path: root/76909-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76909 ***

language: Finnish




VANHOJEN NEITIEN TALO

Kertomus pyhimyksistä ja sankareista


Kirj.

SVEN LIDMAN


Tekijän luvin suomensi

Lempi Ahla





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.






      Ellei totuutta tee,
      on se olematon.
           Frederick W. Robertson.




    Henrietta von Rosensteinin, o.s. Cederström,
    Ebba Lidmannin, o.s. Annerstedt,
    Ebba De Geerin, o.s. Lidman,
    Louise Annerstedtin ja
    Hermaine Edelfeltin

  Ylväitten ja urhokasten perintätapojen
  Hiljaisten ja uskollisten vaalijoin
              Muistolle
  Omistaa jälkeläinen ja sukulainen
  Kiitollisessa rakkaudessa
  Omasta arvottomuudestaan tietoisena
  Tämän mitättömän lahjan.




SISÄLLYS:

Maailma maailmassa:
  Vanha talo.

Neljä luonnetta:
  Pistooli.
  Pikku Emman tarina.
  Eurydike Berg.
  Rouva oikeusneuvoksetar.

Sekasorron maailmassa:
  Belsasarin pidot.
  Eurydike on huolissaan ja rukoilee.
  Siivekäs perho Hagassa liitää.
  Henget puhuvat.
  Herra, en päästä sinua...
  Inhimillistä, liian inhimillistä.
  Hävityksen merkeissä.

Kirkastuksen vuorella:
  Pyhimyksiä ja sankareita





MAAILMA MAAILMASSA




On ääretön vaara kaikessa tutkimuksessa, joka kokonaan perustuu
tiedonhaluun. Kun ihminen antaa selvän ja harjaantuneen järjen käydä
käsiksi erilaisiin kysymyksiin aikomattakaan antaa saamiensa vastausten
vaikuttaa vaellukseensa, älköön hän ihmetelkö, jos hän elämän kuluessa
eteenpäin tuntee autiuden tunnetta, jos hän tuntee olemassaolon
taakaksi ja kaikki näyttää epävarmalla. Se laki, joka häntä sitoo,
on yhtä hänen inhimillisen luontonsa kanssa: sillä totuus koskee
pikemmin sydäntä kuin järkeä. Ellei totuutta tee, on se olematon — yhtä
varjomaisen olematon ja yhtä unenkaltaisen käsittämätön kuin se oli
Pilatukselle.

       *       *       *       *       *

Turhaan ihminen, joka ei milloinkaan ole rakastanut ketään yksityistä
vertaistaan, odottaa haudan partaalla voivansa rakastaa koko
ihmiskuntaa; kaiken täytyy tapahtua askel askelelta. Rakkaus on
tottumus, joka hankitaan. Jumala on antanut meille rakkauden omaisiin
ja ystäviin, rakkauden isään ja äitiin, veljeen, sisareen, ystäviin,
valmistaakseen meitä vähitellen Jumalan rakkauteen; jos yksikin
perustuskivi on epävarmasti laskettu, uhkaa päällysrakennus aina sortua.

Siteet läheisimpiimme ovat rakkauden aakkoset.

Frederick W. Robertson.




VANHA TALO.


Jo kadulta katsoenkin oli vanhan talon olemuksessa jotakin, joka sai
ohikulkijan katseen kahlehdituksi, jollei hänellä ollut liian kiire tai
jolleivät hänen silmänsä olleet liian täynnä kangastelevan päämäärän
unikuvia.

Talo oli kolmikerroksinen; sen ikkunat olivat neliskulmaiset; se
seisoi kahden kahdeksankymmenen luvun talon väliin puristuneena ja
oli samalla ränstynyt, halveksittu ja ylhäinen — se muistutti hiukan
vanhaa herrasmiestä, jonka liikeasiat ovat hiukan sekavia, vieläpä
epäilyttäviä, mutta jonka olemuksessa on pohjimmalla sitä perittyä
ja hillittyä ylhäisyyttä, mikä suo hänen kuluneen yksilöparkansa
tuntea salaista ylemmyyttä ja vapautumista sekä panttilainaston
»juutalaiseen», nurkkauksen »maustekaupustelijaan» että kaikkiin
muihinkin yhteiskunnalle hyödyllisiin saarnamiehiin nähden.

Ja kadun muissakin taloissa, sekä tässä että naapurikortteleissa, oli
kaikissa kahdeksankymmenluvun muoto ja koristelut, ja ne käänsivät
kadun melua kohti nousukasmaiset ja mauttomat julkisivunsa, kaikki sen
ylpeän tietoisuuden läpitunkemina, että kuuluvat edistystäharrastavaan,
terveeseen ja voittoisaan nykyaikaan. Vanha talo lianvihreine,
tahraisine koristejulkisivuineen ja vanhanaikaisine, neliskulmaisine
ja pienine ikkunoineen, kuului ratkaisevasti ja auttamattomasti
menneisyyteen, elinkelvottomuuteen, siihen, joka oli kuollutta ja jonka
täytyi kadota. Mutta naapurikorttelin ihmisilläkin oli alusta asti
ollut oikea ja vaistomainen tunne tästä, ja sensijaan että ympäristön
taloilla oli yhteiskunnallisesti merkitsevät nimensä, kuten konsuli
Sunesonin talo, Odkvistin neitien talo, tukkukauppias Engvallin talo,
nimitettiin vanhaa, lianvihreää taloa vain »Neloseksi», katunumeronsa
mukaan.

Nelonen oli kadun rumin talo. Nelonen oli huonommin hoidettu. Nelosessa
asui ainoastaan köyhiä ihmisiä, kun sensijaan esimerkiksi konsuli
Sunesonin n:o 6:n kahden korinttilaisen pylvään koristaman portin
takana asui vain taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti parasta ainesta.

Nelonen oli Malmberginkadun pauvre honteux, Malmberginkadun
häpeäpilkku, kuten kaikki köyhyys, olipa se sitten itse aiheutettua
tai muitten aiheuttamaa, aina on piinaksi hyvinvoivalle ja häpeäksi
köyhälle itselleen.

Sitäpaitsi Nelonen oli Tukholman rakennusmestarien ja
talokeinottelijain alituisena harmina.

Sillä Nelonen oli ihana tontti.

Kun pysähtyi sen ränstyneen ja synkän, mutta rakennustaiteellisesti
arvokkaan ja kauniin julkisivun eteen, täytyi heti kiinnittää huomionsa
suureen, valtavaan pyörökivillä kivettyyn porttikäytävään ja sen
kauniisti kaartuvaan, syvään holviin — oikeaan pikku tunneliin, joka
vei suunnattoman suurelle pihalle, jossa työvankkurit, rattaat ja
laatikot muodostivat yhden ainoan toivottoman sekamelskan. Mutta
päästyään onnellisesti tälle pihamaalle näki tilapäinen katselija, että
se oli kahden matalan siipirakennuksen kehystämä ja rajoittama — kahden
likaisen, luhistuneen siipirakennuksen, jotka oli rakennettu kiinni
katurakennukseen.

Ja silloin saattoi ymmärtää, että Nelonen kerran maailmassa oli ollut
ylhäinen ja arvossapidetty talo, yksityispalatsi, jolla oli ollut
yhteiskunnallinen arvo ja yleinen sosiaalinen maine.

Toinen siipi oli varmaankin alun pitäen tarkoitettu talliksi ja
vaunuvajaksi. Nyt se oli vuokrattu kahdelle ajurille, liiketovereille
ja ystävyksille, kahdelle komealle kelpo miehelle, joiden vankkurit
ja laitiot aamuin illoin suruttomasti ja elämäniloisesti jyrisivät ja
kolisivat yli porttikäytävän pyörökivien, niin että koko vanha talo
raikui ja kaikui, kuten se varmasti kerran oli raikunut ja kaikunut
korkeiden nelipyöräisten umpi- ja juhlavaunujen jälkeen niiden
vieriessä juhlapäivinä ulos ja sisään kauniin holvikäytävän alitse.

Toinen siipi, varmaan kerran maailmassa palvelijain ja lakeijain
asuinsija, oli nyt vuokrattu varastoksi ruokatavarakauppias
Engvallille, jonka kauppa oli Malmberginkadun 14:ssä, ja vanhoissa,
matalissa huoneissa, joitten ikkunat olivat pieniruutuiset ja
vihertävät, oli nyt vain lukemattomia pahanhajuisia juustoja ja
loppumattomia rivejä yhtä pahanhajuisia sillitynnyreitä, jotka yhdessä
antoivat pihamaalle ja koko talolle sen erikoisen ilmapiirin, ja
huonolla ilmallaan yhä lisäsivät Nelosen jo ennestään huonoa mainetta.

Mutta ikäänkuin tämän, koko kadun oikeutetun halveksumisen ja harmin
ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä saattoi katselija Nelosen laajalla
pihamaalla todeta, että molemmat lähimmät talot, Malmberginkadun n:ot
2 ja 6 käänsivät selkänsä halveksitulle naapurille, se tahtoo sanoa,
niiden harmahtavat, viisikerroksiset palomuurit olivat kääntyneet
Nelosen kurjuutta päin. Sillä eikö säädyllisen kahdeksankymmenluvun
talon kaikkine uudenaikaisine mukavuuksineen ja moitteettomine
tapoineen sekä vuokralaisineen täytynyt elää ainaisessa piinassa,
kun sen oli pakko olla niin suuren köyhyyden ja pahan hajun ja
takapajuisuuden naapurina.

Syystä olikin kakkosen ja kuutosen rakennusmestari vaistomaisessa
ja terveessä vihassa antanut hienojen ja uudenaikaisten talojen
kääntää selkänsä halveksittavalle naapurille, kun niiden ei muilla
keinoin ollut onnistunut päästä siitä eroon. Kuinka terveeltä ja
oikealta näyttääkään varakkaan ihmisen mielestä se elämän laki, joka
karkoittaa köyhät suurkaupungin liepeille ja etukaupunkeihin, jotta
he eivät kurjuudellaan, rääsyillään ja puutoksillaan tahrisi, pilaisi
ja tärvelisi sitä järjestystä, siisteyttä ja kauneutta, minkä yksin
menestys ja rikkaus pystyvät luomaan.

Konsuli Suneson Malberginkadun 6:ssa ei osannut kyllin usein ilmituoda
vaimolleen ja oivallisille vuokralaisilleen sitä vakaumustaan, että
terveyslautakunnan ehdoton velvollisuus olisi pakkoluovuttaa ja repiä
maan tasalle kaikki Nelosen röttelöt.

Mutta Nelonen pysyi koskemattomana ja sai vuodesta vuoteen jäädä
häväistykseksi ja häpeätahraksi Malmberginkadun uudenaikaisille
taloille ja uudenaikaisille ihmisille. Ja ainoat sen nurkkien
ulkopuolella olevista, jotka olivat tyytyväiset sen ennalleen
jäämiseen, olivat ajurit Olsson ja Nyberg ja ruokatavarakauppias
Engvall, sillä vuokrahan oli uskomattoman halpa siihen nähden, että
Malmberginkatu oli vilkasliikkeinen katu, jonka toisena päätekohtana on
Kustaa Aadolfin tori.

Syynä siihen, että Nelonen sai jäädä niin koskemattomaksi, ei
todennäköisesti siis ollut talon nykyinen omistaja, kamariherra
Björnsköld, sillä tantalontuskia tuntien oli tämän usein täytynyt
kuunnella rakennusmestarien tai talokeinottelijain ostotarjouksia
Malmberginkadun 4:stä, jonka oivallinen, laaja piha-aukea ulottui
melkein koko korttelin läpi. Syy oli ollut Nelosen edellisen omistajan,
vanhan ent. maaherran ja hovimarsalkan v. Wernerin, kamariherran jo
kauan sitten kuolleen appi-isän, joka testamentissaan oli määrännyt,
että neiti Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, leskirouva Marianne
Christina Eurydike Berg ja oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren,
o. s. Wigelstjerna, saisivat elinaikansa pitää hallussaan kolmannen
kerroksen ja koko ullakon talossa n:o 4 Malmberginkadun varrella
kaikkiaan sadanviidenkymmenen riksin vuokrasta, eikä talon uusilla
omistajilla ollut missään tapauksessa oikeutta yllämainittujen naisten
eläessä tehdä minkäänlaisia muutoksia tai korjauksia Malmberginkadun
4:ssä.

Ja koska vanha hovimarsalkka ja maaherra kerran oli ollut lainkäyttäjä,
niin oli hän myös niin hyvin muodostellut testamenttisäädöksensä ja
oli paremmaksi vakuudeksi antanut kiinnittää rasitteen niin, ettei
surkuteltavalla perijällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä
velvollisuuksistaan.

Sillä kamariherra Björnsköldille, joka oli rikas ja nykyaikainen
mies, ja suuri osakas useissa elinvoimaisissa teollisuusyrityksissä,
ei tietenkään ollut vähäisintäkään iloa siitä, että suuret pääomat
viruivat korottomina, vain siksi, että jotkut höperöt naiset saisivat
suojatun kodin kuolinpäiväänsä asti.

Kamariherra Björnsköld tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että
uudenaikaista yhteiskuntaa eivät enää muodosta aateliset, papit,
porvarit ja talonpojat, vaan että sekin on muuttanut edustusmuotoaan ja
siirtynyt kansanvaltaiseen kaksikamarijärjestelmään: rikkaat ja köyhät.

Kamariherra Björnsköld kuului kerta kaikkiaan ensimmäiseen luokkaan, ja
hän olisi kuulunut siihen vielä suuremmalla voimalla, elleivät muutamat
vanhat, kurttuiset ja elinkelvottomat neidit olisi pystyneet jatkamaan
kaikkea muuta kuin mieluista ja huoletonta maallista olemassaoloaan
Malmberginkadun 4:n kolmannessa kerroksessa.

Kaikki oliot, elolliset ja elottomat murtuvat, kuihtuvat ja kuolevat
samojen lakien mukaan, niillä on kaikilla samat merkit siitä, että
elämän uudistumisen ja kasvun henki on heidät hyljännyt, ja että he
vaeltavat tietä pitkin, joka vie kuolemaan ja häviöön vaivaistalolla,
köyhäin kirkkomaalla, lumppukaupassa tai rikkatunkiolla.

Vanhan, kallisarvoisen lipaston mahonkipinta lohkeilee ja repeilee, ja
sen palaset putoilevat pois ja pysyvät poissa. — Tuolla katoaa eräänä
päivänä ainaiseksi hela — hienosti leikattu korukappale irtaantuu ja
pannaan syrjään korjattavaksi tilaisuuden tullen, ja se vain häviää
— kunnes koko vanha mahonkilipasto eräänä kauniina päivänä häviää ja
jää panttilainastoon, antiikkikauppaan, lumppupuotiin — mennäkseen
kuitenkin uusia kohtaloita kohti ja noustakseen ehkä jälleen uuteen
loistoon ja ihanuuteen uudessa ympäristössä.

Ja irtisanottu, paikkaahakeva raukka, jonka kädessä raha on
lyhytaikaisin vieras — hänen sortumisensa ja häviönsä on samojen
tunnusmerkkien leimaama.

Housunpolvet paistavat kiiltävinä ja ohenneina ja kangas roikkuu
risoina kuluneiden jalkineiden päällä — vuori pilkistää esiin raosta
kyynärpään alla — toinen selkänappi on pudonnut nukkavierusta ja
vanhamuotisesta bonjourista, — ainoa vaatekappale, joka hänellä vielä
on jäljellä — ja se ei enää koskaan ole tuleva takaisin, se pieni,
pyöreä kangaspäällyksinen nappi — yhtä vähän kuin setelit hänen tyhjään
lompakkoonsa tai itseluottamus hänen väsyneeseen sieluunsa. Ja hänen
linttaan astuttujen kenkiensä vinoja korkoja ei kukaan suutari enää
koskaan korjaa, yhtä vähän kuin mikään maallinen mahti voisi kääntää
hänen vinoonmennyttä ja raiteilta suistunutta elämäänsä menestyksen
suorille radoille.

Hän ei milloinkaan enää antiikkikauppiaan vanhan mahonkilipaston lailla
voi tulla arvokkaaksi ja kallisarvoiseksi jollekin — hänen ainoa
hyvitysmahdollisuutensa on paratiisin Armeliaan Herran luona, Hänen,
Vanhurskaan, joka katsoo ihmisten sydämiin eikä heidän tuloihinsa.

Mutta vanhenevien, hienojen naisten köyhyys — kuinka kainoa ja
puhdasta ja arvokasta se onkaan — kuinka hyvinhoidettua, siistittyä ja
hyvinkätkettyä!

Pieni, siisti, musta, kiiltävä puku, kuinka ohut ja kulunut se
lieneekään, ei siitä milloinkaan mitään puutu, eikä se kuvasta
huonekalujen naarmuja eikä asunnon puutoksia eikä kavalla niitä.
Yksinäiset, hienot, köyhät naiset — he ovat kuin äänettömät, pienet,
hätääntyneet häkkilinnut — maailman melun pelättäminä istuvat ne
kokoonkyyristyneinä vankeutensa ja köyhyytensä häkissä.

Ja kuinka huomaamatta he häviävätkään ja pysyvät poissa! Kuten
vesipisara kovalla, kiilloitetulla marmorilevyllä itsestään haihtuu
jäljettömiin, niin muuttuvat, hengellistyvät ja ohenevat hekin ja
lipuvat huomaamatta ja äänettömästi varjojen valtakuntaan ilman että
toiset sitä huomaavatkaan — ehkäpä ilman, että he itsekään sitä
huomaavat.

Sellainen elämästä eristetty ja maailmasta vieraantunut ryhmä
oli varmaan yhteiskunnallisesti katsoen myös se pieni naisparvi
Malmberginkadun 4:ssä, jota, huolimatta siitä, että kaksi heistä
oli leskeä, Malmberginkadun asukkaat jostakin mystillisestä
selvänäköisyydestä nimittivät vain Nelosen vanhoiksi neideiksi —
jo kauan sitten hävinneen ancien régimen lapsiksi — köyhät raukat,
voittoisan, heille käsittämättömän nykyajan karkoittamat siirtolaiset,
joiden palauttamiseksi menetettyihin oikeuksiinsa eivät mitkään elämän
suurvallat eikä pikkuvaltiot tahtoisi taistella.





NELJÄ LUONNETTA




PISTOOLI.


Lyönnilleen kello kuudelta heräsi Elvira Rosalie Anastasia
Pistolschiöld, raapaisi tulta tulitikkuun, sytytti yöpöydän yksinäisen
kynttilän ja totesi, että kello oli kuusi, ja että maailma yöllä oli
ollut täysin entisenlaisensa — se tahtoo sanoa, että nulikkamaiset
ja meluavat yökulkijat eivät tänäkään yönä kieltäneet itseltään sitä
huvia, että ohikulkiessaan antoivat Nelosen raskaan portinkolkuttimen
jyristä valtavaa, niitattua tammiporttia vastaan — ja että Olssonin ja
Nybergin hevoset eivät tallissa olleet muuttaneet tapojaan, vaan yön
kuluessa olivat tömistelleet pilttuissaan, potkineet, reuhtoilleet ja
hirnuneet: kaikki sellaisia ääni-ilmiöitä, jotka johtuen korkeasta,
suunnattomasta porttiholvista olivat kaikuneet ja jymynneet läpi
Nelosen kaikkien kerrosten ja huoneitten ja panneet jalosukuisen neiti
Rosalie Pistolschiöldin vapisemaan raivosta suuressa, untuvaisessa
mahonkivuoteessaan, jonka hän nyt yhdellä harppauksella jätti,
pysähtyäkseen muutamaksi hetkeksi synkissä mietteissä vuodematolle,
suuren kaljupään sillä hetkellä ja siinä asennossa muistuttaen erästä
suuren, roomalaisen keisari Vespasianuksen kuvaa.

Tarvitsematta hetkeksikään katsoa kuvastimeen päin puki hän
sitten ylleen alusvaatteet, harmahtavan peruukin pienine, mustine
pitsimyssyineen, jäykän, kankean silkkipuvun ja puolipitkän,
vanhan, loistavan silkin rinnalla kieltämättä hitusen epäilyttävän
kehnon dohvelitakin, jonka kaula-aukosta suuri vanhoista pitseistä
muovailtu jättiläispumpula — emme keksi parempaa sanaa — pursui esiin
oikullisessa epäjärjestyksessä — se oli jonkinlainen yhdistetty
kaulaliina ja rinnansuojus, jonka sommittelutapaa ei tavattane missään
muotilehdessä.

Peilipöydältä hän otti sitten ja puki päälleen mitä huolellisimmin
itseään peilaillen, käännellen ja päätään keikautellen,
yksinkertaisen kapottihatun, jonka etuosasta kaikuvain, riemuitsevain
jahtitorventoitotusten lailla valoisan kevätaamun pyhässä
hiljaisuudessa, kolme valtavaa, mustaa sulkaa kohosi suoraan taivasta
kohti — varmasti kaikkein aidoimpia ja kauneimpia strutsinsulkia, mitä
Tukholman tuulissa milloinkaan on liehunut.

Kun hattu oli saatu oikein sovitetuksi, jätti Rosalie-neiti
oman huoneisto-osastonsa, joka sisälsi kaksi huonetta omine
sisäänkäytävineen ja eteisineen, ja läksi, kertaakaan kompastelematta
ja hairahtumatta alas pikipimeitä, lokeroisia kiviportaita, joihin
tuskin pääsi vähääkään valoa tunkeutumaan eri kerrosten keittiöiden
lasiruutuisista ovista. Nelosen porras oli nimittäin rakennettu
aivan talon sisään ja koristettu kunkin kerroksen kohdalta kolmella
suurella seinäsyvennyksellä — ne olivat olleet varmaan muinoin erittäin
kauniitten patsaitten paikat, mutta nyt ne olivat vain täynnä pölyä ja
likaa ja enemmän tai vähemmän epäsiistejä kääröjä, joita katupojat ja
kerjäläiset joskus huvikseen jättivät jälkeensä.

Tänä aamuna saattoi Rosalie-neiti sateenvarjollaan todeta, että
syvennykset olivat tyhjät senkaltaisista tilapäisistä koristuksista,
ja päästyään onnellisesti porttikäytävään, hän ohjasi reippaat, mutta
raskaat ja arvokkaat askeleensa tallisiipeä kohti.

Olsson ja Nyberg, ajurit, jotka olivat juuri valjastamassa
aamunvirkkuja, tulisia hevosiaan, saivat hekin todeta, että »Pistooli»
oli kaltaisensa.

Ja hän oli varmasti huomion ja ihailun arvoinen ilmestys, tullessaan
nyt aamunvalossa yli laajan pihamaan.

Hänen raskaat kasvonsa roomalaisine keisarinenineen loistivat kalpeina
ja arvokkaina valkeassa huhtikuun aamussa, hänen suuret, loistavan
ruskeat, hieman verestävät silmänsä välähtelivät ja salamoivat, ja
edetessään uhkeassa majesteetillisuudessaan hän piti käsivarsiaan
ristissä siten, että sormet pitivät kiinni kyynärpäistä, ja
sateenvarjon varsi oli vasenta käsivartta vasten puristettuna sillä
tavalla, että olisi voinut luulla sen olevan miekan, jonka hän oli
paljastamaisillaan taistelua varten.

Ja kolme suunnatonta, liehuvaa mustaa höyhensulkaa näytti todellakin
enemmän kenraalin- tai marsalkanhatun jäännöksiltä, sellaisen
hatun jollaisen voimme nähdä Raffetin ja hänen virkaveljiensä
teräspiirroksissa Ranskan vallankumouksen ja keisarien historiassa.

Rosalie-neidillä oli ehdottomasti olennossaan paljon soturia,
sotapäällikköä ja linnoituksen komentajaa, ja ennen kaikkea
viimeksimainittua. Hänhän yksin eikä kukaan muu komensi Nelosen pientä
naisjoukkuetta ja hän yksin voittoisasti, väsymättä ja itsepäisesti
johti näennäisesti toivotonta ja lakkaamatonta taistelua lukemattomia
vaikeuksia, vihamiehiä ja vaaroja vastaan.

Milloinkaan herpaantumattomalla valppaudella hän tarkkasi, ettei kukaan
loukkaisi heidän oikeuksiaan, ja että Nelonen, mikäli se kävi päinsä,
pidettiin järjestyksessä ja kunnossa.

Olsson ja Nyberg tervehtivät, jälkimmäinen teki jonkinmoisen ajuri-
ja sotilastervehdyksen lakki kallellaan — tapa osoittaa kunnioitusta,
joka suuresti miellytti Rosalie-neitiä ja sai Nybergin nousemaan
hänen suosiossaan, kun sensijaan Olssonin hieman moukkamainen ja
epäkunnioittava esiintymistapa sai hänet kiinnittämään mahdollisimman
vähän huomiota viimeksimainitun persoonaan ja olemassaoloon.

Nybergillä oli sitäpaitsi kauniisti kaartuva nenä, sievät, aaltoilevat
viikset ja jonkinmoiset karkeatekoiset »ylimyskasvot», jotka aina
olivat herättäneet Rosalie-neidissä sen epäluulon, että tämän isä oli
otaksuttavasti ollut kaartinupseeri.

Ja sinistä vertahan ei ihmisessä koskaan suotta virtaa — se jättää aina
jälkensä.

Rosalie-neidin katse liukui kärsimättömänä ohi Olssonin pienen, tanakan
ja turvallisen olutkuskihahmon ja viivähti niin kauan pitkässä ja
komeassa Nybergissä, että hänen kasvojensa ärtyisä ja paheksuva ilme
ehti hitusen heltyä.

— Hyvää huomenta, Nyberg!

— Hyvää huomenta, teidän armonne!

— Eilen illalla oli jäänyt hieman hevosenjätteitä porttikäytävään!

— Ne on lakaistu nyt pois, teidän armonne.

Nyberg hymyili hemmoteltua ja hyväsydämistä hymyään, jolla hän oli
saanut monen pikku mamsellin sydämen levottomasti sykkimään.

— Niin, mutta sitäpaitsi ovat hevoset reuhtoneet kokolailla — olen
yöllä herännyt kokonaista seitsemän kertaa, kolme kertaa hevosten
takia; ja minun on niin vaikea päästä uudelleen uneen kiinni.

— Niin, teidän armonne tietää — sehän ei ole minun syyni, vaan rottien.

— Mutta mitä niille on tehtävä — eihän mikään näy auttavan — niin,
eivät suinkaan ne pure hevosia tai syö niiden rehua?

— Ei, kun hevoset tömistelevät, peloittavat ne rotat pois.

— No, sehän on sitten hyvä — niin, minä tiedän, että Nyberg on kiltti
eläimille — ei ole toisia eläimiä, jotka olisivat niin jaloja ja
uskollisia kuin hevoset — jaloja ja uskollisia. Ne ovat ainoat eläimet,
joita voin sietää — en siedä koiria enkä kissoja — näkemiin, Nyberg,
näkemiin, Olsson.

Armollisesti nyökäten teki Rosalie-neiti komean täyskäännöksen ja
hävisi arvokkaasti porttikäytävän läpi itse muistuttaen vanhaa,
uskollista hevosta, jota ihmiset ovat pidelleet pahoin ja jonka he
ovat antaneet kokea kovaa, mutta jonka jaloa, lämmintä verta ei mikään
inhimillinen mahti voi nujertaa tai pilata.

Ja yksinkertaisten, karkeitten ihmisten lailla kyeten näkemään asian
ytimeen Olsson sanoi katsoen pitkään hänen jälkeensä:

— Siinä on kaikessa tapauksessa aika ponteva eukko.

— Pistooli on hyvä olemassa, sanoi Nyberg.

Mutta Rosalie-neiti jatkoi tavanmukaista aamukävelyään Malmberginkatua
Kustaa Aadolfin torille päin, ja nyökkäsi hyväksyen tervehdyksensä
linnalle ja perintöruhtinaan palatsille, nyrpisti hieman nenäänsä
oopperalle ja vaipui sitten mietteisiinsä katse vajonneena
Skeppsholmenin ja eteläisten kukkulain yllä kaartuvaan sineen —
varmaan harvinainen ja erikoinen ilmiö tämä suuri, oudosti vaatetettu
olento seisomassa liikkumattomana kadunkulmassa — unissakävijä — joka
muistutti myös naispuolista Don Quixotea — hyvin ansaiten huomiota ja
ajattelemista »bei einem oberflächlichen Geschlechte».

Mutta ohikulkijoita ei tähän vuorokauden aikaan ollut kovin monia, ja
heidän ajatuksensa olivat liiaksi muilla, ellei tärkeämmillä, niin
kuitenkin todellisemmilla aloilla, kuin ne ajatukset, jotka pyörivät
Rosalie Pistolschiöldin suurten, valkeiden, iäkkäiden kasvojen takana.

Vanha nainenhan seisoi nuoruutensa klassillisella ja pyhällä maaperällä.

Täällä lähellä — pari taloa Kuningattarenkadunkulmasta alaspäin — oli
hän itse asunut Rauhankadulla vanhassa Björkbomin talossa vanhan isänsä
ylijuhlamenojenohjaaja Carl Gustav Adolf Pistolschiöldin kanssa, hänen
oman äitinsä, isän toisen vaimon, valtakreivitär Anastasia Feodorovna
de Buxhoewdenin, Venäjän Tukholman-ministerin tyttären, kuoltua pari
vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Hän saattoi tuskin muistaa äitiään ja oli perinyt tältä vain yhden
etunimistään.

Isänsä hän muisti sitä paremmin. Ei kylläkään sellaisena kuin hän
todellisuudessa oli, sillä sellaiseen puuttui Rosalie-neidiltä kaikki
kokemus suuren ja syntisen maailman todellisesta olemuksesta, mutta
sellaisena, kuin vanha ylijuhlamenojenohjaaja itse mielellään kuvitteli
olevansa, ja jollaiselta hän loitompaa näytti sokeissa ja ihailevissa
silmissä, rakastavissa ja uskollisissa sydämissä.

Kevätaamun hopeisten pikkupilvien kiitäessä huhtikuisella
sinitaivaalla, näki vanha nainen samassa kevyessä, hopeankirkkaassa
valossa kuvia ja katkelmia oman elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta
keväästä, ja vaihtuvien pilvenhattarain muassa purjehtivat kaikki
nykyhetken surut ja huolet kaukaisia tuntemattomia taivaanrantoja kohti.

Vanha Rosalie-neiti esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kuningas
Oskar I hymyili suopeasti ja sammalsi lempeästi: »Onnittelen teitä,
neitiseni, hovini on saanut uuden kaunistuksen...»

Isä kulki siistinä, jäykkänä ja aistikkaanhienona läpi huoneiden
ja naputti hansikoidun etusormensa päällä milloin pöytää — milloin
sohvanselkää — tai hyllyä: »Katsoppas, Fredrik — pölyä! Me emme voi
sietää pölyä kodissamme — me vaadimme tarkkaa järjestystä — ehdottoman
tarkkaa...!»

Ylijuhlamenojenohjaaja nyökkäsi lyhyesti ja kopeasti, otsa ja
kulmakarvat raskaina kaarina ylhäisesti kohotettuina pyöreiden,
kylmien, vaaleansinisten silmien yllä — sanomattoman ylhäisen
ylemmyyden ja tietoisen arvokkuuden kuva — muodollisuuden
ihmisluonnosta saaman riemuvoiton elävä muistomerkki.

Rosalie-neiti saattoi kyllä käsittää, että hänen majesteettinsa
oli useita kertoja sanonut: »Rakkaalla Pistolschiöldillä on kaikki
edellytykset valtakunnanmarsalkan sauvaan, lukuunottamatta yhtä —
rikkautta.»

Rikkautta niin — eikö isän ollutkin lopulta pakko myydä vanha
Refvelsta, jotta hän voisi hoitaa hovitehtäviään ja ylläpitää asemaansa
yhteiskunnassa niinkuin piti.

Vanha neitihän ei voinut mitenkään aavistaa, että isän hienot, valkeat,
hyvinhoidetut kädet heittelivät menetettyjä panoksia pelipöydässä
samalla kopealla ja välinpitämättömällä eleellä kuin valvoessaan
palvelijansa pölynpyyhkimistä, ja että Refvelsta sitten oli vähitellen
mennyt menojaan niinä pitkinä iltapäivinä ja iltoina, jolloin
ylijuhlamenojenohjaajalla oli ollut paljon puhutut ja arvossapidetyt
diners intimes'insä ylhäisöön ja diplomaattikuntaan kuuluville
ystävilleen.

Mutta nyt laukkasi Rosalie-neiti seitsentoistavuotiaana yli Refvelstan
niittyjen, ja ilma oli täynnä kukkien ja loistavien vaaleanvihreitten
lehvien tuoksua, ja vilunväristys puistatti äkkiä vanhaa naista —
ehkäpä nuoruusvuosien keväisen murroskauden kalpeana kaikuna.

Muuan ohikulkija alkoi nauraa hänen selkänsä takana.

Vanhalla eukolla oli nimittäin erikoisen hullunkurinen silkkihame,
jossa kerran oli ollut pitkä laahustin, jonka Rosalie-neiti itse oli
leikannut pois niin taitamattomasti, että hame takaa oli huomattavasti
lyhyempi kuin edestä ja siten syntyneestä kaarroksesta pistivät mustat
kengänvarret ja valkeitten villasukkien verhoamat sääret erittäin
sopimattomalla tavalla esiin.

Rosalie-neiti kääntyi ja loi naurajaan ylhäisen
ylijuhlamenojenohjaajan-katseen ja kääntyi kotiinpäin saadakseen
Nelosen porttikäytävässä pieneltä pyöreältä sanomalehtieukolta
Stockholms Dagbladin aamunumeron. Mutta ohikulkija oli sillä välin
unohtanut naurunsa ja oli ryhtynyt uteliaasti ja tungettelevasti
tarkastelemaan silkkihametta ja hatunsulkia, jotka ilmeisesti aivan
erikoisella tavalla olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän painoi
lujalla otteella pyöreän patahattunsa syvemmälle otsalleen ja seurasi
hitain askelin ja näennäisesti sattumoisin vanhaa naista, ollen
kiinnittävinään koko huomionsa talojen seiniin ja kauppojen ikkunoihin
ja näytellen sitä huoletonta ja laimeata hajamielisyyttä, jonka taakse
etsivä, urkkija tai henkinen maleksija mielellään koettaa kätkeä
enemmän tai vähemmän oikeutetun ja määrätietoisen uteliaisuutensa.

Stockholms Dagblad oli kolmannen kerroksen vanhojen neitien yhteistä
omaisuutta, ja Rosalie-neidin etuoikeus oli saada lukea se kaikkein
ensimmäiseksi. Hän käytti nyt jo porttikäytävässä tätä oikeuttaan
niin hartaasti, ettei huomannut pyörökoppahattuista miestä, jonka
kasvoissa pitkä, punainen parransänki peitti kaiken muun paitsi niitten
katseitten kovan kiillon, joilla hän ahmi mieleensä Nelosen ulkomuodon.

Kreikkalais-turkkilaista sotaahan Rosalie-neiti nyt päivästä päivään
jännittyneenä seurasi. Olihan hänen setänsä majuri ollut erikoisesti
kreikkalaisten ja yleensä kaikkien vapaussotien suuri ihailija, ja oli
kastattanut ainoan poikansakin Kanaris Alexis Bolivar Taddeukseksi.
Mikä seikka ei estänyt sitä seikkaa, että tämä viimeinen miespuolinen
jälkeläinen jokin vuosi sitten kuoli vaivaiseen tautivuoteeseen Salan
kaupunginkamreerina.

Mutta horjumattoman uskollisesti ylläpiti Rosalie-neiti tässäkin
sukunsa ylväitä perintätapoja ja rukoili jokin ilta Jumalalta
menestystä ja voittoa kreikkalaisille.

Ja tuossahan on nyt mustaa valkoisella, painettuna lihavilla
kirjaimilla, että kreikkalaiset ovat täyden pakokauhun vallassa
paenneet Larissasta ja että turkkilaiset ovat vallanneet miltei koko
Tessalian.

Eikö tuntisi joskus kiusausta uskoa, että Jumala tutkimattomista syistä
on antanut sekä nykyiset kreikkalaiset että vanhat Pistolschiöldit
heidän vihollistensa käsiin.




PIKKU EMMAN TARINA.


Ylijuhlamenojenohjaaja oli ollut maaherra ja hovimarsalkka von Wernerin
vanha ystävä ja toveri. He olivat samoihin aikoihin vetelehtineet
Upsalassa, yht'aikaa tulleet virkaatekeviksi kamarijunkkareiksi,
ja maaherra oli sitäpaitsi kutakuinkin usein voittanut suuren
summan vanhemman ystävänsä diners intimes'eillä — kaikki syitä,
jotka vaikuttivat siihen, että Rosalie-neiti sai haltuunsa pienet
parihuoneet, oman sisäänkäytävän ja pimeän eteisen kauimpana oikealla.

Pieni eteinen oli varmemmaksi vakuudeksi aikaisemmin ollut valkeaksi
maalatun ikkunan erottama huoneiston isosta eteisestä, mutta se oli
vanhojen naisten yhteisestä sopimuksesta otettu pois helpottamaan
heille kaikille pääsyä pieneen, pimeään huoneeseen, joka oli
Rosalie-neidin eteisen perällä.

Mutta isossa eteisessä oli poistetun ikkunan alla pitkä, matala
puulaatikko, niin että vanhojen naisten matkallaan pieneen, pimeään
huoneeseen aina täytyi suorittaa sarja voimisteluliikkeitä.

Ensin he saivat kiivetä puulaatikolle, sitten asettua hajareisin
ikkunakamanalle ja sitten astua matalille, kaksiastuimisille
tikapuille, jotka Rosalie-neiti tämän kävelymatkan helpottamiseksi
oli asettanut omalle puolelleen poistetun ikkunan eteen: kaikkiaan
sarja voimisteluharjoituksia, jotka varmaan suuresti edistivät
vanhojen naisten hyvinvointia ja liikuntokykyä, samalla kuin se
suojasi Rosalie-neitiä liian tiheiltä vieraskäynneiltä hänen omissa
parihuoneissaan.

Sillä tietäkäämme, että neljä vanhaa, yhdessä asuvaa naistakin, jotka
tuntevat halua saada yksinvaltiaasi hallita omaansa, tarvitsevat kukin
oman pienen simpukankuorensa, jonka sisään he saattavat vetäytyä
halutessaan olla yksin. Ja että neljän vanhan naisenkin taloutta
järkyttävät samat riidat, myrskyt ja ristiriidat, jotka saavat
avioliiton, valtiolliset puolueet, valtiojärjestelmät ja ylipäänsä
kaikki ihmisten yhteenliittymät järkkymään perustuksiaan myöten,
särkymään tai löytämään uusia modus vivendi.

Mutta puulaatikko, ikkunakamana ja pienet tikkaat yhdistettiin lyhyeen
paikallismaantieteelliseen nimitykseen »porras».

Olivatko haavekuvat ylijuhlamenojenohjaajasta, hovista tai Refvelstasta
vaiko kreikkalaisten tappiosta Tessaliassa aiheuttaneet tapauksen,
joka tapauksessa oli horjumattomana tosiasiana, että Rosalie-neiti oli
ennättänyt pimeitten portaitten puoliväliin, ennenkuin muisti, että hän
oli unohtanut ostaa Järvan liikkeestä pikku Emman voipullat, Eurydiken
maustekorput ja oman stettiniläisleipänsä.

Muistamattomuus ja haaveilut Kustaa Aadolfin torilla saivat
aikaan sen, että Rosalie-neiti tuli kotiin runsaan puoli tuntia
myöhemmin kuin tavallisesti, ja tullessaan hän keksi pikku Emma
Wigelstjernan istumassa puulaatikolla Rosalie-neidin poissaolosta
ja oman aamiaisleipänsä synkästä ja tietymättömästä kohtalosta ylen
hermostuneena.

Mutta pikku portaitten toisella puolella jäi Rosalie-neiti seisomaan
niin korkeana ja majesteetillisena, että hänen sulkansa sivelivät
pölyn seinästä ikkuna-aukon yläpuolelta ja hän itse oli verrattavissa
jaloillaan maata polkevaan ja pilviä piirtävään sadunhenkeen. Ja
alhaalla matalalla puulaatikolla istui pikku Emma Wigelstjerna todella
niin pienenä ja tyytymättömänä kuin konsanaan mikään satujen valittava
ja vähäpätöinen ihmislapsi armeliaan ja ylevämielisen haltijattaren
edessä.

Niin, syvemmältä ja suuremmalta näkökannalta katsoen tässä
kahdenpuolen ikkunakamanaa kohtasi toisensa todella kaksi maailmaa —
sielun maailma ja aineen maailma — kaksi elämän periaatetta — kaksi
yhteensoveltumatonta luonnetta — sankarillinen ja poroporvarillinen
henki. Kahden yhteensoveltumattoman ja iäisesti toisiaan vastaan
taistelevan luonnonvoiman edustajina täytyi näiden kahden vanhan
naisenkin taistella toisiaan vastaan, jos kohta he ihmisten
tavallisessa tietämättömyydessä ja toivottomassa sokeudessa
kuvittelivat yhteenottonsa aiheutuvan niin joutavista seikoista kuin
myöhästyneestä aamiaisleivästä, avonaisesta ikkunasta, unohdetusta
pesävalkeasta, särjetystä juomalasista tai pöytäliinan tahrasta.

Sukunsa ikivanhoille soturinvaistoille uskollisena kävi Rosalie-neiti
silmänräpäyksessä käsiksi hyökkäykseen, anastaen siten viholliseltaan
kaiken mahdollisuuden myrkyllisten nuolien ampumiseen ennakolta.

— Mutta, rakas, pikku Emma, miksi istut täällä ja kylmetyt
puulaatikolla? Etkö vielä ole siivonnut pientä huonettasi?

— Odotan vain voipulliani, suloinen Rosalie, tahdon tietenkin
mielelläni syödä ne niin kauan kuin ne vielä ovat tuoreet — ja Rosalie
on myöhästynyt lähes kolme neljännestä.

— Luuleeko pikku Emma, että voipullat vanhenevat pussissa — kun
tuhannet kreikkalaiset kuolevat taistelukentällä ja heidän kotona
olevat perheensä ehkä ovat nälkään sortumassa, niin ei liene
liikaa, jos me täällä kotona Ruotsissa odotamme puolisen tuntia
aamiaisleipäämme — ja siitä ei sen enempää. Tässä ovat pikku Emman yhä
vielä tuoreet voipullat — ja tässä on Stockholms Dagblad, mutta muista,
että Marie-Louisen täytyy saada se kello kymmeneltä ja että on Dikenin
vuoro saada leikata jatkoromaani — pikku Emma ei nyt enää istu täällä
vilustumassa vedossa!

Kaarle kahdennentoista tiukalla tavalla osoittaa paheksumistaan
kääntyi Rosalie-neiti »kurz um» koroillaan ja purjehti huoneisiinsa,
jättäen pikku Emman vuodattamaan voimatonta vihaansa voipullapussiin,
puulaatikkoon ja suuren eteisen lattiamattoon. Ja meidän täytyy,
vaikkakin vastahakoisesti, myöntää, että pikku Emma Wigelstjernan muoto
ei ollut kaunis katsella eikä se millään tavalla yrittänytkään kuvastaa
kauniimpia ja jalompia sielun liikkeitä.

Vanha neiti oli pienikokoinen ja hyvin laiha, ja musta puku hänen
ohuen, litteän vartalonsa päällä muistutti eniten jättiläismäistä
mustaa trikoopuseroa, joka joustinlangalla oli kurottu keskeltä kokoon,
jotta sen alaosa voisi käydä hameesta.

Mutta tässä muumiomaisessa ruumiissa oli pienen pieni pää, kova kuin
keltaisella pergamentilla päällystetty pääkallo. Sillä siihen määrin
kuivunut ja tyhjä mehusta ja elämästä se oli, että olisi voinut
luulla sitä vahanaamioksi, ellei hänen olemuksensa koko mehu ja voima
olisi ollut koottuna pieniin, likeisiin, vihreisiin silmiin, jotka
säikkyivät ja hehkuivat niin katkeran vihaisesti ja kateellisesti
syvien silmäkuoppien pohjalla kuin pari petoeläintä onkaloissaan,
ja jättiläismäisen suureen nenään, joka mahtavassa kaaressa työntyi
ulos pikku olennon pikkuruisista kasvoista, muistuttaen mahtavaa
sivu- ja tasapainoruoria, jollaisia näkee vanhoissa matkakuvausten
kuparipiirroksissa villien polynesialaisten pienissä, kevyissä
kanooteissa.

Ja todellakaan ei pikku Emma Wigelstjerna ollut muuta kuin pieni, julma
ja nälkäinen petoeläin ja pieni paha metsäläissielu, jos kohta hän
asetettuna valokuvaajan sokean ja epäluotettavan koneen eteen saattoi
syyllä iloita omasta, jouluksi otetusta kabinettikuvastaan, jossa pikku
Emma istui arvokkaana ja ylhäisenä silkissä ja pitsimyssyssä, raskas
kultaketju kaulassaan ja kädessä tohtori C.D. af Wirsénin »Betlehemistä
Golgatalle».

Mutta ulkomuoto pettää sekä meidät että valokuvaajat, ja me saamme
kaikki odottaa tulevamme paljastetuiksi ja läpinähdyiksi joutuessamme
Hänen eteensä, jonka silmä näkee kaiken ja jonka eteen ei kukaan meistä
halua astua, jos hänellä on pieninkin tuntemus omasta olemuksestaan ja
muisto omista teoistaan.

Ja nyt istui pikku Emma omassa huoneessaan ja kastoi voilla siveltyjä
tuoreita voipulliaan aamukaakaoonsa, ja oli vihreä kaikkein
äkäisimmästä kiukusta, joka ei kuitenkaan hetkeksikään voinut estää
häntä täydellisesti nauttimasta sekä kaakaosta että voipullista.

Mutta jos olisikin ollut halua riehua ympäri ja antaa vihan raivota
itsensä uuvuksiin, ei neiti Wigelstjernan huoneessa ollut tilaa
kiivaisiin liikkeisiin eikä pitkiin kävelyihin.

Siellä oli sohvia toistensa tiellä, kirjoituspöytiä ja atennienneja,
lastattuina posliinikuvilla, kalleuksilla ja helyillä pahemmin
kuin antiikkikauppiaan näyteikkunassa, pieniä kuperavatsaisia
lipastoja ja suuria, latteita šifonjeereja, pieniä karmituoleja ja
suuria nojatuoleja, ruokailuhuoneen tuoleja ja salonkituoleja kuin
huutokauppahuoneessa näyttelypäivänä — ja tilapäisen katselijan täytyi
ehdottomasti saada se vaikutelma, että pikku nainen kaakaokuppinsa
ääressä on luonnolliseen mukautumisen lakiin soveltuen tullut niin
pieneksi ja litteäksi ja ohueksi voidakseen ilman onnettomuuksia
ja yhteentörmäyksiä elää ja liikkua kaikkien näitten huonekalu- ja
tavararöykkiöiden keskellä. Tavallinen pintapuolinen epäilijä olisi
arvellut, että vanha, ruma eukko on kaikkien näiden antiikkitavarain
hoitaja; miten muuten voisi selittää hänen oman kehnon pukunsa,
kallisarvoiset antiikkiesineet ja sen omituisen tosiasian, että
kaikki nämä ihastuttavat tuolit, sohvat ja nojatuolit olivat mitä
hirvittävimmällä ja mauttomimmalla pumpulikankaalla päällystetyt.

Joku enemmän henkilöhistoriaan kuin luonnontieteeseen perehtynyt
tarkastelija olisi sensijaan heti todennut tämän vanhan naisen
olevan hyvinvoivan ja ylhäisen ruotsalaisen virkamies- tai hienomman
porvarissuvun jälkeläisen.

Jälkimmäinen olikin kaikkein oikein havainto, joskin, syvemmältä
sielulliselta kannalta katsoen, voisi sanoa, että Emma Wigelstjernan
sielun ja jäsenten liikkeet vähitellen ovat sopeutuneet hänen huoneensa
huonekalujen mukaan, joiden hoito ja siistiminen oli hänen ainoa
todellinen elämäntehtävänsä.

Pikku Emman isä oli ollut kauppaneuvos ja kauppa- ja merenkulkuosaston
päällikkö kollegiossaan — tehtävä ja toimi, josta voimme olla
vakuutetut, ettei hän milloinkaan hoitanut sitä niin kuin sellaista
paikkaa pitäisi hoitaa, sillä Thure Wigelstjerna oli ollut muotovarma
ja muotoihin piintynyt turhantarkka byrokraatti, jonka elämän päämäärä
oli hoitaa työnsä niinkuin sitä oli ennen häntä hoidettu ja karttaa ja
inhota kaikkia muutoksia tai uudistuksia, jotka mahdollisesti voisivat
häiritä tai järkyttää totuttua tapaa.

Järjestys, kunto ja kunnioitus vakiintuneita muotoja kohtaan oli
ollut se hyveitten kolmiyhteys, jonka valkean tähtivalon alla Thure
Wigelstjerna oli vaeltanut tietänsä eteenpäin ja ilman hutiloimista ja
onnenongintaa saavuttanut kaikkein kunnioitettavimman yhteiskunnallisen
aseman, minkä kauppaneuvos voi saada ja ennen kaikkea sai senaikaisessa
virkamieshierarkiassa.

Thure Wigelstjerna oli muun muassa erinomaisten tietojensa ja
muodollisen varmuutensa nojalla ollut asiantuntijana mukana
selvittämässä ja päättämässä tärkeimmistä valtiollisista raha-
ja kauppa-asioista, valtiolainoja ja valtioavustuksia koskevista
neuvotteluista, taloudellisesta kielto- ja myönnytyslainsäädännöstä,
omaamatta aikansa taloudellisesta elämästä ja maailmankaupan salaisista
laeista enempää käsitystä kuin kuka tahansa koulupoika.

Ja kun kauppaneuvos kuudenkymmenenyhdeksänvuotiaana kuoli, jätti hän
leskelleen ja tyttärelleen jälkeensä kauniin, vanhan pesän, jolle antoi
leiman hänen varma, muodollinen makunsa ja hillintänsä, sekä 30.000
kruunua Ruotsin valtion 3 1/2 prosentin obligationeina — rahasijoitus,
jonka hän oli havainnut edullisimmaksi ja turvallisimmaksi siinä
epävarmuuden, sekasorron ja alituisen rahanarvonvaihteluiden
kaaoksessa, jollainen hänen aikansa taloudellinen elämä hänen
katsantokantansa mukaan oli.

Tässä moitteettomassa ympäristössä, moitteettomine vanhempineen ja
moitteettomimman seurustelupiirin keskuudessa oli Emma Wigelstjerna
syntynyt, kasvatettu ja varttunut, hoidettu ja huollettu samalla
huolella kuin pelargoneja kauppaneuvoksettaren kukkaispöydällä,
ja sielunsa yhtä siistittynä, pölytettynä ja yhtä huolellisesti
järjesteltynä kuin konsanaan salongin ateniennit kalleuksilleen.

Kauppaneuvoksetar oli kuulunut entisaikojen naisiin, jotka, heidän
henkisen näköpiirinsä, elämänvoimansa ja tunne-elämänsä tultua
teljetyksi ja katkaistuksi moitteettoman sovinnaisavioliiton kautta,
olivat keskittäneet itsetiedottoman toimintahalunsa ja elämäntarpeensa
monomaanisella yksipuolisuudella johonkin kotielämän ja talouden
oleelliseen tai epäoleelliseen yksityisseikkaan.

Me tunnemme heidät kaikki, heidät, jotka pitivät kunnianaan parhaitten
suolakurkkujen tai hienoimpien kotona savustettujen kinkkujen tai
parhaiten hoidetun liinavaatevaraston omistamista — tai heidät,
jotka olivat kotitekoisen tuomenmarjaliköörin tai antimakassien ja
sohvatyynyjen erikoistaitureita, ja joiden elämä on ollut väsymätöntä,
intohimoista ja harrasta taistelua sen velvollisuuden kaikinpuolisen
täyttämisen puolesta, jonka he omasta tahdostaan olivat ottaneet
täyttääkseen.

Kauppaneuvoksetar Wigelstjerna oli jo avioliittonsa kuherruskuukausina
löytänyt elämäntehtävänsä: hän pölytti.

Varhaisesta aamuhetkestä puolison päivälliselle tuloon saakka
kiiti ahkera talonrouva kallisarvoisten huonekalujen ja korujen
keskellä pölyliina aina pienessä, lujassa ja kovassa kädessä, kunnes
ovenpaukahdus ilmoitti, että kauppaneuvos viiden minuutin kuluessa
odottaa päivällistään.

Hänen askelissaan oli pikku Emma vaeltanut, kehdosta asti peilaillut
lapsenkasvojaan aluksi huonekalujen mahonkipinnoissa ja sitten
vähitellen, pituuden karttuessa, seinien kuvastimissa.

Ja elämän ainoat ulkonaiset tapahtumat olivat olleet suuret, viralliset
herrapäivälliset, joissa presidentit, ylijohtajat ja kaikenlaiset
»neuvokset» tuttavallisen, mutta virallisen hillityn tunnelman
vallitessa nauttivat valikoituja ruokalajeja ja hyviä viinejä, ja
jolloin pikku Emma, puettuna hienoimpaan pukuunsa, sai tulla sisään
jälkiruoan aikana kuin jonkinlaisena erikoisjälkiruokana ja sedät
taputtelivat häntä päälaelle ja ajoivat hänen suuhunsa sellaiset määrät
makeisia ja rypäleitä, että hänen oikeastaan olisi luullut tukehtuvan.

Läheisemmän tuttavapiirin päivälliskutsuissa oli ollut harvempia
ruokalajeja ja vain lasillinen sherryä jälkiruoan mukana, ja pikku Emma
oli saanut syödä pöydässä ja jäädä istumaan hetkiseksi vierashuoneeseen
rouvien luokse, jotka intohimottomasti ja moitteettomasti puhuivat
toistensa avuista.

— Luulisitko meidän Olivian voivan pitää niin pölyttömänä — mutta,
ajatteleppas, Hildaseni, suolakurkkujasi, luulen, että ne viimeksi
olivat paremmat kuin koskaan — niin, mutta saanen sanoa, että Mariannen
savustettu kinkku — niin, rakas Marie-Louise, nyt olisi sinun
tuomenmarjaliköörisi maistunut hyvältä, nyt saat tyytyä vain pieneen
lasilliseen marsalaa — paras on kyllin hyvää, pieni Beata-kultani,
osatessaan panna hapanpaistin säilöön niin hyvin kuin sinä...

Kesähuvilalla Vaxholmissa tavattiin jälleen naapurihuviloissa, entinen
seurustelupiiri, entiset, kuluneet keskustelunaiheet ja vanhat
mukaanotetut talouskalut.

Pikku Emma imi itseensä oppivaisesti kaikki muodot ja puhetavat ja
eli vuodesta vuoteen, ja joulut menivät ja kesät tulivat, ja kaikki
oli entisensä kaltaista, paitsi että pitempien väliaikojen kuluessa
jotkut kasvot katosivat ja pysyivät poissa, ja ilmestyi uusi paikka
katsottavaksi sunnuntaisilla kävelymatkoilla kirkkomaalla, jossa
kauppaneuvoksettaren isä ja äiti lepäsivät ylösnousemusta ja tuomiota
odottaen.

Mutta muuten ei elämä muuttanut muotoaan — jos sitä nyt yleensä voi
elämäksi nimittää — edes pikku Emman ensi tanssiaisten kautta. Pikku
Emma ei ollut ensinkään huvitettu tanssista, tai oikeammin ei osannut
tanssia, siksi että hän oli niin äärettömän epämusikaalinen — ja nuoret
miehet ja kavaljeerit olivat sitäpaitsi sen lajin ihmisiä, joiden
kanssa ei hänellä ollut mitään yhteistä, ei edes puheenaihetta.

Emma tuli kolmenkymmenvuotiaaksi ja elämä oli yhä entisensä kaltaista.

Sunnuntaisin meni pikku Emma isänsä ja äitinsä kanssa
päiväjumalanpalvelukseen ja rukoili Jumalaa, jota hän tunsi yhtä vähän
kuin elämääkin, ja jolta hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anottavaa.
Ja kun oli suuria, vakavia konsertteja tai esitettiin oikein vanha,
arvokas ooppera, meni Emma niihin vanhempineen ja kuunteli musiikkia
nauttien sanomattomasti, vaikka ei hän milloinkaan elämässään ollut
voinut erottaa kahta säveltä toisistaan. Joitakin kertoja vuodessa hän
oli sitäpaitsi tanssiaisissa ja hänellä oli vallan ihastuttavan hauskaa
istuessaan jossakin nurkassa, kunnes käsivarret ja jalat jäykistyivät
ja hän oli haukottelemaisillaan väsymyksestä — jonka viimeksimainitun
animaalisen elämän ja hillittömyyden ilmauksen hän kyllin hyvin
kasvatettuna ymmärsi heti tukahduttaa.

Ja pikku Emma pysyi yhä pikku Emmana — kunnollisimpana ja
hyvinkasvatetuimpana tyttölapsena, mikä milloinkaan on aamuisin
pessyt kasvojaan, käsiään ja kaulaansa, paitsi niinä vuoden kuutena
tanssiaisiltana, jolloin hän pesi myös sekä olkapäänsä että
käsivartensa.

Vuosien varrella kasvoi vain pikku Emman halu leivoksiin, hilloihin
ja makeisiin, himo, jota hänen hyvä kasvatuksensa ja ylen niukat
taskurahansa kuitenkin pitivät vallan kohtuullisuuden rajoissa.

Pikku Emman ollessa kolmenkymmenenneljänvuotias kuoli kauppaneuvos, ja
meidän täytyy sanoa, että tämä tapaus ei aiheuttanut hänen tyttärelleen
todellista surua enemmän, kuin mitä voi tuntea menettäessään
huonekalun, jonka äkillinen poissaolo totutulta paikalta täyttää mielen
tyhjyydellä ja typerällä alakuloisuudella. Mutta sillä ei tarkoiteta,
ettei pikku Emma olisi nyyhkyttänyt hurjasti ja ääneen itkenyt
väännellen käsiään kohtuullisessa tuskassa; ja hän kulki suruharsossa
ja surupuvussa ja seurasi äitiään joka sunnuntai hautausmaalle
laskeakseen kukkia sille paikalle, joka nyt kätki niin rajattomasti ja
syvästi rakastetun poismenneen maalliset jäännökset.

Mutta paitsi surun ulkonaisia muotoja ja kaavoja ei pikku Emma
ollenkaan tuntenut mielessään mitään muuta — ei maallisen
muukalaisuuden tunnetta eikä tuskan ja kaipauksen sietämätöntä ja
julmaa kuisketta: ei enää koskaan elämässä — ei koskaan — koskaan.

Pikku Emma muutti äitinsä ja kaikkien huonekalujen kanssa pienempään
huoneistoon, jossa myös laskeutui pölyä, jota voi pyyhkiä pois,
ja jossa joka ilta puoli kymmeneltä yhäti sama vanha Liina, joka
kerran kantoi pikku Emmaa vastasyntyneenä, kääri hänet vuoteessa
vanupeitteeseen ja taputti hänen päätään ja toivotti hyvää yötä samoin
sanoin kuin jo kolmekymmentäneljä vuotta sitten:

— Nuku nyt makeasti, pikku Emma, äläkä näe unia!

Ja pikku Emma söi ja hengitti ja nukkui unitta kuten pienen, hyvän
lapsen tulee ja sopii.

Seurustelupiiri tuli ehkä hieman ahtaammaksi, päivällisistä tuli
kahvi- ja teekutsuja, mutta kasvot ja puheenaiheet pysyivät samoina,
vaikka pikku Emma olikin ainaiseksi päässyt pesemästä olkapäitään ja
käsivarsiaan hänen nyt vapauduttuaan kaikista tanssiaisvaivoista.
Ennen kuin hän ennätti täyttää puoli vuosisataa, tunkeutui todellisuus
raakana ja kauheana hänen suojattuun ja käärittyyn olemassaoloonsa.

Kauppaneuvoksetar oli tyttärineen seisonut Blasieholmenilla
nauttiakseen ilmaiseksi Kristina Nilssonin ihmeellisestä laulutaidosta,
ja heidän hurmaantuessaan lumoavista sävelistä tapahtui se kuuluisa
onnettomuus, joka vei niin monta ihmishenkeä. Kauppaneuvoksetarkin
ja hänen tyttärensä laahautuivat pelosta mielettöminä pakokauhuisen
kansanjoukon mukana, jossa pikku Emman pienet lumikonsilmät olivat
kyllin neuvokkaat keksiäkseen pelastuksen mahdollisuuden pujahtamalla
pakoon pieneen tupakkakauppaan läheisessä kadunkulmassa.

Mutta kauppaneuvoksetar oli päättävästi hyljännyt ehdotuksen: — Pikku
Emma, ei meidän kaltaisten naisten sovi mennä tupakkakauppaan.

Heidän onnistui kuitenkin ilman tupakkakaupan apua pelastautua, mutta
järkytys, pelästys, tungos ja ruumiilliset ikävyydet aiheuttivat
kauppaneuvoksettarelle keuhkokuumeen, joka kahdeksan päivän perästä
päästi hänet kauppaneuvoksen luo.

