summaryrefslogtreecommitdiff
diff options
context:
space:
mode:
Diffstat
-rw-r--r--.gitattributes3
-rw-r--r--77381-0.txt4094
-rw-r--r--LICENSE.txt11
-rw-r--r--README.md2
4 files changed, 4110 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77381-0.txt b/77381-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..2498047
--- /dev/null
+++ b/77381-0.txt
@@ -0,0 +1,4094 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77381 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+LAULUJA RAKKAUDESTA
+
+Kirj.
+
+Larin-Kyösti
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ YÖKUKKIA.
+
+ 1. Mua kevät huumaa.
+ 2. Sun hellään painan ma rintaa vasten.
+ 3. Soi huoneista huilut.
+ 4. Sä olet mun prinsessain.
+ 5. Nyt tule.
+ 6. Vaeltavan laulajan laulu.
+ 7. On päättynyt jo päivän työ.
+ 8. Sun silmäsi suljen ma suudelmilla.
+ 9. Hyvää yötä, tyttö kulta.
+ 10. Yön helmaan haihtui.
+ 11. Mua ilkkui ikkunat.
+ 12. Täti juoru.
+ 13. Kuun kujeita.
+ 14. Mä teitä ivaan.
+ 15. Nainen.
+ 16. Andaala, et oo sinä.
+ 17. Andaala, Andaala, yön-ystävä mun.
+ 18. Yön kuningatar-kukka.
+ 19. Kruunut välkkyi.
+ 20. Annoin kiiltokoruja.
+ 21. Mirtsa, musta mieron tyttö.
+ 22. Yöperhosia.
+ 23. Sun makuuhuonees.
+ 24. En laulanut ma sulle.
+ 25. Ma etsin.
+ 26. Yöss' sytytän mä joulukynttiläni.
+ 27. Kätchen.
+ 28. Kaksi pientä lehteä.
+ 29. Sinisellä sillalla.
+ 30. Saaristomuisto.
+ 31. Mä nään ne ikkunassa.
+ 32. Pienelle Sappholle.
+ 33. Tuntemattomalle naiselle.
+ 34. Vanha laulu.
+ 35. Mä syrjään yksin istuin.
+ 36. Puutarhassa armas astuu.
+ 37. Jo syksy soittaa.
+ 38. Sun nään minä kunne ma kuljen.
+ 39. Yks kasvaa onneton omenapuu.
+ 40. Sun suurten silmäis säteilystä.
+ 41. Ugrilainen unelma.
+ 42. Neidon valitus.
+ 43. Lentotähtiä.
+ 44. Miks sulle uskoni ja uhrin annan.
+ 45. Sun näin mä jälkeen monen vuoden.
+ 46. Muut hilliintyi.
+ 47. Siin' oli lemmenkukat.
+ 48. Vieläkö mun täytyy sulle laulaa.
+ 49. Ethän vain ole, onneton, noita.
+ 50. Kasvojes turhan tunteen kuvastelun.
+ 51. Eri teitä.
+ 52. Miksikä, ystävä?
+ 53. Erolaulu.
+ 54. Tuskan tarina.
+
+ VANHA HUVIMAJA.
+
+ 1. Pois kesäkaupungista kuljin.
+ 2. Oi, jumalat, lie suotu.
+ 3. Nosta uhrimalja.
+ 4. Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
+ 5. Kullattu Amor.
+ 6. Kaupungista kuuletko kumun?
+ 7. Jumaljuomaa kantaa nainen.
+ 8. Katso, kalliolla.
+ 9. Näätkö, armahani, meren.
+ 10. Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa.
+ 11. Satusaareen.
+ 12. Katson korkealta kalliolta.
+ 13. Miss' olet, meri—?
+ 14. Ei, ei, minä tahdon päästä.
+ 15. Kalliolla korkealla.
+ 16. Katso, ilta himmeeks käy.
+
+ KIRKKAUDEN KUNNAALLA.
+
+ 1. Näky.
+ 2. Kirkkauden kunnaalla I-III.
+ 3. Vuorimies.
+ 4. Ma kuljen eräteitä etsien.
+ 5. Kohden korkeutta.
+ 6. Ma oon kuin herkkä haapa.
+ 7. Nyt tulee, tulee kevät.
+ 8. Kangasvuokko.
+ 9. Dolce far niente.
+ 10. Iloitkaa ja laulakaa.
+ 11. On päivä kirkkain.
+ 12. Jo lintu näki unta.
+ 13. Taikaoksa.
+ 14. Yölamppu se tyynenä tuikki.
+ 15. Työlampun laulu.
+ 16. Mik' on maine.
+ 17. Hilpeä ranta, muuttuva meri.
+ 18. Mä käyn ja käyn.
+ 19. Alter ego.
+ 20. Ainako osani on—?
+ 21. I. On sielussani kaksi kaikua.
+ II. Olkoon sieluni kuin vilvas virta.
+ 22. Käyn sielussani kovan kurin.
+ 23. Tule, laulu, minun lohdukseni.
+ 24. Kummittelija.
+ 25. Ma toisen minän kanssa juon.
+ 26. Kuoleman keinu.
+ 27. Kuolema ja narri.
+ 28. Totuus ja valhe.
+ 29. Viimeinen voitto.
+ 30. Vierryin mailta vierahilta.
+ 31. Koditon koira.
+ 32. Katupojan joululaulu.
+ 33. Elämän kiertokulku.
+ 34. Tuska.
+ 35. Lehden lentäessä.
+ 36. Miksi suren ja miksi kadun.
+ 37. Syyskeijut, luokaa.
+ 38. Mun vuoteni vierii.
+ 39. Yhä yksinäisemmin.
+ 40. Kun ma synnyin, itkin.
+ 41. Ma muistan joulun.
+ 42. Unetar.
+ 43. Taalalaiskellon kaikuja.
+ 44. Haltioissa.
+ 45. Mun lauluni lensi pois.
+
+
+
+
+
+
+YÖKUKKIA
+
+
+
+
+1.
+
+
+ Mua kevät huumaa kuin villi viini,
+ kuin päihtyin painan ma silmät kiinni,
+ mua huumaa maan mehu, taivaan tuulet,
+ maan impein nauravan-heljät huulet.
+
+ Käy hengenhehkuni suusta suuhun,
+ kuin mahla tyvestä nuoreen puuhun
+ mun elinnesteeni pursuu, pauhaa,
+ kun veri vaatii ja tahtoo rauhaa.
+
+ Mua huumaa armaani poven parmaat
+ yökukkakumpuiset, aina armaat,
+ mua oman voimani valta huumaa,
+ kun yö on kiihkeän kummaa, kuumaa.
+
+ Ja sydän, äsken mi mulle aukes,
+ yökukka rakkaasti runsas, raukes,
+ päin raskain värjyen viereen vaipui,
+ kuin toivon täyttymys, kaino kaipuu.
+
+ Kuin ilman aalloilla autuailla
+ me uinailemme nyt tuskaa vailla,
+ yö veret viileiksi suvannoittaa,
+ vain henki hiljaa nyt meissä soittaa.
+
+
+
+
+2.
+
+
+ Sun hellään painan
+ ma rintaa vasten
+ kuin Luojan lainan.
+ Näin ihmislasten
+ on onni suotu,
+ on meille luotu
+ tää hurman hetki, tää yhteis-yö,
+ kun sydän sydäntä vasten lyö.
+
+ Ei Luoja syytä
+ sua synnin työstä,
+ ei kateen kyytä,
+ mi ilkkuu yöstä;
+ kun käymme Eedenin tarun teillä,
+ niin ilo taivaass' on enkeleillä.
+
+ Näin huulten hurmaa kun juopuin juomme,
+ me elon Eedenin uuden luomme,
+ jos meill' ei syntiä suurta muuta
+ kuin tunteet tuhlaten suomme suuta,
+ kun rakkautta on yömme raukee,
+ näin kuollen taivaskin meille aukee.
+
+
+
+
+3.
+
+
+ Soi huoneista huilut ja hetken häät,
+ käy kaduilla karnevaali,
+ ihojauhoin hohtavat poskipäät,
+ käy kiima, kutsu ja vaali.
+
+ Mun vierelläni nyt visertää
+ kaks riemujen impeä rinnan,
+ yks yöksi mun ystäväkseni jää,
+ kun suoritan soljen hinnan.
+
+ Andaala, mi kauniita kukkia myy,
+ ja Mirtsa, mi lauluja soittaa,
+ ja meidän on syy ja niiden on syy,
+ että lemmen ne naamioittaa.
+
+ Mua huumaa maailma menoineen,
+ sen narrit ja naamiaiset,
+ maan tyttäret joutavat juttuineen
+ ja hurmaavan-hullut naiset.
+
+ Katukarnevaalin prinssinä käyn,
+ minä tuhlaan, en soittoa säästä,
+ ma tanssin ja nään minun aamuni näyn,
+ kunnes kruununi putoo päästä.
+
+ Siitä naiseni maljan ma juoda saan,
+ kun valtikastani luovun,
+ tänä yönä ma unhoitan maineen ja maan,
+ kuninkuuteni kunniasta juovun.
+
+
+
+
+4.
+
+
+ Sä olet mun prinsessain,
+ sun nimes Päivänsäde on,
+ sä joka kukkaan kevään tuot,
+ sä joka silmään ilon luot,
+ sä olet tytär auringon,
+ sua aina, aina hain.
+
+ Mun äitini usva on,
+ oon prinssi Pilvenvarjo vain,
+ ma kuljen päällä mustan maan,
+ ma vaellan, siks elän vaan,
+ oi, huomasitko murhettain,
+ sä tytär auringon!
+
+ Et kirkastaa mua voi,
+ sä tytär taivaan säteiden,
+ on mulle rakas mykkä yö,
+ mun kerran taivaan tuli lyö,
+ sun avaruuteen Luoja loi,
+ ma maassa harhailen.
+
+
+
+
+5.
+
+
+ Nyt tule niinkuin kevään päivänpaiste
+ sieluni kirjokukkain yrttitarhaan,
+ ma laulain sulle salaa lahjoitan
+ sen kuuman kukan, polttavan ja parhaan!
+
+ Öin päihdyttää sen suruntumma tuoksu,
+ ja kodassaan se siemenensä kantaa,
+ mi etsii päivän ensi sädettä,
+ mi sille kypsän kyllyyden voi antaa.
+
+ Yön, lemmen kuuma kukka on sen nimi,
+ sen terälehtiin koske hennon-hiljaa!
+ Saat kaikki, kaikki mieronkukkani,
+ ei mull' oo enää valon valkoliljaa.
+
+
+
+
+6.
+
+VAELTAVAN LAULAJAN LAULU.
+
+
+ Käyn ohi akkunan,
+ ma katsahdan,
+ siell' istuu impi illoin;
+ ja peilistään
+ mä silmät nään,
+ yö, yllätätkö jo milloin!
+
+ Kun pieleen akkunan
+ ma koputan,
+ jo sydän tunteet tavaa
+ kuin aakkostaan,
+ kun huuliaan
+ hän armaasti mulle avaa.
+
+ Mä nään nyt akkunan
+ jo aukeevan
+ kuin sydämen, mi aukee,
+ ja säihkyvän
+ kun näkyy hän,
+ on sydän rakkautta raukee.
+
+ Ma kautta akkunan
+ nyt kapsahdan,
+ oi, impi rakas, salaa —
+ on syleilys
+ se kysymys,
+ johon vastaan ilman valaa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+ On päättynyt jo päivän työ,
+ kuu paistaa kammioon,
+ nyt meill' on häät, on lemmen yö,
+ kuin kuningas ma oon,
+ sä riemun ruhtinatar, mun, oi, rakkahani, oi!
+ tään yön ma olen kuningas, — soi, kitarani, soi
+
+ En tahdo muistaa maailmaa,
+ se tallaa vain ja lyö,
+ saan kanssas tuskat unhoittaa,
+ nyt mun ja sun on yö,
+ sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
+ tää yö on mun, tää yö on sun, — soi, kitarani soi
+
+ Käy huume, hehkuu tulitus,
+ kuin tulta suonet lyö,
+ on lyhyt elon juopumus,
+ mut viel' on pitkä yö,
+ sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
+ on vielä pitkä lemmen-yö, — soi kitarani, soi!
+
+
+
+
+8.
+
+
+ Sun silmäsi suljen ma suudelmilla,
+ sun nukkua sitten suon,
+ sun uinutan sävelillä suloisilla,
+ sulle lauluni lahjat tuon.
+
+ Sun herätän mä soittoni säveleillä
+ kuin pyörteihin vertemme vuon,
+ ylin yhtymys, hurman hetki on meillä,
+ kun silmäsi auki ma luon.
+
+ Sun häikäisten hukutan ma suudelmiini,
+ elon viinitarhaan sun tuon,
+ olet vaistojen vaahtova, villi viini,
+ minä juon, minä juovun ja juon.
+
+
+
+
+9.
+
+
+ Hyvää yötä, tyttö kulta,
+ vie vain kaunis muisto multa,
+ kun näät unta, muista iltaa,
+ jolloin lempi solmi siltaa.
+
+ Kuutamolla kuulakkaalla
+ kun käyt oudon onnen maalla,
+ sydän armaat muistot kerää,
+ kaihot kuiskaa, kun se herää.
+
+ Hyvää yötä kerran vielä,
+ uuvu unten ruusutiellä,
+ kun sa suureen unhoon kuljet,
+ muista mua, kun silmäs suljet.
+
+
+
+
+10.
+
+
+ Yön helmaan haihtui päivän harmaa haamu,
+ yön henki hehkuu, saartaa silmäkulmaa,
+ en muista, mik' on meille jumalille julmaa,
+ oi, ettei koskaan koittais karsas aamu!
+
+ Näin suurta rakkauden runsautta
+ ain öinen sävel sammumatta soittais,
+ oi, ettei päivä pilkkais lampun laupeutta,
+ oi, ettei koskaan kade aamu koittais!
+
+
+
+
+11.
+
+
+ Mua ilkkui ikkunat
+ kuin silmin suurin,
+ soi arat askelmat,
+ kun yli muurin
+ näin alttihin armautes ikiliekkivän loimun
+ luo tuskassa toi mun. —
+
+ Sun huonees huokasi,
+ yö-unten perhot
+ sun luonas leijaili,
+ soi vuotees verhot,
+ kun rinnoilles raueten rakkauteen minä kuljin,
+ sun syliin suljin.
+
+ Ah, sairas sydän lyö,
+ pois tuskat tuudin,
+ kun kahden katos yö
+ kuin unten uudin,
+ kun varteni värjyen uupuu ja uppoo uumaan,
+ yön huumasta huumaan.
+
+ Mut uupuu unelmat
+ kuin valhein väijyin,
+ nään päivän ikkunat,
+ mi katsein häijyin
+ sun ainaisen lempesi haurasta hyvyyttä herjää
+ ja kurjina kerjää. —
+
+
+
+
+12.
+
+TÄTI JUORU.
+
+
+ Täti Juoru, kaikkein hyvä tuttu,
+ täti Juoru kiitää niinkuin viima,
+ kuihtuneiden huulten ympärillä
+ liikkuu vielä myöhän syksyn kiima.
+
+ "Metsäsian" kapakassa eilen,
+ mik' on pyhitetty miesten juoda,
+ suurten urhoin, sanasankarien
+ jotain suurta maljan luona luoda,
+
+ näin ma rakkaan, hyvän, kunnon tädin.
+ Vierushuonehesta korttipeli
+ leiskui laiskasti. Hän tuli luoksein,
+ itsensä hän mulle esitteli.
+
+ Kehui runojani taitavasti,
+ selitti ne syin ja juurin jäärin,
+ kuivin, puolihurskain kurkku-äänin,
+ sihahtavin ässin, aivan väärin.
+
+ »_Har Ni hört om sista natts skandal,
+ ack, min vän, just sista natten_...» —
+ söi ja sanoi, vilkui viinurihin;
+ pöytään koputin ja lausuin: _vatten!_
+
+ Valittelin hälle vilkkahasti,
+ etten luota arvostelun hiivaan.
+ Kieron katseen loi hän autuaasti,
+ laski olalleni käden kiivaan,
+
+ jok' on kynttilöineen salaa käynyt
+ nuorten miesten kirjelaatikoissa,
+ ahmien vain muiden rakkautta
+ laihat, luihut sormet hiukan voissa.
