Initial commit of ebook 77618 filesHEADmain

1 files changed, 2516 insertions, 0 deletions

diff --git a/77618-0.txt b/77618-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..eab2a33
--- /dev/null
+++ b/77618-0.txt
@@ -0,0 +1,2516 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77618 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+JOULU-YÖN TARINA
+
+Kirj.
+
+Larin-Kyösti
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Fundament,
+1918.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Joulu-yön tarina.
+Juoksa Joikuja.
+Hiirenkesyttäjän kosto.
+Tupakkajurri.
+Kiittämättömyys.
+Asemamies.
+Vanhankartanon tarina.
+Alju.
+Puhelinpylväs ja pihlaja.
+Ainaisen auringon etsijä.
+
+
+
+
+Joulu-yön tarina.
+
+
+Yksinäisellä saarella asui Jurkka, vanha kalastaja. Hän kulki ja
+höpisi aina itseksensä. Kylässä, jossa hän kerran viikossa kävi ruokaa
+hakemassa, sanottiin häntä henkiennäkijäksi. Hän puheli muka oudon
+olennon kanssa, jota hän sanoi "Liitäjäksi".
+
+Oli joulu. Pappiloissa ja kartanoissa paloivat joulukynttiläkuuset
+ja pirttien palkeilla kahisivat oljet. Mutta yksin istui mökissään
+Jurkka odotellen viimeistä jouluiltahämäräänsä, sillä Liitäjä sen oli
+hänelle sanonut, että kuolema tulisi sinä yönä ajaen mustalla varsalla
+helistellen kulkusilla yli järven jään.
+
+Jurkka istui pyhäpaita yllään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen
+outoja ääniä, jotka supsutellen ja kuiskutellen kiertelivät pitkin
+nurkkia. Niin, tulkoon vain vapahtaja-kuolema, eihän häntä kukaan
+kaipaisi, eihän hänestä kellekään hyötyä ollut, eihän maarin, eihän
+maarin!
+
+Silloin tuuli humisi syvemmin kuin huokaisten ja Jurkka oli
+tuntevinaan, miten Liitäjä näkymättömänä lehahti huoneeseen ja istahti
+hänen viereensä. Liitäjä oli valkeahipiäinen, kuultava, kalpea, keveä
+kuin arka aatos ja haihtuva kuin haikea uni.
+
+— Liitäjä, Liitäjä! Missä kulkee nyt kuolema, höpisi Jurkka.
+
+— Ohi kirkon kiitää, ohi kalmiston karkaa!
+
+— Liitäjä, Liitäjä! Onko kalman hevonen huurteessa?
+
+— Kalman hevonen on höyryn huurteessa!
+
+— Liitäjä, Liitäjä, kohta on keski-yö ja minun elämäni puu! Kukkiiko se
+kohta?
+
+— Kohta kukkii elämäsi kypsä puu, etkö jo tunne täyteläistä tuoksua?
+
+— Niin, minun kaunis pihlajani kukkii. Liitäjä, Liitäjä! Näetkö oksaa,
+joka akkunanreijästä huojuu huoneeseen?
+
+— Näen oksan, joka huojuu huoneeseen, se viheriöitsee kuin
+joulukynttiläpuu.
+
+— Liitäjä, tiedätkö! Minä kasvatin sen kauniin pihlajan jo nuorena
+akkunani alle. Kerran myrsky työnsi oksan akkunasta sisään.
+
+— Myrskykö työnsi oksan akkunasta sisään?
+
+— Niin, mutta minä en leikannut oksaa.
+
+— Sinä et leikannut oksaa, vaikka kylmää huokui huoneeseen.
+
+— Minä lämmitin tupani ja katso, oksa alkoi vihertää keskellä talvea.
+
+Alkoi vihertää keskellä talvea ja minulla oli huoneessani ikuinen
+kesä... Vaikka talven tilhejä ulkona paleli paljailla oksilla. Mutta
+minun oksani viheriöitsi, niinkuin se vain kesällä viheriöitsee ja
+lehdet tukkivat akkunan aukon niin, ettei pakkanen huokunut huoneeseeni.
+
+— Siksi, että sinä säästit oksan, sait sinä sieluusi ikuisen kesän ja
+ikuisen runsauden rauhan.
+
+— Liitäjä! Liitäjä! Mikä ihana tuoksu tulvaa nyt huoneeseen? Onko nyt
+minun kesäni tullut keskellä talvea?
+
+— Keskellä talvea kukkii nyt elämäsi puu.
+
+— Liitäjä, Liitäjä! Mikä häikäisevän hivelevä valo virtaa himmeään
+huoneeseeni!
+
+— Taivaalle puhkeavat kaikki tulikukkien terät, ja kuolema kulkee vielä
+kaukana!
+
+— Mikä rauha ja rakkaus täyttää sydämeni! On kuin näkisin suuren
+joulukynttiläpuun, jonka oksan alla lapsena leikin, nyt se kohoo,
+kasvaa läpi katon taivaaseen saakka.
+
+— Eikö sinun ole kylmä?
+
+— Minun suonissani on suvinen lämpö, suvinen suhina soi korvissani ja
+suuret suvilinnut laulavat puun latvassa.
+
+— Sinä näet unelmiesi ihanan puun.
+
+— Liitäjä, Liitäjä, tämä unelma on iki-ihana!
+
+— Nuku, nuku, niin näet vielä ihanamman uneni
+
+— Mutta Liitäjä, Liitäjä, minä kuulin jo kulkusten kilinän!
+
+— Kuolema kulkee vielä kaukana.
+
+— Mutta nyt ajoi jo kuolema pihalle.
+
+— Kuolema kauas jäälle jäi.
+
+— Minä tunnen, kuinka minä kohoan kuin paratiisilintu, minä astun
+joulukynttiläpuun oksalle, minä kiipeän, minä kohoan, minä olen keveä
+kuin höyhen ja syvällä alhaalla allani näen minä kirkon, pappilan ja
+järven jään. Mutta missä kulkee kuolema?
+
+— Kuolema ajoi jo ohitse, etkö kuule kulkusien kilinää?
+
+— Liitäjä, Liitäjä, minä en kuule kulkusia. Minä näen taivaan
+aukenevan. Kuin kesäisten lehtojen latvat kohisevat korkeat urut
+korvissani.
+
+— Ikuiset henget soittavat sinulle taivaan aurinkoportin edessä.
+
+— Liitäjä, Liitäjä! Nyt portti aukenee, maa katoo kuin varjo
+silmistäni. Minä näen, minä näen, Liitäjä, Liitäjä!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vanha Jurkka asetti kädet rinnalleen, pää vaipui taaksepäin, hän
+nukahti kuin lapsi ihmeellinen, arvoituksellinen hymy huulilla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Jurkkaa ei pariin päivään kuulunut kylille, tulivat ihmiset häntä
+katsomaan.
+
+Hän makasi vuoteessaan kuolleena lasittunein avosilmin, ikäänkuin hän
+olisi tuijottanut läpi katon jotain epämääräistä, salaperäistä, suurta
+ja tuntematonta — — Mutta lattialla vuoteen vieressä oli taittunut
+pihlajan oksa, jonka lehdet olivat surkastuneet. Jouluyön myrsky oli
+murskannut pihlajan akkunan alla.
+
+
+
+
+Juoksa Joikuja.
+
+
+Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat
+loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät
+Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon
+oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja
+Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla, tähdet vilkuivat kuin
+silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta
+yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa,
+joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta
+vasten hänen silmiänsä.
+
+Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa,
+mykkyys painot luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain
+riekot naurelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja
+erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen
+katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä
+tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
+Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä
+yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet
+ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä
+he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun
+jumalallista sytytystä heidän ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä
+oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.
+
+Juoksa ajeli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin sijojen sälinää ja
+porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän
+allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli
+kaukaisia jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä
+levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu
+maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän
+pystyttäisi kotansa, sinnekö toisi hän omansa... onnensa yön puolen
+maasta?
+
+Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin
+rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä leimuava säihke yli taivaan. Leimun
+ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan.
+Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena,
+se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä
+taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui
+vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat
+toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen.
+Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan
+avaruuteen, joka heijasti ihmeellisillä väreillään valkeaverhoisiin
+tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat
+tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle
+taivaan rannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, luoden
+valoa korven helmassa ajelevalle yksinäiselle lappalaiselle.
+
+Juoksa heilautti ajohihnaa ja poro alkoi juosta alas rinnettä
+joen rannalle. Pohjoinen säteilevä kaari näytti hänestä nuorten
+lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille
+morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli
+Juoksa omaansa... onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi
+eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus ahdisti häntä. Ja
+kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä
+muuttui.
+
+Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi
+sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa,
+teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna
+porontaljalle nukkumaan.
+
+Hän heräsi yöllä, hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi
+valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut
+Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita, hän nousi ja siirsi
+oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle.
+Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa
+kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei
+saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut
+kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen,
+putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko
+hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi, hän ei tahtonut huutaa eikä
+kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista
+suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas,
+mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaappivan jäkälää kodan
+ulkopuolella ja hän tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän
+kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.
+
+Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja
+hiillos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain
+heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin
+niinkuin kirkonkello ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa
+ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia
+sanoja. Hän nousi ja korjasi hiillosta, sillä hänen oli vilu. Silloin
+hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky
+olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui
+vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.
+
+Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan
+alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne
+lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi ja silloin tapahtui jotain
+aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa
+revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen
+sarkakäyhtiin, sen ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli
+tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat suuret,
+syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin
+kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut
+Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi
+nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että
+impi tulisi lähemmäksi ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani...
+onneni.
+
+— Mitä sinä tahdot minusta? Impi ravisti päätään. Onko tähän aarre
+kätketty, mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän
+pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi? Miksi pata
+pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu
+kavallettu aarre? Taasen ravisti impi ihanata päätään. Oletko sinä uni,
+niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai
+immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar,
+niin häiritsenkö minä sinua? Impi nyökytti päällään ja katosi samassa.
+— Juoksa hieroi silmiään, oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä
+näkevinään sen ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten
+nukahti Juoksa omiin ajatuksiinsa.
+
+Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään
+ryskeeseen, koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä ja oli jo aamu.
+Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina,
+räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.
+
+Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että
+hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi
+myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti
+poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään
+hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut
+puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen
+sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt
+pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt
+ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen,
+joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.
+
+Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat ja ne sanat olivat ihania
+kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet
+tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, ikäänkuin hän koko elinikänsä
+olisi kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä,
+joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista
+ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt
+ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään niin, että
+hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja
+lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla,
+että melkein itketti.
+
+Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen
+poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin
+varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin
+joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja
+muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten
+paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän
+kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti
+ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen
+sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän
+olisi ennen joikunut koko elinikänsä.
+
+Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron
+sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli
+syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä,
+karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista
+riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa
+keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan... joikui häistä
+ja häädöistä. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta,
+jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita,
+niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan
+joijussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa,
+niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi
+Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat
+oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun
+hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta
+yksinäisyydestä, arkiaskarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti
+laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan... tunturipurojen
+levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä,
+vihreistä hiirenkorvista... kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka
+jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien
+sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta
+ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä
+aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista,
+seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan
+satojen vuosien puolihämärään...
+
+Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän
+alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli
+koirien haukuntaa ja satojen, sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja
+kiimaavien porojen kellon ääntä ja hän laikahteli laulamaan suloisesta
+ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli häntä
+näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. Kito lekos
+rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa,
+voijaa, nana, nanaa, min voeoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!
+
+Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat, vaimot ja
+miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua,
+jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle
+kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä
+avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä
+katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko
+hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet
+hänen oman onnensa luo!
+
+Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan
+katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta
+päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.
+
+— Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella,
+puhuivat Juoksan silmät.
+
+— Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni
+mukaan, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi
+ajaa kauas tuntemattomille tuntureille. Niin vastasivat nuoren tytön
+ruskeat, suuret silmät.
+
+— Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumassoillesi, osoita se
+minulle, sanoi Juoksa.
+
+Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista ja siitä tiesivät
+heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta
+tulijan.
+
+Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni sydämen
+syvimmässään joikui: Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien
+vaimojen seassa!
+
+Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa
+lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli
+antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien
+vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: "hyvä
+haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, heidän poronsa
+sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa
+pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enää koskaan häirinneet hänen
+työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui.
