path: root/77015-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77015 ***

language: Finnish




MATKAHAWANNOITA WIRON JA LIIWIN MAALTA

Kirj.

C. G. Swan


Yli-painos Kirjallisesta kuukausilehdestä





Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa,
1870.






      Näytetty: C. J. Lindeqvist.




    Ma kansan näin, mi kunnian
    Edestä kaikki koitti,
    Nälissään palellessahan
    Kuitenkin wielä woitti.




Kun suuri laulajamme Runeberg näillä mutkattomilla, koristamattomilla
wärsyillä silmiemme eteen loihtii 1808—9 wuoden sankarien kuwan, on
hän samassa synnyttänyt kuwan semmoisen, joka ei ainoastaan osota
niiden Suomalaisten luonnetta, joita hän kirjoittaessaan erittäin
on ajatellut, waan koko Suomen kansan luonnetta, Suomen kansan
historian menoa. Mutta Suomen kansalla on weli; ja jos kerskailematta
todenmukaisesti sopii sanoa, että Suomalainen ”nälissään, palellessahan
kuitenkin wielä woitti”, niin sopii yhtä todenmukaisesti sanoa,
että weljessämme asuu sama kestäwäisyys wastuksissa ja waiwoissa.
Wirolainen tosin ei ole yhtä tottunut kuin Suomalainen näkemään, kuinka
halla yhtenä yönä hautaa koko wuoden toiweet, aitan tyhjäksi jättää;
mutta jollei hän olekaan samassa määrässä, kuin tämä hänen pohjoinen
weljensä, kokenut aineellista nälkää ja kylmyyttä — ei hän sentään
siinäkään kohden ole warsin tottumaton — on hän paljoa enemmin, kuin
tämä, kokenut toisenlaista nälkää ja kylmyyttä, joka ei suinkaan
ole edellistä huokeampi, nimittäin henkinen nälkä ja kylmyys. Wiron
kansa on 600 wuotta ollut ”orjan kansa, sorrettu, maahan rutistettu
waiwainen”, mutta sortaja ei ole milloinkaan saanut häntä kokonaan
nöyristymään ikeen alle, hän on 600 wuotta myötään, lakkaamatta
kohoittanut niskaansa, ja hänessä kytee wielä tätä nykyä melkein
sama itsenäisyyden tunto, kuin 600 wuotta takaperin, jolloin hän
urhollisesti taisteli Kalparitareita ja Tanskalaisia wastaan.

On paljon aikaa kulunut siitä, kuin Suomalainen äidin kodissa asui
yhdessä Wirolaisen weljensä kanssa. Ajan kuluessa owat weljet
wierastuneet toisistansa: ”suomensilta”, tuo kansarunouden laatima
yhdistin, on niiden wäliltä ollut katkaistu. Mutta eipä weljet
kuitenkaan ole toisiansa kokonaan unhottaneet. Wielä elää molemmissa,
Suomalaisessa niinkuin wirolaisessakin, sukulaisuuden tunne; he woiwat
wielä tutustua toinen toiseensa. Niitä Kuukauslehden lukijoita, joita
asia miellyttänee, pyydän minun kanssani tekemään tutustumis-retken
Tartoon Liiwin maalle, jossa, niinkuin tiedetään, tänä kesänä on
pidetty suuri 50 wuoden riemu-juhla orjuuden lakkauttamisen muistoksi.
Lukija suonee anteeksi, jos matkalla tuon tuostakin wähän wiiwähtelen
ja syrjään poikkeilen sekä pikku seikkoja katselen. Kun Tartoon ei
käy rauta-tietä, ei sowi aiwan pikaista matkaa waatia. Paitsi sitä
tuommoiset wiiwähdykset taritsewat wähän oleentumisen aikaa.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun 26 p:nä j.p.p. astuimme matkakumppanini ja minä, höyrylaiwaan
Alexanderiin. Kun ilma oli aiwan kaunis, ja kulku Tallinnaan
(Rääweliin) kestää waan wähän kuudetta tiimaa, olimme ottaneet piletin
peräkannelle, josta maksetaan 12 markkaa. Tämä erinomaisen korkea
hinta on mahdollinen siitä syystä, että kaikki Tallinnaan menewät
höyrylaiwat owat saman yhtiön omat; kun kilpailijoita puuttuu, käy
mitä tahansa ottaminen. Täten onkin tapahtunut, että ”Etelä-suomen
höyrylaiwa-yhtiön” osakkeista, jotka alkuansa owat maksaneet 400
markkaa, nyt maksetaan 520.

Pari tuntia kuljettuamme rupesi Suomen rannikko katoomaan silmistämme.
Ainoastaan Porkkalan kauas mereen ulkonewa niemi oli wielä näkywissä.
Samaan aikaan rupesi Wiron ranta-harju siintämään meitä kohtaan.
Kuljettiin eteenpäin, jätettiin wasemmalle Kok-saaren walo-torni ja
Wrangelinmaa, oikealle "Rääwelinkiwen" walo-laiwa; ilmaantui sitten
Wulff-saari, josta muutamat huiput nousiwat korkealle taiwasta kohden.
Me luulimme niitä ensin kuusiksi, mutta kun ne siksi näyttiwät liian
korkeilta, rupesimme päättämään niitä torneiksi toisella puolella
saarta. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Wulffin ohitse oli menty, ja
edessämme oli nyt Tallinnan suuri lahti, sen pohjukassa Tallinna itse
korkeine tornineen, oikealla Bomarsundin tapaiseksi rakettu linnoitus
ja wasemmalla Catharinenthal'in puisto, wieläpä korkealla harjulla
obseriatorioksi nimitetty walo-torni, laaksossa alla ”Die Brigitten”,
wanhan Brigittan luostarin rauniot, ja perimpänä wasemmalla harjun
korkeimmalla ylänteellä Wiems'in kartano puistoineen, huoneineen.
Meren puolelta on Tallinna aiwan siewä kaupunki. Korkeat kirkontornit,
harmaitten muurien kehästä penkerittäin nousewan kaupungin
korkeat, suipot, punaiset tiilikatot walkeine harjoineen, — tässä
wanhan-aikaisessa asussa on uuden-muotoisesta Helsingistä tulewalle
matkustajalle paljon ihastuttawaa ja miellyttäwää. Wanhan-aikaisuudessa
on toki toinenkin kohta, niinkuin pian saamme nähdä, kun kaupungin
sisään pääsemme. Olemme nyt waan ulkomuodosta puhuneet. — Haminaan
tultua oli tietysti matka-laukkujen katsasteleminen tulli-miesten
puolesta ensimäinen temppu. Tämä oli kuitenkin hywin huokea, kentiesi
tawallista huokeampi sen wuoksi, että katsastaja sai näkviinsä pienen
laatikon, jota hän kärkkäästi tawoitti, mutta, kun awasi sen ja
hawaitsi sen sisältäwän ainoastaan nimi-lippuni, hän siitä häwehtyi
niin, että heti pani laukkuni kiini ja liidullansa sen päälle piirsi
ristinsä, merkiksi että tutkinto oli loppu. Astuttiin siis maalle
ja otettiin ajuri. Meille oli majapaikaksi ehdoiteltu ”Zu den drei
Schornsteinen” kaupungissa, mutta me katsoimme paremmaksi majailla
ulkopuolella kaupungin muureja ja seisatuimme sentähden muutamien
kiwiheittojen päässä haminasta haminan-kadun warrella olewaan, ”Stadt
Helsingfors” nimiseen rawintolaan. Kun emme olleet ymmärtäneet
ennakolta sopia ajurin kanssa, meidän täytyi tästä lyhyestä matkasta
maksaa 30 kopeikkaa. Kapineemme sisään tuotua ja aamullista syötyämme,
lähdimme kaupunkiin päin.

Tallinnan kaupunki on merkillinen wanhuutensa puolesta sekä sen
waikutuksen puolesta, joka sillä on ollut Wironmaan historian suhteen.
Kaupunkiin kuuluu nyt: 1:ksi warsinainen kaupunki, 2:ksi Tuomiopää
ja 3:ksi esi-kaupungit. Koko wäestön paljous tekee noin 30,000
henkeä. Wanhin osa kaupungista on Tuomiopää. Se on myöskin kaupungin
merkillisin osa. Kaupungin lounaisella puolella kohoo jokseenkin
korkea ja jyrkkä kumpu, jonka Wirolaisten kansantarujen mukaan Kalewin
puoliso Linda oli luonut sen alle haudatun miehensä peitteeksi. Tämän
kummun kukkulalle oliwat Wirolaiset pakanuutensa aikana rakentaneet
puisen linnan, jota Kalewin puolison muistoksi nimitettiin Lindanisa
(s.o. Lindan rinta). Keväällä w. 1219 kun Tanskan kuuluisa kuningas
Waldemar Seier mahtawalla armeijalla ja laiwastolla kulki Wironmaalle,
pakoittamaan tämän maan asukkaita Kristin uskoon sekä samalla
woittaaksensa itselleen maata lisäksi, laski hän malle Harjumaan
rannikolle, missä nykään Tallinnan kaupunki sijaitsee. Lindanisan
linna woitettiin ja sen asemille alkoiwat Tanskalaiset rakentaa uutta
kiwistä linnaa, joka sai _Rewal'in_ nimen. Tarun mukaan on syy tähän
nimeen seuraawa. Kun linnaa rakennettiin oli kuningas muutamana päiwänä
lähtenyt metsästämään ja tapasi silloin erittäin kauniin metsä-kauriin,
jota hän rupesi takaa ajamaan. Kauris pakeni tuomiowuorelle ja
hyppäsi, kuinkaasta pakoon päästäksensä, wuoren jyrkänteeltä alas.
Putouksesta sen jalat katkesiwat ja kuningas sai sen käsiinsä. Tästä
syystä hän nimitti paikan _Rehfall_ (s.o. metsäkauriin putous).
Wirolaiset itse rupesiwat sanomaan paikkaa _Tallinna'ksi_ (s.o. Tanskan
linna). Lewossa ja rauhassa eiwät kuitenkaan Tanskalaiset saaneet
linnaansa rakentaa. Wirolaiset kokosiwat sotajoukkonsa, niin kutsutun
"malewa'in" ja karkasiwat äkki-arwaamatta Tanskalaisten leiriin.
Jo oliwat Tanskalaiset joka haaralta pakoon wiskatut, kun Rügen'in
ruhtinaan Witslaw'in, joka slawilaisen joukon kanssa oli seurannut
Waldemaria, onnistui saada wäkensä järjestykseen Tuomiopään pohjaiselle
rinteelle ja siltä kohdalta sysätä Wirolaisten rynnäkkö takaisin. Tästä
pysähtyiwät muutkin Wirolaiset ja Tanskalaiset saiwat tilaisuutta
jälleen kokoontuaksensa. Nyt ei Wirolaisten pieni joukko, joka oli
yhden ainoan maakunnan, Harjumaan, malewa, woinut pitkää taistelua
Tanskalaisten suurta joukkoa wastaan kestää. Se kääntyi pakoon ja wähän
toista tuhatta kaatui. Tässä tappelussa tapahtui tanskalaisen tarun
mukaan se ihme, että kun kuninkaallinen lippu jo oli walloitettu,
putosi suurimman hädän hetkenä taiwaasta uusi lippu. Se oli sama mainio
"Dannebrog", joka wielä tänäänkin on Tanskan waltio-lippu — walkoinen
risti weripunaisella pohjalla. Tämän ympäri kokoontuiwat Tanskalaiset
jälleen ja saiwat sen awulla woiton. — Tappelun perästä rakensiwat
he linnan walmiiksi ja kuningas jätti siihen, kotia purjehtiessaan,
tarpeelliset warustus-wäen. Tämä linna oli sitten kauan aikaa se
paikka, jota Wirolaisten monet kapinat tawoittiwat, sillä täältä
oli heidän kukistamisensa tapahtunut, ja syystä he sitä kammosiwat
orjuutensa synty- ja pesäpaikkana.

Ajan kuluessa syntyi linnan itäisellä äärellä kaupunki, nykyinen
warsinainen kauppa-kaupunki, joka w. 1284 tuli Hansa-liiton jäseneksi.
Jo alkuansa se warustettiin linnoituksilla. Nyt ympäröitsee kaupunkia
kiwinen muuri korkeine wahti-torneineen. Niitä on yli 20. Muurin
ulkopuolella on kaksinkertainen, korkea multa-walli ja sen alla lawea
ja sywä kaiwanne, joka kuitenkin nykyään suurimmaksi osaksi on melkein
tyhjä wedestä. Kaupunkiin wie muurin läpi kuusi porttia, joista "die
Schmiedepforte" (s.o. seppäportti) on mainio seuraawasta tapauksesta.
Kun Tanskan waltakunnan mahtawuus kukistumistansa, myytiin wiimein
w. 1346 sen Wirolaiset maakunnan Liiwinmaan saksalaisille ritareille
noin 1 miljoonan Suomen markan hinnasta. Liiwinmaan ritarien herruuden
loppupuolella wuoden 1535 waiheilla oli kiiwas riita noussut aateliston
ja kaupungin porwariston wälillä, siitä syystä, että aateliset
koettiwat tehdä ahdinkoa edellisten kaupalle. Nämä päättiwät silloin
kaikella tapaa kostaa. Maan waltaherrat olivat kaupungin hallitukselle
myönnyttäneet tuomiosoikeuden hengen asioissa, itse aatelistenkin yli
tapauksessa, että nämät oliwat tehneet rikoksia kaupungin alueella
ja siellä tawattiin. Nyt tapahtui, että eräs paroni J. Üksküll von
Riesenberg kaupungin alueella löi yhden alustalaisensa kuoliaaksi.
Kaupunki julisti hänen henkensä rikkoneeksi, jos hän tulisi muurien
sisäpuolelle. Tästä julistuksesta sekä ystäwiensä waroituksista
huolimatta hän lähti kaupunkiin. Mutta heti hänen sinne tultuansa,
wangitsi hänet Raati ja tuomitsi hänet mestattawaksi. Tämä tuomio
pantiin myös toimeen Sdhmiedepforte'ssa ja wieläkin nähdään sywennys
muurissa, jossa mestatun hauta sanotaan olewan. Tämä porwarien ankara
lain-käytäntö oli syy uusiin riitoihin, jotka wiimein ratkaistiin sillä
suostumuksella, että Sdmiedepforte oli suljettawa ja kiinni muurattawa,
jotta ihmisten silmistä suljettaisiin se paikka, jossa aateliswerta oli
wuotannt porwariston oikeuden-tunnon tyydyttämiseksi. Niin tapahtuikin
ja portti oli sillä tapaa suljettuna wuoteen 1794 asti, jolloin se taas
awattiin.

