path: root/76923-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76923 ***

language: Finnish




MUSTA HELMI

Kirj.

Victorien Sardou


Suomentanut ["La perle noir"]

Aukusti Simelius



"Kariston 75 pennin romaaneja" 11.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

   I. Ukonilma.
  II. Naimahankkeita.
 III. Murtovarkaus.
  IV. Poliisikomissaario.
   V. Salaperäinen aukko.
  VI. Syytös.
 VII. Yksin.
VIII. Gudulen todistus.
  IX. Sydämen todistus.
   X. Pako.
  XI. Pelastettu.




I. UKONILMA.


Kun Amsterdamissa sataa, niin sataa perinpohjaisesti, ja kun ukkonen
jyrisee, niin jyrisee perinpohjaisesti — sitä mieltä oli ainakin
ystäväni Balthazar Van der Lys kiiruhtaessaan eräänä kesäiltana
hämärän tullessa pitkin Amstelnia, ehtiäkseen kotiin ennen rajuilman
puhkeamista. Pahaksi onneksi oli Zuider-Zeeltä päin puhaltava tuuli
häntä nopeampi. Vinha myrskynpuuska täytti äkkiä rantakadun, pudisteli
ikkunanluukkuja kiskoi irti ilmoituskilpiä, käänteli ja väänteli
tuuliviirejä sinne ja tänne. Kukkaruukkuja, kattotiiliä, juorupeilejä
lakaisi myrsky mukanaan ja vei yhdessä mylläkässä niiden kanssa
kanavaan myöskin Balthazarin hatun, jonka omistajalla oli täysi työ
pysytteleidä sitä seuraamasta. Ja äkkiä alkoi ukkonen jylistä sateen
syöksähtäessä tulvana pilvistä. Balthazar tuli läpimäräksi ja rupesi
rientämään eteenpäin entistä nopeammin.

Saavuttuaan Lastenkodille saakka hän kuitenkin muisti, että ukonilmalla
juokseminen saattoi olla vaarallista. Salamat seurasivat toisiaan
väliajoitta, jyrisi ja järisi: onnettomuus voi helposti tapahtua. Tämä
ajatus säikähdytti häntä siihen määrin, että hän syöksyi suin päin
läheisen myymälän edessä olevan katosverhon alle ja joutui suoraan
erään henkilön — muutaman aivan tyynenä tuolillaan istuvan herran
syliin, ja kävi ilmi, ettei tämä herra ollut kukaan sen vähempi kuin
meidän yhteinen ystävämme Cornelius Pamp, joka, kuten voin vakuuttaa,
oli kaupungin oppinein mies.

"Ei, mutta katsos! Cornelius! Mitä ihmettä varten istut siinä?" sanoi
Balthazar pudistellen itseään.

"No, no!" huudahti Cornelius huolestuneena. "Pysy hetkinen hiljaa!
Sinähän voit taittaa leijani langat!"

Balthazar katsahti taaksensa luullen ystävän tekevän pilaa hänestä.
Hämmästyksekseen hän silloin huomasi tämän aivan vakavana vetävän
alas kauneinta paperileijaa, minkä Amsterdam on milloinkaan nähnyt
taivaallaan liehuvan. Tuo suuremmoinen lelu ui ilmassa tavattoman
korkealla kanavan yläpuolella ja näytti vain vastahakoisesti
laskeutuvan takaisin maata kohden. Cornelius veti, paperileija veti,
ja tuuli, joka oli hyvin huvitettu heidän pikku kiistastaan, teki
kaikkensa saadakseen asian vielä sotkuisemmaksi. Ihmeellisintä kaikessa
oli kuitenkin leijan pyrstö, joka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin
tavallisella leijalla, ja johon oli kiinnitetty lukemattomia pieniä
paperiliuskoja.

"Mitä hassutusta se on, että leikit paperileijalla tämmöisessä
ilmassa!" huudahti Balthazar vihdoin.

"En minä leiki paperileijoilla, tyhmyri", vastasi Cornelius säälivästi
hymyillen, "minä totean, että typpihappoa on sähköisissä pilvissä.
Sen todistavat" — Oppinut mies vaikeni hetkeksi ja kävi kiinni nyt
täydellisesti voitetuksi antautuneeseen leijaan, mutta katsahdettuaan
pyrstöä koristaviin pikku paperiliuskareihin hän jatkoi: "Sen
todistavat nämä pienet lakmuspaperiliuskat, jotka, niinkuin näet, ovat
tulleet punaisiksi..."

"Vai niin", vastasi Balthazar hymyillen hiukan ylimielisesti niinkuin
ainakin asioihin perehtymätön, joka ei ymmärrä näitä tieteen
lapsellisuuksia. "Vai niin, sinä teet tutkimuksia!... Hyvin valittu
hetki!"

"Niinpä luulisin!" vastasi Cornelius luontevasti. "Ja millainen
havaintopaikka!... Katso ympärillesi! — Ei yhtään taloa lähellä! Uhkea
taivaanranta! Kymmenen ukkosenjohdatinta näkyvissä ja koko taivas
liekkeinä! — Olen vaaninut tätä rajuilmaa pitkät ajat ja päättänyt
tulla tänne katsomaan sitä läheltä."

Raju räjähdys keskeytti hänen sanansa.

"Jatka sinä vain!" puhui Cornelius edelleen. "Jyrise ja järise niin
paljon kuin haluat! Nyt sinä kuitenkin olet nähtävissäni ja minä tunnen
sinun tekosi!"

"Mitä sinä oikeastaan pidät niin mielenkiintoisena?" sanoi Balthazar,
joka seisoi jalat katuojasta tulvivassa vedessä eikä ollut laisinkaan
hyvällä tuulella.

"Mies-parka", sanoi Cornelius säälivästi hymyillen, "sano minulle mikä
tuo on".

"Se on salama", sanoi Balthazar aivan häikäistyneenä.

"Niin kyllä, mutta mitä lajia?"

"Sitä lajia kuin salamat tavallisesti ovat."

"Sinä et ymmärrä mitä tarkoitan", jatkoi Cornelius. "On ero salaman
ja salaman välillä! — On olemassa _ensi luokan_ salamoita, jotka
muodostavat valkoisen, purppuravivahteisen tai punasinervää valoa
hohtavan, jyrkkärajaisen ja hyvin selvän murtoviivan. — Sitten
on _toisen luokan_ salamoita, leimahtavia, usein punaloistoisia
valokeskuksia, jotka toisinaan leviävät yli koko taivaan rannan. Ja
vihdoin _kolmannen luokan_ salamoita, vyöryviä, ponnahtavia, kimmoisia,
muodoltaan usein pallomaisia, mutta ovatko ne tosiaankin pyöreitä, vai
onko se vain näköhäiriötä?... Juuri tämä kysymys ei pitkään aikaan
ole suonut minulle mitään rauhaa!... Sinä voit tosin sanoa minulle,
että tulipallosta ovat tarkkoja havaintoja tehneet Howard, Schubler,
Kamtz..."

"Oh, minä en sano niin mitään", vastasi Balthazar. "Katsos vain, kuinka
vesi nousee! Mieluummin lähtisin tästä."

"Odota minua", sanoi Cornelius. "Kun olen nähnyt pallonmuotoisen
salamani..."

"Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Kotiini on vain muutama askel,
niin että uskallan yrittää. Jos tahdot hauskan takkavalkean, hyvän
illallisen, lämpimän vuoteen ja lamppuni tulipallosi asemasta, niin sen
voit saada kodissani... Tuletko?"

"Odota hiukan, salamani ei voi viipyä kauaa."

Balthazar ei vastannut ja aikoi juuri rientää kadulle, kun äkkiä kamala
kuparinpunainen salama halkaisi pilven, lyöden maahan vain muutaman
sadan jalan päässä. Samalla kuului pelottava jyrähdys. Ilmanpaine oli
niin kova, että Balthazar horjui ja oli kaatumaisillaan.

"Se oli kieltämättä pallonmuotoinen", sanoi Cornelius. "Tällä kertaa
näin sen selvästi. Nyt voimme syödä illallista."

Balthazar oli aivan häikäistynyt ja hämmentynyt,

"Salama iski lähelle taloani!" huudahti hän.

"Ei", vastasi Cornelius, "se iski juutalaiskortteeriin".

Mutta kuuntelematta hänen puhettaan Balthazar alkoi vaarasta
välittämättä juosta eteenpäin, pitkin katua, ja Cornelius kokosi pienet
paperiliuskansa, nosti tuolin päänsä päälle ja kiiruhti hänen jälessään
huolimatta sateesta, joka virtasi kaksinkertaistuneella voimalla.

Tullessaan Zwanenburger-kadulle, jonka varrella hän asui, tunsi
ystäväni Balthazar itsensä täysin tyyneksi. Tulenlieskat eivät
valaisseet katua, ja talo oli yhä paikallaan. Yhdellä hyppäyksellä hän
oli eteisen portailla ja kolkutti pari kolme kertaa käskevästi ovelle.
Siitä huolimatta ei kukaan rientänyt avaamaan, niin että Cornelius
saavutti hänet. Balthazar kolkutti kaikin voimin.

"Mikä kumma Christianea vaivaa, kun hän ei avaa?"

Vihdoin Christiane kuitenkin tuli. Hän oli kalmankalpea, hänen kätensä
vapisivat ja hän saattoi tuskin puhua.

"Oh, herra Balthazar", sanoi hän, "kuulitteko kuinka ukkonen jyrisi?"

"Kuulin kyllä, mutta sinut se kai teki kuuroksi!" vastasi Balthazar, ja
riensi sisälle. "Pidähän nyt kiirettä, tyttöseni, me tahdomme kuivat
vaatteet, loimuavan takkavalkean ja sitten illallista!"

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui portaiden neljästä,
viidestä askelmasta, työnsi suureen saliin vievän oven auki ja
vaipui helpotuksesta huoahtaen nojatuoliinsa. Cornelius tuli jälessä
tuoleineen...




II. NAIMAHANKKEITA.


Tuntia myöhemmin olivat ystävykset lopettaneet illallisateriansa ja
istuivat käsivarret pöydällä välittämättä vähintäkään rajuilmasta, joka
ulvoi ja lotisi ulkona.

"Tämä on päivän ihanin hetki", sanoi Cornelius. "Pullo hyvää valkoista
curaçaota, suloinen takkavalkea, oivallinen sikari, ja hyvä ystävä
juttelutoverina, voiko parempaa pyytää? Tai mitä sanoo Christiane?"

Christiane kävi huoneessa silloin tällöin. Hän pani pöydälle raskaan
savikulhon ja pari vanhanaikaista, ohutjalkaista pikaria. Kun Cornelius
lausui hänen nimensä, niin hän punastui, mutta ei vastannut mitään;
säikähdyksestään hän yhä vielä vapisi.

Christiane (on jo aika, että sen sanon) oli nuori tyttö, joka
armeliaisuudesta oli kasvatettu Balthazarin kodissa, ja minä pyydän
saada kertoa hänen tarinansa. Teen sen niin vähin sanoin, että ette
ehdi tulla kärsimättömiksi.

Kuu rouva Van der Lys, Balthazarin äiti, vähän jälkeen miehensä
kuoleman oli eräänä päivänä messussa, tunsi hän pukuunsa koskettavan.
Ajatellen, että joku kenties tahtoi päästä käsiksi hänen kukkaroonsa
hän odotti suotuisaa hetkeä ja tarttui varkaan käteen sen juuri ollessa
työssään. Se oli pikku tytön käsi, aivan hento ja soma ja hieno. —
Tuon hyvän rouvan silmiin nousivat kyyneleet, kun hän näki pienet
enkelinkätöset, jotka jo olivat niin valmiit tekemään pahaa. Hänen ensi
mielijohteensa oli, että hän sallii lapsen säälistä mennä tiehensä;
toinen, että hän armeliaisuudesta pitää sen luonansa. Ja niin hän
tekikin, tuo jalo nainen. Hän vei kotiinsa pikku Christianen, joka itki
ja pelkäsi, että hänen tätinsä lyö häntä. Rouva Van der Lys lohdutti
häntä, sai hänet puhumaan ja onnistui saamaan kylliksi selville
ymmärtääkseen, että lapsen vanhemmat olivat kuuluneet markkinoilta
toisille kierteleviin mustalaisjoukkioihin, että pikku tyttöstä oli
hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka opetettu nuorallatanssijaksi,
että isä oli jotakin voimannäytettä suorittaessaan saanut surmaniskun,
että äiti oli kuollut hätään ja puutteeseen, ja vihdoin, että täti oli
syöjätär, joka pahoinpiteli pikku tyttöä ja siihen saakka oli opettanut
häntä varastamaan.