+Juoksa opetti joijun monille lapsilleen ja niin levisi laulun
+lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset
+olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui, ikäänkuin
+musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut
+olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi
+pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja
+onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen
+syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan ja pitkä, hirveä
+hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kauas
+kaukaisten tunturien taakse.
+
+
+
+
+Hiirenkesyttäjän kosto.
+
+
+Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai
+kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska
+vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja
+raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys.
+Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna
+katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren tulisen kahlerenkaan
+tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli
+avuttomien, onnettomien arojen. — Vahtisotilaan askel kajahti ulkona
+pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka,
+ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman
+kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla
+arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan
+solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli
+viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti
+siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta,
+mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä - - joutui
+omituisiin seuroihin... salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa
+valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita... pakeni, joutui kiinni
+ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää
+tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden
+vangitsevan Iivanan kotikylänsä veräjällä.
+
+Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa
+vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan
+hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka
+ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä
+häneen vihaansa, kolliasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut
+kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden
+kalistessa jaloissa.
+
+Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä
+hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat
+salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului
+hiljaista naperrusta, ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä
+vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen
+ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan ja pienen
+lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä pippurinruskeata silmää,
+ja pienet harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...
+
+His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän! Vanki kaivoi
+taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka
+heti kotiutui. Vai on sinun nälkä ja yksinkö sinä siinä piipertelet,
+pieni ukkohiiri! Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi, sanoi
+vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta
+vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se
+livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään.
+Se seurasi häntä hiassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen
+raudanharmaassa elämässään ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen
+sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.
+
+Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa, se oli niin kiintynyt vankiin,
+että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne
+mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin
+kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon,
+ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...
+
+Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hiassaan,
+hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti
+vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi
+pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän.
+”Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet
+kostoksi kolhinut minua kuin ajokoiraa ja nyt sinä tapoit viattoman
+hiiren, minun ainoan iloni, niin minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö
+sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan sen, kerran
+hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka
+sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!” — Niin huusi vanki, kun
+vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.
+
+Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppalin
+kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... toivon
+kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään, hän katseli harmaita
+Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut
+vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset välkkyivät kuin pistimet...
+Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja
+vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole
+tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että
+hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen pippurisilmäisen ystävänsä,
+edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua
+ihan niinkuin ihmiset ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle,
+joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä. - —
+
+Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret
+harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut
+näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja
+uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.
+
+Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy
+olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin ja pistin
+välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi
+hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän
+voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
+Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. Ne tulivat yöstä,
+valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat,
+tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta... Ja hän muisti
+nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän... nuoren tytön, sitte hän näki
+vangin, jonka hiiren hän oli survonnut ja hän muisti tämän pahanentiset
+sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti
+viime yönsä... vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron
+rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun
+kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi...
+Hän naurahti ja alkoi taas kulkea... Mitä? Liikuttiko tuuli risua?
+Lehti kahisi maassa ja sen alta hän näki pienet pippurinruskeat
+silmät, kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää.
+Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka
+litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut
+elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta
+tuli yhä uusia kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä
+ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin
+tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä... Hän
+ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän
+ampuisi, niitä tuli yön pimeydestä kuin pahoja pieniä henkiä. Tässä
+ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi
+sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja
+huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin
+vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia,
+satoja tuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen,
+hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle — Hän kalpeni ja hiukset
+nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat
+juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä
+luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi
+tahmaisilla pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän
+väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä,
+ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa
+hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan ja nyt iski hänen
+ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta, ne purivat ja söivät hänet
+elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu
+ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täydellä
+panoksella ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine...
+Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.
+
+Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä.
+Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen
+jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka
+oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren
+Siperian toivottoman taivaan alla. Mies näki unta, että pieni hiiri
+tuli nurkanraosta ja sanoi: minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta
+minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti
+kostaneet. Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Vaimo,
+kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... tänä yönä kuoli Mishka, Jumala
+hänen sielunsa siunatkoon.” —
+
+
+
+
+Tupakkajurri.
+
+
+Moona-Matti oli tuikea tupakkajurri. Hän viljeli tupakkaa monessa
+muodossa. Alituisesta piipun käyttämisestä oli oikeaan suupieleen
+uurtunut letkun levittämä lovi, sitä paitsi hän piteli suussaan purua
+ja mälliä, niin että alahuuli oli kuin turvoksissa ja karvasänkiset
+posket pullollaan. Hän pisteli poskeensa niin isoja mällejä, että
+pilanpäin puhuttiin kirkonkävijöiden kaataneen rekensä kumoon
+jäätyneihin mälleihin, joita Matti oli tienoheen polahuttanut.
+
+Alituiseen Matti tuprutteli piipustaan haikuja ilmaan, imi ja inisi,
+alituiseen törrötteli muuri-uunin kranssilla rivi mahtavia mällejä.
+Alituisesta tupakanviljelemisestä olivat hänen pienet, tihruiset
+porsaansilmänsä, joissa oli ahmatin ahne ilme, käyneet vetisiksi ja
+verestäviksi. Hän oli ahne luonteeltaan, vieläpä siinä määrin, ettei
+hän aina raatsinut itse ostaa tupakkaa, vaan hankki sitä joskus
+hiukan luvattomallakin tavalla. Hänen tupakkapersoutensa oli joskus
+mennyt niinkin pitkälle, että hänen oli salaa nähty vetelevän toisten
+muonamiesten pöllyttämiä savurenkaita sisuksiinsa.
+
+Hän oli ahkera piippujen kokooja ja niitä oli vuosien varrella kirstuun
+kasaantunut iso määrä mitä erilaisimpia ja eriskummallisimpia piippuja.
+Tästä varastostaan hän oli ylpeä ja kehuskeli sitä miesten tupakoidessa
+puhdetöiden lomassa. Hänellä oli pottivarsia posliiniperineen, oli
+nahkavarsia posliiniperineen, oli nahkaletkuvarsia, savikukkoja ja
+savipiippuja, lankkunysiä, lankivarsia, puuvarsia ja syöskinpesiä.
+Erikoisesti oli mainittava ”karipalti”, jonka varsi oli luinen, perä
+puinen ja hammasluinen munstykkäri, sekä "keisarin saunapiippu", jota
+hän käytti juhlatiloissa, häissä, ristiäisissä ja jouluna.
+
+Moona-Matilla oli oma rakas tupakkamaansa, jota hän hoiteli kuin
+sielunsa silmää. Tupakkamaassaan hän viljeli nurkantakusiaan,
+omakasvuisiaan. Hän kylvi siemenet aikaisin keväällä riihen takana
+olevaan väkevään maahan, nurkan taakse. Kun siemenet olivat itäneet
+sirkkalehdiksi, istutti hän ne rivittäin lavaan. Tämä oli tuiki
+tärkeä toimi. Hänellä oli tässä työssään omat taikansa ja temppunsa.
+Hän istutti tupakantaimet juhannusyön kasteeseen, jotta ne paremmin
+kasvaisivat ja hyötyisivät. Lopuksi hän kasteli niitä väkevällä
+lantavedellä. Syksyllä hän kulki kuin mikäkin pyhän palturin uhripappi,
+väkihajuista huumaantuneena uhrilehdossaan korkeiden tupakanvarsien
+varjossa, pienten keltaisten kukkien tuoksussa ja leikkasi varret
+juuresta poikki, sitoi ne kimpuksi, asetti ne kerpuorrelle haarulleen,
+pani ne kuivumaan aitanräystään alle varjoisaan paikkaan.
+
+Kun varret olivat tarpeeksi kuivuneet, veisti Moona-Matti hakkurin,
+kaiversi syventeisen kolon paksuun koivupuiseen lankkuun. Puukirveellä
+hän pienensi varret puolikarkeiksi. Salaperäiseltä uhritoimitukselta
+näytti sekin, kun tupakkataikuri sulloi hakkelukset kuivaan uhriastiaan
+kostuttaen niitä pyhän olven vierteellä tai kahvinsakalla, että tikerä,
+pistävä maku haihtuisi. Ennen survomista hän vei toisinaan surveet
+saunan lämpöiseen, lainehtivaan löylyyn, niin että ne saivat huulia
+hemasevan, makean kosteuden. Saunasta kuletti hän ne taas hakkuriin.
+
+Väenpirtissä oli Moona-Matilla oma alttarinsa, uhripöytänsä
+salaperäisessä hämärässä sopessa. Sieltä kuului pientä jumalallista
+jyskettä, kun Matti hääräili hämärähenkisenä visakoivuisen
+tupakkalautansa luona, nosteli ja lasketteli lautaan liitettyä
+tupakkaveistä. Veitsen alla vilisivät kauppiaalta salateitä
+hankitut ryssänlehdet kuolinkamppailuaan, tupakkapatukat parkuivat
+tupakkalaudalla kuin kidutuspenkillä, ja mahorkkatokat tuhisivat
+tuskissaan pienentyessään palturiksi. Syksyn suuren sadon korjasi
+Matti talteen, täytti isomahaisen tupakkamassinsa ja kätki loput
+tiilenruskeaan seinäkaappiinsa, pisti avaimen tallukkaansa ja kulki
+turisten ja tupakantäyteisenä talven tarpeita tyydyttämään.
+
+Moona-Matin massi ei auvennut koskaan toiselle tarvitsevaiselle, hän
+oli auttamattoman ahne, mikä hipaisi melkein rikoksellisuutta. Jos
+rengit heittivät lattialle paperossin pätkiä, niin hän kokosi ne
+talteen. Erillään muista hän loikoili omassa vuoteessaan pirtissä,
+tähyillen tovereitaan. Hän kuunteli itseensä kohdistuvia kokkapuheita
+viisaan levolla, ympäröiden itsensä saavuttamattomaan savupilveen.
+Erikoisesti hämmästeli Kalle, tallirenki. Mutta Matti naureli vain
+kuivaa nauruaan tai veteli koiranuniaan siristellen silmiään, mutta
+salaa hän seurasi miesten toimia. Kun miehet vihdoin nukahtivat
+ettoneella, nousi Matti ja korjasi saaliinsa, mättäsi muurinreunalle
+kasaantuneet mällit mahtavaan massiinsa ja korjasi ne aarreaittaansa,
+koreaan kaappiinsa. Muonamiehet ja rengit sadattelivat piikoja, mutta
+nämä huomattiin viattomiksi. Asia raukesi sillä, että arveltiin
+käypäläisten kehveltäneen mällit, sillä niitä kävi usein isossa
+talossa. Mutta tallirengillä oli omat arvelunsa, joita hän ei
+uskaltanut muiden kuullen lausua, sillä hän tiesi Moona-Matin kieroksi
+käräjänkävijäksi ja riitapukariksi. Moona-Matti vetäytyi kuoreensa,
+tallusteli töissä muiden mukana, pureskeli mälliään tai pöllytteli
+palturiaan kuten ennenkin. Toiset pyytelivät häneltä pilanpäiten
+palturia lainaksi, mutta Matti ihan ärhentyi kehumaan köyhyyttään.
+Mistä hän köyhä mies lainaisi, nipin näpin pysyi itsekin tarpeellisessa
+tupakassa, menkööt muilta mahtavammilta mankumaan! Tallirenki pisteli
+pilojaan, mutta Matti ei niitä ottanut kuuleviin korviinsa. Turhaan
+kilpistyivät Kalle rengin hammastukset Matin alistuvaisen ahneuden
+ankaruuteen. Mutta Kalle päätti sopivassa tilaisuudessa masentaa Matin
+kovapintaisuuden, päätti tehdä sellaiset kepposet, että hän pakoittaisi
+Matin pitämään tupakkakestit koko talon tupakkaväelle.
+
+Kului joku aika ja Matti oli varuillaan. Hän ei enää uskaltanut koskea
+mälleihin. Mutta nyt hän keksi toisen keinon. Hänen tupakkavarastonsa
+alkoi kevätpuolella tehdä loppuaan eikä hän olisi raatsinut ruveta
+tekemään uusia mahorkkamatkoja. Hän säästi ja säästi, sydäntä kirveli,
+hän kitui ja kihnutti, mutta kitupiikin piipunperät possahtivat
+omituisen ontosti, ja surullisena pisteli hän poskeensa viimeisiä
+pikanellejaan. Kerran sitten miesten maatessa hän huomasi lattialla
+sängyntolpan vieressä törröttävät miesten lankkunysät, äkkiväärät ja
+hupaisesti kiertyvät posliinipottipäät, eikä hän voinut vastustaa
+haluaan. Hän alkoi nyt salaa kaivella piippujen perskoja poskeensa,
+palasi vuoteelleen ja nukahti autuaalliseen uneen nähden unta
+suurista tupakka-aarniometsistä, siellä hän kulki kuin jättiläinen
+poltellen honganpituista piippua, pöllytellen taivaalle pilvenpituisia
+savupatsaita ja kuunkokoisia savurenkaita.
