path: root/77381-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77381 ***
language: Finnish




LAULUJA RAKKAUDESTA

Kirj.

Larin-Kyösti





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.






SISÄLLYS:

    YÖKUKKIA.

     1. Mua kevät huumaa.
     2. Sun hellään painan ma rintaa vasten.
     3. Soi huoneista huilut.
     4. Sä olet mun prinsessain.
     5. Nyt tule.
     6. Vaeltavan laulajan laulu.
     7. On päättynyt jo päivän työ.
     8. Sun silmäsi suljen ma suudelmilla.
     9. Hyvää yötä, tyttö kulta.
    10. Yön helmaan haihtui.
    11. Mua ilkkui ikkunat.
    12. Täti juoru.
    13. Kuun kujeita.
    14. Mä teitä ivaan.
    15. Nainen.
    16. Andaala, et oo sinä.
    17. Andaala, Andaala, yön-ystävä mun.
    18. Yön kuningatar-kukka.
    19. Kruunut välkkyi.
    20. Annoin kiiltokoruja.
    21. Mirtsa, musta mieron tyttö.
    22. Yöperhosia.
    23. Sun makuuhuonees.
    24. En laulanut ma sulle.
    25. Ma etsin.
    26. Yöss' sytytän mä joulukynttiläni.
    27. Kätchen.
    28. Kaksi pientä lehteä.
    29. Sinisellä sillalla.
    30. Saaristomuisto.
    31. Mä nään ne ikkunassa.
    32. Pienelle Sappholle.
    33. Tuntemattomalle naiselle.
    34. Vanha laulu.
    35. Mä syrjään yksin istuin.
    36. Puutarhassa armas astuu.
    37. Jo syksy soittaa.
    38. Sun nään minä kunne ma kuljen.
    39. Yks kasvaa onneton omenapuu.
    40. Sun suurten silmäis säteilystä.
    41. Ugrilainen unelma.
    42. Neidon valitus.
    43. Lentotähtiä.
    44. Miks sulle uskoni ja uhrin annan.
    45. Sun näin mä jälkeen monen vuoden.
    46. Muut hilliintyi.
    47. Siin' oli lemmenkukat.
    48. Vieläkö mun täytyy sulle laulaa.
    49. Ethän vain ole, onneton, noita.
    50. Kasvojes turhan tunteen kuvastelun.
    51. Eri teitä.
    52. Miksikä, ystävä?
    53. Erolaulu.
    54. Tuskan tarina.

    VANHA HUVIMAJA.

     1. Pois kesäkaupungista kuljin.
     2. Oi, jumalat, lie suotu.
     3. Nosta uhrimalja.
     4. Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
     5. Kullattu Amor.
     6. Kaupungista kuuletko kumun?
     7. Jumaljuomaa kantaa nainen.
     8. Katso, kalliolla.
     9. Näätkö, armahani, meren.
    10. Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa.
    11. Satusaareen.
    12. Katson korkealta kalliolta.
    13. Miss' olet, meri—?
    14. Ei, ei, minä tahdon päästä.
    15. Kalliolla korkealla.
    16. Katso, ilta himmeeks käy.

    KIRKKAUDEN KUNNAALLA.

     1. Näky.
     2. Kirkkauden kunnaalla I-III.
     3. Vuorimies.
     4. Ma kuljen eräteitä etsien.
     5. Kohden korkeutta.
     6. Ma oon kuin herkkä haapa.
     7. Nyt tulee, tulee kevät.
     8. Kangasvuokko.
     9. Dolce far niente.
    10. Iloitkaa ja laulakaa.
    11. On päivä kirkkain.
    12. Jo lintu näki unta.
    13. Taikaoksa.
    14. Yölamppu se tyynenä tuikki.
    15. Työlampun laulu.
    16. Mik' on maine.
    17. Hilpeä ranta, muuttuva meri.
    18. Mä käyn ja käyn.
    19. Alter ego.
    20. Ainako osani on—?
    21. I. On sielussani kaksi kaikua.
        II. Olkoon sieluni kuin vilvas virta.
    22. Käyn sielussani kovan kurin.
    23. Tule, laulu, minun lohdukseni.
    24. Kummittelija.
    25. Ma toisen minän kanssa juon.
    26. Kuoleman keinu.
    27. Kuolema ja narri.
    28. Totuus ja valhe.
    29. Viimeinen voitto.
    30. Vierryin mailta vierahilta.
    31. Koditon koira.
    32. Katupojan joululaulu.
    33. Elämän kiertokulku.
    34. Tuska.
    35. Lehden lentäessä.
    36. Miksi suren ja miksi kadun.
    37. Syyskeijut, luokaa.
    38. Mun vuoteni vierii.
    39. Yhä yksinäisemmin.
    40. Kun ma synnyin, itkin.
    41. Ma muistan joulun.
    42. Unetar.
    43. Taalalaiskellon kaikuja.
    44. Haltioissa.
    45. Mun lauluni lensi pois.






YÖKUKKIA




1.


    Mua kevät huumaa kuin villi viini,
    kuin päihtyin painan ma silmät kiinni,
    mua huumaa maan mehu, taivaan tuulet,
     maan impein nauravan-heljät huulet.

    Käy hengenhehkuni suusta suuhun,
    kuin mahla tyvestä nuoreen puuhun
    mun elinnesteeni pursuu, pauhaa,
    kun veri vaatii ja tahtoo rauhaa.

    Mua huumaa armaani poven parmaat
    yökukkakumpuiset, aina armaat,
    mua oman voimani valta huumaa,
    kun yö on kiihkeän kummaa, kuumaa.

    Ja sydän, äsken mi mulle aukes,
    yökukka rakkaasti runsas, raukes,
    päin raskain värjyen viereen vaipui,
    kuin toivon täyttymys, kaino kaipuu.

    Kuin ilman aalloilla autuailla
    me uinailemme nyt tuskaa vailla,
    yö veret viileiksi suvannoittaa,
     vain henki hiljaa nyt meissä soittaa.




2.


    Sun hellään painan
     ma rintaa vasten
    kuin Luojan lainan.
    Näin ihmislasten
     on onni suotu,
    on meille luotu
    tää hurman hetki, tää yhteis-yö,
     kun sydän sydäntä vasten lyö.

    Ei Luoja syytä
     sua synnin työstä,
    ei kateen kyytä,
    mi ilkkuu yöstä;
    kun käymme Eedenin tarun teillä,
     niin ilo taivaass' on enkeleillä.

    Näin huulten hurmaa kun juopuin juomme,
     me elon Eedenin uuden luomme,
    jos meill' ei syntiä suurta muuta
    kuin tunteet tuhlaten suomme suuta,
    kun rakkautta on yömme raukee,
     näin kuollen taivaskin meille aukee.




3.


    Soi huoneista huilut ja hetken häät,
    käy kaduilla karnevaali,
    ihojauhoin hohtavat poskipäät,
     käy kiima, kutsu ja vaali.

    Mun vierelläni nyt visertää
    kaks riemujen impeä rinnan,
    yks yöksi mun ystäväkseni jää,
    kun suoritan soljen hinnan.

    Andaala, mi kauniita kukkia myy,
    ja Mirtsa, mi lauluja soittaa,
    ja meidän on syy ja niiden on syy,
    että lemmen ne naamioittaa.

    Mua huumaa maailma menoineen,
    sen narrit ja naamiaiset,
    maan tyttäret joutavat juttuineen
    ja hurmaavan-hullut naiset.

    Katukarnevaalin prinssinä käyn,
    minä tuhlaan, en soittoa säästä,
    ma tanssin ja nään minun aamuni näyn,
    kunnes kruununi putoo päästä.

    Siitä naiseni maljan ma juoda saan,
    kun valtikastani luovun,
    tänä yönä ma unhoitan maineen ja maan,
     kuninkuuteni kunniasta juovun.




4.


    Sä olet mun prinsessain,
     sun nimes Päivänsäde on,
    sä joka kukkaan kevään tuot,
    sä joka silmään ilon luot,
    sä olet tytär auringon,
     sua aina, aina hain.

    Mun äitini usva on,
     oon prinssi Pilvenvarjo vain,
    ma kuljen päällä mustan maan,
    ma vaellan, siks elän vaan,
    oi, huomasitko murhettain,
     sä tytär auringon!

    Et kirkastaa mua voi,
     sä tytär taivaan säteiden,
    on mulle rakas mykkä yö,
    mun kerran taivaan tuli lyö,
    sun avaruuteen Luoja loi,
     ma maassa harhailen.




5.


    Nyt tule niinkuin kevään päivänpaiste
    sieluni kirjokukkain yrttitarhaan,
    ma laulain sulle salaa lahjoitan
     sen kuuman kukan, polttavan ja parhaan!

    Öin päihdyttää sen suruntumma tuoksu,
    ja kodassaan se siemenensä kantaa,
    mi etsii päivän ensi sädettä,
    mi sille kypsän kyllyyden voi antaa.

    Yön, lemmen kuuma kukka on sen nimi,
    sen terälehtiin koske hennon-hiljaa!
    Saat kaikki, kaikki mieronkukkani,
     ei mull' oo enää valon valkoliljaa.




6.

VAELTAVAN LAULAJAN LAULU.


    Käyn ohi akkunan,
     ma katsahdan,
    siell' istuu impi illoin;
    ja peilistään
    mä silmät nään,
     yö, yllätätkö jo milloin!

    Kun pieleen akkunan
     ma koputan,
    jo sydän tunteet tavaa
    kuin aakkostaan,
    kun huuliaan
     hän armaasti mulle avaa.

    Mä nään nyt akkunan
     jo aukeevan
    kuin sydämen, mi aukee,
    ja säihkyvän
    kun näkyy hän,
     on sydän rakkautta raukee.

    Ma kautta akkunan
     nyt kapsahdan,
    oi, impi rakas, salaa —
    on syleilys
    se kysymys,
     johon vastaan ilman valaa.




7.


    On päättynyt jo päivän työ,
     kuu paistaa kammioon,
    nyt meill' on häät, on lemmen yö,
    kuin kuningas ma oon,
    sä riemun ruhtinatar, mun, oi, rakkahani, oi!
     tään yön ma olen kuningas, — soi, kitarani, soi

    En tahdo muistaa maailmaa,
     se tallaa vain ja lyö,
    saan kanssas tuskat unhoittaa,
    nyt mun ja sun on yö,
    sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
     tää yö on mun, tää yö on sun, — soi, kitarani soi

    Käy huume, hehkuu tulitus,
     kuin tulta suonet lyö,
    on lyhyt elon juopumus,
    mut viel' on pitkä yö,
    sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
     on vielä pitkä lemmen-yö, — soi kitarani, soi!




8.


    Sun silmäsi suljen ma suudelmilla,
    sun nukkua sitten suon,
    sun uinutan sävelillä suloisilla,
     sulle lauluni lahjat tuon.

    Sun herätän mä soittoni säveleillä
    kuin pyörteihin vertemme vuon,
    ylin yhtymys, hurman hetki on meillä,
     kun silmäsi auki ma luon.

    Sun häikäisten hukutan ma suudelmiini,
    elon viinitarhaan sun tuon,
    olet vaistojen vaahtova, villi viini,
     minä juon, minä juovun ja juon.




9.


    Hyvää yötä, tyttö kulta,
    vie vain kaunis muisto multa,
    kun näät unta, muista iltaa,
     jolloin lempi solmi siltaa.

    Kuutamolla kuulakkaalla
    kun käyt oudon onnen maalla,
    sydän armaat muistot kerää,
    kaihot kuiskaa, kun se herää.

    Hyvää yötä kerran vielä,
    uuvu unten ruusutiellä,
    kun sa suureen unhoon kuljet,
     muista mua, kun silmäs suljet.




10.


    Yön helmaan haihtui päivän harmaa haamu,
    yön henki hehkuu, saartaa silmäkulmaa,
    en muista, mik' on meille jumalille julmaa,
     oi, ettei koskaan koittais karsas aamu!

    Näin suurta rakkauden runsautta
    ain öinen sävel sammumatta soittais,
    oi, ettei päivä pilkkais lampun laupeutta,
     oi, ettei koskaan kade aamu koittais!




11.


    Mua ilkkui ikkunat
     kuin silmin suurin,
    soi arat askelmat,
    kun yli muurin
    näin alttihin armautes ikiliekkivän loimun
     luo tuskassa toi mun. —

    Sun huonees huokasi,
     yö-unten perhot
    sun luonas leijaili,
    soi vuotees verhot,
    kun rinnoilles raueten rakkauteen minä kuljin,
     sun syliin suljin.

    Ah, sairas sydän lyö,
     pois tuskat tuudin,
    kun kahden katos yö
    kuin unten uudin,
    kun varteni värjyen uupuu ja uppoo uumaan,
     yön huumasta huumaan.

    Mut uupuu unelmat
     kuin valhein väijyin,
    nään päivän ikkunat,
    mi katsein häijyin
    sun ainaisen lempesi haurasta hyvyyttä herjää
     ja kurjina kerjää. —




12.

TÄTI JUORU.


    Täti Juoru, kaikkein hyvä tuttu,
    täti Juoru kiitää niinkuin viima,
    kuihtuneiden huulten ympärillä
     liikkuu vielä myöhän syksyn kiima.

    "Metsäsian" kapakassa eilen,
    mik' on pyhitetty miesten juoda,
    suurten urhoin, sanasankarien
    jotain suurta maljan luona luoda,

    näin ma rakkaan, hyvän, kunnon tädin.
    Vierushuonehesta korttipeli
    leiskui laiskasti. Hän tuli luoksein,
    itsensä hän mulle esitteli.

    Kehui runojani taitavasti,
    selitti ne syin ja juurin jäärin,
    kuivin, puolihurskain kurkku-äänin,
    sihahtavin ässin, aivan väärin.

    »_Har Ni hört om sista natts skandal,
    ack, min vän, just sista natten_...» —
    söi ja sanoi, vilkui viinurihin;
     pöytään koputin ja lausuin: _vatten!_

    Valittelin hälle vilkkahasti,
    etten luota arvostelun hiivaan.
    Kieron katseen loi hän autuaasti,
    laski olalleni käden kiivaan,

    jok' on kynttilöineen salaa käynyt
    nuorten miesten kirjelaatikoissa,
    ahmien vain muiden rakkautta
     laihat, luihut sormet hiukan voissa.

    Juorupeilin takaa on hän illoin
    urkkiellut himmeen lyhdyn valoon
    kahden rakastavan askelia,
    juossut läähätellen talost' taloon:

    »_Har ni hört om sista natts skandal_»
    soipi kaupungissa päivän kuoru.
    Mutta yli kosteen kadun kaiku vastaa,
     öinen kuoru nauraa: juoru, juoru!