Pikku Emma-raukan pikkuserkku, hovioikeudenneuvos Björkman, otti
hoitaakseen perunkirjoituksen ja maalliset huolehtimiset. Vanha,
seitsemänkymmentäkolme-vuotias Liina sai viidenkymmenenneljän vuoden
palveluksen jälkeen Wigelstjernan perheessä muuttaa vaivaistaloon;
ja pikku Emma oli yksin elämässä upeine huonekalustoineen ja 1050
kruunun vuotuisine korkoineen — eikä, omituista kyllä, hänen olentonsa
perustukset olleet vähääkään järkkyneet, vaan hän oli jollakin
ihmeellisellä ja pirteällä, vastaheränneellä elämänvaistolla päättänyt
hoitaa itse itsensä ja kaikin tavoin käyttää hyväksensä riippumatonta
asemaansa.

Surun ja kyynelten, valitusten ja suruharsojen ja -pukujen ohella
tunsi isätön ja äiditön pikku Emma riippumattomuuden tunnetta ja
elämänuteliaisuutta vanhenneessa sydämessään.

Hautauksen jälkeisellä viikolla pikku Emma meni tapaamaan serkkuansa
oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenia, o. s. Wigelstjerna, jolla
Malmberginkadun 4:ssä oli kolme komeata huonetta, ja ehdotti rakkaalle
sukulaiselleen, että hän saisi puolesta vuokrasta haltuunsa kaksi
huoneista.

Marie-Louise Almgren ja Rosalie Pistolschiöld olivat rauhassa ja
häiriintymättömässä sovussa eläneet onnellisesti yhdessä jo toista
vuosikymmentä siinä huoneistossa, johon hovimarsalkka Werner sukulais-,
kunnioitus- ja tunnesyistä oli valinnut heidät ja Eurydike Bergin
elinkautisiksi vuokralaisiksi.

Pikku Emman tulo Neloseen oli kuin haukan tulo kyyhkyslakkaan, ja
aluksi nuo kolme eivät edes ymmärtäneet pikku naisen ajatuksenjuoksua
ja toivomusta, mutta pikku Emman toivomus oli harkittu päätös, joka
hitaasti ja varmasti pakotti heidät — keskustelemaan ja neuvottelemaan.

Rosalie-neiti muuttui jääksi ja pilkkaavaksi ylenkatseeksi. Hänen
sankarillinen ja kunniakas luonteensa vaistosi heti pienen,
hajamielisen ja pikkumaisen poroporvarillisuuden Emman sielussa, ja
hänen vaistonsa ei horjunut hetkeksikään tungettelevan mielistelevästä
ystävällisyydestä tai imarteluista. Kaarle kahdennentoista nopeudella,
ja luottaen omaan vanhurskaaseen asiaansa, hän julisti heti pyhän sodan
Emma Wigelstjernaa vastaan.

Eurydike Berg aavisti syvimpiä, henkisiä häiriöitä, epäsointuja ja
onnettomuuksia pienen kolmiyhteyden tähän asti niin tyynessä ja
rauhallisessa yhteiselämässä, ja hänen arka kukkassielunsa sulkeutui
heti väristen vastenmielisyydestä ja pelosta jo pelkästään pikku Emman
kovan ja terävän, epämusikaalisen äänen kuullessaan ja nähdessään
hänen pienet, kavalat ja pahansuovat lumikon-silmänsä. Mutta Eurydike
Bergillä ei ollut minkäänlaisia aseita taistellakseen ulkomaailmaa
vastaan, kun sensijaan pieni, isätön ja äiditön Emma ilmaisi
elämänvoimaa ja elämänviisautta, joka tähän asti ei milloinkaan ollut
päässyt ilmoille, mutta jota hän nyt voimia säästämättä käytti tässä
elämänsä ratkaisevassa teossa.

Marie-Louise Almgren horjui toiselta puolen sukulaisvelvollisuuksien
ja verisiteiden iäisten vaatimusten ja toiselta puolen omansa ja
ystävättäriensä pikku Emmaa kohtaan tunteman yhteisen vastenmielisyyden
välillä.

Emma puheli ja vehkeili ja juoksi Nelosen portaissa ja oli täysin
piittaamaton Rosalie-neidin hyisestä halveksumisesta, Eurydike Bergin
arasta vastenmielisyydestä ja Marie-Louise Almgrenin hiljaisesta,
epäröivästä, mutta neuvotteluihin alistuvasta torjumisesta.

Kevääksi 1886 muutti tarmokas nainen vuokralaiseksi oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgrenin pihanpuoleiseen huoneeseen Malmberginkadun
neljään.

Pikku Emma oli kyllä saanut myydä joukon huonekalujaan, mutta
voittajana oli hän nyt Malmberginkadun neljässä ja saattoi rauhassa
antautua leivoksille, hilloille, makeisille, kahvikekkereille ja
juoruille. Sitäpaitsi hän tunsi päivittäistä nautintoa turvallisesti
tietoisena siitä, että oli verrattomasti rikkain Nelosen
maailmaakarttavain naisten pienessä linnunpesässä.

Kiistat ja riidat Rosalie Pistolschiöldin kanssa antoivat
olemassaololle oikeastaan vain uutta viehätystä ja elävää sisältöä,
joka lyhensi päivän tunteja ja antoi sielulle terveellistä liikuntoa.




EURYDIKE BERG.


Haalistuneissa sinisissä ja valkoisissa kierrekaihtimissa ajoi
juhlallisesti puettu tyrolilaismetsästäjä takaa arkaa vuorikaurista
alppien huippuja kohti, kun sensijaan alempana laaksossa seisoi
mitä kaunein ja täyteläisin sveitsiläistyttö sirosti koristellun
sveitsiläishuvilan ovella viittoillen kädellään sulhasmetsästäjälle.
Vuorenhuippujen yläpuolella kierteli mahtava kotkapari, ja rehevässä
tunturiruohostossa kauimpana alhaalla oli mitä muhkeimpia lypsylehmiä
laitumella pienen tunturipuron käyttämän myllyn edustalla.

Oliko mahdollista, että tämän kauniin maiseman tuolla puolen kohosi
korkea, ruma viisikerroksinen tukholmalaistalo, joka esti pienimmänkin
kaistaleen taivasta näkymästä ja tuijotti halveksien niihin ikkunoihin,
joiden ruutujen takana uskollinen sveitsiläistyttö joka aamu ja ilta
huiskutti iloisen tervehdyksensä ylhäällä pilvien keskellä olevalle
metsästäjälle.

Miksi ei elämä sallinut Eurydike Bergin aina oleskella hämyisessä
sinihohteessa kierrekaihtimien kuvien takana? Miksi piti antaa kadun ja
päivän harmaan, värittömän valon tunkeutua niiden takana olevan huoneen
jokaiseen soppeen? Eivätkö huonekalut ja taulut ja esineet ja niitten
mustapukuinen omistajatar viihtyneet parhaiten sinisessä, epävarmassa
valossa, joka ei paljastanut eikä karkoittanut pakosalle suuren, syvän,
hiljaisen huoneen salaisuuksia ja unelmia?

Huoaten antoi Eurydike Berg kierrekaihtimen runsaan kuvamaailman liukua
ylös — samalla kaipauksella kuin runoilija-parka työntää syrjään
kultaiset unelmansa marmoritemppeleistä, valkoisista viitoista ja
soihduilla valaistuista vieraspidoista tutkiakseen sensijaan lautasten
sisältöä automaattihyllyjen lasilevyjen takana.

Mutta kierrekaihtimien takana oli vanhalla naisella pystytettynä vielä
linnoitusketju suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Syvissä ikkunakomeroissa
seisoivat kukkaruukut tiheämmässä kuin sotilaat rivissä, ja isojen
kukkaruukkujen päällä olivat pienet ruukut ahdettuina uuteen riviin
— ja sotilaalliselta kannalta katsoen oli koko kokoelman ryhmitys
verrattavissa sotilasjoukkueen muodostelmaan: »eturivi polvilleen,
valmiina tuleen».

Ja Eurydiken kukkassotilaat olivat todella hyviä puolustajia. Ei voinut
todella paljoakaan nähdä katua eikä vastapäistä taloa kaikkien näiden
lehtien ja kukkien läpi, joiden yöksi teljetty tuoksu nyt nostettujen
kierrekaihtimien takaa levisi hyvänhajuisena laineena yli huoneen.

Ruutujen kimmellyksestä ja päivänvalosta saattoi Eurydike Berg
päätellä, että aurinkoinen ja pilvetön taivas nyt kohosi sen kaupungin
yllä, jossa hän asui. Huolellisesti ja hiljaa hän alkoi hoidella ja
kastella suojattejaan ja suojelushenkiään, itse henkenä ja kukkana
unelmain ja kukkain keskellä.

Jo monta tuntia sitä ennen oli päivän valo rynnistellyt
kierrekaihtimien suojusta vastaan tahraisten ikkunaruutujen takana,
ja tehtaitten työläisjoukot olivat jo päässeet päivällisloman lyhyeen
lepohetkeen valonsäteiden vihdoinkin onnistuessa tunkeutumaan läpi
ikkunalaudan lehti- ja kukkasverkon Eurydike Bergin asuntoon keskellä
maailmankaikkeutta.

Valo pyrki ikäänkuin hapuillen tuohon erikoiseen, päivälle niin outoon
huoneeseen, jossa ikkunain raskaat, tummat verhot, seinien korukudokset
ja lattiamatot olivat olemassa vain yhtä ainoata tarkoitusta varten:
tappaakseen valon ja tukahduttaakseen äänet siitä maailmasta ja siitä
elämästä, jonka henki ja työ olivat vieraita ja vihollisia hänelle,
joka äänettömyydessä ja hiljaisuudessa eli kuolleille ja unohdetuille.

Se oli voimatonta ja väsynyttä ja harmaata, tämä ulkoatullut iloinen ja
ylimielinen valo; hämmentyneenä kuin valon sokaisema perho se iskeytyi
oviverhojen harvinaiseen kudokseen ja sen eksoottisiin väreihin ja
fantastisiin arabeskeihin — omituisen kuolleena ja vieraantuneena se
lankesi mustaksikiilloitettujen arkkujen ja kaappien eteen, kunnes se
vihdoinkin sai väriä ja eloa parin jättiläismäisen sohvan kukoistavan
raikkaissa stramaljikirjailuissa; sohva oli vanhojen ruotsalaisten
herraskartanokalujen keidas tässä eksoottisten ornamenttien ja outojen
värisointujen erämaan aavikossa, jonka yllä hiljaa, juhlallisesti ja
kunnioitusta herättävästi suuri norsunluinen ristiinnaulitun kuva
loisti valkeassa, voittoisassa rauhassa ja puhtaudessa.

Ja kuten ohikulkevan laivan mainingit vähitellen vaimenevat ja
hiljenevät lepoon rannalla, meren levätessä rasvatyynenä ja
umpimielisenä omassa suuruudessaan, niin kävivät masennetut
valoaallotkin vähitellen levolle huoneen kaikkien vieraitten ja
tuntemattomien esineitten pariin, ja vain tomuhiukkaset tanssivat ja
värisivät siinä valojuovassa, jonka vastapäisen talon aurinkoinen
ruutu heijasti Nelosen ikkunoihin. Mutta näytti siltä kuin tämä
hymyilevän päivän auringon kalpea heijastuskin olisi polttanut ja
sokaissut kalpeata naista ikkunan ääressä, kiusannut ja hämmentänyt
häntä kuin äkkinäinen utelias katse, joka röyhkeän tutkivana iskee
meihin kulkiessamme katua pitkin oman olentomme salaisimpiin unelmiin
vaipuneena.

Hän jätti syvän ikkunakomeron pelargonioineen, palsamineen ja
verenpisaroineen, jotka ihme kyllä niin hyvin näyttivät viihtyvän
ruutujen ja kierrekaihtimien välissä, ja vetäytyi väsyneen haluttomin
elein syvän huoneen hämyiseen taustaan, jonka jossakin kätkössä vesi
tuttavallisesti kiehui ja porisi pienessä teekeittiössä — ääni, joka
jollakin tavalla muistutti kissan hauskaa ja rauhaisaa kehräämistä
ja joka antoi aavemaiselle ja epätodelliselle huoneelle inhimillisen
elämän ja miellyttävän lämmön tuntua.

Vanha nainen oli pysähtynyt matalan, mustanruskean, jostakin
eksoottisesta puulajista tehdyn lipaston eteen, josta lähti heikko,
mutta läpitunkeva öljyjen ja suitsutusten tuoksu, ja jonka tummalla
marmorilevyllä oli pari valokuvaa mustissa kehyksissä. Toisessa
oli iso kookas, vanhan, ruotsalaisen husaariupseerityypin mies,
anglointialaisen valkeassa tropiikkipuvussa; ja solakka keskikokoinen
nainen suunnattoman päivänvarjon alla. Toinen oli käyntikorttikokoa ja
siinä oli tyttö ja poika, neljä- tai kuusivuotisia, kädet toistensa
kaulassa; ja heidän säteilevät silmänsä hymyilivät odottavasti
jollekin tuntemattomalle haavekuvalle tai katselijalle. Ja seinällä
sen yläpuolella riippui kaksi soikeata kehystä: niissäkin oli samat
ihmiskasvot, mutta nyt akvarellin kirkkain ja valoisin värein ja
isojen, uhkeiden palmupuiden taustaa vastaan maalattuina.

Eurydike Berg hymyili heikkoa, kaukaista hymyä, ehkä katkeraakin, jos
kuihtuneen kukkalehden putoaminen on katkeraa ja jos se itse on tuhonsa
tuskasta tietoinen.

Nämä neljä mustaa kehystä sulkivat sisäänsä kaiken sen, mikä Eurydike
Bergille oli ollut rakasta tässä maailmassa, ne olivat hänen maallisen
ilonsa hautakivet — muistojensa hautapaikka ja ruumisarkku, ehkä
syvemmässä ja sananmukaisemmassa mielessä kuin katsoja saattoi
aavistaakaan. Sillä jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran
välillä lepäsivät, jos ylipäänsä niistä vielä oli jotakin jäljellä,
plantaashinomistaja ja entinen intialaisarmeijan kapteeni Baltzar Göran
Achates Berg ja hänen molemmat lapsensa, Signe Christina ja Baltzar
Emanuel — jossakin meren pohjalla — Eurydike Bergin puoliso ja lapset —
Göran — Signe — Emanuel: nimet, jotka päivänpaisteessa ja ilossa kerran
olivat riemuinneet hänen huulillaan — nimet, jotka kerran olivat olleet
lihaa ja verta, sielua ja lämpöä — suloisia maallisia tosiasioita — nyt
ne lepäsivät jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä.

Ramsjöbergin tehtaalla Bergslagenissa oli Eurydike Berg syntynyt
suurena vallankumousvuotena 48, ja jos synnyinvuosista voi tulla
päteviä ennustajia, niin oli Eurydike Bergin elämä ainaiseksi saanut
kohtalokkaan leimansa suuresta vuodesta. Mitä vallankumouksia,
mullistuksia ja tuhoja olikaan tuo solakka ja valkohapsinen nainen
Malmberginkadun Nelosessa saanut kokea! Mitä elämän muutoksia ja
kohtalon myrskyjä olikaan Ramsjöbergin tytär saanut läpikäydä!

Eurydiken isä oli ollut tehtaanomistaja ja Ramsjöbergin isäntä,
Kaarle IX aikana maahan muuttaneen d'Estelle-nimisen hugenottisuvun
viimeinen jälkeläinen, josta suvusta aikojen kuluessa oli tullut
suuri tehtaanomistajasuku Stellenius Värmlannissa ja Västmanlannissa,
ja jonka viimeinen loistoisa kukkanen Erik Gustaf Stellenius
Ramsjöbergissä oli ollut.

Erik Gustaf Stellenius ei suotta ollut kantanut gallialaista perintöä
suonissaan. Mitkä loistavat juhlat olivatkaan täyttäneet Ramsjöbergin
päärakennuksen valolla ja laululla ja vaihtuvilla ihmiskasvoilla, mikä
ihailijoiden joukko olikaan parveillut nuoren Eurydiken, tanssiaisten
kuningattaren, Ramsjöbergin kukkasen ympärillä, Eurydike Stelleniuksen
aranvaaleine, hentoine, teeruusunlehtiä muistuttavine ihoineen ja
säteilevän ruskeine silmineen ja pikimustine, raskaine hiuksineen, —
Eurydike Stelleniuksen, joka oli saanut etunimensä isän lempioopperan,
Gluckin »Orpheus ja Eurydike», mukaan — Eurydike Stelleniuksen, joka
kasvoi laulun ja soiton, juhlien ja rekiretkien keskellä, vasaroiden
jymistessä, palkeitten pauhatessa ja satojen uutterien käsien luodessa
uusia mahdollisuuksia ja varoja tehtaanisännän loputtomalle juhlailolle
ja loistosta juopuneelle elämänhalulle.

Ramsjöbergissä oli Eurydike Bergin neitsytvuosina päivittäin pöytä
katettuna parillekymmenelle hengelle, eikä vieraita puuttunut koskaan,
ja kolmen läänin miehinen nuoriso virtaili sinne juhliakseen ja
palvoakseen kaiken tämän ilon ja rikkauden loistavaa keskipistettä,
symbolia ja perijätärtä — älkäämme unohtako tätä viimeistä lisänimeä —
untuvaista, hentoa ja solakkaa kaunotarta, jonka ihmeellistä etunimeä
oli kuiskittu niin monissa soneteissa, canzoneissa ja laulelmissa, ja
jota oli niin helppo ja mukava korostaa väärin ja soinnutella.

Mutta niissä kolmen läänin naimaikäisissä nuorukaisissa, jotka
jokaisena syntymäpäivänä kunnioittivat häntä runoilla ja ilveillä ja
salaisuudessa harjoitetuilla näytelmäkappaleilla, ei ollut ketään,
joka olisi osannut vangita ja pidättää Eurydike Stelleniuksen sykkivää
ja levotonta sydäntä, jonka kaikki säihkyvät unelmat kaipasivat
eksoottisia maisemia ja ihmeellisiä seikkailuja ja joka näköjään oli
Erik Gustaf Stelleniuksen loisteliaan kauneudennälän ja mittaamattoman
elämänhalun oikea jälkeläinen.

Hänen kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään oli ent. kapteeni
intialaisessa armeijassa, Hamran tehtaitten ja sahojen ent. omistaja,
Göran Berg isoissa englantilaisissa matkavaunuissa ensi kertaa oman
ja hänen elämänsä aikana ajanut puolipenikulmaista puistokujaa pitkin
Ramsjöbergin päärakennusta kohden.

Rakas lukijani, olet tietenkin nähnyt ja kuullut monia Berg-nimisiä,
mutta et varmaan tietäne, että niille, nyt jo sukupuuttoon kuolleille
»aitoruotsalaisille», joita voimme nimittää alkuruotsalaisiksi, oli
olemassa vain yksi Berg-suku, jolla todella oli oikeutta kantaa sitä
nimeä.

Hamran Bergit, Forssan, Odenslundan ja Penningbyn Bergit, Ervallan,
Stor-Rastan ja Näsin Bergit — Bergit, jotka vaikka aatelittominakin
olivat miespolvien ajan nuoruudessaan palvelleet nuorempina
henkihusaariupseereina, elleivät he sukunsa seikkailuhalun vetäminä
menneet laivastoon saadakseen tilaisuuden tuulettaa mielikuvitustaan
kaukaisilla merimatkoilla.

Ja kuinka muuten voisitkaan, rakas lukija, tietää mitkä ovat oikeita
Bergejä. Heistä on niin harvoja jäljellä, ettet saa milloinkaan
nähdä heitä satulan selässä kapitalismin suuressa esteratsastuksessa
etkä lukea heidän nimeään sanomalehtien niinsanotun sosieteetin
uutisissa, joissa pankkiirienrouvat ja tukkukauppiasten tyttäret niin
menestyksellisesti tungeksivat aatelisten joukossa, joilla ei ole
perintätapoja eikä todellista arvokkuutta, aatelisten, jotka vain
nimeltään ja arvonimeltään ovat aatelia.

Kreivittäret Lichtone o.s. Nygren ja Bunge o.s. Levison eivät,
Jumalalle ylistys ja kiitos, tiedä mitään nykyjään elävistä Bergeistä,
kun he aristokraattisesti loistoautojensa pieluksiin nojaten ajavat
viimeisistä hovitanssiaisista loisteliaisiin koteihinsa Strandvägenillä.

Yksi heistä elää vielä: hän on tullissa kamarikirjurina; ja toinen
ottaa vastaan suurten seurapiirien postia Östermalmin postiluukun
ääressä; ja kolmas on konttoristina viiniliikkeessä; ja mahtavin heistä
viettää hiljaisia vanhanpojanpäiviään vanhalla sukutilalla, jolle
pilkallinen elämä on antanut nimen Rahakylä, mutta jonka pitäisi olla
Rahanpuute, ja jossa hän fatalistisessa rauhassa, ilman levottomuutta
ja toiveita, odottaa sitä hetkeä, jolloin kaikki vanhat seinäkellot
ja pöytäkellot lakkaavat hänelle mittaamasta ajan kulkua päästäkseen
erinäisten välikäsien avulla tukkukauppias Ohlssonin, pankkiiri
Levisonin, isännöitsijä Andresénz'in, syntyään Andersson, salonkeihin
ja vierashuoneisiin ilmoittamaan siellä, valveutuneen havaintojen
tekijän mielestä, aivan toisella tavalla ajan todellista kulkua.

Mutta se Baltzar Göran Achates Berg, joka kesäkuun neljäntenätoista
päivänä 1867 ensi kertaa ajoi puolen penikulman pituista puistokujaa
Ramsjöbergin linnamaista päärakennusta kohden, oli mies, jonka nimen
ja persoonan tunsi jokainen ihminen Värmlannin tehtaasta lännessä
Dannemoralaitoksiin asti idässä, Kolmårdin ja Tivedin tehtaista alkaen
etelässä Kuparivuoren sulattimoihin asti pohjoisessa — nota bene
—jokainen ihminen, joka tahtoi tietää ja olla mukana jossakin:

Baltzar Göran Achates Berg, ent. husaarihenkiväkirykmentin luutnantti,
ent. kapteeni kevyessä intialaisessa husaarirykmentissä n:o 1, ent.
Hamran tehtaitten ja sahojen omistaja, ja nykyisin suurten istutusten
omistaja Mauritius-saarella, josta tämä kolmekymmentäneljävuotias mies
oli tänä vuonna palannut viedäkseen Ruotsista mukanaan arvoisensa
puolison.

Kaikki Ramsjöbergin vieraat tuntevat Göran Bergin, vaikka eivät olisi
koskaan häntä nähneetkään, ja Göran Berg tuntee heidät myös. Mutta yhtä
asiaa ei Göran Berg tiedä eikä tunne hypätessään suurista, hienoista,
englantilaisista matkavaunuista ja noustessaan ylös Ramsjöbergin
suuria kaideportaita: että hän tänä iltana on tanssiva seitsemän
tanssia Ramsjöbergin nuoren perijättären kanssa, ja että hän on
jäävä taloon seitsemän kertaa seitsemäksi päiväksi eikä sitten enää
koskaan ole näkevä sitä. Mutta Eurydike Stellenius ehkä aavistaa, ensi
kertaa nähdessään pitkän jättiläisen tummanruskeat kasvot ja poskessa
olevan suuren sapelinarven, ja kohdatessaan tämän sinisen, kirkkaan
katseen, että tämä on mies, joka on vievä hänet pois ja kantava häntä
käsivarsillaan ihmeellisen elämän läpi.

Sillä Eurydike Stellenius on ihmeellinen unien, aavistusten ja näkyjen
olento, ei vain suuren tehtaan patruunan tytär, vaan olentonsa
todellisessa syvyydessä äidin oikea ja arvoinen jälkeläinen, äidin,
jonka suku kautta sukupolvien oli vaeltanut läpi mystiikan laaksomaiden
haltioitumisen vuorenhuipuille.

Mutta vuonna 1867 Eurydike Berg vietti joka tapauksessa ensimmäistä
jouluaattoaan ulkopuolella Ramsjöbergin muurien, ja kallisarvoisten
ja kauniitten, eksoottisten huonekalujen keskellä matalassa,
pitkässä, valkoisessa rakennuksessa kapteeni Göran Bergin
Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutuksilla, suunnilleen Saint Louis
ja Mahébourgin pikku kaupunkien puolivälissä englantilaisella
Mauritius-saarella, jota aito ranskalais-katolilainen ylimystö nimitti
Ile de France'ksi.

Eurydike Bergin ääretöntä onnea ei samentanut edes se tosiasia, että
hänen satumaisen onnensa aikana uudessa isänmaasaaressa raivosi
malariakuume, joka maksoi 30 000 mauriitin hengen. Eivät mitkään elämän
sairaudet olleet vielä saaneet turmella hänen vahvaa, intohimoista
sydäntään, ja elämän julmat kädet eivät vielä olleet riistäneet hohteen
ja välkkeen kimmeltäviä huntuja hänen silmistään.

Eikö meillä ole syytä ihmetellä ajatellessamme, että vanha, laiha
nainen Malberginkadun Nelosen hämyisessä huoneessa oli elänyt
kaiken tämän — että hän enemmän kuin vuosikymmenen ajan oli ollut
Sainte-Marie-aux-Magnolias-saaren sokeri- ja vaniljaistutusten
valtijattarena läpipääsemättömien kaktusaitojen sisäpuolella, jotka
vastasivat Ramsjöbergin aitauksia. Nämä tummanruskeat, suruiset
silmät, joiden väsyneet katseet ikäänkuin siivilöityivät raskaiden
suruharsojen läpi, ovat kuvastaneet troopillisen maailman satunäkyjä —
näitä kuihtuneita, ryppyisiä käsiä, joitten suoniverkko on sinivihreä
ja pullistunut, ovat sadat kiitolliset mustanaamat suudelleet, vieraat
mustaihoiset olennot, jotka omasta kokemuksestaan tiesivät, ettei
sellaista armeliasta, hyvää ja avuliasta valkoista »mistressiä»
kuin Eurydike ollut S:t Mauritius-saarella eikä tuskin koko
maailmankaikkeudessa.

Tämän hyvyyden ja armeliaisuuden he palkitsivat siten, että
Saint-Marie-aux-Magnolias-istutusten sokeri- ja vaniljasadot kasvoivat
vuodesta vuoteen.

Kahdettatoista jouluaan ulkomailla ei ruotsalainen perhe valkoisessa
tropiikkitalossa viettänyt yhtä iloisena kuin edellisiä, huolimatta
siitä, että kymmenvuotias Signe ja seitsenvuotias Emanuel eivät
milloinkaan olleet olleet niin iloisia kuin juuri tänä jouluaattona
eivätkä olleet milloinkaan saaneet niin paljon joululahjoja.
Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen joululahja heidän
vanhemmilleen oli ollut sitä ikävämpi.

Tänä vuonna oli yli maailman ollut taloudellinen ahdinkotila ja
kuusikymmenvuotisen huolettoman ja juhlivan elämän jälkeen seisoi mitä
kovin, jokapäiväinen todellisuus Ramsjöbergin suuren, linnamaisen
päärakennuksen edessä. Puolen vuoden kuluessa olisi tehtaanpatruunan
pakko lopettaa maksunsa, ellei tulisi apua taivaasta. Neljäs ja
viimeinen Ramsjöbergin Stellenius saisi kunniatta lähteä kodistaan
ja konnultaan, ensimmäinen Stellenius, joka ei ollut voinut täyttää
sitoumuksiaan.

Göran Berg päätti heti lähteä Ramsjöbergiin ja vaimonsa nimiin
lunastaa hänen vanhan perintötilansa. Suurimmassa kiireessä ja kolmeen
neljäsosaan arvostaan hän myi rakkaan Sainte-Marie-aux-Magnoliaksensa,
ja eräänä kauniina kevätpäivänä hän matkusti vaimoineen ja lapsineen
Saint-Louisista. Evelyn-nimisellä postilaivalla, valkoisen
tropiikkitalon kaikkien huonekalujen, mattojen ja tavaroiden lähdettyä
The Three Sisters of Cape Town-nimisellä parkkilaivalla.

Göran ja Eurydike olivat nimittäin lujasti päättäneet
kalustaa kokonaisen kerroksen Ramsjöbergissä rakkaitten
Sainte-Marie-aux-Magnolias-huoneitten mukaisesti. Ja hyttiinsä
Evelynillä Göran Berg kätki pieneen rauta-arkkuun, jossa oli
kolmikertaiset kannet ja lukot, istutustensa kauppahinnan ja
Mauritiussaarella vietettyjen vuosien säästöt — kaikkiaan 25 000 puntaa
englantilaisina pankinseteleinä ja kultarahoina.

Eräänä huhtikuun iltana tuli Adenin satamaan Etelä-Arabiassa alus,
jossa oli viimeiset eloonjääneet matkustajat postilaiva Evelynistä,
joka oli hukkunut pyörremyrskyssä jossakin Mauritius- ja Sokotrasaarten
välillä, ja joka alus monia vuosia oli kulkenut Bombey — Liverpoolin
reittiä. Pelastetut, jotka pari viikkoa olivat ajelehtineet merellä
avonaisessa laivaveneessä, olivat kolme malaijilaista laivamiestä,
neekeri-kyökkipoika, laivan toinen perämies sekä muuan mistress
Eurydike Berg, joka miehensä ja molemmat lapsensa menettäneenä ja
veneessä kestämiensä vaivojen tähden oli vajonnut harvasanaiseen
synkkämielisyyteen.

Kun Eurydike Berg manalan varjon kaltaisena, kolmantenakymmenentenä
syntymäpäivänään ja suuren rakkautensa vuosipäivänä nousi maihin
Göteborgin laiturilla, oli hän ihminen, joka saattoi vain kysyä
itseltään, miksi ja minkätähden juuri hänen piti olla ainoa
eloonjäänyt, ja mitä maailma siitä hyötyi, että hän edelleen oli
olemassa.

Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stellenius oli kolme kuukautta
aikaisemmin onnellisesti kuollut halvaukseen ja Ramsjöbergin
olivat kiinnityksenhaltijat ostaneet, pari nuorta tukholmalaista
tukkukauppiasta, Söderberg ja Andersson, jotka viisaasti ja
ansiokkaasti kokonaisen vuosikymmenen ajan olivat hoitaneet
tehtaanomistaja Stelleniuksen hieman horjuvaa liikeasemaa.

Meidän ei pidä ihmetellä, että isännöitsijä Anderssonin nuorin
tytär, vapaaherratar Palmsvärd o.s. Andresénz, ei ollut käsittänyt
harvinaista kohtalon ivaa, kun hän eräänä aamupäivänä ajoi Eurydike
Bergin kumoon Brunkebergtorilla. Vapaaherratar oli ihastuttava,
seurapiiriemme loistavimpia tähtiä; hän oli matkalla Augusta Lundinin
luo koetellakseen uutta pukuaan lähestyviä linnan uudenvuodenkutsuja
varten.

Ylhäinen vapaaherratar ei nimittäin koskaan elämässään ollut kuullut
puhuttavankaan mistään leskirouva Eurydike Bergistä ja hänellä oli
erittäin puutteelliset tiedot osakeyhtiö Ramsjöberg-Storforsin
aikaisemmista vaiheista ja historiasta.

Sillä on omituinen ja aivan liian vähän merkillepantu tosiseikka,
että kun muinais-Ruotsin ylimyssuvut ylpeästi panevat muistiin ja
kertovat niistä maine- ja urotöistä, jotka veivät heidän esi-isänsä
yhteiskunnan korkeimmille huipuille, ei sensijaan rahaylimysten
lapsilla ole pienintäkään aavistusta tai tietoa niistä osakevoitoista,
osakekaupoista, tonttikeinotteluista ja vaihtokaupoista, joiden
avulla heidän vanhempansa ovat päässeet yhteiskunnan ylimpiin
kerroksiin — ylevä ja täydellinen itsetietoisen ylpeyden ja kerskuvan
prameilun puutos, joka aivan erikoisesti viehättää puolueetonta
yhteiskunnantarkkailijaa ja ihmisystävää.

Vapaaherratar Palmsvärd oli nyt vain iloinen, ettei todellista
onnettomuutta ollut sattunut ja että vanha eukko ei ollut ensinkään
juonitellut eikä uhkaillut poliisilla — vaan, omituista kyllä — mikä
seikka osoittaa, että köyhälläkin kansalla voi olla hienotunteisuutensa
— oli kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä kymppiä, jonka antelias
ja hyväsydäminen vapaaherratar oli tahtonut painaa hänen käteensä
korvaukseksi pelästyksestä ja tahraantuneesta puvusta.

Jossakin Mauritius- ja Sokotra-saarten välillä lepäävät, jos ylipäänsä
aineellisia jäännöksiä vielä niin monen vuoden perästä on olemassa,
Göran Bergin ja hänen molempain lastensa maalliset jäännökset,
ja heidän kerallaan myös ja varmaan paremmin suojattuna, pieni
rauta-arkku, joka sisältää 25 000 puntaa Englannin seteleissä ja
kullassa.

Parkkilaiva The Three Sisters of Cape Town oli saapunut Göteborgiin
samaan aikaan kuin Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutusten entinen
valtijatar.

Örebron läänin maaherran, hovimarsalkka von Wernerin suotiin pelastaa
Eurydike Berg ja hänen intialainen kalustonsa Malmberginkadun neljään,
jossa hovimarsalkka itse silloin vielä asui toisessa kerroksessa.
Hovimarsalkan maaherranoloaikana oli Erik Gustaf Stellenius ollut
läänin mahtimiehiä ja oli mielellään avannut yleensäkin auliin
lompakkonsa useihin yleishyödyllisiin yrityksiin, jotka maaherra
läänissään oli pannut alulle.

Kun maaherra ja hovimarsalkka seuraavana vuonna erkani elämästä, oli
Eurydike Bergin nimi hänen testamenttilisäyksessään.

Muistakaamme nyt siis, että nämä vierasmaalaiset, ihmeelliset matot,
verhot ja huonekalut ovat nähneet polttavan etelämaisen auringon ja sen
aina sinisen taivaan — että pienet, valkoiset lapset ovat leikkineet
niitten keskellä vanhan neekerihoitajattaren valvomina, joka oli
varoitellut pieniä ihmelapsia:

— Niin ei master saa tehdä — pikku missus ei purra lehtiä — nämä lehdet
olla paljon myrkyllisiä.

Ja sisiliskoja ja myrkyllisiä skorpioneja ja tuhatjalkaisia on joskus
tavattu näiden verhojen ja uutimien takana silloin kun ne koristivat
Saint-Marie-aux-Magnolian valkoista taloa.

Älkäämme sentähden kummeksiko, jos Eurydike Berg joskus voi
nähdä rusoposkisen, palleroisen pojan istuvan ilkosen alastomana
kirjahyllyllä tai kurkistelevan vuoteen päädyn takaa tai jos hän
voi jutella pienen tyttösen kanssa, joka seisoo hänen vieressään
kukkapöydän ääressä; tai jos vanha, musta hoitajatar usein herättää
hänet aamuisin, hänen vielä kuullessaan Göran Bergin äänen korvissaan:

— Hyvää huomenta, lemmikkini, tänäänkään eivät niggersimme ole
unohtaneet sulkea ainoatakaan vaniljankukkaa ennen auringonlaskua — ei
ainuttakaan ole unohdettu, ja minä tiedän kenen ansio se on.

Ja antakaamme anteeksi, että se nainen, joka on viettänyt nuoruutensa
tanssien Ramsjöbergin kristallikruunujen alla ja leikkinyt lapsineen
kaktusaitojen takana Sainte-Marie-aux-Magnolian ympärillä ja
ajelehtinut seitsemäntoista päivää pelastusveneessä ilman vettä ja
ravintoa mukanaan vain pussillinen laivakorppuja kuutta suuta varten
— antakaamme anteeksi hänelle, että hän näkee ja kuulee olemattomia
asioita ja näkymättömiä henkiä ja ettei hänellä ole avointa aistia
eikä mukautumiskykyä siihen todellisuuteen, joka on isännöitsijä
Andersénzin, syntyjään Andersson, ja pankkiiri Nygrenin ja kreivitär
Bungen o.s. Levison ja kamariherra Björnsköldin, ja jonka he luulevat
olevan ainoan todellisen todellisuuden.

Äkkiä seisoo inhoittava, vieras mies Eurydiken huoneessa, mies
päällystakki, kalossit ja pyörökoppainen hattu yllään — mies, jolla
oli suuret, punaiset viikset ja pitkä punainen parransänki sekä
vaaleansiniset, röyhkeät silmät.

Tuhannet kukat kuihtuivat Eurydiken sydämessä — kylmyyden ja
todellisuuden maailmasta puhalsi jäätävä tuuli, joka karkoitti
hiljaisesta huoneesta pois kaiken lämmön ja kaikki unelmat. Kuka
oli avannut oven? Oliko oven ulkopuolella vielä muita vaaroja
vahingoniloisina odottamassa saadakseen vuorostaan hyökätä sisään
kaikkien näkymättömien unelmien ja hyvien henkien kimppuun?

Pelon ja inhon väristys tunkeutui hänen kukkaissielunsa sisimpiin
juuriin asti, ja hänen huulensa pystyivät tuskin hengähtämään aran
kysymyksen:

— Mitä olisi asiaa — tämä lienee kai erehdys?

Vieras mies oli sillävälin varmasti ja erehtymättömän terävänäköisesti
tehnyt huolellisen varastoluettelon ja arvioinnin huoneen esineistä.

— Mitä pikku rouva tahtoo noista posliiniruukuista uunin päällä?

Ne olivat ne kolme itäintialaista maljakkoa, jotka Eurydike Berg
vastanaineena vei uuteen kotiinsa — Ramsjöbergin vanhat itäintialaiset
maljakot, jotka Stellenius-suvun neljän sukupolven ajan olivat
kaunistaneet Ramsjöbergin suurta salonkia — vanhat itäintialaiset
maljakot, joita vieras rosvo nimitti posliiniruukuiksi.

Mielettömänä hyökkäsi Eurydike Berg huoneesta. Portaalla oven
ulkopuolella istui pikku Emma Wigelstjerna täynnä pahanilkistä
uteliaisuutta. Hän se oli päästänyt inhoittavan miehen sisään, eikä
Rosalie Pistolschiöld tietystikään ollut kotona. Kuin takaa-ajettu
hindu etsi suojaa Atis'en metsästäjälaumalta hyvän Camillan luota,
niin riensi Eurydike Berg nyt viimeiseen pakopaikkaansa maailmassa —
Marie-Louise Almgrenin luo.




ROUVA OIKEUSNEUVOKSETAR.


Kun ruokasalin suuren seinäkellon viimeinen raskas kymmenlyönti oli
kajahtanut ja vierashuoneen roomalaistoogaan puetun miehen koristama
pöytäkello oli kilahduttanut perässä kymmenen kaikuvan kimakkaa
läppäystään, oli oikeusneuvos Gerhard Almgren hitaasti sulkenut
kirjan, jota hän juuri oli lukenut ääneen, oli yhtä arvokkaasti
noussut nojatuolista, oikaissut korkean, avonaisen kiiltokauluksen
ympärillä olevan kierretyn, mustan jättiläissilkkihuivin, oli oikealla
kädellään sivellyt taaksepäin kammattua tukkaansa ja sytyttänyt
lähimmässä ikkunakomerossa olevan hopeisen kynttilänjalan parista
pienellä lukupöydällä palavasta kynttilästä, jotka hän sitten vanhalla,
totutulla pyöreällä huulten liikkeellä hitaasti, arvokkaasti ja
varovaisesti puhalsi sammuksiin.

Hyväntahtoisesti hymyillen hän oli sitten jäänyt seisomaan keskelle
lattiaa, ja lepattava kynttilänliekki oli heittänyt häilyvän
hohteensa oikeusneuvoksen hienoille, sileäksi ajelluille, poskiparran
kehystämille kasvoille ja kuvastunut hänen avoimissa, kirkkaissa,
viisaissa, sinisissä silmissään ja hyväntahtoisen ystävällinen hymy
ohuilla, lujapiirteisillä huulilla oli käynyt omituisen syväksi ja
hiljaiseksi — hymy, joka sisimmältään kätki itseensä kujeilevan
poikamaisuuden saavuttamattoman pilkkeen.

Kuin sovitusta merkistä olivat huoneen eri nurkissa hiljaa
kuuntelevat ja työskentelevät ihmiset heti nousseet: valkohapsinen
vanhus kulmasohvassa, joka vanha nainen oli oikeusneuvoksen äiti,
leskipiispatar Almgren; hän oli silmänräpäyksessä käärinyt kokoon
stramaljikirjailunsa, ja suoraselkäisessä mahonkituolissa istuva nuori
nainen oli yhtä hiljaa pannut syrjään sen kauniin liivin, jota hän
kirjaili oikeusneuvokselle. Nuori nainen oli ollut oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgren, o.s. Wigelstjerna.

Pyöreän pöydän ääressä huoneen vastakkaisessa kulmassa olivat vanha
neiti Beata Almgren ja pikku mamselli Lundgren yhtä nopeasti jättäneet
omat liinavaateompeluksensa ja sukankutimensa, ja taempaa, eteisen
oven vierestä, kokoonpannun lautapelipöydän äärestä oli punanenäinen,
harmahtava pikku herra noussut jo tunteja sitten tyhjennetyn
totilasinsa äärestä, joka turhaan oli janonnut uutta täyttämistä ja
jonka sisällys nyt oli niin tarkasti viime pisaraan asti tyhjennetty,
että se näytti pestyltä, kuivatulta ja puhtaaksinuollulta kuin kissan
maitolautanen.

Punanenäinen ja harmahtava herra oli ollut oikeusneuvoksen vanhempi
veli, herra Ludvig Almgren, joka — vieläkin kerran vahvistaakseen
sananlaskun totuuden, että papinpojista tulee pakanoita —
oli elänyt remuavaa elämäänsä niin kauan kuin yhteiskunta ja
ulkonaiset olosuhteet olivat sallineet, ja joka nyt sai hyvittää
nuoruutensa ajattelemattomuuden ja kevytmielisyyden kirjoittamalla
oikeusneuvokselle puhtaaksi asiakirjoja ja kuulemalla joka ilta
nuoremman veljensä, herransa ja holhoojansa lukevan jostakin
senaikaisen kirjallisuuden mestariteoksesta — ääneenluku, joka ei
milloinkaan tahtonut pysyä tasoissa säästeliään niukan iltatodin
kanssa, vaan pakotti herra Ludvig Almgrenin kurkku kuivana, ajatukset
raskaina, loputtoman tyhjyyden ja kyllästyksen tuntein seuraamaan
romaanisankarien ja -sankarittarien kohtaloita ja mietteitä, ja joka
antoi nimille Thackeray, Dickens, Hugo, Bulwer, Fredrika Bremer saman
vihattavan kaiun Ludvig-herran korvissa ja tietoisuudessa kuin kerran
oli hänen nuoruutensa verenimijä-koronkiskurien ja luottoakieltävien
ravintoloitsijain nimillä ollut. Näin kävi, elleivät häntä tuudittaneet
rauhaisiin, miltei mieluisiin uniin keinuvat rytmit ja käsittämättömät
sanat, joita olivat kirjoittaneet niin tuntemattomat ja hämärät herrat,
ettei edes heidän nimensäkään jääneet hänen mieleensä: Browning,
Rossetti, Tennyson.

Ylistetty olkoon ihmisaivojen unohduksen kyky! Mutta kukin esiluvun
sanaton kuulija oli nyt ottanut omansa neljästä sytyttämättömästä
kynttilänjalasta, jotka seisoivat aina suljetulla lautapelipöydällä
Ludvig-herran totilasin takana kuin patrulli päällikkönsä
takana. Vuoronsa mukaan olivat he menneet toivottamaan hyvää
yötä oikeusneuvokselle ja sytyttäneet kukin pienen kynttilänsä
hopeaisen kynttilänjalan suuresta kynttilästä. Oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, yksin ei ollut ollut
omaa kynttilänjalkaa, vaan hän oli tarttuen oikeusneuvoksen sirosti
taivutettuun käteen kaikkein viimeisenä lähtenyt vierashuoneesta heidän
omaan makuuhuoneeseensa.

Siten oli aika kello yhdeksästä kymmeneen kulunut vuoden jokaisena
iltana, ellei oltu kutsuissa tai ellei ollut vieraita.

Gerhard Almgrenin isänisä oli ollut ruotusotilas Alm Södermanlannin
rykmentissä; hän oli asunut yhtä kreivien Possen Almnäsin suureen
säteritilaan kuuluvista sotilastorpista ja arkioloissa ollut vanhan
kreivin kuski. Vanhan kreivin rahojen avulla pääsi vanhin poika
Upsalaan, josta opinnot, rautainen tahto ja luontainen lahjakkuus
veivät Johan Almgrenin aina Strängnäsin piispanistuimelle asti. Gerhard
oli ollut piispan nuorempi poika hänen avioliitostaan professori
Winborgin tyttären kanssa.

Gerhard Almgrenilla oli takanaan loistavan nopea ja hyvin ansaittu
virkaura ja vajaan neljänkymmenenvuotiaana hänestä oli tullut kuninkaan
Korkeimman Tuomioistuimen jäsen. Hän oli ollut vanhan ruotsalaisen
yhteiskunnan mainio, hieno virkamiesjuristin ja lainlaatijan tyyppi —
läpeensä sivistynyt ja hillitty velvollisuus- ja luonneihminen, jolle
oikeuden korkea ja pyhä periaate oli ollut ainoa ratkaiseva ja johtava
voima olemassaolon kaikissa, vaihtelevissa kohtaloissa ja tehtävissä.

Jos kukaan oli Gerhard Almgren ollut valtiollisen oikeudentunnon
omantunnontarkka ja lahjomaton toteuttaja, antamatta minkään
henkilökohtaisten näkökohtien tai etujen sitoa itseään — nöyrä ja altis
ylipappi Themis-jumalattaren temppelissä. Kaikki ominaisuuksia, jotka
eivät kuitenkaan millään tavalla estäneet Gerhard Almgrenia olemasta
mitä rakastettavin ja miellyttävin seuraihminen ja henkilö, jolla oli
luontaisen hieno maku, joka rakasti kaunokirjallisuutta, jolla oli
harrastusta henkisiin asioihin, joka oli hienostuneesti, hieman arasti
ja epämääräisesti uskonnollinen.

Sitäpaitsi hänellä oli ollut kohtuullisesti ja säästellen eletyn
nuoruuden keskitetty elämäntunto olentonsa pohjalla — jonkinmoinen
humoristis-itseivallinen elämänilo, joka saattoi saada niin tavattomia
ilmaisumuotoja, kuin se korkeimman oikeuden ja Svean hovioikeuden
piireissä vuosikymmenien aikana muistettu ja muisteltu ja melkein
ainutlaatuisen oikeustapauksen taikka tuomioistuinlausunnon tavoin
pohdittu esiintyminen, kun neljäkymmentäkaksivuotias oikeusneuvos
Gerhard Almgren hyppäsi pukkia kaikkien korkeimman oikeuden
läsnäolevien jäsenten yli ennen istunnon virallista alkamista sinä
päivänä, jonka aamuna Gerhard Almgren oli saanut tiedon, että
ylisotakomisario Wigelstjerna ilolla oli hyväksynyt oikeusneuvos
Almgrenin tyttärensä Marie-Louisen tulevaksi puolisoksi.

Mutta oikeusneuvoksen tavassa kohdella ja tarkkailla vanhempaa
veljeään oli ollut enemmän inhimillisiä tunteita kuin pintapuolinen
ja tilapäinen katselija saattoi ymmärtääkään. Gerhard Almgrenin
hellittämätön oikeudentunto ja ruotsalaisen valtionvirkamiehen
velvollisuuksien syvä käsittäminen eivät olleet koskaan
sallineet hänen vaikutustensa ja suositustensa avulla hankkia
veljelleen, joka kumminkin oli suorittanut hovioikeustutkinnon,
paikkaa kruunun palveluksessa ja turvattua virkauraa alemmassa
virkamiespiirissä. Ludvig Almgren oli korkeintaan kelvollinen olemaan
puhtaaksikirjoittajana ja jäsentäjänä ankaran yksityisen valvonnan
alaisena — ja sellaiseksi juuri hän saikin jäädä.

Mutta Gerhard Almgren tunsi kaikessa salaisuudessa syvää mielenkiintoa
ja suurta myötätuntoa tätä veljeä kohtaan, joka näin kaikessa oli hänen
vastakohtansa. Oikeusneuvos ei katsellut hyvän Ludvigin vajavaisuuksia
minkäänlaista oikeushaaksirikkoa ajatellen eikä sanoissa »minä kiitän
sinua, Jumala» ilmenevällä farisealaisuudella, vaan poikamainen pilke
silmänsä pohjalla ja hyväntahtoinen hymy ohuilla, lujilla huulillaan.

Ja kun hänestä tuntui, että veli aivan liian kauan oli kitunut heikon
iltatodin ja paljon kirjoitushiekan ääressä, saattoi hän selittämätön
hymy huulillaan kaikessa hiljaisuudessa pistää hänen kouraansa
ansaitsemattoman setelin:

— Kuuleppas, Ludvig, sinä, joka olet tottunut liikkumaan suuremmissa
oloissa — eiköhän sinulla olisi halua vähän katsella ympärillesi
maailmassa? Pelkään, että saat liikaa papereista tässä ahkerassa
toimitustyössä.

Gerhard Almgren oli ollut viidenkymmenenkolmenvuotias, kun sattui
se tapaus, joka ainaiseksi katkaisi hänen virkamiesuransa ja riisti
ruotsalaiselta lakiyhteiskunnalta yhden sen erinomaisemmista
palvelijoista.

Vielä ehkä yksi ja toinen kalenteritoukka muistaa päätullinjohtaja
vapaaherra Joseph von Morianin äkkinäisen virkaeron ja valitettavan
nopean poistumisen seurapiireistä. Gerhard Almgren oli ollut yksi
niistä oikeusneuvoksista, jotka korkeimmassa oikeudessa olivat
ratkaisseet sen kuuluisan oikeudenkäynnin, jota suuri ruotsalainen
kauppatoiminimi oli ajanut kaikissa oikeusasteissa päätullinjohtaja von
Moriania vastaan.

Oikeusneuvos Gerhard Almgren oli yksistään ollut sitä mieltä,
että syytetty julistettaisiin syypääksi viranmyyntiin, lahjusten
vastaanottamiseen ja virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Mutta kun asiaa hyvänahkaisesti ja kiltisti katsellen ei tarvinnut
ottaa niin ankarasti ja syy osaksi voitiin jakaa päätullinjohtajan
alaisten virkamiesten kesken, osaksi selittää johtuvan korkeimman
päällikön ymmärtämättömyydestä ja kun Hänen Majesteettinsa itse oli
useampia kertoja lausunut toivomuksia, ettei hänen vanhaa ystäväänsä,
joskohta hän ei kokonaan pääsisikään vapaaksi, tuomittaisi rikoksista,
joista seurasi pakkotyö, virasta erottaminen ja kelvottomuus maan
palvelukseen, niin päätullinjohtaja parooni Joseph von Morian sen ja
sen pykälän mukaan verrattuna siihen ja siihen pykälään tuomittiin
törkeästä taitamattomuudesta virantoimituksessa ja velvoitettiin
korvaamaan kaikki kantajan oikeudenkäyntikulut.

Gerhard Almgren oli yksin ollut eri mieltä vastoin kaikkia
osastotovereitaan, oikeusneuvos Almgren, joka jo vuosikausia oli
tottunut itsevaltiaasti ja kenenkään vastaansanomatta muodostelemaan
ja määräämään osastonsa lausunnot ja tuomiot — Gerhard Almgren, jolta
hänen virkatoverinsa korkeimmassa oikeudessa olivat tottuneet saamaan
tietoja ja neuvoja jotenkin samalla tavalla kuin kotona Hallituskadulla
sen kaikki asukkaat joka ilta sytyttivät kynttilänsä oikeusneuvoksen
suuresta hopeisesta kynttilänjalasta.

Sitäpaitsi oli Gerhard Almgren purevimmalla ja loukkaavimmalla tavalla
jättänyt huomioon ottamatta Kaarle viidennentoista hyväntahtoiset
kehoitukset:

— Kuuleppas, Almgren, voisit hieman sääliä vanhaa Moriania [morian
= murjaani] — hän on kunnollisimpia miehiä, mitä koskaan on miehen
kengissä kulkenut — oletko ajatellut Jeesuksen sanoja: joka teistä
on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven — ja jos ihmisen on
jouduttava Långholmeniin vain siksi, että hänellä on huonot raha-asiat,
niin luulen, että sinun olisi syytä alkaa minusta — kun sinulla
mielestäsi nyt kerran on niin kuulumaton oikeudentunto.

Vanhat keskiaikaiset legendat kertovat monia ihmeellisiä asioita
valkoisesta kärpästä, joka siihen määrin rakastaa omaa, tahratonta
puhtauttaan, että se ottaa itseltään hengen jos ihminen tahraa sen
valkoisuutta.

Meillä kaikilla pitäisi sielussamme olla sama tunne inhimilliseen
likaisuuteen nähden. Joka tapauksessa olisi Gerhard Almgren
ilman ylpeyttä tai pöyhkeilyä voinut kantaa valkoista kärppää
oikeudentuntonsa vertauskuvana ja vaakunana. Palaen aatteellisesta
harmista päätti hän jättää paikkansa kuninkaan Korkeimmassa Oikeudessa.

Ehkäpä olivat muutkin seikat vaikuttaneet tähän päätökseen.
Oikeusneuvos Almgren oli muodostellut ja antanut hyvin katkeria
lausuntoja monista vapaamielisen De Geerin ministeristön
lakiehdotuksista. Hän oli harvinaisella juridisella kyvyllään ja
todistelutaidollaan vastustanut suurta eduskuntalaitoksen uudistusta.
Se oli kuin rikos Ruotsin valtioelämän perinnäisen kehityksen
yhtäjaksoisuutta vastaan ja kuin sokeata askelta tietämättömyyden
pimeään ja syrjään kuljetuilta ja raivatuilta teiltä.

Ja vuotta ennen tätä yhteenottoa korkeimmassa tuomioistuimessa oli yksi
ministeristön jäsen jättänyt paikkansa istuakseen presidentinistuimelle
Svean hovioikeudessa — paikka, johon Gerhard Almgren suhteellisesta
nuoruudestaan huolimatta oli katsottu itseoikeutetuksi.

Vuosikausien jännitetyssä työssä liiaksi pingotetut hermot olivat
hetkeksi tehneet lakon, ja vallankäytössä yhä enemmän kehittynyt
asiantuntemuksen itsetiedoton itsevaltiuden tarve oli tukahdutettu.

Yhtäkaikki: Gerhard Almgren ei kaunistellut lausuessaan arastelematta
julki mielipiteitään kuninkaasta, hallituksesta ja korkeimmasta
tuomioistuimesta, ja alamaisimmasti hän pyysi ja sai eron virastaan.

Entinen oikeusneuvos asettautui asumaan pienelle, Strängnäsin
läheltä ostamalleen maatilalle, jossa hän vietti viisi pitkää vuotta
todetakseen ja miettiäkseen kahta totuutta, jotka eivät hänelle
milloinkaan ennen olleet selvinneet:

että luonto ei millään tavalla ollut säätänyt häntä maanviljelijäksi,

että kohtalo oli hänet sensijaan ennakolta määrännyt jokaisella
sielunsa säikeellä ja ruumiinsa solulla olemaan oikea ruotsalainen
valtionvirkamies ja Kuninkaan Korkeimman Oikeuden jäsen.

Viiden vuoden hitaan riutumisen jälkeen, yhä kovemman ja myrkyllisemmän
itseensä ja olemassaoloonsa kohdistuneen tyytymättömyyden jäytämänä
haudattiin entinen oikeusneuvos ja Kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen
jäsen Gerhard Almgren isänsä ja äitinsä viereen Strängnäsin
kirkkomaahan.

Marie-Louise, Ludvig ja pikku mamselli Lundgren, kulkivat lähimpinä
surevina ruumissaaton etunenässä — pikku mamselli Lundgren, joka
nuorena, köyhänä sukulaisena oli tullut professori Winborgin taloon
ja sitten siirtynyt perintönä piispatar Almgrenille ja hänen
pojalleen oikeusneuvokselle joutuakseen nyt lopuksi perittynä
omaisuutena oikeusneuvoksettarelle — pikku mamselli Lundgren, joka oli
liinavaateompelussa ja sukankutomisessa saanut silmänsä likinäköisiksi
ja sormensa yhä ohuemmiksi ja kynsimäisemmiksi, mutta jonka uskollinen
sydän ei milloinkaan lakkaisi palvelemasta ja palvomasta niitä, joille
hän kuului.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pikku mamselli hoiti oikeusneuvoksettaren
taloutta niissä kolmessa huoneessa Malmberginkadun neljän kolmannessa
kerroksessa, jonne oikeusneuvoksen vanhan ystävän maaherra von
Wernerin vähitellen onnistui luotsata Marie-Louise ja hänen maallinen
omaisuutensa, ja jossa pikku mamselli Lundgren vihdoin sai lopettaa
pitkän työpäivänsä.

Mutta nyt jyrisivät ajuri Nybergin isot vankkurit Nelosen
porttikäytävän läpi, ja koko talo raikui ja kaikui, ja Marie-Louise
Almgrenin huoneen ikkunasta tunkeutui Nybergin korkea ja kouluttamaton
ääni ja täytti huoneen voitonriemuisen nykypäivän sävelillä — se oli
viimeinen uutuus, Marie-Louise Almgrenille niin uppo-outo elämän hymni:

    »Hei, poika kun tyttöä tanssittaa,
    Salin seinät raikua saa!»

[Runot on suom. Tyyni Haapanen-Tallgrén.]

Oikeusneuvoksetar seisoi hiljaa ja äänetönnä Maria
Antoinette-kuvastimen edessä huoneen molempien ikkunain välissä.
Pehmeä, harmaanvihertävä lasi otti hänen kuvansa lempeästi ja hyväillen
vastaan niin kuin tyyni järvi, joka kuvastelee rannan puita — ilman
teräviä ääriviivoja — ilman räikeitä värejä.

Valkoisen harmaa, päälaelta jakaukselle kammattu tukka sai syvän
hopeanhohteen, ja kirkkaat, likinäköiset silmät loistivat kuvastimessa
kuin akvamariinin lempeä valo, ja koko Marie-Louise Almgrenin hienot
rotukasvot ja suora, jäykkä vartalo ikäänkuin elivät todempina,
oikeampina ja hengellistyneimpinä kuvastimen hiljaisessa maailmassa
kuin huoneessa, jonka täytti kokolailla kylmähkö, toukokuinen
päivänvalo ja jossa ilma väreili ja lauloi: »Hei poika, kun tyttöä
tanssittaa».

Marie-Louise Almgren sulki avatun ikkunan, ja Nybergin isot vankkurit
vierivät pois hakemaan laakeripuita Oopperapenkereen ulkoravintolaa
varten.

Kevät ja lämminhän olivat saapuneet kaupunkiin.

Suuri seinäkello löi yksitoista raskasta, kaikuvaa lyöntiä,
ja pieni toogapukuisen roomalaisen koristama pöytäkello Maria
Antoinette-kuvastimen alla pöydällä kilahdutti perässä yksitoista
pientä, kimakkaa läppäystä, ja Marie-Louise ajatteli oikeusneuvoksen
leikkisää selitystä, että salinkello soitti ajan arvokkaasti,
täysiäänisesti ja vastaansanomattomasti kuin hyvin muodostellun
tuomioistuinpäätöksen loppuponnet, kun sensijaan pöytäkello ilmaisi
avuttoman tyytymättömyytensä ajan kulkuun niinkuin huonotuulinen
ja mariseva viina-asianajaja, joka on menettänyt juttunsa kaikissa
asteissa.

Toogapukuinen roomalainen kirjoitti yhä vasemmassa kädessään olevalle
kullatulle pronssitaululle ikuista lausettaan »Tu Marcellus eris»,
jonka oikeusneuvos väitti merkitsevän:

»Sinustakin, rakas Almgrenini, voi tulla Korkeimman Oikeuden
presidentti.»

Suuressa huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi
kertonut oikeusneuvoksesta ja hänen kodistaan Hallituskadulla,
emmekä saa ihmetellä, että Marie-Louise Almgren — siitä asti, kun
hän aamulla heräsi isossa mahonkivuoteessa, jossa hän oli joka yönsä
nukkunut siitä illasta asti, kun hän kaksikymmentäkaksivuotiaana
tyttönä jätti ylisotakomisario Wigelstjernan kodin — siihen hetkeen
asti illalla, jolloin hän sytytti yöpöydän hopeisen kynttilänjalan —
piti vain mennyttä elämäänsä todellisena maailmanaan, kun sensijaan
ajuri Nybergin laulu ja kadun melu olivat aivan asiaankuulumatonta ja
merkityksetöntä — jotakin ohimenevää ja yhdentekevää kuten väliajan
musiikki teatterissa, jolloin mieli täynnä edellisen näytöksen
tapahtumia vain jännittyneenä odottaa mitä tuleva on, kun esirippu
jälleen nostetaan.

Tosin oli Marie-Louisen elämä oikeusneuvoksen kuoleman jälkeen tuntunut
hänestä itsestään merkityksettömältä ja tilapäiseltä, mutta jyrkkänä ja
selvänä ilmeni hänelle raja nyt epätodelliseksi muuttuneen menneisyyden
ja nykyisyyden välillä, joka kaikesta huolimatta oli otettava
todellisuutena varteen ja johon oli mukauduttava.

