path: root/77333-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77333 ***
language: Finnish




VANHA MAININKI

Runoja


Kirj.

ALEKSANTERI AAVA





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.






    Pitämys:
      "Arvelen: se miehenmitan täyttää,
      povessaan ken kantaa toivon koitteen,
      kiitoksen ken kestää sekä moitteen,
      auraa, asetta ken osaa käyttää."




SISÄLLYS:

I.
Runotupaan tullessa
Vanha maininki
Laulu karhusta
Ketunhiihtäjä
Vaarin keralla
Kytän muistelo

II.
Kolme kertaa
Mummo ja tyttö
Rojuvajassa
Kohtaus metsätiellä
Saunan salaisuus

III.
Kotiseutu
Mitä tahtoisin

IV.
Istuin illalla tuvassa
Mietelmä
Syksyn syytkö
Hiihtäjä
Päivän mentyä
Ainon muistolle
Metsän laulu




RUNOTUPAAN TULLESSA.


    Metsä lauloi, maa iloitsi,
    aallot kaikki karkeloitsi.

    Lintu liekkui, toinen soitti,
    kannelmoi kevätkäkönen.

    Pilvet liiti, varjot liukui.
    Armas aurinko hymyillen
    katsoi halki hattaroiden.

    Syttyipä sydän minunkin,
    pilkahti pimeän mieli.

    Tunne tuli, toinen lähti,
    aatos aaltona ajeli,
    läiskytteli, loiskutteli.

    Aihesiemenet sirahti.
    Runosirpaleet sikisi.

    Sykähti sydänalassa,
    poltteli poviperässä,
     syntyivät sydänesikot.

    Yksi syntyi yöpimeessä,
    toinen aamuautereessa,
    eräs suolla, eräät maalla
     jotkut veneessä vesillä.

    Kapaloitsin, kasvattelin,
    noita ihailin, imetin.
    Illoin syötin, sylkyttelin,
     aamuin kulmia kukitin.

    Nimet annoin aatoksille,
    koltun ompelin omille.

    Tulen nyt runotuville,
    laulutalon lattialle,
    joukkoineni, joikuineni,
     lapsineni, lauluineni.

    Tulen näitä näyttämähän,
     kainoja kylittämähän.




VANHA MAININKI.


    Korpi on kotini luona,
    korvessa kotoinen palsta.
     Siellä raadoin, raivaelin.

        Kuului kummainen kohina,
    pauhu.
        Tuota tarkkaelin.

    Metsä vaiti, tunne tyyni —.
    Mikä on kuohu kummanlainen,
    mikä?
        Puitani pinosin,
    ratokseni rallattelin.

    Käki kukkui, kummut helskyi,
     tuoksui tuoreina petäjät,
    päivyt paistoi, sirkut soitti,
    siinteli sininen taivas,
    kukki kankahan kanerva,
     — miksei mielikin iloinen!

    Yhä jyski ja jymisi,
    korven taustalla kohisi.
     Läksin tuota tutkimahan.

    Älysin selän sinisen,
    laajan Laatokan lakean,
    aavana, alastomana,
     silmän siintämättömänä.

    Käy ei vihurit vesillä —
    kullat päivyen pälyvi,
    aallot ei riehu aavan päällä —
     suvihyttynen hypelti.

    Vanha maininki vesiltä,
     eilistuulen tempomana
    tuli, läikkyen läheni,
    soljueli, soudatteli,
    nousi, laski, laikahteli,
    vieri pitkänä, pihisi,
     karkoi kallion sylihin,

    paatta vasten paukahteli,
    huokui hurjana, humusi
    valkeana, vaahtoisana.
    — Uupui, läähätti, läkähtyi,
     sihisi, sähisi, särkyi.

    Siitä oli raivo rantamassa,
    siitä kummainen kumunsa,
     jylinänsä, jyskinänsä.

    Katseli karankokuuset
     tyynen aavan tyrskimistä,
    katsoi kukka kalliolta
    pirskua tuhatpisaran.
     Katsoin itsekin, ihailin,
    tuota paaden paukkumista,
    vaahdon valkoista valua,
     vanhan voiman voivotusta.

    Kirves oli kiikkumatta,
     aatos askarin ajeli.

    Hämy hiipi, tyrskyt tyyntyi,
     talttui mainingin tapailu,
    vitkasteli, viivähteli,
    vähiin huoaten hupeni,
     sydämenä sykkeröitsi,
    veren vellovan omana,
     sulasurun saattamana.