13.

KUUN KUJEITA.


    Sa vanha, viekas, kujeileva kuu,
    ma tunnen lemmenkateet, vaikeet vaivas,
    ei koskaan ruostu vanha rakkaus,
     se totuus on niin vanha kuin on taivas.

    Liet sukupuoleton, sen tietää maa,
    sä lemmit Mars'ja päinvastaisesti,
    Mars kyvyttömään kaihoos kyllästyi,
    vuossadat kosintasi kutkaa kesti.

    Mut ylväs Venus ylläs loistelee,
    sä alennuit jo unen urkkijaksi,
    sä katsot salaa neitsytkammioon,
    miss' yöllä yhtyy ihmislasta kaksi.

    Luot tekonaamarin syyspunaisen
    kuin vielä punastuisit vanhaan tapaan,
    yökenkäläinen, valos varastat,
    kuin ikkunasta pyrit taivaannapaan.

    Maan puoleen syrjäkarein katselet,
    luot runon hohtoon järven ulpukalvot,
    sä paljon lupaat, vähän täyttää voit,
    syys salaat, vakoilet ja valvot.

    Sa lemmen lörppä, taivaan täti oot,
    yöseikkailuista juorut kylään kannat,
    yövalvonnasta väität vaalennees,
    kun sarastavi vihdoin taivaanrannat.

    Sä Maalle salaa huokaat haukottain:
    − "Hyv' yötä, nukkumaan jo lähden!"
    − "Liet sairas, kalvas olet?" kysyy Maa.
    Kuin kaino neito vastaat: "Lemmen tähden!"




14.


    Mä teitä ivaan, itserakkaat narrit,
    mi lörpötätte lemmen seikkailuista
    ääressä maljojen ja kerskailette
     kuin sivumennen konnantöistä muista.

    Mä teitä rakastan, te hellät naiset,
    mi sydämeni nuoremmaksi luotte,
    te tuotte kevään kylmään kammiooni,
    yökukkain, ruusuin armaan tuoksun tuotte.

    Te narrit, ette koskaan mitään uhraa,
    suunsoitto olkoon teillä joutotyönä!
    Ritari kiireest' oon ma kantapäähän,
     en kuiskaa, ken mua suosi viime yönä.




15.

NAINEN.


    Oot tutkimaton arvoitus kuin kuolo,
    oot lemmen mittaamaton meri, nainen,
    niin kirjava, niin kuluttava, ahne
     kuin elämä on rikas, monenlainen.

    Elämän lämmön virta, totuus, valhe,
    elämän vietin viemäri ja kurjuus,
    ei sua hurmaa miehen nöyrä nero,
    vain miehen intohimon voiman hurjuus.

    Piileekö sinuss' elon raain voima
    vai kaiken kauneuden kirkkain syvyys,
    oletko puhtauden vilvas lähde,
    oletko itse pahuus vaiko hyvyys?

    Vihaava, petollinen onnetonna,
    onnessa lumottuna, levotonna,
    ihana, kyyneleinen Magdaleena,
     äitinä pyhä, puhdas kuin madonna.




16.


    Andaala, et oo sinä ansarin armas,
    Andaala, sa oot mehu, mahla maan,
    Andaala on kaunis ja kaihossa karmas,
    Andaala on kukkaistyttö vaan
    ja vapaan taiteen kukka,
    Andaala rukka!

    Andaala, sun silmäsi hehkuu kuin hiilet,
    Andaala, kun katsot kummasti noin
    tai kaihoni kaarrat ja pelkoas piilet,
    Andaala, ma pedoksi muuttua voin,
    Andaala, sa hiivit kuin hiipii hukka,
    Andaala rukka!

    Andaala, sa suutelet hulluksi pääni,
    yöt yllättäen sinä järkeni viet,
    sinuss' soi koko hyljätyn helvetin ääni,
    mut ylläs on tähtien taivaiset tiet...
    Andaala, on sielusi tähtikukka,
    Andaala rukka!




17.


    Andaala, Andaala,
    yön-ystävä mun,
    kun
    on yö,
    sulle lyö,
    sulle sydämeni lyö,
    ja hehkut huulen
    ma tahdon maistaa,
    sen lemmeksi luulen,
    kun kuu yli kattojen paistaa,
    kun on yö. —

    Andaala, Andaala,
    kun vuoteelle käyt,
    näyt,
    ihmeet nään,
    idän ihmeet nään,
    sinun sielusi palaa,
    olet julma ja julkee,
    syyn syntisi salaa,
    kun kuu yli kattojen kulkee,
    kun on yö. —




18.


    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden tuoksut vaan,
    käy perhot juopuen juoksuun
    kuin hullun-huumassaan,
    yön yhden tuoksut vaan
     ja sammut siihen tuoksuun.

    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden näin sun vain,
    sun tuoksuus tuutia sain,
    sun huultes huumaa hain,
    oli päivä jo muilla mailla,
     olit tumma ja tuoksua vailla.

    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden yhtyen
    viettini veres viettiin vaihtui,
    uness' henkeni hehkua joit, —
    auki armaat silmäs kun loit,
     mun tunteeni tuoksuna haihtui.




19.


    Kruunut välkkyi, naiset loisti,
    valssi liehui lattialla,
    huumaavainen tahti toisti
    naisten naurun ilkkumalla.

    Kysyi Riemu: "Miksi kurja
    täällä oon kuin muukalainen?"
    Nauroi valssi hullun hurja:
    "Täällä oot kai vuokra vainen!"




20.


    Annoin kiiltokoruja
    ja niiss' on valheen vaara.
    Saithan tulta, armas kulta,
     _cara, mia cara!_

    "Ei oo sulla sielua!"
    Sä katsoit taas niin pitkään.
    Annoin suuta, mitä muuta
    multa pyytäisitkään!




21.


    Mirtsa, musta mieron tyttö,
    yöllä yksin varjos näin mä,
    varjos valhevaltaan vaivuin,
     yösi ystäväksi jäin mä.

    Kumma kiihkos, huulten-huumas,
    hetken-hohtos sieluun syöpyi,
    hiljaisuuden hyminässä
    tuntees tenhoon tuskat yöpyi.

    Silmät mustat kuin sun yösi,
    yösi niinkuin sielus tumma,
    unten unhoon niin mun tuuti
    mustan mieron kaiho kumma.

    Mutta päivä varjot voitti
    vaeltaen valkein siivin,
    kammoksuen kurjuuttasi
     niinkuin varas hämyyn hiivin.




22.

YÖPERHOSIA.


    Yöperhot tanssivat luona lyhtyin,
    ja katu kostea kiiltää,
    yönaiset ystäviin yössä yhtyin
     ne lemmen leikillä viiltää.

    Yöperhon puutui jo lyhtyyn siipi,
    kun etsi tuiketta turhaa,
    yön portto hämystä saliin hiipi
    ja sielut saastaten murhaa. —

    Yön nainen naurunsa syytää yöhön.
    Kuin kiiltokirjavaan satuun
    yön perho pyrkivi valon vyöhön
     ja putoo kuolleena katuun.




23.


    Sun makuuhuonees unenraskaat verhot,
    yökukka alaston, ei peittää voi,
    sun luokses liiti monenlaiset perhot,
     ne heteistäsi hetken hurmaa joi!

    Jo varissut on joka sydänlehti,
    kuin kaste kuivui valhekyyneleet,
    sun kuuma kukkeutes jo syksyyn ehti,
    on perhot untes' yössä uupuneet.

    Niin loppui tyhjänturha lemmen-naljas,
    nyt raihnaan rungon valheverhoon luot,
    kuin ennen ruumiis on nyt sielus paljas,
     vain muistoistas nyt mesimyrkyn juot.




24


    En laulanut ma sulle
    vaikk' aina luulit niin,
    ma toista aina aattelin,
     kun uuvuin unelmiin.

    Ma näin sun turhan mieles,
    sun valhekyynelees,
    kun helyn sulle heitin öin,
    taas silmäs oli sees.

    Sait korun, jota kannat,
    et hengen-helmiäin,
    ma viekkaan veres oikut näin,
    ma tyhjän sielus näin.

    Sun unhoitan kuin muutkin,
    et loista lauluissain,
    kuin muutkin mua muistelet,
     kun — kannat korujain.




25.

MA ETSIN...


    Ma etsin ja etsin mun lempeäin,
    minä onneni oikuissa lemmettä jäin,
    sitä yhtä, yhtä en löytänyt vain,
     kun sieluista sieluni sointua hain.

    Moni uhrasi uskonsa mulle vain,
    sylin sieluuni hetken heilimän sain,
    sitä yhtä, yhtä sointua vaan
    minä etsin kuin armasta ainiaan.

    Monen kauttako yhteen ystävään vie
    aran aavistukseni autio tie,
    sitä yhtä, yhtä mä unelmoin,
     sen tähden ma kuolla ja elää voin.




26.


    Yöss' sytytän mä joulukynttiläni,
    käy sielussani suuri valkeus,
    on koko rikas elo edessäni,
     sen usko, toivo sekä rakkaus.

    Mit' uskoin, oli usko kaikkivoimaan,
    mit' toivoin, täyttyi niinkuin ihmetyö,
    sain seppelpäin ma lemmen laulut soimaan,
    mut ilman rakkautta riutui yö.

    Kuin kirkas kolminaisuus liekit puuntaa
    nyt pyhin entein kolmihaarussaan,
    kuin tieni etsis jotain uutta suuntaa,
    mä yöhön katson, rauhan sieluun saan.

    Ja valo varjon kauas yöhön heittää,
    mä näänkö yksinäisen ystävän,
    oi, Rakkaus miks vielä kasvot peittää,
    en vielä tunne häntä, miss' on hän?

    Soi arat aavistukset, värjyy, väilyy,
    nyt tunnen: joku sydän sytyttää
    ja yöstä suuret silmät silmiin päilyy,
    ja äänen sointu iäks sieluun jää.

    Yöss' yhtyvän nään kahden valosäteen,
    mi riemuun raukenee ja ristiin lyö
    kuin kuulas käsi, joka yhtyy käteen,
     kun loistaa rakkauden suuri yö.




27.

KÄTCHEN.

(Muistelma Reinin rannoilta.)


    Kätchen, tumma tulisilmä,
    lempeempi kuin Lorelei,
    kerran monta vuotta sitten
     sydänrauhan multa vei.

    Vanhan linnan liepehellä
    valmut vuotti poimijaa. —
    Sankt Goarin majatalon
    kukkaa kuka rakastaa?

    Viiniköynnös ikkunalla
    uutimilla unelmoi,
    kun hän valvoi vuoteellansa,
    kuuhun kauas katseen loi.

    Vanha, viisas harmaa mummo
    öin ja päivin vartioi
    niinkuin julma linnanrouva,
    silloin Rein kuin vihaa soi.

    Kuljin alla akkunan ja
    kuulle turhat laulut tein,
    hyvästittä heitin helmen,
    allain lauloi öinen Rein.

    Niinkuin armas unikuva
    heijastui hän haaveissain,
    nyt ma niille hymyilen ja
    hän on kupla, muisto vain.

    Seisahdun ja mietin silloin,
    lasken sormet silmillein,
    muistan kaksi tummaa silmää,
     kuutamossa kiiltää Rein.

                  Hauholla einäk. 1902.




28.


    Kaksi pientä lehteä
    on merenrantapuussa,
    neito nuori koivun alla
     istuu illan suussa.

    Niinkuin kaksi sydäntä
    ne pienet lehdet häilyy,
    värähdellen vastatusten
    vasten päivää päilyy.

    Ei oo nuoren neidon sydän
    kuin se oli ennen,
    purret kulkee muille maille
    tullen sekä mennen.

    Kahden pienen lehden alta
    meren silmä hohtaa. —
    Missä kulkee kullan pursi,
     eikö tule kohta?




29.

SINISELLÄ SILLALLA.


    Hän istuvi illalla
     sinisellä sillalla
    ja katsovi lumpeen lehtiin,
    yön laineet luistavi,
    sen illan hän muistavi,
      kun lemmenliitto tehtiin.

    Yörastas kuunteli
     ens kerran kun suuteli
    ja armaansa syliin hän nukkui. —
    Nyt kylmästi tuulevi,
    hän nousee, hän kuulevi...
     miks kyynel nyt mereen hukkui?

    Hän itkevi illalla
     sinisellä sillalla
    ja aamuun hän itkeä joutaa,
    on venhossa veitonen
    ja vieras neitonen,
     sitä armas nyt soitellen soutaa.




30.

SAARISTOMUISTO.


    Vielä tanssin sävel soi mun korvissani,
    kun ma yöllä kuljen merenrantaa.
    Nuorten kalastajapoikain kengänkolkkeen
     kaiku kalliolta luoksein kantaa.

    Hameet hulmuu, kuuluu luike yöstä
    kutsuen ja kiihoittaen mieltä;
    näen metsän takaa kuun ja tyynnyn,
    joku outo lintu lentää tieltä.

    Äsken unhoitin ma elämäni,
    pyörre-iloon hukkui kaikki kuvat,
    nautin hetken uutta nuoruuttani,
    vaikka hiukseni jo harmaantuvat.

    Kanssa neidon kiidättelin lavaa
    niinkuin merikansan luonnonlapsi,
    rinta rintaa vasten värähdellen,
    hipiääni hiipi immen hapsi.

    Imin nuoruutta ja onnen hurmaa,
    elon runsaan palon pohjattuutta;
    tunsin tuiman tulen suonissani
    lietsovan kuin jotain unta uutta...

    Sydän riemuitsi sen rikkautta,
    sitä aatokseni oudoksuvat.
    Vielä tunnen veren valtavoiman,
    vaikka hiukseni jo harmaantuvat.

    Harmaantukoot vain kuin tummuu tuhka,
    olkoon sydän kirkas, harmaa kuori!
    Syksyn viininlehvä otsallani
     tahdon ikuisesti olla nuori!




31.


    Mä nään ne ikkunassa,
    mun nuoret naapurini,
    yöntumma toisen katse,
     sees toisen, taivaan sini.

    Hän eilen ensin katsoi,
    hän, jok' on öisen tumma,
    ma häntä eilen lemmin,
    mut tänään tuli kumma.

    Näin päivän immen katseen,
    kun katsoin ikkunoihin,
    on hällä hienoin huuli
    kuin luotu suuteloihin.

    Kaks ristiriitaa riehuu
    mun rinnassani silloin,
    ma päivin kaipaan tummaa
     ja valkeata illoin.




