path: root/77339-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77339 ***
language: Finnish




RAJAN LAPSET

Kertomus


Kirj.

SIGNE STENBÄCK





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.






I


Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä
on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on
lyijynharmaa ja syvä.

Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat
putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli?
Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja
mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei
mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja
miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin
taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee
jalkojen alla. Hei!

"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta.

"Hiihdän äitiä vastaan."

"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa
talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko.

Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän
sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka
häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja
valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat
jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen.
Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi
pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on
tuuminut.

Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi.
Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen
lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne
häviävät.

Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin
joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen
herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan
puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata
iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle
tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi.

"Sanoitko, että se on minulle?"

"Sanoin. Sinun se on!"

Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja
toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon
vahti!"

Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin
takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua,
sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! —

"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?"

"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo
ymmärtää ihmisten puhettakin."

Tuo tieto ylitti Askon toiveet.

Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä.
Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta
palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua
pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä
tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset.

Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja
vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu
on juoksutuulella.

"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä.

"Olet hyvä kyytimies!"

"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut
omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen.

Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti:

"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut
parempaa?"

"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa
oppinut ne taidot neitona ollessasi!"

Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta,
mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa:

"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet."

"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?"

Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää.

"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!"

Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii
levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin
outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada
selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala
tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto
nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä
on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan
suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti
rupeaa imemään. Se särkyy.

"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni.
"Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi
läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että
pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on
niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi —
jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota.

"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?"

Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen
pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja
hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on
joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku
tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin
sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä
olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin
lyönnein.

Kulkuset kilisevät.

"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani.

Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin
talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin
ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu
toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska
leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset
käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä:

"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?"

Vanhus kääntyy hämmästyneenä.

"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?"

"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt
moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä
huomaamatta, vaikka et puhukaan!"

Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa:

"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon
muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se
mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa
talon emäntä."

Hilkka naurahtaa.

"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani,
jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?"

"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä
tarkoitin."

"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin
kyllin."

Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän
tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle,
ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee
Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla!

Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan.

"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin
ylen hyvää?"

Hilkka hymähti:

"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis
toivo enempää."

Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo:

"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun
tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon."

Hilkka tulistuu.

"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten
aja sinua ja Matlienaasi mierolle!"

Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento.

"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla
se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta
tuli niin pimeä."

Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä.

Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun
mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on
jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt
kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle
lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee
uutta ympäristöään.

"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä
tulee karhukoira."

"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen
masentaja!"

"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran
halkaise housujasi!"

"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka.

"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!"

Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena
asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti
tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän
typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri,
keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti
nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät.

Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen
nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen
kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa
sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli
rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen
kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti,
että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo
iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen!

"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan
kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!"

Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä
ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä
eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä
hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen
lappalaiskoiran.

Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön.

Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi,
voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on
hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa.

Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun
valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee
hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää.
Iltarukouksen!

Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen:

"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja
niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken
häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän
on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra
Jumala!"

Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja
nukkuu.




II


Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee
erilaisia huhuja.

Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään,
ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet
siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli
Tyrnin isäntä.

Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina
pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin
hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle
ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.

Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä
puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin
entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli
suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut
paljoa jäljellä.

Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä,
että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui
jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.

"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni
sydämen?"

Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.

"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin
isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon
teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle,
Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin
sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."

Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen
hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän
ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana
pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä.
Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta
hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi
koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle
taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!"
Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien
Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.

"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne,
— parempi ja kauniimpi vain!"

Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen
niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka
sinä iltana juoksivat poskia pitkin.

Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina
Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän
hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee
näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin
mietteisiinsä.

"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä
kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."

Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.

Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.

Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä.
Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa
suureksi ja kulmikkaaksi.

Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään
silmät suljettuina.

"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda
minua!"

Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa,
suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin
Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka,
joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan,
ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.

Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui
kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.

Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän
huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä
tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien
siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.

Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.

Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis
niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää
kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.

"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo
olet miehen oma!"

Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin.
Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa
alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta
poluilta vieraitten ihmisten turviin!

Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.

"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"

Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle
taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita
osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa
kodissaan.

Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.

Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren,
yksinäisen äidin mieliksi.

"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta
katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:

"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"

He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.

"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen
morsiameksi olet ruvennut."

Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja
sulki visusti ovensa maailmalta.

Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä
aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä
käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.

Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä,
jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla.
Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen
kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen
pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes
hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli
kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes
äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.

Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin
ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului
yksin hänelle.

Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin
Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen.
Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli
vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin.
Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa
tämän hiljaisen puutarhan isäntä.

Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan
poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat
hänet muutamat kylän isot pojat.

He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan
nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä.
Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.

"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.

Gregor kääntyi säikähtyneenä.

"Mitä siellä teet?"

"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa
rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.

Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.

"Jelisavetan kakara!"

Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa.
Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja
voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.

"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai,
tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on
kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."

Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor
istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä.
Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet
monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.

"Joko tiedät sen? Joko?"

Poika vaikeni.

"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä
ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen
mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.

"Nikita — kultapartako?"

"Niin", kuiskasi äiti.

Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit
kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren
lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi
vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.

"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.

"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."

Ja niin he vaelsivat.

Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti
väsymystä, vastasi äiti:

"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."

Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri
tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.

Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa.
Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen.
Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa.
Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla
oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan
isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain
valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?

Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen
tarhoissa!

Hänet valtasi polttava kaipaus.

Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan
syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain
puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä
köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli
tullutkin.

Eräs vieras pysähdytti hänet.

"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"

Jelisaveta pudisti päätään.

"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."

Taival oli taas edessä.

Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.

Kalisevin hampain lapsi rukoili:

"Puhu minulle, äiti!"

Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä
ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki.
Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli,
tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän
kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.

Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään
päin:

"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"

Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.

Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston
korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti
selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi
Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät
tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —

Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja
pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.

       *       *       *       *       *

Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.

"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä
kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru!
Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti
jäänyt eliniäkseen!

Äiti pyyhkäisee silmiään.

"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko
elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi
toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, —
rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"

Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa
käsittää.

Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit
kappelin puistossa peittyvät lumeen.

Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt
ihmissilmä.




III


Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen
ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni.

Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä.

Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia.

Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti
silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen
ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti
se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli
kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava.

Ja se vaikeni.

Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat
pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi
haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira.

Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen
mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten
pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli!

Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle
lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä
päivältä.

Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja
vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille
maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren,
syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja
jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi
olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja
joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen
kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla
isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista
makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.

Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä
se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään
etukäpälien väliin ja nukahti.

Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.

He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona
käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka
kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen
niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui
useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään
— ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta
samassa se kavahti hereille jälleen.

Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi
monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui,
käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.

Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin
katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä
ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan
lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.

Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa
tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein
askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi
ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.

Sellaista oli Niken kasvatus.

Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka
kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset
levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan
kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi
kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.

"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt!
Repivät vielä silmät toistensa päästä."

Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.

Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä
istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa,
mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti
vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi
kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan
tahtonut tulla mitään!

Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri
sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan.
Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas
tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus
merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti.
Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi
askel askeleelta sairasta koiraa.

"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei
välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui
Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi
penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke
jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.

Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli
kestävää laatua.

Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä
lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen
täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt
oikea koira.

       *       *       *       *       *

Ken liikkuu nukkuvassa talossa?

Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa
vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen
harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina
otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat
ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi,
olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan
odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi
ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi
ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin
unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.

Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä
pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut
metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan
nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti;
hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen
alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin
sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.

Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen
kamariin. Siellä on äänetöntä.

Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän
on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on
hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma
palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet
ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi,
kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa
lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.

Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet
helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii
keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia
kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä,
yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään —
ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean
kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä
vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat,
valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.

Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni
Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.

Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa
hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.

Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.

"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa
apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen
ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.

Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn
odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli
ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon
kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka
niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän
syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —

Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas
nousee taivasta kohti.

Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja
pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille,
silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä —
vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on
vaikea vapautua.

Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja
kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.

Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää,
pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan
ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien
käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.

Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta
maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja
vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma
vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian
karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa
lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli
ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden
tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär,
Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat
isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi
kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui
kävellessään.

Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää
karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa
kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee
Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta
onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee
hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen
enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen
suunsa käy äkkiä katkeraksi. —

Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut?
Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on
hänellä jäljellä!

Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä
johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se
on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa,
kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —

Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha,
musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja
painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.

Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen
mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan
nyt enää sanottavaa toisilleen! —

Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin
kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.

Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän
nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon
pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat,
että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit
seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui
kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului
naurua ja puheensorinaa.

"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa
oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat
ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti
palata jo seuraavana päivänä.

Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa.
Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti
aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin
parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti
keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista
saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi
Jaakko-isännän kankea kieli.

Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia
vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet
iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.

"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma
nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän
lisäsi Gregoriin kääntyneenä.

"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.

"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.

"Vai on sulhasmies jo katsottuna."

"Kysy, niin saat tietää."

Gregor jätti seuran polttavin poskin.

"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi
nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.

"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi
herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä
ollut kuulevinaan.

Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat
mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen
aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat
rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa
hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät
pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa
vieraitten helmoihin.

Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti
kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä
lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.

"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat
jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." —
Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.

Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.

Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta
nousi ja laski.

Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet
hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet
sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.

Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.

"Joko lähtivät — aunukselaiset?"

"En tiedä. Luultavasti."

Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain
vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa
luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä
toivomuksia, — muistihan?

Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja
nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä,
pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista,
vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.

"En niinä lähde minnekkään."

Äiti kalpeni.

"Et siis pidä lupaustasi!"

"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."

Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."

Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:

"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä!
Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"

— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.

Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.

Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon
päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy.
Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —

Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän
äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet
hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen
juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän,
Nikitan poika!

Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja
jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.

Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan
huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on
hänen oikea kotinsa — nyt.