    Kuljin jo kotipolulle,
     mietiskellen mennessäni:

    Niinkuin Laatokka lakea,
     suuren tuulen suutelussa,
    kaikui jo Kalevan laulu. —
    Kuni Laatokan lakean
    povi tuulten tyynnyttyä
       — kannel Kalevan nykyinen:

    syttyvi, sykähtelevi,
    läikähtävi, lämmittävi,
    hetken huokuen humuna,
     muinaiskunnon muistelona.




I.




LAULU KARHUSTA.


    Karhu katsoi kämmentänsä,
    käänteli käpäliänsä,
    — joko on lappeat laveat,
     käkkyrät käpälän päissä?

    Jo oli lappea lavea,
    oli se lapion lainen,
    käkkyrät käpälän päissä,
     ripsahtivat, rapsahtivat.

    Jo on kaikki karhunvoimat,
    merkit metsien isännän!

    Hihkasi! Ärähti, äyhki,
    ihastui ikihyväksi.

    Syleili saloista puuta,
    lakkalatvan huiskutteli,
    työnti, tyrkkäsi tyveä,
     kynsin kaarnoja karisti.

    Lähti linnaa liikkumahan,
    saloa samoilemahan.

    Lintuset livertelivät,
    pikkukielet piipittivät
    ainaisen ilon pidossa,
    metsän suuren sunnuntaissa.

    Risut rauskuen rasahti.
    Sieltä liikkui linnanherra,
    vaappui korpien komea,
     harppoi mäen harjanteelle.

    Kohotti rotevan rungon,
     — niiskutteli, nuuskutteli.

    Uinaili uninen lampi
    salon varjossa salassa,
    luona jylhän jyrkkärinnan,
     kallion kivikumean.

    Kakisteli kaislojansa
    metsän silmänä syvänä,
    kuusien kuvastimena,
     pienen sorsan soutamana.

    Kaunista ei karhun nähdä
     lammen uinailu uninen.
    Rauha ei raivon miettehissä,
    tyyni ei verissä väkeväni
    Suonet soittavat sotahan,
     valtimonsa vainoteille,
    viihdä ei pienet piipitykset,
    peippojen pesätarinat.
    Ennen suurena sodassa,
     kuin on raukka rauhantyössä!

    Otti pallin paltamalta,
    saatteli satakiloisen
    kiven.
        Viskoi vierimähän,
    keikkumahan, kerkkimähän,
    jyskien jymisemähän,
    syöksymään syvän sylihin.

    Piilohon pujahti särki,
    tavi rääkkyen räpisi,
    värjyi korpi ja kohahti
    iloissa oman isännän,
     jättivoiman järkyttäissä.

    Lähti kontio kululle,
    vankkavarvas astunnalle.

    Kuunteli. —
        Kilahti kello!

    Muisti jo makean juoman,
    vaahtoisan, veripunaisen.

    Muiskutteli, maiskutteli.

    Kulki kukan kaatumatta,
    risujen risahtamatta,
     toisihin tuhotekoihin.




KETUNHIIHTÄJÄ.


    Mies Tapion talohon hiihtää
     yli hankien hohtavanvalkoisten.
    Lumolemmellä lupaavat viihtää
    sinipiiat, hymy on herttainen,
    kun viitoja pukevat palttinaan.
     Mies hiihtävi, huurre on parrassaan.

    Latu vierellä vilkas Turma
    käy, ketjuissa, leihaa läähättäin.
    Ketun jäljillä kulkevi surma.
    Säteet päivän, pyssystä välkähtäin,
    lyö leikkiä. Mikko jo viimeisen
    tais’ kyniä teeriltä höyhenen.

    Rips raps — mikä putosi puusta?
    Siellä orava tirkisti oksallaan.
    Käpymurkinan menetti suusta,
    niin säikkyi, tuijotti tulijaan
    nyt nappikirkkailla silmillään.
    Töpö kaunis ol’ töllötys pienen pään.

    Ajo käy. Niin kaukana liikkuu
    repo, jäljillä heleä haukunta.
    Lumilepehet oksilla kiikkuu.
    Mies vaihtaa paikkoja passissa.
    Hanan viritti. Asetta ojentaa. —
    Ei tullut — korpihin kaikkoaa.

    On Tapio iloinen ukko!
    Hän päivänkin leikitti lapsiaan.
    Tuliluikun helähti lukko
    taas, jo on hämykin hiihdollaan.
    Näkyy kettu! On kevyttä loikka tään,
    kas, kyttähän vilkkuvi mennessään.

    Käy pamaus, korpi sen toistaa.
    Mikon mielevän juoksu jo tupsahtaa.
    Kyttä tyhjää hylsyä poistaa.
    Erämies taas illalla kiitosta saa.
    Yli metsien, rotkojen, vaarojen,
    soi ti-ta-tu torvesta helkkyillen.

