diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77491-0.txt | 2971 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2987 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77491-0.txt b/77491-0.txt new file mode 100644 index 0000000..cbfd5ef --- /dev/null +++ b/77491-0.txt @@ -0,0 +1,2971 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77491 *** +language: Finnish + + + + +UPONNUT MAAILMA + +Ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta + + +Kirj. + +L. ONERVA + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1925. + + + + +SISÄLLYS. + +Janina ja Nanina eli Punainen ja sininen prinsessa +Purppuratoukat ja kultaperhoset +Eläinten tuomioistuin +Kirottu kirkkoherra eli Jumalan vanki +Taikayrtit eli kolme joululahjaa +Patmes Pahantekijä ja Tabu Taivaanpoika +Miekka, Raha ja Rukousnauha +Uponnut maailma eli tarina »viisasten kivestä» +Suitsuttajat, viisi sivua elämän kuvakirjasta + + + + + »Kaikki sadut ovat vain uponneen maailman + pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, + joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi + saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei + kenenkään ole nähty kantavan, ja rakas + niille, joille tosiolevainen on vieras.» + + + + +JANINA JA NANINA + +eli Punainen ja sininen prinsessa + + +Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin +vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan +todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan +kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti +järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn, +että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin +muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita. + +Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin +prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin. + +No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut +niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat +kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti +voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään +asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen +sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin +nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi +prinsessaksi. + +Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka — +vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin +tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan +oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että +missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja +huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina, +aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan +taivaalta täyttä terää. + +Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi +se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan, +että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet +yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa +oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja +taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut +antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle +kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat +toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan +kukasta. + +Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja +kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan +kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä +punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli +peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama +keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö, +oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien +kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen +korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta +ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja +metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten +kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi +viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua +houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten +leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo +lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten +hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet +riekaleina... + +Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne +saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä +paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään +heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän +suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta +ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata. + +Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari +teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää +ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli +määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä, +pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän, +enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin +hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen. +Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen +prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että +kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä +ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää +jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa. + +Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden +kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös +rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei +hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan, +jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina +oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki +muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli, +ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset +nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi. + +Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo +heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan. + +Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä +kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu +paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi +kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat +tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien +nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan +kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta. + +Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan +uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän +silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän +pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin +erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä +morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman +paikoilleen. + +Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty +keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat +vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä +hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen +maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan +kantaisi heidän korviinsa. + +Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle +uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa: +kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja +vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä +miten tahtoi. + +— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä +huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut +punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos +joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi, +niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen, +jonka haluan! + +Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden +koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen +vihdoinkin eroon ilkimyksestä. + +Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret +miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin +kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet +hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai +tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen +nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun +tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa +kuolemaan onnettomia uhreja. + +Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten +seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista +sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja +naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä +laajemmalle. + +Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin. +Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru. + +Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä +palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin +siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen +maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat +lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan +auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi +kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä +hän tuli, Näin hän lauloi: + + Voi Janina, ah Nanina! + Kumman sulho saa? + Taivaan riemu taikka piina + sua odottaa... + + Purppura- tai siniliina, + kumpi kohoaa? + Ah Nanina, voi Janina! + Kumman sulho saa?... + +Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä +se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta +ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme. + +Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru +saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan +kuin monet muutkin. + +Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen +isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei +auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan +ja Naninan salaperäistä arvoitusta. + +Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä. +Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi: + +— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä +enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä +estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet +ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin +silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi. +Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia. +Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti +maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan. +Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa +ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun. + +Ja niin lähti Imru matkalle. + +Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas +ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja +kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin, +Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin +vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa +sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli +Janina. + +Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta +ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan. +Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei +siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan +kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä. + +Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin +jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin +vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi +tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki +tuloaan. + +Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon +onnettoman tuntemattoman tulijan. + +Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit +kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä +kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan. + +Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä. +Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä +rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi: + +— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa. +Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus! + +— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja +sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi +silmiään Ahmedin ihmevoiteella. + +Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen. + +— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina, +joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten +Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo... + +Nanina värisi kuin haavan lehti. + +— Mistä tunnette minut, ritari? + +— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi +kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut +niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni +ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt +minua vastaan! + +— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina +väristen. + +— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut +kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema, +eikä kuolemakaan. + +Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta. +Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei +koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja +ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla. + +Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt +hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla +pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan +hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku. + +Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla +silmäyksellään. + +— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären +puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi, +kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina? + +— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru. + +Janina hätkähti. + +— Enkö minä ole mielestäsi kaunis? + +— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni +värisee inhosta katsoessani sinuun. + +— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina +raivostuneena. + +— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua +täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä, +sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä +olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha +Janina! + +Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko +hänen sielunsa rumuus. + +Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin +kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei +keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän +vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla. + +Sitten hän äännähti teeskennellysti: + +— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy +minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan +itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin +olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina! + +— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina +sinusta. + +Janina naurahti kamalasti. + +— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi +ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha +»Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten +kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas +prinssi. Tässä käteni, armaani... + +Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä. + +Tämä peräytyi. + +— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni +silmät etsivät Naninaa... lisäsi Imru uneksivasti. + +— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja +pilkallisesti. + +Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään. + +Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja +unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva +väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä +ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa. +Janina rakasti, ensi kerran elämässään. + +Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja +hellitellen puhui hän sokealle prinssille: + +— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta +arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina. +Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole +muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento, +hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa +kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt +paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos +lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni, +ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka +sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja +sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan, +että se on Naninan ääni... + +— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin, +vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha +on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin +hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin +kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär. + +— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle +häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja +sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi! + +Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta +enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen, +jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää +muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden +kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja +työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon. + +Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään. + +— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan +kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun +mielikuvituksessasi...? + +— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut. + +— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet. + +— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut, +ja sinä olet surmannut hänet. + +— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani! + +— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään +sinun! + +— Tapahtukoon siis tahtosi! + +Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka +aikaisemmin oli niellyt Naninan. + +Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta. + +Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen +luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli +pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka +pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin +aikaan oli näet valtiosalaisuuksia! + +Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja, +joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja +hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että +se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta. + +Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset +ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä +punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi +hän itseään Imrulle oli uskotellut. + +Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen +helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja +raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina +oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden +maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa +ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa +kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti +surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan +lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset. + +Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä +luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien +vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti +mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta. + +Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti +oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto +ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen... + +Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös +Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se +ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän +aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella +ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää. + +Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja +mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi +kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko +Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa? + +Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä +onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu +ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat... + +Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten +unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin +punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille +nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä. +Se oli yksi ja sama olento. + +— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset. +— Hyvä hän joka tapauksessa on! + +Toiset arvelivat: + +— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset +väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin +toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja +erota... + +— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja +se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se +pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa... + +Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta +kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse +asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa. + +Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä, +Janina oli muuttunut Naninaksi. + +<tb> + +Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan +takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään +veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman +prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut +saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien... + + + + +PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET + + +Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat. + +Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden +ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan +olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan +heleitä. + +Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan +purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan. + +Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten +jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne +ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä. + +Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että +ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan +erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut. + +Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa, +mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä +ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin +hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa, +jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli +kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita +filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön +suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa +rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma +toimitus. + +Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden: + +— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja +rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty +purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina +tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on +korkein kaikista. + +— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat. + +— Ja mitä se olisi? + +— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan. + +— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää +ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka +ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen. + +— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja +ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää +meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan! + +— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä. + +Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan +sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin +parhaita herkkuja. + +Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja +surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä +suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä +yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä +nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin +tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että +kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa. + +Täten jatkui kauan aikaa. + +Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa +ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta, +tappoi muita ja toisiaan. + +Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään +herkeämättä. + +Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden +tovereilleen. + +— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on +niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme +sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja. +Lakatkaamme siitä! + +Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä +kuningastoukkien että työtoukkien taholta. + +— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia! +huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme! +Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan +raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on +tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan. + +Ja työtoukat murisivat: + +— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se +vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se +kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on +meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan +kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat +voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä +ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten +olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki, +ja meidän on sitä toteltava! + +— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien +vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse +kuin tuotan kuolemaa muille! + +— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha +ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei +esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän +täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on +korkein laki. + +— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko _tämä_ elämä korkeinta. +Minulla on niin kummallisia aavistuksia... + +Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä +päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään. + +Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta +ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin +alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen +kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan +kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät +niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla +kuningastoukiksi. + +Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa +myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen. + +Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana. + +Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa. + +— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua +esiin kangistuneesta kuorestaan. + +Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana +siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja +joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti. + +Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi. + +Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä. + +Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin +hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste +tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut +ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi. + +— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka +kaihomielisesti. + +— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä +maassa, virkkoi toinen. + +— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta, +lisäsi kolmas. + +— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs. + +— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu +siitä, näittehän sen, huomautti joku. + +— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat +monet. — Se vaatii voimia! + +— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa! + +— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme +muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi! + +— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se +suuri vahinko! + +— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja +ihana sukukunta! + +Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta. + +Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja +useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon +tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa +ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut +surmaa eikä surua. + +Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa +säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan +ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen +hintaa... Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia. + +Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt. + +Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista. + + + + +ELÄINTEN TUOMIOISTUIN + + +Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja +kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan +ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta +kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen. + +Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka +tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään. + +— Kuka sinä olet? kysyi Norsu. + +— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut +pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan. + +— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa +eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen +metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen, +ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja +salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi. + +— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni. +Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi. + +— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen +korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen +metsästäjään. + +— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy +huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani! + +— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää +koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani. + +Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä +hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti +arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa. + +Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän +kumarruksen ja lausui: + +— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti +tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan +herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka. +Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla. + +Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista +päätään. + +— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on +paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen. + +— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti. + +Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään. + +Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta: + +— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita! + +— Eikä kynsiä! + +— Ei karvoja eikä sarvia! + +— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon +menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja +minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en +kanna kuninkaallista kunnianimeäni. + +Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi +Jalopeuran korvaan: + +— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan +hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko +tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä +vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan +eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka +siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset +ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan +salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo +olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen. + +Ja koroittaen ääntään Apina kirkui: + +— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole +_ihminen_! + +— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi +itsensä. + +Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta. +Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto: + +— Ihminen! + +Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia +ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai +nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä. + +— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten +kuningas vihaisesti Norsulle. + +— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan +tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on? + +— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka +hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta +kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia? + +— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani +kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä +ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen +oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa. + +— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen. +Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain +tahtoo. + +Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti. + +— Onkohan siinä perää, mutisi se. + +— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo +muistotieto ihmisestä? + +Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija, +kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa +välissä, mutta ei liikahtanutkaan. + +— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän, +ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen +tuntenut sen kerran omassa nahassanikin. + +Silloin Haikara alkoi kertoa: + +— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat, +kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja +tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään +ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja +höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä +höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme, +arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole +mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu, +kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui +tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen +hallitsijansa, niin tahtoo... + +— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on +eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle? + +Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi: + +— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja +sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi +ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin +hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää, +Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja +iljettävä katseltava... + +— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte +tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin +päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin +oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra, +mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te +olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö +huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia...? + +Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat +aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia. + +— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia +olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän +sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes +oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on +todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus! + +— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili +metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen. +Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat, +eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa +on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän +kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki +ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan +ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne +joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden. + +Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia. + +Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja +Koira. + +— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin +valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin +mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura. + +Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan +herraan ja toisiinsa ja vaikenivat. + +Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi +Jalopeuran hartioille ja naukui: + +— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty +kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen +puolesta. + +— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä +vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja +rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun! + +— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, +vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä +odottavaisesti. + +— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että +heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa! + +— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle. + +— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan +sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan. +Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista +riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään +maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä... + +— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin. +— Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni +kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme +ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me, +jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja +vavistuksessa... + +— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän +pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin +vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen +vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran +olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on +koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään +oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin +hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt +enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika, +jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus. + +— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut +päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti. + +— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka +mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva, +pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan +linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat... + +— Höö, röhähti Sika halveksivasti. + +— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme +joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän +tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa. +He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin +uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista +eläimistä. + +Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa. + +Susikin ulvahti: + +— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja +nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan +eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät, +tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan! +Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt +susijahdissa? + +— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut +ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira. + +— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis. + +— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta +voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana, +ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia! + +— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui +Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan +pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina. +Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden +yli... + +— Ihmistenkö? + +— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten +surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun +luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että +värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja +tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden +aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat +niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket, +joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on +ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä... + +Hevonen vaikeni. + +— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi +Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu +hänestä... + +Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka +valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se. + +— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela +Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä +valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin +vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi +vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden, +ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi, +tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy +olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja +teknilliset mahdollisuudet... + +Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista +vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan... +Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän +keskuudessaan kuin tuo tuliputki. + +— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas, +suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani. + +Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi. + +Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen: + +— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina +pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus +voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen. + +Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen +itsekseen: + +»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois +kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on +määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat +meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat, +silloin olen minä luomakunnan herra...» + +Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen +majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt. + +Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista +diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä... + + + + +KIROTTU KIRKKOHERRA ELI JUMALAN VANKI + + +Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä +asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin +siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen +täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla +oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän +elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt. + +Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi, +sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän +oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja +ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli +kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi, +kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa, +sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut +oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei +ehtinyt. + +Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni +virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän +viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin. + +Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella. + +Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja +toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin +turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi +etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen +hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi. + +Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä +kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea +muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa +aikana ei ollut ehtinyt. + +Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää. +Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja +elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta, +miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia, +biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen +saattoivat valaista. + +Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen +aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla +eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman +totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen +pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi. + +Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet +häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin +hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti +unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle, +hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja +maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen +kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä +heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma +saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen +omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui +yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen +katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi +hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita +hän koko elämänikänsä oli viljellyt. + +Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan +lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä. + +Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita +tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä +rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman +hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli +kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa +huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään +pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies +istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun +tuherruksessa. + +Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka +yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun. + +Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan +kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä +mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut +virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin +kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana +raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla +tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime +aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen +miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään +alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset +vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa. +Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun +olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten +katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa, +jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan +jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla +aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan +ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan +ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja +kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän +jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan, +yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön, +mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja +järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan +yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta... Tätä +kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin +jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja +hartaasti, kuin itsekseen: + +— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, +omaksi kuvakseen hän sen loi... + +Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään +tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin +kuin oppilaat! + +Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein +katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan +takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan, +salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää: + +— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas... + +— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset. + +Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton, +että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja +kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa +vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa +ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena +ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä +rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi +häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa +tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä +Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä +kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta. +Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun. + +— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta. + +— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten. + +— Mitä sinä pelkäät? + +— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa. + +— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani. + +— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen. + +— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala. + +— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole. + +— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää. + +»Se löytää...», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän +nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään +soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen +katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan. + +Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen: + +Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin +vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta +ja taivaasta ja enkeleistä... Mutta sitten alkoikin taas se outo +lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni. +Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin +nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit +auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon +lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka +siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa... Kun hän oli +lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät +auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.» + +Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni, +hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain +toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä +mitäkään...» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta +kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän +tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla +kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo +hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi +hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen +piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja +epävarmuutensa kaksinkertaiseksi. + +Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen +silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä +epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen +määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi +väärin välimatkan. + +Siellä täällä kuiskailtiin: + +— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan! + +— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa! + +— Kirkkoherra on ruvennut juomaan! + +Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa +tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja +morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti. +Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen... +yhden pyhän yhteisen... kaiken... Jumalan... Herran nimessä...» +Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua, +naurun hihitystä. + +Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin +etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki +ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat +sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja +pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä. + +Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut. +Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta +ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja +murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät +kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen... yhden pyhän +yhteisen...» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti. + +Taas näki hän unen: + +Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista +tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet, +salpasi häneltä tien. »Keitä te olette... mitä tahdotte... ja miksi +käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti +hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi: + +»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä +yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin +yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti +kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään. + +Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä +huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä, +hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin +painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että +hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta +itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi +se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin... Ei, sitä mahdollisuutta ei +saanut ajatella... + +Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat +pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita, +Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa +vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan, +ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi +tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai +tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän +ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään. +Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison? +Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako? +Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas +välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten +ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien +tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti +kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut, +paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen +heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten +helmojen kanssa... »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa +menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota +ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija, +leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa...» Taas +sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen +huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten... +Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti...! + +Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi +sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi: +»Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme...» + +Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia: + +— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta! + +— Hän on pirun riivaama! + +— Hän häväisee kirkkoa! + +— Hän herjaa Jumalaa! + +— Ulos ruma henki Herran huoneesta! + +Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon +ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää +painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan. + +Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että +hartiat nytkähtelivät. + +Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä +lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta. +Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että +kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala +eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan. + +Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan +kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat +taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita, +kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat +pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan +ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli +poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin +sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus. + +Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat +sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen +lapsiaan. + +Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän +riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet +vainajana. + +Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen +viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin +taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa... + +Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään +enää oli toimittava. + +Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti: + +— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, +Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä +alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja +sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi: + +— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan! + +Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle. + +Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten +vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois +kirkkomaalta. + +Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa. + +Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän +jäi. + +Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka +oli herjannut Jumalaa. + +Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle +poloiselle kauhunkuvia. + +Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä. +Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua. +Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan +kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti +viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän +jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni +joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti +ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet +sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus +Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui +luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen... + +Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut +raivohulluksi. + +Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin, +ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut +hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan +väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois +Jumalasta. + +Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin +aivoin, leikatuin siivin... + +Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki +silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin +mies, joka nousee kuolleista. + +— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa. + +— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori. + +— Mistä minä tulen ja minne minä menen? + +— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin, +vastasi vanhus. + +Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot. +Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan. + +Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä. + +— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin... + + + + +TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA + + +Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa +suhteessa onneton. + +Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen +nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän +osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, +suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka +elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja +— ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman +kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, +tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli +kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka +neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, +synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja +räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, +ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa +ellottavaa, untunutta löyhkää. + +Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten +jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja +viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa +hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. + +Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli +ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus +hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi +hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli +ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen +sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin +uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin +ja useammin uupuivat vuokrarahat. + +Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, +jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, +varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea +painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin +levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja +pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä +isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin +oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, +aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, +joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis +ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä +rakas, ah, niin äärettömän rakas... + +Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja +tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi +nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, +suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja +odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan +vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa. + +Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — +haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin +ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle: + +»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden +annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi +yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään +sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat +hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» +Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, +jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin +sydämin odotti hän iltaa. + +Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. +Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen +muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi +vavahtelevalla äänellä: + +— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä +lapsi, mutta sinulla on huono isä... Kaikki rahani olen menettänyt... + +— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi +Marja, — vain lupauksen. + +— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin +ennenkään, huokasi Jussi. + +— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja. + +— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, +vain kolme, tämän jouluajan... + +— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi. + +— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. +— Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme +ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni +kukka. + +Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen. + +Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen +isoissa, epävarmoissa hyppysissään. + +— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja. + +— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi. + +— Mikä se on, isä? + +— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit! +Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin. + +— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö? + +— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla. + +— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni? + +— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät +lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja +kannot... kuin kaunis matto... + +— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin +suurin puisto? + +— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea +kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota... Ja +kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen +viserrys... Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja +maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät +lentoon lepikosta ja... + +Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään. + +— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi +todella sellainen, niin ihana? + +— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — +Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin +paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin +ja tuohitorvella töröttelin... + +— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä +soitella! Miksi olemme täällä? + +— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on +nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle. + +— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, +kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä +en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka +olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin +olit niin onnellinen... + +Jussi silitteli tyttärensä päätä. + +— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii +panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen. + +Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi +rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin +ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, +niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt +sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän. + +Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista +metsistä ja pienestä vanamonkukasta. + +Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä +oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä. + +— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää +ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua! + +— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle +vastaan. + +Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen +ulosmennäkseen. + +— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se +toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani. + +— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona +annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos +tästä ilettävästä pesästä! + +Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa +alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän +näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin +lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä +oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa +kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt +kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta +hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. +Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste +asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko... + +— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on +helpompi toimeentulo. + +— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja. + +— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele +turhia. + +Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin. + +— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin +heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi. + +— Tämä se on, isä. + +Ihmeissään katseli Jussi kukkaa. + +— Mutta sehän on apila, ilmetty apila! + +— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä? + +— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on +ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille +karvan, kiiltävän kuin silkki... + +— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin... kuin +tuo kenttä? + +Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään. + +— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa +kuin merenselkä... + +— Minkävärisiä kukkia? + +— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, +valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia +keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa +apilasta... Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, +surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman +korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri +ja heinäsirkkojen sirritys... Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, +pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset +talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin +kyliin... + +— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...» kertasi Marja +jännittyneesti. Kerro, kerro vielä! + +— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on +tulta ja rautaa... Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan +punaa poskilleen.... + +— Miksi et vienyt häntä sinne, isä? + +— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko +terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät +jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän +oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, +vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! +Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat +likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko +ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta +leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin. + +Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta. + +— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, +jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia... + +Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin +he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä +odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet». + +Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta +varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin. + +Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka +houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana +ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt +kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet +ympäri. + +— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän. + +— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit. + +— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä. + +— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? +ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin! + +— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran. + +Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, +kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin. + +Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä +kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, +että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan? + +Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän +vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista. + +— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli +puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka +kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla +sinun kanssasi! + +— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin +haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen? + +— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, +koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia +palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka +viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. +Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, +keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia... + +— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, +kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole +ainoatakaan kukkaa... ja että sadut loppuvat... + +— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno +vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin +yrtti... Ei, satujen ei tarvitse loppua... Ja satujen — ei tarvitse +olla vain satua... Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien +metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt +sanottu. + +Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi +salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta. + +— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret +kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään. + +— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt +hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, +mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä +ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä +ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien +kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä +sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt... niin +totta kuin elän! + +— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena. + +Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui. + +Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän +Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille +parantumaan ja askartelemaan. + +Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän +äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä +uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä. + + + + +PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA + + +Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. +Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä +ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. +Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja +niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa +jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin. + +Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli +Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu +voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita. + +— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin +ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani +tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi +on täyttyvä! + +Kefim vastasi: + +— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja +tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja +valtaa, että hän menestyisi elämässä. + +Tabu pudisti päätään. + +— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi +nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on +loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä. + +Aika kului. + +Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli +älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen +sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään +kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään. + +Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä +perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa +pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä. + +Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla +tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten +sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot +paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän +omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa +he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi +Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen. + +Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli +kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle +sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua. + +Mutta vanha Kefim huokaili: + +— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai +sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on +tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme +kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, +me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia! + +Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun. + +Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen. + +— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota +sinun on kiittäminen elämästäsi? + +— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. +Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen +tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä +olen luonut ympärilleni. + +— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta +ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla +tai viekkaudella ryöstettyä. + +— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes +sivellen tyytyväisenä pujopartaansa. + +— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten +elämän... + +— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. +Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän +kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole +ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa +rypeäkseen kuin eläin... + +— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos +särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi +ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa. + +— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes +kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita. + +— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, +kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn. + +Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan. + +— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä +jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen +parasta ajattelisi! + +Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa. + +— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! +jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. +Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun +vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta +vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta +äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti +saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen... + +Tabu hävisi. + +Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan +näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä +tuntematta, kivittivät ulos linnan portista. + +Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. +Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen +koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä +ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos +ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin +ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. +Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa +oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän +polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja +hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa +kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse +oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet +sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut. + +Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen +uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa +avain. + +Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui +komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen. + +Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka +talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin +iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän +loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä. + +Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä +auttaakseen... Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän +kauhusta ja vetäytyi pois. + +Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan. + +Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti. + +— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän. + +— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. +Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään +ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään... En pyydäkään +sitä... En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! +Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät +silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia +haavoihini!... Mikä lieneekään nimesi?... + +— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, +koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin +olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää +sinua, Patmes, en ollenkaan... + +Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen +harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten +vieriessä hänen silmistään. + +Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen +päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan... + +Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun. + +— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä +sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja +vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, +lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua! + +— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan +usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään! + +Ja todellakin, niin oli asia. + +Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, +jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli +taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni. + +— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli +ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun +tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani +ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut. + +Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin +täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, +ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi +tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi. + +Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen +odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä +hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta. + + + + +MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA + + +Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin +oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista. + +Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä +on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä +käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, +menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten +kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään +arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne +ihmiset, jotka ovat ne omistaneet. + +Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta +nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä +luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi +kunniakkaaseen menneisyyteensä. + +Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se +oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli +kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli +yltiöpäinen natsionalisti. + +Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein +aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona +oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen +suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan +kosmopoliitin. + +Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin +ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, +puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on +sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se. + +Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta +puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin. + +— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen. + +Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun. + +— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja +tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan +siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa +maannut... + +— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että +tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty... Tämä +on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat +kaikki... + +— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos +vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma +on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa +ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, +vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja +näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä +olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua! + +— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä +ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, +jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan +kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta +kuinka suuria, siitä on kysymys! + +— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — +Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten +pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä +nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan +päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa +ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. +Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja +syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja +ylistetään kautta koko maailman... + +— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää +suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, +sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen +ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa +älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi +sota-ase kuin sinä! + +— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen +tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, +huokasi Rukousnauha. + +— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin +Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin +vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet +ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä +tekopyhä hurskastelija! + +— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset +rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he +vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet +eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he +rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka +maassa isäntävalta. + +Miekka kimmastui: + +— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja +vapaaksi lunastettu eikä rahalla. + +— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali! + +— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata! + +— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin +hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on +maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja +hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari, +mutta minä palvelen kulttuuria... + +— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole +kulttuuriakaan! huusi Miekka. + +— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa, +tulistui Rukousnauha. + +— Maailmaa hallitsee voima. + +— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon. + +— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin, +mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti +Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet, +jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet. + +— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. — +Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta! + +— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha +mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas +linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen +olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias +maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja +tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika +lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä, +museoromua todellakin! + +— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka. + +— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat +heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu, +eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi +suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on +maailman meno. Minä olen maailman herra! + +— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita, +hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä +onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha. + +— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja +pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat +murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia, +jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta, +joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta... + +Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut +kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden +kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi: + +— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen +kalske olisi kauniimpaa. + +— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha. + +Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi: + +— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi +suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja +antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän +siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä. + +Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen. + +Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat +vain nureasti toisiaan. + +Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin +he tavallisesti odottivat... + +— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha. + +— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka. + +— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti. + +— Eipäs, ähäh! + +— Siinä hän on! + +Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas +ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun. + +Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä +hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta +kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään +se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi +välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen +sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä +tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa. + +Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin +käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin. + +Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi, +nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita +tyttöön. + +— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha. + +— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka. + +— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha. + +Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen. + +Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua: + +— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan +heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin +niin ummehtuneelta. + +— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä +aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut +sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi. +Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen +kaulaansa! + +— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin +tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha. + +— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma! +tiuskaisi Rukousnauha. + +Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen +kaihomieliseksi. + +— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan... Tämäkin, +tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein +huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka +omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on +kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno, +sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen. + +Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita, +hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti, +että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne +eivät ymmärtäneet. + +Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka +kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa +lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan. + +Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi +asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin +yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman +suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista +päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka +heistä suurin olisi». + + + + +UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ» + + +Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään +seisovalle nuorelle kemistille. + +— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja — +jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi... + +— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa, +että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä +yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et +voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä +ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta, +tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut, +ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti +Bill Roy. + +— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa? + +— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman +keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet +nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi, +rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta +anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja +mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa. +Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä +hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri +arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista +kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat +kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen! + +— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme +salakirjoituksia, vastasi Ammurabi. + +— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä +sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin. + +— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi? + +— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään +ollut! huudahti nuorukainen. + +— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi. + +— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta +ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet +vapautuisivat likaisen metallin kahleista! + +— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet +itsestään. + +— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta. + +— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi! + +Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi: + +— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä +olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä +suuren luonnon herraksi. + +— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on +päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri +siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki +etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun +varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta. + +Ja Ammurabi kertoi seuraavasti: + +— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan +rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin +maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä +heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan +asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu +vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita +itseään. + +Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien +kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä, +paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille +olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen +lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti +heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti +ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin +ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa +paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta. + +Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen +kieropeilin irvikuvastosta. + +Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille. +Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi +ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne +työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi +kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat, +myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan +kuin meillä... + +Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin +epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä. +Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli +hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu, +että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja +pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen. + +Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan, +käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä +vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen. +Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin, +sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa +aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he +alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja +palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia +keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa. +Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin, +herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä... + +Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä +se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella, +eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät +ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet +ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen. + +Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta, +ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat, +koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja +typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne +kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia, +aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja +niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki. + +Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he +kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen, +jota ei voinut muuttaa. + +Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka +ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä +ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää +toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi. + +Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni +heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet, +herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että +kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä +sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He +asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat +maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen +ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän +jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita +kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa +omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää. +Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa, +huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää... Ja nyt vasta he ensikerran +elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi. + +»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme. +Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin +tahtovat... Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan... Herättäjä +vastasi: + +»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on +kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. _Te_ voitte surmata _heidät_ +nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän +valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän +laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä +nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella +elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko +orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi. +Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman +koneiston piti pysähtyä. + +Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle. + +Valtiaat neuvottelivat. + +»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. +»Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme. +Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on +erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan +terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia +asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia, +se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain +ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se +heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä +siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät +lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan, +kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan +taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen +satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan +autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen. + +Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt +tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty +lopullisesti. + +Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha +kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he +nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana +syöksyivät he niitä hävittämään. + +Valtiaat neuvottelivat. + +»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. +»Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella. +Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme +enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta +omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme +käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan +päältä!» + +»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta...» + +»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole +varaa pitää heitä. + +»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia +saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella +muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi +viisastuttaa...» + +»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita», +vastattiin. + +Se oli kuolemantuomio. + +»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni +vielä joku huomauttaa. + +»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä, +jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot +ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan +tyhjyyteen...» + +Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi +olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut +tarpeettomaksi. + +Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain +säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä +hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon +avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu. + +Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi +tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja +kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa +ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se +korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja +huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi +ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja +paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti. +Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi +toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät +ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa +pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää. +Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän +jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He +ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he +kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä +ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan. + +Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea +ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään, +ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä +herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään. + +»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi +näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö +huomaa, että kone on vihollisenne. _Te_ luulette, että te olette +tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on +surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne +nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan +että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät +loppumatonta pahojen tekojen kerää... Hävittäkää koneet ja tehkää +itsestänne taas ihmisiä!...» + +Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä +ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin +mielipuolta. + +»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin +eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin. + +»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan, +meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!» + +»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten +historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!» + +»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!» +huudettiin. + +»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin. + +»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien +yhteinen tuomio. + +Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi. + +Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti +vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten +vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen +keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen +itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta +oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu +torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita, +joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan +kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan +sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita +koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään +veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin +yhteinen. + +Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu. +Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja +keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen +onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen +näkymättömäksi. + +Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä +ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten +himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään +kultaa. Ja sitten... + +Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki +päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin +oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien +värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan +aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla. +Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan +tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän +tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä +niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat +tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden, +koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä +pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää +ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon. + +Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän +ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman +epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt +tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä +oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui +painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi. + +Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat +meteoreina muihin tähtiin. + +Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan. + +Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän +pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka +löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan +aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun +ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus. + +Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen +veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa +ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi +kiroukseksi. + +Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi +säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin +uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen +sisarmaa avaruudessa. + +Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun, +vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan... + +<tb> + +Vanha Ammurabi vaikeni. + +Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät +äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti: + +— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen +Egyptin pappien jotakin tienneen... + +— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi +vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä +välttyisi Atlantiin kohtalo... + +Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen: + +— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja +tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota +kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa... + +Nuorukainen naurahti. + +— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun +hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä +kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua +ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman +pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen +kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty +todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on +vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi +sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset +profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin +tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa +parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma... + +— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma, +että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä +sukupuuttoon. + +Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi: + +— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että +tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja +veljeyden henki... + +— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon +salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee +se! + +— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa +korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka +kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet +oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla, +joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava +avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa. + +Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen +tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas. + +Ammurabi oli kuollut. + +Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan +salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut. + +Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut +halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien +viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä. + +Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan. + +Tai — kuka tietää — kenties hän sittenkin oli antanut sen hänelle. — — — + + + + +SUITSUTTAJAT + +Viisi sivua elämän kuvakirjasta + + +Tämän sävelmoton olen sanoineen kaikkineen säilyttänyt sellaisena kuin +villit sen minulle unessa esittivät. + + + +PÄÄKALLON PYYTÄJÄT. + + +He raatelevat kuin käärme ruohikossa, loikkaavat saaliinsa niskaan kuin +viidakon tiikeri ja hyppäävät hula-hula-hyppyä päänahkavoittojensa +ympärillä. + +Heidän hiuksensa on sinistä villaa, heidän hipiänsä piinkarvaista +pihkaa, joka ei paljasta mustelmiensa salaisuutta mustelmamarjoin, +punaista kuparia, jonka peittoon verinaarmujen puna-uomat uppoavat kuin +erämaan hiekkaan. + +He ovat huroneja, villejä, hottentotteja, battoja, betelinpurijoita +pakanallisia, upasnuolien ja puhallusputkien urhoja, maan rintojen +kookosmaitoa lypsävillä takamailla, ulkopuolla kulttuuria vanteiden, +seppelvyöhyillä kukkivan, kuihtuvan alkuyön. + +Töyhdöin ja sulin, puikoin ja renkain, kilikalipurkein ja surongein +somistettuina laulavat he ukulele-lauluja hau-puun alla, lyövät +tam-tam-rumpua ja tum-tumming-kitaraa, uhoten ilmaan helteiseen hikeä +ja kiimaa, ulvoen taivaalle ihmisyyden ihmissyöjävaistoja iankaikkisia. + +— Te luonnonlapset tajuttomat, miksi tämä verensuitsutus julma? + +— Se on tabu, se on elämän sauhu, maan kookosrintojen tahto! Veri on +mahlaa maailman ja vainajahenkien mannaa! + + + +KUVAINKUMARTAJAT. + + +He vierivät verkalleen, laahustavat iankaikkisuuteen askelin ajassa +mittaelluin, kuvaelmakulkueissa, haudasta kirkkoon, kirkosta hautaan, +lakkaamatta, maan äärillä kaikilla, kuin maapallon ympäri pyörivä +ainainen rukouspyörä. + +Kuolinhurstiin tai katumuskaapuun tai hääpurppuraan ylenpalttiseen +piiloittavat he ruumiinsa ruoskitun, selkänsä synnintaakasta +kumartuneen ja vatsakupunsa kapinallisen, liiankin usein kielletyn +hedelmän hyvinvointia kavaltavaisen, ja hiippaan ja huntuun päänsä, +tonsuurin syömän sisältä ja ulkoa. + +He messuavat kuoleman kunniaa ja kärsimyksen, kantavat rinnoillaan +ristejä ja käsissään vapisevissa vihkivesikulhoja, vahakynttiläin +kelmeiden tuikkuja lepattavia, ja heidän edessään vankkojen +juhtien vetäminä vyöryvät juhlavankkurit kukkurallaan pyhää kamaa, +ihmeitätekevää luuta ja ristinpuuta, vuossatain liepeisiin tarttuneen +taikauskon tomua, rikkonaisia neniä, katkonaisia sormia ja varpaita +ihmislasten ikivanhasta nukkekaapista. + +Kulkuein, kelloin ja polvien notkistuksin he vierivät, ja ruhtinaat ja +ruhtinattaret, valta ja voima, kauneus ja ilo, elämän vastapuhjenneet +aurinkoterät vaipuvat maantien tomuun heidän edessään, painavat päänsä +kuin kypsä tähkä, suutelevat rakkain huulin romukaappien myrkyllistä +likaa ja tuijottavat huikaistunein silmin katakombien kelmeihin +vahatuikkuihin. + +— Te väärät profeetat mielettömät, miksi tämä elinvoimain nuorten uhri, +tämä valesuitsutus kuolemalle kaikkisyöjälle? + +— _Sanctus, Sanctus!_ Uskon mysteriaa se on. Me paimennamme +sieluja ahtaan portin kautta autuuteen, suitsutamme haudan halki +haudantakaiselle, kuoleman kautta kuolemattomalle. Katoomattoman +vertauskuvaa on kaikki katoovainen. + +_Gloria in excelsis Deo!_ + + + +ÄIDIT. + + +He juoksevat kuin peurat, he kiitävät kuin kotkat; he ovat täynnään +väkevyyttä ja tulta, mutta piilevät näkymättömissä kuin sähkö luonnon +hermoissa. + +He ovat kaikkialla eivätkä missään. Heitä on legio, ja kaikki he +kulkevat yksinäisiä teitä. Sitä tietä ei määrää oikea eikä väärä, +ei Jumala eikä Belzebub eikä heidän oma tahtonsa, ainoastaan elämän +jatkuvaisuuden kategorinen imperatiivi, luonnon pakkolaki yläpuolella +hyvän ja pahan. He etsivät omaansa, mutta eivät milloinkaan itseään. + +He suitsuttavat aineelle maailman aineettominta tuliuhria, sydänsurua +ja tuskaa ja rajatonta rakkautta. + +Vapaita orjia, itsekkyyden ihanteellisia uhripapittaria he ovat, +emonhelma-lempensä sokkoja, unissakulkijoita avosilmäisiä. Ja heidän +askeliaan ajaa kiivas hellyys, suloinen ruoska, koskaan katkeamaton +kiintovyö heidän kohtunsa hedelmään. + +Jos se on tiikeri tai kyy, hellivät he tiikeriä ja kyytä; jos se on +lahopuun lastunen, rakentavat he maailman rakennuksen laholle puulle +kuin kalliolle; jos se on myrkyllinen marja, katsovat he, hellät ja +lempeät, madonnahymyin maljaan, joka ihmiskunnan myrkyttää. + +Ja kun kyy pistää heitä, iskee hampaansa heihin niin äkäisesti, että +se heltiää lihaan, itkevät he iskijänsä onnettomuutta. Ja kun tiikeri +raatelee heidän sydämensä, huutaa se vielä hurmeessa huppeloivana +siunausta raatelijalleen. Ja kun he vihdoin ovat tyhjentäneet +myrkkymaljan pohjaan, kuolevat he autuaina tuntien, että he elämän +ehtoollispöydässä ovat nauttineet kalleimman ja pyhimmän kalkin, mikä +kuolevaisille on suotu. + +Ja kun he ovat kaikkensa antaneet, verestään voiman, suustaan leivän, +rinnastaan sydämen, ruumiistaan hengen, polvistuvat vielä heidän +varjonsa nöyrinä epäjumalansa eteen, rukoillen anteeksi sitä, ettei +heillä ole enemmän antaa. + +— Te epäjumalanpalvelijat pyyteettömät, miksi tämä antimien ainainen +uhri, tämä elämänarvojen kaikkien turha suitsutus arvottomalle? + +— Se on rakkauden ehdottomuutta, ja elämän ainoa arvo on rakkaus, sen +ainoa sisällys usko huomiseen päivään. Se, mikä tänään on peto, on +huomenna ihminen; mikä tänään on ihminen, on huomenna Jumala. Niin +kauan kuin on äitejä, on rakkautta; niin kauan kuin on rakkautta, on +elämää; niin kauan kuin on elämää, on toivoa — toivoa paremmasta! + + + +TAIDENIEKKA. + + +Ypöyksin hän istuu kuin yökkö yliskamarinsa unohdetussa sopessa, +kaipuusta riutuvana ja valjuna, valvovana, keskellä nukkuvaa, kylläistä +maailmaa. Köyhänä keskellä elämän rikkautta. + +Mutta hänen sydämensä tarhassa kasvaa kauneuden kirjava, kukkiva keto, +ihmissieluilla lukemattomilla kansoitettu. Sinne mahtuu elämän riemu ja +kärsimys kaikki, sen rikkaus kaikki. Sen lävitse kohisevat tuhansien +vaivattujen valtimojen kosket, tuhansien tuskien ja vääryyksien +polttavat laavavirrat, niiden voittamaton kuningastahto. + +Hän on ahdistuksen ja vankeuden poika hyvittämässä velkataakkaa +ihmiskunnan, syntyneitten ja syntymättömien. Mutta hänen aivojensa +kidutuskammion läpi puhaltavat vapauden tuulet kaikki ja sieluunsa +sataa tähti-usvaa maailmoista luomattomista. + +Hän uneksii olemattomia, näkee näkymättömiä. Kuin äiti hellin hän +liekuttelee henkensä hedelmää, kerran kypsyvää. Ja hän näkee untensa +tähti-usvat uusina maailmoina, näkee kauneuskylvönsä aurinkoruusuina +auringottomain, leipäpuina leveinä ihmistenlapsien. + +Kurjuus kuihduttaa hänen jäsenensä, nälkä kovertaa ontoiksi +kuumeista lieskaa palavat silmäontelot, ja puute kuorii viimeisetkin +mieronrepaleet hänen tomumajansa yltä. Ihmisten pilkka piirittää hänet, +ja unohdus kutoo lukinseittiä hänen kammionsa ovelle. + +Mutta hän juo ihmisten pilkkaa kuin nektaria ja maailman armottomuutta +kuin ambrosiaa ja puristaa kuoleman luurankomiestä rintaansa vasten +kuin rakastettua. Hän ylistää kuihtumusta, joka karistaa aineen +kahleet, ja korkea, sytyttävä innoitus loistaa hänen kasvoiltaan vielä +sammumisen hetkellä. + +— Sinä haaveritari, hupsuista hupsuin, miksi tämä onnen olevaisen +suitsutus olemattomalle? + +— Olemattomuus on kauneuden olemus, kauneus olevaisuuden onni. +Suitsutusta on elämä, suitsutusta kuolema, suitsutusta kaikki, mikä on +kaunista! + + + +KANSOJEN KAARTI. + + +Se syöksyy, ryntää, vaahdoten, pauhaten, kuin yhdistyneiden virtojen +putous mereen, kuin rotu-itselöiden tulimyrskyn lento ihmiskuntaan. + +Sen omallatunnolla on enemmän päänahkoja kuin kaikilla +pääkallonpyytäjillä, enemmän taikaa uskoa kuin mitä mahtuu +kuvainkumartajain lippaisiin, enemmän sokeutta kuin äitien sydämissä ja +enemmän hullunhaaveita kuin taideniekan aivoissa. + +Se ilkkuu villien vihan lastentanssille ja kirkon ikäloppu-lempeyden +kunnianarvoisalle teatterille. Se astuu säälittä särkyväin sydänten +ja suitsevain aivojen ylitse. Se sammuttaa vertahöyryävällä kädellä +toivon toisensa jälkeen, kaataa uskojen taivaspatsaita ja unelmien +pilvenpiirtäjiä kuin korttilinnoja ikään ja lakaisee romukoppaan +totuuden totuuden ja oikeuden oikeuden jäljestä. Ja sen ainoa laki on +se, joka ei vielä ole kirjoitettu. + +— Sa mielettömyyden myrsky, ajan hengen ikivaihtuva tinasapeli-armeija, +soihdunkantaja-kaarti sokea, miksi tämä tulirovio maapalloa syövä, tämä +suitsutus turhuuden turhuudelle vuossadasta toiseen? + +— Alttari allamme on maapallo avara, jossa kaikki tehty +on tekemättömälle uhrattava, kaikki totuudet totuudelle +saavuttamattomalle. Maan tahto on se, maan lapsia me. Temppeli +tuntemattoman jumalan se on, temppeliherroja me, keko koskaan +valmistumaton, työmuurahaisia me! Kaikki, kaikki me, poloiset +tinasapelisoturit ajan, olemme marttyyreja Iankaikkisen. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77491 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c739d50 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77491 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77491) |