path: root/77057-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77057 ***

language: Finnish




HIRVIHERRAT

Kolminäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

KL. U. SUOMELA



Näytelty ensi kerran Kansan Näyttämöllä
Helsingissä Syyskuulla 1916.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.




HENKILÖT:

JOONAS ISOMAA, tilanomistaja.
INKERI, hänen tyttärensä.
KALLE MALJANEN, helsinkiläinen olutkauppias.
SANTERI, hänen poikansa, rilliniekka ylioppilas.
NIMISMIES, Isomaan luona hirviä ampumassa.
JANNE RIUSKA, konstaapeli.
VIHTO JUNNILA, Isomaan torppari.
MIINA, hänen vaimonsa.
URHO, näiden poika.
SIINA SUONPÄÄ, näiden läheisyydessä asuva itsellisen leski.
MAIJU, tämän tytär.


Tapahtuu syksyllä v. 1915, I ja III näytös Junnilan torpassa, II
läheisessä metsässä.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Junnilan torpan tupa. Vasemmalla perällä ovi porstuaan, oikealla
perällä sänky. Oikealla seinällä ikkuna, jonka edessä pöytä
penkkeineen. Vasemmassa peränurkassa uuni, astiakaappi y.m. ja
etualalla vasemmalla sänky. Seinällä ikkunan vieressä pieni kirjahylly
ja tämän alla arkku. Oikea ja vasen katsomosta.

Aamuhämärä syyskuun ensimmäisenä päivänä. MIINA on aamuaskareissaan
uunin luona. URHO puhdistelee pyssyään pöydän ääressä ja VIHTO kuorsaa
vasemmanpuolisessa sängyssä. Ulkoa kuuluu kukon kiekaisu.

URHO (Tarkastettuaan ikkunaa vasten pyssynreikää.)

Hyvä on. Loistaa ja välähtelee kuin nouseva päivä.

MIINA. Kylläpä sitä jo, Jumala paratkoon, on tuherrettukin tottakin
työtä!

URHO. Älkää puhuko, äiti. Vai tarkoitatteko, että sitä pyssyttä sotaan
mennään.

MIINA. Mokomaankin sotaan!

URHO. Sotaanpa hyvinkin. Ei niitä hirviäkään käsirysyllä kellistellä.

MIINA. Mene hiiteen hirvinesi! Minä olen sen jo sanonut, etten minä voi
sietää hirviä.

URHO. Mutta hirvihän on oikein sitä herrain herkkua.

MIINA. Olkoon! Minä en vaan sitä herkkua pataani pistä.

URHO. Entäpä jos herrat pyytävät teitä paistamaan.

MIINA. En, vaikka polvillaan. Hyi!

URHO. No sehän on merkillistä.

MIINA. Vai merkillistä. Kun siinä on semmoinen katajanmakukin, että
sisuksia karmii.

URHO. Mutta milloin te sitä olette maistanut sitten?

MIINA. Taivas varjelkoon maistamastakin. On ne kertoneet, jotka on
maistaneet.

URHO. Turhia ne ovat teille uskotelleet. Kyllä teidän vaan on
paistettava ja maistettava, jos vaan herrat vaatii.

MIINA. Sepä nähdään. (Koiran haukuntaa ulkoa.) Mutta herra Jumala, ne
taitavat jo kohta tullakin, ja tässä on vielä kaikki työt kesken, Kello
on kai jo seitsemättä.

URHO. Vasta viisi.

MIINA. Missä kummassa se Suonpään Siinakin tyttönsä kanssa kuhnii?

URHO. Pitäisikö niittenkin tulla?

MIINA. Pyysin vähän apuun. Enhän minä tässä yksin joka paikkaan kerkiä,
vaikka sutena hääräisin. — Sipaseisit sinäkin edes isäsi hereille.

URHO (Kääntyy sänkyyn päin ja hankaa yhä pyssyään.) Isä hoi! Nouskaa
ylös! — Minä lähdenkin tästä heti metsään. En minä viitsi jäädä tähän
sitä Siinan kielikeittoa lusikoimaan.

MIINA. Älä komeile! Siina on reilu ihminen. Ja onhan Maiju taas
hiljainen.

URHO. Tyttö taas on tyhmyyttään hiljainen.

MIINA. Puhuminen hopeaa, vaitiolo kultaa. Ja on se Maiju kova
raatajaihminenkin.

URHO. On kyllä. Oikea juhta. Niinkuin älyltäänkin.

MIINA. Älä sinä käärmeile. Kyllä siinä vaan sinulle akkaa olisi, ja
älyä niin paljon kuin tämmöiseen harakanpesään mahtuu.

URHO. Mitä te turhia!

MIINA. No niin se on! En minä tässä koko elämänikääni yksin jaksa
keikkua. Ja parempaa apukeikkujaakaan et tänne saa. — Mutta aja nyt
Herran nimessä ylös tuo ukkorahjus.

URHO. Isä! Kuuletteko!

MIINA. Aja, aja! Koppaa kylkeen. Ei se vähemmästä (URHO ripustaa pyssyn
naulaan.) On siinäkin miehen niminen! Antaa minun aamusta iltaan
ahertaa kuin ampiaisen. Itse kiskoisi tuota synninuntaan, vaikka
tuomiopäivään asti. Johan nyt on kohta suurusaika (Ulkoa kuuluu taas
koiran haukuntaa.)

URHO. Ai niin. Jokohan koira lie saanut mitään suuruspalaa.

MIINA. Keneltähän se olisi...

URHO. Jos sille antaisi vaikka vähän maitoa.

MIINA. Marssi suohon! Yhdestäkö lehmännahasta tässä vielä pennullesi
asti!

URHO. Niin tosiaankin. En minä muistanutkaan, että Kullannuppu eilen
kuoli.

MIINA. Mutta jättihän isäsi siitä reiden vajaan. Eikö se kelpaisi?

URHO. Minäpä menen antamaan sille vähän lihaa.

MIINA (Ryhtyy lakaisemaan lattiaa.) Vihto! Senkin unikeko. Vihto!
(VIHTO kääntyy mumisten vatsalleen ja jatkaa kuorsaamistaan.) Vai
et sinä kuonnu. Jollet nyt, jumaliste, lennätä luitasi pystyyn,
niin... Vih-to! (VIHTO hautaa päänsä tyynyn alle.) Vai niin, senkin
pahnatursas! Selkäsi siis syyhyy taaskin (Iskee pari kertaa Vihtoa
luudalla.) Nousetko jo siitä, häh...

VIHTO (Karkaa istumaan huutaen.) Ai ai ai, auttakaa...

MIINA (Ravistaa häntä tukasta.) Älä kilju siinä, kun et kerran
parempaankaan pysty.

VIHTO (Räpyttää nolona silmiään.) Höh, sinäkö se oletkin?

MIINA. Kuka tässä sinua tyyräisi. Ja mihinkä sinä tyyräämättä
joutuisit? Suoraan hornan hinkaloon. — Housut jalkaasi siinä! Herrat
tulevat tuossa paikassa.

VIHTO (Istuu sinertävät alushousut jalassa sängyn laidalla ja kahnaa
itseään.) Kyllähän tästä, tuota, vielä ehtii.

MIINA. Housut jalkaasi, sanon! Siinä on. (Viskaa Vihtolle housut.) Ja
äkkiä!

URHO (Tulee ulkoa taluttaen koiraa.) Mitä äläkkää se isä täällä piti?
(Sitoo koiran oikeanpuoleiseen sängynjalkaan ja heittää sille mukanaan
tuomansa lihapalan.)

VIHTO (Vetää haukotellen housuja jalkaansa.)

Hoh-hoi. Oli niin jumalaton painajainen.

MIINA. Painaudu nyt ryysyihisi vaan, äläkä siinä leukojasi loksuta.

VIHTO (On vetänyt toisen lahkeen jalkaansa ja kaivaa nyt housuntaskusta
tupakkavehkeitään.) Itsehän siinä kieltäsi pieksät, höh. Johan toinen
puntti on jalassa.

URHO. Vai oli niin jumalaton painajainen.

VIHTO. Niin tuota. Hirvi piru oli ahdistavinaan (Panee tupakaksi. MIINA
vie rikat ulos.)

URHO (Ottaa metsästyslaukun seinältä ja järjestelee siihen evästä ja
ampumatarpeita.) Näittekö tekin hirviä unissanne? Missä paikassa olitte
näkevinänne?

VIHTO. Tuollahan se oli olevinaan tuon Rautsuon rannalla, Korpimäen
puolella...

URHO. Se Korpimäki onkin mainiota hirvimaata...

VIHTO. Juuri siinä lepikossa, missä minä eilen sen Kullannupun nyljin.

URHO. Ahaa. Siinäkö, mistä ne hirvenräntyt äsken löytyi?

VIHTO. Siinä.

URHO. Saamarin sala-ampujat. Hyvä, että nimismies tulee niitä
patistamaan. — No, mitenkä hirvenne sitten kävi? Saitteko kaadetuksi?

VIHTO. Höh! Vielä pahusta. Itse se mänttäsi minut puolikuolleeksi
suohon. Ja tuskin ennätin pistää pääni mättään alle piiloon, kun se jo,
tuota noin, potkaista navautti pari tuimaa laakia tuohon noin (Osoittaa
paikkaa, johon Miina oli häntä lyönyt.)

URHO. Älkää ihmeitänne! No entä sitten?

MIINA (Tulee ulkoa.)

VIHTO. Niin sittenkö? Hm. Piru ties miten siinä sitten olisi pärjätty,
ellei, tuota, Miina olisi sattumalta ravistanut hereille.

MIINA. No etkö sinä syötävä jo saa sitä toistakin punttia koipeesi! Vai
tulenko minä kiskaisemaan?

VIHTO. No, no, kyllähän tässä nyt omin voiminkin, tuota, kyllähän tässä
vielä... (Jatkaa pukeutumistaan.)

MIINA. Kyllä! Nukkunetko edes omin voimisi, paholaisen auttamatta.

VIHTO. Älä nyt taas papata...

MIINA. Suu kiinni!

VIHTO. Höh. Suutari sinun kanssasi viitsii naimisissa olla, kun sinä,
tuota, aina motkotat kuin muninut kana.

MIINA. Suu kiinni, sanon minä!

VIHTO. No niin se on! Eroaa ne paremmatkin miehet akoistaan, tuota,
jotta tärisee. Pitäisikö tässä sitten huonomman...

MIINA (Lähestyy Vihtoa ja ravistaa luutaa.) Voi sinä riivattu
suupaltti...

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa ulkoa.) Hyvää huomenta.

MIINA. Huomenta. Joko te nyt tulette?

SIINA. Taitaa kyllä olla vähän aikaista, koska Vihtokin näyttää vasta
nousseen. Mutta johan ne herratkin näkyvät tuolla järvellä tulevan.

MIINA. Pyhä isä sentään, tulevatko ne jo?

SIINA. Tulevat. Ja oikein kahdella veneellä.

MIINA (Vihtolle.) Laittaudutte nyt äkkiä rantaan vastaan. Voi olla
kantamistakin... Noh!

VIHTO. Kyllä, kyllä. Kyllä minä juoksen. (Menee ovelle, mutta palaa
sieltä lieden luo piippuaan sytyttämään, jonka tehtyään menee.)

SIINA (Irroittaessaan huivia päästään, makeasti.) Kotonahan se vielä
Urhokin on.

URHO. Lähtöäpä tässä juuri tehdään.

SIINA. Sanoinkinhan minä jo Maijulle jotta kotona se on. Maiju näet
pelkäsi, ettei sinua enää tapaisikaan.

URHO. Onko Maijulla asiaa?

SIINA. Tuskinpa sillä erityistä. Kas, kas, kas, kun tyttö punastelee.
(Oven suussa seisova MAIJU pillahtaa itkemään.) Mitä! Joko se nyt taas
rupeaa vetistelemään? Suuri tyttö, rippikoulun käynyt ja kaikki, häpeä!

MIINA (Maijulle.) Älä siinä joutavia tillittele. Ota tuosta ämpäri ja
mene hakemaan vettä. Minä kun en mitenkään kerkiä ja lähde on kaukana.
(MAIJU menee.)

SIINA. Se raukka on niin ujo nuorten miesten seurassa, varsinkin
Urhon. Ja ihmekös tuo!

MIINA. Jauhaisitko sinä, Siina, kahvit sillä aikaa kuin minä laitan
nämä kupit kuntoon.

SIINA. No herranen aika. Komenna sinä vaan, kyllä minä leiskun.

MIINA (Asetellen kuppeja.) Saa nähdä, riittääkö nämä kupit. Et suinkaan
sinä Sattunut lukemaan, montako henkeä niissä veneissä oli?

SIINA (Ryhtyy jauhamaan.) Annahan olla. Nimismiehen veneessä oli kaksi,
konstaapeli Riuska kai toisena. Sitten oli Isomaan veneessä kaksi
miestä, joita minä en kuolemaksenikaan tuntenut.

MIINA. No, ne oli kai niitä Helsingin herroja.

SIINA. Aa! Vai niitä. On se sentään jotakin, kun taas saa olla hienossa
selskaapissa.

MIINA. No mitäpähän nuo sitten! Joku oluttrokari poikineen — mokomakin
selskaappi!

SIINA. Älä sano! Helsingissä ovat kaikki sivistyneitä. Olin minä hullu,
kun en minä jäänyt iäkseni Helsinkiin palvelemaan.

MIINA. No neljä miestäkö niitä vain tuleekin. Entä Isomaa?

SIINA. Totta kai Isomaakin tulee. Niin ja Inkerikin vielä —

URHO (Äkkiä.) Tuleeko Inkerikin?

SIINA. No sitähän minäkin juuri meidän Maijulle ihmettelin, että
mitähän se Inkerikin nyt täällä — hirvestämässä! Mutta kuka sen
nykyajan naisihmisen enää ymmärtääkään. Ja sellaiseksipa se on
Inkerikin muuttunut. Ai ai, kun se on muuttunut.

MIINA. Niin. Kyllä kai se on kovasti hienostunut.

SIINA. No voi, voi! Totta kai. Vaikka en minä häntä suinkaan nähnyt
ole. Mutta ennen se toki joskus pistäytyi meitäkin tervehtimässä. Entä
nyt? Ei ole nenäänsäkään näyttänyt. Ja lieneekö täälläkään!

URHO. Mutta eihän Inkeri ole kokonaiseen vuoteen kotonaankaan ollut. Ja
toissa talvenakin oli kansanopistossa.

SIINA. No olithan sinäkin samassa opissa. Mutta etpä sinä sentään ole
ylpeäksi paisunut. Toisenlainen on Inkeri. Tuskin se nytkään tänne
tulisi, mutta kun on herrasseuraa. (On saanut kahvinsa jauhetuksi,
nousee.) Niin, niin. Kyllä se maailma vatvoo viattomankin lapsen. Sitä
minä olen aina meidänkin Maijun päähän takonut, että älä sinä vaan mene
niitten herrojen kelkkaan. — Tässä olisi nyt kahvit.

MIINA. Hyvä on.

SIINA. Kyllä ne herratkin on semmoisia kelmiä tähän maailman aikaan,
ettei sitä köyhä uskokaan. Jussi-veikasta minä sen jo tiedän. Mies
ei tehnyt täällä muuta kuin joi ja relluili. Mutta annahan kun
pääsi Ameriikkaan, niin pullistuipa jo semmoinen herra, ettei enää
kirjettäkään suvaitse paiskata.

URHO (On Siinan sanatulvan aikana katsahdellut tuon tuostakin ulos.
ikkunasta ja hermostunut hermostumistaan; pistää nyt lakin päähänsä ja
ottaa pyssyn seinältä.)

MIINA. Joko sinä nyt lähdet?

URHO. Mitäpä minä tässä.

MIINA. No juo nyt edes kuppi kahvia ensin. Se on tuossa paikassa
valmista.. (Panee kahvivehkeitä pöydälle. URHO istuu.) Pitääkin tästä
sitten juosta lypsämään. Muuten voi kahvimaitokin loppua kesken.
Viitsisitkö sinä, Siina, sillä välin viedä porsaalle vähän ruokaa?

SIINA. Miksikä ei. Vaikka kymmenelle.

MIINA. Ja kaivaisit ehkä muutaman perunan samalla suurukseksi.

SIINA. Kaivetaan, kaivetaan. Komenna sinä vaan. Lystikseni minä leiskun.

MIINA. Mutta et suinkaan sinä vaan ajattele, että minä sinua tässä
ilmaiseksi leiskutan. (Kaataa Urholle kahvia.)

SIINA. Mitä sinä, veikkonen, nyt rupatat!

MIINA. Ei tule kysymykseenkään. Vaikka olenkin köyhä, kyllä minä aina
työstä maksan. Varrohan vähän. (Menee arkulle ja avaa sen.)

SIINA. No mutta Miina! Mitä sinä oikein tarkoitat? Enhän minä, Jumala
nähköön, tänne palkan takia tullut, en sinnepäinkään, en toki.
Lystiähän tämä vaan on, että sinä —

MIINA (Ottaa arkusta kirjavan huivin.) Kas tässä. Tässä on semmoinen
huivi, ettei koko pitäjässä toista. Minulla on kyllä toinen
samanlainen, niin etten minä tätä enää tarvitse. He, tuossa on.

SIINA. Ei, Miina kulta —

MIINA. No älä nyt kieltele. Ei tässä ole aikaa kursailuun.

SIINA. Voi, voi sentään. Täytyyhän minun, kun sinä pakotat. Kiitoksia
nyt hyvin paljon. Kyllä tämä nyt oli vallan liikaa, mutta kun sinä —

MIINA. Tässä olisi sitä porsaan ruokaa.

SIINA. Vai niin. Kyllä minä lennätän. Jumala sinulle palkitkoon, Miina.

MIINA. Ja perunakoppa on siinä porstuan nurkassa.

SIINA. Hyvä on. Kyllä minä kaivan, kyllä minä — (Menee.)

MIINA (Urholle, joka juo kahviaan katsellen ulos ikkunasta.) Joko näkyy?

URHO. Ei vielä.

MIINA (Ottaa kiulun ja aikoo mennä, mutta oven auetessa kuuluu ulkoa
kukon kiekaisu.) Hyvät ihmiset. Kanatkin on vielä ruokkimatta. (Ottaa
vielä vakan ja menee. Kuuluu ulkona maanittelevan kaakattavia kanoja:
»Tipu, tipu, tipu!»)

URHO. (Nousten pöydästä, koiralleen.) No niin, Tuittu, joko mennään?...
Kohta, kohta! (Kävelee mietteissään edestakaisin.) Ei!... Minun
täytyy tavata Inkeriä kahden kesken... Mutta miten?... (Kävelee
taas, pysähtyy ja viheltää.) Hyvä! Kirje!... (Ottaa kirjahyllyltä
paperiliuskan ja kynän ja ryhtyy kirjoittamaan.) Noin!... (Nousee.)
Niin, niin! Herrat hiiteen. (Kirjoittaa taas, mutta ponnahtaa äkkiä
ylös ja ryhtyy kiivaasti kävelemään pitkin lattiaa, tempoa sitten
pöydältä kirjoittamansa paperin, rutistaa sen ja viskaa oven eteen
permannolle.) Ah! Siina oli oikeassa. (Irroittelee koiraa.) Pitäkööt
herrat hempukkansa!... (Heittää pyssyn ja laukun selkäänsä, painaa
lakin päähänsä ja lähtee koirineen menemään.) No, Tuittu, korpeen!
(Katkerasti.) Siellä sitä mekin ollaan herroja! (Syöksähtää ovessa
INKERIÄ vastaan, joka samassa tulee kiireesti sisään.)

INKERI. Oh, oikeinpa pelästyin.

URHO. Inkeri!

INKERI. Terve! Mitä sinulle kuuluu pitkästä aikaa? (Tervehtivät. URHO
on hämillään. Inkeri katsoo häneen pitkään.) Mutta, Urho, mikä sinun on?

URHO. Minunko...

INKERI. Niin. Oletko sinä noin muuttunut?

URHO (Naurahtaa katkerasti.) Hm. (Katsoo tutkivasti Inkeriä ja lausuu
merkitsevästi.) Mihinkä ne toiset jäi?

INKERI. Kai ne kohta tulevat. Kiiruhdin edellä tavatakseni sinut.

URHO (Vilkkaasti.) Niinkö...(Epäillen.) Mitäpä sinä minusta?

INKERI. Hyvänen aika! Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta ei tässä
ennätä. (Purskahtaa nauramaan.)

URHO. Mikä sinua naurattaa?

INKERI. Voi voi, se on niin hullua, etten minä kehtaa sanoakaan.
(Nauraa.)

URHO. Mikä niin? Sano pois vaan.

INKERI. Niin, näetkö, minua on — kosittu. (Nauraa.)

URHO. Vai niin. Ja sekö sinusta on niin hauskaa!

INKERI. Niin. Sinä et usko, Urho, miten hullunkuriselta näyttää, kun
mies ryömii polvillaan tomussa ja tuhassa, lykkää valheita suunsa
täydeltä ja vannoo todeksi joka ikisen sanan. (Nauraa.)

URHO. Siis sinä kieltäydyit?

INKERI. En kieltäytynyt suorastaan —

URHO. Etkö?! Vaikka tiesit, että hän valehteli...