En tiedä tunsitteko rouva Van der Lysiä, mutta hän oli yhtä hyvä nainen
kuin hänen poikansa on kelpo mies. Hän piti lapsen luonaan, eikä täti,
kuten hyvin saattaa ymmärtää, näyttäytynyt. Hän kasvatti hänet, opetti
hänet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ja tytöstä tuli pian oikein
esimerkiksi kelpaavan sävyisä, lempeä ja järjestystä harrastava. Ja
miten oivallinen emäntä hänestä sukeutuikaan.

Kun tuo vanha nainen kuoli, sai hän ainakin tuntea tyydytystä
voidessaan jättää jälkeensä pojalleen, paitsi kilttiä Gudulea,
keittäjätärtä, joka oli kuuro ja alkoi jo käydä vanhuuttaan hieman
raihnaiseksi, reippaan ja valppaan viidentoistavuotiaan tytön, joka
ei milloinkaan antaisi Balthazarin takkavalkean sammua eikä hänen
päivällisensä jäähtyä, ja joka tiesi, mistä hienot pöytäliinat ja
kauniit hopeakalut otettiin juhlapäivinä käytettäviksi. Sitäpaitsi
hän oli kohtelias, miellyttävä, lempeä ja suloinen. Sitä mieltä
oli ainakin Cornelius, joka hänen silmissään oli keksinyt paljon
mielenkiintoisempia salamoita kuin nuo kolmannen luokan salamat...
Mutta vaiti!... Enpä tahdo puhua sivu suun.

Voin joka tapauksessa lisätä, että Christiane otti hyvin vastaan
Corneliuksen ja että tämä lainasi hänelle hyviä kirjoja. Nuori mies
antoi suuremman arvon Christianen kaltaiselle kodin toimissa taitavalle
nuorelle tytölle kuin kaupungin kaikille kauniille nukille, jotka
usein eivät kelvanneet mihinkään. Mutta tänä iltana näytti siltä kuin
rajuilma olisi herpauttanut hänen kielensä. Hän oli kieltäytynyt
istuutumasta pöytään ystävysten kanssa, joita varten se oli
tavanmukaisesti katettu, kulki ulos ja sisään, kuunteli vain puolella
korvalla mitä sanottiin, vastasi päin seiniä ja teki ristinmerkin joka
kerta kun salamoi. Balthazarin kääntyessä hetkistä myöhemmin hän oli
kadonnut, ja Balthazar arveli hänen menneen yölevolleen. Jonkun hetken
kuluttua hän kävi kuuntelemassa Christianen huoneen ovella; huone
oli suuren salin vieressä ja samansuuntainen kuin työhuone. Kun hän
ei mitään kuullut, niin hän oli vakuutettu siitä, että tyttö oli jo
nukkunut, ja palasi piippuaan täyttäen paikalleen Corneliuksen rinnalle.

"Mikä hänen on tänä iltana?" kysyi tämä viitaten tytön huoneeseen päin.

"Rajuilman vaikutusta", vastasi Balthazar. "Naiset peljästyvät niin
helposti."

"Jollei niin olisi, rakas Balthazar", vastasi Cornelius, "niin ei
meillä olisi sanomattoman suurta iloa saada suojella heitä kuten
lapsia... erittäinkin häntä, joka on niin viehkeä ja hauras!... En
voi katsoa häntä saamatta kyyneliä silmiini, hänessä on jotain niin
lempeätä, niin hyvää, niin suloista! Ah, mikä ihastuttava lapsi!"

"Vai niin, mestari Cornelius", sanoi Balthazar hymyillen, "luulenpa
että iloitset hänestä yhtä paljon kuin ukonilmasta!"

"Oh, se on niin erilaista!" sopersi Cornelius ja punastui hiukan.

"Tietysti...", vastasi Balthazar ja purskahti nauruun, tarttuen samalla
sydämellisesti ystävänsä käsiin. "Kuulehan", lisäsi hän hymyillen
viehättävää, suoraan sydämestä tulevaa hymyään, joka teki kaikki
ehdottomasti hänen ystävikseen, "luuletko todellakin, etten tiedä, mitä
täällä tapahtuu?... Sinä et huvittele vain laskemalla paperileijoja
lentämään Amstelnin yläpuolelle, sinä suuri lapsi, sinä olet myöskin
pallosilla Christianen kanssa, ja teidän molemmat pikku sydämenne ovat
palloina."

"Mitä tarkoitat?" änkytti oppinut hämmentyneenä.

"Mutta, rakas Cornelius, jo kolme kuukautta olet tullut tänne
säännöllisesti kahdesti päivässä, kello kaksitoista, mennessäsi
luennollesi eläintieteelliseen puutarhaan, ja kello neljä, sieltä
palatessasi, etkä suinkaan tahdo uskotella minulle, että minun kauniit
silmäni ne vain sinua tänne vetävät..."

"Se on suorin tie", koki Cornelius kainosti huomauttaa.

"Niin, rakkauden onneen...

"Mutta...

"Kuule nyt", jatkoi Balthazar häntä kuuntelematta, "haastelkaamme
hiukan järkeä: Christiane ei ole mikään tavallinen tyttö; hän on
hieno tunteinen, hänellä on viisas pikku pää ja kylliksi ymmärrystä
ihaillakseen sinun kaltaistasi kirjatoukkaa. Sinä puristat hänen
käsiään, näytät olevasi levoton hänen terveydestään, lainaat hänelle
kirjoja, jotka hän ahmien lukee. Hänen puvussaan oleva tahra antaa
aiheen pieneen kemian oppituntiin, kukkaruukku luonnonhistorian
luentoon ja kissa vertailevan anatomian kurssiin!... Hän kuuntelee
jännittyneenä, silmät suurina. Ja sinä luulet, ettei rakkaus tule
leikkiimme mukaan, kun opettaja on viidenkolmatta- ja oppilas
kahdeksantoistavuotias?"

"No niin, minä rakastan häntä!" vastasi Cornelius päättäväisesti. "Mitä
aiot tehdä sille asialle?"

"Entä sinä itse?"

"Mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Mutta sano se sitten hänelle!"

"Sanon tietysti!"

"Tule siis ja salli, että syleilen sinua!" huudahti Balthazar. "Ja
eläköön ilo! Minäkin aion mennä naimisiin!"

"Ohoo!" lausui hämmästynyt Cornelius hitaasti.

"Niin, minä aion mennä naimisiin", jatkoi Balthazar rakastuneen
koko innolla, "ja minä menen naimisiin neiti Suzanne Van Miellisin,
pankkiirin tyttären kanssa".

Cornelius teki liikkeen, jonka voisi kuvata ihailevalla huudahduksella:
"No, vie sun!..."

Balthazar jatkoi:

"Tiedä, Cornelius, että olen rakastanut häntä kuusi vuotta, rakastanut
intohimoisesti. Mutta neiti Suzanne, joka nyt on suuren pankkiirin
tunnustettu tytär, oli silloin vain hänen avioton lapsensa. Hänen
äitinsä oli niin köyhä, että he molemmat kävivät meillä neulomassa.
Muistatko hänet?... Mutta jos olisin siihen aikaan uskaltanut avoimesti
sanoa: 'Tämä on minun vaimoni!' olisi siitä syntynyt aika melu
suvussani. Sanoin senvuoksi itselleni: "'Myöhemmin! Myöhemmin!' Ja
nyt se myöhemmin on tullut. Eräänä kauniina päivänä tultiin Suzannea
ja hänen äitiään vaunuilla hakemaan, ja sitten sitä mentiin! Van
Miellis, suuri egoisti, joka ei koskaan ollut tahtonut nähdä tytärtään,
oli sattumalta kohdannut hänet. Hän oli tullut liikutetuksi, saanut
omantunnonvaivoja, — niin hän itse sanoo, mutta minä luulen, että hän
aivan yksinkertaisesti tarvitsi jonkun hoitamaan leiniään. Olkoonpa
nyt syy mikä tahansa, lopun tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hän
kuoli toissa talvena ja jätti tyttärelleen omaisuuden, joka on tämän
kaupungin suurimpia".

"Suurin!" sanoi Cornelius vakavasti.

"No, niin sepä juuri asiassa harmillista olikin, Cornelius, ja se esti
minua menemästä Suzanneni luokse. Hän oli liian rikas! En uskaltanut
mennä häntä tervehtimään. Olisi näyttänyt siltä kuin olisin tullut
rahojen tähden. Et voi ajatellakaan, miten suuri joukko nuoria miehiä
tahtoi nyt mennä hänen kanssansa naimisiin. Ensi kerran kohtasin hänet,
senjälkeen kuin onni oli alkanut hänelle hymyillä, eläintieteellisessä
puutarhassa. Hänen ympärillään oli puolisen tusinaa kaiken ikäisiä
'ritareita', ja kuinka kohteliaita he olivatkaan, kuinka avuliaita!...
En olisi koskaan rohjennut mennä hänen luoksensa. On myönnettävä, että
hän se lähestyi minua. 'Noo, herra Balthazar', sanoi hän, 'oletteko
unohtanut vanhat ystäviänne?' Minä takerruin kohteliaisuuksiin. Toiset
nauroivat minulle salaa. Mutta kun hän tarttui käsivarteeni ja kun
hänen äitinsä kutsui minut heidän luoksensa päivälliselle, niin eivät
he ensinkään nauraneet, nuo toiset, joita ei kutsuttu... Ja minä vietin
illan heidän luonansa!... Oh, hyvä Jumala, kuinka ihana ilta!"

"Ja sitten?" kysyi Cornelius.

"Ja sitten jätin häntä tuskin milloinkaan. Minä rakastin häntä
hulluuteen saakka, mutta en olisi koskaan sanonut sitä hänelle.
Hänen äitinsä se sai minut puhumaan... Kelpo nainen, joka pitää
minusta siksi, että olin hänelle kohtelias hänen köyhänä ollessaan.
Tässä muuanna päivänä, kun hän saattoi minua eteiseen, hän sanoi
minulle: 'Mutta puhukaahan toki tyttäreni kanssa, herra Balthazar.
Te olette enemmänarvoinen kuin kaikki nuo muut yhteensä, ja minä
olisin onnellinen, jos saisin sanoa teitä pojakseni! Näetkös, se
ratkaisi asian. Rohkaisin mieleni, ja illalla, jäädessäni hetkiseksi
yksin Suzannen kanssa, sanoin hänelle tuon tärkeän sanan!... Näytti
kyllä siltä kuin hän olisi sitä odottanut, mutta se ei estänyt häntä
olemasta yhtä liikutettu kuin minäkin. Hän punastui, mutta katsoi
minuun kuitenkin. Oh, hän katsoi aina sieluni sisimpään saakka, siksi
kunnes en enää tietänyt, seisoinko päälläni vai jaloillani'. — Vihdoin
hän virkkoi: 'Balthazar, ette saa pahastua siitä mitä nyt aion sanoa
teille; mutta senjälkeen kuin tulin rikkaaksi, olen ollut hyvin
onneton. En voi enää erottaa toisistaan niitä, jotka minua rakastavat,
ja niitä, jotka eivät rakasta minua. Minulle osoittavat kunnioitustaan
niin monet, että epäilen kaikkia. Ja mieluummin heittäisin koko
omaisuuteni Amstelniin kuin menisin naimisiin sellaisen miehen kanssa,
jota epäilisin alhaisten laskelmain teosta'".

"'Oh! Neiti!' Ymmärrät, että jouduin mielenliikutuksen valtaan! Mutta
hän jatkoi: 'Tiedän kyllä, että te, herra Balthazar, ette kuulu
heihin... Se olisi liian surullista!... Mutta se ei riitä. Saatte
kuulla unelmani. Tahtoisin mennä naimisiin miehen kanssa, joka on
rakastanut minua silloin kun olin vielä köyhä... Oh, tuntisin itseni
varmaksi sen miehen rakkaudesta, ja minä rakastaisin puolestani häntä
yhtä hartaasti!...' — 'Mutta, neiti', huudahdin, 'minä olen se mies!
Olen rakastanut teitä kuusi vuotta, ja vaikka en ole uskaltanut sitä
koskaan teille sanoa, on teidän täytynyt se huomata!' Hän vastasi
minulle aivan hiljaa: 'Niin, kenties...' Ja hän katsoi minuun yhä niin
omituisesti... Huomasin aivan hyvin, ettei hän parempaa pyytänyt kuin
että voisi uskoa minua, ja ettei hän sitä uskaltanut tehdä..."