+
+Kun miehet heräsivät, ihmettelivät he, että piipunperskat olivat ihan
+kuin pohjaan sammuneet ja arvelivat syyn olevan uudessa kauppiaalta
+tuodussa tupakassa, johon oli sekoitettu pehkua. Mutta Kalle,
+tallirenki alkoi epäillä Mattia. Hän piti varansa, kun miehet taas
+makasivat. Hän nukkui vain toisella silmällään, mutta toinen silmä
+tirkisteli Moona-Matin hämärään soppeen. Mattikin tähysteli, ja kun
+hän luuli miesten jo nukahtaneen, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, kulki
+varpaillaan yli natisevan permannon, hätkähti, katsahti kasvoihin,
+vapisi, kumartui ja kaiveli piippujen perskat piippunsa pohjaan. Hiipi
+sitten omalle vuoteelleen, paineli peukalolla perskat "kynnyksen alle",
+alahuuleen, joka pian pullotti niinkuin ruokapussi apinalla. Niin
+nukahti Matti makeaan tupakka-uneensa.
+
+Silloin Kalle nousi, hiipi hiljaa ovesta talliin, veitsellään raaputti
+hevosenlängen alta myrkyllistä hikeä. Hän palasi pirttiin ja hieroi
+hien Matin piippuun, jonka Matti oli asettanut tupakkalaudalle.
+
+Kun miehet heräsivät, sanoi Kalle aivan kuin muuna miehenä: "Totta
+totisesti! täällä on taas joku käynyt piipunperskojamme kaivelemassa.
+Joku kaksijalkainen, vanha tupakanperso pukki! Olisikohan näitä meidän
+kotopukkiamme, mutta kyllä me siltä parran poltamme!" ilveili Kalle.
+Miehet yskivät ja nauroivat partaansa, he ymmärsivät hyvin Kallen
+yskän —. "Kaksi tupakkapatukkaa miestä päälle, oikeata Rauman Rappea ja
+jokaiselle vielä pikanelli poskeen! Eikö niin miehet? Sen se vietävä
+voro saa hellittää!" lisäsi Kalle. "Niinpä, niin, emme me liikoja
+vaadi, niin, niin, pikanelli poskeen!" säestivät miehet ja sihauttivat
+pitkiä sylkyjä Moona-Matin puoleen, joka pälyili ympärilleen.
+
+— Eikös niin, Matti? ilkamoi Kalle ja kulki Mattia kohden. — "Mitäs
+minä, höm, höm, kyllähän minä - -", ehätti Matti hämillään.
+
+— Pistetäänpä, Matti, sen asian päälle tupakaksi! Sanottu sana seisoo!
+Kalle tarjosi massiaan Matille. Matti täytti piippunsa längenhien
+sekoituksella, iski tulen ja alkoi hissuksiin ja hyvillään asian
+hyvästä käänteestä vedellä haikujaan. Mutta kuta enemmän hän veteli,
+sitä kummallisemmin alkoivat korvat suhista, lattia alkoi keinua
+ja seinät häilyä. Matti alkoi voida pahoin. — ”Mi, mitä sinä olet
+tehnyt — — —?” höpisi Matti Kallelle. — ”Mitä sinä olet tehnyt, olet
+pulittanut meidän perskojamme ja mällejämme, tunnusta pois!” — kivahti
+Kalle. Pirtti alkoi mustua Matin silmissä ja hän tunsi kouristuksia. —
+"Tunnustatko, muuten loppusi on lähellä", kivahti taas Kalle polkien
+jalkaansa. — ”Kyllähän minä tunnustan...”, sanoi Matti hätääntyneenä.
+Samassa hän menetti tajuntansa ja pökertyi vuoteelleen. —
+
+Matti makasi vuorokauden sairaana vuoteellaan voihkien ja ähkien, eikä
+mahorkkakaan nyt maistunut. Kun hän taas toipui ja alkoi liikuskella
+arkana pirtissä, kovistivat miehet häntä hänen lupauksestaan. Ei mikään
+auttanut. Lauvantai-iltana täytyi Matin kävellä kirkolle. Kun hän
+palasi kauppiaalta, oli hänellä nahkalaukussaan tupakkapatukka kutakin
+miestä kohden. Miehet olivat armahtaneet puolella.
+
+Mutta koko sunnuntaipäivä oli yhtämittaista tupakkakestiä ja
+mahorkkamässäystä. Pirtissä oli savua sakeasti kuin saunassa, niin että
+seiväs olis pystyssä pysynyt. Tarjottiinpa Matillekin. Hänen täytyi
+niellä niin pilkat kuin sauhutkin, jotka hän omilla varoillaan oli
+saanut kumppaneilleen kustantaa. Hän muisteli äskeisiä ähkypuuskiansa
+ja päätti muuttaa turhia tupakkatapojaan. —
+
+Vihdoin sopu sulatti miesten mielet ja koko asia vaivutettiin
+villasella. Moona-Matti kävi säyseämmäksi, tarjosipa toisinaan
+tupakankin. Sen koommin hän ei enää koskaan mielitellyt miesten
+mällejä, ja piipunperskat saivat olla rauhassa...
+
+Ja Mattikin sai olla rauhassa.
+
+
+
+
+Kiittämättömyys
+
+
+Pekka oli palvellut papilla renkinä jo monet vuodet. Hän oli
+harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli
+tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa
+kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla
+tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran
+oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia
+toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta,
+oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia
+vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi
+ei tätä hyvyydessään huomannut, Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi
+tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita
+Pekkaa turvaamalla hänelle tyyssijan vanhuuden päivien varalle.
+
+Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa,
+siellä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan
+vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin
+käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi
+pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heitä
+kerran jollakin suurella rakkauden työllä.
+
+Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli
+lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei
+paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin
+aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin
+säkki tyhjentymään, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli
+tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle
+saunanvastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —
+
+Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli
+tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman
+häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat,
+jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut
+matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun
+kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun
+kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana.
+Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti käyttäen puheessaan
+vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina
+virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla
+olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan.
+Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään
+häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja
+arvokkaasti: "En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan".
+Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen,
+sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein
+Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin,
+valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa,
+ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä
+ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää
+vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauvantaisin kallistelevan
+muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan
+keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja
+oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta
+käytöstä, hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa
+tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset
+palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin
+aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään
+ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia.
+Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä
+nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan
+hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana
+talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman
+näköisenä korvallistaan ja sanoi: "Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on
+kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo
+aika lähteä." Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen
+kärsivällisyytensä lopussa, hän päätti toimittaa Pekan pois talosta.
+Hän oli kerran kirkkoherranrouvan kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja
+hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin ja pian istui Pekka
+pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.
+
+Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo,
+mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä,
+auroja, karhia, kuokkia ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka
+oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän
+osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin
+unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei
+ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi
+kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä
+pappilasta neuvoja pyytämään.
+
+Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat,
+ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten
+isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he
+makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat
+työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa
+viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan
+mitättömän miehensä käsistä.
+
+Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.
+
+— Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain
+siemenviljat?
+
+— Pahaksi se oli.
+
+— Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.
+
+— Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?
+
+— Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli
+mielessä.
+
+— Menisit pyytämään rahoja.
+
+— Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
+Pahan se pappi minulle teki.
+
+Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa
+talon rappeutumista.
+
+Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä
+hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten
+velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän
+kallistella sahtikannuja, niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa.
+Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa.
+"Antoi tyhjän talon", niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt
+umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. Niin vierivät
+viikot, niin kuluivat kuukaudet, pappi kasvoi hänen silmissään
+jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon
+tottumattoman miehen saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti
+omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen
+syrjäiskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä
+itsemoitteesta. "Siinä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla",
+puheli Pekka usein. "Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus
+minulla oli ottaessani lahjan vastaan." Täten kasvoi kiittämättömyyden
+kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa,
+hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta.
+— "Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!"
+Niin höpisi hän itseksensä.
+
+Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä
+mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko
+veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt
+leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta
+naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko
+tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä
+viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan
+oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon
+toimitti!
+
+Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli
+kerran lauvantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:
+
+— Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän
+työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein
+vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi
+vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!
+
+— Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa
+hänen oli liian hyvä olla, sanoi papin rouva.
+
+— Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani
+rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä
+minä olen syynä Pekan onnettomuuteen, puheli pappi.
+
+— Sinä suurentelet omia syitäsi, sanoi rouva. Sinun ei pidä katua hyvää
+tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.
+
+— Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä
+töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.
+
+Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
+Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
+Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
+väkevälle.
+
+— Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt
+kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan, soperteli
+Pekka.
+
+— Soh, soh, koetti muija estellä, eikö kirkkoherran rouva osta luutia,
+meidän pappa se on hiukan...
+
+— Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.
+
+— Työni tulokset? ihmetteli kirkkoherra.
+
+— Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa
+minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?
+
+— Pekka parka, sanoi kirkkoherra, olen kyllä kuullut, että sinä kylillä
+olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja
+tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioosi.
+
+— Tehän minut olette turmioon toimittaneet, kivahti Pekka. Kuka korvaa
+minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä
+olen joutunut!
+
+— Mietihän ja hillitse sanojasi! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella
+ja kiivaammalla äänellä.
+
+— Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!
+
+— Tämä menee jo liian pitkälle, huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
+Kiittämättömyys on maailman palkka!
+
+— Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain
+kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja
+myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.
+
+Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: Nosta
+likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoillesi. Pekka,
+viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!
+
+— Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä
+ensin oman huoneenne kynnys!
+
+Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: Niin,
+niin kiittämättömyys on maailman palkka!
+
+Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja
+huokasi: Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin,
+huokasi hän, kiittämättömyys on maailman palkka.
+
+
+
+
+Asemamies.
+
+
+Hän seisoi aina asemasillalle vievän oven vieressä. Hänen toimenaan oli
+tarkastaa matkustajien pääsylippuja. Hän oli hyvin itsetietoinen tästä
+tärkeästä tehtävästään. Tutkivin ikäänkuin vihaisin silmin tarkasti
+hän matkustajaa kiireestä kantapäähän. Saattoi tapahtua, että joku
+huvilakaupunkiin matkustava eukko monine vasuineen väsyneenä laahusteli
+kohti ovea. Seis! Missä on piletti! Ja eukko sai luvan asettaa vasut
+sementtilattialle ja kaivaa hameensa poimuista esiin pääsylipun.
+Kyllähän asemamies sen tiesi, että eukolla aina oli pääsylippu. Mutta
+eukko oli kerran hänelle tiuskaissut: Pitäisihän teidän tietää, että
+minulla on piljetti, enhän minä näiden korien takia ehdi... Ja kun
+eukko taas oli pistänyt pääsylipun hameensa poimuihin, koonnut vasut
+lattialta ja hädin tuskin läähätellen ehtinyt ovesta kiirehtääkseen
+junaan, virnisteli asemamies pikatavaramiehelle ja sai osakseen
+hyväksyvän, hiukan ihailevan silmänmuljahduksen toverinsa puolelta.
+Sitten hän kulki taas edestakaisin kaula kenossa, hienostelevin
+liikkein, sääret hiukan kokoonpuristettuina, kynsiään tarkastellen,
+korjaillen kaulustaan ja puhdistellen mustaa, hienoa virkatakkiaan,
+jossa kimmelteli rivi hopeanappeja. Niin oli hän nähnyt esplanaadin
+keikarien tekevän, hän matki ilmeisesti sotilashenkilöltä, nostaessaan
+käden noin puoleksi huolimattomasti koukistunein, hiukan irrallaan
+olevin sormin lippalakkinsa syrjälle tehdessään kunniaa jollekin
+pönäkälle huvilanomistajalle tai tutulle tytön heiskaleelle.
+
+Niin, tekihän hän velvollisuutensa, siitä ei ollut mitään sanomista.