INKERI. Minä määräsin hänelle kokeen. Jos saat hirven kaadetuksi, minä
sanoin, niin sitten minä ajattelen asiaa uudestaan.

URHO. Ja jos hän tosiaankin onnistuu —

INKERI. Tuo tarhapöllökö! Älä pelkää. Sitäpaitsi minulla on jo
varokeinot siltäkin varalta. Minä olen piilottanut vanhemman Maljasen
pyssyn.

URHO. Vanhemman?

INKERI. Niin, sillä minusta näyttää isä olevan samassa juonessa
poikansa kanssa. Ja kyllä minä riisun vielä pojaltakin aseet, ole varma
siitä... (Koiran haukuntaa ulkoa.) No nyt ne tulevat, se on Maljasten
koira.

URHO. Vai niin. No minä lähden.

INKERI. Minne päin sinä aiot mennä?

URHO. Korpimäelle. Tuletko sinäkin ehkä?

INKERI. Hyvä. Minä tulen myöhemmin. Näkemiin! (Kättelevät.)

URHO. Sana vielä, Inkeri. Jos minä kaadan hirven?

INKERI. Voi, voi, kuuluvat jo tulevan. Hyvästi, Urho...

URHO (Kiihkeämmin.) Vielä ehdit vastata. Jos minä onnistun —

INKERI. Silloin minä tuumin asiaa lähemmin. (Nauraa.)

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Ahaa. Kylläpä täällä lystiä pidetään.
(URHO menee.)

INKERI. No kas, Siina ja Maiju! Päivää. (Kättelevät.) Mitä kuuluu?

SIINA. Kiitoksia kysymästä. Mitäpä sitä tänne. Entä kuinka siellä
isossa maailmassa menee?

INKERI. Kyllähän siellä taas. Yhtenä myllynä vaan. (Katsoo ulos
ikkunasta.)

SIINA. Niin, niin. (Lyhyt äänettömyys. Siina istuutuu vasemmanpuoliseen
sänkyyn ja katsahtaa Inkeriin, joka edelleenkin katsoo ikkunasta ulos.)
Siitä on jo tuosta Urhostakin paisunut aika pulska mies.

INKERI. Onpa tosiaan.

SIINA. Jollei ne opistot vaan olisi sitä pikkuisen pilanneet.

INKERI. Opistotko pilanneet! Mitenkä niin?

SIINA. No eihän se tee enää muuta kuin päivät päästään pyssy olalla
metsissä patuleeraa.

INKERI. Mikä paha merkki se sitten on?

SIINA. Se nyt vielä tämmöisessä variksenpesässä, mutta ei hänestä vaan
ison talon isännäksi olisi.

INKERI (Vaihtaa puheenaihetta.) Mutta missä ne toiset viipyvät?

SIINA. En tiedä. — Niin, niin, se oppi on köyhälle kuin hopealusikka
porsaalle. Sillä minä olen tätä meidänkin Maijua aina varoitellut, kun
se Urho on tätä vähän niinkuin riiastellut.

INKERI. Mitä! Ovatko Urho ja Maiju —

MAIJU (Hyrähtää itkeä vollottamaan.) Mitä te, äiti, taas valehtelette —

SIINA. Ole vaiti siinä... Kyllä minä tiedän.

MAIJU. Tiedän minäkin, ettei Urho minusta ollenkaan tykkää. (Ulkoa
kuuluu pyssyn pamaus.)

SIINA (Hypähtää pystyyn.) Siunaa ja varjele.

INKERI. Herranen aika, eiväthän ne vaan toisiaan... (Katsoo ikkunasta.)
No enkö arvannut!

SIINA (Hyökkää ikkunaan.) Herrajumala. Ettäkö toisiaan...?

INKERI. Ei, mutta siellä ovat Maljaset räiskyttämässä.

SANTERI (Tulee voitonriemuisena KALLEN seurassa, pyssy toisessa ja
ammuttu lintu toisessa kädessä.) No, Inkeri, katsopas!

INKERI. Jeekutarallaa, mikä se on?

KALLE (Asetettuaan kantamansa korin penkille teeskentelee
vaatimattomuutta.) Onpahan vain tuommoinen metson jurrikka, jonka
Santeri täräytti näin alkajaisiksi. (Siinalle ja Maijulle.) Huomenta.

INKERI. Metso! No eihän nyt —

SANTERI. Niin. Tuossa aidan päällä se istua pökötti ja töllisteli, kun
Netta haukkui.

INKERI. Vai sitä se —'

SANTERI. Sitä se niin. Mutta silloin minä hiivinkin nurkan taa ja
tähtäsin —

KALLE. Älä nyt taas! Tähtäämättähän sinä sojotit, että roiski.

INKERI

Ja sattui?

SANTERI. Niinkuin naulaan. Näettekö? Ja kyllä tästä vielä hirvenkin
sarvet sauhuaa.

KALLE. Sauhuaa jukoliste. Ja silloin on prinsessa sinun.

INKERI (Nauraa.) Ja valtakunnasta puolet.

MIINA (Hyökkää tuimana tupaan kiulu kädessä.) Tekö vietävät täällä
ampua ryskäätte?

SANTERI. Mi — mitä —

KALLE. Oletteko te- hullu?

MIINA. Hulluja olette itse. Mitä halvattua varten te meidän kukon
ammuitte —

SANTERI. Kukonko?

INKERI Kukon! Santeri ampunut kukon! (Nauraa.)

KALLE (Tempaa kukon Santerilta.) Perhanan pölkkypää. Kyllä minä sinut
opetan.

MIINA. Ajatelkaa, meidän ainoa kukkomme. Vallanhan tässä jää puille
paljaille. (Tempaa kukon Kallelta.)

KALLE. No älkää nyt siinä turisko. Kyllä minä kukkonne kuittaan.

INKERI. Nyt tulevat toiset. (Nauraa.) Tästä syntyy vielä hauska juttu.

KALLE. Älkää Herran nimessä tätä toisille kertoko.

SANTERI. Niin, älkää hyvät ihmiset. Syntyy skandaali. Ettehän kerro,
emäntä kulta. Kyllä isä sitten korvaa teille.

KALLE. Niin, kyllä minä — Mutta pankaa hiidessä piiloon kukko. Pian,
pian!

MIINA (Heittää sen sängyn alle.) No olkoon vaikka tuolla sen aikaa.

SANTERI. Sst! (Istuu penkille pöydän taakse ja latailee pyssyään.)

KALLE. Kyllä minä maksan kun sopii — — sst! (Avaa korinsa ja asettelee
pikareita pöydälle. JOONAS ISOMAA, NIMISMIES, JANNE RIUSKA ja VIHTO
tulevat. Muilla paitsi Vihtolla on pyssyt, nimismies taluttaa koiraa,
Janne ja Vihto kantavat tavaroita.)

JOONAS (Miinalle, Siinalle ja Maijulle.) Huomenta. (Vihtolle ja
Jannelle.) Laskekaa siihen vaan. (Kallelle.) Joko sinä nyt eväitä
kaivat?

KALLE Jo. (Lähentelevälle Siinalle.) Onko emännällä pannu kuumana?

SIINA. On toki.

KALLE. Kas, hitto soikoon! Onpa sillä Vihtolla pulska emäntä.

VIHTO (Nauraa höhöttää.) Pulskako?! (Näyttää Miinaa.) Tuo se minun on.
(MIINA katsahtaa myrkyllisesti Viiltoon.)

KALLE. Ai! Se on toinen juttu.

SIINA (Imelästi.) Niin. Minä olen vain semmoinen itsellisen leski.
(Siirtelee kuppeja edestakaisin.) Mutta olen minä sentään maailmatakin
nähnyt.

KALLE. Ohoh, vai leski. Ollaankin siis onnettomuustovereita. (Iskee
Siinalle silmää.)

MIINA (Kaataa kahvia.) Istumaan!

KALLE. Niin. Olkaa hyvät. Herra nimismies, tässä olisi paikka.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos, kyllä minä paikan löydän. (Istuutuu pöytään
Santeria vastapäätä.) Tämä maisteriko se täällä äsken ampua rojautti?

SANTERI. Niin, ettäkö —

KALLE (Vältellen.) Hän kai se oli. — Hei, Joonas ja konstaapeli,
tulkaahan nyt.

JOONAS (Istuutuu Santerin viereen.) Oliko orava, vai mikä otus?

KALLE. Niin oli, orava oli.

JOONAS (Nauraa.) No enkö arvannut.

KALLE (Hieman harmissaan.) No kyllä se poika olisi poksauttanut, vaikka
itse pelsepuupi olisi siinä aidalla kekkuloinut. (Kaataa pikareihin
viinaa.) No niin, tehkääpä hyvin nyt.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos. Mutta mistä se herra Maljanen on näin sodan
aikana tämmöistä kehveltänyt?

KALLE. No no, älkää olko millännekään, herra nimismies. Tämä on kaikki
omasta varastosta. Mutta kun ei kerran yhtään saa muille myydä, niin
täytyy itse koettaa kiskoa nahkaansa sen kuin ennättää. (Toiset
nauravat.) Niin, niin. No, Vihto, lähemmäksi! — Niin, semmoista se sota
on.

VIHTO (Siirtyy nauraa höröttäen sängyn reunalta pöydän luo.) Niin,
semmoista se on. Mutta, tuota, mitä sinne sotaan nyt muuten kuuluu?

NIMISMIES (Jannelle.) Niin! Sattuiko Riuska illalla poikkeamaan
postissa?

JANNE. Kyllä minä käväisin. (Etsii metsästyslaukustaan sanomalehtiä.)

VIHTO (Röhöttäen.) Täällä sitä elää, tuota, noin juuri niinkuin
pussissa. Ei tiedä yhtään mitään mistään.

JANNE. Tässä olisi nimismiehen posti.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos.

KALLE. Mutta, hyvät vieraat, kahvi jäähtyy. Terveydeksenne! (Juovat.
MIINA nykäisee ohimennessään varoittavasti Vihtoa.)

JANNE (Kopeloiden vielä laukkuaan.) Sitten täällä olisi Suonperän
Sinallekin kirje.

SIINA. Minulleko? No vie ja viipota!

JANNE. Pistin senkin mukaan, kun kerran tulin tännepäin. (Antaa
kirjeen.)

KALLE. Mitä? Oikein Ameriikasta?

SIINA. Voi sun seitsemän ihmettä! Se on varmaankin Jussi-veikalta.
(Repii kirjeen auki ja vetäytyy uunin viereen lukemaan.)

MIINA. Ähä, jopa viimeinkin. (Askartelee Siinan läheisyydessä, silloin
tällöin keskustellen hiljaa tämän kanssa kirjeen johdosta.)

JOONAS. No kas, vielähän se Suonpään Jussikin sitten on hengissä
pysynyt.

JANNE. Mikäpä pahan on pysyessä. — No, herra nimismies, vieläkö paukkuu?

NIMISMIES. Vielä vaan. »Suuret jättiläistaistelut riehuvat edelleen.»

VIHTO. Ai ai ai ai! Kova paikka. Kyllä on kova paikka.

JOONAS. Niin, kova on paikka.

VIHTO. Vaikka kova paikka se oli, tuota, silloinkin kun, tuota noin,
Enklantti ja Rantriikki oli niitä pommeja paiskelemassa Helsingin ja
Viaporin rantaan. Kovaa oli sekin vaan.

KALLE. Niin. Ropinaa kai sitä oli siinäkin.

VIHTO. Ropinaa oli ja kovaa olikin. Suolakin, tuota, maksoi kaksitoista
hopearuplaa tynnyri.

NIMISMIES (Lukee.) »Suuri matkustajalaiva törmännyt miinaan.
Suomalaisia laivassa.»

JOONAS. Oh saamari!

KALLE. Joka paikkaan ne suomalaisetkin tunkevat nenänsä. Jos aurinko ja
kuu törmäisivät yhteen, niin varmasti siinäkin olisi joku suomalainen
puskurina välissä.

NIMISMIES (Lukee.) »Lontoosta 29 p. elok. Sotasensuurin hyväksymä.
Lloydin toimisto ilmoittaa, että yöllä elok. 28 p. vasten —»

SIINA (Hypähtää pystyyn.) Hyvä Jumala. Valehtelevatko minun silmäni?

MIINA, JOONAS ja JANNE. No mitä? Mitä nyt?

KALLE. Näettekö pikku ukkoja?

SIINA. No kun Jussista on tullut oikein pohatta. Se on tienannut siellä
Amerikassa kaksikymmentä tuhatta —

MIINA. Kaksikymmentä tuhatta!

JOONAS. Ohhoh, ohhoh!

KALLE. Se on jotakin se!

JANNE (Kaksimielisesti.) Millähän tavalla se on siellä tienaillut?

SIINA. En tiedä. Mutta hän kirjoittaa, että hän katuu kaikki entiset
kujeensa ja tulee kohta Suomeen ja ostaa täältä talon.

JANNE (Naurahtaa.) No sen arvaa, että siellä maa jo polttaa. Kyllä minä
Suonpään Jussin tunnen!

NIMISMIES (On itsekseen jatkanut lukemista.) Suonpään Jussi! Mutta
tämäpä on merkillinen yhteensattuma. Täällä on myöskin yksi Jussi
Suonpää.

SIINA. Missä on?

NIMISMIES. Tässä laivassa, joka on ajanut miinaan ja uponnut.

SIINA. Mitä? Ettäkö Jussi olisi hukkunut —?

NIMISMIES. Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Tässä sanotaan muun muassa
näin: »Räjähtäessään miina lennätti koko Bermudan» — Bermuda oli sen
laivan nimi — »lennätti koko Bermudan ilmaan, jonka jälkeen laiva
upposi melkein silmänräpäyksessä.»

VIHTO. Ai ai ai ai, kauheita mööpeleitä ne Miinat.

MIINA. Sst!

NIMISMIES. »Muutamat matkustajat ehtivät alusvaatteisillaan hypätä
mereen, mutta tuliko heistä kukaan pelastetuksi siihen saksalaiseen
torpeedoveneeseen, joka tapauksen aikana risteili läheisyydessä, on
vielä epätietoista.»

SIINA. No mutta oliko siellä meidän Jussi?

NIMISMIES. Vartokaahan nyt. »Matkustajia oli kaikkiaan 612 henkeä,
m.m. suomalaiset ensi luokan matkustajat William Kekäläinen ja John
Suonpää.» John on sama kuin Jussi suomeksi. Ja tehän sanoitte, että hän
aikoo kohta tulla Suomeen, eikö niin?

SIINA. Niin, niin se kirjoittaa.

JOONAS. Kyllä se on sitten se. (Muutkin myöntävät.)

SIINA (Itkee.) Voi hyvä Jumala! Jussi hukkunut!

KALLE. Oliko hän teidän ainoa veljenne?

SIINA. Oli... Velipuoli...

KALLE. Eikö teillä ole muita omaisia?

SIINA. Ei ketään...

KALLE (Nousee pöydästä ja taputtaa Siinaa olalle.) No mitä te sitten
turhia vetistelette. Ei niitä semmoisia perintöjä joka itsellisen
leskelle ole tarjona. Kaksikymmentä tuhatta!

SIINA (Itkee ja nauraa.) Tämä on ihan niinkuin unta. Ei minun järkeni
tätä vieläkään käsitä. (KALLE hykertää salavihkaa käsiään.)

JOONAS. Sehän on selvä kuin pläkki; toisen kuolema toisen leipä.
(Nousee.) Mutta kyllä kai tästä pitää jo metsään mennä. Päivä on jo
noussut.

KALLE (Kokoilee tavarat koriinsa.) Niin on. Lähdetään pois vaan.
Mihinkähän, emäntä, nämä kampsut saa panna siksi kun taas päivälliselle
tullaan?

MIINA. Viekää vaikka tuonne aittaan siksi aikaa. Minä tulen
näyttämään. (Muut paitsi Siina, Maiju, Inkeri ja Vihto menevät kantaen
kapistuksiaan. VIHTO nousee ja aikoo tyhjentää lasinsa, mutta samassa
palaa MIINA ovelta, koppaa häntä käsipuolesta, kuljettaa hänet
vasemmalle sängyn reunalle istumaan, tempaa lasin hänen kädestään ja
heittää sen sisällön likaämpäriin, mennen senjälkeen ulos.)

INKERI (Itsekseen.) Nyt pitäisi piilottaa Santerinkin pyssy. (Ottaa
sataa pyssyn käteensä.)

VIHTO (On Miinan mentyä noussut ja mennyt uunin luo sytyttämään
piippuaan.) No mitä se Siina nyt, tuota, aikoo niin isolla rahalla
tehdä?

SIINA. Kyllähän sillä rahalla aina reikiä on. Porsaan minä nyt aluksi
ainakin hankin.

INKERI (Katseltuaan pyssylle piilopaikkaa, itsekseen.) Ei, mutta jos
minä ottaisinkin luodin pois panoksesta. — Niin minä teenkin. (Tekee
sen.)

VIHTO. Niin... Kyllähän se on porsaskin paikallaan. Tuleehan se, tuota
noin, sika siitäkin. Tuleehan se. Mutta eikö sopisi, tuota, samalla
vaivalla ottaa oikein ukko?

SIINA (Nauraa.) Ukkoko? Kukapa minusta enää huolisi — vanhasta
variksesta?

VIHTO. Höh! Johan nyt.

INKERI (Itsekseen.) Kas niin. Ampukoonpas vielä, senkin tohlo.

VIHTO. Huolisinhan sitä, tuota noin, vaikka minäkin, (SIINA nauraa)
jollei vaan jo olisi tätä entistä. (Eteisestä kuuluu kolinaa, Inkeri
panee nopeasti pyssyn pois.)

KALLE (Tulee SANTERIN kanssa.) Ei täällä ole kuin sinun pyssysi. —
(Vihtolle.) Vihto, missä helkkarissa minun on?

VIHTO. Höh, no eikö, tuota, siellä ulkonakaan... (Menee ulos. INKERI
ottaa pienen korinsa ja menee ovelle.)

KALLE. No minne nyt?

INKERI. Sieneen.

KALLE. Herrajesta, yksinkö? Kyllä Santeri saattaa.

SANTERI. Niin, kyllä minä...

INKERI. Ei kiitos.. Hirvi ensin.

SANTERI (Kiihkeästi.) Mutta sitten, Inkeri —

INKERI (Ottaa maasta Urhon rutistaman paperin ja heittää sen Santerin
kasvoihin.) Siinä on sinulle »sitten»! (Juoksee nauraen ulos.)

KALLE. Kas sillä lailla. Rauta alkaa jo olla kuuma. (SANTERI ottaa
ajatuksissaan Inkerin heittämän paperin ja avaa sen vähitellen.)

SIINA (Nousee ja sitoo huiviaan.) Mennään nyt mekin, Maiju. Ei meitä
tarvita ennenkuin päivälliseksi.

KALLE. No niin. Johan se emäntä on rauhoittunut. Se on oikein se.

SIINA. Ikäväähän tämä on, herra nähköön. Mutta eihän se itkukaan
hädästä pelasta.

KALLE. Älkää nyt hädästä —! Kiittäkää te vaan sallimusta ja nauttikaa
elämästä. — Kuulkaahan, emäntä, teidän pitäisi muuttaa kaupunkiin.

SIINA. Pyhä isä, minunko? Kaupunkiin! (Nauraa.) Mitä se herra nyt
leikkiä.

KALLE. Kautta kunniani, tarkoitan täyttä totta. — Kaupungissa te vasta
oikeaan arvoonne pääsette. Sillä mikä te täällä olette? Hm, kultakala
rapakossa. Toista on kaupungissa...

SIINA. Ei, hyvät ihmiset. Menisinhän minä siellä päästäni pyörälle.

KALLE. Ettekä mene, kun vaan joku opastaa. Ja jollei ole muita, niin
kyllä minäkin sen verran. Jollei nimittäin teillä ole mitään vastaan.

SIINA. Voi, voi, herra on ihan liian hyvä minulle. Mutta voisinhan tätä
sentään vähän ajatella. Eikäpähän se olisikaan minulle ensimmäinen
Helsingin matka.

KALLE. No niin no! Ja jos siellä tulee kuiva yksin lekotella, niin
voitte mennä naimisiinkin milloin tahansa.

SIINA (Nauraa.) Ai ai sitä herraa, kun tekee pilkkaa yksinkertaisesta
ihmisestä. Kaupunkilaisetko nyt tämmöisestä piittaisivat.

KALLE. Oo, te ette tunne kaupunkilaisia. Ihmisiähän ne ovat
kaupunkilaisetkin.

SIINA Mutta eipähän minun ikävä tulisikaan. Onhan minulla tämä Maiju.

KALLE. Ahaa, onko tämä teidän tyttärenne? Niin hiljainen ja herttainen
lapsi. (Silittää Maijun päätä.)

MAIJU (Vetäytyy pois ärjäisten itkunsekaisesti.) Noo!

KALLE. No, no, enhän minä...

SIINA (Nuhdellen.) Maiju!

MAIJU (Itkee.) Niin, en minä vaan rupea herrojen kelkkaan, en. (Menee
ulos.)

SIINA. Tyttö raiska on niin ujo, hän kun on ikänsä ollut täällä
maalaiskollojen seurassa. — No hyvästi nyt, pitää mennä. (Kättelevät.)

