Initial commit of ebook 77387 filesHEADmain

4 files changed, 2757 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77387-0.txt b/77387-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..340b770
--- /dev/null
+++ b/77387-0.txt
@@ -0,0 +1,2741 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77387 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+ILOINEN YLLÄTYS
+
+Novelleja
+
+
+Kirj.
+
+AARO HELLAAKOSKI
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1927.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Kukkaislempeä
+Pojan kissa
+Iloinen yllätys
+Pukari
+Tuomaan herätys
+Turkit
+Onnettomuus
+Äiti
+Mestari Ambrosiuksen voimahousut
+
+
+
+
+KUKKAISLEMPEÄ
+
+
+Koko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen
+tomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet.
+Onhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty
+pieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen
+rakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja
+muutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki
+ettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain
+mikroskooppi tekee poikkeuksen.
+
+Mitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun
+yhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä,
+tuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja
+kasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten
+sisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia
+kasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen
+dosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona
+täyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin
+päivällispöydässä.
+
+Auringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä
+yksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on
+tapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas,
+paistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään
+ne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet.
+Dosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo
+sivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen
+tapaus.
+
+Ihailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän
+tienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta,
+milloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai
+ainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli
+harppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko
+havahtua.
+
+Nyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla,
+koputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä
+silmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika
+on siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä,
+tuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.
+
+Ei olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen
+lattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon
+kiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen,
+kuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta,
+vinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on
+dosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän
+voine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien
+silmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa
+värähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja
+hereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan
+oudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän
+hourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa
+täytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja
+turvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu,
+vaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole
+häntä vieläkään rauhaan jättäneet.
+
+Arastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei
+uskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski,
+kunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän
+kuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa.
+Muitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi,
+vaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija.
+Näitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan,
+sillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan
+parhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren
+valituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman
+ominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori.
+Turkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan.
+Isävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja
+heidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo
+saman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja,
+muttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia.
+Pelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta
+armias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja
+kasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena
+rätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan
+pelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.
+
+Kun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet
+ruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa
+voimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta
+kädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien
+päänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka
+häilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat
+kipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat
+peräkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin
+toiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.
+
+Turkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen
+hän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää
+kahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän
+ryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän
+pukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos
+kävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten
+kauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello
+näyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.
+
+— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.
+
+Päästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada
+päähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti
+muistella eilistä iltaa.
+
+Eilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä,
+tuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon
+filosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K.
+Tämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan.
+Tämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen
+ja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta
+sietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun,
+kuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii,
+miltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti
+muistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.
+
+Mutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä
+tämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden
+tuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa
+liki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa
+ja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan
+alalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa
+niin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä
+tuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria
+puistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut
+lihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo
+aisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin,
+ja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa
+eritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti
+kateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa
+tarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille
+muillekkin lääkäreille.
+
+Näitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja
+varustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista
+puutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman
+myrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät
+ystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa
+kertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja
+elämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen
+tarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen
+huonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa
+keväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten
+latinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii
+armeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen
+pään tasalle.
+
+Mutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria
+pareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä.
+Käytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden
+hempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava
+rauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän
+poiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja
+sunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin
+oleminen käy päinsä.
+
+Säästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu,
+mutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä
+horjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän
+lienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa
+alottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden
+pariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat
+kyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti
+nähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun
+lopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki
+ihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna
+päivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut
+umpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain
+tavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei
+samassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.
+
+Tilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat,
+joitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt
+hänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn
+linnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia
+äitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia
+pikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia,
+mutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä,
+jonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten
+varustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan.
+Hätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia
+teorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin
+seksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi
+veljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä
+Turkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi
+piiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan
+hänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä
+kokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan
+hajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen
+ryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.
+
+Kun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen
+viettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään
+kelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.
+
+Perillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen
+jatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue
+koolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää
+Turkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka
+julkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä
+tiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja
+kuulematta muita.
+
+Vain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto
+daameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus
+ja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on
+nykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee.
+Kukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa
+pikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto
+tekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa
+ne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää
+rotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki,
+ja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät
+että tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka,
+ja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka,
+ja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja
+imartelee häntä valituin sanoin:
+
+»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä
+näin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain
+juurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä
+ivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.
+
+— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa
+riisuutuu hänen vuoteeseensa.
+
+Turkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille,
+saattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen
+latelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan
+ihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:
+
+»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin.
+Jotain sadismin tapaista kai.»
+
+Turkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä
+kirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan:
+ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut
+seksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa
+kiusata ja kiduttaa rakastettuansa.
