuden mahdista, ikäänkuin
sukupuuttoon kuolleitten jättiläiseläinten luurangot ja kylkiluut.

[172] Hermes-patsaassa oli nelikulmainen kivipylväs, päässä partainen
Hermeen-pää.

[173] Todennäköisintä onkin, että tässä oli kysymyksessä
aristokraattien salaliitto, jonka tarkoituksena oli aikaansaada
uskonnollista hätää taikauskoisissa ateenalaisissa, tehdä tyhjäksi
Sisilian-retki sekä saattaa epäluulon alaiseksi ja kukistaa Alkibiades,
demokraattisen puolueen suosikki ja johtaja. Mutta epäluulot
kohdistuivat myöskin erääseen toiseen mieheen nimeltä Androkles,
kaupungin pahimman roskaväen johtajaan, sillä hän tunsi jäytävää vihaa
hienoa Alkibiadesta kohtaan.

[174] _Kameleontti_, sisilisko, joka kykenee helposti vaihtelemaan
ihonsa väriä; kuvaannollisesti: epävakainen ihminen. (Suomentajan
huomautus.)

[175] Sotajoukko oli lopulla jakautunut kahteen osaan. Ensiksi
antautui se, jota johti Demosthenes. Toisella, jota johti Niklas, oli
heikko toivo voida pelastautua Asināros-joen yli. »Sinne marssivatkin
polttavan janon uuvuttamat sotilaat», Thukydides sanoo. »Ja kun he
olivat päässeet joelle, heittäytyivät he veteen välittämättä enää
säilyttää järjestystä. Janonsa sammuttamiskiihkossa he syöksyivät
tiheissä ryhmissä yli toinen toistensa ja polkivat maahan tovereitansa.
Muutamat saivat surmansa tovereittensa keihäistä, kun taas toiset
kadottivat lujan jalansijan, ja virta tempasi heitä mukaansa
joukoittain.

Nyt kävikin selville, että syrakusalaiset olivat jo ennättäneet joen
yli. Jyrkältä rannalta toisella puolen jokea he ampuivat ateenalaisia,
sillä aikaa kuin suurin osa näistä ahnaasti hotki vettä. Vaikka se oli
verensekaista ja mutaisia, kuitenkin useimmat tappelivat saadakseen
juoda.» Silloin Niklas antautui ja Gylippos käski lopettaa murhaamisen.
Osan ateenalaisia, erittäinkin sellaisten, jotka olivat ratsain,
oli kuitenkin onnistunut pelastautua ystävällismieliseen Katanen
kaupunkiin, nykyiseen Cataniaan, pohjoiseen Syrakusasta.

[176] Erästä näistä luolista, jotka nyt ovat Syrakusan kuuluisimpia
nähtävyyksiä, nimitetään »Dionysioksen korvaksi». Dionysios-tyranni
piti nimittäin siellä poliittisia vastustajiaan vangittuina, ja luolan
omituinen rakenne muistuttaa korvan käytävää. Kerrotaan, että suuri
taiteilija Michelangelo on keksinyt nimen.

[177] Varsinkin sellaiset vangit, jotka sivistyksellään ja hyvällä
käytöksellään voittivat herransa suosion, saivat osakseen lempeää
kohtelua ja pääsivät lopulta vapaiksi. Useat heistä kiittivät kotiin
palattuaan tragediankirjoittaja Euripidestä saavuttamastaan vapaudesta.
Kykyään esittää kohtia hänen näytelmistään he saivat nimittäin kiittää
siitä, että heidän oli käynyt hyvin. Euripideeseen olivat näet
sisilialialaiset suuressa määrin ihastuneet.

[178] Toinen heistä, Demosthenes, oli vihattu sen kovan iskun
takia, jonka hän oli antanut sparttalaisille Pyloksen luona
Sphakterian saarella. Mutta syrakusalaiset, jotka olivat ylvästyneet
menestyksestään ja olivat tyytymättömiä Gylippoksen tiukkuuteen ja
ankaruuteen, epäsivät pilkallisesti hänen pyyntönsä.

[179] Hänen vihollistensa johdossa oli kuningas Agis, jota Alkibiades
oli loukannut viettelemällä hänen puolisonsa, sillä aikaa kuin mies
oli sodassa. Ja viettelijä oli kyllin julkea kerskuakseen julkisesti
»urotyöstään» ja sanoakseen, että hän oli tehnyt sen »ei siksi, että
olisi ollut hurmaantunut kuningattaren kauneuteen, vaan ainoastaan
siksi, että sparttalaiset kerran saisivat herrakseen hänen siittämänsä
äpärän».

[180] Tällä hän tarkoitti, että hän itse, kuten osa toisiakin ylhäisiä
sparttalaisia, piti itseään Herkuleen jälkeläisinä, sankarin, jolla oli
leijonan talja hartioillaan.