KALLE. Missä emäntä asuu.

SIINA. Tuollahan minulla on Korpimäen lähellä oma töllipahanen.

KALLE (Nauraa.) Vai niin, vai niin! Jos pistäytyisi katsomassa. (SIINA
menee nauraen ulos Kallen saattaessa ovelle.)

SANTERI (On sillävälin lukenut saamansa paperin.) Isä! Katsokaapas tätä.

KALLE. Mikä se on? (Lukee.) »Tahtoisin mielelläni tavata sinut
kahdenkesken. Jos voit, niin tule hetkeksi Korpimäelle. Minä odotan
sinua siellä. Mutta eksytä ensin herrat jäljiltäsi, jotta saisimme olla
rauhassa. Sydämellisesti tervehtien sinun» ja kysymysmerkki. — Mikä
paperi tämä on?

SANTERI. No ettekö muista? Inkeri heitti.

KALLE. Inkeri... Ahaa, no nyt minä ymmärrän. Hän oli tietysti jo
aikaisemmin heittänyt tämän lattialle etten minä hoksaisi. Vai niin,
vai niin!

SANTERI. Niin, sehän on luonnollistakin. Mutta ette kai te, isä,
ainakaan tule meitä häiritsemään.

KALLE. Johan nyt. Minulla on omiakin asioita hoidettavana. Onnea vaan
ja pitäkää lystiä, että korvat ovat sulana.

SANTERI. Kiitoksia paljon. Olen siis jo lähellä päämäärääni.

KALLE. Niin, kiittäkäämme onneamme. Tämä paperi on ainakin
viidenkymmenentuhannen arvoinen, sillä sen sinä kumminkin
saat. Viisikymmentätuhatta ja kaksikymmentätuhatta tekee...
seitsemänkymmentätuhatta. No, hyvä niinkin.

SANTERI. Mitkä kaksikymmentätuhatta?

KALLE. No, hitto vieköön, ne Ameriikan Jussin perintörahat.

SANTERI (On hetkisen vaiti niinkuin ei käsittäisi asiaa, purskahtaa
sitten nauramaan.) Mitä? Ette kai te aikone tuon ämmän kanssa —

KALLE. So, so, so, älä hiivatissa tulevaa äitiäsi moiti. Ei koiraa
karvasta eikä naamasta naista. Ja kyllä naamasta aina kalun saa, kun
pesee ja värjää. Naaman saattaa kyllä väärentää, mutta menepäs, piru
vie, väärentämään rahoja. Ja niitähän me tarvitaan. Tarvitaan jumaliste
niin että jo hampaat kitisee.

SANTERI. Niin, niin. Kyllähän tuo kaikki totta on.

KALLE. Niin totta kuin aamen kirkossa. Et siihen muuta todistusta
kaipaa kuin muistelet laskujasi ja kouraat taskujasi. Ja entä tulot
sitten?

SANTERI. Mitkä tulot?

KALLE. Niin, niin, sitähän juuri kysytäänkin. Saakeli soikoon!
Sota-ajat, kieltolait! Ne muutamat pullot, mitkä saa salaa selkänsä
takaa kaupaksi, ne on kuin saunan kiukaalle sylkäisisi. Sen verran ne
tuottaa. Ei muuta kuin juo pois itse vaan koko varastosi ja juota vielä
kameelisikin kaupan päälle. (MIINA tulee ja ryhtyy korjaamaan astioita
pöydältä. Hänen perässään tulevat NIMISMIES ja JANNE.)

NIMISMIES (Ovelta.) No eikö herrat jo ala olla valmiit?

KALLE. Kyllähän me muuten, mutta kun ei sitä kirottua kivääriä löydy.
(VIHTO tulee.)

NIMISMIES. Vai ei löydy. Sepä kumma.

VIHTO. Ei sitä ulkonakaan ole, tuota, missään.

MIINA (Vilkaistuaan ympärilleen.) No siellä sen olla pitää. Missä se
olisi?

VIHTO. Höh. Mene ottamaan sitten.

MIINA. Niin menenkin. Mies ei nää nokkaansa etemmäksi, vaikka silmiä on
kuin helmiä.

VIHTO. No älä nyt taas —

MIINA. Kitas kiinni! (Menee. KALLE ja SANTERI seuraavat.)

VIHTO (Sytytettyään piippunsa ja hetkisen mietittyään.) Höm, herra
nimismies...

NIMISMIES. Jaa-a. Mitäs Vihto...?

VIHTO. Suokaa anteeksi, tuota noin, mutta tehän olette kruununmies ja
tunnette lain niinkuin katkismuksen.

NIMISMIES. No niin. Ehkä vähän paremminkin. Onko Vihtolla jotakin
hampaankolossa ensi käräjiin, vai?

VIHTO. Eihän minulla vielä käräjiin saakka, tuota. Mutta eikö herra
nimismies voisi neuvoa, että millä tempulla sitä, tuota noin, saisi
niinkuin eron eukostaan...

NIMISMIES (Nauraa.) Vai sitäkö hammasta sillä kolottaakin. (JANNE tulee
nauraen lähemmäksi.)

VIHTO. Niin. Semmoinen se on asianseikka, tuota, ettei se paljon
naurata. Näkeehän herra vallesmanni itsekin, tuota, että millainen
räkättäjä se on.

NIMISMIES. Kyllä, kyllähän se näkyy. Täytyyhän se myöntää.

VIHTO. Täytyy, jukoliste. Ja jos olisi edes räkättämisellä hyvä, mutta
kun lyödäkin livauttaa, tuota, ettei aina tiedä varaansakaan pitää.
(NIMISMIES nauraa.)

JANNE. Mutta onhan Vihto jo vanha mies. Eiköhän tuota kestä loppuunkin
saakka.

VIHTO. Höh. Vanhapa se rauhaa vaatiikin. Edes henkensä heittimeksi.

NIMISMIES. Niin niin. Se on totta. Mutta se tuuma on vähän vaikea
toteuttaa, sillä sanotaanhan sanassakin, että minkä Jumala —

VIHTO. Joo joo. Kyllähän minä itsekin, tuota, sanan tunnen. Mutta
eiköhän sentään laki olisi, tuota noin, vähän niinkuin armahtavampi?

NIMISMIES. Lailla on samat periaatteet kuin sanallakin.

VIHTO. Mutta eikö niitä periaatteita kävisi, tuota, jollakin lailla
tulkitseminen. Mitenkä ne, tuota, ne toiset sitten saavat niitä
erokirjoja. Ne oppineet, meinaan.

NIMISMIES. Voisittehan tekin saada esimerkiksi siinä tapauksessa, että
vaimonne suostuu.

VIHTO. Höh. Ei se piru suostu.

NIMISMIES. Taikka jos voitte todistaa hänet syylliseksi
aviouskottomuuteen.

VIHTO (Kotvan mietittyään.) Niin, ettäkö Miina pitäisi yhtä jonkun
toisen kanssa...? Kuka hullu siitä välittäisi.

NIMISMIES. Tjaa... Sitten ei ole muuta neuvoa kuin kärsiä.

JANNE (Nauraa.) Ja odottaa kirkkaampaa kruunua.

VIHTO (Hetken mietittyään.) Herra nimismies! Mutta eiköhän kävisi
päinsä ja riittäisi, jos tuota noin, jos niinkuin minä harrastaisin
sitä — sitä aviollista uskomattomuutta. (NIMISMIES ja JANNE nauravat.)

JANNE. Johan se Vihto nyt vallan uskomattomia latelee.

NIMISMIES. Vaimostanne kaikki silloinkin riippuisi.

VIHTO (Kynsii korvallistaan.) No voi sun pakana... (KALLE, SANTERI,
JOONAS ja MIINA tulevat.)

KALLE. Ei näy pyssyä, vaikka silmä kourassa hakisi.

VIHTO. No enkö minä sitä —

MIINA. Sst!

NIMISMIES. Mihinkä te sen jätitte sitten?

KALLE. No kun en minä sitä kuolemaksenikaan muista. Mutta koska sitä ei
kerran missään näy, niin sen ovat kai varkaat vieneet.

VIHTO. Ei täälläpäin varkaita liiku —

KALLE. No kuka hirteinen sen sitten —?

VIHTO. On sen voinut, tuota, joku muukin varastaa. Vaikka joku
sala-ampuja —

NIMISMIES. Onko nyt näkynyt sala-ampujien jälkiä.

VIHTO. On kyllä. Löysin minäkin, tuota, tässä yhdet räntyt tuolta
Korpimäen luota.

JOONAS. Kyllä ne sala-ampujaroistot olisi saatava tilille, maksoi mitä
maksoi. Muuten ei täällä kohta ole hirvistä hajuakaan.

NIMISMIES. Olkaa huoleti, isäntä. Tässä on semmoinen koira, joka hakee
roiston vaikka maan alta.

KALLE. Älkää nyt. Onko se poliisikoira?

NIMISMIES. Se on poliisikoira, se on hirvikoira ja se on yleensä
kaikkea, mitä koiralta voi vaatia.

JOONAS. Ohhoh. Kylläpä, siinä sitten onkin koiraa kerrakseen.

KALLE. On totta toisen kerran. Eikä ole paljon minkään näköinenkään.

NIMISMIES. Noo, ei mekko miestä tee. Eikä toisekseen salapoliisi
milloinkaan virkapukua käytäkään. (Toiset naurahtelevat.)

KALLE (Nauraa.) Vai on se oikein salapoliisi-koira.

NIMISMIES. Te nauratte. Mutta minä puhun täyttä totta. Sillä koiralla
on niin hienon hieno sukutaulukin, ettei luullakseni herroista kellään.
Kerronko pari esimerkkiä? (Toiset kehoittavat kertomaan.) No. Tämän
isä on kuuluisimpia alallaan. Sen nimi on Zeus ja palvelee se Moskovan
poliisikamarissa. Tehtiinpä sitten tässä takavuosina eräässä Moskovan
pankissa miljoonavarkaus eikä varasta löydetty, vaikka olisi neulalla
etsitty. No, haettiin paikalle Zeus ja annettiin sen istua puolisen
tuntia kassakaapissa, jotta se olisi perinpohjin tutustunut rosvon
hajuun. Ja voitteko te kuvitella, hyvät herrat! Päästyään kaupungin
ulkopuolelle, se näytti tulleen kerrassaan hulluksi. Ulvoi vain ja
teki parin kolmen metrin loikkauksia ylös ilmaan. Oli kuin se olisi
tavoitellut itse paholaista hampaisiinsa. Silloin eräs konstaapeleista
arveli, että rosvo on mahdollisesti lentänyt tiehensä. No, tuotiin
oitis lentokone ja Zeus hyppäsi istumaan sen kokkaan ja annettiin mennä.

KALLE. Koiran yksinäänkö?

NIMISMIES. Ei, ei. Pari miestä mukana. Ja mihin ikinä Zeus haukahtaen
käänsi kuononsa, niin siihen suuntaan ohjattiin konekin. Ja uskokaa
hyvät herrat tai älkää: kuuden ja puolen tunnin kuluttua saatiin muudan
yksitaso kiinni ja Zeus tarrasi rosvon kraiveliin. (Naurua.)

JOONAS. Jopa oli aika peto.

VIHTO. Höh. Ei se enää ollut laita koira.

KALLE (Nauraa epäilevästi.) Mutta mitenkä se voi olla mahdollista?

SANTERI (Nauraa.) Enhän minä ryssäläisen rosvon hajua epäile. Mutta
kyllä tämä on sittenkin satua.

NIMISMIES. Satua? Miksi niin? Asia on yksinkertainen. Ilma oli onneksi
ollut niin tyyni, että haju oli pysynyt paikallaan. (Naurua.) Niin, ja
tahdotteko vielä kuulla tämän emästä jotakin!

KALLE. Onko se vielä etevämpi?

NIMISMIES. Se se vasta jotakin onkin. Oikea helmi nelijalkaisten
herojen joukossa. (Ihmettelyn huudahduksia.) Niin, saattepa nähdä. Se
toimii Hampurin poliisilaitoksessa ja on nimeltään Sibylla.

VIHTO. Höh, sen rohveetan kaima...

NIMISMIES. Niin. Sattuipa sitten niin, että erään suuren hampurilaisen
laivayhtiön konttoriin oli murtauduttu. Rosvoja etsittiin monta päivää,
mutta ei niin jälkeäkään. Poliisikoiratkin olivat ymmällä. Viimein
päätettiin koettaa Sibyllankin taitoa, vaikka se oli silloin vielä
melkein penikka. No, se tuotiin konttoriin, ja haistatettiin sillä
murretut lukot ynnä muut sellaiset. Ja tiedättekö! Äkkiä pomppasi
koira pöydälle, kohosi kahdelle jalalle suuren seinäkartan varaan ja
nuuskaisi sen tuossa tuokiossa pohjoisesta etelään ja idästä länteen.
Sitten se pysähtyi erään pisteen kohdalle ja rupesi vimmatusti
kiljumaan. Katsottiin tarkemmin; se oli New York. Sähkötettiin heti
sinne ja aivan oikein: siellä se oli koko rosvojoukko.. (Naurua.)

KALLE. Ei, mutta nyt herra nimismies ainakin syöttää pajunköyttä.

NIMISMIES. Ettäkö valehtelen? Kuinka niin?

KALLE. No ei suinkaan siinä kartalla voinut mitään jälkiä olla. Eihän
ne rosvot sitä myöten sinne New Yorkiin livistäneet niinkuin kärpäset.

NIMISMIES. Ei-ei, ei tietenkään. Eläinlääkärit selittävätkin, ettei
Sibylla toimi vain hajuaistinsa avulla, vaan sillä on lisäksi
jonkinlainen selvänäköisyystaito. Se on spiritisti.

KALLE. Jaa, se onkin eri asia. No sittenhän nimismiehenkin koira voi
ottaa minun pyssyni varkaat kiinni.

NIMISMIES. Kyllä muuten, mutta ettehän te muista mihin te sen pyssynne
jätittekään. Täytyyhän koiran päästä edes langan päästä kiinni.

KALLE. Niin, niin tietysti. No mikäpä siinä sitten auttaa. Ehkäpä
minusta on jotakin hyötyä pyssyttömänäkin. (VIHTO laskeutuu
vasemmanpuoliseen sänkyyn pitkäkseen.)

JOONAS. No niin. Lähdetäänpä sitten. (Miinalle.) Kyllä kai Miina
laittaa meille vähän ruokaa päivälliseksi.

SANTERI. Paistista me kyllä pidetään itse huolta.

JANNE. Niin. Kun ei vain nuolaistaisi, ennenkuin tipahtaa. (Menevät.
MIINA pesee ja pyyhkii kuppeja.)

KALLE (Tulee hetken päästä hiljaa sisään.) Pst! Emäntä! Nukkuuko
ukkonne?

MIINA. Joko se tuhannen vietävä taas —

KALLE. Sst! Antakaa sen hylkiön kuorsata. Minä maksaisin nyt teille sen
äskeisen vahingon. Paljonko se maksaa? (VIHTO on kuorsaavinaan, mutta
kuuntelee kuitenkin salaa.)

MIINA. No. Herra antaa vain mitä itse tahtoo.

KALLE. Riittäisikö kolme markkaa?

MIINA (Ilostuen.) Tuommoisesta kukostako!

KALLE. Sst! Pitäkää kaikki vaan. Mutta älkää puhuko kellekään.

MIINA. En niin halaistua sanaa. Kiitoksia paljon. Kyllä tämä on liikaa.

KALLE. Ei ollenkaan. — Mutta kuulkaa, emäntä! Mistähän tie menee
Korpimäelle?

MIINA. Korpimäellekö? Minä näytän teille mistä sinne menee oikopolku.
Sama kuin Siinan mökillekin. (Menee ulos.)

KALLE. Kiitos, kiitos (Menee.)

VIHTO (Kohottaa hetkisen kuluttua päätänsä ja kuuntelee, nousee sitten
ylös ja kurkistaa varovasti ikkunasta.) Joo-o... Metsään menevät..
(Pistää hatun päähänsä.) Höh!... No ei sitä pirukaan olisi uskonut...
(virittää piippunsa) että se Miinakin viljelee sitä uskomattomuutta...
(Menee.)

ESIRIPPU.




TOINEN NÄYTÖS.


Korpimäki. Perällepäin kohoava mäenrinne, joka on tiheän sekametsän
ympäröimä. Keskellä kasvaa tuuhea kuusi. Aamupäivä.

URHO (Istuu mättäällä kuusen edessä ja viheltelee. Vaikenee lopulta
ja katsoo kelloaan, nousee sitten ja kävelee edestakaisin katsoen
odottavasti metsään. Oikealta kuuluu vihellys, johon Urho vastaa ja
vetäytyy piiloon kuusen suojaan.)

SANTERI (Kiiruhtaa oikealta perältä, pysähtyy ja viheltää taas, johon
URHO hiljaa vastaa; lähenee kuusta makeasti hymyillen.)

URHO (Hypähtää vastaan, mutta huomaakin Santerin.) Mitä hittoa?

SANTERI (Pelästyen.) Suokaa anteeksi. Tämä... tämä oli erehdys. Mutta
ettekö te ole huomannut täällä —

URHO. Ahaa, sitäkö te vihellätte.

SANTERI. Mitä? Oletteko te tavannut —?

URHO. Olen kyllä. Mutta se oli hyvän matkaa täältä.

SANTERI. Olisitteko ystävällinen ja sanoisitte missä päin se oli.

URHO. Kuinka se nyt olikaan... (Viittaa vasemmalle.) Tuolla suunnalla
noin. Siellä se harhaili häntä koipien välissä!

SANTERI. Mitä te sanotte? Häntä?

URHO. Niin, minä tarkoitan, että se näytti olevan kovasti suruissaan ja
etsivän teitä.

SANTERI. Vai niin. Kiitoksia paljon. Ehkäpä minä löydän. (Kiiruhtaa
vasemmalle, mutta palaa kohta takaisin.) Anteeksi, että vielä vaivaan.
Mutta eikö tämä sitten olekaan Koipimäki?

URHO. Korpimäki! (Nauraa.) Herra taitaa olla vieras näillä mailla.

SANTERI. Niin olen. Ja olen nähtävästi eksynyt.

URHO. Siltä se kuulostaa — Menkää tuota polkua. (Viittaa vasemmalle.)
Joka kerta kun tulette polun haaraan, niin käännytte aina oikeaan.
Huomaatteko?

SANTERI. Kyllä. Aina oikeaan.

URHO. Niin. Ja jatkakaa sillä tavalla siksi, kun tulette
tämäntapaiselle mäenrinteelle kuin tämäkin. Siinä on juuri tämmöinen
sankka kuusikin keskellä niinkuin tässäkin. Se se on Korpimäki.

SANTERI. Vai niin. Kiitos neuvosta. Siis aina oikeaan.

URHO. Aina vaan. (SANTERI rientää vasemmalle perälle.) Silloin tulette
varmasti Korpimäelle. (Nauraa.)

INKERI (Kurkistaa oikealta perältä.) Huhuu!

URHO. Inkeri! Vihdoinkin!

INKERI. Joko hän meni?

URHO. Jo, rensselit rentonaan. (INKERI hypähtää esille.) Penikkaansa
hän haki, ja minä luulin sinun siellä viheltelevän. Vähältä oli, etten
jo kaulaansa kapsahtanut.

INKERI (Nauraa.) Sitäpä olisi kelvannut katsella.

URHO. Hyi hiidessä. Mutta tiedätkö? Nyt se poika riepu huhkii
murtomaata tämän mäen ympäri.

INKERI (Istuu mättäälle kuusen eteen.) Onko se hassu jo aivan
järjiltään?

URHO (Istuu Inkerin viereen.) En tiedä. Sanoi eksyneensä ja kyseli
Korpimäkeä. No, ettei pahemmin eksyisi, niin minä panin sen laukkaamaan
koko tämän mäen ympäri tähän samaan paikkaan takaisin.

INKERI (Nauraa.) Se on oikein. Se tekee hyvää hänen sydämelleen. Sillä
hän vannoi sen särkyvän, jos minä annan hänelle rukkaset. — Minun
tekisi muuten mieleni vieläkin koetella noita hänen variksenvalojaan.

URHO. Hm. Taidat vielä uskoa niihin...

INKERI. Hyi, Urho. En pennin edestä. (Katsoo Urhoa silmiin.) Vai
näytänkö minä siltä?

URHO (Tarttuu Inkerin käsiin.) Anna anteeksi, Inkeri... Sinä et usko,
miten minun on ollut paha olla koko tämän ajan, kun sinä olet ollut
poissa. En minä osaa sitä selittääkään.

INKERI. Älä koetakaan. Itsestäni minä sen tiedän.

URHO. Inkeri! (Syleilee Inkeriä.)

INKERI. Urho! (Painautuu Urhon rintaa vasten.)

URHO (Irroittaa hetken päästä kätensä.) Ei. Minä en nytkään voi päästä
niistä epäilyksistä.

INKERI. Mistä ihmeen epäilyksistä? (Leikillään.) Vai tahdotko, että
minäkin vielä vannomaan rupeaisin?