+
+Kuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla
+päähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän
+dosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan
+selkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän
+on unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten
+aivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä
+esimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa
+niin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen
+kidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa
+koko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista,
+esimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin,
+joita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.
+
+Turkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon,
+joka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai
+paperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos
+Paavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon
+huomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —
+
+Inho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen
+ylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.
+
+Kalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle
+rinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa
+tohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi
+itsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä
+eilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa.
+Huimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta
+kiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä
+edessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien
+rakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten
+lehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.
+
+— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten
+käsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät
+ne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä
+ajatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.
+
+Hän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän
+imee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan
+CO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä
+ainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon
+vihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei
+lihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki
+liikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua
+putkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman
+vavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! —
+kukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota
+medestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin
+kukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään.
+Pieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen
+eliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa
+kasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä
+hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai
+katkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.
+
+Turkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän
+ruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa
+kouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä
+tuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan.
+Silmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja
+puhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.
+
+Vielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko
+tosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On
+todistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on
+hävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.
+
+Vain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka
+kävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä
+jotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun
+päivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan
+kohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja
+valkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen
+vasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.
+
+Kukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten
+pyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:
+
+»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»
+
+
+
+
+
+
+POJAN KISSA
+
+
+Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina
+liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse
+kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme
+kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet
+tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme
+varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme
+menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät
+ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä
+kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat
+luonnettamme.
+
+Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä
+tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan
+päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme
+pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo
+unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten
+tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana
+saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain
+ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi
+aavistaa.
+
+Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin
+pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin
+mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin
+kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on
+vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole
+käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa
+mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen
+tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina
+tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä
+kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa
+saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».
+
+<tb>
+
+On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti
+että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin
+aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat
+tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita.
+Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin
+hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan
+omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja
+ylimielisesti.
+
+Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille.
+Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista.
+Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.
+
+Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain
+tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä
+pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää
+lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.
+
+Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin
+hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään.
+Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy...
+
+Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten
+ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen
+suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun
+kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun
+tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun
+naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin
+kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo,
+kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.
+
+Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään
+askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat
+arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen
+luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta
+puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy
+katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi
+kiiltomatoa.
+
+Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista
+säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.
+
+»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.
+
+»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku
+oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte
+arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei
+eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä.
+Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä
+lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi
+tapahtunutkaan.
+
+Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä
+yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin
+taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä
+silmäilee alas maan puoleen.
+
+Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin
+lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä
+tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy
+edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja
+lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.
+
+»Se on minun kissani», sanoo kantaja.
+
+Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen.
+Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä
+olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En
+ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan
+häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on
+onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on _minun_ kissani», sanoi hän.
+
+»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä,
+mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»
+
+Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! —
+yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua
+— tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin
+hetkinen sitte potkaissut sitä.
+
+Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan
+näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan
+yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin,
+lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen,
+hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he
+murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.
+
+Silitän kissaa.
+
+»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy
+pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»
+
+»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy
+parantua. Kissimirri!»
+
+Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi
+jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka
+oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta,
+astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.
+
+Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa.
+Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka
+on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti
+vaivaloisesti ja aristi kylkeään.
+
+Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin
+nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen
+aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä
+tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen?
+— Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat
+sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua
+vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.
+
+Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin
+nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että
+se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky
+oli totta.
+
+
+
+
+
+
+ILOINEN YLLÄTYS
+
+
+JUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin
+mahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua
+leikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin,
+voin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —
+
+RISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me
+tunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla.
+Taisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan
+tuollaisia lauseparsia.
+
+JUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet
+viisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.
+
+RISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä.
+Mikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa
+välttyä sitä mainitsemasta?
+
+JUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —
+
+RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!
+
+JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä
+— no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä
+tahdot —
+
+RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.
+
+JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta
+joku kasvannainen siellä on.
+
+RISTO: Silmästä silmään!
+
+JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.
+
+RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin
+puhut suusi puhtaaksi.
+
+JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.
+
+RISTO: Suu puhtaaksi!
+
+JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin
+otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin,
+takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi
+täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja
+laajuus.
+
+RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.
+
+JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja
+potilas eri. Minä olin typerä.
+
+RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden
+perästä?
+
+JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä
+filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä.
+Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa.
+Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen
+määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä,
+silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää
+ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin
+monet hulluiksi.
+
+RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan
+olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että
+kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.
+
+JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat
+erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen
+itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani
+kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa.
+Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin
+tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä
+olin valmistunut.
+
+RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen,
+jotta se maistuisi tapaukselta.
+
+JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista
+kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.
+
+RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit
+kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi
+abstraktioon.
+
+JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista
+fraseologiaa.
+
+RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?
+
+JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen
+lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian
+kannalta.
+
+RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn
+ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa.
+Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.
+
+JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi
+alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.