Näiden Tallinnan historiaan koskewien poikkeusten perästä palaan
kertomukseeni. Niinkuin jo mainittiin, pyrimme kohta tultuamme
ulkopuolella kaupungin muureja olewasta majapaikastannme kaupunkiin
päin. Ensimäinen määrämme oli tawata ”suuren torin” wieressä asuwaa
kauppiasta Böckleriä, jolta uuden Suomettaren mukaan tietoja saisi
Tarton matkasta. Aikomuksemme oli siis suoraan lähteä ”suurelle
torille”. Mutta aikomuksemme täyttäminen eipä ollutkaan niin helppo,
kuin luulimme. Kaupungin sisään tultuamme ”pienen ranta-portin”
kautta, olimme kerrallaan tunkeuneet semmoiseen maailmaan, joka
meille oli aiwan uudenlainen. Me olimme silmänräpäyksellä nykyajasta
siirtyneet puolen wuosi-tuhannesta taappäin. Kapeat, wäärät kadut,
wanhan-aikaiset, päättö-puolellansa katua päin käywät huoneet näyttiwät
meidän silmissämme niin oudonlaisilta, että ihmettelemisestä ja
katselemisesta olimme unhottaa oikean aikomuksemme. Paitsi sitä ei
ollut niin helppo asia osata suoraa tietä eteenpäin siinä labyrintissä,
johon nyt olimme joutuneet. Wiimein tultiin kuitenkin erääsen
epä-säännölliseen nelikulmioon, jossa harjoittiwat wilkasta kauppaa.
Paikka oli täynnä sohisewia talonpoikia ja niiden wankkureita. Tästä
syystä rupesimme sitä toriksi arwaamaan; mutta toiselta puolen paikka
oli niin wähätilainen, tuskin suurempi kuin melkoinen piha Helsingissä,
että oli waikea sitä tarwitsi katsoa. Asiasta selkoa saadaksemme
rupesimme torin ympäri käwelemään tirkistellen, oliko nimi Böckler
jossakin hawaittawa; ja todellakin! tässä se oli eräässä kulmassa.
Mutta wähänpä hyötyä tästä. Kauppias ei ollut kotona. Meitä käskettiin
tulemaan takaisin parin tunnin perästä. Me olimme aikoneet, jos
mahdollista, lähteä Tartoon Tallinnan laulukunnan, Estonian seurassa.
Mutta nyt ei saatu tietoa, koska se lähtisi. Paitsi sitä meillä nyt
ei ollut ketäkään opastajaa, ei ketään tuttua, johon olisimme woineet
kääntyä, saadaksemme tietoa, mitä kaupungissa oli katsottawaa.
Sentähden, kun emme tienneet, kauanko joutuisimme wiipymään
kanpungissa, päätimme käydä kumminkin tuomiokirkossa.

Ei paljon epäilty, ennenkuin päätimme suurimman kirkon, jolla myös
oli korkein torni, tuomio-kirkoksi, ja sinnepäin nyt lähdettiin.
Sinne tultuamme oli heti mies saapuwilla kysymässä, tahdoimmeko käydä
kirkkoa katsomassa, ja kun siihen annettiin myöntyä wastaus, hän pian
toi awaimet, ja me astuimme summattoman tornin kautta kirkon korkean,
majesteettisen laen alle. Korea oli todellakin tämä kirkko, wahwasti
mieleen waikuttawa oli sen suuruus, mutta me olimme niin paljon
kuulleet puhuttawan siinä löytywistä muistoista wanhoista ajoista,
että olimme toiwoneet enemmän, kuin saimme nähdä. Meidän mielestämme
oli Turun tuomiokirkko paljoa ennemmin katsottawa. Opastajamme waiwan
25 kopeikalla palkittuamme, lähdimme taas liikkeelle, ja nyt alettiin
tutkimis-retkeä omin neuwoin, ristin rastin. Ensiksi tuliwat kaupungin
muut kirkot tulkintomme esineeksi. Niitä on kaupungin muurien sisällä,
paitsi tuomiokirkkoa, 7, nimittäin: S:t Olaon kirkko, Luostari-kirkko,
Pyhän Hengen kirkko, S:t Nikolaon kirkko, S:t Michaelin kirkko,
Katharinan kirkko ja Wenäläinen S:t Nikolaon kirkko. Paitsi näitä on
esi-kaupungeissa joukko kirkkoja, jotta kaikki owat wähänläntäisiä,
paitsi S:t Johannes'in kirkko, uusi korea Wirolainen kirkko, kappaleen
matkan päässä ulkopuolella Scdmiedepforte'a. Pari kiwen-heittoa
Johannes'in kirkosta taas rakennetaan nykyään suurta Wirolaista
tuomiokirkkoa, joka warustetaan kahdella tornilla. Kaikista Tallinnan
kirkoista on ”Pyhän Hengen kirkko”, likellä kauppa-toria, wanhin. Siinä
pidettiin ennen Wirolainen jumalanpalwelus, mutta kun Johannes'in
kirkko walmistui, sitä ei enää käytetä. Tuon wanhuuden wuoksi olisimme
mielellään siinä käyneet, mutta ei ollut ketään saapuwilla, jonka
awulla olisimme woineet sisälle päästä, eikä pitkään hakemiseen ollut
aikaa. Niin oli myös laita, kun tulimme S:t Nikolaon kirkolle, paitsi
S:t Olaon kirkkoa suurin toko kaupungissa. Sen sisään meidän kuitenkin
käwi tirkisteleminen, sillä owet oliwat auki, niinkuin täällä yleensä
on tapa, ainoastaan suljetut puola-weräjällä.

Kirkkoja katseltuamme rupesimme muureja ja walleja tarkkaamaan, joita
nyt juostiin ylös alas. Kaupungin nykyiset wallit owat rakennetut 14:n
wuosisadan alkupuolella. Ne owat, warsinkin paikottain, erinomaisen
korkeat ja paksut, josta sopii päättää, että Tallinna aikanansa on
ollut sangen wahwasti linnoitettu kaupunki. Sisäpuolella walleja
käywät muurit lienewät raketut samaan aikaan, kuin wallitkin. Ne
owat warustetut torneilla noin joka 100 sylen päästä, paikottain
tiheämmältäkin. Molempiin, sekä muureihin että torneihin, on käytetty
Tallinnassa sangen tawallista rakennus-ainetta, erästä tämän seudun
wuorissa runsaasti tawattawaa kiweä, jota hywin helposti woi lewyiksi
lohkaista. Se on waalean-harmaata, ja siitä rakennettu huone näyttää
heti wanhan-aikaiselta. Tämä seikka waikuttaa sekin puolestansa, että
koko kaupunki saa tuon raunion-tapaisen ulkomuodon. Muutoin rupeewatkin
muurit paikottain raunioiksi muuttumaan. Tämä on erittäinkin tornien
laita. Muutamien ala-kerrosta käytetään kyllä wielä asunhuoneina, mutta
ylipäänsä owat ainoastaan ulko-seinät ja katot eheillänsä. Me koetimme
päästä ylös pariin torniin, mutta ei päästy, pitkälle. Osaksi oliwat
astuimet kokonansa rauenneet, osaksi oli koko käytäwä raunioita täynnä,
että pelkäsimme yhdessä portaitten kanssa romahtawamme alas synkkään
huoneesen tornin pohjaan, josta nenäämme tunkeutui kalmanhaju, joka ei
suinkaan ollut wiehättää.

Muurien kaikki nurkat ja pielet tutkittuamme sekä toistamiseen, waikka
nytkin turhaan, kauppias Böckleriä haettuamme, lähdimme takaisin
maja-paikkaamme, teillä poiketen kaupungin kirjakauppaan, josta
Tallinnan kartta ostettiin 1 ruplalla.

Jälkeen puolen päiwää lähdettiin taas liikkeelle. Böcklerillä sanottiin
isännän jo ehtineen uudestansa kotoa lähtemään. Paitsi sitä saimme
kuulla sen ikäwän uutisen, että Estonia laulukunta noin puoli tuntia
takaperin oli täydellä musiikilla lähtenyt Tartoon. Kun siis emme sen
kanssa päässeet, ei ollut muuta neuwoa kuin "postilla" (kyydillä)
kulkea.

Tämä tämmöinen matkustus, waikka paljon kalliimpi, oli meidät
kuitenkin pikemmin perille saattawa, ja näin jäi meille aikaa wiipyä
Tallinnassa tulewaksi päiwäksi. Täten saimme nyt tilaisuuden käydä
Katharinenthal'issakin, parin wirstan päässä kaupungista. Me sowimme
ajurin kanssa. Hän lupasi ajaa meidät edes takaisin sekä siellä wiipyä
yhden tiiman — kaikki 40 kopeikan edestä, jota ei suinkaan sowi
kalliiksi moittia.

Itää päin kaupungista käy jyrkkä, luullakseni ”Lohi-wuoreksi”
nimitetty wuoriharjanne. Yhdelle tämän penkereelle Wenäjän tsaari
Pietari suuri w. 1714 rakennutti wähäisen huoneen itsellensä. Tätä
nykyä paikka kokonaan on korkeitten, lehtewien puitten warjossa,
mutta silloin ei mikään kaihtinut näky-alaa haminaan päin, ja tästä
huoneesta Pietari katseli, kuinka hänen synnyttämänsä Wenäläisten
laiwasto ensimäisiä liikehdyksiänsä teki. Huoneen sisusta on wielä
melkein samassa tilassa, johon Pietari sen jätti. Muutaman kiwen-kannon
päässä tästä huoneesta laaksossa wuoren alla rupesi Pietari w. 1718
rakennuttamaan huwi-linnaa, jonka hän puolisonsa kunniaksi nimitti
Katharinenthal'iksi. Kun linnaa rakennettiin, nousi Pietari itse eräänä
päiwänä telineille, otti wasaran ja sawi-lapiaisen käteensä, ja pani
kolme tiiltä muuriin. Tämän tapauksen muistoksi kiwet sitten jätettiin
kalkitsematta, — Pietari alotti myös sen suuren puiston istuttamista,
joka nyt on linna-huoneen edessä, yleisölle alttiina. Me yritimme
huoneesen katsomaan ja käwimme sen wuoksi ala-kerroksessa, jossa joku
wahti-mestarin perhe asui, mutta täällä saimme ensi kerran hawaita
sen epä-sowun, joka nykyään wallitsee Saksalaisten ja Wenäläisten
kesken Itä-meren maakunnissa. Me puhattelimme, näet, saksan kielellä
täällä tawatuita henkilöitä, jotka kaikki oliwat Wenäläisiä, mutta
wastaukseksi saimme äkäisen ja jäykän lauseen "emme ymmärrä saksaa",
waikka olimme aiwan warmat siitä, että he hywin ymmärsiwät, että
halusimme päästä sisälle. Wenäjää me emme osanneet, ja niin jäi huone
katsomatta. Nyt kiipesimme Lohi-wuorta ylös, jonka harjanteella juuri
yläpuolella Pietarin huonetta on tuo ennen mainittu "obserwatorio". 10
kopeikan edestä pääsimme sisälle, ja tämän summan joutaa mielellään
tähän käyntiin panna, sillä obserwatorion alttanilta on mitä korein ja
lawein näky-ala kaupungin ja koko seudun yli. Tätä ihasteltuamme ja
walo-konetta katsottuamme astuimme alas ja lähdimme taas kaupunkiin.
Mutta matkalla oli hoksannut jotakin. Olin tarkoin tutkinut karttaa
ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että se kirkko, jossa ensin
käwimme, ei ollutkaan tuomio-kirkko, waan S:t Olaon kirkko. Niin
emme wielä lainkaan olleet Tuomiopäässä käyneet, ja tämä kuitenkin
oli wälttämättömästi katsottawa. Sinne siis nyt. Wälillä wähän
istahtaaksemme menimme Schmiedepforte'n ulkopuolella wallien päällä
olewaan promenaadiin. Kun päiwä jo illasti, oli meidän tilaisuus
täällä myös nähdä kaupungin wäestöä, joka jouto-hetkinä wetäytyy tänne
ahtaasta ja helteisestä kaupungista. Wirwoitukseksi saa täällä olewasta
pienestä rawintolasta pullon seltserin-wettä 10 kopeikalla ja limonadia
20 kopeikalla.

Meidän erehdyksemme S:t Olaon kirkon suhteen naurutti meitä paljon,
mutta saapi selityksensä kirkon suuruudesta ja tornein korkeudesta
josta pian päätimme sen tuomiokirkoksi. Että torni onkin korkea, woi
arwata siitä, että koko Europassa on ainoastaan kaksi korkeampaa
tornia, nimittäin S:t Pietarin kirkon Roomassa ja ”Münsterin”
Strassburg'issa. Ett'ei muut samanlaiseen erehdytseen joutuisi, neuwon
heitä kohta kaupunkiin tultuansa ostamaan itselleen kartan, jota on
saatawa kirjakaupasta Buchhandlung von Kluge et Ströhm, 149 Lang
Strasse”.

Tuomiopää on kaikella muotoa katsottawa. Siihen johdattaa kolme porttia
ulkopuolelta kaupunkia ”Dompforte” ja kaupungista toinen ajawia,
toinen, kapea rappu, jalka-ihmisiä warten. Me astuimme tuomioportista
sisään. Tästä tullaan ensiksi awaralle paikalle, melkein ainoa paikka,
jota Tallinnassa sopii toriksi sanoa. Wasemmalla puolella tätä "Dom
Markt" nimistä toria on Tallinnan linna. Se perustettiin jo Waldemar
Seier'iltä, mutta uudistettiin w. 1775.

Tässä melkoisessa huoneessa asuu siwili-kuwernöri, tässä on myös
siwili-wirkakuntien wirkahuoneet. Wähän ylempänä torista lähtien
on tuomiokirkko, johon emme nyt kuitenkaan päässeet. Wastapäätä
tuomiokirkkoa on Wironmaan Ritari-huone, johon ritaristo joka kolmas
wuosi kokoontuu waltiopäiwiksi, ja jossa ”das Oberlands-Gericht”
(korkein tuomiokunta) istuu. Tuomiopää on oikea korkea-aatelisten pesä.
Tuomiokirkkoa nimitetään ”ritari- ja tuomiokirkoksi”, Tuomiopäässä on
myös ”ritari- ja tuomiokoulu”; täällä on niinikään Wiron aateliston
”Credit-casse”, joka jotenkin wastaa meidän hypoteeki-yhtiötä ja
jotenkin on waikuttannt saman kuin tämäkin, taloudellisen häwiön.
Melkein kaikki yksityiset huoneet Tuomiopäässä owat aatelisten
hallussa. Koko Tuomiopään wäestö on erityisen tuomio-oikeuden alainen.
Aateliset kuuluwat "Das Oberlands-Gericht'in" alle ja muut Tuomiopään
asukkaat, n.k. porwarit ja käsityöläiset, ”Der Schslossvogt'in”,
linna-woudin alle. Mutta aateliston ei ole ollut siinä kyllä, että se
näin on sulkeunut pois porwaristosta. Paremmaksi warmuudeksi on se
wielä Tuomiopään rinteelle kaupunkia päin rakennuttanut korkean muurin,
jonka kautta wahwasti warustettu portti meidät taas kaupunkiin saattaa.
Tämän portin päälle sopisi syystä kirjoittaa: "odi profanum vulgus et
arceo".

