Initial commit of ebook 77589 filesHEADmain

4 files changed, 4358 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77589-0.txt b/77589-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..960f619
--- /dev/null
+++ b/77589-0.txt
@@ -0,0 +1,4342 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77589 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KARRIN LAPSET
+
+Kirj.
+
+Aino Salo
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1923.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Karrin lapset.
+  1. Kaisa, Paavo, Pirkko ja Saara.
+  2. Karri.
+  3. Äidin syntymäpäivä.
+  4. Marjamatka.
+  5. Suuntalan torppa.
+  6. Satu tontuista.
+  7. Kesän viimeinen viikko.
+
+Karrin lapset koulutöissä.
+  8. Kouluvalmistuksia.
+  9. Pirkon sisäänpääsytutkinto.
+ 10. Karrin lasten kaupunkiasunto.
+ 11. Koulussa.
+ 12. Turhamaisuutta.
+ 13. Kaksi kirjettä.
+ 14. Vielä vähän koulusta.
+
+Karrin lasten joulu.
+ 15. Ennen joulua.
+ 16. Pirkon kyyneleet.
+ 17. Jouluksi kotiin.
+ 18. Jouluaatto Karrissa.
+
+
+
+
+
+
+KARRIN LAPSET.
+
+
+
+
+1. KAISA, PAAVO, PIRKKO JA SAARA.
+
+
+Kaisa on 17-vuotias. Hän on käynyt tyttökoulun. Nyt hän on kotona.
+Hän auttaa äitiä taloudessa, tekee käsitöitä sekä opettaa Pirkkoa ja
+Saaraa. Hänellä on siniset silmät ja punaiset posket. Kaisan parhain
+luonteenominaisuus on iloinen mieli. Äiti kutsuu Kaisaa välistä
+tuittupääksi, mutta kelläpä meistä ei vikoja olisi. Saara ja Kaisa ovat
+välistä keskenään sotakannalla. Silloin Saara sanoo Kaisaa ylpeäksi,
+joka »luulee olevansa jotakin». Mutta tuskinpa Kaisa sen ylpeämpi
+lienee kuin muutkaan hänen ikäisensä tytöt, joilla on nuorempia
+sisaruksia. Tosin tuntuu juhlalliselta, kun välistä voi käskeä
+nuorempia ja vaatia heiltä tottelevaisuutta vanhemman oikeudella, mutta
+sehän on aivan ymmärrettävää.
+
+Paavo täytti toukokuussa 14 vuotta. Hän on jo melkein Kaisan pituinen.
+Hänellä on harmaansiniset silmät kuten Saarallakin. Posket ovat kai
+myös punaiset, vaikka Kaisa väittää niiden melkein aina olevan enemmän
+tai vähemmän likaiset. Paavo on koulupoika — neljäsluokkalainen, oikean
+kaupungin oikean koulun oppilas, eikä kotikoululainen, niinkuin Pirkko
+ja Saara. Paavo on kesällä kovasti innostunut onkimiseen. Talvella
+on hänen lempityönsä metsästys, niinkuin hän itse sanoo. Hän sai
+viime talvena kerran jäniksen ja senjälkeen ovat toisetkin alkaneet
+kunnioittavammin puhua Paavon metsästyshommista. Paavolla on hyvä
+ystävä, Ville, naapurissa.
+
+Pirkko on 11-vuotias. Hän on perinyt isän ruskeat silmät ja tumman
+tukan. Hänen suurin huvinsa on lammasten hoito. Jokaisen lampaan nimen
+hän tietää, jokaista hän käy erikseen aamuisin tervehtimässä. Ne syövät
+hänen kädestään, ja hän kertoo niille kaikki huolensa. Lehmät ja pienet
+vasikat ovat myös mukavia, mutta mitkään eivät vedä vertoja lampaille.
+Pirkko saattaa suuttua välistä tuimasti — ja sehän ei ole kaunista;
+välistä hän itkee turhasta, etenkin silloin kun hän on suuttunut. Mutta
+muuten hän on kiltti tyttö.
+
+Saara ei ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja se onkin hänen suurin
+murheensa. Hänellä on kaksi paksua, vaaleaa palmikkoa ja silmät, jotka
+»aina nauravat — milloin ne eivät itke», niinkuin Paavo sanoo. Saara ei
+ole vielä luopunut nukeistaan, vaikka Pirkon nuket ovat jo pari viikkoa
+olleet vinnillä. Mutta leikkiihän Pirkkokin vielä paperinukeilla, ja
+sehän on melkein sama. Saaran rakkain nukke on nimeltään Anna-Stiina;
+sille hän on neulonut kolme pukua ja kaksi esiliinaa. Saara ei ole niin
+kiivas kuin Pirkko, mutta vikansa on hänelläkin. Hän on välistä kovin
+huolimaton, jättää tavaransa huiskin haiskin. Ja näkisittepä, mikä
+järjestys hänen laatikoissaan on välistä.
+
+Ja sitten kuuluu Karrin varsinaisiin asukkaihin vielä äiti ja isä,
+Leena, Kuri ja Mirri. Leena on palvelustyttö, Kuri pystykorvakoira ja
+Mirri kissa, niinkuin jokainen tietää.
+
+
+
+
+2. KARRI.
+
+
+Kaisan, Paavon, Pirkon ja Saaran kotitalon nimi on Karri. Jos sinun
+pitäisi sinne matkustaa, ajaisit ensin junalla sellaiselle asemalle,
+jossa on paljon hevosia junantuloa odottamassa. Kysyisit siellä Karrin
+hevosta, jos et sattuisi vähäpuheista Iivari-renkiä ennalta tuntemaan.
+Mielellään Iivari vieraita kyyditsee, vaikkei hän juuri paljoa osaa
+jutuilla kyydittäväänsä huvittaa. Ajaisitte sitten kymmenkunta
+kilometriä. Tie kulkee vuoroin metsässä, vuoroin ohi pienten kylien
+ja talojen. Jo alkaa kirkontorni kaukaa näkyä. Iivari selittää, ettei
+ole kirkolta enempää kuin hiukan toista kilometriä Karriin. Ajatte
+ohi kirkon, postin ja kauppapuodin. Sitten kääntyy tie metsään. Tulee
+eteen mäki ja mäen päällä pienoinen mökki. Mökistä kivenheiton matkan
+päässä on veräjä, ja veräjältä näkyy jo Karrin rakennuksista pari,
+riihi ja valkeaksi rapattu navetta. Vanhan puutarhan korkeat vaahterat
+ja pihlajat estävät päärakennusta kauas näkymästä. Vähitellen alkaa sen
+punainen seinä puiden välistä pilkottaa. Ei se ole suuri eikä kovin
+komea, viihtyisältä ja kodikkaalta se sentään näyttää. Akkunaruudut
+kimaltelevat auringon-paisteessa, pihalta kuuluu iloista puhelua.
+Iivari ajaa suoraan portaiden eteen.
+
+Toiselta puolen rakennusta johtaa tie rantaan. Laajat pellot molemmin
+puolin tietä, punaiseksi maalattu sauna aivan lähellä rantaa.
+
+Sellainen on Karri.
+
+
+
+
+3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.
+
+
+Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun
+aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa
+siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä
+aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse.
+Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin
+tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina
+kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara
+penkkiensä ääreen.
+
+Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.
+
+»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu
+pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.
+
+Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset
+kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset
+kättensä työtä.
+
+Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle
+köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa
+silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.
+
+Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin
+sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus,
+uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon
+äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi
+pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla
+vihainen, ainakaan nyt.
+
+Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän
+näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan
+illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi
+pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli
+poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti
+vähän levottomalta.
+
+Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää
+paikkaa. Saara yritti selittämään:
+
+»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»
+
+Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän,
+etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista
+tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta,
+katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.
+
+»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa
+puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin
+Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»
+
+Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.
+
+Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin,
+odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä
+silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan
+pyörälle päästään.
+
+Ensiksi kysyi äiti:
+
+»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»
+
+Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten
+rohkaisemana vastasi myöntävästi.
+
+Hetkisen kuluttua kysyi isä:
+
+»Oliko kauppias itse puodissa?»
+
+Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.
+
+»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna
+pistäytyy kirkkokahville.»
+
+Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.
+
+Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.
+
+Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan
+nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni
+hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään
+nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.
+
+»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja
+isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.
+
+»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin
+metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja
+että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti
+pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten
+koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»
+
+»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole
+syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin
+äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»
+
+»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.
+
+»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle
+Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä
+noutamaan.»
+
+»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.
+
+»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla
+kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.
+
+»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei
+meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»
+
+Mutta Kaisa lohdutteli:
+
+»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä
+hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla
+varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»
+
+»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua
+auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle.
+Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo
+survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan
+teille jotakin hyvää palkkioksi.»
+
+»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.
+
+Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.
+
+Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan
+hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi
+iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.
+
+Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten
+leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut
+kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo
+väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin
+voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia
+ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä
+kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä
+ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja,
+että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala
+oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.
+
+Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen
+rauhan.
+
+Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon
+taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän
+alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja
+tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.
+
+Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi
+varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja
+vihastunut huuto:
+
+»Siitä sait, senkin taikinavaras!»
+
+Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka
+hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän
+sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta
+Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä.
+Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.
+
+Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko
+yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon
+äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen
+kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi
+valeli riitatoverien paljaita jalkoja.
+
+Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä
+vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat,
+kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.
+
+Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen
+ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi
+isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.