Marie-Louise Almgren istui vartiossa menneen elämänsä ulkopuolella
kuin ihminen, joka on kadottanut asuntonsa avaimet ja istuu yössä
ulkoportailla odottaen pääsevänsä jälleen sisään. Eurydike Bergille ei
ratkaisevasti suljettu ovi ollut mikään todellinen este, vaan satujen
henkien lailla liukui hän ulos ja sisään sen oven avaimenreiästä, joka
erottaa elävät Hadeksesta ja on väliseinänä todellisen ja epätodellisen
välillä, sinä korkeana väliaitana, jonka yli pyhimyksiä lukuunottamatta
vain nukkuvat ja mielisairaat saavat rankaisematta käydä.

Mutta yhtä nopeasti ja huomaamatta kuin Eurydike Berg liukui yli
unen ja toden rajamaitten, yhtä äkkiä ja odottamatta seisoi hän nyt
Marie-Louise Almgrenin huoneessa, ja hänen kirkas, lempeä äänensä
värisi kuin hätääntyneen linnun sydän:

— Kiltti Marie-Louise, suo anteeksi — mutta siellä on joku mies, jonka
Emma on päästänyt sisään minun huoneeseeni — ja Rosaliekaan ei ole
kotona —

— Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, Marie-Louise-kulta — mutta hän on aivan kuin haikala —
tarkoitan, hän on kuin haikala, jos se olisi ihminen.

Eurydiken ohuilla, teeruusunkalpeilla poskilla oli mitä arin punerrus.
Suuret, mustat silmät tuijottivat laajenneina ja avoimina kuin lapsen
silmät sadun ja tuntemattoman edessä, ja ohuilla, avuttomilla ja
herkillä huulilla väreili puoleksi lapsellinen, puoleksi itkuunvalmis
hymy.

Oikeusneuvoksetar riensi heti ottamaan selkoa uhkaavasta vaarasta.

Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, oli tapana usein yöllä
nähdä omituista ja sietämätöntä unta, josta hän aina heräsi otsa
tuskanhiessä ja sydän jyskyttäen kuin soivan herätyskellon vasara.

Hän oli mennyt Lindströmin kahvilaan Hallituskadulla ja oli syönyt
kymmenen äyrin leivoksen. Mutta kun hänen piti se maksaa, seisoi
iso, inhoittava mies myyntipöydän takana ja osoitti sormellaan hänen
vaivaista kolikkoaan:

— Pitääkö rouva tuota kymmenäyrisenä — onkos hän tommonen puotivaras, —
häh — eikö hän tiedä missä Långholmen on?

Kauhukseen oli Marie-Louise Almgren saanut nähdä, että hän olikin
pannut pöydälle vain yhden äyrin rahan, ja loistaen pohjattomasta
ilkeydestä olivat kaupanomistajan ruskeat silmät uhkaavina tuijottaneet
häneen — niin uhkaavina, että oikeusneuvoksetar oli tullut vallan
mielettömäksi kauhusta ja oli saanut tokaistuksi:

— Olisiko herra niin hyvä, että olisi kohtelias — en voi sille mitään,
että olen likinäköinen.

Jotenkin samantapainen pelko sai nyt arvokkaan ja jäykän vanhan
naisen silmä kovana ja ääni kopeimmillaan äkkiä sukeltamaan esiin ja
pysähtymään aivan Eurydiken epämieluisan vieraan eteen:

— Mitä herra oikein hakee täältä?

— Pyydän anteeksi, että vaivaan naisia — tulin kenties sopimattomaan
aikaan, mutta pikku neiti, joka avasi oven, oli niin ystävällinen ja
päästi minut sisään.

Ja tätä sanoessaan loi vieras ja sänkipartainen »mies» pikku Emma
Wigelstjernaan mitä ystävällisimmän ja mielistelevimmän katseen, joka
sai hänet melkein punastumaan eikä hän tiennyt minne piilottaisi päänsä
tämän mitä ihastuttavimman hämillisyyden takia, joka nyt värähdytti
hänen vanhaa neitossydäntään sangen myöhästyneellä aavistuksella
keimailun viehättävyydestä. — Olen antiikkikauppias Jansson
Norrlanninkadulta — ostan vanhoja huonekaluja, posliineja, kulta- ja
hopeaesineitä — täss' on korttini.

Tottuneella kädenliikkeellä ja nostaen kevyesti pyörökoppaista hattuaan
painoi vieras reklaamikorttinsa Marie-Louisen voimattomaan käteen.

— Mutta emmehän ole pyytäneet saada myydä mitään.

— No, mutta minä vain ajattelin puhua asiasta herrasväelle, nähkääs
rouva, kun olin kuullut teillä olevan vanhoja esineitä — että — niin
— voihan olla olemassa tavaroita, joilla vanhuutensa ja fiineytensä
tähden, nähkääs rouva, voi olla erikoinen arvonsa ja joista maksetaan
koko hyvin — ainakin on minun tapanani maksaa hyvin — vanhaa silkkiä,
sulkia, kopeliinejä — kaikella on arvonsa, jos niillä on se vanha
fiineytensä — ja sen ymmärtää vain se — sehän on selvää — joka on
erityisesti antiikkituntija — ja voisi olla varsin hauskaa jos
herrasväki ansaitsisi yhden tai pari kymppiä sellaisesta kapineesta,
jolla ei voi olla mitään arvoa sille, joka ei ole kokooja eikä
erityisesti antiikkituntija.

— Niin, voimmehan puhua siitä toiste — nyt ei meillä ole aikaa.

Ja hyväntahtoisen kohteliaasti opasti Marie-Louise Almgren
»antiikkikauppias» Janssonin porstuaan ja pani oven kaksinkertaiseen
lukkoon.

Kuten pienen vesisääsken siivenlyönti synnyttää jonon renkaita
rasvatyynen lammikon pinnalla, niin värisi vielä tuntikausia
»antiikkikauppias» Janssonin lähdettyä koko Nelosen maailma tämän
salaperäisen käynnin jälkivaikutuksista.

Mitä tuo inhoittava mies oikeastaan tahtoi? Mikä oli tarkoitus? Mikä
uusi vaara uhkasi nyt heidän turvatonta olemassaoloaan?

Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi
rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen
kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen,
anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä
ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa,
ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa
pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän
tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä
nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan
sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.

Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman
herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan,
saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin
monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin
ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin
kamareihin.

Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu
ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille
olennoille?

Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin
juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä
pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet
sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja
lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus
vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.

Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen
loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten
elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin
empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan
saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä
yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa
eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa
ja kestävyyttään.





SEKASORRON MAAILMASSA




Tämä oli Kristuksen ohje: »Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa»...
Siunattu määräys, selvä ja yksinkertainen sääntö. Täällä me vaellamme
maailmassa, joka on arvoitus, jossa kaikki on vaikeata ja äärettömän
paljon on hämärää, jossa sadat ristiriitaiset uskontunnustukset
julistavat olevansa _Totuus_, ja kullakin näyttää olevan oikeutuksensa.
Kuinka voi ihminen päästä ratkaisuun? _Tehköön_ hän oikein siinä
asiassa, mikä on hänen edessään. Paljon on tietymätöntä, mutta on
kuitenkin jotakin, joka on selvää: Mikä ikänänsä lieneekin väärää,
niin täytyy olla oikein se, että on puhdas, oikeamielinen ja hellä ja
armelias ja totuutta rakastava. Täytyy olla oikein se, että rakastaa
lähimmäistään ja kieltää itsensä. Tehköön ihminen Jumalan tahdon, niin
hän on ymmärtävä.

Huomaa, että ihmiset tahtovat kulkea toista tietä. Jos vain voisin
uskoa, sanovat he, tekisin elämäni todeksi. Jos vain voisin olla varma
siitä mikä on totuus, alkaisin elää tosivakavaa elämää. Ei, sanoo
Jumala, toimi, tee elämäsi todeksi, ja olet saava kyvyn uskoa. Elä
totista elämää ja sinä olet saava vastauksen kysymykseen: »Mikä on
Totuus?»

Frederick W. Robertson.




BELSASARIN PIDOT.


Täysi kevät oli tullut kaupunkiin. Väkevästi ja kiihoittavasti
tuoksuivat puistojen koivunlehdet, tuomet kukkivat ja sireenien
nuput paisuivat, ja Nelosen pihalla kävi juustojen ja sillitynnyrien
tuoksu aavistamattoman väkeväksi suljetussa ja jäisessä horrostilassa
vietetyn talven jälkeen. Rankaisematta ja huomaamatta. Sillä
naapuritalojen hienot perheet olivat jo jättäneet kaupungin köyhemmän
ja yksinkertaisemman väestön yksinvaltaan, ja hienojen asuntojen
ikkunat loistivat valkeiksi kiduttuina ja poistyöntävinä, tuoksusta ja
auringosta, löyhkästä ja kuumuudesta välinpitämättöminä.

Pistooli jyrisi varhain ja myöhään, pamautellen moitteitaan ja
kysymyksiään Engvallin kirjanpitäjälle ja Nelosen molemmille ajureille:
Miksi haisivat juustot — oliko silli todella niin mätää, että sen
täytyi löyhkätä — eivätkö he pelänneet Jumalaa eikä terveyslautakuntaa
vai oliko heidän nenänsä yhtä tylstynyt kuin heidän sydämensäkin?

Mutta ajureilla, Nybergillä ja Olssonilla ei ollut mitään osuutta
ruokatavarakauppias Engvallin suitsutukseen ja pyhäänsavuun, ja eivätkö
juustot ja sillitynnyrit haisisi, kun tuli lämmin, missä hitossa ne
sitten saisivat haista — aivan oikea, mutta Pistoolille outo käsitys
sillitynnyrien ja juustojen maallisista oikeuksista.

Olihan täysi ja huoleton kevät jo tullut, ja maailma ja sen asujamet
välittivät vähemmän kuin koskaan Nelosen neideistä, heidän tuumistaan
ja oloistaan.

Nyberg lauloi ja Olsson vihelsi ja juustot ja sillitynnyrit antoivat
tuoksujensa nousta yhä sakeampina ja tuntuvimpina sinistä taivasta
kohden yli Nelosen muurien. Kevät ja lämmin olivat todenteolla
vallanneet kaupungin. Veri kiersi kevyempänä ja kuumempana ihmisten
suonissa, ja joka ilta kohtasi Pistooli suuressa porttiholvissa
pienen ryhmän koreasti puettuja hameniekkoja, jotka äänekkäästi
pohtivat asioitaan ja ohjasivat kulkunsa ulos Nelosen hätäsatamasta
rohkeiden merirosvojen lailla ryöstääkseen huolettomasti ja rikkaasti
kuormitettujen alusten muodostamaa katuvirran saalista.

Pistoolin ylväät silmäykset ja kovat hallitsijaneleet saivat heidät
tosin aina hetkiseksi pakosalle, mutta Olsson ja Nyberg eivät olleet
tunteettomat heidän naiselliselle sulolleen, ja kaupungin peittyessä
hämärään, saattoi toisinaan nähdä heidän liehuvien hattujensa suurten
perhosten lailla häälyvän ajurien hevosten ympärillä, tai saattoi —
oi, kauhistusta, häpeää ja inhoa — suorastaan nähdä heidän pujahtavan
talliin, josta kuuli heidän ikäänkuin hivelevän, kainostelemattoman
naurunsa kohoavan taivasta kohden aivan kuin kaupungin ulkopuolella
linnunlaulu nousi ja laski kevään suuressa rakkauden hurmiossa.

Pikku Emma Wigelstjernaahan juuri olisi pihailma eniten kiusannut,
mutta pikku Emmaa askarruttivat liiaksi valmistuspuuhat hänelle
kalenterivuoden tärkeintä päivää varten — 14. päivää kesäkuuta,
jolloin Herramme kerran oli ilahduttanut kauppaneuvosta sillä
pienellä enkelinkuvalla, joka lopuksi päätyi Nelosen kyyhkyslakkaan
— joten hänelle ei oikeastaan jäänyt aikaa kauempaa harmitellakseen
sillitynnyrien ja juustojen lähentelevää nenäkkyyttä.

Ja Rosalie Pistolschiöld jäi lopulta istumaan kahteen kadunpuoleiseen
huoneeseensa — Raamattu avattuna ikkunalaudalla ja katseittensa
silloin tällöin harhaillessa kadulle, jossa näki turhuuden katoavaisia
kohtauksia. Hän saattoi joskus lausua äänekkäästi Raamatun sanoja
vaimentaakseen kadulta tulevat äänet ja melun kääntäessään hitaasti
sivuja vanhassa Pistolschiöldien perheraamatussa, kirjassa, joka hänen
isänsä elinaikana oli ollut ylijuhlamenojenohjaajan kodin harvoja
pölyttyneitä esineitä.

Maailma on aina tukala köyhille ja yksinäisille, mutta voi olla
sinisiä, helmenhohtoisia kevätiltoja, jolloin olemassaolo tulee aivan
erikoisen pimeäksi ja raskaaksi yksinäiselle ja vanhalle hienolle
naiselle.

Emma Wigelstjernalle merkitsi kevät vain sitä, että lähestyttiin 14.
päivää kesäkuuta — vuoden merkitsevintä ja tärkeintä päivää — päivää,
jonka ympärillä hänen ja niinmuodoin myös koko maailman olemassaolo
pyöri. Se oli päivä, jolloin Emma sai parhaimman tilaisuuden osoittaa
sitä puolta, jossa hän oli kanssasisartaan Nelosessa niin äärettömän
paljon etevämpi — sitä ainoata, mutta sangen merkityksellistä puolta —
rahaa. Niihin pikku eriin verrattuina, joilla Rosalie Pistolschiöld,
Marie-Louise Almgren ja Eurydike Berg elivät tai oikeammin, joiden
avulla he pääsivät nälkään kuolemasta, olivat pikku Emman korot
keisarillinen eläkeraha, mahdollisuuksista rikas kuin Golkondan
aarrekammio.

Kesäkuun 14. oli hänen toiveittensa päivä — hänen kruunauspäivänsä,
jolloin hän näytti mahtiaan ja ihanuuttaan kaikelle kansalle ja salli
itseään palvottavan kuin yhtä Mammona-jumalan valittua. Ja kukapa
niistä naisista, jotka muodostivat hänen maailmansa ja ympäristönsä, ei
olisi iloisella jännityksellä odottanut juuri tätä päivää.

Oli kolme vanhaa Brelin-nimistä neitiä Grevturekadun 53:n
piharakennuksen alimmasta kerroksesta; näistä neideistä kaksi oli
kaksoissisaria ja he sairastivat jotakin omituista norsutautia, joka
pani heidät tallustelemaan eteenpäin maailmassa niin turvonnein ja
paksuin jaloin, etteivät he näyttäytyneet 53:n pihamaan ulkopuolella
muulloin kuin kirkossa jouluaattona ja pikku Emman luona kesäkuun 14.
päivänä.

Ja oli leskirouva Silfverstååhl ja leskirouva Almgren —
säätyläisnainen, vanhan Ludvig Almgrenin leski, Ludvig Almgrenin, joka
oikeusneuvoksen poismenon jälkeen oli ollut jonkinmoisena kanslistina
ja sihteerinä tuomari Burmeisterilla Linköpingissä ja oli nyt kuollut
— ja oli pieni, herttainen Beate-Jacqueline Bentzelstjerna ja pieni,
kiltti Marianne von Reier ja pieni, suloinen Rosa Furuhjelm, jotka
viimeksimainitut kolme »pientä» asuivat kahden huoneen ja keittiön
huoneistossa Sibyllankadulla.

Oli leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, patteriston komisario
Gottlannin tykistössä, kreivi Julius Achilles Lagerbergin leski. Kreivi
oli ollut kreivillisen suvun päämies ennen isänsä orpanan pojanpoikaa,
nykyistä päämiestä kreivi ja kenraali Sveniä, josta leskikreivitär
Sara Lagerberg, o.s. Gnospelius, aina käytti nimitystä »minun rakas
veljenpoikani kenraali Sven», ja josta hän luottamuksessa kertoi
kaikkia niitä kaskuja, joita sanomalehdet jo lukemattomia kertoja
olivat märehtineet, ja joita kenraali Sven nyt oli uskonut hänelle:
»ja tietääkö minun ihastuttava Sara-tätini, että silloin minä iskin
takaisin».

Ja oli kaksi pientä, kultaista tyttöä, Ihre-nimeltään, josta nuorin
oli kuudenkymmenenkuuden-vuotias ja siinä määrin kierosilmäinen, että
silmistä näkyi miltei vain valkuaiset; ja tästä syystä sanoi oppinut ja
pahankurinen Marie-Louise Almgren häntä tanssivaksi dervishiksi.

Mutta oli myös joitakin naisia, joiden paikka maailmassa oli
vielä auringon puolella ja vallassaolevien parissa — vanhoja
seurustelutovereita kauppaneuvoksen päiviltä; ja heidän joukossaan oli
tähtenä tähtien parissa komentajanrouva Diedrichs, o.s. von Blessigh,
jonka poika oli meripuolustusministeriön toimistopäällikkö, ja joka
rouva antoi 14. päivän kahvikekkereille vallan erikoisen loisteen ja
pyhyyden sen mahdin ja vaikutusvallan ja suurten suhteittensa suoman
ylhäisen ilmapiirin kautta, jota hän levitti Emma Wigelstjernan
itäintialaisten kahvikuppien ja suorastaan ummehtuneitten herkkujen
pariin.

Sillä — se on tosiasia, jota ei voi salata — kaikilla Emma
Wigelstjernan kokoonhaalituilla makeisilla oli onneton kaapinmaku.
Pikkuviekkaalla säästäväisyydellä, joka oli hänelle ominaista, ja
järjestelmällisellä muodollisuudella, jonka hän oli perinyt monilta
virkamies-esi-isä-polvilta, kokosi pikku Emma läpi vuoden herkkuja
syntymäpäiväjuhlaansa varten, kuten muurahainen kokoaa varastoja pitkää
talvea ja herttaiset neitoset kapioitaan varten.

Missä ikinä vain oli loppuunmyynti, Percy Luckilla tai Arvid
Nordqvistillä tai Juliuksella tai Björklundilla, kohta oli Emma
siellä ja osti — laatikollisia taateleita ja marmelaadeja, joissa
sokeri oli hyytynyt kivenkovaksi liiduksi — hillotölkkejä, joiden
sisällys oli niin vanhaa ja kovettunutta, että mikäli se ei itsestään
hajonnut palasiin, sitä saattoi hedelmäveitsellä leikata — risaisia
konvehteja, joita joulunpyhäin jälkeen oli loppuunmyyty — suklaisia
ja sokerisia pääsiäismunia, joita syksyllä vielä oli ollut jäljellä
jonkin syrjäkadun sokerileipurin näyteikkunassa ja jotka huokeasta
hinnasta olivat joutuneet pienen, uutteran ja vaatimattoman Emman
kokoelmiin — kaiken, kaiken työnsi hän vuoden varrella kaappeihinsa
ja lipastoihinsa, voidakseen levittää ne esille ihailevien silmien
nähtäväksi kesäkuun 14. päivänä — ja se mitä ei syöty tai pistetty
käsilaukkuihin ja taskuihin, koottiin yhtä huolellisesti kuin konsanaan
tähteet viidentuhannen miehen ravitsemisen jälkeen — ja kätkettiin
seuraavaa syntymäpäivää varten.

Tällä ei suinkaan tarkoiteta, ettei pikku Emma monina arkipäivinä
maistellut säästettyjä makeisiaan, mutta hän käsitteli niitä kuin
kaappijuoppo pulloaan tai saituri aarteitaan — salavihkaa — kuin
varkain varatun kohtauksen kiireellisellä himolla ja salatun irstailun
häpeilevällä säikkyväisyydellä.

Sitäpaitsi liittynee siihen vielä jotakin voitonhimoisen myllärin
tavasta verottaa asiakkaittensa jauhosäkkejä.

Ensimmäisenä syntymäpäivänä, jonka pikku Emma vietti Nelosessa, oli
tämä hänen viimeksimainittu tapansa aiheuttanut sangen kiusallisen
ja katkeran kohtauksen Rosalie Pistolschiöldin häikäilemättömän
terävänäköisyyden ja hänen vielä vereksen vihansa takia vastatullutta
tungettelijaa kohtaan.

Iso, kidesokerinen pääsiäismuna, jonka toisessa päässä olevan pyöreän
lasin läpi näki arkadiamaisen maiseman, pyörötemppelin ja kauniita
paperipaimenia ja -paimenittaria, ja jonka rakeisella pinnalla oli
vielä pölyä syöpyneenä puolen vuoden näyteikkunassa sijaitsemisen
jälkeen, oli ollut juhlan ihastuttavimpana silmänruokana.

Huomatessaan pohjapuolen liian leveäksi ja tasaiseksi tavallisen
pääsiäismunan pohjaksi oli Rosalie levollisesti nostanut sen ylös ja
havainnut alapuolen arvoituksellisen reiälliseksi ja samannäköiseksi
kuin sulanut ja jälleen jäätynyt jää näyttää.

— Tätä munaa olet varmaan paljon nuoleskellut, pikku Emma, ennenkuin
se on voinut seisoa näin tanakasti — oli Pistoolin laukaus ohimoon
kuulunut — sinähän olet taitavampi kuin Kolumbus, lapsukaiseni!

Mutta nyt oli kesäkuun 14. päivän aamu vuonna 1897 valjennut. Emma
Wigelstjerna oli herännyt, kun hänelle tuotiin vuoteeseen kahvia,
jonka Marie-Louise Almgren oli keittänyt, ja suuri sahramirinkilä,
jonka Rosalie Pistolschiöld oli tilannut ja noutanut Lindströmin
sokerileipomosta ja jonka keskelle Eurydike Berg oli pannut laatimansa
ja kaunokirjoituksellisesti puhtaaksikirjoittamansa omistusrunon
syntymäpäivälapselle:

täy    Niin pian vuodet vierii, Emma kulta,
     jo viidesseitsemättä loppui sulta.
    Tää koti kauan tahtois pitää sun,
    siks kunnes kodin uuden, siunatun
    saat maisen talven jälkeen kerran
     sa ikikevään maassa, luona Herran.

    Ei siellä pimeyttä, kyyneleitä,
     ja rakkahamme siellä vuottaa meitä,
    he, jotka ennen meitä lähti pois,
    ett' oikein valmis taivaan koti ois,
    kun autuudessa siellä yhdymme
     ja rakastaen Herraa kiitämme.

Jonka viimeksimainitun runon johdosta oli langennut runsas ja
asiaankuuluva kyynelsade, vilpittömimpänä kuitenkin tekijättären
itsensä silmistä.

Ja siellä istui nyt pikku Emma pienessä huoneessaan tarjottimet
valmiiksi katettuina ja makeistavarat jo eilisestä esillepantuina —
harmaat hiussuortuvansa käärittyinä Stockholms Dagbladista tehtyihin
papiljotteihin; eikä hänen yöpaitansa ollut aivan moitettoman puhdas;
ja Rosalie Pistolschiöld seisoi silkkiin pukeutuneena ja pitsimyssyssä
kastaen sahramirinkilää, ja Marie-Louise Almgren istui vuoteenreunalla
— huoneen ainoa mahdollinen istuinpaikka, Eurydike Bergin liehuessa
ylt'ympäri — jos nyt voi käyttää sanaa liehua varovaisesta
liukumisesta, johon monet huonekalut pakottivat — liehuessa
kukikkaaseen keltaiseen silkkimekkoon pukeutuneena, kuin mikäkin
perhonen makeislautasten ja -maljojen välillä — ja ilahdutti pikku
Emman kunnianhimoista ja kiitoksenkipeätä sydäntä sanoilla, imelämmillä
kuin hunaja ja varmaan paljon makeammilla kuin kaikki makeiset hänen
ympärillään.

— Kas vain, rakas pikku Emma — miten suurenmoista — miten
suurpiirteistä — mitä herkkuja — sehän on kuin satua.

Ja sovituksen henki täytti pienen huoneen, rakkauden hyvä ja
kaikkivoipa henki, joka tahtoo, ettei lyhyttä, maallista juhlahetkeä
liiaksi himmennettäisi arkiaherruksen harmaalla pölyllä, ja vieläpä
pikku Emmankin kova ja ahne sydän laajeni harvinaiseen hehkuun,
hämärään haluun saada olla itsensäunohtava ja hyvä ja antelias, ja hän
sanoi äkkiä:

— Ota itsellesi pieniä makeisia, Diken, kunhan vain et sekoita maljojen
sisältöä.

Taivaallinen uhraamisen ja hyvänäolemisen halu täytti toisten rikkaat
ja suuret sydämet ääriään myöten hyvyydellä, ja heidän olentonsa
salaisista rikkauksista säteili heijastus Emma Wigelstjernankin
pieneen, naurettavaan päähän, jossa suuri nenä pisti esiin kuin
pienillä sanomalehtipapiljoteilla käärityn bilboquetklot'in varsi.

Marie-Louise Almgren taputti häntä kevyesti poskelle, Pistooli nyökkäsi
juron ystävällisesti ja Eurydike Bergin suuret, ruskeat tropiikkisilmät
täyttyivät äkkiä kyynelillä.

Aavistiko hän ehkä hämärästi — hän oli heidän joukossaan aavistusten ja
unten tytär — että tämä olisi viimeinen kesäkuun 14., jota he saisivat
yhdessä viettää?

Neljän tunnin levottomuuden ja hermostuksen jälkeen, jota lievitti
vain se työ, jonka aiheutti kaikkien maljojen, vatien ja tarjotinten
siirtäminen Marie-Louise Almgrenin toiseen huoneeseen ns. ruokasaliin,
joka tänä päivänä oli pikku Emman kunnia- ja juhlasalonkina, tuli
liikahtamaton kello kuitenkin vihdoin puoli yksi, ja ensimmäinen
eteiskellon soitto oli merkkinä siitä, että iloinen juhla oli alkanut.

Ja kello puoli kahdelta oli suloinen, kultainen, rakastettava, pikku,
kiltti, ihastuttava, hyvä Marianne, toisella nimellä komentajanrouva
Diedrichs, o.s. Blessigh saapunut ja pikku Emman syntymäpäivä oli
jälleen tänäkin vuonna saanut ihastuttavan, hienon ja ihmeellisen
hauskan leiman.

Nythän istui valta, kunnia ja ihanuus virallisen loistavana ja ylväänä
pienten, köyhäin neitien ja leskien parissa ja salli heidän aivan
ilmaiseksi paistattaa itseään auringon paisteessa, jolloin he jälleen
voivat tuntea omaavansa osuuden voimaan ja vaikutusvaltaan:

— Ja sitten sanoi hänen ylhäisyytensä — mutta siviiliosaston päällikkö
arveli — ja sitten sanoi kuningas pojalleni — hänen majesteettinsa
kuningatar oli kyllin ystävällinen kysyäkseen vävyltäni haluaisiko hän
vaihtaa kuukautta Alarik Possen kanssa — hän tahtoi mieluummin saada
vävyni mukaansa kesällä Hookiin.

Ja kaikki vanhat naiset selailivat hengessään aateliskalenteria ja
juoksivat valtiokalenterin nimisarekkeet ristiin rastiin kiireemmin
kuin koulupojat portaissa — ja muistivat henkilöitä — ja tunsivat nimiä
— ja ihmettelivät:

— Minun aikanani oli hän — ja ajatteleppas, että pikku Fredrik Goës on
hovioikeudessa — muistan, kun annoin läimäyksen hänelle — ja ajatteles,
että Karl Leijonhielm on niin vanha, että hänen vuoronsa on päästä
kanslianeuvokseksi — entäs Figge Aspman sitten, joka on eversti — niin,
se on tapahtunut yleisesikunnan kautta — jos hän olisi mennyt oikeata
tietä, olisi hän nyt korkeintaan majuri.

— Oi niin, rakkaani, muistatko häntä — ja, kultaseni, ajatteleppas,
että hän on naimisissa hänen kanssaan — niin, he ovat kuolleet molemmat
— ja tiedätkö, näin hänet eilen kadulla univormupukuisena — ja hän
tunsi minut ja teki kunniaa — voit uskoa, että minua tirkisteltiin,
hänhän oli täydessä juhlapuvussa — no, minähän kohtasin Mariannen vävyn
hoviajopeleissä keskellä Norrbrota ja hän tervehti niin kohteliaasti —
huolimatta siitä, että minulla oli kaksi suurta kääröä käsissäni.

Vain silloin tällöin joku nimi äkkiä kuulosti vieraalta ja
tuntemattomalta. Kukahan se mahtoi olla? Mistähän hän oli? Kenen sukua
hän lienee?

— Kenraali Rydgren — niin, rakkaani, hän ei ole sukua kenellekään —
hän on päässyt sotaministeriksi, vaikka on naimisissa tarjoilijattaren
kanssa.

Mutta komentajanrouva von Diedrichs palautti tasapainon
maailmankaikkeuteen kertomalla kuinka kenraali Rydgren ja kenraali
Hamilton olivat olleet ulkona yhdessä juhlimassa — sillä heillä oli
suuret taipumukset juopotteluun, kortinpeluuseen ja »hummailuun» — ja
lopuksi he olivat aamulla istuneet kuin kanat orrella lauta-aidalla
Kungsholmenilla ja silloin oli Rydgren sanonut Hamiltonille: —
Kuuleppas, mitähän rouvamme sanoisivat jos näkisivät meidät nyt?
— Mutta silloin sanoa tokaisi Hamilton heti: — Rakas veli voi
olla vakuutettu siitä, että minun kreivittärelläni ei ole edes
aavistustakaan veljen olemassaolosta!

Niin, Malcolm Hamilton, hän osasi vastata!

Mutta leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius, jolle Diedrichsin
ja von Blesighin tapaiset perheet joka tapauksessa olivat vain
alhaisaatelia, kävi yhä ohuthuulisemmaksi ja punanenäisemmäksi ja
silmiltään harmaammaksi, mitä pitemmälle aika kului, ja lopuksi epäili
hän muun muassa jutun todenperäisyyttä: — Veljenpoikanipa kenraali
Sven ei ole koskaan kertonut sitä minulle — ja hänhän kertoo kaiken
vanhalle, rakkaalle tädilleen.

Mutta sattui niin kiusallisesti, että komentajanrouva Diedrichs oli
pari viikkoa sitten ollut päivällisillä amiraali v. Otterin luona,
jolloin juuri kenraali Sven oli kertonut tarinan hänelle.

Ja leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius tuli niin väsyneeksi, että
hänen päähänsä rupesi koskemaan ja hänen täytyi lähteä kotiin lepäämään
hetkiseksi ennen päivällistä — sillä hänhän oli valvonut edellisenä
iltana ent. maaherra von Looberghin luona suurilla illallisilla.

— Kas vain, onko hänellä varoja illallisiin — hänhän sai jättää
maaherranpaikkansa Växjössä siksi että kassoissa oli jotakin vikaa —
hän ei ainakaan pystynyt täyttämään tilitysvelvollisuuksiaan.

Oi, esivalta ei hukkaan miekkaa kanna, ja leskikreivitär Lagerberg,
o.s. Gnospelius, joka edellisenä iltana oli ollut tapaamassa
ulosmennyttä maaherratarta ja juonut lasillisen vettä heidän
eteisessään, menehtyi, katosi ja pysyi poissa, ja rouva komentaja
Diedrichs o.s.v. Blessigh antoi aurinkonsa loistaa vielä parikymmentä
minuuttia ja vetäytyi sitten pois velvollisuutensa täytettyään, kenties
itsetiedottomasti peläten, että liika aurinko voisi käydä vanhoille
vaaralliseksi.

       *       *       *       *       *

Mutta kaikki vanhat naiset olivat saaneet vettä myllyynsä
keskustellessaan kaikista korkeista virkamiehistä ja hoviherroista,
virkaylennyksistä ja kuninkaallisista henkilöistä, kielet olivat
käyneet niin liukkaiksi ja posket punaisiksi ja silmät kiiltäviksi
siitä tietoisuudesta, että ei vain ole ollut, vaan yhä on jotakin.

Ihren tytöt juttelivat orpanastaan presidentistä, ja kolme vanhaa
Brelinin neitosta pikkuserkustaan komentajakapteenista, ja Rosa
Furuhjelm valtiokonttorissa olevasta sisarenpojastaan Pontuksesta
ja Svean tykistössä olevasta serkustaan, ja Beate-Jacqueline
Bentzelstjerna amiraalista, joka oli hänen sukulaisensa viidennessä
polvessa ja läheisin samanniminen omaisensa. — Rosalie Pistolschiöld
kosketteli muistoja ylijuhlamenojenohjaajakaudelta, ja Marie-Louise
Almgren kertoi mitä ihastuttavimpia kaskuja valtioneuvoksista ja
oikeusneuvoksista, presidenteistä ja maaherroista.

Herää kokonainen maailma — virkamiesten ja upseerien, pappien
ja tilanomistajain maailma — maailma, joka kerran on elänyt —
ihmisluokka, jolla kerran on ollut valtaa ja merkitystä ja joka nyt
on poissa — kauan sitten haudattu maailma, joka virkoaa jälleen eloon
rakastavien ja unohtumattomien sydänten muisteloissa, palvonnassa ja
uskollisuudessa.

Kaikki vanhat naisetkin ovat saaneet entisen elämänsä ja merkityksensä
takaisin.

Leskirouva Silfverstååhl unohtaa sen pienen huoneen ja keittiön
syrjäkadulla, jossa hän elää poikineen, leskirouva Almgren
pettymyksensä ja nälkänsä — Ihren tytöt eivät enää muista, että heillä
on yhteinen huone Tukholman Kainojen Köyhien talossa — Eurydike
Bergin silmät loistavat suurina ja kaukaisiin näkyihin syventyneinä,
ja Rosalie Pistolschiöld ei enää välitä pihalta leviävästä hajusta,
porrassyvennysten liasta tai kummallisista naikkosista, jotka niin
mielellään järjestävät kevätiltaisin kohtauksiaan Nelosen syvään ja
pimeään porttikäytävään.

Syödään pikku Emman risaisia konvehteja ja kuivia marmelaadeja ja
juodaan kolmas, neljäs ja viides päällystilkka ja ollaan tietoisia
siitä, että eletään ja merkitään jotakin! Kuningasvalta ottaa lukuun
jonkun — puolisot, isät ja veljet määräävät Ruotsin kohtalot ja
tuttaviensa virkaylennykset — hänestä tulee se ja se, ja se ja se on
eläkeiässä ja jättää paikkansa sille ja sille.

Eletään ja tunnetaan oma valta. Valta on vaarallinen. Siitä tulee
ylpeäksi ja kovaksi ja itsetietoiseksi. Arvostellaan ja moititaan.

Muistatteko, mitä Marianne v. Diedrichs kertoi, kuinka tuo
pankinjohtaja Wallenberg yrittää päästä seurapiireihin? Mutta niin
kauan kuin ylihovitallimestari Piper elää, ei seurapiireihin pääse
keitään panttilainaajia — häneen voi luottaa.

Ei, on käytävä käsiksi kovin kourin — ei käynyt päinsä antaa
kansan hypätä nenälleen — tukkukauppiasten ja koronkiskurien ja
maustekaupustelijoiden ja puotiapulaisten.

Kun Beate-Jacqueline Bentzelstjernan isä oli valtiopankin komissaari,
saivat kauppiaat seisoa hattu kädessä ja kumartaa, eikä ollut yhtään
sellaista, joka olisi uskaltanut istua siinä huoneessa, jossa hän
istui kirjoituspöytänsä ääressä — eikä ollut ainoatakaan Skeppsbron
rikkaista tukkukauppiaista, jolle ylijuhlamenojenohjaaja Pistolschiöld
olisi ojentanut enempää kuin kolme sormeaan — lukuunottamatta Tottie'ja
tai Arwedsoneja tietenkään, mutta hehän olivatkin melkein aatelisia —
nykyisin.

Syrjässä ikkunan luona istui kolmentoista-vuotias poika kirja kädessään
ja söi kuivattuja aprikooseja. Hänellä oli kaunis otsa ja kirkkaat
siniset silmät ja punaiset, nälkäiset huulet, jotka ahmivat kuivattuja
aprikooseja nopeasti ja koneellisesti ja kuumeisen kiireellisesti,
ikäänkuin niiden nopea katoaminen muullakin tavalla olisi joka hetki
pelättävissä.

Pojan nimi oli Sten Almgren ja hän oli Ludvig Almgrenin ja hänen
vaimonsa Clara Eleonora Seteliuksen ainoa lapsi. Tämä nainen oli 26
vuotiaana tutustunut Ludvig Almgreniin tämän ollessa täysihoidossa
hänen äitinsä, postinhoitajan lesken luona Linköpingissä; hän oli
sen täydellisen eristyneisyyden takia, jossa hänen yhtä köyhä kuin
hieno äitinsä oli häntä pitänyt, Ludvig Almgrenissa nähnyt unelmiensa
maallisen ruumiillistuman ja sen sankarin, jolle hän oli ennakolta
määrätty kaikkensa uhraamaan.

Sten Almgren oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt isättömäksi ja oli tänä
keväänä päässyt ilman ehtoja pohjoisen latinakoulun seitsemännelle
luokalle — seikka, joka oli ollut tärkeänä johdantona ja yhteisenä
puheenaiheena kahvikutsujen alussa, mutta joka nyt jo aikoja sitten oli
unohdettu paljon tärkeämpien ja kiintoisempien asioitten vuoksi.

Poika luki Starbäckin kertomuksia Ruotsin historiasta eikä hän
ajatellut hetkeäkään, ettei kellään näistä vanhoista tädeistä,
jotka niin korskeasti ja itsevaltaisesti karkoittivat pankinjohtaja
Wallenbergin seurapiireistä ja hienojen ihmisten parista, ollut edes
sen vertaa varoja, että olisivat voineet matkustaa kesäksi pois
Tukholmasta, niin, tuskinpa yhdeksi ainoaksi sunnuntaiksikaan — kellään
näistä vanhoista naisista, joiden sukunimen hän tapasi tämän tästä
Starbäckin historian lehdillä.

Mutta hän oli äkkiä pannut kirjan pois voidakseen tarkasti kuunnella
vanhojen tätien keskustelua, joka oli saanut hänelle niin kiintoisan
käänteen, että hän vallan unohti kuivat aprikoositkin, joita vielä oli
jäljellä maljassa hänen vieressään. Rosa Furuhjelm oli alkanut kertoa,
että hän oli ollut suuressa riemunäyttelyssä, serkkunsa, Svean tykistön
majurin ja hänen vaimonsa kutsumana, — aivan ihmeellinen ja satumainen
päivä, joka oli saavuttanut huippukohtansa heidän tarjotessaan
Rosalle kahvia »kahvipaviljongissa», josta oli saanut — eikö se
ollut satumaisen uskomatonta — ottaa kahvikupit mukaansa muistoksi
— kahvikupit aivan ilmaiseksi — eikö se ollut jotakin sellaista,
että melkein hävetti — mutta eivät kai he sentään siitä hävinneet,
silloinhan he eivät olisi olleet niin runsaskätisiä — mutta hurjan
hauskaahan se oli — siitähän jäisi muisto koko elämäksi — hän joisi
aina kahvinsa niistä kupeista.

Mutta Pistooli, joka vaistomaisesti epäili nykymaailmaa ja sen kaikkia
tuotteita, ilmaisi tässä epäilyksensä arvelemalla, että kupit olivat
tehdyt »papier mâché»sta ja sulaisivat olemattomiin parin päivän käytön
jälkeen. Tällä Pistoolille itselleenkin täysin epäselvällä käsitteellä
»papier mâché» tarkoitti hän nimittäin kaikkea hänelle tuntematonta,
ihmeellistä, epäilyttävää uudessa ajassa — »papier mâché» itse oli se
uuden ajan salaperäinen alkuaine, josta petolliset ja petetyt ihmiset
valmistivat arvotonta rihkamaansa ja kestämättömiä ilonaiheitaan.

Mutta Eurydike Berg, joka ei milloinkaan edes uneksinut voivansa itse
päästä tähän ihmeelliseen näyttelyyn kalliin pääsymaksun vuoksi,
kuunteli jännitettynä ja tarkkaavaisena, kuin lapsi melkein liian
hauskaa ja fantastista satua, Rosa Furuhjelmin sekavia ja laajaperäisiä
selostuksia »satuluolasta» ja »vanhasta Tukholmasta» ja gramofonista
ja camera obscurasta ja köysiradasta, kunnes koko maailma oli pelkkää
satua, niin ettei hän luullut edes unessa kokeneensa niin ihmeellisiä
asioita. Sillä niin omituinen on ihmisen luonto, niin heikko hänen
tietoisuutensa, että Ramsjöbergin tytär ja Sainte-Marie-aux-Magnolian
haltijatar, nainen, joka oli nähnyt lastensa ja puolisonsa hukkuvan
myrskyssä kaukaisella valtamerellä, ja joka mielipuolisuuden partaalla
ja nälkään nääntymäisillään oli ajelehtinut pelastusveneessä
armahtamattoman auringon alla rasvatyynellä merellä kolme malaijilaista
laivamiestä ja neekerikyökkipoika vieressään veneen tuhdolla, se nainen
ajatteli nyt, ettei mitään ihmeellisempää ja satumaisempaa kuin camera
obscura, gramofoni ja »satuluola» ja ilmaiset kahvikupit voinut olla
tänään maan päällä.

Vain syvällä Marie-Louise Almgrenin läpinäkyvien akvamariinisilmien
pohjalla oli ivallinen, valpas hymynhäive — ehkäpä kuitenkin vain
oikeusneuvoksen miehekkäänselvän ja tarkkanäköisen psyken hymyilevän
ivallisen älyn itsetiedottoman muiston lempeänä heijastuksena.

Emma Wigelstjernan kaikki pienet, kuuntelevat kahvikekkerivieraat
sensijaan unohtivat, että heidän olisi kiirehdittävä kaikkien näiden
Tukholman Eläintarhan ihanuuksien parista ja kaikkien näitten hienojen
ja ihanien makeisten äärestä katkeraan ja kurjaan todellisuuteen — joka
useimmille heistä kaikista lähinnä aineellistui iltateekupillisessa
ja hitusessa kuivaa leipää: sillä eihän voinut syödä päivällistä
nautittuaan niin paljon ihmeellisen hienoja ja hyviä herkkuja.
Sehän olisi ollut suorastaan Jumalan viljan haaskaamista — vallan
anteeksiantamatonta tuhlausta ja sen erinomaisen sielullisen prosessin
epäviisasta turmelemista, joka on muistossa piilevä jälkinautinto,
jonkinlainen inhimillinen vastine viisaan, säästeliään ja ovelan lehmän
märehtimismenetelmälle.

Ja niin oli iloinen juhla lopussa, ja pikku Emma saattoi ylpeänä ja
ihastuneena sadanyhdennentoista kerran vastaanottaa heidän täpötäysien
sydäntänsä ja vatsojensa kiitolliset vakuutukset siitä, ettei kukaan
heistä voinut muistaa toista niin onnistunutta ja ihmeellistä ja
ihastuttavaa ja hauskaa syntymäpäivää kuin tämä, ja kaikki toivoivat
koko sydämestään saavansa vuoden kuluttua viettää yhtä ihastuttavaa
ja hienoa ja miellyttävää syntymäpäivää ja nähdä pikku Emman yhtä
reippaana ja pirteänä ja herttaisena ja ketteränä kuin nyt.

Mutta kun kaikki olivat lähteneet, ja kaikki oli korjattu ja poimittu
pöydiltä, ja viivyttiin vielä illan hämyssä yhdessä kaikkien päivän
ihanuuksien muistoissa, lausui Rosalie Pistolschiöld ajatellen kaikkia
menetettäviä näyttelyhauskuuksia ne kohtalokkaat ja ratkaisevat sanat,
joita seuraava teko oli aiheuttava Nelosen tuhon:

— Tiedättekö, sunnuntaina pitäisi meidän mennä Hagaan ja ottaa hiukan
päivällisruokaa mukaamme — olisi niin ihanaa saada kerrankin hengittää
oikein raitista ilmaa.

Ja toiset kolme ilahtuivat ja olivat samaa mieltä, ja heidän
sydämessään syttyi suuri kevätilo, ja ehkäpä myös salainen ylpeyden
ja turhamielisyyden ja koston tunne siitä, että ellei heitä oltukaan
kutsuttu näyttelyyn, niin hankkivatpa he totta totisesti itselleen
muita huvituksia ja ajanvietettä, joissa Rosa Furuhjelmkin kyllä olisi
toivonut saavansa olla mukana.

Ja heidän pienten linnunsydämiensä riemuitessa ja liverrellessä
unohtivat he kerrassaan, että jokaiset juhlat, joissa ei Meidän
Herramme henki täytä ihmisten sydämiä ilollaan, ovat Belsassarin pidot,
joissa näkymätön käsi kirjoittaa kohtalokkaan kirjoituksensa. Mutta
silmämme ovat useimmin niin sokeat, ettemme näe sitä ja sydämemme
unohtavat niin helposti, mitä olemme velkaa Taivaalliselle Isällemme,
Hänelle, joka näkee sydämemme syvyyksiin, ja joka myös on nähnyt kaiken
sen turhamaisuuden ja julmuuden ja tyhjyyden ja ajattelemattomuuden,
joka oli painanut leimansa tähänkin näennäisesti niin viattomaan
juhlaan.




EURYDIKE ON HUOLISSAAN JA RUKOILEE.


    »Ich, der Herr der Barmherzigkeit, habe
    Das Wunder der Wunder an dir getan.»

Niinkuin äkkiä raskas, musta pilven varjo leviää yli auringonvalaiseman
kesämaiseman, niin oli suuri ja sanomaton hätä vallannut Eurydike
Bergin — äkkiä — kesken vanhojen naisten haaveita ja iloista pakinaa
sunnuntain suuresta huviretkestä. Oli kuin olisi myrkyllinen käärme
väijynyt jossakin niitten kukkien keskellä, joita he uneksivat saavansa
poimia — myrkyllinen, liukas, kylmä käärme, valmiina pistämään jotakin
heistä kuolettavalla myrkyllään.

Ketä heistä?

Eurydike Berg avasi suuret, mustat silmänsä, joita kirkasti äkkinäisen
aavistuksen valo, ja ikäänkuin kaukaisilta kukkuloilta ja kuitenkin
läheltä katsoi hän tutkien ja salaa tuttuja kasvoja ympärillään.
Tuossa nojasi Rosalie Pistolschiöld raskasta imperaattorinpäätään
oikeusneuvos-vainajan nojatuolin selkämystään, ja ulkoa tuleva
kesäillan valo loisti ja säihkyi vielä suurissa, vetistävissä
silmissä. Ylväänä hän siinä istui, Nelosen urhokas komentaja, pikku
joukon itseoikeutettu päällikkö, Rosalie Pistolschiöld, joka ei
mitään pelännyt, ja joka alati oli valmiina ryhtymään taisteluun
heidän kaikkien puolesta, vaihtelevaan, toivottomaan, lakkaamattomaan
taisteluun ulkopuolella elämässä olevaa vihollista vastaan, kaikkia
rikkaita, kaikkia tylyjä, kaikkia julmia nykyajan voittoisia laumoja
vastaan, jotka tunkeutuivat yhä lähemmäs ja lähemmäs heitä.

Tuo omituinen, inhoittava mieshän julkeine sinisine silmineen oli
jälleen ollut siellä ja tahtonut miltei väkisin ostaa Eurydike Bergin
pienen kirjoituspöydän. Oli kuin hän olisi vihollisen vakooja, urkkija,
joka on lähetetty suunnittelemaan kaikkea ratkaisevaa ryntäystä varten
— ehkäpä myös korppikotka, joka vainuaa saaliin, kuten Eurydike voi
vainuta onnettomuuden.

Täynnä salaperäistä, harrasta, arkaa hellyyttä ja ihailua katsoi hän
Pistoolin hallitsijankasvoja: tässä oli turva, tässä tuki, tässä oli
se, joka ei koskaan voisi väistyä eikä pettää. Hän tunsi hämärää halua
saada hellävaroen sivellä Rosalien suurta, kuihtunutta kättä, sen
lujasti puristaessa nojatuolin kädensijan puupalloa.

Ja hänen katseensa etsivät jälleen syrjästä, varkain hapuillen toisia.
Tuossa istui Marie-Louise Almgren sohvankulmassa — suorana, nojaamatta
itseään sohvanselustaan, hienot, hauraat kasvot totunnaisessa,
hiljaisessa, kevyen ivallisessa hymyssä — niin kevyenä, niin
kohotettuna maailman yläpuolelle.

Eurydiken sydän tykytti kovasti, kiivaasti. Oli kuin olisi raikas
kirkonkello kumeasti soinut hänen sydämensä lyöntien rinnalla, oli
kuin hänen sydämensä olisi ollut kellonkieli, ja hänen ruumiinsa
oli halkeamaisillaan ja särkymäisillään lyöntien alla sellaisessa
tuskassa, jota ehkä kirkonkello tuntee täytyessään kutsua kuolevia
kuolemantarhoihin. Eivätkö he kuulleet sitä? Hän katsoi jälleen
tuskissaan ja salaa ympärilleen.

Ei, kukaan ei sitä kuullut — ei kukaan heistä. Ei kukaan kuullut tuota
raskasta, kumeata, kaikuvaa kellonääntä, joka oli särkemäisillään koko
hänen ruumiinsa ja sielunsa huumaavalla rytmillään.

Hän sulki silmänsä.

Se oli Marie-Louise Almgren. Eikö hän ollut nähnyt tuota kylmän harmaan
kipsin sinistä hohdetta hänen kasvoillaan, tuota omituista sinertävää
valoa, jonka hän oli havainnut kaikissa niissä, joiden kuolema oli
lähellä — jonka hän oli nähnyt miehensä kasvoilla sinä iltana, jolloin
he nousivat suureen Evelyniin, pakettilaivaan Port Louisin satamassa,
onnellisina, iloisina, täynnä kotimatkan seikkailujännitystä — sitä
sinertävää valoa, joka virtailee niitten kasvoista, joiden kuolinhetki
on lähellä, ja jonka merkitystä ja viitteitä hän ei vielä silloin ollut
oppinut selittämään.

Henkimaailman näkymättömät vallat olivat jälleen vetäneet taikapiirinsä
Eurydike Bergin ympärille, ja aavistusten siivillä vaelsi hänen
sielunsa huimaavissa etäisyyksissä niissä valtakunnissa, joihin ei
kukaan vihkimätön pääse tunkeutumaan, ja josta ei mikään valokuvauskone
ole ottanut kuvia, niissä salaperäisissä maailmoissa, jotka —
jos ne paljastettaisiin tukkukauppias Engvallille ja kamariherra
Björnsköldille — saisivat heidän raukkamaiset ja petolliset sydämensä
kauhusta pakahtumaan.

Mutta tämän valkoisen, leijailevan ilmapiirin läpi, aivan kuten
lähestyvät ne vieraat äänet, jotka äkkiä saattaa kuulla sumun
läpi lähellään pelästyttävän todellisina ja kuitenkin niin
aavemaisen outoina, kuuli Eurydike Berg hätkähtäen, ikäänkuin
olisi hänet herätetty yöllisestä kauhununesta, pikku Emma
Wigelstjernan nokkaviisaan, kuivan ja puumaisen äänen, joka yhä yhtä
järjestelmällisesti askarteli sunnuntairetkikysymyksen suunnitteluissa
ja järjestelyissä:

— Ja mehän voimme juoda kahvia Morilla, kukkulalla, jos otamme
kahvileipää mukaamme — niin, kukin itselleen tietysti.

Eurydike oli äkkiä noussut ja hänelle ominaisella tavalla odottamatta
sanonut hyvää yötä ja suudellut poskelle ja rientänyt pois saadakseen
yksinäisyydessä huoneessaan taistella hädän ja uskon hengellisiä
taisteluita. Mutta toiset vanhat naiset katsoivat ihmettelemättä ja
kyselemättä hänen lähtöään. Hehän tiesivät mistä oli kysymys, ja
kainoin ja hienotunteisin silmin he seurasivat hänen askeleitaan, ja
heidän sydämestään lähti hellyyden ja osanoton virtoja pakenevan pikku
olennon jälkeen.

»Katso, ilta joutuu ja valo sammuu ja yön varjot levenevät ja lintu
pakenee pesäänsä.»

He tiesivät, että heidän sisarellaan oli jälleen salaperäinen
koettelemuksen hetkensä — että menneisyyden varjot olivat nousseet
hänen sydämensä salakammioista — että lastenkädet tarttuivat hänen
käsiinsä — että tuntemattomien ja näkymättömien äänet kaikuivat hänen
korvissaan. Marie-Louise Almgrenin kirkkaan sinisiin silmiin kohosi
lempeimmän ja jaloimman hellyyden kyynelsumu, ja Rosalie Pistolschiöld
nosti raskaan imperaattorinpäänsä ylpeän päättäväisesti: näitäkin
vihollisia vastaan olen taisteleva, Eurydiken surunkin olen voittava
— ja pikku Emma Wigelstjerna, jonka aina täytyi puhua, antoi hänkin
kaiken, mitä hänen sydämensä saattoi antaa:

— Oli kaikessa tapauksessa sangen ikävää, että se tuli juuri minun
syntymäpäivänäni.

Eurydike Berg vietti vainajiensa ja Jumalan juhlaa.

Hän oli sytyttänyt seinäkynttelikköjen kynttilät suuren, norsunluisen
ristiinnaulitunkuvan alle takimmaisen seinäsohvan yläpuolelle ja
pienen hopeisen ristiinnaulitunkuvan alle vuoteen yläpuolelle; ja
hänen liikkuessaan hiljaa edestakaisin suuressa, avarassa huoneessa
lepatti neljä kynttilänliekkiä hiljaa ylös ja alas vedossa, ja valot
ja varjot ilakoivat omituisen mielikuvituksellisesti huonekaluilla
ja oviverhoilla. Isot, mustat kaapit loistivat salaperäisen tummina
ja synkkinä salaperäisten ruumisarkkujen lailla, jotka kätkivät
tuntemattomia kuolleita, samalla kun haaveelliset satueläimet olivat
äkkiä liikkuvinaan ja nousevinaan verhojen itämaisesta haavemaailmasta,
kuin nousisivat ja keinuilisivat kuolleet ruumiit edestakaisin
laineissa.

Vain Kristuskuvat loistivat järkkymättömän kirkkaina ja rauhallisina
kaiken tämän epävarman, hämärän ja käsittämättömän yläpuolella
— voitonmerkkeinä ja muistuttajina Jumalan iäisestä herruudesta
yli sumujen ja varjojen maailman. Ja Eurydike Bergin pelästyneet
ja levottomat silmät etsivät niitä yhä uudelleen ja uudelleen
pidätetyn tuskaisina, liukuessaan raskaitten, harvinaisten, muistojen
kyllästämien esineittensä keskellä.

Miksi hän suri, miksi hän tuskitteli, miksi hänen henkensä oli
murheellinen kuolemaan asti?

Olihan hän Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan, Herran nöyrä
palvelijatar?

Kyllä — kyllä — Kristuksen morsian hän oli. Olihan hänellä pienessä,
rinnallaan olevassa ristissä sinetti ja näkyvä merkki yhteydestään
Vapahtajan kanssa, muistutus Hänen iäisestä, tutkimattomasta
rakkaudestaan, tietoisuus siitä, että Hän hänenkin tähtensä on kärsinyt
viattoman uhrikuolemansa — että hänenkin syntinsä olivat hänen
sydämestään poisnostetut, poispyyhkäistyt, anteeksiannetut ja unohdetut
jumalallisen rakkauden äärettömässä meressä.

Hän näki äkkiä edessään äitinsä pienessä tyttökammiossaan
Ramsjöbergissä, näki rajattoman syvän, tuskantäyteisen rakkauden äidin
raskasmielisissä, vakavissa silmissä.

Ingeborg Stellenius, o.s. Ehrencreutz, oli ollut vanhan ruotsalaisen
tehtaanomistaja- ja virkamiessuvun viimeinen, jossa suvussa
mystilliset taipumukset olivat kulkeneet perintönä hienostuneina
useampien sukupolvien hengellisten tutkistelujen ja sielullisen
puhdistuselämän kautta — hollantilaisen pietismin sekä katolilaisen
ja herrnhutilaisen hurskauselämän vaikutusten alaisena — he olivat
spontanisen sacré-coeur-kultin [sacré-coeur-kultti = katolilaisen
kirkon parissa harjoitettu Jeesuksen Pyhän Sydämen palvonta. (Suom.
muist.)] vaistomaisia harjoittajia ja tunnustajia, kultin, joka ehkä on
todella mystillisten luonteitten syvin alkujuuri ja kaikkea elävöittävä
lähde — se Herran valitsema ja merkitsemä suku, joka urheisiin ja
palaviin sydämiinsä oli vastaanottanut taivaallisten ihmeitten
armolahjat ja autuuden maallisen elämän pakeneviksi ja häviäviksi
vuosiksi. — He olivat olleet haltioitumisen ja hurmion valittuja, ja he
olivat päiväkirjoihin ja läpi miespolvien talletettuihin muistelmiin
jälkeenjääneilleen ja seuraajilleen koonneet ja heihin istuttaneet
tietojen aarteen salatuista asioista ja taivaan merkeistä, joka aarre
oli uskollisissa sydämissä pitänyt mystiikan ja hurmion pyhän liekin
palavana läpi miespolvien.

Eurydike Berg ei muistanut, ei ajatellut, eikä ymmärtänyt, että koko
tämä aarre oli hävinnyt Ramsjöbergin häviössä, että päiväkirjanlehdet
ja muistelmat, jotka todistavat valittujen sydänten tuskasta ja
riemusta Iäisen läheisyydessä, nyt lahoavat ja murenevat heitettyinä
johonkin romusoppeen tai ullakonkomeroon, elleivät ne jo olleet
paiskatut rikkatunkiolle tai lantakasalle tai vuosien harhamatkojen
ja häpeän jälkeen päätyneet jonkun kylmän, välinpitämättömän ja
ymmärtämättömän kokeilijan hyllyille.

Ehkäpä hän sentään sydämessään tiesi ja ymmärsi, että Iäinen ja
Kaikkivoipa Herra oli ottanut armonsa pois valituilta, siksi että he
huolimatta kaikesta eivät olleet asianmukaisesti vaalineet pyhää tulta
tai siksi, että Hän tutkimattomassa viisaudessaan oli tahtonut koetella
hänen voimiansa ja uskollisuuttansa.

Nyt hän näki vain äidin seisovan edessään Ramsjöbergin neitsytkammiossa.

Eurydike oli viisitoista-vuotias ja oli aamupäivällä ensi kertaa
käynyt Herran pyhällä ehtoollisella Ramsjöbergin tehtaan kirkossa.
Vieläkin hän näki lehvillä koristetun, juhlallisen kirkon, jonka täytti
juhlapukuinen tehtaan henkilökunta, kun hän isän ja äidin välissä
alttarin ääressä yksin vastaanotti sinetin ja merkin Vapahtajamme
rakkaudesta maallisiin syntisiin.

Se oli ollut juhlallista, ihmeellistä, epätodellista, mutta mikään
todella syvä tietoisuus pyhän toimituksen merkityksestä ei ollut
vallannut häntä, Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen ei ollut
ollut hänelle mikään todellinen hengellinen elämys.

Se oli ollut juhlallista, kaunista ja erikoista, mutta hänen
neitseellinen tytönsielunsa ei ollut värissyt eikä sulautunut yhteen
jumalallisen yljän kanssa.

Mutta nyt seisoi äiti hänen edessään pitäen kädessään pientä,
kallisarvoista ja erikoisen kauniisti siselöityä ristiä, jonka
Eurydike, niinkauan kuin hänen silmänsä olivat tästä maailmasta jotakin
nähneet, oli nähnyt äidin kaulalla pyhinä ja arkipäivinä.

Eurydikehan tunsi sen koko tarinan.

Sen hienon, palmikoidun, mustan hiusketjun, jossa se riippui,
oli hänen äidinisänsä isänisän äiti punonut omista hiuksistaan,
ja pienen ristin voi aukaista ja sen pyhäinjäännöskätköissä oli
kolmen Ehrencreutz-sukupolven hiussuortuvia hänen isänsä ja äitinsä
suortuvain rinnalla — pari haurasta, hienoa hiussuortuvaa kustakin
— harvinaisia jäännöksiä ammoin kuolleista, salaperäisiä amuletteja
ja merkkejä rakkaudesta, joka on tahtonut iäti kestää — ikuisia
muistutuksia siitä, että kuolleitten katseet ja ajatukset seurasivat
eläviä siitä taivaasta, jonne Jumala, Armahtavainen, Rakastava,
Anteeksiantava on kohottanut heidät rajattomassa armossaan — ja tämän
kaiken vertauskuvana ja ilmauksena kahdeksan paria hauraita, hienoja
hiussuortuvia pantuna hopearistin pyhäinjäännöskätköön.

Kuinka outoa ja vaikeata onkaan meidän ihmislapsiparkojen maisella
kielellä ymmärrettävästi ilmaista sydämemme syvimpiä ja iäisimpiä
tunteita!

Mutta nyt seisoi Ingeborg Stellenius tyttärensä edessä hopearisti ja
ketju kädessään:

— Rakas, pieni, oma, lapseni — tahdon, että sinä nyt jo kannat
ristiämme — tahdon, että sinä tästä päivästä alkaen kokonaan käsität
ja tunnet, että olet antanut sydämesi Hänelle, joka ei milloinkaan
väsy rakastamaan, joka ei milloinkaan väsy anteeksiantamaan, joka
ei milloinkaan ole uskoton, joka ei milloinkaan unohda, joka ei
milloinkaan petä —. Hän, joka seisoo rinnallamme vaikeimpana
hetkenämme, kun kaikki muut ovat pettäneet — Hän, maailman Vertavuotava
Sydän — heikkojen, heikkojen sydäntemme väkevä ja voimallinen Ylkä.