Muutaman tunnin wielä ympäri kaupunkia käweltyämme lähdimme kotia.
Seuraawana päiwänä, joka oli sunnuntai, käwimme ensiksi katolisessa
jumalanpalweluksessa Katharinan kirkossa, sitte Wirolaisessa kirkossa
ja wiimein katolisessa rukous-hetkessä tuomiokirkossa. Kirkon sisään
mennessä astutaan ensiksi portaita alaspäin esi-huoneesen, josta taas
portaat wiewät wielä alemmaksi itse kirkkoon. Jos S:t Olaon kirkko,
jonka ensiksi olimme luulleet tuomiokirkoksi, tarjosi wähemmän kuin
mitä olimme odottaneet, niin meitä täällä kohtasi melkein enemmän
kuin olisimme woineet toiwoa. Paitsi sitä, että kirkon seinät ja
pylwäät oliwat waakunilla peitetyt ja kuori täynnä hauta-monumenttejä,
saimme täällä hawaita uuden astemäärän ”förnäämisyyttä”. Niinkuin
kaupungin porwarit oliwat sulkeuneet maarahwaasta korkeitten muurein
kautta, Tuomiopään aatelisto samaten kaupungista, niin oli itse
aatelistossakin löytynyt niin ”förnäämejä”, ett'eiwät olleet woineet
jumalan-palweluksessa istua muiden aatelisten kanssa, waan oli
täytynyt näiden joukosta sulkeutua häkkeihin, tai miksi niitä sopisi
nimittää. Kirkon seinistä ulkoni, näet, pikkusia katetuita rakennuksia,
joihin päästiin eri, portaita myöden. Nämät häkit sisälsiwät oikein
förnäämejä” naisia. Paha kyllä on näitä koppeja osittain täytynyt
warustaa lasi-seinillä, että päiwän walo pääsisi sisälle. Siinä on se
haitta, että kumminkin muiden silmät pääsewät näihin pilkistämään.

Niistä, jotka kirkon kuoriin owat haudatut, owat mainittawat: Pontus
de la Gardie, joka 1586 hukkui Narowan haminaan, josta tapauksesta
latinainen kirjoitus hauta-monumentissä mainitsee; Kaarlo Henrikinpoika
Horn ja mainio kreiwi Mathias von Thurn, kuuluisa 30 wuotisen sodan
aikana.

Tallinna on päästä päähän historiallinen kaupunki. Siitä syystä sen
täytyy miellyttää wierasta. Mutta se, joka on tottunut uudenlaiseen
kaupunkiin, ei kauan menesty sen umpisuudessa, sen wäärillä ja kapeilla
kaduilla. Näistä owat muutamat niin kapeat, että tuskin yhdet waunut
pääsee eteenpäin. Kuinka on tapana tehdä, kun kahdet waunut tulewat
wastakkain, en tiedä. Kuitenkin on kaupungissa myös ”Breit Strasse”,
lawea katu, mutta sen laweudesta ei ole paljon puhumista. — Kapein katu
Helsingissä lienee yhtä lawea. Tästä kapeudesta tulee, että kaupungin
ala on jokseenkin wähäinen, noin 8 à 9 Helsingin korttelia. Wiimein
on mainittawa, että koko kaupungissa on wesi-johto, niin että melkein
joka kortteli-kulmassa rautaphlmäästä wuotaa raitista wettä koko
wuoro-kauden. Tähän wesi-johtoon, joka ulottuu myös etu-kaupunkiin,
johdatetaan wettä eräästä ulko-puolella kaupunkia olewasta järwestä.

Lieneehän lukija jo kyllästynyt Tallinnaan. Muitten matkustajain
hyödyksi tahdon wielä mainita muutamia siellä käypiä hintoja:

1 huone ja 1 kynttilä (wuorokauteensa) 60 kop.; 1 wasikan kotletti 25
kop.; 1 biffi-paisti munien kanssa 30 kop.; 1 pullo oiwallista olutta
12 kop.; 1 päiwälliseateria 40 kop.; 1 kuppi kahwia 15 kop.

Niinkuin jo on sanottu, ei pääse rautatiellä Tallinnasta Tarttoon.
Ylipäänsä ei näitä, kaukaisia seutuja yhdistäwiä kulku-neuwoja Wiron
ja Liiwinmaalla wielä ole olemassa. [Riiasta wie kyllä rautatie
Pietariin, mutta se kiertää kokonaan sen alan Liiwinmaata, jossa
Wirolaiset asuwat.] Kuten tietty, rakennetaan myös par'aikaa itäisestä
Wironmaasta Paltisinlinnasta rauta-tietä Pietariin. Tämä tie on
menewä aiwan eteläpuolella Tallinnaa ja Tallinnasta on aikonus wetää
siwuhaara Tarttoon ja siitä eteenpäin Riikaan. Siksi kuin se aikaan
saadaan, täytyy käyttää tawallista maantietä näiden kaupunkien wälillä,
Maantietä woipi täällä kulkea kahdella eri tawalla. Jos tahtoo
huokeaan hintaan matkustaa, täytyy sopia talonpoikien kanssa, jotta
kyyditsewät toisesta kaupungista toiseen. Mutta tällä lailla matka
joutuu jokseenkin hitaasti. Jos siis on kiire ja rahat riittäwät,
kuljetaan postilla, joka wastaa meidän kyytiämme. Hewoselta ei makseta
juuri enemmän kuin Suomessa. Wironmaalla on kyytiraha, näet, 2 1/2
kopeikkaa wirstalta joka hewosesta, paitsi kaupungista lähteissä,
jolloin suoritetaan kahdenkertainen kyytiraha; Liiwinmaalla maksetaan
3 kopeikkaa hewoselta, Mutta tämmöinen matkustaminen kyydillä tulee
kalliiksi sentähden, että aina täytyy ajaa kahdella hewosella, jos
yksinkin kulkee. Penikulmalta maksetaan siis Wironmaalla 50 ja
Liiwinmaalla 60 kopeikkaa. Tähän tulee, että, jos riitelemistä tahtoo
karttaa, täytyy antaa kyytimiehelle noin 20 kopeikkaa juoma-rahaa, ja
ajokaluin edestä maksetaan 30 kopeikkaa kyytiwäliltä. Kaksi-pyöräisiä
ajo-kaluja ei täällä yhtään käytetä. Myös työ-ajoissaan käyttäwät
talonpojat neljä-pyöräisiä rattaita. Kyydillä ajettaessa käytetään
katottomia trilloja; ne täytetään sitte oljilla reunoja myöden.
Matkustaja istuu olkiin, ajaja ottaa siansa poikinpäin asetetulla
laudalla, kehoittaa hewosta ruoskanläiskäytsellä tahi omituisella
wipellyksellä, ja nyt eteenpäin. Kyytiwälit omat ylipäänsä hywin
pitkät, noin 17—27 wirstaa, ehkä wirstat täällä lienewät wähän
lyhyemmät, kuin meillä. Kyytiwälin pituudesta saapi ajaja syytä puoli
tiessä seisattua, antaakseen hewosen puhaltaa, niinkuin matkustajaa
koetetaan luuletella, mutta oikeastaan saadakseen poiketa maantien
wieressä olewaan ”körtsiin” eli krouwiin. Semmoisista täällä ei
ole puute. Wiron- ja Liiwinmaalla, niinkuin ylipäänsä kaikkialla
Europassa, missä orjuus on ollut wallassa, on, näet, aatelistolla ollut
yksin-omainen wiinan polttamisen ja myymisen oikeus. Aatelistolle
on siis hyödyksi, että talonpojat käyttäwät wiinaa niin paljon,
kuin suinkin on mahdollinen. Sen tähden aateliset owat asettaneet
rommia kaikkialle, missä sopii arwata nauttioita oleman tarjona, siis
enimmiten maantien warrelle. Kun kestikiewarein wälillä körtsille
joutuu, ei tapahdu koskaan, ett'ei ajaja astu alas, ja lähestyen
hewosten päitä ole järjestäwinänsä suitsia ja waljaita. Sillä wälin hän
yhä tirkistelee waunuihin päin, eikö matkustaja rupee raha-kukkaroa
aukaisemaan antaaksensa hänelle 5 kopeikkaa ryyppy-rahaksi. Pyytää,
sitä hän ei tee, mutta hän yhä järjestelee suitsia wäsymättä, siksi
kuin 5 kopeikkaa hänelle annetaan. Silloin hän nopeasti pistäikse
körtsiin ja palaa sitten heti-kohta siallensa.

Tallinnasta Tarttoon on 204 1/2 wenäjän wirstaa. [Niiden
hyödyksi, jotka ehkä tulewat matkustamaan tätä tietä, panen tähän
matkustus-ohjeen: Tallinnasta — Wait'iin 21 1/2 w.; Wait'ista —
Kisa'an 27 w.; Kisa'sta — Mustlanöm'iin 14 1/2 w.; Mustlanöm'istä —
Anniküll'iin 27 1/2 w.; Anniküll'istä — Maria Magdalena'an 27 w.; M.
Magdalena'sta — Weggewa'an 19 w.; Weggewa'sta — Kurrista'an 19 w.;
Kurrista'sta — Moisama'an 22 w.; Moisama'sta Tarttoon 27 w.]

Me lähdimme matkaan Tallinnasta klo 4 jälkeen puolen-päiwää, päiwänä
sen jälkeen kuin olimme sinne tulleet. Me olimme nyt kylläksi nähneet
sitä paikkaa, josta Wiron-kansan orjuutuminen suureksi osaksi oli
lähtenyt. Meitä halutti nyt nähdä itse maa ja kansa. Kun oli sunnuntai,
luulimme että enemmän wäkeä olisi liikkeellä, kuin arkipäiwinä,
jolloin kaikki owat askareissaan. Mutta siinä kohden petyimme. Koko
ensimäisenä päiwänä tuskin mitään muuta eläwätä olentoa nähtiin,
kuin muutamia hanhiparwia ja kerjäläisiä. Molemmat owat lajillansa
omituiset. Wiime-mainittuja, kerjäläisiä, olimme jo Tallinnassa
muutamia nähneet. Wirolainen ei mielellään suorastaan pyydä. Mutta
hän asettuu semmoisiin paikkoihin, joissa on suuri ihmisten liike,
kirkkojen owille, portteihin, torille j.n.e. Nojaten sauwaansa ja
kyykistyen kaikenlaisiin surkuteltawiin asentoihin, messuaa hän mitä
inhottawimmalla ja surkeimmalla äänellä ja nuotilla walitus-laulua,
joka heti lakkaa, niin pian kuin pieni raha hänelle annetaan käteen,
jolloin hän kohta tawallisella äänellä osoittaa kiitollisuuttansa;
mutta hän rupee taas samaa walitus-wirttä weisaamaan, niin pian
kuin hänelle käännät selkäsi. Kun ensikerran nä'in pari semmoista
messuawaa ukkoa Schmiedepforte'ssa, luulin heitä joutuu eri uskon-lahon
jäseniksi, jotka täten pitiwät katumuksen ja rukouksen harjoituksiansa
ja menin siis heidän ohitsensa mitään wirkkamatta; mutta kun semmoisia
joka paikassa ilmestyi, rupesin aawistamaan asian oikeaa laitaa ja
koetin siis antaa yhdelle heistä 3 kopeikan rahan, jolloin asia minulle
selkeni. Kun sitten lähdimme Tallinnasta, näimme niitä tien warrella
istuwan ja surkeudellansa waiwaawan matkustajien korwia ja silmiä. Mitä
noihin toisiin olentoihin, hanhiin, tulee, ne kyllä eiwät ole omituiset
sen puolesta, että olisiwat muista tawallisista hanhista eroawaiset,
waan niiden paljous on täällä silmään-pistäwä. Jokaisella perheellä,
jolla on joku maan-tilkka wiljeltäwänä, on oma hanhi-parwensa, johon on
syynä se, että arentimiehet tawallisesti maksawat kartanon omistajalle
arenniksi muun muassa muutamia hanhiakin.

Kuten jo on sanottu, kerjäläiset ja hanhet oliwat melkein ainoat
eläwät olennot, joita meidän oli tilaisuus hawaita. Näyttää siltä kuin
Wirolainen tahtoisi niin paljon kuin mahdollista olla erillänsä muista
ihmisistä. Lieneekö tuo seuraus orjuudesta? Se on aiwan luultawaa.
Muukalaisia hän ei ole tottunut näkemään toisen-muotoisina kuin
sortajina ja semmoisia mieluisimmin karttaa. Hän ei etsi muita ihmisiä,
siis muiden täytyy etsiä häntä, jos tekee mieli häntä nähdä. Siihen
meillä nyt ei ollut aikaa. Tahdoimme seuraawan päiwän illalla olla
Tartossa; sillä juhlan alkajaisten oli jo tiistaina määrä tapahtua,
waikka warsinaisen juhlan ensimäinen päiwä oli keskiwiikkona. Ei ollut
siis muuta neuwoa kuin waunuista katsella mitä silmiimme sattui, maata
ja ihmis-asuntoja. Tallinnan seuduilla on maa jokseenkin yhdenmuotoista
ja rumaa. Ajetaan suurta tasankoa myöden, jonka maan-laatu suurimmaksi
osaksi lienee hietaa. Kohta hawaitsee, ettei nyt enää olla Suomessa,
Suomen kukkulat ja järwet kauniine saarineen, niemineen, lahtineen,
niitä ei täällä näe. Myös Suomen synkät, juhlalliset hongikot ja
kuusikot owat poissa. Honkia ja kuusia kyllä täällä kaswaa, mutta
metsät owat turmellut, ettei niitä millään lailla sowi meidän kauniisin
metsiimme werrata, Etelään päin muuttuu maa epätasaisemmaksi ja
waihettelewammaksi sekä myös enemmin asutuksi ja wiljellyksi. [Tässä
en tee mitään eroitusta Wiron ja Liiwinmaan wälillä, koska raja näiden
kahden maan wälillä ei riipu geografiallisista eikä etnografiallisista
kohdista, waan on kokonaan mieli-waltainen.] Niin on maa itäpuolella
Paidelinnaa (Weissensteiniä) — Etelä-Wironmaassa melkein yhtenä
ainoana peltona, täynnänsä kartanoita, joista muutamat oat sangen
komeasti rakennetut, että niitä melkein sopisi palatseiksi sanoa.
Mutta sitä kurjemmalta näyttäwät kappaleen matkaa kartanosta olewat
kylät. Wirolainen talo usein ei ole kuin yksi ainoa rakennus, jossa
on sekä ihmisten, että eläinten asunto että aitat ja kaikki muut
taloon kuuluwat huoneet. Nämät rakennukset tehdään melkein kaikki
samanmuotoisiksi. Hirsistä rakennetaan noin kaksi syltää korkea
salwos, joka aina toisesta päästä, usein molemmistakin, on leweämpi
kuin keskipaikalta. Tämän salwoksen päälle rakennetaan sitte suippo,
joka taholle kaltawa katon-kannatin, joka turpeilla peitetään. Huoneen
kaidemmassa päässä on kalu-huone ja muut ulkohuoneet, leweämmässä
päässa on asuin-huone. Katto laitetaan koko huoneelle yhtä leweäksi
kuin rakennuksen ulkonewalle osalle ja siitä syntywää katon ulonnusta
kannattaa muutamat pylwäät, joista huoneen edustalle tulee jonkunlainen
weranda, jota kuitenkin paremmin sopii wajaksi kutsua. Tähän muotoon
owat myös kaikki körtsit ja posti-huoneet (kestikiewarit) rakennetut,
ehkä nämä owat suuremmat ja paremmat, tuin talonpoikain huoneet
tawallisesti owat. Koska katot tawallisesti owat noin kahta wertaa
korkeammat kuin itse huoneet, näyttää Wirolainen kylä, jonkun matkan
päästä katsottuna, kuin joukko suuria turpeen-läjiä.