32.

PIENELLE SAPPHOLLE.


    Sinä juhannushaaveissa heijaat vaan,
    vieno veitikka, mua sinä veijaat vaan,
    luot katseen kuin onnesi orjaan,
     satukirjaasi kun minä korjaan.

    Sinä ruusuista runojasi rustaat vaan,
    niin kauniit sormesi mustaat vaan,
    sinä pyyhit, tuumit ja tuhraat
    ja liiaksi öljyä uhraat.

    Pois unhota musteet, muodot ja runot,
    kun kaulaani sorjat sormesi punot,
    satukirjani oot, jota tavata saan;
     koska viimeisen lehden ma avata saan?




33.

TUNTEMATTOMALLE NAISELLE.


    Mua, armas, aattelet sa ehkä salaa
    ja hiljaa hyräilet mun laulujain,
    kun kynttiläsi vielä yöllä palaa
     ja etsit säkeistäni sieluain.

    Mä myöskin katson yksin suureen yöhön,
    kun kynttiläni palaa pöydälläin,
    mä väsyneenä päivän taistoon, työhön
    kuin oudon onnen liekin yöstä näin.

    Sun näin mä ehkä kansan vilinässä,
    ain toinen kuva haihtuu, toinen jää,
    mua etsi, sielun sisko, elämässä,
    kun morsiuslamput yössä yhdistää.

    Ma katson ikkunoihin yljän yössä,
    kun sydän suuren surun syitä salaa.
    Tähtien säteet yhtyy valovyössä.
    Mun lemmenliekkini nyt missä palaa?




34.

VANHA LAULU.


    Lintujen laulu ja aurinko armas,
    auer ja lempeä luonto muu,
    niissä mun voimani viihtyy ja versoo
     kuin mahlaa vuotava valkea puu.

    Lehdossa kulkevi neito nuori,
    tuomien tuoksuhun tuudittuu,
    lemmestä hulluina hiistakat laulaa,
    päivässä päilyvi salmensuu.

    Unteni, onneni outo neito,
    etkö jo, lempeä, luokseni tuu,
    kohta kun kuihtuu jo tuomenkukka
     ja mahlaa kun vuotavi valkea puu?




35


    Mä syrjään yksin istuin kahvilassa,
     ei mulla missään katseen kiinnekohtaa,
    ei yhteisyyttä ystäviin, ei naisiin,
    ei siteitä, mi toisen toiseen johtaa,
    ei kaikkein suhdettakaan kaikenlaisiin.
     Ja kaikki oli mulle yhtä samaa,
    vain onnen ostoa ja kauppakamaa,
    mi narrit nostaa inhon innostukseen
     tai vetoo muotiin, valhevelvoitukseen.

    Mut silloin ... kuin ois sähkö käynyt käteen
     ja sieluun ... oudoin vaistoin käänsin pääni,
    näin suurten, tummain silmäin sydänsäteen,
    mua läheni ja etsi outo ääni
     yöherkän-hellä, suruharson hoivaan
    pää peittyi; vaivuin huumaan haltioivaan,
    mua katsoi murhemusta nuori nainen,
    mua kiehtoi katse, liekki palavainen
    kuin itse suuri suru tuskan takaa,
     vait, velvoittava, vapahtavan vakaa.

    Niin katse katseen joi kuin julmin janoin,
     kuin kerjäläinen sitä yhä anoin
    ja yhä sain ja maljan runsautta
    ma oudoksuin, sen rauhaa, rakkautta.
    Hän tuntematon tuhlas tunteen-tultaan
    niin armaan-arkana kuin lymyillen
     yön sateen jälkeen päivä pilven alta,
     kuin kirkkaus, mi kohoo kaikkialta.
 
    Näin kyynelkimmellysten jälkihohdon,
     se vastaan hiljaa huokui hymyillen,
    sain elon sokkeloista jonkun johdon,
     sai kaikki uuden muodon, tarkoituksen,
    mi täytti sisimpäni olemuksen,
    loi esiin jonkun muiston jostain yöstä,
    kun pelastuin, kun olin kuiluun syöstä,
    kun elo ammotti niin autiosti,
     mut joku voima taas mun valoon nosti,
    niin katse mulle antoi taasen tuen
    kuin yli kuilun kantain kirkastuen,
    mua koskettain kuin taivaallinen siipi
    mua vastaan tuntematon henki hiipi,
     vain hänet näin, hän mun, hän yksin,
    niin katsoimme kuin kuumin kysymyksin,
    mi kiersi kumman kaihon alkukohtaa.

    Taas tunsin, outo onni voi mua johtaa
     kuin salaside arvoituksen teitä,
    mi liittää sielujemme jyrkänteitä.
    Mua huumas uusi, outo onnen vaisto,
     sen kadotuksen pelko, turha taisto,
    kuin pakahtuen haltioissa huumeen
    ma tunsin katseessani katseen kuumeen,
     mi paloi mua vastaan täyttä terää.

    Oi, taasko turhaan lemmen henki herää
     ja heittää mun kuin tunteen tunkiolle,
    mun laulunlapsen, luodun auringolle,
    ja onko kaikki valheen virvatulta,
    mi niinkuin ennen riemun riistää multa?
    — Ma nousin, poistuin niinkuin pakolainen,
     mi pelkää mieletönnä onnen määrää,
    mi hulluudessaan aina vaanii väärää.
    Mua katsoi tumma tuntematon nainen
    kuin pettyneenä, oottain puolitiellä;
    sen katseen kaikkialla nään mä vielä,
     nään kaikkein kasvoilla, kun yksin kuljen,
    nään yössä yksin, kun ma silmän suljen,
    se muisto matkan määrän outoon ohjaa,
    sit' etsin niinkuin lapsi päivän pohjaa,
    se katse iäks sielunsoppeen syöpyi
     ja otti asunnon ja sinne yöpyi. —




36.


    Puutarhassa armas astuu,
    kukat tuoksuvat tarhassaan,
    hälle aukeni armaimmat ruusut
     ja ne kimmelsi katseistaan.

    Puutarhassa armas astuu,
    lehvät lemmess' on puhjenneet,
    toisten umpukat unelmoivat,
    toisten varvut on varisseet.

    Puutarhassa armas astuu,
    hän ei tiedä yksinään,
    että kukkien kuningatar on hän,
    jot' ei poiminut yksikään.

    Puutarhassa armas astuu,
    kuin ihanan ihmeen mä näin,
    kuin Eedenin elämäntarhan
    minä ulkopuolelle jäin.

    Puutarhassa armas astuu,
    viel' ei piikit oo pistäneet,
    hän ei tiedä, mit' on toivoton tuska,
     mit' on kurjat kyyneleet!




37.


    Jo syksy soittaa mun elonpuultain,
    sä kevään kullassa kuljet kuultain
       yön lemmenlaihoon
       ja saat mun kaihoon,
    kuin vilvas viini sa huumaat huultain.

    Oi, voisko syksyyni sielus soittaa,
    sun voisko henkeni heilimoittaa,
       sa kukkainkuuni,
       mun elonpuuni
    syysaamun ainiaaksi avaroittaa?




    38.


    Sun nään minä kunne ma kuljen,
    sun nään, kun silmäni suljen,
    jos poiss' olet, jos minä luoksesi jään,
     sua kaikessa etsin ja kaikessa nään.

    Sinun hahmosi kaikessa loistaa,
    sinun ääntäsi äänet toistaa,
    sinä luonani oot, kun yksin käyn,
    uness' uinuvan nään sinun sielusi näyn.

    Sisin sieluni sieluas soittaa,
    sinun henkes mun haltioittaa,
    sun luonteesi loihdussa lauluni soi,
    sinun uskosi uskoni uudeksi loi.

    Sua, ilmestys, itkin ja vuotin,
    päämääräni oot, johon luotin,
    elon haltijatar, joka vihdoin vie
    minut onneen, kun aukeni autuuden tie.

    Sinut nään minä kunne ma kuljen,
    sun nään, iäks silmän kun suljen,
    sun oon, kun on täyttynyt tuska ja työ,
     sun oon, kun viimeinen hetkeni lyö.




39.


    Yks kasvaa onneton omenapuu
    mun tarhassain,
    se yksin tummana tuudittuu,
     se on kuin varjo vain.

    Se ei heelmää kantanut milloinkaan,
    mi loiston lois
    ja kaartais laulunlatvojaan,
    se hiljaa hiutuu pois.

    Ma oon kuin se onneton omenapuu,
    yö sielussain
    vain tuskissani tummentuu,
    ma oon kuin varjo vain.

    Ma lapseton lauluissa kukkia voin,
    en heelmiä saa,
    ma uupuneena unelmoin,
     ja allain murtuu maa.




40.


    Sun suurten silmäis säteilystä
    ma etsin elämäni arvontaa,
    ma etsin sieluillemme selitystä,
     sen arvoitukset mulle aukeaa.

    Kuin säde säihkyväinen auringosta
    sun katsees sieluhuni kangastui,
    mi yksin nousi maasta autiosta,
    maan onnen onttoutta oudoksui.

    Ja kirkastuen koko taivaanpieli
    nyt loisti lohduttain mua murheessain,
    niin seestyi masennettu mieli
    taas levon löytäin, jota turhaan hain.

    Ma elontuskistani hiljaa toinnuin,
    sun sielus sieluun suli soinnuttain
    taas laulun soimaan ihmeellisin soinnuin,
     kun rakkauden runsaan riemun sain.




41.

UGRILAINEN UNELMA.


    Käyt silmin suloisin, kuusirpein soikein,
    liet heimon unta ugri-Uraalin,
    et itsekään sit' taida tietää oikein,
     kun kuljet alku-aikain unelmin.

    Sun poves polttaa uhriliekki salaa,
    mi lumoo lännen poikaa Aarian,
    min sydän sammumatta sulle palaa
    pohjalla tunteen tuskan ankaran.

    Entisyys erillään ne entein pitää
    kuin kohtalo, mi varman turman tuo,
    niin toinen katsoo ikuisesti itää
    ja toinen länteen tumman katseen luo.

    Välill' on voittamaton tulivuori,
    mi eroittaa ne toinen-toisistaan,
    ja kuoloon kumpikin on liian nuori,
     ja elo pakoittaa ne eroomaan.




42.

NEIDON VALITUS.


    Oli mullakin myrttikukka
    niin päivänhieno ja herkkä,
    nyt kuihtuu se astiassa,

    Ma illoin itkin, kun kastoin
    sitä pientä morsiuskukkaa,
    on ystävä yöhön mennyt,
    ei naurata neito-rukkaa.

    Oi, heräiskö keväällä kukka,
    en muistaisi murheita näitä,
    ma otsalla myrtinoksa
     taas tanssisin hyljätyn häitä.




43.

    LENTOTÄHTIÄ.


    Ma katson lentotähtiä,
    mi häipyy avaruuteen,
    en usko enää usvihin,
     vain suureen kaikkisuuteen.

    Jo monta oon ma lempinyt
    ja lemmin ehkä vielä,
    sa yksin kiintotähti liet
    mun elämäni tiellä.

    Muut tähdet ovat sammuneet
    ja uudet usviin sataa,
    käyt onnes kaksoistähden kanssa
    varmaa valon rataa.

    Kuin lentotähti yksin käyn
    yön avaruuden ankeen,
    kun loistan ehkä kirkkaimmin,
     ma loistostani lankeen.




44.


    Miks sulle uskoni ja uhrin annan,
    sua tuskissani tuskin enää lemmin?
    Pois toivon tarhasta sun kuvas kannan,
     ja rinta sykkii silloin rauhaisemmin.

    Sen muistotarhan yli kuolo kulki,
    yön myrsky vakoja sen ketoon kynti,
    pois kuihtui kaikki, minkä syli sulki,
    hyve ja hellyys, sydämetön synti.

    Ma alttarilta nostan uhriliekin
    ja jumalilta yhtä pyydän vainen,
    mun minne elon polku vihdoin viekin:
    miss' on hän, aamunpuhdas armahainen,

    mi tähtiin nostais sen, mi vaipui harhaan,
    yön haaveet hyljätytkin hyvittäisi,
    kuin ilmestys tois tuoksun pyhään tarhaan,
     kuin laulu lohduks luoksein iäks jäisi.

    Ylitse päivä päättyis muiston lehtoon,
    mun sydämeeni lois sen suuren säteen,
    mi sovittaisi elämäni ehtoon
    k uollessa sulkiessain käden käteen.





45.


    Sun näin mä jälkeen monen vuoden,
    en oisi tuntenut sua ensinkään,
    mut silmissäs sen vanhan välkkeen nään
     kuin tuskan tieltä jotain tummaa tuoden.

    Ja toinen piti tätä pientä kättä
    kuin omanansa outo onnessaan,
    nyt rakkautes on muiston raato vaan,
    mä nään, oot ollut yössäs ystävättä.

    Sun hellää ääntäs painajainen painaa,
    kuin uness' ennen mua se lähestyy,
    sun sielus itki... hautaa kaivoi syy.
     Mun rakkautein jo valkea on vainaa.




46.


    Muut hilliintyi.
     Mun vereni vain villiintyi,
    syyshehku hurjemmaks vain kiihtyi.
    Muut viihtyi
     luona valittujen vaimojen
    tai ainaiseen armaiden.
    Mun raju rakkauteni vahvan-vapaa
     ei tyydytystä tapaa.

    Mun tahtoni
    ei suonut vertenvahtoni
    töin tottumuksen lakiin tyytyä,
    en hyytyä
    ma varjoon voinut voimassain,
    ma aina uutta untain hain
    ja tunteitteni tuimaa tulitusta,
    min pohja puuntaa musta.

    Mut itkien
     luo varjo-iltain pitkien
    jäi sieluni ja etsi kotia.
    Niin sotia
     mun täytyi turhaan vuodet näin;
    ma yössäin yksinäiseks jäin,
    kun sovituksen suurta rauhaa vailla
     käy sielu mieron mailla.




47.


    Siin' oli lemmenkukat yöllä puhjenneet,
    miss' istuimme me jälkeen huumauksen,
    yön vilukukkain kastekyyneleet
     loi päivää vasten kumman kimalluksen.

    Sokerikukka välkkyi valkoterttuineen,
    suudelmaa muistuttaen silmiin päilyi,
    mut pieni metsäntähti yksikseen
    kuin ujostellen untas hiljaa häilyi.

    Ja sanajalka vierellämme varoittain,
    kun hyttysetkin äsken hyppi häissä,
    ties salaisuuden, oli vaiti vain
    ja liehtoi viuhkaa hoikkain kortten päissä.