    — Tuvan ovensuussa on repo.
     Sen luona nyt lapsoset ilkamoi.
    Erämiehen on viihtänyt lepo.
    Mutt’ ennenkuin unetar unhoa loi,
    miesi Turmansa koppihin kurkistaa,
     pehkuvuodetta pehmeeksi kohentaa.




VAARIN KERALLA.


    Vaari mun vei usein metsihin,
    ikäkymmentä kun aloin toista.
    Aika, sanotaan, ei sitä poista,
     lapsessa mi liittyi verihin.

    — Muistan, miten tuli hiljaa ukko
    puoliyössä mua nykimähän:
    poika, nouse — rupeen lähtemähän,
    sarastaissa sahaa metsokukko.

    Tuliputkeen ahtoi panoksen,
    etutulpat tappurasta laittoi.
    Haastoi: »Perän oma isku taittoi,
    kerran sutta kun löin hutaisten.

    Valkoisena vilkkuvan näin hampaan,
    lumella kun kanssaan piehtaroitsin.
    Luonnon sulle, pojanpoika, soisin
    vaarivanhuksen, ei lauhan lampaan!»

    Sammutettiin sitten tuli päreen.
    Soitimelle menin vaarin myötä.
    Otava jo viittoi aamuyötä,
    olkapäätäin hipui oksat näreen.

    Petäjikköön, soiden rintamalla
    oppaan vakaa askel vitkaan johti.
    Pylväikköhön kuuhut haavein hohti,
    jylhät huudot oli huuhkajalla.

    Istuttiin niin sammalpengermällä.
    Pyssyss’ oli, muistan, vaskihana.
    Suolla metelöitsi metsäkana
    aamun alkain naurunrähinällä.

    »— Kohta kuulet metson läähätystä»,
    vaari kuiskas mulle viereltäni.
    »Juoksuani matki jäljilläni,
    viipyessäni ei värähdystä!»

    Ti tik, ti tik, tihentyen soi!
    Kolmiloikkamme tuon säestääpi.
    Kytät kyyryllensä hämyyn jääpi.
    Soipi metso. Kajastelee koi.

    Tulta syöksyi vanhan pyssyn suusta.
    Harjut kaikui, raikui, roiskahteli;
    kuivat oksat poikki paukahteli,
    lintu komea kun putos puusta.

    Nokan muistan valkoluisen, käyrän,
    rintasulat välkkyi vihreätä.
    Kotimatkalla ma kannoin tätä.
    Laukun kansi oli nahkaa mäyrän.

    Vanhus haastoi: »Ikä iltaan hiipii,
    elonlyijyt sattuivat jo lihaan.
    Lahoon, putoon tuonentalon pihaan,
    viime sulkia jo syksy riipii.

    Kevätkoitettasi elät, kuulet,
    mille suonissasi soittaa veri.
    Metsä viihtääkö vai kutsuu meri,
    monet miestä tavoittavat tuulet.

    Arvelen, se miehenmitan täyttää,
    povessaan ken kantaa toivonkoitteen,
    kiitoksen ken kestää sekä moitteen,
    auraa, asetta ken osaa käyttää.»

    Kotitalo vielä untaan nukkui.
    Tullessamme tuvan portahille
    Vahti vinkui, vaari äänsi sille.
    Helskytellen ensi käki kukkui.




YTÄN MUISTELO.


    Käyn rannalla polkua kaitaa
    syysiltana. Vaiti on maa.
    Vain pyörtehet virran laitaa
     syyshuolissa huljuttaa.

    Ol’ kesä, kun kerran tälleen
    sitä polkua samosin.
    Suvimuisto nyt saapuu jälleen,
    — tytön kainon ma kohtasin.

    Ei silmiin katsonut, sieluun
    loi katseensa kaihoavan.
    Jo virran viehkeän nieluun
    näin itseni uppoavan.

    Ja aaltonen hempeän hento
    ajoi syömmissä silloin niin.
    »On elämä — joutsenlento» —
    sulohaaveissa haastettiin.

    Ah, oli se armasta aikaa!
    Nyt on syksy, on illansuu.
    Ei luonnossa lemmentaikaa,
    jo koivukin kellastuu.

    Ja rikki on rakkauskin,
    ja on hiipunut hiililleen.
    On onni, jos elää tuskin
    se kielillä kanteleen.




KOLME KERTAA.


    Kävin keväällä kylätietä,
    suvituulonen suuteli maan.
    Tyttö torpan portailla istui,
    oli viehkeä varreltaan.