+Mutta hän teki sen usein hyvin epäjohdonmukaisesti. Tulipa joku
+mieleinen matkustaja, joku pikkulainoilla tai pikku-asioilla elävä
+puoliherra, jonka tuttavaksi hän oli päässyt, tai joku sipsutteleva,
+keski-ikäinen vanha neiti, joka mielistelevin katsein katseli häntä
+silmiin, sillä hän oli kaunis pullea ja punaposkinen miehen alku — niin
+hän päästi nämä muitta mutkitta ovesta. Mutta tuliapa joku toimittaja
+tai liikemies, joka pyrki asemasillalle viedäkseen vain kirjeen
+postivaunun laatikkoon, niin tälle hän ärhenteli käännyttäen hänet
+takaisin.
+
+Niin. Hän oli kaunis, pullea ja punaposkinen miehen alku, ylähuulella
+hiukan viiksen haivenia, joiden päitä hyperrellen hän koetti
+saada suipoiksi. Hän oli sellainen ilmeetön, tyhmänkaritsamainen,
+itsetietoinen mansikkamaitonaama, joihin keveät tytöt mieluimmin
+iskevät vilkuilevat silmänsä.
+
+Tällä kertaa ei odotussalissa ollut paljon ihmisiä, sillä viimeinen
+juna oli juuri mennyt. Hän käveli edestakaisin oven edessä, ikäänkuin
+hän hiljaa muiden huomaamatta olisi opetellut valssin askeleita. Tavan
+takaa vilkuili hän tarjoilupöydän taakse. Siellä hääräili kahvi- ja
+teekuppien sekä virvoitusjuomapullojen ääressä tarjoilijatar, Elfriida.
+Eikä Elfriida ollut häntä näkevinäänkään ja se harmitti asemamies Sulo
+Kiskoa. Elfriida hyräili vain jotain valssin säveltä, vastasi lyhyesti
+Kiskon sanoihin.
+
+— Oliko palokunnan naamiaisissa viime sunnuntaina hauskaa?
+
+— Niin ja näin!
+
+— Miksei Elfriida antanut Kiskon saattaa itseään kotiin, oliko hän muka
+niin vieras Elfriidalle?
+
+— Ei Kisko ollut sen vieraampi eikä tutumpi kuin muutkaan miehet.
+Saattakoon kuka ensin ehtii.
+
+— Tulisiko Elfriida ensi kerrallakin valssiin?
+
+— Tulisi kyllä, mutta eihän Kisko osannut valssia!
+
+— Mutta hän, Kisko, oli kuitenkin pyytänyt valssiin.
+
+— Niin kyllä, Kisko oli vain kävellyttänyt ympäri, mutta ei ollut
+pyörittänyt ympäri. Sillehän kai ne ihmiset nauroivat.
+
+— Olkoon niin, että nauroivat, arveli Kisko, — niin minä kävellytin
+saadakseni vain puhella Elfriidan kanssa, kun Elfriida oli koko illan
+sen Koskisen kanssa.
+
+— Niin, se poika osaakin tanssia!
+
+— Kyllä minä Koskisen tunnen koulupoikavuosilta, ennen oltiin
+ystäviäkin... on tapeltukin... peltikattoja paikkaa nykyään... mikä lie
+juopporenttu!
+
+— Mikäkö renttu, eihän se mikään renttu, vaikka hiukan maisteleekin...
+
+— Mitäs Elfriida sellaisesta perustaa, onhan niitä muitakin.
+
+— Onhan vara valita.
+
+— Vara on niin valita. Mutta kun minä opin sen valssin, niin minä
+tanssin koko illan vain Elfriidan kanssa.
+
+— Mitä häntä nyt makeilee?
+
+— Ja sitten piilotan minä Elfriidan päällystakin niin, ettei muut pääse
+saattamaan, kehasi Kisko.
+
+— Saattakoon kuka ehtii! Ja mitä Kisko sättii miestä, joka ei ole
+läsnä, ei se ole kaunista.
+
+— Piloillaanhan Kisko vain. Mutta Elfriida ei saa tanssia niin paljon
+sen Koskisen kanssa.
+
+— Tanssinhan, kenen kanssa haluttaa.
+
+— Sellaisia ne tytöt nyt aina ovat!
+
+— Niin sellaisia kuin pojatkin... Kisko niinkuin muutkin...
+
+— Mutta miksi Elfriida antoi sen Koskisen suudella keskellä tanssia,
+eihän sille naurettu?
+
+— Miehet on hullut humalassa! Humalassa kun oli, suuteli, mutta sekin
+saa vielä kuulla kunniansa, naurahteli Elfriida kaksimielisesti.
+
+— Mutta jos minäkin... ensi kerralla, kun opin sen valssin taidon.
+
+— Toisilla on hevosen huulet, toisilla on kukonhuulet! Sen sanottuaan
+Elfriida meni.
+
+Mitähän se tarkoitti! Ymmärrä niitä naisia! Kukon huulet! Tarkoittiko
+Elfriida häntä? Oliko hän niin kukkomainen? Ota siitä selvä ja naisista
+yleensä! Mutta kyllä Kisko vielä löisi... sen Koskisen laudalta.
+
+Näitä miettien asteli asemamies taas harmissaan edestakaisin oven
+edessä, ikäänkuin olisi vaistomaisesti vihassaankin harjoitellut
+tanssiaskeleita. Kyllä hän sille Koskiselle näyttäisi! Jahka hän vain
+oppisi tanssimaan valssia! Se oli nyt Kiskon ainoa huoli. Sitten
+seisahtui hän oven viereen, sillä isoon, eteissaliin tuli matkustavia,
+jotka aikoivat paikallisjunalla huvilakaupunkiin. Paksut poliisit ja
+santarmit seisoivat siellä ulko-ovien vieressä. Sulo Kisko tervehti
+niitä odotussalin ovelta tehden kunniaa. Nyt hän taas tunsi itsensä
+varmemmaksi. Hän tunsi pikkuvirkamiehen vaistolla koko pienen
+arvokkuutensa. Hänestähän nyt riippui, pääsikö matkustaja ovesta
+asemasillalle. Näytä piletti! Ankara oli määräys. Turhaan tunkeilisivat
+muuten syrjäiset muiden matkustajain tiellä! Kyllä hän kyöräisi
+tarpeettomat tieltä! Ja jos hän huomaisi jonkun vastenmielisen, joka
+oli pienessä hiprakassa, niin hän ei päästäisi sitä millään ehdolla
+ovesta. Mutta jos oli mieluinen matkustaja, vanha tuttu, joka hiukan
+haiskahtaisikin... niin mitäpä sille... — ottihan hän itsekin joskus
+pienen kulauksen... ei liiaksi, ei, sillä valtion virkamies ei saa olla
+toimessaan väsynyt — sellaisen matkustajan hän kyllä voisi päästää
+ovesta, kulkipa se vaikka hiukan notkahdellenkin, kunhan kulku vain oli
+varmaa eikä ollut pelkoa siitä, että se putoisi junasta. Toiset voivat
+paremmin hillitä itseään, toiset ovat holtittomia, häijynsisuisia, sen
+asemamies Kisko kyllä oli huomannut, hänellä oli mielestään tarkka
+silmä, joka vain oli terästynyt tutkiessaan mitä erilaatuisimpia
+ihmisiä asema-elämän kirjavassa vilinässä.
+
+Odotussaliin tuli ihmisiä. Ne kulkivat edestakaisin lattialla,
+juttelivat hiljaa jossakin nurkassa tai tutkivat sanomalehtimyymälän
+kirjoja. Toiset lojuivat unisina penkeillä. Mikä oli tullut
+kokouksesta, mikä vieraskäynniltä, mikä teatterista, mikä
+ravintolasta. Ja kaikki odottivat keskiyön vaiheilla junaa päästäkseen
+kotiin nukkumaan. Ja monet haukottelivat tai katselivat veltosti
+ympärilleen. Hiljaa naksutteli aseman seinäkello uuvuttaen yhä enemmän
+uneliaisuuteen.
+
+Sulo Kiskokin haukotteli, mutta asetti käden suulleen, kuten oli nähnyt
+"parempien" ihmisten tekevän. Kunhan pääsisi nukkumaan!
+
+Syrjässä penkillä istui eukkokin. Hänellä ei ollut nyt vasuja eikä
+hänellä näkynyt nyt olevan kiirettäkään. Hän hypisteli hikisillä
+sormillaan nenäliinaansa, johon hän oli piilottanut pilettinsä,
+sokerileivokset ja mustapaperiset makeiset. Hän oli ollut hautajaisissa
+erään torimatamin luona. Hän säteili koko laajuudessaan ja lennätteli
+ristisalamoita asemamieheen.
+
+Odotussalin ovesta astui roteva työläinen. Hän näytti hiukan
+väsyneeltä. Toisessa kädesssä hänellä oli eväskori, toisessa nuoralla
+sidottu peltirulla. Hän asetti rullan penkin viereen ja kävi istumaan
+nurkkaan, nojaten selkänsä myymälän seinään.
+
+Nyt huomasi hänet asemamies Sulo Kisko. Hänen harmaanvihreät silmänsä
+välähtivät. Hän kävi jäykkänä seisomaan oven viereen ja nosteli
+rintaansa. Työmies tervehti häntä, Kisko vastasi hänen tervehdykseensä
+kylmästi ja aivan kuin ohimennen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut
+aikaa syrjäisten tervehtimiseen.
+
+Elfriida tuli hakemaan jotakin tarjoilupöydältä. Hän jäi hetkeksi
+seisomaan ja huomasi peltisepän ja nyökytti tälle päällään. Peltiseppä
+Koskinen katseli häntä vakavasti silmiin, hipaisi hiukan sormillaan
+lakkia ja jäi tuijottamaan Elfriidaa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
+Tuskinpa he nyt paljonkaan olisivat jaksaneet puhua... Elfriida oli
+väsynyt tarjoilupöydän ääressä seistessään, Koskinen oli väsynyt
+viikon työstä. Hän oli työstä päästyään pistäytynyt automaattiin, oli
+tavannut tovereita, oli hauskuutellut ja menettänyt osan palkastaan,
+osan oli hän käyttänyt entisien ruokapuotivelkojen maksamiseen. Hän
+muisteli hetken, että hän oli tanssinut eräänä sunnuntai-iltana tuon
+saman Elfriidan kanssa, oli menetellyt hiukan uhkarohkeasti... Koskista
+kalvoi sekavan ilon ja häpeän tunne. Mitä Elfriida ajatteli hänestä?
+Mitä hän oli puhunut Elfriidalle saattaessaan hänet kotiin? Oliko
+hän ehkä puhunut hänelle rakkaudesta? Sitä hän ei muistanut. Olisiko
+Elfriida hänelle suosiollinen ja sopiva? Voisiko hän köyhänä miehenä
+pyytää häntä vaimokseen? Hän eleli yksin mökissä vanhan äitinsä kanssa
+huvilakaupungissa ja yksitoikkoisuus ja omituinen ikävä jäytivät
+aina hänen mieltänsä. Mitä hyötyä oli kaikesta tästä raadannasta!
+Kädestä suuhun, kädestä suuhun, tuo alituinen huoli! Ja oliko hänestä
+aviomieheksi? Olihan hän toisinaan huikenteleva. Hän oli pyöräytellyt
+monta tyttöä iltansa iloksi ja ikäväänsä haihduttaakseen. Voisiko
+hän kerran oikein toden teolla kiintyä johonkin... johonkin toiseen
+olentoon, joka ymmärtäisi häntä, olisi hänelle lohtuna levottomina
+elämän hetkinä, kun ikävä tulee, niinkuin selittämätön, salaperäinen
+hämärä laskeutuu huoneeseen, niin että esineet saavat aavemaisia
+muotoja, niin ettei tiedä, mikä on todellista, mikä unelmaa. Todellista
+oli ehkä se, jota sanottiin rakkaudeksi, köyhän miehen elämän suolaksi
+ja särpimeksi... nuori vaimo... oma koti... mutta rakastiko hän
+Elfriidaa... sitä hän ei vielä voinut itselleen selittää... tulee kai
+aikanaan sekin hetki, kun kaikki selvenee, ajatteli hän ja tuijotti
+Elfriidan silmiin. Niin seisoivat he hetken katsellen toisiaan.