"'Kuulkaa minua', jatkoi hän; 'te voisitte saada minut varmaksi
rakkaudestanne. Muistatteko erään kesäpäivän, jolloin minä ja äitini
olimme teillä neulomassa? Puutarhaan tuli kukkaslähetys.'Oh sen muistan
aivan hyvin, neiti. Ne olivat kämmeköitä.' 'Niin, ja minä sain tulla
kanssanne katsomaan niitä. Siinä oli muodoltaan mitä erilaisimpia,
niin omituisia kukkia! Muutamat olivat perhosen, muutamat ampiaisen
näköisiä, yksi taas muistutti miltei ihmisen kasvoja. Mutta erittäinkin
yksi kukka oli kaikkia muita kauniimpi, ja kymmenen samasta juuresta
kasvavan kukan joukossa ei ollut ainoatakaan sen näköistä. Se oli kuin
ruusunvärinen pikku sydän, kaksi pientä sinistä siipeä kummallakin
puolen!... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja sitten...
— 'Ja sitten, antakaa minun kertoa jatko, neiti... Ja sitten, kun me
molemmat kumarruimme katsomaan kukkaa, en tiedä, miten se tapahtui,
mutta teidän hiuksenne sattuivat hiukan koskettamaan minun hiuksiani.
Teitte nopean liikkeen vetäytyäksenne syrjään, ja silloin osuitte
kiskaisemaan irti kukan, josta piditte kiinni paremmin nähdäksenne
sen... voin vieläkin nähdä teidän seisovan siinä valmiina purskahtamaan
itkuun ja pyytämään minulta anteeksi... Silloin tuli äitinne ikkunaan
ja huusi teitä. Ja minä...'" — 'Mitä te teitte?' — 'Minä otin
taittuneen kukan maasta!!' — 'Otitteko sen maasta?' — 'Ja kätkin sen
muistoksi tuosta lyhyestä, ihanasta hetkestä.' — 'Oletteko kätkenyt
sen?' — 'Mitä suurimmalla huolella, neiti, ja voin näyttää sen teille
milloin tahdotte!'

"Olisitpa nähnyt Suzannen sillä hetkellä! Se ei ollut enää hän, ei,
se oli uusi Suzanne, jos mahdollista sadoin verroin kauniimpi...
Hänen silmänsä säikkyivät, hänen kasvonsa loistivat. Hän ojensi
minulle molemmat kätensä niin hurmaavalla liikkeellä, ettei
enkelikään olisi osannut sellaista tehdä. — 'Vain sen tahdoin tietää,
ystäväni', sanoi hän, 'ja minä olen hyvin onnellinen!... Kun kerran
panitte kukan talteen muistoksi minusta, niin varmaan rakastitte
minua jo silloin, ja kun teillä on se vielä, niin rakastatte minua
yhä edelleen. Tuokaa se mukananne tänne huomenna, tuo pieni kukka
sinisine siipineen... Rakkaampaa lahjaa ette häissäni voisi antaa
minulle!...' Oh, Cornelius!... vakuutan sinulle, että olin pyörtyä,
kun kuulin sanat _häät ja lahja_... Minä nousin, ja olisin varmaankin
tehnyt jotain hullua, ellei hänen äitinsä olisi tullut sisälle juuri
silloin. Syleilin tuota hyvää naista ja suutelin hänen tyttärensä
poskia vähintään kymmenen kertaa. Se tyynnytti minua jonkun verran.
Otin hattuni ja riensin juosten pois, toivoen saavani jo tänään
jättää Suzannelle pienen kukkamme... Mutta tämä kirottu rajuilma teki
aikomukseni tyhjäksi, ja minä saan odottaa onneani huomiseen saakka...
Nyt olet kuullut koko jutun!"

"Paratiisin kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti Cornelius ja
heittäytyi hänen syliinsä, "kahdet häät samalla kertaa!" Ja aivan kuten
pienet katupojat kirkon portailla hän alkoi heittää lakkiaan ilmaan ja
huutaa: "Eläkööt häät! Eläköön morsiuspari! Eläköön rouva Balthazar!
Eläköön rouva Cornelius! Eläkööt kaikki pienet Van der Lysit! Eläkööt
kaikki pikku Pampit!"

"Hiljaa!" sanoi Balthazar nauraen. "Sinä herätät Christianen..."

"Oh!" sanoi Cornelius ja hiljensi ääntään. "Emme saa herättää
Christianea. Näytä minulle sinisiipinen kukkasi, että saan ihailla
sitä..."

"Se on pienessä rautalippaassa piirongissani", sanoi Balthazar, "äitini
kaikkien korujen joukossa. Olen pannut sen pieneen lasimedaljonkiin,
jonka olen reunustuttanut kullalla ja mustilla helmillä. Katsoin sitä
viimeksi tänä aamuna. Se on ihastuttava... Saatpa nähdä!"

Hän otti lampun käteensä, veti avainkimpun taskustaan ja avasi
työhuoneensa oven...

Heti senjälkeen Cornelius kuuli hänen huudahtavan tuskaisesti. Hän
nousi paikaltaan... Balthazar näkyi taas oviaukossa, kasvoiltaan aivan
kalpeana.

"Cornelius!... Oh Jumala!" sammalsi hän.

"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" huudahti ystävä kauhistuneena.

"Oh, Jumalani... tule... katso, katso!"

Ja Balthazar nosti lamppua, jotta valo paremmin lankeaisi huoneen
perälle.




III. MURTOVARKAUS.


Se, mitä Cornelius näki; osoitti ystävän huudahdukseen olleen kylläkin
syytä. Lattia oli ihan täynnänsä kaikenlaatuisia papereita; ne olivat
lähtöisin kahdesta rikkirevitystä, viheliäisestä päällyksestä, jotka
oli siepattu hyllyltä ja nyt olivat räsyisinä matolla. Niiden vieressä,
samaten aukaistuna, teräslukostaan huolimatta, oli suuri nahkasalkku,
jossa Balthazar säilytti kirjeenvaihtoaan. Se oli tyhjä, ja kirjeet,
joita oli pari sataa kappaletta, olivat hajallaan kaikkialla
huoneessa!...

Mutta se ei ollut kuitenkaan pahinta. Silmiensä edessä kaikki tämä
hävitys, jonka laajuutta hän ei vielä ollut tajunnut. Balthazar
ajatteli ensimäiseksi piironkia. Sen rautalukon vastustusvoima oli
kuitenkin ollut suurempi kuin salkun lukon, ja salpa oli yhä vielä
kiinni sinkilässä. Sen sijaan oli laskulevy pahoin runneltu. Lukon
ympärillä oleva osa oli kokonaan, aivan kirjaimellisesti rikki hakattu,
pois kaavittu, muruiksi jauhettu. Ja itse lukko riippui irrallaan ja
oli aivan surkean näköinen katkottuine ja käyristyneine ruuveineen.
Kaarteinen, liikkuva laskulevy oli avattu niin paljon, että käden
saattoi pistää sisään ja tutkia kaikki laatikot ynnä lokerot.

Mutta merkillisintä on se, mikä nyt seuraa. Useimmat laatikoista, jotka
laskulevyn auettua olisi esteettömästi voinut ryöstää ja joissa oli
arvokkaita papereita, oli jätetty silleen; näytti melkein siltä kuin
varas ei olisi välittänyt avatakaan niitä. Hänen koko huomionsa oli
suuntautunut siihen laatikkoon, joka sisälsi kulta- ja hopearahoja —
noin puolitoistatuhatta tukaattia ja kaksisataa floriinia — sekä sen
pienen koruja sisältävän teräslippaan, josta Balthazar oli puhunut.
Tämä laatikko oli vedetty auki ja oli niin tyhjä kuin olisi se
käännetty ylösalaisin; kaikki olivat poissa, — kulta, hopea, korut,
— jäljettömiin kadonneina. Mutta tuskaisimmalta tuntui Balthazarista
onnettomuus, kun hän otti pienen teräslippaan lattialta ja tuli
vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli tyhjä ja että medaljongi oli
varastettu muiden tavarain mukana!...

Tämä hirveä menetys, joka koski häneen kovemmin kuin kaikki muu,
saattoi hänet ensi lamaannuksen ohi mentyä täydellisen hulluudenpuuskan
valtaan. Hän avasi kiivaasti kadunpuolisen ikkunan ja alkoi huutaa
kaikin voimin: "Ottakaa varas kiinni!" Ja koko kaupunki olisi vanhan
tapansa mukaan vastannut: "Tuli on irti!" jollei muutamia rajuilman
aikaansaamaa vahinkoa tutkimaan lähteneitä poliisikonstaapeleita olisi
samassa sattunut kulkemaan ohitse. He kiiruhtivat lähemmäs ikkunaa,
jossa Balthazar seisoi turhaan koettaen noitumalla ja viittilöimällä
selittää mitä oli tapahtunut. Herra Tricamp, konstaapelijoukon
johtaja, ymmärsi kuitenkin hänen puhuvan varastetuista tavaroista, ja
lausuttuaan kehotuksen, että Balthazar oman etunsa vuoksi hiljentäisi
hiukan ääntään, hän sijoitti kaksi konstaapelia vartioimaan lähintä
ympäristöä ja pyysi itse päästä sisään.




IV. POLIISIKOMISAARIO.


Portti avattiin äänettömästi. Herra Tricamp astui sisään varpaillaan,
ja häntä seurasi kolmas konstaapeli, jonka hän jätti alas eteiseen
antaen hänelle määräyksen, ettei hän saisi sallia kenenkään tulla
sisään eikä kenenkään mennä ulos. Kello lienee ollut noin kahdentoista
paikkeilla yöllä; koko kaupunki nukkui, ja talossa vallitsevasta
hiljaisuudesta päätettiin, ettei hälinä ollut häirinnyt hiukan kuuroa
Gudulea ja päivän mielenliikutusten uuvuttamaa Christianea, vaan että
he edelleen nukkuivat levollisesti.

"Mistä on oikeastaan kysymys?" sanoi herra Tricamp ääntänsä hiljentäen.

Balthazar veti hänet mukanaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle
sanaakaan sanomatta siellä tapahtuneen hävityksen.

Herra Tricamp oli lyhytkasvuinen, lihavahko, mutta vilkas ja
vikkelä mies. Hän näytti iloiselta, hänen ilmeissään oli jotakin
itseensätyytyväistä — selityksenä sille oli hänen suuri arvonsa —,
tahtoi käydä hienosta, kaunopuheisesta, taidokkaasta!... Muutoin
liukas ja kykenevä mies, jossa ei ollut muuta vikaa kuin tavaton
lyhytnäköisyys, mikä puutteellisuus on hänen ammatissaan erittäin
kiusallinen, kun se näet pakotti hänet katsomaan kaikkea läheltä, eikä
se ole aina paras keino nähdä hyvin.

Hän aivan ilmeisesti hämmästyi, mutta kaikissa ammateissa on sääntönä,
että yleisön edessä ei saa näyttää hämmästyneeltä, ja siksi hän tyytyi
vain mutisemaan:

"Hyvin hyvä!... Hyvin hyvä!" ja silmäilemään ympärilleen kuin mies,
joka täydellisesti vallitsee tilannetta.

"Näette itse", sammalsi Balthazar kuohuksissaan, "näette itse!"

"Hyvin hyvä!" sanoi herra Tricamp. "Salkku on murrettu auki, piironki
murrettu auki! Hyvin hyvä, oivallista!..."

"Oivallista! Mitä tarkoitatte?" huudahti Balthazar.

"Rahat ovat poissa, vai kuinka?" jatkoi herra Tricamp.

"Kaikki rahat."

"Hyvä."

"Ja korut!... Ja minun medaljonkini!"

"Hyvä! Murtovarkaus asutussa talossa!... Erinomaista!... Ja ettekö
epäile ketään?"

"En ketään."

"Sen parempi! Siten saamme koko kunnian asian selvittämisestä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat kummastuneina toisiaan, mutta herra
Tricamp jatkoi levollisesti ja mistään välittämättä:

"Tutkikaamme ovi."

Balthazar näytti hänelle huoneen ainoan oven. Siinä oli kaunis
vanhanaikuinen lukko, mestariteos, jollaisen vain harvoin nykyään
näkee hyvässä Hollannissamme. Tricamp väänsi avainta pari kertaa;
lukko kääntyi helposti edes ja takaisin helakasti näpsähtäen. Hän
veti avaimen pois reiästä ja näki ensi silmäyksellä, että tätä lukkoa
ei voinut avata tavallisilla työkaluilla. Avain oli kaksinkertaisen
apilanlehden muotoinen ja siihen kätkeytyi salaisuus, jonka hyvin
harvat tunsivat.