+
+»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»
+
+Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän
+kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:
+
+»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille!
+Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»
+
+Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää,
+kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin
+valmistaa syntymäpäiviä.
+
+Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin
+olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken
+rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun
+toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen
+tilanteeseen.
+
+Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina
+purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla
+syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään
+hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.
+
+Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi
+katsonut.
+
+»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko
+itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan
+aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan
+uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei
+raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään.
+Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin
+olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat
+antaneet. Eikö niin?»
+
+»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.
+
+»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä.
+»Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti
+varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä
+asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa
+näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä
+ja menen kertomaan äidille — —»
+
+»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.
+
+Mutta isä jatkoi päättäväisenä:
+
+»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle
+lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan
+ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen
+keittiössä.»
+
+Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa
+oven kiinni huomauttaen mennessään:
+
+»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua
+sänkykamariin.»
+
+Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.
+
+Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi
+kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki
+asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja
+maisteltiin lämpimäisiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti
+haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut
+edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri
+nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei
+pienintäkään liikettä missään.
+
+Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle
+Karrille.
+
+Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin
+askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka
+ennustavat jotakin?
+
+Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka
+kantavat koivuja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin
+askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja
+Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin
+kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa.
+Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen
+toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat:
+»Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.
+
+Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli
+ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen
+lapset pukeutumaan.
+
+Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun.
+Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä
+siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana
+laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään
+ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.
+
+Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle,
+mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu
+sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain
+paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta,
+patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti
+Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien
+määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu
+kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin
+miellyttävä.
+
+Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi
+huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän
+pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi,
+otetaanko hänet myös laulukuoroon.
+
+Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa
+ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin
+vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.
+
+Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja
+varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän
+jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran
+täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan
+asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.
+
+Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu
+varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.
+
+Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja
+lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu
+yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään
+kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen
+muistuvat nuo sanat:
+
+    »Nouse aurinkoinen,
+    nouse hiljaa vaan,
+    heitä säde toinen
+    äidin ikkunaan.
+    Terveiset vie hälle
+    meiltä kaikilta,
+    kerro ystävälle
+    rakkaudesta.»
+
+Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.
+
+Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka
+rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana
+hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea
+kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä
+olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.
+
+»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti
+Kaisa.
+
+Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän
+ympärille.
+
+Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.
+
+Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala
+vallitsi.
+
+
+
+
+4. MARJAMATKA.
+
+
+Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään,
+linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.
+
+Karrin nuoriväki oli matkalla marjaan.
+
+Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta
+koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla
+ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan
+kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka
+nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin
+mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä
+varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.
+
+Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle
+metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita
+runsaasti olevan.
+
+Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa
+pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta
+pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät
+muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.
+
+Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu
+oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko
+lauluvarasto loppuun.
+
+Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko
+ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.
+
+Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät
+aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja
+sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin
+kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu
+marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana.
+Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven
+»Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.
+
+Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta
+suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.
+
+Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman
+intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara
+hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa
+»Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta
+kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut,
+keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun
+olevan tulossa.
+
+Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin.
+Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta
+silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian
+otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa
+ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä
+päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti
+sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi
+happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen
+vielä pari pienempää kiveä tueksi.
+
+Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut
+herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin
+myös siksi.
+
+Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin
+pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.
+
+Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista
+puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi
+jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe
+lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset
+olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista
+joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku
+oli joutunut pois näkyvistä.
+
+Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan
+aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut
+edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen
+tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä.
+Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen
+loistavan oksien välistä.
+
+»Katsos, Pirkko, minun koppani on jo täynnä.»
+
+Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja
+mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin
+Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:
+
+»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos
+en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse
+ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»
+
+»Enhän minä ylpeilekään.»
+
+Ja hiukan pahastuneena läksi Saara tyhjentämään koppaansa Kaisan koriin.
+
+»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut
+jotakin.
+
+Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa,
+ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.
+
+Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta
+äskeistä pientä riitaa.
+
+Mutta tämä tuntui yhä vielä olevan äreällä tuulella:
+
+»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman
+marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»
+
+»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun
+varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.
+
+Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä
+sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.
+
+Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka
+marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä
+olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän
+yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä
+suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona
+olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku
+marja siellä täällä.
+
+— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän
+kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?
+
+Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat
+joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia,
+senvertaisia.
+
+»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli
+hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka
+mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän
+mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan
+marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.
+
+Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli
+asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään
+yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi
+pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti
+poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon
+marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan
+sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.
+
+Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä
+hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.
+
+Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös
+katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.
+
+»Heipä hei, Ville! Tule pian tänne, niin saat nähdä jotakin.»
+
+Ville juoksujalkaa paikalle.
+
+Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla,
+ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.
+
+»Se taitaa olla haukan pesä», arveli Ville.
+
+»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia
+ja osaavatkohan ne lentää?»
+
+»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja
+heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat.
+Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä
+huonolla menestyksellä.
+
+»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo.
+»Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»
+
+Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi
+oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.
+
+Ville katseli vähän haikealla mielellä. Olisi tehnyt mieli mukaan.
+
+»Annappas, kun minäkin yritän», ajatteli hän.
+
+Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu,
+mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden
+oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä
+pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat
+kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun
+Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen
+Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai
+silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä
+poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat,
+kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.
+
+»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka
+Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin
+kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.
+
+»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja
+pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota
+istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto
+tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi
+poikia.
+
+»Mitä kummaa te siellä puussa teette?»
+
+»Kapua sinäkin tänne ylös, niin saat nähdä jotakin oikein mukavaa.»
+
+»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne
+pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»
+
+»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen
+pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.
+
+»Älä viisastele! — Mikä pesä se on, onko siellä poikasia?»
+
+»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti
+pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.
+
+»Mutta tiedättekö, se on varmasti haukan pesä», arveli Kaisa.
+
+»Niin mekin olemme tuumineet.»
+
+»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka
+on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää
+ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi.
+Tulkaa pian alas!»
+
+»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas
+Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista
+poikasista.»
+
+»Jättäkää jo tapporahat ja tulkaa alas», hätäili Kaisa.
+
+»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo,
+alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät
+pojat maahan.
+
+Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi
+pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja
+näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville
+pian koko asian.
+
+Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti,
+ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen
+ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:
+
+»Saara, näetkö Pirkkoa?»
+
+Saara puolestaan tähyilemään ympärilleen.
+
+»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne
+kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»
+
+»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi
+pojille:
+
+»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä.
+Olkaa kaikki aivan hiljaa.»
+
+»Huu-uuu!»
+
+Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti
+kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.
+
+»Huudetaan nyt kaikki yhdessä», komensi Kaisa.
+
+Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään
+vastausta.
+
+»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen
+vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän
+tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»
+
+Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi
+hänen syliinsä.
+
+»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski
+pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan
+kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.»
+Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.
+
+Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran
+tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:
+
+»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti
+löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»
+
+Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän
+kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun
+hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut
+järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että
+näiden pelko oli ilmankin suuri.
+
+Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen
+äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:
+
+»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin
+syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen
+suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten
+meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi
+pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että
+aina näemme toisemme.»
+
+Kaisa tarttui Saaraa käteen:
+
+»Me kuljemme käsikkäin, eikö totta? Silloin emme eksy.»
+
+Ja niin lähdettiin Pirkkoa etsimään.
+
+— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki
+katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja,
+ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla,
+ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua
+huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin
+hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti
+tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään.
+Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi
+koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja
+odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon
+kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä
+juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan
+lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.
+
+Kuinka kauan hän siinä itki, sitä hän ei tiennyt.
+
+Tuhannet syyttävät ajatukset tulivat mieleen:
+
+»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin
+rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe
+omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»
+
+Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin
+koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja
+hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.
+
+Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen
+korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa
+kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.
+
+»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa
+heitä kutsua».
+
+Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja
+Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän
+nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.
+
+Samassa Saara huomasi hänet.
+
+»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua,
+mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.
+
+»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi
+Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja
+oikein kova nälkä onkin.»
+
+»Niin minunkin», vahvistivat kaikki kuorossa.
+
+»Mutta jaksaako Pirkko kävellä?» tiedusteli Kaisa.
+
+»Matka on vähän pitkänpuoleinen.»
+
+»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni
+liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»
+
+»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua
+»kuningastuolissa», sanoi Ville.
+
+Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren»
+rannalla.
+
+»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme
+mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»
+
+»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta
+enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme
+kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin
+paljon kuin jaksatte.»
+
+»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi
+Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan
+vakuuttaa Paavonkin puolesta.»
+
+Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat,
+että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut
+kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä
+juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa.
+Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:
+
+»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa
+suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos
+tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä
+mailla.»
+
+Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän
+niiden väliin.
+
+»Annappas tänne tulitikkuja», sanoi hän Kaisalle.
+
+»Saatte nähdä, kuinka se syttyy.»
+
+»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»
+
+Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti.
+Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei
+löytynyt.
+
+»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko
+löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En
+minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»
+
+Kaikki näyttivät hyvin huvitetuilta.
+
+»Mitäs nyt tehdään?»
+
+»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta
+puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset
+ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»
+
+Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään
+kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat
+vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.
+
+»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut
+alkavat syttyä», sanoi Paavo.
+
+Kaisa täytti pyynnön, tosin vähän epäilevän ja leikkisän näköisenä.
+
+Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja
+poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.