+
+RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä
+täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo
+pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta;
+sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin
+aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!
+
+JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä
+kiirehtiä.
+
+RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?
+
+JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa
+suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi
+mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata
+pysyä kylmäverisenä.
+
+RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.
+
+JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että
+joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan
+kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme
+riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun
+voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että
+koetat kestää loppuun asti.
+
+RISTO: Mihinkä loppuun?
+
+JUSSI: Viisasteletko?
+
+RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä
+tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian
+kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta
+tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai
+tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa
+lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt
+laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se
+on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää
+tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen
+varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra,
+ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian
+henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs.
+Siinä olisi se tapaus.
+
+JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää
+elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.
+
+RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan
+piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman
+dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki,
+joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman
+saatu henki.
+
+JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.
+
+RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti,
+vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä
+kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin
+protokollat:
+
+    vakuudeksi
+    Risto Salonen.
+
+Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern.
+Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema
+maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.
+
+JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos
+sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.
+
+RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli
+väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa
+luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain
+toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa
+elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma
+on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun
+salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan
+kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian
+vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen
+kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus,
+elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni
+elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän
+takana honottaa läksyään.
+
+JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?
+
+RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun
+tekemäni?
+
+JUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —
+
+RISTO: Mitäs itse tuumit?
+
+JUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.
+
+RISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun
+poikani honottaisi ulkoa.
+
+JUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli
+silloin meidän yhteinen emännöitsijämme!
+
+RISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat.
+Ajattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon,
+joilla on käärmeen kieli.
+
+JUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.
+
+RISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.
+
+JUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.
+
+RISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?
+
+JUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?
+
+RISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on
+huonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa
+raskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin
+valmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties
+toisen tuolle emännöitsijälle.
+
+
+
+
+
+
+PUKARI
+
+
+Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo
+jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen
+nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet
+hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki
+tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan
+sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi
+tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan
+tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla
+tuntevinaan esittämälläkään.
+
+Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi
+vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven
+vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka
+luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia
+taiteilijakutsumukseenkin.
+
+Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt,
+pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa
+läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna
+suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy
+niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö,
+ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen
+kuppilaan.
+
+Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia,
+jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat
+antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko
+vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja
+laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen
+säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa
+jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja
+— ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on
+ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja
+ammatiltaan vähemmän tunnettu.
+
+Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle,
+joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys
+johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta
+nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan
+olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran
+maailmassa oikein pääpukariksi.
+
+Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien
+seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset.
+Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli
+kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi,
+vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu
+kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut
+koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa
+lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen
+äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin
+jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju
+oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta
+itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka,
+kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan
+osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot,
+niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian
+rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän
+huonoja.
+
+Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä.
+Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan,
+hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin
+avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt
+liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen
+pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.
+
+Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan
+turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän
+ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos
+oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet
+oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä.
+Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli
+tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän
+tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan
+tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.
+
+Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin
+esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista
+kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi
+yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi —
+syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen
+kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.
+
+Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään,
+ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän
+koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.
+
+»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.
+
+Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen
+kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan
+kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat
+taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään.
+Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn
+pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien
+letkauksia.
+
+Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän
+saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi
+teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.
+
+Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja
+ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin.
+Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi
+lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat
+sietäneet.
+
+Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa
+sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin
+naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui
+ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen
+heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida
+sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.
+
+On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin
+kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia
+nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä
+kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen
+kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi
+emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä
+huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.
+
+Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin,
+kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi
+tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin
+itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki
+kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa
+ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän
+tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen
+emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.
+
+Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen
+muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän
+tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen
+uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään
+päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain
+esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja
+sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen
+kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan
+vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana
+panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva
+rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi
+kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille.
+Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen
+verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja
+poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän
+toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan
+arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt
+hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun
+romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman
+tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.
+
+Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja
+miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa
+kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin
+siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta
+huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut
+maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.
+
+Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että
+ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä
+syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta.
+Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa
+väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne,
+muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja
+niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan
+kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita
+tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.
+
+Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi
+mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu
+toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen
+vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi
+myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat
+hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy
+maailmoita.
+
+Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä
+hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus
+vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko
+tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat
+Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua
+toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä,
+eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen
+pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta
+unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii
+alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli
+on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään
+kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että
+minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää
+vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa
+syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu
+aivottomia otsia.
+
+Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä
+toistakaan tarvitse kaukaa hakea.
+
+On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla
+kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut
+rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin.
+Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina.
+Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät
+johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton
+yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa
+heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin
+uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa
+entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy
+muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin,
+toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä,
+ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja.
+Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän
+äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen
+housuissa.
+
+Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää
+edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin
+tipsuttaa kohti.