    Sa olit kaikki päivänkukat tärvellyt,
    sa altis, armas, nuori Magdaleena,
    viaton, koskematon nurmi nyt
    on maata myöten nukka nuutuneena.

    Siks läpi lehdon kulki kumma kuiskaus,
    kun iltarastas soimaustaan soitti,
    niin haihtui hetken lemmen lumous,
     ja metsä riemuitsi ja milloin moitti.




48.


    Vieläkö mun täytyy sulle laulaa,
    sielutonta sulouttas soittaa,
    vieläkö sä vaadit suitsutusta,
     vaikka kylmä katsees katkeroittaa!

    Sulle tuhlasin ma turhaa tulta,
    tyhjää tyhmyyttäsi nauroit aina,
    aina katsees kiilsi katinkultaa,
    ah, sa muotiloiston turha laina.

    Kerran painoi mua kaunis kahle,
    kommalla nyt katkon julman jääsi,
    kerran syyttä suureks seppelöitsin
     armaan aasintamman pienen pääsi.




49.


    Ethän vain ole, onneton, noita,
    lemmenjuomia noidat juottaa,
    tunteisiin minä turhaan luotin,
     voinko ma ees sinun silmihis luottaa?

    Arkana, armas, katsot syrjään,
    silmiäs pyyhit, tunnen sen nuotin,
    naisten itkuun en luottanut koskaan,
     mieluimmin naisten nauruhun luotin.




50.


    Kasvojes turhan tunteen kuvastelun
    sa koitat keimaan peittää,
    mun luulet niinkuin lempes lelun
     jo voivas heittää.

    Sun lettis silmukassa tuskin roikun,
    en peilis vuoksi tullut,
    en tyhmän neitseen tyhjän oikun,
    oi, naiset hullut!

    Sun ilvees itsekkyydet loppuun elin,
    ma naurain tartun leiliin,
    nään näytöksesi loppupelin,
     sä tyydyt peiliin.




51.

ERI TEITÄ.


    Sun omistin vain onnen heikon hetken,
     mä ystävyyttäs vaille yksin jäin,
    sä sytyit, sammuit yhteen syleilyyni,
    ma sammutin, se ain' on synkkä syyni.
    Sun sattumalta taasen äsken näin,
     kun kurja kuljin luokse laitakadun,
    ma muistin suvemme, sen suuren sadun,
    nyt häivyit hohtoon häittes riemuretken,
    ma toiseen suuntaan ajoin allapäin,
     sä luokse elon lemmenlähteen raikkaan,
    min luona monta kaihos kukkakortt' on,
    ma hiivin hämäryyden outoon paikkaan
     luo kuivan kalman hetteen, kurjan porton,

                       Oulunkylä 13.7.19.




52.


    Miksikä, ystävä, armahin ystävä,
    läksit sä, läksit sä pois?
    Kanssa sun kaihosi, kanssa sun naurusi
     ilta nyt ihana ois.

    Nuorella nurmella, pensaiden piilossa
    istuimme iloiten,
    rakkaus rinnassa, autuuden aavistus,
    muistatko illan sen?

    Ruoho on runneltu, kuihtunut kukkanen,
    missä me uinuttiin,
    missä me vaivuimme unhojen usvihin,
    syleillen suudelmiin.

    Kuljen ja muistelen lempemme lepoa,
    hiljaa ma hiivin pois;
    kanssasi kuiskaten, vierelläs viihtyen
     ilta nyt ihana ois.




53.

EROLAULU.


    Sinä oot minun mieleni mukaan,
    sinä oot kuin ei oo mulle kukaan,
    mun lauluni leikki, mun haaveeni hohto,
     mun mietteeni mitta ja toivoni johto.

    Mut et tunne mun mieleni pohjaa,
    mua ei oikukas onnetar ohjaa,
    sinä päivään ja riemuhun luotu,
    mulle toinen on kohtalo suotu.

    Sin' et tiedä sun onnesi määrää,
    mä tiedän, mik' eloss' on väärää,
    sulla eessäs on korkea hyvyys,
    mulla takana syntini syvyys.

    Siksi pois sinun luotasi kuljin,
    ties auki ma loin, jonka suljin,
    ja unhoita, mitä mä olen,
    kun yksin ma polkuni polen.

    En tahdo sua suruihin suistaa,
    mua tahdotko joskus muistaa,
    kun sa olit hyvin mieleni mukaan,
     kun sa olit kuin ei oo mulle kukaan.




54.

TUSKAN TARINA.


    Niinkö jo loppui lempemme tarina,
    sammui kuin harmaa, hiipuva arina?

    Minä istun yksin ja sinä mua piilet,
    takkahan jäi vain muiston mustat hiilet.

    Elontulen lopun tuska kalvava on mulla,
    sama suuri tuska on ehkä myöskin sulla.

    Tuskan tulilintu lensi täynnä tummaa uhkaa,
    yltä päivä polttaa, on alla kuumaa tuhkaa.

    Unelmien mailleko lensi lintu kauvas?
    Elon matkamies, joko tuleen taitat sauvas?






VANHA HUVIMAJA




1.


    Pois kesäkaupungista kuljin,
    mä jätin suurten erehdysten elämän,
    taas luonnon niinkuin syliin suljin,
     kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.

    Ja pihlajat ne kukkaisluntaan
    mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan,
    sai sydän nähdä nuorta untaan
    ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.

    Ja _hän_, min kanssa kävin,
    tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain,
    kun mielin ylväin, ylentävin
    yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.

    Ma kuljin meren puistotiellä,
    ja vanhain puiden puittehista pilkottain
    kuin pieni templi piili siellä
    varjossa vaahterain ja suurten sasminain.

    Tuo vanha kahvi-huvimaja
    ajalta menneheltä kertoi muistojaan
    kuin viisas lemmen lohduttaja,
    kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.

    Sen vinot ikkunat kuin horroksissa
    ja katto niinkuin kiinalainen varjostin,
    uksella uinui suuri kissa
    sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.

    Hän, armas, askeleeni johti,
    ma illan himerrystä hiljaa ikävöin,
    kuin kulkein kohtaloa kohti
    ma onnen-osastani salaa arpaa löin.

    Jo hämyttäret huiskaa,
    kun ikkunalla varjot vartioi,
    ja jossain lehtimajan pari kuiskaa,
    mut kaupungista tehtaan torvi soi.

    Ja katon amoriinit
    ne sormi suulla meille leikamoi,
    muratit kiertää välkkyen kuin viinit,
    tapeettein tamburiinit seiniin soi.

    Pois arki-aatos haipuu,
    ma alla amppelin nyt lumoon jään,
    kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu,
     mi eessäin kehrää sielunsähköään.




2.


    Oi, jumalat, lie suotu
    maan päällä mulle alaa aurinkoon,
    viel' ei oo elon malja pohjaan juotu,
     nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.

    Ken luotiin sieluani varten?
    Sit' usein uskoin, kauneutta hain,
    vain suosikkina suurten runotarten
    sain olla, jumalat te julmat ain!

    Nyt sielun-sisimpääni
    taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo,
    mun sydämeeni syttyy syvä ääni,
     ja katse katseesta vain juopuu, juo.




3.


    Nosta uhrimalja,
    naispappeutes minä kuoroin kohotan,
    soikohon nauru ja nuortea nalja,
     illalla auteren armaana ailuvan!

    Käykööt kimalaiset
    kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään,
    ampuvat amoriinit armahaiset
    perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.

    Väistyy templin verhot,
    aukee aavistuksien autuas maa,
    kiitävi pilviin nyt pyhät perhot
    etsien taivahan ikikukkien hunajaa.

    Täyttyy kyllyyden kennot,
    luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät,
    soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot
    lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.

    Elämän hunaja huumaa,
    uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa.
    Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa
     sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.




4.


    Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
    Mirtsan tumman varjon tiellä näin.
    Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta,
    vei mun virvaa päin.

    Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, —
    miksi varjo tieni tummentain
    väsymättä mua väijyy yhä,
    saartaa sieluain?

    Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden
    jotain kylmää huokuu huoneeseen,
    rietas nauru läpi puiston soiden
    syöpyy sydämeen.




5.


    Kullattu Amor, saatko mun kiinni?
    Kullattu jousi on, kullattu viini.

    Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi,
    laiskasti lennät, on kullattu siipi.

    Amor, kun upposi kaihosi kultaan,
    siipesi tahrasit mustahan multaan.

    Mullast' et liitele taivahan tarhaa,
    katuja yöllä nyt henkesi harhaa.

    Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa,
    taidat jo onneton ollakin vainaa.

    Jos olis valkea vielä nyt viini,
    ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.




6.


    Kaupungista kuuletko
    kumun? Synnin syyt se haastaa.
    Ystäväni, luuletko,
     että valhe meiltä riemun raastaa?

    Siellä eksyin etsien...
    Pahuuttansa kadut pauhaa,
    täällä luona metsien
    tunnen tyyntä rauhaa.

    Siivilöiden sätehen
    päivä kiertää päätäs piirtäin.
    Hiljaa tartun kätehen
    sydämelle siirtäin.

    Kammiosta kuuletko
    jyskeen, joka sulle soittaa,
    armas impi, luuletko
     sydämeni voivas voittaa?




7.


    Jumaljuomaa kantaa nainen,
    astuu alla ahtaan majan,
    hiuksi hiljaa hopeainen
     rientää yli riemun rajan.

    Nyt hän katsoo kahvinsakkaa,
    kehrää muistonlankojaan,
    niinkuin katti katsoo takkaa,
    tutkii aamun-aikojaan.

    Kerran kuulti ilmapiiri
    hänen kaunokulmillaan,
    leikki niinkuin kissa, hiiri
    lemmenonnen-oikuillaan.

    Leikki loppui, onni hylkää
    sen, mi kulkee kunniaan. —
    Nyt hän muistaa ehkä ylkää,
    itse on hän muisto vaan.

    Laiva kiitää kaukomerta,
    maihin mies nyt tuijottaa,
    pilvillä vain välkkyy verta,
    silmiin siintää muiston maa.

    Yössä naukuu laivakissa,
    hiipii hiiri hampaissaan,
    herää mies, on muistelmissa
    yötä aina, yötä vaan.

    Mistä valheen välke väikkyi,
    miksi, kumma, katsot noin?
    Kissan silmäin sähkö säikkyi,
     miksi näin ma tarinoin?




8.


    Katso, kalliolla
     näin on hyvä olla,
    yllä taivas, alla meri,
    tuolla henki, täällä veri,
    aina toistaan tavoittaa
     päivää kiertäin pieni maa.

    Yöni tarun kertaan.
     Aina taivas mertaan
    kaipaa yksin iki-yössä,
    väikkyy valon sädevyössä,
    käyttää peilinpintanaan,
     mittaa sielun-suuruuttaan.

    Aina uudistuvaa
     katsoo omaa kuvaa,
    värit, varjot lainaa,
    kuvan poveen painaa,
    hetken kaikki paljastaa,
     purjeet tummuu taivaan taa.

    Näätkö, untenlaivas
     tuolla, missä taivas
    avaruuksiin puuntaa,
    etsii suurta suuntaa
    yli unten ulappain?
     Oonko salakari vain?




9.


    Näätkö, armahani, meren,
    kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään,
    säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin
     tuhansissa tulipisteläikissään!

    Näätkö, armahani, meren,
    kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi,
    niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus,
    povi paisuu, ulapalla unelmoi!

    Näätkö, armahani, meren,
    kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan,
    aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan
    luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!

    Näätkö, armahani, meren,
    kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen
    alas synkkiin syväreihin syöksyen,
    maininkina värjyen ja vavisten.

    Näätkö, armahani, meren,
    kun se iltataivaan tyyneyden saa,
    hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään,
     niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?

    Sellainen, mun armaani, on rakkaus!




10.


    Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa
     ja auringonsäteitä siivilöidä,
    mi metsän kohdusta kajottaa,
    ja ikävöidä
     kuin katuja
    sun puhtaan sielusi suuria satuja
     ja laskea pään
    maan kukkain keskeen lepäämään
     ja kertoa sulle,
    kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle,
    kuinka kaikki suurta
     on auringon alla,
    ja kaikkialla
    maan henki heilimöi,
    luo siemen juurta,
    maa sätehissä säkenöi,
     kun taivas on hohtava,
    mi tiemme on johtava,
    johtava kahta suurta Luojan lasta
    onnehen uskomme unelmasta,
    jota mieltemme mykkyys rajottaa,
     kun katsomme mustahan multaan.

    Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa
     ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan
    kuin uhrina jumalille
    ja taimille tuoksuaville
     ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan
    ain kiertäen kaiken äärettömyyttä,
    näin ikävöiden
     sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —

    Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle.
    Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.




11.


    Satusaareen kanssani kaukaiseen
    käy, armahin, astu venhoon,
    sinut vien kuni virta nyt hiljalleen
     univalmujen tuoksujen tenhoon.

    Siellä kaartaen päivämme päilyköön
    yli lempemme lempeän lehtoon,
    ahon auer autuas häilyköön
    yli uupuvan, uinuvan ehtoon.

    Siell' uinumme onnemme ongelmiin
    häävuoteemme valkean valtaan,
    kun aurinko astuvi laineisiin
    alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.

    Siell' unhoitamme me maailman muun,
    oman maailman luomme me uuden,
    alla lempemme helkkyvän heisipuun
    paratiisimme ihanuuden.

    Niin käymme me korkeita vuoria päin
    häähunnut ja helmet vyöllä,
    kuin autuaat harppuja helkyttäin
    tuhattähtien luomisen yöllä.

    Alas miettivän metsän vihreän taa
    oman onnemme tähtiä väikkyy,
    avaruus ylt’ympäri aaltoaa,
     unipurressa lempemme läikkyy.




12.


    Katson korkealta kalliolta,
     ulappaa kun uit,
    kuinka kuohuissa sä kirkastuit,
    alastonna sait kuin auringolta
    merenneidon muodon,
    luistain luokse luodon
     poves kukkakumpu puhkee,
    uljas oot ja uhkee,
    vaahtoon vahva veto
    käy kuin karkeloihin kuumiin
     riemuitessa ruumiin.