+
+»On parasta, että otamme pois kuoren puista», sanoi Ville.
+
+Se tehtiin. Ja sitten taas jatkettiin hankaamista.
+
+»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota
+menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt
+toisen keinon».
+
+»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita,
+jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät
+toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian
+hiostava ilma.»
+
+»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin
+puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen
+siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä
+on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»
+
+»Sillä aikaa me uimme», ehdotti Ville.
+
+»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin
+ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile.
+Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»
+
+Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet
+ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.
+
+»Löysitkö Suuntalan? Saitko tulitikkuja?» huudettiin hänelle.
+
+»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina
+kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään.
+Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»
+
+Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä
+noeten ne pian aivan mustiksi.
+
+»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi»,
+sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko
+komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»
+
+»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin
+Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan.
+Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä
+tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan
+omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta
+sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli
+tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode,
+jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että
+se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina
+siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan
+torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt,
+kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.
+
+Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin
+Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan
+ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan
+täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä.
+Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta
+huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää.
+Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen
+tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina
+pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei
+luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua
+keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi,
+että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara,
+menemmekö huomenna?»
+
+»Tietysti», sanoivat tytöt yhteen ääneen ja Saara lisäsi:
+
+»On hyvä, että mekin kerran saamme tehdä jotain oikein hyödyllistä.»
+
+»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi
+mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla
+parasta, että tytöt menevät kolmisin.»
+
+»Kahvi menee maahan!» kiljasi Paavo.
+
+»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään
+apuun.
+
+Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen
+nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan
+lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että
+aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta
+mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun?
+Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan
+painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli
+suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se
+näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.
+
+Juoksujalkaa Pirkko kiiruhti kannuineen toisten luo.
+
+»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin
+kanssa vesimaitoa.»
+
+»Ihanko totta», surkuttelivat toiset.
+
+Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti
+kertomuksensa lohduttaen:
+
+»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa,
+juovathan monet kahvinsa mustana.»
+
+Kaikki olivat samaa mieltä.
+
+Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni
+ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin
+kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.
+
+Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin
+vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa
+täyteen mustikoita.
+
+»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä
+sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa
+kotimatkalla.
+
+Siihen vastasi Paavo:
+
+»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä
+marjamatka oli hyvin hauska!»
+
+
+
+
+5. SUUNTALAN TORPPA.
+
+
+Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6
+ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään
+ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet
+kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla
+marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen
+Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti.
+Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi
+istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.
+
+»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen
+mieleensä.
+
+Hän hypähti lattialle ja riensi Kaisaa herättämään:
+
+»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan,
+eikö jo olisi aika nousta ylös?»
+
+Kaisa hymyili vähän unisena:
+
+»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin
+unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»
+
+»Mitähän se sellainen uni merkitsee?» sanoi Saara.
+
+»Jos olisi unikirja, niin katsoisimme.»
+
+»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä
+mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta
+käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän
+myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»
+
+Kohta olivat tytöt pukeutuneet.
+
+Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä
+hyvää saamme ottaa koreihimme?»
+
+»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin
+aluksi saamme ottaa».
+
+Tytöt menivät aittaan.
+
+»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on
+lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita
+— se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen
+voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta.
+Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi
+jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja
+vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun
+ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua
+lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita,
+joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle
+paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut
+juoda.»
+
+Samassa ilmestyi äiti aitan ovelle:
+
+»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain
+aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»
+
+Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa
+tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista
+keittäisimme lientä.»
+
+»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä
+vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen,
+ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani
+keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte
+koriinne.»
+
+»Ja me luulimme, että äiti nukkuisi vielä!» huudahti Saara.
+
+Vastaukseksi äiti vain hymyili herttaisesti.
+
+Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä
+paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja
+kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi
+vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti
+edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä
+kermapullo.
+
+»Tätähän emme kai tarvitse, sillä Suuntalassa on lehmä», sanoi Kaisa.
+
+»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että
+Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina
+saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen
+ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää
+sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on
+välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja
+kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»
+
+»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko
+maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»
+
+»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen
+pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei
+teidän tarvitse aamiaista odotella.»
+
+Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän
+nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.
+
+»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää»,
+sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.
+
+»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee
+kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»
+
+»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se
+on varma», sanoi Saara.
+
+»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti
+äiti.
+
+Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja
+onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle
+tuulelle heidät nähdessään.
+
+Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli
+siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin
+huudahduksiin nähdessään tytöt:
+
+»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti
+kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä
+tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain
+hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja
+vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää.
+Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»
+
+Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko
+juttelemaan.
+
+He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja
+Iitan käsiin.
+
+Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän.
+Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän
+erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.
+
+»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.
+
+Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari
+tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle
+pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja
+Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä
+ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja.
+Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla
+rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa
+oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.
+
+Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja
+katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro,
+joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen
+käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun
+Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi
+hellaa tulisella kiireellä.
+
+»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua
+siinä?»
+
+»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili
+Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen
+lattian.»
+
+»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian
+luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»
+
+Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta
+hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan
+ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa
+lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä
+kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin
+pestiin eteisen lattia ja portaat.
+
+Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat
+akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin
+vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat
+huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja
+Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin
+panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.
+
+Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle
+tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty,
+puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin
+maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa
+kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat
+molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin
+punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu
+porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön.
+Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko
+asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle
+herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä
+vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu,
+joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.
+
+»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen
+hämmästyksen.
+
+Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän
+oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt:
+»Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan
+myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle,
+niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.
+
+Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen
+näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi
+iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta,
+köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon
+enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin
+vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:
+
+»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo
+korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe
+oli.»
+
+Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan
+saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat
+taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille
+kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet
+silmissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja
+Saara pölyyttivät mattoja pihalla.
+
+»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku
+olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»
+
+Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi,
+tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.
+
+»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin
+painava».
+
+Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he
+hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:
+
+»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä
+enää.»
+
+Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä
+sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti
+lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa
+käytiin äitiä kutsumassa.
+
+Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:
+
+»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa
+maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia
+asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se
+enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on
+vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan.
+Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen
+syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin
+maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja
+enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista
+siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten
+tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he
+ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —
+
+Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: —
+Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi
+sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi
+tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin
+ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä
+neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.
+
+Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä
+selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan
+hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä
+saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta
+Jumala oli toisin määrännyt.
+
+— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin
+lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti
+nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta
+hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole
+nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille,
+heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat
+niin hyviä... ja että minä menin Jumalan luo...
+
+Ja enkeli tuli.»
+
+Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani
+sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.
+
+
+
+
+6. SATU TONTUISTA.
+
+
+»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana
+istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä
+juomassa.
+
+Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.
+
+Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille
+tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on
+sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»
+
+»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.
+
+Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:
+
+»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita
+voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he
+olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa
+liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa
+sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä
+he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun
+tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä,
+kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä
+kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta
+vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että
+Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan
+naurako, se on totta.
+
+Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului
+seuraavasti:
+
+»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo,
+niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne
+Anna ja Sanna.»
+
+He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin
+senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen
+uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne.
+Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet?
+Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?
+
+Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin
+harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori,
+jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»
+
+Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat
+rivit:
+
+»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset.
+Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»
+
+Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä
+unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.
+
+»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.
+
+»Mitä sinä sanot?»
+
+»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»
+
+Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan
+hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.
+
+»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi
+Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään
+kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja
+Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on
+oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»
+
+»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan
+tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin
+kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan
+päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»
+
+»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan»,
+sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on
+varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen
+nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota
+Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»
+
+»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna
+puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut
+pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman
+apua piirtänyt.»
+
+»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»
+
+Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja
+sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa
+kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta
+neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen,
+olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön,
+että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo.
+Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.
+
+Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman
+pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta
+vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät
+aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta
+kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.
+
+Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi
+vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja
+hengitti syvään.
+
+Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein
+ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö
+valveilla?»
+
+Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle
+ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei
+pelottanut.
+
+Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa
+kuului ääni uuninsolasta.
+
+Vaivalla hän sai äänen kurkustaan: »Anna valvoo.»
+
+Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.
+
+Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat
+tonttuja!
+
+Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa
+hänen ojennettuun käteensä.
+
+»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa
+näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos
+te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut
+mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot
+kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»
+
+Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken
+arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli
+pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös
+leikillisen näköinen.
+
+Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:
+
+»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»
+
+Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt
+vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»
+
+Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään
+pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.
+
+»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan
+tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».
+
+»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko
+perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin
+poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta
+asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on
+kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä
+he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. —
+Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä,
+Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»
+
+»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin
+pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin
+tällöin silmiään.
+
+Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi
+kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper,
+Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.
+
+»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki
+kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut
+sanaa suustaan.
+
+Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä.
+Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin
+niiata.
+
+Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.
+
+»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla
+oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan
+siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä
+pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa
+soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta
+kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon
+hiiriä.»
+
+»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.
+
+Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä,
+koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.
+
+Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen,
+kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.
+
+»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.
+
+»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»
+
+»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.
+
+Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka
+aivan henkeään pidättäen kuunteli.
+
+»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan
+tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.
+
+He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan
+hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat
+molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen
+piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä,
+kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö
+lapsia!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen.
+Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan
+käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He
+pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:
+
+»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää
+milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he
+tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he
+päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä
+lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan
+tonttujen palveluksessa.»