    Kävin kesällä toisen kerran.
    Mikä veikään matkani niin?
    On sairaana — äitinsä haastoi,
    pani uutimet ikkuniin.

    Syyskylmällä kerran vielä
    sivu hiivin ma hiljalleen.
    Pihamaalla en älynnyt muuta
    kuin vuotehen, vaatteineen.




MUMMO JA TYTTÖ.


    Mummo istui muurin luona,
    liki kiukoan kiviä.

    Sanoi vanhus vaivan nähnyt,
    hampahaton haukotteli:

    »Tulis Tuoni ottamahan!
    Vaiva vanhan on elellä,
    ikälopun istuskella.»

    Haastoi tyttö penkin päästä:

    »Enpä kuolisi, eläisin!
    Hyvin on ikä ihana,
     nuoruusaika armahainen.»

    Kului vuosi — vieri toinen.

    Tuli Tuoni mummon luoksi,
    varsin valkeissa sukissa,
     kalpeassa kauhtanassa.

    Nykäisi. Havahtui ämmä.

    »Älä tapa, Surmakulta!
    Lupaa vielä viikon päivät
     etehen elinikäni!»

    Pois meni Manalan miesi.

    Neitipä jälestä juoksi.




ROJUVAJASSA.


    Kerran oikku ahtaan ajan
    teki mulle pientä pilaa:
    makuusuojaksi soi vajan:
     muualla ei ollut tilaa.

    Aika armas toki, kesä,
    tyyntä tuohikaton alla.
    Mietin, mukiin menee pesä,
    harvempi on harakalla.

    Tyytyväisnä tyynnyin kojuun,
    venyin olkipatjain päällä,
    katsoin kaikenlaiseen rojuun,
    silmänruokaa riitti täällä.

    Tuolla tuohikontti, merta,
    kalapytty, pyydys, nuotta.
    Noita vaari käytti kerta;
    ukko elänyt ei suotta.

    Mieleen muistuu miesi hyvä,
    Tarut monet mulle antoi.
    Katse kulman alla syvä,
    kalakojettaan kun kantoi.

    Rantaan juoksin jälillänsä.
    Pimetessä tehtiin tulta.
    Vaari paikkas’ pyydystänsä,
    länsi hehkui kuni kulta.

    — Nurkkaa nakerteli hiiri,
    katkes multa muistokuvat.
    Narahdellen naukui viiri.
    Aatoksella omat luvat:

    siirtyy tuohon sekä tähän
    sattuu kaluun kaikenmoiseen.
    Romut elpyi elämähän,
    muistot yhtyi yhteen, toiseen.

    Katson lapsuuskätkyttäni.
    Tuossa ajoin erään illan,
    alkumatkaa elämäni,
    oksanpäillä pirtinsillan.

    Äiti lauloi lapsenvirttä,
    tähdet himmehinä hiilui.
    katse siirtyy seinähirttä
    pitkin. Mikä kirkas kiilui?

    Vaskihelaa näytti valjaat
    Mikonpäivän mieleen johti.
    Keltakoivut puolipaljaat
    aamu hallaisena hohti.

    Ensi kerran kirkkotiellä
    ajoin isän kera. Poikki
    kankaan kanervaisen siellä
    repo rullihäntä loikki.

    Ruumislauta, tuokin täällä.
    Siinä venyi viime vainaa.
    Aavistus käy aivon päällä:
    samaa puuta saan mä painaa

    hiihdettyä loppuun ladun.
    Mielikuvat kuni aaveet
    astuu päähän elonkadun.
    Eelleen hiljaa hiipii haaveet.

    — Naapur’-vaari virttä laulaa,
    vakavana seisoo väki.
    Nyt ne arkun kantta naulaa.
    Pellon takaa kukkuu käki.

    Joukko kaikki kiittää miestään,
    miehet, naiset hyvää haastaa.
    »Viime virsta meni tiestään!»
    Syyt’ ei sysiä, ei raastaa.

    Kuka kuivaa kyyneltänsä,
    kysyn, kaipuun vuoksi nyyhkii?
    Moni meistä silmiänsä
    joka tuulen tullen pyyhkii.

    Kalmistohon kaunihisti
    jäikö kumpu kukkaniekka,
    vaiko valkea vain risti,
    päivänpaahtelema hiekka?

    Arvaa en. — Vaan äityeni
    laskemassa jos on lasta
    tuutuun, kukan kummulleni
    katkoo vaikka katajasta.