Ingeborg Stelleniuksen silmät olivat kyynelissä. Hän kehoitti tytärtään
aukaisemaan pukunsa ylimmät napit ja kiinnitti vapisevin käsin ketjun
hänen kaulaansa:

— Muista, ettet milloinkaan saa erota tästä — et milloinkaan! — Et
milloinkaan!

Mutta hopearistin äkkiä kylmänä liukuessa Eurydiken rinnalle, murtui
jotakin hänen sydämessään, ja tuntui kuin hehkuva rauta olisi polttanut
häntä rintaan ja oli kuin olisi suloisen tulen virta samassa virrannut
tästä kohdasta koko hänen olemukseensa, hänen ruumiiseensa ja hänen
sieluunsa.

Hillittömästi, hurjasti itkien hän oli heittäytynyt äitinsä syliin, ja
ihmeellinen hyökyaalto oli nostanut ja kantanut ja tuudittanut häntä,
ja hän oli äkillisesti, salamankaltaisesti aavistanut, tuntenut ja
ymmärtänyt sen selittämättömän, ihmeellisen, käsittämättömän, joka on
arvoitus ja salaisuus maailman lapsille, yhtymisen Jumalan kanssa:

»Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa ja minä
hänessä.»

»Ystäväni on minun ja minä olen hänen.»

Kuinka ihmeellisen käsittämättöminä olivatkaan päivän tunnit kiitäneet
sen hetken jälkeen. Kaukana — poissa — avaruuksissa, joista hän ei
koskaan ollut uneksinutkaan, oli hän liidellyt — untuvankevyenä,
kirkastettuna — säteenä miljaardien säteitten joukossa siinä
auringossa, joka on Isän Jumalan rakastavat ja loistavat kasvot.

Ja kuinka hän olikaan lopun päivää kaivannut vain iltaa ja
yksinäisyyttä saadakseen pienessä neitsytkammiossaan nähdä itsensä
kuvastimessa, saadakseen kuvastimessa nähdä Ristin ja Vapahtajan kuvan
omalla rinnallaan.

Kuvastimen eteen oli hän sitten jäänyt tuntikausiksi, vain katsomistaan
katsonut Vapahtajansa kuvaa, joka oli hänen rinnallaan kuin lapsi: —
hänen huomaansa oli uskottu jotakin sanomattoman kallisarvoista — hänen
ruumiinsa ja sielunsa kantoi kaikessa salaisuudessa kunniamerkkiä,
kaikkia arvoja arvokkaampaa. Salaperäisen hellyyden, aran antaumuksen,
palavan, hämärän rakkauden tunne oli täyttänyt hänen olemuksensa
ääriään myöten, ja hän olisi tahtonut vuodattaa koko olentonsa,
koko ruumiinsa ja sielunsa sanomattomiin kyyneliin; ja hän oli
nostanut Ristin huulilleen ja suudellut sitä uudelleen ja uudelleen —
salaperäinen sielun yhdistymiskohtaus Kristuksen kanssa.

Kuuliaisuuden, alistuvaisuuden, tahdonkuolettamisen, antautumisen
värisevä, kuvaamaton autuus oli vallannut hänet, tunkeutuen hänen
olentonsa joka poimun, joka säikeen läpi:

— Morsian olen, Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan!

Hän oli langennut polvilleen lattialle, kuin näkymättömien käsien
paiskaamana, ja sammaltavin, vapisevin huulin hän oli kuiskailemistaan
kuiskaillut autuaallisimpia sanoja — ihmissielun kauniimpia sanoja —
ilmaisten ihmissielun pyhimmän tuntemuksen:

— Olen morsiamesi, Herra Jeesus Kristus — olen Jeesuksen Kristuksen
morsian — Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omansa!

Kuvaamaton, ihmeellinen, arvoituksellinen tunne — vapiseva, värisevä
hurmostila — jonka vain vihitty voi ymmärtää — Ehtoollisen pyhä
täyttymys ihmisolennossa:

Ystäväni on minun ja minä olen hänen!

       *       *       *       *       *

Suunnattoman isossa, vanhassa huoneessa, joka kerran oli ollut maaherra
von Wernerin isän kodin isona salonkina, ja vielä jälkeenpäinkin
loisto- ja juhlahuoneena, jolla tuskin oli monta vertaistaan Tukholman
aatelispalatseissa, seisoi nyt Eurydike Berg, ja ylimaallisen valoisa
loiste kirkasti hänen kasvojaan, joissa silmät paloivat laajenneina ja
suurina salattujen maailmoiden ja menneisyyden näkyjen täyttäminä.

Seinäkello takimmaisessa nurkassa löi yksitoista lyöntiä, mutta
Eurydike kuuli äkkiä niitten takaa vanhan Ramsjöbergin palovartijan
äänen kaiun hänen kulkiessaan joka yö kautta vuoden rakennusten ympäri
ja toitottaessaan jokaisen tunnin kulumisen isännöitsijän asunnon
portailta; ja jokaista tuntimäärän torventoitotusta seurasi aina
virrenvärssy, jonka vanha Battram käheällä, rämisevällä äänellään
lauloi:

    »Kello yksitoista lyö.
     Täytä, Herra, armos työ!
    Hetkell' yhdennellätoista
    tulin Mestarini luo.
    Anna laupeutes loistaa,
     täysi palkka mulle suo!»

Eurydike hyräili hiljaa itsekseen vielä joitakin yötuntien säkeistöjä,
ja oli kuin olisi hän niiden läpi kuullut kosken kohinan, puiston
ikivanhojen lehtipuiden suhinan ja iäkkään yövartijan raskaat, hitaat,
öiset askelet. Olihan hänellä lapsena ollut se varma tunne, että
vanha Battram ei hoitanut vain Jumalan antamaa suojelijan tehtävää
Ramsjöbergissä, vaan että hän myös jollakin tutkimattomalla tavalla
otti huostaansa heidän rukouksensa yöllä jättääkseen ne aamulla
Meidän Herrallemme kuten hän jätti tiedonannon yön tapahtumista
isännöitsijälle tehtaan konttoriin.

    »Yks lyö kello, ilmoittain,
     että yksin minä vain
    yössä hiljaisessa kohtaan
    maailmojen Jumalan.
    Oi, suo äänes mua johtaa
     tielle tahtos oikean!

    Kello kolme lyö, ja tää
     hetki mulle selvittää:
    Vaikk' en näe pohjaan asti
    tämän ihmeen syvyyteen,
    uskoa saan hartahasti
     Herraan Kolmiyhteiseen.»

Aalto aallon jälkeen kohosi ja vyöryi esiin menneisyyden merestä ja
täytti huoneen todellisuudellaan, äänillään ja olennoillaan, ja muistot
tarttuivat Eurydiken käteen ja veivät hänet pois Malmberginkadun
neljästä. Ja hän oli jälleen pieni tyttölapsi Ramsjöbergissä suurine,
palavine silmineen ja hentoine, huojuvine vartaloineen, tyttölapsi,
joka kiiti kaikkialla joustavana kuin naarashirvi — nopsana, kevyenä
— tavoittamattomana, saavuttamattomana — kaikkien rakastamana, eikä
kenenkään vihaamana — alati näkymättömiä etsien ja löytäen — Isän
Jumalan ja hänen enkeliensä suojatti.

Sillä se mitä hän etsi ja löysi ja tavoitteli koskesta, puistosta,
tehtaalta, metsistä, työmiesten parista, vuokraajien ja torpparien
parista, oli yhtä ja samaa, Jumalaa, joka oli siellä kaikkialla: isä,
veli, ystävä ja leikkitoveri.

Tässä sukuketjun viimeisessä renkaassa oli monien salaperäisesti
armoitettujen sukupolvien oma kaipuu ikäänkuin päättynyt ja täyttynyt:
hän oli solki, joka on taottu heidän kautta sukupolvien kertyneistä
hengellisistä kalleuksistaan ja aarteistaan. Jumala oli ollut ilma,
jota hän hengitti, rytmi veressä, loiste silmässä, auringonjuovan
kisailu lehvikön lomassa, vaahto, joka säihkyi kosken yllä. Hän oli
varoittanut ja kehoittanut moukarien jymisevillä äänillä, uhkaillut
uunien ja palkeitten hehkuvan punaisilla liekeillä, riemuinnut ja
siunannut puiston lintujen laululla ja vaahteran latvoissa suhisevalla
kesätuulella.

Eurydike ei voinut muistaa ainoatakaan leikkiä, kaipausta, surua, iloa,
ei ainoatakaan kuvaa lapsuutensa ilojentarhasta, jossa ei Jumalan
rakkaus olisi loistanut ja kaikkea kirkastanut. Sitä taustaa vastaan
erottautuivat kaikki hänen muistokuvansa kuin vanhojen taulujen
pyhimyskuvat syvää kultataustaa vastaan.

Kaikki oli ollut loistavan tasaista iloa, ei minkäänlaista ihmettä —
kaikki vain niin luonnollista ja yksinkertaista, niin arkisen selvää,
ettei se milloinkaan ollut antanut aihetta varsinaiseen mietiskelyyn —
elämää Jumalan ilossa ilman todellista synnintietoisuutta, ilman syvän
syyllisyydentunnon hätää ja katumusta.

Hän oli istunut vanhan Battramin rinnalla tehdasyhteiskunnan
epäiltyjen, paheksittujen ja puoleksi vainottujen »lukijain» parissa,
heidän kokoontuessaan jossakin tuvassa talvisin tai jossakin
kaukaisella metsäaukeamalla kesäisin — tiheästi yhteensulloutuneina,
virallisen vainon ahdistamina ja kuitenkin riemuitsevan ylpeinä
valittujen osastaan — osasta, joka olisi voinut käydä sata kertaa
kovemmaksi, ellei Jumala ihmeellisessä armossaan olisi sallinut Hänen
Armonsa Ramsjöbergissä kaikessa salaisuudessa ojentaa suojelevan
kätensä heidän ylitseen, niin että nimismies ei nähnyt eikä kirkkoherra
kuullut, kun kokoontunut joukko lauloi raskain, syvin äänin, joiden
joukossa saattoi Eurydikenkin kirkas sopraano kaikua:

    »Mä sydämessä Kristus ja sauva kädessäin
     läpi vihollismaan käyn kotia päin.
    Jos on vaikea tie, ah, pitkä ei se lie
    kun riemulaulut kulkua eespäin vie.
    Kaikk' esteet ja kahleet vihollismaan
     saa Juudaan Leijona kirpoamaan.»

Mutta sama kirkas tytönääni oli yhtä hartaasti laulanut mukana
tehtaankirkon päiväjumalanpalveluksissa, jolloin hän mieluimmin oli
hiipinyt johonkin penkkiin pitäjän talonpoikaisvaimojen joukkoon,
joiden kesken mielellään annettiin sokeritoppapalasen kiertää
jumalanpalveluksen aikana, josta mukaantuodusta herkkupalasta jokainen
vuorostaan puraisi itselleen murusen, hartauden siitä hituistakaan
vähenemättä tai laimenematta, lukkarin alkaessa:

    Valo haudalla koittaa:
    Hän noussut on!
    Hän elää, hän voittaa,
    oi, autuus verraton!

Hänen koko lapsuutensahan oli ollut yhtä ainoata virrenveisuun ja
rukousten värähtelevää säveltä, olihan kuin äiti olisi koonnut luokseen
kaiken sen hurskauden, mitä hurskaitten ja Jumalaan uskovien ihmisten
parissa oli saatavissa!

Mademoiselle Bertheltä, ranskalaiselta kotiopettajattarelta, hän oli
oppinut ristinmerkin salaperäisen ilon ja turvallisen loihdun. Hämärinä
ja sekavina säilytti hän mielessään lukemattomien ranskalaisten
hurskaitten pienten lastenlaulujen kaikuja, hämärinä ja epäselvinä
tosin: ei yhteenkuuluvina säkeinä ja sävelinä, vaan alati elävänä
lauluaarteena, niinkuin hän aina kuuli villimehiläistenkin suhinan
ja surinan ensimmäisten kevätpäivien ilossa vastapuhjenneitten
vaahterain tuhansissa hunajatuoksuisissa kukkatertuissa — sävelten
kuorona — sointujen kaikuna, joka oli ikäänkuin hänen tyttövuosiensa
uskonnollisen elämän taustana ja kaikupohjana, kuten villimehiläisten
kuoro vaahterainlatvoissa, oli pohjasävelenä hänen tunteissaan ja
muistoissaan Ramsjöbergin keväistä:

    »Je suis une biche harassée,
    Qui cherche l'eau avec ardeur:
    La main du chasseur m'a blessée;
    Son dard a percé jusqi'au coeur.»

Sitten oli englantilainen kotiopettajatar, miss Roberts, seurannut
ranskalaista, ja the little Eurydike oli oppinut:

    »Hearken to the solemn voice,
    The awful midnight cry!
    Waiting souls rejoice, rejoice,
    And feel the Bridegroom nigh.»

Ja omituisen iloittelevan, miltei tanssiin houkuttelevan:

        »My soul, don't delay,
        Christ calls thee away:

    Rise Follow thy Saviour, and bless the glad day!

        No mortal doth know
        What He can bestow:

    What peace, love and comfort — go after him, go!»

Mutta niinkin ikäviä ja mielenkiinnottomia kuin:

    »Let children that would fear the Lord
    Hear what their teachers say;
    With rev'rence meet their parents Word,
    And with delight obey.

    Have you not heard what dreadful plagues
    Are threaten'd by the Lord,
    To him, that breaks his father's law,
    Or mocks his mother's word?

    What heavy guilt upon him lies!
    How cursed is his name!
    The ravens shall pick out his eyes,
    And eagles eat the same.

    But those, who worship God, and give
    Their parents honour due,
    Here on this earth they long shall live,
    And live hereafter too».

Sangen ruma ja kauhua herättävä laulu, joka monien muiden
samanlaisten rinnalla — lukuunottamatta englanninkielen taitoa,
joka paljon myöhemmin oli Eurydikelle hyvään tarpeeseen
Sainte-Marie-aux-Magnoliassa — kuitenkin muutamiksi vuosiksi jätti
jälkeensä jonkinmoisen vihamielisyyden miss Robertsia kohtaan ja
epämiellyttävän ja epävarman tunteen siitä, ettei Isä Jumala aina
ollutkaan kukkiva, tuoksuva hyvyys ja viaton ilo, vaan saattoi joskus
elämässä myöskin antaa pitkän, laihan naisen edustaa itseänsä,
tiukkasuisen naisen koivunvitsa selkänsä takana.

Mutta niinpä oli miss Robertskin poistunut, ja äidin kuva oli ollut
ainoana vallitsevana Eurydiken sydämessä, ja hän oli saanut kuulla
kaikki ne lukemattomat kertomukset esi-isien hurskauselämästä, heidän
sydäntensä kohtaloista ja elämyksistään Jumalassa.

Eräs Ehrencreutz oli nuoruudessaan 1730-luvulla seurannut pientä
joukkoa uskonsa tähden karkotettuja maamiehiään, jotka ostamallaan
aluksella ajelehtivat merellä kuin rauhattomat ja rutonsaastuttamat;
kaikkialta heidät karkoitettiin tai kiellettiin astumasta maihin:
Fredericiassa, Korsörissä, Fredrikstadissa, Danzigissa, kunnes he
vihdoin olivat nousseet maihin Hollannissa, myyneet aluksensa ja
vaeltaneet Reiniä pitkin, asettuen lopulta asumaan Rheinauhin lähelle
Neuwiediä. He olivat kokeneet mitä ihmeellisimpiä kohtaloita, ja äiti
oli useasti lukenut ääneen Eurydikelle tämän esi-isän päiväkirjoja
niiltä vuosilta; nämä päiväkirjat olivat silloin vielä Ramsjöbergissä.

Mitä ihmeellisiä kohtaloita ja seikkailuja niissä olikaan, sata
kertaa kauheampia, arvoituksellisempia, jännittävämpiä kuin konsanaan
Tuhannen ja yhden yön saduissa. Ei missään maailman satukirjoissa
ole ollut niin sydäntäsärkeviä, mieltäjärkyttäviä, henkeäsalpaavan
jännittäviä tapahtumia kuin nämä Caspar Ehrencreutzin ihmeelliset
päiväkirjamuistiinpanot, joilla kaiken muun lisäksi oli se tavaton
viehätys, että ne kertoivat todella eletyistä tapahtumista, joiden
pääsankareita Eurydiken äidinisän isänisän isä oli ollut.

Rotterdamilainen Groote Perel-niminen kaljaasi oli ollut alus, jolla
oli ollut ihmeellisemmät kohtalot ja ihmeellisemmät matkustajat kuin
konsanaan Lentävän Hollantilaisen tarumaisella aavealuksella. Laivan
ahtaassa hyttipahasessa oli jalosukuinen herra Johan Caspar Ehrencreutz
elänyt puolisoineen ja esikoisineen, ja pienen naurisöljylampun valossa
hän oli harvinaisen kauniilla ja selvällä käsialalla kirjoittanut
koko maailman karkoittamien valittujen kohtaloista ja oman sielunsa
ajatuksista ja unelmista syysöiden, talvipäivien ja kevätiltojen
tuulten ja ilmojen kohistessa aluksen mastoissa ja touveissa.

Ihmeellisiä rukouksia ja tutkisteluja, joita vain vihityt pystyvät
ymmärtämään — oli vuorotellut vallan realististen kuvausten kanssa
matkan hirvittävistä vaivoista ja epäinhimillisistä vainoista, joilla
maailma oli rangaissut heidän rajatonta uskonrohkeuttaan. Kuinka
ihmeellisen kohottavaa olikaan ollut lukea, miten aluksen yrittäessä
saada viettää yönsä Frederician edustalla, se olikin karkoitettu pois,
ilman että Caspar Ehrencreutzim vaimo oli edes saanut noutaa kätilöä
tai lääkäriä avukseen lapsivuoteeseensa, vaan oli talviyössä hytissään
saanut synnyttää toisen poikansa, Eurydike Bergin äidinisän isänisän,
sittemmin vuorineuvos Caspar Benedikt Boanerges Ehrencreutzin. Mutta
muistiinpanot siitä päivästä olivat päättyneet mietelmiin uskonaluksen
purjehtimisesta epäuskon valtamerellä, jotka loppusanat Eurydike kerran
oli jäljentänyt:

»Emme mitenkään saa unohtaa varteenottaa, mistä me lähtöisin olemme,
nimittäin maailmasta ja luontokappaleista; kuhunka me vaellamme,
nimittäin Jumalan tykö sisimmässämme, kuinka kauas olemme ennättäneet,
nimittäin sitä kohden, mikä paistaa pimeässä kamarissa taikka sitä
kirkasta kointähteä kohden, mikä niille, jotka voittavat, luvattu on,
taikka kaunista kuuta kohden, valittua aurinkoa, joka kaiken muuttaa
taitaa; niin aina havaita saamme, mitä vielä matkasta jäljellä lienee.
Ja kaiken tämänkaltaisen ohessa älkäämme unohtako kultaista ruusuamme,
kauneinta liljaamme, ihanaista kukkastamme ja verratonta päärlyämme,
kallisarvoisinta hohtokiveämme, punaista koralliamme, jalointa
jaspistamme ja viheriäisintä smaragdiamme, valkoista ja punaista,
valittua monien tuhansien joukosta; niin silloinpa emme muita ystäviä
ikävöidä taida.»

Mutta siitä pienestä pojasta, joka marraskuun yönä vuonna 1734
syntyi rotterdamilaisessa Groote Perel-kaljaasissa sen ollessa
ankkurissa Hindsgavlin edustalla Pikku Beltissä, polveutui Eurydike,
ja hopearistin pyhäinjäännöskätkössä hänen rinnallaan oli pari hänen
päänsä hiusta, kun sensijaan hiusketju, jossa risti riippui, oli juuri
saman hurskaan äidin käsin punoma, saman hurskaan naisen kiharoista
— Beata Christina Ehrencreutzin, o.s. Cedersparre. Olihan aivankuin
näiden välittämänä Eurydiken sydämessä olisi vieläkin kohissut ja
pauhannut talviyön tuskantuulen kaiku kärsivän lapsensynnyttäjän
vuoteen äärestä, karkoitetun, takaa-ajetun aluksen matalasta kajuutasta!

Viimeisenä kesänä, kun Eurydiken äiti oli elänyt maan päällä,
seuraavana kesänä Eurydiken ensimmäisestä Herran ehtoollisella
käynnistä, oli eräs sangen ylhäinen hollantilainen aatelismies tullut
Ramsjöbergiin, viimeinen jälkeläinen niitten ihmisten suvussa, jotka
olivat purjehtineet takaa-ajetulla aluksella. Hänellä oli ollut suuret,
pyöreät, lasimaisen kirkkaat silmät, ikäänkuin jollakin ihmeellisellä
tavalla pohjattomat, niin että tuntui kuin olisi voinut nähdä niitten
läpi pariin pohjattomaan, siniseen, kirkkaaseen luolaan.

Lähes kahden kesäkuukauden ajan kestivät vuorokaudet läpeensä äidin
ja vieraan loputtomat keskustelut, päiväkirjoja ja kirjekokoelmia oli
käyty läpi ja verrattu, ja kun keskustelu aina kävi saksaksi, oli yhtä
utelias kuin oppivainen mademoiselle Stellenius ensi kertaa elämässään
perusteellisesti oppinut tämän kielen. Mutta Eurydike oli vieläkin
näkevinään edessään äidin syvän, kuin kahta tuulessa lepattavaa
tulenliekkiä muistuttavan silmäparin — niin omituisen hurmiomaiset
olivat ne siihen aikaan olleet. Ja hän kuuli ainaisesti ihmeellisen,
särkyvän, väräjävän äänen kuvaamattoman sävyn heidän puhuessaan Yljän
hääsuudelmasta antautuvan ihmissielun janoavaisille huulille:

— Es war ein himmlisches Auswallen und Wiedereinwallen in den wilden
Abgrund der göttlichen Verborgenheit.

Ja vanhan hollantilaisen katseessa oli äärettömien, avoimien taivaitten
loistetta:

— Es ist grundlos, was wir empfinden, es ist endlos, was wir lieben,
und darum wortlos was wir im Sinn haben.

Elokuun täysikuun ollessa kirkkaimmillaan Ramsjöbergin linnanpuiston
yllä ja tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen aloitettua
rapukekkerinsä, jotka tavanmukaisesti uudistuivat joka vuosi kaikkien
läänin eri yhteiskuntapiirien pomomiesten mieliksi, ja jotka tällä
kertaa sattuivat erittäin sopivasti tehtaan patruunan mielestä,
keskeyttääkseen kesän kestäneen ahkeran, kirotun ehtoollisensyömisen
ja rukoustenpureksimisen, silloin matkusti vieras, jolla oli
lasinkirkkaat, pohjattomat silmät, ja lokakuun kuudentena samana vuonna
haudattiin Stelleniusten sukuhautaan Ramsjöbergin tehtaankirkossa
äkkiä poismenneen Jalosukuisen Rouva Tehtaanpatruunatar Ingeborg
Clara Christina Stelleniuksen, o.s. Ehrencreutz, tomumaja; hän oli
kuollut kolmannellakymmenellä kuudennella ikävuodellaan puolison,
viidentoistavuotiaan tyttären, sukulaisten, ystävien, palvelijain
ja alustalaisten syvästi suremana ja kaipaamana — aatelisen sukunsa
viimeisenä.

Mutta muistotauluun hänen yläpuolelleen kuorissa oli Erik Gustaf
Stellenius hakkauttanut ne Raamatun sanat, jotka hänen puolisonsa itse
oli itselleen määrännyt:

»Autuas ja pyhä on se, jolla on osa siinä ensimmäisessä
ylösnousemisessa: niiden ylitse ei ole toisella kuolemalla yhtään
valtaa.

ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei
kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä
silleen oleman; sillä ne entiset pois menivät.»

Ne Raamatun sanat oli äiti määrännyt hautaansa varten, ja hänen
rintansa päällä arkussa piti olla vanha Ehrencreutzien perheraamattu,
avattuna juuri molempien Ilmestyskirjan lukujen kohdalta, ja Eurydike
ihmetteli, kuten kaikki syrjäisetkin — ja kukapa ei olisi ollut
syrjäinen Ingeborg Stelleniukselle — ihmettelivät mitä kaunis, rikas,
vilkas, lahjakas Ramsjöbergin tehtaanpatruunatar tiesi itkusta ja
parusta ja kivuista ja kyynelistä, hän, jonka elämä oli liukunut
maallisten kukkulain kirkkaassa ilmassa rikkauden tasoitetuilla ja
mukavilla teillä.

Mutta jos Eurydike olikin tästä ihmeissään, oli hän sitä vakuutetumpi
siitä, että vanha, ihmeellinen hollantilainen lasinkirkkaine,
pohjattomine silmineen, joka oli ollut hänen äitinsä ja äidinäitinsä
ystävä, ei ollutkaan mikään maallinen olento, vaan Herran enkeli, joka
oli lähetetty valmistamaan hänen äitiään kuolemaan, sentähden että
Jumala erikoisesti rakasti Ingeborg Stelleniusta. Sillä täytyihän
Jumalan rakastaa Ramsjöbergin tehtaanpatruunatarta niinkuin Eurydikekin
häntä rakasti ja niinkuin kaikki hänen alustalaisensa olivat häntä
rakastaneet.

Oi, kuinka uskottomia ja kovia ovatkaan maallisten tunteet!

Eurydike Berg punastui ja painoi silmänsä alas huoneensa himmeästi
valaistussa hämymaailmassa, niinkuin hän seisoisi auringon valossa
syytettynä kaiken maailman tuomitsevien katseitten edessä.

Olihan äidin poismenon keralla Jumalakin poistunut hänen ajatuksistaan,
Ylkä-Vapahtaja jättänyt hänen sydämensä temppelihuoneen, ja olihan
iloisen, aurinkoisen isän kuva lumoavine, terhakkaine pojanilmeineen ja
reippaine, vallattomine tapoineen sensijaan kokonaan täyttänyt hänen
sydämensä tallaten tieltään kaikki lapsuudenkuvat!

Oli kuin Erik Gustaf Stellenius olisi suruvuoden kuluttua vasta
oikein tullut omaksi itsekseen, vasta oikein saanut tilaisuuden
antaa suruttoman, loistonjanoisen, juhlanälkäisen luontonsa puhjeta
täyteen ja loistavaan kukkaan. Juhlat ja tanssiaiset eivät milloinkaan
olleet niin tiheästi vuorotelleet Ramsjöbergissä, ei milloinkaan
musiikki ollut niin riemuitsevana kaikunut, ei milloinkaan nauru niin
tarttuvan huolettomana ja ylimielisenä raikunut, ei milloinkaan olleet
linnamaisen päärakennuksen kaikki ikkunarivit niin häikäilemättömän
yllyttävinä häikäisseet talviöitten pimeyttä valovirroillaan.

Eurydike muisti äkkiä eräät äitinsä sanat, joita hän ei silloin ollut
ymmärtänyt:

— Rakas lapsi, sinun tulee muistaa, että isä ei ole mikään kuvastin,
joka vain heijastaa valoa, isä on kokonainen kristallikruunu, jossa
ei ole ainoatakaan särmiötä, missä ei valo taittuisi vähintäin
viidessäkymmenessä värissä.

Mutta kaikkien näitten juhlien loiston ja tanssiaisten huiman humun
oli Erik Gustaf Stellenius ikäänkuin kukkakiehkurain ja kultaketjujen
lailla kietonut tyttären rakastetun olennon ympärille, ja nauttiessaan
itse niinkuin vain hän voi jokaisesta juhlan hetkestä, moninkertaistui
hänen ilonsa siinä ajatuksesta ja tietoisuudesta, että hän teki kaiken
tämän vain huvittaakseen yksinäistä tytärtään ja estääkseen tämän
liikaa suremasta kaivattua äitiään.

Niin, sellainen lapsi oli se mies ollut, jonka kanssa Ingeborg
Ehrencreutz oli ollut seitsemäntoista vuotta kestäneessä avioliitossa,
ja jonka rikkaasta, kauniista ja juhlaisasta kodista hän oli mennyt
Isänsä luokse taivaaseen siinä turvallisessa toivossa ja lohdutuksessa,
että »Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyynelet meidän silmistämme, eikä
kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää
oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.»

Niin oli kolmena huimaavan lyhyenä vuotena juhla seurannut juhlaa,
vieras vierasta Ramsjöbergin saleissa, ja Eurydike Berg oli kasvanut
hurmaavan ihanaksi satuprinsessaksi, jolla oli suuret, ruskeat
silmät ja teeruusunkellertävä iho, jolla punastus tuli ja meni kuin
pilvenhattarain varjot aurinkoisen kesäkuunmaiseman yllä.

Kolmena vuonna, jolloin hopearistin ääni oli ollut vaimennettuna
Eurydiken rinnassa eikä Ylkä ollut vieraillut hänen sydämessään,
oli Ramsjöbergin nuori perijätär niin sanoakseni tuhlannut loppuun
kasvinvuosina kerätyn hurskauspääomansa, kuten isäkin puolestaan
samaan aikaan oli antanut seitsemäntoista vuoden aikana huolletun
taloudellisen hyvinvoinnin saada ensimmäiset vakavat vaurionsa.

Mutta niin hengessä rikas oli hänen tyttärensä kerran ollut, että hän
inhimillisen moraalisessa mielessä kulki vahingoittumattomana läpi
kolmen vuoden juhlimisen, suitsutuksen, imartelun ja juhlahuumeen
lapsellisen koskemattomana ja turmeltumattomana ja tuskinpa edes
todella hemmoiteltunakaan. Ja neljäntenä vuonna oli satuprinssi tullut
ja hakenut prinsessansa suurissa englantilaisissa matkavaunuissa
viedäksensä hänet maallisen autuuden troopilliseen satujensaareen.

Ja yksi tytär ja yksi poika oli ollut Eurydiken sydämen alla, ja
kaksien pienoisten lapsenkäsien ensimmäisenä leikkinä oli ollut
Eurydiken rinnalla riippuvaan pieneen hopearistiin tarttuminen ja
sen tumman hiusketjun tempominen. Mutta hän oli itse leikkinyt sillä
kuten lapsetkin. Sillä hänen ja Ristiinnaulitun välillä oli seisonut
suurikasvuinen, vaalea, auringonpaahtama miesolento, suojellen ja
turvaten ja poishäätäen ei vain elämän vaaroja ja juonia, vaan
todellisten suojelusenkelienkin syviä, vakavan tutkivia silmiä, sulkien
taivaalliset ilonaiheet ja riemunhetket oven taa, kuten maalliset
murheet ja huoletkin.

    Mä olin poljettu polku
    alla kylväjän askelten.
    Hän armollisna astui
     ja kylvi kärsien.

    Vaan esteet monet ja pienet
    sadon, turmeli noussehen:
    ne syömestä Sanan veivät
     kuin linnut siemenen.

    Mä olin kivinen sarka,
    ilolla Sanan sain,
    vaan sydän liian arka
     pois työnsi ristin vain.

    Sydän murtua ei saanut
    alla Herran pyhän lain.
    Mä helpointa tietä etsin
     pelastukseen kulkeissain.

Mutta ehkäpä juuri ketju hänen kaulallaan ja risti hänen rinnallaan
olivatkin maailmallisen turhuuden vuosien loistavassa tyhjyydessä
kaikesta huolimatta sitoneet hänet kuolleitten sydämiin autuaitten
asunnoissa — ja vieneet heille viestin viimeisen jälkeläisensä
unohduksesta ja synnistä, ja panneet heidät, rajattomassa rakkaudessaan
tähän heidän sielujensa ja sydänverensä maalliseen perijättäreen,
puhumaan hänen puolestaan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.

Eihän toki kaikki tämä — läpi vuosisatojen koottu, kallisarvoinen
aarre voinut tulla tuhlatuksi, tuhotuksi ja haudatuksi maailmanihmisen
tyhjään ja kuivaan sydämeen. Eihän toki laiva ollut taistellut
syysmyrskyissä ja talvenjäissä, eihän toki lapsensynnyttäjä ollut
marraskuun tuskantäysissä vaivoissa synnyttänyt poikaansa maailmaan,
jotta heidän viimeinen jälkeläisensä eläisi elämäänsä levossa ja
päivänpaisteessa? Eihän Armollinen ja Kaikkivoipa Herra, rakkaudesta
rikas ja iäinen, ollut sallinut kaipuunsa valon syttyä niin monien
jalojen sydämien pyhitetyissä temppeleissä, jotta valot sammuisivat ja
temppelikammio häväistäisiin viimeksisyntyneen unohtavaisessa, heikossa
ja ajattelemattomassa sydämessä!

Laivan uskonsankarit olivat puhuneet hänen puolestaan taivaassa, polvi
polvelta uskovia esi-isiä, mies ja vaimo, rengas renkaan vieressä
maallisessa ketjussa, oli nostanut kätensä rukouksessa Iäisen puoleen:

»Isä, Isä, pelasta tyttäremme — Isä, Isä, pelasta sielumme hänessä —
Isä, Isä, älä salli kaipauksemme ja taistelumme, uskollisuutemme ja
kärsimisemme maan päällä jäädä turhiksi!

Isä, käännä hänen kasvonsa valoon — Isä, jos niin on tarpeen, anna
hänen maallisen onnensa murskaantua, anna hänen aarteittensa hävitä,
mutta pelasta hänen sielunsa ja vapauta hänen sydämensä.

Isä, kuule rukouksemme!»

Ja Kaikkivoipa, Taivaallinen Isämme, joka elää ja hallitsee iäisesti,
kuuli rajattomassa armossaan heidän rukouksensa.

Hän lähetti armossaan myrskyn turvallisena, huolettomana valtamerta
kyntävän laivan ylle. Hän antoi auringon polttaa päivästä päivään
jäljellejääneiden päitten yli purjeettomassa pelastusveneessä, kunnes
Hän salli hänen, hurskaitten ja autuaitten viimeisen jälkeläisen
nimettömän varjon ja voimattoman haamun lailla nousta maihin Adenissa
eräänä huhtikuun iltana vuonna 1879.

Kaiken oli Hän riistänyt tältä heikolta maalliselta olennolta —
lapset, puolison, maallisen ymmärryksen ja maallisen omaisuuden-— ja
kun Eurydike Berg jälleen havahtui itseensä ja muistoihinsa kotimaan
ilmassa, oli hänen särkyneen sydämensä ensimmäinen hillitön valitus
ollut:

»Miksi pitää onnettoman saada nähdä päivänvalo? Miksi annetaan
elämä niille, joiden sielu on murheellinen, niille, jotka odottavat
kuolemaa, joka ei saavu, ja halajavat sitä enemmän kuin aarretta,
jotka iloitsisivat — niin, riemastukseen asti — ja olisivat onnelliset
ainoastaan saavuttaessaan hautansa.»

Mutta maallisen sydämen poltetuilla paikoilla ja syvään kynnetyillä
mailla olivat Jumalan kukkaset alkaneet kasvaa, yön kyynelten
kastamina, vuosien rukousten vaalimina, ja Eurydike oli oppinut
ymmärtämään Kaikkivaltiaan tahdon, ja hän oli oppinut rukoilemaan
parasta, viisainta ja korkeinta rukousta:

»Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi — ei minun, ei minun!»

Hiljaa ovat nyt jo vuosikymmeniä viattomien jäsenet, Signe Christinan
ja Baltzar Emanuelin ruumiit levänneet valtameren auringonpaisteisten
aaltojen alla, ilman maallisia muistomerkkejä, ja heidän sielunsa,
joita ei mikään todellinen synti ennättänyt tahria, odottavat nyt
avarissa saleissa valkoisiin viittoihin puettuina riemuiten kaivattua
kohtausta äidin kanssa. He tietävät, että hänen on vielä voitettava
paljon maailmallisuutta, paljon heikkoutta, mutta he tietävät myös,
että hän on erittäin rakas ja ihanainen Herran edessä, että Hän
on mielistynyt hänen sydämensä nöyryyteen ja hänen uskolliseen
kärsivällisyyteensä ja alistumiseensa koettelemusten tulenkuumuudessa.

»Hän riisti minulta kaiken, jotta minulta ei mitään riistettäisi.»

Mutta nyt kaikki hänen sukunsa hurskaat esi-isät odottavat häntä,
kaikki he vain odottavat häntä, kaipaavat vain häntä, Eurydike Bergiä,
että hänet otettaisi heidän luokseen, hän, ketjun viimeinen, lukon
salpa. Sillä kun hän tulee, on ketju päättyvä ja lukitaan iäksi ja
hänen sielunsa on liittyvä synnyttäjä-äitiin laivalla, ja kaikki
sielut hänen äitinsä suvussa tulevat muodostamaan seppelen säihkyvistä
jalokivistä, joka nostetaan ja kiinnitetään hänen päähänsä, josta
Johannes sanoo:

»Ja minä näin taivaan auenneena. Ja, katso, valkoinen hevonen, ja sen
seljässä istujan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja
sotii vanhurskaudella.

Ja hänen silmänsä olivat niinkuin tulen liekit, ja _hänen päässään oli
monta seppelettä_, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä
kukaan muu kuin hän itse.

Ja hänellä oli yllään vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli
Jumalan Sana.»

Mutta kukin näistä seppeleistä Uskollisen ja Totisen päässä on taottu
ja kokoonpantu niitten sukujen sieluista, jotka maan päällä läpi
sukupolvien olivat; olleet Herralle vallan erikoisen uskollisia ja
kuuliaisia, ja uskollisesti ja totisesti taistelleet hänen taisteluaan.

Niin oli Caspar Ehrencreutz kirjoittanut päiväkirjaansa maailman
vainoamalla aluksella, ja siitä oli hollantilainen vieras puhunut
Ingeborg Stelleniukselle eräänä valoisana kesäyönä Ramsjöbergin
puistossa, Eurydiken istuessa käsi äidin kädessä ja pää äidin olkapäätä
vasten nojautuneena ja katsellen tummansinistä taivasta, jolla pienet
kesätähtöset loistivat kuin poismenneitten sielut, ja enkeli oli
kuiskannut Eurydiken korvaan: »Äitisi suvun seppeleeseen kiinnitetään
sinunkin sielusi.»

Ja Eurydike oli äkkiä heittäytynyt polvilleen äitinsä eteen ja kietonut
käsivartensa hänen vyötärölleen ja painanut päänsä hänen syliinsä
riemuiten autuaan tuskan kyynelissä:

— Äiti, äiti, me tulemme olemaan rinnakkain seppeleessä.

Mutta ei vieras eikä äiti olleet hämmästyneet Eurydiken huudahdusta
ja tunteenpurkausta, vaan olivat levollisesti painaneet sen mieleensä
hetkeäkään näkemättä mitään odottamatonta tai luonnotonta siinä, että
enkeli oli häntä puhutellut. Sillä meidän on muistettava, että Ingeborg
Stellenius ja hänen outo vieraansa olivat ihmisiä, jotka olivat
kotiutuneempia taivaallisiin asioihin kuin tehtaanpatruuna Erik Gustaf
Stellenius konsanaan maallisiin.

       *       *       *       *       *

Eurydike Berg oli heittäytynyt polvilleen vuoteen yläpuolella
riippuvan, pienen seinäkrusifiksin eteen isossa, hämyisessä huoneessa
Malmberginkadun neljässä. Jumala piti hänen sydäntään lujasti
kädessään, ja hän tunsi, kuinka kaikki epäpuhtaus, kaikki heikkous ja
kaikki vajavaisuus puristettiin siitä ja valui Hänen sormiensa läpi
tyhjän olemattomuuden unohdukseen. Ja hänen sydämensä lepäsi lujana ja
kokonaisena ja kirkaskatseisena Hänen kädessään kuin linnunpoikanen
untuvaisessa, pehmeässä, lämpöisessä pesässä. Luja, terve, rohkea sydän
nyt rukoili ja puhui hänen äänellään:

»Herra, kuinka elämillekään täällä turvallisissa, suojatuissa
oloissamme, itsekkäinä, itsevanhurskaina, etsien vain omaa nautintoamme.

Herra, minä tunnen sen — se ei voi kestää kauempaa — me olemme eläneet
ilman Sinua, liian kauan Sinun rakkautesi ja vanhurskautesi asuntojen
ulkopuolella. Me olemme unohtaneet Sinut hengessä, ja Sinun pyhä nimesi
on elänyt vain huulillamme.

Sinä uhrasit Poikasi syntiemme edestä. Me emme uhraa mitään, Herra,
Sinulle. Sydämemme kuivettuu itsekkyydessä.

Herra, sydämemme ovat käyneet koviksi. Herra, minä tunnen, että sinun
täytyy lyödä meitä kovasti, jotta heräisimme ja tulisimme jälleen
eläviksi Sinussa.

Herra, kun Sinun vasarasi jälleen iskee minun raihnaaseen ja heikkoon
sydämeeni, salli minun vain ylistää ja kiittää Sinua ja tehdä Sinun
tahtosi.

Herra, olen valmis kovaan lyöntiin.

Tapahtukoon Sinun tahtosi — ei minun — ei minun — ei minun!»

Hänen rukoillessaan tunsi hän äkkiä — selvästi, selvästi — kuinka pieni
hopearisti hänen rinnallaan ikäänkuin vavahti, kohosi ja liikahti —
kolme kertaa.

— Ne olivat samanlaisia kouristuksenkaltaisia, vavahtelevia nykäisyjä
kuin kerran, hänen tuntiessaan lapsen ensimmäiset liikkeet kohdussaan
— väräjävä, sanomaton riemastuksen ja autuuden, ahdistuksen,
levottomuuden ja siunauksen tunne.

Hänen olemuksensa rajat aivankuin repesivät sisäisen, valtavan voiman
painon alla, joka avarsi ja kantoi häntä, ja hän kuuli läpi sumujen ja
aaltojen selvästi äidin äänen — hänen lempirunonsa:

    Ich muss Maria sein und Gott aus mir gebären,
    Soll Er mich ewiglich der Seligkeit gewären.

ja painaessaan toisen poskensa lujasti päänaluseen koko hänen
tuskansa, hänen sydämensä suru, levottomuus ja epätoivo irtaantui
ja suli kuumiin, tulviviin kyyneliin, pitkiin, autuaan tuskaisiin
nyyhkytyksiin, jotka puistattivat koko hänen sieluaan ja ruumistaan ja
täyttivät hänet suloisimmalla onnella, mitä Jumala kuoleville sydämille
lahjoittaa.




SIIVEKÄS PERHO HAGASSA LIITÄÄ.


Oli kuin olisi hevosenkavioiden kapseessa kaupungin kaduilla tänä
aamuna ollut aivan erikoisen kiihtynyt, iloinen poljento. Eikö taivas
ollut aivan erikoisen sininen, pienine, valkeine, kevyine hattaroineen,
jotka lensivät yli sinisen taivaankaistaleen jotenkin samalla innolla
kuin lomalla olevat koululapset huviretkellä vihreän niityn yli?
Ja eikö pikku Emman voipullat olleet vallan erikoisen tuoreita ja
hyvinpaistettuja juuri tänä sunnuntaiaamuna?

Eikö ollut kuin kaikki ruudut Malmberginkadun neljän toisessa
kerroksessa olisivat olleet vastapestyjä — niin kirkkaana ja puhtaana
ja toivorikkaana lankesi päivänvalo niitten läpi, ja eikö saattanut
suorastaan uskoa, että koko kesäpäivä jännittyneen tarkkaavaisena
seurasi ikkunan läpi pikku neitien juoksua ja tohinaa ja touhua sisällä
Nelosen neitsytkammiossa.

Eikö ollut kuin ilmassakin, jota he hengittivät, olisi ollut jotakin
kiihdyttävää ja päihdyttävää, joka nosti punerruksen poskipäille ja sai
silmät loistamaan ja veren kohisemaan suonissa.

Tänä sunnuntaiaamuna oli seikkailu, nuorena ja suurisilmäisenä juossut
Malmberginkadun neljän portaita ja herättänyt iloisella, terhakalla
äänellään vanhat naiset yön levottomasta uinahduksesta.

Ja nyt oli kaikissa pikku naisissa matkallelähdön tunnelmaa ja
tärkeätä vakavuutta ja toimeliaisuutta. Emma Wigelstjerna sulloi isoon
käsilaukkuunsa niin monia erilaisia kääröjä, kuin tehtäisiin Haganretki
hänen isänmaansa ääreen asti. Rosalie Pistolschiöld loi joka toinen
minuutti luulevaisen tutkivan ja epäilevän katseen syvänsiniselle
taivaalle talon kattojen yläpuolelle: Eikö todellakaan tulisi sadetta
viime hetkessä? — Tuuli kyllä kovemmin ulkopuolella kaupungin, kuin
kaduilla, niin että oli kyllä parasta olla ottamatta sulkahattua.

Mutta Marie-Louise Almgren kulki huoneissa lausuillen pieniä,
leikillisiä huomautuksiaan ja helakan punan heikoin aavistus hienoilla,
posliinipintaisilla poskillaan, Eurydike Bergin pelkästä kiihtymyksestä
ja levottomuudesta tehdessä kaiken kymmeniä kertoja niin takaperoisesti
kuin tavallisesti: oikeusneuvoksetar oman ilmoituksensa mukaan oli
yllättänyt hänet, kun hän yritti työntää päivällistä varten varattua
lautasta juomalasiin.

Marie-Louise oli itse hyvin suoritetun työn laakereilla tyynesti
lepäävän mielentilassa. Hän oli itse henkilökohtaisesti hoitanut
vanhan torikorin pakkauksen, johon tuli päivällisateria ja jota
rouvat Silfverstååhl ja Almgren vuorotellen saisivat kantaa. Hän oli
kaikkien heidän laskuunsa ostanut mitä ihaninta vasikansylttyä Avénilta
Hallituskadulta ja oli keittänyt ja kuorinut perunoita ja keittänyt
tusinan munia ja levittänyt kahdelletoista ranskanleivälle leikkeleitä,
toiselle puolikkaalle suolalihaa, toiselle keitettyä kinkkua — niin,
vielä enemmän, jokaisen munan ja jokaisen ranskanleivän ja veitset ja
haarukat ja lautaset oli hän käärinyt Stockholms Dagbladiin, joten koko
kori sivullisesta ja ajattelemattomasta katsojasta olisi ehkä saattanut
näyttää pelkällä makulatuurilla täytetyltä.

Ja suuren ilon ja ihmeellisen sisällysrikkaan torikorin tuottaman
hämmästyksen ja kaiken levottomuuden ja jännityksen ja ilon tähden,
joka matkakuumeellaan täytti Nelosen muuten niin hermeettisesti
suljetun ja eristetyn maailman, unohti Eurydike Bergkin lopulta
kaikki huolensa ja tyytymättömyytensä siihen nähden, että kotoa
lähdettäisiin samalla hetkellä kuin kirkonkellot soittaisivat
puolipäivänjumalanpalvelukseen. Niin, hän kätki ja jopa unohtikin
sielunsa johonkin soppeen sen unen, joka salaperäisellä ja
kauhealla hädällään oli pannut hänen sydämensä tykyttämään
oudossa levottomuudessa hänen herätessään tähän ihmeelliseen ja
merkitykselliseen aamuun:

Eurydike Berg oli kulkenut vihreällä ruohokentällä valoisassa,
kesäisessä luonnossa, jossa auringonsäteet ilakoivat puiden
vaaleanvihreissä lehvissä, kun äkkiä pieni orava, kahden inhoittavan,
mustan ja valkoisen koiran takaa-ajamana, oli tullut juosten häntä
kohden.

Oi, miltä olikaan tuo eläinraukka näyttänyt!

Kaikista neljästä käpälästä vuoti verta koirain puremain jäljiltä,
käpälät olivat niin pahasti runnellut, että pieni elukka ei kyennyt
kiipeämään ja pelastautumaan puuhun, ja kaulaan oli sitä purtu niin
ilkeästi, että toiselta puolen voi nähdä kaulanikamiin asti.

Mutta kauniit, punertavanruskeat silmät olivat katsoneet niin suurina
ja rukoilevina, niin tuskaisina ja hätääntyneinä Eurydikeen, että hän
oli syöksynyt ottamaan pienen eläimen syliinsä.

Silloin oli äkkiä iso, mustapukuinen mies, jonka jalassa oli
pitkävartiset metsästäjänsaappaat, seisonut hänen vieressään, estänyt
hänet samalla jäykällä, päättävällä kädenliikkeellä, kuin kerran
Lontoossa poliisikonstaapeli oli estänyt hänet, kun hän pelkästä
kiihtymyksestä oli aikonut juosta kadulle auttamaan yliajettua
raajarikkoa, ja metsästäjä oli sanonut kuvaamattoman tunteettomalla ja
jääkylmällä äänellä:

— On parasta ottaa se hengiltä — eihän se milloinkaan enää voi tulla
terveeksi.

Ja samalla oli hän laskenut toisen korkonsa pikku eläimen pään päälle
ja astunut sen murskaksi ja heittänyt ruumiin koirille, jotka iloisen
penikkamaisesti leikkien olivat juosseet tiehensä saaliineen.

Mutta vaaleanvihreän, aurinkoisen ruohokentän yli kulki kapea, ohut
verijuova — kuten kapea veripolku, joka hävisi pimeyteen puunrunkojen
lomaan — — —.

Mutta niinkin pahan unen täytyi unohtua siinä iloisessa hälinässä,
jolla jännitys ja levottomuus täyttivät Nelosen ilmapiirin.

Täsmälleen neljännestä vailla yksitoista tulivat rouvat Silfverstååhl
ja Almgren mukanaan viisitoista- ja neljätoistavuotiaat poikansa,
Göran-Jakob ja Sten, ja Klaran kellojen kutsuessa seurakunnan
varmaankin harvalukuisia uskovaisia temppeliin kulki Nelosen joukkue
kuormastoineen ja apujoukkoineen suurta seikkailua kohden.

Etummaisina kulkivat kuin marssinvalvojina molemmat pojat, Göran-Jakob
Silfverstååhl ja Sten Almgren, vapaina ja ilman kantamuksia, lujasti
ja hellittämättömästi päättäen pysytellä niin kaukana kuin mahdollista
kaikista noista naurettavista, ikävistä ja kummitusmaisista vanhoista
naisista, joiden takia he häpesivät niinkuin pikkuvanhat lapset aina
kainostelevat sitä, mikä on köyhää, omituista, elinkelvotonta ja
elämälle vierasta.

He häpesivät äitejään, he häpesivät tätejään ja heidän naurettavia
pukujaan — he häpesivät itseään ja omia huonostisopivia, kuluneita
vaatteitaan ja vaelsivat tälle tympäisevälle, inhoittavalle ja
hölmömäiselle huviretkelle ollen varmoja siitä hirmuisesta asiasta,
että koko hyvinpuettu, »luonnollinen» ihmiskunta katseli heitä,
töllisteli heitä, virnisteli heille. He olivat koko viikon ajatelleet
tätä sunnuntairetkeä joka päivä yltyvin kauhun ja vastenmielisyyden
tuntein ja koettivat nyt kaikin voimin osoittaa täydellistä
outouttaan ja yhteenkuulumattomuuttaan näihin heidän takanaan
oleviin kuuteen naiseen, joista kaksi oli heidän äitiään, jotka
puutteiden, raadannan ja nöyryytysten alla tekivät työtä ja ahersivat
saadakseen kustannetuksi heidän koulunkäyntinsä, jotta he saisivat
ylioppilastutkinnon päästöavaimen yläluokan ja menestyksen maailmaan,
toisten neljän kunkin kohdastansa ollessa vähäisten mahdollisuuksiensa
mukaan heidän apunaan tässä näöltään toivottomassa kamppailussa.

Pikku Emman enemmän toisten vaivaamisen halun kuin todellisen
naisellisen paatoksen aiheuttaman ehdotuksen, että poikain pitäisi
kantaa ruokakoria, olivat nelosen toiset vanhat naiset päättävästi
hylänneet; heidän kautta sukupolvien saamansa kasvatuksen juurruttama
kunnioitus ihmissuvun pitkiä housuja käyttävää puolta kohtaan oli
saanut heidät yksiäänisesti selittämään, että nämä todellakin olivat
nyt niin suuria, ettei heidän sopinut kantaa torikoria.

Joka sensijaan tavattoman paljon paremmin sopi heidän äideilleen!
Nuorukaiset olivat sitävastoin — viisaassa varovaisuudessa —
varanneet mukaansa kasvisäiliönsä, koska he ilmoituksensa mukaan ja
äitiensä ja tätiensä äärettömäksi ihastukseksi tahtoivat käyttää
hyväkseen tilaisuutta, jonka huviretki heille tarjosi, täydentääkseen
kasvistojaan ja avartaakseen kasviopillisten tietojensa alaa.

Pääjoukon etummaisena harppaili tietenkin Pistooli pitkillä Kaarle
kahdennentoista-askelilla ja kohdistaen jokaiseen vastaantulijaan
sellaisen katseen, kuin olisi hän vihamies, joka on lyötävä ja
nujerrettava ilman armoa, ja hänen hallitsijaolentonsa varjossa
kulkivat Emma ja Eurydike kantaen käsilaukkujaan ja takkejaan ja
huivejaan ja silkkisiä sateenvarjojaan, hiljaa, onnellisesti hymyilevän
ja kaiken varteenottavan Marie-Louisen seuraamana, jotavastoin
ruokakoria kantavat rouvat olivat kuormaston luonnollisessa paikassa
kulkueessa. Raitiotien pysähdyspaikassa Tegnérin- ja Badstukatujen
kulmassa pakotti kova välttämättömyys tai ehkä oikeimmin sanottuna
ikivanha taloudellinen peruslaki, joka antaa rahan omistajalle vallan
varattomiin nähden molemmat pojat avoimesti — joskin vastahakoisesti —
tunnustakaan tuttavuutensa kuuden höperön vanhan eukon kanssa.

Hehän maksoivat kymmenäyrisen.

Astuttiin Pohjoistulliin vievään raitiovaunuun, josta noustaisiin
ja jatkettaisiin matkaa jalkaisin Hagaan asti mieluummin kuin
maksettaisiin tarpeeton ja kallis viidenäyrin lisämaksu matkasta
tullista »veräjille».

Niinhän oli jo ennakolta tarkoin tehdyssä sotaretkisuunnittelussa
päätetty, mutta aivan kuin oikein nöyryyttääkseen ja kiusatakseen
pieniä, turhamaisia, yliherkkiä pojansieluja täytyi kuuden vanhan
naisen raitiotieyleisön nähden ja kuullen pohtia ja keskustella
keskenään mielipiteistään, kuinka tarkoituksetonta on maksaa viisi
äyriä tullin ja »veräjien» välisestä matkasta, jonka jokaisen
puolueettoman täytyi tunnustaa olevan paratiisillisen kauniin
käveltäväksi. Kun sitäpaitsi Emma Wigelstjerna oli lukenut »siitä
basillikirjasta», että pitkät kävelymatkat olivat erittäin terveellisiä
ja elämääpidentäviä kaikille ihmisille yleensä ja vanhemmille
henkilöille erittäin, voi vaikeudetta käsittää, että vanhat eukot
hitaasti ja varovasti nousivat vaunusta taakkoineen Pohjoistullissa
sekä että hyväntahtoinen ja punanenäinen varastorenki, joka kimpsuineen
ja kampsuineen jäi istumaan heidän takanaan olevalle istuimelle
raitiotievaunussa, sinkahutti heidän jälkeensä erotessa hyväntahtoisen,
rahastajalle tarkoitetun arvelun, että jos tuo pieni basilli, jolla on
silkkinen sateenvarjo, tulisi yhtä pitkäikäiseksi kuin hänen nenänsä,
olisi hän hyvä »ahvääri» henkivakuutusyhtiölle.

Mutta Sten Almgren ja Göran-Jakob Silfverstååhl olivat asettautuneet
kuljettajan viereen rauhassa hävetäkseen ja riensivät nyt edellä Hagaa
kohden saadakseen mahdollisimman pian »kasvistaa».

Oi, suloinen ja onneatuottava valhe, oi, ihmeellinen pelastus huolista,
jonka koulun kiusalliset asiat kerrankin saattoivat valmistaa
viattomille uhreilleen!

He kulkivat meikein suruttoman ylimielisesti eteenpäin
sunnuntaikävelijäin ja pyhäpukuisten pikkueläjäin keskitse — onnellisen
etäällä todellisuudesta ja sen kuudesta edustajasta.

Mukanaoleva kasvisäiliöhän loihti jonkinlaisen tunnelman siitä, että
oltiin vähän parempia, että oltiin jotakin ylhäisen erikoista, että
oltiin jopa ihan kerrassaan jonkinlaisessa tieteellisessä hommassa,
lukiolaisia, jotka olivat ulkona kasvistamassa, sehän ei enää merkinnyt
koulupakkoa — kasvistonvaivat ja kasvinkeruunkidutuksethan kuuluivat jo
olleeseen ja menneeseen alennustilaan.

Pojat oli yhtaikaa vallannut syvä, heille itselleen käsittämätön
rakkaus suureen, kiiltävään, läkkiseen kasvisäiliöön, josta he äkkiä
tunsivat salaperäisen loisteen säteilevän heidän itsensä, heidän
kehnojen, huonostisopivien vaatteittensa ylle: he olivat luonnollisesti
panneet päälleen kaikkein huonoimmat ja huonoimminsopivat takkinsa
voidakseen esteettömästi rämpiä kaikilla savimailla ja rämeiköissä,
joissa harvinaisimmat kasvit kasvoivat. Niin, läkkisen kasvisäiliön
säteilevää taustaa vastaan sai koko heidän olemassaolonsa loistetta
ja kunniaa: he olivat kaksi erittäin lahjakasta nuorta miestä, joihin
opettajat kiinnittivät kaikkein suurimpia toiveita — jotka pian
pääsisivät yliopistoon — jotka molemmat olivat ennakolta määrätyt
professorin paikoille.

Heissä syttyi äkkiä liikuttava kiintymys kasvisäiliöön — sitä
rakastettiin yhtä palavasti kuin köyhää, laiminlyötyä sukulaista,
joka yht'äkkiä on saanut suuren perinnön tai muulla tavoin menestynyt
maailmassa, rakastivat kaikki ne, jotka sitä ennen ovat häntä
laiminlyöneet, katsoneet häneen yli olkansa, tallanneet häntä
tilaisuuden tullen. He tahtoivat molemmat kantaa sitä, molemmat
vastata siitä, ja kulkiessaan yhä turvallisemmin, itsetietoisemmin
ja hitaammin ryhmien ja ruokakoreja kantavien ja lapsenvaunuja
työntävien joukkioiden sivu puhelivat he äänekkäästi ja totisina
punaisesta lummekukasta ja uudesta hieracium-lajista, trapa
natansista, pistearvoista ja uusista muunnoksista asiantuntemuksella
ja varmuudella, joka olisi lyönyt heidän kasviopinopettajansa
Tukholman viidellä alaluokalla yhtä suurella hämmästyksellä kuin
pelästykselläkin, varsinkin kun ajattelemme, että nuorella Almgrenilla
oli ollut ehdot tässä aineessa kolmella luokalla peräkkäin ja nuoren
Silfverstååhlin vaivainen B oli ollut enemmän armolahja kuin tulos
hänen kasviopillisista tiedoistaan ja harrastuksistaan.

Mutta nythän heillä oli kolme pitkää, surutonta suvituntia
käytettävinään ja tuhlattavinaan omaksi hyväkseen, omiin
harrastuksiinsa, ja tuskin he olivat tulleet syvemmälle puistoon, kun
kasvisäiliö yhtä nopeasti oli kadottanut merkityksensä, pyhyytensä,
loistonsa. Oikaistiin metsään päin, yksinäisyyteen ja paikkoihin,
missä ei ollut väkeä, ja kasvisäiliö oli vain harmina ja vastuksena.
Mielikuvitus sai vapaasti lentää. Nuoret, lentokyvyttömät pojansielut
liikkuvat salaperäisissä, tukahdutetuissa, alati tyydyttämättömissä
unelmissaan ja vaistoissaan. Mutta yhtä vieraita kuin he olivat
äideilleen ja tädeilleen, yhtä kaukaisia he olivat toisilleenkin,
nämä nuoret, hennot ihmisenalut, jotka näennäisessä sopusoinnussa ja
luottamuksessa kulkivat vieretysten Haganpuiston kesäparatiisissa.

Sten Almgrenin hieman pistävien sinisilmien näennäisesti kuvastaessa
puita ja ruohokenttiä, liikkui sisällä, niiden takana outoja
olentoja, hämäriä, sekavia näkyjä, reheviä, itämaisia, hekumallisia
kuvia, huuruisia nuoren veren höyryistä — käsittämättömiä, sekavia
kuvitelmia ihmeellisistä maailmoista, aavistamattomien, viehättävien
humaltumismahdollisuuksien ja nautintojen aarteita, huimaavien,
saavuttamattomien kuilujen pohjalle kätkettyjä.

Sten Almgrenin neljäntoistavuotiaassa pojansielussa, joka oli
kehittynyt puutteessa ja kurjuudessa, ja kuitenkin ollut ilman
vähäisintäkään kosketusta elämän likaisiin tosiasioihin, liikkui
sukupuolisia ajatuksia omituisen jäykästi ja kuitenkin kiihoittavasti
kuin sadun siivekäs jättiläislohikäärme tai jättiläismäinen
geoloogisten aikakausien lentolisko.