+
+— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla),
+pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon
+kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä
+kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina
+pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan
+poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen
+viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.
+
+»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.
+
+Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset
+aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa
+kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.
+
+»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen
+väkinäisesti.
+
+»Niin», sanoo mies.
+
+»Oletko sinä vihainen minulle?»
+
+»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»
+
+Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.
+
+»Into, minun on niin ikävä.»
+
+»Niin.»
+
+»Mennään johonkin sisälle.»
+
+»Minä menen kotia.»
+
+»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja
+keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»
+
+»Siellä asuu nyt minun sisareni.»
+
+»Ai.»
+
+»Ja siellä on sellainen poika.»
+
+»Into, älä kiduta minua.»
+
+»En minä vie kotiani vieraita naisia.»
+
+»Olenko minä vieras?»
+
+»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut
+vieras.»
+
+»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»
+
+»Niin.»
+
+Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari
+sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:
+
+»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»
+
+»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»
+
+»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene
+nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»
+
+»Into, lyö minua!»
+
+Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään
+vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran
+vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.
+
+Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta
+kuuluu:
+
+»Voi-sen-tään.»
+
+Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää
+tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta
+ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos,
+ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin
+sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää
+tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.
+
+
+
+
+
+
+TUOMAAN HERÄTYS
+
+
+Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn
+kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu
+maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö
+ympäristössään. Vieras katselija.
+
+Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla
+kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen
+ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi.
+Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan
+näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin
+patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän
+yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.
+
+Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien
+korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon
+salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen
+yhtä monella tapaa.
+
+Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän
+naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin
+paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään
+maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen
+siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan
+yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat
+näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta,
+mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin
+kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen
+maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin
+helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot
+sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim.
+mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.
+
+Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin
+omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa
+sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta
+jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi
+sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta
+kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran
+Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa
+kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.
+
+Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä,
+johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin
+ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta
+itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo
+ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin
+olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.
+
+Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan
+hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla,
+metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas
+maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura —
+— sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta
+tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei
+oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen
+universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.
+
+Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät
+omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään
+ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on
+heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi
+kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten
+kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati
+käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan
+kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät,
+mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin
+raivostuneet härät.
+
+Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka
+ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota
+hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin
+on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen
+on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta,
+ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä
+rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen
+kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta,
+herkutellen seudusta seutuun.
+
+Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan
+on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko,
+suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki
+ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä
+alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta
+luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua
+toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi
+muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja
+vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän
+aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet,
+suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen
+ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa
+häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa
+tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa.
+Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva,
+jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä
+täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti
+asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja
+läänien rajat.
+
+Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja
+väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole
+hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii
+hän.
+
+Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt
+tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten,
+näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään
+etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen
+näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa
+katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua
+loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että
+luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen
+leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen
+viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.
+
+Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät
+viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua
+että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu,
+mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja
+nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys,
+tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti
+mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun,
+maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle
+rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.
+
+Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn
+kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan
+käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella
+pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden
+aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko
+ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo.
+Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut
+eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan
+kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi
+harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain
+toteaminen ja syitä myöten selittäminen.
+
+Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan
+eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi
+harhakuvissaan?
+
+Kumpi on onnellisempi?
+
+Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin
+epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?
+
+Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei
+ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole
+unohtunut myllyn tyvelle?
+
+Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti
+tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin
+että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee
+tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään
+lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti
+oleellista.
+
+Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?
+
+Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.
+
+Sielu? Mielikuvitus? Tunne?
+
+On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä
+noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa
+itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen
+olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa.
+Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa
+johonkin uurastukseen.
+
+Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin.
+Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai
+savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta
+tarjota jotain onnen tunnetta?
+
+Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita
+nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa
+kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista,
+joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi
+jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain
+tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja
+asioita.
+
+Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan
+jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta
+petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu
+petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa,
+panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja,
+virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat
+tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi
+nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.
+
+Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta,
+jota isäntä kyntää.
+
+Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se
+oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin
+kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten
+velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta
+rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha
+pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä
+ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi,
+koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla
+kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä
+tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn
+ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen
+saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman,
+hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan
+kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.
+
+Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa
+herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.
+
+Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon
+mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen
+latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän
+tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään
+katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa
+pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta
+kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte
+henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.
+
+
+
+
+
+
+TURKIT
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat
+jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja
+taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi
+rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää
+haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit,
+ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan,
+näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai
+suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen
+lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle
+mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen
+kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan
+hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan
+oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun
+joululaulun sävel.
+
+Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse
+useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion
+ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet
+koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun
+ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun
+pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi
+jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet
+koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä
+että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on
+vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee
+kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät
+jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät
+hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.