IV


Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit.
Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut
mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja
siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut
taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten
kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli
isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen
oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman
leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan
mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta;
siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset
viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti
talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti
suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut
muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa
metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle
isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia,
seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla
sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten
lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on
usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy
hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi
ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset
kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin
kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen
tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi
painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus
tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki
tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut
lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon
alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen.
Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta.
Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti.
Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun
kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö,
että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan
kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain
olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on
laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta
katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa
linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta
samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja
vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää
posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä!
Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja
myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin
tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään.
— "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin
Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan
Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta
tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa
visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on
samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta
minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin
itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi,
vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan
taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina
yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat,
ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun
tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään.
Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän
virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä
pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi.
Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä
annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua.
Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä
suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista
aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia,
lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla
seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni
muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen
turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä
kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne
tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta
eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen
lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä
lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua,
joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien
kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa
elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi
tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin
lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt
ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran
kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja
minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua
täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret
tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia.
Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset,
ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt
itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme
halveksit."

       *       *       *       *       *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan
kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus
ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa
kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa
tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että
sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun
koirani."




V


Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli
ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa
viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta
ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi
hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja
pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa
tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä
kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti.
Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta
kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi
heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari;
kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä
sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä.
Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä
nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi
itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut,
miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät
alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset
aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa
Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan.
Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti.
Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi
ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak,
jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen
kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin
haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja
kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut
epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli
ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun
he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla
lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla
mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon
kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin
onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen.
Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon
kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa
heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei
puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset
lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää,
ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo
surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on
lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen
päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja
alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on
lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun
kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin,
sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja
ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon
tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan
ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa
heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät
kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta
kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen
suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa
tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras.
"Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana
hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien
ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät
isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat
kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on
suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli
kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua,
silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja
vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran
hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän
liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen
syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui
Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat
pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä
pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista,
jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka
katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat
kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää
häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin
kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan
polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on
sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan,
säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin
vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa?
Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka
osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun
isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra
yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa
koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan
ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat
lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä.
Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen
sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan.
Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:

"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi
itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa
kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi
vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten
maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt
hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan.
Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily
lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa
oli täytetty."

Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta
huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja
katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.

"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"

"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta
löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä
selville."

Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:

"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan
rakkauden valtakunnan tuloa."

       *       *       *       *       *

Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan
Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy
kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä
pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.

"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta
meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."

Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma.
Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka
ilmeisesti odottelee, häntä.

He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä
Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa
heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi,
miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien
miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.

On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta
hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa,
suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä
Iirak odottaa.

"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin
kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois.
Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti
minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.

"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran
heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi
heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta.
Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja
vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan
maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka
pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran
vitsausta, mutta rauhaa en saa."

"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin
antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.

"Rukoiletko kanssani, isä?"

"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät
sinulle liian raskaiksi."

Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.

"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi,
sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin
ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä
armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja
saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan
poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"

Isä Iirak vaikenee yhä.

"Siunaatko minua, isä?"

Kähein äänin hän vastaa:

"Anon sinulle rauhaa."




VI


Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten
myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele.
Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä
jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy
hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.

Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä,
jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä,
joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa
Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän
puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää,
että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan:
sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun
häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien
joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa
alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan
portit!"

Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso
laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha
rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä.
Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut,
mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor
jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen
moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi
vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin
kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.

Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.

Soitto loppuu äkkiä kesken.

Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee
hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.

"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.

Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.

"Sitä minä en ymmärtänyt."

Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.

"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.

Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa
samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita
syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor,
Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen
nauruun ja kääntää puheen toisaalle.

Asko aukaisee oven.

"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut
suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla
hulluksi?"

"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä
hajamielisesti.

"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa
puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen
vanhuksen sanoja.

He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu
raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken
nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan,
vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu
hervottomana maahan.

Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo
läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin
kuollut.

Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat
palmikot takkuiset.

Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa.
"Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita
riepuja. Mutta et saa huutaa."

Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi
mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat
luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.

Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa
raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.

"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet
ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:

"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."

Hilkka kalpenee.

Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa
vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee
ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti,
mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"

"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa
päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."

Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön
ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on
nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet
teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja
mielet käyvät ankeiksi.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.

"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki
ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin
hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että
tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta
saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin
lähtevät." Vanhus huokailee.

"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka,
mutta Juhani selittää:

"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."

Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain
katsein.

Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin
yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.

"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa
selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän
seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä
selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he
tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu
metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."

Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen
istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.

"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko
voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on
aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö
siellä piileskelevät?"

Silmät suurenevat kauhusta.

"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej,
jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä
ja koti, näettekö?"

Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.

Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin.
"Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta
vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka
tyyssijamme sytyttivät!"

Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.

"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.

"Päivähän on korkeimmillaan."

Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:

"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä
mitään?"

Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.

"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia;
sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. —
Taisivat palaa — viattomat."

"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat
tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:

"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui
räme, allamme upotti pohjaton suo."

Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja
ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä,
olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit
ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja,
kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.

    "Oletko, tauti, tuulen tuoma,
    tuulen tuoma, vuon ajama,
    ahavaisen antelema, —
    mene tuulen tietä myöten."

Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista."

Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa
Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta
iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta
ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi
pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa,
kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet
poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja
kuiskasi salaperäisesti:

"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."

Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja
täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt
hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika
veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita
hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana
isälle uusista hommistaan.

Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli
Askon tukkaa, sanoen:

"_Sinun_ pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö,
oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten
silmät ja kuurojen korvat. _Hän_ piirteli kerran maan hiekkaan
vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli
Jumalasta!"

Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta.
Silloin se leikki loppui.

"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran
jalkeilla.

"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."

"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut
hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."

Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen
eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.

"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"

Mutta Manja puhui hiljaa itkien:

"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella
sinua, kun olen parantunut?"

"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."

Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.

"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"

Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja
Manja jäi Tyrnin taloon.

Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät
pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon
paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin
hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat
orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.

Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat
palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti
oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun
tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni.
Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.

"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle
muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:

"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa
valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."




VII


Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen
kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä.

Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun
tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän
tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen
ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita.

Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli
pinnistyy arveluttavasti.

"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä
kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?"

"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi."

Asko viheltää miehekkäästi.

Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä
asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle
jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan
toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa
eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti
kirjailtu.

Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee
häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän
jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset
värisevät.

Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä
ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan
kuppiinsa.

Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle
kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet,
ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista,
kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee
outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein
yöpyivät hänen kodissaan.

"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?"

"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja
sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet
saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden
alla hienon silkkipaidan.

Asko ihmettelee:

"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja."

"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli
alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää
Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja
rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!"
Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan
ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit
tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä
poskelle ja sanoo:

"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!"

Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun.

"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi."

"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen:

"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat
esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja,
punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat,
jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme."

"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut
omiin mietteisiinsä.

"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän
kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin
kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän
tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se
on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää.

Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä
pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei
sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle
kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen.

Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä.
"Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän
takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat
ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun,
jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää.
Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa.

Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii
pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva
tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät.

Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii.

"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja
hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee.
Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä
huomannut minut lurjukseksi."

Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan
ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen:

"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?"

Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin
äsken:

"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin
kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat
nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin
varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!"

Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta
puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas
käsi hyväilee Jorman tukkaa.

"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?"

"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi."

Hilkka hätkähtää:

"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko
pirtin.

"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen
puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa.

Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä,
mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan
korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon
liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta.

Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä.

On vilpoisa elokuu.

Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun
hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja
ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat
seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja
kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien
kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin
tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla.

Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän
on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen
ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus
raivostuttavat häntä.

Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta
hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi
halveksumista.

Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan
mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta
säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata
ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän
mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme?
Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin
raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja
sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat.
— Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta
Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät?

Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee
vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti
kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus
oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain
silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä
kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa
koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita,
jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä.

"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni
hankin. Mistä ne muuten tulisivat."

Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä
pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat
— ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus,
mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka
sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan!

Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän
muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka
laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi.
Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin
Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat
polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat:
"Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä."

Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien
sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset
jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä
eteenpäin.

Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren
rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin.
Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun
seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä
karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa
kuin apua anoen.

Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois,
hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa
kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori.

"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat
vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi."

"Kotini oli kerran siellä."

"Kerro minulle jotakin omaisistasi."

"Ei ole aikaa." Välttelee Manja.

"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa.
Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on
lämmin ja hyvä.

"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?"

"En tunne Suomen miehen haluja."
S
"Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot
suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?"

Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt
Jorman sanoja.

"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran
kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito
luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä
siitä tulikin."

Jorma naurahtaa:

"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!"

Manja on vakava.

"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta."

"Niinkö uskot?"

"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset."

"Metsässäkö sinäkin elit?"

"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla.
Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven
edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään.
Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin
kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — —

Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän
ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen
kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin
askelin.

Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo
seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse
tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?"

"Ei mikään."

Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä.

"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko
taikoja, lapsi?"

Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo:

"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — —
suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä."




VIII


Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän
on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis
ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä
ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois".
Vastaanhan se tulvii joka puolelta!

Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse
sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja
kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka
naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän
muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin
isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja
pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää,
liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —

Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.

Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta
Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut
vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa
juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken
rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri
sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan
ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi
verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin
että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina
kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle
saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui
karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan,
mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä
ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita
käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää.
Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei
puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan
ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —

Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja
iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli
kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku
rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi
kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua
pelkäämättä.

Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.

Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja
vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui,
hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat
punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan
varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi
äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa.
Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville
ikkunoille ja kuiskasi:

"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."

Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai
kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä
soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi
metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.

Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.

"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo
aikoja sitten."

Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä
loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle
Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.

Mies katsoi häneen neuvotonna.

"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."

"Tule kotiin!"

"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."

Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa.
"Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"

Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.

Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät
Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.

Silloin Hilkka sanoi kylmästi:

"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on
tahraton."

Gregor jähmettyi.

"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."

"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja
leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.

"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle
vääryyttä!"

Vaimo ei kuunnellut.

Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa
itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena
elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys
kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan
puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet
puristautuivat nyrkkiin.

Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka
pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi
Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.

"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.

Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen
viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi.
Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut
ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:

"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne
sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."

Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi
pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:

"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että
häntä sä muistat!"

       *       *       *       *       *

Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon
korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi
kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.

Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja
hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä
aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen
Manjan kanssa.

Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää
pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan.
Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka
häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat
otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin
kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita
luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja
ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti
aaltoilevaksi.

Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren
hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa
hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi
rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan
kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit
saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä
ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat,
väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi
tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.

Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:

"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen
takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko
tottelee.

Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:

"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"

Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen
kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan,
lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —

Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä
ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan
suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on
pakahtumaisillaan.