+
+ Juorupeilin takaa on hän illoin
+ urkkiellut himmeen lyhdyn valoon
+ kahden rakastavan askelia,
+ juossut läähätellen talost' taloon:
+
+ »_Har ni hört om sista natts skandal_»
+ soipi kaupungissa päivän kuoru.
+ Mutta yli kosteen kadun kaiku vastaa,
+ öinen kuoru nauraa: juoru, juoru!
+
+
+
+
+13.
+
+KUUN KUJEITA.
+
+
+ Sa vanha, viekas, kujeileva kuu,
+ ma tunnen lemmenkateet, vaikeet vaivas,
+ ei koskaan ruostu vanha rakkaus,
+ se totuus on niin vanha kuin on taivas.
+
+ Liet sukupuoleton, sen tietää maa,
+ sä lemmit Mars'ja päinvastaisesti,
+ Mars kyvyttömään kaihoos kyllästyi,
+ vuossadat kosintasi kutkaa kesti.
+
+ Mut ylväs Venus ylläs loistelee,
+ sä alennuit jo unen urkkijaksi,
+ sä katsot salaa neitsytkammioon,
+ miss' yöllä yhtyy ihmislasta kaksi.
+
+ Luot tekonaamarin syyspunaisen
+ kuin vielä punastuisit vanhaan tapaan,
+ yökenkäläinen, valos varastat,
+ kuin ikkunasta pyrit taivaannapaan.
+
+ Maan puoleen syrjäkarein katselet,
+ luot runon hohtoon järven ulpukalvot,
+ sä paljon lupaat, vähän täyttää voit,
+ syys salaat, vakoilet ja valvot.
+
+ Sa lemmen lörppä, taivaan täti oot,
+ yöseikkailuista juorut kylään kannat,
+ yövalvonnasta väität vaalennees,
+ kun sarastavi vihdoin taivaanrannat.
+
+ Sä Maalle salaa huokaat haukottain:
+ − "Hyv' yötä, nukkumaan jo lähden!"
+ − "Liet sairas, kalvas olet?" kysyy Maa.
+ Kuin kaino neito vastaat: "Lemmen tähden!"
+
+
+
+
+14.
+
+
+ Mä teitä ivaan, itserakkaat narrit,
+ mi lörpötätte lemmen seikkailuista
+ ääressä maljojen ja kerskailette
+ kuin sivumennen konnantöistä muista.
+
+ Mä teitä rakastan, te hellät naiset,
+ mi sydämeni nuoremmaksi luotte,
+ te tuotte kevään kylmään kammiooni,
+ yökukkain, ruusuin armaan tuoksun tuotte.
+
+ Te narrit, ette koskaan mitään uhraa,
+ suunsoitto olkoon teillä joutotyönä!
+ Ritari kiireest' oon ma kantapäähän,
+ en kuiskaa, ken mua suosi viime yönä.
+
+
+
+
+15.
+
+NAINEN.
+
+
+ Oot tutkimaton arvoitus kuin kuolo,
+ oot lemmen mittaamaton meri, nainen,
+ niin kirjava, niin kuluttava, ahne
+ kuin elämä on rikas, monenlainen.
+
+ Elämän lämmön virta, totuus, valhe,
+ elämän vietin viemäri ja kurjuus,
+ ei sua hurmaa miehen nöyrä nero,
+ vain miehen intohimon voiman hurjuus.
+
+ Piileekö sinuss' elon raain voima
+ vai kaiken kauneuden kirkkain syvyys,
+ oletko puhtauden vilvas lähde,
+ oletko itse pahuus vaiko hyvyys?
+
+ Vihaava, petollinen onnetonna,
+ onnessa lumottuna, levotonna,
+ ihana, kyyneleinen Magdaleena,
+ äitinä pyhä, puhdas kuin madonna.
+
+
+
+
+16.
+
+
+ Andaala, et oo sinä ansarin armas,
+ Andaala, sa oot mehu, mahla maan,
+ Andaala on kaunis ja kaihossa karmas,
+ Andaala on kukkaistyttö vaan
+ ja vapaan taiteen kukka,
+ Andaala rukka!
+
+ Andaala, sun silmäsi hehkuu kuin hiilet,
+ Andaala, kun katsot kummasti noin
+ tai kaihoni kaarrat ja pelkoas piilet,
+ Andaala, ma pedoksi muuttua voin,
+ Andaala, sa hiivit kuin hiipii hukka,
+ Andaala rukka!
+
+ Andaala, sa suutelet hulluksi pääni,
+ yöt yllättäen sinä järkeni viet,
+ sinuss' soi koko hyljätyn helvetin ääni,
+ mut ylläs on tähtien taivaiset tiet...
+ Andaala, on sielusi tähtikukka,
+ Andaala rukka!
+
+
+
+
+17.
+
+
+ Andaala, Andaala,
+ yön-ystävä mun,
+ kun
+ on yö,
+ sulle lyö,
+ sulle sydämeni lyö,
+ ja hehkut huulen
+ ma tahdon maistaa,
+ sen lemmeksi luulen,
+ kun kuu yli kattojen paistaa,
+ kun on yö. —
+
+ Andaala, Andaala,
+ kun vuoteelle käyt,
+ näyt,
+ ihmeet nään,
+ idän ihmeet nään,
+ sinun sielusi palaa,
+ olet julma ja julkee,
+ syyn syntisi salaa,
+ kun kuu yli kattojen kulkee,
+ kun on yö. —
+
+
+
+
+18.
+
+
+ Yön kuningatar-kukka,
+ yön yhden tuoksut vaan,
+ käy perhot juopuen juoksuun
+ kuin hullun-huumassaan,
+ yön yhden tuoksut vaan
+ ja sammut siihen tuoksuun.
+
+ Yön kuningatar-kukka,
+ yön yhden näin sun vain,
+ sun tuoksuus tuutia sain,
+ sun huultes huumaa hain,
+ oli päivä jo muilla mailla,
+ olit tumma ja tuoksua vailla.
+
+ Yön kuningatar-kukka,
+ yön yhden yhtyen
+ viettini veres viettiin vaihtui,
+ uness' henkeni hehkua joit, —
+ auki armaat silmäs kun loit,
+ mun tunteeni tuoksuna haihtui.
+
+
+
+
+19.
+
+
+ Kruunut välkkyi, naiset loisti,
+ valssi liehui lattialla,
+ huumaavainen tahti toisti
+ naisten naurun ilkkumalla.
+
+ Kysyi Riemu: "Miksi kurja
+ täällä oon kuin muukalainen?"
+ Nauroi valssi hullun hurja:
+ "Täällä oot kai vuokra vainen!"
+
+
+
+
+20.
+
+
+ Annoin kiiltokoruja
+ ja niiss' on valheen vaara.
+ Saithan tulta, armas kulta,
+ _cara, mia cara!_
+
+ "Ei oo sulla sielua!"
+ Sä katsoit taas niin pitkään.
+ Annoin suuta, mitä muuta
+ multa pyytäisitkään!
+
+
+
+
+21.
+
+
+ Mirtsa, musta mieron tyttö,
+ yöllä yksin varjos näin mä,
+ varjos valhevaltaan vaivuin,
+ yösi ystäväksi jäin mä.
+
+ Kumma kiihkos, huulten-huumas,
+ hetken-hohtos sieluun syöpyi,
+ hiljaisuuden hyminässä
+ tuntees tenhoon tuskat yöpyi.
+
+ Silmät mustat kuin sun yösi,
+ yösi niinkuin sielus tumma,
+ unten unhoon niin mun tuuti
+ mustan mieron kaiho kumma.
+
+ Mutta päivä varjot voitti
+ vaeltaen valkein siivin,
+ kammoksuen kurjuuttasi
+ niinkuin varas hämyyn hiivin.
+
+
+
+
+22.
+
+YÖPERHOSIA.
+
+
+ Yöperhot tanssivat luona lyhtyin,
+ ja katu kostea kiiltää,
+ yönaiset ystäviin yössä yhtyin
+ ne lemmen leikillä viiltää.
+
+ Yöperhon puutui jo lyhtyyn siipi,
+ kun etsi tuiketta turhaa,
+ yön portto hämystä saliin hiipi
+ ja sielut saastaten murhaa. —
+
+ Yön nainen naurunsa syytää yöhön.
+ Kuin kiiltokirjavaan satuun
+ yön perho pyrkivi valon vyöhön
+ ja putoo kuolleena katuun.
+
+
+
+
+23.
+
+
+ Sun makuuhuonees unenraskaat verhot,
+ yökukka alaston, ei peittää voi,
+ sun luokses liiti monenlaiset perhot,
+ ne heteistäsi hetken hurmaa joi!
+
+ Jo varissut on joka sydänlehti,
+ kuin kaste kuivui valhekyyneleet,
+ sun kuuma kukkeutes jo syksyyn ehti,
+ on perhot untes' yössä uupuneet.
+
+ Niin loppui tyhjänturha lemmen-naljas,
+ nyt raihnaan rungon valheverhoon luot,
+ kuin ennen ruumiis on nyt sielus paljas,
+ vain muistoistas nyt mesimyrkyn juot.
+
+
+
+
+24
+
+
+ En laulanut ma sulle
+ vaikk' aina luulit niin,
+ ma toista aina aattelin,
+ kun uuvuin unelmiin.
+
+ Ma näin sun turhan mieles,
+ sun valhekyynelees,
+ kun helyn sulle heitin öin,
+ taas silmäs oli sees.
+
+ Sait korun, jota kannat,
+ et hengen-helmiäin,
+ ma viekkaan veres oikut näin,
+ ma tyhjän sielus näin.
+
+ Sun unhoitan kuin muutkin,
+ et loista lauluissain,
+ kuin muutkin mua muistelet,
+ kun — kannat korujain.
+
+
+
+
+25.
+
+MA ETSIN...
+
+
+ Ma etsin ja etsin mun lempeäin,
+ minä onneni oikuissa lemmettä jäin,
+ sitä yhtä, yhtä en löytänyt vain,
+ kun sieluista sieluni sointua hain.
+
+ Moni uhrasi uskonsa mulle vain,
+ sylin sieluuni hetken heilimän sain,
+ sitä yhtä, yhtä sointua vaan
+ minä etsin kuin armasta ainiaan.
+
+ Monen kauttako yhteen ystävään vie
+ aran aavistukseni autio tie,
+ sitä yhtä, yhtä mä unelmoin,
+ sen tähden ma kuolla ja elää voin.
+
+
+
+
+26.
+
+
+ Yöss' sytytän mä joulukynttiläni,
+ käy sielussani suuri valkeus,
+ on koko rikas elo edessäni,
+ sen usko, toivo sekä rakkaus.
+
+ Mit' uskoin, oli usko kaikkivoimaan,
+ mit' toivoin, täyttyi niinkuin ihmetyö,
+ sain seppelpäin ma lemmen laulut soimaan,
+ mut ilman rakkautta riutui yö.
+
+ Kuin kirkas kolminaisuus liekit puuntaa
+ nyt pyhin entein kolmihaarussaan,
+ kuin tieni etsis jotain uutta suuntaa,
+ mä yöhön katson, rauhan sieluun saan.
+
+ Ja valo varjon kauas yöhön heittää,
+ mä näänkö yksinäisen ystävän,
+ oi, Rakkaus miks vielä kasvot peittää,
+ en vielä tunne häntä, miss' on hän?
+
+ Soi arat aavistukset, värjyy, väilyy,
+ nyt tunnen: joku sydän sytyttää
+ ja yöstä suuret silmät silmiin päilyy,
+ ja äänen sointu iäks sieluun jää.
+
+ Yöss' yhtyvän nään kahden valosäteen,
+ mi riemuun raukenee ja ristiin lyö
+ kuin kuulas käsi, joka yhtyy käteen,
+ kun loistaa rakkauden suuri yö.
+
+
+
+
+27.
+
+KÄTCHEN.
+
+(Muistelma Reinin rannoilta.)
+
+
+ Kätchen, tumma tulisilmä,
+ lempeempi kuin Lorelei,
+ kerran monta vuotta sitten
+ sydänrauhan multa vei.
+
+ Vanhan linnan liepehellä
+ valmut vuotti poimijaa. —
+ Sankt Goarin majatalon
+ kukkaa kuka rakastaa?
+
+ Viiniköynnös ikkunalla
+ uutimilla unelmoi,
+ kun hän valvoi vuoteellansa,
+ kuuhun kauas katseen loi.
+
+ Vanha, viisas harmaa mummo
+ öin ja päivin vartioi
+ niinkuin julma linnanrouva,
+ silloin Rein kuin vihaa soi.
+
+ Kuljin alla akkunan ja
+ kuulle turhat laulut tein,
+ hyvästittä heitin helmen,
+ allain lauloi öinen Rein.
+
+ Niinkuin armas unikuva
+ heijastui hän haaveissain,
+ nyt ma niille hymyilen ja
+ hän on kupla, muisto vain.
+
+ Seisahdun ja mietin silloin,
+ lasken sormet silmillein,
+ muistan kaksi tummaa silmää,
+ kuutamossa kiiltää Rein.
+
+ Hauholla einäk. 1902.
+
+
+
+
+28.
+
+
+ Kaksi pientä lehteä
+ on merenrantapuussa,
+ neito nuori koivun alla
+ istuu illan suussa.
+
+ Niinkuin kaksi sydäntä
+ ne pienet lehdet häilyy,
+ värähdellen vastatusten
+ vasten päivää päilyy.
+
+ Ei oo nuoren neidon sydän
+ kuin se oli ennen,
+ purret kulkee muille maille
+ tullen sekä mennen.
+
+ Kahden pienen lehden alta
+ meren silmä hohtaa. —
+ Missä kulkee kullan pursi,
+ eikö tule kohta?
+
+
+
+
+29.
+
+SINISELLÄ SILLALLA.
+
+
+ Hän istuvi illalla
+ sinisellä sillalla
+ ja katsovi lumpeen lehtiin,
+ yön laineet luistavi,
+ sen illan hän muistavi,
+ kun lemmenliitto tehtiin.
+
+ Yörastas kuunteli
+ ens kerran kun suuteli
+ ja armaansa syliin hän nukkui. —
+ Nyt kylmästi tuulevi,
+ hän nousee, hän kuulevi...
+ miks kyynel nyt mereen hukkui?
+
+ Hän itkevi illalla
+ sinisellä sillalla
+ ja aamuun hän itkeä joutaa,
+ on venhossa veitonen
+ ja vieras neitonen,
+ sitä armas nyt soitellen soutaa.
+
+
+
+
+30.
+
+SAARISTOMUISTO.
+
+
+ Vielä tanssin sävel soi mun korvissani,
+ kun ma yöllä kuljen merenrantaa.
+ Nuorten kalastajapoikain kengänkolkkeen
+ kaiku kalliolta luoksein kantaa.
+
+ Hameet hulmuu, kuuluu luike yöstä
+ kutsuen ja kiihoittaen mieltä;
+ näen metsän takaa kuun ja tyynnyn,
+ joku outo lintu lentää tieltä.
+
+ Äsken unhoitin ma elämäni,
+ pyörre-iloon hukkui kaikki kuvat,
+ nautin hetken uutta nuoruuttani,
+ vaikka hiukseni jo harmaantuvat.
+
+ Kanssa neidon kiidättelin lavaa
+ niinkuin merikansan luonnonlapsi,
+ rinta rintaa vasten värähdellen,
+ hipiääni hiipi immen hapsi.
+
+ Imin nuoruutta ja onnen hurmaa,
+ elon runsaan palon pohjattuutta;
+ tunsin tuiman tulen suonissani
+ lietsovan kuin jotain unta uutta...
+
+ Sydän riemuitsi sen rikkautta,
+ sitä aatokseni oudoksuvat.
+ Vielä tunnen veren valtavoiman,
+ vaikka hiukseni jo harmaantuvat.
+
+ Harmaantukoot vain kuin tummuu tuhka,
+ olkoon sydän kirkas, harmaa kuori!
+ Syksyn viininlehvä otsallani
+ tahdon ikuisesti olla nuori!
+
+
+
+
+31.