URHO. Ei, Inkeri. Sinun puolestasi ovat jo silmäsi vannoneet. —
Maailmata minä epäilen, asemaasi, sukuasi ja —

INKERI. Isää ei sinun ainakaan tarvitse epäillä. Hän pitää sinusta kuin
omasta pojastaan. Hänhän sinut kansanopistoonkin auttoi.

URHO. Se on totta, isäsi on ollut liiankin hyvä minulle.

INKERI. No mitä sinä sitten pelkäät?

URHO. Kuulehan, minä ajattelen näin. Jos me menemme naimisiin, niin me
joudumme purjehtimaan elämän merta ikäänkuin yhdessä veneessä. Eikä
meillä ole hätäpäivääkään niin kauan kuin rakkaus yksin antaa tuulta
purjeisiin. Mutta jos maailma, tuo pahansuopa ja kade maailma, nostaa
ristivihurinsa, silloin —

INKERI (Surullisesti.) Silloinko et tohdi veneeseen tulla?

URHO (Hypähtää pystyyn.) Herra Jumala, Inkeri. Sinun tähtesi tohdin
vaikka tuleen. Sinua minä ajattelenkin. Sillä sinulla siinä ei olisi
hauska olla.

INKERI (Nousee.) Voi, Urho, missäpä minulla olisi hauskempi olla kuin
sinun lähelläsi, oli tyyni taikka tuuli.

URHO (Syleilee Inkeriä.) Oma kallis Inkerini!

INKERI. Tulkoot nyt vihurit ja ristituulet... (Oikealta kuuluu
risahduksia. URHO ja INKERI säpsähtävät.) Kuulitko?

URHO. Kuulin.

INKERI. Kukahan siellä on?

URHO. En tiedä. Minäpä katson.

INKERI. Ei, älä mene. Noustaan tuonne mäelle. Sieltä näkee hyvin tänne,
mutta ei täältä ollenkaan sinne.

URHO. No niin. Sama se. (Menevät vasemmalle perälle.)

JOONAS (Tulee oikealta perältä NIMISMIEHEN ja JANNEN kanssa.) Eipä
näy, eipä näy yhtään hirveä. Mihinkähän hiiteen ne koiratkin ovat
livistäneet?

JANNE. Taitavat vain ajaa jäniksiä ja oravia.

NIMISMIES. Ei minun koirani ole ainakaan niin tyhmä. (Koirien haukuntaa
kauempaa oikealta.)

JOONAS. Ahaa, nyt niillä on taas jotakin. Täytyy antaa selkään, jos ne
turhanpäiten nalkuttavat. (Menee oikealle eteen.)

JANNE (Nauraa.) Kylläpä nimismies kertoi aika rasvaiset kaskut niistä
poliisikoirista.

NIMISMIES (Hymähtää.) Niin. — Rahvaassa täytyy koettaa ylläpitää
kunnioitusta järjestysvaltaa kohtaan. Ja poliisikoira on siinä
suhteessa erinomainen...

JANNE. Vaikka onkin vain tavallinen lappalainen.

NIMISMIES. Vaikka olisi hölmöläinen. Usko se on, joka autuaaksi tekee,
tai paremminkin — taikausko (VIHTO tulee etsien vasemmalta edestä.) No
kas, Vihtokin hirvestämässä!

VIHTO. Ei, herra nimismies. Akkaani minä jahtaan.

NIMISMIES. Akkaanne? Onko se hävinnyt?

JANNE. Pitäisikö sen olla täällä?

VIHTO. Pitäisi... Kas se on semmoinen asianseikka, herra nimismies,
tuota, että kyllä se ryökäle sittenkin harjoittaa sitä —

NIMISMIES. Harjoittaa mitä?

VIHTO. Höh, no sitä uskomattomuutta (NIMISMIES ja JANNE nauravat.)

NIMISMIES. Kuulkaahan nyt, Vihto! Nyt te olette nähnyt unta.

VIHTO. Johan nyt! Ei se unta ollut. Koiruuttani minä vain olin, tuota,
nukkuvinani. Kyllä minä näin.

NIMISMIES. No ja mitä te näitte?

VIHTO. Höh, koko venkutuksen. Ensin se herra, tuota... mikähän lie
Maljanen vai Kaljanen.

NIMISMIES. Maljanen! Onko sellainen mahdollista?

JANNE. Oliko se vanhempi vai nuorempi?

VIHTO. Oli. Ensin se, tuota noin, antoi akalle rahaa ja akka oli kohta
yhtenä messinkinä.

NIMISMIES. Tuo nyt ei kumminkaan vielä todista mitään.

VIHTO. Niin, mutta olisittepa vaan, tuota, kuulleet sitä hyssytystä
ja syssytystä, mikä siinä kävi. Ja sitten se ämmä, tuota noin, vielä
kehaisi, tuota, jotta hänkö nyt »tuommoisesta ukosta» veisaisi, johon
toinen taas hyssäytti, jotta: »sst!»

NIMISMIES. Vai niin! Ohhoh!

VIHTO. Niin se on, tuota. Ja sitten he keljut ottivat ja painalsivat
tänne metsään. — Semmoinen asianseikka se on.

NIMISMIES. Niin, asia näyttää kylläkin vakavalta...

JANNE. Ne pitäisi nyt ottaa kiinni oikein todistajien kanssa,
silloinhan asia olisi selvä.

VIHTO. Joo, joo. Sitähän minäkin meinaan. Ja kun tuota herra
nimismiehellä on semmoinen koirakin joka antaa vähän nuuskaa varkaille
ja muillekin pakanoille, niin minä tuumin itsekseni, tuota noin,
jotta eiköhän tämä ole yhtä pakanallinen synti tämäkin. Nimittäin sen
koirankin mielestä.

NIMISMIES. Kyllä niin. Kyllähän se äkkiä ne pussiin pistäisi.
Epäilemättä. Mutta sen pitäisi ensin päästä rikollisten jäljille.

VIHTO. Jaa ettäkö ensin haistella niitä?

NIMISMIES. Niin, tai jotakin esinettä, jota jompikumpi niistä on
kosketellut.

VIHTO (Kynsien päätään.) Jaa jaa... Mistäpä sen nyt semmoisen
haistettavan otti? (Miettii.)

NIMISMIES. Niin. Siksipä ei tässä ole koirasta apua.

VIHTO (Ottaa lakin päästään ja koettelee tukkaansa.) Mutta herra
nimismies, eiköhän se, tuota, haistaisi vaikka tästä. Tätä se Miina on
harva se päivä kopeloinut.

NIMISMIES (Nauraa.) Ei hiidessä se käy päinsä. Omaan kurkkuunne se
silloin ensimmäiseksi karkaisi. Mutta älkää hätäilkö. Kyllä tässä joku
keino keksitään.

JOONAS (Tulee oikealta edestä taluttaen koiraansa.) Olipa siellä
nimismiehenkin koira, vaikka en sitä saanut kiinni.

NIMISMIES. No mitä ne siellä mekastivat?

JOONAS. Ärhentelivät pakanat yhden lehmänraadon kimpussa. Onko se
Vihton vai?

VIHTO. On. Kullannuppu se, tuota, siihen eilen kupsahti.

JOONAS. Minä jo ihastuin, että niillä on siellä hirvi hampaissaan.

VIHTO (Nauraa höröttää.) Vai hirvi!... Mutta tuossa Rautsuon laidassa,
tuota, oli ihka selvät makuupaikat...

JOONAS. Oliko? Millä kohtaa? Mennäänpäs katsomaan.

VIHTO. Mennään vaan. (Menee vasemmalle eteen. JOONAS seuraa.)

JANNE. No mitä nimismies tuumii tästä Vihton aviojupakasta?

NIMISMIES. Mitäpä muuta kuin että ukko on saatava leppymään ja akka
nöyrtymään. En vain tiedä kuinka.

JANNE. Kyllä siihen tarvitaan hyvää supliikkia! (Seuraavat edellisiä.)

URHO. (Perältä ja kuiskaa jäljempänä tulevalle INKERILLE.) Jo ne
lähtivät. Viimeinkin tuli rauha.

INKERI. Jumalan kiitos!

URHO. Tuhat tulimaista! Täällähän on kansaa kuin markkinoilla.
(Oikealta risujen ritinää.)

INKERI. Hyss!

URHO. Mitä?

INKERI. Kuulitko taas?

URHO. No lempo vie! Kenenkä kauha tästä kattilasta vielä puuttuu?
(Katsoo oikealle.) Kas, sieltähän tuo sinun kosijasi jo loikkii.

INKERI. Santeri taasko?

URHO. Siinä se on poika! Yks kaks kiersi Halikon kautta Ruotsiin —
Korpimäeltä Korpimäelle.

INKERI. Voi yhdeksän kertaa kuinka hän näyttää väsyneeltä. (Nauraa.)

URHO. Kuitti kuin Koljosen markkinakoni.

INKERI. Nyt taitaisi jäädä valat vannomatta.

URHO. Pitämättä ainakin.

INKERI. Koetetaanpas. — Kuule, nyt minun mieleeni juolahti vallan
mainio tuuma.

URHO. No?

INKERI. Mene sinä ensin piiloon ja kuuntele salaa hänen
tunteenpurkauksiaan. Ja kun vihdoin kuulet ja näet, että ne ovat
kiehumapisteessään, niin sinä syöksyt esille jonakin ryövärinä tai
muuna semmoisena ja vaadit minut mukaasi. Eihän hän tunne sinua?

URHO. Ei kylläkään. Mutta jos se peeveli ampuu.

INKERI. Ole huoletta. Minä olen rassannut kuulan pois hänen
panoksestaan.

URHO. No hyvä on. Pelataan sitten.

INKERI. No niin. Mene pian piiloon. (URHO menee, Inkeri istuu mättäälle
kuusen eteen.)

SANTERI (Juoksee oikealta perältä ja pysähtyy hengästyneenä tarkastaen
paikkaa ja keskellä kasvavaa kuusta.) No Luojan kiitos! Viimeinkin.

INKERI (Hypähtää pystyyn ollen pelästyvinään.) Kuka siellä on?

SANTERI. Inkeri? Olet kai jo kauan odottanut.

INKERI. Noo, mitä vielä.

SANTERI. Niin, minä arvaan, että olet pahoillasi. Mutta anna anteeksi.
Minä vakuutan, etten mahtanut sille mitään. Kesti näet kauan, ennenkuin
sain toiset eksymään. Ja loppujen lopuksi, hitto vieköön, eksyin
itsekin. — Mutta ethän sinä ole vihainen minulle, Inkeri?

INKERI (Istuutuu.) Varjelkoon! Päinvastoin.

SANTERI (Istuutuu myöskin ja tarttuu Inkerin käteen.) No niin.
Tiesinhän sen, että sinä pidät minusta. Sinä olet niin hyvä ja sinulla
on niin hieno maku. (Äänettömyys.) Sanopas, Inkeri, minkälaisen ensi
vaikutelman sinä sait, kun tutustuit minuun?

INKERI. Minä ajattelin heti, että siinä se on oikea gentlemanni.

SANTERI. Älä helkkarissa. Niin sanovat kaikki, ja niin ajattelin
minäkin sinusta. (Kietoo kätensä Inkerin vyötärölle INKERIN hiukan
vastustellessa.) Sinä ihanin ruusu kaikkien, höm, gentlemanskojen
kukkatarhassa. Mikä onni, että sinut löysin. Ties lempo missä nyt
harhaileisinkaan, jollei muudan mies olisi neuvonut minua tänne.

INKERI (Säpsähtävinään.) Mies? Mikä mies?

SANTERI. Mikä lie ollut moukka. En minä tuntenut.

INKERI. Herranen aika! Tuntematon mies täällä metsässä! Kauheata!

SANTERI. Mitä, pelkäätkö? Älä turhia. Ei hän taita hiuskarvaakaan sinun
päästäsi.

INKERI. No mutta kukahan merkillinen se sittenkin on?

SANTERI. Etkö sinä sitten nähnytkään häntä? Sanoihan hän tavanneensa
sinut.

INKERI (Pelkäävinään.) Hyvä Jumala! Sellainenko nuori ja harteva mies?

SANTERI. Niin oli.

INKERI. Pitkä ja muutenkin muhkea?

SANTERI. No, taisi olla. Sehän on makuasia.

INKERI. Millaiset vaatteet hänellä oli?

SANTERI. En minä muista. Ja mitä tuo nyt sitten on?

INKERI. Oliko hänellä harmaa takki ja harmaat housut?

'SANTERI. Kyllä kai.

INKERI. Ja läyskälakki?

SANTERI. Joo.

INKERI. Ja tähän asti pieksujen varret?

SANTERI. Niin, niin, puoliväliin reittä. — Mutta mitä helkkaria?
Sinähän näytät vallan värisevän.

INKERI (Pelkäävinään.) Hirveätä! Se se on...

SANTERI. No mutta kuka se? Sano nyt hiidessä.

INKERI. Etkö sinä ole kuullut, tai lukenut sanomalehdistä...?

SANTERI. En. Onko hän joku salametsästäjä, vai?

INKERI. On hän sitäkin, mutta paljon muutakin. Hän on koko tämän
paikkakunnan kauhu.

SANTERI. Mitenkä niin?

INKERI. Ryöstää ja raastaa niin paljon kuin ehtii, ja sitten varsinkin
ahdistaa — turvattomia naisia.

SANTERI. Ohhoh, siis oikea raakalainen. No mutta, rakas Inkeri, eihän
sinun ole syytä pelätä. Ethän sinä ole turvaton.

INKERI. Niin... Kyllähän minä tiedän, että sinä, Santeri...

SANTERI (Tarttuu Inkerin käteen.) Inkeri! Niin totta kuin kunniallinen
nimeni on Aleksanteri Maljanen puolustan minä sinua viimeiseen
veripisaraani asti.

INKERI. Kiitos, Santeri! Sinä olet niin jalo ja kiltti.

SANTERI (Heittäytyy polvilleen.) Ja nyt, kallein ja ihanin Inkerini,
nyt kun me katsomme itse kuoleman mahtavaa majesteettia kasvoista
kasvoihin, kun minä rakkaudesta sinuun olen valmis vuodattamaan
hehkuvan sydänvereni tämän taivaallisen lempeni uhrialttarille, nyt
kysyn minä taaskin sinulta, tahdotko korvata tämän suurenmoisen uhrini
tulemalla omakseni elämässä ja kuolemassa?

INKERI (Nousee.) Kyllähän sinä puhut kauniisti, mutta (nauraa) en minä
oikein tiedä.

SANTERI (Nousee.) No mutta Inkeri! Luuletko ehkä, että minä rakastan
sinua talosi ja tavarasi, metsiesi ja peltojesi takia, niinkuin kenties
tuhannet toiset tekisivät? En, Inkeri. Sillä mitä hyötyä minulla olisi
maallisista, kun minä kerran olen valmis astumaan iankaikkisuuteenkin
sinun tähtesi?

INKERI. No taivaan kiitos. Nyt alan jo uskoa rakkautesi vilpittömyyteen.

SANTERI (Tavoittelee Inkeriä syliinsä.) Oi oma Inkerini!...

INKERI. Sst! Joku tulee.

SANTERI. Jos tulee, niin ruumiini yli. (Yrittää suudella Inkeriä.)

URHO (Astuu esiin piilostaan.) Kas, kas! Mitä katinkiimaa täällä on?

INKERI (Kätkeytyy Santerin taakse.) Herra siunaa, se on hän...

URHO. No no, pikku kissanpoikanen, pelkäätkö?

INKERI. Suojele minua, Santeri.

SANTERI (Levottomasti.) Älä pelkää... (Urholle.) Suokaa Anteeksi, hyvä
herra, mutta täytyisi lähteä...

URHO. Niinkö? No älkää siekailko. Tie on auki taivasta myöten.

SANTERI. No tule, Inkeri!

URHO. Ei. Laputtakaa yksin. Tyttö jää tänne.

INKERI (Kuiskaa.) Älä poistu luotani, Santeri!

SANTERI (Yhä levottomampana.) Mutta, hyvä herra, hän on minun
morsiameni.

URHO. Yhdentekevää. Saa olla minunkin yksin tein.

SANTERI. Ei, ei se käy...

URHO. Käy kuin käykin. Marssikaa matkaanne, tai syyttäkää itseänne.
(Tapailee Inkeriä.) No, tipu, tulepas esiin.

INKERI (Pysyttelee Santerin takana.) Ei saa...

SANTERI (Vapisevin äänin.) Ei saa...

URHO. Saakeli soikoon! Menkää, sanon! Ettekö jo näe, että tästä on
leikki kaukana.

INKERI. Santeri kulta, älä hylkää minua.

SANTERI. Enhän minä... mutta minkä minä mahdan.

INKERI. Muistathan valasi, että rakastat minua kuoloon asti.

URHO. No. Tuhlaatte aikaa turhanpäiten. Annatteko tytön vai?

INKERI. Ei, Herran nimessä. Annathan ennemmin henkesi.

SANTERI. Niin... niin... melkein...

URHO. Viimeisen kerran minä varoitan teitä. Älkää suututtako minua.
(Yrittää Inkeriin käsiksi.) Tule nyt, tyttö.

INKERI. Ei, ei, ei!

SANTERI. Ei... ei...

INKERI. Saatte minut vain sulhoni ruumiin yli.

SANTERI. Niin... yli ruu...

URHO (Ottaen pyssyn selästään.) No piru teidät sitten periköön.

SANTERI (Kauhistuen.) Inkeri... Se a... ampuu...

INKERI. Tee sinä samoin. Tempaise pyssysi, tee sankarityösi.

URHO (Kohottaa pyssynsä.) Uskotteko, vai?

SANTERI (Toivottomana.) Mutta, hyvä herra, olittehan te äskenkin niin
jalomielinen ja pelastitte minut eksymästä. Minä pyydän, minä rukoilen —

URHO (Tähtää.) Yksi —

SANTERI. Minä maksan teille, mitä ikinä vain vaaditte — Paljonko te
tahdotte? Sanokaa! Riittääkö sata markkaa? Tuhat? Kymmenen tuhatta?

URHO. Kaksi —

SANTERI (Polvistuu.) Armoa, armoa, taivaan nimessä! Minä annan teille
kaikki myötäjäiseni!

URHO. Kolme.

SANTERI (Syöksähtää Inkerin taakse ja työntää tämän Urhoa kohti.) Siin'
on, siin' on.. (Pakenee oikealle.)

INKERI. Santeri, petturi! (Itkevinään.) Näinkö sinä palkitset minun
rakkauteni?

URHO (Ottaa Inkeriä kädestä.) No, itkut pois! Ei tätä kauppaa katua
tarvitse. (Kuljettaa Inkerin vasemmalle perälle.)

SANTERI (Juoksee oikealta pyssy kädessä ja tähtää Urhon ja Inkerin
jälkeen, mutta antaa kohta pyssyn painua.) Ei. Jollei vielä
sattuisikaan, niin se panisi minut kanankaaliksi. (Heittää pyssyn
olalleen.) Haen ennemmin apua. (JOONAS, VIHTO, NIMISMIES ja JANNE
tulevat vasemmalta edestä.) No Jumalan kiitos, siinähän apu onkin.

JOONAS. Mitä? Santeri? Ja vapisee kuin haavan lehti!

SANTERI. Voi, setä... Onnettomuus...

JOONAS. Häh?

NIMISMIES. Mitä on tapahtunut?

JOONAS. Mika onnettomuus?

SANTERI. Kamala onnettomuus.

NIMISMIES. Oletteko ampunut itseenne?

SANTERI. Pahempaa, pahempaa.

JANNE. Tai ampunut toisen?

SANTERI. Ei, ei! Vieläkin kauheampaa...

JOONAS. No mitä hemmettiä? Suu puhtaaksi nyt!

SANTERI. Kerronhan minä. Kerron, kun ette vaan suutu. En minä mahtanut
sille mitään —

JOONAS. No niin, asiaan nyt!

SANTERI. Kyllä, kyllä, mutta älkää, setä kulta, vaan olko vihainen.

JOONAS. Jumaliste! Yksi liika sana vielä ja minä olen suunniltani. No?

SANTERI. Niin tuota, teidän tyttärenne —

JOONAS. Inkerikö? Mitä? Missä?

SANTERI. Mutta älkää nyt suutt —

JOONAS (Ravistaa Santeria rinnuksista.) Voi kirous ja kuolema...

NIMISMIES (Erottaa heidät.) So, so, isäntä, tyyntykää! — Ja nyt, nuori
mies, kertokaa suoraan, mitä on tapahtunut.

SANTERI (Itkunsekaisesti.) Inkeri on... on ryöstetty...

JOONAS. Ryöstetty?! Oletko sinä pökerryksissä?

NIMISMIES. Sst! Älkää hätäilkö. (Santerille.) Oletteko aivan varma
siitä?

SANTERI. Näinhän minä sen omin silmin.

JOONAS. Herra Jumala, näit, etkä tehnyt mitään?

SANTERI. Vai en! Tuijotin jo pyssyn suuhun.

NIMISMIES. No niin. Missä tämä tapahtui ja milloinka?

SANTERI. Juuri tässä paikassa, noin kymmenen minuuttia sitten.

JOONAS. Ja sitä sinä et ennen sanonut. Nyt olisi rosvot jo raudoissa.
Hyvä Jumala, mitä te kaikki siinä töllistelette? Ottakaa rosvot kiinni!
Pelastakaa lapseni, ainoa aarteeni... tuokaa se elävänä tai kuolleena!