"No, entä ikkuna?" sanoi herra Tricamp ja antoi avaimen Balthazarille.

"Ikkuna oli suljettu," sanoi Cornelius, "me avasimme sen, kun huusimme
teitä. Voitte muutoin itse nähdä, että siinä on tukeva, hyvin tiheä
rautaristikko."

Herra Tricamp otti selvän siitä, että ristikon lävitse tosiaankaan ei
olisi päässyt edes kaksivuotinen lapsi, ja sulki sitten itse ikkunan.
Senjälkeen hän tietystikin kääntyi tarkastamaan tulisijaa. Balthazar
seuraisi hänen pienintäkin liikettään yhtä luottavaisin katsein kuin
sairas lääkäriään hänen kirjoittaessaan lääkemääräystänsä.

Herra Tricamp kumartui ja silmäili tarkkaavaisesti tulisijan sisustaa.
Mutta taaskin hänen laskelmansa kumoutuivat. Hiljakkoin toimitettu
uusintamuuraus oli miltei tykkänään sulkenut savuaukon ja jättänyt
tilaa vain kapealle kamiininputkelle. Itse kamiini, joka otettiin
joka kevät pois puhdistettavaksi ja jota ei pantu takaisin paikalleen
ennenkuin kylmän taas tultua, oli vinnillä, ja tulisija oli typötyhjä.
Herra Tricamp ei voinut hetkeäkään epäillä, että joku olisi tullut
sisään tuollaisen savutorven kautta, ja hän suoristautui jälleen,
enemmän hämillään kuin tahtoi näyttääkään.

"Hyvin hyvä!" sanoi hän. "Sepä peijakasta!" Ja hän rupesi katselemaan
kattoa, vaihdettuaan ensin lornettinsa tavallisiin silmälaseihin. "Ei
mitään epäiltävää sielläkään, ei edes mitään arveluttavaa!" Hän otti
lampun Balthazarilta, asetti sen piirongille ja nosti pois kaihtimen.
Ja silloin he äkkiä huomasivat jotakin, mikä siihen saakka oli jäänyt
heiltä huomaamatta...




V. SALAPERÄINEN AUKKO.


Kolme jalkaa piirongin yläpuolella ja kutakuinkin katon ja lattian
keskivälillä oli seinässä puukko, joka oli työnnetty varsin syvään.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se oli Balthazarin oma. Se
oli ulkomaalainen ase, jonka hän oli saanut eräältä ystävältään ja joka
tavallisesti oli piirongissa. Mutta suurinta hämmästystä oli omansa
herättämään se, miten sitä oli käytetty. Missä tarkoituksessa se oli
isketty seinään? Samassa huomasi Tricamp, että soittokellon johto,
joka kulki pitkin katon reunustaa, oli leikattu poikki ja riippui
irtonaisena piirongin yläpuolella. Hän hyppäsi ketterästi tuolille
ja tuolilta piirongille sekä rupesi läheltä tutkimaan asiaa. Mutta
hän oli tuskin päässyt tilapäisille portailleen, kun hän huudahti
voitonriemuisena. Itse asiassa hänen tarvitsi vain nostaa kättään ja
kohottaa seinäpaperipalasta, joka oli kolmelta puolelta irroittunut
liimauksesta, paljastaakseen sen alla seinässä olevan suuren pyöreän
aukon, jota alasriippuva seinäpaperi oli siihen saakka peittänyt.

Tämä huomio oli niin odottamaton, että molemmat herrat, jotka
seurasivat herra Tricampin puuhailua, rupesivat oikein tuijottamaan
hämmästyksestä. Balthazar muisti kuitenkin pian, että tämä aukko,
joka jo kauan oli ollut unhotuksissa, oli aikoinaan ollut silloin
vain pukuhuoneena käytetyn viereisen kamarin ikkunana. Myöhemmin
herra Van der Lys oli osittain uudestarakennuttanut talon, jolloin
pieni pukuhuone oli muutettu makuuhuoneeksi ja siihen tehty uusi
ikkuna kadulle päin. Tarpeeton aukko oli senjälkeen peitetty samoilla
seinäpapereilla, joilla huoneen seinät entiseltään olivat verhotut.

Herra Tricamp käänsi huomiota siihen, kuinka taitavasti seinäpaperi
oli irroitettu; nähtävästi oli niin tehty siinä mielessä, että sen
myöhemmin voisi uudelleen liimata kiinni. Ojentautumalla hänen onnistui
pistää käsivartensa aukkoon ja vakuuttautua siitä, että viereisen
huoneen seinäpaperi oli irroitettu samalla tavalla, yhtä huolellisesti,
yhtä taitavasti ja ilmeisesti samassa tarkoituksessa!...

Ei ollut enää epäilystäkään: tästä aukosta varas varmaankin oli tullut
huoneeseen; se oli siksi suuri, että siitä pääsi kulkemaan. Herra
Tricamp, joka oli laskeutunut jalustaltaan, oli nyt valmis luistavasti,
pienimmittäkään epäilyksittä, kertomaan varkaan menettelytavat siitä
asti kun hän oli tullut, siihen saakka kuin hän lähti.

"Puukon, joka on aukon ja piirongin välillä, on varas", sanoi
hän, "ilmeisesti iskenyt seinään saadakseen jalalleen tukea
ylöskiivetessään, mikä oli vaikeampaa kuin alaslaskeutuminen. Heti
kun hän ulottui soittojohtoon, repi hän poikki rautalangan, joka
sitten oli hänelle tukena; tietysti ei sitä, joka panee kellon
soimaan, vaan toisen, ja vain se onkin väännetty ja taivutettu. Mitä
tulee päällyksiin, jotka ovat tyhjinä matolla, ilman että oikeastaan
voimme ymmärtää miksi ne on ryöstetty, niin voihan ajatella, että
varas on tehnyt harkitsemattoman liikkeen ja menettänyt tasapainonsa,
ollessaan paraikaa kiipeämässä takaisin ylös. No, siinä tapauksessa
hän tietystikin on tarrautunut kiinni ensimäiseen ulottuvissa olevaan
esineeseen. Hylly, jolla päällykset olivat, on korkeampi kuin piironki,
ja juuri sitä hän tarvitsi. Saadessaan puukosta tuen oikealle jalalleen
hän koetti hetkisen tukea vasenta päällyshyllyyn, mutta hylly rupesi
silloin häilymään ja kaksi päällystä liukui lattialle — huomatkaa:
kaksi ylimäistä, joiden kaiken luonnonjärjestyksen mukaan täytyi
ensiksi pudota. Pieni jalantuki oli kuitenkin palauttanut hänet
tasapainoon, ja hän pääsi luukulle enemmittä esteittä. Ja päällyshylly
joutui tietysti myöskin tasapainotilaan, kun siihen ei enää nojattu.
Katson tästä johtuneen sen huolimattomuuden, että varas ei liimannut
uudestaan kiinni seinäpaperinpalasia, joita hän ei olisi irrottanut
niin kovin huolellisesti, jollei hän olisi aikonut panna niitä kiinni
samalla tavoin kuin ne olivat ennenkin. — Eikö tämä tunnu teistä
päivänselvältä?"

Balthazar ja Cornelius kuuntelivat milteipä ihmetellen tätä kekseliästä
selvittelyä. Mutta ensinmainittu ei ollut nyt siinä tilassa, että
hänen ihailunsa olisi kauaa kestänyt; hän ei voinut ajatella muuta
kuin yhtä asiaa, medaljongiaan. Ja kun hän nyt tiesi, miten varas oli
tullut sisään, ei hän välittänyt saada selkoa muusta kuin siitä, miten
ulosmeno oli tapahtunut...

"Kärsivällisyyttä", vastasi herra Tricamp ja otti voitonriemuisena
hyppysellisen nuuskaa; "kun nyt tunnemme varkaan menettelytavat, niin
tutkikaamme hänen luonnonlaatuaan."

"Hänen luonnonlaatuaan!" huudahti Balthazar.

"Siihen kai meillä on aikaa!"

"Anteeksi", sanoi herra Tricamp, "me emme voi tehdä mitään parempaa.
Ystävänne, joka on oppinut mies, ymmärtää kyllä heti minut.
Fysioloogisten tietojen käyttäminen tutkimuksissa, kuulusteluissa ja
lainopillisissa harkinnoissa on nykyään aivan tavallista, ja vanhat
puoskarinkeinot on tuomittu tuiki mitättömiksi..."

"Mutta", sanoi Balthazar, "sill'aikaa kuin tässä haastelemme, livahtaa
varas käsistämme."

"Livahtakoonpa vain", vastasi herra Tricamp, "kyllä me hänet uudestaan
saamme kiinni. Tahdon sanoa, että te ette koskaan voi saada rikosta
perinjuurin selville, jos vapaaehtoisesti luovutte tutkimasta niitä
luonteenpiirteitä, joissa rikoksellinen tavalla tai toisella paljastaa
ja ilmaisee itsensä. Voiko tavata selvempiä piirteitä, parempia
todistuksia, oivallisempia nimileimasimia kuin mitä ilmenee _toiminnan
sivuseikoissa_? Varkaudet eivät ole toistensa kaltaisia, samaten kuin
eivät murhatkaan. Voimme olla varmoja siitä, että rikollinen paljastaa
itsensä tavassa, millä rikos on tehty, suorituksen enemmän tai vähemmän
suuressa kekseliäisyydessä, kyvyssä, raakuudessa tai siroudessa. Täytyy
vain kyetä se näkemään. — Niinpä eilen aamulla, kun edessäni oli kaksi
palvelustyttöä, jotka molemmat olivat yhtä epäiltyjä siitä, että olivat
varastaneet saalin emännältään, saatoin heti ensi silmäyksellä osoittaa
rikoksellisen. Varkaalla oli ollut valittavinaan kaksi saalia, sininen
ja ruskea. Hän oli ottanut sinisen! Toinen tytöistä oli vaalea ja
toinen tumma. Olin varma siitä, etten erehtyisi, kun vangitsin vaalean
— tumma olisi ilmeisesti valinnut ruskean saalin."

"Ihmeteltävää", sanoi Cornelius.

"No, mutta sanokaa minulle sitten varkaani nimi", huudahti Balthazar,
"ja sanokaa se pian, minä aivan näännyn kärsimättömyydestä..."

"En sano teille heti hänen nimeään", jatkoi herra Tricamp, "mutta
ensiksikin tahdon varmasti väittää, että hän on vielä aivan
oppilasasteella. Se, että paperi on niin taitavasti irroitettu
seinästä, voisi helposti antaa meille erehdyttävän kuvan hänen
kyvystään, mutta seinäpaperi, joka on ollut kiinniliimattuna viisi,
kuusi vuotta, irtautuu niin helposti, ettei siihen asiaan suurtakaan
taitoa tarvita. — Aukko oli olemassa ennestään, se oli vain löydettävä;
ja sen päälle kiinnitetty seinäpaperi oli kylläkin selvä viite. Minä en
puhu mitään tästä kömpelösti aukirevitystä salkusta enkä piirongista,
johon on murtauduttu niin häikäilemättömästi ja epähienosti. Ei voi
muuta kuin kohauttaa olkapäitään. _Työ_ on tehty ihan mauttomasti.
Katsokaa tätä lukkoa, kuinka se riippuu! Se on surkeaa!... Hän ei
ole edes ymmärtänyt ottaa salpaa pois sinkilästä. — Hänellä lienee
kerrassaan kehnot kojeet, ja se on aivan anteeksiantamatonta, kun
Englannin teollisuus valmistaa mitä hienoimpia, herkullisimpia,
erittäin helposti käsiteltäviä työkaluja!... Oh! Hyvät herrat! Voin
milloin vain tahdotte saattaa teidät yhteyteen oikeiden taiteilijain
kanssa, jotka murtavat lipastonne auki tavalla, minkä täytyy saattaa
teidät ihastuksiinne..."

"Olemme siis tekemisissä alottelijan kanssa?" sanoi Cornelius.

"Aivan varmaan... ja sitäpaitsi oikean tomppelin kanssa. Varas, jolla
olisi hiukankaan omanarvontuntoa, ei milloinkaan jättäisi huoneeseen
tällaista sekasortoa: parempi maku hänellä olisi... Saundersen, jonka
tässä tuonnoin mestasimme, olisi palannut takaisin ja pannut kaikki
järjestykseen. Hän oli todellinen taiteilija! — Voin lisätä, että
kyseessäoleva henkilö ei ole varsin suuri eikä voimakas. Tämän seikan
todistamiseksi minun tarvitsee viitata vain puukon ja kellojohdon
käyttöön. Keskikokoinen ja väkevä mies olisi vaikeuksitta voinut vain
käsiensä avulla hinata itsensä aukolle. Voimakas käsi olisi sitäpaitsi
yhdellä lyönnillä iskenyt puukon seinään, mutta meidän varkaamme on
ilmeisesti tehnyt kauan työtä saadakseen sen pysymään. Katsokaapa vain
tätä uutta uurretta, joka on puukonpäässä."