Plutarkhos mainitsee paljon puhuvan esimerkin miehen kavaluudesta.
Vuonna 405 hän auttoi salaa harvainvaltaista puoluetta kumoamaan
demokraattisen valtiomuodon Miletoksessa. Juuri silloin, kun
vallankumous puhkesi, marssi hän joukkoineen kaupunkiin. Julkisuudessa
hän sätti oligarkkijohtajia ja uhkasi heitä rangaistuksella, mutta
demokraateille hän lupasi juhlallisesti, ettei heille tehtäisi mitään
pahaa, niin kauan kuin hän oli paikalla. Seurauksena hänen kauniista
lupauksestaan oli, että kaikki demokraatit, jotka luottivat hänen
sanaansa ja jäivät kaupunkiin, murhattiin. Lysandroksen petollisen
puheen tarkoituksena oli nimittäin rauhoittaa demokraattien ensimmäisiä
miehiä, etteivät he pakenisi, ja niinmuodoin, mikäli mahdollista,
kitkeä pois kaikki demokraattisuus.

[181] _Nemesis_, kreik. = paheksunta; olennoituna oikeutta valvova ja
sen rikkomista rankaiseva jumalatar. (Suom. huomautus.)

[182] Hän toivoi kai vielä kerran pääsevänsä sovintoon maanmiestensä
kanssa, ja ennen kaikkea hän soi vihatun vastustajansa Lysandroksen
saavan selkäänsä. Hän tarjoutui auttamaan ateenalaisia traakialaisten
ystäviensä joukoilla, jos hänelle tahdottaisiin antaa osuus
päällikkyydessä.

[183] Johtajat tiesivät liiankin hyvin, että jos kävi onnettomasti,
he saisivat syyn niskoilleen, mutta jos saataisiin voitto, Alkibiades
saisi kunnian.

[184] Sisilian sotaretken aiheuttaja oli vähää ennen sodan loppua
päättänyt seikkailurikkaan elämänsä. Ateenalaisten Traakiassa kärsimän
tappion jälkeen hän ei tuntenut enää olevansa turvassa sparttalaisten
kostolta. Sen sijaan hän oli paennut toisen Persian satraapin,
Pharnabatsoksen, luo Vähään Aasiaan ja koettanut päästä yhteyteen
Susan hovin kanssa, toivoen voivansa näytellä siellä samaa osaa
kuin kerran Themistokles. Mutta hänen epäluotettavuutensa oli niin
yleisesti tunnettu, että hänen pelkkä olemassaolonsa herätti kaikissa
asianomaisissa levottomuuden tunteen. Ennen kaikkea sparttalaiset
saivat mielestään nyt odottaa pahinta hänen juonitteluistaan, ja
Lysandroksen uhkaavasta pyynnöstä Pharnabatsos päätti raivata
pakolaisen tieltään. Hän lähetti aseistetun joukon siihen kylään, jossa
Alkibiades asui, murhaamaan hänet. Mutta yksikään noista miehistä ei
uskaltanut käydä näin vaarallisen vastustajan kimppuun. Ainoa, mihin
heillä riitti rohkeutta, oli ympäröidä talo ja sytyttää se tuleen.
Alkabiadeen onnistui kuitenkin sammuttaa tuli, ja tikari kohoteltuna
hän syöksyi murhapolttajiaan kohti. Kaikki väistyivät kauhistuneina
tieltä, mutta peittivät hänet sen sijaan nuolilla ja keihäillä, kunnes
hän heitti henkensä. Näin hänen päivänsä päättyivät hänen ollessaan 47
vuoden iässä.

Tokkopa tarvinnee mainita, että rakastunut nainen seurasi häntä ja teki
hänen kuolleelle ruumiilleen viimeisen palveluksen.

Alkibiades, jolla oli ollut suhteita niin monien naisten kanssa, jätti
luonnollisesti jälkeensä suuren joukon lapsia. Yksi laillinen poika
hänellä oli, jolla oli isänsä nimi, mutta joka muistutti häntä vain
kauneudessaan ja paheissaan. Hänen kerrotaan myöskin suorastaan naurua
herättävällä tavalla matkineen isäänsä. Erään kerran hänet tuomittiin
jonkin lainrikkomuksen takia menettämään omaisuutensa ja poliittiset
oikeutensa. Sen jälkeen hän katoaa historiasta.

Myöskin Gylippos päätti surullisella tavalla päivänsä.
Peloponnesolaissodan päätyttyä Lysandros lähetti hänet kotiin viemään
suuria rahasummia, joita oli kiskonut ateenalaisten liittolaisilta.
Mutta matkalla Gylippos avasi rahapussit ja anasti itselleen suuren
osan sisällyksestä. Eforit keksivät heti kavalluksen ja tuomitsivat
hänet kuolemaan. Erään kertomuksen mukaan hän olisi pelastanut henkensä
pakenemalla maasta.

[185] Vuonna 416 ateenalaiset tekivät itsensä syypäiksi samanlaiseen
julmuuteen Melos-saaren väestöä kohtaan, kuin mitä Kleon oli aikonut
lesboslaisiin nähden. Melos oli ainoa Kykladeista, joka ei ollut
yhtynyt Attikan liittoon. Kun meloslaiset nyt uskalsivat vastustaa
ylivoimaa, jonka ateenalaiset lähettivät heitä vastaan pakottaakseen
heidät alistumaan, niin kaikki saaren miehet surmattiin ja naiset ja
lapset myytiin orjiksi. Sitten asutettiin Melos ateenalaisilla.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77635 ***