Seuraawana matka-päiwänämme rupesiwat Tarttoon pyrkiwät laulukunnat
tulemaan näkywiin. He ajoiwat pitkissä, enimmiten peitetyissä
waunuissa, joihin mahtui noin 8—10 miestä. Mitä likemmäksi Tarttoa
tulimme, sitä wilkkaampi oli liike. Kun kauan aikaa seurasimme
toisiamme siten, että me kestikiewarien wälillä ajoimme heidän
ohitsensa, ja he taas kulkiwat meidän siwutsemme sill'aikaa kuin
posti-paikassa olimme hewoisia waihtamassa, lienewät he wihdoin
älynneet, että me olimme Suomalaisia. Kun, näet, ajaja 59 wirstan
päässä Tartosta seisahtui körtsille tawallisen ryypyn wuoksi, rupesi
körtsin sisässä lepoa pitäwä laulukunta weisaamaan tuota samalla
nuotilla kuin ”Maamme” laulettawaa laulua: ”Mo isamaa, mo õn ja rõõm,
kui kaunis oled sa”. En luule ”maamme”? säwelten koskaan minuun
niin sywästi waikuttaneen, kuin täällä äkki arwaamatta kuullessani
Wirolaisten meitä niillä terwehtiwän. Me astuimme alas waunuista,
käwimme körtsissä kuuntelemassa, ja, kun laulu oli loppunut, esitimme
itsemme Suomalaisiksi. Wähän haasteltua he taas rupesiwat laulamaan:
”Mo meeles seisab alati, mo hiilgav isamaa!” jota weisataan samalla
nuotilla kuin "Mun muistuu mieleheni nyt". Tämä oli ensi kerta, jolloin
tulimme tilaisuuteen nähdä sitä ystäwyyttä ja rakkautta Suomen kansaa
kohtaan, joka asuu Wiron kansassa ja jota me sittemmin usein saimme
nauttia. Kun sitte wiimeisessä posti-talossa ennen Tarttoa olimme
sadetta pitämässä, matkusti sama laulukunta ynnä suuri joukko muita
ohitse, iloisesti laulaen ja meitä terwehtien; paitsi sitä myöskin
eräissä waunuissa olewa soittokunta torwillansa piti iloista musiikkia.

Maanantaina klo 12 j.p.p. oltiin wiimein Tartossa. Tarton ikiwanha
kaupunki sijaitsee Liiwinmaalla, laaksossa kummallakin puolella
Wirtsajärwestä Peipus-järween juoksewaa Emäjokea. Se wiljawa paikka,
johon se on rakennettu ja jota osittain ympäröitsee melkoiset mäet,
pidetään yleiseen sangen kauniina. Myös kaupungilla itsellään on
kauneuden maine. Pohjan Heidelberg'ksi sitä Saksalaiset sanowat.
Sen somuuteen waikuttaa paljon se seikka, että sen sekä sisä- että
ulko-puolella on paljon istutuksia, sekä yksityisten että yleisölle
alttiita puutarhoja ja käwelypaikkoja. Näistä owat mainittawat:
kuuluisat tuomiokirkon käwelypaikat kaupungin wanhoilla walleilla
wanhan tuomio-kirkon raunioin ympärillä; käsityöläis-yhtiön puutarha,
warustettu pienellä wesi-lammikolla sekä woimistelu-telineillä ulkona
ilmassa; Wanemmuine-yhtiön puutarha sekä ulkopuolella kaupunkia
”Ressource-puisto”. Kaupungissa on kiitetty yli-opisto, jonka
obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto,
jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. Tarton
nimi on muutoin Wiron historiassa hywin tuttu. Tänne kokoontui ennen
muinoin Wirolaiset kuuntelemaan Wanemuista, joka täällä puistoissa
wiritti kantelettansa. Sitte tämä seutu Wirolaisten kukistuksen
aikana oli tappelu-tanterena sodissa Wirolaisten ja muukalaisten
wälillä ja myöhemminkin on Tartto nähnyt ja kärsinyt sodan waiwoja.
Tähän paikkaan oli nyt suuri joukko Wiron kansan jäseniä kaikista
maakunnista kokountunut wiettämään rauhallista riemujuhlaa. Juhlan
synty on lyhyesti sanoen seuraawa, sopii nimittää J.W. Jannsen'ia, tätä
ihmeellistä miestä, joka perätysten on ollut paimen-poikana, kuskina,
urkujen soittajana, lukkarina ja wiimein kansakoulun- opettajana.
Semmoisena rupesi hän w. 1857 toimittamaan ”Pärno Postimees” nimistä
sanomalehteä, muutti sitten w. 1864 Tarttoon, jossa hän antaa Eesti
Postimees'tä, jonka toimitus nykyään on hänen ainoa wirkansa. Tämän
miehen päässä nousi jo w. 1865 ajatus suurella kansallisjuhlalla
wiettää 50:tä wuotta 1819 wuoden asetuksesta. Alku tehtiin siten, että
ministeristöltä Pietarissa pyydettiin lupaa Wirolaisen laulu-yhtiön
perustamiseen Tarttoon. Lupa saatiin jo w. 1865 ja laulukunta sai nimen
”Wanemuine”. Tämä seura, johtaja etupäässä, pani sitten nyt puheena
olewan juhlan toimeen innolla ja woimalla, joka tiesi woittaa kaikki ne
monenlaatuiset wastukset, jotka sitä kohtasiwat.

Ennenkuin ryhdyn puhumaan niistä yleisistä kohdista, jotka semmoisen
juhlan kestäessä woiwat tulla näkymiin ja antaa syytä miettimiseen,
tahdon lyhyesti lukialle kertoa juhlan menon ja laadun. Tiistaina
29 p. Heinäkuussa e.p.p. ilmoittiwat kaikki laulu- ja soittokunnat
itsensä Wanemuine yhtiön kokous-huoneessa. Ilmoitettujen luku oli:
44 laulu-kuntaa ja 5 soitto-kuntaa. Niihin kuului: 329 kylän ja
”kokokunnan” opettajaa; 129 talollista; 69 käsityöläistä; 59 lukkaria
ja pitäjän-kouluttajaa; 52 työmiestä, renkiä ja palweliaa; 47
pitäjänkoulujen oppilasta; 41 talollisten ja koulumestarien poikaa;
28 ”perintömaan”omistajaa ja arentimiestä; 19 ”kunnan-kirjoittajaa”
ja inspehtoria; 6 karjakartanonpitäjää ja kirjailijaa. Kello 2
j.pp. lähtiwät kaikki laulajat pääjohtajiensa, hra Jannsen'in ja
laulunopettajan Walgan kansakoulu-seminarissa, hra Säbelmannin kanssa
Wirolaisten kirkkoon, ”Maarja-kirik”, jossa pää-harjoitus seuraawan
päiwän hengellisiin laulajaisiin pidettiin. Seuraawana päiwänä oli
juhlan ensimäinen päiwä. Tämän päiwän alku terwehdittiin tykkien
ampumisella. K:lo 8 rupesiwat kellot P. Johanneksen ja P. Maarian
kirkoissa yhdistämään ääntänsä tykkien jyrinään, kehoittaen Tarton
asukkaita kokoontumaan siihen suureen jumalanpalwelukseen, jolla juhla
oli alotettawa. K:lo 9 rupesi juhla-kulku liikkumaan Wainemuine-yhtiön
seura-huoneesta lipuilla koristetun kaupungin läpi ensiksi Maarian
kirkon torille, missä koraali laulettiin, johon myös soitto-kunnat
torwillaan ottiwat osaa. Koraalin laulettua lähdettiin taas liikkeelle
sille paikalle, jossa jumalan-palwelus oli pidettäwä, eräälle puilla
ympäröitylle suurelle sywänteelle aiwan likellä Tuomiokirkon ihanoita
raunioita pidettyyn jumalan-palwelukseen oli kaiken-säätyisiä ja
-ikäisiä ihmisiä osaa ottamassa; luwultansa noin 10,000 — 15,000.

Jälkeen puolen-päiwää k:lo 4 lähdettiin yllämainittuun
Ressource-puistoon, jossa ensimäinen hengellinen konserti oli
pidettäwä. Konserti aloitettiin puheella, jonka juhla-komitean johtaja
konsistorialineuwos Willigerode, Wirolaisen seurakunnan pastori, piti
hengellisestä ja erittäin lutherilaisesta laulusta. Tämän jälkeen
astui hra Säbelmann ylös tribuniin ja warsinainen konserti alkoi.
Kun koraali oli laulettu, nousi taas Willannin (Fellin'in) pastori
Hörschelmann tribuniin ja puhui muutamista hengellisistä runoilioista
ja säweltäjistä sekä lopetti puheensa muutamilla hywin onnistuneilla
sanoilla päiwän pääjohdattajasta, hra Säbelmann'ista. Tämän perästä
konsertia taas pitkitettiin ja kuunneltiin suurella mieltymyksellä,
josta laulajien rohkeus enenemistänsä eneni. Eräällä pysähdys-ajalla
oliwat laulajat terwehtineet juhlan isää, hra Jannsen'ia, kaikuvilla
hurra-huudoilla, jonka ohessa hra Willigerode oli keskeyttänyt
konsertin lukeaksensa pari lennätinsanomaa.

Seuraawana päiwänä pitiwät laulukunnat taas pääharjoituksen
e.pp. ja k:lo 4 j.pp. alkoi toinen, maallinen konserti, sekin
Ressource-puistossa. Ensiksi laulettiin kolme laulua, jonka jälkeen
hra Jannsen astui tribuniin ja piti lyhyen, mutta hywin onnistuneen
puheen Wiron tulewaisuudesta, joka puhe wastaan-otettiin kowilla
bravo-huudoilla ja käsien taputuksilla. Tämän jälkeen nousi hra
Hörschelmann taas tribuniin ja lausui kääntyen hra Jannsen'iin
päin: Edellisenä päiwänä oli hän kuulijaa puhunut runoilioista ja
säwelniekoista, nyt oli hänen laulajana ja juhlaan osan-ottajana
sananen sanottaa siitä miehestä, joka juhlan isänä juuri oli puhunut
ja omistanut lapsensa. Lapsi oli nyt wasta kahden päiwän wanha, mutta
sateen kestäessä oli se niin warttunut ja kaswanut, että se jo huusi
woimakkaalla äänellä. Niin pulskeaa lasta ei woi katsella, luomatta
silmät sen isäänkin, jos sitä tahtoo taikka ei. Häneen loi puhuja
sentähden silmänsä ja muistaessaan hänen suuria ansioitansa Wiron
kansan siwistyttämiseksi, ei hän woinut olla esittämättä korkeaa hurraa
tälle jalolle isänmaan ystäwälle. Ei tarwinne mainita että kaikuwin
hurra-huuto seurasi tätä puhetta.

Senraawana wälihetkenä astui esiin hra lukionopettaja Hurt, jonka
juhla-komitea oli walinnut pitämään itse juhla-puheen. Koska puhe
monessa kohden on oloja osoittawainen, suomennamme sen tähän kokonaan,
niin tarkkaan kuin mahdollista kääntäen puhujan kielen ja lause-parret.
Se kuuluu näin:

 Rakkaat weljet Wirolaiset, Arwoisat kuulijat!

 Näinä juhlapäiwinä on jo niin paljon haasteltu, niin monta puhetta
 pidetty, että moni ehkä liiaksi panee, kun minäkin wielä wiimein
 teidän joukkoonne astun ja teiltä kuuntelemista toiwon. Mutta minä
 luotan siihen, että nämät pitkät ja riemuisat juhla-päiwät minua
 puolustawat. Sepä se jo wanha Wirolais-tapa ja laatu on, että me
 muutoin emme paljon suutamme kuluta, monesti ei silloinkaan, kun se
 olisi hywin tarpeellista ja hyödyllistä, mutta, kun miehet kokoontuwat
 pitopaikkaan, kyllä silloin sydän sulaa ja kielen paulat irtautuwat,
 niin että usein rohkeutta ja puhetta syntyy ylimäärinkin. Se kaunis
 riemu-juhla, joka meillä nyt on käsissä, on myös minun sydämeni
 erinomaisella tawalla sulattanut, ja monta kohmettunutta ajatusta
 eläwäksi tehnyt, ja mistä sydän tulwaa, siitä suu mielellään puhuu.
 Pyydän siis, että minuakin muutamaksi minuutiksi kuunnellaksenne
 otatte. Kentiesi ansaitsee joku sana, rakkaat weljet Wirolaiset,
 arwoisat kuulijat, teidän kuullaksenne mieleen panna, kentiesi on se
 näiden juhla-päiwien muiston imarammaksi saattawa.

 Minun olisi juhla-komitean tahdon mukaan määrä tänään pitää Teille
 pitempi juhla-puhe. Sitä nyt älköön kenkään minulta toiwoko. Suurempi
 osa puheesta on kokonaan weteen lionnut ja kotiin jäänyt, ainoasti
 puheen wähin osa on tänne tullut. Mitä minä täällä esitellä woin ja
 tahdon, on kolme toiwotusta. Minulla on kolme pää-asiaa, joita ei saa
 olla tähdelle panematta, jos Wiron kansa tahtoo wielä eteenpäin mennä,
 jos ne monenlaiset puutteet, jotka wielä löytywät, owat parannettawat.

 Ensiksi

 on aiwan suotawa, että se halu ja ymmärrys, jolla yhteistäkin
 hywää mietitään sekä sen eduksi työtä tehdään, waiwaa nähdään ja
 kustannuksia kannetaan, meissä wielä paljon enemmin kaswaisi ja
 laajalle lewiäisi. Sen suhteen olen minä pian jokaisessa paikassa
 hawainnut olewan suuren puutteen, ja jokainen ajattelewa ihminen ja
 rakastawa sydän on minun wäitökseni todeksi arwaawa. Jos on jotakin
 yhteistä yritystä, joko kartanon aluskunnan, pitäjän, maakunnan, tahi
 koko Wiron kansan hywäksi, silloin suurempi joukko neuwottelijoista
 enimmiten panee asiata wastaan, pienempi osa sitä puolustaa. Suurempi
 osa kysyy aina wielä, mikä hyöty _minulle_ siitä on. Löytyyhän wielä
 semmoinenkin lyhytmielisyys, että ainoastaan sitä hyödylliseksi
 asiaksi katsotaan, josta woipi kappaleen irroittaa ja taskuhun tahi
 suuhun pistää, eli mitä wankkurilla tahi reellä sopii kotiin wiedä,
 silmin nähtäwänä, käsin nostettawana. Että kirjastot, apu-rahastot,
 koulut ja muut senlaiset owat suuri rahwaan tawara ja kultakaiwos,
 sen tietää ainoasti kaksi tusinasta. Semmoisesta kaiwoksesta tosin
 kuohuu näkymätöin henkinen tawara, mutta se on kalliimpi kuin raha
 tahi muu maallinen tawara. Samassa määrässä kuin kuolematoin henkemme
 on ruumista yläwämpi, samassa määrässä on myös kaikki kaunis hengen
 ja sydämen tawara maallista tawaraa yläwämpi. _Tämä_ woi elämän
 myrskyissä kadota, hengen tawara ei koskaan; hengen tawara on jääwä ja
 kestää toiselle puolelle hautaakin, — ja täällä maailman elämässä: jos
 tuli on polttanut majamme ja omaisuutemme, tahi jos joku kurja pahan
 hengen palwelia on meidät onnettomuuteen langettanut, woimme kuitenkin
 Jumalaan luottaen ja urhealla mielellä uudestaan ruweta, ja onnellista
 elämää asettaa, jos olemme panneet tallelle maan jotakin omaan päähän
 ja omaan sydämeen. Että tämmöinen hengen tawara meidän armaasen
 kansaamme kaswaisi, sitä warten tulee paljoa enemmän huolta pitää
 hywien koulujen, kirjastojen ja erinäisten seurojen synnyttämisestä,
 jotka yhdistetyillä woimilla tarkoittawat yhteistä tahi jotakin
 rahwaalle erityistä hyötyä. Arwoisat ja säännöllisellä pohjalla
 olewat seurat owat uudella ajalla wäkewimmät rahwaan waurastuttajat.
 Jokaisen siwistyneen kansan seassa on tämmöisiä joukottain. Muutamat
 seurat owat huoleksensa ottaneet sairasten hoidossa jollakin tapaa
 olla awullisina, toiset waiwaisholhouksen paremmalle kannalle
 asettamisen; toiset pitäwät huolta hywien kirjateosten, opetus-kirjain
 ja sanomalehtien toimittamisesta kansalle. Että erittäinkin wiimeksi
 mainittuihin seuroihin joka mies jokaisessa säädyssä woi woimiansa
 myöden osaa ottaa ja yhteistä hywää kartuttaa sekä wiimein itsellensä
 siitä hyötyä hankkia, saattaisin aiwan selkeäksi tehdä, jos aika sen
 nyt myönnyttäisi.