    Siunaten tuon hiljaa heittää,
    kuni vaatteen kehdon yli,
    milloin pienokaistaan peittää.
    Hän ei huonointakaan hyli.

    — Katselen kuin kaidepuulta
    Manan virran vierimistä.
    Tuntune ei tuolla tuulta,
    kysyne en: mihin — mistä?

    Haukkui yössä vanha Vahti!
    Havahduin jo haaveistani.
    Tuntui suonen tyyni tahti
    käsivartta koittaissani.

    Silloin keksin pienen pilan:
    parempaan ken kaihoo majaan,
    maailmassa tapaa tilan,
    — vertaan tuon vain törkyvajaan.

    Purret siellä soljuu kiviin.
    Tahto taittuu, ponsi puuttuu.
    Joskus silleen romuriviin
    itse ihminenkin muuttuu.




KOHTAUS METSÄTIELLÄ.

(Kansantarina.)


    Ylpeä hovin isäntä,
    arvon herra aatelinen,
    ajeli saloista tietä,
    hyvällä ravihevolla
     työnnytteli.

              Talvi kova.
     Lunta on lujasti tiellä,
    syrjässä sitäi syvemmin.
    Tiellä tok’ jalaksen jälki,
    — tiepuolia jäniksen jälki,
     pilkku ketun pistelemä.

    Ajoi herra huoletonna.

    Hepo korvia heristi.
    Mikä estettä edessä?

    Tuli vastahan-tulija,
     kuormamiesi kuhnutteli,
    koni aisoissa alaston,
    takkukarva taipaleella.
    Mies nukkui tukin tyvellä,
     kähnys känttyrän selällä.

    — Hei ukko! Hotua anna,
    käännä tieltä!
           — Käännä itse!
    Sulla on kevyt rekesi;
    mulla paljon painavata!
     — Pakana! pajahti herra.

    — Älä kiroile! kirosi
    istukohot itsehesi!
    Jos et luistele lumille,
    käännä oitis oikealle,
     teen, kuin eilen tein papille

    Alkoi aateli ajella,
    rekeänsä remmätellä.
     Pelkäsi pahan tulevan.

    Pääsi jo hepo lumista,
     herra hangen kahlonnasta
    kömpi tielle.
               Jo kysäisi:
    mitä teit pahaa papille,
     mitä olisit minulle
    tehnyt kelminkeinojasi,
    jos en olisi ajanut,
     kääntänyt sivu sinusta?

    — Olisin minä ajanut,
    kääntänyt sivu sinusta,
     — huusi. Pisti piippuhunsa.




SAUNAN SALAISUUS.


    Paljon saunalla salaista,
     vaikk’ei paljoa pakise.

    — Nukkui nuorikko väsynyt,
    lautaisella lautehella,
     saunassa savustuneessa.

    Oli pikkuinen povella
    äskensyntynyt sylissä,
    poika kallis kainalossa,
    — kukkasena, kultasena,
     vanhuuspäivänsä varana.

    Äänsi poppa porstuasta,
     nainen naapurin puheli:

    »Annahan lapsi auttajalle,
    vähän pikkuista pitelen,
     taion, siunoan sikiön.»

    »Älä taio», äiti virkkoi.
    »Taiat turhia tapoja,
    itse sirkun siunaelin.»

    Mummo hymähti. Mutisi:
     »Taiat turhia tapoja.
    Katsohan pojusi päätä!
    Ei tuon otsa oivallinen,
    laadullinen päälakensa.
     Otsa on taaksi taipumassa.
    Anna päätäsi puristan,
   tasoittelen, taivuttelen,
     pyöristän!»

               Älysi äiti
    todet totiset puhutun.
    »Otsa on taaksi taipumassa.»

    Antoi äiti ainoansa.
    Poppa poikasta mukaili,
    takaraivoa rakenti.
    Pää tuli, kohosi kulmat.

    »Tuli potraksi pojusi,
    tässä emo armahasi!
    Kiität naista naapurista,
    kasvettua kaunoisesi.»

    Kulki kiitokset kiroina,
    huhuiluna hullun miehen
     saunan savuisen salana.




III.




KOTISEUTU.


    Kaihoon sua, kallis kotiseutu!
    Päivin muistan, öisin unta näen
    sinusta, mi poveheni painuit
    niinkuin kuva lapsuuskumppanista
     sulosilmäisestä, lempeästä!

    Muistan oman sinimetsän siinnon,
     suvilaihon hiljaa huojuvaisen,
    muistan maiseman, mi sieluun syöpyi,
    kuni kuva kumppalini hyvän,
     sinisilmän tytön, toverini,
    jonka kera lempeet lehdot juoksin,
      paimenpolut, sekä lapsuusleikit.