+
+
+ Mä nään ne ikkunassa,
+ mun nuoret naapurini,
+ yöntumma toisen katse,
+ sees toisen, taivaan sini.
+
+ Hän eilen ensin katsoi,
+ hän, jok' on öisen tumma,
+ ma häntä eilen lemmin,
+ mut tänään tuli kumma.
+
+ Näin päivän immen katseen,
+ kun katsoin ikkunoihin,
+ on hällä hienoin huuli
+ kuin luotu suuteloihin.
+
+ Kaks ristiriitaa riehuu
+ mun rinnassani silloin,
+ ma päivin kaipaan tummaa
+ ja valkeata illoin.
+
+
+
+
+32.
+
+PIENELLE SAPPHOLLE.
+
+
+ Sinä juhannushaaveissa heijaat vaan,
+ vieno veitikka, mua sinä veijaat vaan,
+ luot katseen kuin onnesi orjaan,
+ satukirjaasi kun minä korjaan.
+
+ Sinä ruusuista runojasi rustaat vaan,
+ niin kauniit sormesi mustaat vaan,
+ sinä pyyhit, tuumit ja tuhraat
+ ja liiaksi öljyä uhraat.
+
+ Pois unhota musteet, muodot ja runot,
+ kun kaulaani sorjat sormesi punot,
+ satukirjani oot, jota tavata saan;
+ koska viimeisen lehden ma avata saan?
+
+
+
+
+33.
+
+TUNTEMATTOMALLE NAISELLE.
+
+
+ Mua, armas, aattelet sa ehkä salaa
+ ja hiljaa hyräilet mun laulujain,
+ kun kynttiläsi vielä yöllä palaa
+ ja etsit säkeistäni sieluain.
+
+ Mä myöskin katson yksin suureen yöhön,
+ kun kynttiläni palaa pöydälläin,
+ mä väsyneenä päivän taistoon, työhön
+ kuin oudon onnen liekin yöstä näin.
+
+ Sun näin mä ehkä kansan vilinässä,
+ ain toinen kuva haihtuu, toinen jää,
+ mua etsi, sielun sisko, elämässä,
+ kun morsiuslamput yössä yhdistää.
+
+ Ma katson ikkunoihin yljän yössä,
+ kun sydän suuren surun syitä salaa.
+ Tähtien säteet yhtyy valovyössä.
+ Mun lemmenliekkini nyt missä palaa?
+
+
+
+
+34.
+
+VANHA LAULU.
+
+
+ Lintujen laulu ja aurinko armas,
+ auer ja lempeä luonto muu,
+ niissä mun voimani viihtyy ja versoo
+ kuin mahlaa vuotava valkea puu.
+
+ Lehdossa kulkevi neito nuori,
+ tuomien tuoksuhun tuudittuu,
+ lemmestä hulluina hiistakat laulaa,
+ päivässä päilyvi salmensuu.
+
+ Unteni, onneni outo neito,
+ etkö jo, lempeä, luokseni tuu,
+ kohta kun kuihtuu jo tuomenkukka
+ ja mahlaa kun vuotavi valkea puu?
+
+
+
+
+35
+
+
+ Mä syrjään yksin istuin kahvilassa,
+ ei mulla missään katseen kiinnekohtaa,
+ ei yhteisyyttä ystäviin, ei naisiin,
+ ei siteitä, mi toisen toiseen johtaa,
+ ei kaikkein suhdettakaan kaikenlaisiin.
+ Ja kaikki oli mulle yhtä samaa,
+ vain onnen ostoa ja kauppakamaa,
+ mi narrit nostaa inhon innostukseen
+ tai vetoo muotiin, valhevelvoitukseen.
+
+ Mut silloin ... kuin ois sähkö käynyt käteen
+ ja sieluun ... oudoin vaistoin käänsin pääni,
+ näin suurten, tummain silmäin sydänsäteen,
+ mua läheni ja etsi outo ääni
+ yöherkän-hellä, suruharson hoivaan
+ pää peittyi; vaivuin huumaan haltioivaan,
+ mua katsoi murhemusta nuori nainen,
+ mua kiehtoi katse, liekki palavainen
+ kuin itse suuri suru tuskan takaa,
+ vait, velvoittava, vapahtavan vakaa.
+
+ Niin katse katseen joi kuin julmin janoin,
+ kuin kerjäläinen sitä yhä anoin
+ ja yhä sain ja maljan runsautta
+ ma oudoksuin, sen rauhaa, rakkautta.
+ Hän tuntematon tuhlas tunteen-tultaan
+ niin armaan-arkana kuin lymyillen
+ yön sateen jälkeen päivä pilven alta,
+ kuin kirkkaus, mi kohoo kaikkialta.
+
+ Näin kyynelkimmellysten jälkihohdon,
+ se vastaan hiljaa huokui hymyillen,
+ sain elon sokkeloista jonkun johdon,
+ sai kaikki uuden muodon, tarkoituksen,
+ mi täytti sisimpäni olemuksen,
+ loi esiin jonkun muiston jostain yöstä,
+ kun pelastuin, kun olin kuiluun syöstä,
+ kun elo ammotti niin autiosti,
+ mut joku voima taas mun valoon nosti,
+ niin katse mulle antoi taasen tuen
+ kuin yli kuilun kantain kirkastuen,
+ mua koskettain kuin taivaallinen siipi
+ mua vastaan tuntematon henki hiipi,
+ vain hänet näin, hän mun, hän yksin,
+ niin katsoimme kuin kuumin kysymyksin,
+ mi kiersi kumman kaihon alkukohtaa.
+
+ Taas tunsin, outo onni voi mua johtaa
+ kuin salaside arvoituksen teitä,
+ mi liittää sielujemme jyrkänteitä.
+ Mua huumas uusi, outo onnen vaisto,
+ sen kadotuksen pelko, turha taisto,
+ kuin pakahtuen haltioissa huumeen
+ ma tunsin katseessani katseen kuumeen,
+ mi paloi mua vastaan täyttä terää.
+
+ Oi, taasko turhaan lemmen henki herää
+ ja heittää mun kuin tunteen tunkiolle,
+ mun laulunlapsen, luodun auringolle,
+ ja onko kaikki valheen virvatulta,
+ mi niinkuin ennen riemun riistää multa?
+ — Ma nousin, poistuin niinkuin pakolainen,
+ mi pelkää mieletönnä onnen määrää,
+ mi hulluudessaan aina vaanii väärää.
+ Mua katsoi tumma tuntematon nainen
+ kuin pettyneenä, oottain puolitiellä;
+ sen katseen kaikkialla nään mä vielä,
+ nään kaikkein kasvoilla, kun yksin kuljen,
+ nään yössä yksin, kun ma silmän suljen,
+ se muisto matkan määrän outoon ohjaa,
+ sit' etsin niinkuin lapsi päivän pohjaa,
+ se katse iäks sielunsoppeen syöpyi
+ ja otti asunnon ja sinne yöpyi. —
+
+
+
+
+36.
+
+
+ Puutarhassa armas astuu,
+ kukat tuoksuvat tarhassaan,
+ hälle aukeni armaimmat ruusut
+ ja ne kimmelsi katseistaan.
+
+ Puutarhassa armas astuu,
+ lehvät lemmess' on puhjenneet,
+ toisten umpukat unelmoivat,
+ toisten varvut on varisseet.
+
+ Puutarhassa armas astuu,
+ hän ei tiedä yksinään,
+ että kukkien kuningatar on hän,
+ jot' ei poiminut yksikään.
+
+ Puutarhassa armas astuu,
+ kuin ihanan ihmeen mä näin,
+ kuin Eedenin elämäntarhan
+ minä ulkopuolelle jäin.
+
+ Puutarhassa armas astuu,
+ viel' ei piikit oo pistäneet,
+ hän ei tiedä, mit' on toivoton tuska,
+ mit' on kurjat kyyneleet!
+
+
+
+
+37.
+
+
+ Jo syksy soittaa mun elonpuultain,
+ sä kevään kullassa kuljet kuultain
+ yön lemmenlaihoon
+ ja saat mun kaihoon,
+ kuin vilvas viini sa huumaat huultain.
+
+ Oi, voisko syksyyni sielus soittaa,
+ sun voisko henkeni heilimoittaa,
+ sa kukkainkuuni,
+ mun elonpuuni
+ syysaamun ainiaaksi avaroittaa?
+
+
+
+
+ 38.
+
+
+ Sun nään minä kunne ma kuljen,
+ sun nään, kun silmäni suljen,
+ jos poiss' olet, jos minä luoksesi jään,
+ sua kaikessa etsin ja kaikessa nään.
+
+ Sinun hahmosi kaikessa loistaa,
+ sinun ääntäsi äänet toistaa,
+ sinä luonani oot, kun yksin käyn,
+ uness' uinuvan nään sinun sielusi näyn.
+
+ Sisin sieluni sieluas soittaa,
+ sinun henkes mun haltioittaa,
+ sun luonteesi loihdussa lauluni soi,
+ sinun uskosi uskoni uudeksi loi.
+
+ Sua, ilmestys, itkin ja vuotin,
+ päämääräni oot, johon luotin,
+ elon haltijatar, joka vihdoin vie
+ minut onneen, kun aukeni autuuden tie.
+
+ Sinut nään minä kunne ma kuljen,
+ sun nään, iäks silmän kun suljen,
+ sun oon, kun on täyttynyt tuska ja työ,
+ sun oon, kun viimeinen hetkeni lyö.
+
+
+
+
+39.
+
+
+ Yks kasvaa onneton omenapuu
+ mun tarhassain,
+ se yksin tummana tuudittuu,
+ se on kuin varjo vain.
+
+ Se ei heelmää kantanut milloinkaan,
+ mi loiston lois
+ ja kaartais laulunlatvojaan,
+ se hiljaa hiutuu pois.
+
+ Ma oon kuin se onneton omenapuu,
+ yö sielussain
+ vain tuskissani tummentuu,
+ ma oon kuin varjo vain.
+
+ Ma lapseton lauluissa kukkia voin,
+ en heelmiä saa,
+ ma uupuneena unelmoin,
+ ja allain murtuu maa.
+
+
+
+
+40.
+
+
+ Sun suurten silmäis säteilystä
+ ma etsin elämäni arvontaa,
+ ma etsin sieluillemme selitystä,
+ sen arvoitukset mulle aukeaa.
+
+ Kuin säde säihkyväinen auringosta
+ sun katsees sieluhuni kangastui,
+ mi yksin nousi maasta autiosta,
+ maan onnen onttoutta oudoksui.
+
+ Ja kirkastuen koko taivaanpieli
+ nyt loisti lohduttain mua murheessain,
+ niin seestyi masennettu mieli
+ taas levon löytäin, jota turhaan hain.
+
+ Ma elontuskistani hiljaa toinnuin,
+ sun sielus sieluun suli soinnuttain
+ taas laulun soimaan ihmeellisin soinnuin,
+ kun rakkauden runsaan riemun sain.
+
+
+
+
+41.
+
+UGRILAINEN UNELMA.
+
+
+ Käyt silmin suloisin, kuusirpein soikein,
+ liet heimon unta ugri-Uraalin,
+ et itsekään sit' taida tietää oikein,
+ kun kuljet alku-aikain unelmin.
+
+ Sun poves polttaa uhriliekki salaa,
+ mi lumoo lännen poikaa Aarian,
+ min sydän sammumatta sulle palaa
+ pohjalla tunteen tuskan ankaran.
+
+ Entisyys erillään ne entein pitää
+ kuin kohtalo, mi varman turman tuo,
+ niin toinen katsoo ikuisesti itää
+ ja toinen länteen tumman katseen luo.
+
+ Välill' on voittamaton tulivuori,
+ mi eroittaa ne toinen-toisistaan,
+ ja kuoloon kumpikin on liian nuori,
+ ja elo pakoittaa ne eroomaan.
+
+
+
+
+42.
+
+NEIDON VALITUS.
+
+
+ Oli mullakin myrttikukka
+ niin päivänhieno ja herkkä,
+ nyt kuihtuu se astiassa,
+
+ Ma illoin itkin, kun kastoin
+ sitä pientä morsiuskukkaa,
+ on ystävä yöhön mennyt,
+ ei naurata neito-rukkaa.
+
+ Oi, heräiskö keväällä kukka,
+ en muistaisi murheita näitä,
+ ma otsalla myrtinoksa
+ taas tanssisin hyljätyn häitä.
+
+
+
+
+43.
+
+ LENTOTÄHTIÄ.
+
+
+ Ma katson lentotähtiä,
+ mi häipyy avaruuteen,
+ en usko enää usvihin,
+ vain suureen kaikkisuuteen.
+
+ Jo monta oon ma lempinyt
+ ja lemmin ehkä vielä,
+ sa yksin kiintotähti liet
+ mun elämäni tiellä.
+
+ Muut tähdet ovat sammuneet
+ ja uudet usviin sataa,
+ käyt onnes kaksoistähden kanssa
+ varmaa valon rataa.
+
+ Kuin lentotähti yksin käyn
+ yön avaruuden ankeen,
+ kun loistan ehkä kirkkaimmin,
+ ma loistostani lankeen.
+
+
+
+
+44.
+
+
+ Miks sulle uskoni ja uhrin annan,
+ sua tuskissani tuskin enää lemmin?
+ Pois toivon tarhasta sun kuvas kannan,
+ ja rinta sykkii silloin rauhaisemmin.
+
+ Sen muistotarhan yli kuolo kulki,
+ yön myrsky vakoja sen ketoon kynti,
+ pois kuihtui kaikki, minkä syli sulki,
+ hyve ja hellyys, sydämetön synti.
+
+ Ma alttarilta nostan uhriliekin
+ ja jumalilta yhtä pyydän vainen,
+ mun minne elon polku vihdoin viekin:
+ miss' on hän, aamunpuhdas armahainen,
+
+ mi tähtiin nostais sen, mi vaipui harhaan,
+ yön haaveet hyljätytkin hyvittäisi,
+ kuin ilmestys tois tuoksun pyhään tarhaan,
+ kuin laulu lohduks luoksein iäks jäisi.
+
+ Ylitse päivä päättyis muiston lehtoon,
+ mun sydämeeni lois sen suuren säteen,
+ mi sovittaisi elämäni ehtoon
+ k uollessa sulkiessain käden käteen.
+
+
+
+
+
+45.
+
+
+ Sun näin mä jälkeen monen vuoden,
+ en oisi tuntenut sua ensinkään,
+ mut silmissäs sen vanhan välkkeen nään
+ kuin tuskan tieltä jotain tummaa tuoden.
+
+ Ja toinen piti tätä pientä kättä
+ kuin omanansa outo onnessaan,
+ nyt rakkautes on muiston raato vaan,
+ mä nään, oot ollut yössäs ystävättä.
+
+ Sun hellää ääntäs painajainen painaa,
+ kuin uness' ennen mua se lähestyy,
+ sun sielus itki... hautaa kaivoi syy.
+ Mun rakkautein jo valkea on vainaa.
+
+
+
+
+46.
+
+
+ Muut hilliintyi.
+ Mun vereni vain villiintyi,
+ syyshehku hurjemmaks vain kiihtyi.
+ Muut viihtyi
+ luona valittujen vaimojen
+ tai ainaiseen armaiden.
+ Mun raju rakkauteni vahvan-vapaa
+ ei tyydytystä tapaa.
+
+ Mun tahtoni
+ ei suonut vertenvahtoni
+ töin tottumuksen lakiin tyytyä,
+ en hyytyä
+ ma varjoon voinut voimassain,
+ ma aina uutta untain hain
+ ja tunteitteni tuimaa tulitusta,
+ min pohja puuntaa musta.
+
+ Mut itkien
+ luo varjo-iltain pitkien
+ jäi sieluni ja etsi kotia.
+ Niin sotia
+ mun täytyi turhaan vuodet näin;
+ ma yössäin yksinäiseks jäin,
+ kun sovituksen suurta rauhaa vailla
+ käy sielu mieron mailla.
+
+
+
+
+47.
+
+
+ Siin' oli lemmenkukat yöllä puhjenneet,
+ miss' istuimme me jälkeen huumauksen,
+ yön vilukukkain kastekyyneleet
+ loi päivää vasten kumman kimalluksen.