"Se on totta", sanoi Balthazar, jonka tämä syvällinen selitys oli aivan
häikäissyt.

"Ja kuitenkin", huomautti Cornelius, "kun katsoo tätä aukimurrettua
lipastoa..."

"Oh, juuri siinä heikkous on ilmennytkin!" huudahti herra Tricamp.
"Todellinen voima on keskitettyä ja rauhallista, sillä se on varma
itsestään. Se suuntaa yhden ainoan nyrkiniskun lipaston laskulevyyn,
ja levy menee rikki! Mutta sen, mitä tässä näemme, on tehnyt voimaton
raukka, joka on joutunut päästään ihan pyörälle. Esine on vastustanut
hänen ponnistuksiaan, hän on lyönyt sinne tänne, vääntänyt joka
paikasta; hän on repinyt sen rikki, musertanut sen... Ei laisinkaan
lihaksia! Ei hermoja!... Sen on tehnyt lapsi tai nainen."

"Nainen...?" huudahti Balthazar.

"Siitä saakka kuin tänne tulin", sanoi herra Tricamp, "olen koko ajan
ollut ihan varma siitä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa...

"Ja tehdäkseni kaikesta yhteenvedon", lisäsi Tricamp ja otti viimeisen
hyppysellisen nuuskaa, "on hän nuori nainen... sillä hän osaa
kiivetä... pieni — sillä hän tarvitsee tikapuita, — tumma — sillä
hän on luonteeltaan kiivas, — tuntee tapanne, sillä hän on käyttänyt
hyväkseen poissaoloanne voidakseen työskennellä häiritsemättä, ja
murtautunut heti rahalaatikkoon, välittämättä muista laatikoista. Ja
sanoakseni lopuksi kaikki aivan muutamin sanoin: jos tässä talossa on
nuori nainen, palvelijatar tai muu... niin älkää etsikö muualta: se on
hän!"

"Christiane!..." huudahtivat molemmat herrat yhtaikaa.

"Ohoo, on siis olemassa joku Christiane", sanoi herra Tricamp. "Siinä
tapauksessa se on hän."




VI. SYYTÖS.


Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa, kalpeina ja
hämmentyneinä!... Christiane!... Herttainen Christiane!... Heidän
hyvä, hieno Cristianensa — varas!... Mahdotonta!... Ja kuitenkin — kun
ajattelee, mistä hän on tullut taloon... Olihan hän vain mustalainen...
Balthazar oli vaipunut tuolille kuin juopunut, ja Corneliuksesta tuntui
siltä kuin häntä olisi pistetty hehkuvalla raudalla sydämeen ja kuin
hän senvuoksi paraikaa heittäisi henkeään...

"On parasta, että otamme selvän tuosta Christianesta", sanoi herra
Tricamp ja herätti heidät huumaannuksesta. "Meidän täytyy tarkastaa
hänen huoneensa."

"Hänen huoneensa!" toisti Cornelius ja koetti nousta. "Hänen
huoneensahan on tuolla!" ja hän viittasi aukkoon.

"Ettekä te kuitenkaan epäilleet mitään?" jatkoi poliisikomissaario
hymyillen.

"Mutta", sanoi Cornelius ja teki ponnistuksen voidakseen puhua, "hänen
on täytynyt kuulla kaikki mitä me olemme sanoneet!"

Tricamp sieppasi lampun, riensi ulos huoneesta, riuhtaisi auki
Christianen huoneen oven ja astui sisään molempien nuorten miesten
seuraamana. Huone oli tyhjä!...

"Hän on poissa!" huudahtivat kaikki kolme yht'aikaa.

Kädenkäänteessä vakuuttautui herra Tricamp siitä, ettei sänkyyn ollut
kajottu ja ettei sänkyvaatteiden väliin ollut kätketty mitään.

"Hän ei ole edes pannut maata", sanoi hän.

Tässä silmänräpäyksessä kuului kolinaa alhaalta porraskäytävästä;
suuren salin ovi avattiin äkkiä, ja ulko-ovea vahtinut
poliisikonstaapeli astui sisään, työntäen edellään Christianea, joka
kuitenkin näytti olevan enemmän hämmästynyt kuin peloissaan.

"Herra Tricamp", sanoi konstaapeli, "tämä tyttö oli menossa ulos. Minä
pidätin hänet, kun hän rupesi avaamaan salpoja."

Christiane katsoi ympärilleen, kasvoillaan niin luonnollinen
hämmästyksen ilme, että kaikki olisivat pettyneet — paitsi tietysti
herra Tricamp.

"Mutta mitä te minusta sitten tahdotte?" sanoi Christiane
konstaapelille, joka sulki oven hänen takanaan. "Herra Balthazar,
sanokaa heille, kuka minä olen!"

"Missä sinä olet ollut?" kysyi Balthazar.

"Yläkerrassa", vastasi hän. "Gudule pelkää ukkosta. Se jyrisi vielä,
kun hän lähti nukkumaan. Hän pyysi minua mukaansa, ja minä olen
nukkunut hänen nojatuolissaan. Sitten minä heräsin ja näin että
oli taas kaunis ilma ja silloin lähdin alas mennäkseni levolle.
Ohimennessäni halusin katsoa, oliko ulko-ovi kunnollisesti lukittu, ja
silloin tuli tuo herra ja esti minut sitä tekemästä... Hän pelästytti
minua kauheasti, sen takaan!"

"Te valehtelette!" keskeytti herra Tricamp kiivaasti hänen puheensa.
"Te aioitte avata salvat mennäksenne ulos, ja te olette ollut menemättä
maata, jotta teidän ei tarvitsisi pukeutua uudelleen ja jotta paremmin
voisitte valita paollenne sopivan hetken!"

Christiane katseli häntä mitä ihmettelevimmin ilmein:

"Paolleni?" toisti hän. "Mille paolle?"

"Ohoo", mutisi herra Tricamp. "Me olemme röyhkeä!"

"Tule minun kanssani", sanoi Balthazar, joka tunsi itsensä sairaaksi
tällaisesta kohtauksesta, "tule, niin saat nähdä!..."

Hän tarttui Christianen käsivarteen ja veti hänet mukanaan
työhuoneeseensa.

"Oh, hyvä Jumala!" huudahti nuori tyttö, kun hän ehti kynnykselle.
"Kuka tämän on tehnyt?"

Hänen huudahduksensa oli siihen määrin vilpitön, että hänen syyttäjänsä
epäili hetkisen. Mutta herra Tricampin epäröinti ei kestänyt kauaa: hän
veti Christianen aina lipaston eteen asti, näytti hänelle murrettua
laskulevyä ja sanoi häikäilemättömästi:

"Te. Juuri te!"

"Minä!" huudahti Christiane, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra
Tricamp tarkoitti.

Hän katsoi aivan ymmällään Balthazaria ja sitten Corneliusta.
Hänen katseensa, joka sitten taas suuntautui lipastoon, pysähtyi
aukivedettyyn laatikkoon. Ja silloin, ikäänkuin hän äkkiä olisi
tajunnut kaiken, hän päästi sydäntä vihlovan haudon.

"Oh, te luulette, että minä olen varastanut teiltä!"

Kellään ei ollut rohkeutta sanoa mitään. Hän astui askeleen Balthazaria
kohden, joka ei voinut vastata hänen katseeseensa, vaan katsoi
maahan. Äkkiä hän nosti kätensä sydämelleen, kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan... koetti puhua... sai esiin pari yhteenkuulumatonta
sanaa, joista voi ymmärtää ainoastaan: "Varastanut! Minä! Varastanut!
Minä!..." ja kaatui sitten kuin kuolleena lattialle. Cornelius syöksyi
hänen luoksensa ja nosti hänet käsivarsilleen.

"Ei!" huudahti hän. "Ei, se ei ole mahdollista! Tämä lapsi ei ole sitä
tehnyt!"

Hän riensi Christianen huoneeseen ja laski hänet hänen vuoteelleen.
Balthazar seurasi heitä liikutettuna. Herra Tricamp tuli tyytyväisesti
hymyillen jäljestä, jolloin eräs konstaapeleista vetäisi häntä hiljaa
hihasta.

"Luvalla sanoen, herra Tricamp, olemme jo saaneet erään tiedon tytöstä."

"Anna kuulua", sanoi Tricamp hiljaa.

"Kun toverini seisoi vahtimassa kadulla, tuli vastapäätä asuva leipuri
ja kertoi hänelle, että hän tänä iltana juuri ennen rajuilmaa oli
nähnyt Christiane-neidin pudottavan kadulle antavasta salin ikkunasta
käärön jollekin miehelle, joka oli puettu päällystakkiin ja suureen
hattuun.

"Käärön!" sanoi Tricamp vilkkaasti. "Hyvä! Erinomaista! Ota tarkka
selko todistajan nimestä ja vartioi ympäristöä kuten tähänkin saakka.
Mutta mene ensin noutamaan taloudenhoitajatarta. Hänen huoneensa on
toisessa kerroksessa."

Konstaapelit poistuivat, ja herra Tricamp meni Christianen huoneeseen.

Christiane makasi edelleen pyörtyneenä vuoteellaan huolimatta
Corneliuksen kokeista palauttaa hänet tajuntaan. Päästämättä häntä
silmistään herra Tricamp alkoi nyt tutkia huonetta ja huomasi pian
lipaston yläpuolella aukon, joka vei Balthazarin huoneeseen. Hän otti
tuolin, asetti sen lipaston marmorilevylle ja vakuuttautui nopeasti
siitä, että näiden tilapäisten tikapuiden avulla helposti ulottui
aukkoon.

Tutkittuaan nopeasti myöskin lipaston hän uudelleen meni hymy
huulillaan, Balthazarin luokse.

Tämä seisoi katsellen suruisena nuorta tyttöä.

"Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mitä todistuksia on oikeastaan
häntä vastaan?" sanoi hän.

"Tämä! vastasi herra Tricamp ja pani hänen käteensä medaljongin
mustista helmistä yhden.

"Mistä te sen löysitte?" kysyi Balthazar.

"Tuolta", vastasi Tricamp ja viittasi erääseen piirongin laatikkoon
päin, joka erehdyksestä oli jäänyt auki.

Balthazar syöksähti piirongin luo, pudisti leninkejä ja liinavaatteita
ja kaikkea mitä oli siinä ja muissa laatikoissa... mutta turhaan.
Medaljongia ei siellä ollut. Hän katsoi ympärilleen. Paitsi piironkia
ei Christianen pienessä huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin
sänky ja laatikoton pöytä, ei mitään, ei kirstua eikä kaappia eikä
muuta sellaista paikkaa, mihin varastettua tavaraa olisi voitu kätkeä.

Vihdoin nuori tyttö tuli taas tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi
ympärilleen. Vähitellen hänen muistiinsa palasi, mitä tapahtunut oli,
hän kätki kasvonsa patjaan ja tyrskähti valtoimeen itkuun.

"Ahaa!" mutisi herra Tricamp. "Kyyneleitä... me aiomme tunnustaa."
Ja hän kumartui Christianen ylitse kasvoillaan lempein ilmeensä ja
sanoi hellimmällä äänellään: "Kuulkaa, lapseni, seuratkaa sydämenne
kehoitusta! Tunnustakaa, että olette joutunut huonon taipumuksen
uhriksi! Herra Jumala, eihän sitä olla täydellisiä! Ja me olemme
teille niin anteeksiantavaisia kuin noin ihastuttavalle tytölle täytyy
olla... Olemme siis pikku kiemailija... mitä? Tahdomme tehdä itsemme
hienoksi?... Ehkäpä on olemassa joku, jota tahdomme miellyttää?"

"Oh! Hyvä Jumala! Herra Tricamp!" sanoi Cornelius.

"Hiljaa, nuori ystäväni!" vastasi Tricamp matalalla äänellä. "Olkaa
varma siitä, että on olemassa rikostoveri." Sitten hän kääntyi taas
Christianen puoleen: "Sanokaahan, kullannupukkani, eikös se olekin
teidän työtänne?"

"Oh!" huudahti Christiane ja nousi istualleen sängyssä, "tappakaa
minut, jos tahdotte, mutta älkää sanoko tuota uudelleen!"