+
+Sulo Kisko oven pielessä katseli heitä kateellisella syrjäsilmäyksellä
+ja viha välähti hänen katseestaan. Koskinen ei puhunut sanaakaan,
+siirsipähän hiukan eväskoria syrjemmälle, katseli sitten peltirullaa.
+Elfriida kääntyi ympäri ja lähti löydettyään sen, mitä oli
+etsinyt. Elfriidan huulilla oli tuo arvoituksellinen hymy, mikä on
+jokaisella naisella siinä iässä, jolloin miesten kilpailevat katseet
+hipuilevat ja hyväilevät, kun miehet käyvät yhä sanattomammiksi ja
+saamattomammiksi... tuo ikuinen naisellinen hymy, mikä ei sano sitä
+eikä tätä, arvoituksellinen kuin koko elämä! — Niin Elfriida meni.
+
+Koskinen raapasi päätään, veti lakin silmilleen ja jäi tuijottamaan
+kivilattiaan. Ulkoa kuului veturinpillien vihellykset ja kellon
+kalkatukset. Ihmisiä meni ja tuli, Koskinen ei niitä huomannut. Hän
+veti taskustaan kuluneen rahakukkaron, ei siellä ollut montaa penniä.
+
+Asemamies käveli taas edestakaisin oven edessä, oikein hänen sormiansa
+kutkutti, hän olisi niin mielellänsä tarttunut Koskista niskasta
+kiinni, niinkuin hän niin usein oli tehnyt juopuneille jätkille. Hän
+työntäisi hänet alas aseman rappusia pitkin ja poliisi saisi viedä
+hänet parempaan talteen. Olikohan sillä pilettiä, koska se niin kopeloi
+rahakukkaroaan? Odotetaanpa, arveli asemamies ja katseli tavan takaa
+nurkkaan, missä Koskinen istui. Mutta Koskinen ei nostanut silmiään
+permannosta ja se kiukutti vielä enemmän.
+
+Koskinen pisti taas kukkaron taskuunsa ja huokasi. Sitten haukotteli
+hän ja ympärillä penkillä haukottelivat muutkin odottelevat, mutta
+asemamies ei haukotellut, kaikki uneliaisuus oli haihtunut. Nyt hänen
+piti olla varuillaan, nyt hän voisi tuolle jätkälle näyttää koko
+virkamahtinsa.
+
+Koskisen pää nyökähti, hän nosti päänsä ja se nyökähti uudestaan. Sehän
+on ilmeisesti humalassa, ilkkui asemamies ajatuksissaan ja suupieliin
+ilmestyi irvistävä ilme. Nyt soitti aseman kello kerran. Matkustajat
+nousivat penkeiltä. Koskinen nyökähti ja nousi pystyyn, otti eväskorin
+kainaloonsa ja peltirullan toiseen käteensä ja alkoi horjumatta astella
+ovea kohden.
+
+— Näyttäkää piletti! sanoi asemamies.
+
+— Jaa piletti.
+
+— Niin piletti!
+
+— Jahka etsin.
+
+— Pian, pian!
+
+Koskinen alkoi kaivella taskujaan. —
+
+— Ettekö sitä jo löydä vai suottako ilveilette?
+
+— No, no, eihän niin tuimasti, eihän tässä hätää mitään.
+
+— Kyllä minä...
+
+— Ei hätää häihin eikä kiirettä kirkkoon.
+
+— Mutta minulla on kiire!
+
+— Jaa häihin?
+
+— Mitä te rähisette?
+
+— Enhän minä rähise.
+
+— Mutta minä en laskekaan teitä junaan.
+
+— Mitä? Miksette laske, tässä on piletti.
+
+— Te olette humalassa.
+
+— Kyllä minä voin kävellä yhtä suorana kuin tekin.
+
+— Mutta henkenne haisee.
+
+— Niin teidänkin, vaikkette ole mitään maistellut: Eihän pari lasia
+miestä kaada.
+
+— Menkää tiehenne!
+
+— Mihin minä näin yöllä?
+
+— Menkää sinne, mistä tulittekin, huusi Kisko korottaen tahallaan
+ääntään.
+
+— So, so, hyvä herra, älkäähän nyt niin topakasti! — Elfriida...
+hm! Asemamies Kisko ei voinut enään hillitä itseään, vaan tarttui
+peltisepän käsivarteen.
+
+Isosta salista olivat poliisit kuulleet kovaäänisen keskustelun, he
+tulivat ja tarttuivat Koskisen molempiin käsiin.
+
+— No mennään vaan, sanoi Koskinen ja kulki poliisien mukana ulko-ovesta.
+
+Torilla päästivät poliisit hänet menemään, koska hän hyvin pysyi omilla
+jaloillaan eikä sanonut mitään.
+
+Ulkona satoi lunta ja tuiskutti. Siellä täällä paloivat vielä
+sähkölamput, ja lumihiutaleet tanssivat kuin valkeat perhoset lamppujen
+ympärillä. Ajurit istuivat kuin lumiukot torinkulmassa korkeilla
+istuimillaan. Peltiseppä katseli ympärilleen. Viheltäisikö hän ajuria?
+Hän naurahti katkerasti tälle ajatukselle. Yömajaan? Eihän hänellä
+ollut niin paljon rahaa, että olisi voinut yömajaan päästä. Hän katseli
+taakseen. Asemasalista näkyi valoa, joku sammutti aseman ulkopuolella
+olevan sähkölampun. Välähdykseltä näki hän vielä asemamiehen, joka
+katseli torille ikkunasta. Peltiseppä veti kauluksen korvilleen,
+painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja alkoi astella Sörnäisten
+tielle. Hän kulki yhä kauemmas läpi etukaupungin, ohi työväenkasarmien
+ja tehtaiden. Jalan hän nyt asteli keskiyöllä kohden kotiaan, taakse
+jäi kaupunki, hän kulki ohi mökkien, pitkin merenrantatietä. Kulki
+kulkemistaan läpi jonkun kalliometsän, yli mäkien alas notkoihin.
+Monta, monta kilometriä hän saisi näin kulkea, ennenkuin saisi maata
+kodin lämpöisessä vuoteessa. Ja tuuli puisteli häntä hartioista, se
+työnsi häntä eteenpäin. Hän katseli taakseen. Taivaalla oli hehku,
+joka heijastui kaupungin valoista. Hän painoi lakin vielä syvemmälle
+silmilleen ja kahlasi eteenpäin lumessa pimeällä tiellä.
+
+
+
+
+Vanhankartanon tarina
+
+
+Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko
+Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla
+ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten
+kuollut, kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamannivainajan
+työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone
+oli entisellään, huonekalut, sänky, ja pääpatjassa, johon nojaten
+laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama
+lovi. Mihinkään ei saanut koskea, tämä oli Hillevi rouvan hiljainen
+käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin
+mihin kouristunut käsi oli sen jättänyt, ilmaistuaan viimeisen vaikean
+tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa
+kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.
+
+Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt miesvainajansa tahdon ja
+määräyksen.
+
+Hän istui nyt sinisessä huoneessa surupukuisena kartanon
+puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon kultaamasta
+ikkunasta etäisyyteen. Vanhat surupukuiset naakat puiston puissa
+istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa
+keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan,
+joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen
+lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon
+poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan
+sisarentyttären mies hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat
+tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.
+
+— Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä, oli Kuuno kuulevinaan.
+
+— Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat
+työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.
+
+— Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja
+pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!
+
+— Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti
+on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet
+maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.
+
+— Naa, naa, nauskivat taas naakat. Sinä mietit, miten saisit
+Vanhankartanon käsiisi, jo Hillevi rouvan eläessä sinä mieletön sitä
+mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!
+
+— Kurjat linnut, häiritsevät työtäni! ärtyi Kuuno herra, kulki taas
+kaapille ja kaatoi tulista Marsala viiniä pitkään pikariin.
+
+— Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin
+kuolemaa!
+
+— En mieti kuolemaa, mutta...
+
+— Naa, naa, mutta mitä...?
+
+— Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin
+tuonne joen rannalle.
+
+— Sinä ajat pois Hillevi rouvan, nakuttivat taas naakat.
+
+— En aja, mutta mustat muistot, laamannivainajan kummittelut tekevät
+Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista
+pimeyttä... Lääkäri on sanonut...
+
+— Lääkäri, hahhaa, nauroivat naakat, sinä itse olet sen keksinyt, kurja
+Kuuno, kurja Kuuno!
+
+— Huis linnut! sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat.
+Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja
+alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista. Mutta ne
+vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.
+
+Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas
+työhuoneessaan ja kirjoitteli...
+
+— Missä sinä olet ollut niin kauan? kysyi Hillevi.
+
+— Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä
+kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin
+koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua
+halajaa, mutta kauan en voi viipyä...
+
+— Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.
+
+— Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne,
+hän karkoittaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.
+
+— Kuuno on niin hyvä minulle, kuiskasi Hillevi unissaan.
+
+— Hän on hyvä vain pettääkseen sinut, huokasi henki. Etkö näe hänen
+alhaista ahneuttaan?
+
+— Minä näen vain hänen hyvyytensä, huokasi Hillevi.
+
+— Kerran sinun silmäsi aukenevat, varoitti henki.
+
+— Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, kuiskasi
+Hillevi.
+
+Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa
+ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puistonovi rämähti
+auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat
+pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.
+
+Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko
+hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä
+nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kukankellertävillä kasvoillaan.
+Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti
+vieraan tulon.
+
+— Tulee vieraita, ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.
+
+Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.
+
+— Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut
+vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanha
+lehtokujan.
+
+Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat
+pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä
+lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies
+siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.
+
+— Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa
+jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään
+pelkää...
+
+— Tätikulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.
+
+— Sitten _hän_ on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli
+liikkuu?
+
+— Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.
+
+— Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden
+koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.
+
+— Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.
+
+— Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen _tunsin_, kuinka hän herätti minut,
+ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että
+vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,
+kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.
+
+— Olet, täti, taas lukenut salatieteitä ja Poen runoelmat
+kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi.
+Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti
+hyllylle, eikä täällä enään kummittele.
+
+Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.
+
+— Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit
+useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.
+
+— Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti, sanoi Kuuno todella
+säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä
+ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — Jospa muuttaisinkin tänne.
+
+— Niin, Kuuno, muutakin.
+
+— Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot
+laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit
+joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.
+
+— Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.
+
+Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.
+
+— Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla
+pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.
+
+— Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat
+paremmin hoitaa kartanosi asioita.
+
+Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa
+heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän
+sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja
+poistui.
+
+Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat
+ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä
+näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn
+takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat
+Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät.
+
+Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada
+Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli
+Hillevi rouvan asua puustellissaan. Ja äkkinäisen päähänpiston
+valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin
+ja majavalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.
+
+Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko
+hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana
+vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari
+lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.
+
+Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen
+nauravan:
+
+— Kuuno konna, Kuuno konna!
+
+Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle
+tielle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli
+koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen
+varjoansa ja ne yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen
+mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä
+huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget etsivät
+aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat
+ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.
+
+Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa
+perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä
+Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle,
+hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta
+maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei
+ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei
+hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa.
+Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt
+torven, jonka kautta hän puheli laamannivainajalle. Tällaisten
+haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi
+hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen
+natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.
+
+Hillevi tuijotti suurin sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen
+yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen
+saatanallista valoa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun
+suuressa valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan
+Kustavikuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron
+seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien
+ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi
+vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla.
+Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa
+tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan.
+Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeauxviinin värillisiksi, kiinnitti
+mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit.
+Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli
+itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka
+eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja
+laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista pientä pilaa,
+jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin
+sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet,
+vanhat muistot ja kartanon kolkkous, joihin Hillevi kummitushetkinä
+kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla
+ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä
+Vanhaankartanoon, kuin karnevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan
+perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä,
+vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet
+omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista.
+Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien
+ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.
+
+Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavalakin,
+kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja
+hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.
+
+Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan
+kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,
+kauan kadotetulleen:
+
+— Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy
+minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni
+kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!
+
+Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi
+tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta,
+siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman
+kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän
+kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamannivainaja seisoi hetken
+ilmi-elävänä terrassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen.
+Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys
+lankesi hänen ylitsensä. — Hän istui korituolissaan liikkumatta
+katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun
+vieraan tulevaksi.
+
+Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä
+avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi
+kynnyksellä.
+
+Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon auteudesta
+naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken
+toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamannivainajan
+hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti
+värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla
+kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua.
+Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla
+ja vaivaloisella äänellä:
+
+— Tulitko sinä minua noutamaan?