+
+ Sokerikukka välkkyi valkoterttuineen,
+ suudelmaa muistuttaen silmiin päilyi,
+ mut pieni metsäntähti yksikseen
+ kuin ujostellen untas hiljaa häilyi.
+
+ Ja sanajalka vierellämme varoittain,
+ kun hyttysetkin äsken hyppi häissä,
+ ties salaisuuden, oli vaiti vain
+ ja liehtoi viuhkaa hoikkain kortten päissä.
+
+ Sa olit kaikki päivänkukat tärvellyt,
+ sa altis, armas, nuori Magdaleena,
+ viaton, koskematon nurmi nyt
+ on maata myöten nukka nuutuneena.
+
+ Siks läpi lehdon kulki kumma kuiskaus,
+ kun iltarastas soimaustaan soitti,
+ niin haihtui hetken lemmen lumous,
+ ja metsä riemuitsi ja milloin moitti.
+
+
+
+
+48.
+
+
+ Vieläkö mun täytyy sulle laulaa,
+ sielutonta sulouttas soittaa,
+ vieläkö sä vaadit suitsutusta,
+ vaikka kylmä katsees katkeroittaa!
+
+ Sulle tuhlasin ma turhaa tulta,
+ tyhjää tyhmyyttäsi nauroit aina,
+ aina katsees kiilsi katinkultaa,
+ ah, sa muotiloiston turha laina.
+
+ Kerran painoi mua kaunis kahle,
+ kommalla nyt katkon julman jääsi,
+ kerran syyttä suureks seppelöitsin
+ armaan aasintamman pienen pääsi.
+
+
+
+
+49.
+
+
+ Ethän vain ole, onneton, noita,
+ lemmenjuomia noidat juottaa,
+ tunteisiin minä turhaan luotin,
+ voinko ma ees sinun silmihis luottaa?
+
+ Arkana, armas, katsot syrjään,
+ silmiäs pyyhit, tunnen sen nuotin,
+ naisten itkuun en luottanut koskaan,
+ mieluimmin naisten nauruhun luotin.
+
+
+
+
+50.
+
+
+ Kasvojes turhan tunteen kuvastelun
+ sa koitat keimaan peittää,
+ mun luulet niinkuin lempes lelun
+ jo voivas heittää.
+
+ Sun lettis silmukassa tuskin roikun,
+ en peilis vuoksi tullut,
+ en tyhmän neitseen tyhjän oikun,
+ oi, naiset hullut!
+
+ Sun ilvees itsekkyydet loppuun elin,
+ ma naurain tartun leiliin,
+ nään näytöksesi loppupelin,
+ sä tyydyt peiliin.
+
+
+
+
+51.
+
+ERI TEITÄ.
+
+
+ Sun omistin vain onnen heikon hetken,
+ mä ystävyyttäs vaille yksin jäin,
+ sä sytyit, sammuit yhteen syleilyyni,
+ ma sammutin, se ain' on synkkä syyni.
+ Sun sattumalta taasen äsken näin,
+ kun kurja kuljin luokse laitakadun,
+ ma muistin suvemme, sen suuren sadun,
+ nyt häivyit hohtoon häittes riemuretken,
+ ma toiseen suuntaan ajoin allapäin,
+ sä luokse elon lemmenlähteen raikkaan,
+ min luona monta kaihos kukkakortt' on,
+ ma hiivin hämäryyden outoon paikkaan
+ luo kuivan kalman hetteen, kurjan porton,
+
+ Oulunkylä 13.7.19.
+
+
+
+
+52.
+
+
+ Miksikä, ystävä, armahin ystävä,
+ läksit sä, läksit sä pois?
+ Kanssa sun kaihosi, kanssa sun naurusi
+ ilta nyt ihana ois.
+
+ Nuorella nurmella, pensaiden piilossa
+ istuimme iloiten,
+ rakkaus rinnassa, autuuden aavistus,
+ muistatko illan sen?
+
+ Ruoho on runneltu, kuihtunut kukkanen,
+ missä me uinuttiin,
+ missä me vaivuimme unhojen usvihin,
+ syleillen suudelmiin.
+
+ Kuljen ja muistelen lempemme lepoa,
+ hiljaa ma hiivin pois;
+ kanssasi kuiskaten, vierelläs viihtyen
+ ilta nyt ihana ois.
+
+
+
+
+53.
+
+EROLAULU.
+
+
+ Sinä oot minun mieleni mukaan,
+ sinä oot kuin ei oo mulle kukaan,
+ mun lauluni leikki, mun haaveeni hohto,
+ mun mietteeni mitta ja toivoni johto.
+
+ Mut et tunne mun mieleni pohjaa,
+ mua ei oikukas onnetar ohjaa,
+ sinä päivään ja riemuhun luotu,
+ mulle toinen on kohtalo suotu.
+
+ Sin' et tiedä sun onnesi määrää,
+ mä tiedän, mik' eloss' on väärää,
+ sulla eessäs on korkea hyvyys,
+ mulla takana syntini syvyys.
+
+ Siksi pois sinun luotasi kuljin,
+ ties auki ma loin, jonka suljin,
+ ja unhoita, mitä mä olen,
+ kun yksin ma polkuni polen.
+
+ En tahdo sua suruihin suistaa,
+ mua tahdotko joskus muistaa,
+ kun sa olit hyvin mieleni mukaan,
+ kun sa olit kuin ei oo mulle kukaan.
+
+
+
+
+54.
+
+TUSKAN TARINA.
+
+
+ Niinkö jo loppui lempemme tarina,
+ sammui kuin harmaa, hiipuva arina?
+
+ Minä istun yksin ja sinä mua piilet,
+ takkahan jäi vain muiston mustat hiilet.
+
+ Elontulen lopun tuska kalvava on mulla,
+ sama suuri tuska on ehkä myöskin sulla.
+
+ Tuskan tulilintu lensi täynnä tummaa uhkaa,
+ yltä päivä polttaa, on alla kuumaa tuhkaa.
+
+ Unelmien mailleko lensi lintu kauvas?
+ Elon matkamies, joko tuleen taitat sauvas?
+
+
+
+
+
+
+VANHA HUVIMAJA
+
+
+
+
+1.
+
+
+ Pois kesäkaupungista kuljin,
+ mä jätin suurten erehdysten elämän,
+ taas luonnon niinkuin syliin suljin,
+ kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.
+
+ Ja pihlajat ne kukkaisluntaan
+ mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan,
+ sai sydän nähdä nuorta untaan
+ ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.
+
+ Ja _hän_, min kanssa kävin,
+ tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain,
+ kun mielin ylväin, ylentävin
+ yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.
+
+ Ma kuljin meren puistotiellä,
+ ja vanhain puiden puittehista pilkottain
+ kuin pieni templi piili siellä
+ varjossa vaahterain ja suurten sasminain.
+
+ Tuo vanha kahvi-huvimaja
+ ajalta menneheltä kertoi muistojaan
+ kuin viisas lemmen lohduttaja,
+ kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.
+
+ Sen vinot ikkunat kuin horroksissa
+ ja katto niinkuin kiinalainen varjostin,
+ uksella uinui suuri kissa
+ sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.
+
+ Hän, armas, askeleeni johti,
+ ma illan himerrystä hiljaa ikävöin,
+ kuin kulkein kohtaloa kohti
+ ma onnen-osastani salaa arpaa löin.
+
+ Jo hämyttäret huiskaa,
+ kun ikkunalla varjot vartioi,
+ ja jossain lehtimajan pari kuiskaa,
+ mut kaupungista tehtaan torvi soi.
+
+ Ja katon amoriinit
+ ne sormi suulla meille leikamoi,
+ muratit kiertää välkkyen kuin viinit,
+ tapeettein tamburiinit seiniin soi.
+
+ Pois arki-aatos haipuu,
+ ma alla amppelin nyt lumoon jään,
+ kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu,
+ mi eessäin kehrää sielunsähköään.
+
+
+
+
+2.
+
+
+ Oi, jumalat, lie suotu
+ maan päällä mulle alaa aurinkoon,
+ viel' ei oo elon malja pohjaan juotu,
+ nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.
+
+ Ken luotiin sieluani varten?
+ Sit' usein uskoin, kauneutta hain,
+ vain suosikkina suurten runotarten
+ sain olla, jumalat te julmat ain!
+
+ Nyt sielun-sisimpääni
+ taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo,
+ mun sydämeeni syttyy syvä ääni,
+ ja katse katseesta vain juopuu, juo.
+
+
+
+
+3.
+
+
+ Nosta uhrimalja,
+ naispappeutes minä kuoroin kohotan,
+ soikohon nauru ja nuortea nalja,
+ illalla auteren armaana ailuvan!
+
+ Käykööt kimalaiset
+ kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään,
+ ampuvat amoriinit armahaiset
+ perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.
+
+ Väistyy templin verhot,
+ aukee aavistuksien autuas maa,
+ kiitävi pilviin nyt pyhät perhot
+ etsien taivahan ikikukkien hunajaa.
+
+ Täyttyy kyllyyden kennot,
+ luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät,
+ soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot
+ lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.
+
+ Elämän hunaja huumaa,
+ uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa.
+ Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa
+ sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.
+
+
+
+
+4.
+
+
+ Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
+ Mirtsan tumman varjon tiellä näin.
+ Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta,
+ vei mun virvaa päin.
+
+ Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, —
+ miksi varjo tieni tummentain
+ väsymättä mua väijyy yhä,
+ saartaa sieluain?
+
+ Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden
+ jotain kylmää huokuu huoneeseen,
+ rietas nauru läpi puiston soiden
+ syöpyy sydämeen.
+
+
+
+
+5.
+
+
+ Kullattu Amor, saatko mun kiinni?
+ Kullattu jousi on, kullattu viini.
+
+ Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi,
+ laiskasti lennät, on kullattu siipi.
+
+ Amor, kun upposi kaihosi kultaan,
+ siipesi tahrasit mustahan multaan.
+
+ Mullast' et liitele taivahan tarhaa,
+ katuja yöllä nyt henkesi harhaa.
+
+ Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa,
+ taidat jo onneton ollakin vainaa.
+
+ Jos olis valkea vielä nyt viini,
+ ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.
+
+
+
+
+6.
+
+
+ Kaupungista kuuletko
+ kumun? Synnin syyt se haastaa.
+ Ystäväni, luuletko,
+ että valhe meiltä riemun raastaa?
+
+ Siellä eksyin etsien...
+ Pahuuttansa kadut pauhaa,
+ täällä luona metsien
+ tunnen tyyntä rauhaa.
+
+ Siivilöiden sätehen
+ päivä kiertää päätäs piirtäin.
+ Hiljaa tartun kätehen
+ sydämelle siirtäin.
+
+ Kammiosta kuuletko
+ jyskeen, joka sulle soittaa,
+ armas impi, luuletko
+ sydämeni voivas voittaa?
+
+
+
+
+7.
+
+
+ Jumaljuomaa kantaa nainen,
+ astuu alla ahtaan majan,
+ hiuksi hiljaa hopeainen
+ rientää yli riemun rajan.
+
+ Nyt hän katsoo kahvinsakkaa,
+ kehrää muistonlankojaan,
+ niinkuin katti katsoo takkaa,
+ tutkii aamun-aikojaan.
+
+ Kerran kuulti ilmapiiri
+ hänen kaunokulmillaan,
+ leikki niinkuin kissa, hiiri
+ lemmenonnen-oikuillaan.
+
+ Leikki loppui, onni hylkää
+ sen, mi kulkee kunniaan. —
+ Nyt hän muistaa ehkä ylkää,
+ itse on hän muisto vaan.
+
+ Laiva kiitää kaukomerta,
+ maihin mies nyt tuijottaa,
+ pilvillä vain välkkyy verta,
+ silmiin siintää muiston maa.
+
+ Yössä naukuu laivakissa,
+ hiipii hiiri hampaissaan,
+ herää mies, on muistelmissa
+ yötä aina, yötä vaan.
+
+ Mistä valheen välke väikkyi,
+ miksi, kumma, katsot noin?
+ Kissan silmäin sähkö säikkyi,
+ miksi näin ma tarinoin?
+
+
+
+
+8.
+
+
+ Katso, kalliolla
+ näin on hyvä olla,
+ yllä taivas, alla meri,
+ tuolla henki, täällä veri,
+ aina toistaan tavoittaa
+ päivää kiertäin pieni maa.
+
+ Yöni tarun kertaan.
+ Aina taivas mertaan
+ kaipaa yksin iki-yössä,
+ väikkyy valon sädevyössä,
+ käyttää peilinpintanaan,
+ mittaa sielun-suuruuttaan.
+
+ Aina uudistuvaa
+ katsoo omaa kuvaa,
+ värit, varjot lainaa,
+ kuvan poveen painaa,
+ hetken kaikki paljastaa,
+ purjeet tummuu taivaan taa.
+
+ Näätkö, untenlaivas
+ tuolla, missä taivas
+ avaruuksiin puuntaa,
+ etsii suurta suuntaa
+ yli unten ulappain?
+ Oonko salakari vain?
+
+
+
+
+9.
+
+
+ Näätkö, armahani, meren,
+ kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään,
+ säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin
+ tuhansissa tulipisteläikissään!
+
+ Näätkö, armahani, meren,
+ kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi,
+ niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus,
+ povi paisuu, ulapalla unelmoi!
+
+ Näätkö, armahani, meren,
+ kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan,
+ aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan
+ luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!
+
+ Näätkö, armahani, meren,
+ kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen
+ alas synkkiin syväreihin syöksyen,
+ maininkina värjyen ja vavisten.
+
+ Näätkö, armahani, meren,
+ kun se iltataivaan tyyneyden saa,
+ hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään,
+ niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?
+
+ Sellainen, mun armaani, on rakkaus!
+
+
+
+
+10.
+
+
+ Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa
+ ja auringonsäteitä siivilöidä,
+ mi metsän kohdusta kajottaa,
+ ja ikävöidä
+ kuin katuja
+ sun puhtaan sielusi suuria satuja
+ ja laskea pään
+ maan kukkain keskeen lepäämään
+ ja kertoa sulle,
+ kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle,
+ kuinka kaikki suurta
+ on auringon alla,
+ ja kaikkialla
+ maan henki heilimöi,
+ luo siemen juurta,
+ maa sätehissä säkenöi,
+ kun taivas on hohtava,
+ mi tiemme on johtava,
+ johtava kahta suurta Luojan lasta
+ onnehen uskomme unelmasta,
+ jota mieltemme mykkyys rajottaa,
+ kun katsomme mustahan multaan.
+
+ Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa
+ ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan
+ kuin uhrina jumalille
+ ja taimille tuoksuaville
+ ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan
+ ain kiertäen kaiken äärettömyyttä,
+ näin ikävöiden
+ sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —
+
+ Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle.
+ Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.
+
+
+
+
+11.
+
+
+ Satusaareen kanssani kaukaiseen
+ käy, armahin, astu venhoon,
+ sinut vien kuni virta nyt hiljalleen
+ univalmujen tuoksujen tenhoon.
+
+ Siellä kaartaen päivämme päilyköön
+ yli lempemme lempeän lehtoon,
+ ahon auer autuas häilyköön
+ yli uupuvan, uinuvan ehtoon.
+
+ Siell' uinumme onnemme ongelmiin
+ häävuoteemme valkean valtaan,
+ kun aurinko astuvi laineisiin
+ alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.
+
+ Siell' unhoitamme me maailman muun,
+ oman maailman luomme me uuden,
+ alla lempemme helkkyvän heisipuun
+ paratiisimme ihanuuden.
+
+ Niin käymme me korkeita vuoria päin
+ häähunnut ja helmet vyöllä,
+ kuin autuaat harppuja helkyttäin
+ tuhattähtien luomisen yöllä.
+
+ Alas miettivän metsän vihreän taa
+ oman onnemme tähtiä väikkyy,
+ avaruus ylt’ympäri aaltoaa,
+ unipurressa lempemme läikkyy.
+
+
+
+
+12.
+
+
+ Katson korkealta kalliolta,
+ ulappaa kun uit,
+ kuinka kuohuissa sä kirkastuit,
+ alastonna sait kuin auringolta
+ merenneidon muodon,
+ luistain luokse luodon
+ poves kukkakumpu puhkee,
+ uljas oot ja uhkee,
+ vaahtoon vahva veto
+ käy kuin karkeloihin kuumiin
+ riemuitessa ruumiin.