 Että semmoisia hyödyllisiä laitoksia, joihin olen wiitannut, woisi
 syntyä, siihen on ainoasti yksi asia tarpeellinen: mieli ja ymmärrys
 yhteistä hywää miettiä ja sitä kartuttaa. Jossa tämä mieli ja ymmärrys
 on wireillä, on joka ajalla ja jokaisessa säädyssä olewa hyödyllinen
 kansan jäsen ja waltakunnan alamainen, olkoon hänen aineellinen
 tahi warallinen apunsa kuinka wähäinen tahansa. — Autakoon Jumala
 meille wast'edes tätä mieltä ja ymmärrystä runsaasti. Antakoon Hän
 meidän kaikkien ymmärtää, että kun kansan yhteinen asema, elo ja olo
 kohoo paremmalle kannalle, jokaiselle yksityisellenkin sen kautta
 tulee osamääränsä onnesta ja ilosta. Jos ruumis on terwe, menestywät
 yksityiset jäsenetkin hywästi.

 Tämä on minun ensimäinen toiwotukseni. Wapaus ei kiellä meitä tätä
 täyttämästä, waan päinwastoin meitä sitä täyttämään käskee.

 Toiseksi

 on suuresti toiwomista, että uusi wapautemme päästäisi monta
 yksityistä miestä Wirolaisten joukossa eräästä ilkeästä ja
 häwäisewästä paulasta. Kielelläni par'aikaa on meidän koulutetut
 miehet ja suuri joukko saksalaistuneita miehiä, ja suurin osa niistä
 on sitä seuraa, josta eräs Wirolainen laulaja on laulanut, että he
 "äkkiseltä owat Saksalaisiksi tulleet", Minun ajatukseni on tämä:
 ei kenenkään Wirolaisen, joka talonpoikaisesta säädystä eroaa eli
 koulunkäynnin kautta korkeammalle nousee, pidä eikä tarwitse siitä
 syystä erota omasta kansastansa. Niistä, jotka siitä saakka, kuin
 kylästä owat muuttaneet herraskartanoon tahi kaupunkiin asumaan ja
 omatekoisen mustan nutun asemesta owat pukeutuneet siniseen tahi
 muunkarwaiseen herrastakkiin eli ”palttoosen”, eiwät Wironkansaa
 enää tunnekkaan sekä luulewat heti kohta muuttuneensa Saksalaisksi
 ja sitten rupeewat puhumaan Saksan tai kalkkunan kieltä taikka muuta
 renkutusta — niistä en tahdo tässä puhuakaan. Ne jo, Jumalan kiitos!
 katoamistaan katoawat ja jolla on wähänkään ymmärrystä päässä, on jo
 kauan semmoisia pitänyt narreina. Minä puhun tässä ymmärtäwäisemmistä
 miehistä, semmoisista nimittäin, jotka, ollen Wirolaisten wanhempien
 lapsia ja hywin koulutettuja miehiä, tulewat joko kauppamiehiksi,
 käsityöläisiksi tahi maamittariksi taikka suuremmiksi maan omistajiksi
 tahi kaupunkeihin jonkunlaisiksi ammattimiehiksi, mutta siitä asti,
 joko heti kohta tahi aikaa woittaen, kokonaan unhottawat oman kansansa
 ja wiimein rupeewat pitämään itseänsä Saksalaisina tahi jonakuna
 muuna. Tämän mielipiteen kautta katookin heistä osan-otto kaikkiin,
 mitä Wiron-kansaan koskee, sen riemuun ja suruun, sen hyötyyn ja
 wahinkoon. Mistä tämä kansan ja esi-isien jättäminen tähän saakka on
 tullut, myös ymmärtäwäisiinkin, ei ole waikea selittää. Wiron-kansa
 oli orjakansa, poljettu, maahan sorrettu, waiwainen — mikä ihme siis,
 että jokainen pyysi päästäksensä siitä erilleen, koska hänen elämänsä
 onni sen kautta kaswoi. Nyt owat ajat ja asiat muuttuneet. Wast'edes
 tämän ilkeän kansasta eroamisen ei sowi eikä tarwitse enää kestää.
 Kuinka woipi kansan siwistys, walistus ja siewistäminen waurastua,
 kun kaikki ne, jotta Jumalan awulla ja wanhempain huolella pääsewät
 kauemmaksi tuin muut, eroawat kansasta? Kansa odottaa koulutetuista
 miehistä itsellensä johtajia, ammatti-miehiä, apu-miehiä, wiisaampia
 kanssaweljiä — ja ne, joihin kansa luottaa, käywät omaa tietänsä.
 Kansan itse täytyy yhä wielä pitää huolta, siitä kuinka jokainen
 omalla tawallansa eteenpäin tulee, ehkä moni ei tiedä huolta
 pitääkään, waan antaa ajaa itsensä sinne, mihin tuuli puhaltaa. Ei!
 asian ei tule eikä tarwitse semmoiseksi jäädä ja minä uskon lujasti:
 se ei tulekkaan semmoiseksi jäämään. Ennen, kun Wiron kansa oli
 kurjia, häwäistyjä orjia, silloin oli tämä mahdollista, waikka niin
 ei olisi pitänyt olla — nyt, kun Wirolaiset owat wapaita waltakunnan
 alamaisia ja suuremmaksi osaksi arwoisia talonpoikia ja siis arwoisan
 säädyn jäseniä, koska kuuluwat waltakunnalle hywin tarpeelliseen
 säätyyn, nyt ei woi enää niin olla eikä jaa niin olla. Wirolainen
 jääköön Wirolaiseksi jokaisessa ammatissa, jokaisessa säädyssä,
 sekä maalla että kaupungissa. Wirolainen weljeni! 308 olet kirkon:
 tahi koulun-opettaja, kauppamies tahi käsityöläinen, lääkäri tahi
 muu oppinut, lukkari tahi koulumestari, maamittari tahi kartanon
 omistaja, — pysy uskollisesti kansasi jäsenenä, jakaa tämän kanssa
 onnea ja onnettomuutta, riemua ja surua, katkeraa ja suloista, pyydä
 woimiesi mukaan tehdä hywää tämän edistymiseksi, silloin olet kaikkien
 edessä arwoisa mies, silloin olet tehnyt, mitä oikean perheen pojan
 welwollisuus oli, illoin ei ole tulewa sukupolwi unhottama sinua
 kiitollisuudella ja kunnioittamisella mainita. Sen wuoksi, on kaikin
 puolin aiwan tarpeellista, ettei sinulta jää minkäänlaisia kieliä
 eikä kirjoja oppimatta; tahi mitään wirkaa hakematta, waan mitä
 enemmin sinä opit ja ymmärrät, sitä tarpeellisempi, hyödyllisempi,
 kiitettäwämpi kansan jäsen sinusta tulee. Olkoon kullakin Wirolaisella
 mikä takki hywänsä yllä tahi mikä wirka tahansa hoidettawana, jos
 hänen sydämmessään maan on palawa rakkaus kansaa kohtaan, jos hänessä
 maan on wakawa aikomus kansan kansa yhdessä ja sen hyödyksi Jumalan
 pelossa työtä tehdä, silloin on hän myös todellakin wapaa Wironkansan
 jäsen. Toiwomme siis sydämmestä, että meidän uusi wapautemme tästä
 ilkeästä sukunsa kieltämisen ja tunnottomuuden paulasta päästäisi
 kaikki rakkaat Wirolaisweljet, jotka wielä siinä owat, ja että he
 siitä pääsisiwät wapaiksi, itsellensä kunniaksi, kansallensa hyödyksi.

 Kolmanneksi

 on sangen suotawaa, että Wironkansalle syntyisi korkeampia kouluja,
 kuin meidän pitäjän- ja kyläkoulumme owat, ainakin yksi ensi-aluksi.
 Tällä toiwotuksella en tahdo wähentää kylä- eikä pitäjänkouluja niiden
 arwon, kunnon ja tarpeellisuuden puolesta, waan oikeastaan niitä
 kaswattaa ja korkeammalle kannalle auttaa. Niin pian kuin suinkin on
 mahdollinen, pitäisi meillä asetettaman semmoinen suurempi Wirolainen
 koulu, jossa wironkielistä opetusta annettaisiin, ja joka olisi hywän
 piirikunnan-koulun (Kreisschule) wertainen, ja minä tiedän, että
 paljon Wirolaisia sen puolesta on yhdessä neuwossa minun kanssani ja
 myöskin woimiensa mukaan owat pitäneet huolta ja nähneet waiwaa, että
 senmoinen laitos tulisi toimeen. Semmoiset koulut, joissa opetusta
 annetaan Wironkielellä ja, kuten tietty on, myöskin Saksan: ja
 Wenäjän-kieltä opetetaan, owat kolmesta syystä aiwan tarpeelliset.

 Ensiksi woipi oikeata, täydellistä ja todellsesti edistäwää opetusta,
 niinkuin myöskin sekä hengen että sydämen herätystä ja siwistystä,
 ainoasti omalla äidinkielellä ihmisille toimittaa. Sentähden owatkin
 joka kansassa, joka pitää huolta koulujen menestyksestä, nämä kunkin
 kansan omalla kielellä. Jos Wirolaiset pojat menewät piiri-kouluihin
 tahi lukioihin, saawat he tosin täydellisen opetuksen, mutta ei
 opetus moneen aikaan waikuta mitään hywää, ja pojilta kuluu paljoa
 enemmän aikaa oppimiseen, kuin siipen olisi mennyt, jos olisiwat
 saaneet opetusta äidinkielellään. Piiri-kouluissa ja lukioissa
 täytyy lasten sekä ennen oppimistansa että oppiessakin hankkia
 sitä wälikappaletta, jonka awulla woiwat tuota kallista opetusta
 wastaanottaa, ja siis yht'aikaa panna tähdelle, ymmärtää ja wiisastua.
 Mutta semmoinen wäli-kappaleen hankkiminen ennen opetuksen saamista
 taikka oppimisen ajalla pidättää kuin kammitsa kaikkein taitawimmatkin
 ja wilkkaimmatkin lapset. Sen woin minä itsekin todistaa; minä olen
 itse käynyt kaikki koulut, joita meillä on, kylä-koulusta yliopistoon
 saakka, ja opetan nyt itse lapsia, niiden joukossa monta wirolaistakin
 lasta. Ihmisen on waikea, jopa hywinkin waikea, niin omaksensa
 omistaa wieras kieli, että hän sillä ajattelee, ja oppilaan täytyy
 kuitenkin ajatella sillä kielellä, jolla häntä opetetaan, ja ajatella
 oppilaan kuitenkin tulee, jos hänen opetuksesta pitää hyötymän. Moni
 Wirolainen poika taistelee piirikoulussa tuon wieraan kielen kanssa,
 siksi kuin hän koulusta lähtee, ja kärsii siis wahinkoa muun henkensä
 ja sydämmensä siwistyksen puolesta; jos opetuskielenä olisi ollut
 hänen äidinkielensä, olisi opetus ollut paljoa helpompi, pysywäisempi
 ja hyödyllisempi. Wieraasta opetuskielestä seuraa myöskin, että ne
 koulupojat, jotka eiwät pääse piirikoulua edemmäksi, sangen pian
 senkin unohtawat, minkä piirikoulussa owat oppineet. Pelto ei ole niin
 kynnettty, että siemen woisi wakawammin juurtua.

 Mutta, sanonee joku weikko, piiritoulussa oppiwat pojat hywin
 saksan: ja Wenäjänkieltä ja se on sangen hyödyllistä. Hyödyllistä
 kyllä, wastaan minä, waan ei oppimisen päätarkoitus. Muu hengen
 ja mielen siwistys on epäilemättä tärkeämpi; kun henki ja mieli
 owat siwistyneet, ainoastaan silloin woipi kielitaidostakin olla
 todellista hyötyä. Jos pojat kunnollisessa Wirolaisessa konlussa
 owat saaneet kunnollisen opetuksen, on tämä koulutus olewa paljoa
 tukewampi, pysywäisempi ja sentähden hyödyllisempikin, ja jos ymmärrys
 on teräwäksi saatettu ja sydän herätetty, tulewat he kyllä toimeen
 myöskin saksan- ja wenäjän-kielellä, joille he jo omassa wirolaisessa
 koulussa owat hywän perustuksen laskeneet, jos he jokapäiwäisessä
 elämässä taikka ammatissaan tarwitsewat näitä kieliä. Sen ohessa ei
 ketään kielletä menemästä piirikouluun taikka lukioon; onpa wielä
 suotawakin, että hän wiimemainittuun pääsee, koska lukio on ikäänkuin
 yli-opiston weräjä.

 Toiseksi on meidän senkin tähden tarwe korkeampia wirolaisia kouluja,
 ett'ei muut koulut opetuksellansa erittäin tarkoita talonpoikaista
 kansaa ja sen oloja. Ne owat kaupunginkouluja ja niissä koulutetaan
 kaupunkilaisia, mutta talonpoika ja talonpoikainen ammattimies
 tarwitsee wielä paljon erityistä oppia, niinkuin tietoja pellon
 wiljelemisestä, taikka ammattimies wielä muista asioista. Näitä ei
 kaupunkilainen tarwitse eikä niitä siis kaupunginkoulussa suotta
 opeteta. Joka tahtoo jäädä talonpoikais-säätyyn — ja näitä tulee
 vast'edes olemaan enemmän kuin muualle pyrkijöitä — taikka joka
 näiden ammatteihin tahtoo ruweta, sen tulee erittäin itseänsä siihen
 walmistaa ja hän tarwitsee siis erityistä koulua.