Hyökkäys tuli niin äkkiä, että herra Tricamp peräytyi askeleen
taaksepäin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää meidät yksin tytön kanssa", sanoi Balthazar
hänelle; "näettehän, että läsnäolonne hermostuttaa häntä, ja meidän on
helpompi kuin teidän tulla hänen kanssansa toimeen."

Herra Tricamp kumarsi.

"Kuten haluatte", sanoi hän. "Mikä piintynyt penikka!"

Ja hän meni ulos.




VII. YKSIN.


Cornelius sulki kiivaasti oven hänen poistuttuaan, ja molemmat nuoret
miehet menivät hiljaa Christianen luokse, joka istui vuoteellaan,
tuijottaen eteensä kuivin silmin, vilunväristysten puistattaessa hänen
ruumistaan.

"Kuule, Christiane, rakas lapseni", sanoi Balthazar ja koetti tarttua
hänen kokoonpuristettuun käteensä, "nyt me olemme yksin, vain ystäviä
on ympärilläsi... Sano nyt meille kaikki!"

"Minä en tahdo jäädä tänne", sanoi Christiane kuivalla, käheällä
äänellä, "minä tahdon pois... antakaa minun mennä!"

Cornelius pakotti hänet lempeästi takaisin istumaan.

"Te ette voi jättää meitä, Christiane", sanoi hän, "ette voi, ennenkuin
olette vastannut meille."

"Sano meille totuus, Christiane", jatkoi Balthazar, "sano meille koko
totuus, lapseni... Kukaan ei tee sinulle mitään... sen vannon kunniani
kautta... Minä annan sinulle anteeksi, eikä kukaan saa tietää siitä
mitään... minä vannon sen sinulle Christiane... Jumalan edessä: Etkö
kuule minua?"

"Kuulen", vastasi Christiane, joka ei ollut kuullut sanaakaan. "Oh,
minä en voi itkeä enää! Jospa minä vain voisin itkeä!... Tehkää jotakin
saadaksenne minut itkemään!"

Cornelius katsoi levottomasti ystäväänsä. Hän tarttui nuoren tytön
kuumeisiin käsiin, pusersi niitä hiljaa ja sanoi hellästi:

"Christiane, pieni ystäväni, armeliaisuutta on kaikille, ja me pidämme
teistä liian paljon, ollaksemme tuntematta myötätuntoa teitä kohtaan!
Koetelkaa kuunnella minua! Ettekö tunne minua?"

"Tunnen", sanoi Christiane ja katsoi häntä.

Ja hänen silmänsä kostuivat.

"Christiane, minä rakastan teitä, te tiedätte sen ... minä rakastan
teitä täydestä sydämestäni!"

"Oh!" huudahti nuori tyttö aivan liikutettuna ja purskahti itkuun. "Ja
te sanotte, että minä olen varastanut!"

"Ei, tuhat kertaa ei!" vastasi Cornelius vilkkaasti. "Ei, sitä en
sano... sitä en usko! Mutta näettehän, rakas lapseni, että teidän
täytyy auttaa minua todistamaan viattomuutenne, löytämään rikollinen,
ja senvuoksi teidän pitää olla avomielinen ja sanoa minulle kaikki...
kaikki!"

"Te olette hyvä, te!" vastasi Christiane itkien. "Teidän käy sääli
minua, ettekä te usko, mitä muut sanovat! Puolustakaa minua! Ettekö
ymmärrä, kuinka tyhmää tuo heidän puheensa varkaudesta on? Kuinka voi
kukaan uskoa, että minä tahtoisin varastaa täältä! Tämä talo on minun
elämäni. Näissä seinissä ei ole ainoatakaan kiveä, jota en rakasta!"
jatkoi hän yhä kiihottuneempana ja löi käsillään seinään. "Varastaako
kukaan omaa elämäänsä, omaa vertansa? Ja ajatelkaa, ettei rakas äiti
ole täällä. (Sitä nimitystä hän käytti rouva Van der Lysistä.) Oi, jos
hän olisi ollut täällä, olisi hän kyllä saanut vaikenemaan puheenne
varkaudesta. Mutta nyt olen yksin, niinkö? Minua syytetään siksi, että
olen mustalainen... siksi, että varastin pienenä... Ja minua sanotaan
_varkaaksi! ... varkaaksi!_... varkaaksi! Minua sanotaan _varkaaksi_!!"

Hän vaipui jälleen itkien vuoteelleen.

Balthazar ei kestänyt kauempaa. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen,
ja sanoi nöyrimmällä, rukoilevimmalla äänellään, aivan kuin hän olisi
itse ollut syyllinen:

"Christiane, pieni siskoni, tyttöni, lapseni, katso minuun. Sinä
näet, että olen tässä polvillani! Anna anteeksi kaikki paha, mitä
olen sinulle tehnyt. Ei kukaan saa sanoa siitä enää mitään, se on
lopussa. Kuuletko? Mutta kun kerran pidät minusta, niin et kai tahdo
onnettomuuttani... et kai tahdo tuskalla ja murheella palkita niitä
hyviätöitä, jotka tässä talossa ovat tulleet osaksesi? Jos tiedät,
missä minun pieni medaljongini on, niin rukoilen sinua: sano se
minulle... Minä en kysy, missä se on, kuuletko!... Minä en tahdo
tietää sitä... se on minulle yhdentekevää... Mutta jos tiedät sen,
niin... pyydän sinua äitini tähden auttamaan minua, että löydän sen...
vain sen. Koko elämäni riippuu pienestä medaljongista, ja joka on sen
varastanut, on varastanut koko minun onneni. Anna minulle takaisin
medaljongini... etkö tahdo tehdä sitä, sano!... etkö tahdo antaa sitä
minulle takaisin?"

"Ohi" huudahti Christiane epätoivoissaan, "vaikkapa se olisi verenä
suonissani, niin olisitte jo saanut sen!"

"Christiane!"

"Mutta minulla ei sitä ole!... minulla ei ole sitä!" sanoi hän ja
väänteli käsiään.

Balthazar hypähti seisomaan aivan epätoivoisena.

"Onneton lapsi!" huudahti hän.

Cornelius pidätti häntä, ja Christiane painoi molemmat kätensä otsaansa
vasten.

"Oh", sanoi hän nauraen, "kun olen menettänyt järkeni... niin on kaikki
kai lopussa, eikö niin?"

Hän vaipui uupuneena kokoon ja kätki kasvonsa, niinkuin olisi hän
päättänyt olla mitään sanomatta.




VIII. GUDULEN TODISTUS.


Cornelius veti Balthazarin mukanaan pois huoneesta ja huomasi ystävänsä
horjuvan kuin pyörtymyskohtauksen vallassa. Salissa he tapasivat herra
Tricampin, joka ei ollut antanut ajan turhaan kulua. Hän oli tuottanut
luoksensa Gudulen, joka puolikuurona ja vastikään heränneenä ei
ymmärtänyt lainkaan mitä oli tekeillä ja joka kyynelsilmin ja ääneensä
vaikeroiden vastasi hänen kysymyksiinsä.

"No, no", sanoi herra Tricamp, "rauhoittukaa!"

"Herra Jumala, minun hyvä isäntäni!" huudahti Gudule huomatessaan
Balthazarin. "Mistä on kysymys? Minut herätettiin niin äkkiarvaamatta!
Oh, Herra Jumala, mitä he minusta tahtovat?"

"Rauhoitu, rakas Gudule", vastasi Balthazar. "Sinua ei epäillä
mistään... Mutta täällä on tehty varkaus, ja me etsimme varasta."

"Varkaus?"

"Niin."

"Oh, Herra Jumala!" toisti vanha, epätoivoinen palvelijatar, "Mutta
sellaistahan ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja minä kun olen ollut
tässä talossa kolmekymmentä vuotta, enkä usko, että koskaan on kadonnut
nuppineulaakaan! Oh! Herra Jumala! Herrajumala! Ajatella, että jotakin
sellaista piti tapahtua minun eläessäni!"

"No, no, rauhoittukaa nyt", sanoi herra Tricamp uudelleen. "Ja
vastatkaa minulle vaikeroimatta tuolla tavoin, hyvä muori!"

"Puhukaa hiukan kovemmalla äänellä", sanoi Balthazar. "Hän on kuuro,
kuten tiedätte."

"Me tahdomme tietää", sanoi herra Tricamp ääntään korottaen, "olitteko
te kotona kun varkaus tapahtui?"

"Mutta minähän en ole ollut ovesta ulkona."

"Ettekö ollenkaan?"

"En, sillä minä tunsin ilmassa rajusään tulon, ja sellaisina päivinä on
niin merkillinen tunne jaloissani. Vanhuuden raihnaisuutta, tietysti!"

"Sinä kai istuit huoneessasi?" kysyi Balthazar.

"Ei, koko iltapäivän minä olen istunut ja neulonut salissa, uunin
edessä."

"Etkä ole ollut edes keittiössä?"

"En."

"Näettekö hyvin?" kysyi Tricamp.

"Mitä herra sanoi?"

"Minä kysyn", toisti Tricamp, "onko teillä hyvät silmät?"

"On, on kyllä. Mutta pahemmin on korvien laita. Minä kuulen hiukan
huonosti. Mutta silmät ovat vielä hyvät ja muisti myöskin."

"Vai niin, teillä on hyvä muisti! No, ehkä sitten voitte sanoa, ketä
täällä on ollut iltapäivällä?"

"Kirjeenkantaja, ja sitten eräs naapuri, joka halusi lainata
leipäkaulia... ja sitten Petersen, jolla oli jotakin asiaa
Christianelle."

"Ah!... Kuka tuo Petersen on?"

"Se on muuan naapuri, eräs yövahti. Herra tuntee hänet kyllä."

"Niin", sanoi Balthazar Tricampille, "se on muuan mies-parka, joka
menetti vaimonsa viime kuussa. Molemmat hänen lapsensa sairastavat. Hän
on kelpo mies, ja me autamme häntä yhdellä ja toisella."

"Ja oliko tuo Petersen täällä sisällä?" jatkoi herra Tricamp.

"Ei", vastasi Gudule, "hän puhui Christianen kanssa vain ikkunasta."

"Mitä hän sanoi?"

"Sitä minä en kuullut."

"Ja eikö täällä senjälkeen ollut ketään?"

Kysymys oli toistettava ennenkuin Gudule kuuli sen ja vastasi: "Ei, ei
ketään."

"Ja missä Christiane oli teidän istuessanne neulomassa?" kysyi Tricamp.

"Hän kulki puuhaillen kuten tavallisesti, tuo rakas lapsi. Hän hoiti
keittiötä minun puolestani, sillä minä en siihen kyennyt. Hän on niin
avulias."

"Mutta ei kai hän ollut keittiössä koko aikaa?"

"Ei. Kun tuli hämärä, niin hän meni huoneeseensa."

"Vai niin, hän meni huoneeseensa!"

"Niin, pukeutumaan illaksi."

"Ja... viipyikö hän kauan huoneessaan?"

"Tunnin."

"Tunninko?"

"Niin, runsaan tunnin."

"Ettekä te kuullut mitään erityistä sillä aikaa?"

"Mitä herra sanoi?"

"Minä kysyn, kuulitteko mitään kolinaa... esimerkiksi koputuksia,
lyöntejä?"

"En."

"Hän on kuuro", sanoi herra Tricamp molemmille nuorille miehille.
Sitten hän kumartui Gudulen puoleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Ja
ukkonen oli kai jo alkanut jyristä, vai kuinka?"

"Oh, ukkosen minä kyllä kuulin!"

"Hän on sekottanut toisiinsa molemmat äänet", mutisi Tricamp itsekseen.
Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä senjälkeen tapahtui?"

"Niin, tuli aivan pimeä, ja raju-ilma alkoi, eikä isäntää kuulunut
kotiin. Minä pelästyin kovasti ja laskeuduin polvilleni ja luin
rukouksiani... ja silloin tuli Christiane huoneestaan, aivan kalpeana
kasvoiltaan ja vapisten... ja samassa silmänräpäyksessä räsähti ukkonen
oikein kamalasti!"

"Ahaa", sanoi Tricamp huvitettuna, "te huomasitte, että hän oli kalpea
ja vapisi?"

"Aivan niinkuin minäkin! Huomasin toki! Rajuilma oikein lamautti
meidät. Minä en voinut silloin nousta... ja juuri samassa alkoi isäntä
koputtaa, ja Christiane avasi oven. Ja nyt minä olen sanonut kaikki
mitä tiedän. Se on niin totta kuin että minä olen rehellinen, kristitty
nainen!"