+
+Vieras ravisti päätään.
+
+— Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?
+
+Vieras kohautti olkapäitään.
+
+— Sano tahtosi, sen täytän kuten jälkisäädöksesikin.
+
+— Muuta pois kartanosta, sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon
+pimeyteen.
+
+Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja
+tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin
+ukkosen vaaru.
+
+Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta.
+Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan
+ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä
+katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta
+pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän
+tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa ja lääkärikin
+suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti
+Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja
+tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas
+istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä.
+Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja
+käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta
+Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut siirtäen siten omat
+oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla,
+joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän
+vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi
+viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamannivainajan
+hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä
+piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen
+omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja
+laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli
+aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan
+kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille
+harhaluuloilleen.. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi
+rouvalle ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven
+rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen
+naurun: kurja Kuuno, kurja Kuuno. Otti pistoolin pöydältä ja ampui
+niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä
+hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden
+avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet
+hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja
+omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut.
+Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan
+kävi tarinoimassa. Hillevissä oli tapahtunut taudin muutos. Hän oli
+köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa.
+Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen
+puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä
+autellen avuttomia ja sairaita.
+
+Kuuno kuuli kaiken tämän ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen
+ilman hänen ympärillään niin, että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin
+haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan
+hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään
+rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.
+
+Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä
+olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi
+esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti
+rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen
+aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle
+alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi
+painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet
+kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä
+matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän
+pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat
+autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli
+mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut
+nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli
+laamannin henki ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa,
+että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran
+yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan
+vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan.
+Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien
+haistessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko
+kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli
+antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin.
+Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt
+hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän
+tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle.
+Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä
+hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä,
+hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.
+
+Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen
+aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli
+jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi
+lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut
+kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut
+puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat
+vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot
+vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa
+tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa
+näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöittynyt. Ja
+hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä
+ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä
+olivat nyt vain laamannivainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä kasteli
+hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli
+ylhäältä suloisen siipien suhinan, korkeudessa kulki kurkien komea
+kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden
+Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas siipirikko
+kurki liihätteli levottomana pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen
+hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se
+näkyi heti viihtyvän ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se
+käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät hipaisten
+toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani
+pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät
+sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus
+avaruuteen.
+
+Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja
+katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten
+lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon.
+Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta.
+Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi
+vanha spinetti särkyneesti soida, sitä sitten säestivät klarinetit ja
+viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan
+pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös
+mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan.
+Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen
+hohottaessa.
+
+Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan
+ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi
+poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi
+Hillevi rouvan edessä ja - - - Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki
+nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä,
+että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui
+itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä
+helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin
+kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen
+liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen
+silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen
+kuvaan.
+
+Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin.
+
+Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään.
+Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa
+kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.
+
+Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen
+hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon
+pää-ovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen
+tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset
+ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave
+astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin
+näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät.
+Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti
+polvilleen.
+
+Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno
+otti aran askeleen, hänen hartijansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja
+kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin,
+ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin
+portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta
+mustaa koiraa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään,
+johon se kummullaan kohosi antautuen avaruuteen. Vanhankartanon katto
+uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.
+
+Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan
+takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan
+siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja
+Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan
+Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän
+oli pudonnut metsästyskääseistään ja oli jäänyt jäykkänä tuijottamaan
+avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan
+raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja
+harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan,
+jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren synkän surunsa. —
+Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen
+havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla
+puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli
+lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti,
+sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään
+huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurki-auran
+sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa
+ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen
+puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen
+selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon
+huokailevan harjan.
+
+Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama,
+jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen
+palveluksen pienelle sairaalle pääskyselle.
+
+Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen
+sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat
+vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan
+laamannivainajan viereen. Joku korkeampi käsittämätön voima nostaisi
+hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen
+voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.
+
+Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta.
+Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui
+jakkaralla.
+
+
+
+
+Alju.
+
+
+Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa.
+Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari
+kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen
+punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon
+variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut,
+rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan.
+Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloonsa, kapinoi hiljakseen emon
+poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei
+se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...
+
+Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista
+hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli
+jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla ja samalla se
+herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat ja omituinen suuri olento
+kumartui sen ylitse niin, ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä.
+Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä,
+ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan
+arvon oikean kullan arvolle.
+
+Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret
+vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia
+männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se
+kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut
+itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä
+katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.
+
+Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan
+sivullaan, ennen oli se kuullut sitä vain kaukaisena hankain harinana,
+ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta
+tyyninä suvi-iltoina.
+
+Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa
+taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi.
+Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puulaatikossa puutarhassa, jonka
+reijistä päivänsäde surkeasti pilkisti.
+
+Laatikon kansi aukeni ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli
+sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki
+nauravan hammasrivin — jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen
+kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin
+silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.
+
+Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan
+tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon
+takana kuusikossa kräkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä
+ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja
+irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä
+kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se kräkätteli
+noille varistädeille ja -sedille samaan äänilajiin.
+
+Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja
+heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja
+ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea
+olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui
+nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa,
+pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita
+metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja
+herrashuoneiden välistä, puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat
+kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä
+ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen puoli_villainen_,
+pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään
+sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.
+
+Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille
+ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin
+ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso vanha varis lehahti ihan
+sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä
+uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille
+luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset
+vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia
+viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta,
+että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä
+kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa
+vielä enemmän viisautta.
+
+Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se
+katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä
+vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit,
+kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja
+yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.
+
+Eräänä päivänä se lepsautti kaivon miekalta porstuanräystäälle. Kraak,
+kraakl raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi
+lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään:
+
+— Kraak, kraak, kurja kräkkäle, vaakkuivat varikset metsänrannasta.
+
+— Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt
+ja sivistynyt.
+
+— Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!
+
+— Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset! vastasi
+variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.
+
+Variksenpoikanen kasvoi isoksi raakuvaksi rötkäleeksi, se rääkyi
+röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena
+ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että
+isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset
+pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.
+
+Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat
+sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen
+jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli
+pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja
+renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään
+peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle.
+Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain
+kimmaltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta
+huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja
+piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten
+pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.
+
+Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi
+rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi
+helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan
+talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan,
+mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää
+harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluudestaan,
+opistaan ja urotöistään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja
+kirjoittaakin kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja
+osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret
+nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen
+omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita,
+ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena
+sekaoliona.
+
+Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein
+uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen
+olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset
+nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina
+nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa
+pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne koukassaan
+kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään.
+Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston
+kansiniekkalaatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon
+tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen
+karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina
+vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.
+
+Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket
+olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli
+valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen
+vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa,
+mistä sai ojanreunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti
+taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se
+vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon
+mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena
+valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna
+variksena, joka osasi silmälasiakin käyttää... Mutta vanhat varikset
+nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna,
+narrina, jolle naurettiin, mutta ei kukaan rakastanut. Tämä kävi
+kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana
+kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen
+silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu
+maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.
+
+Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella
+omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja
+piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat —
+ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla.
+Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen
+varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka
+oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät
+pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen
+antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.
+
+Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen
+ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli
+paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti.
+Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen
+siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen
+itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa.
+Variksen mielessä kuvastui suloisen makeina muistoina sen aljun
+armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa, kohosi se
+siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja
+rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin,
+jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin
+pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi
+suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä
+vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa
+parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen
+kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten
+läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen,
+perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpillä sitä hosuttiin. Varis pakeni
+kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkotettiin.
+Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai
+kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti
+riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon
+yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui
+siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli
+sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne
+supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja
+tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen
+varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen. Siirtyi
+oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen
+utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo
+pudotti sen suuhun ison kultamadon...
+
+Varisten vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin
+oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat
+männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä
+alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.
+
+— Käkä, kräkrää! alkoi vanhin. Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!
+Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti
+hän nyt koko syytöskirjan sisällön.
+
+— Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? kivahti vanhin.
+
+— Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää, rääkyi poikanen.
+
+— Mikä kulkurivaris! Varrr, varas sinä olet! vaakkuivat kaikki varikset.
+
+Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta
+saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.
+
+— Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun! vaakkuivat varikset
+yhteen kuoroon.
+
+— Mutta! intti nyt variksenpoikanen, varr... varastattehan tekin, niin
+varr... variksia kuin olettekin.
+
+— Mekö varr — varikset... varr... varkaita? vihastuivat nyt varikset.
+
+— Sinä viheliäinen! sanoi varisten vanhin. Sinä et tiedä, mikä on
+ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti
+on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty
+paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi,
+luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille,
+joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa
+viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän
+vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan
+jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen
+vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa
+syötäväksi.
+
+— Mutta madot syövät ihmisenkin! vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.
+
+— Niinkuin lopulta meidätkin, huomautti siihen vanhin
+viisaustieteellisen tyynenä.
+
+— Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon, puhui vanhin.
+
+— Mutta nyt tämä kiusan krekkale, jatkoi vanhin, heimomme häpäsijä on
+rikkonut sen sovinnon.
+
+Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen,
+vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.
+
+— Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja
+ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka
+takaa, ehkä jonakin päivänä taas tuliluikut alkavat ahdistella
+meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme
+piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville
+rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo
+ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja
+kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä
+oikeudellisesti oikaista.
+
+— Hyvä, hyvä! innostuivat varikset.
+
+— Hyvät lantalautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle,
+langetammeko kuolemantuomion?
+
+Kuolemantuomion! kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä
+ummistaen silmänsä.
+
+— Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun! vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.
+
+— Siis kujanjuoksuun! vaakkui vanhin. Seisoo kuin variksen päätös!
+Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.
+
+Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea
+siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis
+variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne
+tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi
+se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten
+kiusaksi ja varisten vahingoksi.
+
+Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean
+kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään
+yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä,
+joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos
+asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.
+
+Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti
+sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä se enään
+suotta syyttä lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen,
+vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt
+matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa
+ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse
+munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain
+häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt
+tavallinen, harmaa sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki
+vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin
+tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle
+piirteli variksen varpaitaan.
+
+
+
+
+Puhelinpylväs ja pihlaja.
+
+
+Pihlaja seisoi valtatien varrella mökin vieressä. Se oli seisonut siinä
+jo ammoisista ajoista. Pienenä vesana se oli tuotu jostain kaukaa
+kauniista metsästä. Pihlaja ei enään muistanut niitä aikoja, sen se
+vain muisti, että sen vieressä oli versonut kasvinkumppanina pieni
+männynnäre, jolla oli ollut pistävät neulaset ja hiukan pisteliäs
+puhetapa.
+
+Mitenkähän se nyt jaksaa, taitaa olla jo pitkä ja pilarimainen? mietti
+pihlaja siinä suvensa suurena sunnuntaina. Se levitti jo lihavia
+oksiaan yli mökin, iloitsi auringon armosta, kukkiensa valkoisesta
+valkeudesta ja odotti punaisten rypäleittensä riemullista, pehmeätä
+painoa äidinrinnoillaan. Lapset leikkivät sen juurella ja tilhit toivat
+Lapin tuntureilta tervehtien tuoksunsa. Pihlaja oli pyhä maailmanpuu.
+Siksi se saattoi puhua lasten ja lintujenkin kieltä. Ja se tunsi koko
+maailman luonnon sydämen sykytyksen.
+
+Eräänä aamuna pihlaja näki ja kuuli kummia. Valtatieltä kuului
+jyskettä ja ryskettä. Ojaan kaadettiin hirsikuormia. Oudot miehet
+pystyttivät hirsiä tienvarsille. Latvaan puhkesi kummallisia kiiltäviä,
+kovia, pallomaisia, valkoisia kukkia. Ne oudot miehet kiipeilivät
+teräspiikkikengillään pitkin näitä tuntemattomia tulokkaita niinkuin
+apinat pitkin kokospuita, joista etelän linnut olivat pihlajalle
+puhuneet. Miehet kiinnittivät kiiltäviä teräslankaseittejä pylväistä
+pylväihin ja puhuivat ihmeellisiä asioita, kuinka nyt voi puhua vaikka
+maailman merien taakse.
+
+Pihlaja seisoi ja ihmetteli tätä kaikkea. Niin menivät miehet, mutta
+valtatien varrelle ihan pihlajaa vastapäätä oli ilmestynyt sellainen
+puun ja pedon tapainen sekasikiö.