 Kolmanneksi, puhumme siitä waan lyhyesti, on tänkaltainen wirolainen
 ylikoulu tuottawa suurta hyötyä niillenkin, jotka ehkä nuorella
 iällä eiwät ole woineet päästä korkeampaan kouluun. Nämä woisiwat
 edistymisekseen ja henkisen näkö-alansa laajentamiseksi täyttää
 niitä kirjoja ja muita opetusneuwoja, joita koulun tarpeeksi
 hankitaan, koska kirjat owat heidän omalla selwällä äidinkielellään.
 Ylimalkaan on korkeammista kouluista kansan kielen wiljelemiselle ja
 kirjalliuudelle tulewa sanomaton hyöty ja jos kansan kirjallisuus
 kaswaa ja kukoistaa, kaswaa ja kukoistaa sen hengen waratkin.
 Pitäkäämme siis, wapaat weljet Wirolaiset, kaikin woimin huolta
 korkeammista ja paremmista kansankouluista; suurempaa hywää emme woi
 tehdä itsellemme eikä jälkeisillemme. Pitäkäämme huolta kouluista, se
 on wiimeinen sanani, weljet Wirolaiset!

Herra Hurt'in puhe lienee waikuttanut hywin erilaisesti eri kuulioihin;
kansallisessa puolueessa se ei woinut waikuttaa muuta kuin suurta
mieltymystä ja suosiota; mutta kaikkialla maailmassa semmoisia on,
jotka kaikin puolin tahtowat säilyttää status quo, erittäin kun muutos
koskee heidän omaan — usein luuleteltuun — etuunsa. Kaikki Wirolaiset
ja ymmärtäwäiset Saksalaisetkin eiwät woineet olla suomatta, että
niin pian kuin mahdollista se aika tulisi, jolloin herra Hurt'in
kolme toiwotusta käwisi toteen. Mutta kopeaan itse-kylläisyyteen ja
lyhytnäköiseen politiikkiin paatuneet wanha-aateliset kartanoherrat
eiwät woineet nähdä paljon muuta kuin häwyttömyyttä ja hulluutta siinä,
että se suku, jota he oliwat tottuneet tallaamaan jalkojensa alle,
rupesi puhumaan ja miettimään jotakin itsetyistä siwistystä.

Konsertin päätyttyä lähdettiin Wanemuine-yhtiön puutarhaan, jossa
juhla-syönti pidettiin. Itse syöminkiin oli noin 1000 henkilöä osaa
ottamassa, kaikkein säätyjen jäseniä; mutta paitsi sitä oli katsojia
ja kuulioita kokoontunut suuri joukko, Kuulioita sanon, sillä pää-asia
syömingistä oli ne monet puheet eli maljain esitykset, joita täällä
pidettiin. Tärkeimmät niistä oliwat maljat H.K. Majesteetillensa,
maakuntien edustus-kunnalle, luterilaiselle kirkolle, Tarton
Yliopistolle, koululaitoksille, kunniawieraille, Wiron kansalle y.m.
Niistä puhuessani tahdon mainita, että myöskin Suomelle esitettiin
lämpeä ja sydämmellinen malja, joka suurella innolla wastaan-otettiin.

Seuraawana päiwänä aamu-puolella oli taas konsertti
Ressource-puistossa, jolloin eri laulukunnat, jokainen erinänsä,
näyttiwät laulu-kuntonsa, ja saman päiwän ilta-puolella kokoontuiwat
juhlan jäsenet ja suuri joukko kuulioita Wanemuine-yhtiön puutarhaan
wiimeiseen kokoukseen, kilpa-juhlaan. Tähän otti osaa 22 yhtiötä ja
woittopalkinnot oliwat pergamentille painettuja muistokirjoituksia,
joiden kaawa kielen näytteeksi tähän painettakoon suomennoksen kanssa.
Ne kuuluwat näin:

  Avalik au-tunnistus ja jäädav mälestuse täht,
   Julkinen kunnian-tunnustus ja jääwä muiston merkki,
                mis
                 mitä
      suurel viiskümneaastäsel
       suurena wiidenkymmenen-wuotisena
      Eestirahva priikslaskmise
       Wiron kansan wapauttamisen
      Rõõmu-pühal
       Riemu-juhlana
      Junni kuul
       Kesäkuulla
      aastal * 1869 [*Lyyryn kuwa.]
       wuonna  1869
         Tartus,
          Tartossa,
  kuhu igalt poolt Eesti-rajadelt Eestimehed
   kuhun jokaiselta puolelta Wiron-rajojen sisältä Wiron miehet
  kokko olivad töttanud, et vennalikus ühenduses
   kokoon oliwat, rientäneet, että weljellisessä yhteydessä,
  kui ühe pere pojad kiituse ja täno lauludega
   kuin yhden perheen pojat, ylistys- ja kiitos-lauluilla
  kalli vabaduse kingituse eest Jumalale
   kalliin wapauden lahjan edestä Jumalalle
  auu anda ja kaasvendi ärksamale vaimu
   kunniata antaisiwat ja kanssaweljiänsä walppaampaan hengen
      elole vabaduses äratada,
       elämään mapaudessa herättäisiwät,
      (Kursi) kihelkonna Laulu-Seltsile,
       (Kurssin) pitäjään Laulu-seuralle
  kes sellesama pido võido-laulmisel 20 Junnikuu
   jota — saman — juhlan kilpa-laulannossa 20 Kesäkuun
  pääval oma laulmisega kõigist üle käis ja
   päiwänä laulullansa kaikkien yli käwi ja
  hoole ja osavuse poolest laulu-harimise põllul
   huolen ja taidon puolesta laulun-harjoittamisen alalla
      (teisjeks) seltsiks arvati,
        toiseksi seuraksi arwattiin,
      Tarto Vanemuise-Seltsi poolt
        Tarton Väinämöisen-Seuran puolelta
  armastajast südamest, vennalikust meelest anti.
   rakastawaisesta sydämestä, weljellisestä mielestä annettiin.

      Elagu, kasvagu, õitsegu
       Eläköön, kaswakoon, kukoistakoon
      Eesti laul ja Eesti-laulajad!
       Wiron laulu ja Wiron laulajat!
      Elagu, kasvagu, õitsegu
       Eläköön, kaswakoon, kukoistakoon
     (Kursi) kihelkonna Laulu-Selts ja Laulajad!
       (Kurfin) pitäjään Laulu-Seura ja Laulajat

Näistä kirjoituksista oli yksi, ensimäinen palkinto, painettu
kulta-präntillä. Sen sai Tallinnan laulu-kunta, ”Estonia”. Toisen
palkinnon, jota oli hopea-präntillä painettu, sai, kuten nähdään,
Kursin pitäjän laulu-yhtiö, ja kolmatta pronssi-präntillä painettua
palkintoa jaettiin kuudelle eri laulu-yhtiölle. Konsertin kestäessä
pidettiin joitakuita puheita sekä luettiin useita lennätin-sanomia,
joista yksi Tallinnasta ilmoitti, että sen riemu-juhlan osan-ottajat,
jota par'aikaa pidettiin Tallinnassa tuomiokoulun 50-muotisesta
elosta, oliwat koonneet 3,000 ruplaa wirolaisen maanwiljelyskoulun
perustamiseksi. Kun konsertti oli lopetettu ja palkinnot jaetut, sanoi
herra Jannsen jäähymäiset laulajille lyhyellä, mutta erinomaisen
kauniilla ja sydämeen salwaawalla puheella. Hän kiitti laulajia heidän
kunnioitettawasta käytöksestään, joka oli tehnyt hänen sydämensä
wielä lämpimämmäksi heitä kohtaan, siihen määrään lämpimäksi, että
hän pelkäsi sen syttywän ilmi tuleen. Jos se olisi hänen woimassaan,
ottaisi hän sydämensä powestaan ja jakaisi sen niin moneen osaan, että
woisi antaa jok'ainoalle laulajalle yhden kotiin wietäwäksi. Sitä hän
ei woinut, ”mutta”, lausui hän woimakkaalla, waan liikutetulla äänellä,
”wiekäätte kotiinne kaikille tuttawillenne sulimmat terwehdykseni,
terwehtäkäätte koko Liiwin ja Wiron maata, terwehtäkäätte koko
maailmaa!” Wastaukseksi laulajoitten puolelta kaikui korkea hurrahuuto
”Laulopapalle”, heidän rakastetulle johtajalle ja puolustajallensa. Herra
Jannsen otti wielä kerran puhuaksensa, esittäen hurraa H.K.M:tillensa.
"Ainoastaan semmoisen hallitsian aikana, kuin Aleksanderi toisen”,
lausui hän, woi näin kaunis juhla olla mahdollinen, kaikukoon siis
korkea hurra hänelle!" Wielä muutamia kiitos- ja jäähywäispuheita,
jonka perästä hra Hurt esitti wiimeisen hurrahuudon Wiron kansan
edistymiselle, ja juhla oli loppunut.

       *       *       *       *       *

Suomessa lienee se luulo jokseenkin yleinen, että Wirolainen
talonpoika, werrattuna suomalaiseen, on jokseenkin alhaisella
siwistyksen kannalla. Ja eräässä kohden tämä luulo onkin oikea,
Suomalaisen wapaammat yhteiskunnalliset ja wiimeisinä aikoina
waltiolliset olot owat paljon lawentaneet hänen näky-alaansa sekä
kartuttaneet hänen mieltymyksensä ja osanottonsa yhteisiin asioihin.
Hänen tilansa wapaana talonomistajana on hänelle antanut wakaan
itsenäisyyden tunteen. Hän tietää olewansa oma herransa. Tämän
kautta koko hänen käytöksensä on turwallisempi, tottuneempi, kuin
hänen Wirolaisen weljensä. Se on tietty, että ne päinwastaiset
olot ja suhteet, joissa tämä on elänyt, paljon owat waikuttaneet
hänen luonteesensa. Waltiollisista asioista hän aina, sitte kuin
Saksalaiset saiwat hänet kukistetuksi, on ollut pois-suljettu, ja Hänen
osan-ottonsa yhteiskunnallisiin asioihin on wasta alullansa. Hänen
näky-alansa täytyy siis olla jokseenkin ahdas, hänen mieltymyksensä
yhteisiin asioihin jokseenkin rajoitettu. Hänen omistus-oikeutensa
epäswakaiset ja armon-alaiset seikat ww. 1819 saakka ja de facto
suureksi osaksi wielä nytkin, owat waikuttaneet sen, ettei hän koskaan
tunne seisowansa wakawalla pohjalla. Hän on siis arka-luontoinen
ja ujostelewa. Mutta tämä ei kuitenkaan ole herwottomuudeksi
eikä pelkuruudeksi katsottawa. Hän woi wihata sortajaansa ja hän
woi miehissä wastustaa häntä, jos jonkun johtajan saa. Mutta
hän woi myöskin rakastaa, ja innolla rakastaa sitä, joka hänen
hyödyksensä työtä tekee. Suomalaisella on siis enemmän waltiollista
ja yhteiskunnallista siwistystä, Wirolaisen olot owat enemmin
patriarkalliset. Mutta jos luulee, että Wirolainen kirjallisessakin
suhteessa on alhaisemmalla kannalla kuin Suomalainen, niin minun
luullakseni suuresti erehtyy. Todistukseksi olkoon Wirolaisten
sanomalehtien suuri, meidän oloihimme werraten, erinomaisen suuri
tilaajain määrä. Niin on esimerkiksi mahdollinen, että uusi wirolainen
kuukauskehti ”Wesilane” woi toiwoa 2000 tilaajaa. Näin suurta tilaajain
määrää ei mikään suomalainen kuukauslehti woisi uneksiakkaan, ja
kuitenkin on Wirolaisia ainoasti 800,000, kun Suomalaisia on toista
wertaa enemmän. Todistukseksi olkoon myös koko ylhäällä kuwailtu
juhla. Se on tietty, ett'ei kenenkään päähän woisi lentää ajatus koota
kansaa, joka olisi aiwan raaka ja siwistymätön, wiettämään kansallista
laulu-juhlaa, ja wielä wähemmin tämmöinen ajatus woisi johtua niin
ymmärtäwäisen ja käytännöllisen miehen päähän kuin hra Jannsen'in,
Tähän tulee että, lupaa juhlan wiettämiseen saatiin odottaa, Jumala
tietänee mistä syistä, lähes kaksi wuotta, niin että laulu-wihot
woitiin jakaa wasta kuusi wiikkoa, ennenkuin juhla oli pidettäwä. Että
800 miestä, suurimmaki osaksi talonpoikaista säätyä, näin lyhyellä
ajalla, joka wieläkin oli kylwön aika, ennätti harjaantua kelwollisella
tawalla laulamaan ne 27 laulua, jotka wihko sisälsi, edellyttää
jokseenkin suurta tottumusta kirjojen wiljelemiseen.

Kun ensi-kerran Maariankirkon parwesta näin alhaalla kirkossa
kokoontuneet laulajat, harmaantuneita ukkoja, täysi-ikäisiä miehiä,
iloisia nuorukaisia, tulin heti aiwan itsestäni wertaamaan näitä
seikkoja meidän oloihimme. Olisiko tämä mahdollista Suomessa? Ja kun
minulta sitten kysyttiin: teistä Suomalaisista lienee tämä jokseenkin
wähäpätöistä? niin täytyi häpeällä wastata: meillä tämä olisi aiwan
mahdotonta. Eroitus on siinä, että meillä kansakoulu-asiat wielä
owat aiwan alkeilla, kun sitä wastoin Wirolaisilla jo kauan on
ollut hywä kansakoululaitos. Kansakouluja heillä on kahta laatua,
korkeampia ja alhaisempia, tahi "kihelkonnakoolid" (pitäjänkoulut)
ja ”kogokonnakoolid” (kartanon alueen koulut). Useimmissa, ehk'ei
kaikissa pitäjissä on yksi kihelkonnakool ja jokaisessa, kogokonnassa
on 1—3 alhaisempaa koulua, niin että monessa pitäjässä on niitä
20—30. Muutamia wuosia sitten on säädetty että 500 hengen päälle
pitää oleman yksi kogokonnakool. Näiden koulujen oppi-määrää en
warmaan tunne, mutta, jollen aiwan wäärin muista, luetaan korkeimmissa
kansakouluissa myöskin wieraita kieliä s.o. Wenäjän ja Saksan kieltä.
Opettajain walmistamista warten on Walgan kaupungissa, pohjoisessa
osassa Lättiläisten alueella, seminari, josta sekä Lättiläisten että
Wirolaisten korkeammat koulut saawat opettajansa. Paitsi sitä on
ainakin yksi, jollei useat pienemmät seminarit, joissa alhaisempien
koulujen opettajiksi pyrkiwät saawat opetuksensa.