Hän oli aamulla lukenut Ristiretkien historiasta, miten kristityt
olivat menettäneet Edessan, koska heidän ruhtinaansa oli kelvoton
ja kreivi Jocelyn oli itämaiseen hekumallisuuteen vaipunut; ja
nyt askarteli hänen poikamainen mielikuvituksensa kaikkien näiden
ihmeellisten nautintojen kuvitteluissa, samalla kuin hän toisella
kädellään ajattelemattomasti kieputteli nyt halveksittua ja unohdettua
kasvisäiliötä. Hänen mielikuvituksensa harhaili kreikkalaisen
jumalaistaruston jumalatarkuvien alastomissa naisvartaloissa, liikkuen
jäykästi ja tottumattomasti samanlaisella konttakätisyydellä kuin
seminaarilainen käsitellessään ensimmäisillä hienoilla kutsuilla
ensimmäistä latva-artisokkaa.

Hänen janoiset, hamuilevat vaistonsa kurkottautuivat alastomia,
tavattoman kauniita ja tavattoman saavuttamattomia naisolentoja kohden
kuin sadun kiusattu olento lähteen yhäti väistyvää vettä kohden, kunnes
hän lopulta näki edessään kreivi Jocelynin haaremin suuren tallin
kaltaisena, jossa uhkeat naiset, hiukset hajallaan seisoivat kuin
hevoset pilttuissaan.

Ja täten uneksiessaan jyskytti hänen sydämensä harvinaisen raskaasti ja
ahdistavasti, ja hän hengitti lyhyesti, työnnähtäen, tuntien ääretöntä
autuaallisuutta, pohjatonta, pyörryttävää nautintoa, joka tunki koko
hänen olemuksensa läpi sanomattomana tuskan ja hekuman väristyksenä.

— Kuuleks sä, meidän tarttis pistää vähän sormustinyrttiä ja muuta
moskaa porttööriin, sillä ne kattoo tietysti siihen ja kyttää mitä me
ollaan hitattu ja tulee iloseks tuloksista, oli Göran Silfverstååhl
äkkiä sanonut pohjattoman kyynillinen, kuvitelmista vapaa, varhaiskypsä
ukonilme laihoilla, keltaisenkalpeilla kasvoillaan ja suurissa,
oudoissa ja tummissa, kodittomissa silmissään.

Ja hetkeäkään epäilemättä, ilman vähäistäkään vaikeutta jätti Sten
Almgren kreivi Jocelynin ihmeellisen haaremin yhtä kuvitelmista
vapaasti ja kyynillisesti vastatakseen:

— Tiedätkö, silloin riittäisi pelkät sammalet, ellei Marie-Louise-täti
kuulustelisi. Silloin tuntuu kuin olisi minulla kaksi äitiä.

Mutta Göran Silfverstååhl, jonka mielikuvitus tavan mukaan oli täynnä
valtioneuvoksia ja sotamarskeja ja kenraalikuvernöörejä Suuruudenajan
ylväästä muistojentemppelistä, ja joka vastikään oli voittanut Pultavan
taistelun ja pelastanut Pohjois-Euroopan ylivallan Ruotsille ja
kuninkaalleen, ehdotti äkkiä hiukan ujosti.

— Kuuleks sä, eiks braijata Kaarle kahdennentoista paluuta ratsain
Stralsundiin — ratsastetaan tuon kaarroksen ympäri — kyllä me ajoissa
ehdimme takaisin perunoille.

Mutta kun pojat tuntikausia harhailtuaan ristiretkien paladiinoina
ja Antiokian, Edessan ja Tripoliin satukreiveinä ja sotamarskeina ja
kenraalikuvernööreinä taistelukentillä ja Baltian merta ympäröivissä
maakunnissa, vihdoin löysivät jälleen tätinsä ja äitinsä, täytyi
heidän todellisuudessakin ja sen kiusallisimmissa vaiheissa herätä
tietoisuuteen Uudenkaupungin ja Haminan rauhain kauhistuttavista
seurauksista sekä voitettujen jälkeläisiä kohtaavasta loputtomasta
häpeästä ja häväistyksestä.

Vanhat naisetkin olivat puolestaan astuneet Haganpuistoon samanlaisen
mielikuvitus- ja kuvitelmamaailman uinuessa heidän olemuksensa
pohjimmaisessa perukassa, jonka molemmat pojat olivat saaneet
päästää ilmoille suuruudenajanleikeissään. Hekin olivat vaeltaneet
kesänvihreitten puiden alle salaperäisesti, itsetiedottomasti
vallantäyteyttä ja omistusoikeutta tuntien, mystillisesti, täysin
selvittämättömästi tuntien, että he kulkivat perityllä ja omalla
maalla, että he olivat tarkastelemassa maita ja mantuja, alusmaita ja
ulkotiloja.

Tuolla oli Pistooli ratsastanut ensimmäisenä, huolimatta aamuisesta
tuulenpelostaan, päässään ihmeellinen ja sadunomainen kapottihattunsa,
jonka etuosasta kohosi ilmaan kolme valtavaa, mustaa sulkatöyhtöä
ylväinä ja uhmaavina — päähine, joka varmasti enemmän kuin mikään muu
naistenhattu maailmassa vaikutti uudestaan pyntätyltä ja somistetulta
ranskalaiselta marsalkanhatulta, jollaisina me näemme ne ensimmäisen
keisarikauden kukoistus- ja riemuvuosilta peräisin olevissa vanhoissa
kivi- ja teräspiirroksissa.

Tuolla oli pikku Emma Wigelstjerna edennyt pöyhkeänä ja nokkaviisaana
kuin byrokratian ylevän satumaan kauppaneuvos, päässään hattu,
josta jokainen muotikauppias sanoisi, että se näytti mustilla
paljettipitseillä kireästi käärityltä tötteröitä, jonka taivasta kohden
kurkottavassa kärjessä oli jotakin, joka yhtä hyvin olisi voinut olla
päättömän Kanarialinnun ruumis, kiinalaisen mandariinin kadonnut ja
pilallemennyt nappi tai pikku Emman makeisaarteistoon kuuluva kuivattu
aprikoosi. Päähine, josta historiallisesti sivistynyt Göran-Jakob
Silfverstååhl oli sanonut ystävälleen Sten Almgrenille, että se oli
varastettu siltä Ranskan kuningatar Isabellalta, joka kerran oli
säälittävän ja onnettoman Kaarle seitsemännen mitä kevytmielisin ja
oikullisin puoliso.

Ja heidän takanaan oli pieni Eurydike Berg liidellyt pää peitettynä ja
haudattuna isoon, tuulelta ja auringolta suojaavaan kummitusmaiseen
tropiikkihattuun, sellaiseen, jota jokainen ylhäissukuinen
Mauritius-saaren nainen varmaan käyttää kävelyillään — jos hän yleensä
tekee kävelymatkoja — ja sitäpaitsi pieni, hento keijukaisvartalonsa
käärittynä väriloistoiseen, kirjavaan kasimirhuiviin, jonka
aitoudesta tai epäaitoudesta kapteeni Baltzar Göran Achates Berg
olisi ollut viimeinen, todella oikea asiantunteva, maallinen tuomari
— huvimatkalle mukaanotettu huivi, jonka hän huolimatta muutamista
Marie-Louise Almgrenin pienistä, heikoista ja lempeistä vastaväitteistä
huolimatta oli kietonut ympärilleen Haganpuistoon tultua, jossa hän
tropiikinmyrkyttämässä aurinkoisessa veressään heti oli tuntenut
kylmyyden uhoavan tummasta, varjoisesta syvänvihreän lehtikatoksen
alisesta ilmasta. Huivi, joka värihohtoisessa loistossaan kumminkin
viisaan ja tarkkasilmäisen mielestä näytti kauneimmalta ja sopivimmalta
koristukselta Eurydike Bergin perhosmaiselle sielulle.

Mutta kaikista näistä kolmesta vanhasta naisesta täytyy meidän
sanoa, että he kuitenkin sisimmässä sielussaan astuivat Haganpuiston
klassillisille tiluksille kuin jonkinlaisina sen suurvallan
täysivaltaisina lähetteinä, joka kerran oli omistanut ja järjestänyt
sen kuninkaalliseksi huvilinnaksi, ja että he samalla halveksien
katselivat yksinkertaiseen kansanainekseen, joka nyt liikkui ulkona
jurosti, juhlallisesti tai riehakkaan kömpelösti nauttien joka
tapauksessa hyvin ansaitusta sunnuntailevostaan, samoin kuin todelliset
englantilaiset gentlemannit vaistomaisen välinpitämättömästi ja
kiinnottomasti voivat katsoa halveksien neekereihin, kuleihin ja muihin
hylkiöihin — ja eläinlajeihin.

Nämä vanhat, köyhät, elämän hylkäämät, unohdetut ja laiminlyödyt
eläkkeellä olevat pikku eukot eivät tietäneet kaikista pyhäpukuisista
työmies- ja pikkuporvariluokkaan kuuluvista kelpo maamiehistään
oikeastaan muuta, kuin että he olivat »työläisiä», »roskaväkeä»,
»köyhälistöä» ja »jätkiä» — ihmisluokka, joka oli syntynyt harjaamaan
heidän kenkiään tai tekemään heidän vuoteensa, mutta joka jostakin
tutkimattomasta kohtalonoikusta tai suorastaan itsetietoisesta
»sosialisesta» velvollisuuden laiminlyömisestä ja jumalattomuudesta jo
vuosikymmeniä sitten aivan yksinkertaisesti oli lakannut täyttämästä
velvollisuuksiaan todellisia herrojaan kohtaan.

Oli täytynytkin elää niin yksinäisinä ja menneisyyteen vajonneina
kuin Nelosen vanhat naiset voidakseen olla heti ymmärtämättä
tai merkillepanematta sitä huomiota ja hymyilyä, aluksi varsin
hyväntahtoista uteliaisuutta, joka heti paiskasi eristävän
rautavanteensa pienen naisparven ympärille ja luonnonpakosta
ja loogillisesti nosti sen toiselle tasolle kaikista niistä
yksinkertaisista, elävistä ja luonnollisista ihmisolennoista, joita
Haganpuisto vilisi, ja jotka nyt teillä kulkiessaan seisahtuivat
sitä katsomaan — niin, pyhääviettävät perheet ruohikossa
unohtivat sanomalehdet, kortinpeluun, kahvirasiat, jopa lapsetkin
leikkinsä katsellakseen, hymyilläkseen, virnistelläkseen tai ehkä
harmitellakseen — luonnonlaatunsa, sivistystasonsa, ikänsä ja
sielullisen sievistymisensä mukaan. Mutta kaikki omalta kohdaltaan yhtä
vaistomaisen oikein ja varmasti tietoisina siitä, että eukot olivat
jotakin kirottua herrasväkeä, jotakin aivan erikoisen vastenmielistä
yläluokkaa.

Se pieni tapaus, joka likinäköisimmän mielestä niin sanoakseni
tuli pisaraksi täyteen maljaan, se pieni piirre, joka kaikkein
totisemmankin, juroimmankin ja hienotunteisimmankin silmissä nosti
pienen ryhmän naurettavuuden korkeimmalle huipulle, ja joka antoi
nerokkaan karikatyyrin sivellyksen seuralle, oli vanhojen naisten
ja vanhan Fabian Wigelstjernan, oikeusneuvoksettaren ja pikku Emma
Wigelstjernan yhteisen pikkuserkun odottamaton kohtaaminen.

Kun jonkun suvun ilman syvempää uskonnollista elämää on onnistunut
saada aikaan sarja virheettömiä, moitteettomia ja nuhteettomia
byrokraatteja ja valtionkansalaisia, antaa ns. luonto tai oikku heidän
keskelleen syntyä todellisen kummallisen hullun — ihmisolennon, joka
niin sanoakseni edustaa ja ruumiillistaa koko suvun läpi sukupolvien
kerääntyneen ja täysin käyttämättömän seikkailun- ja hulluudenpääoman —
niin, pahimmassa tapauksessa koko sen kasaantuneen synninnälän. Sillä
meidän on muistettava, että vain todelliset rukoilijat, Jumalasta ja
Jumalassa palavat sydämet kykenevät karkoittamaan ja todella sitovasti
kukistamaan kaikki ne pahat henget, joiden lukumäärä on legio ja jotka
saatana on lähettänyt sielujamme lamauttamaan ja valloittamaan.

Kaikki Wigelstjerna-nimiset kauppaneuvokset, hovioikeudenneuvokset,
tarkastussihteerit ja apukamreerit olivat kukin kohdaltaan
kumminlahjana lahjoittaneet seikkailuhalun penninkinsä tälle
Fabianille, joka olisi voinut täyttää käyntikorttinsa loputtomalla
ent.-sarjalla.

Fabian Wigelstjerna oli ent. henkiväkirakuunarykmentin aliluutnantti,
Torinon, Florensin ja Neapelin lähetystöjen ent. palkattu
lähetystöavustaja, ent. vapaaehtoinen upseeri italialaisella
sotaretkeltä 59, Puolan kapinassa 63, tanskalais-saksalaisessa
sodassa 66 ja ranskalais-saksalaisessa 70 — ja ylipäänsä ent.
vapaaehtoinen osanottaja jokaisessa epätaloudellisessa, mutta
jännittävässä seikkailussa, joita Eurooppa 1850-luvulta 1870-luvulle
saattoi tarjota haaveelliselle ja hieman teatraalisuuteen taipuvalle
ilotulitusluonteelle ja pöhköpäälle. Jos vielä tähän lisäämme, että
hän oli ent. talonomistajakin ja vanhaa maltalaista aatelia olevan
kreivitär Emilia-Maria-Carolina-Saluzia-Desiderata di Sant-Cassian,
Barissina di Ghariexem e Tabian ent. puoliso, lienemme kykymme mukaan
määritelleet ja hengillekirjoittaneet sen henkilön, joka nyt vaelsi
tietä pitkin suvisen sunnuntain aurinkoisten Hagan puitten alla —
vaatetukseen ja käytökseen nähden erinomaisena täydennyksenä Nelosen
veteraanijoukkueelle.

Fabian Wigelstjerna oli puettuna helmenharmaaseen silkkihattuun,
joka oli niin huolettoman vinosti ja painolakia uhmaavasti päähän
pantuna, kuin hän itsekin koko elämänsä oli uhmaillut ja härnäillyt
kaikkia painon ja kaatumisen henkiä ja vaaroja — kanariankeltaiseen,
saketintapaiseen vaatekappaleeseen, joka oli vain kehyksenä
pinaatinvihreälle liiville, joka oli ylt'yleensä kirjailtu punaisilla
ruusuilla kuten tervehtynyt isorokkopotilas arvilla — liehuvan väljiin
musta- ja valkoruutuisiin roimahousuihin: — mikä ihmeellinen Gesetz der
Wahlverwandtschaften olikaan johdattanut hänet vanhojen neitien tielle
juuri sillä hetkellä?

Oi, kuinka lapsellinen ja tarpeeton kysymykseni onkaan. Kuinka hyvin
tiedänkään, että se oli Jumalan tahto, lukijani, ja tiedän, että
sinä ymmärrät sen niin olevan, jos vain silmäsi ovat auenneet ja
nähneet, ja siksipä minun ei tarvitse sanoa sinulle enempää kuin että
— siteeratakseni Tuhannen ja yhden yön tarinoita — »heidän kohtalonsa
täyttyisivät», siksi saivat vanhat naiset Haganpuistossa kohdata Fabian
Wigelstjernan.

Oi, joka muistaa Fabian Wigelstjernan, voi kuvata hänen maallisen
olemuksensa tapaa voittaa jokaisen painolain vastustusyrityksen,
ylipäänsä hänen siirtymistään — ponnahtiko hän, hyppäsikö hän, lensikö
hän, pyörikö hän — kukapa koskaan on todella tiennyt sitä ja kuka
voinut kuvata sitä?

Hattu kädessä lennähti hän nyt ihmeellisen nopein, siroin ja ketterin
menuettiaskelin vanhuksia vastaan, jättäen jokaisen puolueettoman ja
porvarillisen katselijan mitä syvimpään bileamimaiseen epäilykseen
siitä, oliko hän jonkin sirkuksen balettimestari vaiko ihmeellisen
talviunen jälkeen Haganpuistossa äkkiä herännyt vieras jo aikoja sitten
unohdetuista naamiaisista, vieras, joka valon häikäisemänä ja vieläkin
onnellisen huumaantuneena ja päihdyksissä satumaisista sampanjamääristä
esitti iloisia keikahduksiaan, unohtaen ajan, paikan ja kaiken muunkin.

Oi, kukapa voi kuvata Fabian Wigelstjernaa?

Hänen ruskeista, tultatuiskivista silmistään leiskui ihailevan
hellyyden salamia, leveä, mutta hienopiirteinen suu häikäisevän
valkeine hampaineen oli laulava onkalo, jossa kaikuivat imartelu
ja kohteliaisuudet, ritarilliset lauselmat, riemuhuudahdukset ja
sanaleikit — hänen käsivartensa syleilivät yhtä vanhuksista, samalla
kuin hänen kätensä yhtaikaa puristi sydämellisesti ja juhlallisesti
toisen kättä.

Emma Wigelstjerna sai häneltä suudelman poskelleen samalla kuin hänen
silmänsä ja sydämensä riippuivat syvällä Eurydike Bergin hatun alla,
ja hänen huulensa kuiskasivat ääneen kaikkien kuullen hänen sydämensä
syvimmän salaisuuden oikeusneuvoksettarelle:

— Marie-Louise — sinun silmäsi, sinun silmäsi — serkkuni — muista, että
annoit minulle rukkaset, niin että minulla on oikeus väittää: olet
tänään kauniimpi kuin koskaan.

Oi, rouva Almgren — eccolo, eccolo — poika on ihastuttava,
Ludvig-vainaja siinä paikassa — tehkää kuin minun äitini, rouva
Almgren, esimerkillinen äiti — ottaessaan konjakkia antoi hän minulle
aina ruokalusikallisen risiiniöljyä, jotta saisin inhon väkijuomiin —
oivallinen menetelmä — kauniita, armolliseni, niitä olen uskollisena
palvellut kuolemaan asti — mutta milloinkaan ei Fabian Wigelstjerna ole
istuskellut Bakkuksen pöydän ääressä — foi de gentilhomme, jamais —

Mutta älkäämme turhanpäiten vaivautuko kuvailemaan kuvailematonta,
koettamaan sanoihin ja kuviin vangita tätä henkistä ja ruumiillista
ilotulitusluonnetta, tätä kiertelevää, hyppelevää, räiskähtelevää
roomalaista aurinkoa, joka aivan samalla huolimattomalla, mutta
hillityllä innolla, samalla taiturimaisella ritarillisuudella ja
huolettomuudella ja täysin yhtä vaivattomasti ja väsymättömästi
teikaroiden oli ratsastanut toivottomien ranskalaisten
ratsuväkirynnäkköjen etunenässä ja heiluttanut sapeliansa ja
pistooliansa pelosta mielettömäin ja mielipuolisuudesta ulvovien
venäläisten kasakkain keskellä.

Parin minuutin ajan oli melkein hievahtamattoman hiljaista
ruohokentillä ja teillä niin kauas kuin silmä näki tai korva kuuli.
Salaperäisesti, jännitetysti tuntien, että saatiin ilmaiseksi olla
näytelmän näkijöinä, odotettiin henkeä pidättäen toimintaa näyttämöllä
— aivan oikein tuntien, että tämä oli näytelmää, että tässä oli eläviä
symboleja, jotka esittivät kauan sitten menneitten ja unohdettujen
sukupolvien salaperäisiä kulttiseremonioita. Ja yhtä nerokkaan
syvästi ja yksinkertaisesti nämä katselijat käsittivät ensimmäisten
tiedottomien vaikutelmien aikana, että todella ylhäinen aikakausi
liikkui ja näytteli tuolla näyttämöllä.

Mutta kun Fabian Wigelstjerna oli kolme lyhyttä, mutta kuulumattoman
voimaperäistä ja sisältörikasta minuuttia räiskähdellyt, taputellut
ja hyrrännyt vanhojen naisten ympärillä Hagan tiellä — tavallaan
kuin kimalainen kukkakimpun ympärillä, kun vain lisäämme, että tämä
kimalaissuvun omituinen muunnos ei kerännyt, vaan antoi makeutta ja
ravintoa niille kukille, joiden luona se kävi — niin hän hävisi.

Sanomme hävisi, sillä kukaan kuolevainen ei uskaltane vähimmänkään
totuuden nimessä väittää, että Fabian Wigelstjerna sanoi hyvästi tai
kumarsi tai poistui.

Viimeinen, jonka vanhat naiset oikeastaan todella näkivät hänestä, oli
kuulumattoman hullunkurinen piruetti, jonka hän hyrrätä pyörähdytti
koroillaan hattu kädessä ja pieni ruumis kumartuneena — enemmän kuin
kaareksi, melkein ympyräksi, niin että tukkatöyhtö lähenteli kenkien
teräviä kärkiä — liike, jota seurasi kuulumattoman voimaperäinen
hillittyjen, imartelevien sanojen ja kohteliaisuuksien surina.

Ja niin oli hän poissa.

Pyörikö hän — lensikö hän — hyppikö hän? Ehkäpä on viimeinen verbi
oikein, se joka on lähimpänä totuutta.

Sillä oikeastaanhan ei Fabian Wigelstjerna ollut muuta kuin heinäsirkka
— iso, kaunis, väriloistoinen heinäsirkka, jollaisten me voimme
kesällä nähdä piirtelevän loistavia yltiömäisiä, vertauksellisia
lenkoviivojaan niityillä ja ruohokentillä — omituisia olioita, joiden
siirtymistapa saanee muurahaisen, koppakuoriaisen ja madon syvimmän
hämmästyksen, levottomuuden ja ihmettelyn valtaan, ja joiden äkkinäinen
romahtaminen yhä uusiin ja valmistumattomiin ympäristöihin tarjonnee
kesäisillä ruohokentillä ja niitten vakavammissa yhdyskunnissa ja
väestön keskuudessa loputtomia, täysin odottamattomia murhenäytelmien,
huvinäytelmien ja farssien sarjoja.

Jos koetamme kuitenkin vielä jonkin sekunnin pitää tämän harvinaisen
hyönteisen sielumme silmäin edessä ja tutkia Fabian Wigelstjernan
olemusta, ennenkuin hän häviää suvisen sunnuntain seikkailusta, niin
voimine henkisesti nähdä, että koko pikku mies on tuhansien ja taas
tuhansien rauhattomuuden pikku pirujen ja paholaisten purema, pistämä
ja riivaama, että koko hänen olemassaolonsa on yhtä ainoata sielun
syyhyä, että koko hänen elämänsä heinäsirkkahyppimisensä seikkailusta
seikkailuun, maasta maahan on ollut vain ilmauksena ja tuloksena tämän
hänen henkensä kouristusmaisesta tarpeesta saada alati kuumeisesti
hieroa itseään, repiä itseään, kahnata itseään uusiin esineihin ja
uusiin ihmisiin, saadakseen lievitystä tähän syyhyyn ja balsamia
kirpunpuremaan sieluunsa.

Se kunnioittava hiljaisuus, joka kuulijain puolella oli ympäröinyt
näyttelijöitä näyttämöllä, oli perustunut myös näitten tukholmalaisten
pikkueläjäin puhtaasti tietoiseen kuvitteluun, jota ilman ei se näinä
minuutteina olisi voinut olla niin kunnioittavan arvonannon leimaama.

Fabian Wigelstjernan olento ja näytteleminen oli kaikkien
täysikasvuisten mielessä ja kuvittelumaailmassa loihtinut esiin kuvan
tarumaisesta henkilöstä, joka kahdeksankymmenluvulla ja vielä pitkälle
yhdeksänkymmenlukua eli ja liikkui tukholmalaisessa kansantajunnassa:
portugalilaisesta ministeristä, vicomte de Soto Mayorin kansanomaisesta
ja tarujen ympäröimästä olennosta.

Eikö se ollut Soto Mayor — »söötti majuri» — hänhän se oli!

Ja tämän ruotsalaisten sanomattoman kunnioituksen tähden ulkomaalaista
kohtaan loisti Fabian Wigelstjernan heinäsirkkaolennosta hetkeksi
kultainen sädekehä Nelosen pienen naisparven ylle — ehkäpä he
olivatkin vallan ulkomaalaisia naisia — jotka ovat menossa vierailulle
Taalainmaan herttuattaren luokse — kunnes historiallisesti
hyvämuistisemmat muistelivat, että »söötti majuri» oli kuollut jo
useita vuosia sitten, ja tosiasiallisemmin havaintojaan tekevät näkivät
torikorin paariamerkin, joka oli vastaansanomaton todistus siitä,
etteivät nuo kuusi ämmää voineet olla ulkomaalaisia eikä hienoja — ja
vanhat naiset putosivat siten kaksinverroin syvemmälle naurettavuuden
takapihoille — paljastettuina ja läpinähtyinä.

Seurasi ymmärtäviä hymyilyjä ja päänpudistuksia, tirskuntaa, naurua,
sormella osoittelemista, luokkatietoisuutta ja luokkavihaa, heräsi
toivo saada nöyryyttää ja kostaa, hapuillen ja epämääräisenä tosin —
heräävä tuuli, joka suhisi kaislikossa, tunne, joka itsetiedottomasti,
vastustamattomasti lennähti katsojasta toiseen äänen ja valon
maagillisella nopeudella.

— Kattos — kattos — no, jo ny jotakin — itsensä säästäjiä — kattos
tommosta koreeta sänkypeittoo — ne luulee kai panttilainaston
olevan täällä sunnuntaisin — ei, mut kyl ne nyt on raahannu koko
vahakuvakokoelman kesälystille — kuuleks, tuo tuossa tötterössä
on varmasti aikamoinen karvasmanteli — eiks sun kurkkuus kuiva,
Kalson, nähdessäs niin paljon vanhaa — eläköön vanhojen koti —
siin on Noakin vaimo, eukkoseni, taivuta pääsi hänen vanhimmalle
leskikuningattarelleen.

Mutta vielä turvallisina ja tietämättöminä ensimmäisistä
tuulenpuuskista heitä ympäröivässä kansanmeressä jatkoivat Nelosen
veteraanit kulkuaan eteenpäin syventyneinä ajattelemaan vain Fabian
Wigelstjernaa ja keskustelemaan hänestä.

On olemassa vanha, hyvä, mutta keksitty tarina suuren Mommsenin
vaivoista Saksan valtiopäivien jäsenenä, tarina siitä kuinka hänen
ystävillään ja ihailijoillaan edustajatoveripiirissä oli tapana asettua
tiheään piiriin ihaillun ympärille estääkseen jatkuvalla mutinallaan
ja sopotuksellaan valtiopäiväselostajia käsittämästä ystävien mielestä
aloitteentekijälle itselleen täysin nolaavaa hyökkäystä, jonka tämä
suuri voimanpalvoja haurain ja heikoin äänin kohdisti Bismarckiin.

Voimme vähän muodostella kuvaa ja sanoa, että Wigelstjernain sukupolvet
muodostivat pitkän aikaa kuuden vanhuksen ympärille — kuvaannollisesti
puhuen — näkymättömän muurin, joka täydellisesti esti heiltä
mahdollisuuden tajuta ulkomaailmaa tai kuulla sen vähitellen yhä
äänekkäämmin lausumia arvosteluja heistä.

Ketä Fabian oikeastaan muistutti? Kehen Wigelstjernoista hän eniten
tuli? Oliko ketään samanlaista ennen Fabiania? Mitä Fabianin äitiin
tuli, muisti Rosalie Pistolschiöld erikoisen hyvin, että vanha täti
Nora Wigelstjerna oli ollut raskasmielinen, hiljainen ja heikkoääninen
nainen: — »ja sellainen kostaa itsensä». Pikku Emma kysäisi hänen
sydämelleen tavattomalla syvyydellä ja voimakkaalla, todellisella
osanotolla: — Luuletko, että hän sai usein risiiniöljyä?

Mutta oliko todella mahdollista, että hän oli ollut naimisissa
maltalaisen kreivittären kanssa, jolla oli maurilaista verta suonissaan
— ja joka toden teolla polveutui sulttaani Saladdinista — tai oliko se
ihan Harun-al-Rashidista — ajatteles, jospa heillä olisi ollut poika
— silloin olisi yksi Wigelstjerna polveutunut suorastaan Muhametista
— niin, Marie-Louisen ivallisen olettamuksen mukaan olisi hän ollut
oikeutettu perimään Konstantinopolin valtaistuimen tai pitäisiköhän
ehkä sanoa — portin, — niin, kukapa tiesi, eikö hullu Fabian itsekin
ollut muhamettilainen — hänellähän oli ollut yllään niin ihmeelliset
housut, semmoiset roimahousut, joita kaikki muhamettilaiset käyttävät —
niin, Fabianista ei voi koskaan tietää mitään varmasti — oliko kellään
ollut aavistusta siitä, että hän oli Tukholmassa — kolme vuotta sitten
oli Marie-Louise nähnyt hänet viimeksi ja silloin hän oli aikonut
matkustaa Nizzaan.

Oli kaikessa tapauksessa synti, ettei hänellä maltalaisensa kanssa
ollut poikaa — olisi kaikessa tapauksessa ollut hauskaa, että
olisi ollut pieni Wigelstjerna — ja sellaista sukuperää — sillä
ei ollut olemassa muita niin ylhäisiä aatelissukuja kuin vanhat
arabialaiset, sen oli pikku Emma lukenut eräästä kirjasta — kaksi-
ja kolmetuhatvuotiset sukupuut olivat siellä tavallisia. — Niin, oli
synti, ettei hänellä ollut ollut poikaa — ellei Ture menisi naimisiin,
kuolisi Wigelstjernan suku sukupuuttoon — ja Ture ei varmasti menisi
naimisiin, hänhän yritti vain jäljitellä setäänsä — ja silloinhan siitä
ei tulisi mitään — sillä nähkääs Fabian oli joka tapauksessa Fabian, ja
toista sellaista kuin Fabian ei ollut olemassa.

— Tilaa elävälle vahakuvakokoelmalle — suuri, ilmainen näytös — alle
viisikymmenvuotisilta lapsilta pääsy kielletty!

Kolme iloista nuorukaista pyöräilyhatut vinossa ja pää kallellaan
muodosti kujan tienvierelle. Kulkijat ja ruohollaistujat nauroivat
ymmärtävää nauruaan, ja vanhukset heräsivät äkkiä tietoisuuteen
lähentelevästä tuijottavien silmien ja pilkallisesti virnistelevien
huulien maailmasta — yhtä kauhistuttava ja lamauttava näky heille kuin
konsanaan jokin Dorén helvetinkuva lapsen silmälle.

— Yhdistys Kansantanssin ystävät!

Pistooli kävi suoraksi kuin sapeli, pikku Emma pelokkaaksi kuin rotta,
Eurydike sulkeutui vaistomaisesti itseensä kuin kukkanen, Marie-Louise
katsoi kirkkailla sinisilmillään virnisteleviä nuorukaisia suoraan
ja pelottomasti silmiin, rouvien Almgrenin ja Silfverstååhlin, jotka
useammin kuin kerran elämässään olivat saaneet kokea luokastaan
alennettujen tavanmukaisia nöyryytyksiä, jatkaessa matkaansa kuin ei
mitään olisi tapahtunut ja kuin he eivät olisi mitään kuulleetkaan.

Pistooli silmäili joukkoa takanaan ja ympäristöä — kenraalikatsastus,
joka saattoi hänen terveet sotapäällikönvaistonsa siihen murheelliseen
tietoisuuteen, että oltiin toivottomana vähemmistönä, samalla kuin
tämä tietoisuus ei millään tavalla masentanut hänen uhmailevaa
taistelumieltään.

Koko hänen olemuksensa syvimmät vaistot tunsivat tutkimatta saksalaisen
kenraalin sanojen iäisen totuuden: Ei ole olemassa epätoivoisia
tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.

Tehden viidelle takanaan olevalle päänliikkeen, ikäänkuin tahtoen
sanoa: vastaan teistä — liike, joka äärettömän liikuttavasti
muistutti kanan tapaa koota poikasensa siipiensä suojaan — jatkoi hän
turvallisesti matkaansa tokaisten huolettomasti:

— Kuinka tuleekaan päivällinen maistumaan hyvältä. Eihän ole olemassa
mitään, joka voi antaa paremman ruokahalun kuin tietoisuus siitä, että
valmistaa ihmisille iloa. Hekin tarvitsevat hitusen hauskutusta, he
raukat.

Kolmen nuorukaisen kasvoille ja ryhtiin tuli jonkinmoinen epävarmuus
Pistoolin kylmän, levollisen, järkkymättömän katseen edessä, ja
joukko läpäisi ehjin nahoin ja häiriintymättä kohtauksesta, vain
sivuuttaakseen vieläkin monia virnisteleviä kasvoja, monia pistosanoja
ja ääneen lausuttuja mietelmiä — jonkinlaista marssimusiikkia, jolla
tässäkin oli musiikin tavallinen vaikutus joukkoihin: se lisäsi marssin
nopeutta.

Vetäydyttiin vain niin lähelle linnan aluetta kuin mahdollista
ikäänkuin etsien suojaa sen pyhyyden varjosta, ehkä myös vaistomaisesti
tuntien, että kuuluttiin sinne, syvennyttiin ruokakorin sisältöön ja
keskusteluun poikien kasvattamisen tuloksista, koetettiin viisaasti ja
ylevästi unohtaa se vaino, kodittomuuden ja vaaran tunne ja muisto,
joka oli tuijottanut heitä vaeltajien ja pyhääviettävien taholta.

Rouva Silfverstååhl kertoi hauskan tarinan kahdesta jätkästä, jotka
olivat yrittäneet panna hänelle jalkakoukkua, kun Kansallismuseon
edustalla oli ollut liukasta ja hän aikoi mennä uudenvuoden vierailulle
Marianne Diedrichsin luokse Skeppsholmenille; nämä jätkät hän taitavan
tempun ja nopean hyökkäyksen avuin oli sijoittanut taistelutantereelle
takapuolelleen. Pistooli muisteli humalaisten talonpoikaisrenkien
ja rautatiejätkien ilveitä, taisteluita ja terroristiyrityksiä
Refvelstassa, Eurydike Bergin kertoessa orjakaupoista itäintialaisilla
ja länsimaalaisilla istutuksilla, oudoista, eksoottisista
mielettömyyden ja julmuuden näyistä, jotka tuntuivat omituisen
vierailta vanhan torikorin ääressä vihreiden puiden alla. Ja pikku Emma
Wigelstjerna herkutteli Kristin Nilsson-onnettomuuden muistoissa.

Poliisi — rottinki — orjanraipat — täyspanokset: se on ainoa, joka
jätkiin tepsii.

Roskaväkeä ei ole koskaan lelliteltävä!

Mutta Marie-Louise, joka oli niin muukalainen maailmassa ja samalla
niin maailmaa kokenut ja näki ikäänkuin kaukolasin läpi, sanoi lopuksi:

— Sinä et kuitenkaan saa pitää huivia päälläsi, Diken-pieni — ei ole
rohkeata eikä järkevää avata punaista auringonvarjoa, kun aikoo kulkea
läpi hakamaan, jossa on vihainen härkä.

Pikku Eurydike kääri hellästi ja rukoilevasti hymyillen loistavan
kashmirhuivinsa kokoon yhtä nopeasti kuin hän unohti orjakapinat ja
istutukset ja eksoottiset seikkailut. Ja äärettömän, hävittämättömän
alaluokan ja sen mielenosoitusten halveksimisen tähden, joka asui
syvällä näiden virkamiesten ja hoviherrojen jälkeläisten ja leskien
vaistoissa, oli koko kohtaus pian unohdettu ja pantu kaikkien toisten
samanlaisten Nelosesta ja muualta saatujen kokemusten sarjaan.

Pistooli uneksi Refvelstan linnasta ja kulki yksin isänsä rinnalla
uudessa kasvihuoneessa, jossa persikat ja viinirypäleet upeilivat
auringonpaisteessa — ja hän keinui char à bancs'eissa Södermanlannin
maanteillä Renbyholmissa asuvien serkkujensa ja Almnäsin Possein
kanssa ja söi päivällisiä kauniissa koivulehdoissa hymyilevien järvien
rannoilla — viettäen oikeita »fêtes champêtres», jossa viini virtasi
laseissa ja lakeijat taitavasti ja tottuneesti vaihtoivat lautasia —
sillä aikaa kuin nuoremmat päivällisen jälkeen leikkivät »viimeinen
pari ulos» ja »tyttönen piiriin käy» ja muita samanlaisia leikkejä ja
Jacquette-täti luki vanhemmalle väelle ääneen — Eurydike leikitteli
kömpelösti ison bernhardilaiskoiran kanssa tehtaanpuiston vaahterain
alla — Marie-Louise kuuli oikeusneuvoksen lausuvan suoraan julki
tyytymättömyytensä maanviljelijäin olemassaolosta ja osasta istuessaan
pienen maatilansa päärakennuksen kuistikon portailla — ja pikku Emma
kaiveli ajatuksissaan hitaasti ja tyytyväisesti isoa, hyvinhoidettua
nenäänsä samalla kuin hän täten askartelevan käden turvissa pisteli
karamelleja suuhunsa — toisten huomaamatta.

— Naiset ovat hyvät ja poistuvat heti!

Äkkiä seisoi pitkä, sileäksi ajeltu, hovilivreepukuinen lakeija heidän
edessään.

— Että mitä?

Pistooli oli noussut niin nopeasti, ettei kukaan olisi uskonut
sellaista hänen iälleen ja vartalolleen mahdolliseksi, ja katsoi
korkeudestaan rauhanhäiritsijään.

Lakeijanääni tuli kylmemmäksi ja kopeammaksi:

— Naisten on silmänräpäyksessä poistuttava täältä — Hänen
Kuninkaallisella Korkeudeltaan on vieraita ja hän tahtoo saada olla
rauhassa — linnan lähimmässä ympäristössä eivät kansanhuvit ole
sallittuja — sopii huvitella hieman kauempana.

Marie-Louise seisoi samassa tiukkana ja jäykkänä miehen edessä:

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — pyydän saada tietää kuka on
antanut sellaisen määräyksen?

Lakeija hymyili leveätä ja ivallista hymyä muuttamatta äänen äärettömän
kyllästymisen ja halveksimisen sävyä:

— Naisten on poistuttava — se on Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa
määräys. Toivon pääseväni taluttamasta naisia oikealle paikalleen
— voittehan itsekin nähdä, että te yksin olette olleet kyllin
tunkeilevaisia.

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — — Sangen hauskaa — meilläkin on
täällä ulkona eräs oikeusneuvos puutarhatyöläisten keskuudessa — häntä
sanotaan oikeusneuvokseksi siksi, että hän on istunut Långholmenilla
lyhyemmän ajan jonkin pienen rötöksen takia.

Pistoolin rystyset vaikenivat sateenvarjon ympärillä:

— Häpeä, vintiö!

— Vaiti, akka, ja kootkaa törky koriinne. Lähtekää tiehenne, taikka —

Lakeija osoitti kädellään tielle, ja linnasta lähestyi hitaasti vielä
toinen livreepukuinen.

— Calmez-vous, Rosalie — calmez-vous, je vous prie — il y a enfin
toujours, quand on a faim et soit, quelqu'un qui vous chasse. —
Lakeijan herraahan on nuhdeltava.

Livreepukuinen punastui hieman:

— Ryysyläisneitejä!

Eurydike Berg oli hitaasti, äänettömästi liittänyt kätensä yhteen, ja
hänen poskensa loistivat valkoisempina kuin ison bahyttihatun harsot
ja pitsit: vieraan miehen kasvot olivat yöllisen tuskanunen julman
metsästäjän kasvot — juuri samat kasvot ja sama katse.

Mutta ylijuhlamenojenohjaajan tytär tarkasteli ja mittaili palvelijaa,
linnaa, puita, ympäristöä ihmeellisen avoimin näkijänkatsein,
ja sitten kääntyi hän ja hymyili mitä hellimmin ja lempeimmin
oikeusneuvoksettarelle ja sanoi, ehkä yhtä odottamattomasti itselleen
kuin Marie-Louiselle:

    »Ah, ma chère, c'est la vie!
    Il n'est point de fierté que le sort n'humilie.
    Le courroux est pour le fat, la plainte pour le sot —
    mais le vrai gentilhomme s'éloigne et ne dit mot.»

Vanha, valkotukkainen nainen pysähtyi punakkana ja kuumissaan
vesiviskurin ääreen Hagan veräjillä ja tyhjensi pitkin, kiivain
kulauksin läkkikousan sisällön.

— Älä juo niin kiivaasti, Marie-Louise -pieni, sanoi vanha nainen,
saatat vilustua.

— Voitko sanoa minulle, mitä se haittaisi, Eurydike-pieni?




HENGET PUHUVAT.


Marie-Louise Almgren yski ja oli kuumeessa. Viimeksimainittu seikka
oletettiin siitä, että hänen kätensä tuntuivat niin kuumilta ja että
hän valitti palelevansa. Niin maallinen esine kuin kuumemittari oli
tuntematon ilmiö Nelosen pienessä maailmassa, eikä ollut aikaisemmin
eikä nytkään varaa kutsua lääkäriä eikä sitä edes ajateltukaan.
Sairauden tullessa vanhojen neitien kotiin oltiin vuoteessa, kunnes
parannuttiin.

Ja nyt makasi Marie-Louisekin siinä vuoteessa, jossa hän oli nukkunut
siitä asti kuin hänestä oli tullut oikeusneuvos Almgrenin puoliso,
isossa, valtavassa mahonkivuoteessa, jonka pääty oli korkea; hänen
ruumiinsa oli vajonneena sen pehmeisiin patjoihin raskaitten
peitteiden, aamunutun ja talvitakin painamana. Kadulla loisti paahtavan
kuuma keskikesän aurinko, joka täytti huoneen kirkkaalla valollaan,
mutta jonka raskas lämpö ei kyennyt karkoittamaan vilunväristyksiä
Marie-Louise Almgrenin hennoista, väsyneistä jäsenistä.

Pistooli istui keskellä huonetta syvässä lepotuolissa ja
oli vastikään lopettanut Stockholms Dagbladin liitelehden
ääneenlukemisen. Iso seinäkello löi kaksi raskasta, kaikuvaa lyöntiä,
ja pieni, toogapukuisella roomalaisella koristettu pöytäkello
Marie-Antoinette-kuvastimen alla kilahdutti perässä pari kimeätä
läppäystä.

Oikeusneuvoksetar hymyili väsyneesti ikäänkuin jollekin epäselvälle,
sekavalle muistolle, jonka kellojen lyönnit muutamiksi hetkiksi olivat
hänen tietoisuuteensa elvyttäneet, jatkaakseen heti unohtunutta
keskustelunaihetta:

— Ajatteles, että näyttelyssä tulee olemaan halpahintaisia päiviä —
olisi hauskaa päästä sinne — ja todella saada nähdä — — —

Pistooli puhisi halveksien:

— Rakas. Marie-Louise, se on papier-mâché'ta kaikki tyyni, ja se voi
olla hyvää lapsille ja piioille ja tukkukauppiaille, mutta ei siitä
ole meille. Muistan totta totisesti Pariisin näyttelyn 67, kun isä oli
siellä. Hänellä ei ainakaan ollut siitä minkäänlaista iloa — yhtä vähän
kuin keisari Napoleonillakaan — isä myi Refvelstan ja keisari menetti
sekä kruunun että Elsass-Lothringin perästäpäin — niin että minä olen
saanut kylläkseni näyttelyistä. Näyttelyt ovat pelkkää ylpeyttä.
Kunniallisia ihmisiä ja hyviä tekoja ei milloinkaan aseteta näytteille,
mutta papier mâché'ta täytyy tyrkyttää.

Vanha nainen hymyili isossa mahonkivuoteessa hiljaista, kirkasta
hymyään, ja äkillinen ivallinen pilke välkähti ja katosi väsyneissä,
akvariininsinisissä silmissä:

— Mutta, Rosalie-kulta, siitä näyttelystähän on jo kolmekymmentä
vuotta; olet sinä jo tällä ajalla voinut tulla hiukan uteliaaksi.
Etkö koskaan ole utelias? Minusta oli aina hauskaa nähdä, ottaa
selkoa uusista asioista. Gerhardilla oli aina tapana sanoa: mikään ei
ole uutta auringon alla, mutta on sangen hyödyllistä, että ihmiset
ottavat selvän siitä, kuinka vanhaa niin sanottu uusi on. Ja minä
olen samaa mieltä kuin Gerhard. Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä
ympärilleni maailmassa, matkustella vähän. Ison vierashuoneen seinillä
Hallituskadulla oli koko rivi kauniita italialaisia kivipiirroksia
— olisi ollut niin hauskaa, kun olisi saanut käydä siellä — Ludvig
varmaan taisi ne saada Gerhardin kuoltua. Minusta kuului aina niin
kauniilta: Isola Bella, Isola Madre, Borromeon saaret. — Luulen, että
Ludvig sai ne — olisi ollut niin hauskaa maata ja katsella niitä nyt —
ne olivat värilliset — ne olivat hyvin kallisarvoiset ja harvinaiset
— niissä oli taivas niin sininen ja aurinko niin lämmin — aivan kuin
kultaa.

— No, mitä aurinkoon tulee, emme voi valittaa tänään — on 27 astetta
varjossa, Marie-Louise -pieni.

— Niin, ajattelehan mikä onni, että sairastuin keskellä kesää —
ajattelehan, kuinka olisin palellut, jos se olisi tapahtunut talvella.
Ihminen ei todellakaan ole koskaan Jumalalle mistään kiitollinen.

— Jumala on hyvä, Marie-Louise, sitä hän todellakin on — sitä olen
viimeisenä kieltämässä. — Hän on kylläkin ollut hyvä meille — mutta
— ei erikoisen tuhlaavainen — Marie-Louise — sangen säästeliäs
— mutta tietenkin siksi, että saisimme huoahtaa sitten — varsin
syvään ja pitkään. En valita, Marie-Louise, tiedät, että inhoan
kaikkea marinaa (Pistooli rummutti pärryytyksen polvellaan olevalle
sanomalehdelle). Päinvastoin, päinvastoin — mutta mielestäni on aivan
liian monta, joilla on paremmat olot kuin meillä, ilman mitään syytä —
rankaisematta. En ole tyytymätön, Marie-Louise — hyvilläni osastani,
kuten vanha maaherra Kraemer sanoi — mutta joskus täytyy verrata —
joka tapauksessa on sirotesokerilusikoissa jotakin vikaa, toisinaan
on niissä liian pienet ja toisinaan liian suuret reiät, ja muutamat
saavat osansa kaikkein suurimmista rei'istä, vaikka syövätkin leivoksia
puutarhamansikkahillon ja vaahtokerman kera, sillä välin kuin toinen
saa jonkin vaivaisen murusen ruisjauhopuuroonsa.

Marie-Louise Almgren hypisteli mietteissään ja hämillään laihoilla,
ohuilla sormillaan päällyslakanan hienoja, nyplättyjä pitsejä:

— On paljon sellaista, jota tulee ajatelleeksi, kun täten makaa
ja odottaa — on kuin kaikkien todella hyvien, kaikkien todella
vanhurskasten tekojen täytyisi aivan erikoisesti tulla rangaistuiksi
— juuri siksi, etteivät ne olleet läpeensä hyviä ja vanhurskaita
— siksi että ihminen, jolle Jumala antoi juuri suuren hyvyyden ja
oikeamielisyyden kyvyn, kaikkein parhaimmissa ja vilpittömimmissä
teoissaan antoi oman inhimillisen turhamielisyytensä olla
myötävaikuttamassa.

Ajattelen Gerhardia, kun hän tahtoi tuomita tuon päätullinjohtaja
von Morianin viranmyynnistä. Gerhardhan oli aivan oikeassa — oikeus
oli hänen puolellaan — hän oli oikeamielisyyden puhetorvi siinä
tapauksessa — aivan yksinkertaisesti oikeamielisyyden puhetorvi.
Mutta samalla ärsytti häntä itseään kovin se, että hän tulisi olemaan
ainoana vastalauseentekijänä osastossaan — hän, joka muuten aina ilman
vastaansanomista saneli päätökset — niin että hän melkein liioitteli
omia näkökohtiaan. Ja uskon toisinaan, että juuri harmi, loukattu
ylpeys ja itserakkaus panivat hänen ottamaan eron, kun hänen ei
onnistunut saada tahtoansa läpi.

Ja ellei hän olisi ottanut eroa, olisi minulla
leskioikeusneuvoksettarena eläke, ja meillä olisi aivan toisenlaista
täällä Nelosessa — ja olisin voinut tehdä enemmän Claran ja pojan
hyväksi. Mutta Herramme rankaisi häntä, koska hän, joka oli
oikeamielisyydellä armoitettu, antoi henkilöllisen ylpeyden olla
myötävaikuttamassa. Herramme tahtoi antaa vanhurskautensa urkujen
soida, mutta Gerhard tahtoi itse laulaa mukana, ikäänkuin antaa
urkujen olla hänen pienen äänensä säestyksenä — ja niin rankaisi
Meidän Herramme häntä siitä pienestä heikkoudesta aivan kuin raskaasta
synnistä.

Mutta se oli luonnollisesti suuri synti hänelle, joka oli niin
korkealla, joka oli niin rikaslahjainen.

Oi, hän oli kuolinvuoteellaan niin tuskissaan minun tähteni. Hän katui
sitä niin syvästi — ja hän ei olisi tahtonut kuolla — vain siksi, että
hän uskoi syösseensä minut köyhyyteen ja kurjuuteen: Kuinka sinun on
käyvä, Marie-Louise?

Ja, katsos, Gerhard oli liiaksi paljon juristi ymmärtääkseen Meidän
Herramme rajatonta armoa ja laupeutta — hänellehän Meidän Herramme
pohjimmaltaan oli jonkinmoinen kaikkein korkein tuomioistuin —
jonkinmoinen ylioikeusneuvos. — Ja Gerhard ei milloinkaan voinut
ajatella, että Hän saattoi vapauttaa ihmisen pelkästä laupeudesta ja
isällisestä hyvyydestä. Gerhard kyllä ajatteli sisimmässään, että Armo
oli tapa katsoa sormien läpi, johon Meidän Herrallamme oikeastaan ei
ollut oikeutta.

Kas, Gerhardissa oli siinä suhteessa jotakin katolilaista — hän uskoi
kiirastuleen — hän tahtoi, että olisi kiirastuli — hän ei milloinkaan
voinut tuntea ansainneensa Armoa ennenkuin hän kokonaan oli kärsinyt
rangaistuksensa. Gerhard, hän oli kyllä hieman katolilainen — siinä
mielessä — mutta muuten hän oli täydellinen gentlemanni.

Ja tämän hieman arvoituksellisen vastalauseen ilmaistuaan väsähti
ja vaikeni leskioikeusneuvoksetar Almgren, ja hänen kapeat, melkein
läpinäkyvät, kellertävät sormensa muistuttivat totisesti katolilaisen
kirkon alttarin eläviä vahakynttilöitä hapuilussaan siinä vesilasia
yöpöydältä.

Pistoolin suuret, palavat sotijansilmät tuijottivat vihaisina
näkymätöntä vihollista:

— Niin, minä nyt puolestani arvelen, Marie-Louise -pieni — ja sen myös
uskon, että tässä elämässä on kylliksi kiirastulta — ne joita ei tämän
elämän kurjuus jalosta ja kasvata, ne kyllä menevät suoraan helvettiin.

Tuiman töykeällä huumorilla, joka oli Pistoolin tapaista, hänen
ollessaan liikutettu tai vakavissaan, lisäsi hän työntäen alahuulensa
esiin ja nostaen ylähuulen ikäänkuin kaareksi — hänen tapansa ilmaista
hymyilyä:

— Se on, en usko, että pikku Emma menee suoraan helvettiin, siihen
nähden on hän ollut liian kauan meidän hyvässä seurassamme, mutta
näetkös, Marie-Louise, luulen, että sielunvaellus on luotu häntä
varten — hän tulee kiertämään ikuisesti — ja ellei hänestä seuraavassa
olomuodossa tule karamellitehtailijaa tai sokerileipuria, niin en
sitten paljoakaan ymmärrä: sillä missä aarteenne on, siellä on
sydämennekin.

Mutta keskikesän auringon keskipäivänpaisteen valkoisen kirkkaan valon
täyttäessä huoneen selkeällä, kirkkaalla ja kumminkin juhlaisalla
loisteella, joka sai messinkihelat ja pronssiornamentit säteilemään
ja antoi raskaille, tummille mahonkikaluillekin tumman aidon
muskatelviinin syvän, ikäänkuin öljymäisen hohteen, jatkoivat vanhat
naiset keskusteluaan — keskustelua, joka ehkä sikäli muistutti useimpia
maallisia ajatustenvaihtoja, että siinä enemmän kahden yksinäisen
sielun tarve saada puhua omista huolistaan kuin halu ymmärtää
toisiaan, sai heidän äänensä oikullisesti ja kuitenkin rytmillisesti
vuorottelemaan, punoutuen aiheitten samanlaatuisen sielullisen
perussävelen pohjalla yhteensointuvaksi henkiseksi sointukudokseksi —
keskustelua, jossa kukin pohjimmaltaan puhui vain itsestään hämärästi,
itsetiedottomasti tuntien puhuvansa — ei maalliselle ystävälle, vaan
sen Näkymättömän edessä, joka johdattaa ja ohjaa meidän kohtaloltamme.

Pistoolin isoissa kasvoissa ja syvissä, ankarissa silmissä oli vanhan,
pahoinpidellyn puhdasrotuisuuden raskasta hohdetta:

— Minusta on aina vaikeata herätä kesäaamuisin ja nähdä valo vallan
sädehtivänä huoneessaan — silmiin koskee niin kipeästi, että
kyynelet pusertuvat esiin ja tahtoisi itkeä oikein perusteellisesti.
Sentähdenhän minä vihaan näyttelyitä — vuonna 68 isä myi Refvelstan —
näyttelyn aikana oli edustus Pariisissa maksanut paljon — ja isähän
ei ollut niitä, jotka itseään säästävät, kun oli kysymyksessä Ruotsin
edustajana esiintyminen.

Ja joka kevät ja joka kesä virkoaa Refvelsta eloon, ja on vaikeata
herätä aamuisin, ja iltaisin tympäisevät kaupunki ja sen kadut.
Tiedätkö, on kauheata olla syntynyt maalla, olla syntynyt näkemään
peltojen kylvämistä ja sadon korjaamista, näkemään puitten ja
pensaitten viheriöivän ja kukkivan — näkemään marjojen ja hedelmien
kypsyvän — näkemään eläimiä ympärillään — hoitamaan eläimiä — ja sitten
joutua asumaan täten.

Meillähän ei Refvelsta ollut kauan — isoisän isoisähän sen osti — ja
isä sen myi: mutta olihan kumminkin kolme Pistolschiöldien polvea
haudattuna Helgenäsin kirkon perhehautaan ja olihan Pistolschiöldejä
kokonaista neljä polvea siellä syntynyt — ja se on aivan tarpeeksi,
jotta koskaan voisi olla oma itsensä — sydämestä lähtee aina kumilanka
Refvelstan lastenkamariin, ja kuinka vetäneekin ei se milloinkaan ota
katketakseen — mutta yks' kaks' vetäytyy se kokoon ja sinut heitetään
Refvelstaan nopeammin kuin ne tontut, jotka Familjjournalissa leikkivät
kumirenkaalla.

Maria-Louise Almgren nyökkäsi heikosti hymyillen.

— Oi, niin että ne löivät otsansa yhteen renkaan vetäytyessä kokoon.

— Tiedätkö, on asia, jota paljon olen ajatellut ja vasta nyt
näinä viime päivinä ymmärtänyt. Oli olemassa jotakin, jota vanhan
Jacquette-tätini oli tapana sanoa kotiopettajatarhulluudeksi — meillä
nuorilla oli tavattoman hauskaa ajatellessamme, että kaikki lapsuutemme
ja nuoruutemme kiusanhenget pohjimmaltaan olivat hulluja. Oi, muistan
niin hyvin omani. Oli madame Bignot — hän ei koskaan voinut mennä
ulos ilman päivänvarjoa, sillä hän pelkäsi kovin vahingoittavansa
ihoaan — hänen ihonsa oli kuin meloninkuori. — Hän oli leski ja hänen
miehensä oli omistanut ison linnan, joka oli ollut hänen suvullaan
ristiretkien ajoista saakka — hän oli oikeastaan markiisi, mutta
heidän sukuluettelonsa olivat tuhoutuneet vallankumouksen aikana, niin
ettei hän käyttänyt mitään arvonimeä — ja hänen paras ystävänsä oli
ollut vanha kenraali, joka aloitti ja lopetti jokaisen lausuntonsa
Chateaubriandin sanoin: Homme, tu n'es qu'un songe rapide, qu'un rêve
douloureux; tu n'existes que par le malheur, tu n'es quelque chose que
par la tristesse de ton âme et l'eternelle mélancolie de ta pensée.

Ja hänen miehellään oli linnassaan niin iso ruokasali, että hänellä
melkein päivittäin oli nelisenkymmentä vierasta pöydässään:
kenraaleja ja everstejä, valtioneuvoksia ja prefektejä, ministerejä
ja lähettiläitä, kreivejä ja markiiseja. Ja kaikki he ihailivat
ja jumaloivat madame Bignota ja sanoivat hänelle maireimpia
kohteliaisuuksiaan ja antoivat sukkelimpien sanasutkaustensa
ilotulituksen lailla salamoida madame Bignot'n palvotun ja ihastuttavan
olennon ympärillä.

Mutta sitten oli monsieur Bignot kuollut, ja madame Bignot oli
matkustanut Ruotsiin levähtääkseen ja huvitellakseen ja siksi että
Bignot'n perhe oli jollakin tavalla sukua Bernadotte'in perheelle,
ja hän tahtoi otaksuttavasti nähdä kuinka he viihtyivät uudessa
isänmaassaan.

No, Renbyholmin serkut ja minä, me emme silloin saattaneet millään
käsittää, että niin monet kreivit ja kenraalit olivat kituneet
onnettomasta rakkaudesta madame Bignot'iin, sillä meistä hän oli
hirvittävän ruma ja muistutti sammakkoa kasvoiltaan, mutta toista me
sitä enemmän uskoimme, ja me aavistimme tämän kaiken takana olevan
— hieman itsetiedottomasti ja selvittämättömästi tietenkin — suuren
surun, menetetyn omaisuuden — mehän tiesimme, että isä ja Renbyholmin
Jacquette-täti maksoivat hänelle palkkaa, ja ettei hän milloinkaan
saanut syödä pöydässä, kun oli vieraita. No, sitten hän hukkui
uimahuoneella, sai varmaan halvauksen vedessä. Ja isä koetti saada
selkoa hänen suvustaan, koska hänen samoihin aikoihin piti lähteä
muutamiksi kuukausiksi Pariisiin. — Onpa siitä jo aikoja, Marie-Louise
-pieni — Ludvig Filip oli silloin vielä kuninkaana — ja voitko
ajatella, että koko tarinan totuus oli se, että hänen miehensä oli
ollut erään ravintolan hovimestari — sangen hienon ravintolan tosin,
jossa kenraalit ja lähettiläät ja senkaltaiset ihmiset todella söivät
päivällisiään ja illallisiaan.

Ja tässä pienessä asiassa valehteli hän reippaasti vuoden jokaisena
päivänä — kunnes hän ehkä lopulta itsekin uskoi, että hänen miehensä
oli omistanut sen linnan.

Mutta Renbyholmissa oli saksalainen kotiopettajatar — jostakin
Reiniltä päin — ja hän oli matkustanut Ruotsiin siksi, että eräs
saksalainen perintöprinssi rakasti häntä, ja tämän vanhemmat eivät
tahtoneet suostua heidän avioliittoonsa — mutta hän odotti hänen
tulevan koska tahansa, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin vanhat,
ja silloin hän todella voisi nauraa kuollaksensa meille ja meidän
oloillemme. Hänen rakastettunsa isän hovissa tarjoilivat kamariherrat
täydessä univormussa ruhtinaallisessa pöydässä. Viimeinen oli
tarkoitettu isälle, joka vielä silloin oli kamariherra — hänestä tuli
ylijuhlamenojenohjaaja keväällä 47.

Ja Almnäsissä oli saksalainen lastenneiti, joka oli jonkun
Mecklenburgin suurherttuan ja jonkun ruhtinatar von Platenin avioton
lapsi.

Häntä en tule koskaan unohtamaan.

Hänellä oli kuparinpunainen, tavattoman iso tukka — Possen tytöt
sanoivat, että se ulottui nilkkoihin asti, kun se oli hajallaan — ja
hän aukaisi sen joka ilta ja kampasi sen ja verhosi itsensä sillä
ja luki saksalaisia runoja ja väänteli käsiään ja kirosi isäänsä
suurherttuaa ja puri huulensa haavoille — hänellä oli paksut,
punaiset huulet, ja hyvin valkea, valkea iho, mutta kasvot olivat
pisamia täynnä. Isä sanoi aina, että olipa hänen isänsä Mecklenburgin
suurherttua tai ei, siitä hän ei tahtonut sanoa mielipidettään, mutta
siitä hän oli varma, että hänen äitinsä oli ollut kuparikasari, sillä
mistäpä hän muuten olisi saanut kaiken tuon punaisen.

Niin, niin, en voi koskaan unohtaa häntä. Hänellä oli niin ihmeellisen
villit ja nälkäiset silmät. Ja, tiedätkö, Marie-Louise, — eräänä aamuna
keksittiin hänet pellinnuorassa riippumassa huoneessaan — pelkässä
paidassaan ja hiukset hajallaan.

Pikku raukka, hänellä oli ollut vaikeata.