+
+Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan,
+vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä,
+läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja
+nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän
+hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu
+pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.
+
+»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika,
+»leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan
+tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin
+räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan
+paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata.
+Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja
+väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun
+vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta
+jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu
+onnelliselta ikävältä.»
+
+Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt
+osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa
+seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen
+nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen
+kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo
+lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei
+siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen
+monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan
+hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on
+jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.
+
+<tb>
+
+Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt
+raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli
+heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa
+kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla
+pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja
+hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole
+aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on
+läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii
+levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy
+parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen
+tyhjentää koko lammikon lattialle.
+
+Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko
+hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän
+omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli
+omatekoinen konstikas säestys.
+
+»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen
+seppämestari.
+
+Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.»
+— »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä
+hattuas tänne päin.»
+
+Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti
+lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata
+joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää
+tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen
+ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius
+näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:
+
+    In dulci jubilo.
+    Nyt on iso ilo,
+    Maailman messias makaa
+    In praesepio,
+    Paistaa kuin aurink’ armas
+    Matris in gremio:
+    Alpha est et o,
+    Alpha est et o.
+
+Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa
+hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän
+näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista
+palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava
+lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii
+jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.
+
+Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa
+mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina
+kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti
+matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran
+eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa
+kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula
+nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika
+suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti
+kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan
+kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä
+kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.
+
+Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei
+niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän
+kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea
+vasten.
+
+»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.
+
+Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen,
+ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi
+vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät
+puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan
+yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen
+päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua
+humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän
+liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan
+lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä
+painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes
+sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.
+
+<tb>
+
+Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs
+toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne
+omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen
+juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin
+tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä
+on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat
+ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään
+jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy,
+nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten
+joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.
+
+Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee
+hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen
+nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia
+sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii
+turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä
+hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota
+erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on
+kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun
+pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun
+Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin
+silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä
+ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.
+
+Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa
+huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin,
+lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on
+raatimies».
+
+Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee
+pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.
+
+
+
+II.
+
+
+Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa
+tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei
+kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu
+korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari
+siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten
+kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.
+
+Mutta hän ei itke.
+
+Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä
+tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen
+mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon
+Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras
+on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että
+vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset
+pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta
+kiivetessään.
+
+Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.
+
+Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin
+kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos
+vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.
+
+Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se
+mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei
+hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.
+
+Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan
+silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee
+kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan
+tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin
+jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin
+kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen?
+No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten
+takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä
+mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän
+isänkin silmissä.
+
+Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt
+paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin
+ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen
+alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan,
+nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän
+saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon
+tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin
+ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen
+todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden
+puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta
+kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän
+on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan
+täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain
+syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.
+
+Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan
+vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin
+sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät
+toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä
+syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti.
+He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he
+nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa:
+me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius
+kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.
+
+He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina
+rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan.
+Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin
+rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme
+maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja
+sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön
+suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä
+tänä päivänä eri mieltä.
+
+On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää
+havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä
+seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen,
+päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas
+muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden
+ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta
+pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään
+kykene itselleen selittämään.
+
+Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen
+lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen
+lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä
+se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi
+ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä
+kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi,
+edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta.
+Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä
+että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti
+salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että
+turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen
+tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen
+kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka
+armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua,
+kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.
+
+Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta
+hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen
+puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee
+hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin,
+milloin tämä poikkeaa yliskamariin.
+
+Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa.
+Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka
+tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä
+syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa
+yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai
+puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla
+imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista
+palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös,
+suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.
+
+Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun
+pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon
+kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne,
+ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla
+melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää
+sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi
+kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta
+jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota
+kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa
+ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra
+Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.
+
+Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys.
+Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa
+että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei
+olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt
+siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon.
+Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään,
+semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä
+mitään kuulu kotona maininneen.
+
+Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä,
+kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet
+kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa:
+»kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina
+saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta
+pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan
+matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä
+hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan
+aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen
+kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet
+turkkinsa.
+
+Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata,
+kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän
+käskyvallalla pakottaa vastaamaan.
+
+Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole
+ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti
+nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään
+sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä
+liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi
+järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin
+ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa.
+Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.
+
+Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu,
+hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.
+
+»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi
+selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin
+järjenjuoksua minä en käsitä.»
+
+Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää:
+»Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi:
+»Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille
+molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»
+
+Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin
+että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa
+Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan
+naurettavaksi tyttärensä silmissä.
+
+Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten
+kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina
+he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain
+syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan
+myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät
+sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä
+seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee
+avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo
+kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka
+välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu,
+alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan
+jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea
+myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.