NIMISMIES. Rauhoittukaa, hyvä isäntä, rauhoittukaa. Tässä täytyy
menetellä järkevästi eikä hosua ilmaa. Konstaapeli, menkää te maisterin
kanssa ja tarkastakaa tuo puoli. (Viittaa vasemmalle perälle.) Minä
isännän kanssa tutkin tämän puolen. (Viittaa oikealle perälle.) Ja
Vihto voi tarkastaa vaikka tämän viidakon tässä. (Viittaa oikealle
etualalle.)

VIHTO. Joo, kyllä minä.

NIMISMIES. Ja jos huomaatte jotakin epäiltävää, niin hihkaiskaa.

JOONAS. Hyvä on. Pidetään nyt kiirettä ja haetaan vaikka vuoren
sisästä. (Menevät.)

SIINA (Tulee hetken kuluttua MAIJUN kanssa vasemmalta edestä. Miinan
antama huivi päässään.) Täältä se ääni kuului, mutta eihän täällä
ketään ole. Eiköhän se mahda tullakaan?

MAIJU. Jos se vaan valehteli.

SIINA. No joko taas? _Narrasi_ sinun pitää sanoa eikä _valehteli_.

MAIJU. No narratkoon vaikka kymmenesti sitten —

SIINA. No niin. Sinun pitää oppia puhumaan fiinisti niinkuin muutkin
fröökinät. Ei sinua ennen kehtaa Helsinkiin viedä.

MAIJU. Mutta mikä fröökinä minä olen? Eihän minulla ole hattuakaan.

SIINA. Kyllä se sitten saadaan, kun aika tulee. Tuohestako minä sen
sinulle nyt värkkään!

MAIJU. Mutta en minä semmoisesta hatusta huoli kuin apteekkerskalla on.
Se on niin pikkuinenkin kuin meidän kastrtilli.

SIINA. Millainen sinulla pitäisi olla?

MAIJU. Semmoinen kuin ruustinnallakin. Tuommoinen noin, ja iso
kukonsiipi tuossa.

SIINA. Phyh! On niitä fiinimpiäkin hattuja maailmassa!

MAIJU. Olkoon vaan. Mutta semmoisen minä tahdon. Ja rapasoliin kanssa —

SIINA. Parasolli se on eikä mikään rapasolli.

MAIJU. Niin parasolli, niin —

SIINA. No, tuolta hän nyt tulee! — Muista nyt, Maiju, ettet sinä ole
herroille sturski. Sinun pitää kohdella niitä, niinkuin vertaisiasi
ainakin.

MAIJU. Kohtelenko minä niitä niinkuin Urhoakin?

SIINA. Paremmin, hyvänen aika. Ethän sinä enää ole minkään
mökkiläiskollon ja lantajaakon vaivainen. Rouva sinusta tulee että
kahisee. — (KALLE tulee oikealta perältä.) No hyvää päivää, herra
Maljanen.

KALLE. Aa! Terve, terve! (Suutelee Siinaa kädelle.)

SIINA. Viimeinkin te tulette. Me jo tässä ventattiin hyvän aikaa.

KALLE. Täällä näkyi olevan muitakin ihmisiä, niin minä en viitsinyt
suoraa päätä tulla. Minusta on parempi olla rauhassa.

SIINA. Niin, niin. Sitähän minä juuri tässä Maijun kanssa
funteerasinkin. — (KALLE viittailee salavihkaa Siinalle.) Kuulehan,
Maiju! Mene sinä nyt edeltäpäin kiehauttamaan kahvit. Me tullaan sitten
kohta perässä. (MAIJU katsoo epäilevästi Siinaa.) No mene nyt.

MAIJU (Itkeä vollottaa.) Niin! Kyllä minä tiedän. Lähetätte minut pois,
etten minä saisi nähdä teidän riiasteluanne.

SIINA. Soh! Pidätkö suusi kiinni siinä. (MAIJU menee vasemmalle eteen.
KALLE nauraa.) Se on vielä niin tuhma kakara, että ihan hävettää.

KALLE. Ei maar. Ei se niin typerä ole kuin miltä se näyttää.

SIINA. Taitaisi se kyllä sivistyä, kun joutuisi oikein ihmisten seuraan.

KALLE. Tietysti. Seurahan se vasta vaikuttaakin. (Istuu kivelle
oikealle.) »Sano minulle kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon
sinulle kuka sinä olet.»

SIINA (Makeasti.) Voi, voi, mitä te nyt! En minä ole seurustellut
yhtään kenenkään kanssa sitten kuin ukko kuoli.

KALLE. En minä sitä tarkoittanut. Se on vain semmoinen sananlasku,
näetkö. Mutta mitä varten sinä seisot? Tule nyt tähän istumaan.

SIINA. Ei se taida oikein passata...

KALLE (Vetää Siinan viereensä istumaan.) Passaa kyllä. Mitä me tässä
kainostellaan! Eihän me ensikertalaisia näissä hommissa olla.

SIINA. No eipä sillä. Herra on tainnut olla jo useastikin. (Siirtää
keimaillen huivinsa hartioilleen.)

KALLE. En. Eukkoni haudalla vannoin, että hän oli ensimmäinen ja
viimeinen. Mutta enhän minä silloin voinut aavistaa että minä vielä
löytäisin sellaisen aarteen kuin sinä. (Kietoo käsivartensa Siinan
ympäri.) Sinä olet oikea kultakaivos minulle. — Sano nyt, pidätkö sinä
minusta.

SIINA. Hm! Kysyykin tuota vielä!

KALLE. No mitäpä muuta! Vietetäänkö jo tänään kihlajaiset?

SIINA. Vietetään vaan minun puolestani.

KALLE. Hyvä on. Ja nyt siis sinetti sen asian päälle, niinkuin
runkataan. (Suutelevat. SIINA kääntyy poispäin ja pyyhkii suutaan.
KALLE sylkäisee omalle taholleen.)

SIINA. Uskaltaisinko minä nyt esittää erään asian?

KALLE. No? Antaa kuulua vaan.

SIINA. Että me olisimme lähempiä tuttavia.

KALLE (Nousee.) No hitto vieköön! Eikö sitä sitten olla vielä' Kalle
minä olen. (Kättelevät.)

SIINA. Ja minä Siina. (Nauraa.) Kyllä kai tämäkin asia olisi sinetillä
vahvistettava.

KALLE. Niin, ettäkö tämäkin vielä? No kyllähän sitä tätä lakkaa
riittää. (Suutelevat.)

VIHTON ÄÄNI (Oikealta.) Hoi!

SIINA (Hypähtää seisomaan.) Siunatkoon! Mitä nyt?

MUIDEN ÄÄNIÄ (Kaukaa eri tahoilta.) Hoi, hoi! Haloo!

VIHTON ÄÄNI. Hei, tännepäin!

SIINA (Pyörähtelee neuvottomana.) Herrajesta! Näkevät vielä vanhan
ihmisen, niin on kohta kunniastaan kuitti.

VIHTON ÄÄNI. Joutukaa!

SIINA. Kalle kulta, juostaan meille.

KALLE. Taikka hypätään tuonne pajukkoon. (Juoksevat vasemmalle eteen,
SIINA pudottaa huivinsa.)

JOONAKSEN ÄÄNI. Ottakaa kiinni!

VIHTO (Rientää tyynellä touhulla oikealta, katsahtaa ympärilleen ja
löytää Siinan pudottaman huivin.) Höh! Miinako se olikin! (Pistää
huivin poveensa. Toiset tulevat kiireesti omilta suunniltaan.)

JOONAS. No mitä? Näitkö?

VIHTO. Höh, tottakai.

JOONAS. Mitä? Ketä?

VIHTO. No ettekö te sitten nähneet?

JOONAS. Emme kerrassaan mitään. Mutta mitä sinä näit?

VIHTO. Tästä vilahti vain, tuota, sumunaan...

JOONAS. Mikä vilahti?

NIMISMIES. Puhukaa nyt aivan tyynesti.

VIHTO. Tyynesti, joo. Ettäkö mikä siinä vilahti, tuota? No tietysti
mies- ja naisihminen.

JOONAS. No Jumalan kiitos! Minnepäin ne katosivat?

VIHTO. Höh, tuohon suuntaan ne pyyhkäisivät.

JOONAS. Hyvä. Perään miehet! (Juoksee vasemmalle.)

JANNE. Nyt niiden täytyy löytyä. (Seuraa Joonasta.)

SANTERI. Ampukaa se konna! (Sieppaa pyssyn selästään ja pudottaa
samassa silmälasinsa, joita ryhtyy etsimään.) Turkanen, silmälasit
putosi...

VIHTO (Vetää huivin povestaan.) Herra nimismies! Tässä olisi nyt
koirallenne haistamista. (Antaa huivin nimismiehelle.)

NIMISMIES. Mitä? Oliko ne niitä?

VIHTO. Sanokaa muuta. Ja, tuota, vielä kehtaavatkin! Niin että, tuota,
ero tästä pitää tulla ja tänäpäivänä.

NIMISMIES. Koetetaan, koetetaan. (Menevät toisten jälkeen. SANTERI
etsii yhä silmälasejaan ollen kontallaan kuusen oikealla puolella.)

KALLE (Hiipii lakki kädessä vasemmalta perältä, itsekseen.) Se oli
saakelin fiksu konsti. Suin päin pajukkoon vaan ja toiset ohi niinkuin
vihuri.

SANTERI (Konttoa peremmälle, itsekseen.) Ei pahuksia löydy. (Räpyttää
silmiään ja koettaa katsoa.) Erotan tuskin omaa nenääni. (Hakee.)

KALLE (Istuu kuusen juurelle.) Huh-huh, olipa melkein henki mennä. Se
Siina-vietäväkin on aika Kolehmainen. (Ottaa eväslaukustaan pullon ja
ryyppää.) Hik... (SANTERI säpsähtää ja koettaa katsoa kuusen oksien
läpi. Kalle juo taas.) Hik...

SANTERI (Kyyristyy ja tarttuu pyssyynsä, itsekseen.) Siinä se roisto
on taaskin. Nyt ei se paholainen ainakaan pääse livahtamaan. (Hiipii
lähemmäksi kuusta.) Ja ellei osuisi, niin tulevathan toiset avukseni.

KALLE. (Juo.) Hik...

SANTERI (Itsekseen.) Kunpa näkisin vähän paremmin. (Koettaa tirkistää
kuusen läpi.) Ahaa, tuolla on. (Tähtää.)

KALLE (Juo.) Hik. (SANTERI laukaisee, Kalle kaatuu ja valittaa käheällä
äänellä.)

SANTERI (Kiiruhtaa Kallen luo.) Mitä? Isä?! Isäkö?

KALLE. Oih! Auttakaa!

SANTERI (Laskeutuu polvilleen.) Voi minua onnetonta!

KALLE. Voi kurjaa poikaa... Tapoit isäsi...

SANTERI. Isä kulta, älkää kuolko...

KALLE (Kiemurrellen tuskissaan.) Oih... kuolen... kuolen...

SANTERI. Hyvä Jumala, mitä minä tein.

KALLE. Kirottu poika... Surmasit oman isäsi...

SANTERI. Sa kulta, mihinkä se sattui? (Koettaa tutkia.)

KALLE (Tarttuu Santerin käteen.) Hyvästi vaan, Santeri... Hyvästi...

SANTERI (Surkeasti.) No mutta rakas isä. Vartokaa nyt vähän —

KALLE. Hyvästi... Kenties me vielä tavataan... tähtien tuolla puolen.

SANTERI (Itkee.) Voi minua kurjaa. En minä taida kelvata sinne enää.

KALLE (Rauhoittaa.) Minä annan sinulle anteeksi kaikki pahat tekosi.

SANTERI (Itkee.) Kiitos, isä. Samoin minä teille.

KALLE. No niin. Erotaan ystävinä. Nyt minä olen jo aivan rauhallinen.
Nyt saa kuolema tulla. Näkemiin, Santeri! Näkemiin! (Huiskuttaa
kädellään.)

SANTERI (Huiskuttaa vastaan.) Näkemiin! Voikaa hyvin, isä. Sanokaa
terveisiä äidille.

KALLE (Hätkähtää.) Ai saamari. Sekin on siellä... Santeri, Santeri, nyt
minä olen taaskin levoton...

SANTERI. No mutta minkätähden?

KALLE. Kun minä tulen näin myöhään kotia. Äitisi on odottanut jo
kymmenen vuotta. Rukoile, Santeri, minun puolestani, tai laula joku
virsi.

SANTERI. En minä osaa muuta kuin »Integer vitaen».

KALLE. Laula mitä vaan, kunhan saat minut rohkeammalle tuulelle.

SANTERI (Laulaa itkunsekaisella äänellä.) Integer vitae scelerisqve
purus non eget —

KALLE. Älä laula sitä. En minä ymmärrä siitä hölynpölyä. Sitäpaitsi se
on liian surullinen.

SANTERI. En minä nyt muista muuta.

KALLE. Ei ole väliäkään. Kuulehan, Santeri, anna minulle yksi ryyppy,
lähtöryyppy. Se on auttanut aina ennenkin. (SANTERI antaa. Kalle
ryyppää.) Noin... Vielä yksi kulaus. (Juo.)

SANTERI. Älkää juoko liikaa, ettette olisi kohmelossa ylösnousemuksessa.

KALLE. No niin... Nyt on taas hyvä olla. Nyt minä uskallan mennä vaikka
hirteen vielä. (Laulaa.)

    On mua lyöty puukolla,
    On rautapuntarilla —

SANTERI. Älkää hiidessä, isä. Tehän syöksytte päistikkaa kadotukseen.

KALLE. Hih! Antaa mennä vaan! (Kohoaa istumaan.) Tiedätkö mitä, Santeri?

SANTERI. No?

KALLE. En minä menekään taivaaseen. Antaa sen akan siellä odottaa.

SANTERI (Ilostuen.) Ettekö te siis kuolekaan?

KALLE. Kyllä; mutta minä menen mieluummin sinne toiseen paikkaan.
(Laskeutuu taas pitkäkseen.) Nyt minä olen taas ihan tyyni. En tunne
pienintäkään tuskaa. Nyt minä voin kuolla.

SANTERI. Mutta mihin hiivattiin se kuula osui sitten?

KALLE (Heikolla äänellä.) Rintaan... sydämeen...

SANTERI (Tarkastaa Kallen rintaa.) Ei rinnassa ole naarmuakaan.

KALLE. Vatsaan sitten. Tuntuu verta vaatteissa.

SANTERI. Ei se ole kuin viinaa. Vatsa on ihan ehyt.

KALLE. Entä kuinka on pään laita?

SANTERI. Ei siinäkään ole mitään. (Nostaa lakkiaan.) Morjens, isä? Se
olikin pummi!

KALLE (Kohottaa päätään.) Mitä?

SANTERI. Ei se, Jumalan kiitos, sattunutkaan.

KALLE. (Nousee istumaan vihaisena.) No lempoako siinä sitten räiskytät!
Enkö minä ole sinulle jankuttanut, että ruutia pitää säästellä? Häh?
(Nousee pystyyn koetellen kupeitaan.) Ja kuitenkin suitsuttelet sitä
ihmisten kukkoihin ja taivaan tuuliin. Mitä? Ole vaiti. Ja sitten on
vielä olevinaan hirvenampuja. Luuletko sinä pääseväsi sylen päähän
hirvestä niinkuin minusta pääsit? Häh? (Oikealta kuuluu koirien
haukuntaa.) Mitä se on?

SANTERI. Netta ja joku toinen; taitaa olla nimismiehen koira. (Nousee.)

KALLE. Onkohan niillä hirvi?

SANTERI. En tiedä. Voi olla.

KALLE. Ja onkin. Kuule, kuule sitä meteliä. Kyllä se on varmasti hirvi.

SANTERI. Siltä se tuntuu. Missähän Isomaa ja nimismies ovat?

KALLE. Mitä sinä niistä! Nyt on sinulla tilaisuus kuitata kaikki
kolttosesi. Älä päästä sitä käsistäsi.

SANTERI. Mutta jos minä taas ammun sivu. Koettakaa te, isä, nyt.

KALLE. Eihän minulla ole pyssyäkään.

SANTERI. Kyllä minä lainaan.

KALLE. Ei, ei, ammu sinä vaan.

SANTERI. En minä näe. Minä olen hukannut silmälasini,

KALLE. Mitä? Tuossahan nuo riippuvat rintapielessäsi.

SANTERI. Siinäkö ne ryökäleet ovatkin.

KALLE. No joudu pian nyt. Muista, että sinulla on tarjolla rahat, kodit
ja konnut. Eikä joka mies saa edes sellaista akkaakaan. No mene, mene!

SANTERI. Mutta ei minulla ole enää luotia.

KALLE. Iske vaikka perällä ja pistä sitten puukko kurkkuun. Kas niin.
(Työntää Santeria menemään oikealle.) Minä odotan täällä sen aikaa.
Juokse, veikkonen, pian. (Palaa kivelle istumaan.) Poikapahan pöksyt
taitavat hieman tutista. Ja onko kummakaan! En minä vain lähtisi
mokomaa sarvifaijaa vastaan, en hitto vieköön lähtisikään. (Ottaa
laukustaan pullon ja ryyppää.)

SANTERI (Tulee hätäisesti oikealta edestä.) Isä. Täällä on hirvi.

KALLE Enkö minä sitä sanonut? Joko sinä tapoit sen?

SANTERI. Se on jo tapettu ja nyljettykin.

KALLE. Kuka sen on tappanut?

SANTERI. Kyllä minä tiedän. Ettekö muista äskeistä puhetta
sala-ampujista?

KALLE. Ahaa! Muistan, muistan.

SANTERI. Ja äsken minä vielä Inkerin kanssa tapasin täällä metsässä
yhden niistä. Nimismies ajaa häntä juuri takaa. Hän se tietysti on
hirvenkin kaatanut.

KALLE. No ihan varmasti. Kuka sitten!

SANTERI. Ja nyt kun se lurjus joutuu kruunun ruokiin, niin ei se enää
näitä lihoja tarvitsekaan. Ne joutavat siis meidän konttiin.

KALLE (Nousee nauraen.) Hyvä, hyvä. Nyt me voidaankin sanoa, että se
sinun kutisi, joka äsken oli koota minut isieni tykö, kellistikin tämän
hirven. Ja silloin sinä olet Isomaan vävy niinkuin valettu. Onneksi
olkoon vaan!

SANTERI. Kiitos, kiitos! Mutta mennäänpäs nyt täyttämään laukut.

KALLE. Mennään. Ja sitten jumalattomat kestit ja kaksoiskihlajaiset
siunatuksi lopuksi! (Menevät oikealle eteen.)

URHO (Tulee INKERIN kanssa vasemmalta perältä.) Täältä se pamaus ja
meteli kuului, mutta ei täällä näy ketään.

INKERI. Olisikohan Santeri ampunut hirveä luodittomalla pyssyllään?

URHO (Nauraa.) Kyllä tämä on aika kometiia. Mutta kuule, millä tavalla
me tästä loppujen lopuksi selviydytään?

INKERI. Hui hai! Jätä minulle se vaiva. Sanotaan esimerkiksi, että
sinä pelastit minut rosvon kynsistä. Silloin isäkin heltyy niin, että
yhdistää meidät siinä paikassa.

URHO. Niin, mutta kyllä se maisteri pakana tuntee minut liiankin hyvin.

INKERI. Tuntekoon vaan! Mutta luuletko, että hän tunnustaa tuntevansa.
Ja sitäpaitsi, mitäpä meidän tarvitsee valehdellakaan. Kerrotaan
niinkuin asia on ja sillä hyvä.

URHO. No niin. Ja pelastinhan minä sinut ainakin sen suurisuisen
lurjuksen käsistä.

INKERI (Nauraa.) Niin todellakin. Mahtavatkohan kaikki miehet olla yhtä
raukkamaisia kuin Santerikin?

URHO. Kaikkiko?

INKERI. Niin, minä tarkoitan kaikki muut paitsi tietysti sinä. (Tarttuu
Urhon käteen.)

URHO. Luuletko sinä niin? No, en tiedä, ehkä.

NIMISMIEHEN ÄÄNI (Oikealta.) Kädet ylös!

INKERI. Oih! (Painautuu pelästyneenä Urhon syliin.)

URHO. Mitä nyt?

NIMISMIEHEN ÄÄNI. Kädet ylös taikka minä ammun.

URHO (Nostaa kätensä ylös.) Älkää hyvät ihmiset ampuko. Mehän täällä
ollaan.

NIMISMIES (Tulee vasemmalta edestä pyssy kädessä JANNEN seuraamana.)
Konstaapeli, pankaa mies rautoihin.

JANNE. Mutta mitä hemmettiä? Tämähän on Junnilan Urho!

NIMISMIES. Olkoon ken tahansa. Rosvo kuin rosvo.

INKERI (Purskahtaa nauramaan.) Nyt minä ymmärrän! Herra nimismies,
kaikki oli puhdasta pilaa. Urho oli olevinaan rosvo peloittaakseen
Santeria.

NIMISMIES. Voi te sakramenskatut komeljanttarit. Ja kun me olemme
henkihieverissä ravanneet teidän perässänne. (Istuutuu kivelle.) Ohhoh.