+
+»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä
+ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit,
+tapahtui silloin kun te olitte lapsia».
+
+»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.
+
+»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.
+
+»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen
+silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut
+olla kuussa», sanoi äiti nauraen.
+
+Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:
+
+»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran
+löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia
+tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»
+
+»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti
+suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti
+kuvaelmaa varten.»
+
+»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.
+
+Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten
+kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:
+
+»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»
+
+Paavo läksi ja palasi pian.
+
+»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?»
+kysyi hän pitäen käsiään selän takana.
+
+»Oikean tietysti.»
+
+»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle
+postikortin.
+
+Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:
+
+»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin
+koulu alkaa.»
+
+»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.
+
+»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki
+Kaisa kortista.
+
+Vai »ehkä», sanoi Paavo. »Ne isot sisaret ovat sellaisia ilkimyksiä.»
+
+»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin
+kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle.
+He ovat molemmat tervetulleita.»
+
+
+
+
+7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.
+
+
+Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut
+Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä
+eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa
+taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen
+käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin
+tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt
+Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan
+kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.
+
+Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän
+viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen
+koulun alkua.
+
+Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita
+vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi
+mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.
+
+Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin
+syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut
+uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt,
+kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta
+lisäksi.
+
+Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi,
+vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy
+lampaita katsomassa.
+
+»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani
+ovat», tuumi hän vain.
+
+Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi
+suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden
+saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein
+johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset
+esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin
+sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana
+päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna
+palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut,
+kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea
+koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan
+alimaisena erään kirjan välissä.
+
+Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita
+vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää
+Iivari-rengin.
+
+Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui
+lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko
+ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän
+ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki
+huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta
+tulevat.»
+
+Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset
+pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.
+
+Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka
+kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa
+palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä
+tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja
+terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.
+
+Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta
+sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen
+postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.
+
+Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata.
+He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai
+pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota
+vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän
+ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti
+kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.
+
+Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.
+
+Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara
+seisoivat ympärillä.
+
+»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»
+
+»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.
+
+»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»
+
+Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu
+kuului, että se oli ihana.
+
+Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin
+äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja
+muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata,
+että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi
+valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka
+oli lahja Kaisalle.
+
+Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja
+nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.
+
+»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria
+mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja
+vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin
+maalla, valkeista puhumattakaan.»
+
+Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin
+varovainen.»
+
+Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja
+isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.
+
+Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että
+hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.
+
+Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan
+ansio.
+
+Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä.
+He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä
+tutkimaan seutua.
+
+Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi
+halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran
+odottava ilme häntä harmitti.
+
+Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä
+aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan
+kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät
+Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»
+
+Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui
+Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä
+rantakalliolla jutellen innokkaasti.
+
+Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä
+olevien päivien varalle.
+
+Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko
+joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin
+oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. —
+Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan
+sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.
+
+»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti
+Paavo.
+
+»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko
+alistuvaisesti.
+
+»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin
+on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään
+varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»
+
+»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua
+kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin
+hyvin hauska lauantai.»
+
+»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.
+
+»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan
+puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.
+
+»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti
+asemaa», sanoi Pekka.
+
+»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:
+
+»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla
+torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»
+
+Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme
+keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen
+tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»
+
+Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei
+tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin
+seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka
+retkellä jotain odottamatonta tapahtua.
+
+Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa
+läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja
+asui 6 kilometrin päässä.
+
+Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän
+kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin
+vähän matkaa.
+
+Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla
+Saimasta erottua kysyi Kaisa:
+
+»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista
+kilometriä.»
+
+»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»
+
+»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö
+Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta
+puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla
+poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää
+laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»
+
+Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:
+
+»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se
+käy. Mennään vain sitä tietä.»
+
+He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita
+edessä.
+
+»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä,
+kyllä minä seuraan.»
+
+Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin
+ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen
+jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten
+jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja
+pudottautui sitten kevyesti maahan.
+
+Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.
+
+Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle
+poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.
+
+»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni
+aivan huimaa.»
+
+Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä
+ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»
+
+Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:
+
+»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»
+
+Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua
+alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.
+
+Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan
+aitaa.
+
+»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä
+teemme?»
+
+»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt
+ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»
+
+»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät
+olleet kaukana.
+
+»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu
+huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin
+polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo
+hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan
+viertä, siksi kunnes tulemme portille.»
+
+»Kuinka pitkä matka sinne on?»
+
+»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi.
+Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita,
+joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi
+Kaisa rohkaisevasti.
+
+Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni
+poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut
+sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän
+koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen
+alkuviikon muodostamia.
+
+Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei
+keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi.
+Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan
+ystävänsä luo.
+
+Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei
+olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi
+liikkua.
+
+Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan
+viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei
+kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä
+kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka
+paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.
+
+Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat
+puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä
+karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän
+yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä
+iloittiin.
+
+Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta,
+koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis,
+niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon
+yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen
+siitä huomauttamatta:
+
+»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko,
+äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»
+
+Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla
+pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten
+toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu
+ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan
+yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»
+
+Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset
+katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet
+sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä
+huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei
+hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa
+maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista,
+niin tuttua», ajatteli hän.
+
+Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän
+puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen
+puoleen synteineen.
+
+Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi
+kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti
+äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan
+huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille
+hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta
+vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.
+
+Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi
+jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle
+ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä
+huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?
+
+Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.
+
+»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me
+sieniä ajamme.»
+
+Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa
+tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea,
+mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä
+kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla
+sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.
+
+Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.
+
+Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja
+niin lähdettiin.
+
+Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.
+
+Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän
+nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa
+keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki
+eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin
+Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet
+erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten.
+Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä
+hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni
+taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja
+Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa
+heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:
+
+»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»
+
+Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut
+pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan
+kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen
+kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan
+yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion
+kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.
+
+»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.
+
+Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.
+
+Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.
+
+Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko
+onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat
+läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian
+autetuksi.
+
+Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin
+»Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».
+
+Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa
+Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan
+lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.
+
+
+
+
+
+
+KARRIN LAPSET KOULUTÖISSÄ.
+
+
+
+
+8. KOULUVALMISTUKSIA.
+
+f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä,
+että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille
+koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain
+sen valoisan puolen.
+
+»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin,
+»tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen
+melkein parsisin sukkia.»
+
+Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään
+suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin
+vaivalloista työtä.
+
+»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja
+tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla,
+ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».
+
+»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan
+koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille
+ylempiluokkalaisille...»
+
+»Neljäsluokkalaisille, tarkoitat», pisti Pirkko väliin.
+
+»... annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään
+muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100
+uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän,
+sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin,
+en saanut kuin 78.»
+
+»Vai niin», hymähti Kaisa.
+
+»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot
+heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa
+keväällä ehdot.»
+
+Kaisa tuumi: »Siis yhdet ehdot tiedossa, vai miten?»
+
+»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi
+lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä
+saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»
+
+»Ei, kasvejani en lainaa!»
+
+»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion
+lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»
+
+»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut
+ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on
+ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös
+rohkeasti kärsittävä seuraukset.»
+
+Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden
+tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen
+suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:
+
+»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain
+toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse
+Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme
+nuo puuttuvat 22 kasvia.»
+
+»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi
+käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä
+sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada
+sellaisiakin ihmeitä aikaan.»
+
+»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata
+kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan
+ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin
+viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin
+ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on
+parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi
+olevan vielä kosteita.»
+
+»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun
+he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me
+molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin
+ahdasmielinen.»
+
+»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on
+tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee,
+niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella,
+ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia,
+joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»
+
+Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.
+
+»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.
+
+»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla
+kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten
+menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»
+
+Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu.
+Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä
+siitä, että se oli koko paljon.
+
+Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä,
+ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee
+puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu
+niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta.
+Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja
+kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma
+möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on
+taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.
+
+Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti
+kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä
+kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai
+ruskeita haapasieniä.
+
+Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia
+rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia.
+Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin
+matoiset sienet hyljättiin.
+
+Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet
+korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti,
+sitten yhä rankemmin.
+
+Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden
+puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.
+
+Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein
+parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset
+yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan
+siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan
+onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään
+pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja
+lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta,
+Paavo?»
+
+Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»
+
+Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso
+sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.
+
+Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli
+sangen hyvä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä,
+joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa
+eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää.
+Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli
+lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa,
+erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät
+olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen
+kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin
+ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua
+hän kuuli Paavon sanovan:
+
+»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko.
+Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»
+
+Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti
+Pirkko puolestaan olla mahtava.
+
+»Näethän, että luen.»
+
+Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen,
+oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut,
+sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä,
+ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen
+huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut
+huvitettu lasten kinasta.
+
+»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu
+riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»
+
+Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja
+sydämessä tuntui niin kummalliselta.
+
+Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan
+ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa
+kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka
+Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit
+kansipaperit.
+
+»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja
+vailla?»
+
+Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän
+yli pari kirjaa.
+
+Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja
+katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi
+mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla
+ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin
+takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä
+hänen kaulaansa ja puristi lujasti.
+
+»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —
+
+Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä
+oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli
+kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan
+pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni
+orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia
+vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli —
+kermavaahtoa ja mansikkahilloa!
+
+»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten
+ilmoitti Paavolle.
+
+Samassa tuli isä sisään.
+
+»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä
+on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»
+
+Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.
+
+»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka
+kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.