+
+Mutta pylväs, joka oli puhelias, alkoi: — Tässä sitä nyt ollaan, hyvää
+päivää, naapuri.
+
+— Mistä kaukaa...? kyseli pihlaja tunnustellen.
+
+— Tuolta kaukaa jostakin metsän takaa.
+
+— Vai sieltä, sieltäpäinhän minäkin.
+
+— Sieltäkö...? Olin tuntevinani äänestä, vaikka se onkin muuttunut.
+
+— Niin maailman meno muuttuu...
+
+— Ja me sen mukana, puheli pylväs, kun sitä näin irtaantuu omasta
+maaperästään, mutta suuret tarkoitukset... ymmärrättehän, sanoi taas
+pylväs hiukan kehuskellen.
+
+— Minäkin olen joutunut pois maaperästäni, mutta elämän hyvyys on
+korvannut katkeruuteni. Minä viihdyn täällä hyvin, vaalivat kädet
+eivät taita oksaakaan. Työnnän terttuni tuhansina toisintoina iloksi
+itselleni, tilheille, tuikuille ja allani leikkiville lapsille.
+
+— Mitä hyvyydestä höpisette? — penäsi pylväs. Viiltävällä teräaseella
+runkoni viilsivät, mutta minä kestin sen, korkeat tarkoitusperät...
+ymmärrättehän... ihmiskunnan palveluksessa.
+
+— Nyt olen tuntevinani teidät, virkkoi pihlaja, olemme vierekkäin
+versoneet tuolla kaukana kauniissa metsässä.
+
+— Niin, niin, nyt muistan minäkin, olemme kasvinkumppaneja.
+
+— Minut istutti mökintyttö tähän samaan paikkaan, puhui pihlaja. Olen
+kasvanut kiinni uuteen maaperääni enkä muuta maata kaipaakaan. Nyt
+tyttö on jo mummo ja minullakin on viljalti vesoja juurellani. Olen
+täyttänyt elämäntyöni.
+
+— Eihän tuo nyt vielä mitään ole, ivaili pylväs. Sehän on
+kovin tavallista ja jokapäiväistä, siinä ei ole mitään uutta,
+luonnonvastaista, josta tie käy ylenluonnolliseen.
+
+Pihlaja katkaisi: Ylenluonnolliseen? Eikö teillä ole lapsia?
+
+— Mitä lapsilla! nauroi pylväs.
+
+Pihlaja sanoi: Minun tietääkseni, luonnon tietä vain päästään
+yliluonnolliseen.
+
+Mutta pylväs pisteli: Luuletteko te, että tuo teidän mummonne
+esimerkiksi nuoruudessaan olisi voinut aavistaa, että toinen olento voi
+_minun_ kauttani puhua toiselle olennolle vaikka maailman päähän saakka.
+
+— Teidän kauttanne? En ymmärrä, onko se jotain uutta korkeampaa
+keksintöä, kysyi pihlaja.
+
+— Keksintöä, juuri niin. Puhe kulkee pitkin näitä palloja ja lankoja,
+joita minä johdatan, ylvästeli pylväs.
+
+— Mutta kuinka te voitte johdattaa, koska seisotte paikallanne, siinä
+täytyy olla liikkeelle panevaa alkuvoimaa. Kevät esimerkiksi tulee ja
+laukaisee koko luonnon, saa lehdet liikkumaan, kukat kasvamaan. Ovatko
+nuo valkeat pallot teidän kukkianne ja langat oksianne? kysyi pihlaja
+hiukan äidillisesti.
+
+— Tavallaan kukkia ja oksia... Ne ovat ajatusten hedelmiä, viisasteli
+pylväs.
+
+— Nyt en minä maalaisella ymmärrykselläni käsitä mitään. Mutta teidän
+kukkasillanne ei ole tuoksua, huomautti pihlaja.
+
+— Kyllä niillä on tuoksua, vaikka se ei ole tunteen tuoksua, vaan
+kylmän järjen tuoksua. Kaiken täytyy väistyä tieteen tieltä, joka on
+alkujen alku ja loppujen loppu. Niin minäkin sain tehdä. Mutta minä
+olen jonkinlainen metamorfoosi, sanoi pylväs salaperäisenä.
+
+— Meta... Mitä, nyt järkeni seisoo. Onko tämä jotain korkeampaa oppia,
+jota teräskenkäapinat opettavat.
+
+— Älkää sanoko apinoiksi kehityksen kuninkaita. Kerran tulee teidänkin
+vuoronne. Luontoon ei palata enään milloinkaan. Luontoa hallitaan ja
+vallitaan mielinmäärin! sanoi pylväs pöyhkeästi.
+
+— Mutta puhuakseni aivan kuin oman itseni kanssa. Minä voin puhua
+lintujen, kukkien, koko luonnon kanssa, ilman ja tuulen, joka maailman
+meriä myllertää, mutta teitä minä en oikein ymmärrä, kuten en ymmärrä
+ylpeitä ihmisiäkään. Minä puhun näille yksinkertaisille mökinihmisille
+ja he ymmärtävät minua, vaikkeivät voikaan vastata minun kielelläni,
+puhui nyt pihlaja hartaasti.
+
+— Samankaltaiset ymmärtävät aina toisiaan, sitä vastoin erilaatuiset
+kuten minä ja ihmiset voimme puhua keskenämme yliluonnollisella
+tavalla, viisasteli taas pylväs.
+
+— Miten niin? kysyi pihlaja.
+
+— Se on tieteen salaisuus, puhisi pylväs.
+
+— Mutta minä väitän, että kerran nuo teidän ihmisenne päästyään perille
+luonnon suuresta tarkoituksesta voivat ilman johtoja ja pylväitäkin
+puhella keskenään kaukaisuuksien kadottua, arvaili aavisteleva pihlaja.
+
+— Miten niin? toisti pylväs.
+
+— Minä aavistan sen, en voi sitä selittää, sillä se on luonnon sisäisin
+salaisuus, sanoi pihlaja.
+
+— Puhella... ilman minua...? Minä, minä olen siltana luonnon ja
+yliluonnollisuuden välillä, väitti pylväs.
+
+— Tai luonnottoman? puuttui pihlaja.
+
+— Te häpäisette minua, te saatte sen vielä muistaa, mutisi pylväs ja
+sulkeutui ylimieliseen, kuivaan kuoreensa.
+
+Pihlaja ei viitsinyt jatkaa väkinäistä keskustelua. Se suhahti
+unisesti, sillä mökissä alkoivat jo laskeutua levolle. Pihlaja
+oli tottunut niin holhoojiinsa, että se oli mukautunut heidän
+elämäntapoihinsa.
+
+Mutta pylväs, joka oli kadottanut kaiken tuoksunsa, elämän ja sen
+jatkamisen halun, nukkui ja valvoi milloin tahansa. Se humisi
+suutuksissaan koko yön ja sen langat viheltelivät vihaisesti.
+
+Kului aikaa. Pihlaja kasvoi ja kukki, työnsi juuriaan yhä syvemmälle
+ja levitti latvaansa kohden korkeutta ylistellen hiljaisella
+hartaudella suuren luonnon ikuisuutta. Mutta puhelinpylväs ei
+kasvanut, se pysyi samana kooltaan, mutta sen harmaaksi maalattu runko
+loisti, sen porsliinikukkaset kiilsivät ja se oli ylpeä suuresta
+tehtävästään. Halveksien katseli se korkeudestaan pienempää pihlajaa,
+joka pudotti kukkasensa ja jonka marjoja söivät kaiken maailman
+matkalinnut. Mutta pihlaja oli pyhä puu, vaikka ei sen juurella
+enään uhritulia suitsutettukaan luonnon leppoisille haltioille.
+Se oli isien ja esi-isien ikuinen jälkeläinen. Se oli vakaa ja
+vaitelias elämänviisaudessaan eikä halunnut haastaa hedelmätöntä
+riitaa rikkiviisaan ja turhamielisen tulokkaan kanssa. Ja solakoina,
+sorjina nousivat sen juurelta valossa vihannoivat vesat ja lähenivät
+lapsellisen tungettelevasti puhelinpylvästä, jonka tervattu ja tuohella
+verhottu alarunko alkoi karistaa kuortaan. Mutta puhelinpylväs katseli
+korkeudestaan kärkkyviä kääpiöitä ja sen porsliiniposkiset valkeat
+kukat kiilsivät kylmästä ikäänkuin jähmettyneinä, ilkeinä irvistyksinä.
+
+Tuli kevät. Puiden ja pensaiden juurilla oli ikuinen taistelu maan
+alla. Ne työnsivät toisiaan tieltä, ne ryömivät toistensa yli
+kamppaillen parhaasta paikasta, josta oli alkava ainainen ylösnousemus.
+Ne kiistelivät ruskeammasta ruokamullasta, lähteiden läheisyydestä ja
+auringon avarammasta alasta. Ja alinna kuohui kirsi, se myllersi ja
+penkoi ja peuhasi raivaten ummehtuneista uumenista itselleen tietä ali
+juurien ja kivien, ikäänkuin se olisi tahtonut taakkana nostaa ilmaan
+matalan maanpinnan. Ja eräänä päivänä se laukaisi paukkeella patonsa ja
+raotti riehuvan ryöppynsä viiltäen maankamaraan kammottavan halkeaman
+aivan puhelinpylvään perustuksia myöten, sillä pylväällä ei ollut
+jyhkeitä juuria estämässä sen elämänhaluista nousua.
+
+Puhelinpylväs tunsi, ikäänkuin päätä olisi huimaissut hohtavassa
+auringontahdon tanssissa, sen juurella tapahtui jotain, jota se ei
+ymmärtänyt, sillä se ei koskaan alentunut tutkimaan luonnollisia
+maanpinnallisia pyrkimyksiä. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään
+oppinut antamaan liika-arvon omalle olemukselleen, sillä se oli
+mielestään maailman järjen keskipiste, viisauden valtimo, josta
+langat suonina levittivät tuhansia tietojaan ympäri maailman. Se oli
+tottunut ylpeydessään puhumaan yksikseen, koskei sillä tässä matalassa
+ympäristössä ollut parempaa puhekumppania.
+
+Se tunsi allaan taas tärisyttävän sysäyksen, se horjahti, kellistyi
+ja romahti pitkin pituuttaan maantielle. Sen lasikukkaset särkyivät
+tuhansiksi sirpaleiksi, joita töllinlapset iloissaan heittelivät
+huvikseen ja langat vinkuivat viimeistä virttään. Mutta pihlaja, joka
+oli nähnyt yhtä ja toista maailman maantien varrella seistessään,
+ravisteli raskaasti päätään ja katseli kummissaan kaatunutta pylvästä.
+
+Eräänä päivänä tulivat taas oudot miehet ja nostivat pylvään pystyyn,
+mutta se ei kohonnut enään keppisuorana kuten ennen, sillä oli nyt
+taipumus kellistyä kaikkien tuulensuuntien mukaan, vaikka sitä
+kivilläkin pönkitettiin. Sen langat menivät usein ristiin, puhelut
+katkesivat ja se sai kuulla kunniansa kuunnellessaan ihmisten korkeata
+kieltä, jota se oli ruvennut matkimaan. Silloin toivat miehet
+paksun teräsrautaköyden ja kiinnittävät sen pylvään ympäri. Pihlaja
+katseli tätä kaikkea jonkinlaisella pelonsekaisella aavistuksella,
+sillä aavistuksien tietä se oli kosketuksissa luonnon suuren sielun
+salaisuuksien kanssa.
+
+Miehet pingottivat köyttä ja etsivät sille maasta tukikohtaa.
+Huomasivat pihlajan pihalla. Siihen suuntasivat he askeleensa. Pihlaja
+värisi kuin vilusta. Miehet iskivät suuria rautanauloja sen kylkeen
+ja kietoivat rautaköyden kuin puristukseen sen rungon ympärille.
+Pingottivat, pingoittivat ja niin alkoi puhelinpylväs taas nousta ja
+seisoi taas mielestään varmalla pohjalla.
+
+Mutta pihlaja kallisti surullisesti päätänsä, se valitteli, vavahteli,
+kun naulankärjet tunkeutuivat sen pintaan, syöksyivät sen sydänvereen.