+
+Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan
+narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia
+mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta
+ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä
+nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää
+keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa
+neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten
+kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla
+omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan,
+kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän
+pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän
+oven kautta kuin akkunan.
+
+Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän
+asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa
+saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja
+tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.
+
+Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka
+on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei
+ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä
+hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut
+kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka
+olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja
+yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta
+nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian
+mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa
+vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee
+olkapäillä.
+
+Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin,
+ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä
+antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan
+vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa —
+mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen
+kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko
+tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.
+
+Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa
+yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet
+livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon
+mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka
+enään on jälellä.
+
+
+
+III.
+
+
+Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.
+
+Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin,
+vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on
+noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin
+kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän
+terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo
+toista kesäänsä.
+
+Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten
+välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja.
+Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion
+yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia
+kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin
+ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin
+raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen
+Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä
+hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin
+päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden
+muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä.
+Tarina tietää kertoa vielä jotain.
+
+Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian
+tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia,
+talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja
+vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin
+tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä
+ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset
+tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan
+tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin
+taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.
+
+Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan
+perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen
+hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu
+niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi
+ventovierasta.
+
+Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.
+
+Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä
+tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee
+vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen
+äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä
+sanoja.
+
+Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan
+teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan,
+ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy
+yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari
+suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei
+ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin
+aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään
+vain vieras talossa.
+
+Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan
+ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius
+hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä
+tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain
+ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin
+sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja
+erityisesti raatimiehen turkkeja.
+
+Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna
+laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua
+laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella.
+Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua,
+kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan
+sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää
+laineille keinumaan.
+
+»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.
+
+
+
+
+
+
+ONNETTOMUUS
+
+
+Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento.
+Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi
+löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla
+ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan
+nimeä.
+
+Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin
+ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään
+mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan
+pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana
+hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes
+posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin
+Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista
+liikenemään.
+
+Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun
+kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa
+pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän
+löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin
+toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja
+vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä
+ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta
+laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.
+
+Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta
+nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti
+silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä
+valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy.
+Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on
+maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät
+niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia
+saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen
+salaisen kaipuunsa ylläpidosta.
+
+Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä
+syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin.
+Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen
+puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui
+naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme
+kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille
+astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat
+takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista
+vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että
+hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin
+merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.
+
+Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa
+muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken
+kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain
+sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut.
+Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.
+
+Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on.
+Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta
+umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista.
+Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa
+makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen
+lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin
+ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli
+hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen,
+jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta
+kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan
+raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa
+elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy
+tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu
+ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.
+
+Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu
+vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä
+pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä
+maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo
+käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin,
+mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty
+tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa
+kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota
+ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä.
+Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään
+rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä
+puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen
+iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi
+niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne
+leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä
+itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt
+yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo
+lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun
+hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa
+häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.
+
+Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo
+nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen
+huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.
+
+»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee»,
+murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee
+kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.
+
+Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta
+pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera
+mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin
+hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää
+kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää
+poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.
+
+Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan.
+Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee
+suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan
+on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen
+nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi.
+Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse
+olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä
+herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja
+kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien
+nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen
+taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän
+uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.
+
+»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin,
+kepillään seinään jyskyttäen.
+
+Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen
+luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain
+sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö
+vierähtelee laidasta laitaan.
+
+Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä
+ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja
+punasina kuin rantaharakan koivet.
+
+»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta
+jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua
+miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin
+koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia,
+leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat
+sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa
+kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja
+antaa sitten lapselle.
+
+»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka
+loppusisältöineen sinkoaa permannolle.
+
+»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa
+Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole
+torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä
+hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen
+räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa
+mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa,
+miksei sitte tällainen Nieminen.
+
+Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään
+niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks,
+rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina,
+se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin
+herrassöötingin ikkunoista.
+
+»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.
+
+»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies,
+tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi
+tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako
+ruutua.
+
+Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen
+järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole,
+mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän
+viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei
+itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan
+myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta
+häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona.
+Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on
+hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta
+mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa
+varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee
+kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä
+vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy
+samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee
+ruudut tähän tarpeeseen.
+
+Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä
+kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen,
+mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla.
+Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä
+ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa
+ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain
+pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se
+jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi.
+Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella
+ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on
+pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi
+vaellettava suuhun.
+
+Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule.
+Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen,
+kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja
+tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on
+pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut
+Ailiinsa käsiksi.
+
+Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa
+ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta.
+Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen
+suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa
+tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan
+sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa,
+Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru
+— häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä
+joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se
+on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja
+valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän
+kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee
+sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen
+lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut
+kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat
+työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.
+
+Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua
+tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen
+kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla
+pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala,
+jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain
+apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun
+lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän
+juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän
+sääriä vasten.