    Mutta musta miehen peto,
     vesihiisi uomaas seuraa
    niinkuin koira pientä peuraa;
    huiskaat mulle,
    huudan sulle,
    kierrät kauas kainoon kaareen,
     soilut saareen,
    peto vihdoin väsyy, vaipuu,
    tahtos alle taipuu.
    Meri telmii
    kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan,
     hiukses helmii,
    kiharoillas päivän kimmel kiiltää,
     uit jo uimarantaan. —
S
    Miksi outo vaisto mua viiltää,
     kun sä käyt mua vastaan,
     työntääkseskö tieltä,
     kiihoittaakses miehuuteni mieltä —
     sikskö synnyin ainoastaan,
    kaikista vain yksi ollakseni?
    Entisyytes nousee eteheni, —
     pedot, jotka uupui uumaas,
    jotka hukutit sa huumaas?
    Ja ma haudon jotain mustan-mykkää,
    syyttäen sua sydän sykkää,
    peto herää minussa,
     osan omaani nään sinussa,
    muiden kanssako sen jakaisin,
    vaadin itseni nyt takaisin;
    merenneidon kalankatsees kiiltää
     ja se viiltää,
    ah, ma soisin,
    että katsoisit nyt mua toisin. —
    Ehtyikö jo elämäni vilkas viini,
     miksi itket, armas amoriini?




13.

MISS' OLET, MERI— −?


    Miss' olet, meri suunnaton ja suuri,
    mi sammuttaisit sielun maailmanpalon,
    nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren
     ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!

    Sammuta tunnontuskan hurja liekki,
    mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen,
    niin että uupuis elon kuluttava kulo
     pois viileen iäisyyden valtamereen!




14.


    Ei, ei, minä tahdon päästä
    nyt voittajaks voimien valtavain,
    iki-jumalat, ettekö säästä,
    te ette ole jäästä,
     multa vaaditte voittoa vain!

    Taas tahtoni taistohon lähden,
    tien aution auki ma laulaen luon,
    minun nuoren onneni tähden
    ja valittuni nähden
     vielä viimeisen voimani voittohon tuon.

    Te katsotte ylhäällä tuolla
    vain kulkumme kunniaa,
    kaiken tappion tuolla puolla
    on kempin kaunista kuolla,
     en varjojen tieltä mä väistyä saa!




15.


    Kalliolla korkealla
     kirkkaan taivaankannen alla
    seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin,
    raikas oli meillä mieli,
    alla lauloi satakieli,
     kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.

    Taivaanrannan punaa kohti
     monen kirkon tornit hohti,
    palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin,
    illan loimu ikkunoista
    heijastui kuin auringoista,
     tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.

    Pilvet kulki niinkuin aaveet,
     minne haihtui illan haaveet?
    Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi.
    Lemmellemme etsin lymyn,
    kasvoillas näin oudon hymyn,
     välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.




16.


    Katso, ilta himmeeks käy,
     soilta soutaa saariin sumu,
    kaupungista haihtuu humu,
    kuolee pois
    kuin se pahaa painajaista ois, —
     ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.

    Päivä tummuu, tervehtää
    niinkuin impi rakastajaa,
    kietoo kultaan muistonmajaa,
    ikkunat
    timantteina tielle tuikkivat,
    valkea vaimo nyt kantavi korkeeta kynttilää.

    Niinkuin sielu yksin jää
    huoneen hämyyn liekki liehuu,
    taivaan tuliroihut riehuu
    sammuen
    yli kirkontornein kattojen,
    hohtaen hetken, kummituksina tehtaat törröttää.

    Katti kehrää uniaan,
    uneen lämmin lehto vaipuu,
    kukkain alla pensaat taipuu,
    lintu luo
    siipeen pään, maa iltakasteen juo,
    kiiltomadot kuin lemmenlyhdyt suitsuvat soihduillaan.

    Katso, katto varjoineen
    nyökkää viittoin viertotieltä,
    haastain jotain kummaa kieltä,
    huokaillen
    mietteissään kuin meitä siunaten,
    raukeaan rauhaan hetken hiutuessa nyt hiljalleen.

    Kaikuu armaan askeleet
     öistä kaupunkia kohti,
    onniko vai oikku johti,
    minne tie
    tummaan tuntemattomuuteen vie,
     koska ma saavutan kaihoni korkeat kajanteet?






KIRKKAUDEN KUNNAALLA


    »Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo»

                       _Leonardo da Vinci_.




1.

NÄKY.


    Ma kuljin kukkulalla unten mailla
    kuin kaiken näkyväisen vaivaa vailla,
    kun katseen kohotin ma huippuun päin,
     ma kolmen kauneuden näyn näin.

    Näin olemattomuuden tuolta puolen
    ne ihanuudet, jotka nään, kun kuolen,
    kuin entis-elollisen edessäin
    ma kalliolla kolme neittä näin.

    Yks istui luona viileen vuorilähteen,
    ja toinen katsoi kauas outoon tähteen,
    mut kolmas tulessansa tanssi vain
    hekumahulluutensa paljastain.

    Näin Itse-ihailun, mi veestä hohti,
    hän elonkulkuani kerran johti,
    ma kerran häntä liiaks rakastain
    tyhjyyden tunnottuuden tuta sain.

    Nyt kolmannessa vielä katse viihtyi,
    sen tanssin taikaan veren voima kiihtyi;
    ma Himon näin, mi mulle tuskan toi
    ja mulle autioiksi aamut loi.

    En nähnyt toista, pois hän hiljaa kääntyi,
    mun sieluni nyt yksin yössä nääntyi,
    mut outo tähti kaukaa kirkastui,
    sen säteilyä sydän oudoksui.

    Nyt oudon tähden yltä taivas hohti,
    kuin auringosta ajoi ratsu kohti,
    niin hengen hepo pilvet piirtäissään
    yön valoon väikkyi siintäin siivillään.

    Siipiä nosti, päätään aurinkoista
    kuin mittaamattomuuden maailmoista,
    niin taivaanrantaa vasten loiston loi,
    ja kaviot ne tähdin kipunoi.

    Kuin kautta ihmeen ja sen ihanuuden
    sain muodon, mielen, silmän, sielun uuden,
    näin Haltion, sen loiston lumoon jäin,
    nyt hengenhurmassain vain hänet näin.

    Hän katsoi unelmainsa unikuvaan
    nyt hengen hepoon yhä kirkastuvaan,
    kuin sfeerein soitto siiven suihke soi,
    mi ihanaisen immen haltioi.

    Soi jotain uutta sielun sokkeloissa,
    soi Hälle häikäistynä haltioissa,
    mi laulun lohdun loi, kun yksin jäin
    ja kuljin vastuksien vuorta päin.

    Uus laulu rakkaudesta Ikuisuuteen
    viritti sieluni nyt voimaan uuteen,
    loi Luoja kanteleen taas kaikumaan,
    min unhoitin jo päällä murheen maan.

    Pois Himo peljästyen rotkoon haipui,
    ja Ihailu vain lähteen varjoon vaipui,
    mut Haltio vain katsoi näkyään,
    kun tähdet tuikki yllä ylvään pään.

    Ma heräsin, yön valot, varjot vaihtui,
    ja taivaan näky hetken hohtain haihtui,
    ma kuulin vielä siiven suhinaa,
     mi kiiti kauas oudon tähden taa.




2.

KIRKKAUDEN KUNNAALLA.


    I.

    Nuor' jumala ma oon, joka kunnasta kulkee,
     käy varjoni taivahan teitä,
    koko maan ihanuudet mun silmäni sulkee,
    ja sen maan säveleitä
     minä soittaen käyn,
    soi maailmojen puu,
    läpi ilmestyksien, ihmeiden näyn
     tie kirkastuu.

    Sua tahdon ma uhmata, vanhuuden varjo,
     sinä ankara, ainainen aave,
    mulle vielä et surmasi seppeltä tarjo;
    ikihehkuva haave
     mulla suonissa soi,
    lumoleimuna lyö,
    viel' on korkeella päiväni kirkas koi,
     on kaukana yö!

    Vielä laulavat mulle lauhkeat tuulet,
     on allani vankkana vuori,
    vielä hohtavat naiseni nauravat huulet,
    minä oon iki-nuori,
     päämääräni luon,
    mua voimani vie,
    elonlähteistä jumalten juomia juon,
     ja auki on tie. —


    II.

    Läks kulkemahan kunnia,
    ja ilon immet leikin löi,
    pään laakerein ne seppelöi,
     mut kylmä, kylmä on kunnia.

    Niin vierelläni vaimon näin,
    hän kuiskas: etsit kunniaa,
    et siitä suurta rauhaa saa,
    sillä kylmä, kylmä on kunnia.

    Ma huusin hälle huoliain:
    oi, vaimo, vastaa, minne viet,
    sä joku murheen muisto liet,
    kuin kalma kylmä on kunnia!

    Ja vaimo vastas värjyen:
    ma oon se rakkaus, min sait,
    mut hylkäsit, kun muuta hait,
    käy kanssas nyt kylmä kunnia!

    Oi, viivy, vaimo, rakkaus,
    nyt vasta, vasta tunnen sun,
    kun kunniakin hylkäs mun,
    sillä kylmä, kylmä on kunnia.

    Hän häipyi hiljaa hämäriin,
    nyt etsin häntä päivin, öin,
    ja surkastunein seppelvöin
      käy kauas kylmä kunnia.


III.

Ikuinen henki korkeudessa, kuule heikko ääneni! Sinä yksin näet
minun ankaran avuttomuuteni. Kokoa minua, kohota minua kohti sinun
korkeita tähtiäsi! Sinun korkeat tähtesi ovat autuaita aavistuksia
sinusta. Sinun väräjävien, välkkyvien tähtiesi tarhassa asuu rauha,
sen syvyydessä asuu voima ja viisaus. Anna minun sairaalle sydämelleni
rauha, hengelleni voima ja sielulleni viileä viisaus! Sinä pyhä,
puhdas, jalo, järkkymätön, suuri tuntematon, anna minulle tahto, anna
minulle tahto itseni yli. Iäti ikuinen! Minun suuressa yössäni minä
kohotan käteni, kohotan käteni ja lyön ne kasvojani vastaan. Istun
ja vapisen vuoteellani, käyn sielussani läpi elämän erämaan ja sen
erehdykset, käyn itseni kanssa julmat jumalienkäräjäni. Minä tuomitsen
itseni ja tekoni, sillä ihmiset eivät voi minua tuomita sinun tahtosi
jälkeen. Ihmiset ovat käyneet minulle vieraiksi, minä itse olen kuin
vieras omassa talossani, jolla ei ole vartijata ja jota salakavalat
kiertävät. En löydä ihmistä, joka minulle ihminen olisi. Kukaan ei
kolkuta ovelleni, enkä minä kolkuta kenenkään ovelle. Minun sieluni on
autio talo, jonka Herran tuli on tuhonnut. —

Katselen, tähtien luoja, sun tähtiäsi, jotka minulle kirkkauden
korkeudesta arvoituksina taivaan kiireellä kimmeltävät. Ne loistavat
kylmään kammiooni, jonka kynnyksellä kurjuus seisoo odottaen onneni
katoamista. Minun sydämeni on surusta raskas ja tuskasta täysi. Mutta
sinä sidot näkymättömät langat sinun sisimmästäsi minun sisimpään
sydämeeni, taivaan tarhasta avaruuden siintäviä siltoja pitkin
harmaaseen maahan, jossa huolissa harhailen. Ja minun sieluni kirkastuu
ja kohoo, minun sydämeni sulaa kuin sävel sinun suureen sävelluomaasi,
jota näkymättömät kädet soittavat. Ikuiset sävelet kiertävät sinua
niinkuin auringot suurta näkymätöntä auringonlämmön lähdettä, joka
kumpuaa ikuisuuden peripohjasta. Minun sieluni särkynyt sävel kohoaa,
kohoaa, ja minä kohoan sen ihanien sointujen suunnattomassa sulossa.

Minä kohotan, yössä minä kohotan vapisevat käsivarteni kohti
alkamatonta avaruutta, loppumatonta laajuutta, alituista arvoitusta.
Korkea olet, ihmeellinen olet, Ikuinen. Korkean, ihmeellisen ilon ja
raukeuden rauhan annat sinä minulle tällä häipyvällä, heleällä hetkellä
tuhansien tähtien tuikkiessa sinua ylistävään yksinäisyyteeni. Kohotan
korkealle käteni, korkealle kohotan käteni, Ikuinen, Ikuinen...!




3.

VUORIMIES.


    Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta,
     miss' elo lyö ja painaa, pauhaa,
    yön selkään sortui räntäsäässä,
    hän etsi sielullensa vuorten rauhaa,
    hän käynyt oli merta, metsiä,
     nimetön, kummallinen etsiä.

    Hän teki turvetuvan itselleen,
     ei missään viihtyä hän voinut,
    ei elämänsä suurta arvoitusta
    hän nuotiolla koskaan tarinoinut,
    hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties,
     miks muistonmaitaan etsi matkamies.

    Niin kiveliön kauhut seuranaan
     hän sielunsokkeloonsa yöksyi,
    kun mittas sitä liiaks luodillaan,
    kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi.
    Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi
     ja salaa taikakatseen rotkoon loi.




4.


    Ma kuljin eräteitä etsien
    elämän riistaa, yöhön tieni taipui
    pois säälimättä oksat taittaen,
     ne valittaen vaivoihinsa vaipui.

    Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan,
    mua tiheikössä seuras synkkä ääni,
    puut piikkikarva-käsivarsillaan
    tien sulki, verille näin piesten pääni.

    Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin
    ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle,
    ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin,
    mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.

    Niin korpi vihaa vonkui yltypäin,
    ja kiduttain se ympäröi mun yöni,
    kyy-oksat vinkui mulle viheltäin,
     mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.




5.

KOHDEN KORKEUTTA.


    Ma kohden tunturin tulta kuljin
    ja ikijäätä,
    ja uhmaellen yön myrskysäätä
    tiet taa ma suljin,
    en käynyt oppain, en yhteisköysin,
    tien itse löysin,
    jäi allein elämän huuto, humu,
    mut yllä vaelsi vuorten sumu.
    En nähnyt kaukaista kirkkautta,
    en järvein, saarien suloutta,
    en lemmen lämmintä lähtökohtaa,
    mi aina auringon luona hohtaa,
    mi oisi aukonut aavat alat
    ja luonnon laukomat suuret salat.
    Kuin allain liepeillä laaksomaan
    myös täällä näin minä erämaan,
    niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn,
    nyt tiesin syyn,
    mi kiihkon nostavi veriin nuoriin
    ja ajaa aatosta ylös vuoriin
    pois alhaisesta, mi siltä näyttää,
    mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää,
    on liian syvällä syiden juuret,
    ja alta nähden on vuoret suuret,
    mut vasten taivasta kääpiöiksi
    ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin
    on yltä nähden, mi päivät öiksi,
    yöt päiviks muutti ja riemuretkin
    tai surusaatoin tiet ristiin rasti
    vain oman Voimansa rajaan asti.