No, vanha Almnäsin setä Nils Posse oli aina ollut niin hieno — hän
ostatti hautapaikan hänelle ja tilasi hautakiven ja otti sentähden
selkoa hänen vanhemmistaan ja perhesuhteistaan — ja silloin saimme
tietää, että hänen isänsä oli suutari Rostockissa.

Mutta Jacquette-täti sanoi sitten myöhemmin minulle, kun
minä täysikasvaneena puhuin hänelle tästä: Katsos, se
kotiopettajatarhulluus, sehän on niin oikeata ja anteeksiannettavaa.
Hehän tulevat vieraaseen maahan, jossa kukaan ei heistä välitä — jossa
palvelijat nauravat heille ja herrasväet kääntävät heille selkänsä ja
lapset inhoavat heitä. Ja silloin täytyy heidän jotenkin pitää itseään
pystyssä, saada katsoa alas vuorostaan — sillä täytyyhän olla joku,
johon saa katsoa alas voidakseen kestää tätä elämää — ja niin alkavat
he valehdella — vain vähän alussa — mutta tulee ainakin tusina valheita
päivässä — ja lopulta on koko romaani valmis. Ja tiedätkö, kaikkein
hupaisinta on, että he kaikkein pahimmin valehtelevat toisilleen.
Istuin kerran alhaalla puistokujan luona pienen siipirakennuksen takana
Refvelstassa — muistathan, että siellä oli lehtimaja ja siellä istuivat
he kaikki kolme yhdessä tietämättä minusta mitään — ja tiedätkö, se
oli yhtä hauskaa kuin Alexandre Dumas. Mutta saanen sentään sanoa,
että madame Bignot oli silkkaa tiistaikeittoa Almnäsin pikku Truden
rinnalla — jos se tyttö olisi mennyt teatteriin — hänestä olisi tullut
näyttelijätär!

— Niin, niin, sanoi Jacquette-täti, ja tiedätkö, olen paljon ajatellut
hänen sanojaan, juuri näinä päivinä.

— Oi, rakas Rosalie, minullahan ei ole kokemusta tuollaisesta. Eihän
isäni eikä appivanhempieni asema ja tulot olleet sellaiset, että heillä
olisi ollut ulkomaalaisia opettajattaria lapsilleen — mutta Dikenin
vanhempien luona esimerkiksi ei milloinkaan ollut niin eriskummallisia
ihmisiä — ja häneen saanee luonnollisesti luottaa.

— Niin, näetkös, Dikenin äiti, hän oli kristitty, sikäli kuin minä
voin ymmärtää — sillä luonnottomalla tavalla kristitty, että hän eli
Kristuksen käskyn mukaan.

— Kristuksen käsky — Kristuksen morsian! Tiedätkö, Rosalie, Gerhardilla
oli aina tapana sanoa lukijoista — muistanet sen liikkeen Tukholmassa
viisikymmentä-kuusikymmentäluvulla — apulaispapit Wadström ja Rosenius
— oli sekä hienoa että varakastakin väkeä mukana — jotka kärsivät
pilkkaa Kristuksen tähden — tiedätkö, Gerhardin oli joskus tapana sanoa
minulle — he ovat oikeassa, Marie-Louise — heillä on evankeliumi, mutta
meillä on vain laki — heillä on armo ja meillä rangaistus. Ajattelehan,
että Gerhard saattoi sanoa: me olemme liian raukkamaisia ja kainoja
voidaksemme rakastaa Jumalaa oikealla tavalla, Marie-Louise, mutta
meitä rangaistaan siitä kerran. Oi, kuinka tahtoisinkaan päivittäin
rukoilla mahtavan jumalanmiehen John Wesleyn kanssa: God deliver me,
and all that seek him in sincerity, from what the world calls Christian
prudence!

Rosalie Pistolschiöld hymyili töykeintä ja jurointa hymyään.

— No, minä olen saanut rangaistukseni — sillä siihen juuri tahdoin koko
tarinallani tulla — nyt olen kotiopettajatarhullu, pieni Marie-Louise,
tiedätkö, suutani syyhyy seisoessani ja puhuessani Nybergin ja Olssonin
kanssa ruvetakseni kertomaan heille Refvelstan tallista ja kaikista
isän vaunuista — ja ratsustani. Vesi kihoaa kielelle, suupieliä
kutkuttaa, ja tiedätkö, voin seisahtua keskelle katua vain katsoakseni
yksityisvaunuja, jotka ajavat ohi — arvostellakseni siloja ja ajajan
tapaa pitää ohjaksia — ja tiedätkö, sunnuntaina Hagassa — — —

Emme puhu siitä, Rosalie-pieni!

— Emmekö puhu siitä? Kyllä, juuri siitähän me puhummekin — silloin
oli vallan vähällä, etten mennyt suoraan noitten yksinkertaisten
nautojen luo ja puhunut kaiken kansan kuullen: roskaväki — olen
jalosukuinen neiti Rosalie Pistolschiöld, olen ylijuhlamenojenohjaajan
tytär Refvelstasta — Refvelstasta, joka oli melkein puolet Sörmlannin
pitäjästä, tietäkää se. Niin, olisin voinut puhua tuntikausia
hevosistamme ja koiristamme, vaunuistamme ja sukukuvistamme —
sukuhopeista ja äitini jalokivistä ja venäläisistä ruhtinaallisista
sukulaisistamme — ja kaikesta tästä tahdon puhua sekä Bergvallilla
että Avénilla ja Järvan liikkeessä ja sanomalehtimuijan kanssa. Ja
minun täytyy nauraa, tiedätkö, Marie-Louise, sillä kukaan ei uskoisi
minua — he luulisivat, että minä olen hullu, kotiopettajatarhullu.
Ajattelin juuri tullessamme illalla kotiin Hagasta, että siinä me
kuljimme ja juttelimme juuri niinkuin Fräulein Trude ja Fräulein Irma
ja madame Bignot Refvelstan lehtimajassa ja koetimme pitää mieltämme
yllä. Mutta koomillisinta kaikesta on se, että meidän hulluutemme on
puhdasta totuutta, joskin joskus tekisi mieli uskoa, että kaikki tyyni
on unta, kuvittelua ja hulluutta — Refvelsta ja Ramsjöberg ja korkein
tuomioistuin.

Hiljaa ja äänetönnä tuli Eurydike Berg äkkiä huoneeseen ja hänen
kevyet kätensä häälyivät hyväillen Marie-Louisen otsalla, korjasivat
päänalusta, hyväilivät peitteellä lepääviä käsiä ja työnsivät esille
yöpöydän vesilasin:

— Minun täytyi tulla sisään sinua katsomaan, Marie-Louise — menenkö
hakemaan raitista vettä sinulle — annan vesijohdon juosta oikein kauan?

— Kiitos, Diken-pieni, istu sensijaan ja puhu meille jotakin!

— Oi, rakas Marie-Louise — pikku, pikku Rosalie — minunhan on niin
vaikeata puhua teidän kanssanne, teidän, jotka olette niin lahjakkaita
ja selvänäköisiä. Tehän tiedätte niin paljon, tehän olette lukeneet
niin paljon — ja minun on kaksinverroin vaikeampi ilmaista ajatuksiani,
kun näen sinun silmäsi hymyilevän, Marie-Louise — ja tiedätkö, Rosalie,
sinä olet kuin iso ratsastaja komean, uljaan ratsun selässä ja siinä
seison minä, pieni, avojalkainen torpantyttö ja tahtoisin avata
veräjän sinulle — mutta silloin annat sinä hevosen hypätä yli esteen
ja häviät täyttä laukkaa — ja siinä seison minä tyhmine, lapsellisine
palvelusintoineni silmät täynnä pölyä enkä näe enää suorastaan mitään.

— Niin, näetkös, ajoin yli veräjän vain päästäkseni maksamasta
veräjäkolikkoa — olen köyhä, mutta ylpeä ja hyvin viekas.

— Oi, minun on niin vaikeata puhua siitä, mitä ajattelen ja tunnen ja
näen — nähkääs, tiedän kyllä sangen paljon, mutta Jumala on ottanut
minulta puhumisen lahjan — olen oikeastaan melkein mykkä — kuulen ja
näen niin paljon, mutta en koskaan osaa puhua siitä — en koskaan,
Marie-Louise -pieni — ja se on niin vaikeata. Olen aina sellainen
kuin ollessani haaksirikkoutuneena siinä veneessä — molemmilla
puolillani istui keltainen malajilainen ja takanani neekeripoika — se
oli kokkipoika — hänen toinen silmänsä oli mennyt puhki pakettilaivan
tuhoutuessa — ja he eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä minä sanoin.

Pistooli hymyili hellästi ja ivallisesti.

— Marie-Louise ja minä tietenkin olemme malajilaisia — ja pikku Emma on
neekerikeittiöpoika — ja se sopiikin sangen hyvin.

— Ei saa nauraa minulle, Rosalie — silloin minun on vielä vaikeampi
puhua — nähkääs — sen minä olen tuntenut — ja sen minä tiedän: olemme
aivan liian vähän ajatelleet Jumalaa, olemme aivan liian vähän
koettaneet pysytellä Hänen läheisyydessään. Meillä on ollut niin paljon
tarpeettomia huolia, jotka ovat täyttäneet meidän päivämme pelkällä
pölyllä. Meidän sielussamme on laskenut pölyä kaikille asioille, joiden
tulisi kuvastaa Jumalaa — joita meidän tulisi hoitaa, niin että ne
kaikki aina kuvastaisivat Jumalaa.

Marie-Louise Almgren hymyili hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä,
joka täytti hänen akvamariininsiniset silmänsä suloisella, hellällä
loisteella kuin hymyilevän enkelin.

— Oi, ymmärrän sinut niin hyvin, pikku Eurydike, sinä Meidän Herramme
valittu, sinä ajattelet, että Hän lähettää meille suuret surut ja
kärsimykset aivan niinkuin ennen maailmassa lähetettiin hakemaan pari
pesueukkoa tekemään isoa kevätsiivousta. Suuret surut ja kärsimykset
merkitsevät vain sitä, että Jumala tahtoo tehdä isonsiivouksen ihmisen
sielussa, jotta Hän oikein voisi siellä viihtyä. Sinä olet aivan
oikeassa, Diken-pieni — on niin somaa, että sinä aina olet oikeassa —
voisi uskoa, että olet saanut nimesi sen kreikkalaisen jumalattaren
mukaan, jonka Gerhard aina selitti olevan etevimmän kaikista
jumalattarista — Dike oli hänen nimensä, oikeuden jumalatar — hänen
rinnallaan oli Afrodite pelkkä sivuhenkilö, oli hänellä tapana sanoa.

Pikku Emma raotti kevyesti koputtaen ovea ja pisti nenänsä sisään
— emme voi käyttää sattuvampaa sanontaa, kun kapeassa ovenraossa
ei näkynyt hänen kasvoistaan muuta kuin juuri tämä yhtä paljon
maailmanviisauden kuin vallanhimon leimaama ruumiinosa.

— Rakas Marie-Louise, tahdoin vain tulla tuomaan vähän hillottuja
orvokinkukkia, joita minulle jäi vähän jäljelle syntymäpäiviltä.

Hillotut orvokinkukat olivat viimeisiä jätteitä tästä
yhdeksänkymmenluvun ensimmäisinä vuosina muodissa olleesta, mutta
sittemmin täysin vanhanaikaiseksi käyneestä makeistavaravarastosta,
jonka pikku Emma Wigelstjerna pari vuotta sitten oli ostanut Percy
Luckilta, ja ne näyttivät nyt erittäin kuivilta ja puisevilta ja niissä
oli surullinen liidunsininen väri, joka antoi niille jonkinmoisen
vallan erikoisen luonnottomuuden sävyn — joka muistutti kuorrutettuja,
palsamoituja, todella sinipunervia alkoholistineniä jonkun
raittiusagitaattorin paholaiskokoelmasta, jos sellainen kuva meille
sallitaan.

Mutta pikku Emmaa olivat uteliaisuus ja ajatus siitä, että hän yksin
jäi ulkopuolelle, nyt kun Dikenkin oli mennyt toisten kahden luo, siinä
määrin kiusanneet, että hän oli päättänyt uhrata jotakin saadakseen
tekosyyn olla mukana. Ja hän oli uhrannut enemmän kuin teevadillisen
hillottuja orvokkeja. Hän oli uhrannut luontonsa syvän, järkkymättömän
sairauden- ja kuolemanpelon.

Pikku Emma oli nuorena isänsä kodissa ensimmäisistä helppotajuisista,
tieteellisistä teoksista lukenut basilleista, luonnon pienen pienistä
ihmeistä, ja nähnyt vesipisaran sisältävän outoja ja kauhistuttavia
aave-eläimiä, jotka mitä hirvittävimmin muodostuneet oliot sittemmin
olivat tulleet näyttelemään pikku Emman mielikuvituksessa samaa osaa,
kuin vanhojen raamattujen ja maalausten helvetinkuvien katseleminen
oli ollut herkemmille sydämille ja aremmille omilletunnoille
kuin hänen. Voimme myös sanoa, että ellei pikku Emma olisi ollut
nähnyt mikroskoopin taikalasin läpi basillimaailmaa, olisi hänen
maailmankuvansa ollut onnellisin ja sopusointuisin, mitä ihminen toivoa
voi.

Mutta basillit häiritsivät rauhaa. Ne olivat pahoja henkiä, pahan
edustajia muuten niin hyvässä ja idyllisessä maailmassa, jotka milloin
tahansa voivat hyökätä hyvän ja viattoman ja kunniallisen ja mistään
pahasta tietämättömän Emma Wigelstjernan kimppuun ja riistää hänet
pois turvallisesta, viihtyisästä maallisesta elämästä — tosin kyllä
varmaan vieläkin ihanampaan taivaanvaltakuntaan, jossa hän saisi
maistaa loputonta autuutta nähdessään jälleen autuaat, rakastetuimmat
vanhempansa. Mutta niin ihmeellinen oli pikku Emman olemus, että
vaikka halusikin jälleen yhtyä autuaasti nukkuneen kauppaneuvoksen
ja hänen puolisonsa kanssa, ei tämä kaipaus tunkeutunut hänen tunne-
ja toimintaelämäänsä missään muussa suhteessa. Niin, pikku Emma oli
pohjaltaan suorastaan niin nöyrä, että hän kohtaloonsa alistuen tyytyi
maallisen olemassaolon vaivoihin ja ilman minkäänlaista vaikeutta
kieltäytyi odottavasta taivaallisesta autuudesta, samankaltaisella
suopeudella ja alistuvalla uhrimielellä, joka ilmenee lapsessa, kun
se kiitosta pyytämättä luovuttaa veljelle tai sisarelle osuutensa
jälkiruokaan, jota se itse pitää inhoittavana.

Nyt olivat kuitenkin uteliaisuus ja tiedonhalu voittaneet kaikki Emman
arvelut, ja hän meni ylväänä kuin kuningatar Marie-Louisen vuoteen
luo ruhtinaallisine lahjoineen — pysähtyäkseen kuitenkin puolitiehen
ikäänkuin maistellakseen ja haistellakseen ilman basillipitoisuutta
herkällä ja viisaalla nenällään:

— Täällä tuntuu niin tuuletetulta, ettei täällä nyt juuri voine olla
niin paljon basilleja.

Pikku Emman konkreettinen kuva basillista oli pienoinen sääski
harsonhienoine siipineen, ja sellaiset tuntisi varmaan nenässään, jos
piti suun lujasti kiinnipuristettuna ja hengitti syvään ensinmainitun
elimen kautta.

— Rakas pikku Emma, eivät suinkaan sinun hillotut orvokkisi voi enää
tuoksua niin väkevästi — siitä on aika monta vuotta, kun ne poimittiin.

Pistoolin silmät leimahtivat kuin kipinä sankkiruudissa, Marie-Louisen
huulet hymyilivät vain tavattoman ivallisesti, joka hymyily ikäänkuin
heijasti ja tiivisti huoneen valkoista, hohtavaa säteilyä. Pikku Emman
suu sulkeutui vielä lujemmin, aivan kuin tahdottaisiin väkisin pusertaa
kaikkein happamin sitruunaviipale hänen huulilleen, mutta Eurydike
Bergin suotiin sydämensä pohjattomassa hyvyydessä ripustaa vieläkin
yksi verho raihnaisen todellisuuden ylle:

— Niin, mutta tiedätkö, Rosalie, sain periä äitini rukouskirjan, ja sen
välissä oli ruusu, jonka äiti oli kuivattanut mennessään ensi kertaa
ripille, ja tiedätkö, se tuoksuu vieläkin!

Pistooli nauroi sydämellisesti ja ihastuneesti, ja karkean riehakkuuden
puuskassa tarttuen vallan liehittelevästi pikku Emmaa leukaan samalla
hellällä hyväntahtoisuudella, kuin poikanen silittäessään isoäitinsä
lempikissaa vastakarvaan, hän antoi pienelle tungettelijalle
rauhansuudelman seuraavin sanoin:

— Niin, rakastettu pikku Emmani, Dikenillähän on aina kyky keksiä
valoisat puolet. Ajattelehan, jos sinä olisit perinyt kaikki makeisesi,
ystäväiseni — niin, sinun ja minun nuoruudessani eivät ihmiset olleet
niin höpsöjä ja mauttomia, että olisivat talloneet kukkia, Jumalalle
olkoon ylistys ja kiitos — mutta ajattelen viisikymmenvuotista
vadelmahilloa tai viikunoita, jotka on pantu säilöön sinä vuonna, kun
sinä ensi kertaa pääsit ripille.

Hänelle ominaisella terävyydellä ja loogillisella selvyydellä älysi
Emma loppusanat samalla kuin hän katkeroituneen kovakätisesti puristi
teevatia Marie-Louisen voimattomien sormien väliin:

— Niin, tiedätkö, Rosalie, siitä basillikirjasta luin myös siemenen
kestävyydestä — muistan erikoisesti, että oli löydetty vehnänjyviä
eräästä faaraoitten ruumisarkusta, ja englantilainen tiedemies, joka ne
oli löytänyt, kylvi osan niistä, ja niistä tuli vehnää, ja osasta hän
leipoi leivän, joka taisi maistua vallan erinomaiselta.

Loputtoman väsymyksen elein ja kaikkein hienoimmin ja kukoistavimmin
hymyillen Marie-Louise laski teevadin yöpöydälle:

— Niin, ei kai liene muuta neuvoa kuin että otan ne mukanani
arkkuuni — nyt en jaksa enää mitään — mutta kiitos, pieni sydänkäpy,
huolenpidostasi.

Ja katkeruuden tullessa siten poispuhalletuksi pikku Emman
niinsanotusta sydämestä, hän sai etsimänsä tilaisuuden mielieleeseensä:
laskea oikea kätensä, sormet hieman raollaan, silmäin ylle niin että
hän saattoi nähdä, mutta häntä ei voitu nähdä:

— Oi, Marie-Louise -pieni, älä puhu noin kuolemasta — et saa laskea
leikkiä pyhistä asioista.

Hän tunsi, ettei hän nyt saanut närkästyneenä työntää luotaan kuoleman
ajatusta ja kuvittelua huonona pilana — sillä Marie-Louisehan oli
todella hyvin sairas, mutta sanalla kuolema oli kumminkin sikäli
epämiellyttävä ja sopimaton »ruman» sanan kaiku pikku Emman korvissa,
että hänen täytyi todella syvin, nuhtelevin äänin sanoa:

— Tiedätkö, Marie-Louise, ei saa koskaan laskea leikkiä kaikkein
pyhimmästä.

— Kaikkein pyhimmän sai kylläkin vain ylipappi nähdä kerran vuodessa,
luulen — ja siitä Marie-Louise ei laske leikkiä. Mutta nyt emme saa
vallan liian kauan väsyttää häntä jutuillamme — Marie-Louise tarvitsee
unta.

Ja turvallisen topakasti Pistooli silitti äidillisesti Marie-Louisen
otsaa, oikaisi peitteen ja lakanan, ja poistui ylväänä ja
majesteetillisena pikku Emman ja Dikenin kanssa kuin fregatti, joka
kuljettaa kahta pientä jollaa vanavedessään.

Mutta jos Rosalie Pistolschiöld fregattina olikin kyllin hyvä
omistamaan vanhan ruotsalaisen sota-alusnimen Urhoollisuus, niin
voisimme purjeveneitä hänen vanavedessään sanoa vähemmän sotaisilla,
mutta kuitenkin samantyylisillä nimillä Julmuus ja Hyvyys.

Sillä mikä pieni, pahanilkinen valheenhenki onkaan pikku Emma
Wigelstjerna hiipiessään niin tekopyhänä ja surullisena, niin
pukevasti alasluoduin silmin ja levottomin kasvonilmein Marie-Louisen
sairashuoneesta ja erotessaan toisista mennäkseen huoneeseensa
huokaistessaan keuhkojensa pohjasta saakka:

— Oi, jospa pieni Marie-Louise vain pian tulisi terveeksi!

Sillä mitä elää ja liikkuukaan näinä päivinä pikku Emman neitsytsielun
syvimmässä sopukassa, kun hän on yksin ja ajattelee Marie-Louise
Almgrenin sairautta — tämän hänen serkkunsa, joka pelkästä
armeliaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta oli hankkinut hänelle paikan
Nelosen linnunpesässä. Oi, pikku Emma Wigelstjerna on sangen tavallinen
inhimillinen käenpoika, pieni, julma, nälkäinen käenpoika, joka koko
olentonsa sisimmästä vaistosta osaa ja tietää vain yhden ainoan asian:
syödä ja syödä pois toiset.

Mikä elämän pohjaton ironia onkaan siinä, että pieni nainen, joka istuu
huonekalujen täyttämässä Malmberginkadun neljässä ja joka on niin pieni
ja keltainen ja kuiva ja ohut, että hän totisesti itse muistuttaa
ripillepääsyvuotensa aikana kätköön ja painon alle pantuja viikunoita,
joista Pistooli niin arastelematta ja iloisesti oli sairashuoneessa
puhunut — että tämä pieni nainen on kaikkein ahnein, julmin ja
häikäilemättömin naisten joukossa — että sillä välin kuin hän istuu ja
lukee tai oikeimmin sanottuna koettaa uskotella näkymätöntä katselijaa,
että hän lukee C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle», kehrää hänen
uupumattomasti työskentelevä, pikku, voitonhimoinen, maailmallinen
sielunsa hämähäkkimäisesti ja uutterasti yhtä ainoata ajatuslankaa,
sitä ainoata rehellistä ajatusta, joka on liikkunut hänen pienessä,
kavalassa ja viisaassa päässään Marie-Louisen sairastumisesta asti:

— Jos Marie-Louise kuolee, saan luonnollisesti hänen molemmat
huoneensa — huonekalut tietysti käly saa, tuo höperö rouva Almgren —
mutta huoneet perin minä — minä — Emma Wigelstjerna, joka olen hänen
serkkunsa ja lähin veriheimolaisensa — oikeastaan pitäisi minun saada
huonekalutkin. Ja sitten minä kiinnitän sen heijastuspeilin, joka nyt
on ullakolla, ison huoneen kulmaikkunaan, ja sitten otan punaiset
ikkunatyynyt ja äidin pienen ompelupöydän — ja kas kuinka on oleva
ihanaa istua siellä ja katsella väkijoukkoa — miten hauskaa tuleekaan
olemaan.

Siten ahertaa uutterasti ja hellittämättä pieni, käytännöllinen,
maailmaatunteva ihmiseläin pikku Emman tietoisuudessa, sillä välin
kuin »Betlehemistä Golgatalle» kauniitten mielikuvien painon alla oli
saanut vähitellen luisua hänen laihoille polvilleen, ja koko hänen
olemuksessaan ei ollut aavistuksen varjoakaan siitä, että Hän oli
kärsinyt hänenkin puolestaan ristillä.

Sinunkin tähtesi, Emma Wigelstjerna, sinunkin ja sinun syntiesi tähden
kärsi Vapahtajasi ja orjantappurakruunun alla ristillä verisesti
Hänen otsansa, sinunkin puolestasi, sinä pieni, kurja, viheliäinen
ihmisolento, jonka sielu, niin paljastettuna ja alastomana kuin me
sen nyt tällä hetkellä näemme, tuntuu sinusta, lukijani, ja kenties
minustakin, niin tympäisevältä ja inhoittavalta ja oudolta, että me
melkein unohdamme, sekä sinä, lukijani, että minä, että mekin kaksi
olemme samaa kudosta ja samaa kaistaletta olevia ihmisiä kuin pikku
Emma Wigelstjernakin.




HERRA, EN PÄÄSTÄ SINUA...


Illan tullen rupesivat huonekalut haastelemaan, kertoilemaan
muistojaan, vaihtamaan kokemuksiaan. Kasvot ja hahmot, joita
vanhat sohvat ja tuolit vuosia ja vuosikymmeniä olivat kantaneet,
syleilleet ja lohduttaneet, joiden soinnin ja vivahtelut ne olivat
oppineet ymmärtämään elämän surun ja ilon, tottumuksen ja uudistuksen
vaihteluissa, kaikki aivankuin irtaantuivat, tiivistyivät, tulivat
eläviksi olennoiksi ja puhuviksi ääniksi huoneen hiljaisuudessa.

Nojatuolissa soikean mahonkipöydän ääressä luki oikeusneuvoksen ääni
ääneen: »Världsmarknadenia», ja vanha piispatar Almgren istui suorana
ja soreana keskellä isoa sohvaa, stramaljikirjailun kukkien kasvaessa
hänen lujien, kerkeitten sormiensa välissä, ja taempana lautapelipöydän
ääressä oven luona istui Ludvig Almgren ja virnisteli kaikessa
hiljaisuudessa alamaisesti oikeusneuvoksettarelle ilmaistakseen, että
nyt olisi totiveden juhlallisen sisälletuomisen aika — niin hauskoja,
pieniä, avuttomia ja kunnioittavia virnistyksiä, että Marie-Louise
Almgrenin melkein täytyi ääneen nauraa, maatessaan kuumeisena ja
voimattomana isossa mahonkivuoteessa.

Mutta nyt nousi piispatar sensijaan, laski kädestään stramaljikehyksen,
suoristi pukunsa laskokset, istuutui jälleen, pani ristiin isot,
hyvinmuodostuneet kätensä, joissa raskaat kultasormukset kiiluivat, ja
luki kirkkain, rauhaisin ääniin tavallisen iltarukouksensa:

»Oi, Herra, kaikkien sydänten tutkija, joka tutkit sydämet ja
munaskuut. Sinä tiedät kuinka epävakaiset ovat ihmisten sydämet ja
aivoitukset, paljon häälyvämmät kuin vedet, joita tuuli häälyttää. Oi,
anna minulle hartautta, etteivät monenkaltaiset aatokset kuljettaisi
minua sinne tänne. Oi, Sinä voit pitää sydämeni laivan hiljaa, Sinä
voit kiinnittää sen ja ohjata sitä paljon paremmin kuin minä itse.

Nouse, Herra, nuhtele sydämeni myrskytuulta ja rauhatonta merta, jotta
se olisi hiljaa ja lepäisi Sinussa, esteettömästi katsoisi Sinuun ja
pysyisi Sinuun yhtyneenä. Vie minut hengellisiin autiomaihin, jossa en
kuule enkä näe mitään, mikä maailmallista on, vain Sinua yksin, jotta
Sinä puhuisit minulle yksinäisyydessä, että minä halulla suutelisin
Sinua, eikä kukaan näe sitä ja pilkkaa minua. Uudista sydämeni,
luontoni ja mieleni! Sytytä Sinun valosi minussa, jotta se valaisisi
niin, että sydämessäni syttyisi ja palaisi Sinun rakkautesi ja
hartautesi.

Ota pois kivisydän, että tuntisin Sinun henkesi liekin, rakkauden,
lohdutuksen ja ystävällisen vastauksen!»

Ja oikeusneuvos oli kumartunut syvään äidin käsien yli ja suudellut
niitä, ja hänen kirkkaassa, viisaassa äänessään oli ollut totisin ja
syvin sointunsa:

— Hyvää yötä, rakas äiti, älä milloinkaan unohda rukoilla Jumalaa
puolestani — muista, että sinun esirukouksesi ovat ainoat saatavat,
mitkä minulla on siellä ylhäällä — ainoat saatavat — mutta tietenkin
hyvin suuret ja kallisarvoiset saatavat — joita kukaan ei voi minulta
hävittää — joita kukaan ei voi minulta pois ottaa.

Marie-Louise oli näkevillään, että pari isoa, kirkasta kyyneltä putosi
piispattaren käsille, ja että hän nosti ne siunaten pojan kumartuneelle
päälle, ja valkoiset kädet olivat käyneet läpinäkyvän hohtaviksi -kuin
olisivat nämä silmäävät valkokädet olleet pari vedenkirkasta jalokiveä
— ja Marie-Louisen täytyi huudahtaa:

— Oi, Gerhard, älä itke — ethän itke minun tähteni, Gerhard — rakas,
rakas, Gerhard!

Mutta valkoinen, kirkas hohde piispattaren käsistä kasvoi ja
täytti huoneen ja kohosi valoisan, laskevasta hämärän auringosta
vielä loistavan pilven lailla kattoa kohden ja vei muassaan hänen
näkyvistään kaikkien rakkaitten ja poismenneitten hahmot ja äänet.
Ja jälleen seisoivat huonekalut isoina ja hiljaisina, raskaitten
varjojen levitessä seinille ja permannolle yksinäisestä, Marie-Louisen
yöpöydällä palavasta kynttilästä.

Oikeusneuvoksettaren väsyneeseen sydämeen ja raskaaseen päähän tuli
ihmeellisen suuri ja suloinen ja valoisa varmuus. Hän risti ohuet,
laihat kätensä rinnan yli ja huoahti syvään, syvään.

Niin, niin — nyt hän sen tiesi, niin hyvin, niin hyvin. Hehän
rukoilivat hänen puolestaan — he odottivat häntä. Rajattomassa
laupeudessaan ja käsittämättömässä hyvyydessään oli Jumala antanut
heidän sielujensa pukeutua poispantuihin maallisiin hahmoihinsa, jotta
he voisivat hakea hänet, lohduttaa häntä, tukea häntä, varoittaa ja
valmistaa häntä.

Tuolla ulkopuolella pimeässä odottivat he nyt häntä, odottivat, että
taivaallinen liekki erkanisi maallisesta kuorestaan, ja yhdessä —
yhdistetyin voimin — kantaisivat he hänen valonsa omassa valossaan ylös
iäisen valon porteille.

Kunpa hän vain ei kävisi heille liian raskaaksi, kunpa hän vain ei,
maallisten syntien kuonan painamana, vajoaisi syvyyksiin ja kuiluihin,
alas kuolemaan ja yöhön — jospa heidän esirukouksensa antaisivat heidän
käsivarsilleen voimaa kantamaan häntä — heidän siivilleen voimaa
nostamaan hänet!

Jälleen tunsi hän puolison läheisyyden, ja hän hapuili yöpöydältä
norsunluukantista virsikirjaa, jonka hän oli saanut häneltä
kymmenentenä hääpäivänään — siihen hän oli kirjoittanut joitakin
englantilaisia runosäkeistöjä — tuossa — tuossa.

Marie-Louisen kuumeisten, kömpelöitten sormien onnistui avata hakaset —
kirkkailla, laajenneilla silmillä hän joi sanat ja kuuli hänen äänensä
— oli kuin hänen äänensä, hänen rakastettu äänensä olisi lausunut ne
hänen omilla uskollisilla, muistavilla huulillaan:

    We two will stand beside that shrine,
     occult withheld, untrod,
    whose lamps are stirred continually
    with prayer sent up to God;
    and see our old prayers, granted, melt
     each like a little cloud.

    We two will lie i' the shadow of
     that living, mystic tree,
    within whose Secret growth the Dove
    is sometimes teit to be,
    while every leaf, that this plumes touch
     saith His Name audibly.

Voimattomat, väsyneet kädet päästivät kirjan luisumaan peitteelle.
Marie-Louisen sormet hapuilivat hermostuneesti, kuin pari sokeata,
pienoista eläintä lakanan pitseillä — rauhattomasi — etsien —
neuvottomina.

Gerhard. Gerhard.

Hyvä Jumala, saisiko hän todella nähdä hänet jälleen? Oliko se
mahdollista, suotiinko hänelle tämä onni — suotiinko hänelle todella
tämä onni — oliko hän todella sellaisen onnen arvoinen?

Oi, hänhän oli elänyt kaikki nämä vuodet ajatellen saavansa nähdä
hänet jälleen, saavansa yhtyä hänen kanssaan jälleen. Joka aamu ja
iltahan hän oli rukoillut hänen puolestaan ja puhunut hänen kanssaan
rukouksissaan. Mutta nyt tunsi hän äkkiä kuin ei hänen rukouksissaan
ja hänen uskossaan sisimmältään ja pohjimmaltaan olisikaan koskaan
ollut oikein elävää voimaa. Ne olivat olleet enemmän kevyitä, arkoja
unelmia ja haavekuvia kuin todella elävää, sytyttävää, uskonvarmaa
voimaa: rukoukseen järjestettyjä sanoja, mutta ei yhteen muurattuja
kuin, kivet hengen temppelissä, joka voi kaiken, joka yksin voi kaiken.
Heijastuskuvia olivat ne olleet, ei itse todellisuus.

Tämä hänen uskonsa jälleennäkemiseen ja yhtymiseen vainajan kanssa
oli ollut enemmän ikäänkuin mielikuvituksen leikittelyä lohdun ja
unohduksen saamiseksi kaikista päivän vaivoista, neulanpistoista ja
huolista, kuin kirkkaille, tietoisille, uskonvarmoille silmille alati
näkyvissä oleva päämäärä. Mutta nythän hän tiesi melkein peloittavan
selvästi, että juuri tämä lohduttava haave ja houkutteleva kangastus
oli alaston, pääsemätön todellisuus.

Tuolla oven ulkopuolella — kuolemanyön pimeydessä — siellä odotti häntä
se, josta hän oli uneksinut niin monissa, häälyvissä, toivottomissa
unelmissa. Hän tunsi melkein kuin se olisi ollut hänen huoneensa
oven takana — kuin olisi kylmä, outo, jäätävä viima uhonnut sen
raoista kuoleman ja iäisyyden avaruuksista. Ja juuri tämä varmuus,
että vuosikymmenten haaveet ja heijastuskuvat olivat pääsemätöntä
todellisuutta, täytti hänen sielunsa hämärällä, herpaannuttavalla
hädällä.

Sillä nyt hän äkkiä tiesi, että hän itse istui tuolla ulkopuolella
kylmässä, mustassa pimeydessä, että hänen raihnaisen, maallisen
vaatetuksensa ylle lankesi jäätävän kylmä sade, että hänen sielunsa
istui yksin ja vilussa värjöttäen yössä raskaan, suljetun oven takana,
joka vei tuomion, paratiisin ja iäisyyden valtakuntiin. Sillä välin
kuin sisäpuolella valossa olivat rakastetut edesmenneet, odottaen
häntä valkein, lämpöisin vaattein, jotka olivat rukouksista kudotut,
rakkauden kyynelillä puhtaaksi pestyt.

Mutta sinne vei tie vain Hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä,
sielun Ylkä, ristillä vertavuotava maailman Vapahtaja.

Ja henkisen maailman läheisyydestä, henkielämän pääsemättömästä
todellisuudesta kasvavan tietoisuuden ohella kasvoi hänen sielussaan
tietoisuus siitä maailmasta, siitä elävästä todellisuudesta, joka
kantoi nimeä Marie-Louise Almgren — siitä, että hän oli aivan erikoinen
ihminen, ihmissielu, jolla oli juuri se nimi, jonka tuli tehdä tili
Kaikkinäkevän ja Kaikkivoivan kasvojen edessä — jonka tuli vastata
siitä, mikä oli hänen huostaansa uskottu. Elämähän ei loppunut
kuolemassa, mutta niin ei myöskään elämän hedelmät, ihmisen teot: —
Minä — Marie-Louise Almgren — saan vastata kaikesta — unohdetusta ja
laiminlyödystä kuin myöskin rikkomuksista.

Rajaton ja nimetön hätä tunkeutui hajottavana koko hänen olentoonsa,
ruumiiseensa ja sieluunsa — se oli sitä rajatonta tuskaa, joka
vapisuttanee kasvia, kun sen juurisäikeet temmataan mullasta, jossa
se on kasvanut kautta vuosien — hätä, joka vihloi kuin ruumiillinen
tuska mielipuolisuuteen ja menehtymiseen asti. Ja melkein huutona hänen
särkyvästä sydämestään puhkesivat hänen huuliltaan rukouksen sanat:

»Jumala — Jumala — Herrani ja Jumalani — pyydän Sinulta armoa —
minä tiedän sen, minä tiedän sen — minä olen aivan arvoton Sinun
armoasi saamaan — en ansaitse pienintäkään ropoa Sinun armostasi
— olen huonompi maan matosta, Herra — sillä se ei koskaan noussut
Sinua vastaan tottelemattomuudessa ja synnissä — Herra, tee kanssani
mitä tahdot — olen koiraa kehnompi, sillä se on kuitenkin uskollinen
herralleen — Herra, Herra, Jeesuksen Kristuksen tähden — armoa, armoa!»

Ei, hänen täytyi saada joku luokseen — hänen täytyi saada Eurydike
rinnalleen — Eurydike, joka tiesi kaiken, joka ymmärsi kaiken — joka
tunsi taivaalliset salaisuudet.

Marie-Louise nosti heikon, väsyneen kätensä ja löi sillä seinään viisi
lyöntiä: Dl I! K! E! N! — ja jälleen viisi lyöntiä: D! I! K! E! N!
Oi, jospa Jumala olisi armollinen! Antakoon Hän Eurydiken kuulla ne —
antakoon Hän hänen ymmärtää ne.

D! I! K! E! N!

Hän tunsi tuskanhien jäätävän otsalla.

Isoon huoneeseen vievä ovi aukeni äkkiä — äänettömästi — ja
Marie-Louisesta tuntui kuin olisi kuolema astunut hänen kynnyksensä
yli pimeästä, joka ammotti mustana ja tyhjänä tuolla puolen. Mutta
se olikin Eurydike, joka liukui esiin läpi huoneen hämyisän, heikon
valaistuksen, ihmeellisen hauraana ja ylimaallisena. Valkoinen tukka
otsan yllä loisti sädekehän lailla, ja hänen suurissa, syvissä
silmissään oli lempeitten, viileäin kesäöitten vilpoisuutta, ja se ei
ollut enää ihminen, vaan ihmisen elävä sielu, joka kumartui kalpean,
voimattoman Marie-Louise Almgrenin yli.

— Marie-Louise -pieni — älä ole levoton — kuulen sinua, kuulen sinua
niin hyvin. — Jumala on kanssamme, rakkaani — Jumala on luonamme. Oi,
pieni sisareni, älä sure, älä sure — Kuinka voit surra, kun on olemassa
Jumala. Ei ole olemassa surua, onhan vain Jumala.

Marie-Louisen ääni kuului käheältä ja heikolta kuivilla huulilla,
kaukaiselta kuin hukkuvan ääni suurten, hiljaisten vetten yllä:

— Olen niin hädissäni, Diken pieni — olen niin levoton. — Voi,
jospa tietäisin, että saan anteeksi — Eurydike — miksi, miksi olen
laiminlyönyt mennä ripille niin pitkään aikaan. Tahtoisin niin
mielelläni mennä ehtoolliselle — nyt — nyt — mutta on liian myöhäistä —
liian myöhäistä. Tahtoisin niin mielelläni kuulla sinun lukevan minulle
jotakin — jotakin sinun esi-isistäsi — niistä, jotka todella ovat
eläneet — olleet ihmisiä kuten mekin — mutta voittaneet.

Raskaat, kuumat kyynelet polttivat kuin sulava, kalvava lyijy
oikeusneuvoksettaren poskilla.

Nyt vastasi Marie-Louiselle sellaisen suvun jälkeläinen, joka kautta
sukupolvien on elänyt yläpuolella kaikkien kirkkojen, Jumalan
välittömässä läheisyydessä, ihmeellisen levollisella ja hymyilevällä
äänellä, viileästi ja virkistävästi kuin lempeä iltatuuli, viisaasti ja
ylimielisesti kuin salaisiin tietoihin vihitty ja kätketyillä voimilla
varustettu:

— Oi, rakas, Marie-Louise -pieni — kenen papin luulet tulevan yöllä
köyhän, tuntemattoman naisen luo — keskellä yötä. Tiedätkö miten hänet
saisi hereille? — Onko heillä yökelloja kuten lääkäreillä? — Oi, ei,
Marie-Louise, sinun täytyy mennä Jumalan luo ilman välikäsiä — — —.

— Eurydike — sinulla on niin kaunis ristiinnaulitun kuva sohvasi
yläpuolella — tahtoisin niin mielelläni katsoa sitä — nyt — pitää se
luonani — tässä vuoteella — katsoa sitä — katsoa sitä — koskea Hänen
jalkoihinsa — vain kevyesti koskettaa Hänen jalkojaan — Jeesuksen
jalkoja.

       *       *       *       *       *

Marie-Louisesta tuntui kuin olisi Eurydike nopeammin kuin hänen
sanansa kadonnut ja tullut takaisin, ja sijoittanut pystyyn pehmeälle,
punaiselle silkkityynylle seinän ja vuoteen väliin kellahtavan
norsunluukrusifiksin hänen eteensä — hänen silmiensä näkyville,
kättensä ulottuville.

Valkoisista jäsenistä levisi valkea, pehmeä hohde, kuin jostakin
juoksevasta ja kuitenkin hienon hienosta tomuhiukkasista kokoonpannusta
aineesta — kuin juoksevasta, valkeasta harsovirrasta — kuin miljoonista
himmeistä heikosti, heikosti hopeahohtoisista säkenistä — tulesta —
eikä kumminkaan tulesta — aineesta ja kumminkin hengestä. Ja valkeat
aallot leijailivat pehmeästi hyväillen Marie-Louisen koko olentoon ja
olemukseen, nostivat hänet, kantoivat häntä, täyttivät hänet. Mutta
väräjävän, valkoisen hiljaisuuden läpi lankesi Eurydiken ääni hänen
luokseen kuin jostakin kaukaisilta viileiltä kukkuloilta:

— Otin mukaani pienen kirjan, jota sain lukea ääneen äidilleni hänen
viimeisen sairautensa aikana se on äitini isän kirjoittama — hänen
päiväkirjansa äidinäitini viimeisen sairauden ajoilta — hän omisti
Hjulshammerin Västmanlannissa — hän ja äidinäitini olivat serkuksia
— he olivat molemmat nimeltään Ehrencreutz — se oli yksi äitini
lempikirjoista — ja luen sitä itse hyvin usein.

Eurydike piti ristityissä käsissään ohutta, kapeata ja pitkänomaista
nidosta, joka oli sidottu hopeanharmaalla silkkinauhalla — kirja, jota
hän kaiken muun lisäksi rakasti siksi, että se ikäänkuin jollakin
salaperäisellä tavalla oli omistettu hänelle niiden sanojen kautta,
jotka olivat kirjoitetut sen ensimmäiselle sivulle: Tämä kirja
omistetaan rakkaalle tyttärelleni, jalosukuiselle rouva Ingeborg
Stelleniukselle o.s. Ehrencreutz tänä 22. maaliskuuta 1848, jolloin
hänen esikoisensa vietiin kasteelle ja sai nimen Marianne Christina
Eurydike.

— Lue sinä, rakkaani — jospa tietäisit kuinka olen tyyni nyt — kuinka
hyvä sinä mahdatkaan olla, Diken pieni, joka voit tuoda sellaisen
rauhan tullessasi. Kuinka lähellä häntä lienetkään — sinä rakas pieni,
kuinka hyvä sinä olet minulle — kuinka hyvä Jumala onkaan, joka salli
sinun tulla minun tyköni tänä yönä.

Oi, kuinka olen levollinen — Herra Jeesus Kristus — niin levollinen,
niin rauhallinen — Sinun läheisyydessäsi, Herra!

Lue minulle, Diken! Haluan niin saada kuulla niistä, jotka todella
ovat olleet olemassa — jotka tuntee tai tunsi — sinun oma äitisi ja
äidinäitisi. — — —

Ja Marie-Louisen silmien levätessä Vapahtajan kärsivillä kasvoilla, ja
hänen käsiensä ollessa ristissä Hänen puhkaistujen jalkojensa ympärillä
luki Eurydike Berg äidinisänsä päiväkirjaa kuolinvuoteen tuskista ja
iäisyyden autuaallisuudesta kirkkain, hiljaisin äänin, joka oli kuin
tuhansien pienten, hauraan kirkkaitten hopeakellojen kaukainen kaiku.

Marie-Louisen valtasi suuri, melkein horrosmainen rauha ja oli kuin
hän olisi kuullut vain osia luetusta — mutta juuri nämä osat hän
kuuli ja ikäänkuin näki ja eli äärettömän selvästi — sillä välin
kuin hän jälleen pitkät ajat ikäänkuin vapautui ja unohti kaiken
vaikeitten, kärsivien kasvojen edessä, jotka niin tutkivina mutta
rakkaudentäyttäminä katsoivat häneen alas ristiltä.

 »Toivoni on tämän kirjan avulla saada tytärtäni ja hänen
 jälkeentuleviaan varten säilytetyksi ne ajatukset ja sanat, jotka
 vaimoni sairautensa aikana puhui. Hänen lempeän äänensä sointua,
 jota tuskat eivät milloinkaan pystyneet kärjistämään, on minun ollut
 mahdotonta saada näihin lehtisiin. Vahvistakoon tämä yksinkertainen
 kertomus hänen kärsimystensä vuoteelta niitten uskoa, joilla on hänen
 vertaan sydämessään.

 En ole voinut nähdä Jumalan hengen niin ilmeisellä ja näkyvällä
 tavalla vaikuttavan rakastetun puolisoni kidutettuun ja kuihtuneeseen
 ruumiiseen — en ole voinut kuulla niitä autuuden sanoja, joita Henki
 pani hänen huulilleen kesken kauhistuttavinta hätää ja kuolemantyötä,
 näkemättä näissä, epäilemättä hengellisissä tapauksissa voimakkaimpia
 todistuksia ylösnousemuksesta ja iäisestä elämästä.


 Hjulshammar 8 kesäkuuta 1836.

 Rakkaan vaimoni tila huononee. Sisäelimissä piillyt paha nousee yhä
 ylemmäksi. Hän tuntee itsensä sangen raukeaksi, ja ensi kertaa hän
 puhui avoimesti kanssani pikaisesta lähdöstään: »Herra kutsuu minua —
 olin toivonut saavani jäädä luoksenne vielä kauaksi aikaa. Ingeborg
 on niin pieni — rakasta ja hoida häntä hellästi — häntä täytyy ohjata
 rakkaudella. Meidän täytyy olla rakastavia.»

 Neljäntenä päivänä hän kirjoitti lapsuudenystävättärelleen Clementine
 de Landas Wyborghille Amsterdamiin — hän kuuluu sukuun, joka on ollut
 meille läheinen kautta sukupolvien.


 10 kesäkuuta.

 Päivä on ollut tyyni ja hiljainen. Hän teki lopputilin itsensä kanssa,
 tutkisteli mennyttä elämäänsä, tunsi ja tunnusti syntisyytensä, mutta
 hänen katumuksensa oli Jumalan hyvän lapsen katumusta: »En ole ollut
 Herran palvelijatar — ei, minä en saa omistaa sitä nimeä.» Kuitenkin
 hän rauhoitti sydäntään toistamalla sanoja: »Jos teidän syntinne
 veriruskeat olisivat, niin heidän pitää lumivalkiaksi tuleman.» —
 »Oi», sanoi hän, »tämä on kylliksi, tämä on riittävästi, tämä on
 kaikki, mitä minä tarvitsen. Tahdon nähdä Vapahtajan, tahdon nähdä
 Jeesuksen — en voi sanoa itseäni Jumalan palvelijattareksi, mutta olen
 kumminkin Hänen lapsensa.»

 Tämän päivän iltana ollessamme ulkona puistossa, jonne hän kulki
 käsivarteeni nojaten, horjuen ja heikkona, toisti hän vielä tätä
 kohtaa: »Jos minun syntini veriruskeat olisivat — — —.» Olemme
 alkaneet lukea Hebrealaiskirjettä. Varsinkin nämä sanat lohduttivat
 häntä: Taivaat ja maa pitää hukkuman, mutta sinun sanasi ei pidä
 hukkaantuman.

 Eilen hän puhui tunnin Ingeborgin kanssa — vakavasti ja lempeästi
 — ja pyysi, ettei hän milloinkaan unohtaisi Kristusta: »Sinun
 täytyy pysytellä Vapahtajan luona, lapseni, on niin hyvä olla Hänen
 käsivarsillaan».


 26 kesäkuuta.

 Jo kuusi päivää ovat kaikki vatsan toiminnat olleet lamassa. Marianne
 ei voi syödä eikä juoda. Hänellä on kovia tuskia, kuten hän itse
 sanoo, paljon kovempia kuin lapsivuoteessa. Hän sanoi: »Minun
 on nälkä, minun on jano! Mutta minua vahvistaa se ajatus, ettei
 ole olemassa mitään kärsimystä, jota Jeesuksen ei olisi täytynyt
 kestää. Oi, mikä rakkaus! Hänhän meni _vapaaehtoisesti_ niin suureen
 kärsimykseen.»


 Iltapäivällä.

 Tuskat ovat kovin kovat. »Kärsin marttyyrin lailla. En napise, sillä
 tiedän ansainneeni kaikki nämä kärsimykset, mutta olen liian heikko
 kestämään niitä. Oi, kuinka kärsin. — Pelkään, että mitta on liian
 kukkurainen, ja etten osaa ylistää ja kiittää Jumalaa tuskissani.»


 29 kesäkuuta.

 Illan tullen alkoivat tuskat uudelleen entistä ankarampina. Toisinaan
 tuntuu hänestä kuin kulkisi tulivirta hänen ruumiinsa läpi, toisinaan
 ikäänkuin viillettäisiin hänen ruumistaan molemmilta puolilta
 partaveitsillä; mutta kesken kaikkien näitten kauheitten tuskien
 ei hänen huuliltaan kuule vähäisintäkään nurinaa. Eilen illalla
 tuskien ollessa niin vaikeita, että hänen huuliltaan pääsi useita
 tukahdutettuja huudahduksia, hän sanoi: »Rukoilkaa puolestani,
 minulla ei ole voimia rukoilla». — Ja siitä huolimatta hän huudahti
 kohta senjälkeen hirvittävimmän ahdistuksen aikana: »Oi, Jeesus,
 Vapahtajani, armahda minua, ota minut käsivarsillesi.» — Hän sai
 hetkiseksi rauhan, mutta heti palasivat tuskat uudella voimalla
 jälleen: »Näen tässä Jumalan käden, mutta se pitelee veistä kuin
 Abraham uhratakseen lapsensa.»

 Luin hänelle 22 psalmin.

 Illalla hän kutsui Ingeborgin sisään, puhui kauan hänen kanssaan
 Jeesuksen iäisestä ja ihmeellisestä armosta, sekä ripusti lopuksi
 hänen kaulaansa hopearistiketjun, Ehrencreutzien morsiuskoristeen,
 jonka äitivainajani yksitoista vuotta sitten kyynelehtien kiinnitti
 Mariannen kaulaan — meidän hääpäivänämme. Saatoin tuskin hillitä
 liikutustani — meidän hääpäivämme. Mutta hän painoi vain Ingeborgin
 rintaansa vasten ja sanoi: »Katsos, näin kantaa Hän pieniä
 karitsoitansa.» Ajattelin sitä tunnuslausetta, jonka isoisäni isä oli
 antanut Ehrencreutzeille: »Mein' Ehr' ein Kreutz.»


 1 heinäkuuta.

 Kun yö tuli, jäi Marianne lepotuoliinsa ikkunan ääreen. Hän lepäsi
 siinä puoliksi makaavassa asennossa kuin ristillä, tekemättä
 ainoatakaan liikettä. Ikkunat olivat auki ja yö ihana; kuu levitti
 hohdettaan muuten pimeään huoneeseen, ja ilma oli viileä runsaitten
 sadekuurojen jäljiltä. Mutta jano ahdisti häntä sietämättömästi
 huolimatta tästä yön viileydestä. Hän ei voi nauttia teetä eikä vettä.
 Me pesemme hänen päätään ja kostutamme hänen huuliaan jääkylmällä
 vedellä, mutta jääkään ei tuntunut hänestä kyllin kylmältä: »Nyt voin
 tajuta niitä tuskia, mitä Vapahtajamme ristillä kesti, kun Hän huusi:
 minä janoon.»

 Ajatus, että Jeesus hänen tähtensä ja hänen sielunsa pelastukseksi oli
 kestänyt samankaltaisia kärsimyksiä, lohduttaa ja vahvistaa häntä,
 niin, tekeepä hänet melkein ylpeäksi: »Oi, nyt tiedän paljon paremmin
 kuinka Hän on meitä rakastanut». Kahden aikana hän vaipui syvään
 tajuttomuuteen eikä luullut enää saavansa nähdä auringonnousua, mutta
 sitten hän heräsi, kun Kala-Antti astui veneeseensä laiturin luona
 lähteäkseen soutamaan ja pyydyksiään kokemaan. Hän heitti sangon
 veteen, nosti sen takaisin ja alkoi juoda. Marianne seurasi avatusta
 ikkunasta jokaista hänen liikettään: »Oi, jospa saisin juoda koko
 sangollisen».

 7 ja 8 välillä luin hänelle joitakin jakeita Ilmestyskirjan
 viimeisestä luvusta. Sanojen jälkeen: »Joka janoo, se tulkoon, ja joka
 tahtoo, se ottakoon elämänvettä lahjaksi», hän huudahti: »On sanottu,
 että Karitsa itse on johdattava meitä eläväin vesilähteitten tykö». —
 Ingeborgille hän sanoi: »Ole aina Jumalalle kiitollinen siitä, että
 voit syödä ja juoda. Minun on nälkä, mutta en voi syödä. Minun on
 jano, mutta en voi juoda. — Mutta olen Jeesuksen jalkain juuressa.
 Minulla on vallan pienoinen ja ahdas paikka, mutta en pyydäkään
 suurempaa, vaan pyydän ainoastaan, että Hän pitäisi minut siinä.

 »Tein yöllä syntiä, kun rukoilin Jumalaa heti ottamaan minut täältä
 pois ja vapauttamaan minut tuskistani. Minua murehduttaa, kun minulla
 on ollut toinen tahto kuin Herran. Oi, viiniköynnös on karsittava,
 jotta se antaisi hedelmää, ja timantti on hiottava, jotta se
 voitaisiin kiinnittää kuninkaitten kuninkaan kruunuun. Minusta tulee
 kivi Herran kruunuun».


 6 heinäkuuta.

 Olemme kaikki olleet valveilla koko yön. Tämän tästä pääsi häneltä
 lyhyitä huudahduksia: »Olen taivaassa — näen taivaan — puhu vain
 sydämelleni, Herra». — Hänellä on oikeastaan kaikkein ihanimpia
 kokemuksia. Pyhä Henki ilmoittaa hänelle kaikkein syvimpiä
 salaisuuksia Kristuksen rakkaudesta, jotka muutoin jäävät meille
 muille salatuiksi. Marianne nousee kirkkaudesta kirkkauteen, kuten
 Paavali sanoo kuvatessaan Jeesuksen Kristuksen kunniaa ja kirkkautta.
 Näin hänen huuliensa avautuvan ja siirryin lähemmäs vuodetta
 kuullakseni hänen sanansa:

 »Oi, kuinka nyt sainkaan kokea Vapahtajani rakkautta. En ole
 milloinkaan tuntenut sitä niin. Oi, kuinka mielelläni soisinkaan, että
 kaikki ihmiset saisivat, kuten minä tällä hetkellä, tuntea kuinka
 Jeesus rakastaa.» — Jonkin minuutin kuluttua hän sanoi: »En ole
 milloinkaan pitänyt maata niin kauniina kuin tänä vuonna, ja kumminkin
 jätän sen iloiten — toinen maailma on vielä paljon kauniimpi.
 — Tiedätkö, olen niin iloinen siitä, että Clementine tulee.» —
 Nähdessään minun hämmästykseni, hän hymyili: »Ei, en houri, rakkain,
 Clementine tulee. — Voit luottaa minuun — aina.»


 7 heinäkuuta.

 Hän on surullinen ajatellessaan kaikkia niitä, jotka eivät ole
 yhtyneet Jumalaan Hänen Poikansa kuoleman kautta ristillä. Hän
 näkee iäisyyden edessään, mutta näkee sen kaksinaisena: taivaana ja
 helvettinä. Se rakkaus, jonka Jumala on pannut hänen sydämeensä,
 synkkenee tästä ajatuksesta. Hän mm. syyttää itseään siitä, ettei
 ole kyllin kestävästi ja vakavasti kehoittanut niitä monia, jotka
 hän tuntee, uskomaan Poikaan saadakseen iäisen elämän. Yöllä hän
 huusi äkkiä syvän vakavana: »On olemassa helvetti, niin, on olemassa
 helvetti — ja annetaan niin monien sielujen mennä kohti kadotustaan.»


 10 heinäkuuta.

 Tänään tuli Mariannen rakas ystävätär ja lapsuuden uskottu Clementine
 sekä hänen veljensä parooni Benedikt Hoogebom de Landas Wyborgh —
 he eivät ole säästäneet aikaa eikä rahaa ehtiäkseen tänne. He ovat
 neljättä polvea suvussaan, joka on ollut läheisimmässä ystävyys- ja
 liikesuhteissa Hjulshammarin Ehrencreutzien kanssa. Viisi vuotta
 sitten olivat he viimeksi täällä. — Herra, kuinka onkaan kaikki
 muuttunut siitä ajasta!

 Marianne tuli heidän saapumisestaan ilmeisesti paremmaksi, ja hän
 ja Clementine ovat viettäneet koko päivän rukoillen. Vierashuoneen
 ikkunasta saatoin kuulla heidän äänensä — kyynelet virtasivat
 poskilleni. Milloinkaan ei saksan kieli ole soinut niin suloisena kuin
 heidän rukoilevilla huulillaan: »Du bist das Leben meiner Seele, Du
 der Jubel meines Herzens — — Möge ich hinabsinken in den Abgrund des
 Meeres deiner gütigsten Milde — — O verzehrendes Feuer, o mein Gott
 vernichte und verzehre mich ganz in Dir — — Wie gross bist Du, König
 der Könige und Herr der Herrscher, der Du den Sternen gebietest, und
 einem elenden Menschen, einer Braut von der Erde dein Herz schenkst».


 13 heinäkuuta.

 Viimeinen kamppailu on alkanut. Päivä lähenee loppuansa, yö joutuu,
 mutta Jumala, joka aina on ollut hänen aurinkonsa ja hänen kilpensä,
 pysyy sinä loppuun asti. Jeesus jää hänen lähelleen, Hän taistelee
 hänen kanssaan; Hän voittaa hänen tähtensä kuoleman. Hän kantaa häntä
 käsivarsillaan kuin rakkainta karitsaansa ja vie hänet siten ilman
 pelkoa kauhujen kuninkaan ohi. Sillä hetkellä, kun tuskat nousevat
 kovimmilleen, Jeesus lohduttaa häntä vuodattamalla hänen sydämeensä
 runsain määrin Pyhän Henkensä sisäisiä lohdunaiheita. Hän kuolee; niin
 hän kuolee! Mutta vielä kuolemassakin on hänen katseensa kiinnitettynä
 Häneen, joka on täyttänyt kaikki, ja hän painaa viimeistä kertaa
 päänsä Vapahtajansa syliin; Hänen, joka on ollut lävistetty, joka
 ollut kuollut, mutta jälleen ylösnoussut, joka elää iankaikkisesti,
 jolla on helvetin ja kuoleman avaimet, ja joka sanoo meille: »Minä
 elän, ja te myös elätte!»


 14 heinäkuuta kello 10.

 Hellästi rakastettu vaimoni vaipui horroksiin puoli kuuden paikkeilla,
 ja hänellä oli lähes parin tunnin lepo. Vähän yli seitsemän seuduilla
 väreili kirkastunut hymy hänen huulillaan, aivankuin hän olisi nähnyt
 Taivaallisen Isänsä käden ojentuvan häntä kohden, ja hän antoi Hänelle
 henkensä. Me lankesimme kaikki polvillemme hänen ympärillään ja
 rukoilimme Korkeuksien Herraa.

 Meidän sydämessämme ei ole enää mitään muuta kuin sanomatonta
 rakkautta, pyhää iloa. Me emme suinkaan etsi kuolleitten parista
 häntä, joka elää. Hän on mennyt, kuten hän itse sanoi, vähitellen,
 vähitellen, Jeesuksen käden taluttamana, juomaan elävistä
 vesilähteistä. Ei, kuolemalla ei ole otaa, sillä ei ole voittoa.
 Voitto on meillä. On vain rauhaa ympärillämme, on vain siunausta.
 Taivaan portit ovat jääneet ikäänkuin raolleen hänen jälkeensä, joka
 jo on päässyt sisään. Olkoon meillä nämä portit aina päämääränämme, ja
 olemme kokevat, että taivaallinen rauha tunkeutuu meidänkin sydämeemme.


 Hjulshammar 14 heinäkuuta 1837.

 Hänen kuolemansa vuosipäivä. Oi, Jumala, anna hänen muistonsa tulla
 pyhityksen välikappaleeksi, joka Pyhän Henkesi kautta valaisee minua
 tielläni ja uudistaa elämäni. Sillä tuskien vuoteella, jolta hän nämä
 uskon, toivon ja rakkauden sanat puhui, jotka näillä lehdillä olen
 tallettanut, oli sen ristin muoto, jolle Sinä itse olit naulittuna.