+
+ Mutta musta miehen peto,
+ vesihiisi uomaas seuraa
+ niinkuin koira pientä peuraa;
+ huiskaat mulle,
+ huudan sulle,
+ kierrät kauas kainoon kaareen,
+ soilut saareen,
+ peto vihdoin väsyy, vaipuu,
+ tahtos alle taipuu.
+ Meri telmii
+ kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan,
+ hiukses helmii,
+ kiharoillas päivän kimmel kiiltää,
+ uit jo uimarantaan. —
+S
+ Miksi outo vaisto mua viiltää,
+ kun sä käyt mua vastaan,
+ työntääkseskö tieltä,
+ kiihoittaakses miehuuteni mieltä —
+ sikskö synnyin ainoastaan,
+ kaikista vain yksi ollakseni?
+ Entisyytes nousee eteheni, —
+ pedot, jotka uupui uumaas,
+ jotka hukutit sa huumaas?
+ Ja ma haudon jotain mustan-mykkää,
+ syyttäen sua sydän sykkää,
+ peto herää minussa,
+ osan omaani nään sinussa,
+ muiden kanssako sen jakaisin,
+ vaadin itseni nyt takaisin;
+ merenneidon kalankatsees kiiltää
+ ja se viiltää,
+ ah, ma soisin,
+ että katsoisit nyt mua toisin. —
+ Ehtyikö jo elämäni vilkas viini,
+ miksi itket, armas amoriini?
+
+
+
+
+13.
+
+MISS' OLET, MERI— −?
+
+
+ Miss' olet, meri suunnaton ja suuri,
+ mi sammuttaisit sielun maailmanpalon,
+ nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren
+ ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!
+
+ Sammuta tunnontuskan hurja liekki,
+ mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen,
+ niin että uupuis elon kuluttava kulo
+ pois viileen iäisyyden valtamereen!
+
+
+
+
+14.
+
+
+ Ei, ei, minä tahdon päästä
+ nyt voittajaks voimien valtavain,
+ iki-jumalat, ettekö säästä,
+ te ette ole jäästä,
+ multa vaaditte voittoa vain!
+
+ Taas tahtoni taistohon lähden,
+ tien aution auki ma laulaen luon,
+ minun nuoren onneni tähden
+ ja valittuni nähden
+ vielä viimeisen voimani voittohon tuon.
+
+ Te katsotte ylhäällä tuolla
+ vain kulkumme kunniaa,
+ kaiken tappion tuolla puolla
+ on kempin kaunista kuolla,
+ en varjojen tieltä mä väistyä saa!
+
+
+
+
+15.
+
+
+ Kalliolla korkealla
+ kirkkaan taivaankannen alla
+ seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin,
+ raikas oli meillä mieli,
+ alla lauloi satakieli,
+ kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.
+
+ Taivaanrannan punaa kohti
+ monen kirkon tornit hohti,
+ palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin,
+ illan loimu ikkunoista
+ heijastui kuin auringoista,
+ tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.
+
+ Pilvet kulki niinkuin aaveet,
+ minne haihtui illan haaveet?
+ Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi.
+ Lemmellemme etsin lymyn,
+ kasvoillas näin oudon hymyn,
+ välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.
+
+
+
+
+16.
+
+
+ Katso, ilta himmeeks käy,
+ soilta soutaa saariin sumu,
+ kaupungista haihtuu humu,
+ kuolee pois
+ kuin se pahaa painajaista ois, —
+ ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.
+
+ Päivä tummuu, tervehtää
+ niinkuin impi rakastajaa,
+ kietoo kultaan muistonmajaa,
+ ikkunat
+ timantteina tielle tuikkivat,
+ valkea vaimo nyt kantavi korkeeta kynttilää.
+
+ Niinkuin sielu yksin jää
+ huoneen hämyyn liekki liehuu,
+ taivaan tuliroihut riehuu
+ sammuen
+ yli kirkontornein kattojen,
+ hohtaen hetken, kummituksina tehtaat törröttää.
+
+ Katti kehrää uniaan,
+ uneen lämmin lehto vaipuu,
+ kukkain alla pensaat taipuu,
+ lintu luo
+ siipeen pään, maa iltakasteen juo,
+ kiiltomadot kuin lemmenlyhdyt suitsuvat soihduillaan.
+
+ Katso, katto varjoineen
+ nyökkää viittoin viertotieltä,
+ haastain jotain kummaa kieltä,
+ huokaillen
+ mietteissään kuin meitä siunaten,
+ raukeaan rauhaan hetken hiutuessa nyt hiljalleen.
+
+ Kaikuu armaan askeleet
+ öistä kaupunkia kohti,
+ onniko vai oikku johti,
+ minne tie
+ tummaan tuntemattomuuteen vie,
+ koska ma saavutan kaihoni korkeat kajanteet?
+
+
+
+
+
+
+KIRKKAUDEN KUNNAALLA
+
+
+ »Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo»
+
+ _Leonardo da Vinci_.
+
+
+
+
+1.
+
+NÄKY.
+
+
+ Ma kuljin kukkulalla unten mailla
+ kuin kaiken näkyväisen vaivaa vailla,
+ kun katseen kohotin ma huippuun päin,
+ ma kolmen kauneuden näyn näin.
+
+ Näin olemattomuuden tuolta puolen
+ ne ihanuudet, jotka nään, kun kuolen,
+ kuin entis-elollisen edessäin
+ ma kalliolla kolme neittä näin.
+
+ Yks istui luona viileen vuorilähteen,
+ ja toinen katsoi kauas outoon tähteen,
+ mut kolmas tulessansa tanssi vain
+ hekumahulluutensa paljastain.
+
+ Näin Itse-ihailun, mi veestä hohti,
+ hän elonkulkuani kerran johti,
+ ma kerran häntä liiaks rakastain
+ tyhjyyden tunnottuuden tuta sain.
+
+ Nyt kolmannessa vielä katse viihtyi,
+ sen tanssin taikaan veren voima kiihtyi;
+ ma Himon näin, mi mulle tuskan toi
+ ja mulle autioiksi aamut loi.
+
+ En nähnyt toista, pois hän hiljaa kääntyi,
+ mun sieluni nyt yksin yössä nääntyi,
+ mut outo tähti kaukaa kirkastui,
+ sen säteilyä sydän oudoksui.
+
+ Nyt oudon tähden yltä taivas hohti,
+ kuin auringosta ajoi ratsu kohti,
+ niin hengen hepo pilvet piirtäissään
+ yön valoon väikkyi siintäin siivillään.
+
+ Siipiä nosti, päätään aurinkoista
+ kuin mittaamattomuuden maailmoista,
+ niin taivaanrantaa vasten loiston loi,
+ ja kaviot ne tähdin kipunoi.
+
+ Kuin kautta ihmeen ja sen ihanuuden
+ sain muodon, mielen, silmän, sielun uuden,
+ näin Haltion, sen loiston lumoon jäin,
+ nyt hengenhurmassain vain hänet näin.
+
+ Hän katsoi unelmainsa unikuvaan
+ nyt hengen hepoon yhä kirkastuvaan,
+ kuin sfeerein soitto siiven suihke soi,
+ mi ihanaisen immen haltioi.
+
+ Soi jotain uutta sielun sokkeloissa,
+ soi Hälle häikäistynä haltioissa,
+ mi laulun lohdun loi, kun yksin jäin
+ ja kuljin vastuksien vuorta päin.
+
+ Uus laulu rakkaudesta Ikuisuuteen
+ viritti sieluni nyt voimaan uuteen,
+ loi Luoja kanteleen taas kaikumaan,
+ min unhoitin jo päällä murheen maan.
+
+ Pois Himo peljästyen rotkoon haipui,
+ ja Ihailu vain lähteen varjoon vaipui,
+ mut Haltio vain katsoi näkyään,
+ kun tähdet tuikki yllä ylvään pään.
+
+ Ma heräsin, yön valot, varjot vaihtui,
+ ja taivaan näky hetken hohtain haihtui,
+ ma kuulin vielä siiven suhinaa,
+ mi kiiti kauas oudon tähden taa.
+
+
+
+
+2.
+
+KIRKKAUDEN KUNNAALLA.
+
+
+ I.
+
+ Nuor' jumala ma oon, joka kunnasta kulkee,
+ käy varjoni taivahan teitä,
+ koko maan ihanuudet mun silmäni sulkee,
+ ja sen maan säveleitä
+ minä soittaen käyn,
+ soi maailmojen puu,
+ läpi ilmestyksien, ihmeiden näyn
+ tie kirkastuu.
+
+ Sua tahdon ma uhmata, vanhuuden varjo,
+ sinä ankara, ainainen aave,
+ mulle vielä et surmasi seppeltä tarjo;
+ ikihehkuva haave
+ mulla suonissa soi,
+ lumoleimuna lyö,
+ viel' on korkeella päiväni kirkas koi,
+ on kaukana yö!
+
+ Vielä laulavat mulle lauhkeat tuulet,
+ on allani vankkana vuori,
+ vielä hohtavat naiseni nauravat huulet,
+ minä oon iki-nuori,
+ päämääräni luon,
+ mua voimani vie,
+ elonlähteistä jumalten juomia juon,
+ ja auki on tie. —
+
+
+ II.
+
+ Läks kulkemahan kunnia,
+ ja ilon immet leikin löi,
+ pään laakerein ne seppelöi,
+ mut kylmä, kylmä on kunnia.
+
+ Niin vierelläni vaimon näin,
+ hän kuiskas: etsit kunniaa,
+ et siitä suurta rauhaa saa,
+ sillä kylmä, kylmä on kunnia.
+
+ Ma huusin hälle huoliain:
+ oi, vaimo, vastaa, minne viet,
+ sä joku murheen muisto liet,
+ kuin kalma kylmä on kunnia!
+
+ Ja vaimo vastas värjyen:
+ ma oon se rakkaus, min sait,
+ mut hylkäsit, kun muuta hait,
+ käy kanssas nyt kylmä kunnia!
+
+ Oi, viivy, vaimo, rakkaus,
+ nyt vasta, vasta tunnen sun,
+ kun kunniakin hylkäs mun,
+ sillä kylmä, kylmä on kunnia.
+
+ Hän häipyi hiljaa hämäriin,
+ nyt etsin häntä päivin, öin,
+ ja surkastunein seppelvöin
+ käy kauas kylmä kunnia.
+
+
+III.
+
+Ikuinen henki korkeudessa, kuule heikko ääneni! Sinä yksin näet
+minun ankaran avuttomuuteni. Kokoa minua, kohota minua kohti sinun
+korkeita tähtiäsi! Sinun korkeat tähtesi ovat autuaita aavistuksia
+sinusta. Sinun väräjävien, välkkyvien tähtiesi tarhassa asuu rauha,
+sen syvyydessä asuu voima ja viisaus. Anna minun sairaalle sydämelleni
+rauha, hengelleni voima ja sielulleni viileä viisaus! Sinä pyhä,
+puhdas, jalo, järkkymätön, suuri tuntematon, anna minulle tahto, anna
+minulle tahto itseni yli. Iäti ikuinen! Minun suuressa yössäni minä
+kohotan käteni, kohotan käteni ja lyön ne kasvojani vastaan. Istun
+ja vapisen vuoteellani, käyn sielussani läpi elämän erämaan ja sen
+erehdykset, käyn itseni kanssa julmat jumalienkäräjäni. Minä tuomitsen
+itseni ja tekoni, sillä ihmiset eivät voi minua tuomita sinun tahtosi
+jälkeen. Ihmiset ovat käyneet minulle vieraiksi, minä itse olen kuin
+vieras omassa talossani, jolla ei ole vartijata ja jota salakavalat
+kiertävät. En löydä ihmistä, joka minulle ihminen olisi. Kukaan ei
+kolkuta ovelleni, enkä minä kolkuta kenenkään ovelle. Minun sieluni on
+autio talo, jonka Herran tuli on tuhonnut. —
+
+Katselen, tähtien luoja, sun tähtiäsi, jotka minulle kirkkauden
+korkeudesta arvoituksina taivaan kiireellä kimmeltävät. Ne loistavat
+kylmään kammiooni, jonka kynnyksellä kurjuus seisoo odottaen onneni
+katoamista. Minun sydämeni on surusta raskas ja tuskasta täysi. Mutta
+sinä sidot näkymättömät langat sinun sisimmästäsi minun sisimpään
+sydämeeni, taivaan tarhasta avaruuden siintäviä siltoja pitkin
+harmaaseen maahan, jossa huolissa harhailen. Ja minun sieluni kirkastuu
+ja kohoo, minun sydämeni sulaa kuin sävel sinun suureen sävelluomaasi,
+jota näkymättömät kädet soittavat. Ikuiset sävelet kiertävät sinua
+niinkuin auringot suurta näkymätöntä auringonlämmön lähdettä, joka
+kumpuaa ikuisuuden peripohjasta. Minun sieluni särkynyt sävel kohoaa,
+kohoaa, ja minä kohoan sen ihanien sointujen suunnattomassa sulossa.
+
+Minä kohotan, yössä minä kohotan vapisevat käsivarteni kohti
+alkamatonta avaruutta, loppumatonta laajuutta, alituista arvoitusta.
+Korkea olet, ihmeellinen olet, Ikuinen. Korkean, ihmeellisen ilon ja
+raukeuden rauhan annat sinä minulle tällä häipyvällä, heleällä hetkellä
+tuhansien tähtien tuikkiessa sinua ylistävään yksinäisyyteeni. Kohotan
+korkealle käteni, korkealle kohotan käteni, Ikuinen, Ikuinen...!
+
+
+
+
+3.
+
+VUORIMIES.
+
+
+ Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta,
+ miss' elo lyö ja painaa, pauhaa,
+ yön selkään sortui räntäsäässä,
+ hän etsi sielullensa vuorten rauhaa,
+ hän käynyt oli merta, metsiä,
+ nimetön, kummallinen etsiä.
+
+ Hän teki turvetuvan itselleen,
+ ei missään viihtyä hän voinut,
+ ei elämänsä suurta arvoitusta
+ hän nuotiolla koskaan tarinoinut,
+ hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties,
+ miks muistonmaitaan etsi matkamies.
+
+ Niin kiveliön kauhut seuranaan
+ hän sielunsokkeloonsa yöksyi,
+ kun mittas sitä liiaks luodillaan,
+ kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi.
+ Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi
+ ja salaa taikakatseen rotkoon loi.
+
+
+
+
+4.
+
+
+ Ma kuljin eräteitä etsien
+ elämän riistaa, yöhön tieni taipui
+ pois säälimättä oksat taittaen,
+ ne valittaen vaivoihinsa vaipui.
+
+ Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan,
+ mua tiheikössä seuras synkkä ääni,
+ puut piikkikarva-käsivarsillaan
+ tien sulki, verille näin piesten pääni.
+
+ Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin
+ ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle,
+ ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin,
+ mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.
+
+ Niin korpi vihaa vonkui yltypäin,
+ ja kiduttain se ympäröi mun yöni,
+ kyy-oksat vinkui mulle viheltäin,
+ mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.
+
+
+
+
+5.
+
+KOHDEN KORKEUTTA.
+
+
+ Ma kohden tunturin tulta kuljin
+ ja ikijäätä,
+ ja uhmaellen yön myrskysäätä
+ tiet taa ma suljin,
+ en käynyt oppain, en yhteisköysin,
+ tien itse löysin,
+ jäi allein elämän huuto, humu,
+ mut yllä vaelsi vuorten sumu.
+ En nähnyt kaukaista kirkkautta,
+ en järvein, saarien suloutta,
+ en lemmen lämmintä lähtökohtaa,
+ mi aina auringon luona hohtaa,
+ mi oisi aukonut aavat alat
+ ja luonnon laukomat suuret salat.
+ Kuin allain liepeillä laaksomaan
+ myös täällä näin minä erämaan,
+ niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn,
+ nyt tiesin syyn,
+ mi kiihkon nostavi veriin nuoriin
+ ja ajaa aatosta ylös vuoriin
+ pois alhaisesta, mi siltä näyttää,
+ mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää,
+ on liian syvällä syiden juuret,
+ ja alta nähden on vuoret suuret,
+ mut vasten taivasta kääpiöiksi
+ ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin
+ on yltä nähden, mi päivät öiksi,
+ yöt päiviks muutti ja riemuretkin
+ tai surusaatoin tiet ristiin rasti
+ vain oman Voimansa rajaan asti.