"Mutta älähän itke, rakas Gudule", toisti Balthazar, "eihän kukaan
sinua syytä!"

"Ketä sitten syytetään? Ketä? Ketä? — Pyhä neitsyt!" huudahti hän,
äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Ei suinkaan Christianea?"

Kukaan ei vastannut.

"Ah!" jatkoi Gudule. "Te ette vastaa! Oi, herra Balthazar, se ei ole
mahdollista!"

"Rakas Gudule!"

"Christianea, herra Balthazar!" toisti vanhus kuulematta häntä. "Lasta,
jonka hyvä Jumala on meille lähettänyt!"

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Tricamp. "Kun kerran te ette ole..."

"Toivoisin mieluummin, että minä se olisin", keskeytti Gudule hänet
epätoivoissaan. "Minä toivon, että mieluummin syytätte minua... niin,
syyttäkää minua mielellään! Minunlaistani vanhaa muoria... jonka elämä
on lopussa... mitäpä se tekee? Minä lähden pian pois täältä ja teen
tilini tuolla ylhäällä... Mutta lapsi! Te ette saa tehdä hänelle mitään
pahaa! Oh, herra Balthazar, älkää antako kenenkään koskea lapseen, hän
on pyhä. Älkää kuulko, mitä tuo mies sanoo, hänestä se kaikki riippuu!"

Vihastuneen herra Tricampin viittauksesta kaksi konstaapelia tarttui
kumpikin Gudulen käsivarteen viedäkseen hänet ulos.

Gudule astui pari askelta. Sitten hän vaipui polvilleen uunin
eteen ja alkoi vaikeroida ja valittaa, ettei hän saanut kuolla
ennenkuin sellainen kirous oli heitä kohdannut. Herra Tricamp antoi
konstaapeleilleen merkin, että he jättäisivät hänet siihen jatkamaan
rukouksiaan.




IX. SYDÄMEN TODISTUS.


"Niin, kuten näette", sanoi herra Tricamp ja kääntyi Corneliuksen
puoleen, "ei täällä ole ollut ketään, jota voisi jonkunkaan syyn
varjolla epäillä ... Vai mitä sanotte kirjeenkantajasta tai naapurista
tai Petersenistä? Varkauden on siis tehnyt joko _vanha_ Gudule tai
_nuori_ Christiane, ja kun en usko _vanhan_ kykenevän sillä tavoin
voimistelemaan, niin pyydän teitä itseänne tekemään johtopäätöksen..."

"Ei, älkää kysykö minulta", sanoi Cornelius. "Minä en tiedä mitä uskoa.
Minusta tuntuu siltä kuin uneksuisin ja kuin kaikki tämä olisi kauheata
painajaista!"

"En tiedä", vastasi Tricamp, "onko se painajaista, mutta omasta
mielestäni minä kuitenkin olen valveillani ja päättelen sangen hyvin."

"Niin, niin", sanoi Cornelius, joka hermostuneesti asteli edestakaisin.
"Te päättelette hyvin!"

"Ja minun logiikkani on varsin sitovaa!"

"Kaikin mokomin sitovaa!"

"Ja tähän saakka on kaikki ollut omansa todistamaan päätelmäni
oikeiksi."

"Niin, kaikki on omansa sitä todistamaan."

"No, myöntäkää siis, että nuori tyttö on syyllinen."

"En", vastasi Cornelius täydestä vakaumuksestaan ja pysähtyi aivan
komissaarion eteen. "En, minä en koskaan usko sitä, en ainakaan
ennenkuin hän itse sen sanoo! Ja Jumala tietää, että jos hän seisoisi
itse tuossa edessämme ja sanoisi sen... niin sittenkin todistaisin
hänet syyttömäksi."

"Totisesti", huomautti herra Tricamp hämmästyneenä, "hänet syyttömäksi!
Mitä todistuksia teillä sitten on?"

"Oh, ei mitään, paha kyllä", vastasi Cornelius. "Ja minä tunnen
liiankin hyvin teidän todistuksenne. Ja minun järkeni sanoo minulle,
että teidän todistuksenne ovat selviä, kauheita, lahjomattomia!"

"No, siinä tapauksessa siis?..."

"Mutta minun sydämeni nousee järkeäni vastaan. Jokin ääni rinnassani
sanoo: Ei, ei, hänen sanansa, hänen ilmeensä, hänen epätoivonsa...
ne eivät ole rikollisen, ja minä vannon sinulle, että hän on syytön!
Minähän en voi todistaa sitä, mutta minä tunnen sen... minä olen
varma siitä ja minä huudan sen sinulle kaikella voimallani, kaikella
tuskallani, kaikilla kyyneleilläni! Älä kuuntele niitä, jotka syyttävät
häntä! He valehtelevat! Heidän logiikkansa on tästä maailmasta, se
vie harhaan, minun on ylempää eikä petä. Heidän logiikkansa nimenä on
Järki. Minun on Usko..."

"Mutta joka tapauksessa..."

"Älä kuuntele niitä", jatkoi Cornelius yhä enemmän kiihtyneenä,
"ja muista, että pahoina päivinä, kun tieteellisessä ylpeydessäsi
olit kieltämäisilläsi itsensä Jumalan... tarvittiin vain vavahdus
sydämessäsi, jotta uudestaan löytäisit Hänet! Kuinka siis tämä sydän
voisi pettää sinua, kun on kysymys lapsen viattomuudesta; sehän ei
pettänyt sinua, kun oli kysymys Jumalasta!"

"Miten kävisi", sanoi herra Tricamp, "jos poliisi päättelisi tuolla
tavoin?"

"Ah, en toivo voivani saada teitä vakuutetuksi", sanoi Cornelius.
"Tehkää te velvollisuutenne, minä teen omani!"

"Omanne?"

"Niin, niin... etsikää te, nuuskikaa, pankaa parastanne! Kootkaa
todistus toisensa jälkeen tuon onnettoman lapsen musertamiseksi! Minä
aion myöskin omalla tahollani koota kaikki, mikä voi todistaa hänen
syyttömyytensä."

"Silloin", sanoi herra Tricamp, "teidän ei pidä todistustenne joukkoon
lukea sitä, minkä äsken löysin tuon nuoren neidin laatikosta!"

"Mitä sitten?" kysyi Cornelius.

"Tätä mustaa helmeä, joka on ollut medaljongiin kiinnitettynä."

Cornelius tarttui helmeen; hän vapisi.

"Hänen laatikostaan?"

"Niin, ystäväni, niin", sanoi Balthazar. "Hänen lipastonsa laatikosta,
aivan äsken, minä näin sen."

Cornelius seisoi kalpeana paikallaan, voitettuna! Todistus oli niin
vakuuttava, niin kauhistuttava! Tämä onneton pikku helmi poltti hänen
kättään, musersi hänet painollaan! Hän katsoi sitä koneellisesti,
näkemättä sitä ja voimatta irroittaa siitä katsettaan. Balthazar otti
kiinni hänen kädestään, mutta Cornelius ei tuntenut mitään, hän seisoi
kuin mielenvikainen ja vain tuijotti helmeen...

"Cornelius!" huudahti Balthazar levottomasti.

Mutta Cornelius työnsi hänet kiivaasti luotansa ja kumartui katsomaan
helmeä, jonka hän antoi välkkyä valossa ikäänkuin nähdäkseen sen
paremmin.

"Mitä sinä teet?" mutisi Balthazar.

"Väisty!" vastasi Cornelius.

Hän siirsi toisen tylysti syrjään, kiiruhti ikkunan ääreen ja alkoi
innokkaasti tutkia helmeä.

Balthazar ja Tricamp katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, samalla kuin
Cornelius sanaakaan sanomalta syöksyi työhuoneeseen.

"Hän on hullu", jupisi herra Tricamp ja seurasi häntä katseellaan.
"Sallitteko, herra Balthazar, että tarjoan miehilleni lasillisen
curaçaota? Päivä koittaa, ja kadulla on varmasti hieman kylmä."

"Hyvin mielelläni", sanoi Balthazar.

Tricamp meni ulos. Kun Balthazar kääntyi, huomasi hän vanhan Gudulen,
joka oli nurkassa polvillaan ja rukoili. Hän kiiruhti työhuoneeseen
hakemaan Corneliusta.




X. PAKO.


Oppinut tutki mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella puukonpään ja sen
uurteen, jonka herra Tricamp oli ennen huomannut. Tämä tutkimus
kesti lyhyen hetken, ja sen aikana seisoi Balthazar alakuloisena ja
masentuneena ja katseli ystävänsä puuhaa osoittamatta vähintäkään
mielenkiintoa. Cornelius nousi tuolille ja rupesi, syvän hiljaisuuden
yhä vallitessa, tarkastamaan soittojohdon rautalankoja saadakseen
selville, miten ne olivat menneet poikki.

"Missä kello on?" kysyi hän äkkiä.

"Salissa", vastasi Balthazar.

Cornelius veti siitä rautalangasta, jonka piti johtaa sinne, mutta
mitään ääntä ei kuulunut.

"Oh", sanoi Balthazar, "hän on ottanut kaikki huomioon. Hän on ottanut
pois kellon kielen."

Vastaamatta tarkasti Cornelius huolellisesti sitä paikkaa, jossa
johtolanka meni seinään; siinä se kulki läpi läkkilieriön, jossa sille
oli riittävästi tilaa. Ilmeisesti ei este ollut siinä.

"Mene katsomaan soittokelloa", sanoi hän Balthazarille. "Katso
liikkuuko se, kun minä vedän tästä langasta."

Balthazar totteli häntä ja meni ovelle ymmärtämättä mitään.

"Liikkuuko se?" kysyi Cornelius taas ja veti useita kertoja
rautalangasta.

"Hiukkasen", vastasi Balthazar, "mutta se ei voi soida. Se on aivan
kierossa ja väärässä, ja se on kääntynyt ylösalaisin. Voisi luulla
jonkun pitelevän sitä siinä asennossa."

"Hyvä", sanoi Cornelius, "katsotaanpa sitä hetken kuluttua. Pidä kiinni
piirongista hieman, minä kiipeän sen päälle."

Balthazar palasi työhuoneeseensa ja teki niinkuin oli käsketty.
Cornelius kapusi tuolilta piirongille ja hinautui siitä puukon avulla
vaivaloisesti aukolle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itse koetella,
oliko se mahdollista.

Balthazar avasi juuri suunsa kysyäkseen jotakin, kun hän kuuli, että
Gudule kutsui häntä viereisestä huoneesta. Hän kiiruhti nopeasti
saliin ja tapasi siellä vanhan palvelijattaren aivan kauhistuneena
sekä poliisikonstaapelit, jotka olivat rientäneet sinne hänen huutonsa
kuullessaan.

"Herra Balthazar", huusi Gudule, "hän on juossut tiehensä".

"Christianeko?"

"Niin, herra Balthazar. Kun minä nousin seisomaan, näin hänen juoksevan
tämän huoneen lävitse puutarhaan. Oh, Herra Jumala! Juoskaa nopeasti!
Onnettomuus ei ole kaukana!"

"Oh, sepä vasta viekas oli!" huudahti herra Tricamp. "Tuossa se makasi
ja oli olevinaan puolikuollut! Sukkelaan nyt, alas ja puutarhan halki!"

Konstaapelit riensivät pois herra Tricamp edellä; ja Balthazar juoksi
tytön huoneeseen vakuuttautuakseen siitä, oliko Gudule nähnyt oikein.

Christiane oli tosiaankin kadonnut, mutta hän tapasi sensijaan
huoneessa Corneliuksen, joka oli tullut sinne aukosta ja seisoi nyt
pitäen syrjässä vuodeverhoja ja ilmaisten asennollaan mitä suurinta
hämmästystä.

"Niin, etsi sinä häntä vain", sanoi Balthazar kiukkuisesti,
vakuutettuna siitä, että Christianen katoaminen oli aiheuttanut ystävän
hämmästyksen. "Etsi sinä häntä! Nyt kai näet, että hän on syyllinen,
kun hän kerran karkaa tiehensä."

"Minä näen", vastasi Cornelius ja kääntyi ystäväänsä leimuavin katsein
ja liikutuksesta vapisten, "minä näen, että hän on syytön ja että me
sitä olemme syyllisiä... me sitä olemme mielettömiä!"

"Oletko hullu!"

"Ja nyt minä olen saanut sen kiinni, sen varkaan..." lisäsi hän yhä
enemmän liikutettuna, "ja minä voin kertoa sinulle kaikki mitä se on
tehnyt ja miten se on tullut sisään ja miten mennyt ulos! ... Ja minä
voin sanoa sinulle sen nimen!... Ensiksikään se ei ole tullut sisään
ovesta eikä tuosta aukosta! Se on tullut sinun työhuoneesi uunista!"