"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa
viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"

Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa,
mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla,
rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät,
lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat
alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta
tummenee. —

Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat
siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon
kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon
sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot
ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat
yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät
vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.

Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu
nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä
kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki
hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää
varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän
tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän
puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.




IX


Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien
kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta
tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka
lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla
tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei
kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle,
joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina.
Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa,
jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva
sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli,
revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat
meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt!
Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon,
kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut
rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan
nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret
pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen.
Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän
kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki
askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa
oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja
ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!"
Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui
syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat
kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä
ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen
palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän
tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja
katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan
esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli
ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän
huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa.
Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä
vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona
virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä
olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin
iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi
häntä hätääntyneenä. —

Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin
iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat
iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista
ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.

Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa
ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä
auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.

Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle
polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti
taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään
rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan
tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on
käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan
hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin
nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon!
— Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.

Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien
rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi
Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut
ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.

Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti
ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta
minne?

Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin
henkensä edestä.

"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät
hänen kuolemaansa."

Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana
istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta,
kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa —
hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.

Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen
vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.

Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää
kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan
silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.

Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten
puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet
suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset
pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa,
mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri
vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi
pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.

Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.

Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat
hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että
Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät
kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt
vierailulle poikansa kotiin.

Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä
tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää
laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten
unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan
turkkiin.

"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä
minä kerron!"

Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani",
silmät sanoivat, ja poika virkkoi:

"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin
saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että
kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."




X


Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen
mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun
Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu
pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan.
Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.

Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä
veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan
Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten
valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien
kanssa hänellä on puhumista.

On lumiräntäinen päivä.

Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi
isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:

"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun,
jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!"
Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan
ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle.
Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.

"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.

"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."

Miihkali Karpow nauraa makeasti.

"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi
kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."

Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.

"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä
saan kärsiä hautaan asti."

Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo
menneistä päivistä omalla tavallaan.

"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin
tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta
riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa
Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki —
kaikki, jotka tuoni hylkäsi."

Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:

"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi
ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."

Hilkan katse kovettuu:

"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."

Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.

"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä.
— Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä
vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö
oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt
ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."

Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:

"Olet ollut urhea äiti."

Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu
kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli
elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen
nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.

Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:

"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä
piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."

Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa
Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä
ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?

"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja.
"Ja yöllä oli halla."

Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki
leikiksi.

"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."

Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin
sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen
huulensa värisevät:

"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot
hänestä pahaa."

"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on
Hilkan vastaus.

Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti
Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän
laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.

       *       *       *       *       *

Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee
puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa
loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus
tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen,
että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä
kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän
näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi,
ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan
taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä
taloa kohti. Selkä suorana.

"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään
voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun
ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen
ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa
taskuaan.

"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana
Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi,
mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, —
kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja
nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."

Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy
tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:

"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani
hetkeäkään."

Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan
saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta
kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään
mumisee:

"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy
kohakkain."

Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää
viemättä perille.




XI


Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja
sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat
sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin.
Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää
kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja
uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja.

Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt
nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen,
kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt
hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi
ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel
sammumaisillaan.

Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten
ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi
tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin,
jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja
tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen,
kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän
reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi
seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta
varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat
metsäpolut.

Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät.

Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen.

"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi,
kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä."

Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen.

"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu
kiihkeästi:

"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa
lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa."

Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi
odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. —

Hilkka jatkaa ihmetellen:

"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin,
— mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären
kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan
sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että
tarvitsen rahani'." —

Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen
jälkeensä.

Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei
ajattele hetkeäkään.

       *       *       *       *       *

Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä
miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta
heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin,
jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille:
"Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli."

Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa
herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan,
mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka
arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät
kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät
Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan
kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli
keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan?

Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo."

Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota.
Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on
poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —

Gregor johtaa sanatulvan asiaan.

"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"

"Kyllä."

Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei
Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien
hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja,
kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —

Suuri hakkuu alkaa.

Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän
jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille
asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa.
Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:

"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."

Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja
uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.

Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus
on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät
päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel
polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu.
Nikke on hänen ainoa uskottunsa.

"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän
aterioidessaan.

"Enpä tiedä", vastaa isä.

Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin
kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne
pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa
hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla,
puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko.
Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.

Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän
lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen
sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —

Gregor katselee vaimoaan.

Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi
puolustautua!

Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.

Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä
povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun
sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —

Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja
talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.

Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi
kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja
häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet
piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.

Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on
ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on
hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun
kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan
värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja
kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!

Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin
kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se
lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!

Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen
menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma
kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa
hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se
olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.

Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven,
anteeksiantavainen.

Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii —
etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni,
punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset
askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa
rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.

Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.

"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin,
että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi
ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."

Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet
vapisevat.

Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet
hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.

"Äiti, äiti!"

Vanhus ei liikahda.

Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin
äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:

"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut
kuolleista!"

Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat
mykät.

Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee
polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:

"Nikita, — armaani!"

Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa
hänet ylös ja puhuu hellästi:

"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa
isästä."

Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.

"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi
olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta
surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut.
Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului,
itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän,
kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"

Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet
suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.

"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"

Vanha nainen nauraa:

"Totuutta! Sen kaikki tietävät."

"Eivät!"

Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen
katseensa on kirkas ja peloton.

Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä.
Äiti odottaa.