+
+»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena
+kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan
+tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»
+
+Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin
+tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen
+sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta
+poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä
+levottomalta.
+
+»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen
+äidille.
+
+Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja
+katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä.
+Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti
+Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä,
+ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.
+
+Silloin lapset säikähtivät.
+
+»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.
+
+Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:
+
+»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»
+
+Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa
+hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet
+silmistään ja koetti hymyillä.
+
+»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä
+tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»
+
+Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.
+
+Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta.
+Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:
+
+»Rakas veljeni!
+
+Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme
+Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että
+pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen
+pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää,
+sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun
+maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen
+liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja
+seuran puutetta...»
+
+Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta
+Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:
+
+»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä
+oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa.
+Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki
+tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle
+kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat
+hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun
+hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi
+kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja
+silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän.
+Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän
+päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä
+lautoja — — —»
+
+»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»
+
+Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso
+tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta
+ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta
+meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»
+
+»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.
+
+»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»
+
+»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»
+
+Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi
+hiljaa:
+
+»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»
+
+Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin
+heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo
+mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko
+puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt
+aikoi »opettajasisko» heidät jättää!
+
+»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.
+
+Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:
+
+Äiti sanoi huoaten:
+
+»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän
+sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen
+muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin
+pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian
+nuori oppikouluun.»
+
+»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos
+vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon
+molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»
+
+»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi
+luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen
+jonkun tottumattomankin kanssa.»
+
+»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa»,
+huomautti isä.
+
+»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa
+voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»
+
+Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja
+Mirri.
+
+
+
+
+9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.
+
+
+Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana
+pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista
+rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.
+
+He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti
+oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka
+hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa
+tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.
+
+Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät
+juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi
+olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä
+keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä
+rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo
+tukka nutturalla.
+
+Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli
+huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle
+näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat
+jo nousemaisillaan silmiin.
+
+Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen
+käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan
+he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen
+käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta:
+»Opettajien huone.»
+
+Silloin Pirkko pysähtyi.
+
+»Äiti, minä on uskalla tulla.»
+
+Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen
+hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»
+
+He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa
+oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja
+ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus,
+nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen.
+Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä
+ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.
+
+»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti,
+ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin
+ankaralta.
+
+Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja
+hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se
+mahdollisesti ollut sopivaa.
+
+Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei
+oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.
+
+Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.
+
+»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien
+pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia
+koulukielessä esiintyviä sanoja.
+
+Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin
+suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi
+neitiä, jotka keskustelivat keskenään.
+
+Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti.
+Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli
+aivan hiljaista.
+
+»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa
+johtajattaren kysyvän.
+
+Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei
+ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän
+ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen
+oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.
+
+Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren
+edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut
+johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät
+hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot
+näyttivät suorastaan irvistävän.
+
+Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.
+
+»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat
+toiselle luokalle?»
+
+Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään.
+Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:
+
+»Kyllä minä luulen.»
+
+»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni
+niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän
+sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa.
+Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla
+ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä,
+järjestämme muun.»
+
+»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä
+ensimäiseen tutkintoon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.
+
+Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui
+koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se
+ollut niin vaarallista.
+
+Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein
+— mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt
+sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi
+kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos
+se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi
+tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»
+
+»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja
+niin se lasku jäi laskematta.
+
+Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän
+oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se
+»Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim.
+oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian
+hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen
+tunnillaan.
+
+»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»
+
+Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista
+kasvia.
+
+»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona
+sellaista akkunalla kasvattane?»
+
+»Verenpisara!»
+
+»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä
+tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»
+
+»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi
+minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.
+
+Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja
+senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi
+unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.
+
+Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet
+olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi
+ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei
+elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea
+illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen
+tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi
+siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti
+tunsi.
+
+Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.
+
+
+
+
+10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.
+
+
+Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.
+
+»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin
+kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä
+usko, miten kiirettä meillä on ollut.»
+
+»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.
+
+»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja
+keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen
+saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on
+pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari
+tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei
+edes Leenalla, saa olla asiaa.»
+
+»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa
+»murjusta» ja sinä »salista».
+
+Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että
+teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»
+
+»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja
+hauskassa huoneessa.»
+
+»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet
+noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan
+pisteliäästi.
+
+Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla
+rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime
+keväänä saksankirjoituksessa.»
+
+Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:
+
+»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»
+
+»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.
+
+Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.
+
+»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa
+Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta
+sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua
+koriin.
+
+»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän
+ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko,
+miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja
+punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja
+toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan
+suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän
+vinossa.»
+
+»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.
+
+Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun
+lyöden häntä kaikin voimin.
+
+»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa
+paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»
+
+Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle
+portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.
+
+Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen,
+otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon
+sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran
+näköisenä.
+
+»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä
+katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II
+luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko
+kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. —
+Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette
+perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta
+kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä
+kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla
+kotiin Karriin.»
+
+»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.
+
+Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta.
+Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että
+Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja
+voimistelemaan.
+
+»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen
+saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.
+
+»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon
+kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»
+
+»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain
+sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä
+kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen
+nyyhkyttäen.
+
+»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla
+kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista
+asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi.
+Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte
+ehdottomasti rangaistuksen.»
+
+— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko
+olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein
+kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja
+muutamia tauluja seinillä.
+
+»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä
+saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot
+lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»
+
+Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut
+olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat
+valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit
+vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit
+vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi
+saattoi huomata.
+
+Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto
+ja se oli jotakin, se!
+
+Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa
+hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:
+
+»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori
+fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei
+tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans'
+olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen
+mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään
+puolen.»
+
+»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä
+keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.
+
+»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta.
+»Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»
+
+»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle
+yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi
+sieltä penkin.
+
+»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!»
+huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.
+
+Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme
+harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä
+vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet
+tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu.
+Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä
+arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»
+
+»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän!
+Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen
+yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin
+nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka
+kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»
+
+»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin
+aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan.
+Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili
+sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan
+vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon
+nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja
+ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte
+sitten myös syödä.»
+
+»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme
+keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin.
+Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon
+siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»
+
+Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei
+oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän
+voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se
+käsitettiin ja Kaisa jatkoi:
+
+»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme
+juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»
+
+Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei
+ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo
+vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa,
+joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin
+hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?
+
+Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään
+sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen
+täytyi jättää kaupunkiin.
+
+Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle.
+He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas
+Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta
+»lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.
+
+
+
+
+11. KOULUSSA.
+
+
+Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.
+
+Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa
+ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen
+tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet,
+toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin
+sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti
+hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli
+kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan
+kanssa.
+
+Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana
+pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä
+näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.
+
+Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä
+ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki
+II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni
+vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia
+arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.
+
+»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»
+
+Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.
+
+»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»
+
+Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!
+
+Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.
+
+Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti.
+Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi
+päästä pois, pois, pois!
+
+Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja
+kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku
+kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.
+
+Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.
+
+»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.
+
+Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki,
+itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.
+
+Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten
+hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää.
+Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.
+
+Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa
+keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin
+koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.
+
+Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti
+puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:
+
+»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee
+hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»
+
+»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen
+uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.
+
+Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin
+kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa.
+Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.
+
+Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja
+pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.
+
+Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi
+kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta.
+Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten?
+Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi
+vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän
+jälkeen!
+
+Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan
+puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon
+oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi
+paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —
+
+Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan
+vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen
+nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se
+oli hyvä.
+
+Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä
+hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen
+kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä
+mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille
+kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti
+vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista,
+kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo
+hellan laidalla selviämässä.
+
+Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.
+
+»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia
+molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä
+Pirkon vuoteen viereen.
+
+Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon
+juhlallisen kahvintarjoilun.
+
+»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos
+minä juon tässä seurana?»
+
+Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen.
+Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.
+
+Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:
+
+»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin
+ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo
+ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt.
+Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin
+ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää
+ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi
+enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun
+nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja
+iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»
+
+Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena
+piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo
+iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi
+kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.
+
+»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo
+huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa
+selittelemään.»
+
+Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten
+huolellisesti kasvonsa.
+
+Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut
+kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja
+silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut.
+Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset
+lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin
+ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut,
+että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.
+
+»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten
+minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa.
+Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein
+minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»
+
+»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.
+
+»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut
+niin kaunista puserokangasta.»
+
+Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi
+Leenan olevan oikeassa.
+
+Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän
+punaiset.
+
+»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.
+
+Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta,
+ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:
+
+»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»
+
+Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt
+hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin
+nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä,
+hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:
+
+»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui
+kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän
+näyttikään!»
+
+Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon
+veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja
+itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään
+häntä.»
+
+»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun
+minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka
+veli on niin paljon suurempi».
+
+Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli
+Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!
+
+Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet
+Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut.
+He keskustelivat keskenään:
+
+»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»
+
+Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli
+huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa
+niin.»
+
+»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan.
+Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko
+tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.
+
+Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin
+pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla
+Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei
+tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi
+hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.
+
+Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan
+ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja
+ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.
+
+Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo
+aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta
+anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin
+läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä
+odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.
+
+Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan.
+Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa
+sanottavaa.
+
+»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko
+antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni
+olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta
+huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui
+Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.
+
+Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.
+
+»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen
+tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin
+saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on
+sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»
+
+»Ylimielinen», täydensi Briitta.
+
+»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»
+
+Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti.
+Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat.
+Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu
+syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen
+johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.