+Sinä päivänä huokasi koko luonto ja taivaskin peittyi kuin häpeästä
+pilveen. Punaiset pihlajanmarjat ikäänkun vuotivat verikyyneleitään
+ja töllin lapset itkivät. Pihlaja oli kuin ristiinnaulittu. Sen
+oksat alkoivat kuihtua, käpertyä, pitkin kaunista runkoa valui kuin
+verivisvaa. Oli tapahtunut luonnonrikos yhden ainoan elottoman,
+ehtyneen, kalman kalsean pylvään takia.
+
+Mutta puhelinpylväs pöyhisteli:
+
+— Katsokaas nyt, nyt tuli teidän vuoronne.
+
+— Minun kohtaloni näkyy olevan kytketty kahleilla teidän tahtoonne,
+huokasi pihlaja.
+
+— Minun kohtaloni on tähtiin piirretty, pöyhisteli pylväs, te saatte
+kunnian tukea minua minun mittaamattomassa tutkimattomuudessani.
+
+— Voi, suurta sokeuttanne, vaikeroi pihlaja, ettekö huomaa, että me
+molemmat olemme nyt kytketty kuolemaan.
+
+— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, vaikeroi vaivoin pihlaja, joka oli
+tottunut alistumaan kaikkeuden kohtaloihin.
+
+— Niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ylvästeli pylväs, sillä se
+ei huomannut omaa onttoa ylpeyttään, jonka tieltä muiden muka oli
+väistyttävä. Sen uudet porsliinikukkaset loistivat lumivalkeina
+syyskuun kuutamon valossa. Se oli puhjennut kuin uuteen uhmaan,
+pylväspyhimyksen taivaita tavoittelevaan itsetietoisuuteen.
+
+Mutta pyhä pihlaja peitti kasvonsa töllin seinän taakse suruissaan,
+se kohotti hiljaisessa hartaudessaan käsivartensa, kuihtuvat oksansa,
+ikäänkuin rukoukseen anoen apua auringolta ja taivaan myrskyltä, joka
+lopettaisi sen julmat tuskat.
+
+Ja taivas kuuli pihlajan pyynnön. Eräänä syysyönä lingautti se
+salamoitaan ja vaivutti ukonvaarunsa valkean nuolen pihlajan sydämeen
+ja kaatoi sen kunnialla töllin tantereelle.
+
+Se oli vapautunut kahleista, jotka olivat kytketyt sen ruumiiseen,
+mutta samalla hetkellä kaatui puhelinpylväskin ontosti, omaa
+tyhjyyttään kaikuen kaatui se kahtia poikki.
+
+Oudot miehet tulivat ja heittivät sen metsään mätänemään.
+
+Mutta pihlajasta vuolivat viisaat vaeltajat sauvojaan, töllin mies
+teki siitä uusia kehtoja ja kanteleita lapsilleen. Lapset kiinnittivät
+puhelinlankoja kanteleihin. Ja niillä soittivat vielä lasten lapsetkin.
+Pihlaja ja pylväs olivat kumpikin antaneet uhrinsa, tunteen ja tiedon
+elämästä ja kuolemasta.
+
+Puhelinpylväästä ei jäänyt jälkeäkään, mutta pihlajan paikalla kasvoi
+jo varttuvia vesoja, jotka kohottivat kukkiansa suitsuttaen tuoksujaan
+tuhansille tuntemattomille auringoille.
+
+
+
+
+Ainaisen auringon etsijä.
+
+
+Oli kerran hyvin vanha kaupunki. Uneliaita ja hämäriä olivat sen vanhat
+kujat, joiden yli vanhat, lahot omenapuut levittivät hedelmättömiä
+oksiansa, eikä sen vanhoissa kaivoissa ollut kirkasta vettä. Sen
+kaupungin ympärillä levisivät suot; kesät, syksyt, talvet levittivät ne
+sairasta sumua yli sen hämärän ja uneliaan kaupungin.
+
+Ja uneliaita olivat ihmiset, he kulkivat kuin unissakävijät, he
+kulkivat aina kumarassa tuijotellen rapakkoisia kujakäytäviään, he
+eivät koskaan muistaneet katsoa ylöspäin taivaan ikuisia tähtiä, he
+pitivät parempina himmeitä katulyhtyjään, joissa laiskasti lepattivat
+talituikut. He eivät tietäneet parempaa paikkaa maan päällä, he eivät
+koskaan olleet nähneet mitään muuta kuin sen matalan kaupungin, se oli
+heidän mielestänsä suurin ja ihanin kaupunki koko avarassa kirkkaassa
+maailmassa.
+
+Kerran tuli siihen kaupunkiin eteläisen portin kautta suven mailta
+vaeltava, iloinen soittoniekka. Hän oli ikävöinyt nähdä sen paikan
+maan päällä, missä aurinko ei koskaan mennyt mailleen. Ja niin oli hän
+kulkenut läpi monen valtakunnan. Ja kuta kauemmas hän oli kulkenut
+kohti pohjantähteä, sitä valkeammiksi kävivät yöt, niin ettei niitä
+enään oikein eroittanut päivästä. Hänen sydämensä oli niin täynnä
+aurinkoa ja iloa, ettei hän huomannut, kuinka pian pitkä matka oli
+kulunut. Ja niin oli hän tullut siihen harmaaseen kaupunkiin, jossa ei
+iloa ollut.
+
+Hänellä oli ihmeellisen avonaiset ja siniset silmät, mutta vielä
+ihmeellisempi oli hänellä huuliharppu. Kun hän nosti sen huulilleen,
+kirkastuivat kaikkien silmät kuin sen oudon soittajan silmät, ja
+ihmiset alkoivat katsoa taivasta. He tunsivat, miten heidän sydämensä
+alkoivat nuortua sen nuoren soiton ihmeellisten sävelien vaikutuksesta.
+He alkoivat hyräillä huoneissansa, he rakensivat majoihinsa isommat
+akkunat, että päivä paremmin pääsisi paistamaan. He tekivät iloisesti
+ja keveästi päivätyönsä, ja työn, jälkeen he kulkivat turulle, missä
+se ilomielinen, ihmeellinen soittaja päästi säveliä sydämestään.
+Sillä niin ihmeelliseltä tuntui, ikäänkuin hän ei olisikaan soittanut
+huuliharpullaan, vaan sydämellään. Hän juoksutti huuliaan yli harpun,
+jossa oli niin monta läppää kuin on tuntia auringon noususta illan
+laskuun. Hän sai läpät riemusta värähtämään, sävelet ikäänkuin
+puhuivat, niinkuin ihmiset voivat puhua, kun sydämeltä putoo keveänä
+surujen taakka. Kuulijat tunsivat, kuinka heidän huulillaan alkoi
+hypellä iloisia sanoja ja vallattomia sutkauksia. Ilosta itkien silmät
+nauroivat läpi kyynelten. Sanat naurattivat, nuorensivat ja tekivät
+sydämen niin oudon onnelliseksi ja päivänpaisteiseksi. Sellaista iloa
+ei siinä kaupungissa koskaan ennen ollut. Jalat nousivat tahdissa,
+silmät hakivat onnesta kirkkaina toinen toisiansa, kädet tarttuivat
+vaistomaisesti käsiin ja kaikki karkelivat sillä ennen niin tyhjällä ja
+toivottomalla turulla.
+
+Ja onnellisina ja tyyneinä nukkuivat kaikki sinä yönä. Kun he aamulla
+heräsivät, huomasivat he, miten raikas, vilpoinen sade oli huuhtonut
+kaikki katukujat puhtaiksi, suot olivat sumusta selenneet, viileä tuuli
+oli pois puhaltanut kaikki sairaat unet. Vanhat omenapuut nuokkuivat
+hiljaa ja hempeästi täynnä hedelmiä odottavia kukkia. Ihana suvinen
+tuoksu levisi yli vanhojen, avaruutta ahmailevien talontaitekattojen ja
+lymylempeiden aittojen. Ja se iloinen soittoniekka heräsi hymy huulilla
+huuliharppu kädessä.
+
+Mutta valheelliset tietoviisaat viisastelivat, että soittaja oli
+hiirentenhoja. He kadehtivat hänen nuorta iloansa, sillä he rakastivat
+kuolemaa. He naulasivat katujen kulmiin kuulutuksia, että siitä
+päivästä asti, jolloin nuori soittaja oli tullut kaupunkiin, olivat
+rotat kadonneet kaivoista ja kellareista. Vanhan tavan mukaan täytyi
+kellareissa ja kaivoissa olla rottia. Tanssi turulla oli ollut
+taikatanssia, miesmuistiin ei siinä kaupungissa pitkään aikaan oltu
+tanssittu.
+
+Tuli syksy, soittaja odotteli, ettei aurinko menisi mailleen. Mutta
+päivät lyhenivät ja hän unohti surussa huuliharppunsa. Vieroksuttuna
+hän kulki yksin katuja ja kujia ja huomasi, että omenapuut, jotka
+hän oli soittanut kukkia kasvamaan, eivät hedelmöineetkään. Ja
+kylmät tähdet alkoivat kimmellellä kirkkaalla taivaalla kuin suuret
+tulikukkaset, joiden terät säkenöivät kaikissa taivaan sateenkaaren
+väreissä. Ja hän ilostui taas sydämessään, sillä hän muisti, kuinka
+keskellä kesääkin siellä suven maassa pimeinä öinä tähdet aina
+loistivat. Hän odotti ihmettä.
+
+Eräänä aamuna, kun hän heräsi, oli maa valkoinen, kaupungin yli
+liihoitteli ikäänkuin valkoisia perhosia.. Ne leijailivat lahonneiden
+omenapuiden oksille, siellä oli valkea kukka valkean kukan vieressä,
+kaikki oksat lepäsivät hiljaisen raukeina ja elämänkylläisinä. Ne
+olivat puhjenneet kukkiin vanhat puut Nuo leijailevat hiutaleet ovat
+valkeita auringon perhosia, ajatteli soittaja ja hän odotti, että
+aurinko nyt nousisi keskitaivaalle ja seisoisi siinä iäti paikallaan.
+Mutta päivät lyhenivät lyhenemistään niin, että se iloinen soittaja
+sairastui ja kävi kalpeaksi. Hän paleli ja vilu kouristi sydäntä. Hän
+unohti hilpeän hyräilynsä ja hän alkoi kaivata suven seuduilleen,
+missä yöt olivat pimeät, mutta lämpöiset, missä talvea ei koskaan
+ollut. — Hän lämmitteli ruumistaan suurien nuotioiden ääressä, joita
+oli pystytetty turulle, mutta ne eivät lämmittäneet hänen sydäntänsä.
+Hän piiloitti povelle rakkaan huuliharppunsa, jonka hän oli veistänyt
+kotipihansa unelmapuusta.
+
+Hän tunsi itsensä muukalaiseksi siinä vieraassa kaupungissa. Hän itki
+sitä itsekseen, että hän ollenkaan oli lähtenyt hakemaan aurinkoa, joka
+ei koskaan laskisi.
+
+Eräänä pakkasyönä hän nousi kuolonsairaana, otti sauvansa ja
+kulki eteläisen portin kautta. Viima vinkui kaikissa kaupungin
+kattoviireissä, ikäänkuin ne olisivat vahingonilosta viheltäneet
+hänelle, pakkanen ajoi häntä, se työnsi häntä selästä, se repi hänen
+ruumistaan. Kyyryissään ja huurteisena hän kulki eteenpäin. Kun hän
+oli kulkenut kukkulalle, tuli hän suureen metsään. Isot kinokset
+näyttivät niin pehmoisilta. Hän laskeutui maahan selälleen. Ja hänestä
+tuntui, ikäänkuin ilma lämpenisi. Hän ummisti silmänsä, tuhannet
+tähdet tanssivat taivaalla, hän oli nyt näkevinään suuren suven
+suuren auringon, joka pysyi samalla paikalla. Hän kaivoi povestaan
+huuliharppunsa, hän liikutteli huuliaan, harpusta ei tullut yhtäkään
+säveltä, mutta kuitenkin oli hän soittavinaan ihanimman ilolaulunsa
+auringolle.
+
+Hänen sormensa kangistuivat, pää vaipui syvemmälle hankeen, silmät
+sammuivat.
+
+Niin kuoli hymy huulilla se hilpeä huuliharpunsoittaja, joka kerran
+kevätyönä oli tullut siihen kukkulan alla uinailevaan kaupunkiin. —
+Kaupunki nukkui, eikä sen ainoastakaan ikkunasta heijastanut valoa
+peloittavaan yön pimeyteen.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77618 ***