+
+ Mä eksyin etsien päivän teiltä
+ ja lankesin, mut en jyrkänteiltä
+ ma kuiluun käynyt, sain jalansijan,
+ nyt tunsin vaellukseni vanhan vian,
+ mi hylkäs elämänlähteen raikkaan
+ ja aina kierteli samaan paikkaan.
+ Kun uutta hain ja kun astuin väärään,
+ päämäärään käyden en päässyt määrään,
+ mut ilman oppaita kaukaa muista
+ ma löysin jälkeni kuilun suista,
+ kun päivä seestyi, näin vaaran vasta,
+ kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —
+
+ Saa omat jälkensä kukin muistaa,
+ sen oma syy on, ken kuiluun luistaa,
+ ken näki vuorilla ikihohdon
+ ja Luojan haamun,
+ sai elontuskille rautarohdon,
+ taas näki koittavan kirkkaan aamun.
+ Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa,
+ taas vaelluksensa vuoriin alkaa,
+ niin polku matalin, ahtain tie
+ pois yli korkeimman vuoren vie.
+ Ja hengen huippu, mi hohtaa itään,
+ sen päällä seisten ei ole mitään,
+ se nostaa vaeltajan hengen vaivaan,
+ yön taivas kaartaa vain uuden taivaan,
+ mut yllä muuttuvain maailmoiden
+ käy ylin aurinko auringoiden,
+ kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy,
+ kun avaruuksien aallot läikkyy,
+ kuin jotain uutta
+ taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —
+
+ Viipurin Maaskolassa 21.11.17.
+
+
+
+
+6.
+
+
+ Ma oon kuin herkkä haapa,
+ sen lehdet aina soi.
+ Miks varjoon värähdellen
+ sen soimaan Luoja loi?
+
+ Kun tulee tumma syksy,
+ muut lehdet kellastuu,
+ ne putoo mustaan maahan,
+ mut nuori haapapuu
+
+ saa raikkaan ruusun hohteen,
+ sen lehti talveen jää,
+ mi hiljaa haihtuu vasta,
+ kun viidat vihertää.
+
+ Kun saapuu suvilinnut
+ ja luonto loiston saa,
+ taas haapa soi kuin ennen,
+ kun nuori taas on maa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+ Nyt tulee, tulee kevät,
+ se yli hankein heijastaa,
+ kun suuret suvilinnut
+ ne hiljaa lähenevät,
+ jo siivet suhajaa!
+
+ Ne suurin lauluin lentää,
+ kun vapaa meri aaltoaa,
+ kun kirsikukka puhkeaa,
+ Ah, ihanaa on sentään,
+ kuin morsian on maa!
+
+ Oi, Päivänsäde pieni,
+ oi, neiti aamun armahin,
+ niin kauan ootin teitä,
+ loin auki kesätieni
+ ja tupaa tuuletin.
+
+ Nyt kertokaatte harvaan,
+ viel' onko yhtä hupsu kuu,
+ mi kosi äitiänne,
+ mut rukkaset sai, arvaan,
+ nyt pilviin piiloutuu.
+
+ Siks loi se himmeen ladun
+ ja lempiviä urkkii ain
+ se illoin ikävissään.
+ Tuon talvi-illan sadun
+ ma kuulin mummoltain.
+
+ Nyt tulomaljan juotte,
+ oi, tuhannesti terve, hei!
+ Ei äitinne nyt huomaa,
+ siis Suukonkin te suotte,
+ kas nyt sen tuuli vei!
+
+ Nyt painan poveen poven,
+ nyt laulutupaan tulla voi,
+ nyt avaan koko sylin,
+ nyt avaan joka oven,
+ nyt kanteleeni soi!
+
+
+
+
+8.
+
+
+ Kangasvuokko, kevään kukka,
+ luona kylmän hangen hohtaa,
+ kasvaa vaiti varjossansa,
+ joskus harhasäteen kohtaa.
+
+ Seutu siintää satuverhoin,
+ on kuin huiskais hämyn hunnut,
+ verholehdet kukkaa suojaa
+ niinkuin keltasirkun unnut.
+
+ Varressa on vanhaa voimaa,
+ umput uhmaa jylhää jäätä,
+ nostain valoon varjostansa
+ lumikukkaa kruunupäätä.
+
+ Niin sun kerran elon tiellä
+ löysin piilopolkus päästä,
+ suita sain ma kerran voimaa
+ nousta suoraks surman jäästä.
+
+
+
+
+9.
+
+_DOLCE FAR NIENTE.
+
+
+ Mä päivän paistehessa loikoilen
+ ja painan autuaana silmät kiinni,
+ ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa,
+ se huumaa pääni niinkuin univiini.
+
+ En mitään mieti enkä toivokaan,
+ on kaikki paratiisin alku-unta,
+ mun päivä on, maan yrtit, kukkaset,
+ tää kaunis maa ja laaja luomakunta.
+
+ Ma oon kuin latsarooni Napolin,
+ kuin mustalainen maantien nuotiolla,
+ kuin nuori hindu alla mangopuun
+ tai vanhan Indra-templin rauniolla.
+
+ ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa,
+ jos käskee keisari tai paavi,
+ jos palatsini tuulentupa on
+ tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.
+
+ Nyt oon ma laiskureiden kuningas,
+ ma käännän käskijöille naurain selän,
+ hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät,
+ ma unikeko nukun, nautin, elän.
+
+
+
+
+10.
+
+
+ Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli,
+ tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli,
+ päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti,
+ revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.
+
+ Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi.
+ taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi,
+ minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla,
+ ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.
+
+ Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi
+ laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi,
+ vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret,
+ kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.
+
+ Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon,
+ laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon,
+ joka neito sulhon sais ja joka poika armaan,
+ itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.
+
+
+
+
+11.
+
+
+ On päivä kirkkain
+ ja taivas kuulain,
+ soi soitto sirkkain,
+ on suhu suulain,
+ on lehto lempein, ja vihrein puu
+ nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.
+
+ Käy syvemmiksi
+ veet, välkkeet viivain,
+ ja siksi, siksi
+ on kuiske kiivain,
+ mi lehtolempemme laulut loi,
+ kun riemu runsaimmin rintaan soi.
+
+ Nyt pyrkii pintaan,
+ mi maassa viihtyi,
+ min kätkit rintaan,
+ se kutsuun kiihtyi,
+ on ylin yhtymys yksi yö,
+ se sokeudella sun lempes lyö.
+
+
+
+
+12.
+
+
+ Jo lintu näki unta:
+ puut puhkesi jo kukkaan.
+ Ja silloin tuli lunta,
+ niin haihtui haave hukkaan
+
+ Maa loistaa, nurmen nukka
+ jo pesäpuuhiin pyytää,
+ mut hankeen hukkuu kukka,
+ ja linnun huurre hyytää.
+
+ Jääverkon vilu kutoo
+ nyt linnun pieneen rintaan,
+ se puutuu, puusta putoo
+ maan kalmankylmään pintaan.
+
+ Kun kerran kesä koittaa,
+ ei lintu laula puullaan,
+ sen kumppani vain soittaa,
+ öin outo laulu kuullaan:
+
+ "Miks sulle ei soi kevät
+ miks näit sä kesän unta,
+ miks päivät säteilevät
+ ja sitten tulee lunta?
+
+ "Oi, itke, sydänrukka,
+ maa autiolta näyttää,
+ min lupaa kevään kukka,
+ niin harvoin taivas täyttää."
+
+ Oulunkylässä toukok. alussa 1915.
+
+
+
+
+13.
+
+TAIKAOKSA.
+
+
+ Ma kuljin vihreä virpi käissä
+ ja etsin elämän viinamäissä
+ maan suonta, kaivaen eeltä esteen,
+ mi kätki elämän nuoren nesteen.
+
+ Ma jyrkät polttavat polut polin,
+ taas elonjanossa yksin olin,
+ ja missä kuljin, näin kuivat lähteet
+ ja kyynelkuoppien turhat tähteet.
+
+ Mua taikaoksa vain harhaan johti,
+ ei virpi vaipunut maata kohti,
+ mi viisauksien kaivon näyttäis
+ ja sen, mi maljani mitan täyttäis.
+
+ Kuin outo henki mua tarttui käteen,
+ kun sokkosilmillä tunsin säteen,
+ vei laulunlaaksoon ja pyhään paikkaan,
+ niin löysin elämän lähteen raikkaan.
+
+ Läheltä löysin, min kaukaa kiersin,
+ pois vaivan, vastuksen paadet viersin,
+ nyt virpi värjyi kuin herkkä jousi,
+ veen kullan kirkkaus maasta nousi.
+
+ Ma join ja join, kävi kevätkirret,
+ sen heljät hetteet, kun voiman virret
+ soi suonten syvyyttä syttyin tähteen,
+ mi iäisyyksiinsä liitti lähteen.
+
+ Tein majan tyyntyen päivän työssä,
+ nyt virpi kukkia kantoi yössä.
+ Oi, missä armaani viipyy vielä,
+ mi astuis lempeni lähteen tiellä?
+
+
+
+
+14.
+
+
+ Yölamppu se tyynenä tuikki
+ kuin sillä ei sydäntä ois,
+ läpi ikkunan perhonen pyrki
+ kuin auringon piirihin pois.
+
+ Yölamppu se tyynenä tuikki,
+ sille perhosen soitto soi,
+ se kiiti kuin pyrstötähti,
+ yli liekin se karkeloi.
+
+ Tulitanssissa perhonen poltti
+ oman onnen ja kuoli pois,
+ yölamppu se tyynenä tuikki
+ kuin sillä ei sydäntä ois.
+
+
+
+
+15.
+
+TYÖLAMPUN LAULU.
+
+
+ Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa,
+ kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö,
+ ja hetki henkeni haltioittaa,
+ kun yli kattojen kaartaa yö.
+
+ Ja yllä pöytäni monin mutkin
+ nyt varjot kummasti karkeloi,
+ kun muinaisuutta ma miettein tutkin,
+ kuin kaiku kilpien korviin soi.
+
+ Ja on kuin huoneeni huoahtaisi,
+ kuin nousis eteeni entisyys
+ ja uuden muodon ja soinnun saisi,
+ sen yllä yhtyisi iäisyys.
+
+ Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy,
+ sen kiista, kammo, sen turhat työt,
+ ja heimon haamut ne sieluun piirtyy,
+ mi kesti ankarat aikain yöt.
+
+ Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä,
+ ne yksin seisoi ja kaatui niin,
+ ne kertoo jylhien jättein työstä,
+ kun vastaan kansoja taisteltiin.
+
+ Nään koko sukuni suurta unta,
+ nään kunniassa ma kuninkaan,
+ mut vapaa, vahva on kansakunta,
+ on suuret sankarit maineen maan.
+
+ Ne lensi laivoin maan, merten ääriin,
+ ne voitti kansat ja kuninkaat,
+ ne iski valtoihin valheenvääriin,
+ ne laski allensa aamun maat.
+
+ Ne iski keihäänsä idän muuriin,
+ ne maahan paalunsa pystyyn loi,
+ ne syöksyi sodista sotiin suuriin
+ ja mailta vierailta verot toi.
+
+ Ne riensi retkiltä kotirantaan,
+ maan kunniaksi ne aarteet toi,
+ ne etsi vaimoa, morsiantaan,
+ ja runoniekkojen kannel soi.
+
+ Soi yöstä taattojen tumma ääni,
+ kuin sotaharput ja hymnit sois,
+ työlampun äärestä nostan pääni
+ ja katson kaikesta kauas pois.
+
+
+
+
+16.
+
+MIK' ON MAINE?
+
+
+ Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan
+ Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!
+
+ Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties,
+ ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!
+
+ On itses voitto voitto voittojen,
+ kun oot sa ennen muuta ihminen.
+
+ Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, —
+ maan päällä kuin ei sua ollut ois!
+
+
+
+
+17.
+
+
+ Hilpeä ranta, muuttuva meri,
+ kaukana puuntaa sen portinkaari,
+ haihtuu haaveen rohkea haaksi,
+ siinnossa soutaa satujen saari.
+
+ Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho,
+ alkumme aavistus vaipunut vereen,
+ oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin,
+ hohtaen hetken, haipuen mereen.
+
+ Käy kuin huokaus huuhtoen merta,
+ vasten taivasta purje puuntaa,
+ poissa on kaikki; — ah, ken arvaa
+ untemme haaksien tietä ja suuntaa!
+
+
+
+
+18.
+
+
+ Mä käyn ja käyn,
+ mä nään kuin näyn,
+ nään itseni mä käyvän näin,
+ en tiedä minnepäin.
+
+ Ma seisahdun.
+ Sen muistaissain
+ kai sieluani äsken hain,
+ ma tiedän vain,
+ se oli mun.
+
+ Mun muistoni se oli kai,
+ mi jonkun uuden muodon sai,
+ nyt haihtui pois
+ kuin varjo ois.
+
+ Näin sieluni, mut, oi,
+ se minuun katseen loi
+ niin hirveän ja mielettömän murheisen
+ kuin läpi suruharsojen.
+ Ma kuuntelen. —
+
+ Ken? Soittiko
+ nyt outo ovellain?
+ Mua moittiko,
+ ei ovi auennut,
+ lie ystävyys jo rauennut;
+ kai kuulin harhaan vain.
+
+ Mä käyn ja käyn
+ kuin varjo valtaan näyn,
+ yön varjo ehkä lien
+ niin avuton ja ankee,
+ mi lankee
+ pois yli elon tien.
+
+
+
+
+19.
+
+ALTER EGO.
+
+
+ Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni
+ soi runossani haltioittain pääni,
+ kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä,
+ kuin kaukohenget kauneutta haastaa,
+ mut velisurmaajana toinen raastaa, —
+ niin ilkkuu itselleni toinen minä,
+ mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään
+ ja aina arvostellen kaiken kieltää.
+
+ Oikukas onnetar niin luonteen laittoi,
+ mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi,
+ kaks pohjavirtaa alla elon vahdon,
+ tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, —
+ ne sotii keskenään ja mua vastaan,
+ kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan.
+ Kai kannan pahan veren perinnöitä,
+ kun taistelin ma turhaan pitkin öitä,
+ en tasapainoon päässyt, monin mutkin
+ ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.
+
+ Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö,
+ hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ,
+ tekojen tuomari on nöyrä orja,
+ kun lankeemuksesta on selkä norja,
+ tuo kumma halu, joka tahdon täyttää
+ taas maailmalle huonoimmalta näyttää
+ ja käydä harhasta vain uuteen harhaan,
+ kun juuri nosti päivään puolen parhaan,
+ langettaa lause, ivan iskut heittää,
+ mut hienot haaveet salaa sieluun peittää
+ epäillen muita, nähdä omaa muissa —
+ niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa,
+ niin pelko joukosta pois itseen johtaa,
+ syy kiertää aina samaa alkukohtaa.
+
+ Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan.
+ Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan,
+ tuo toinen tuntematon mua moitti,
+ kun juuri toinen multa vallan voitti
+ ja nauraa mulle, työni rikki raastaa,
+ tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa,
+ kun nousta koitan, kohoon korkealle,
+ mua painaa astinlaudaks' armon alle.
+ Lie heikko henki, heikon hetken töissä,
+ käy jumalvoima laulun luomistöissä,
+ mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun,
+ kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun,
+ ja henki halaa kaikkeutta kummaa,
+ mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.
+
+ Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut,
+ te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut?
+ Ma tahdon taistoin saada selvän teistä,
+ herja ja henki, kumpi vahvin meistä,
+ himo vai henki, pahe vaiko hyvyys,
+ korkea puhtaus vai syntein syvyys?
+ Mua alatieto ylätasoon johtaa,
+ paremman minuuteni huiput hohtaa
+ ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin,
+ kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin,
+ min koti maasta on, — nään nä'yt uudet,
+ auringot ainaiset ja avaruudet,
+ mi kiertää Luojan luomissävelinä,
+ syvälle syvyyksiin kun pieni minä
+ pois katoo, tuntematon tumma toinen
+ kuin sielunasuntoni vieras loinen
+ ääneti varjon valtakuntaan vaipuu,
+ mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu,
+ mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa,
+ mua joku suuri hyvä henki ohjaa,
+ pois siirtyy entisyys ja vastassani
+ nään uuden itseni — ja jumalani.