+
+»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli,
+ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi
+minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän
+minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin,
+niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja
+minä olen ollut oikein pahoillani.»
+
+— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut
+itkeä sen asian tähden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti
+kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli
+Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti,
+kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin
+koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun
+Leena hänelle kuiskasi:
+
+»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»
+
+— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän
+muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset
+unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.
+
+»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun
+Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää:
+Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja
+itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut
+hänen ikäisensä.
+
+Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin
+miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin
+hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin
+hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.
+
+Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän
+toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana
+koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin
+puolin.
+
+Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua
+tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin.
+Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:
+
+Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen
+sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja
+hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin,
+pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan
+tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua
+alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla.
+Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja
+ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.
+
+Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti
+Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta
+ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt
+tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria
+palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.»
+Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä
+oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman
+näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä
+määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi,
+että hänen on ilmoitettava rehtorille.
+
+Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä,
+kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti
+toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.
+
+Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys
+tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.
+
+Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin
+jälki-istuntoa.
+
+— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille,
+miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se
+oli yleinen mielipide.
+
+Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta.
+Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli
+koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.
+
+Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja
+vakavan.
+
+»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin
+kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä
+huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita
+puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on
+tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän
+on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän
+on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten
+teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt
+tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta!
+Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja
+pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi,
+yksinomaan siksi, että ette ole _peljänneet_ häntä. Nyt, poikani,
+asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa
+ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi,
+minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme,
+opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä
+pelkäämme, — vaan siksi, että se on _velvollisuutemme_. Toivon, että
+olet ymmärtänyt minua.»
+
+Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän
+täytyi myöntää isän olevan oikeassa.
+
+Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka
+oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan
+keskinäisestä suhteesta.
+
+Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että
+järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon
+iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein
+kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.
+
+Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen
+jotakin takana istuvalle toverilleen.
+
+»Vaara _ei saa_ jutella», huomautti neiti Ahonen.
+
+Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi
+puheluaan.
+
+»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut
+ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin
+Vaaralta.
+
+Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia
+kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.
+
+»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.
+
+Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä:
+Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista
+levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:
+
+»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»
+
+Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna
+ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti
+siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui
+olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian
+sähkökello. Tunti oli lopussa.
+
+Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan
+Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin
+järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.
+
+»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on
+pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi
+ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.
+
+Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli
+kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta
+käytöksestä. — Ahonen.»
+
+»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan
+priimus.
+
+Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat
+osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.
+
+Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.
+
+»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.
+
+Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna
+tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen
+alennuksen», sanoi hän lopuksi.
+
+Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi
+kävellä ovea kohti.
+
+»Seis! Mihin matka?»
+
+»Kotiin.»
+
+»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös
+lattialta — —»
+
+Vaara totteli koneellisesti.
+
+»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»
+
+Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta,
+toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.
+
+Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen.
+Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti
+Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä
+jyrisevää puhetta:
+
+»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran
+istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut
+tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei,
+totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista
+päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki
+voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta
+mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja
+se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se
+mielestäni vain pahentaa asiaa.»
+
+»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.
+
+»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville
+Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit
+pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»
+
+Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän
+astui Villen eteen.
+
+»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri
+kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla
+selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä
+aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua
+lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein
+lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa
+lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.
+
+»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän
+sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»
+
+»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta.
+»Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»
+
+
+
+
+12. TURHAMAISUUTTA.
+
+
+Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen
+vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa
+somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna
+Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan
+tulevan kadun yli.
+
+»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti
+Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.
+
+Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi
+keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan
+pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.
+
+»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän
+itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.
+
+Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.
+
+»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein
+hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»
+
+»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.
+
+Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun
+peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi
+koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli
+siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.
+
+»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.
+
+»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi
+Elsa.
+
+»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän
+vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut
+kutsumaan Kaisa-neidiksi.»
+
+»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin
+huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu
+niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta
+tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»
+
+Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta»,
+sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa,
+en vaikka mikä olisi.»
+
+»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi
+myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon
+kauniimpi kuin Elsa?»
+
+»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin
+runollisempi.»
+
+»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia
+tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä.
+Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri
+nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane
+pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut,
+»onhan se samalla niin kovin mukava nimi».
+
+»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun
+Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa»,
+sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.
+
+»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin
+pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja
+yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin,
+voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen
+neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»
+
+»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa
+nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei
+todellakaan ole hullumpi nimi.»
+
+»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa
+vielä kerran.
+
+»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi
+Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.
+
+»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta
+helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä
+maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi,
+sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan
+ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan,
+miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut
+olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»
+
+»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän
+täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».
+
+»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.
+
+Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla
+tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään.
+Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian
+kuluneisuus suorastaan kiukutti.
+
+»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa
+näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»
+
+Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin
+yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä
+meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki
+olisivat samanväriset...»
+
+»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.
+
+Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja
+vaatimaton neitonen.
+
+»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen
+ilma.»
+
+Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.
+
+»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. —
+Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi
+kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja
+paljon muuta.»
+
+»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä
+pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen
+ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen,
+sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on.
+Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»
+
+Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen
+maalaamisesta.
+
+Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja
+jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:
+
+»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan
+siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan —
+Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»
+
+»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta
+verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura
+iloisesti.
+
+»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi
+Kaisa miettiväisenä.
+
+Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin
+omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin
+huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:
+
+»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»
+
+»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin
+reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se
+ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen
+vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä
+rehellinen kuin sinä koko tyttö.»
+
+
+
+
+13. KAKSI KIRJETTÄ.
+
+
+  Rakas Saara!
+
+  Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka toi minulle sen iloisen uutisen,
+  että Muru-lampaan jalka on parantunut. Et usko, miten huolissani
+  olin, kun ensin kirjoitit, että se oli loukannut jalkansa. Pelkäsin
+  niin, että se pitäisi tappaa. Olisin varmasti itkenyt, jos se olisi
+  tapettu, olenhan sitä hoitanut aivan pienestä asti. Koulussa on
+  oikein hauska. Minun parhain ystäväni on Leila (en muista hänen
+  sukunimeään, se on ruotsalainen). Hän on oikein hyvä tyttö. Se on
+  vaan ikävää, kun hän on B-osastolla. Mutta ensi vuonna pyydämme
+  päästä samalle osastolle.
+
+  Mitä Sinulle kuuluu? Me saimme toissa päivänä arvostelut. Minun
+  numeroni olivat muuten hyvät, mutta aritmetiikassa oli 6. Minä itkin
+  vähän sitä, mutta Kaisa sanoi, ettei se maksanut vaivaa. Aritmetiikan
+  opettajaa kutsutaan Jyryksi. Minä pidin hänestä ensin, mutta en enää,
+  koska hän antoi minulle kuutosen. Sano terveiset kaikille. Minulla on
+  välistä oikein ikävä Karria.
+
+                                          Siskosi Pirkko.
+
+       *       *       *       *       *
+
+  Rakas Pirkko!
+
+  Tulin juuri saunasta ja siksi nukuttaa. En jaksaisi oikein
+  kirjoittaa. Mutta huomenna menemme kylään Tuomolaan, enkä silloin
+  ennätä. Muru on nyt ihan terve. Annoin sille tänään leipää ja sanoin
+  terveisiä sinulta. Se katsoi niin ymmärtäväisesti. Minä neuloin
+  eilen Anna-Stiinalle uuden puvun. Niistä tilkuista, joita jäi meidän
+  kesäpuvuistamme. Anna-Stiina on nyt niin hieno. Ai, nyt vasta
+  muistan, ettet sinä enää pidäkään nukeista. Neiti Tuominen käy 3
+  kertaa viikossa minua opettamassa, nim. maanantaina, keskiviikkona ja
+  perjantaina. Kirjoita pian. Minua nukuttaa. Sano terveisiä Kaisalle,
+  Paavolle, Leenalle ja Leilalle.
+
+  Toivoo
+
+                                               siskosi Saara.
+
+  Nyt minä menen nukkumaan.
+
+  Jälkikirjoitus. Minun piti kirjoittaa Sinä suurella kirjaimella,
+  mutta en muistanut. Anna anteeksi.
+
+
+
+
+14. VIELÄ VÄHÄN KOULUSTA.
+
+
+Karrin lasten koulunkäynti sujui ilman suurempia vaikeuksia. Vähän
+harmia sentään silloin tällöin oli, kuten esim. silloin, kun Pirkko sai
+muistutuksen. Se muistutus toi levottoman mielen pitkäksi aikaa Karrin
+lasten muutoin niin rauhalliseen kaupunki-asuntoon. Asia oli seuraava:
+
+Aritmetiikan opettaja »Jyry» oli valvomassa ja II A-luokassa oltiin
+vähän levottomia. Hän meni ovelle ja näki Karrin Pirkon olevan
+kääntyneenä takana istuvan toverinsa puoleen ja supisevan ankarasti.
+
+»Pirkon pitää istua kunnolla ja kaikkien on oltava hiljaa!» hän komensi.
+
+Hän lähti pois ovelta, mutta yhä kuului vain puhetta II A-luokasta.
+Mentyään ovelle hän näki Pirkon istuvan kuten äskenkin ja puhelevan.
+
+»Pirkko tuo päiväkirjansa!»
+
+Se oli Pirkolle kauhistuksen hetki! Vapisevin käsin hän etsi
+päiväkirjan pulpetista, vapisevin polvin vei sen opettajalle ja
+vapisevalla äänellä sanoi:
+
+»Puhelivathan muutkin.»