    Mä eksyin etsien päivän teiltä
     ja lankesin, mut en jyrkänteiltä
    ma kuiluun käynyt, sain jalansijan,
    nyt tunsin vaellukseni vanhan vian,
    mi hylkäs elämänlähteen raikkaan
     ja aina kierteli samaan paikkaan.
    Kun uutta hain ja kun astuin väärään,
    päämäärään käyden en päässyt määrään,
     mut ilman oppaita kaukaa muista
    ma löysin jälkeni kuilun suista,
    kun päivä seestyi, näin vaaran vasta,
     kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —

    Saa omat jälkensä kukin muistaa,
     sen oma syy on, ken kuiluun luistaa,
    ken näki vuorilla ikihohdon
    ja Luojan haamun,
    sai elontuskille rautarohdon,
    taas näki koittavan kirkkaan aamun.
     Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa,
    taas vaelluksensa vuoriin alkaa,
    niin polku matalin, ahtain tie
    pois yli korkeimman vuoren vie.
    Ja hengen huippu, mi hohtaa itään,
     sen päällä seisten ei ole mitään,
    se nostaa vaeltajan hengen vaivaan,
    yön taivas kaartaa vain uuden taivaan,
    mut yllä muuttuvain maailmoiden
     käy ylin aurinko auringoiden,
    kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy,
    kun avaruuksien aallot läikkyy,
    kuin jotain uutta
     taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —

                   Viipurin Maaskolassa 21.11.17.




6.


    Ma oon kuin herkkä haapa,
    sen lehdet aina soi.
    Miks varjoon värähdellen
     sen soimaan Luoja loi?

    Kun tulee tumma syksy,
    muut lehdet kellastuu,
    ne putoo mustaan maahan,
    mut nuori haapapuu

    saa raikkaan ruusun hohteen,
    sen lehti talveen jää,
    mi hiljaa haihtuu vasta,
     kun viidat vihertää.

    Kun saapuu suvilinnut
    ja luonto loiston saa,
    taas haapa soi kuin ennen,
     kun nuori taas on maa.




7.


    Nyt tulee, tulee kevät,
    se yli hankein heijastaa,
    kun suuret suvilinnut
    ne hiljaa lähenevät,
     jo siivet suhajaa!

    Ne suurin lauluin lentää,
    kun vapaa meri aaltoaa,
    kun kirsikukka puhkeaa,
    Ah, ihanaa on sentään,
    kuin morsian on maa!

    Oi, Päivänsäde pieni,
    oi, neiti aamun armahin,
    niin kauan ootin teitä,
    loin auki kesätieni
     ja tupaa tuuletin.

    Nyt kertokaatte harvaan,
    viel' onko yhtä hupsu kuu,
    mi kosi äitiänne,
    mut rukkaset sai, arvaan,
     nyt pilviin piiloutuu.

    Siks loi se himmeen ladun
    ja lempiviä urkkii ain
    se illoin ikävissään.
    Tuon talvi-illan sadun
    ma kuulin mummoltain.

    Nyt tulomaljan juotte,
    oi, tuhannesti terve, hei!
    Ei äitinne nyt huomaa,
    siis Suukonkin te suotte,
    kas nyt sen tuuli vei!

    Nyt painan poveen poven,
    nyt laulutupaan tulla voi,
    nyt avaan koko sylin,
    nyt avaan joka oven,
     nyt kanteleeni soi!




8.


    Kangasvuokko, kevään kukka,
    luona kylmän hangen hohtaa,
    kasvaa vaiti varjossansa,
     joskus harhasäteen kohtaa.

    Seutu siintää satuverhoin,
    on kuin huiskais hämyn hunnut,
    verholehdet kukkaa suojaa
    niinkuin keltasirkun unnut.

    Varressa on vanhaa voimaa,
    umput uhmaa jylhää jäätä,
    nostain valoon varjostansa
    lumikukkaa kruunupäätä.

    Niin sun kerran elon tiellä
    löysin piilopolkus päästä,
    suita sain ma kerran voimaa
     nousta suoraks surman jäästä.




9.

_DOLCE FAR NIENTE.


    Mä päivän paistehessa loikoilen
    ja painan autuaana silmät kiinni,
    ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa,
     se huumaa pääni niinkuin univiini.

    En mitään mieti enkä toivokaan,
    on kaikki paratiisin alku-unta,
    mun päivä on, maan yrtit, kukkaset,
    tää kaunis maa ja laaja luomakunta.

    Ma oon kuin latsarooni Napolin,
    kuin mustalainen maantien nuotiolla,
    kuin nuori hindu alla mangopuun
    tai vanhan Indra-templin rauniolla.

    ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa,
    jos käskee keisari tai paavi,
    jos palatsini tuulentupa on
     tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.

    Nyt oon ma laiskureiden kuningas,
    ma käännän käskijöille naurain selän,
    hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät,
     ma unikeko nukun, nautin, elän.




10.


    Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli,
    tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli,
    päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti,
     revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.

    Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi.
    taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi,
    minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla,
    ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.

    Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi
    laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi,
    vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret,
    kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.

    Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon,
    laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon,
    joka neito sulhon sais ja joka poika armaan,
     itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.




11.


    On päivä kirkkain
     ja taivas kuulain,
    soi soitto sirkkain,
    on suhu suulain,
    on lehto lempein, ja vihrein puu
     nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.

    Käy syvemmiksi
     veet, välkkeet viivain,
    ja siksi, siksi
    on kuiske kiivain,
    mi lehtolempemme laulut loi,
     kun riemu runsaimmin rintaan soi.

    Nyt pyrkii pintaan,
     mi maassa viihtyi,
    min kätkit rintaan,
    se kutsuun kiihtyi,
    on ylin yhtymys yksi yö,
     se sokeudella sun lempes lyö.




12.


    Jo lintu näki unta:
    puut puhkesi jo kukkaan.
    Ja silloin tuli lunta,
     niin haihtui haave hukkaan

    Maa loistaa, nurmen nukka
    jo pesäpuuhiin pyytää,
    mut hankeen hukkuu kukka,
    ja linnun huurre hyytää.

    Jääverkon vilu kutoo
    nyt linnun pieneen rintaan,
    se puutuu, puusta putoo
    maan kalmankylmään pintaan.

    Kun kerran kesä koittaa,
    ei lintu laula puullaan,
    sen kumppani vain soittaa,
    öin outo laulu kuullaan:

    "Miks sulle ei soi kevät
    miks näit sä kesän unta,
    miks päivät säteilevät
    ja sitten tulee lunta?

    "Oi, itke, sydänrukka,
    maa autiolta näyttää,
    min lupaa kevään kukka,
     niin harvoin taivas täyttää."

             Oulunkylässä toukok. alussa 1915.




13.

TAIKAOKSA.


    Ma kuljin vihreä virpi käissä
    ja etsin elämän viinamäissä
    maan suonta, kaivaen eeltä esteen,
     mi kätki elämän nuoren nesteen.

    Ma jyrkät polttavat polut polin,
    taas elonjanossa yksin olin,
    ja missä kuljin, näin kuivat lähteet
    ja kyynelkuoppien turhat tähteet.

    Mua taikaoksa vain harhaan johti,
    ei virpi vaipunut maata kohti,
    mi viisauksien kaivon näyttäis
    ja sen, mi maljani mitan täyttäis.

    Kuin outo henki mua tarttui käteen,
    kun sokkosilmillä tunsin säteen,
    vei laulunlaaksoon ja pyhään paikkaan,
    niin löysin elämän lähteen raikkaan.

    Läheltä löysin, min kaukaa kiersin,
    pois vaivan, vastuksen paadet viersin,
    nyt virpi värjyi kuin herkkä jousi,
    veen kullan kirkkaus maasta nousi.

    Ma join ja join, kävi kevätkirret,
    sen heljät hetteet, kun voiman virret
    soi suonten syvyyttä syttyin tähteen,
    mi iäisyyksiinsä liitti lähteen.

    Tein majan tyyntyen päivän työssä,
    nyt virpi kukkia kantoi yössä.
    Oi, missä armaani viipyy vielä,
     mi astuis lempeni lähteen tiellä?




14.


    Yölamppu se tyynenä tuikki
    kuin sillä ei sydäntä ois,
    läpi ikkunan perhonen pyrki
     kuin auringon piirihin pois.

    Yölamppu se tyynenä tuikki,
    sille perhosen soitto soi,
    se kiiti kuin pyrstötähti,
    yli liekin se karkeloi.

    Tulitanssissa perhonen poltti
    oman onnen ja kuoli pois,
    yölamppu se tyynenä tuikki
     kuin sillä ei sydäntä ois.




15.

TYÖLAMPUN LAULU.


    Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa,
    kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö,
    ja hetki henkeni haltioittaa,
     kun yli kattojen kaartaa yö.

    Ja yllä pöytäni monin mutkin
    nyt varjot kummasti karkeloi,
    kun muinaisuutta ma miettein tutkin,
    kuin kaiku kilpien korviin soi.

    Ja on kuin huoneeni huoahtaisi,
    kuin nousis eteeni entisyys
    ja uuden muodon ja soinnun saisi,
    sen yllä yhtyisi iäisyys.

    Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy,
    sen kiista, kammo, sen turhat työt,
    ja heimon haamut ne sieluun piirtyy,
    mi kesti ankarat aikain yöt.

    Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä,
    ne yksin seisoi ja kaatui niin,
    ne kertoo jylhien jättein työstä,
    kun vastaan kansoja taisteltiin.

    Nään koko sukuni suurta unta,
    nään kunniassa ma kuninkaan,
    mut vapaa, vahva on kansakunta,
    on suuret sankarit maineen maan.

    Ne lensi laivoin maan, merten ääriin,
    ne voitti kansat ja kuninkaat,
    ne iski valtoihin valheenvääriin,
    ne laski allensa aamun maat.

    Ne iski keihäänsä idän muuriin,
    ne maahan paalunsa pystyyn loi,
    ne syöksyi sodista sotiin suuriin
    ja mailta vierailta verot toi.

    Ne riensi retkiltä kotirantaan,
    maan kunniaksi ne aarteet toi,
    ne etsi vaimoa, morsiantaan,
    ja runoniekkojen kannel soi.

    Soi yöstä taattojen tumma ääni,
    kuin sotaharput ja hymnit sois,
    työlampun äärestä nostan pääni
     ja katson kaikesta kauas pois.




16.

MIK' ON MAINE?


    Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan
    Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!

    Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties,
    ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!

    On itses voitto voitto voittojen,
    kun oot sa ennen muuta ihminen.

    Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, —
    maan päällä kuin ei sua ollut ois!




17.


    Hilpeä ranta, muuttuva meri,
    kaukana puuntaa sen portinkaari,
    haihtuu haaveen rohkea haaksi,
     siinnossa soutaa satujen saari.

    Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho,
    alkumme aavistus vaipunut vereen,
    oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin,
    hohtaen hetken, haipuen mereen.

    Käy kuin huokaus huuhtoen merta,
    vasten taivasta purje puuntaa,
    poissa on kaikki; — ah, ken arvaa
     untemme haaksien tietä ja suuntaa!




18.


    Mä käyn ja käyn,
    mä nään kuin näyn,
    nään itseni mä käyvän näin,
     en tiedä minnepäin.

    Ma seisahdun.
    Sen muistaissain
    kai sieluani äsken hain,
    ma tiedän vain,
     se oli mun.

    Mun muistoni se oli kai,
    mi jonkun uuden muodon sai,
    nyt haihtui pois
     kuin varjo ois.

    Näin sieluni, mut, oi,
    se minuun katseen loi
    niin hirveän ja mielettömän murheisen
    kuin läpi suruharsojen.
     Ma kuuntelen. —

    Ken? Soittiko
    nyt outo ovellain?
    Mua moittiko,
    ei ovi auennut,
    lie ystävyys jo rauennut;
     kai kuulin harhaan vain.

    Mä käyn ja käyn
     kuin varjo valtaan näyn,
    yön varjo ehkä lien
    niin avuton ja ankee,
    mi lankee
     pois yli elon tien.




19.

ALTER EGO.


    Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni
     soi runossani haltioittain pääni,
    kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä,
    kuin kaukohenget kauneutta haastaa,
     mut velisurmaajana toinen raastaa, —
    niin ilkkuu itselleni toinen minä,
    mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään
     ja aina arvostellen kaiken kieltää.

    Oikukas onnetar niin luonteen laittoi,
     mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi,
    kaks pohjavirtaa alla elon vahdon,
    tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, —
    ne sotii keskenään ja mua vastaan,
     kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan.
    Kai kannan pahan veren perinnöitä,
    kun taistelin ma turhaan pitkin öitä,
    en tasapainoon päässyt, monin mutkin
     ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.

    Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö,
     hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ,
    tekojen tuomari on nöyrä orja,
    kun lankeemuksesta on selkä norja,
    tuo kumma halu, joka tahdon täyttää
     taas maailmalle huonoimmalta näyttää
    ja käydä harhasta vain uuteen harhaan,
    kun juuri nosti päivään puolen parhaan,
    langettaa lause, ivan iskut heittää,
    mut hienot haaveet salaa sieluun peittää
     epäillen muita, nähdä omaa muissa —
    niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa,
    niin pelko joukosta pois itseen johtaa,
     syy kiertää aina samaa alkukohtaa.

    Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan.
     Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan,
    tuo toinen tuntematon mua moitti,
    kun juuri toinen multa vallan voitti
    ja nauraa mulle, työni rikki raastaa,
     tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa,
    kun nousta koitan, kohoon korkealle,
    mua painaa astinlaudaks' armon alle.
     Lie heikko henki, heikon hetken töissä,
    käy jumalvoima laulun luomistöissä,
    mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun,
    kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun,
    ja henki halaa kaikkeutta kummaa,
     mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.

    Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut,
     te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut?
     Ma tahdon taistoin saada selvän teistä,
    herja ja henki, kumpi vahvin meistä,
    himo vai henki, pahe vaiko hyvyys,
    korkea puhtaus vai syntein syvyys?
     Mua alatieto ylätasoon johtaa,
    paremman minuuteni huiput hohtaa
     ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin,
    kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin,
    min koti maasta on, — nään nä'yt uudet,
     auringot ainaiset ja avaruudet,
    mi kiertää Luojan luomissävelinä,
    syvälle syvyyksiin kun pieni minä
    pois katoo, tuntematon tumma toinen
    kuin sielunasuntoni vieras loinen
     ääneti varjon valtakuntaan vaipuu,
    mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu,
    mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa,
    mua joku suuri hyvä henki ohjaa,
    pois siirtyy entisyys ja vastassani
     nään uuden itseni — ja jumalani.