"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"

Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa,
hän ristii kätensä itkien.

"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"

"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"

Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:

"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:

"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"




XII.


Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken
istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta;
jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut
repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu
sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi
heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja
kiitokseksi sille nauretaan.

Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei
ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet,
selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun
valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot
tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin
rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät
vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin
alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.

Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat
sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken
pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan
lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui
ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin
kivi.

Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle.
Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa,
valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes
Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon
ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin
askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja
hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.

On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa
kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja
harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on
suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä
kai siellä on liikuskellut.

Ikkunatkin nukkuvat.

Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee
taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.

Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa,
joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii
kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset
heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.

Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä
sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha
Matliena nykäisee Juhania kädestä.

"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"

"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, —
nuku pois."

Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä,
että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin
heidän kotiensa lähettyvillä.

Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella
on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään.
Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta,
hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän
katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta
hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät,
kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat
itäisiltä soilta.

Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä.
Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään,
suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.

Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja
työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon
työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja
unohdukseen.

Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat
olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita
herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.

Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä
Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on
tulinen kiire.

Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii,
kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen,
häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.

"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."

Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi
ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä
matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet
kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin!
Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.

Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä
hellästi:

"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian
aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on
voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."

Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät
kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan
avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.

Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa
kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli
täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.

Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava
tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista
ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.

       *       *       *       *       *

Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän
kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan,
kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.

Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.




XIII.


Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli
pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori
Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli
hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai
kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien
painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka
lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon
laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi,
silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —

Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja
murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.

"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei
lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli
onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.

"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta,
raukka."

Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.

Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.

Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään
nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain
uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.

Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto,
ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.

Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta
kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."

Manja pui nyrkkiä.

"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin,
kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"

Nuori ruumis käpristyi kokoon.

"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"

Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle
avuksi."

Manja kirkaisi:

"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin
käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin
sanomani kuolee."

Matliena vitkasteli.

"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."

Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen
kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin
hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."

"Eikä tule?"

"Ei." —

Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen
kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.

       *       *       *       *       *

Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan
talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat
liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa,
huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.

"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse
hyväili maisemaa surunvoittoisasti.

"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä
unohda, poikani!"

Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että
jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin
keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut
isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle
nyt hellempi kuin ennen.

Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti
siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla.
Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi
tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat
vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.

Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja,
jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule,
että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta
mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä
voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa
paljosta hyvästä!" —

Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa
kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri
hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan
kättä:

"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon
karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin
kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain
kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:

"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."

Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti
hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.

Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin
mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen
tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset
huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa?
Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä
kuului pojan korvissa?

Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä
istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen
polveaan. Gregor säpsähti.

"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"

"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina
silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.

"Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä.
Onko hän niin ruma?"

"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että
Manjan järki on sammunut."

Asko katsoi tuleen miettiväisenä.

"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"

"En usko."

"Entä sinun syntyessäsi, isä."

Gregor oli harmaankalpea.

"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti
kyyneleitä, poikaseni!"

Hän oli kuin piesty.

Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa.
On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti,
ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä
se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.

Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta
kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen
sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja
kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein
Hilkka puhuu.

"Lähdetkö Tyrnin talosta?"

"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."

Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat
hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja
menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä
vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen
kasvonsa värähtävät heikosti:

"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"

Mutta vastausta ei tule.

Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.

"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.

"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."

Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.

"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.

Ja mies loittonee.

       *       *       *       *       *

Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.

Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen
huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee
vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet
Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.

"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin
lapsen suuhun.

Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen
uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän
on syntynyt tuudittajaksi.

Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi.
He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan
palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.




XIV


Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä
pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia
suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena.

Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten
riemuisaa — niiden tirskutus!

Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta
linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi
useammillekin.

Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut
pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina
tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia.
Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava
ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton.

"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka.

"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä
ne raukat nyt tekevät?"

Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan.

"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu
maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori."

Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin
päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin
verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta
hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa,
työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen
astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä.

Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen
oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta
apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan
kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi
unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina,
raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat
kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi
hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin.

Unet kertoivat menneistä päivistä.

       *       *       *       *       *

Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset
poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin
vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi:

"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa
itsekseen."

Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla
puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan
maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa,

Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi:

"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä."

Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi
katselemaan. Tämä oli jotakin uutta.

"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen
oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi
lukkarilaan, heillä on kestit."

Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa
oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä.

"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin.

Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan
pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä,
jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa
sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja
päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä
hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että
Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin
tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus.

"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan.

Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa.

Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään,
kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro,
hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän
lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi
onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka?

Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut
kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä
pellavatukka?

Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua,
mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja
hänen oli pakko kuunnella.

"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti
sinua, rakasti sinua?"

Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet
liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä
päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan
tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema
tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties?

Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä;
hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen
sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus
tukkisi hänen suunsa.

"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!"

Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi
solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse,
Hilkka katseli sitä levottomasti.

"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta
sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä
vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria
miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä
yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin
pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: —
Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti
täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta
Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät
viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään.

"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi:
"Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan."

Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden
ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä.

"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan
kuoliaaksi. Mikä, sinun on?"

"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti."

"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia
kuin mielipuoli!"

Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen.

Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin
yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu.
"Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja
äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja
hyvä."

Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi
pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta.

"Pyhä äiti meitä varjelkoon!"

Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä
rauhalliset.

"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille
molemmille, mutta en voi sille mitään."

Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään.

"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra
on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta
Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!"

Hilkka istuutui äitinsä viereen.

"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin."

"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin.

"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka
lempeästi.

"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät
puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa
talossa."

"Mutta, äiti, olitko onnellinen?"

Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä.

"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän
sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli."

"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti.

"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja.
Salaa hyräilin siihen aikaan."

Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja
poistui verkkaisin askelin.

       *       *       *       *       *

Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa
heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä.

Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä
ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle,
tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli.
Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät,
mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi
toisilleen.

Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren
korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen
jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka
kotiin palasi.

Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli
päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin
huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen
karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa
pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta
saisivat nähdä tämän ihmeen.

Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat
ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta
silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja
teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä
syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja
Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut.

Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois
talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana.
Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat
pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja
loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan,
että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja
Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän
koko ajan puhutteli lähteviä.

"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!"

Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti.

"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien.

Poika punastui korvia myöten.

"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän
vastasi.

Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen
lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta
pimeni.

— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui.

Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili
ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille
heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa,
toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he
olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen
ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies,
joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia
välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi
huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti.
Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta
isäntä yhä puhui.

"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio
kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, —
liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta
koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, —
rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen."

       *       *       *       *       *

Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko
istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet
lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi:

"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle."

Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei
enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen.
Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo,
mutta poika kielsi vakavasti.

"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira."

Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili
itkien Niken kuonoa.

"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti.

"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin."

Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet
kuormaansa.




XV


Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava
aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät
hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta
kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat
myrskyssä.

"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!"
virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa
navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.

Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan
tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja
pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen
rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan
vasua.

"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi
sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä,
orpo-raukka."

Miihkali huokasi kuuluvasti:

"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle
odottamattomalle alakuloisuudelle.

"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin
osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."

Ja vastaus tuli heti.

"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme
koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."

"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei
ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti
sen.

"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali
avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään
hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.

"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen
luo! Vaatteesi ovat läpimärät."

Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti
isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.

"Mistä vieras?" kysyi isäntä.

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa
Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut.
Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja
poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat
kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen
katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri
siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle
emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville.
Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja,
että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja
rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä,
katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille
sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja
katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi
aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli
takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen
askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt
siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni
määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen
päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu.
Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu,
heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat,
kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten
hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen.
Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli
matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili
surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää,
vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte
olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme
saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet
hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava
niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen
kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset
jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli
juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että
Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan
toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka
rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä
puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat
huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli
itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat
unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat
kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin
lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

       *       *       *       *       *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka.
Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti
vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä
olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla
erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin,
mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi
jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun
nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme
toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä,
yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja
Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa.
Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä
väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset
annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa
koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran
palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani
auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin
samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille
kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja
näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä
hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että
ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö
ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei,
luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta
sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat
huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten
tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa
maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja
ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin
kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi
osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat
konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren,
joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele,
'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä
asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen
vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan
omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele,
miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha
kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian
kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra
Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, —
ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin
lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!"
hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen
kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin
sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua
hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin
se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin
suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt
perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka
huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei
ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät
täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. —
Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti
silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!",
hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi
Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla
puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan
ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"




XVI


Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna
vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä
mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias
hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen
kanssa juorusi.

Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät
uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli
aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja
työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille.
Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies,
sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut
halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.

Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa,
Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti
toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä.
Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.

"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä.
"Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän
sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."

Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää
tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt
riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli
runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat
sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat
toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus
nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta
aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta
jälki, joka vaivoin hävisi.

Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat
vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt
jatkuivat.

Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat
yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi
Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat.
Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään
sanoessaan:

"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."

Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan.
Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme,
kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.

    — "Sinun silmäs ja minun silmän'
    ne aina yhteen palaa,
    toisen kerran julkisesti
    ja toisen kerran salaa!"

Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:

"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän
kylään!"

Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä
noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä,
— kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."

Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin
suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi
muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin —
heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät,
huulet vihelsivät pitkään.

"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen
korjaa, se on elämän laki."

Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan
ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat
laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.

Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi
veitikkamaisesti:

    "Silloin se ilta lämmin on,
    kun etelästä tuulee.
    Kyllä tuo tyttö pojan äänen
    hiljemmänkin kuulee."

Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen
sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja
kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut
valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi,
että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys
muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.

"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei
saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."

Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.

"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä
kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke.
Ja hänet jätettiin rauhaan.

       *       *       *       *       *

Oli hämärää Jounilan pirtissä.

"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä
oli huolestuneen näköinen leipoessansa.

"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi
hiiliä sankoon.

"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."

"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."

Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina,
posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun
seutuvilla.

"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.

Poika naurahti salamyhkäisesti:

"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."

Hilkka ei jättänyt työtään kesken.

"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.

"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.

"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen
tähden saisi pilaantua."

Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.

Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.

 "En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt,
 mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin
 kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.

 Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin,
 Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla
 suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?

 Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat,
 sitten langetkoon teidän tuomionne!

 Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun,
 oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa,
 mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet
 lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.

 Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean
 miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en
 pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään.
 Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti.
 Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi
 voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me
 palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka
 tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan,
 että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon
 minua!

 Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen
 siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!

 Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä
 tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja —
 pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä
 rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta.
 Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä
 kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.

 Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä
 kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa
 olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää
 anteeksi? Jorma."

       *       *       *       *       *

Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat,
mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut
tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat
valkoiset.

Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:

"Gregor, Gregor!"

Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti
hän:

"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta
Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"

Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla
vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.

"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin
vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä,
mustuneesta ikkunastaan.

Satoi hiljalleen lunta.

Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia
pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa
kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.

"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."

Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet
muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.

Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne
matka, minne matka?" utelivat kellot.

"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset
pikkulinnut.

Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan
onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.

"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"

Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä
tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta
olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."

"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en
tiedä."

Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.

"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.

"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin,
kun häntä puhutellaan."

Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui
matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat
lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.

Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:

"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan,
kun pyydän häneltä anteeksi!"

Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.

"Manja!" kuiskasi vieras.

Tyttö jatkoi leikkiään.

Hilkka koroitti äänensä:

"Manja!"

Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:

"Heti!"

"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee.
Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän
sanoo:

"Olin niin uupunut. Nyt lepään."

Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö
voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.

Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:

"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"

Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien.
"Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".

Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu
ikäänkuin hän kertoisi satuja:

"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja
levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen
oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."

Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen
koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun
hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät
tuijottavat tyhjyyteen.

Hilkka jättää hänet murtuneena,

Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi.
Hilkka suoristautuu.

"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."

Sitten hän lähtee.

       *       *       *       *       *

Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.

Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli
liian hiljaista ja outoa.

Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet
tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen
antautui.

Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä
loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti
ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti
se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli
ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut
kohtalokkaan illan jälkeen.

Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria
kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut
puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se
riitti.

Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa.
Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä,
ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva
oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen
muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat
tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset
siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen
tasangoilla.

Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella.
Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.

Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten
pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.

Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia
hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.

Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt
jäniksen jäljet rinteeltä.

"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on
paha enne."

Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään
Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.

Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru
kuvastui hänen silmissään.

Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt
harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista
jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat
ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.

Asko koetti lohduttaa.

"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin,
jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin
leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"

Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin,
että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"

Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt
ukin uskottu.

Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa
ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa
aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia
satuja Tyrnin saloista.




XVII


Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja
lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä
kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät
olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.

Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat
puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli
keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.

Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä
tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita,
erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen
sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista
miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää
armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat
vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä
ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja
kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä
otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua
piiskaan.

Koira murisi tätä muistellessaan.

Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin
ylisilläkin!

"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi
ohi", kuului tonttujen joukosta.

"Niin, niin, totta puhut!"

"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei
keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."

Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:

"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun
käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset
valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän
palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet
laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua
sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai
'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja
sauna lämpeni käryämättä."

"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."

"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua
talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja
hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."

Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita
vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan
aikaan hautumaan."

"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta
varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."

Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.

"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"

"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin
talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."

Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira
paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.

Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui
yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.

"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.

"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."

Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut
pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä.
Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö
parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.

Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.

       *       *       *       *       *

— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun
ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset
kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija
kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään
se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen
kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen
hedelmää.

Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli
aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat
tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä,
ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät.
Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.

Nuori uneksija kuvitteli suuria.

Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja
hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin
maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä
ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat
reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet
tekivät tehtävänsä.

Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.

Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat
kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.

Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi
iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä
pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa!
Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo
vielä kerran myytäväksi.

Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen
vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa
kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä
tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!

Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta
ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä
suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.

"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"

Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.

"Jopa sinulla on kiire, ukki!"

"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja
tekemään", vastasi ukko.

He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin
ikkunasta.

"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka
vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.

Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:

"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet
yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."

He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot
näkyivät. Silloin ukko sanoi:

"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri
tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."

Sitten hän aukaisi veräjän.

Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.




XVII


On kirkas kevät.

Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden
siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat
ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin
talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se
oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset
puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon
suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia,
täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta
kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.

Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa
paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli.
Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös
sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto
on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen
pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko
pihan yli.

Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää
vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.

Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut
sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet
lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.

Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut,
tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt
takaraivolle.

"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.

"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.

"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja
riemuitsee siitä.

Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.

Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.

"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä
ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia
korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä
katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."

Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.

Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.

"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"

Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.

"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."

He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän
puristaa Askon kättä omassaan.

"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat
kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi
aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"

Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.

Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät
hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä
taivasta, kohti ja sanoo:

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän
tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.

"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle.
Tarvitsen lepoa."

Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella,
että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin
kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat,
jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.

Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.

"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja
ihmeelliseltä.

Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.

Vanhus nyökkää tyytyväisesti.

"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."

Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja
huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän
luokse.

"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti
viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"

"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä
kuuluu avonaisesta ikkunasta.

"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin
kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"

Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta
äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele
lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai
sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on
sairas ja onneton.

Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus
ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.

Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.

Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri
rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.

"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.

Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat.
Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta
ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän
käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja
tuomiosta.

"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"

Vanha munkki nyökkää:

"Nyt on — uusi kevät!"

Kiurut laulavat.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77339 ***