JANNE. Minä menen sanomaan Isomaalle, että —

INKERI. Ei, älkää menkö! Kyllä me itsekin selvitämme tämän asian.

NIMISMIES. Tässä näyttää olevan jotakin muutakin pelissä...

INKERI (Nauraa.) Mitä muuta?

NIMISMIES. Niin, niin, kyllä minä näen. No, Jumala siunatkoon kahta
rakastavaista.

INKERI. Kiitos! Kas kun ei herra nimismieskin jo mene naimisiin.

NIMISMIES. Minäkö? Johan nyt! Kyllähän rakkaus on hauska ilveily, mutta
sitä on lystimpi katsella kuin näytellä. Ja naimiskauppa vielä! —
Jumala varjelkoon minua ammattinäyttelijän urasta!

INKERI. Näyttelijänkö? Mutta jos rakkaus onkin todellista...

NIMISMIES. Silloin se onkin murhenäytelmä. Sillä se päättyy melkein
aina ohraisesti.

MALJASET (Laulavat oikealla.)

    Hurraa nyt komppania kotiamme kohti
    Suomemme suloisille rannoille.
       Oi kallis kotimaa,
    Suomi, sulo Pohjola,
    ei löydy maata sen armaampaa :,:

(Laulu etääntyy vähitellen.)

NIMISMIES. Mikä Maljasten marssi tuo on?

JANNE. En tiedä, mitä ne äkseeraa. Näkyy olevan aikamoiset
kantamuksetkin selässä.

URHO. Minäpä käyn katsomassa, mitä ne ovat oikein huhtoneet tuolla
lepikossa.

INKERI. Minä tulen myöskin. (Menevät oikealle eteen.)

NIMISMIES (Hetken kuluttua.) Riuska, osaatteko te hyvin haukkua?

JANNE. En oikein, herra nimismies. Minä annan mieluummin suoraan köniin.

NIMISMIES. Ei, minä tarkoitan kirjaimellisesti: haukkua oikein
koiramaisesti.

JANNE. Niin no, sitä minä olen taas osannut tenavasta saakka. Mitenkä
niin?

NIMISMIES. No kun minä olen niin vaivannut päätäni sillä Vihton
aviojutulla, enkä vaan ole tahtonut keksiä keinoa sen selvittämiseksi.
Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että poliisikoiraa tässä sittenkin
tarvitaan.

JANNE. Vai niin. Ja minunko pitäisi ruveta siihen rolliin?

NIMISMIES. Eihän meillä parempaakaan ole. Ja kun niille jo kerran on
uskoteltu, että meillä on poliisikoira, niin ei tässä enää peräytyminen
auta.

JANNE (Nauraa.) Eipä tietenkään. Mitä minun sitten pitää tehdä?

NIMISMIES (Ottaa taskustaan Siinan pudottaman huivin.) Minä sanon
kohta. Kas tässä on tällainen huivi, joka äsken löydettiin täältä
metsästä. (Antaa sen Jannelle.)

JANNE. Niin. Pitäisikö minun nyt nuuskimalla löytää tämän omistaja?

NIMISMIES. Omistaja on jo kyllä tiedossa. Nimittäin Vihton eukko. Kun
saisimme hänet nyt vaan tunnustamaan, nöyrtymään ja pyytämään ukoltaan
anteeksi.

JANNE. Siitä ei taida tulla kalua.

NIMISMIES. Se riippuu kokonaan poliisikoirasta. Minä manaan akalle
siitä ensin paholaisen seinälle. 'No, ja kun minä sitten annan jonkun
sovitun merkin, esimerkiksi rykäisen tällä tavalla, niin te ryhdytte
oven takana haukkua nalkuttamaan niin kovasti kuin ikinä jaksatte.

JANNE. Hyvä, kyllä minä äläkän nostan...

NIMISMIES. Ja ellei se vaikuta, niin on akka joko viaton tai on sen
omatunto krokodiilin nahasta. (Nousee. URHO ja INKERI tulevat kovasti
nauraen oikealta edestä.) No mitä siellä oli?

URHO. Aina tulee toistaan toprempaa. Herrat ovat päässeet riistan
kimppuun.

JANNE. Mitä? Saiko ne hirven?

URHO. Vai hirven. Lehmänraadon ne ovat kontteihinsa korjanneet.

NIMISMIES. Mitä? Raadonko?

JANNE. Niin. Meiltä kuoli eilen lehmä. Isä toi sen tänne ja nylki. Ja
nyt ovat Maljaset vohkineet siitä parhaat palat pois. (Nauraa.)

NIMISMIES. Lähdetäänpä sitten, jotta keritään kesteihin.

JANNE (Nauraen.) Niin. Ennenkuin paisti jäähtyy. (Menevät nauraen
oikealle.)

INKERI. Etkö sinä tulekaan, Urho?

URHO. Hirvihän on vielä saamatta, koe suorittamatta.

INKERI (Nauraa.) Ole hupsimatta. Leikkiähän se oli.

URHO. Vai leikkiä! Minä lupasin vakavasti ja minä täytän lupaukseni. En
minä tahdo sinua ilmaiseksi saada.

INKERI. Mutta älä viivy kauan.

URHO. En.

INKERI. No näkemiin sitten.

URHO (Tarttuu Inkerin käteen.) Ei sillä lailla.

INKERI. Mitenkä? Mitä sinä vielä tahdot?

URHO. Pienen suukon.

INKERI. Hm... (Suutelevat.)

URHO. Kiitos. Nyt haen hirven vaikka sinisen kiven sisästä. (Menee
vasemmalle. INKERI oikealle.)

ESIRIPPU.




KOLMAS NÄYTÖS.


Junnilan tupa. Päivä. MIINA on päivällishommissa.

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Päivää taas. Joko sinä nyt päivällistä
värkkäät?

MIINA. Johan tässä on aikakin kohta käsissä.

SIINA. Voi voi, kun en minä huomannut ennen tulla.

MIINA. No kyllähän sitä nyt vielä ehditään.

SIINA. Mitä herkkuja sinulla onkaan tekeillä?

MIINA. Ei minulla erikoisia. Tapoin vain yhden kanan ja laitoin siitä
ja kukosta lihapullia.

SIINA. Älä. Vai kananlihapullia. En minä ole semmoisista kuullutkaan.

MIINA. En minäkään. Mutta mitä niille nyt muutakaan keksi. Eikä niitä
voi silakalla ja piimälläkään semmoisia vieraita pitää.

SIINA. Ei, hyvänen aika, jotka on ikänsä herkkujen varassa eläneet!
(Istuutuu jäykkänä pöydän ääreen, MAIJU samoin perälle.)

MIINA. Kuulehan, Siina hyvä, viitsitkö — Tai en minä tiedä, voiko sinua
enää vaivatakaan, kun sinä olet niin upporikkaaksi tullut.

SIINA. No voinhan minä nyt sentään jotakin tehdä, vaikka se jo alkaakin
vanhuus tulla. Mitä minä tekisin?

MIINA. Niin, minä ajattelin, että voisitko sinä vaikka vähän kuoria
noita perunoita? Minulla kun on tässä muuta.

SIINA. Jaa perunoitako? Miksi ei. Tai kuori sinä, Maiju. Minun on niin
selkäni tullut kovasti kankeaksi. Taitaa olla reumatismia.

NIINA. Ai ai. En minä sitten pyydäkään.

SIINA. Ei se mitään. Kyllä Maiju kuorii.

MAIJU. Mutta siitä tulee kädet niin pahaksi..

MIINA. Mitä?

SIINA. Ole hassuttelematta. Kyllä sinä vielä voit kuoria. Siten kun
tullaan Helsinkiin, niin palkataan piika kuorimaan. (MAIJU ryhtyy
kuorimaan.)

MIINA. Vai niin, aiotteko te muuttaa Helsinkiin?

SIINA. Semmoinenhan se olisi tarkoitus. Tämä maaelämä on niin
yksitoikkoista, että hirvittää. Ja sitten pitäisi Maijunkin vähän
fiinistyä.

MIINA. Maijunko fiinistyä! Se nyt on minun mielestäni vallan turhaa.
Kyllä se Urholle tuommoisenakin kelpaa.

MAIJU. Viis minä Urhosta. Minusta tuleekin rouva.

SIINA. So so, Maiju!

MIINA. Varjelkoon! Vai oikein rouva! No niin. Kukapa sen kissanhännän
nostaisi...

SIINA. Eihän sitä nyt vielä tiedä. Mutta Maijuhan onkin vielä liian
nuori naimisiin ja liian kokematon.

MIINA (Katkerasti.) Niin, niin. Ja onhan teillä nyt rahaa kokeilla.

SIINA. Niin. Eikö se ole Jumalan siunaus! Kyllä se Jussi-veikka oli
nuuka mies. Ajattele! Joka ikisen pennin, minkä se oli tienannut, se
oli heti paikalla pannut talteen. (Nyyhkien.) Ja nyt ei se itse saa
yhtään nauttia rikkaudestaan.

MIINA. Onpa ne ristinsä rikkaillakin, Laatsaruksillakin ilonsa. (Ulkoa
kuuluu MALJASTEN lähestyvää laulunhoilotusta.)

SIINA (Hypähtää ikkunan luo.) No nyt ne herrat jo tulevat. Voi voi, kun
ne astuu topakasti, niinkuin sotamiehet. Sen tuntee jo käymisestäänkin
sivistyneen ihmisen. Tulehan katsomaan, Miina.

MIINA. Ei minulla ole aikaa silmiäni palvella. — On tässä muutenkin
eteensä katsomista. (KALLE ja SANTERI tulevat laulaen Työväen marssia.)

KALLE. Ei tämä marssi oikein sovi meille. Mutta eikö ole olemassa
mitään porvarien marssia?

SANTERI. Ei taida olla erityistä.

KALLE. No hitto vieköön! Eikö porvarien kannata pitää omaa marssia, kun
kerran proletaristeillakin on omansa?

SANTERI. Porvarit eivät tarvitse mitään marssia. Ne ajavat hevosella ja
autolla ja lentokoneella.

KALLE. Niin. Ja laulavat jotta: »Lennä, lennä, airoplaani, lennä muille
maille?»... Mitenkäs se sitten onkaan? — Ai, hyvää päivää, emäntä!

MIINA. Jumal' antakoon!

SANTERI. Eivätkö toiset ole vielä tulleet?

MIINA. Eihän noita ole näkynyt.

SANTERI. Vai ei. (Kallelle.) Kyllä minua vähän peloittaa se Inkerin
kohtalo.

KALLE. Ole huoletta! Olisihan nyt ihme, elleivät kruununmiehet häntä
löytäisi. — (Ottaa laukun selästään, Miinalle.) Tässä sitä nyt olisi
emännälle hirvenpaistia.

SANTERI. Ja tässä myöskin.

MIINA (Välinpitämättömästi.) Vai niin.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Laittakaa nyt, emäntä, siltä oikein hyvä,
ruhtinaallinen päivällinen.

MIINA (Väistää kärsimättömästi.) Kyllä minä laitan, mitä häntä laitan.

SIINA (On maltitonna seisonut ikkunan ääressä, astuu esille.) Ja kyllä
minä autan, jos tarvitaan —

KALLE. No kas. Onhan se pikku Siinakin täällä. (Taputtaa Siinaa.) Minä
ole niin onnellinen, että minä tahtoisin syleillä koko maailmaa.

SIINA. Voi jestantee, kuinka sinä olet hyvä.

KALLE (Syleilee Siinaa.) Niin, sinä se oletkin minun maailmani, jonka
minä onnellistutan rakkaudellani. Jumaliste, Siina! Tämä on minun
elämäni merkillisin merkkipäivä. Eikä minulla ole niitä vielä ollutkaan
muuta kuin kaksi: rakkaan Karoliinani kihlajais- ja hautajaispäivä.
(SIINA nyyhkii.) Mitä sinä itket, Siina?

SIINA. Sitä, että kun minä nyt vaan kunnolla pystyisin täyttämään sinun
vaimovainajasi paikan.

KALLE. Älä Herran nimessä koetakaan, Siina, ellet sinäkin tahdo
ilahduttaa minua vain kahdella merkkipäivällä.

SANTERI. Mutta eiköhän haeta virvokkeita pöytään? Kieli on jo kankea
kuin lapio.

KALLE. Haetaan vain. (Miinalle.) Vieläkö ne ovat aitassa, emäntä?

MIINA. Kuka ne sieltä olisi kehveltänyt, jollette itse.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Kiitos, kiitos!

MIINA. Menkää hornan kitaan siitä lääppimästä.

KALLE. No no no no! (Santerille.) Aivan kuin mamma-vainajasikin.
(Menevät.)

MIINA. Vai olet sinäkin taas naimahommissa.

SIINA. No, pyhä isä, enhän minäkään ole mikään hakotukki.

MIINA. Et niin. Mutta pistäpäs kaksikymmentätuhatta hakotukkiin, niin
naidaan sekin.

SIINA. Ehkä. Mutta ei herra Maljanen vaan rahan takia nai. On se niin
noopeli mies.

MIINA. Hm. Vannomatta paras. — Mutta asiasta toiseen. Pidätkö sinä
hirvenlihasta? (Ottaa laukut.)

SIINA. Niin hirvenlihastako?... Enpä oikein tiedä.

MIINA. Kannattaakohan sitä nyt paistaa, kun minulla on nämä
lihapullatkin jo melkein valmiina?

SIINA. Suotta se on. Ovathan toki kananlihapullat paljon hienompia ja
harvinaisempia.

MIINA. Siksi toiseksi en minä tiedä mikä siinä on, mutta en minä voi
sietää hirvenlihaa.

SIINA. Niin ja mistäpä ne tietävät, että ne pullat kananlihasta ovat.
Liha kuin liha.

MIINA. No niin. Minä vienkin nämä sitten tuonne perunakuoppaan.

MAIJU (On saanut perunat kuorituiksi.) Tässä on nyt perunat.

MIINA. Hyvä. Voi jos tuo Maiju hyppäisi vielä vettä hakemassa, kun
minun pitäisi maitokin kuoria.

MAIJU. No jos minä nyt vielä tämän kerran menisin.

SIINA. Ja voisinhan minä ehkä kuoria sen maidon. Missä se on?

MIINA. Täällä maitokamarissa. (Menevät.)

KALLE (Tulee kantaen SANTERIN kanssa koppaa.) No nyt sitä juhlitaan,
poika, ja kyllä kannattaakin. Isomaan talo on meidän!

SANTERI. Meidän on.

KALLE. Ja tyttö on meidän. (Asettaa juomavehkeitä pöydälle.)

SANTERI. Tai tarkemmin sanoen minun.

KALLE. Niin niin. Tietysti. Kyllä minä tulen omallanikin toimeen.

SANTERI. Mutta olen minä sittenkin vähän rauhaton sen Inkerin takia.

KALLE. Joutavia! Johan minä sanoin, että se löytyy.

SANTERI. Niin mutta jollei se sitten enää olekaan, tuota —

KALLE. Mitä?

SANTERI. Viaton.

KALLE. Älä vätystä. Oletko sinä itse sitten? Katso sinä karaktääriä
vaan, se on pääasia. (Kilistävät ja juovat.)

SANTERI. No kyllä se Inkeri taas sen karaktäärinsä puolesta menee.

KALLE. Ettet saisi tuommoista tärpästikkeliä kuin on tämä Vihton akka.
Taikka niinkuin äiti-vainajasi, joka aina säliisi kuin käypä tynnyri.

SANTERI. En minä luule, että Inkerillä on semmoista kuraasia. Ja siitä
minä olen pantti, etten ainakaan minä käy riitaa rakentamaan.

KALLE. No niin. Se on oikein se. Silloin ei muijalla ole
muistuttamista, jos sinä riidan taas lopetat. Kippis! (Juovat nauraen.)
Sillä tavalla sinä pänttäät eukkosi päähän lakia ja moraalia.

SANTERI. Ja ilman kirjaa ja koraalia. (Nauravat.)

KALLE. Olet sinä aika neropatti. Lasketat vaikka runomitalla.

SANTERI. No vaikka kerupimmien kielellä. Mutta kunnia sille Kelle
kunnia tulee, nerouteni siemen on sentään teidän kylvämänne.

KALLE. Niin, mutta sinapinsiemenestä on nyt kasvanut suuri puu. Saakeli
soikoon! En minä suotta pannut nimeksesi Aleksanteria.

SANTERI. Ei. Siinä teitte kerrassaan fiksusti. Kenen kantaa nimeä, sen
sitä on melkein housuissakin. Mutta käyttikö Aleksanteri Suuri housuja
vai hametta?

KALLE. Ehkä hän käytti housuhametta.

SANTERI. Jaa! Niin kai. Olihan hänellä persialaisia rouvia, joilta sai
lainata. — Terve! (Nauravat, kilistävät ja juovat.)

KALLE. Olet sinä aika vaarnaakeli. Minäkin voin hyvin sanoa sinusta
niinkuin Kalle Suurikin sanoi kerran pojastaan Santeri Suuresta —

SANTERI. Oho! Aleksanteri Suuren isän nimihän oli Filippos.

KALLE. Olkoon vaan. Mutta meidän Santerin isän nimi on Kalle. Ja kyllä
Kallekin voi sanoa pojastaan niin kuin Filipposkin, jotta »Ille pasiat».

SANTERI. »Ille faciet» se äännetään.

KALLE. Äännetään niinkuin väännetään. Minä äännän, niinkuin se
kirjoitetaan.

SANTERI. Mutta kuulkaahan. Ei suinkaan Filippos osannut latinaa.

KALLE. Mutta minä osaan. Filippos oli tyhmä mies, mutta minä osaan
vaikka kalmukkien kieltä. (Nousee seisomaan.) Hih! Minä puhun kaikilla
helluntaiepistolan kielillä.

SANTERI (Nousee myöskin.) So so so. Nyt sinäkin olet täynnä makeata
viinaa. — Anteeksi! Piti sanoa: te olette.

KALLE. Noo, ei se ole niin nuukaa. Ollaanhan me jo vanhoja tuttuja.

SANTERI. No niinhän se on. Lapsuudentuttuja.

KALLE. Sinäpä sen sanoit. Heitetään siis tittelit hiiteen.

SANTERI. Heitetään vaan ja ollaan tästedes besta bruureja. (Juovat
veljenmaljan ja kättelevät.) Minun nimeni on Santeri... Suuri.

KALLE. Ja minun Kalle Suuri. (SIINA ja MAIJU tulevat.) Ahaa!
Tervetuloa, rakkaat ystävät. Käykää tänne peremmälle. Ehkä minä saan
esittää teidätkin. Santeri, tuleva poikasi, ja tämä on tuleva äitisi
Siina — niin, mikä se sukunimi onkaan?

SIINA. Suonpäähän se on.

KALLE. Vai niin, vai Suonpää. No niin. Ja tässä on sinun tuleva
sisaresi Maiju — mikä sinun sukunimesi taas on?

MAIJU. Hyh! Tottakai minäkin olen Suonpää.

KALLE. Niin, aivan niin! Minä vain ajattelin, että jos sinä olet
jotakin vieläkin vanhempaa perua. Siis neiti Maiju Suonpää.

SANTERI. Erittäin hauska tutustua.

SIINA (Nauraa.) Niin. Sanokaas muuta.

KALLE. Tehkää hyvin ja istukaa ja olkaa niinkuin sukulaiset ainakin.

SIINA (Nauraa.) Kiitos, kyllähän me jo ollaankin. (Istuutuu MAIJUN
kanssa pöytään. MIINA tulee.)

KALLE. No emäntä. Eikö paisti jo ala kypsyä?

MIINA. Vai jo kypsyä! Eihän tässä jäniksen selässä olla.

SIINA. Miina on näet laittanut lihapullia. Sillä se vähän viipyy.

KALLE. Vai lihapullia. No koira vieköön, pitäisipä niitten maistua.
Sillä se oli vasta muhkea hirvi.

MIINA. Taisi olla sama, joka tästä on harva se päivä tuon ahon poikki
koikkiellut.

KALLE. En tiedä. Mutta mahdottoman suuri se vaan oli. Oikea elehvantti!

SANTERI. Oli. Suuri oli. Silmätkin kuin kahvikupin pohjat ja sarvet
kuin tervaskannon juuret ylösalaisin.

KALLE. Jaa-a. Semmoisen juupeluksen tämä Santeri sai kynityksi. Kyllä
kai te kuulitte pamauksen?

SIINA. Ooja. Meille kuului yksi.

SANTERI. Oli siinä jo yhdessäkin. Hullu paljon paukuttaa.

KALLE. Vähemmälläkin pääsee viisas. Niin se on. Ei tämä Santeri olekaan
mikään naukumamman poika, e-ei. Sillä on pappansa voimat ja mammansa
kuraasi.

SANTERI. Mitä? Pappansako voimat? Oho! Päin taivasta minä tuommoisen
papan töppöset milloin tahansa vilautan.

KALLE. No no, äläpäs livertele! Vai voitko näyttää sanasi toteen?

SANTERI. Sen teen vaikka paikalla. (Nousee ja heittää takin päältään.)
No, tuletko?

KALLE. Tietysti. Luuletko, että minä pelkään omaa lihaani ja vertani.
(Riisuu myös takin yltään.)

MIINA. Sus siunatkoon! Mitä te nyt aiotte?