Kuten tietty, ei woi kehua näiden maakuntien waltiollista eikä
yhteiskunnallistakaan tilaa hywäksi. 1819 wuoden asetus kyllä lakkautti
orjuuden sekä määräsi osan aateliston maata warsinaisen wäestön
ostettawaksi. Mutta asetuksen kautta wapautetuilla orjilla tietysti
ei ollut rahaa käsissä. Niiden täytyi siis arentimiehinä pysyä
herrainsa mieliwallassa ja hoitaa sitä maata, jota heillä oli oikeus
ostaa, waikk'ei siihen ollut rahaa. Kartanoherran oli Yhä wielä walta
korkealla arennilla estää heitä rahaa kokoomasta sekä muutoin rasittaa
ja waiwata heitä monella tapaa, niin ettei heidän tilansa ensi aluksi
de facto tullut entistänsä paljoa paremmaksi. — Se etu heillä kuitenkin
nyt oli, että heidän wallassansa oli muuttaa pois kartanosta, jos he
nimittäin woiwat muulla tapaa elää. Wasta wähitellen muuttuu maa kansan
omaksi. Wirallisten ilmoitusten jälkeen on Liiwinmaassa nykyään myyty
maata aatelistolta rahwaalle noin 16,000,000 ruplan edestä. Tämä summa
wastaa 24,54 prosenttia sitä maata, jonka rahwas asetuksen mukaan saa
ostaa. Näistä 24,54 prosentista on suurempi osa, eli 28,19 prosenttia
Wirolaisen wäestön hallussa ja pienempi, tahi 21,35 prosenttia
Lättiläisen wäestön oma. Wironmaalla taas on aatelistolta ostettu
ainoastaan 4 prosenttia. Syy tähän suureen eroitukseen kuulin olewan
sen, että Liiwinmaan rappiolle joutunut aatelisto katsoo hyödyksensä
krediitti-kassalle (Credit-Kasse) Riiasta hypotiseerata maatansa ja
sitte myydä sen korkeaan hintaan. Riikaan laitetusta pankista saawat
talonpojat kuoletus-lainoja, joilla maata ostetaan. Niiden täytyy
siis ostaa maansa aiwan kalliiseen hintaan, mutta katsowat sitä
kuitenkin paremmaksi, kuin olla ilman. Tallinnassa on myös ollut
talonpoikais-pankki, johon wuotuisilla maksoilla talonpojilta jo on
koottu 15,000 ruplaa. Mutta kassan asian-omaiset hoitajat rupesiwat
pelkäämään, että maa liian suuressa määrässä joutuisi rahwaan haltuun,
ja päättiwät sen vuoksi käyttää tämän summan jollakulla muulla tawalla.
Wirolaisten hyödyksi se kumminkin oli käytettäwä; se siis annettiin
Wirolaisen tuomiokirkon rakentamiseen Tallinnaan.

Lukia woi arwata, että asiain näin ollessa, wirolaisen kansan ja
saksalaisten herrain wäli ei woi olla hywä. He seisowat wastakkain
niinkuin kaksi wihollista. Jotakin sydämen sidettä niiden wälillä ei
ole. Toinen päästää ainoasti wastahakoisesti käsistä saaliinsa, jota
toinen katsoo selwäksi omaisuudeksensa ja kaikella tapaa tawoittaa.
Wirolainen kutsuu Saksalaista "lambawaras", Saksalainen käyttää
Wirolaisista pilkallisesti sanaa "maa-rahwas". Ainoasti yksityiset
arweluttawat waltiolliset seikat woinewat johonkin määrään saattaa
Saksalaiset mielen-malttiin ja myöntymyksiin. Eräs saksalainen
sanomalehti Tartossa "Neue Dörptsche Zeitung" lausui, kertoessansa
juhlasta, wirolaisista laulajista näin: "Jos juhlaan kokoontuwia
wirolaisia laulajoita ei juuri ollut pelätty, oli heidän tulonsa
kuitenkin tuntunut johonkin määrin mieltä-rasittawalta Tarton
asukkaille [Sopii kysyä: keille? Tartossa on 10,000 Wirolaista,
9000 Saksalaista, 1,800 Wenäläistä, 160 Lättiläistä ja 315 omnium
linguarum.] (auf die Einwohner Dorpats einen gewissen Druck ausgeübt),
joten uusi asia tekee. Mitä on Wirolainen waatiwa? Kuinka pitää häntä
kohdella? Mutta ainoasti riemua näkyi nyt yhtiön-huoneesen kiitäwien
wierasten kaswoista, ja ainoasti tyytywäisyyttä heille onnea matkaan
toiwottawien majauttajain silmistä". Nämät sanat osoittawat jokseenkin
selwästi mielialat, toisella puolella ääretöntä ylenkatsetta, toisella
puolella wihaa, molemmilla epä-luuloa, mutta kuitenkin saksalaisten
puolelta myöskin koetusta luuletella ihmisiä, että keskinäinen wäli
muka on aiwan hywä. Nämät tunteet ja tarkoitukset kyllä juhlan
kestäessä tuliwat ilmiin. Wirolaiset kyllä oliwat hywin rauhalliset ja
käyttiwät itsensä aiwan kunnollisesti. Myöskin riemua loisti heidän
silmistänsä. Mutta että sywä wiha asui sydämen pohjassa, tuli myös
ilmiin. Niin esimerkiksi kerran tapahtui, että kenraalikuwernööriltä
Riiasta tuli saksalainen lennätinsanoma. Tämä luettiin ensin saksaksi,
mutta, kun se sitte oli wiron kielelle käännettäwä, luettiin sitä wähän
kankeasti, en tiedä siitäkö syystä, ettei lukia todellakaan oikein
hywin osannut wiron kieltä, wai senkö tähden ett'ei kääntäminen käynyt
niin nopeasti. Kuinka lienee ollutkaan, seuraus oli se, että joltakin
taholta äkiästi huudettiin: ”kas ta ole Eestimees wõi Saksamees?”
(Onko hän Wirolainen: wai Salsalainen?) Niin että jonkun täytyi nousta
ylös estraadille ja wakuuttaa: ”kül ta on Eestimees” (kyllä hän on
Wirolainen). Samassa tilaisuudessa — se oli kilpajuhlassa wiimeisenä
juhlapäiwänä —, tapahtui myöskin, että tuli lennätinsanoma ritariston
edustaja-kunnalta Riiasta. Muitten lennätinsanomien tullessa kaikui
aina loppumattomia hurra-huutoja, nyt oltiin aiwan ääneti. Kuitenkin
oli seuraawan päiwän ”Neue Dörptsche Zeitung'issa” luettawana, että
mahdottoman jyrisewä (”gewaltig donnerndes”) hurra seurasi sen
lukemista. Se on kunniallista walehtelemista, kuin jokainen sitä
ymmärtää walheeksi, ja woisi meilläkin olla esimerkiksi kansallisuuden
wastustajille.

Mutta jos Saksalaiset koettawat luuletella ihmisiä, että heidän ja
Wirolaisten wäli on hywä, on siihen syytäkin. Jokainen tietää, että
näiden maakuntien waltiollinen tila näinä aikoina enemmin, kuin
koskaan ennen, on ollut arweluttawalla kannalla. Muutamat wenäläiset
sanomalehdet, Moskowskia Wädomosti ja Golos, joitten siwistystä
sekä kaunista menetystapaa ja ystäwyyttä Wenäjään yhdistettyjä
kansoja kohtaan mekin täällä Suomessa olemme olleet tilaisuudessa
oppia tuntemaan, owat tehneet ankaran päällekarkauksen heidän
maakunnallisia oikeuksiansa wastaan. Riita syttyi ilmituleen, kun
Wenäläinen kirjailija, J. Samarin kirjassansa Wenäjän rajamaista otti
tutkiakseen Itämeren maakuntien laillisia oikeuksia. Tähän kirjaan
antoi hra C Schirren, Wenäjän historian professori Tartossa, hywin
woimakkaan wastauksen, nimeltä: ”Livländische Antwort an Herrn Juri
Samarin” (Liiwiläinen wastaus hra J. Samarinille). Molemmat kirjat
kiellettiin, hra Schirren pantiin wiralta pois ja hänen täytyi muuttaa
Saksanmaalle. Hänen kirjansa ei jäänyt ilman wastauksetta. Wenäläinen
historioitsia Pogodin Moskowassa on Golos nimisessä sanomalehdessä
julkaissut kirjoituksen, jonka tarkoitus juuri on toisistansa eroittaa
warsinaisen wäestön ja saksalaisen aateliston edut. Tästä merkillisestä
kirjoituksesta katsomme sopiwaksi tässä tehdä otteen, osoittaaksemme
asiain nykyistä tilaa. Ensi aluksi, hän sanoo, olette wäärässä, kun
nimitätte wastauksenne liiwiläiseksi. Liiwiläisillä, jotka owat
antaneet nimen Liiwinmaalle, Wirolaisilla, joilta Wironmaa on saanut
nimensä, ja Kuurilaisilla, Kuurinmaan wanhimmilla asukkailla, ei ole
mitään yhteistä Saksalaisten kanssa, jotka owat teidän walituswirsienne
esineenä. Nämät kansat owat Wenäjän wanhoja asukkaita, jotka siitä
ajasta asti, kuin Saksalaiset asettuiwat heidän keskelleen, owat
pitäneet ankarinta wihaa näitä kutsumattomia wieraita wastaan ja
kaikella tapaa koettaneet wapauttaa itjenjä heidän ikeensä alta.
Heidän täytyi antautua yliwoiman alle wasta silloin, kun Mongolit
laskiwat Wenäläiset waltansa alle ja siis estiwät heitä näitä kansoja
auttamasta. Mutta ei tälläkään asialla he lakanneet werisiä kapinoita
tekemästä. Mainittakoon esimerkiksi talonpoikaiskapina Wironmaalla 1343
kaksi sataa wiisikymmentä wuotta jälkeen teidän maahan asettumisenne.
Semmoinen asiain laita on jatkunut tähän asti, sillä Saksalaiset eiwät
suinkaan woine siitä kehua, että maan-asukkaat owat heihin mieltyneet;
päin wastoin nämät ehtimiseen muuttawat pois ja jättäwät joukottain
maan, jonka he owat hiellänsä, werellänsä kastaneet. Koko Pietari on
kahden wuoden kestäessä nähnyt nuot jokaista jaloa sydäntä liikuttawat
näyt, kun onnettomat Wirolaiset puolisalastomina ja nälästyneinä,
pienoiset lapset kainalossa, tulwasiwat Pietariin hakemaan apua ja
turwaa ystäwälliseltä kansalta, heidän luonnollisilta puolustajiltansa.
Nämät maan-asukkaat, jotka owat Liiwinmaan oikea kansa, eiwät ole
yhtään mieltyneet teidän työhönne, waan päin wastoin he siunaawat
hra Samarinin nimeä, hänen, joka on koroittanut ääntänsä heidän
puolustuksekseen. Ei teidän wastaustanne siis millään muotoa woi sanoa
liiwiläiseksi; korkeintaan woidaan sitä saksalaiseksi nimittää. — Te
puhutte joka paikassa Itämeren-maakunnista aivan niinkuin ne olisiwat
yksin-omaisesti saksalainen maa, niinkuin siellä olisi ainoasti
Saksalaisia asumassa ja hallitsemassa. Te ette ole tietäwinänne
mitään maan ikiwanhoista herroista, Wirolaisista ja Lättiläisistä,
aiwan niinkuin niitä ei olisi olemassakaan. Te unhoitatte, että tähän
maakuntaan kuuluu kaksi aiwan erilaista ainetta: maanasukkaat, s.o.
Wirolaiset ja Lättiläiset, sekä wieraat, s.o. Saksalaiset, jotka owat
wähälukuinen wäestön osa, mutta kuitenkin owat anastaneet koko maan; te
ette ole tietäwinänne ett'ei ole enemmän kuin 200,000 Saksalaista, ja
sitä wastoin 2,000,000 Wirolaista ja Lättiläistä ja että te werrattuina
muuhun wäestöön, olette kuin 1:10. Te puhutte aina omistuksesta ja
omaisuudesta: ”me”, ”meidän”, ”meidän oikeutemme”, ”meidän maamme”,
aiwan niinkuin te olisitte maan koko wäestö. Mutta sallikaatte minun
kysyä, mitkä te olette? mistä ja koska te olette tulleet? Mistä syystä
se olisi teidän maa, ja mitä oikeus teillä siihen on? Eikö Ruotsi
samalla oikeudella woisi sanoa: me, meidän? Eikö Tanskakin, siinä
tapauksessa, ole koroittawa ääntänsä sanomaan: me, meidän? Viimein
Puolakin on äänekkäämmin kuin kaikki muut huutawa: me, meidän! Jopa
wanhat saksalaiset piispatkin wiimein nousewat kiwihaudoistansa Riian
tuomiokirkossa korkealla äänellä huutamaan: pois, kaikki tämä on meidän.

Kirjoittaja tuo sitte esiin Wenäläisten ikiwanhat oikeudet
Liiwinmaahan, sekä rupee sen jälkeen tutkimaan sitä traktaattia,
johon Saksalaiset nojautuwat. Traktaatissa, jonka kautta Liiwinmaan
Saksalaisille myönnytettiin heidän wanhat oikeutensa silloin kun
he antautuiwat Wenäjän alle, on eräs klausuli, joka kuuluu näin;
”sen mukaan kuin ne soweltuwat waltakuntamme lakiin ja asetuksiin”.
Tämän klausulin mukaan, arwelee kirjoittaja, ei woi enää tulla
kysymykseenkään että nämät oikeudet pidettäisiin woimassa. Jokainen
waltakunta maailmassa on muutoksen alainen ja noudattaa omia
edistyslakejansa. Wallan-kumous tapahtui Franskanmaalla; se ei
ainoastaan häwittänyt kaikkien maakuntien yksityisiä etu-oikeuksia,
waan myöskin koko maan yhteisen lain-säädännän. Woitiinko silloin
waatia, että Elsass'in ja Lothringin läänityslaitokseen koskewat
etu-oikeudet pidettäisiin woimassa. Ja silmiemme edessä tapahtuu
itse Saksanmaallakin asioita, jotka kokonaan sotiwat hra Schirren'in
waatimuksia wastaan. — Wenäjä Aleksanderi II:sen hallitessa ei ole
sama kuin Pietari I:sen hallituksen aikana. Wenäjän hallitsia panee
tähdellisiä muutoksia toimeen waltakunnassansa, mutta maakunnassa, joka
150 wuotta sitten walloitettiin, pitäisi kaikki oleman samassa tilassa
kuin sitä walloitettaessa!

Se, joka ei näe, mikä on tarkoitus näissä hra Pogodin'in sanoissa,
on sokea. Taitawasti on hän tehnyt rynnäkön kipeintä kohtaa wastaan.
Saksalaiset owat maan-asukasten sortajat, Wenäläiset heidän
luonnolliset ystäwänsä. Wenäjän waltakunta ei woi kärsiä, että muutamia
tuhansia saksalaisia herroja on sortamassa 2 miljoonaa waltakunnan
alamaisia, nojautuen ainoasti muutamiin pergamentti-kääryihin. Asema on
sangen waikea ja waarallinen. Saksalaiset itse sen kyllä ymmärtäwät;
he sanowat: ensin Puola, sitten ”me”, ja wiimein Suomi. Sen tähden he
koettawat kaunistella tilaa niin paljon kuin mahdollista. Molemmat
puolet erehtywät. ”Jos Saksalaisilla olisi wähintäkään waltiollista
älyä, he rupeisiwat yksiin neuwoihin Wirolaisten kanssa”, sanoi
Tartossa eräs wieras, joka oli enemmän politiikia nähnyt kuin moni muu.
Tähän wastattiin Wirolaisten puolelta, että Saksalaiset mieluisemmin
häwiäisiwät kuin tahtoisiwat Wirolaisiksi muuttua. Tässä on kipein
kohta. He kamppailewat ainoastaan omien etu-oikeutensa edestä,
maasta ja kansasta he eiwät yhtään huoli; mutta he eiwät myöskään
ymmärrä, että he itse owat aiwan mitättömiä, jollei heillä ole tukea
kansassa, jos nojautuwat ainoasti wanhoihin pergamentti-kääryihin. Sen
sijaan, että heidän pitäisi wapaaehtoisesti tekemän kaikki, mitä woi,
wirolaisen siwistyksen jouduttamiseksi, tekewät he wastahakoisesti
myönnytyksiä sen mukaan, kuin heidän on pakko niitä tehdä. Epä-kohta
on silmäänpistäwä. Koko maakunnassa esim. ei ole yhtäkään korkeampaa
koulua, jossa kansan kieli olisi opetus-kielenä, Tartossa on Wirolainen
wäestö lukuisampi kuin saksalainen, mutta että tänne laitettaisiin
korkeampi wirolainen koulu, siitä ei liene ollut kysymystäkään.