    Taa nään järvensilmän sinivilkut,
     pellolta kun palaan nurmipihaan
    illoin tupruillessa saunansauhun,
    karjan kellojansa soitellessa
    siskon kulkiessa kiuluinensa
    tarhamaalle, missä lypsäessään
     kaihomielet kansanlaulut laulaa.
    Pelloilla nään puna-apilasta
    tuhatkukkaa, mesituoksuvaista
    vierillä sen veräjän, mi johtaa
    järven rantaan, venevalkamalle
     tutulle. Sen muistan, miten sieltä
    kaislikkoihin kahistelin. Pilvet
    kuvastuivat peilityyneen kalvoon,
    ahven kohoani kuljetteli,
     iltapuoli-äänet liikkui mailla.

    Aattelen: ken kotirannan hylkää,
     lastuna se virran kera vierii,
    soljuu, kuohun kuljettelemana.
    Hylkyhaahtena on erään kerran
    ihmislapsi raahautunut rantaan
     kotivalkamansa.

                 Koskaan ällös,
     veljyt, hylkää halveksuen maata
    synnyinseutusi. Sen muotokuvaa
    kumminkaan et kuluttaa sä saata,
    vaikka tahtoisitkin. Öisin tarttuu
    käteesi sun hellä hengetär ja näyttää
     sen, min muistis pudotti jo päivin.




MITÄ TAHTOISIN — —


    Kansa, ajan aukealla,
     innoin kulkevi, kumuten.
    Päivä päättyi — jo iloitsi,
    vuosi vieri — se parempi.
    Taas on jotakin tavattu,
     edistytty, on opittu!

    _Minä tahtoisin takaisin!_

    Tahtoisin jälelle jäädä,
     virstan verran viivähdellä,
    soudella nykyvesiltä
    ajan mennehen merille,
    unhon usvin uinuvalle.
     Jäisin jo vanavesistä.

    Katseleisin — kuunteleisin.

    Kuulu ei kylän kumua,
     kaivonvintin vinkumista,
    kuulu ei joukon joikumista,
    ihmisten ilonpitoa,
    eikä hallin haukkumista,
     villahäntäisen hälyä.

    Korven kuuluvi kohina,
    tuhatlatvan tuutiminen.
    Kuulen tikan tilkutukset.
     kärjen huikeat huhuilut.

    Yksin yöpyisin salolla,
     nukahtaisin nuotiolla.

    Vaisu koi kun kumottaisi,
     kajas kaltainen näkyisi,
    saisin jo salopolulle,
    hiljaismaata matkoaisin,
    taattoja tapoamahan,
     kysymään kylän ukoilta:

    Mikä onni miehen onni,
    kansan kaunehin ajatus,
    mikä ihmisen iloa
     huolirinnan rikkautta?

    Kuljeksin.
             Sai suo etehen,
    rimpi vaani vastassani,
    ilman puutta, pensahatta,
    ilman sillatta silisi.

    Ei osoa mies ylitse,
     pääse ei tietä tietämättä.

     Istui impi tienohessa,
    paimen polun polvekkeessa,
    marjat makeat sivuilla,
    metsänhelmet helmassansa.

    Solui soijin suortuvansa,
     hiukset hohtivat hopein.
    Helma vain risun repimä
    vaate varvun halkaisema,
    siksi paistoi paljas polvi,
     hiilui hienoinen hipiä.

    Tiedustelin tien ratoa.

    Sanoi: outo ei osoa,
     pääse ei vieras virkkamatta,
    neva ei kanna neuvomatta,
    vajottaa hete varatta.
     Tule — tunnen turveläikät,
    hypin hyllyvän ylitse,
    annan käydessä käteni,
     tuen vaaran vaaniessa.

    Kulki neiti neuvomatta,
     opettamatta osasi.

    Talonharja haalattavi.
    Tuntui tuohi jo katossa,
    löyhyt liistehen lomassa,
     kalut kaiket kartanossa.

    Käski tytti: Käy tupahan,
    tupa on tulla uupunehen,
     saapujan salontakaisen.

    Tartuinpa oviripahan,
    käsin kävin käkkyrähän.

    Vinkui salvalta saranta,
    ovikisko kiljahteli:

    Olet nyt runo-ovilla,
     Kalevalan kartanoilla!
    Älä käy sivu hakani,
    älä poikki porstuvani
    jos ei tupessa tulusta,
     kalevaista kainalossa.