20.


    Ainako osani on
     näin outona olla
    maan päällä
    täällä,
    miss' on ahdasta auringolla,
     tänne tähdet niin kaukaa kiiltää,
    maan vilu viiltää,
    kun on yö
     ja yksin sairas sydän lyö. —

    Ainako armahat
    kuin vuodet vaihtuu
    maan päällä,
    täällä,
    missä haaveemme harmaiksi haihtuu,
    missä lempi ei kiinteeksi kiihdy,
    ei vaeltaja viihdy,
    kun maa
    vain ahdistaa sen astujaa.

    Ainako maailma tää
    on valloista viekkain,
    maan päällä
    täällä
    ovat varjoja sielut runoniekkain.
    Asunnokseen ne tähden saivat,
    miss' on vieraina vaivat.
    Kun loppuu luomistyö,
    joko tullut on viimeinen yö?




    21.


    I.

    On sielussani kaksi kaikua ja pohjaa,
    kaks virtaa vastakkain sen voimaa ohjaa,
    yks kuultaa, pyrkii päivän päilypintaan,
     kun toinen syvään syöksyy rimmen rintaan.

    Yks kevyt on, se kestämättä peittää,
    sen pohja pettää, kun sen myrsky heittää,
    myllertäin nostaa ilmaan pintasakkaa,
    totuuden eessä olemasta lakkaa.

    Se leikkii, lempii, luo ja läikkyy,
    sen vihreen verhon alla toinen väikkyy
    tumma ja tyyni, mik' on ikuisinta
    sieluni sisintä, kun pettää pinta.

    Maan kamaraan sen kerros kasvun kantaa,
    tuskansa taakkaa, etsii rauhan rantaa,
    maan uumenien muuttumaton multa,
    min syvyyksissä sykkii alkutulta.

    Se alleen kätkee elon kirkkaan lähteen,
    min poreet puhkee, etsii tietä tähteen,
    kuin aatokset, mi värjyy, valoon vaihtuu,
    iäisyyskaihoin, Luojan hahmoon haihtuu.

    Niin kaksi voimaa aina asuu rintaa,
    työt turhat peittää kaiken pohjapintaa,
    ken heikkouden, hetken häilyt huomaa,
     ei huomaa suurinta, ei syvää Luojan luomaa. —


    II.

    Olkoon sieluni kuin vilvas virta,
     joka tunturien turvass' uinuu
    korkeen kotkavuoren lähteen luona,
     liejunkeltaisena kiehuu, laaksoon lähtee,
    jyrkännettä hyrskyin hypähdellen
    niinkuin laitumellaan valkokaritsa
     heleänä keväthelluntaina.
    Puhtaaks puroks pulputen se paisukoon,
     joki-uomain uhmaan joutukoon,
    koskena se laulakoon ja kuvastakoon
    kaikki elon taivaan kirjokaaret,
     huutakoon se voimassansa kerran,
    vuoret veljinänsä käyköön maailmaan,
     vastuksensa voittain kamppailkoon!

    Vihreenä kuin smaragdi se saareilkoon
     läpi laajain laihoin, suurten tasankojen,
    puhkoen padot, ali suurten siltain,
    miss' suvikisat, huimat kiihkot kiihtyy,
     ohitse koivukunnaan, lemmenlehtojen
    ja ihmismajain, missä asuu rauha,
    ohitse kirkkojen, min kirkonkellot
     virittää väreilyhyn kirkkaan kalvon,
    lastuja lennättäen uutistöistä,
    kuvastellen myrskyn kaatopuut
    taikka syksyn synkät verikuut
    sekä suurten murhelintuin varjot.
	 Polveilkoon se omaa tietään vaikka väärään,
    kunhan pyrkii suureen loppumäärään,
    hopeana hohtaen ja leventyen
    heijastaen lempeen, tyynen iltataivaan,
     jolla kylmät tähdet tuikkii arvoituksin,
    niin se suvantoihin syventyköön,
    vihdoin hiljaa sulaen se soilukoon
     Ikuisuuden, mittaamattomuuden mereen. —




22.


    Käyn sielussani kovan kurin,
     en haastaa tahdo, mitä surin,
    en tahdo lymyillä,
    vaan avokasvoin käydä kulkuain
    elämä eessä, taakka takanain,
     ma tahdon huolissakin hymyillä.

    Hymyilen elon seikkailuille:
     itselle kova, hyvä muille
    eloni tarkoitus,
    päämäärään taikka kuoloon pystypäin
    edestä elämän vaikk' yksinäin,
     kuumille kiihkoilleni karkoitus!

    Kuin syksypäivä yli puiston
     ja rikkaan suuren suvimuiston
    luon viime säteeni,
    kun kullankirjavana taittuu tie,
    mua, Runotar, sun valtakuntaas vie,
     hymyillen laske kannel käteeni.




    23.


    Tule, laulu, minun lohdukseni,
    olit aina paras ystäväni,
    takanain on elon ehjin ilo,
     tuntematon tuska edessäni.

    Jos et tulisikaan mairemielin,
    joudu jälkeen unettomain öiden
    ihanilla surun sävelillä
    hellin unin pääni ympäröiden.

    Lauhduta ja loihdi lepoon, laulu,
    ihaniksi surun illat soita,
    että nähdä voisin suurta unta,
     joka kirkastaisi kohtaloita!




24.

KUMMITTELIJA.


    Minä kummittelen ja käyn,
     miss' ennen ma outona olin,
    näen muistojen muuttuvan näyn,
    unisokkona siintoiset sillat ma polin,
    näyt nään, jotka uupui jo unholaan,
     mua seuraa ne uusina uudestaan.

    Niin harhaan ja hoiperoin,
    ma outoja ovia hain,
    miss' ystäviin yhtyen join
     ja myrkkyä muistoksi sain. —

    Sanat soivat vielä mun sielussain,
     pitopöydässä tyhjä on tuoli,
    lie ne menneitä muistoja vain,
    moni ystävä kaivattu kuoli,
     moni päätti jo päivänsä työn,
    mut on kuin kiertäisi pöytää
    ne varjoina vaipuvan yön,
     levon voivatko varjot löytää?

    Kuin kummitus minä käyn,
    yön haihtuva hetken haave,
    minne vihdoin se varjoni vie,
    minne päättyy tähtihin tie,
     ken on arvoitukseni aave?

    Minä itsekö itseni näin,
    ken on varjoni vaeltava loinen?
    Yksin itseni seuraan jäin,
     olen itse se sieluton toinen.




25.


    Ma toisen minän kanssa juon
    ja kerskaan kunniastain,
    kuin ihmeitä mä lauluin luon,
     ne viinivaahdoin kastain.

    Ma aatoksissain ailakoin
    ja mielikuvin mässään,
    pois pelaan, tunteet tuhlaan noin
    ma moneen valttiässään.

    Tuo pelaaja ain voiton vie,
    mik' oot sa juomaveikko,
    kun ystävinä yhtyy tie,
    sa lienet pelin peikko!

    Kai väärin kortein leikkiin käyt,
    niin riistät riemut rinnan,
    tuot varjopuolet, nurjat näyt,
    luot tyhjäks pilvilinnan.

    Pois pelaat onnen, taiston työt,
    sa mietit turhan tarkkaan,
    yön kauhuilla sa sielun lyöt,
    kuin kuiluun katson sarkkaan.

    Et päihdy, peikko, milloinkaan,
    vain väitteilleni ilkut,
    kun tilikirjaa laaditaan,
    pois pyyhit puhtaat pilkut.

    Sa naurat vain, sa voiton sait
    ja torjut turhan naljan,
    kuin totuus oot sa viisas vait
     ja kaadat multa maljan.




26.

KUOLEMAN KEINU.


    Kuolema keinussa kiikkuu,
    ulkona ulvoo yö.
    Kuoleman laulu liikkuu,
     soi kuin sirppi lyö.

    Valvon ma yksin yössä,
    varjot ne vartioi,
    kuolo on tarhassa työssä,
    taimeni tallata voi.

    Veihän se haaveeni hautaan,
    ehkä jo voimani vie,
    kolkutti porttini rautaan,
    tummui jo tuskani tie.

    Kuolema kiertää ja kulkee,
    ympäri yltyy yö,
    portin hän hiljaa sulkee,
    vuodeksi kiinni sen lyö.

    Laulu vain luonani liikkuu,
    kalma jo kaukana käy,
    keinu se yksin kiikkuu,
     vaikka ei ketään näy.




27.

KUOLEMA JA NARRI.


    Ja narri itsensä naamioi
    ja kuolinkasvoilla ilkamoi,
    yön kanssa narrien, nuorten naisten
     hän yhtyi naljahan naamiaisten.

    Ja naiset kuoleman maljan joi,
    niin narri juopui ja hoiperoi
    nyt kotiin, nukkuen uupui ukseen
    ja yöllä heräsi koputukseen:

    "Memento mori_!", niin ilkamoi
    nyt kuolo, narri kun kiemuroi;
    "jo kuolinpilkkasi pöhnään haihtui,
     ma olin narris, nyt osat vaihtui.

    Sun tiimalasisi tyhmyys kaas,
    sen täytän, käännän sen pystyyn taas,
    joit tyhjiin, maksaa nyt saat sa naljan
    ja juoda kuoleman kanssa maljan."

    "Oi, majesteetti, oon narri vain,
    kai maljaa maistaen myrkyn sain,
    ma varmaan kuolen, ma kadun, että..."
    "Hahhaa!" — niin kuolo — "nyt maistoit vettä!"

    Pois kalma kulki nyt naurahtain,
    sen uhka oli kai unta vain:
    "_Memento vivere_ tavoin toisin,
     jos sinuun suuttuisin, narri oisin!"




28.

TOTUUS JA VALHE.


    Maankiertäjänä Totuus taivaltaa,
    öin on hän ladoissa ja maassa maannut
    yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan,
     yösijaa ei oo koskaan missään saanut.

    Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa,
    mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan,
    pois veli Totuus yöhön työnnetään,
    ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.

    Mut kerran Totuus otti naamarin
    ja puki naisen koruvaatteet ylleen,
    kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin,
    yönarrit hymys hänen hymyilylleen.

    Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi,
    kun outo vieras puhui seuran kieltä,
    vain puoleks totta puhui piloillaan,
    näin huvitellen koko seuran mieltä.

    Ja Valhe Totuudelle kumarsi
    ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan,
    mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy
    pääkallokatseen näki haudanharmaan.

    Ja kuuli äänen, joka puhui näin:
    "Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa,
    veit perintöni, Totuus perii maan!"
    Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.

    Nyt läpi salin kuului kirkaisu,
    ja sekasorto seuran kisaan heitti,
    on Valhe ruma niinkuin rutto on,
    taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,

    Mut Totuus Valheena pois ajettiin
    ja oli kuin ois tehty jotain taikaa.
    Kun Valheen kasvot joskus paljastuu,
    kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —

    Ja Valhe valkeana ruhtinoi,
    mut Totuus käydä saa kuin musta konna,
    kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan,
    käy Totuus öistä tietään koditonna.




29.

VIIMEINEN VOITTO.


    Don Juan naisten haaveiluissa hohti,
     hän kuherruksen kuninkaana kulki
    ain yhden kautta monta naista kohti,
    niin voittoon vaeltaen syliin sulki
    maan lemmen lietsoen vain onnettuutta,
     etsien uhria ja aina uutta.
    Niin viimein löysi naisen etsimättään,
    mi yli muiden loisti nostain kättään
    kuin manaukseen, vieden miehen mielen
    vallalla viehkeän ja viekkaan kielen,
     kuin luotu viettelijän valtaa varten
    ilmestys oli, kruunu kaunotarten.
    "Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi,
    mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi,
    lyö kaikki muut maan armaat altaan
     ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"

    Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi,
     yön tuska rikollista rintaa raastoi:
    — "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?"
    Ja nainen outo hymy huulillaan
    Don Juanille loihe lausumaan:
    — "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti,
     kuin yhden kautta ensin moniin kuljit,
    sä hyveen, synnin sulot syliin suljit,
    oot monen povella yöt monet maannut,
    et rauhaa, rakkautta sentään saanut,
    ma tulin..." — "Ah", niin kuiskasi Don Juan,
     "sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan,
    nuoruudentunteillein oot sielun soitto,
    veit voimani, oon valtas viime voitto,
    sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin,
     sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin..."

    Ja nainen ilkkui: "olit narri vain,
    et sydänsankarini, _miestä_ hain,
    mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään,
     kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"

    Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?"
    Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain,
     donna Juana, miesten sydänsurma!"




30.


    Vierryin mailta mairehilta,
     vierahilta veräjiltä,
    kukkakummuilta kuleksin,
     kuljin kohti kotiani,
    yössä etsin ystävääni,
    rauhatonta rakkautta,
     tulin tutulle tuvalle,
    päädyin portin pieluksehen,
    eipä kukat kukkinehet,
    valmun varret versonehet;
    pimeässä piileskellen
     nokkonen tulinen taimi,
    liekin lapsi, tuskan tuttu
    se vain kättä käpsähytti,
    se mun tupaan tervehytti,
     se mun sulki nyt sylihin.
    Siit' on sairas sydämeni,
    tuli polttavi povessa,
     istuvi ikuinen tuska
    vieraanani vieretyksin
    asunnossa autiossa,
     pimeässä pirtissäni.




31.

KODITON KOIRA.


    Ma koditon kulkurikoira oon,
    jo rikkinäinen on ääni,
    oli mulla kuin muillakin isäntä,
     nyt löydä en isäntääni.

    Ma raittia juoksen joutessain,
    kun vihellyksen ma kuulen,
    ma vieraalle heilutan häntääni,
    kun isännäksi sen luulen.

    Ma makaan muiden portailla,
    näen unta ma lampaanluista,
    pala armosta joskus viskataan
    tai kiskon sen muiden suista.

    Muut koirat mulle murisee,
    mut ne ryömivät sentään soppiin,
    sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain,
    en oo tottunut kuonokoppiin.

    Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan,
    en iskuja saanut surra,
    ja ennenkuin kimpussa kiljui muut,
    minä ensin ehdin purra. —

    Ma raittia hiivin ja tappelen
    ja haavani ehjäksi nuolen,
    kai kerran vanhana vaappuen
     syysyönä kujaan kuolen.




32.

KATUPOJAN JOULULAULU.


    Eihän nyt oo joulu kuin ennen oli joulu,
    katkera kuin äitipuoli, niin on elon koulu,
    missä alkaa aakkoset, niin loppuu heti satu,
     mulle koti vieras on ja rakas on vain katu.