SIINA. Älkää hyvät ihmiset ruvetko tappelemaan.

KALLE. Ei me tapella. Me vaan painitaan pikkuisen. (Levittää
käsivartensa.) No!

SANTERI. Ei. Sylipaini on moukkien ja katupoikain painia. Mennään
oikeata ranskalaista.

KALLE. No vaikka ameriikkaiaista, kun et vaan tee kravattia tai muuta
kokoniilssonia. (Kättelevät ja asettuvat alkuasentoihin.)

SANTERI. Ei muuta kuin hartiat mattoon vaan. (Painivat. Santeri paiskaa
Kallen pöytää vasten niin, että pöytä horjahtaa ja lasit putoavat
permannolle.)

SIINA (Koettaa estää laseja putoamasta.) So, so, so, so.

MIINA (Rientää Siinan avuksi.) Seis, seis te jumalattomat! Johan te
panette koko talon raunioiksi, mokomatkin urheilijat.

KALLE (Istuu ja pitelee selkäänsä, mutta sittenkin ylpeänä.) Kas
semmoisia poikia meillä kasvatellaan. Ja sitten puhutaan, että ihmisen
muka pitäisi voittaa oma lihansa.

MIINA. Voi surkeus! Nyt ovat taas kaikki paikat sekaisin ja tuolta
näkyy jo Isomaakin tulevan päivälliselle. (Ryhtyy siivoamaan.)

SANTERI. Laittautukaa, isä, kuntoon nyt. Appiukkoni tulee. (Pukevat
takit ylleen.) Hitto vieköön, kuinkas teidän kravattinne on? (Korjaa
Kallen kravattia.)

KALLE. Jaa, mutta sinä peijakas taisit sittenkin kuristaa minua
kravatilla.

SANTERI. Älkää höpsikö. Painikravatti on toista. — Harjatkaa
tukkannekin, sillä minun kihlajaisissani pitää joka hiuskarvankin
seisoa smirnaassa. (JOONAS tulee synkkänä VIHTON seuraamana.)

KALLE. Hei Joonas! Saipas Santeri hirven ja komean saikin.

JOONAS. Vähät minä hirvistä... Tuokaa minulle minun tyttäreni, antakaa
minun aarteeni takaisin. Vähät minä muusta.

KALLE. Mitä? Eikö Inkeriä ole vielä löydetty?

JOONAS. Ei jälkeäkään. Voi näitä päiviä! (Istuutuu murtuneena pöydän
ääreen.)

KALLE (Santerille.) Jokohan meni humalat hukkaan? (Joonakselle.) No
pelkäätkö, ettei hän löydykään?

JOONAS. Jos löytyykin, niin ties millaisena... Ah taivas, taivas.

KALLE. No viis siitä, millaisena. Pääasia, että löytyy. (Santerille.)
Ei hätää! Vielä on toiveita.

SANTERI. No Jumalan kiitos!

KALLE (Joonakselle.) Niin, Joonas rukka! Minä surkuttelen sinua.

JOONAS. Kiitos, veliseni. Minä olen murtunut mies.

KALLE. Minä tiedän sen. Minullakin on näet ainoa lapsi, tämä Santeri
tässä. Jos se minulta rosvottaisiin, en totta vieköön minäkään
tietäisi, menisinkö mereen vai hirteen, vaiko molempiin.

JOONAS. Niin, niin, Kalle kulta. Vain isät voivat tietää mitä
isän-rakkaus on. (MIINA vie lakaisemansa lasisirpaleet ulos.)

KALLE. Se on totinen tosi. Ja minäkin kun jo rakastin Inkeriä kuin omaa
lastani ainakin. Sillä minähän näin, että nuorilla oli joitakin helliä
tunteita toisiaan kohtaan.

JOONAS. Nyt siis ei siitäkään liitosta synny mitään.

KALLE. Mitä? Miksi ei syntyisi, jos vain Inkeri löytyy?

JOONAS. Kukapa huolisi enää turmellusta tyttärestäni.

KALLE. Voi, voi, rakas veliseni. Etkö sinä enää muista nuoruuttasi.
Nuorten rakkaus se on... se on jotakin käsittämätöntä. Se antaa
empimättä anteeksi, vaikka sen eteen saapuisi raadeltuna, häväistynä ja
kurjana tuhlaajamorsiamena. Katsohan tuota Santeria. (Nykäisee Santeria
takista.) Eikö hän ole mielestäsi juuri sellaisen rakkauden ilmestys?

SANTERI. Älkää puhuko, isä. Minun rakkauttani ei voida sanoin selittää.

KALLE. Poika raiska! Jos minulla olisi tytär, niin minä antaisin vaikka
henkeni saadakseni sille tuollaisen miehen. — Vai mitä, veliseni?
Hennoisitko sinäkään sammuttaa tuota ikuista lieskaa?

JOONAS. Voi, ystäväni. Minä olen aivan päästäni sekaisin.

MIINA (Tulee ulkoa.) No sieltähän se Inkeri nyt tulee nimismiehen
kanssa.

JOONAS (Hypähtää pystyyn.) Kuinka? Inkerikö? (Katsahtaa ulos
ikkunasta.) Totta tosiaan se on hän, minun lapseni... (Juoksee ulos
tulijoita vastaan.)

KALLE. No siinä paha, missä panetellaan. (Menee myöskin ulos. SANTERI,
SIINA ja MAIJU seuraavat.)

MIINA. Missähän sinäkin taas olet koko päivän loiraillut?

VIHTO (Istuu sängyn laidalla ja tupakoi.) Siitä ei minun tarvitse
sinulle tiliä tehdä.

MIINA. Mitä sinä sanot?

VIHTO (Itsetietoisesti.) Höh, sitä, että, tuota, tilitätkös sinä itse
kaikki ulos- ja sisällekäymisesi?

MIINA (Yrittää luimistaa.) Mutta nyt en minä käsitä. Mikä meininki
sinulla on oikein?

VIHTO. Onpahan vain, tuota, semmoinen meininki, että vielä muistat,
ketä olet pistänyt.

MIINA (Lauhtuneemmin.) Ole nyt vaiti, äläkä hae riitaa.

VIHTO (Mahtavasti.) Höh. Milloinka minä olen ennen riitaa hakenut?
Mutta lakia ja oikeutta minä olen hakenut, tuota, ja niillä minä
pärjään. (MIINA katsoo Vihtoa epätietoisena.)

KALLE (Tulee sisälle käsiään hykertäen.) No emäntä. Paisti pöytään nyt.
Suuri kunnia tapahtuu teidän huoneellenne. (INKERI ja SANTERI, JOONAS,
NIMISMIES y.m. tulevat jäljessä.)

JOONAS. Niin, lapset. Tosin käy kaksiteräinen miekka sydämeni läpi,
mutta pääasia on, eläkää te onnellisina.

KALLE. Juuri niin. Kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, niin
kehoitetaan sanassakin.

JOONAS. Santeri, rakas vävypoikani, anna kun minä nyt rutistelen
sinuakin. (Syleilevät.)

KALLE (Yrittää syleillä Inkeriä.) Ja minä kallista miniääni. Inkeri!
(INKERI väistää nauraen.) Olethan sinäkin nyt minun lapseni.

JOONAS. No mitä sinä konstailet, Inkeri?

KALLE. Se on kai sitä hääilon aavistelua. Sekin juutas on semmoista
ainetta, että se panee hyppäämään vaikka harakkaa.

SANTERI. Mutta, hyvät vieraat, käydäänpä nyt istumaan.

KALLE. Niin. Pöytään nyt, ystävät ja kylänmiehet. Ja olkaa niinkuin
kotonanne vaan. Herra nimismies, olkaa hyvä! Ja missä konstaapeli on?

NIMISMIES. Konstaapelilla on vielä eräs ikävä asia selvitettävänä.

KALLE. Mitä ikäviä asioita hänellä nyt vielä on?

NIMISMIES. Onpa hyvinkin ikäviä. Eräs aviorikosjuttu, josta voi olla
seurauksena avioero.

JOONAS. Ohhoh! Jopa jotakin!

KALLE. No mutta tämähän on vallan mielenkiintoista. Voisitteko kertoa
siitä jotakin enemmänkin, herra nimismies?

NIMISMIES. Juttu on pian kerrottu. Muudan mies sai tuolla metsässä
vaimonsa kiinni luvattomasta rakkaudesta. Rikolliset pääsivät kyllä
livahtamaan tiehensä, mutta onneksi sattui vaimo pudottamaan huivinsa.
No, tämähän on tietysti erinomainen todistuskappale.

SIINA (Äkkiä.) Voi hyvä Jumala. Kukahan tuo oli?

NIMISMIES. Se saadaan kyllä pian selville. Huivi annettiin
poliisikoiran haistettavaksi, koira syöksyi nuolena jäljille ja
konstaapeli perässä. Kunpa hän voisi hillitä sitä edes sen verran,
ettei se repisi sitä akkaa kappaleiksi.

KALLE. Kyllä se sen pian tekeekin, jos se vaan on vähänkin
vanhempiinsa, joista nimismies aamulla kertoi.

SIINA (Hieman rauhattomana.) No olikohan tuo vaimo vaan varmasti
naimisissa?

NIMISMIES. Onpa sekin kysymys. Johan minä sanoin, että mieshän se juuri
saikin vaimonsa kiinni.

VIHTO. Mies sai, niin...

SIINA. Mutta jospa hän ehkä sattui jotenkin erehtymään?

VIHTO. Eikös pikiä!

MIINA. Suusi kiinni! Mistä sinä sen tiedät?

VIHTO. Höh. Tiedän vaan. Ja jollen minä tiedä, niin, tuota, tietää
poliisikoira ainakin.

SANTERI (Vilkaistuaan ulos ikkunasta.) Tuollahan konstaapeli nyt tulee
koirineen.

JOONAS. Niin näkyy. Ja aika hamppua tuleekin.

MIINA. Mutta mitä ihmettä ne nyt tänne sitten?

NIMISMIES. Jälkiä, emäntä hyvä, jälkiä ne pojat seuraa.

SIINA (Vapisevalla äänellä.) Mutta herra nimismies, eikö koitakin voi
sentään erehtyä? Onhan ihminenkin erehtyväinen.

NIMISMIES. Erehtyy mikä erehtyy, mutta ei poliisikoira milloinkaan. —
(Eteisestä kuuluu melua ja haukuntaa.)

JANNE (Oven raosta.) Herra nimismies, päästänkö minä tämän pedon
sisälle, muuten se syö minutkin? (Melu kasvaa eteisessä.)

NIMISMIES. Älkää vielä päästäkö. — (Uhkaavasti.) Siis jäljet toi tänne.
Nyt olisi syyllisen hyvä tunnustaa ajoissa, ennenkuin peto hyökkää
hänen helmuksensa kiinni.

SIINA (Tuskissaan.) Voi Herra Jumala kuitenkin! Joko se olen minä tai
Miina.

MIINA. Jumaliste! Minäkö? Ettet sinä häpeä!

NIMISMIES. Mutta, hyvä emäntä, eihän täällä ole muita epäiltäviä.

SIINA. Enkä minä ole edes naimisissakaan. En ainakaan vielä.

MIINA. Mutta minä olen viaton niin totta kuin minä elän ja hengitän.

NIMISMIES. Älkää vannoko. (Rykäisee, jolloin JANNE taas ryhtyy oven
takana haukkumaan.) Kuulkaa. Se vainuaa väärän valankin.

VIHTO. Höh! Se onkin Sipyllan penikka. Voi Miina, Miina!

MIINA (Pillahtaa itkemään.) Voi minua onnetonta... Taivas yksin tietää,
että minä olen syytön... että minä olen elänyt koko elämänikäni
siveellisesti ja nuhteettomasti.

NIMISMIES. Mutta taivas tietää kai myöskin, millä tavalla te olette
kohdellut miestänne. Onko se ollut rakkautta se?

MIINA. Se on kyllä totta, ja antakoon sen taivas minulle syntiselle
anteeksi... Ja Vihto kanssa. Mutta sen minä vannon sinulle, Vihto
kulta, että minä en ole milloinkaan maailmassa muita miehiä rakastanut
enkä tule ikinä rakastamaan... (NIMISMIES rykäisee ja haukunta
kiihtyy.) Usko minua, rakas Vihto...

VIHTO. Höh. Ettäkö sitten omat silmäni, tuota, ja Sipylla
valehtelisivat?

MIINA (Raivostuen.) Jumalauta! Vaikka siinä nyt olisi itse paha henki,
niin näytän minä kuka meistä on oikeassa. (Tempoa nurkasta leipälapion
ja survaissee oven auki. JANNE koirineen seisoo hämillään kynnyksellä.)
No, tulkaa nyt Sipyllojenne kanssa, jos teillä on sisua.

NIMISMIES (Vihtolle.) Hitto vieköön! Vaimonne näyttää olevan viaton.

VIHTO. Höh. Mutta kyllä se, tuota, oli varmasti sen huivi.

NIMISMIES (Jannelle.) Näyttäkääpäs vähän sitä huivia. — Eikö tämä ole
emännän huivi?

MIINA. Tuoko? On se kyllä ollut, mutta minä annoin sen aamulla Siinalle.

SIINA. Herra jesta! No sekö se sittenkin oli? Mutta enhän minä —

NIMISMIES. Vai niin! Teidänkö se onkin? No tekö siellä metsässä sitten
kuhertelitte?

KALLE. No mutta, Herra Jumala! Mikä synti se sitten on? Siinahan on
leski ja mennäänhän me juuri kihloihin.

NIMISMIES. No nythän se asia on selvä. (Nauraa.)

KALLE. No niin, hyvät naiset ja herrat! Nyt kun se asia on viimeinkin
selvä, niin jatketaanpa taas kihlajaisia. Tehkää hyvin. Konstaapeli,
tässä olisi paikka.

JANNE. Kiitoksia paljon. Kenenkä kihlaus tässä on kysymyksessä?

KALLE. Santeri kihlaa Inkerin ja minä Siinan.

JANNE. Vai sillä lailla! No ne kaupat kannattaa.

KALLE. Kaupat? Ei me mitään hevoshuijareita olla.

JANNE. Ei, ei, muutenhan minä vaan. No, ei kai Maiju vielä ole
ylösotettu?

KALLE. Ei ole. Mutta Maiju tulee meidän mukana Helsinkiin. — (Kohottaa
lasinsa.) No, hyvät vieraat, terveydeksenne ja muistoksenne! (Muut
paitsi Inkeri kilistelevät ja maistelevat. Etäämpänä pamahtaa kaksi
laukausta.) Hei vaan! Kuka siellä kunnialaukauksia päästelee?

VIHTO. Kuuluu kuin olisi Urhon pyssy.

INKERI. Varmaankin hän nyt sai hirven.

SANTERI. Mikä urho se semmoinen on, joka yhtä hirveä varten tarvitsee
kaksi kutia? (Taas pamaus.)

KALLE. Kolmekin... (Vieläkin pamaus.) Neljä! No sillä miehellähän
taitaa olla ihan kuularuisku.

SANTERI. Tai mörssäri. (MIINA tuo lihapullat pöytään.) j

KALLE. Kas niin. Nyt se juhlahumööri huipun saa, kun päästään paistiin.
Tehkää niin hyvin ja ottakaa.

JOONAS. Vai niin. Tämäkö on sitä teidän hirveänne? (NIMISMIES
kuiskuttaa Joonaksen korvaan, Joonas naurahtelee partaansa.)

KALLE. Niin on. Sitä, jonka Santeri nikisti yhdellä ainoalla
laukauksella. — No, Joonas, eikö kelpaakaan?

JOONAS. Kiitos vaan! Ei minun ole ollenkaan nälkä.

KALLE. No herra nimismies!

NIMISMIES. Kiitoksia hyvin paljon. Ikävä kyllä minä en ole lainkaan
hirvenlihan ystävä.

KALLE. Eikö konstaapelikaan ole?

JANNE. Ei kiitos. Minulla on sama maku kuin nimismiehelläkin.

KALLE. No entä Siina?

SIINA. Kiitos. Kyllä minä taas otan. (Ottaa lautaselleen.)

KALLE. Ja minulla on tietysti sama maku kuin Siinallakin. (Ottaa
itselleen. Antaa senjälkeen SANTERILLE, joka tarjoa INKERILLE, mutta
tämä kieltäytyy.) Ah, nämähän ovat kerrassaan taivaallisia lihapullia.
Kyllä se hirvenliha on aika poikaa!

SANTERI. On se. Merkillistä, ettei se täälläpäin tahdo kellekään
kelvata.

KALLE (Helistää lasiaan ja nousee puhumaan.)

SANTERI. Sst! Isä pitää puheen. Pankaa ovi kiinni!

MIINA. Kyllä minä — (Sulkee oven.) Panenko kiinni pellitkin?

KALLE. Ei, antaa olla vaan — (Rykäisee.) Arvoisat naiset ja
kunnioitettavat herrat! On olemassa eräs tapa, hyvin vanha tapa, että
nimittäin paistia syötäessä pidetään juhlapuheita. Minä en suinkaan voi
vannoa mistä tämä omituinen tapa johtuu. Mutta minä luulisin, että se
on ainakin yhtä vanha kuin itse paistikin. On siis hyvin mahdollista,
että jo meidän kunnianarvoisa esi-isämme Aatami, viettäessään —
sanokaamme — hopeahäitänsä sukulais- ja tuttavapiirinsä keskuudessa,
kun Aapeli toi lammaspaistinsa pöytään, että — sanon — Aatami silloin
kalisti peukalonsa kynnellä puukuppiaan ja piti pienen juhlapuheen. No
niin. Kiittipä hän siinä muijaansa tai haukkui, tarkoitukseni oli vain
todistaa, että paistipuheet ovat ikivanhaa alkuperää. Ne ovat siis yhtä
vanhaa alkuperää kuin eräs toinenkin hyvin piintynyt tapa, nimittäin
akanotto. Ja niillä molemmilla on vielä yhteistä se, että kummassakin
toimitaan vastoin parempaa tietoa, puhutaan toista ja meinataan toista.
Tämä ei tietenkään missään nimessä koske meitä. Niinkuin kuulette, niin
pulppuavat sanani vilpittömästä sydämestä ja samaa voin ehdottomasti
vakuuttaa myöskin rakkaudestani. (Korottaa ääntään voittaakseen
keskustelun.) Sillä en suinkaan minä vanha mies menisi toista kertaa
eläissäni tekemään tällaista tyhmyyttä, ellei minulla olisi siihen
sisällistä — huomatkaa: sisällistä pakkoa (SIINA pyyhkii silmiään.) Ja
varsinkin minä tahtoisin tällä hetkellä viitata parilla sanalla niihin
suuriin, puhtaisiin, jaloihin ja yleviin tunteisiin, jotka myllertävät
minun rakkaan poikani Santerin povessa. (SANTERI nousee seisomaan.) Hän
on kantanut päivän helteen ja kuorman lempensä alttarille. (Keskustelu
ja puhe ovat paisuneet yhä äännekkäämmiksi.) Hän on —

SANTERI (Lyöden nyrkkinsä pöytään.) Sst! Olkaa nyt hiidessä hiljaa.

KALLE. Hän on hiihtänyt hiiden hirven, niinkuin kerran vanha
Väinämöinen —

SANTERI. Lemminkäinen.

KALLE. Mitä?

SANTERI. Niinkuin Lemminkäinen.

KALLE. — niinkuin vanha Lemminkäinen meidän kauniissa Kalevalassa.
Siis arvoisat naiset ja herrat, pyytäisin teitä kohottamaan
kolminkertaisen eläköönhuudon nuoren päivänsankarimme ja hänen tulevan
eläniänsulostuttajansa kunniaksi. (Huutaa eläköötä, johon toiset
yhtyvät. Istuutuu; SANTERI kumartelee ja taputtaa käsiään; myöskin
toiset rupeavat taputtamaan.)


[Keskustelua puheen aikana.]

JOONAS (Nauraa.) Sehän onkin aika pappa puhumaan pehmosia.

NIMISMIES. On kerrassaan jumalainen.

SANTERI. Sst.

JOONAS (Ryhtyy syömään, hetken päästä matalammalla äänellä.) Kas! Johan
Vihtollakin on uutisleipää.

VIHTO. Kyllä. Miina leipoa sipaisi eilen.

JOONAS. No kuinka on tullut rukiita tänä vuonna?

VIHTO. No onhan noita, tuota, olkia varsinkin.

JOONAS. Niin on meilläkin. Mutta tähkät ovat laihanpuoleisia.

VIHTO. Jaa mitä ovat?

JOONAS. Laihoja tähkät.

VIHTO. Joo, on ne. On ollut, tuota, vähän semmoinen kalsea kesä.

NIMISMIES. Ja eikö korjuuaikakin ole ollut liian sateinen?

JOONAS. Mitä vallesmanni sanoi?

NIMISMIES. Korjuuaika on kai ollut liian märkä, vai?

JOONAS. Likomärkä. Meilläkin on vielä kuhilaita pellolla likoamassa.

NIMISMIES. En kuullut.

JOONAS. Minä sanoin vaan, että kuh —

[Keskustelu puheen aikana päättyy.]


NIMISMIES. Sepä oli ponteva puhe..

JOONAS. Oli. Ei se ollutkaan mitään kukkopoikasen kitinää.