+
+
+
+
+20.
+
+
+ Ainako osani on
+ näin outona olla
+ maan päällä
+ täällä,
+ miss' on ahdasta auringolla,
+ tänne tähdet niin kaukaa kiiltää,
+ maan vilu viiltää,
+ kun on yö
+ ja yksin sairas sydän lyö. —
+
+ Ainako armahat
+ kuin vuodet vaihtuu
+ maan päällä,
+ täällä,
+ missä haaveemme harmaiksi haihtuu,
+ missä lempi ei kiinteeksi kiihdy,
+ ei vaeltaja viihdy,
+ kun maa
+ vain ahdistaa sen astujaa.
+
+ Ainako maailma tää
+ on valloista viekkain,
+ maan päällä
+ täällä
+ ovat varjoja sielut runoniekkain.
+ Asunnokseen ne tähden saivat,
+ miss' on vieraina vaivat.
+ Kun loppuu luomistyö,
+ joko tullut on viimeinen yö?
+
+
+
+
+ 21.
+
+
+ I.
+
+ On sielussani kaksi kaikua ja pohjaa,
+ kaks virtaa vastakkain sen voimaa ohjaa,
+ yks kuultaa, pyrkii päivän päilypintaan,
+ kun toinen syvään syöksyy rimmen rintaan.
+
+ Yks kevyt on, se kestämättä peittää,
+ sen pohja pettää, kun sen myrsky heittää,
+ myllertäin nostaa ilmaan pintasakkaa,
+ totuuden eessä olemasta lakkaa.
+
+ Se leikkii, lempii, luo ja läikkyy,
+ sen vihreen verhon alla toinen väikkyy
+ tumma ja tyyni, mik' on ikuisinta
+ sieluni sisintä, kun pettää pinta.
+
+ Maan kamaraan sen kerros kasvun kantaa,
+ tuskansa taakkaa, etsii rauhan rantaa,
+ maan uumenien muuttumaton multa,
+ min syvyyksissä sykkii alkutulta.
+
+ Se alleen kätkee elon kirkkaan lähteen,
+ min poreet puhkee, etsii tietä tähteen,
+ kuin aatokset, mi värjyy, valoon vaihtuu,
+ iäisyyskaihoin, Luojan hahmoon haihtuu.
+
+ Niin kaksi voimaa aina asuu rintaa,
+ työt turhat peittää kaiken pohjapintaa,
+ ken heikkouden, hetken häilyt huomaa,
+ ei huomaa suurinta, ei syvää Luojan luomaa. —
+
+
+ II.
+
+ Olkoon sieluni kuin vilvas virta,
+ joka tunturien turvass' uinuu
+ korkeen kotkavuoren lähteen luona,
+ liejunkeltaisena kiehuu, laaksoon lähtee,
+ jyrkännettä hyrskyin hypähdellen
+ niinkuin laitumellaan valkokaritsa
+ heleänä keväthelluntaina.
+ Puhtaaks puroks pulputen se paisukoon,
+ joki-uomain uhmaan joutukoon,
+ koskena se laulakoon ja kuvastakoon
+ kaikki elon taivaan kirjokaaret,
+ huutakoon se voimassansa kerran,
+ vuoret veljinänsä käyköön maailmaan,
+ vastuksensa voittain kamppailkoon!
+
+ Vihreenä kuin smaragdi se saareilkoon
+ läpi laajain laihoin, suurten tasankojen,
+ puhkoen padot, ali suurten siltain,
+ miss' suvikisat, huimat kiihkot kiihtyy,
+ ohitse koivukunnaan, lemmenlehtojen
+ ja ihmismajain, missä asuu rauha,
+ ohitse kirkkojen, min kirkonkellot
+ virittää väreilyhyn kirkkaan kalvon,
+ lastuja lennättäen uutistöistä,
+ kuvastellen myrskyn kaatopuut
+ taikka syksyn synkät verikuut
+ sekä suurten murhelintuin varjot.
+ Polveilkoon se omaa tietään vaikka väärään,
+ kunhan pyrkii suureen loppumäärään,
+ hopeana hohtaen ja leventyen
+ heijastaen lempeen, tyynen iltataivaan,
+ jolla kylmät tähdet tuikkii arvoituksin,
+ niin se suvantoihin syventyköön,
+ vihdoin hiljaa sulaen se soilukoon
+ Ikuisuuden, mittaamattomuuden mereen. —
+
+
+
+
+22.
+
+
+ Käyn sielussani kovan kurin,
+ en haastaa tahdo, mitä surin,
+ en tahdo lymyillä,
+ vaan avokasvoin käydä kulkuain
+ elämä eessä, taakka takanain,
+ ma tahdon huolissakin hymyillä.
+
+ Hymyilen elon seikkailuille:
+ itselle kova, hyvä muille
+ eloni tarkoitus,
+ päämäärään taikka kuoloon pystypäin
+ edestä elämän vaikk' yksinäin,
+ kuumille kiihkoilleni karkoitus!
+
+ Kuin syksypäivä yli puiston
+ ja rikkaan suuren suvimuiston
+ luon viime säteeni,
+ kun kullankirjavana taittuu tie,
+ mua, Runotar, sun valtakuntaas vie,
+ hymyillen laske kannel käteeni.
+
+
+
+
+ 23.
+
+
+ Tule, laulu, minun lohdukseni,
+ olit aina paras ystäväni,
+ takanain on elon ehjin ilo,
+ tuntematon tuska edessäni.
+
+ Jos et tulisikaan mairemielin,
+ joudu jälkeen unettomain öiden
+ ihanilla surun sävelillä
+ hellin unin pääni ympäröiden.
+
+ Lauhduta ja loihdi lepoon, laulu,
+ ihaniksi surun illat soita,
+ että nähdä voisin suurta unta,
+ joka kirkastaisi kohtaloita!
+
+
+
+
+24.
+
+KUMMITTELIJA.
+
+
+ Minä kummittelen ja käyn,
+ miss' ennen ma outona olin,
+ näen muistojen muuttuvan näyn,
+ unisokkona siintoiset sillat ma polin,
+ näyt nään, jotka uupui jo unholaan,
+ mua seuraa ne uusina uudestaan.
+
+ Niin harhaan ja hoiperoin,
+ ma outoja ovia hain,
+ miss' ystäviin yhtyen join
+ ja myrkkyä muistoksi sain. —
+
+ Sanat soivat vielä mun sielussain,
+ pitopöydässä tyhjä on tuoli,
+ lie ne menneitä muistoja vain,
+ moni ystävä kaivattu kuoli,
+ moni päätti jo päivänsä työn,
+ mut on kuin kiertäisi pöytää
+ ne varjoina vaipuvan yön,
+ levon voivatko varjot löytää?
+
+ Kuin kummitus minä käyn,
+ yön haihtuva hetken haave,
+ minne vihdoin se varjoni vie,
+ minne päättyy tähtihin tie,
+ ken on arvoitukseni aave?
+
+ Minä itsekö itseni näin,
+ ken on varjoni vaeltava loinen?
+ Yksin itseni seuraan jäin,
+ olen itse se sieluton toinen.
+
+
+
+
+25.
+
+
+ Ma toisen minän kanssa juon
+ ja kerskaan kunniastain,
+ kuin ihmeitä mä lauluin luon,
+ ne viinivaahdoin kastain.
+
+ Ma aatoksissain ailakoin
+ ja mielikuvin mässään,
+ pois pelaan, tunteet tuhlaan noin
+ ma moneen valttiässään.
+
+ Tuo pelaaja ain voiton vie,
+ mik' oot sa juomaveikko,
+ kun ystävinä yhtyy tie,
+ sa lienet pelin peikko!
+
+ Kai väärin kortein leikkiin käyt,
+ niin riistät riemut rinnan,
+ tuot varjopuolet, nurjat näyt,
+ luot tyhjäks pilvilinnan.
+
+ Pois pelaat onnen, taiston työt,
+ sa mietit turhan tarkkaan,
+ yön kauhuilla sa sielun lyöt,
+ kuin kuiluun katson sarkkaan.
+
+ Et päihdy, peikko, milloinkaan,
+ vain väitteilleni ilkut,
+ kun tilikirjaa laaditaan,
+ pois pyyhit puhtaat pilkut.
+
+ Sa naurat vain, sa voiton sait
+ ja torjut turhan naljan,
+ kuin totuus oot sa viisas vait
+ ja kaadat multa maljan.
+
+
+
+
+26.
+
+KUOLEMAN KEINU.
+
+
+ Kuolema keinussa kiikkuu,
+ ulkona ulvoo yö.
+ Kuoleman laulu liikkuu,
+ soi kuin sirppi lyö.
+
+ Valvon ma yksin yössä,
+ varjot ne vartioi,
+ kuolo on tarhassa työssä,
+ taimeni tallata voi.
+
+ Veihän se haaveeni hautaan,
+ ehkä jo voimani vie,
+ kolkutti porttini rautaan,
+ tummui jo tuskani tie.
+
+ Kuolema kiertää ja kulkee,
+ ympäri yltyy yö,
+ portin hän hiljaa sulkee,
+ vuodeksi kiinni sen lyö.
+
+ Laulu vain luonani liikkuu,
+ kalma jo kaukana käy,
+ keinu se yksin kiikkuu,
+ vaikka ei ketään näy.
+
+
+
+
+27.
+
+KUOLEMA JA NARRI.
+
+
+ Ja narri itsensä naamioi
+ ja kuolinkasvoilla ilkamoi,
+ yön kanssa narrien, nuorten naisten
+ hän yhtyi naljahan naamiaisten.
+
+ Ja naiset kuoleman maljan joi,
+ niin narri juopui ja hoiperoi
+ nyt kotiin, nukkuen uupui ukseen
+ ja yöllä heräsi koputukseen:
+
+ "Memento mori_!", niin ilkamoi
+ nyt kuolo, narri kun kiemuroi;
+ "jo kuolinpilkkasi pöhnään haihtui,
+ ma olin narris, nyt osat vaihtui.
+
+ Sun tiimalasisi tyhmyys kaas,
+ sen täytän, käännän sen pystyyn taas,
+ joit tyhjiin, maksaa nyt saat sa naljan
+ ja juoda kuoleman kanssa maljan."
+
+ "Oi, majesteetti, oon narri vain,
+ kai maljaa maistaen myrkyn sain,
+ ma varmaan kuolen, ma kadun, että..."
+ "Hahhaa!" — niin kuolo — "nyt maistoit vettä!"
+
+ Pois kalma kulki nyt naurahtain,
+ sen uhka oli kai unta vain:
+ "_Memento vivere_ tavoin toisin,
+ jos sinuun suuttuisin, narri oisin!"
+
+
+
+
+28.
+
+TOTUUS JA VALHE.
+
+
+ Maankiertäjänä Totuus taivaltaa,
+ öin on hän ladoissa ja maassa maannut
+ yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan,
+ yösijaa ei oo koskaan missään saanut.
+
+ Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa,
+ mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan,
+ pois veli Totuus yöhön työnnetään,
+ ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.
+
+ Mut kerran Totuus otti naamarin
+ ja puki naisen koruvaatteet ylleen,
+ kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin,
+ yönarrit hymys hänen hymyilylleen.
+
+ Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi,
+ kun outo vieras puhui seuran kieltä,
+ vain puoleks totta puhui piloillaan,
+ näin huvitellen koko seuran mieltä.
+
+ Ja Valhe Totuudelle kumarsi
+ ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan,
+ mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy
+ pääkallokatseen näki haudanharmaan.
+
+ Ja kuuli äänen, joka puhui näin:
+ "Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa,
+ veit perintöni, Totuus perii maan!"
+ Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.
+
+ Nyt läpi salin kuului kirkaisu,
+ ja sekasorto seuran kisaan heitti,
+ on Valhe ruma niinkuin rutto on,
+ taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,
+
+ Mut Totuus Valheena pois ajettiin
+ ja oli kuin ois tehty jotain taikaa.
+ Kun Valheen kasvot joskus paljastuu,
+ kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —
+
+ Ja Valhe valkeana ruhtinoi,
+ mut Totuus käydä saa kuin musta konna,
+ kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan,
+ käy Totuus öistä tietään koditonna.
+
+
+
+
+29.
+
+VIIMEINEN VOITTO.
+
+
+ Don Juan naisten haaveiluissa hohti,
+ hän kuherruksen kuninkaana kulki
+ ain yhden kautta monta naista kohti,
+ niin voittoon vaeltaen syliin sulki
+ maan lemmen lietsoen vain onnettuutta,
+ etsien uhria ja aina uutta.
+ Niin viimein löysi naisen etsimättään,
+ mi yli muiden loisti nostain kättään
+ kuin manaukseen, vieden miehen mielen
+ vallalla viehkeän ja viekkaan kielen,
+ kuin luotu viettelijän valtaa varten
+ ilmestys oli, kruunu kaunotarten.
+ "Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi,
+ mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi,
+ lyö kaikki muut maan armaat altaan
+ ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"
+
+ Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi,
+ yön tuska rikollista rintaa raastoi:
+ — "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?"
+ Ja nainen outo hymy huulillaan
+ Don Juanille loihe lausumaan:
+ — "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti,
+ kuin yhden kautta ensin moniin kuljit,
+ sä hyveen, synnin sulot syliin suljit,
+ oot monen povella yöt monet maannut,
+ et rauhaa, rakkautta sentään saanut,
+ ma tulin..." — "Ah", niin kuiskasi Don Juan,
+ "sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan,
+ nuoruudentunteillein oot sielun soitto,
+ veit voimani, oon valtas viime voitto,
+ sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin,
+ sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin..."
+
+ Ja nainen ilkkui: "olit narri vain,
+ et sydänsankarini, _miestä_ hain,
+ mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään,
+ kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"
+
+ Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?"
+ Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain,
+ donna Juana, miesten sydänsurma!"
+
+
+
+
+30.
+
+
+ Vierryin mailta mairehilta,
+ vierahilta veräjiltä,
+ kukkakummuilta kuleksin,
+ kuljin kohti kotiani,
+ yössä etsin ystävääni,
+ rauhatonta rakkautta,
+ tulin tutulle tuvalle,
+ päädyin portin pieluksehen,
+ eipä kukat kukkinehet,
+ valmun varret versonehet;
+ pimeässä piileskellen
+ nokkonen tulinen taimi,
+ liekin lapsi, tuskan tuttu
+ se vain kättä käpsähytti,
+ se mun tupaan tervehytti,
+ se mun sulki nyt sylihin.
+ Siit' on sairas sydämeni,
+ tuli polttavi povessa,
+ istuvi ikuinen tuska
+ vieraanani vieretyksin
+ asunnossa autiossa,
+ pimeässä pirtissäni.
+
+
+
+
+31.
+
+KODITON KOIRA.
+
+
+ Ma koditon kulkurikoira oon,
+ jo rikkinäinen on ääni,
+ oli mulla kuin muillakin isäntä,
+ nyt löydä en isäntääni.
+
+ Ma raittia juoksen joutessain,
+ kun vihellyksen ma kuulen,
+ ma vieraalle heilutan häntääni,
+ kun isännäksi sen luulen.
+
+ Ma makaan muiden portailla,
+ näen unta ma lampaanluista,
+ pala armosta joskus viskataan
+ tai kiskon sen muiden suista.
+
+ Muut koirat mulle murisee,
+ mut ne ryömivät sentään soppiin,
+ sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain,
+ en oo tottunut kuonokoppiin.
+
+ Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan,
+ en iskuja saanut surra,
+ ja ennenkuin kimpussa kiljui muut,
+ minä ensin ehdin purra. —
+
+ Ma raittia hiivin ja tappelen
+ ja haavani ehjäksi nuolen,
+ kai kerran vanhana vaappuen
+ syysyönä kujaan kuolen.
+
+
+
+
+32.
+
+KATUPOJAN JOULULAULU.
+
+
+ Eihän nyt oo joulu kuin ennen oli joulu,
+ katkera kuin äitipuoli, niin on elon koulu,
+ missä alkaa aakkoset, niin loppuu heti satu,
+ mulle koti vieras on ja rakas on vain katu.