+
+Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän
+lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka
+ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä,
+jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt
+palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei
+tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.
+
+Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun
+lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän
+jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset
+ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen
+tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä.
+Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.
+
+»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi
+viedään sairaalaan».
+
+»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä
+sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein
+pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään,
+joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen
+viestejä.
+
+Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä
+saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito.
+Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä
+yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta
+päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää.
+Niemiskä on taasen järkensä valtias.
+
+»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina
+muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»
+
+Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut
+näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän
+ainakaan kysy.
+
+Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa
+sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo
+akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan
+ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran
+eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin,
+sitte ties minne.
+
+»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»
+
+»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta
+perätysten.»
+
+Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:
+
+»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»
+
+»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.
+
+Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen
+läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä
+kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:
+
+»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää:
+»Miksi sinä jäit tänne?»
+
+Vastausta ei kuulu.
+
+»Amalia!»
+
+»No.»
+
+»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun
+kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»
+
+Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen
+sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla,
+niinkuin pyykkärin käsi ainakin.
+
+»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.
+
+Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle.
+Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.
+
+»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne
+hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso
+haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa
+kotia.
+
+Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään
+hän tuumii:
+
+»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä
+myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin
+herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari
+Nieminen.»
+
+
+
+
+
+
+ÄITI
+
+
+»Kuunteletkos sinä Kalle?»
+
+»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä,
+vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun
+tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon
+todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.
+
+Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään
+sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas
+lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.
+
+Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja
+Kalle jatkaa kuuntelemistansa.
+
+Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla,
+ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla
+kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada
+selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan
+hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan
+keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka
+väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu
+kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt
+postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee
+yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa;
+ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain
+häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä
+päällensä laittamassa.
+
+»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa.
+Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»
+
+Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin
+valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut
+antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen
+voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän
+vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin.
+Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.
+
+Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan
+esineeseen hikeä kasvoiltaan.
+
+»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»
+
+Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt
+kesken kaiken.
+
+»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se,
+lapsi», ajattelee äidin sydän.
+
+Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.
+
+»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee»,
+vaikertaa äiti.
+
+Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa
+vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja
+sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen
+lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun
+tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»
+
+Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se
+äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa
+toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta
+todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka
+valetta pistäen, ellei muu auta.
+
+Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän
+näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori
+lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun
+ei tule kouluun.
+
+»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie
+vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi
+jotta sairaana on vattastaan sairaana.»
+
+Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa
+lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu
+perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat,
+riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä.
+Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko
+tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä
+parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä
+hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen
+muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen
+hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen
+hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee
+kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen
+kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia
+ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan
+puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.
+
+Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän
+vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana.
+Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä
+vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä
+ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella
+ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään.
+Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa
+paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä.
+Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää
+vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi,
+josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren
+veisaajalle.
+
+Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat
+kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa
+kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen
+päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen
+silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.
+
+Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli
+tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien
+joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.
+
+»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti,
+sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan.
+Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli
+takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa
+sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa
+toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko,
+mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:
+
+»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»
+
+Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan,
+ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken.
+Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle.
+Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea,
+Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti
+nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt
+tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.
+
+Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan
+lähde kouluun.
+
+»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on,
+hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli
+luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle
+lupasin?»
+
+Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän
+kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»
+
+Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin.
+Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla
+päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja
+palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja
+huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on
+ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta
+nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla
+kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä
+paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän
+kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään
+leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle,
+joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin
+hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla
+tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain
+sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä.
+Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää
+kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.
+
+Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun
+Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa.
+Äidin päässä välähtää ajatus.
+
+»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee
+hän.
+
+Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan
+alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa
+reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana
+ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika
+tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen
+ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.
+
+»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä
+kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan
+pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset
+sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»
+
+Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan
+voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä
+mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset
+ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa
+voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän
+kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee
+rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.
+
+Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella
+aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen
+äitiä ja poikaa kohti:
+
+»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän
+kukakäskiä, saakeli soikoon.»
+
+Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu
+tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä
+aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat
+esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran.
+Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle
+aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen
+kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan.
+Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa.
+Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot
+tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:
+
+»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä
+tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä
+teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi?
+Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen
+nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on
+hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä
+koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti
+nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei
+kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa?
+Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi
+tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen
+nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»
+
+Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa
+hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin
+näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä
+äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään
+kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.
+
+
+
+
+
+
+MESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT
+
+
+Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen
+kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin
+perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi
+tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta
+järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.
+
+Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä
+lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee
+eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja
+liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli
+Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa
+ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla
+että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle
+hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja
+herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä
+mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen
+herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä
+vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli
+hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka
+se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen
+rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta
+se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa
+on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys.
+Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan
+todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan
+malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.
+
+Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun
+mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta
+virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä
+tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken
+veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen
+välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa
+valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden
+askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat,
+tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja.
+Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta
+paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen
+sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin,
+jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen
+kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan
+ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta
+ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita
+tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel.
+Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta,
+joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien
+hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä
+siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut,
+joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä
+yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti,
+ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse
+vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.
+
+Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin
+järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo
+tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän
+kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi,
+juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi
+välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä
+kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä
+useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä
+vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse
+ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska
+mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä
+halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin
+vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän
+ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka
+muutenkin tuota lihallista olemustaan.
+
+Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän
+kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin,
+kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä
+asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon
+ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän
+kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla
+haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti
+näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen
+vaatekappaleen.
+
+Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa
+perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt
+valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin
+ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä
+pitkä loikkaus voimahousuihin.
+
+Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.
+
+Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä
+kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista
+vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei
+edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen
+Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan
+hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä
+sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.
+
+Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei
+semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle
+kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän
+jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset
+tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan,
+tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti,
+kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä
+synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä
+komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.
+
+Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä
+Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs
+se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan
+sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.
+
+Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti
+sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää
+sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun
+sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen
+tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta
+näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen
+saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee,
+niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.
+
+Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä,
+sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi.
+Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä
+se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno
+tiettävästi lopulta johtaa.
+
+Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta
+tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja
+tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli,
+otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:
+
+»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»
+
+Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen
+tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka
+hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole
+ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo
+neljättä kymmentään lähentelevä.
+
+Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä
+painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle
+viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain
+jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole
+ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa
+ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla
+yksinäsi.
+
+Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun
+naisihmisenkö kanssa?
+
+Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian
+tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar,
+uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan
+toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia
+Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla
+kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja
+silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund
+oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota,
+puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle
+selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei
+nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.
+
+Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen.
+Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei
+johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön
+uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen
+yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa
+ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka
+Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen,
+mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä
+ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei
+ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten
+kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä
+silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin
+nuorempana.
+
+Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan
+Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että
+kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun
+jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten
+liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka
+miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa
+kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja
+tupakattoman miehen.
+
+Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen
+rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen.
+Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se
+raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen
+posliinikupin kylki?
+
+Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti
+tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo.
+Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia
+sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä
+tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut.
+Kättä antoi ja onnitteli:
+
+»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko
+(siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista
+puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»
+
+»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.
+
+Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen
+sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.
+
+Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen
+miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta,
+pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta
+ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta
+ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.
+
+Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei
+olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa
+ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun
+pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin
+totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina
+ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan
+asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli
+kourassa mietiskelemään.
+
+Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.
+
+Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren
+entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta
+sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti.
+Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous
+oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet,
+pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin.
+Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein
+öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla
+sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta
+siistiä ja somaa.
+
+Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa
+ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli
+loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi
+olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa
+olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää
+mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn
+vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan
+hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua
+alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.
+
+Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu,
+vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut.
+Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi
+pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata
+pois, kun se oli miltei tarpeeton.
+
+»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.
+
+»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun
+koppini.»
+
+»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»
+
+»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi;
+kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»
+
+»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»
+
+»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä
+minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä
+tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen
+avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa
+hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä
+nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös
+sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa
+tervata? Mitä?»
+
+Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies,
+jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut,
+istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan
+hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:
+
+»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan?
+Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»
+
+»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan
+ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»
+
+»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen
+viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie
+viime aikoina puhdasta tehnyt?»
+
+»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»
+
+»Hm», sanoi Martta vain.
+
+Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli
+hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä
+vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen.
+Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli
+Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.
+
+Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli
+ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon
+kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti,
+näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän
+säikähti pois suunniltaan.
+
+»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.
+
+Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään
+siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä
+putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun,
+katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat
+vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.
+
+Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta
+ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja
+sanoi:
+
+»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä
+sen hänelle takaisin vien.»
+
+Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja
+Gomorran tiellä. Julistipa vielä:
+
+»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»
+
+Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo
+painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä
+ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.
+
+Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa
+toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun
+päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän
+naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin
+Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan
+että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun
+ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin
+sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon
+itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.
+
+Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen
+miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan
+housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon
+aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen
+ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se
+tarkoitti.
+
+Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan
+pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.
+
+Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren
+sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen
+kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet
+nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti
+esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän
+valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran
+tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä
+hetkeänsä.
+
+Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä,
+vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen.
+Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin
+kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan
+on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä
+häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista
+kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota
+tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.
+
+Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää,
+naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa,
+niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan
+ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat
+keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot
+soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään
+loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen
+rakkaus vireillä pysyisi.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77387 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b37efe6
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77387
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77387)