+
+Mutta se ei auttanut. Opettaja avasi kirjan ja kirjoitti: »Oppilasta
+muistutetaan puhelemisesta toisen soiton jälkeen.»
+
+Pirkko itki puolen kotimatkaa, mutta tuli sitten kovin kapinoivalle
+tuulelle: »Toisetkin puhuivat ja minua yksin rangaistiin», hän ajatteli
+ja kulki toisen puolen matkaa hyvin synkkänä ja murjottavana.
+
+Kaisa ja Paavo eivät oikein tienneet, mitä heidän piti sanoa Pirkolle,
+joka katkerana vakuutti saaneensa viattomasti ja syyttä koko luokalle
+kuuluvan rangaistuksen. Leenakaan ei tässä asiassa kyennyt antamaan
+neuvoa. Vihdoin päätettiin kirjoittaa kotiin.
+
+Pian saatiin äidiltä vastaus, puoleksi leikkisä ja puoleksi vakava.
+Äiti selitti siinä, kuinka useinkin koulussa, kun käy vaikeaksi
+rangaista kaikkia oppilaita, rangaistaan vain yhtä tai muutamia, jotka
+ovat enimmin syylliset. »Pirkko itse tunnustaa puhelleensa ja siis
+ansainneensa rangaistuksen, enpä olisi uskonut pientä Pirkkoani niin
+kateelliseksi, ettei hän voi suoda toisille sitä iloa, että he sillä
+kertaa pääsivät rangaistuksesta. — Muuten uskon, ettei Pirkkoa enää
+toista kertaa tarvitse muistuttaa puhelemisesta toisen soiton jälkeen».
+
+Äiti oli oikeassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syyslukukausi läheni loppuaan. Eräänä marraskuun päivänä, kun Kaisa
+palasi toimestaan, huomasi hän Pirkon taas olevan vähän kummallisella
+tuulella. Kohta hänet nähtyään hän nim. sanoi:
+
+»Tiedätkö Kaisa, mitä minä olen päättänyt. Minä en jätäkään koulua
+viidenneltä luokalta, niinkuin alussa aioin, vaan luen ylioppilaaksi ja
+sitten matematiikan maisteriksi.»
+
+»Mikä sinut on saanut tekemään sellaisia päätöksiä?» kyseli Kaisa
+huvitettuna.
+
+»Meillä oli tänään niin kauhean vaikeat laskukokeet.»
+
+»Ja sinä haluat siis kerrankin päästä oikein selville matematiikasta»,
+yritti Kaisa arvata.
+
+»Eikö mitä! Mutta tulee olemaan suloista antaa Jyryn lastenlapsille
+yhtä vaikeita laskuja, kuin hän nyt antaa meille, ja vielä vähän
+vaikeampiakin.»
+
+»Sinä siis suunnittelet kostoa», nauroi Kaisa, eikä Pirkkokaan voinut
+olla nauramatta.
+
+Totuuden vuoksi on kuitenkin mainittava, ettei Pirkosta tule
+matematiikan maisteria.
+
+
+
+
+
+
+KARRIN LASTEN JOULU.
+
+
+
+
+15. ENNEN JOULUA.
+
+
+Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä
+tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa,
+Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun
+lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen
+joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin
+vaatimattomasti selitti.
+
+Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle
+sanonut:
+
+»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua
+tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää
+sellaisia veistotöitä enää.»
+
+»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät
+sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän
+pisteliäästi.
+
+»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle
+oikein säädylliset joululahjat.»
+
+»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»
+
+»Se on toistaiseksi salaisuus.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein
+arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä
+tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat
+nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden
+ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei
+uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti
+virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin
+paksuja villasukkia.
+
+»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle
+kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan»,
+selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on
+ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan
+hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»
+
+»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein
+yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna»,
+vakuutti Pirkko.
+
+Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden,
+minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä
+varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven
+ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran
+keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara
+ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian
+lapsellinen.
+
+Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut
+alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi
+nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla
+viikon päivät yksin kaupungissa.
+
+Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat
+tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan
+palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä
+ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä.
+Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän
+ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»
+
+Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.
+
+»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä.
+»Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään
+ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää.
+Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan
+yhdessä.»
+
+»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo
+oli poissa.
+
+»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa
+kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein,
+että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme
+hänen viihtymään hieman kotosallakin.»
+
+Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa
+melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin.
+Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole
+tänään vähääkään intressantti.»
+
+»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka
+intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa
+kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket
+illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi
+tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»
+
+»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut.
+— Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää
+lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta
+kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä
+en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on
+melkein aukko sivistyksessä.»
+
+»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä
+pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi
+ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»
+
+»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen
+harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein
+sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit
+minut eläviin kuviin tänä iltana.»
+
+»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai
+vielä alkuun.»
+
+Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi
+kahta lippua.
+
+»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.
+
+Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta
+pilkistivät, olivat vielä tutummat.
+
+»Paavo!»
+
+Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan
+sanatonna.
+
+»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa
+heti».
+
+Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo
+sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan
+häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.
+
+Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä
+oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen
+ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita,
+käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi
+nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen
+ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja,
+mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa.
+Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa
+nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen
+osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.
+
+Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana
+ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli
+hänelle ystävällisesti päätään.
+
+»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.
+
+»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.
+
+»Minä tarkoitan Paavoa.»
+
+»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä
+unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.
+
+Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan
+tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa
+rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»
+
+Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko
+syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta
+Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän
+oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli
+siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma,
+painosti häntä. — — —
+
+»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa
+pois. »Minä tulen mukaan.»
+
+Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.
+
+»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti,
+mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.
+
+Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.
+
+Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta
+katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli
+alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:
+
+»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»
+
+Paavo rykäsi.
+
+»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut
+kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava
+rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman
+toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»
+
+»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut
+jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän
+rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan,
+kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän
+oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan
+ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän
+kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut
+kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää
+istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme
+siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me
+saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja
+sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa.
+Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi
+saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko
+toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on
+kovin vähän varoja.»
+
+»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa»
+— Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi
+koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen
+valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo
+60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja
+sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on
+mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».
+
+»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle.
+Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»
+
+»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän
+epävarmasti.
+
+»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten
+se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja
+pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon
+ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten
+kaupunkiasuntoon:
+
+»Rakkaat lapseni!
+
+Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän
+odottavan pikaista vastausta.
+
+Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä
+aivan omin päin!
+
+Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa
+ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää
+meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän
+on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun
+päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin,
+kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit
+neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.
+
+Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä,
+omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät
+läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime
+arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero.
+Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä,
+sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään
+kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se
+ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä
+oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin
+hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea
+mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin
+pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan _hyvä_ todistus,
+silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun
+luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.
+
+Se, että Paavo on juuri _elävien kuvien_ kassassa, näyttää sinusta,
+Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö,
+että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa
+kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain
+pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman
+ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.
+
+Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen
+kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin
+vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan
+syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä
+paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on
+se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat _koululaisille_ ja lapsille
+terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa
+jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä
+kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona,
+urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset
+kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä
+nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille
+vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille
+sensijaan kyllä.
+
+En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran
+pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille
+saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille
+tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että
+filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.
+
+Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden
+loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta
+kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan
+minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!
+
+Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei
+kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran
+kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan
+koululaisia kotiin.
+
+Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.
+
+Isä.»
+
+»Ei ensinkään kuiva kirje», tuumi Paavo miettiväisenä.
+
+»Äiti ja Saara tulevat!» riemuitsi Pirkko.
+
+Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti,
+vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta
+neuvoa pyytää», mietti hän.
+
+
+
+
+16. PIRKON KYYNELEET.
+
+
+Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla
+tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden
+alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta,
+loppukyynelten historia on seuraava:
+
+Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko
+kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli
+muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän
+oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin,
+saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.
+
+Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!
+
+Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla.
+Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli
+lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.
+
+Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen
+elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa
+tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta,
+jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta
+voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti
+lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä
+huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä
+odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!
+
+Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti
+ja itki...
+
+Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.
+
+»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena
+edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut
+vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.
+
+Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty
+poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui
+ja Pirkko astui sisään.
+
+Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein
+intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut
+olla hymyilemättä.
+
+Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat
+itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty,
+olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat
+kaulaan asti.
+
+Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden
+naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota
+maan alle, niin onneton hän oli.
+
+Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se
+tietysti vain lisäsi yleistä iloa.
+
+»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen
+näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen
+eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen.
+»Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»
+
+Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat
+aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia
+myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei
+tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin
+olivat niin siniset.)
+
+»No, mene nyt!» toisti opettaja.
+
+Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.
+
+Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan
+ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa,
+olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.
+
+»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi
+opettaja.
+
+»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.
+
+Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara
+olivat tulleet.
+
+
+
+
+17. JOULUKSI KOTIIN.
+
+
+Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran
+kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun
+koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei
+ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä
+patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai
+kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän
+huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.
+
+Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä,
+ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara
+päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara
+menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.
+
+Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on
+kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin
+olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi
+hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun
+iloiseen oppilasjoukkoon.
+
+Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt
+kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään
+kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.
+
+Juna lähti kello 12 ja äiti oli asemalla saattamassa.
+
+Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat
+jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.
+
+Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle
+penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen
+keski-ikäinen rouva.
+
+Pirkko ei malttanut olla siskolleen kuiskaamatta: »Rouva Hymyilevä.»
