diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77339-0.txt | 4446 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4462 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77339-0.txt b/77339-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f8147f0 --- /dev/null +++ b/77339-0.txt @@ -0,0 +1,4446 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77339 *** +language: Finnish + + + + +RAJAN LAPSET + +Kertomus + + +Kirj. + +SIGNE STENBÄCK + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1928. + + + + + + +I + + +Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä +on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on +lyijynharmaa ja syvä. + +Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat +putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli? +Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja +mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei +mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja +miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin +taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee +jalkojen alla. Hei! + +"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta. + +"Hiihdän äitiä vastaan." + +"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa +talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko. + +Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän +sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka +häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja +valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat +jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen. +Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi +pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on +tuuminut. + +Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi. +Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen +lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne +häviävät. + +Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin +joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen +herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan +puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata +iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle +tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi. + +"Sanoitko, että se on minulle?" + +"Sanoin. Sinun se on!" + +Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja +toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon +vahti!" + +Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin +takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua, +sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! — + +"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?" + +"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo +ymmärtää ihmisten puhettakin." + +Tuo tieto ylitti Askon toiveet. + +Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä. +Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta +palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua +pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä +tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset. + +Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja +vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu +on juoksutuulella. + +"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä. + +"Olet hyvä kyytimies!" + +"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut +omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen. + +Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti: + +"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut +parempaa?" + +"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa +oppinut ne taidot neitona ollessasi!" + +Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta, +mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa: + +"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet." + +"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?" + +Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää. + +"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!" + +Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii +levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin +outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada +selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala +tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto +nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä +on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan +suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti +rupeaa imemään. Se särkyy. + +"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni. +"Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi +läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että +pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on +niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi — +jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota. + +"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?" + +Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen +pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja +hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on +joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku +tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin +sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä +olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin +lyönnein. + +Kulkuset kilisevät. + +"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani. + +Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin +talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin +ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu +toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska +leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset +käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä: + +"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?" + +Vanhus kääntyy hämmästyneenä. + +"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?" + +"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt +moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä +huomaamatta, vaikka et puhukaan!" + +Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa: + +"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon +muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se +mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa +talon emäntä." + +Hilkka naurahtaa. + +"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani, +jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?" + +"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä +tarkoitin." + +"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin +kyllin." + +Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän +tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle, +ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee +Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla! + +Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan. + +"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin +ylen hyvää?" + +Hilkka hymähti: + +"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis +toivo enempää." + +Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo: + +"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun +tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon." + +Hilkka tulistuu. + +"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten +aja sinua ja Matlienaasi mierolle!" + +Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento. + +"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla +se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta +tuli niin pimeä." + +Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä. + +Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun +mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on +jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt +kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle +lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee +uutta ympäristöään. + +"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä +tulee karhukoira." + +"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen +masentaja!" + +"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran +halkaise housujasi!" + +"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka. + +"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!" + +Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena +asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti +tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän +typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri, +keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti +nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät. + +Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen +nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen +kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa +sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli +rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen +kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti, +että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo +iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen! + +"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan +kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!" + +Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä +ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä +eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä +hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen +lappalaiskoiran. + +Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön. + +Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi, +voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on +hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa. + +Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun +valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee +hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. +Iltarukouksen! + +Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen: + +"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja +niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken +häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän +on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra +Jumala!" + +Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja +nukkuu. + + + + +II + + +Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee +erilaisia huhuja. + +Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään, +ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet +siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli +Tyrnin isäntä. + +Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina +pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin +hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle +ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään. + +Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä +puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin +entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli +suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut +paljoa jäljellä. + +Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä, +että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui +jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta. + +"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni +sydämen?" + +Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias. + +"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin +isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon +teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle, +Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin +sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua." + +Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen +hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän +ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana +pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä. +Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta +hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi +koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle +taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!" +Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien +Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa. + +"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne, +— parempi ja kauniimpi vain!" + +Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen +niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka +sinä iltana juoksivat poskia pitkin. + +Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina +Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän +hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee +näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin +mietteisiinsä. + +"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä +kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa." + +Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen. + +Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee. + +Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä. +Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa +suureksi ja kulmikkaaksi. + +Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään +silmät suljettuina. + +"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda +minua!" + +Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa, +suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin +Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka, +joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan, +ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu. + +Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui +kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle. + +Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän +huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä +tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien +siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä. + +Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu. + +Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis +niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää +kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat. + +"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo +olet miehen oma!" + +Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin. +Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa +alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta +poluilta vieraitten ihmisten turviin! + +Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä. + +"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!" + +Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle +taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita +osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa +kodissaan. + +Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä. + +Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren, +yksinäisen äidin mieliksi. + +"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta +katsoi heihin oudoksuen ja sanoi: + +"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!" + +He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti. + +"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen +morsiameksi olet ruvennut." + +Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja +sulki visusti ovensa maailmalta. + +Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä +aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä +käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto. + +Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä, +jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla. +Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen +kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen +pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes +hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli +kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes +äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki. + +Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin +ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului +yksin hänelle. + +Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin +Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen. +Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli +vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin. +Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa +tämän hiljaisen puutarhan isäntä. + +Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan +poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat +hänet muutamat kylän isot pojat. + +He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan +nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä. +Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen. + +"Hei, Reku!" huusi isoin pojista. + +Gregor kääntyi säikähtyneenä. + +"Mitä siellä teet?" + +"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa +rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan. + +Raikuva nauru kuului aitauksen takaa. + +"Jelisavetan kakara!" + +Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa. +Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja +voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää. + +"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai, +tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on +kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi." + +Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor +istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä. +Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet +monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa. + +"Joko tiedät sen? Joko?" + +Poika vaikeni. + +"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä +ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen +mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen. + +"Nikita — kultapartako?" + +"Niin", kuiskasi äiti. + +Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit +kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren +lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi +vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin. + +"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi. + +"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle." + +Ja niin he vaelsivat. + +Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti +väsymystä, vastasi äiti: + +"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita." + +Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri +tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti. + +Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa. +Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen. +Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa. +Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla +oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan +isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain +valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta? + +Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen +tarhoissa! + +Hänet valtasi polttava kaipaus. + +Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan +syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain +puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä +köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli +tullutkin. + +Eräs vieras pysähdytti hänet. + +"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?" + +Jelisaveta pudisti päätään. + +"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan." + +Taival oli taas edessä. + +Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti. + +Kalisevin hampain lapsi rukoili: + +"Puhu minulle, äiti!" + +Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä +ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki. +Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli, +tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän +kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen. + +Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään +päin: + +"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!" + +Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta. + +Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston +korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti +selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi +Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät +tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. — + +Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja +pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi. + + * * * * * + +Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan. + +"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä +kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru! +Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti +jäänyt eliniäkseen! + +Äiti pyyhkäisee silmiään. + +"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko +elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi +toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, — +rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?" + +Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa +käsittää. + +Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit +kappelin puistossa peittyvät lumeen. + +Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt +ihmissilmä. + + + + +III + + +Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen +ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni. + +Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä. + +Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia. + +Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti +silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen +ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti +se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli +kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava. + +Ja se vaikeni. + +Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat +pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi +haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira. + +Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen +mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten +pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli! + +Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle +lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä +päivältä. + +Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja +vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille +maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren, +syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja +jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi +olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja +joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen +kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla +isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista +makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt. + +Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä +se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään +etukäpälien väliin ja nukahti. + +Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin. + +He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona +käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka +kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen +niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui +useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään +— ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta +samassa se kavahti hereille jälleen. + +Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi +monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui, +käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui. + +Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin +katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä +ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan +lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle. + +Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa +tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein +askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi +ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen. + +Sellaista oli Niken kasvatus. + +Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka +kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset +levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan +kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi +kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille. + +"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt! +Repivät vielä silmät toistensa päästä." + +Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua. + +Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä +istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa, +mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti +vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi +kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan +tahtonut tulla mitään! + +Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri +sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan. +Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas +tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus +merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti. +Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi +askel askeleelta sairasta koiraa. + +"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei +välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui +Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi +penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke +jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi. + +Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli +kestävää laatua. + +Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä +lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen +täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt +oikea koira. + + * * * * * + +Ken liikkuu nukkuvassa talossa? + +Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa +vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen +harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina +otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat +ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi, +olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan +odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi +ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi +ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin +unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa. + +Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä +pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut +metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan +nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti; +hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen +alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin +sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä. + +Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen +kamariin. Siellä on äänetöntä. + +Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän +on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on +hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma +palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet +ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi, +kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa +lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin. + +Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet +helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii +keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia +kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä, +yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään — +ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean +kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä +vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat, +valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä. + +Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni +Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat. + +Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa +hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin. + +Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin. + +"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa +apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen +ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen. + +Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn +odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli +ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon +kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka +niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän +syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! — + +Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas +nousee taivasta kohti. + +Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja +pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille, +silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä — +vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on +vaikea vapautua. + +Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja +kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle. + +Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää, +pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan +ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien +käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat. + +Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta +maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja +vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma +vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian +karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa +lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli +ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden +tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär, +Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat +isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi +kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui +kävellessään. + +Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää +karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa +kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee +Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta +onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee +hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen +enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen +suunsa käy äkkiä katkeraksi. — + +Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut? +Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on +hänellä jäljellä! + +Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä +johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se +on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa, +kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. — + +Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha, +musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja +painautuu uudelleen kynnykselle istumaan. + +Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen +mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan +nyt enää sanottavaa toisilleen! — + +Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin +kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin. + +Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän +nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon +pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat, +että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit +seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui +kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului +naurua ja puheensorinaa. + +"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa +oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat +ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti +palata jo seuraavana päivänä. + +Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa. +Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti +aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin +parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti +keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista +saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi +Jaakko-isännän kankea kieli. + +Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia +vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet +iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa. + +"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma +nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän +lisäsi Gregoriin kääntyneenä. + +"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin. + +"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras. + +"Vai on sulhasmies jo katsottuna." + +"Kysy, niin saat tietää." + +Gregor jätti seuran polttavin poskin. + +"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi +nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle. + +"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi +herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä +ollut kuulevinaan. + +Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat +mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen +aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat +rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa +hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät +pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa +vieraitten helmoihin. + +Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti +kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä +lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan. + +"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat +jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." — +Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat. + +Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta. + +Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta +nousi ja laski. + +Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet +hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet +sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin. + +Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien. + +"Joko lähtivät — aunukselaiset?" + +"En tiedä. Luultavasti." + +Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain +vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa +luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä +toivomuksia, — muistihan? + +Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja +nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä, +pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista, +vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään. + +"En niinä lähde minnekkään." + +Äiti kalpeni. + +"Et siis pidä lupaustasi!" + +"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla." + +Jelisaveta peitti käsin kasvonsa. + +"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa." + +Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi: + +"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä! +Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?" + +— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät. + +Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee. + +Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon +päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy. +Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? — + +Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän +äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet +hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen +juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän, +Nikitan poika! + +Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja +jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen. + +Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan +huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on +hänen oikea kotinsa — nyt. + + + + +IV + + +Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. +Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut +mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja +siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut +taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten +kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin. + +Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli +isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen +oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman +leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan +mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; +siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset +viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti +talon vastaan. + +Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti +suuritta eleittä ja pitkittä puheitta. + +"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut +muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa +metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki. + +Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle +isännälle raskasta. + +Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, +seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla +sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten +lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on +usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy +hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi +ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät. + +Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset +kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin +kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus. + +Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai. + +Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen +tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi +painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus +tuskin vastaa. + +"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki +tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai." + +Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut +lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti: + +"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!" + +Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon +alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. +Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi. + +"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta. +Muuten olisi talosi hukassa." + +Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. +Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun +kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi: + +"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, +että oraanne on harvaa ja huonoa?" + +"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan +kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä. + +"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain +olisitte oikeassa!" + +Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on +laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta +katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja. + +"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa +linnojen muurit. + +Asko panee vastaan. + +"Et saa, ukki! Siinä on kultaa." + +Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään. + +"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta +samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja +vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää +posliinia." + +Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan. + +— Iltatuuli on jääkylmä. — + +"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! +Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja +myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin +tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. +— "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin +Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan +Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta +tuli maamyyrä." + +Hilkan katse on lämmennyt. + +"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa +visapalikoita kädellään. + +Asko innostuu. + +"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on +samanlainen ääni kuin kirkon uruilla." + +Vanhus rykäisee merkitsevästi. + +"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta +minähän en käynytkään seminaaria." + +Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä. + +"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin +itsekseen. + +"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, +vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan +taivaan linnutkin ilman säestystä." + +"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina +yhtyvät niiden ylistysvirteen." + +Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut." + +He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, +ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun +tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. +Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät. + +Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä. + +"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän +virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?" + +"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin." + +"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä +pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. +Silloin otimme sinut joukkoomme." + +"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua." + +"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä +annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. +Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä +suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista +aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, +lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla +seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni +muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen +turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä +kiittänyt?" + +Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta. + +"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne +tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta +eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen +lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä +lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, +joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien +kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa +elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi +tappoi." — + +Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin +lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa: + +"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt +ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran +kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja +minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua +täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!" + +Silloin Jaakko puhuu: + +"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret +tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. +Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, +ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman." + +Juhani hymyilee valoisasti: + +"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt +itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme +halveksit." + + * * * * * + +Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan +kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti. + +Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus +ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa +kovakouraisesti. + +"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?" + +"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa +tapahtunut." + +Mutta Asko tulee vakavaksi. + +"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että +sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun +koirani." + + + + +V + + +Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli +ollut oikeassa. + +Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa +viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta +ilta-auringossa. + +"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi +hänen ohitsensa. + +"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi. + +"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi." + +Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja +pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa +tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä +kävi. + +"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. +Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta +kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi +heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire. + +Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; +kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä +sinipunervia varjoja. + +Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. +Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä +nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi +itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan? + +Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää. + +— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, +miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät +alkoivat, ja missä vastaan tuli raja. + +Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville. + +Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset +aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa +Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. +Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. +Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi +ja muisti lorisevan metsäpuron. + +Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, +jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen +kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin +haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja +kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut +epämiellyttävältä. + +Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli +ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun +he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla +lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla +mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään. + +Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon +kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut: + +"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?" + +Mummo ei näyttänyt hämmästyvän: + +"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?" + +Asko rypisti otsaansa. + +"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin +onnettomuus. Raja on siis syntiä." + +Jelisaveta hymyili hieman levottomasti. + +"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. +Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon +kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa +heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä." + +Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei +puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti. + +Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset +lentelevät. + +"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!" + +Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, +ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo +surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on +lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen +päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja +alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä. + +"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on +lentokone." + +"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun +kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä." + +"Saat odottaa vielä hyvin kauan." + +Asko jatkaa omia ajatuksiaan. + +"Minne se oli menossa?" + +Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan: + +"Viemään viestiä Aunuksen väelle." + +Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, +sanoo hän: + +"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja +ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon +tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan? + +Gregor pudistaa päätään. + +"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan +ihmisestä mitään.". + +He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa +heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät +kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään. + +Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta +kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen +suudellessaan pojan poskia. + +"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa +tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan. + +"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras. +"Olin yötä lapsuuskodissa." + +Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana +hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien +ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät +isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat +kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on +suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli +kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, +silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja +vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran +hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän +liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen +syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui +Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat +pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä +pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, +jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka +katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo: + +"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat +kauniimpia kuin koskaan ennen." + +Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää +häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin +kutsuissa oman pöytänsä ääressä. + +Hilkan sanat herättävät hänet. + +"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?" + +Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan +polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on +sanottu. + +Isä Iirakin otsa kalpenee. + +"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, +säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi." + +Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin +vaiettua, kunnes emäntä puhuu: + +"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? +Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka +osoittaa meille otollisen ajan?" + +Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun +isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen. + +"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra +yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa +koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan +ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat +lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?" + +Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä. +Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen +sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan. +Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä: + +"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi +itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa +kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi +vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten +maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt +hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. +Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily +lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa +oli täytetty." + +Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta +huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja +katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia. + +"Mikä tämä on? Aukeneeko se?" + +"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta +löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä +selville." + +Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin: + +"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan +rakkauden valtakunnan tuloa." + + * * * * * + +Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan +Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy +kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä +pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta. + +"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta +meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen." + +Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. +Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka +ilmeisesti odottelee, häntä. + +He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä +Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa +heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, +miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien +miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti. + +On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta +hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, +suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä +Iirak odottaa. + +"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin +kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. +Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti +minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden. + +"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran +heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi +heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. +Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja +vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan +maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka +pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran +vitsausta, mutta rauhaa en saa." + +"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin +antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera. + +"Rukoiletko kanssani, isä?" + +"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät +sinulle liian raskaiksi." + +Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin. + +"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, +sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin +ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä +armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja +saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan +poika oli mukana teitä vapauttamassa!'" + +Isä Iirak vaikenee yhä. + +"Siunaatko minua, isä?" + +Kähein äänin hän vastaa: + +"Anon sinulle rauhaa." + + + + +VI + + +Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten +myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. +Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä +jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy +hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan. + +Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, +jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, +joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa +Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän +puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, +että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: +sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun +häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien +joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa +alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan +portit!" + +Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso +laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha +rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä. +Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut, +mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor +jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen +moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi +vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin +kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä. + +Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena. + +Soitto loppuu äkkiä kesken. + +Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee +hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä. + +"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin. + +Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään. + +"Sitä minä en ymmärtänyt." + +Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa. + +"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo. + +Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa +samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita +syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor, +Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen +nauruun ja kääntää puheen toisaalle. + +Asko aukaisee oven. + +"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut +suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla +hulluksi?" + +"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä +hajamielisesti. + +"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa +puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen +vanhuksen sanoja. + +He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu +raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken +nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan, +vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu +hervottomana maahan. + +Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo +läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin +kuollut. + +Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat +palmikot takkuiset. + +Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa. +"Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita +riepuja. Mutta et saa huutaa." + +Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi +mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat +luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin. + +Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa +raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää. + +"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet +ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu: + +"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa." + +Hilkka kalpenee. + +Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa +vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee +ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti, +mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?" + +"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa +päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli." + +Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön +ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on +nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet +teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja +mielet käyvät ankeiksi. + +"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta. + +"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki +ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin +hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että +tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta +saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin +lähtevät." Vanhus huokailee. + +"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka, +mutta Juhani selittää: + +"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee." + +Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain +katsein. + +Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin +yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita. + +"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa +selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän +seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä +selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut. + +"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he +tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu +metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella." + +Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen +istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön. + +"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko +voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on +aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö +siellä piileskelevät?" + +Silmät suurenevat kauhusta. + +"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej, +jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä +ja koti, näettekö?" + +Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee. + +Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin. +"Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta +vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka +tyyssijamme sytyttivät!" + +Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita. + +"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin. + +"Päivähän on korkeimmillaan." + +Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen: + +"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä +mitään?" + +Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa. + +"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia; +sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. — +Taisivat palaa — viattomat." + +"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat +tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää: + +"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui +räme, allamme upotti pohjaton suo." + +Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja +ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä, +olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit +ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja, +kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa. + + "Oletko, tauti, tuulen tuoma, + tuulen tuoma, vuon ajama, + ahavaisen antelema, — + mene tuulen tietä myöten." + +Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista." + +Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa +Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta +iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta +ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi +pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa, +kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet +poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja +kuiskasi salaperäisesti: + +"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea." + +Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja +täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt +hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika +veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita +hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana +isälle uusista hommistaan. + +Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli +Askon tukkaa, sanoen: + +"_Sinun_ pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö, +oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten +silmät ja kuurojen korvat. _Hän_ piirteli kerran maan hiekkaan +vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli +Jumalasta!" + +Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta. +Silloin se leikki loppui. + +"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran +jalkeilla. + +"Hilkka, Tyrnin talon emäntä." + +"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut +hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi." + +Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen +eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui. + +"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!" + +Mutta Manja puhui hiljaa itkien: + +"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella +sinua, kun olen parantunut?" + +"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla." + +Manja katseli häntä kyyneleisin silmin. + +"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?" + +Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja +Manja jäi Tyrnin taloon. + +Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät +pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon +paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin +hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat +orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias. + +Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat +palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti +oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun +tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni. +Hänen kyynelensä olivat kuivuneet. + +"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle +muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena: + +"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa +valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin." + + + + +VII + + +Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen +kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä. + +Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun +tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän +tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen +ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita. + +Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli +pinnistyy arveluttavasti. + +"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä +kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?" + +"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi." + +Asko viheltää miehekkäästi. + +Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä +asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle +jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan +toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa +eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti +kirjailtu. + +Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee +häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän +jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset +värisevät. + +Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä +ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan +kuppiinsa. + +Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle +kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet, +ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista, +kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee +outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein +yöpyivät hänen kodissaan. + +"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?" + +"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja +sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet +saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden +alla hienon silkkipaidan. + +Asko ihmettelee: + +"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja." + +"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli +alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää +Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja +rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!" +Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan +ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit +tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä +poskelle ja sanoo: + +"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!" + +Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun. + +"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi." + +"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen: + +"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat +esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja, +punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat, +jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme." + +"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut +omiin mietteisiinsä. + +"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän +kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin +kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän +tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se +on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää. + +Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä +pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei +sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle +kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen. + +Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä. +"Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän +takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat +ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun, +jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää. +Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa. + +Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii +pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva +tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät. + +Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii. + +"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja +hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee. +Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä +huomannut minut lurjukseksi." + +Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan +ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen: + +"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?" + +Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin +äsken: + +"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin +kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat +nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin +varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!" + +Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta +puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas +käsi hyväilee Jorman tukkaa. + +"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?" + +"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi." + +Hilkka hätkähtää: + +"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko +pirtin. + +"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen +puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa. + +Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä, +mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan +korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon +liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta. + +Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä. + +On vilpoisa elokuu. + +Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun +hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja +ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat +seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja +kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien +kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin +tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla. + +Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän +on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen +ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus +raivostuttavat häntä. + +Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta +hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi +halveksumista. + +Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan +mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta +säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata +ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän +mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme? +Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin +raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja +sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat. +— Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta +Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät? + +Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee +vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti +kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus +oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain +silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä +kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa +koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita, +jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä. + +"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni +hankin. Mistä ne muuten tulisivat." + +Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä +pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat +— ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus, +mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka +sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan! + +Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän +muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka +laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi. +Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin +Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat +polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat: +"Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä." + +Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien +sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset +jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä +eteenpäin. + +Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren +rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin. +Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun +seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä +karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa +kuin apua anoen. + +Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois, +hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa +kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori. + +"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat +vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi." + +"Kotini oli kerran siellä." + +"Kerro minulle jotakin omaisistasi." + +"Ei ole aikaa." Välttelee Manja. + +"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa. +Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on +lämmin ja hyvä. + +"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?" + +"En tunne Suomen miehen haluja." +S +"Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot +suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?" + +Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt +Jorman sanoja. + +"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran +kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito +luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä +siitä tulikin." + +Jorma naurahtaa: + +"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!" + +Manja on vakava. + +"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta." + +"Niinkö uskot?" + +"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset." + +"Metsässäkö sinäkin elit?" + +"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla. +Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven +edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään. +Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin +kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — — + +Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän +ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen +kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin +askelin. + +Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo +seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse +tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?" + +"Ei mikään." + +Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä. + +"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko +taikoja, lapsi?" + +Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo: + +"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — — +suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä." + + + + +VIII + + +Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän +on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis +ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä +ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois". +Vastaanhan se tulvii joka puolelta! + +Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse +sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja +kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka +naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän +muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin +isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja +pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää, +liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. — + +Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa. + +Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta +Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut +vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa +juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken +rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri +sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan +ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi +verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin +että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina +kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle +saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui +karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan, +mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä +ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita +käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää. +Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei +puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan +ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. — + +Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja +iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli +kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku +rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi +kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua +pelkäämättä. + +Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti. + +Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja +vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui, +hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat +punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan +varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi +äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa. +Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville +ikkunoille ja kuiskasi: + +"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen." + +Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai +kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä +soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi +metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat. + +Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen. + +"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo +aikoja sitten." + +Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä +loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle +Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään. + +Mies katsoi häneen neuvotonna. + +"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle." + +"Tule kotiin!" + +"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin." + +Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa. +"Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!" + +Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu. + +Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät +Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä. + +Silloin Hilkka sanoi kylmästi: + +"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on +tahraton." + +Gregor jähmettyi. + +"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta." + +"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja +leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys. + +"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle +vääryyttä!" + +Vaimo ei kuunnellut. + +Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa +itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena +elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys +kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan +puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet +puristautuivat nyrkkiin. + +Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka +pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi +Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan. + +"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus. + +Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen +viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi. +Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut +ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä: + +"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne +sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta." + +Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi +pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan: + +"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että +häntä sä muistat!" + + * * * * * + +Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon +korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi +kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän. + +Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja +hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä +aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen +Manjan kanssa. + +Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää +pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan. +Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka +häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat +otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin +kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita +luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja +ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti +aaltoilevaksi. + +Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren +hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa +hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi +rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan +kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit +saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä +ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat, +väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi +tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin. + +Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa: + +"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen +takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko +tottelee. + +Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju: + +"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?" + +Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen +kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan, +lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." — + +Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä +ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan +suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on +pakahtumaisillaan. + +"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa +viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?" + +Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa, +mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla, +rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät, +lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat +alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta +tummenee. — + +Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat +siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon +kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon +sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot +ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat +yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät +vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä. + +Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu +nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä +kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki +hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää +varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän +tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän +puhuukin suuren malmikellon pauhatessa. + + + + +IX + + +Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien +kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta +tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka +lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla +tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien. + +Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei +kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, +joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. +Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, +jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva +sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, +revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat +meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! +Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, +kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut +rakkaus on sama kuin viha! — + +"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan +nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret +pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. +Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän +kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki +askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa +oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja +ilkkuvaksi nauruksi. + +"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" +Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui +syyttömän miehen sydämessä uhmaksi. + +"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat +kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä +ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen +palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän +tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi: + +"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja +katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan +esiliinaansa. + +Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään. + +Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli +ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän +huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. +Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan. + +"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!" + +Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä +vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona +virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle. + +Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä +olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä. + +Gregorin ääni kuului: + +"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti. + +"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin +iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi +häntä hätääntyneenä. — + +Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin +iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat +iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista +ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa. + +Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa +ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä +auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet. + +Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle +polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti +taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään +rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan +tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on +käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan +hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin +nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon! +— Hän oli kuulevinaan Manjan äänen. + +Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien +rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi +Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut +ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan. + +Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti +ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta +minne? + +Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin +henkensä edestä. + +"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät +hänen kuolemaansa." + +Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana +istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta, +kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa — +hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen. + +Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen +vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen. + +Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää +kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan +silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet. + +Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten +puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet +suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset +pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa, +mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri +vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi +pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa. + +Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi. + +Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat +hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että +Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät +kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt +vierailulle poikansa kotiin. + +Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä +tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää +laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten +unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan +turkkiin. + +"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä +minä kerron!" + +Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani", +silmät sanoivat, ja poika virkkoi: + +"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin +saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että +kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee." + + + + +X + + +Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen +mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun +Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu +pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan. +Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan. + +Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä +veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan +Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten +valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien +kanssa hänellä on puhumista. + +On lumiräntäinen päivä. + +Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi +isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti: + +"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun, +jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!" +Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan +ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle. +Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa. + +"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi. + +"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu." + +Miihkali Karpow nauraa makeasti. + +"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi +kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun." + +Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen. + +"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä +saan kärsiä hautaan asti." + +Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo +menneistä päivistä omalla tavallaan. + +"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin +tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta +riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa +Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki — +kaikki, jotka tuoni hylkäsi." + +Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa: + +"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi +ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa." + +Hilkan katse kovettuu: + +"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa." + +Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin. + +"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä. +— Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä +vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö +oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt +ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana." + +Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo: + +"Olet ollut urhea äiti." + +Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu +kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli +elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen +nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin. + +Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle: + +"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä +piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi." + +Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa +Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä +ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen? + +"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja. +"Ja yöllä oli halla." + +Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki +leikiksi. + +"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia." + +Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin +sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen +huulensa värisevät: + +"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot +hänestä pahaa." + +"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on +Hilkan vastaus. + +Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti +Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän +laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa. + + * * * * * + +Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee +puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa +loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus +tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen, +että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä +kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän +näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi, +ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan +taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä +taloa kohti. Selkä suorana. + +"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään +voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun +ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen +ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa +taskuaan. + +"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana +Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi, +mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, — +kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja +nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille." + +Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy +tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena: + +"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani +hetkeäkään." + +Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan +saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta +kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään +mumisee: + +"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy +kohakkain." + +Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää +viemättä perille. + + + + +XI + + +Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja +sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat +sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin. +Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää +kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja +uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja. + +Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt +nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen, +kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt +hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi +ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel +sammumaisillaan. + +Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten +ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi +tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin, +jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja +tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen, +kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän +reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi +seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta +varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat +metsäpolut. + +Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät. + +Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen. + +"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi, +kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä." + +Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen. + +"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu +kiihkeästi: + +"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa +lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa." + +Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi +odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. — + +Hilkka jatkaa ihmetellen: + +"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin, +— mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären +kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan +sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että +tarvitsen rahani'." — + +Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen +jälkeensä. + +Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei +ajattele hetkeäkään. + + * * * * * + +Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä +miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta +heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin, +jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille: +"Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli." + +Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa +herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan, +mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka +arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät +kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät +Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan +kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli +keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan? + +Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo." + +Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota. +Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on +poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! — + +Gregor johtaa sanatulvan asiaan. + +"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?" + +"Kyllä." + +Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei +Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien +hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja, +kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. — + +Suuri hakkuu alkaa. + +Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän +jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille +asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa. +Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti: + +"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä." + +Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja +uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin. + +Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus +on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät +päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel +polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu. +Nikke on hänen ainoa uskottunsa. + +"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän +aterioidessaan. + +"Enpä tiedä", vastaa isä. + +Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin +kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne +pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa +hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla, +puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko. +Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa. + +Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän +lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen +sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. — + +Gregor katselee vaimoaan. + +Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi +puolustautua! + +Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja. + +Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä +povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun +sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! — + +Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja +talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen. + +Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi +kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja +häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet +piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille. + +Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on +ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on +hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun +kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan +värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja +kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa! + +Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin +kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se +lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo! + +Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen +menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma +kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa +hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se +olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen. + +Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven, +anteeksiantavainen. + +Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii — +etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni, +punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset +askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa +rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä. + +Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen. + +"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin, +että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi +ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin." + +Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet +vapisevat. + +Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet +hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa. + +"Äiti, äiti!" + +Vanhus ei liikahda. + +Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin +äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen: + +"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut +kuolleista!" + +Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat +mykät. + +Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee +polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa: + +"Nikita, — armaani!" + +Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa +hänet ylös ja puhuu hellästi: + +"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa +isästä." + +Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti. + +"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi +olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta +surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut. +Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului, +itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän, +kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!" + +Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet +suureen kouraansa, painaa otsansa niihin. + +"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?" + +Vanha nainen nauraa: + +"Totuutta! Sen kaikki tietävät." + +"Eivät!" + +Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen +katseensa on kirkas ja peloton. + +Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä. +Äiti odottaa. + +"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!" + +Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa, +hän ristii kätensä itkien. + +"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!" + +"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?" + +Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi: + +"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten: + +"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!" + + + + +XII. + + +Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken +istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta; +jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut +repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu +sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi +heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja +kiitokseksi sille nauretaan. + +Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei +ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet, +selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun +valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot +tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin +rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät +vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin +alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät. + +Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat +sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken +pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan +lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui +ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin +kivi. + +Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle. +Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa, +valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes +Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon +ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin +askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja +hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi. + +On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa +kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja +harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on +suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä +kai siellä on liikuskellut. + +Ikkunatkin nukkuvat. + +Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee +taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu. + +Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa, +joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii +kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset +heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa. + +Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä +sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha +Matliena nykäisee Juhania kädestä. + +"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?" + +"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, — +nuku pois." + +Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä, +että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin +heidän kotiensa lähettyvillä. + +Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella +on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään. +Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta, +hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän +katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta +hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät, +kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat +itäisiltä soilta. + +Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä. +Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään, +suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle. + +Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja +työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon +työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja +unohdukseen. + +Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat +olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita +herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti. + +Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä +Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on +tulinen kiire. + +Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii, +kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen, +häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin. + +"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä." + +Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi +ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä +matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet +kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin! +Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa. + +Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä +hellästi: + +"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian +aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on +voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden." + +Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät +kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan +avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön. + +Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa +kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli +täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla. + +Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava +tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista +ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille. + + * * * * * + +Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän +kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan, +kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa. + +Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse. + + + + +XIII. + + +Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli +pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori +Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli +hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai +kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien +painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka +lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon +laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi, +silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. — + +Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja +murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen. + +"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei +lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli +onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä. + +"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta, +raukka." + +Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan. + +Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa. + +Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään +nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain +uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa. + +Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto, +ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle. + +Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta +kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu." + +Manja pui nyrkkiä. + +"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin, +kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!" + +Nuori ruumis käpristyi kokoon. + +"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?" + +Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle +avuksi." + +Manja kirkaisi: + +"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin +käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin +sanomani kuolee." + +Matliena vitkasteli. + +"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole." + +Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen +kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin +hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa." + +"Eikä tule?" + +"Ei." — + +Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen +kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan. + + * * * * * + +Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan +talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat +liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa, +huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn. + +"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse +hyväili maisemaa surunvoittoisasti. + +"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä +unohda, poikani!" + +Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että +jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin +keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut +isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle +nyt hellempi kuin ennen. + +Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti +siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla. +Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi +tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat +vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan. + +Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja, +jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule, +että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta +mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä +voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa +paljosta hyvästä!" — + +Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa +kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri +hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan +kättä: + +"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon +karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin +kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain +kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti: + +"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi." + +Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti +hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan. + +Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin +mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen. + +Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen +tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset +huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa? +Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä +kuului pojan korvissa? + +Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä +istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen +polveaan. Gregor säpsähti. + +"No, mitä nyt? Miksi et nuku?" + +"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina +silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton. + +"Miksi sitä kysyt?" + +"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä. +Onko hän niin ruma?" + +"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että +Manjan järki on sammunut." + +Asko katsoi tuleen miettiväisenä. + +"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?" + +"En usko." + +"Entä sinun syntyessäsi, isä." + +Gregor oli harmaankalpea. + +"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti +kyyneleitä, poikaseni!" + +Hän oli kuin piesty. + +Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa. +On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti, +ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä +se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan. + +Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta +kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen +sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja +kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein +Hilkka puhuu. + +"Lähdetkö Tyrnin talosta?" + +"Lähden. On parasta näin — meille kaikille." + +Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat +hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja +menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä +vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen +kasvonsa värähtävät heikosti: + +"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!" + +Mutta vastausta ei tule. + +Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti. + +"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni. + +"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin." + +Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen. + +"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin. + +Ja mies loittonee. + + * * * * * + +Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut. + +Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen +huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee +vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet +Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi. + +"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin +lapsen suuhun. + +Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen +uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän +on syntynyt tuudittajaksi. + +Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. +He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan +palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen. + + + + +XIV + + +Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä +pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia +suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena. + +Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten +riemuisaa — niiden tirskutus! + +Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta +linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi +useammillekin. + +Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut +pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina +tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia. +Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava +ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton. + +"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka. + +"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä +ne raukat nyt tekevät?" + +Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan. + +"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu +maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori." + +Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin +päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin +verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta +hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa, +työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen +astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä. + +Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen +oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta +apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan +kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi +unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina, +raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat +kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi +hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin. + +Unet kertoivat menneistä päivistä. + + * * * * * + +Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset +poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin +vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi: + +"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa +itsekseen." + +Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla +puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan +maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa, + +Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi: + +"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä." + +Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi +katselemaan. Tämä oli jotakin uutta. + +"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen +oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi +lukkarilaan, heillä on kestit." + +Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa +oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä. + +"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin. + +Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan +pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä, +jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa +sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja +päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä +hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että +Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin +tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus. + +"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan. + +Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa. + +Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään, +kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro, +hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän +lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi +onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka? + +Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut +kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä +pellavatukka? + +Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua, +mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja +hänen oli pakko kuunnella. + +"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti +sinua, rakasti sinua?" + +Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet +liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä +päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan +tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema +tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties? + +Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä; +hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen +sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus +tukkisi hänen suunsa. + +"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!" + +Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi +solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse, +Hilkka katseli sitä levottomasti. + +"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta +sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä +vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria +miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä +yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin +pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: — +Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti +täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta +Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät +viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään. + +"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi: +"Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan." + +Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden +ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä. + +"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan +kuoliaaksi. Mikä, sinun on?" + +"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti." + +"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia +kuin mielipuoli!" + +Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen. + +Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin +yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu. +"Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja +äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja +hyvä." + +Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi +pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta. + +"Pyhä äiti meitä varjelkoon!" + +Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä +rauhalliset. + +"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille +molemmille, mutta en voi sille mitään." + +Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään. + +"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra +on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta +Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!" + +Hilkka istuutui äitinsä viereen. + +"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin." + +"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin. + +"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka +lempeästi. + +"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät +puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa +talossa." + +"Mutta, äiti, olitko onnellinen?" + +Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä. + +"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän +sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli." + +"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti. + +"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja. +Salaa hyräilin siihen aikaan." + +Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja +poistui verkkaisin askelin. + + * * * * * + +Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa +heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä. + +Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä +ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle, +tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli. +Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät, +mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi +toisilleen. + +Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren +korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen +jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka +kotiin palasi. + +Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli +päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin +huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen +karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa +pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta +saisivat nähdä tämän ihmeen. + +Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat +ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta +silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja +teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä +syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja +Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut. + +Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois +talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana. +Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat +pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja +loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan, +että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja +Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän +koko ajan puhutteli lähteviä. + +"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!" + +Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti. + +"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien. + +Poika punastui korvia myöten. + +"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän +vastasi. + +Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen +lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta +pimeni. + +— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui. + +Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili +ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille +heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa, +toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he +olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen +ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies, +joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia +välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi +huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti. +Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta +isäntä yhä puhui. + +"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio +kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, — +liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta +koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, — +rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen." + + * * * * * + +Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko +istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet +lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi: + +"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle." + +Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei +enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen. +Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo, +mutta poika kielsi vakavasti. + +"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira." + +Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili +itkien Niken kuonoa. + +"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti. + +"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin." + +Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet +kuormaansa. + + + + +XV + + +Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava +aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät +hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta +kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat +myrskyssä. + +"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!" +virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa +navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä. + +Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan +tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja +pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen +rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan +vasua. + +"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi +sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä, +orpo-raukka." + +Miihkali huokasi kuuluvasti: + +"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle +odottamattomalle alakuloisuudelle. + +"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin +osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella." + +Ja vastaus tuli heti. + +"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme +koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo." + +"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei +ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti +sen. + +"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali +avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään +hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun. + +"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen +luo! Vaatteesi ovat läpimärät." + +Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti +isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä. + +"Mistä vieras?" kysyi isäntä. + +"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa +Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut. +Ovatko poissa — koko väki?" + +Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen: + +"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja +poika asuvat nyt Jounilassa." + +Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi: + +"Talo myyty? Sanoitko niin?" + +"Sanoin. Ja totta puhuinkin." + +"Onko Jounilaan pitkäkin matka?" + +Miihkali pudisti päätään. + +"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat +kolmesta kilometristä." + +"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen +katseensa kirkastui. Hän sanoi: + +"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri +siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle +emännälle?" + +"Ka, miksikä ei!" + +Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville. +Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui: + +"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?" + +Ukon huulet vapisivat. + +"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, +että minun on vietävä tämä Hilkalle?" + +"Niin kai on." + +Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen. + +"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja +rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!" + +Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään. + +Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, +katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan: + +"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille +sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi." + +Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja +katkonaisesti: + +"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi +aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli +takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen +askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt +siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni +määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen +päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. +Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, +heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, +kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui." + +Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten +hän löi nyrkkinsä pöytään. + +"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!" + +Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti: + +"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. +Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli +matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!" + +"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili +surullisesti: + +"Me, jotka rakastimme häntä!" + +Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi: + +"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, +vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte +olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme +saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet +hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava +niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen +kotiin päin." + +Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset +jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta. + +Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan. + +Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli +juhlallinen ja murhetta täynnä. + +"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että +Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan +toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka +rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!" + +Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä +puhui: + +"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista." + +Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat +huoata, äiti." + +Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä. + +"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli +itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat +unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat +kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin. + +"Viestintuojanako sinä tulet?" + +Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin +lattialle ja pakeni. + +Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto. + + * * * * * + +Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. +Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti +vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä +olivat Gregorin terveiset. + +"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla +erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, +mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi +jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun +nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme +toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, +yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja +Askon. + +"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. +Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä +väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset +annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa +koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran +palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani +auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin +samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille +kuului näin: + +"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" — + +"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!" + +"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja +näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä +hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että +ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö +ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, +luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta +sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat +huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten +tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa. + +"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa +maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja +ihmissielujen kaipuussa." + +Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin +kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin. + +"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi +osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat +konnut ja korvet.'" + +"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, +joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, +'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä +asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen +vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan +omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, +miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha +kuningaskin näki laulaessansa: + +"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian +kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra +Sebaot, sankari väkevä!" — — — + +Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — +ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin +lähdettyä. + +"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" +hän kuiskaa vavisten. + +Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen +kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin +sanattomana rinnallani?" + +Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin. + +"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!" + +Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua +hädässään hän jatkoi lukemistaan. + +"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin +se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin +suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!" + +Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt +perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka +huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei +ollut kuollut. + +"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät +täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — +Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — — + +Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle. + +Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti +silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", +hän toisti moneen kertaan. + +Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi +Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla +puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari. + +"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan +ääreen Hilkka rukoili: + +"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!" + + + + +XVI + + +Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna +vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä +mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias +hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen +kanssa juorusi. + +Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät +uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli +aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja +työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille. +Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies, +sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut +halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti. + +Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa, +Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti +toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä. +Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä. + +"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä. +"Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän +sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä." + +Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää +tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt +riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli +runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat +sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat +toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus +nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta +aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta +jälki, joka vaivoin hävisi. + +Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat +vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt +jatkuivat. + +Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat +yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi +Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat. +Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään +sanoessaan: + +"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna." + +Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan. +Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme, +kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin. + + — "Sinun silmäs ja minun silmän' + ne aina yhteen palaa, + toisen kerran julkisesti + ja toisen kerran salaa!" + +Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi: + +"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän +kylään!" + +Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä +noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä, +— kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt." + +Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin +suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi +muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin — +heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät, +huulet vihelsivät pitkään. + +"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen +korjaa, se on elämän laki." + +Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan +ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat +laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti. + +Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi +veitikkamaisesti: + + "Silloin se ilta lämmin on, + kun etelästä tuulee. + Kyllä tuo tyttö pojan äänen + hiljemmänkin kuulee." + +Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen +sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja +kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut +valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi, +että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys +muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi. + +"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei +saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi." + +Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi. + +"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä +kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke. +Ja hänet jätettiin rauhaan. + + * * * * * + +Oli hämärää Jounilan pirtissä. + +"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä +oli huolestuneen näköinen leipoessansa. + +"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi +hiiliä sankoon. + +"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu." + +"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi." + +Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina, +posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun +seutuvilla. + +"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka. + +Poika naurahti salamyhkäisesti: + +"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin." + +Hilkka ei jättänyt työtään kesken. + +"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi. + +"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi. + +"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen +tähden saisi pilaantua." + +Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla. + +Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen. + + "En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt, + mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin + kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta. + + Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin, + Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla + suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen? + + Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat, + sitten langetkoon teidän tuomionne! + + Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun, + oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa, + mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet + lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja. + + Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean + miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en + pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään. + Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti. + Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi + voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me + palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka + tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan, + että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon + minua! + + Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen + siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan! + + Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä + tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja — + pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä + rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta. + Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä + kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi. + + Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä + kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa + olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää + anteeksi? Jorma." + + * * * * * + +Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat, +mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut +tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat +valkoiset. + +Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa: + +"Gregor, Gregor!" + +Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti +hän: + +"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta +Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!" + +Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla +vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa. + +"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin +vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä, +mustuneesta ikkunastaan. + +Satoi hiljalleen lunta. + +Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia +pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa +kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka. + +"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen." + +Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet +muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi. + +Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne +matka, minne matka?" utelivat kellot. + +"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset +pikkulinnut. + +Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan +onnettomalle?" hän valitti hädässänsä. + +"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!" + +Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä +tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta +olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan." + +"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en +tiedä." + +Johtajatar nyökytti säälivästi päätään. + +"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti. + +"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin, +kun häntä puhutellaan." + +Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui +matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat +lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta. + +Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili: + +"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan, +kun pyydän häneltä anteeksi!" + +Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti. + +"Manja!" kuiskasi vieras. + +Tyttö jatkoi leikkiään. + +Hilkka koroitti äänensä: + +"Manja!" + +Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi: + +"Heti!" + +"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee. +Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän +sanoo: + +"Olin niin uupunut. Nyt lepään." + +Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö +voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana. + +Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo: + +"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!" + +Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien. +"Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä". + +Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu +ikäänkuin hän kertoisi satuja: + +"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja +levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen +oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman." + +Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen +koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun +hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät +tuijottavat tyhjyyteen. + +Hilkka jättää hänet murtuneena, + +Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi. +Hilkka suoristautuu. + +"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää." + +Sitten hän lähtee. + + * * * * * + +Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa. + +Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli +liian hiljaista ja outoa. + +Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet +tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen +antautui. + +Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä +loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti +ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti +se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli +ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut +kohtalokkaan illan jälkeen. + +Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria +kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut +puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se +riitti. + +Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa. +Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä, +ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva +oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen +muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat +tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset +siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen +tasangoilla. + +Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella. +Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen. + +Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten +pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä. + +Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia +hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen. + +Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt +jäniksen jäljet rinteeltä. + +"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on +paha enne." + +Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään +Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka. + +Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru +kuvastui hänen silmissään. + +Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt +harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista +jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat +ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin. + +Asko koetti lohduttaa. + +"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin, +jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin +leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!" + +Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin, +että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!" + +Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt +ukin uskottu. + +Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa +ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa +aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia +satuja Tyrnin saloista. + + + + +XVII + + +Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja +lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä +kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät +olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi. + +Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat +puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli +keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä. + +Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä +tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita, +erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen +sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista +miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää +armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat +vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä +ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja +kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä +otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua +piiskaan. + +Koira murisi tätä muistellessaan. + +Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin +ylisilläkin! + +"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi +ohi", kuului tonttujen joukosta. + +"Niin, niin, totta puhut!" + +"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei +keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee." + +Vanhin partasuu hymähti nurkassaan: + +"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun +käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset +valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän +palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet +laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua +sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai +'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja +sauna lämpeni käryämättä." + +"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä." + +"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua +talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja +hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan." + +Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita +vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan +aikaan hautumaan." + +"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta +varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin." + +Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä. + +"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?" + +"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin +talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi." + +Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira +paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin. + +Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui +yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla. + +"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke. + +"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja." + +Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut +pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä. +Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö +parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta. + +Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet. + + * * * * * + +— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun +ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset +kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija +kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään +se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen +kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen +hedelmää. + +Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli +aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat +tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä, +ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät. +Heillä oli kuin yhteinen verenkierto. + +Nuori uneksija kuvitteli suuria. + +Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja +hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin +maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä +ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat +reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet +tekivät tehtävänsä. + +Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä. + +Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat +kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon. + +Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi +iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä +pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa! +Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo +vielä kerran myytäväksi. + +Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen +vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa +kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä +tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen! + +Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta +ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä +suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen. + +"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?" + +Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven. + +"Jopa sinulla on kiire, ukki!" + +"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja +tekemään", vastasi ukko. + +He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin +ikkunasta. + +"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka +vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta. + +Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi: + +"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet +yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi." + +He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot +näkyivät. Silloin ukko sanoi: + +"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri +tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda." + +Sitten hän aukaisi veräjän. + +Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin. + + + + +XVII + + +On kirkas kevät. + +Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden +siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat +ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin +talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se +oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset +puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon +suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia, +täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta +kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät. + +Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa +paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli. +Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös +sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto +on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen +pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko +pihan yli. + +Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää +vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut. + +Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut +sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet +lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan. + +Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut, +tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt +takaraivolle. + +"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville. + +"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä. + +"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja +riemuitsee siitä. + +Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään. + +Hän pyyhkäisee hien otsaltaan. + +"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä +ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia +korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä +katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan." + +Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa. + +Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan. + +"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!" + +Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa. + +"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni." + +He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän +puristaa Askon kättä omassaan. + +"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat +kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi +aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!" + +Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan. + +Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät +hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä +taivasta, kohti ja sanoo: + +"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän +tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli. + +"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle. +Tarvitsen lepoa." + +Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella, +että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin +kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat, +jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan. + +Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin. + +"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja +ihmeelliseltä. + +Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas. + +Vanhus nyökkää tyytyväisesti. + +"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin." + +Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja +huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän +luokse. + +"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti +viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?" + +"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä +kuuluu avonaisesta ikkunasta. + +"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin +kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!" + +Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta +äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele +lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai +sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on +sairas ja onneton. + +Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus +ensimmäisten vuokkojen lakastuessa. + +Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa. + +Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri +rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen. + +"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle. + +Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat. +Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta +ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän +käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja +tuomiosta. + +"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!" + +Vanha munkki nyökkää: + +"Nyt on — uusi kevät!" + +Kiurut laulavat. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77339 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..18aa285 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77339 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77339) |