    Virkoin tuloni tueksi:

    Kauan on veri vetänyt,
     lauluteille tempoellut,
    ajan uuden ahtehessa,
    varsin oudossa olossa.
    Toki on teillä toinen muoti,
     kaikuvi Kalevan laulu,
    Väinön soitto soinnahtavi:
    polomaalle Pohjolassa,
    poloisella poljennolla,
     polomielin poljettuna!

    Ovi naurellen narahti,
    tunki tuttuna kätensä,
     tuuppasi minut tupahan.

    Istui isäntä tuvassa,
    kengitellen keihästänsä,
    kirkastansa kiinnitellen,
    päättimeksi karhun päivän,
     kodin sorron kostajaksi.

    Lausui: terve langolleni,
     terve, tuttavan tuloksi;

    tunnen ma tutun tulijan,
    tunnen vierahan tulosta,
    sanon jo sanansävystä,
     miehen laadun lausehesta.

    Käski tyttären kätevän
    kantamahan kakkaroita
    vierahan nälän menoksi,
     miehen vatsan vastineeksi.

    Sanoinpa salon ukolle,
     pitkäparralle pakisin:

    Mikä onni miehen onni,
    kansan kaunehin ajatus,
    mikä ihmisen iloa,
     kaihorinnan rikkautta?

    Sai miesi sanelemahan:

    Kansalles on kaunehinta,
     ihailla isien töitä,
    kokemuksin koitettuja.
    Kylvää kaskiin kaadettuihin,
     peltoihin suvisulihin.
    Uskaltaen uutta maata,
    vanhan jatkoksi varata,
    jotta tuntisi tulevat,
     vastaislapset lausahtaisi:

    Eipä joukko jouten ollut,
    kansa kaskilla makaillut,
    paljon jättivät jälelle,
     kauneutta kartanolle.

    Neljä miehen morsiota:

    Yksi syntymäsijansa,
     yksi kantele Kalevan,
    yksi on kotoinen kaski,
    yksi nainen nauravainen,
    siveä, sulosanainen,
     kaksin kaihot kantamassa,
    kaksin vaivat vaalimassa,
    kaksin on suru sulempi,
     kaksin vaiva valkeampi!

    Mikä ihmisen iloa,
     huolirinnan rikkautta? —

    Mink’ on syömmensä syvempi,
    sen on onnikin omempi,
     olo kaikki kaunihimpi!

    Otti kantelon omansa,
    virsikielensä viritti,
     istui pitkän pöydän päähän.

    Iskimme ilon tupahan,
     uutta hiiltä hiilloksehen.

    Isäntä säkeet sepitti,
    sanat hellin hehkutteli,
     sommitteli, soinnutteli.

    Kuultelimme kumpainenkin
    nuori, nuottinsa sävyä.
    Tenho tempasi mukahan.

    Luoksi neitosen lähenin,
    istuin vierelle ihanan.

    Sormet sormiini sovitti,
    käden hennon kämmeneeni,
    yhtyin säihkyhyn sävelmän,
    helkyllä heleän äänen.

    Tuli tuttu tyttärestä,
    ystävä säeseposta,
    tuttu tuntemattomasta,
     veli vennon vierahasta.

    Sammui jo tuli tuvasta,
    hiili hiipui hiilloksesta,
     yö tuli, pimeni pirtti.

    Kävi kuu kumottamahan,
    palkin päälle paistamahan.
    Sillat löi sinivaloiset,
     teki palkit palttinaiset.

    Tytär on sydän sulana,
    mieli on minun hellempänä,
     isännän ilo parasna. —

    Tätä tahtoisin tavata,
     — ajan tahtoisin takaisin.






IV.




ISTUIN ILLALLA TUVASSA.


    Istuin illalla tuvassa,
    ajattelin armastani,
      kuvittelin kultaistani.

    Toivoin luokseni tulevan,
    hiipivän hämyn keralla,
     öisen usvan untuvilla.

    Ulos katsoin. Maa pimeni,
    kovin korpikin kohisi.

    Kuullut en kullan astumista,
    nähnyt en tuttuni tuloa.

    Armas aitassa lepäsi
    tuonen sulhon tuttavana,
    manan ristit rinnoillansa,
     kalman kukat kulmillansa.

    Siksi en kuullut kullan ääntä,
     nähnyt en tuttuni tuloa.




MIETELMÄ.


    Tähti katsoi kaiken yötä,
     tuikki taivahan tulena,
    aalto vieri viikon pitkän,
    tuulen tuiman työntämänä,
    — ilman tuskan tuntemista,
     harmien havaitsemista!

    Iän kaiken ihmislapsi
     kantoi kaihoista povea
    elontuulen tuutimana,
    aavan aukean ajona,
    kaiken taistelun tajuten,
     käsittäen kärsimyksen.