Toiselta puolen myöskin Wenäläiset erehtywät. Ensiksi he luulewat
tahi owat luulewinansa maan-asukasten tilaa paljoa huonommat, kuin
se todellakin on, ja toiseksi he luulewat, että kaikki, mitä täällä
tapahtuu, on Saksalaisten tekemää. Niin he wäittäwät, että 1819
wuoden asetus teki rahwaan tilan entistänsä huonommaksi; sillä orjuus
maan-omistuksen kanssa on parempi kuin wapaus ilman maatta. Samalla
tapaa he myöskin owat koettaneet luuletella maailmaa, että tämän kesän
juhla on Saksalaisten toimeen panema. Saksalaiset muka riemuitsewat
siitä, että kansa kokonaan pantiin pois maa-tiloiltansa ja sen wuoksi
he nyt owat panneet toimeen "talonpoikien maalta pois-panemisen juhlan."

Mutta mitä Wirolaiset itse, "maan iki-wanhat herrat", näiden
riitojen kestäessä tuumaawat? Mihin puolueesen he kallistuwat?
Tähän kysymykseen lienee waikea antaa oikea wastaus. Wirolainen
talonpoika: ei ole tottunut sekaantumaan waltiollisiin riitoihin; hän
turwaa Jumalan kaikkiwaltiaan apuun, tekee työtä ja pyrkii eteenpäin
siwistyksen tiellä. Siwistyneet Wirolaiset taas luonnollisesti eiwät
tahdo muuttua Wenäläisiksi eikä Saksalaisiksi. Mutta waltiollisessa
suhteessa he pitäwät Saksalaisia wähemmin waarallisina. Saksalaisten
kanssa he kyllä luulewat tulewansa toimeen, waarallisemmat owat
Wenäläiset. Wiha Saksalaisia wastaan on kuitenkin niin ankara, että
nuorempain kansallis-kiihkoisten joukossa niitäkin on, jotka kentiesi
eiwät mielipahalla näkisi, jos Wenäläiset ajaisiwat Saksalaiset
takaisin siihen, mistä he owat tulleet. Se olisi hywin haitallista
Wirolaisuudelle, jos eri-mielisyys ja ehkä eri-puraisuuskin nousisi
siinä, missä yksi mieli, yhdistetyt woimat tarwitahan paremmin kuin
missään muualla, sillä asiain laita on todellakin waikea.

Olen jo ennen tullut maininneeksi, että meistä Suomalaisia Wirolaisten
puolelta joka paikassa ja tilaisuudessa kohdeltiin suurella, sopii
sanoa innollisella, ystäwyydellä. Se on luonnollinen asia, että
Wirolaisen sydämessä muisto sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa on
säilynyt paremmin kuin Suomalaisissa. Heidän tilansa on melkein
aina ollut waikeampi ja epäwakaisempi kuin Suomalaisten. He owat
aina nähneet ainoastaan wihollisia ympärillänsä; he owat siis
wakawasti luoneet silmänsä siihen suuntaan, missä heillä on ollut
ainoa ystäwänsä. Wirolaisten seurassa Suomalainen aina on tuntewa
sydämensä tykkiwän lämpimämmin kuin muutoin; hän on tuntewa, että
he owat saman äidin lapsia kuin hänkin, ja hän on rakastawa ja
kunnioittawa kansaansa, hän on rakastawa ja kunnioittawa suomalaisuutta
enemmin kuin sitä ennen. Lukian suosiolla tahdon mainita muutamia
esimerkkejä, jotka kauniilla tawalla näyttäwät, että yllä-mainittu
ystäwyys Suomalaisia kohtaan ei ole mikään waltiollinen temppu, waan
asuu itse kansan sydämessä. Kun me Suomalaiset toisena juhla-päiwänä
konsertin jälkeen tulimme. "Wanemuine-yhtiön" puutarhaan ottamaan
osaa juhla-päiwälliseen, tuli meidän luoksemme kaksi Wirolaista,
jotka edeltäkäsin pyysiwät anteeksi sitä, ettei jotain juhlallisempaa
maljaa woitu Suomelle esitellä. Se ei woi olla waarallista teille,
arweliwat he, mutta meille siitä woi olla waara; sillä pienin ja
wiattominkin seikka täällä on selitysten ja wääristelemisten alainen.
Juhlan kestäessä tapasin siwumennen hra Hurt'ia. Olkoon edes-wastaus
minun, lausui hän, mutta minun täytyy sanoa muutamia sanoja Suomelle.
Kotwan kuluttua hän nousikin tribuuniin ja lausui innollisen kiitoksen
Suomalaisille, että he todellakin oliwat muistaneet heidän juhlansa.
Kun sitte allekirjoittanut nousi tribuuniin muutamilla Suomalaisilla
sanoilla kiittämään Wirolaisia heidän ystäwyydestänsä Suomea kohtaan
sekä toiwottamaan heille onnea ja menestystä heidän pyrinnöissänsä,
niin puhujan alas-astuessa jota haaralta kokoontui talonpoikia
hänen ympärillensä, jotka molemmin käsin käteen tarttuen osoittimat
ystämyyttänsä. Waikka he eiwät sanoja ymmärtäneet, Luulin sitte
heidän lausuneen hra Jannsen'ille, kaikui kieli heille kuitenkin niin
tutulta; "se tungis niin südamesse, et süda sulas sees" (se tunki niin
sydämeen, että sydän suli sisässä). Kohta Elago-huutojen waiettua nousi
hra Jannsen ylös penkille ja puhui wahwalla äänellänsä, lämpimästä
sydämestänsä, muutamia sanoja, ”Eestirahwas”, lopetti hän, ”pitäkäämme
aina yhtä Suomalaisten kanssa”. Lopuksi nousi hra Hurt wielä kerran
tribuuniin ja käänsi suomalaisen puheeni wiroksi. Myös senraawana
päiwänä, kilpa-juhlassa, olimme tilaisuudessa kuulla tämän ystäwyyden
puhuwan kansan suusta, Useat laulut laulettiin suomalaisilla nuoteilla
ja useissa lauluissa puhuttiin Suomesta. Niiden joukosta panin
seuraawan paperille:

      Oh Eestivennad tõuske üless'
    Ja ühel healel laulgem kõik
    M'e Eestimaale, kelle süles
    On mie armas kodupaik,
    Kus priius meile ammu õitseb
    Ja tarkus hakkab kosuma.

      Kas aga elab meie sugu
    Siin üksi veikel Eesti ra'al?
    Se oleks, sõbrad, kurblik lugu:
    Meil on veel vennad Suomemaal,
    Kes vanast vägev rahvas olnud;
    Neist olema üks oksake.

      Naad on meist ammu ette jõudnud
    Eesmärgiks võivad olla meil;
    Naad oma keelt on tõsta nõudnud,
    Ka suurkool ehteks õitseb neil.
    Sest venna-armastuses hüüdkem: —
    Keel, kool ja rahvas elago!

[Vennad = weljet — tõuske = nouskaatte — healel = äänellä — M'e =
meidän — kelle = (kenen) jonka — priius = wapaus — ammu = ammoin —
õitseb = kukoistaapi — tarkus = (tarkkuus) wiisaus— hakkab = rupee
kosuma = (kostumaan) waurastumaan— Kas aga elab = mutta elääkö —
veikel = wähäisessä — oleks = olisi — sõhrad = ystäwät — kurblik =
surullinen — lugu = (luku) asia — oksake= oksanen — Naad = ne — tõsta
= nostaa — nõudnud = (neuwoneet) koettaneet — suurkool = (suuri foulu)
yli-opisto — ehteks = koristeeksi — sest = siitä (syystä) — armastuses
=rakkaudessa — hüüdkem = huutakaamme.]

Myös sekin todistaa kansassa elämää ystäwyyttä ja tietoa
sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa, että juhlan kestäessä useat
talonpojat oliwat kysyneet, mitkä kirjat pitäisi ostettaman, että oppii
Suomen kieltä, jonka johdosta päätettiin tilata muutamia kappaleita hra
Aminoff'in sanakirjaa.

Tässä ei ole tilaisuutta ryhtyä Wiron ja Suomen kielen wertaamiseen
toisiinsa, eikä tutkia sitä, woisiko niistä kielistä syntyä yksi
kieli, tahi mihinkä määrään ne olisi mahdollinen saattaa toisiansa
lähestymään. "Minusta", lausui kuuluisa kielentutkia akadeemikko
Hunfalvy, "minusta, joka seison ulkopuolella kumpaakin, ne owat
ainoasti kaksi murretta, ja teidän molempien tarwitsee wälttämättömästi
pyrkiä näiden kielten yhdistämiseen". Olkoon kuinka tahansa, warmaa on,
että kummallenkin puolelle olisi moni etu suuremmasta hengellisestä
yhteydestä näiden kansojen kesken, kuin niillä nykyään on. Sen tähden
myös moni Wirolainen warmaan lähettäisi poikansa meidän yliopistoomme,
jos tämä waan enemmin suomalaistuisi, ja meiltä kysyttiin jo tawallisia
hintoja täällä Helsingissä.

Lukia kysynee: miltä nuot wirolaiset talonpojat näyttäwät? onko heillä
mitään tulewaisuutta? Mitä siihen wastaan? He oliwat näöltänsä ja
luonteeltaan peräti Suomalaisia, se waan että he ehkä oliwat wähän
wireämpiä ja että he enemmin kuin Suomalaiset owat säilyttäneet
kansallispukujansa, jotka osittain oliwat aiwan kauniita. Kun
kaikki 800 laulajaa lippuinensa käweliwät juhla-saatossa, oli se
todellakin ilahuttawa näky ja telegrammi Pietariin oli oikeassa, kun
siinä sanottiin: ”Wirolaiset joukossa tarjoowat ymmärtäwäisyyden
(intelligens'in) kuwan”. Mitä heidän tulewaisuuteensa tulee, siitä
ei kenkään woi mitään sanoa. Se on kaikkiwaltiaan kädessä; mutta
toiwokaamme, että kansa, joka uuden wuosisadan kowimman orjuuden
perästä wielä kestää, jolla silloin wielä on kansallistuntoa,
siweydellinen woima ja wahwa halu pyrkiä edespäin siwistyksen uralla,
että semmoinen kansa wiimein on pääsewä onnelliseen tarkoitusperään.

Suomessa ja Wirossa owat monet kohdat niin yhtäläiset ja toiselta
puolelta taas niin erinkaltaiset, että niiden wertaileminen tosin olisi
sangen wiehättäwää. Mutta lukia woinee jo itse tehdä päätöksensä, jonka
wuoksi jätän kaikki wertaamiset sikseen.

       *       *       *       *       *

Tartosja erosin matka-kumppalistani, hän kun lähti Pietariin, mutta
minä suoraan kotiin. Meitä oli Tartossa ylipäänsä, sekä erittäin hra
Jannsen'in talossa, jossa meidän oli onni majailla, kohdeltu niin
suurella ystäwyydellä, että todellakin haikealla mielellä istuin hra
Hunfalvyn waunuihin — hän oli minulle hywäntahtoisesti: tarjonnut siaa
waunuissansa Tallinnaan asti jättääkseni paikan, jossa olin niin paljon
ilahuttawaa nautinnut.

Paluu-matkasta ei ole paljon mainittawa. Ilma oli kurja ja, koska tie
ei ollut posti-tietä, hinnat erinomaisen kalliit. Tartosta Willantiin —
waihetukseksi olimme lähteneet toista tietä takaisin — maksettiin esim.
75 wirstasta 12 ruplaa hopeassa. Willannin edustalla on lawea kenttä.
Mielenkuwituksessani muuttui se siksi tappelu-tantereeksi, jolla
Wirolaisten kansallis-uros Lemmitty kaatui kalpa käteen, taistellen
kansansa wapauden edestä. Ehkä niin olikin. Hra Hunfalvyn kanssa
käwimme matkalla wirolaista asuntohuonetta katsomassa. Se oli meidän
huonointen pirttien laatuinen; semmoista ei nyt enää monessa paikoin
Suomessa liene olemassa. Ikkunoita ei ollut; laattia oli multaa. — — —

Tallinnasta tulin höyrylaiwalla Nikolai'lla Helsinkiin. Wiimeinen
muisto Wironmaalta oli se, että, kun Tallinnan satamassa istuin
laiwalla sen lähtöä wartomassa, kuulin muutamien saksalaisten
soimauksia Suomalaisia wastaan siitä syystä, että salongissa oli
polttamisen kielto luettawana kolmella muukalaisella kielellä, mutta
ei suomeksi. Die Finnen sind doch sehr bescheiden”, lausuiwat he
nauraen. — Minun täytyi malttaa mieltäni, sillä he eiwät tunteneet
meidän olojamme, eikä siis tietäneet minkälaisia Suomalaisin laiwan
omistajat oliwat, mutta itsekseni arwelin: ”die Finnen find doch nicht
so bescheiden”.




Jälkimaine.


Tämän wihkosen ilmestymisen alku ja syy on seuraawa: wiime kewäänä
lähetti se komitea, jonka oli johtaminen kesänä Tarton kaupungissa
Liiwinmaalla wietettäwää riemu-juhlaa, muutamille kansallisuuden
edustajille täällä Suomessa kutsumuksen ottamaan osaa mainittuhun
juhlaan. Mutta, kun ei kenenkään sopinut täältä sinne lähteä,
päätti Kirjallinen Kuukauslehti ja Uusi-Suometar ainakin lähettää
kirjeen-waihtaja, joka näihin lehtiin ilmottaisi hawaintonsa juhlasta.
Sillä lajilla tuli minun osakseni onni olla läsnä tässä tärkeässä
juhlassa. Tämä wihkonen on yli-painos siitä kertomuksesta, jonka
hawannoistani matkalla toimitin Kuukauslehdelle. Siihen, että olen
antanut sen ilmestyä erinäisenä wihkona, on syy se, että pidän
suurempaa henkistä yhteyttä Wiron kansan kanssa Suomalaisuudelle
sangen hyödyllisenä sekä tarpeellisenakin. Jos tällä wihtolla woisin
rahtuakaan enempää tietoa Wiron oloista sekä mieli-halua niihin
lewittää yleisölle suuremmalle kuin se, joka K. Kuukausilehteä
lukee, niin se aikomus, jota tällä kirjasella olen tarkoittanut, on
täydellisesti saawutettu.

C.G.S.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77015 ***