 »Täytyy olla rakastava, hyvin rakastava», toisteli hän lakkaamatta.
 Oi, Herra, olkoon tämä kaunis kehoitus aina elävänä edessäni! Kun
 minun on kestettävä hyökkäyksiä toisten taholta, kun kärsimättömyyden
 tai vihan tunne hiipii sydämeeni, oi, jospa silloin hänen kanssaan
 toistaisin: »Täytyy olla rakastava, sangen rakastava. »Älköön tämä
 usko, jonka hän piti kuolemaan asti, ja joka teki hänet valkeaksi
 kuin lumi, milloinkaan lakatko muistuttamasta minua siitä, että Sinun
 verelläsi, oi, Jeesus, on voimaa pestä minut puhtaaksi kaikista
 synneistäni. Antakoon varmuus Sinun suuresta uskollisuudestasi minun
 viime hetkilleni suuren voiman muistuttamalla kaikkea sitä, mitä Sinä
 olet ollut ja tehnyt rakkaalle puolisolleni.

 Se mikä aina oli hänen toiveittensa esine, sen hän nyt näkee — mitä
 hän aina on anonut, sen hän nyt omistaa. — Minä — — minä en vielä
 näe, minä en vielä omista. Oi, Herra, auta minua elämään uskossa,
 vyöttämään kupeeni, pitämään öljyä lampussani, aina, oi, Herra Jeesus,
 ilolla odottamaan sitä siunattua hetkeä, jolloin Sinä olet tuleva —
 jolloin Sinä olet muuttava tämän raihnaisen majan kunnian asunnoksi ja
 vievä meidät Sinun valtakuntaasi jäädäksemme siellä iäiseen autuuteen.

Kuin kaksi kirkasta, hiljaista tähteä lempeän elokuun yön pimeässä
loisti Marie-Louise Almgrenin silmäpari sanomattomassa ja rajattomassa
rauhassa. Oli kuin nämä tähtisilmät näkisivät kaiken, maailman
ja iäisyyden, Hänen haavojensa läpi, Hänen, jonka kuva täynnä
yliluonnollista voimaa ja puhtautta seisoi hänen edessään vuoteella.

— Kuinka Jumala onkaan hyvä — määrättömän ja rajattoman hyvä — Hän kun
antoi sinun tulla luokseni tuo kirja mukanasi juuri tällä hetkellä
— juuri se kirja, jota tarvitsen. Katsos, Diken, on ollut vallan
erikoisen ihmeellistä ja vahvistavaa kuulla näistä ihmisistä, jotka
ovat eläneet, joitten nimet ovat tunnetut — ja jotka ovat osanneet
kertoa, kuinka he ovat ajatelleet ja tunteneet, ja että he ovat
ajatelleet ja tunteneet juuri tällaista — jota me kaikki luonnollisesti
sisimmässämme tunnemme, vaikkakin niin heikosti ja kalpeasti ja
pelokkaasti — ja jota me tuntisimme niin voimakkaasti ja varmasti ja
valtavasti, jos me saisimme puhua juuri näiden kanssa, jotka ovat
ajatelleet ja tunteneet samoin kuin me, mutta voimakkaammin kuin me.

Tiedätkö, Diken pieni, en tiedä mitään niin raukkamaista ja heikkoa ja
häälyväistä ja epäluotettavaa kuin minä itse. On ihmeteltävää, että
Jumala todellakin voi ja tahtoo auttaa tällaista. Ajattelehan, ettei
milloinkaan voi antaa Hänelle edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota
Hän lahjoittaa, jota Hän tuhlaa kehnoimmalle ja kurjimmalle meistä.

Tietysti olen uskonut Jumalaan ja pitänyt Hänen isällistä armoaan
kunniassa — ja kaikkea sitä, mitä on sanottu ja uudelleen sanottu
vuosisadasta vuosisataan, suvusta sukuun — mutta kuinka, Diken
— ja kuinka usein ja kuinka kauan. — Tiedätkö, miten minä olen
Jumalaa rakastanut? Niin, aivan kuten rikas ja huomattava, kiltti ja
hyväsydäminen, korkea henkilö kohtelee köyhää sukulaistaan: joskus
kun on aikaa ja todella tahtoo tuntea olevansa hyvä ja kelvollinen ja
vanhurskas, kutsuu hänet luokseen yhtenä päivänä vuodessa pienoiselle
päivälliselle ja on ystävällinen hänelle ja antaa hänen lähteä
kotiin iltapäivällä ja menee itse illalla teatteriin mitä syvimmin
tuntien turvallisuutta, tyydytystä, omantunnonrauhaa ja autuaallista
itsetyytyväisyyttä.

Juuri niin olen kohdellut Taivaallista Isäämme — Häntä — joka antoi
ainosyntyisen Poikansa orjantappuroin kruunattavaksi ja ristiin
naulittavaksi meidän syntiemme tähden — minun syntieni tähden —
minun heikkouteni tähden ja minun raukkamaisuuteni tähden ja minun
penseyteni tähden. — Sillä luonnollisesti tahdoin olla Jumalan lapsi
ja tulla sellaisena palkituksi ja päästä taivaan ihanuuteen, mutta
en todellakaan tahtonut nähdä vaivaa sen takia — vaivasta tahdoin
päästä. Oi, Gerhard toisti usein erään vanhan englantilaisen sanoja:
»Taivaaseen tahtoisi jokainen koira tahraisine käpälineen mielellään
päästä.» — Ja niin se juuri on — emme puhdista itseämme — emme pese
pois kaikkea syntiä ja likaa ja häpeätä ja himoja ja mukavuutta
ja oikkuja, vaan menemme suoraan sisään tahraisine käpälinemme ja
ryvettyneine karvoinemme ja kieriskelemme isolla, valkoisella, suloisen
pehmeällä matolla kaikkein kauneimmassa huoneessa — — — juuri sellainen
on ihminen — juuri sellainen olen ainakin minä.

— Muista Jesajaa, Marie-Louise -pieni: Jos teidän syntinne veriruskeat
olisivat, jos te taivutte ja kadutte, niin niiden pitää lumivalkeiksi
kuin villa tuleman. Sillä pahan nielee Jumalan viha kuolemassa; ja hyvä
orastaa kuin taimi viljelemättömässä maassa.

— Oi, sinä pieni, rakas, suloinen lapseni — jos olisin ollut niin
viisas ja hyvä kuin sinä — niin lähellä Jumalaa! — Kuinka toisenlaista
olisikaan silloin kaikki tänä yönä ollut...

Se Eurydike Berg, joka nyt istui Marie-Louise Almgrenin sairasvuoteen
ääressä, oli hiljainen, viisas ja syvä nainen, jonka tummissa,
raskaissa silmissä paloi koko hänen sielunsa loistaen kirkkaana,
keskitettynä liekkinä, jota ei mikään tunnelmien tuulenviima tai
ulkomaailman myrskytuuli enää voinut saattaa levottomaksi tai
häälyväiseksi:

— Et tiedä miten minua pilkkaat — et tiedä kuinka häpeän sanojesi
edessä — et tiedä kuinka nöyryytät minua. Olen kyllä monta kertaa
kertonut sinulle kantaisästäni laivalla — kuinka hänen jälkeläisensä
sukupolvittain ovat eläneet lähellä Jumalaa — meillä oli Ramsjöbergissä
useita heidän jättämiään rukouskirjoja — joihin he olivat kirjoittaneet
rukouksiaan, rukouksia, joita he olivat oppineet, ja rukouksia, joita
Henki oli antanut heille rukoiltavaksi — hehän olivat kantaisältäni
laivalla saaneet monta kaunista rukousta, joita hän oli keräillyt
ja oppinut Saksassa oleskellessaan. Äitini opetti sangen varhain
minulle useita niistä — äidilläni oli pieni rukousjakkara juuri tämän
ristiinnaulitun kuvan edessä, ja siinä sain polvistua hänen edessään ja
niin opetti hän minulle rukouksia — toisinaan rukoilimme vuorottain —
toisinaan rukoili hän minun puolestani — joskus taas rukoilimme yhdessä
kädet yhteen ristittyinä — silloin olivat rukoukset niin väkeviä ja
palavia, että sulin ja vapisin ja unohduin niihin — toisia rukoilimme
ikäänkuin tutkistellen — koska tahansa. Istuessamme käsitöinemme ulkona
puistossa, saattoi äiti äkkiä panna työnsä pois ja rukoilla tuollaisen
pitkän, suloisen rukouksen — oi, Marie-Louise — oli kuin olisi äkkiä
lämpöinen, tuoksuva tuuli tullut jostakin, ja kukkien värit kävivät
kauniimmiksi, eivätkä milloinkaan puut olleet niin vihreät ja taivas
niin sininen kuin juuri äidin rukoillessa ja lukiessa sillä tavalla.
Oi, äitini, äitini — tiedätkö, hän saattoi katsoa jotakin niin, että
se tuli kauniimmaksi — hän saattoi hymyillä ihmiselle niin, että se
ihminen näytti hyvältä ja oli hyvä sillä hetkellä. Ajattele sitä
Jumalan käsittämätöntä, rajatonta rakkautta, että on saanut omistaa
sellaisen äidin. Ja tiedätkö, en muista häntä milloinkaan vihaisena,
mutta hän osasi nauraa niin, että tahtoi tanssia päiviä perästäpäin
— tiedätkö, hänellä oli sellainen erikoinen kyky ymmärtää ihmisten
naurettavia puolia — ei käynyt päinsä valehdella hänelle.

On niin hyödyllistä ja opettavaista saada nähdä kaikki sielun suuret
juhlapäivärukoukset kirjoitettuina. Niistä voi ikäänkuin lukea, kuinka
korkealla on, kuinka lähellä Jumalaa on. On aikoja, jolloin aivan
pohjia myöten ymmärtää jokaisen yksityisen sanan syvän merkityksen
niissä, jolloin ne ovat niin eläviä voimasta, että ne ovat kuin oman
sydämen huutoja, kirjoitettuja omalla sydänverellä — että ne kantavat
siipien lailla, että on niiden kautta kuulevinaan ylienkelien siipien
suhinan. Mutta sitten voi tulla aikoja, jolloin ne ovat aivan kuin
sadun kulta — muuttuneet — ikäänkuin kuiviksi lehdiksi — pelkiksi
kuiviksi lehdiksi — niin että melkein tahtoisi hymyillä niille — ja
hymyillä omalle, sokealle typeryydelleen. — Ja niin oli minun laitani,
vaikka en silloin edes ajatellut sitä.

Sillä ajattelehan, että minä, joka olin hänen jälkeläisensä, josta
luimme — minä, kaikkien näitten rukousten lapsi, minä kuljin niin kauas
pois Jumalasta — minä elin niin syvällä ja kaukana maailman pimeydessä,
niin heidät unohtaen, että Jumalan täytyi kuolettaa kaikki se, jota
minä maailmassa rakastin, jotta minä voisin tulla takaisin Hänen
luokseen. Ajattelehan: Hän otti isäni kodin ja puolisoni kodin — Hän
otti puolisoni ja isäni — Hän otti tyttären ja Hän otti pojan — sitten
otti Hän terveyteni ja maallisen voimani. Ja vasta kun Hän oli ottanut
minulta kaiken tämän, vasta silloin heräsin — vasta silloin ymmärsin,
että olin kulkenut eksyksissä maailmassa aina kuoleman ja helvetin
porteille saakka — ja niin tulin takaisin omieni luo ja löysin Jumalan
jälleen. — — — Ja sitten sinä tahdot ylistää minua ikäänkuin jotakin
erikoisen hyvää ja kunnollista ihmistä.

— Kerro enemmän, Diken — tahdon kuulla kaiken — sinun sanoistasi lähtee
voimaa ja rauhaa ja lepoa ja siunausta.

— Oi, rakas, pieni Marie-Louise — on sinun ansiotasi, että tänä iltana
näen niin selvästi! Taivaan portit ovat jo puoliavoimina — on niin
totta se, mitä oli äidinisän päiväkirjaan kirjoitettuna — ja mitä
lähemmäs Jumala minua lähestyy, sitä kirkkaammaksi ja viisaammaksi ja
vanhemmaksi minä tulen.

Tiedätkö, kun ajattelen itseäni siinä veneessä — niin selvästi en
ole koskaan nähnyt elämää, nähnyt itseäni — en aikaisemmin enkä
myöhemmin. Siinä oli pieni vene ja siinä rannaton, ääretön valtameri,
jonka yllä polttavankirkas tuliaurinko hitaasti vaelsi äärettömällä
taivaalla — ja tällä pienellä puupalasella keskellä tätä meren ja
taivaan loputtomuutta Eurydike Berg alastomana Jumalan silmäin edessä.
Tiedätkö, oli vuorokausia, jolloin täydellisesti tunsin, kuinka Jumala
katsoi minuun — voin vieläkin tuntea sen heikkona aavistuksena. Oli
kuin olisin ollut neulaan pistetty hyönteinen tutkijan suurennuslasin
alla — niin piti Hän minua silmäinsä alla — kuin olisi Hän ollut
leikkuupöydän ääressä oleva lääkäri, joka kumartuneena sairaan yli
ajattelee vain: leikkaanko vielä syvemmältä — vielä yksi leikkaus — vai
onko jo kylliksi?

Niin istuin yötä päivää Laupiaan silmäin alla — ja käsi Hänen kädessään
astuin alas pohjattomiin syvyyksiin — astuin kuoleman valtakuntaan —
ja palasin — puhdistuakseni ja jalostuakseni — vieläkin arvottomaksi
löyttynä.

Oli kuin olisi Eurydike Berg hiljaa sammunut — kuin olisi hänen
sielunsa liekki kutistunut — kuin olisi hänen sielunsa vetäytynyt
kokoon kuin väsynyt ja auringonpaahtama kukkanen yönviileyden tullessa,
ja ääni, joka puhui, sai äkkiä väsyneen keskustelusävyn:

— Kyllä on ihmeellistä, kun ajattelee, että minä, joka tässä
istun, olen ajelehtinut seitsemäntoista päivää Intian valtamerellä
perämiehen, kolmen malajilaisen ja neekerikeittiöpojan seurassa.
— Niin, niin — voit käsittää, että sellaisessa syntyy omituisia
tilanteita ja mutkallisia kysymyksiä, jotka täytyy ratkaista. — Oi,
niin, on ihmeellistä miten luonnollisen häveliääksi, luonnollisen
yksinkertaiseksi ja luonnollisen arvokkaaksi ihminen voi tulla — oi,
niin, voi olla yksinäisenä ladynä veneessä haaksirikkoutuneitten
merimiesten kanssa, mutta pikku Emman kainous Christina Nilsson
-onnettomuudessa, se täytyy panna pois — se on oikeata paholaisen
kainouden ivailua — katsos, ei ole olemassa ainuttakaan hyvettä, jota
ei paholainen koettaisi matkia — ja siitä tulee vain pilakuvia. — —

Älä sano mitään pahaa Emmasta nyt — sehän on minun syyni, että hän
tuli tänne — koeta sietää häntä minun tähteni — Clara Almgren saa
luonnollisesti huonekalut ja kaikki — kaikki. — Eurydike — eikö hän
voisi saada asua täällä poikineen — kun minä nyt menen pois.

— Hän on saava asua täällä, Marie-Louise — hän ja poika — ole varma
siitä, että minä ja Rosalie huolehdimme siitä kaikesta.

— Lupaatko sinä sen todella?

— Sen lupaan sinulle, Marie-Louise, että me pidämme huolen heistä!

Oli kuin olisi tuli hänen sisimmässään äkkiä leimahtanut uudella
voimalla ja väkevyydellä. Eurydike pani kätensä ristiin polville, ja
laajenneina ja kirkkaina koettivat hänen silmänsä jälleen ikäänkuin
kannattaa ja nostaa kuolevaa ystävää, niin täynnä voimaa, täynnä
viisautta, täynnä armahtavaista laupeutta:

— Katsos, Marie-Louise — olen kaiken tiennyt, kaiken aavistanut — olen
tuntenut, että tämä kaikki on tapahtuva — että sen täytyisi tapahtua. —
Jumala vaatii meiltä uhria — ja mitä me olemme uhranneet näinä vuosina?
Emme mitään — emme kerrassaan mitään. Minä en ainakaan tiedä mitään.
Nyt särkee Hän piirimme koetellakseen meitä jälleen ja karkoittaakseen
meidät jälleen rannattomalle merelle — jälleen ovat myrskyt vinkuvat
ja aurinko pistävä kuumuudellaan, ja suuri hätä on meillä oleva, mutta
myös suuri rauha ja ilo hengessä.

Ihminen on niin heikko, niin pelkurimainen ja unhoittavainen! Hän
huutaa häpeämättömässä sielussaan: Herra, ei täten, Herra, ei juuri
nyt! Herra, minähän olen jo kärsinyt niin paljon.

Oi, Marie-Louise — minä, joka olen levännyt Hänen sylissään ja jota
Hänen käsivartensa ovat kantaneet — minä, joka olen tuntenut Hänen
sydämensä sanomattoman, pohjattoman rakkauden — kuinka pelottoman ja
lujan minun tulisikaan olla. Ja minä pelkään kaikkea — minä pelkään
toimeentuloani ja minä pelkään terveyttäni. Minä pelkään kaikkea —
minä pelkään miestä, jolla on häijyt silmät, ja hevosta, joka nousee
takajaloilleen kadulla. Minä parun ja huudan sydämeni lamauttavassa
kauhussa: Anna minun olla onnellinen vielä, Herra, vain hetkinen vielä!

Ruumiini on särjetty ruoko, sydämeni on tuskan asumus, mutta henki
minussa voi aina ja sen tulee aina huutaa yli tuskien ja hälinän:
Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun!

Oi, minä, joka olen tuntenut ja maistanut Hänen rakkautensa
sanomattomia, ihmeellisiä salaisuuksia — kaikkea sielun salattua iloa,
joista Hän on kieltänyt meitä puhumasta ja ilmaisemasta kenellekään —
minä olen pelkuri, minä olen heikko — minä säikyn ihmisiä. Olen vaha
maailman käsissä: jokainen käsi voi muovailla minua! Olen hauras korsi:
jokainen tuuli taivuttaa minua. Mutta henkeni on iäisesti sidottu Hänen
rakkautensa kallioon — olen Hänen nöyrä orjattarensa, ja Hänen suloisia
kahleitansa en ole milloinkaan murtava — en ole milloinkaan kykenevä
murtamaan.

Kaukaa etäisyyksistä ja tuntemattomista avaruuksista kuului äkkiä
Marie-Louise Almgrenin kirkas ja heleä ääni:

— Näetkö — kynttilä on palamaissaan loppuun — rukoile kanssani —
kynttilä palaa loppuun!

Mutta Eurydiken oli tuulenviima jo nostanut pois avaruuksista ja
syvyyksistä ja hän makasi polvillaan vuoteen vieressä:

— Oi, Herra Jeesus, jää Sinä luoksemme ja sydämeemme ja opeta meitä
ajattelemaan, että elämämme ilta on joutumassa. Ole sinä kanssamme
tiellä ja johdata meitä kotiin Sinun luoksesi.

Oi, Herra, Sinä kaikkein pyhin valo. Anna mieleni asua Sinun
esikartanoissasi, että se riemuitsisi siitä loisteesta, joka Sinusta
virtailee. Anna sen iankaikkisesti pysyä Sinussa, ja johda ja vie se
pyhien enkelien yhteyteen.

Lupaukseesi vajoan, rakkauteesi sulaudun, veressäsi pelastun.

Herra — valo valossa — valo valosta — minä olen Sinun — iäisyydestä
iäisyyteen — Sinun!

— Lue Raamatusta — Raamatusta.

— »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän
kruunun.

Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi
kutsunut, sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen
sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos
käyt tulen läpi, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
olisi kuollut, ja jokainen, joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole
iankaikkisesti.»

Marie-Louise oli äkkiä noussut silmät kiinnitettyinä ristiinnaulitun
kuvaan, ja huoneen läpi, avaruuksien läpi, Iäisen sydämelle asti
tunkeutui hänen riemuitsevan uskonvarma äänensä:

— Herra! En päästä Sinua, jollet siunaa minua!




INHIMILLISTÄ, LIIAN INHIMILLISTÄ.


Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren
makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä
lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen —
istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.

Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa
nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän
ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna,
sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen
raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti
sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot
ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja
josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka
ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä
itseään alhaalla tallinkäytävässä.

Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele
eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän
häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan
liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä
ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan
ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän
elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.

Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen
vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen
maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat
tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.

Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä
— ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme
vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä
— liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina
ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta
ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana,
katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.

Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen
Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat
voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon
poismenon aiheuttamalle surulle.

Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään
hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se
on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka
viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä
hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen
turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.

Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan,
säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin,
tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä
rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle
— ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja
ystävien luo.

Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu
ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri
väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on
tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin
seppeleitten kukat haudalla.

Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.

Nelosen lintuhäkissä oli kaksi, jotka olivat saaneet kantaa ulkonaisen
todellisuuden ja maailmanelämän raskaat velvoitukset näinä päivinä:
Rosalie Pistolschiöld ja Emma Wigelstjerna.

Edellisen lujaa sydäntä ei ajallisuuden vaivannäkö ollut hetkeksikään
pystynyt hämmentämään, turmelemaan tai huumaamaan. Hänen uskollisessa
sankarisydämessään puhkesi tuskan jaloon ruusupuuhun päivin ja
öin uusia vesoja ja uusia lehtiä, uusia nuppuja ja uusia kukkia.
Hetkeksikään hän ei unohtanut, että vuosikymmenien aikainen, niin,
koko hänen elämänsä ainoa ystävä ja luotettu oli poissa, ainaiseksi
poissa. Ei koskaan enää hän saisi kuulla Marie-Louise Almgrenin
kirkasta, viisasta ääntä — ei koskaan, koskaan kohdata loistavien,
akvamariininsinisien silmien puhdistavan, kohottavan lempeätä katsetta,
eivät he kaksi saisi enää koskaan uskoa toisilleen ajatuksiaan ja
tunteitaan — he kaksi, jotka niin hyvin ymmärsivät toisiaan — he,
jotka suopea ja armelias kohtalo armoitetulla hetkellä oli johtanut
yhteen molemminpuoliseksi lohdutukseksi, molemminpuoliseksi tueksi läpi
vuosikymmenien.

Pistoolin uljas, luja soturinsydän oli rakastanut Marie-Louise
Almgrenia. Koko olemuksellaan hän oli omaksunut tämän ainoan ystävänsä,
tämän ainoan luotettunsa. Hän oli lahjoittanut hänelle uhittelevan
sydämensä kaikki salaiset rikkaudet. Karkean, tuiman pinnan alle kätki
Rosalie Pistolschiöld rajattoman hellyyden, verevän, alkuperäisen
ihmisluonnon kyvyn rakastaa ja omaksua ja kasvaa kiinni toiseen
olentoon — ja ketään toista maallista olentoa kohtaan ei hän ollutkaan
sellaisia tunteita tuntenut ennen, ei milloinkaan uhrannut ropoakaan
ylpeän, urhokkaan sydämensä rikkaudesta. Ja ehkäpä hän oli niin
itsetiedottomasti antanut, että hän nyt vasta käsitti, kuinka hän oli
Marie-Louisea rakastanut.

Pistooli kärsi ja tuskitteli, ja hänen sydäntään särki, ja se oli
raskas ja katkera kuin koiruoho, ja tuska repi ja raastoi hänen vahvan,
alkuperäisen, rajun luontonsa jokaista hermoa ja säiettä.

Hänen toinen minänsä oli temmattu hänestä — jäsen oli reväisty elävänä
hänen ruumiistaan, ja sielullisen leikkauksen koko karkean tuskan
kestäessä kärsi koko hänen olentonsa ensi kertaa rajattomasti, hurjasti.

Sola et vidua — leski, yksinäinen ja hyljätty hän oli. Poismenneessä
ystävässä hän oli kadottanut kaiken maallisen rakkaan, ja hänen
tuskassaan kärsi ja suri nyt koko hänen inhimillisen olemuksensa
keskitetty, kärsimyksen, uskollisesti muistavan, alati uudesti
synnyttävän surun ja kaipauksen kyky ja voima.

Mitä nainen saa ja voi kärsiä puolison ja lapsen kuolinvuoteella,
koko sen jättiläismäisen tunteitten sarjan koki hän kaikessa sen
alkuperäisessä rajuudessa ensi kertaa Marie-Louisen ruumiin ääressä.

Ja niin syvästi inhimillinen oli tämä tuska, niin syvästi inhimillinen
oli Rosalie Pistolschiöld, että _tämänkin_ rajattoman surun täytyi
synnyttää katkeruutta, kiukkua, vihaa toista maallista olentoa kohtaan,
jota hänen sydämensä syytti, ylenkatsoi, halveksi ja moitti siksi, että
se ei ollut yhtä uskollinen surussa, yhtä syvä kärsimyksessä, yhtä
palava kaipauksessa kuin hän.

Tämä toinen olento oli Eurydike Berg. Miksi ei Eurydike ollut kutsunut
Rosalieta kuolevan ystävän rinnalle?

Se oli mustasukkaisuuden tuskaa siitä, että joku toinen ei ollut
päästänyt häntä rakastetun luo. Se oli kaksiteräistä mustasukkaisuutta:
Eikö Marie-Louise todellakaan ollut kaivannut häntä? Minkätähden —
millä oikeudella Eurydike Berg oli tunkeutunut heidän kahden väliin
— puun ja kuoren väliin? Miksi Marie-Louise ei ollut saanut vetää
viimeistä henkäystään hänen sylissään?

Minkätähden oli häneltä sekin lohdutus riistetty?

Mutta vieläkin syvemmälle, vieläkin ongelmallisemmalle sielullisen
elämän alalle olivat hänen vihamieliset tunteensa Eurydikeä kohtaan
vieneet hänet näinä vuorokausina.

_Eurydikehän ei surrut Marie-Louisea._

Hän ei surrut kuollutta — hän ei kärsinyt, ei tuskitellut eikä itkenyt
sydämessään kaikkia kaipauksen ja tyhjyyden jäytäviä tuskia, ei
tyhjentänyt pohjasakkaa myöten tätä katkeruuden myrkytetyintä juomaa:
Marie-Louise on kuollut.

Sillä Rosalie Pistolschiöld ei ymmärtänyt Herran nöyrää palvelijatarta,
ei ymmärtänyt sitä olentoa, jonka kanssa hän kohta kaksi vuosikymmentä
oli jakanut hyvän ja pahan. Ja määrätyltä näkökannalta katsoen oli hän
oikeassa tässä sydämensä rajussa, myrskyisessä syytöksessään:

_Sinähän et sure!_

Ei, Eurydike ei surrut maallisessa mielessä. Ja miksi pitäisi Eurydike
Bergin surra kyynelin ja valituksin ja turhin tuskin ja hillittömän
katkerana?

Hänellähän oli maailmassa olemassa vain kaksi käsitettä: »Jumala» ja
»kuolematon sieluni», josta hänen oli vastattava Hänen edessään.

Tällä pehmeällä, taipuisalla vahalla, joka valitti, että jokainen tahto
ulkomaailmassa saattoi painaa leimansa siihen, tällä sielulla oli myös
vahan salaperäinen uskottomuus ja kyky heti haihduttaa pois jokainen
vaikutus, jokainen jälki, jonka vieras käsi oli siihen pannut.

Mutta tämä uskottomuus ei myös koskaan ollut sitä kehnon
ihmiseläimen itsekästä ja julmaa tietoisuutta, että vain sen omalla
kärsimyksellä oli jotakin todellista merkitystä. Se ei ollut
itsekkään maailmanihmisen Jumalan tuomitsemaa ja erikoisen vihaamaa,
tyhjää erämaan kuivuutta: perkeleellistä kykenemättömyyttä ottamaan
osaa toisen olennon tuskaan — kivisydämisen tarkoituksetonta ja
epäinhimillistä kovuutta.

Ei, se oli todella Jumalalle antautuneen ihmissielun täydellistä
alistuvaisuutta Taivaallisen Isän tahtoon, jonka Eurydike Berg oli
voittanut kärsimyksissä ja tuskissa, jotka olivat olleet ainakin yhtä
katkerat kuin ne, jotka nyt ensi kertaa lävistivät ja polttivat Rosalie
Pistolschiöldin olemuksen jokaisessa säikeessä.

Mitä merkitsi enää kuolema maallisena suruna Ramsjöbergin tyttärelle,
Ehrencreutzien jälkeläiselle, hänelle, joka oli nähnyt puolison
ja lapset hukkuvan silmäinsä alla, ja jonka vieraat kädet olivat
pelastaneet ja nostaneet veneeseen kuin kuolleen ja elottoman esineen
— hän joka oli tuijottanut näkymaailman arvoitusten pohjalle ja niiden
kautta, ja sormillaan koskettanut kuoleman portteja ja lyönyt otsansa
verille sen järkkymättömiin kuparisalpoihin.

Kuinka voisi Eurydike Berg surra kuolemaa tai kuollutta — hän, joka
hengessä oli jo kuollut katoavaiselle varjojen maailmalle ja jota
suuren, toiselta puolen tulevan aamuruskon valo kokonaan valaisi.

Hurskaan ja hyvän sairaanhoitajattaren lailla hän oli istunut
ystävättärensä kuolinvuoteen ääressä, armahtavaisena ja hellänä ja
täynnä lohdutusta.

Hänhän oli yksinkertaisesti ollut pieni taivaallinen kätilö,
valvoessaan siinä yöllä taistellen ja synnytystuskiin osaaottaen:
olihan kysymyksessä ihmissielun päästäminen raihnaan maallisen ruumiin
kohdusta ja sen laskeminen pelastettuna ja vapaana odottavien enkelien
käsiin.

Ja hänhän oli täyttänyt tämän Herralta saamansa tehtävän, ja hänhän
tiesi, että Marie-Louise Almgrenin synnit olivat anteeksisaadut
ja hänen sielunsa pesty Vapahtajan Veressä ja että se nyt kiiti
enkeliparvien ja valomaailmojen läpi Iäisen yhteyteen.

Marie-Louise Almgren oli autuaitten joukossa — Marie-Louise Almgren oli
onnellisesti saanut jättää maallisen varjoelämän arvottoman ja raihnaan
tomumajan.

Eikö olisi ollut tarkoituksetonta, rajatonta mielettömyyttä antaa
omien, pienten, maisten harrastustensa ja kaipauksen ja tyhjyyden
ja katkeruuden tunteittensa vaimentaa Jeesuksen Kristuksen ääntä,
vapahduksen evankeliumia, autuuden sanomaa:

»Minä elän, ja te saatte myös elää.»

Mikä järjetön hullu olisikaan se olento, joka surisi repaleisen ja
särjetyn kotelon jätteitä, perhosen noustua valkoisena ja loistavana
pilviä kohti.

Kuolema, missä on otasi ja sinä, kuoleman valtakunta, missä on voittosi!

Pistooli käänsi katseensa huonosti salatulla ja voimakkaalla
vastenmielisyydellä Eurydikestä kiinnittääkseen raskaan, tumman
katseensa mieltymystä ja anteeksipyyntöä ilmaisten pieneen, totiseen ja
hyvin huolestuneen näköiseen Emma Wigelstjernaan.

Kuinka toisenlaisena hän olikaan näyttäytynyt — kuinka väärin olikaan
Rosalie arvostellut häntä näinä vuosina!

Hän oli todella surrut serkkuaan.

Niin, tietysti oli pieni nainen omalla tavallaan surrut Marie-Louisen
äkillistä poismenoa — omalla tavallaan ja kykynsä mukaan — mutta
sellaisista syistä, joita Rosalie Pistolschiöld ei koskaan voinut
aavistaa eikä ymmärtää. Emma Wigelstjerna pelkäsi kuolemaa kuin
pelkurimainen ja tietämätön ihminen, kuin villi ja lapsi. Koko hänen
pienessä kuivassa olennossaan ei ollut ainuttakaan atoomia, joka ei
tahtonut elää — mistä hinnasta tahansa ja kaikilla tavoilla — ja hänen
läheisyyteensä oli nyt jälleen _Kuolema_, salaperäinen, kutsumaton,
häikäilemätön vieras iskenyt. Kuolema oli jotakin inhoittavaa ja
häpeämätöntä, mahti, josta pikku Emmalla ei ollut vähäisintäkään
henkistä käsitystä — kuolema oli kuin murhamies tai varas,
järkiperäisen ja sivistyneen yhteiskunnan verivihollinen, jota vastaan
lääkärit ja poliisit käyvät lakkaamatonta kamppailua suojellakseen
kunnollisia ja kunniallisia, rauhallisia kansalaisia.

Ja mikäli hän pelkäsi kuolemaa, sikäli hän suri oikeusneuvoksettaren
poismenoa. Marie-Louisen kuolemahan oli yksinkertaisesti peitelty
uhkaus kunniallisen ja kunnollisen pikku Emma Wigelstjernan
porvarillista ja erittäin vankkaa olemassaoloa kohtaan — kuolema oli
kamala ja julkea jätkä, joka aivan odottamatta tyrkkää sinut alas
katukäytävältä nenällesi katuojaan, kesken kaiken, kulkiessasi siivosti
ja kiltisti kauniissa päivänpaisteessa.

Niin; pikku Emman oli yksinkertaisesti mahdoton sanoin selittää
tai kuvailla itselleen sitä kuulumatonta inhoa ja voimakasta
kuolemankauhua, joka täytti koko hänen olemuksensa.

Mutta samalla kuin hänen oikea kätensä nyt tottuneesti ja ikäänkuin
hajamielisesti siveli pari kertaa suurta ja hyvinhoidettua nenää, pisti
vasen käsi ketterästi pari piparmynttipastillia ohuiden, suippojen
huulien taakse. Pikku Emma söi näinä päivinä Extra strongia kuin
hevonen kauroja, niin että pikku naisen vatsassa nipisteli ja naukui
sangen levottomuutta herättävällä ja kiusallisella tavalla — söi ja
kärsi jo siitä asti kuin hän heräsi aamulla nukahtamiseen saakka
illalla piparmynttipastilli kielellään. Extra strongin pitäisi olla
jotakin aivan erikoista bakteerien tappamisessa, oli kauppa-apulainen
vakuuttanut Lännen sekatavarakaupassa kulmauksessa. Ja silloinhan — — —.

Mutta kaiken tämän hädän ja vastenmielisyyden, kauhun ja pelästyksen
ilmaisi hyvinkasvatettu ja moitteeton pikku Emma Wigelstjerna
hiljaisin kyynelin, haikein ilmein ja syvin huokauksin hänen
huultensa kuiskiessa: rakas pieni, rakastettu Marie-Louise — oi,
että Marie-Louisen piti meidät jättää — Herra antoi ja Herra otti —
niin, Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. — Pieniä, kaihoisia
huudahduksia ja mietekatkelmia, jotka eivät koskaan edes sisältäneet
vihattua sanaa kuolema. Ja yhä uudelleen ja uudelleen saattoi hän sanoa
kaikkein murtuneimman tuskallisin ilmein: Ajatteles, että Marie-Louise
todella on jättänyt meidät — pieni, tukahdutettu, surunpainama,
uikuttava ääni, joka hänen sisimmässään kuului mielipuoleksi
pelästyneen lapsen raikuvan hurjana huutona: entäs jos minunkin täytyy
kuolla — entäs jos minä ehkä kuolen — apua, apua!

Yhtä sokea kuin viisas, yhtä julma kuin armelias »luonto» oli
vastapainoksi tälle hurjalle pelolle ja nimettömälle kauhulle antanut
uskolliselle tyttärelleen vastalahjana kaksi suurta lohdun- ja
ilonaihetta, joita ilman pikku Emman pelko ja hätä olisivat vieneet
hänet mielipuolisuuden partaille.

Hän se oli pääasiallisesti saanut huolehtia kuolemantapauksen
käytännöllisistä ja yhteiskunnallisista seurauksista. Pikku Emma sai
sanattoman Rosalien seuraamana vaeltaa puodeissa tilaamassa arkun ja
seppelet ja kaikki kuoleman ja surun ulkonaiset merkit ja koristeet
— puuha, joka salaisesti antoi hänelle tuhansia ilonaiheita ja
ajanvietemahdollisuuksia sen valtavan voimantunteen lisäksi, joka
täytti hänet sillä tietoisuudella, että hänpä se maksoi etukäteen
kaikki nämä menot — etuanteina, jotka kaikki olivat salaisia
kiinnityksiä Marie-Louisen huonekaluihin — käsipantteina siitä, että
hän oli ottava haltuunsa oikeusneuvoksettaren huoneet — hän, eikä tuo
tyhmä, näivettynyt rouva Almgren, saisi Marie-Louisen kauneimmat ja
kalleimmat huonekalut.

Ja täydennykseksi ja seuraksi tälle ilolle saattoi pikku Emma
mielikuvituksessaan hiljaa ja itsekseen haaveilla siitä, kuinka
hän tulee siellä järjestelemään — luonnollisesti sitten kun on
perusteellisesti pesty ja tuuletettu, niin että kaikki nuo hirveät,
iljettävät basillit ovat kuolleet, oikein perusteellisesti kuolleet
— yleispuhdistus ja suursiivous, jonka luonnollisesti Marie-Louisen
kuolinpesä on saava maksaa.

Runsas piparmynttiravinto — tai joku helvetin piruista olisi tietävä
ehkä sanonut — nipisti samassa niin kovasti pikku Emma Wigelstjernan
sisuksissa, että hänen kasvonsa miltei vääntyivät tuskasta ja hyvän,
jalon ja hämäräsilmäisen Rosalien täytyi sanoa hänelle jotakin
lohdutukseksi — sanoja, jotka samalla olivat pelkkää palavaa moitetta
sydämetöntä ja unhoittavaista Eurydike Bergiä kohtaan.

— Minäkin kärsin, pikku Emma — tiedän, kuinka vaikeata on, kun on
todella rakastanut jotakin ihmistä.

Ja pikku Emma osasi vilpittömästi ja rehellisesti voihkaista
vastauksen, joka oli todellisen tuskan läpitunkema:

— Oi, kuinka onkaan vaikeata, Rosalie — oi, Rosalie, se on kauheata —
toisinaan en tiedä mihin joudunkaan.

Eurydike Berg oli äkkiä luonut suuren, syvän kaukokatseensa toisiin,
kaukainen ja outo tuska sai hänen huulilleen äkkiä väreilemään
raskasmielisen, tuskantäyteisen hymyn kuin surullisen enkelin, ja siitä
maailmasta, josta heidän äänensä olivat hänet havahduttaneet, vastasi
hän omien ajatustensa kysymyksiin:

— Niin, tiedätkö, Rosalie, sen pitäisi olla kristityn ihmisen suurin
suru ja suurin ilo — ainakin minä niin luulen — nyt. Jospa olisi saanut
elää täällä maan päällä Jeesuksen persoonallisessa läheisyydessä —
jospa olisi saanut olla Maria Magdaleena — ja hän lankesi itkien
polvilleen Hänen jalkainsa juureen, ja hän kasteli niitä kyynelillään
ja pyyhki ne päänsä hiuksilla, ja hän suuteli Hänen jalkojaan ja
voiteli niitä hajuvoiteella! — Kun ajattelee kaikkia turhanpäiväisiä
kyyneliä, joita on itkenyt, jospa olisi saanut käyttää niitä täten
— jospa olisi saanut koskettaa Hänen kalliita, rakkaita jäseniään —
oi, olisin niin mielelläni kantanut kaikki Maria Magdaleenan surut ja
synnit ja kaiken hänen häpeänsä sen autuuden takia — ja kukapa ei olisi
tahtonut kantaa niitä ilolla sellaisen palkkion takia — onko olemassa
kristittyä joka ei sitä tahtoisi?

Mutta sydämensä pohjasta sanoi pikku Emma nyt äänellä, jolle
vatsannipistys oli antanut palavan vakuutuksen paatoksen:

— Hyi, sinua, Diken, sinä olet hirveä! Kuinka voit noin sanoa — Maria
Magdaleena!

— Kaikki hänen surunsa ja kaiken hänen häpeänsä — oi, niin kevyesti,
niin kevyesti sen hetken autuuden rinnalla — niin, minä en milloinkaan
uskaltaisi uneksia olevani Maria ja saavani istua Hänen jalkainsa
juuressa kuulemassa Hänen sanojaan — kuinka uskaltaisi syntinen
ihminen uneksia sellaista. Tiedättekö, Mauritius-saaren katolilainen
pappi sanoi muuten jotakin, mikä mielestäni oli niin totta ja niin
lohdullista — hän arveli, että Jeesus rakasti Mariaa enemmän kuin
Marttaa vain siksi, että Maria oli heikompi ja tarvitsi Häntä enemmän
— sentähden, että Hän oli tullut maailmaan parantamaan sairaita ja
tukemaan heikkoja — mutta että Martta oli hänelle hengellisesti
arvokkaampi, siksi että hän osasi rakastaa ja palvella Häntä,
kantaessaan päivätyönsä painoa ja vaivoja — Martta oli hengellisesti
vahva ja valittu — niin sanoi ainakin père Mathieu — Marian
ollessa pieni, heikko ihmislapsi-parka kuten me muutkin — suitseva
kynttilänsydän ja särjetty ruoko — — —.

Eurydiken äänessä oli jotakin raskasta ja kaukaista, joka hillitsi
sanat Rosalien huulilla, jotakin, joka pani hänen vihansa väistymään,
jotakin joka lamautti ja karkoitti pois kaikki ne moitteen ja
katkeruuden sanat, jotka olivat hyökkäykseen valmiina hänen
haavoitetussa ja kärsivässä sydämessään. Ja hänen täytyi sanoa mitä hän
ei aikonut sanoa, äänellä, jolla ei olisi tahtonut, ja jonka lempeätä
sointia hän vihasi:

— Diken rakas — jos ajattelemme Marie-Louisea — jos todella häntä
ajattelemme — etkö luule, että hän oli sekä Martta että Maria — että
Herramme täytyi häntä rakastaa — — — joskin — vaikka en luulekaan, että
hän — niin, senhän sinä tiedät paremmin kuin minä — sinä, joka —.

Ääni petti ja hän käänsi katseensa pois.

— Rakas — oi, kuinka voitkaan olla varma — kuinka kaikki saammekaan
olla varmat siitä, että Marie-Louise on omiensa luona Herrassa —
niitten parissa, jotka saavat nähdä Hänen kasvonsa ja kantaa Hänen
nimeään otsallaan — »eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse
kynttilän valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva
heitä, ja he hallitsevat iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa» —
oi, kuinka siunattu ja ihana onkaan kuolema, Rosalie — oi, kuinka
vahvaksi ja onnelliseksi tuleekaan sellaisen kuolinvuoteen ääressä
kuin Marie-Louisen — jossa saa tietää, jossa todellakin saa tietää,
että kaikki kauniit ja ihanat sanat ovat yhtä monta kaunista ja ihanaa
totuutta — kun saa nähdä, että unelma on todellisuutta — että se mitä
on toivonut ei ole kangastusta, vaan elävää elämää — me nimitämme sitä
illaksi ja se onkin aamusarastuksen ensi säteilyä. — — Herra, kun
epäilen, Herra, kun tulen heikoksi, anna minun vain muistaa kirkkauden
heijastusta Marie-Louisen silmissä — anna minun muistaa tuulahdusta
enkelten siivistä, heidän vilvoittaessaan hänen otsaansa.

Kyynelvirta vieri Rosalie Pistolschiöldin poskea pitkin — auvoisa,
armahtava itku, johon kaikki hänen katkeruutensa suli ja katosi —
nyyhkytyksetön itku — suvisen sateen kaltainen itku — uudensyntymisen
pesu — anteeksiannon ja uudistumisen pesu hänen kiusatulle,
surunsairaalle sydämelleen. Ja hän pystyi vain sammaltamaan jotakin,
jonka piti olla anteeksiannon rukous ja sovituksen kädenojennus, mutta
josta tuli vain puoleksi tukahdutettu kuiskaus:

— Diken — oi, Diken.

— Tiedätkö, kuinka hyvä hän oli — tiedätkö, mitä hän viimeisimmäksi
muisti — josta hän uudelleen ja uudelleen muistutti minua — niin,
Rosalie — kaikessa autuudessaan ja ilossaan, Herran läheisyyden
tunnossa ajatteli hän vielä meitä muita: muista, että Clara Almgrenin
pitää saada minun huonekaluni — muista, että annatte Clara Almgrenin
ottaa haltuunsa minun huoneeni — että otatte hänet vastaan kuin sisaren
minun tähteni — että autatte pientä isätöntä poikaa — että pidätte
heidät luonanne — aina — ja autatte heitä — hän on suvun viimeinen —
ehkäpä hän saa tulla Jumalan palvelijaksi kuten isoisänsä — ehkäpä hän
saa tulla oikeamieliseksi välittäjäksi kuten setänsä —.

— Oi, kuinka hän saakaan olla varma siitä, että hänen tahtonsa
täytetään — oi, Diken, kuinka tuleekaan olemaan hauskaa saada ottaa
heidät vastaan.

Pikku Emma Wigelstjerna oli noussut puoliksi ja jälleen istuutunut. Hän
oli käynyt suoraksi kuin hiilihanko, ja hänen suunsa oli rajattomassa
tarmossa yhteenpuristettuna kuin bulldoggin puraisu saaliinsa kimpussa.
Hänen lumikonsilmänsä leimahtelivat viheriäisinä ja pahansuopina, ja
hänen äänensä leikkasi terävänä kuin partaveitsi surun painostaman
huoneen hiljaisuutta:

— Anna anteeksi, kiltti Rosalie — mutta minullakin on ehkä sananen
sanottavana — omasta mitättömästä puolestani — tässä asiassa. Onhan
se sangen kaunista, mitä Diken sanoi — kuten kaikki mitä Diken sanoo,
on aina hyvin kaunista — mutta en sentään usko, että Dikenillä olisi
niin hirveän paljon ymmärrystä — niin eihän ole varmaa, että hän on
ymmärtänyt Marie-Louisea. Ja joskin Marie-Louise olisi niin sanonut, on
se tietenkin ollut kuumeessa — hänhän oli niin sairas ja heikko — enkä
todella voi uskoa, että hän tiesi mitä sanoi — on aivan kuin ei hän
ollenkaan olisi muistanut minua.

Pistoolin ääni oli kirkas ja levollinen kuin taistelukäsky ja
läpitunkeva kuin torventoitotus:

— Mitä Emma oikein tarkoittaa — en ymmärrä mihin sinä tahdot tulla?

— Mihinkö minä tahdon tulla? En tahdo tulla mihinkään — tahdon vain
saada sanotuksi, etten milloinkaan tule sallimaan minun oikeuksiani
loukattavan.

— Sinun oikeuksiasi?

— Niin, minun oikeuksiani, pikku Rosalie — saat antaa anteeksi,
eihän luonnollisesti ole paikallaan väitellä tästä nyt ja täällä —
tahdon vain huomauttaa, että pikku Diken on ollut niin — uskallan
todella sanoa niin ajattelematon, että on ruvennut puhumaan rakkaan
Marie-Louisemme jälkeenjättämästä omaisuudesta ennenkuin hänet on
edes haudattu — mutta koska kysymys kerran on vireillä, täytyy minun
saada sanotuksi, että minulla on ennen Clara Almgrenia oikeus sekä
huonekaluihin että huoneeseen.

— Mutta sinähän kuulit, mitä Diken sanoi.

— Ei, kuulepas nyt, kiltti pikku Rosalie — saat suoda anteeksi, mutta
tunnenpa melkein halua nauraa — luuletko sinä, että yksikään tuomari
maailmassa välittäisi Dikenin todistuksesta ja puheista — myöntänet
kai kaikessa tapauksessa itsekin, ettei Dikenin pikku pää ole mikään
— anteeksi, että sen sanon — erikoisen tunnettu järjestään tai
selvyydestään tai arvostelukyvystään.

Eurydike Berg hymyili hiljaista ja kaukaista hymyään, hänen herkän,
tuntehikkaan suunsa nytkähdellessä itkusta ja tuskasta. Mutta hänen
surunsa ei johtunut suinkaan pikku Emman sanoista. Hän kärsi siksi,
että tuntui kuin muurahaiset olisivat polttaneet ja pistelleet koko
hänen ruumistaan, siksi että koko huone täyttyi äkkiä kuin mustasta
noesta, että kaikki esineet ja huonekalut menettivät hohteensa ja
värinsä, että ilma, jota he hengittivät, oli kuin hienoa, tukahduttavaa
hiekkaa. Pahat, kadotetut henget olivat äkkiä tunkeutuneet jostakin
Nelosen pieneen, turvalliseen, hyvään, puhtaaseen maailmaan.

Nyt oli Paratiisi menetetty — ainaiseksi menetetty! Suuri synti oli
tehty — pahat voimat olivat tulleet. Tämä oli onnettomuus, jota hän oli
odottanut. Marie-Louisen kuolema ei ollut ollut se suuri suru, jota hän
niin kauan oli aavistanut. Nyt se oli tullut.

Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Rosalie ja pikku Emma sanoivat
toisilleen. Hänen korvissaan soi ja suhisi, hänen silmiään hämärsi.
Hän käsitti vain, että heitä odottivat suurimmat koettelemukset, että
jotakin oli ainaiseksi kuollut ja poissa poismenneen ystävän keralla.

Nyt Marie-Louise oli kuollut — nyt oli »Nelonen» mennyttä.

Hän ei jaksanut kauempaa kuunnella heidän ääniään ja heidän sanansahan
merkitsivät niin vähän — hänhän tiesi tuon hetken lyövän nyt juuri — ja
sen rinnallahan oli kaikki muu merkityksetöntä.

Mutta kulmasohvassa istui totta totisesti pikku Emma ja polki
jalkaansa, kaikkein ihanimpien ja täysipainoisimpien kyynelten
virratessa pitkin hänen kasvojaan, joissa tällöin oli todellakin
pahanhengen kiukkuista ja julmaa päättäväisyyttä:

— Sanon sinulle, Rosalie — etten anna teidän varastaa itseltäni —
tahdon saada oikeuteni.

— Sinun oikeutesi on se huone, jonka olet saanut Marie-Louisen
rukousten tähden — jonka me — Diken ja minä — annoimme sinun saada
Marie-Louisen hyvyyden tähden — rakkautemme tähden häneen. Voit olla
vakuutettu siitä, pieni kultanuppuni, että minä kyllä tiesin, minkä
hengen lapsi sinä olit — ja sen sanon sinulle, pikku Emma, että
jos poljet jalkaasi, ei kukaan välitä siitä — mutta jos aiot sitä
jatkaa, otan ja vien sinut ulos — sanon sinulle, että olen tottunut
käsittelemään vauhkoja hevosia, äkäisiä koiria ja häijyjä lapsia —
ettäs sen tiedät. Mene nyt huoneeseesi ja häpeä, ja muista, että
Marie-Louisen huoneissa saavat Clara Almgren ja hänen poikansa asua.

— Silloin minä menen poliisin luo!

— Sen voit tehdä — ja kysy samalla heiltä, ovatko he ennen nähneet
paholaisen isoäitiä — mutta varo katsomasta itseäsi kuvastimessa,
pikku Emma — ainakaan omassasi — se voisi mennä rikki, näetkös — ja
kuvastimet ovat kalliita korjata.

Eurydike oli jo jättänyt huoneen. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tukehtunut tässä pahuuden polttavassa, tomuisessa ilmassa, ja
omassa huoneessaan lankesi hän hädissään vuoteen yläpuolella olevan
ristiinnaulitun kuvan eteen yhdessä ainoassa tuskantäyteisessä
huokauksessa:

Herra, armahda meitä! Herra, anna meille anteeksi!

Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys
hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen
varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut —
että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään
ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu —
Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa
minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.

Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja
kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan
Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.

Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja
onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle
lapsena opettanut:

    Müde bin ich, geh' zur Ruh',
    Schliesse beide Äuglein zu:
    Vater, lass die Augen Dein
    Über meinem Bette sein.

    Hab' ich Unrecht heut gethan,
    Sieh' es, lieber Gott nicht an,
    Deine Gnad' und Jesu Blut
    Macht ja allen Schaden gut.

    Alle, die mir sind verwandt,
    Gott, lass ruh'n in Deiner Hand.
    Alle Menschen, gross und klein,
    Sollen Dir befohlen sein.

    Kranken Herzen sende Ruh',
    Nasse Augen schliesse zu;
    Lass' den Mond am Himmel stehn
    Und die stille Welt besehn.

Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin
vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti
nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen
vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen
Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi
voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut,
vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella
olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista
sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä
hopearistiin hänen rinnallaan.

Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan
Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt
hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan
pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka
riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti
valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa
oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli
seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet
hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä
yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet
erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten
oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja
Marie-Louisen huulilla:

    Plus on contredit mon amour,
    Plus cet unique bien m'enflamme.
    Que l'on n'afflige nuit et jour,
    On ne peut l'ôter à mon âme.
    Plus je souffrirai de douleur,
    Plus il s'unira à mon coeur.

Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen
kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta
hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena,
ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän,
että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat
Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää
Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen»
hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun
valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen —
ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton
auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen
poikaansa.

Mutta se _ei_ ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.

Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä
heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle
selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen,
rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi,
täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän
mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta
muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen
jälkeen muistanut:

    Plus que souffrirai de douleur,
    Plus il s'unira à mon coeur.




HÄVITYKSEN MERKEISSÄ.


    Spe modo vivitur et Sion angitur a Babylone.
    Nunc tribulatio, tunc recreatio, sceptra coronae.

Kamariherra Ludvig Björnsköld oli tavoilleen uskollisena ollut
kaupungissa yli vuosineljännesvaihteen ja istui tänä kauniina,
lämpimänä heinäkuun päivänä ison kirjoituspöytänsä ääressä
työhuoneessaan, jonka avonaisista, markiiseilla suojatuista ikkunoista
hän saattoi nähdä Nybrovikenin lianvihreän veden ja saada pilkahduksen
Skeppsholmenin ja Djurgårdenin tummasta keskikesän vihannuudesta.

Mutta ei Strandvägenin haloillalastatut jaalat, saarien vihreys
tai raitiotievaunujen kilinä ja ratasten räminä kadulta saaneet
minkäänlaista vastavaikutusta aikaan kamariherran silmissä tai
korvissa, hänen hitaasti kääntäessään pienen, numeroilla täytetyn
muistiinpanokirjan lehtiä.

Kapea, ohut vartalo oli moitteettomasti mustiin puettu. Varhain
harmaantunut, suorajakauksinen ja syntymästä asti harva tukka ei
pystynyt peittämään sangen huomattavaa kaljupäisyyttä, ja istuessaan
nyt siinä taaksepäin nojaten syvässä kirjoitustuolissaan, olisi
syrjäinen katselija epäilemättä luullut häntä kuudenkymmenen korvilla
olevaksi mieheksi. Ja kuitenkin täyttäisi kamariherra vasta tänä vuonna
neljäkymmentäseitsemän, ja hänen vanhanmiehen ulkonäkönsä oli, kuten
sekä samanaikaiset ystävät että kadehtijat usein olivat todenneet,
synnynnäinen.

Kukaan hänen polvestaan ei ollut nähnyt häntä nuorena. Ludvig
Björnsköldillä oli nuorena lakitieteen ylioppilaana Upsalassa ollut
sama arvokas ja hillitty käytös, sama työssä ja numeroiden parissa
vanhentuneen, ylhäisen kanslianeuvoksen ilme kuin nytkin. Hän ei ollut
koskaan pillastunut, ei koskaan häpäissyt itseään, hän oli aina ollut
moitteeton, mutta oli samalla osannut varjella itseään pienimmästäkin
velttouden, ikävyyden, viekastelun tai kiipeilyn pilkahduksestakin.

Ei, päinvastoin — hän oli ollut hyvä ja kunnioitettu toveri,
joka alun pitäen oli saanut osakseen monien luottamuksen — joka
oli auttanut hyvillä neuvoilla enemmän tai vähemmän vakavien
rettelöiden ja ristiriitojen sattuessa ja joka jo oman polvensa
ylioppilaitten keskuudessa oli tehnyt itsensä tunnetuksi välittäjän
ja rauhanrakentajan ihanteena — henkilönä, joka pehmeimmällä kädellä
ja pettämättömällä tahdikkuudella osasi selvittää kiusallisimpiakin
tilanteita ja vakavimpiakin ikävyyksiä ja joka mielellään otti
hoitaakseen sangen arkaluontoisia ja vaikeasti käsiteltäviä asioita.

Ludvig Björnsköld oli varhain ymmärtänyt herättää aikalaisissaan suurta
arvonantoa ja hämmentämätöntä kunnioitusta ja vakiinnuttaa heissä
kaikissa sen ihmisen menestykselle suuriarvoisen käsityksen ja luulon,
että hän oli »tulevaisuuden mies», »henkilö, joka on pääsevä pitkälle».

Sentähden olikin herättänyt suurta huomiota ja hämmästystä, että
hän aikaisin suoritetun hovioikeustutkinnon ja varatuomarinarvoa
varten suoritettujen käräjätehtävien jälkeen ei ollutkaan mennyt
hovioikeuteen, tuomarinuralle eikä mihinkään keskusvirastoon, vaan
oli tyytynyt jäämään Tukholmaan jonkinmoiseksi »praktiseeraavaksi
juristiksi» — asianajajahan oli vallan liian pahakaikuinen sana,
jotta sitä olisi voitu käyttää niin säädyllisestä, hienosta ja
moitteettomasta miehestä — sillä välin kuin hän helposti ja luontevasti
vähitellen oli saanut haltuunsa isänsä, varatuomari Hjalmar
Björnsköldin monet kummalliset ja yksityiset luottamustehtävät ja
sihteerinvirat, niin että hänellä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
iässä oli jo monia tuottavia asiamies-, toimitsija-, tilintarkastaja-
ja johtokunnanjäsenyystoimia säätiöissä ja rahastoissa, vanhoissa,
arvokkaissa yhtiöissä ja liikeyhtymissä sekä suuri praktiikka sekä
suurten että pienten omaisuuksien omistajain neuvonantajana. — Sillä
kamariherra ei suinkaan väheksynyt vähätuloisia asiakkaita eikä
vähäisiä tulolähteitä: juriidinen neuvo, pesäluettelo jonkun vanhan
herran tai naisen parikymmentuhantisen pääoman pesässä antoi myöskin
varman palkkionsa. Hänen avioliittonsa yhteydessä ent. maaherra ja
ensimmäisen hovimarsalkan von Wernerin ainoan tyttären kanssa hankittu
kamariherranarvo oli vahvistanut ulkomaailmalle kumoamattomasti sen
tosiasian, että Ludvig Björnsköld oli »homme arrivé», samalla kun ei
kenenkään päähän olisi pälkähtänyt vähimmässäkään määrässä tehdä häntä
epäilyksen alaiseksi tai syyttää hänen olevan kiipeilijän, onnenonkijan
tai kylmän, häikäilemättömän maailmanorjan.

Päinvastoin, vanhempien ja samanaikaisten toverien piirissä, joista ei
kyennyt intohimottoman viisaasti ja hienovaistoisesti tajuamaan sitä
yhteiskunnallista ja taloudellista mullistusta, jonka läpi ruotsalainen
yhteiskunta kaikessa hiljaisuudessa parastaikaa kävi, oli alusta pitäen
ollut se tietoisuus, että Ludvig Björnsköld oli ollut vaatimaton ja
syrjäänvetäytyvä, niin, suorastaan melkein sielullisesti liian ylhäinen
halutakseen heittäytyä ankaralle ja kovalle virkamiesuralle, vaan oli
tahtonut mieluummin vaatimattomammissa paikoissa ja enemmän syrjässä
käyttää eittämättömiä ja harvinaisia lahjojaan.

Ainoa todella »julkinen» tehtävä, jonka hän oli ottanut vastaan,
oli sekin aikaisin saatu kaupungin valtuusmiestehtävä, sillä välin
kuin yksityiset ja puolijulkiset tehtävät vuosittain olivat tulleet
yhä lukuisammiksi ja tuottavammiksi. Hänen kamariherran arvonsa ja
hänen asemansa ent. maaherra von Wernerin vävynä ja perillisenä oli
tehnyt hänestä useitten suurtilanomistajien ja tehtaanpatruunain
luotetun »homme d'affaires'in», samalla kuin hänen asiamies-,
hallituksenjäsenyys- ja tilintarkastajatehtävänsä kaikenlaisissa
laitoksissa, hypoteekkikassoissa, henkivakuutusyhtiöissä ja muissa
yrityksissä olivat tehneet hänestä verrattoman kiinnitysvälittäjän ja
pääomainsijoittajan.

Vuosien vieriessä ja hänen ikätoveriensa niin vähitellen noustessa
askelelta toiselle, palkkausasteelta toiselle virkavaltaisilla ja
yhteiskunnallisilla Jaakopinportailla, oli kamariherra Björnsköld
kaikessa hiljaisuudessa neljälläkymmenelläseitsemännellä ikävuodellaan
mies, josta kaikki olivat vakuutetut, että hän on varakas, mutta
josta kukaan ei aavistanut, että hän jo kauan sitten oli sivuuttanut
senaikaisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin nähden hämmästystäherättävän
ensimmäisen miljoonan ja että hän pian oli saavuttanut toisenkin.