    Vaan en vaihtaisi eloa
     tähtihin tähyävihin,
    enkä aaltona ajellen
    kehtaisi meriä mennä.
    Elinonnen etsiminen
     innosti inehmonlasta!

    Taistellen tapasi onnen,
    kultakuplan, pienen pirstan,
    oksan orjantappurasta,
     kasvista punakukasta.

    Tuonkin hukkasi, hukutti,
    niinkuin lapsi laittelunsa.

    Sittenkin oli elänyt,
    unelmoinut, uskaltanut!

    Sepä tappiot tasoitti,
    ylenti elämänarvon.




SYKSYN SYYTKÖ?


    Polku kaltainen, kapea.
    Harso harmaa taivahalla.
    Mieli astujan apea,
    — syksyn syytkö sydänalalla?

    Muistelma vain menneen ajan,
    palas vaeltajan poveen.
    Jälleen jättämänsä majan
    eteen astui, iski oveen.

    Kysellyt ei syytä surun,
    tiesi, mikä mieltä painaa.
    Muisti murtuneeksi murun:
    — toive valoisin on vainaa.

    Lehdet putoo, puree halla,
    myrskyt laulaa, laineet ärjyy.
    Syyt ei syksyn. Sydänalla
    väreet elämän vain värjyy.




HIIHTÄJÄ.


    Iltatuuli tietä jäätävänä käy.
    Revontulin paistaa pohjanliesi.
    Ihmisliikuntaa ei muuta näy,
    kuin hangen selkää hiihtelevä miesi.

    Korpi laulaa öistä lauluaan,
    kuudan hohteen maisemille valaa.
    Hiihtäjä ei tuota huomaakaan;
    povessaan niin jäytää, polttaa, palaa.

    Varjonsa vain vitkaan heilahtaa,
    jälkeenjääpä latu hämyyn haihtuu.
    Tylsin miettein miesi tuijottaa
    kärkiin liukuinten, ne vuoroin vaihtuu.

    Hiihtäisikö riemuin toinenkaan,
     sysäisikö sompaa innoissaan,
    — tuskinpa, tuon uskon aivan varmaan,
    jos ois samanlainen tehtävä:
    viesti pappilaan on vietävä
     kuolinvuotehelta oman armaan.




PÄIVÄN MENTYÄ.


    Minne peityit päivyeni,
    aurinkoiseni alenit,
    mihin kuljit kuuhueni,
     kuhun valoni vaelsit?

    Kysyn, ei kylä sanele,
    tunne häntä ei tulijat,
     kukaan ei nähnyt kulkenutta.

    Mikäpä nyt miehen työksi,
     askareeksi armottoman?

    Kätkeä povehen poltto,
     syvälle sydänalahan,
    miss’ on itkut istutettu,
    tupa vaivoille valittu,
    sija suuri sirpaleille,
     hauta mielihaikioille.




AINON MUISTOLLE.


    Suri lehdon leppä
    itki rantapaasi.
    Kalevalan Ainon
     kuolema kun kaasi.

    Rintahelyt riisui
    — pahoitti niin mieltä.
    Sinikello lähtee
     syksytuulen tieltä.

    Aino näkee kevään
    esikkona unta.
    Väinämöinen hiihtää,
     hiuksillaan lunta.

    Kalpean on kaunis
    aamu Ainolassa.
    Kaihoisena kannel
     soi Suvantolassa.




METSÄN LAULU.


    Yhä seison ma tiheenä, taajana näin,
    yhä latvoilla tavoitan tähtihin päin!
    Yhä aatteeni eellehen yksi on vaan:
     ylös ilmoille, pilvihin, mullasta maan!

    Jos Tapio majansa muuttohon käy,
    ja Mielikin riistoja enää ei näy,
    jos karhut ja petrat juoksuhun läks,
     povi metsän ei tuost’ tule synkemmäks.

    Yhä pyyhkivi tuulonen hiuksia puun,
    käy holveissa iltaisin haavehet kuun,
    sinipiikojen pienien soittimet soi,
     yhä latvani hymniä huminoi!

    On kaunista kuolla, kun uskovi näin:
    ylös mullasta, pilvihin, päivähän päin!
    Jos taittuvi yhden sankarin tie,
     kaks uutta sen aatetta voittohon vie!

    Ah, suurta on yletä yhtenä näin
    maan mullasta tähytä taivohon päin!
    Jos miestemme kaikkien murtuisi tie,
     kevätkukkaset aatteemme eellehen vie!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77333 ***