KALLE. No! Ei se nyt vielä kehumista kannata. Minun täytyi lopettaa
kesken, kun minä pelkäsin herrojen väsyvän.

NIMISMIES. Kaikkea vielä! Sitähän olisi kuunnellut, vaikka viikon
syömättä.

KALLE (Nauraa tyytyväisenä.) Ohoh! Herra nimismies taitaa vain
imarrella.

NIMISMIES. Minäkö? Hyvänen aika! —

SANTERI (Kilistää lasiaan ja nousee puhumaan.) Hyvät naiset ja herrat!
Vaikka olenkin niin liikutettu, että voin töin tuskin suutani avata,
niin tunnen velvollisuudekseni lausua jonkun sanasen. Arvoisa edellinen
puhuja (KALLE nousee seisomaan ja kumartaa) toi äsken esiin sellaisia
ajatuksia, että ne ikuisiksi ajoiksi piirtyivät tulisilla kirjaimilla
minun sydämeni seiniin. Minä en suinkaan pyri olemaan se foorum, jolla
olisi oikeus ratkaista, ansaitsenko minä edellisen puhujan kalaisia
sanoja vai en, mutta kunnioitettavat kansalaiset, sallikaa minun
eksponeerata teille kysymys: mikä olisin minä, ellei edellistä puhujaa
olisi olemassa? Sensijaan että minä nyt olen Santeri Maljanen, olisin
minä ehkä joku Petri Haljunen tai en sitäkään. Tästä me siis näemme,
mikä arvaamaton merkitys myöskin edellisen puhujan olemassaololla on
— merkitys, joka edelleenkin polvi polvelta voi nousta kolmanteen ja
neljänteen potenssiin. Niin hyvä herrasväki —

URHO (Tulee pyssyineen ja koirineen.) Päivää! (SANTERI putoaa istumaan.)

INKERI (Rientää vastaan.) Urho! No terve tuloa!

JOONAS. Päivää, päivää. No näkeehän joskus senkin miehen.

URHO (Vihtolle.) Pankaa, isä, hevonen valjaisiin, niin mennään hakemaan
hirvi Rautsuon rämeestä.

VIHTO. Ähäh! Saitko hirven?

JOONAS. No niin. Arvattiinhan me.

KALLE. Vai niin. Tämäkö nuori mies se äsken sitä myrskyntapaista tulta
piti?

URHO. Niin. Ehkä näittekin hirven. Täältäpäin se tuntui tulevan ja
taitaa olla sama, joka tästä on melkein joka päivä ohi kulkenut.

KALLE. Saattaa niin olla. Mutta eipä me nyt enää olla hirvenlihan
puutteessa. Istu pöytään, nuori mies, niin saat maistaa jo valmista.

URHO. Ohoh! Täällähän näyttääkin olevaan aika kekkerit.

KALLE. Kaksinkertaiset kihlajaiset, jos tietää tahdot.

URHO. Vai kaksinkertaiset! No eipä sitten vähän.

INKERI. Mutta nyt, »hyvä herrasväki», tulee ohjelmaan pieni muutos.
»Kunnioitettavat naiset ja herrat» sallikaa minun esittää teille
alkuperäinen ja ainoa oikea sulhaseni.

KALLE. Mi-mi-mitä hittoa? (Nousee.)

JOONAS. No mutta, Inkeri, mitä ilveitä sinulla nyt taas on?

INKERI. En minä ilveile ensinkään, isä, minä olen koko ajan ollut vaiti
kuin kiiski koukussa. Onko siis minun syyni, jos pila on mennyt liian
pitkälle?

KALLE. Pila?! Pilako? Tuhat tulimmaista, tyttö! Kumpiko meistä nyt on
hullu?

INKERI. Toivottavasti ei kumpikaan. En ainakaan minä.

JOONAS. Mutta tämäpä on merkillistä —

INKERI. Ei ollenkaan, isä. Urho ja minä olemme pitäneet toisiamme jo
kansanopistosta saakka. Mitä merkillistä siinä on? (KALLE kuiskuttelee
kiihkeästi SANTERIN kanssa.)

URHO. Niin, setä. — Ja kun setä on aina ollut niin hyvä minulle, niin
ei kai sedällä ole nytkään mitään —

SANTERI (Raivostuu.) Kunniani kautta! Johan tämä menee yli kaikkien
rajojen! Menköön minulta vaikka pää, mutta minä en voi enkä saa vaieta.
Herra nimismies, konstaapeli, kytkekää tuo tyttövaras!

MIINA. Herra Jumala! Varas! —

URHO. Se on vale.

SANTERI. Eikä ole. Minä vannon, että tuossa on Inkerin ryöstäjä.

KALLE. Niin. Raudat käsiin vaan. Kädet ylös! Hei! (Huitoo käsillään
seisoen penkillä toisten takana.)

NIMISMIES. No, no, no, no, herra Maljanen! Rauhoittukaa! Ajatelkaa nyt
järkevästi. Mikä rosvo se semmoinen on, jonka kaulaan tyttö itse karkaa?

KALLE. Jaa, mutta hän on vietellyt tytön.

INKERI. Hävetkää! Koko jutun tarkoitus oli koetella sen miehen
rakkautta, jota minulle on tyrkytetty. Ja millainen oli tämä mies?
(Katsoo hymyillen Santeria.)

SANTERI. No jumaliste! Hänhän uhkasi ampua minut —

INKERI. Niin, ja silloin tämä mies, (osoittaa Santeria) joka vannoi
rakastavansa minua enemmän kuin henkeään, hyppäsi selkäni taa ja työnsi
minut pyssyn piipun eteen. No? (Naurua; SANTERI peräytyy nolona.)

KALLE (Astuu alas penkiltä.) Oli mitä oli. Mutta söi Inkerikin sanansa.

INKERI. Minkä sanan?

KALLE. Minkä! Et taida enää muistaakaan koko hirvisopimusta.

INKERI (Nauraa.) Ai tosiaankin! Se Santerin hirvijuttu. Sen saat sinä
selvittää, Urho.

URHO. No se on pian selvitetty. Tämän otuksen, jota herrat ovat
nähtävästi juuri popsineet, näin minä ikävä kyllä jo n kuolleena.

KALLE (Erikseen Santerille.) Sissoh. Nyt on piru merrassa.

SANTERI. Ei lempo soi olekaan! — Herra nimismies, isänmaani parasta
tarkoittavana kansalaisena uudistan minä vaatimukseni: vangitkaa tuo
heittiö!

NIMISMIES. Mutta johan te kuulitte, että —

SANTERI. Ei nyt ole puhe siitä. Nyt minä nostan häntä vastaan syytteen
salametsästyksestä.

KALLE. Haa! Mitä te siihen sanotte?

JOONAS. No, no. Seulokaapas sanojanne! Urho kuuluu meidän joukkueeseen
näillä laillisilla metsästysmailla.

SANTERI. Vaikka hän kuuluisi enkelien joukkueeseen autuaitten
metsästysmailla, on hän sittenkin sala-ampuja.

NIMISMIES. Punnitkaa tosiaankin puheenne, hyvä maisteri. Tämä on
kunnianloukkaus.

SANTERI. Minä olen jo punninnut joka kirjaimen. Kuulkaahan, kun minä
vielä kuulostan häntä. (Urholle.) Lain ja esivallan nimessä sekä
näitten todistajain ja esivallan palvelijain läsnäollessa kysyn minä
teiltä... mikä teidän nimenne onkaan?

URHO. Urho Junnila se on.

SANTERI. — kysyn minä teiltä, Urho Junnila, näittekö te todellakin,
niinkuin juuri kerroitte, tämän otuksen jo eilen kuolleena?

URHO. Totta kai, kun minä kerran sen sanoin.

SANTERI. Voisitteko vannoa, että se oli todellakin eilen, eli siis
tämän päivän edellisenä päivänä?

URHO. Voin kyllä! Eilen aamupäivällä. Ja näkihän sen isäkin.

SANTERI (Voitonvarmana.) No, hyvät herrat! Metsästyslupa alkoi tänään.
Hirvi taas on kaadettu jo eilen, eli siis rauhoitusaikana.

KALLE. No, herra nimismies, mitä laki siihen sanoo?

URHO. Mutta, hyvät ihmiset, kuka tässä on väittänyt minun puneen —

SANTERI. Te tunsitte ainakin rikoksen, mutta te salasitte, ja se ei
auta asiaa. Varastetun tavaran salaaja on varas, salaa ammutun hirven
salaaja on sala-ampuja.

KALLE. No hitto vieköön! (Syleilee Santeria.) Kunnon poika, en minä ole
tiennytkään, että sinä olet noin etevä lakimieskin.

URHO. Mutta, hyvät herrat! Antakaa minun puhua loppuun. Ei tässä ole
kysymys hirvestä, vaan — lehmästä.

KALLE. Lehmästä?

URHO. Niin. Tavallisesta maatiaislehmästä, joka kuoli meiltä eilen
ja jonka raadon isä kyyditsi Korpimäkeen. (Toiset nauravat ja VIHTO
höhöttää. KALLE ja SANTERI seisovat yhä sylityksin.)

KALLE. Jumal'auta! Sinähän sanoit, että se on hirvi!

SANTERI. Minäkö? Sinähän ensin sanoit.

KALLE. No eihän kun sinä.

SANTERI. Älä valehtele! Kyllä minä muistan.

KALLE. Muistan minäkin. Ja sitäpaitsi sinun olisi pitänyt paremmin
tuntea, kun olet koulun penkkiäkin painanut.

SANTERI. Ole hiljaa! Taikka minä taas sinkautan sinut pöydän alle.
(Nostaa Kallen ilmaan. NIMISMIES ja JANNE erottavat heidät.)

NIMISMIES. No mutta, hyvät Herrat, hyvät herrat, tyyntykää, tyyntykää!
Ettehän te toki ole mitään maantiehulikaaneja. Istukaa! Istukaa!
(Asettavat heidät istumaan.)

URHO (Pisteliäästi.) Niin. Hirvenpaisti jäähtyy. Hyvää ruokahalua!

KALLE. Herra Jumala! — — — Auttakaa — — — minä voin pahoin.

SANTERI. Vettä, vettä, vettä! Minä voin myöskin pahoin — — —

MIINA (Lennättää heille vettä.) No älkää nyt hätiinne kuolko. Ettehän
te lehmän raatoa syöneet, vaan kananlihaa.

KALLE. Kananlihaa?

MIINA. Niin, sitä teidän ampumaanne kukkoa. (Nauraa.)

KALLE. No Jumalan kiitos! Minä olin jo ihan läkähtymäisilläni.

SANTERI. Ja minulla oli mennä suolet solmuun.

JOONAS. Onko Santeri sitten ampunut kukon?

KALLE. Onpa niinkin! Ja Luojan kiitos, että se osui.

JOONAS. No sittenhän niitä lihapullia tohtii muutkin syödä. Hyvät
vieraat, käydäänpä siis jatkamaan kemuja!

INKERI. Mutta isä, et sinä ole vielä antanut meille vastaustasi.

JOONAS. Vastausta! Mitä te sillä teette? Jos minä teidät oikein tunnen,
niin kielto olisi teille sama kuin öljy tulelle.

INKERI (Heittäytyy Urhon syliin.) Urho, Urho, isä suostuu!

MIINA (Laskee kätensä Vihton olalle.) No mutta katsohan, Vihto, se on
Jumalan siunaus!

VIHTO. Niin. On se, on se kummallista! — Kuulehan, Miina, annathan
sinäkin, tuota noin, minulle niinkuin vähän anteeksi...

MIINA (Istuutuu Vihton viereen.) Ei nyt puhuta niistä enää, nyt meille
tulee rauhanpäivät.

NIMISMIES (On tällävälin hiljaa keskustellut Jannen kanssa.) Niin,
kristiveljet ja -sisaret! Kun tässä nyt on kerran rauhan ja rakkauden
makuun päästy, niin eiköhän niitä samalla saisi vatsansa täydeltä
useampikin. Tämä kelpo konstaapeli on nimittäin hieman sen tapaisessa
nälässä hänkin ja siitä syystä kauppaa minulle puhemiehen paitaa.

JOONAS, Kenenkä se konstaapeli nyt aikoo kytkeä?

NIMISMIES (Kallelle, joka istuu synkkänä ja ärtyisenä pöydän päässä.)
Herra Maljanen! Teidän laskuihinne on nyt pujahtanut se pieni,
mutta ikävänlainen virhe, että teidän poikanne morsian luiskahtikin
epämääräisten saatavien joukkoon. Mutta saisinko minä tehdä teille
erään ehdotuksen, joka jossakin määrin korvaa teidän tappiotanne?

KALLE. Ja mikä ehdotus se olisi?

NIMISMIES. Se, että te kuittaisitte koko jutun, vaihtamalla miniänne
vävypoikaan.

KALLE (Äreästi.) Älkää viisastelko! Ei minulla ole mitään tytärtä.

NIMISMIES. Kuinka? Entä tämä Maiju?

KALLE. Niin. Se on totta. Mutta kuka takaa, ettei konstaapeli kosi
myötäjäisten tähden?

NIMISMIES. Taivas varjelkoon! Kuinka sellainen voi pälkähtää
päähännekään?

KALLE. No niin, eikä se käy missään tapauksessa päinsä. Maiju tulee
meidän kanssa Helsinkiin.

NIMISMIES. Menköön vaan. Ei se haittaa. Konstaapeli Riuska seuraa
mukana ja hankkii itselleen jonkun hyvän paikan. Hän on kaikin puolin
kelpo ja yritteliäs mies, joten hän varmasti saa sellaisen, esimerkiksi
edelleen poliisina —

MAIJU (Itsepäisesti.) Niin, mutta en minä tahdo olla tekemisissä
poliisien kanssa. Luullaan vielä miksi hyvänsä.

KALLE. Kuten kuulette. Sitäpaitsi minä olen ajatellut Maijua
Santerille. (MAIJU itkee ja nauraa yhtaikaa.)

NIMISMIES. Santerillleko? Mutta juurihan te olitte kihlaamaisillanne
häntä Santerin kanssa.

KALLE. Entä sitten? Nyt minä olen muuttanut mieleni, ja luullakseni
Santeri myöskin.

SANTERI (Pontevasti.) Se on totta, isä. »Mitä minä huolin jos yksi
jättää.» Minä otan Maijun, minä. (Siirtyy Maijun luo.)

NIMISMIES. Hyvä! No mitäpä me sitten puun ja kuoren väliin! Onnittelen
meidänkin puolesta!

SIINA. Hellanterttu. Tätähän minäkin jo ajattelin. Mutta minulle on
uskoteltu, ettei muka sisarukset saakaan mennä keskenään naimisiin.

KALLE. Saa kyllä, kun on eri isää ja eri äitiä.

SIINA. Voi voi! No sehän on erinomaista. Nyt meillä on siis kolmet
kihlajaiset. — Mutta, Kalle kulta, sinä olet sittenkin niin surullisen
näköinen.

KALLE. Älä häiritse minua!... Tai sama se, juttele vaan, ehkä se
auttaisi.

SIINA. Voi voi, mitä minä nyt oikein juttelisin, että sinä tulisit taas
iloiseksi?

KALLE. Lue vaikka sitä velivainajasi kirjettä. On niin lohdullista
kuulla järkeviä ajatuksia, kun koko maailma on petosta täynnä.

SIINA (Hakee kirjeen taskustaan.) Niin, niin, maailma on suuri
syntinen. — Vieraat tekee hyvin ja syö vaan, vaikka minä luen.
(Kallelle.) Joko minä luen?

KALLE. Lue, lue!

SIINA (Lukee.) »Oma rakas siukku. Anna anteeks kun en minä ole
hiiskunnu sulle sanaakaa kymmeneen vuoteen. Kyllähän minä olen
muistannu sinua joka silmäräpäys, mutta mulla on ollu niin turkasen
kiiru. Ameriikka on kiirun koto, niinkuin Suomenmaa on hitauten koto —»

KALLE. Hyvä! Se on kuin minun suustani. Lue vaan!

SIINA (Jatkaa.) »Tierätkös, minäkin olen täällä tullu suureks
ihmiseks.» (Siina pyyhkii silmiään ja lukee vapisevalla äänellä
edelleen.) »Minä en enää mellastele enkä ryyppää. Eikä täällä anneta,
vaikka ryyppäisikin. Minulla on yks hyvä kaveri, Kekäläisen Ville,
jonka kanssa me ollaan tehty hyviä ahväärejä. Me ollaan kierretty
kaupungista kaupunkiin ja painiskeltu Ameriikan mestaruutesta. —»

SANTERI. Vai niin. Osasiko se painiakin?

SIINA. Osasi, veikkoset! Joka päivähän se tapella meuskasi. (Lukee.)
»Me ollaan vuoronperään mestareita ja ihmiset maksavat nähräkseen
meittiä. Tällä tavalla me ollaan tienattu kumpikin kaksikymmentä
tuhatta tollaria —»

KALLE (Hypähtää katsomaan kirjettä.) Dollaria! Onko siinä niin? —
Totisesti kaksikymmentä tuhatta dollaria. Paljonko se tekee Suomen
rahassa?

SANTERI. Dollari on viisi markkaa. — — Jumaliste! Juuri satatuhatta
markkaa. Nykyään paljon enemmänkin.

KALLE. Hitto vieköön! Satatuhatta! Voiko se olla mahdollista?

NIMISMIES. Kyllä se tekee ainakin satatuhatta. Herrojapas nyt onni
potkii! (Myöskin toiset ihmettelevät.)

KALLE (Hyppelehtii ilosta ja kumartelee.) Nyt, hyvät naiset ja herrat!
Mimillä on kunnia pyytää teitä häihimme, jotka ovat niin pian kuin
mahdollista.

SANTERI (Maijun kanssa käsikoukussa.) Eikä niistä tulekaan mitkään
nurkkahäät.

KALLE. Hyvä herrasväki. (Ottaa tanssiaskeleita ja laulaa.) Näin me
tanssimme tral-la-la! Onko ihminen mikään rahjus! Du ju spiik inglis,
Santeri?

SANTERI. Veri vell!

KALLE. Häämatka tehdään Ameriikkaan. Ja samalla haetaan perinnöt. —
Niin, Siina, lueppas loppuun se taivaallinen kirje! (Istuutuu Siinan
viereen kietoen kätensä tämän vyötäröille.)

SIINA. Niin, niin. Mihinkä se jäikään? Tuohon. (Lukee.) »Nyt minä
meinaan tulla takaisin rakkaaseen Isänmaahan ja ostaa siellä jonkin
talon. Kyllähän nyt on vähän vaarallinen kulkea kun sielä teillä on
niin kamalat ajat.» — Sitten hän on sotkenut muutaman rivin niin
mustaksi, ettei niistä saa mitään selvää.

KALLE. Ahaa! Sotasensuuri. — No, jätä se väliin vaan.

SIINA (Lukee.) »Mutta minä olen pannu kaikki rahani varmaan talteen. —»

KALLE. Mikä erinomainen viisaus! Suorastaan liikenero. Taivas hänet
palkitkoon! Lue vaan!

SIINA (Jatkaa.) »Joka setelin minä olen ommellu liivieni vuorin ja
päällisen väliin —» (NIMISMIES ja JANNE purskahtavat nauramaan; KALLE
kivettyy.)

NIMISMIES. Totta totisesti liikenero!

KALLE. Hyvät ihmiset!... Minä olen sairas... Minun päätäni huimaa...
Antakaa minulle jotakin lääkettä... Auttakaa!

SIINA (Tarjoo hänelle viinalasia.) Tässä olisi, tässä olisi...

KALLE (Iskee lasin maahan.) Hiiteen viina! (Menee horjuen nimismiehen
luo.) Herra nimismies, kuinka se olikaan, pelastuiko siitä laivasta
kukaan?

NIMISMIES (Lukee sanomalehteä) En tiedä, pelastuiko. Mutta kyllä tässä
sanotaan, että muutamat matkustajat hyppäsivät alusvaatteissaan mereen.

KALLE. Niin. Mutta eikö kellään ollut edes liivejä päällään?

NIMISMIES. Ei tässä puhuta liiveistä mitään. Mutta sen sijaan
sanotaan, että lähellä risteili muudan saksalainen torpeedovene. Siis,
jos lankonne onkin pelastunut, niin hän saa olla sotavankina rauhaan
asti. (SANTERI eroaa Maijusta.)

KALLE. Jumalan kiitos! Onhan sentään mahdollisuus olemassa...

NIMISMIES. Niin, pitäkää te vaan häänne rauhassa.

KALLE. Kyllä ne nyt täytyy lykätä sodan loppuun. Nyt on n huonot ajat.
(SIINA ja MAIJU rupeavat itkemään.) Mutta kuitenkin, herra nimismies,
teidänkin mielestänne on siis olemassa mahdollisuus, että mies on
pelastunut.

NIMISMIES. On tietysti.

KALLE. Liiveineen päivineen?

NIMISMIES. Niin. Ja onpa vielä toinenkin mahdollisuus —

KALLE (Äkisti.) Mikä? Mikä niin?

NIMISMIES. Että vaikka mies on hukkunut, niin — liivit ovat pelastuneet.

KALLE (Epätietoisena.) Niin...

ESIRIPPU.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77057 ***