"Uunista?"

"Niin, juuri sitä tietä! Ja kun se tapansa mukaan pyrki käsiksi
metalleihin, niin se ensiksi hyökkäsi salkkusi kimppuun ja mursi
auki sen teräslukon. Sitten se kiiruhti pitelemään piironkia, rikkoi
rautaisen lukon, sieppasi haltuunsa yhtenä sotkuna kaikki floriinisi
ja tukaattisi ja korusi ja kaikki tyyni, jättäen sinulle viimeiseksi
tervehdykseksi veitsen, joka oli pistetty seinään. Ja kun tämä oli
tehty, niin se irroitti seinäpaperipalan ja hyppäsi tuon onnettoman
lapsi-raukan huoneeseen, johon pudotti yhden helmen... Ja jos tahdot
tietää, miten medaljonkisi on käynyt, niin katso tänne!"

Hän veti syrjään vuodeverhot ja näytti toverille Christianen pienen
messingistä tehdyn ristiinnaulitun-kuvan, joka nyt oli tullut kokonaan
kullatuksi ja välkkyi uutta loistoaan...

"Tuosta voit nähdä, mitä se on tehnyt kultakehykselle..."

Sitten hän pisti kätensä ristiinnaulitun-kuvan vieressä olevaan
vihkivesimaljaan ja otti siitä medaljongin lasilevyt, jotka olivat
sulaneet yhdeksi ainoaksi kappaleeksi; niiden välissä keskellä oli
Balthazarin kukkanen.

"Ja tässä näet, mitä se on kaikella muulla tehnyt!..."

Balthazar katsoi ystäväänsä kauhistunein katsein.

"Ja jos tahdot tietää, miten se on mennyt ulos", jatkoi Cornelius
ja veti hänet mukanaan ikkunan ääreen antamatta hänelle aikaa koota
ajatuksiaan, "niin katso tuonne!..."

Hän viittasi ylimpään ruutuun, joka oli lävistetty. Siinä näkyi
pieni reikä, niin suuri kuin tavallisen pyssynluodin tekemä, mutta
niin täydellisen pyöreä, sileäreunainen ja kaunismuotoinen, että
taitavinkaan lasinleikkaaja ei olisi kyennyt tekemään parempaa työtä.

"Mutta", huudahti vihdoin Balthazar, joka luuli unta näkevänsä, "kuka
on kaiken tämän tehnyt?"

"Oh, sinä tyhmyri", vastasi Cornelius, "etkö käsitä, että se on
ukkonen!..."

Jos salama olisi iskenyt suoraan Balthazarin eteen, ei se olisi voinut
häneen syvemmin vaikuttaa... Ja hän aikoi juuri pyytää ystävältään
tarkempia tietoja, kun tämä, viitaten häntä olemaan vaiti, lähestyi
ikkunaa ja kuunteli. Alhaalta rannalta kuului kovaäänisiä huutoja, ne
tuntuivat siirtyvän sieltä kadulle ja lähestyvän. — Ystävykset avasivat
ikkunan ja näkivät kiihottuneen ihmisjoukon huutaen ja viittilöiden
tulevan aina talon ulkoportaille saakka; siihen joukko pysähtyi
ja avasi tien poliisien kantamille paareille, joilla Christiane
liikkumattomana makasi.




XI. PELASTETTU.


Lapsi-raukka oli heittäytynyt Amstelniin. Yövartija, Petersen, oli
vetänyt hänet virrasta maalle.

Nähdessään kalpeat kasvot, silmät, jotka näyttivät ainaiseksi
sulkeutuneen, jäykät käsivarret, joihin kalman kylmyys jo ilmeisesti
levisi, kiiruhtivat Balthazar ja Cornelius paarien ääreen, ottivat
nuoren tytön käsivarsilleen ja kantoivat hänet saliin, sekä laskivat
hänet uunin eteen patjalle, jonka herra Tricamp oli siihen tuottanut.
Siinä he koettivat palauttaa häntä henkiin, lämmittäen häntä sylissään,
pyytäen ja rukoillen ikäänkuin hän olisi voinut kuulla heitä. Mutta
hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän ei enää sykkinyt. — Kukaan,
joka olisi nähnyt heidän epätoivonsa, ei olisi voinut olla itkemättä.
He pyysivät häneltä anteeksi! He syyttivät itseään! Kaikki itkivät;
kansanjoukko oli näet tunkeutunut sisään ja seisoi heidän ympärillään.
Kesken surua Corneliuksen mieleen äkkiä juolahti jotakin; hän painoi
huulensa Christianen huuliin, hengitti voimakkaasti sisään ja ulos,
helpottaen kädellään keuhkojen toimintaa. Samalla herra Tricamp
lämmitytti saviruukkuja, silitysrautoja ja muita sellaisia pannakseen
niitä tyttö-raukan jalkojen ja käsivarsien alle. Se oli pelottava
levottomuuden ja kamalan hiljaisuuden hetki. Naiset rukoilivat hiljaa,
miehet kurkottivat kaulojaan ja katsoivat...

"Oih", sanoi silloin joku... "kylläpä tuossa nyt nähdään vaivaa varkaan
takia!"

Balthazar hyppäsi pystyyn, mutta hänen ei tarvinnut mitään tehdä, sillä
mies oli jo ajettu ulos.

"Hän hengittää!" huudahti Cornelius läähättäen.

Kuului ilon sorinaa. Kaikki luulivat hänen varastaneen, mutta mitäpä
onnettomuus vaikuttaisi, jollei myötätuntoa rikoksellisiakin kohtaan!

Muutamaa hetkeä myöhemmin Christiane huoahti ja hieman väriä kohosi
hänen poskilleen. Eräs paikalle saapunut lääkäri selitti hänet
pelastetuksi ja antoi viedä hänet hänen huoneeseensa. Kun naiset
olivat jääneet yksin hänen kanssansa, riisuivat he hänet ja panivat
hänet vuoteeseen. Cornelius ja Balthazar juoksivat edestakaisin kuin
hupsuina ilosta, antoivat neuvoja suljetun oven lävitse, kysyivät mitä
tarvittiin, riensivät sitä hakemaan, ja kaiken tämän kestäessä he
onnittelivat toisiaan ja puristivat toistensa käsiä. Miehet istuivat
uunin ympärillä ja keskustelivat parhaasta hukkuneiden henkiin
virvoittamistavasta.

"Herra Balthazar", sanoi herra Tricamp, "minä menen nyt miehineni,
sillä tyttö ei ole siinä tilassa tänään, että hänet voisi vangita...

"Vangita!" huusi Balthazar. "Eikö Cornelius ole sanonut sitä teille?
Hänhän on syytön! Me tiedämme kuka on varas."

"Varas!" sanoi herra Tricamp. "Kuka se sitten on?"

"Ukkonen", sanoi Balthazar.

Herra Tricamp katsoi silmät suurina.

"Ukkonen?"

"Niin, herra Tricamp", sanoi Cornelius miltei ilvehtien, "ukkonen
tai oikeammin sanoen salama! Te sovellutatte fysiologiaa rikosten
selvillesaamiseksi, minä sovellutan fysiikkaa."

"Ja te väitätte todellakin", huudahti herra Tricamp suuttuneena, "että
salama on tehnyt kaiken tämän?"

"Sekä tämän, että paljon muuta", vastasi Cornelius. "Se painaa
huonekalunauloja peiliin ilman että peili menee rikki; se sieppaa
avaimen lukosta ja ripustaa sen naulaan; se haihduttaa hopean kukkaron
silmukoiden lävitse, silmukoiden jäädessä koskemattomaksi; se
sinkauttaa suutarin työkalut kattoon ja magnetisoi ne, niin että neulat
ryntäävät kuin hupsut vasaran perässä; se kiskoo irti kokonaisen seinän
ja siirtää sitä kaksikymmentä jalkaa pois sen entiseltä paikalta; se on
tehnyt pienen kauniin reiän Christianen ikkunaan ja sangen kätevästi
irroittanut seinäpaperin; se on sulattanut molemmat medaljongin
lasit kukan siitä vahingoittumatta, lahjoittaen sangen kohteliaasti
ystävällemme hienon hienon emaljiesineen ja hänen morsiamelleen
häälahjan, jollaista ei yksikään työmies olisi kyennyt tekemään;
ja kehyksen kullalla se vihdoin on tykkänään kullannut Christianen
ristiinnaulitun-kuvan."

"Ei, kuulkaapas", sanoi herra Tricamp, "se ei ole mahdollista. Ja entäs
sitten se käärö, jonka hän ikkunasta antoi jollekin miehelle?"

"Tässä on se mies", sanoi Petersen. "Se olin minä."

"Te?"

"Niin, herra Tricamp, ja käärössä oli liinavaatteita, jotka hän oli
laittanut kuntoon sairaille pikku lapsilleni."

"Hyvä, hyvä, liinavaatteita", sanoi Tricamp ärtyisesti; "mutta missä on
kulta, ja hopea, tukaatit, floriinit ja korut?"

"Sehän on totta", sanoi Cornelius lyöden kädellään otsaansa, "olin sen
melkein unohtaa".

Hän hyppäsi seinän vieressä olevalle pöydälle, ja voimiaan
ponnistamalla kääntäen kelloa hän huudahti:

"Katsokaa tänne!"

Suuri harkko kultaa, hopeaa ja jalokiviä putosi kellosta, irtautuneen
heilurin muassa; kaikki oli sulatettua ja yhteenjuotettua, niin kuin
vain salama voi sulattaa ja juottaa. Sula metalli, johon oli yhtynyt
helmiä ja jalokiviä, oli kulkenut kellojohdon lankaa pitkin, osoittaen
sellaista ketteryyttä ja oikullisuutta, joka on ominaista sähkölle ja
kuuluu puolittain ihmeiden maailmaan.

Herra Tricamp otti harkon lattialta ja tarkasti sitä hämmästyneenä.

"Mutta millä ihmeellä", sanoi hän Corneliukseen kääntyen, "olette
voinut saada tämän selville?"

Cornelius hymyili.

"Tämän mustan helmen avulla, herra Tricamp, tämän, jonka itse
minulle annoitte, pitäen varmana, ettei se voisi todistaa kenenkään
syyttömyyttä."

"Mustan helmen!"

"Niin, herra Tricamp, silmätkäähän tuota miltei näkymätöntä
valkoista pilkkua... Se on polttomerkki! Enempää ei kohtalo tarvitse
pelastaakseen ihmisolennon."

"Kunniani kautta", sanoi Tricamp kumartaen, "tiedemies vie minusta
voiton. Minä kumarran. Ja minä rupean tutkimaan fysiikkaa ja
meteorologiaa. Mutta mikään vähempi kuin tämä todistus ei olisikaan
riittänyt vapauttamaan minua epäluulosta, joka alkoi käydä yhä
varmemmaksi ja jota pyydän teiltä anteeksi, nimittäin, että te olitte
tuon nuoren naisen rikostoveri."

"No niin", sanoi Cornelius nauraen, "sanokaamme teidän
lohdutukseksenne, että rikoksen on tehnyt salamatar, siis nainen, ja
myöntäkäämme teidän sikäli olleen oikeassa!"

Herra Tricamp poistui ja häntä seurasivat paikalle kerääntyneet
ihmiset, jotka tahtoivat rientää levittämään ihmeellistä uutista.
Gudule tuli ja kertoi, että Christiane oli parempi ja tiesi kaikki ja
tahtoi tavata heitä.

Mitä sanoisimme tästä kohtauksesta? Balthazar nauroi, Cornelius itki;
Christiane, jolla ei ollut lupa puhua, sekä nauroi että itki.

"Minun pikku Christianeni", sanoi Balthazar, joka seisoi sängyn
vieressä, "jos et tahdo tehdä minua surulliseksi, niin sinun täytyy
ottaa vastaan tämä lahja, jonka sinulle annan".

Ja hän pani vuoteelle kultaa, hopeaa ja jalokiviä sisältävän harkon.

Christiane teki torjuvan liikkeen.

"Niin", sanoi Balthazar vilkkaasti ja pani kätensä hänen suulleen,
"tarvitsethan sinä myötäjäiset".

"... Jos tahdot minut mieheksesi?" lisäsi Cornelius.

Christiane ei vastannut mitään, katsoi vain kostein silmin jaloa
tiedemiestä, joka oli antanut hänelle takaisin kunnian ja hengen...
Ja minä, joka olin läsnä, voin vakuuttaa teille, että se katse ei
merkinnyt kieltävää vastausta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76923 ***