+
+ Torilla ne rovioihin heittää polttopuita,
+ hetkeks vain ne lämmittävät köyhän lapsen luita,
+ ikkunoista loistaa kuuset, helyt sekä herkut,
+ pöydän päässä rikkaat rehkii, sedät sekä serkut.
+
+ Mulla ei oo sukua, ei täällä eikä tuolla
+ eikä joulupuuron päälle lusikkaakaan nuolla,
+ kumppanina kirppu vain ma kammon kunnansaunaa
+ ja ma koko maailmalle kannan mustaa kaunaa.
+
+ Ohi kirkon kyyryilen, ja vuotaa kenkärääsy,
+ siellä sitä veisataan, on sinne vapaa pääsy
+ niinkuin ehkä taivaaseen, kun ei oo mitään majaa,
+ mutta ehkä sieltäkin mun vahti yöhön ajaa.
+
+ Vilussani vihellän, ja takin tilkat kiiltää,
+ portit paukkuu pakkasessa, viha rintaa viiltää,
+ paras purra hammasta, ei kolkutella suotta,
+ oottakaahan, oottakaahan vielä pari vuotta!
+
+
+
+
+33.
+
+ELÄMÄN KIERTOKULKU.
+
+
+ Laulu vanha niinkuin taivas:
+ koska loppuu kerran vaivas,
+ minne kuljet, kuinka kauvan
+ tielle työnnät matkasauvan?
+ Eespäin, etäämmälle halaat,
+ kuljet, samaan paikkaan palaat,
+ rauniona kotis löydät
+ taikka vieraat pitopöydät,
+ tiellä oot, et sovi työhön,
+ tulit yöstä, palaat yöhön,
+ yöhön vieras valo kiiltää,
+ ilo ilkeimmin vain viiltää,
+ kylmä muinoin lämmin käsi,
+ ymmärrä ei ystäväsi,
+ kerrot matkas seikkailuista,
+ ei ne kuule, ei ne muista,
+ ei sua kukaan pystyyn auta,
+ kaukaa häämöittävi hauta,
+ vuotees on kuin sairaspaari,
+ kauvempana taivaankaari,
+ kaukaa etsit katinkultaa,
+ löysit kourallisen multaa.
+ Niin on menos maailmalla,
+ vihasi on vaimenneena,
+ armaas uinuu nurmen alla.
+ Mit' on kunnia ja maine,
+ niin ne jäätyy niinkuin laine,
+ mitä on sun työs ja tietos,
+ kun ne perii kalman nietos,
+ toinen toisen hautaa kaivaa,
+ kaivajaakin kaikki vaivaa,
+ niin sua elo lyö ja heittää,
+ pimeys sun pääsi peittää,
+ katso taakses, taita sauvas,
+ nyt kun pääsit kerran kauvas.
+
+
+
+
+34.
+
+TUSKA.
+
+
+ Mun tuskani, mun tuskani, oi, miksi
+ sa saavuit ainoaksi saattajaksi
+ eloni kaamealle talvitaipaleelle,
+ loit sieluun liekin liian polttavaksi!
+
+ Loit levottoman, lepyttömän liekin,
+ mi syö ja polttaa voimat vähitellen
+ ja koko olemuksen tahtoo tukahuttaa,
+ syyntunnon painaa syvään sydämellen.
+
+ Ah, sydän seestyi surusta ja kasvoi,
+ nyt täynnä lemmenkateutta, uhkaa
+ siell' istuu sielussani hirviö ja väijyy,
+ ma tiedän sen, se janoo tunteen tuhkaa.
+
+ Miks jatkan julmaa korpi-vaellusta
+ soi kaiken tyhjyys maasta autiosta
+ kuin mies mun täytyy lyödä tahdon taikasauvoin
+ veet virroiks elonvuoren valtimosta.
+
+
+
+
+35.
+
+LEHDEN LENTÄESSÄ.
+
+
+ Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan,
+ nyt lennät langeten märkään multaan,
+ sun siskos ilmoihin irtaantuu,
+ ja kohta paljas on emäpuu.
+
+ Sä kestit lämpöä, kestit hallaa,
+ nyt sydänsuonias jalat tallaa,
+ miks kerran kasvoit ja vihannoit,
+ miks auringolta sa valon joit?
+
+ Sä synnyit iloon ja suruun suureen,
+ nyt vaivuit emosi jalkain juureen,
+ maaks muutut, emoas ruokit näin,
+ mi kasvaa kaihoten päivään päin.
+
+ Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui,
+ taas kaikki kukkii, mi kerran maatui,
+ siin' on sun surmasi sovitus,
+ sun elos ylhäinen nousemus.
+
+
+
+
+36.
+
+
+ Miksi suren ja miksi kadun,
+ aina kevät mun juhliin pyys,
+ elin loppuun jo nuoruussadun,
+ nyt on eessäni elon syys?
+
+ En saa vaipua haaveen öihin,
+ ihme-uniin, mi kerran näin;
+ nyt on aika jo miehen töihin,
+ olen vahvin, kun yksin jäin.
+
+ Sain kai onnea hiukan verran,
+ paljon riemua myöskin sain.
+ Sadun alku on: oli kerran;
+ loppu: elää voi kerran vain.
+
+
+
+
+37.
+
+
+ Syyskeijut, luokaa
+ nyt umpeen hauta kesän kukkaisen,
+ maan tuuli, huokaa,
+ ja itke, ilta, virtes viimeinen!
+
+ Jo vaikeroikaa,
+ te viidat vaipuin viime syleilyyn,
+ yön surut, soikaa,
+ ken tietää suuren suven surman syyn?
+
+ Ah, poissa, poissa
+ on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö,
+ siks kanteloissa
+ jääkoura kalma synkän soinnun lyö!
+
+ Niin mieli tyytyy... —
+ Oi, heikon hetken päivä paistaa vois,
+ mut henki hyytyy,
+ kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —
+
+ Oulunkylä 4.11.18.
+
+
+
+
+38.
+
+
+ Mun vuoteni vierii ja vaipuu
+ yön unholaan,
+ on ainainen kalvava kaipuu,
+ oi, mistä rauhan saan?
+
+ Jo monta muistoa vaihtui
+ maan vaivaan pois,
+ sulonuoruuden hetket haihtui
+ kuin unta vain ne ois.
+
+ Miks yhdy ei ystävyksin
+ jo toivon tie,
+ en tiedä, miks istun ma yksin
+ ja minne päättyy tie?
+
+ Oi kohtalo, voimani varjoot,
+ teet tyhjiks työt,
+ vain kärsimyskruunun tarjoot
+ ja yksinäiset yöt.
+
+
+
+
+39.
+
+
+ Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö,
+ yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö,
+ mit' on toivoni tuike ja unteni uhka?
+ Tomu ja tuhka!
+
+ Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin
+ sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin,
+ mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä,
+ vai onko se väärä?
+
+ Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin,
+ mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin,
+ ei alkua, loppua; määrättä matkaa
+ mun täytyvi jatkaa. —
+
+ Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön
+ yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn,
+ tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan
+ ja ristini kannan. —
+
+
+
+
+40.
+
+
+ Kun ma synnyin, itkin katkerasti,
+ muiden hymyillessä kyynel kieri,
+ kesäpäivä paistoi kirkkahasti,
+ riemuin lapsuuteni viikot vieri. —
+
+ Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe,
+ nuorna leikkiin lensin hymyhuulin,
+ miesnä heikkona ma joskus itkin,
+ kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.
+
+ Voitin itkun, tuskan tukahutin,
+ hymyilin, vaikk' itki sydän silloin,
+ nyt kun miehuuden on keskipäivä,
+ yksin vanhuuttain ma mietin illoin.
+
+ En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin;
+ kun ma päätin taistot, elontyöni,
+ muiden itkiessä hymyhuulin
+ nähdä tahtoisin ma viime yöni.
+
+
+
+
+41.
+
+MA MUISTAN JOULUN...
+
+
+ Ma muistan joulun,
+ kun reessä liu'uin
+ ja jätin koulun,
+ kun helein tiu'uin
+ ma ajoin korkeaan kartanoon
+ kuin tarulinnaan maan mainioon.
+
+ Ja kynttilöineen
+ jo loisti kuusi,
+ maatytöt töineen
+ ne kyökkiin huusi,
+ ja neidit kaunisti kotiaan,
+ mut sedät maisteli totiaan.
+
+ Kun tuoksui lakkaa
+ ja livekalaa,
+ ma tutkin takkaa
+ ja katsoin salaa,
+ se seiniin satuisen loiston loi,
+ ja tuuli nurkassa tarinoi.
+
+ Jo vääntyi lukko
+ ja kömpi sisään
+ nyt joulu-ukko,
+ ma katsoin isään,
+ nyt tunsin silmät ja parran, suun
+ kun pyörin ympäri joulupuun.
+
+ Ja riemu raikui,
+ kun pianiinon
+ nyt gluntit kaikui,
+ näin taivaan siinnon
+ ja tähdet kuurassa ikkunain
+ mun lapsenmieltäni kirkastain.
+
+ Kuin yli pääni
+ ne kruunuin loisti,
+ soi isän ääni,
+ kun setä toisti,
+ ja sävel hiutui niin hiljakseen
+ kuin lumitähtöset hangelleen.
+
+ Ne piirtyi muistiin
+ kuin kevein siivin,
+ kun vanhaan kuistiin
+ ma salaa hiivin,
+ kun väentuvasta kolke soi
+ ja lapset pahnoilla piehtaroi.
+
+ Niin kirkastuvin
+ ma katsein kuljin,
+ kuin satukuvin
+ taas silmät suljin,
+ kun tuhat-öistänsä tarinaa
+ nyt kertoi taivaalle talven maa.
+
+ Niin hohti haaveet,
+ kuun kultaan haipui,
+ näin vuorten aaveet,
+ mi varjoon vaipui,
+ näin riihen rinteellä peikkoin päät,
+ ja jättein kulkeissa jyskyi jäät.
+
+ Ja portaat paukkui,
+ yökoirat kyliin
+ ne kuulle haukkui,
+ kun isän syliin
+ ma juoksin salihin säihkyvään
+ ja polviin painoin ma pienen pään.
+
+ Nään vielä puiston,
+ mi tuuti unta,
+ kuin läpi muiston
+ nyt sataa lunta,
+ sen joulun muistan, en unta saa,
+ kun joulukynttilät kimmaltaa.
+
+
+
+
+UNETAR.
+
+
+ I.
+
+ Tule uni,
+ toivottuni,
+ silmä uupunut ummista,
+ kun
+ mun
+ sieluni on
+ onneton
+ tuskista tummista!
+
+ Ohjaa, uni,
+ haaveiluni,
+ sauva sa satujen vuolema,
+ vie
+ tie
+ portilles pois,
+ kun suuttua vois
+ siskosi: kuolema!
+
+ Armas uni,
+ tule kuni
+ onnetar henkeeni hiipien
+ luo;
+ suo
+ unhoittaa
+ murheeni maa
+ siinnossa siipien!
+
+
+ II.
+
+ Suurin silmin suljetuin
+ aivan kuin
+ henki heijastais liitäjää,
+ ilmaa itsekseen,
+ hiljalleen
+ kiitää hän nyt kuista kujaa
+ kohden uneksujaa,
+ otsalle onnensa hurmaa hän häikäisten hengittää.
+
+ Niin hän leijaa, liitää luo,
+ tuskaan tuo
+ yrttinsä ylvähän palsamin,
+ vaivat voidellen,
+ hoidellen,
+ aarnimetsiin avartuviin
+ kiehtoo kirjokuviin,
+ pois yli kauneuden ikikultaisen kaupungin.
+
+ Lempes lehdot nähdä saat,
+ ihmemaat;
+ ihanuuksien ilmestys
+ sielus lumoon lyö;
+ sadun yö
+ nostaa nukkuvaisen linnan
+ rauhoittaen rinnan,
+ päälläs kun on pyhän, oudon onnesi kimmellys.
+
+ Heljät henget vainajain
+ valoon vain
+ saattaa sun aamusi aikoihin,
+ autuus-uinailun
+ sointuhun,
+ kangastustes kuvitelmaan,
+ Kaikkeuden helmaan,
+ miss' asuu ainaisuus, oman itsesi Ikuisin.
+
+ Herätessäs heijaa pois
+ niinkuin sois
+ siipien siinto; sun sieluusi jää
+ kuulas kuva vaan
+ muistonmaan,
+ unten utuverho vaipuu,
+ kumma kaiken kaipuu
+ kauan kuin hyljätty harppu sun hengessäs värähtää.
+
+
+
+
+43.
+
+TAALALAISKELLON KAIKUJA.
+
+
+ Soi taalainkelloni ja vitkaan lyö,
+ niin hiljaa, hiljaa hiipii esiin yö,
+ niin ikkunalla istun, katson itään,
+ en muista mitään enkä toivo mitään.
+
+ Niin istuin päivät, istuin vuodet kai,
+ on sielunsurun suuri sunnuntai,
+ soi yksinäistä yksitoikkoisuutta,
+ ei taivaan alla mitään unta uutta.
+
+ On niinkuin huone hiljaa huoahtais,
+ kuin haudanhiljaisuuden tyhjyys sais,
+ yön ympärilläin yhä taajentuissa
+ soi sisälläni laulun laajentuissa.
+
+ Soi oudot äänet kummitellen yöt,
+ ma muistan hyvät sekä huonot työt,
+ mut aika kaikki on jo umpeen luonut,
+ on mulle raukeuden rauhan tuonut.
+
+ Mik' yhdistää mua vielä maailmaan?
+ Mua kantaa Kaikkeus, ei maine maan,
+ ei loisto, turhuus. Sisin sisimpääni
+ on veren vaiston alku-aikain ääni.
+
+ Niin aika seisoo minun edessäin,
+ sen eessä nään, min taa jo käyvän näin,
+ ma oon kuin taalainkello kaukaa maasta,
+ mi ventovieraille ei huoltaan haasta.
+
+ Se käy ja käy, se viimein vaivoin lyö.
+ niin vaihtuu vuodet, päättyy päivä, yö,
+ kuin kello hiljaisuuden hengen saisi,
+ kun ei oo ketään, ken sen seisauttaisi.
+
+ Kun käsi käyttäjän on tunteeton
+ ja huone hengetön ja mykkä on,
+ niin ihmetellen tyhjän äärettyyttä
+ se hiljaa seisahtuu, ei tiedä syytä.
+
+
+
+
+44.
+
+HALTIOISSA.
+
+
+ Sä, siivekäs, siinnosta satuisen yön
+ tule loistossa liitäen luo,
+ mulle laulussa lohtua tuo,
+ kun ma kannelta lyön!
+
+ Sinä siivitä sieluni, sointuihin soi,
+ minut henkeni huipuille kanna,
+ mulle autuuden aatokset anna,
+ että sieluni voimassa vaeltaa voi!
+
+ Yli Kaikkeuden yön, yli kirkkauden kunnaan
+ sä sfeerien soittohon vie,
+ ma lauluista maksan mun murheeni lunnaan,
+ niin tähdissä täyttyy mun tietoni tie!
+
+ Niin nousta mun suo,
+ sinä hengetär, haltia,
+ sinä valkea valtia,
+ kun kirkkautees minä kaihoten käyn,
+ kun kirkastuen maan kammosta kohotan pään ja ma nään
+ iki-ihanuuden kauneimman, korkeimman sieluni näyn.
+
+
+
+
+45.
+
+
+ Mun lauluni lensi pois,
+ nyt tuntuu kuin tyhjyys sois,
+ ois jotain pyhää poissa.
+ Mun lauluni Luoja loi,
+ sen ääni sielussa soi,
+ on lohtua laulajan kanteloissa.
+
+ Mun lauluni maita käy,
+ kun ei sen luojaa näy,
+ se astuu auringoissa,
+ mut kun se oli mun,
+ sain sielun sointuhun,
+ on lohtua laulajan kanteloissa.
+
+ Laps sieluni, lauluni, oi,
+ et luokseni lentää voi,
+ käyt kaukaisten korpien koissa,
+ mua itket sä yksin öin,
+ sua itse ikävöin,
+ on lohtua laulajan kanteloissa.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77381 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..9db0d3c
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77381
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77381)
generated by cgit v1.2.3 (git 2.25.1) at 2026-08-06 18:39:01 +0000