+
+Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset
+olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he
+olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.
+
+Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui,
+että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli
+varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.
+
+Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon
+esimerkkiä.
+
+»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.
+
+Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin
+olivat lukevinaan — ahkerasti.
+
+Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.
+
+Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten
+koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.
+
+Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.
+
+»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.
+
+»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.
+
+Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko
+kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön
+ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.
+
+»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi
+»Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.
+
+Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman
+karamellin, jotka pisti taskuunsa.
+
+Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä
+olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään.
+Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.
+
+Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan
+ystävällistä tarjousta.
+
+»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva,
+pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.
+
+Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.
+
+»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä
+kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi
+kuitenkaan tahtonut häiritä...»
+
+Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan
+matkaansa.
+
+»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.
+
+»Niin minuakin.»
+
+»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin
+niin äärettömän tyhmä.»
+
+»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni.
+»Missä Paavo on?»
+
+»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä,
+isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa
+äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»
+
+»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.
+
+Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.
+
+»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat
+olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.
+
+»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille»,
+pyysi Pirkko.
+
+»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut
+toisten luo.
+
+»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole
+edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»
+
+Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin
+leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot
+talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.
+
+Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.
+
+Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti
+pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri
+juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.
+
+Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.
+
+Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan
+muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat
+saivat kohta istuutua syömään.
+
+Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat
+Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää
+tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään,
+lampaita.
+
+
+
+
+18. JOULUAATTO KARRISSA.
+
+
+Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää
+aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt
+oli jo juhlan tuntu kaikkialla.
+
+Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä
+iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä
+pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.
+
+Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut
+jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa
+kuusta koristamassa.
+
+Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi
+oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella
+kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi
+ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin
+huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja
+varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä.
+Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin
+usein neuvoa.
+
+Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen
+ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri,
+Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat
+pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.
+
+Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle,
+ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että
+vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti
+huoneen.
+
+Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin
+entisiä jouluja.
+
+Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri
+olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.
+
+Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli
+sanonut:
+
+»Antaa vain nuorten hommata, kyllä he osaavat.»
+
+»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen
+lisännyt nauraen.
+
+Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa,
+lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli
+kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.
+
+»Joulupuuro, rusinapuuro!» huudahti Saara.
+
+»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi
+isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen
+puhuessaan seuraavasti:
+
+»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon
+rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi,
+onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu,
+ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime
+vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara
+selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti
+oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen.
+Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa
+juuri siitä laidasta, missä manteli on.»
+
+»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan
+lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.
+
+»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi
+marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.
+
+Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi
+niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.
+
+Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli
+nähtävästi tehnyt saman havainnon.
+
+»Onko siellä vielä puuroa?» kysyi vähän ajan kuluttua Paavo.
+
+»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.
+
+»Kiitos, en minä sentään enää haluakaan.»
+
+»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis,
+veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»
+
+»Mutta kenellä se onni sitten oikein on ollut?» kysyi äiti.
+
+»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut
+meitä», sanoi isä nauraen.
+
+»Oli varmasti», vakuutti äiti.
+
+»Leena on varmaan nielaissut sen huomaamatta», arveli Paavo.
+
+»Enhän minä toki sellainen höperö ole.»
+
+»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti
+Iivari.
+
+Sehän se tietysti oli!
+
+»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta
+onnesta.»
+
+»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan
+menee naimisiin.»
+
+»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» —
+»Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»
+
+Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät
+astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin
+pestiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jälleen istuttiin säteilevän joulukuusen ympärillä.
+
+Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi
+joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.
+
+Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä
+esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne
+säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli
+varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.
+
+    »On Saara väliin oiva sottapekko,
+    niin että rumaks likautuupi mekko,
+    siks esiliina tarpeen hälle on».
+
+luki isä paketin päältä, jonka sitten ojensi Saaralle.
+
+Toisen paketin päällä seisoi seuraava juhlallinen omistuskirjoitus:
+
+»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle
+emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle
+
+    Leena Simontytär Mäkiselle
+           Kaisalta, Paavolta ja Pirkolta.»
+
+»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan
+rahojaan», päivitteli Leena.
+
+»Leena avaa nyt pian», että mekin saamme nähdä», sanoi äiti.
+
+»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen
+avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin
+villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset...»
+
+»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä.
+»Päällä seisoo:
+
+    Älä nyt vaan lahjast' tästä
+    kovin ylpeeks tule.
+    Älä myöskään kenokauloin
+    täänkään jälkeen kule!»
+
+»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla
+yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että
+se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:
+
+»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras
+veli.»
+
+»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas
+hänen käsialaansa:
+
+    Kaisalle.
+
+    Tuoksua ja tunnetta
+    huokuu tämä lahja.»
+
+»Tietysti hajuvesipullo», arvaili Kaisa, ja aivan oikein.
+
+Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein
+komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin,
+koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa
+Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen
+ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen,
+vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.
+
+Paketin, jossa äidin villahuivi oli, oli Kaisa varustanut seuraavalla
+runolla:
+
+    »Niin paljon paljon enemmän
+    ma tahtoisin äidille antaa.
+    Kaikki maailman kauneimmat aartehet,
+    ne tahtoisin hänelle kantaa.
+    Mutta tahtoa vaikkakin paljon on,
+    niin sittenkään pysty en paljohon.»
+
+»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet
+silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään
+olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»
+
+Viimeisessä paketissa korin pohjalla oli seuraava osotekirjoitus:
+
+       Saaralta Pirkolle.
+
+    Hei Pirkko, käärössä tässä näät
+    sä vanhan ystävän hymyilevän,
+    mut vanhaa muuta en kuin poskipäät
+    ja nenän luule sun löytänevän.
+    Sill' äiti vinniltä Ellan kantoi
+    ja puvun hänelle leikkasi,
+    senjälkeen siskosi ahkerasti
+    kaikk' vaatteet yhtehen ompeli.
+
+Huom! Kaisa on tätä runoa vähän auttanut.»
+
+»Mutta totisesti, minun oma entinen Ellani», huudahti Pirkko, »mutta
+niin hienona ja komeana!»
+
+»Kyllähän minä tiesin, ettet enää pidä nukista, mutta en keksinyt
+mitään muutakaan. Ja sitten ajattelin, että ehkäpä sydämesi heltyisi,
+etkä enää jättäisi nukkeraukkaasi yksin vinnille, kunhan se vain saisi
+vähän paremman puvun.»
+
+»Olet oikeassa, Saara. Olen ollut paha Ellalle, mutta saatpa nähdä,
+että nyt otan sen mukaani kaupunkiin.»
+
+»Enempää ei joulu-ukon kontissa taida tänä vuonna ollakaan», sanoi isä,
+kun kaikki lahjat oli jaettu.
+
+»Mutta kuulkaapas rouva, missä se yksi paketti on, joka tuli tänä
+aamuna postissa?» sanoi Leena.
+
+»Ai tosiaankin, se oli aivan unohtua. Mene sinä, Saara, isän kamariin.
+Siellä on kirjakaapin ylimmällä hyllyllä kirjanmuotoinen paketti. Tuo
+se tänne.»
+
+Saara palasi hetken kuluttua.
+
+»Tämä on Kaisalle. Kuinka juhlallinen käsiala!»
+
+Tuskin oli Kaisa vilkaissut osotteeseen, joka tosiaankin oli
+kirjoitettu miehekkään varmalla käsialalla, kun hän tuli hehkuvan
+punaiseksi.
+
+Hän sopersi jotakin ja samassa hän jo oli poissa huoneesta.
+
+»Se manteli taisi sittenkin erehtyä, kyllä kai se oikeastaan tänä
+jouluna olisi kuulunutkin Kaisa-neidille», tuumi Leena.
+
+»Jahaa, tämä kai on olevinaan jonkunlaista romaanin alkua Kaisan
+elämässä», sanoi Paavo vähän pilkallisesti. »Onneksi olkoon!»
+
+»Se saattaa yhtähyvin olla ihan tavallista ystävyyttä», sanoi isä
+vakavasti. »Ehkäpä me emme kiusottele Kaisaa tällä lahjalla, hän on
+ilmankin vähän arka ja suljettu.»
+
+Kun äiti hetkisen kuluttua meni tyttösten kamariin Kaisan luo, istui
+tämä pää käsien varassa. Kuultuaan äidin askeleet hän nousi ylös ja
+tuli punottavin poskin äitiä vastaan.
+
+»Uskothan, äiti, ettei se merkitse yhtään mitään, ei mitään», puhui
+hän hätäisesti. »Hän on meidän väliaikainen konttoripäällikkömme. Pari
+kertaa hän on jutellut kanssani muutaman sanan ja ennen kotiin lähtöäni
+hän kysyi osotettani. Ja nyt hän lähettää minulle Koskenniemen Kootut
+runot. Sisällä on nimikortti ja siinä »Hauskaa joulua». — Mutta eihän
+sen tarvitse merkitä mitään, eihän?»
+
+»Toivottavasti se merkitsee sitä, että hän pitää sinua kilttinä
+tyttönä, jota hän tahtoo ilahduttaa pienellä joululahjalla. Etkö
+sinäkin sitä toivo?»
+
+»Kyllä, äiti», kuiskasi Kaisa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On hiljainen, juhlallinen jouluyö. Lumiset puut seisovat vakavina
+Karrin ympärillä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Kapea kuunsirppi painuu
+juuri metsänreunan taa.
+
+Karrissa ovat valot sammutetut.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77589 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..3cae012
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77589
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77589)