    Torilla ne rovioihin heittää polttopuita,
    hetkeks vain ne lämmittävät köyhän lapsen luita,
    ikkunoista loistaa kuuset, helyt sekä herkut,
    pöydän päässä rikkaat rehkii, sedät sekä serkut.

    Mulla ei oo sukua, ei täällä eikä tuolla
    eikä joulupuuron päälle lusikkaakaan nuolla,
    kumppanina kirppu vain ma kammon kunnansaunaa
    ja ma koko maailmalle kannan mustaa kaunaa.

    Ohi kirkon kyyryilen, ja vuotaa kenkärääsy,
    siellä sitä veisataan, on sinne vapaa pääsy
    niinkuin ehkä taivaaseen, kun ei oo mitään majaa,
    mutta ehkä sieltäkin mun vahti yöhön ajaa.

    Vilussani vihellän, ja takin tilkat kiiltää,
    portit paukkuu pakkasessa, viha rintaa viiltää,
    paras purra hammasta, ei kolkutella suotta,
     oottakaahan, oottakaahan vielä pari vuotta!




33.

ELÄMÄN KIERTOKULKU.


    Laulu vanha niinkuin taivas:
     koska loppuu kerran vaivas,
    minne kuljet, kuinka kauvan
    tielle työnnät matkasauvan?
    Eespäin, etäämmälle halaat,
     kuljet, samaan paikkaan palaat,
     rauniona kotis löydät
    taikka vieraat pitopöydät,
    tiellä oot, et sovi työhön,
    tulit yöstä, palaat yöhön,
    yöhön vieras valo kiiltää,
     ilo ilkeimmin vain viiltää,
    kylmä muinoin lämmin käsi,
    ymmärrä ei ystäväsi,
    kerrot matkas seikkailuista,
    ei ne kuule, ei ne muista,
     ei sua kukaan pystyyn auta,
    kaukaa häämöittävi hauta,
    vuotees on kuin sairaspaari,
    kauvempana taivaankaari,
    kaukaa etsit katinkultaa,
     löysit kourallisen multaa.
    Niin on menos maailmalla,
    vihasi on vaimenneena,
    armaas uinuu nurmen alla.
     Mit' on kunnia ja maine,
    niin ne jäätyy niinkuin laine,
     mitä on sun työs ja tietos,
    kun ne perii kalman nietos,
    toinen toisen hautaa kaivaa,
     kaivajaakin kaikki vaivaa,
    niin sua elo lyö ja heittää,
    pimeys sun pääsi peittää,
    katso taakses, taita sauvas,
     nyt kun pääsit kerran kauvas.




34.

TUSKA.


    Mun tuskani, mun tuskani, oi, miksi
    sa saavuit ainoaksi saattajaksi
    eloni kaamealle talvitaipaleelle,
     loit sieluun liekin liian polttavaksi!

    Loit levottoman, lepyttömän liekin,
    mi syö ja polttaa voimat vähitellen
    ja koko olemuksen tahtoo tukahuttaa,
    syyntunnon painaa syvään sydämellen.

    Ah, sydän seestyi surusta ja kasvoi,
    nyt täynnä lemmenkateutta, uhkaa
    siell' istuu sielussani hirviö ja väijyy,
    ma tiedän sen, se janoo tunteen tuhkaa.

    Miks jatkan julmaa korpi-vaellusta
    soi kaiken tyhjyys maasta autiosta
    kuin mies mun täytyy lyödä tahdon taikasauvoin
     veet virroiks elonvuoren valtimosta.




35.

LEHDEN LENTÄESSÄ.


    Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan,
    nyt lennät langeten märkään multaan,
    sun siskos ilmoihin irtaantuu,
     ja kohta paljas on emäpuu.

    Sä kestit lämpöä, kestit hallaa,
    nyt sydänsuonias jalat tallaa,
    miks kerran kasvoit ja vihannoit,
    miks auringolta sa valon joit?

    Sä synnyit iloon ja suruun suureen,
    nyt vaivuit emosi jalkain juureen,
    maaks muutut, emoas ruokit näin,
    mi kasvaa kaihoten päivään päin.

    Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui,
    taas kaikki kukkii, mi kerran maatui,
    siin' on sun surmasi sovitus,
     sun elos ylhäinen nousemus.




36.


    Miksi suren ja miksi kadun,
    aina kevät mun juhliin pyys,
    elin loppuun jo nuoruussadun,
     nyt on eessäni elon syys?

    En saa vaipua haaveen öihin,
    ihme-uniin, mi kerran näin;
    nyt on aika jo miehen töihin,
    olen vahvin, kun yksin jäin.

    Sain kai onnea hiukan verran,
    paljon riemua myöskin sain.
    Sadun alku on: oli kerran;
     loppu: elää voi kerran vain.




37.


    Syyskeijut, luokaa
    nyt umpeen hauta kesän kukkaisen,
    maan tuuli, huokaa,
     ja itke, ilta, virtes viimeinen!

    Jo vaikeroikaa,
    te viidat vaipuin viime syleilyyn,
    yön surut, soikaa,
    ken tietää suuren suven surman syyn?

    Ah, poissa, poissa
    on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö,
    siks kanteloissa
    jääkoura kalma synkän soinnun lyö!

    Niin mieli tyytyy... —
    Oi, heikon hetken päivä paistaa vois,
    mut henki hyytyy,
     kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —

                              Oulunkylä 4.11.18.




38.


    Mun vuoteni vierii ja vaipuu
    yön unholaan,
    on ainainen kalvava kaipuu,
     oi, mistä rauhan saan?

    Jo monta muistoa vaihtui
    maan vaivaan pois,
    sulonuoruuden hetket haihtui
    kuin unta vain ne ois.

    Miks yhdy ei ystävyksin
    jo toivon tie,
    en tiedä, miks istun ma yksin
    ja minne päättyy tie?

    Oi kohtalo, voimani varjoot,
    teet tyhjiks työt,
    vain kärsimyskruunun tarjoot
     ja yksinäiset yöt.




39.


    Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö,
    yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö,
    mit' on toivoni tuike ja unteni uhka?
       Tomu ja tuhka!

    Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin
    sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin,
    mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä,
       vai onko se väärä?

    Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin,
    mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin,
    ei alkua, loppua; määrättä matkaa
       mun täytyvi jatkaa. —

    Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön
    yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn,
    tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan
       ja ristini kannan. —




40.


    Kun ma synnyin, itkin katkerasti,
    muiden hymyillessä kyynel kieri,
    kesäpäivä paistoi kirkkahasti,
     riemuin lapsuuteni viikot vieri. —

    Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe,
    nuorna leikkiin lensin hymyhuulin,
    miesnä heikkona ma joskus itkin,
    kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.

    Voitin itkun, tuskan tukahutin,
    hymyilin, vaikk' itki sydän silloin,
    nyt kun miehuuden on keskipäivä,
    yksin vanhuuttain ma mietin illoin.

    En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin;
    kun ma päätin taistot, elontyöni,
    muiden itkiessä hymyhuulin
     nähdä tahtoisin ma viime yöni.




41.

MA MUISTAN JOULUN...


    Ma muistan joulun,
     kun reessä liu'uin
    ja jätin koulun,
    kun helein tiu'uin
    ma ajoin korkeaan kartanoon
     kuin tarulinnaan maan mainioon.

    Ja kynttilöineen
     jo loisti kuusi,
    maatytöt töineen
    ne kyökkiin huusi,
    ja neidit kaunisti kotiaan,
     mut sedät maisteli totiaan.

    Kun tuoksui lakkaa
     ja livekalaa,
    ma tutkin takkaa
    ja katsoin salaa,
    se seiniin satuisen loiston loi,
     ja tuuli nurkassa tarinoi.

    Jo vääntyi lukko
     ja kömpi sisään
    nyt joulu-ukko,
    ma katsoin isään,
    nyt tunsin silmät ja parran, suun
     kun pyörin ympäri joulupuun.

    Ja riemu raikui,
     kun pianiinon
    nyt gluntit kaikui,
    näin taivaan siinnon
    ja tähdet kuurassa ikkunain
     mun lapsenmieltäni kirkastain.

    Kuin yli pääni
     ne kruunuin loisti,
    soi isän ääni,
    kun setä toisti,
    ja sävel hiutui niin hiljakseen
     kuin lumitähtöset hangelleen.

    Ne piirtyi muistiin
     kuin kevein siivin,
    kun vanhaan kuistiin
    ma salaa hiivin,
    kun väentuvasta kolke soi
     ja lapset pahnoilla piehtaroi.

    Niin kirkastuvin
     ma katsein kuljin,
    kuin satukuvin
    taas silmät suljin,
    kun tuhat-öistänsä tarinaa
     nyt kertoi taivaalle talven maa.

    Niin hohti haaveet,
     kuun kultaan haipui,
    näin vuorten aaveet,
    mi varjoon vaipui,
    näin riihen rinteellä peikkoin päät,
     ja jättein kulkeissa jyskyi jäät.

    Ja portaat paukkui,
     yökoirat kyliin
    ne kuulle haukkui,
    kun isän syliin
    ma juoksin salihin säihkyvään
     ja polviin painoin ma pienen pään.

    Nään vielä puiston,
     mi tuuti unta,
    kuin läpi muiston
    nyt sataa lunta,
    sen joulun muistan, en unta saa,
     kun joulukynttilät kimmaltaa.




UNETAR.


    I.

    Tule uni,
     toivottuni,
    silmä uupunut ummista,
    kun
    mun
     sieluni on
    onneton
     tuskista tummista!

    Ohjaa, uni,
    haaveiluni,
    sauva sa satujen vuolema,
    vie
    tie
    portilles pois,
    kun suuttua vois
    siskosi: kuolema!

    Armas uni,
    tule kuni
    onnetar henkeeni hiipien
    luo;
    suo
    unhoittaa
    murheeni maa
    siinnossa siipien!


    II.

    Suurin silmin suljetuin
     aivan kuin
    henki heijastais liitäjää,
    ilmaa itsekseen,
     hiljalleen
    kiitää hän nyt kuista kujaa
    kohden uneksujaa,
     otsalle onnensa hurmaa hän häikäisten hengittää.

    Niin hän leijaa, liitää luo,
     tuskaan tuo
    yrttinsä ylvähän palsamin,
    vaivat voidellen,
     hoidellen,
    aarnimetsiin avartuviin
    kiehtoo kirjokuviin,
     pois yli kauneuden ikikultaisen kaupungin.

    Lempes lehdot nähdä saat,
     ihmemaat;
    ihanuuksien ilmestys
    sielus lumoon lyö;
     sadun yö
    nostaa nukkuvaisen linnan
    rauhoittaen rinnan,
     päälläs kun on pyhän, oudon onnesi kimmellys.

    Heljät henget vainajain
     valoon vain
    saattaa sun aamusi aikoihin,
    autuus-uinailun
     sointuhun,
    kangastustes kuvitelmaan,
    Kaikkeuden helmaan,
     miss' asuu ainaisuus, oman itsesi Ikuisin.

    Herätessäs heijaa pois
     niinkuin sois
    siipien siinto; sun sieluusi jää
    kuulas kuva vaan
     muistonmaan,
    unten utuverho vaipuu,
    kumma kaiken kaipuu
     kauan kuin hyljätty harppu sun hengessäs värähtää.




43.

TAALALAISKELLON KAIKUJA.


    Soi taalainkelloni ja vitkaan lyö,
    niin hiljaa, hiljaa hiipii esiin yö,
    niin ikkunalla istun, katson itään,
     en muista mitään enkä toivo mitään.

    Niin istuin päivät, istuin vuodet kai,
    on sielunsurun suuri sunnuntai,
    soi yksinäistä yksitoikkoisuutta,
    ei taivaan alla mitään unta uutta.

    On niinkuin huone hiljaa huoahtais,
    kuin haudanhiljaisuuden tyhjyys sais,
    yön ympärilläin yhä taajentuissa
    soi sisälläni laulun laajentuissa.

    Soi oudot äänet kummitellen yöt,
    ma muistan hyvät sekä huonot työt,
    mut aika kaikki on jo umpeen luonut,
    on mulle raukeuden rauhan tuonut.

    Mik' yhdistää mua vielä maailmaan?
    Mua kantaa Kaikkeus, ei maine maan,
    ei loisto, turhuus. Sisin sisimpääni
    on veren vaiston alku-aikain ääni.

    Niin aika seisoo minun edessäin,
    sen eessä nään, min taa jo käyvän näin,
    ma oon kuin taalainkello kaukaa maasta,
    mi ventovieraille ei huoltaan haasta.

    Se käy ja käy, se viimein vaivoin lyö.
    niin vaihtuu vuodet, päättyy päivä, yö,
    kuin kello hiljaisuuden hengen saisi,
    kun ei oo ketään, ken sen seisauttaisi.

    Kun käsi käyttäjän on tunteeton
    ja huone hengetön ja mykkä on,
    niin ihmetellen tyhjän äärettyyttä
     se hiljaa seisahtuu, ei tiedä syytä.




44.

HALTIOISSA.


    Sä, siivekäs, siinnosta satuisen yön
    tule loistossa liitäen luo,
    mulle laulussa lohtua tuo,
     kun ma kannelta lyön!

    Sinä siivitä sieluni, sointuihin soi,
    minut henkeni huipuille kanna,
    mulle autuuden aatokset anna,
    että sieluni voimassa vaeltaa voi!

    Yli Kaikkeuden yön, yli kirkkauden kunnaan
    sä sfeerien soittohon vie,
    ma lauluista maksan mun murheeni lunnaan,
     niin tähdissä täyttyy mun tietoni tie!

    Niin nousta mun suo,
     sinä hengetär, haltia,
    sinä valkea valtia,
    kun kirkkautees minä kaihoten käyn,
    kun kirkastuen maan kammosta kohotan pään ja ma nään
      iki-ihanuuden kauneimman, korkeimman sieluni näyn.




45.


    Mun lauluni lensi pois,
     nyt tuntuu kuin tyhjyys sois,
    ois jotain pyhää poissa.
    Mun lauluni Luoja loi,
    sen ääni sielussa soi,
     on lohtua laulajan kanteloissa.

    Mun lauluni maita käy,
     kun ei sen luojaa näy,
    se astuu auringoissa,
    mut kun se oli mun,
    sain sielun sointuhun,
     on lohtua laulajan kanteloissa.

    Laps sieluni, lauluni, oi,
     et luokseni lentää voi,
    käyt kaukaisten korpien koissa,
    mua itket sä yksin öin,
    sua itse ikävöin,
     on lohtua laulajan kanteloissa.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77381 ***