Mutta kulissien takana kyllä yksi ja toinen tajusi hänen mahtinsa ja
merkityksensä ja koetti saada omiin yrityksiinsä ja harrastuksiinsa
hänen korkeasti kunnioitetun nimensä tai hänen kallisarvoisen
työkumppanuutensa, ja niin hyvin hän oli luovaillut tässä kovassa ja
vihamielisessä, juorunhaluisessa ja kateellisessa maailmassa, että
tästä huolimatta yleisenä mielipiteenä yhtäkaikki oli se, että Ludvig
Björnsköld oli harvinaisen hieno ja viisas ja virheetön ja vaatimaton
ja miellyttävä ihminen, erikoisen tunnollinen ja luotettava auttaja,
neuvonantaja ja välittäjä. Ja näkyvänä ilmaisuna siitä luottamuksesta,
jota hän antoi ja sai, oli hän vuosi tätä ennen monien muokkaamisten
jälkeen suostunut vastaanottamaan ensimmäisen kamarin jäsenyyden,
vaikkei hän millään muotoa ollutkaan puolueihminen, joskohta hänen
mielipiteensä pohjaltaan — sehän hänen täytyi luottamuksellisesti
myöntää — täydellisesti sopivat yhteen...

Niin — kenen ja minkä kanssa — niin, hän ei tietenkään koskaan lausunut
julki senkaltaista — siihen oli hän vallan liian varovainen — mutta se,
jonka kanssa hän puhui, erosi hänestä aina vakuutettuna siitä, että
hän kyllä sisimmässään oli samaa mieltä juuri hänen kanssaan, joskin
hänen asemansa, hänen vaatimattomuutensa, hänen rauhallisuutensa, hänen
rajaton objektiivisuuden tunteensa, ja hänen monet arkaluontoiset ja
monimutkaiset luottamustehtävänsä tekivät hänet haluttomaksi millään
tavalla astumaan esiin ja avaamaan suutaan, kun hän kerran saattoi
antaa paljon vakavampaa ja varmempaa apua kaikessa hiljaisuudessa
kulissien takana.

Omistaen tämän syvän, varman vaiston Ludvig Björnsköld oli
niinollen ennen viittäkymmentä täytettyään päässyt pitemmälle kuin
hän milloinkaan oli uneksinut ja pitemmälle kuin useimmat hänen
aikalaisistaan milloinkaan saattoivat aavistaa. Ja jos voisi sanoa,
että hänellä jossakin asiassa on todella ollut huono onni, niin ei
kumminkaan kukaan muu kuin hän itse tietänyt, missä se huono onni oli:
kamariherran surunlapsi oli ollut eräs vanha talo jättiläismäisine
tontteineen, jota hän appi-isänsä oikullisten testamenttisäädösten
tähden ei voinut sen mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväkseen. Mutta
koska hän kykeni hiljaisesti ja levollisesti odottamaan ja malttamaan
mielensä, kyky, joka oli ollut yhtenä perussyynä hänen menestykseensä
tässä elämässä, osasi hän hillitä ja salata surunsa: ihmisethän eivät
voi iankaiken elää — ei edes vanhat naiset, vaikka toisinaan saattoikin
siltä näyttää — ja tänä päivänä oli hän tyynellä mielin lukenut
Stockholms Dagbladista pikku-uutisen leskirouva Marie-Louise Almgrenin
hautauksesta.

Niin, nyt oli kaksi jäljellä. Jos aikaa kuluisikin, niin nousisihan
kuitenkin Nelosen tontin arvo vuosittain.

Ludvig Björnsköld hymyili itsekseen hiljaista, leppoisaa hymyä ja pani
pois pienen kirjan monine numeroineen: kymmenessä vuodessa olivat
Malmberginkadun neljän ostotarjoukset huomattavasti kohonneet. Kukapa
tietää, kuinka olisi laita kymmenen vuoden kuluttua. Ei mitään pahaa,
jossa ei jotakin hyvää.

Ovelle koputettiin, ja mustapukuinen, pitsimyssyinen palvelijatar hiipi
sisään:

— Siellä on eräs vanha nainen.

— Mitä hän tahtoo — kerjääkö hän?

— Ei, kamariherra — lieneekö ehkä hakemassa jotakin
ritarihuone-eläkettä — hän mainitsi nimen, luulen, että se oli
Himmelstjerna.

— Pyydä häntä tulemaan sisään, Lotten — ja ilmoita aamiainen kymmenen
minuutin kuluessa!

— Hyvä on, kamariherra.

       *       *       *       *       *

Ovesta purjehti hikisenä ja mustapukuisena pieni, siro nainen, joka
kaikkein rakastettavin virnistys kuumenneilla kasvoillaan selitti
olevansa neiti Emma Wigelstjerna.

Wigelstjerna — se hullu Fabian — kapteeni Thure, hullu hänkin —
maltapas, nyt hän sen varmaan keksi — rouva Almgren oli ollut omaa
sukua Wigelstjerna — pääsotakomisariuksen tytär.

— Millä voin palvella neitiä — aikani on hyvin vähissä — olkaa hyvä ja
istukaa!

Vanha nainen istui ilmeisin, tuolin hienoudesta johtuvin mielihyvän
tuntein kamariherran nojatuoliin vastapäätä kirjoituspöytää ja
siloitteli hameensa kainosti ja totisena.

Hänessä on köyhän tuoksu, ajatteli kamariherra — varmaan ritarihuoneen
eläkkeestä — ja kohteliain ilmein — kohteliaisuus kuului hänen
ulkonaiseen esiintymiseensä, hän hymyili rohkaisevasti ja
rakastettavasti.

— Nii-in, sanoi pieni nainen ja näytti hyvin päättäväiseltä ja varmalta
ja vakavalta, olen Marie-Louise Almgrenin — oikeusneuvoksettaren —
lähin sukulainen — kamariherra tietää — niin, hän otettiin meiltä nyt —
Herra antoi ja Herra otti.

— Niin, minä näin sen — Herran tiet eivät ole meidän teitämme, neiti
Wigelstjerna — kamariherra hymyili lempeästi ja taitavasti — millä saan
palvella?

— Niin, olen tullut tänne pyytämään oikeutta — vain pyytämään
yksinkertaista oikeutta.

Vanha nainen kiikutteli päätään edestakaisin sivullepäin ja niisti
äänekkäästi ja uhkaavasti isoa nenäänsä.

— Saanko pyytää neiti Wigelstjernaa esittämään asian suoraan — neiti
voi täysin luottaa — aikani on hyvin täpärällä — joka hetkeni on
edeltäkäsin varattu.

— Niin, kamariherra tietää, että Marie-Louise Almgren-vainaja
disponeerasi — (se oli hieno ja hyvä sana) — kahta huonetta Nelosessa.

— Kyllä, sen tiedän.

— Niin, nyt ne tahtovat ottaa ne minulta pois!

— Kutka ne?

— Rosalie Pistolschiöld ja Diken Berg.

Kamariherran ohuille, verettömille huulille tuli kova piirre. Hän
muisti, kuinka hän vuosia sitten oli turhaan tarjonnut heille
kokonaisen kerroksen eliniäksi toisessa talossa, jos he vain
sovinnolla tahtoivat myöntyä Nelosta koskevan testamenttimääräyksen
kumoamiseen. Pari itsepäistä ja yksinkertaista härkäpäätä naista, joita
ajattelemasta ja tapaamasta hän oli välttynyt enemmän kuin yhteen
vuosikymmeneen ja joilta hänen varaisäntänsä neljä kertaa vuodessa otti
vuokran vastaan — henkilöitä, jotka todellakin olivat saaneet kirkas-
ja selväjärkisen ihmisen sapen kiehumaan. Kamariherran ääni kävi
kuivaksi, melkein töykeäksi:

— Niin, nimet ovat kyllä tutut — mutta minä en oikein ymmärrä neiti
Wigelstjernaa — tahtovatko ne ottaa huoneet teiltä?

— Kyllä, voiko kamariherra ajatella sellaista — ne tahtovat, että Clara
Almgren saisi ne.

— Clara Almgren — oliko oikeusneuvoksettarella tytär — sitä en saata
muistaa.

Kamariherra tunsi kylläkin testamenttilisäykset ulkoa, mutta
säännöllisenä ja huolellisena ihmisenä hän meni heti kassakaapilleen,
avasi sen ja otti eräästä lokerosta esille käärön.

— Ei — Marie-Louisella ei ollut lapsia — ei kylläkään — ei, se on
Marie-Louisen langon leski — se oli joku renttu, joka ryypiskeli ja
kuoli Linköpingissä.

— En tunne.

Kamariherra luki: »Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, Marianne
Christina Eurydike Berg, o.s. Stellenius — Marie-Louise Almgren o.s.
Wigelstjerna — tässä ei ole muita.

— Ei — sitä en uskokaan — ja kumminkin ne tahtovat ottaa huoneet
minulta joka tapauksessa.

— Missä neiti Wigelstjerna asuu?

— Missä minä muka asun — Nelosessa tietysti.

— Vai niin — missä siellä?

— Huoneistossa tietenkin — minähän sain Marie-Louiselta haltuuni pienen
huoneen, jota hän ei lainkaan tarvinnut — hänellähän oli alkujaan kolme.

— Kas vain — koska se oli?

— Oi — siitä on kauan — luulen, että se oli vuonna
kahdeksankymmentäkuusi — äitini kuoli Kristina Nilsson-onnettomuudessa.

Pikku Emma piti muutamia sekunteja nenäliinaa hienotunteisesti ja
moitteettomasti silmiensä edessä, joka vielä enemmän esti häntä
näkemästä ja vielä vähemmän ymmärtämästä tutkivaa, kamariherra
Björnsköldin pienien kirkkaitten silmien selvää, miettivää katsetta.

— Vai niin — mitä neiti maksaa vuokraa?

— En minä maksa mitään vuokraa.

— Vai niin — vai ei — asuu ilmaiseksi — vai niin — ne eivät ole
ottaneet minkäänlaista vuokraa!

— No, se vielä puuttuisi.

— Eikö neiti millään tavalla ole suorittanut minkäänlaista korvausta?

Pikku Emma melkein suuttui, kun tuollainen pikku seikka ilmeisesti
saatettaisiin lukea heidän hyväkseen.

— Niin, olenhan minä ollut sangen ystävällinen heille — heillähän on
aika ahtaat olot — ja minähän sain koko lailla periä isältäni — mutta
ne tahtovat nyt, että Clara Almgren poikineen pääsisi sinne asumaan ja
sehän ei voi olla oikein.

— Ei — siihen ei heillä ole oikeutta.

Kamariherran kasvot näyttivät umpimielisiltä ja miettiväisiltä.

— Heillä ei mitenkään voi olla oikeutta siihen — heillä ei ole oikeutta
huoneistoon muuta kuin itseään varten.

— Niin, sitähän minä sanoin heille, ja he eivät tahtoneet uskoa minua!

Pikku Emman kasvot kirkastuivat voitonriemusta, kun ovelle koputettiin
ja sitä raotettiin:

— Aamiainen on katettu, kamariherra!

— Niin, neiti Wigelstjerna saa suoda minulle anteeksi — minä tulen
kyllä palaamaan asiaan.

— Mutta mitä minä sanon heille?

— Minä kyllä puhun itse heidän kanssaan.

— Kiitos, kiltti kamariherra — ja anteeksi, että olen vaivannut — mutta
katsokaas, minun täytyi puhua tästä — oli niin epäoikeutettua —

— Hyvänen aika — oli vallan erinomaista, että neiti tuli — hyvästi!

Kamariherra Björnsköld söi tänä päivänä aamiaisensa aivan erikoisen
levollisessa ja onnekkaassa mielentilassa ja antoi tarjota kahvin
työhuoneessaan, jossa tavallista vahvempi ja hienompi aamiaissikari oli
tämän hyväntuulen näkyvänä merkkinä.

Hyvä suunnitelma, hieno suunnitelma kypsyi kamariherran päässä, sitä
punnittiin, harkittiin ja käänneltiin savupilvien kohotessa kattoon.
Tässä oli joka tapauksessa pienoinen mahdollisuus, jota hyvällä onnella
ja diplomaattisella tahdikkuudella saattoi käyttää hyväkseen.

Nyt aikoivat nuo kirotut mamsellit ilmeisesti antaa Almgrenin huoneet
tuolle sukulaiselle: — heillähän ei ollut mitään oikeutta vuokrata
huoneita — tai antaa niitä pois — huoneistoa saivat vain he käyttää,
mutta ei kukaan muu. Jos hän nyt uudistaisi vanhan ehdotuksensa, että
he saisivat toisen yhtä ison huoneiston, johon he voisivat ottaa rouva
Almgrenin — sen rouvan he ilmeisesti haluavat saada, koska olivat
niin riidelleet — korvaukseksi siitä, että suostuisivat julistamaan
testamenttilisäyksen mitättömäksi. — Ei, ensin on paras uhata heitä —
oikein säikyttää — ei ole mitään, jota vanhat naiset niin pelkäävät
kuin lakia — oikeudenkäyntiä ja poliisia. Sehän oli yksinkertaisesti jo
testamenttirikos, että he olivat pitäneet luonaan tuota vanhaa neitiä,
joka haisi niin ummehtuneelta. — On parasta takoa silloin kuin rauta on
kuuma.

Hänen on todella jäätävä kaupunkiin vielä pariksi päiväksi — tässähän
on mahdollisuuksia. Niin, enemmän kuin mahdollisuuksia. Hän tunsi sen
ilmassa, hän tiesi, että hän onnistuisi.

Kevyinä ja ilmavina kuin kamariherran ajatuksetkin liukuivat savupilvet
ikkunasta loistavan sinisiin äärettömyyksiin. Ludvig Björnsköld oli
nyt onnellinen mies. Hänen hyvinhoidetuilla, hienoilla vanhanmiehen
kasvoillaan oli nautintorikkaan rauhan kevyt loiste: pulma, joka
vuosikymmenien ajan oli kiusannut häntä, lähestyi äkkiä ja odottamatta
ratkaisuaan. Riemun tunne melkein värisytti häntä: hän tunsi huumausta
kärsivällisen odotuksen hitaasta, varmasta voittokulusta — intohimoisen
kalastajan tunnetta sinä hetkenä, kun kala nykäisee koukussa.

Pikku Emma Wigelstjernakin oli tänä päivänä onnellinen, voitonriemuisa
olento. Nelosen pienessä kyyhkyslakassa, joka lähes viikon oli ollut
melkein sudenpentujen pesänä, hän ei kauemmin voinut pitää iloaan
salassa. Hänen täytyi puhua Rosalielle ja Dikenille, vaikka he olivat
sopineet keskenään, etteivät puhu sanaakaan toisilleen. Nyt heidän
täytyi joka tapauksessa saada tietää, että hänellä oli ollut oikeus
puolellaan — että hän saisi Marie-Louisen huoneet.

Hän tapasi heidät Eurydiken huoneessa, ja syvässä, valtavassa,
huonekaluilla täytetyssä huoneessa, jossa Kristuskuvat puhuivat
näkyvää kieltään, ja jossa ilma oli hiljainen ja puhdas lukemattomista
rukouksista, hän seisoi kaikesta piittaamatta — lujana, voitonvarmana
ja kovana aivan kuin Ludvig Björnsköld konsanaan.

— No, pikku Emma — sinä olet kuin takiainen — täytynee varmaan lakaista
sinut pihalle — eikö ole mahdollista saada olla rauhassa.

— Sen tulette varmasti saamaan, rakas Rosalie, niin paljon kuin suinkin
tahdotte, mutta pidin velvollisuutenani kertoa teille, että olen tänään
ollut kamariherran luona ja puhunut hänelle — — —.

— Mitä tarkoitat?

— Niin, sitä tarkoitan, ja niin olen tehnyt, ja sanon teille, että
hän sanoi minun olevan oikeassa — eikä teillä testamentin mukaan
ole vähäisintäkään oikeutta sallia Clara Almgrenin asua täällä — ei
— ja hän oli muuten ihastuttavan rakastettava — oi, niin hieno ja
miellyttävä mies — ja niin aistikasta oli kaikki — tiedättekö, siellä
oli hienon hieno nahkanojatuoli ja siihen hän pyysi minun istuutumaan:
istukaa ja levätkää vähän, kiltti neiti Wigelstjerna, neiti näyttää
olevan niin kuumeissaan, saako olla vähän mehua ja vettä — ja seinällä
oli iso, kuningasta esittävä maalaus — ja hänen kirjoituspöydällään
oli kuninkaan kabinettikuva, johon oli kirjoitettu Oskar — omakätinen
nimikirjoitus — ja niin rakastettava hän oli, että kysyi, missä minä
asuin ja kuinka viihdyin — se on oikea hoviherra se — ja kuningattaren
valokuva myös nimikirjoituksineen — ja marmoriportaita ja matto
messinkitankoineen ylös asti — ja hän sanoi, että hän tulee puhumaan
teidän kanssanne — teillä ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä
Marie-Louisen huoneista — teillä ei ole mitään oikeutta pitää ketään
asumassa täällä.

Pikku Emma syventyi jälleen kuvailemaan kamariherran asuntoa
mykistyäkseen ja jäykistyäkseen äkkiä kokonaan Rosalie Pistolschiöldin
vastauksesta:

— Niin, rakas Emma, ellei meillä ole oikeutta ottaa Clara Almgrenia
asumaan tänne, niin totta totisesti ei meillä ole suurempaa oikeutta
antaa sinun asua täällä.

— Mitä — Rosalie — tarkoittaa?

— Ei saa uhata — Rosalie-kulta — oi ei, ei — ei — ei aiheuttaa enempää
pahaa — ei enää — Rosalie — Jumala ei siedä kaikkea tätä vihaa ja
riitaa — Rosalie, pyydä häntä vain menemään.

— Mitä Rosalie oikein tarkoittaa?

— Voit mennä huoneeseesi ajattelemaan sitä hetkeksi — tule, menkäämme
minun puolelleni, Diken.

— Hyvänen aika, hyvänen aika — en enää häiritse teitä.

Pikku Emma meni ulkonaisesti reippaana ja arvokkaana ovelle, samalla
kuin pienoinen ajatus kasvoi hänen aivoissaan äkkiä lähenevän
ukkospilven hirvittävällä nopeudella. Kun hänen kätensä oli ennättänyt
ovenlukkoon, oli se jo aika isona ja raskaana hänen tietoisuudessaan,
ja hän käänteli ja väänteli lukkoa saadakseen syyn jäämiseen ja
selvityksen saamiseen.

Toisten vaikeneminen ärsytti ja kiusasi ja härnäsi häntä aivan
erikoisesti — siinä oli jotakin luihua ja kavalaa — jotakin
vihamielistä ja pahaenteistä — yksinkertaisesti jotakin uhkaavaa. Mutta
pikku Emma ei totisesti ollut niitä, jotka ensi hädässä antautuvat,
ja joka ei ainakaan voinut päästää käsistään tilaisuutta kiusoittavan
vastauksen antamiseen Rosalie Pistolschiöldille:

— Niin, tahdon vain sanoa sinulle, pikku Rosalie, että kamariherra
sanoi nimenomaan, että minä saan huoneet.

Ja tyytyväisenä valheeseensa ja vastaukseensa hän jätti oven raolleen
saadakseen iloita Rosalien vastauksesta. Sitä ei tullutkaan, ja
pikku Emman täytyi hitaasti ja vastahakoisesti painua pimeään ja
hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Mutta huoneensa hiljaisuudessa kasvoi
pikku Emman sydämessä suuri hätä:

— Mitä Rosalie oikeastaan oli tarkoittanut?

Hän ei tahtonut ajatella ajatusta loppuun — siinä oli jotakin mustaa
ja ilkeätä ja likaista, joka oli ylen vastenmielistä, niin, jopa
jäätävääkin. Ja hänen pienen mehiläissielunsa ajatukset vaihtuivat ja
häntä alkoi kovasti kiusata ja surettaa Dikenin ja Rosalien rajaton
julmuus ja pahuus: tämä äkillinen, selittämätön kiukku kilttiä,
sävyisää pikku Emmaa kohtaan, joka niin arvoituksellisesti oli
vallannut heidät Marie-Louisen kuoleman jälkeen — niin, eikä hän voinut
liioin ymmärtää, kuinka Marie-Louise oli voinut olla niin sydämetön ja
ajattelematon häntä kohtaan, että oli tahtonut jättää huoneet Clara
Almgrenille.

Niin, eikö ollut aivan kuin koko maailma olisi liittoutunut häntä
vastaan — molemmat hänen vanhat ystävänsä olivat pettäneet hänet —
molemmat — kaikki tahtoivat tehdä hänelle pahaa — kaikki tahtoivat ajaa
hänet ulos — ei kukaan ollut hyvä hänelle — ei kukaan — ei kukaan.

Pikku Emma alkoi itkeä hillittömästi hämärässä sohvannurkassaan —
varmasti syvempiä ja todempia kyyneliä kuin koko elämässään. Hän tajusi
äkkiä huimaavan tuskallisesti, kuin olisi hän pudonnut pohjattomiin
syvyyksiin, oman sielullisen yksinäisyytensä — jäätävän kodittomuuden
tunteen, jonka pohjalta nousi salaperäinen, vertahyydyttävä,
arvoituksellinen kysymys:

Kuka olen ja miksi istun tässä ja itken aivan yksin pimeässä?

Hänen sydäntään kouristi. Entäpä, jos hän on tulemaisillaan sairaaksi!

Mitäpä, jos ne eivät tulekaan sisään kysymään hänen vointiaan.
Totisesti, kun he olivat sairaina, meni hän heidän luokseen makeisineen
— mutta he — ajoivat hänet ulos, kun hän oli sairas — melkein työnsivät
hänet ovesta. — —

Nyt pikku Emma itki hillittömästi ja kuolemaan saakka epätoivoissaan.

Mutta Eurydike Bergin huoneessa loistivat kynttilät Kristuskuvien
alle sytytettyinä, Rosalie Pistolschiöldin istuessa nurkkasohvassa
etäisimmän ikkunan luona, jossa kierrekaihdin oli vielä alasvetämättä
suojelevien kukkaruukkurivien eteen.

— Minun mielestäni Jumala on julma meitä kohtaan — minun mielestäni Hän
on tarpeettoman kova — olemmeko sinun mielestäsi todella ansainneet
tämän — tämänkin viimeisen?

— Oi, rakas Rosalie — mitäpä ihminen ei ansaitsisi? Katsos, ihminen on
niin heikko ja unohtavainen, ettei hän koskaan muista, kuinka syntinen
hän on — ei ole yleensä mitään, joka niin unohdetaan kuin omat synnit.
Etkö koskaan ole tuntenut, että olemme aina Jumalan velallisia? Olemme
synnin ja surun lapsia — mutta olemme ostetut ja lunastetut Hänen
jumalallisen Poikansa veren kautta — rajattoman ja sanomattoman tuskan
uhrin kautta. Etkö koskaan ole tuntenut ääretöntä Golgatan tuskaa —
etkö koskaan ole kauhistunut ja vavissut ja tuntenut itseäsi särjetyksi
tämän tuskan painon ja hillittömyyden alla. — Oi, tunnen sääriäni
murskattavan ja jäseniäni raadeltavan — koko maailma on mustana varjona
tämän tuskan alla — mutta tämä kaikkien rikosten rikos — häpeällisin,
kauhistuttavin, sen antoi Hän tapahtua Pojalleen, jotta maailmalla,
jotta jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus pelastukseen —
sovitukseen — vapahdukseen — jotta sinulta ja minulta ja pikku Emmalta
ei hetkeksikään puuttuisi kättä nojataksemme, ystävää johdattajaksemme.

Ajattelepas, että koko maailman koottu synti ja häpeä voidaan pestä
puhtaaksi tämän veren yhdellä ainoalla pisaralla. Oletko koskaan
käsittänyt sitä rajatonta ihmettä, joka Meidän Herramme Jeesus Kristus
on? — Salli minun huutaa Sinun rajatonta armoasi — miksi Sinä et
antanut minulle ääntä julistaakseni ja puhuakseni maailmalle — kaikelle
kansalle?

Ylenmääräisessä liikutuksessaan Eurydike oli heittäytynyt
rukousjakkaralle hopeakrusifiksin eteen yhä uudelleen ja uudelleen
toistaen ristiinnaulitun pyhää nimeä sammaltelevin, uskonpalavin
huulin. Pistoolin suun ja silmien ympärillä värähteli ja nyki, ja
hän käänsi pois kasvonsa liikutuksen vallassa; rajaton ujous ja
hellyys taistelivat hänen vaistomaisen uskonnollista hurmostilaa
vierovan tunteensa kanssa, koko hänen karmean luonteensa puritaanisen
vastenmielisyyden ja kiihtyneiden tunteitten epähienoa häpeämättömyyttä
kohtaan tuntemansa vihan kanssa. Mutta hän hymyili hymyä, joka oli niin
rakkauden täyttämää, niin tuskan painamaa, niin nöyryyden läpitunkemaa,
että se vielä tuomiopäivänä muistetaan!

— Niin, rakkaani — minä olen kyllä niin kova ja kiivas, etten koskaan
voi ymmärtää anteeksiantamuksen ihmettä — silmä silmästä ja hammas
hampaasta, niin ajattelen — ja sitten olen tehnyt syntiä kuten esim.
sinua kohtaan — ajatuksin ja tuntein — näinä päivinä — enkä ole edes
sitä ajatellut — saatikka sitten surrut, vielä vähemmän katunut — mutta
toisille mittaankin kukkuramitoin.

— Tiedätkö — kun palasin takaisin Ruotsiin — silloin — jäljestäpäin —
silloin oli minulla tuska, joka mielestäni oli aivan liian julmaa ja
kohtuutonta Herramme puolelta — ja se oli se, että olin tullut melkein
sokeaksi ulkona merellä auringonpaisteessa — en voinut lukea — niin,
tuskin nähdä — ja minähän olin rakastanut kaikkea kaunista maailmassa
— minähän saatoin unohtaa surun kauniin kukkasen nähdessäni. Niin,
se oli vaikeaa — mutta se opetti minua katsomaan itseeni — se opetti
olemaan unohtamatta syntiä kauniin näköalan edessä — katsomaan itseeni
joka päivä. Ja tiedätkö, siten sain nähdä paljon enemmän — ja sitten
tulivat silmäni koko hyviksi — mutta ne eivät enää estä minua näkemästä
sisimpään — ne eivät hämmennä.

— Mutta, Diken-pieni, sano minulle eräs asia — Jumalahan tietysti antoi
meille järkemme, jotta käyttäisimme sitä: miten ajattelet ja uskot
meidän nyt täytyvän tehdä. Ajattele joka tapauksessa, miten vaikeaksi
Emma on tilanteen tehnyt — emme luonnollisesti voi ottaa Clara
Almgrenia ja hänen poikaansa tänne — tuo Björnsköld on aivan oikeassa —
ja kuinka hän voikaan rettelöidä kanssamme.

— Lupasin Marie-Louiselle, että pidämme huolen Clarasta ja pojasta — ja
se lupaus minun tietysti on pidettävä.

— Niin, tietysti — mutta ellei meillä nyt ole laillista oikeutta ottaa
häntä tänne?

— Niin, mutta olen luvannut huolehtia Clarasta ja pojasta!

Rosalie Pistolschiöldin sulkeutuneille kasvoille levisi väkinäisesti
hiljainen, hellä hymy. Hänestä tuntui niin äärettömän koomilliselta,
että Eurydike Berg huolehtisi Clara Almgrenista — sokea karitsan
kaitsijana.

— Ja sinä käsität, että kun on luvannut jonkin asian, täytyy lupaus
täyttää — muutenhan kadottaisi kaiken uskon itseensä.

— Niin — niin — mutta otaksu nyt, että on kuten hän sanoi — testamentti
ei salli meidän ottaa häntä tänne asumaan: kuinka tahdot menetellä?
Voit olla varma, että Ludvig Björnsköld tulee tänne poliisin kanssa ja
häätää hänet ja ehkäpä meidätkin — siitä pojasta uskon mitä tahansa.

— Niin, silloin muutan.

— Muutatko sinä?

— Kyllä, sen teen.

Rosalie tajusi äkkiä, voimatta salata hämmästystään, että Eurydike Berg
oli hänelle tuntematon olento — ihmeellisen rohkea ja päättäväinen
olento — harvinaisen arkailematon ja tarmokas ihminen. Hän ymmärsi,
että tällä lempeällä ja vienolla äänellä puhui järkähtämättömin
vakavuus ja arkailemattomin päättäväisyys. Ja hän sai sanotuksi
ensimmäisen vastaväitteen pikemmin saadakseen huoahtaa kuin itse
omaksuen sen:

— Mutta onko sinulla todella varoja siihen — sehän maksaa paljon rahaa!

Eurydiken silmissä välähti ja sammui veitikkamainen ja ovela hymyn
häive.

— Oi, sinä rakas — olen tuntenut, että jotakin tällaista tulee
tapahtumaan — jo useita päiviä — niin olen ajatellut asian
valmiiksi samalla kun kuulin pikku Emman ilmoituksen. Näetkös,
se antiikkikauppias Janson on juossut täällä melkein joka päivä
kuolemantapauksen jälkeen, ja hänhän tahtoo ostaa kaiken, mitä hän
näkee, ja mitä jyrkemmin sanoo ei, sitä korkeampia hintoja hän tarjoo.

— Niin, mutta, Diken-pieni — tarvitaan paljon rahaa.

— Oi, tiedätkö, hän on tarjonnut minulle niin paljon, ettet ikinä voi
uskoa. Tuosta pienestä kirjoituspöydästä esim. — sen on tehnyt eräs
puuseppä, jonka nimi on Haupt ja joka eli Kustaa III aikana — siitä hän
on tarjonnut minulle 500 kruunua.

— Viisi — sataa — kruunua.

— Niin kyllä — ja noista isoista, itäintialaisista maljakoista —
tuhannen kruunua, Rosalie-pieni, ja hän alkoi sadalla. — Niin,
tiedätkö, olen laskenut, että voisin kyllä saada huonekaluistani
melkein kymmenentuhatta kruunua — ja kuitenkin jää minulle vuode
ja kirjahylly ja pesupöytä jäljelle. — Niin, krusifiksejahan en
milloinkaan myy.

— Onko todella mahdollista, että hän on tarjonnut viisisataa kruunua
tuosta pienestä kirjoituspöydästä — mutta, Diken-pieni, ei hänellä ole
varaa maksaa sitä — hänhän on niin kehnosti puettu — varo vain, ettei
hän petkuta sinua!

— Ensin maksu, sitten tavarat!

Rosalie Pistolschiöld unohti sulasta suurien summien herättämästä
hämmästyksestä kerrassaan ihmetellä Dikenin päättäväisyyttä ja
rohkeutta. Niin, oikeastaan hänellä ei teoreettisesti ollut mitään
muistutettavaa hänen ajatuksenjuoksuaan vastaan. Dikenhän oli
luvannut — ja niinpä — —. Maailmallisesti katsoen sellaiselle
Donquixote-luonteelle kuin Pistoolin — s.o. turmeltumattomalle
ja moraalisesti terveelle luonteelle — ei Eurydike Bergin
ajatuksenjuoksussa ja julkilausumassa päätöksessä sinänsä ollut
mitään liioiteltua tai haaveellista. Koko Rosalien ensimmäinen
epäilys koski nyt vain antiikkikauppias Jansonin vakavaraisuutta ja
maksukykyä suorittaakseen käyvällä rahalla mielettömät lupauksensa ja
tarjouksensa. Kummallakaan vanhalla naisellahan ei ollut kaukaisinta
aavistustakaan siitä, että antiikkikauppias Janson kerran myisi
Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän tulevalle Ruotsin kuninkaalle ja
että se lopettaisi päivänsä Tukholman linnassa.

Mutta Ramsjöbergin tytär ei mietiskellyt enää niin turhanpäiväisiä
asioita kuin huonekalujen myyntiä ja rahasummien maksamisia:

— Näetkös, Rosalie, muitten virheitten ohessa on meillä ollut se
virhe — ettemme ole koskaan valmistautuneet lähtemään täältä pois —
olemme asuneet täällä kuin saisimme asua täällä ikuisesti — ja tämähän
on vain telttamaja — tilapäinen lepopaikka matkan varrella — mitä
ovat Ramsjöberg ja Sainte-Marie-aux-Magnolias ja Nelonen muuta kuin
majapaikkoja — joihin mennään lepäämään yöksi tai pariksi — mutta
niihin ei ole pysähdyttävä — sielun täytyy eteenpäin, sielu ei saa
koskaan pysähtyä — korpivaellus luvattuun maahan, sitä on elämän oltava.

— Mutta näetkös, kun on sen unohtanut ja kuvittelee löytäneensä oikean
kodin — kun on heittäytynyt lepoon ja unohtanut päämääränsä, silloin
ojentaa Jumala kätensä ja panee suuren onnettomuuden tai vaikean
valinnan ihmisen tielle ja sanoo: Muista päämäärää — valitse nyt.

Ja silloin on valittava — jäädäkö paikalleen ja kuolla maallisen
asumuksen pirstaleiden alle, kun Hän kumminkin sen kerran murskaa — tai
tarttuako Hänen käteensä ja kulkea eteenpäin läpi vaivojen, jotka eivät
vaivoja olekaan, kunnes Hän ehkä suo uuden lepopaikan tai sallii päästä
luoksensa kotiin.

Rosalie Pistolschiöld hymyili:

— Rakas ystävä — ei minulta ole täällä Nelosessa puuttunut
koettelemuksia eikä kärsimyksiä eikä huolia. — Minun mielestäni on
ollut kylliksi työtä ja vaivaa täällä elääksemme — ja tulematta aivan
liiaksi poljetuiksi.

Mutta hymy syveni ja kävi katkerammaksi ja raskaammaksi Pistoolin
huulilla, tunteitten noustessa yhä rajumpina hänen sydämeensä ja
ajatusten yhä rauhattomampina kasvaessa ja vuorotellessa hänen
aivoissaan.

Heräsi tuskallinen tietoisuus, katkera tunne siitä, kuinka
käsittämätöntä ja vähäarvoista kaikki hänen uhrautuva työnsä Nelosen
tulevaisuuden hyväksi oli ollut Eurydiken kaltaiselle luonteelle, ja
kuinka merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi tämä vuosikymmenien
työ kävisikään, jos tämä maailma nyt lyötäisiin pirstaksi ja luhistuisi
kokoon.

Hän ei kuitenkaan voisi tuntea niinkuin Eurydike Berg. Hänelle eivät
Refvelstan linna ja Rauhankadun koti tai Nelosen neitsytkammio
olleet tilapäisiä asuntopaikkoja, telttamajoja, jotka pystytettiin
yöksi purettaviksi aamulla liikkeelle lähtiessä, hänelle ne olivat
olleet valtakuntia ja linnoituksia, joita piti puolustaa viimeiseen
veripisaraan asti, ja joitten kadottaminen oli tappio ja nöyryytys ja
häpeä — sielullisia alusmaita, joiden menettämistä hänen urhoollinen
ja muistava sydämensä aina surisi ja tuskittelisi, ja joihin hän
oli kiinnitetty kamppailun ja työn ja vuosikautisten huolehtimisien
tuhansilla ja taas tuhansilla katkeamattomilla siteillä.

Ja hänen lahjomaton todellisuudentajunsa, hänen tämän maailman
olemuksesta ja laadusta niin syvästi tietoinen sielunsa näki samassa
edessään sen alastoman totuuden, ne pääsemättömät tosiasiat, jotka
olivat Eurydike Bergin palavien ja värisevien sanojen takana. Hän näki
Nelosen hävitetyt ja tyhjät huoneet, hän näki rakkaat huonekalut ja
koruesineet, koko elämän läpi seuranneet toverit, kautta sukupolvien
periytyneet, uskolliset palvelijat, jotka nyt vaelsivat vankeuteen
ja alennukseen, panttilainastoon tai antiikkitavarainkauppaan. Hän
näki niitten vaeltavan nälkäisinä ja kodittomina syyssateessa pitkin
valaistuja katuja — hän näki aterian köyhyyden ja mustan kylmyyden
jonkin vuokrakasarmin parissa huoneessa — hän tunsi nöyryytykset — hän
kuuli pistosanat — hän punastui naurun kaikuessa.

Hän näki kaikki uhrin seuraukset, ja nähdessään ne selkeästi ja
leppymättömästi ja asiallisesti, hän näki myös katkeran selvästi kuinka
kevyeksi kaikki tämä kävisi hänen ystävälleen, kuinka rajattoman vähän
Eurydike Berg ymmärsi ja tulisi ymmärtämään, mitä kärsimyksiä tämä uhri
toisi Rosalie Pistolschiöldille, ja hän kuunteli melkein halveksien
ystävättären sanoja:

— Niin, sinähän olet työn tehnyt, Rosalie — mutta me muut olemme
eläneet kuin Gosenissa — mehän olemme eläneet itsellemme ja säästäneet
itseämme ja olleet mukavuutta rakastavia. Mutta nyt tulee Jumala
rajattomassa armossaan ja antaa meille päämäärän ja tehtävän —
tilaisuuden lyhentää vähän syntivelkaamme: tässä köyhä leski poikineen
— pitäkää huoli heistä.

Eurydike Bergin kasvoille syttyi syvä, kirkas valo, ja suuret, mustat
silmät loistivat säteilevän kirkkaina ja näkyjä näkevinä:

— Tiedätkö, ehkäpä Jumalalla on jokin aivan erikoinen tarkoitus sen
pojan suhteen — ehkä Jumala tahtoo hänestä jotakin suurta — että juuri
me saisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi.
Ja silloin me emme ole turhaan eläneet, ja tuomiopäivänä, jolloin
tuskanhiki valuu yli ruumiimme, voimme kumminkin Kaikkivaltiaan
kasvojen edessä sanoa: mekin olemme hoitaneet leskiä ja isättömiä —
mekin olemme koettaneet uhrautua toisille.

Pistooli käänsi hitaasti kasvonsa ystävään ja katseli hievahtamatta
ja tutkivasti valoisia, säteileviä kasvoja, jotka nyt loistivat kuin
sädekehän hohteessa. Raskaasti ja hapuillen ja hämärästi heräsi ja
liikkui hänen sisimmässään sumunomainen, epämääräinen mielikuva —
valtaava ajatus taisteli siellä valoon, selvyyteen ja tietoisuuteen
päästäkseen. Ehkäpä Diken oli oikeassa! Ehkäpä tämä oli oikea tie!
Taistella pojan puolesta hänen tulevaisuutensa luomiseksi Ehkä taistelu
Nelosen puolesta olikin ollut vain taistelua heidän itsensä ja
muistojensa puolesta — menneisyyden puolesta. Mutta tässä oli paljon
suurempi ja valtavampi tehtävä — taistelu, jolla on oleva vaikutuksensa
ja tuloksensa kauas heidän itsensä yläpuolelle, kauas tulevaisuuteen —
Sten Almgrenissa he taistelivat tulevaisuuden puolesta — »me voisimme
antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi».

Pistoolin sydän jyskytti raskaasti, niin että hän oli kuulevinaan sen
lyönnit, sillä välin kuin hän yhä selvemmin tajusi, että jotakin suurta
ja todellisen tärkeätä tulisi nyt tapahtumaan.

— Mutta sehän ei muuten olekaan mikään uhri — sehän on vain iloa...
saada tehdä Jumalan tahdon mukaan. Oi, kuinka äärettömän hyvä Jumala on
— kun antaa ihmisen tehdä sitä mitä Hän toivoo. Rosalie — miksi en minä
saa julistaa Jumalan ihmeellistä armoa maailmalle — herättää ihmiset
näkemään ja ymmärtämään — avata heidän silmänsä — kolkuttaa heidän
sydämelleen.

Etkö sinä kuule, Rosalie, että Jumala tällä hetkellä kolkuttaa
sydämellemme?

— Kyllä, uskon sen, Diken — ainakin kun sinä sen sanot. Mutta miksi hän
ei kolkuta pikku Emman sydämelle samalla — se ei ehkä olisi pois tieltä
— ja olisi niin hurjan hauskaa saada nähdä mikä, seuraus siitä olisi.

— Oi, rakas ystävä, etkö koskaan ole käsittänyt Natanin nuhdesaarnaa?
Rikkaalla oli lampaita ja karjaa, mutta köyhä ei omistanut mitään muuta
kuin pienen karitsan, jonka hän oli ostanut ja kasvattanut, ja se
kasvoi hänen lastensa rinnalla ja se söi hänen leipäänsä ja joi hänen
pikaristaan ja nukkui hänen sylissään ja oli kuin hänen tyttärensä.

Mutta rikas mies otti köyhän miehen ainoan karitsan.

— Niin, hän tekee sen aika usein ja rankaisematta!

— Oi, rakas Rosalie, rikas mies-parka saa totisesti rangaistuksensa!

— Mutta olisi koko hauskaa joskus saada nähdä sitä — saada olla sen
täytäntöönpanon todistajana. Kun olin lapsi, saivat ihmiset mennä
katsomaan mestauksia, jotta kansa oikein pääsisi selville siitä, että
rikos on jotakin hyvin epäterveellistä. Olisi hauskaa, jos Meidän
Herramme...

— Hyi, Rosalie!

Eurydiken väriseville kasvoille ilmestyi äkkiä suuri, raskas,
sisäänpäinkääntynyt tuska. Valo häipyi, varjot tihenivät!

— Etkö tiedä, kuinka Jeesus kärsii jokaisesta syntisestä? Jokainen
ihmissielu, joka lähtee Hänen luotansa, täyttää Hänet samalla
tuskalla, kuin me tuntisimme, jos elävä jäsen reväistäisiin meistä.
Jokaisen syntisen, jokaisen synnin tähden kärsii Hän uudelleen kaikki
ristin tuskat. Oletko milloinkaan käsittänyt sitä? Etkö tiedä, että
Vapahtajamme pesi opetuslapsien jalat, ja kun tuli Juudaksen vuoro,
Vapahtaja itki kumartuneena hänen jalkainsa yli ja suuteli niitä
suullaan — mutta Juudas ei edes nähnyt sitä, sillä Jeesuksen kiharat
olivat valahtaneet alas ja peittäneet hänen kasvonsa pettäjältä. Mutta
Jeesus ei kärsinyt näin siksi, että Hänet petettäisiin, vaan tuskasta,
siksi, että tämä sielu oli riuhtaissut itsensä irti Hänestä ja tulisi
tuomituksi. Ja Vapahtajamme rukoilee vieläkin joka päivä taivaassa,
että Hänen Isänsä antaisi anteeksi niille, jotka pettivät Hänet.

Sellaiset olivat rakkaan Vapahtajamme tunteet Juudasta, pettäjää
kohtaan — ja sinä, Rosalie — sinä vihaat pikku Emmaa siksi, että hän
on antanut meille tilaisuuden palvella Jumalaa teoilla ja vaivoilla —
tehdä Hänen tahtonsa — heittäytyä lujemmin Hänen käsivarsilleen.

Rosalie Pistolschiöldin sydäntä värisytti tällä hetkellä valtava,
koko hänen olemustaan nostattava uhrimieli. Hän ei ymmärtänyt
ystäväänsä, mutta hän ymmärsi itseänsä, ja siksi että hänellä oli
enemmän uhrattavaa ja vaikeampi uhrata, ymmärsi hän voimakkaammin
ja tietoisemmin kuin ystävä Ristin todellisen merkityksen,
rajattoman, jättiläismäisen, maailmaavoittavan sankaruuden todellisen
kristinuskon olemuksessa: että Golgatan uhrityö oli sankarityö, jonka
rinnalla kaikki muut teot kävivät itsessänsä merkityksettömiksi,
ja merkityksellisiksi vain sikäli kuin ne olivat olleet sen hengen
läpitunkemat. Hän tunsi nyt äkkiä riemuitsevin, uhmailevin, ylpein
mielin, että Jeesus Kristus oli sankarien sankari — että Jumalan
Poika oli myös Ihmisen Poika — ihminen, joka Getsemanen tuskanyönä
sai voiton kaikesta inhimillisestä synnistä ja heikkoudesta, ja joka
uhrikuolemallaan vahvisti tämän riemuvoittojen riemuvoiton ja vahvisti
sinetillä sen, että tämä oli totuus, että tämä oli ihmisen ainoa tie
maailmassa ja maailmasta: taistelu ja uhri — voittaa itsensä ja uhrata
itsensä.

Suurena ja pitkänä ja majesteetillisena nousi Rosalie Pistolschiöld
paikaltaan ikkunan äärestä ja meni ystävänsä luo:

— Olen liian iso ja kömpelö ja vanha ja tottumaton langetakseni
polvilleni — mutta sensijaan tahdon juuri nyt kiittää sinua, Diken —
ja anna minun suudella sinua — poskelle ja molemmille poskille — ja
otsallekin.

Pistooli ei onnistunut koettaessaan estää ivallista hymyä leviämästä
kasvoilleen. Isot, valkoiset, raskaat imperaattorinkasvot värähtivät,
ja muutamia kyyneliä vierähti hitaasti ryppyisiä poskia pitkin.

— Sinä ja minä, Diken — nyt olemme yhtä — me huolehdimme pojasta ja
Clarasta — me kaksi.

Nyt hänen onnistui vihdoinkin hallita tätä vihattavaa, sopimatonta,
hillitsemätöntä hämmennystä ja vääntää kasvonsa hymyilyyn:

— Niin, sanon, kuten kreivi Lichtone Yxtabergissä sanoi varsalle, kun
hänen lempitammansa kuoli neljäntenä päivänä varsomisen jälkeen —
»äitiä ei pikku elukalla ole, mutta isän se saa minusta» — sen sanon
minäkin pojasta.

Mutta hänen täten hymyillessään täytti hänet samalla sisäinen
riemuntunne. Aitoprotestanttisessa selkeässä ja karmeassa sydämessään
hän tunsi salaista tyydytystä siitä tietoisuudesta, että Herra
ikäänkuin lohdutukseksi ja kehoitukseksi oli antanut hänen yhdessä
ainoassa kohden nähdä syvemmälle Hänen salaisuuksiinsa kuin armoitettu
Eurydike oli saanut nähdä: sillä hän tahtoi ja hänen täytyi todeta,
että hän syvemmin kuin ystävätär tunsi ja käsitti äärettömän
inhimillisyyden Vapahtajan olennossa ja teoissa, käsitti, että Hän ei
ollut ainoastaan tosi Jumala, vaan myös tosi ihminen ja sen ohessa myös
tosi sankari — oikea sankari — ainoa oikea sankari.

Ovelle koputettiin.

       *       *       *       *       *

Ääni, joka äkillisen kovalla todellisuudellaan sai heidät molemmat
jäykistymään miltei mystillisestä kauhusta: Kolkuttiko — Herra — ovelle?

— Sisään, sanoi Rosalie pitäen vielä Eurydiken käsiä
kouristuksentapaisesti omissaan.

Mutta kynnyksen yli astui pikku Emma, kalpeana ja hätääntyneenä ja
epätoivoisena, hänen kasvonsa olivat kuin raivokkaan ja mielettömäksi
pelästyneen lapsen kasvot.

— Oi, olen niin sairas — niin sairas — miksi olette minulle niin
häijyjä — oi, luulen, että kuolen — sydämeeni niin koskee.

— Sydämeen?

Pistoolin sotapäällikönkasvoille levisi valkea viha, ja hän heitti
niskojaan ruhtinaallisen inhon elein, kun hän äkkiä tunsi Eurydiken
kädet rukoilevina omissaan.

Tuli muutaman sekunnin äänettömyys, josta tuli Rosalie
Pistolschiöldille yhtä monta tunteitten ja elämysten ja ajatusten ja
päätösten ja selvyyden iäisyyttä, ja sitten hän käänsi katseensa pikku
Emmasta ja katsoi syvälle Eurydike Bergin silmiin, ja hän kumarsi
päänsä aivan kuin jotakin totellen — ensi kertaa — ja hän puhui hieman
katkonaisesti ja työnnähtäen — katsoen pikku Emman pään yli — kauas
pimeään toisella puolen:

— Tulemme kohta, pikku Emma — sinun luoksesi — jos olet sairas, on
parasta, että menet vuoteeseen.

Mutta nyt oli Eurydike-pieni irroittanut kätensä Rosalien käsistä ja
pannut ne sensijaan Pistoolin olkapäille, ja nyt hän oikaisi itsensä ja
painoi hänen molemmille poskilleen pienoisen, nopean linnunsuudelman,
ja tämä kaikki näytti ymmärtämättömästä katselijasta oikeastaan
samanlaiselta kuin pienen mäyräkoiran osoittaessa ystävällisyyttä
isolle bernhardilaiskoiralle.

Mutta hetkistä myöhemmin hän oli jättänyt ystävän kantaakseen sydämensä
ylitsevuotavassa, myrskyisessä kiitollisuudessa ja ilossa kiitos-
ja ylistysuhrinsa Kaikkivaltiaalle, joka oli lahjoittanut heille
tämän tämän rajattoman ja sanomattoman armon ja autuuden, joka oli
antanut heidän sydämensä ja sielunsa yhtyä tämän teon lupauksessa ja
päätöksessä — tuntien tarvetta saada Iäisyyden sinetti tälle heidän
sopimuksellensa kutsua Jumala todistajaksi tähän heidän sydämensä
valaan.

Ja ojennetuin käsin ja kohotetuin päin rukoili hän Jumalan Pojan
kuvan edessä, ylväänä ja riemuitsevana, äänin, joka oli niin autuuden
läpitunkema, että se Rosalie Pistolschiöldin mielestä oli pikemmin
enkelin kuin ihmisen ääni:

— Herra, Herra — tämän uhraamme Sinulle — tämän pienen, köyhän,
poloisen tekomme — Getsemanen verihiestä — sotamiesten ruoskaniskuista
— päätäsi ympäröineestä orjantappurakruunusta — ruumiisi haavoista —
tuskasta ristillä — Herra, Herra!

       *       *       *       *       *

Ei voi kieltää, että se kohtaus, johon Ludvig Björnsköld oli kutsunut
rouva Eurydike Bergin ja neiti Rosalie Pistolschiöldin ystävänsä
varatuomari Ursellin konttoriin, oikeastaan oli kamariherralle
jonkinlainen laskuvirhe ja pettymys.

Koko hänen hyvin suunniteltu sotasuunnitelmansa meni heti alussa
pirstaksi, hänen hyvin viritetyistä satimistaan ei ollut mitään hyötyä.
Nämä kaksi vanhaa, hieman kummallista naista selittivät jo alussa,
etteivät he koskaan olleet ajatelleetkaan rikkoa hyväntekijänsä
maaherra von Wernerin testamenttia, ja että he aikoivat jo syksyksi
muuttaa pois Nelosesta. Ja kun he täysin mielettömässä hupsuudessaan
olivat allekirjoittaneet selityksen, että he vapauttivat kamariherran
täyttämästä maaherra von Werner-vainajan testamenttimääräyksen 11
pykälää, ja Ludvig Björnsköld, joka oli sekä oikeamielinen että
hieno ja ylen moitteeton mies, vapaaehtoisesti tarjosi heille
samasta vuokrasta, jonka he Nelosen huoneistossa olivat maksaneet,
käytettäväksi kolme huonetta ja keittiön eräässä kamariherran talossa
Hantverkarekadulla, vastasi tuo pieni, kalpea, mustasilmäinen rouva
Berg, joka silloin totisesti vaikutti kypsältä Konradsbergiin:

— Ei kiitos, kamariherra — teidän ja meidän välillämme on olemassa
kuilu — pitäkää lahjanne!

Ja me emme olisi antaneet todellista kuvaa kamariherra Björnsköldin
olemuksesta, ellemme lisäisi, että tämä selitys suuressa määrin
esti häntä perästäpäin nauttimasta tuomari Ursellin rajattomista
onnitteluista ja kateellisen ihailevista selityksistä, että jos kuka
tämän maan päällä oli onnen lellilapsi, niin oli sitä totisesti Ludvig
Björnsköld.

Kesti päinvastoin kokonaisen viikon, ennenkuin hänen onnistui unohtaa
tämän kohtauksen epämiellyttävä vaikutus, siitä huolimatta, että niin
arvossapidetty ja suuren oikeamielisyytensä ja moitteettomuutensa
tähden yleisesti kunnioitettu mies kuin tuomari Ursell monta
monituista kertaa oli sanonut hänelle, että hän oli esiintynyt täysin
virheettömästi ja hienon miehen tavoin tässä tapauksessa, ja ettei
kukaan ihminen, jonka kunniaa ja arvostelukykyä pidettiin arvossa,
olisi toisin menetellyt.

Olihan tavaton häpeä, taivaaseen asti huutava rikos, että
Malmberginkadun 4 kaltainen tontti makaisi käyttämättömänä
vuosikymmeniä. Meidän pääomista köyhässä maassamme oli suorastaan
kansallinen rikkomus, rikos yhteiskuntaa kohtaan, että sellainen on
tapahtunut, ja se, mitä kamariherra Björnsköld nyt toteutti, oli
aivan yksinkertaisesti kansalaisvelvollisuus, kun hänen niin monen
vuoden rappiotilan jälkeen vihdoin viimein onnistui tehdä tämä kuollut
jättiläispääoma hedelmääkantavaksi.





KIRKASTUKSEN VUORELLA




Näiden ajatusten oikeaan käyttämiseen nähden on minulla lopuksi
annettavana varoitus. Pidä varasi, ettet anna uskontosi tulla pelkän
tunteen, vaan harjoittamisen asiaksi. Ihmiset voivat korkealentoisesti
puhua muinaisaikojen pyhimyksistä ja pyhästä apostolisesta kirkosta
antamatta hartautensa hehkun tai hienostuksen vaikuttaa omaan
elämäänsä. Moni osoittaa mielellään jumalisuutta puhumalla hurskaalla
ihastuksella, hän rakastaa hengellisiä kertomuksia ja ylistyslauluja,
mutta hänestä ei silti tule parempaa kristittyä.

Enkelit ovat meille ilmestyneet, jotta taivas niin vähän kuin
suinkin olisi tuntematon paikka mielikuvituksellemme... Pitäkäämme
varamme, ettemme tee tutkisteluamme niistä pelkäksi tunnelmaksi ja
jonkinmoiseksi mielikuvituksen hekumaksi. Tämän maailman on oltava
vaivan ja toimeliaan elämän maailma; Jumala näyttää meille pilkahduksia
kolmannesta taivaasta meidän virvoitukseksemme; mutta jos antaudumme
niille niinkuin ne olisivat olemassaolomme päämäärä tässä ajassa,
laiminlyömällä päivästä päivään puhdistautumisemme niiden täyteyden
tulevaista nauttimista varten, muuttuvat ne vain sielunvihollisen
juoniksi.

John Henry Newman.




PYHIMYKSIÄ JA SANKAREITA.


Lokakuun 6 päivä 1897 oli kaksinkertainen merkkipäivä Eurydike
Bergille. Tänä päivänä kolmekymmentäneljä vuotta sitten hänen äitinsä
oli haudattu Ramsjöbergin tehtaankirkkoon Stelleniusten hautakuoriin
— 6 lokakuuta 1863 — ja päivälleen kolmekymmentäneljä vuotta tästä
päivästä oli muutto suoritettu uuteen asuntoon Grevturekadun pihan
perälle. Ja pikku Emma oli ensi kertaa vieraskäynnillä nähdäkseen,
kuinka vanhat ystävät olivat järjestäneet olonsa.

Pikku enkeli itse, hänen rajattoman vihansa ja kiukkunsa siitä, että
oli pakotettu lähtemään Nelosesta, hituisen lakattua riehumasta,
oli päättävästi kieltäytynyt vuokraamasta yhteistä asuntoa Rosalien
ja Dikenin kanssa. Näin menetellen hän estyi tulemasta pakotetuksi
auttamaan ei vain heitä, vaan myös tuota inhoittavaa Clara Almgrenia,
joka juuri oli pääsyynä hänen äärettömiin onnettomuuksiinsa.

Pikku Emma oli vuokrannut huoneen — ison, komean huoneen eräästä isosta
huvilasta, jossa oli talouskoulu ja joka sijaitsi Sundbybergissä. Sehän
oli kaukana Tukholmasta ja kaikista sen ihanuuksista — mutta huone
maksoi täysihoitoineen kaikkineen viisikymmentä kruunua kuukaudessa, ja
silloin sai pikku Emma kahvia tuoreen vehnäleivän kera vuoteeseen — ja
aamiaisen lämpimine ruokineen ja suuret määrät leikkeleitä ja kahvia
ja maitoa ja kaakkuja — ja sitten päivällisen kolmine ruokalajeineen —
ja sitten kahvia runsaan kahvileivän kera kello viideltä — ja sitten
kello puoli yhdeksältä illalla lämpimän ruoan ja voileipäpöydän ja
leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää.

Ja kaikki siellä olivat niin äärettömän kunnollisia ja kilttejä ja
ystävällisiä ja kohteliaita hänelle: — Kun ne saivat tietää, että olen
aatelia, joutuivat he vallan suunniltaan.

Pikku Emma oli muuttanut tähän maalliseen paratiisiinsa jo
elokuun viimeisellä viikolla, ja ensimmäisten viikkojen
alituisten vatsanväänteitten ja ähkyn ja ruoansulatushäiriöiden
mentyä onnellisesti ohi, oli pikku Emma alkanut äkkiä lihota —
muuttumisprosessi, joka ei millään tavalla lisännyt pikku vartalon
kauneutta ja suloa, ja joka sen lisäksi aiheutti hänelle koko joukon
vaivaa ja huolta, kun hänen ahtaat, ruumiinmukaiset vaatteensa tulivat
näkyväksi ja tuntuvaksi todisteeksi siitä ikuisesta totuudesta, ettei
pitäisi kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin.

Mutta Pistooli ajatteli hiljaa itsekseen: sinä tulet halkeamaan hyvistä
päivistä, pikku Emma, ja se on oikein sinulle. — Niin ajatteli hän
vain, sillä nyttemmin hän karttoi huolellisesti sananvaihtoa entisen
riitatoverinsa kanssa, joka sensijaan ilman minkäänlaista valvontaa ja
ilman vastaiskuja sai henkisesti levitellä itseään vanhojen ystävien
edessä, kuten hän jo ruumiillisestikin oli alkanut pursua yli entisten
rajojensa.

Pikku Emmalla ei muuten ollut vähäisintäkään tunnetta siitä, että hän
millään tavalla olisi tehnyt väärin Nelosen vanhaa joukkuetta kohtaan —
päinvastoin: hänelle oli tehty väärin. Mutta oli kaksi henkilöä, jotka
olivat syypäät tähän häntä kohdanneeseen sanomattomaan vääryyteen.
Toinen oli kalpea, näivettynyt, matelevan juonitteleva Clara Almgren,
jonka pirullisessa luihuudessaan oli onnistunut eksyttää ja pimittää
kiltin, hiljaisen ja lapsellisen Marie-Louise Almgrenin silmät — toinen
oli kamariherra Ludvig Björnsköld, joka oli suurimpia konnia, mitä
koskaan oli kahdella jalalla kulkenut ja jonka oikeastaan pitäisi istua
Långholmenilla.

Mutta koska Ludvig Björnsköld ei mitenkään ollut pikku Emman koston
ulottuvilla, sai Clara Almgren yksin vastaanottaa pikku Emman
tunteitten purkaukset, joita hän ei kuten tavallisesti yrittänytkään
salata.

Mutta tänä iltana oli hänellä ollut muassaan muutamia leivoksia
sekä se vehnäleipä, jonka hän aamukahvistaan Sundbybergissä
viikon varrella kätki saadakseen niillä joka sunnuntai ravita ja
armoittaa vanhoja ystäviään. Ja juotuaan kahvin ja nautittuaan
korvauksen hyväntekeväisyydestään viimeistä jyvästä myöten sekä
harmikseen todettuaan, että Sten Almgren oli julkean ja halpamaisen
äidin arvollinen poika, joka oli hotkaissut itseensä neljä vanhaa
vehnäpullaa, nousi pikku Emma lähteäkseen.

Siellä hän tahtoi olla kotona paratiisissaan illallisaikana —
ajatelkaahan, lämmintä ruokaa ja voileipäpöytä ja äärettömän paljon
leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää niin paljon kuin
konsanaan tahtoo ja jaksaa. Pikku Emma itsetiedottomasti melkein
pelkäsi lähteä sieltä — hänet valtasi hämärä kuvitelma, salaperäinen
levottomuus, että hänelle kävisi kuin sadussa, että maallinen paratiisi
olisi eräänä kauniina päivänä hävinnyt hänen Tukholmasta palatessaan.

Ja muuten ei oikeastaan ollutkaan enää niin hauskaa kuin ennen vanhojen
ystävien luona heidän uudessa kodissaan.

Siellä oli vain kaksi huonetta.

Suurempi huone oli jaettu kolmelle naiselle niin, että Dikenillä
oli puoli huonetta ja Rosaliella ja Clara Almgrenilla toinen puoli.
Näkyväisen välimuurin muodosti kolme kallisarvoista, intialaista
brokaadiverhoa, jotka Clara Almgren oli ommellut yhteen ja joka illan
tullen pingotettiin parin koukun varaan, jotta Diken pieni tuntisi
olevansa rauhassa muistoineen ja risteineen.

Ettei Pistoolia, joka koko elämänsä oli tottunut olemaan omissa
oloissaan, mitenkään vaivaisi huoneenpuoliskon jakaminen hänelle
ennestään täysin tuntemattoman rouva Almgrenin kanssa, oli asia, jota
ei Pistooli eikä Clara Almgren ajatelleet tai josta he eivät olleet
tietävinään. Pääasiahan oli, että Diken viihtyisi tai ettei hän tuntisi
oloansa vaikeaksi: hän, jolla oli ollut sellaiset tottumukset.

Mutta Eurydike Bergin ainoa ajatus oli, että »poikasella» vain olisi
hyvä olla!

Poikanen oli Sten Almgren, ja hänellä oli toinen huone yksin
hallussaan. Hänhän oli niin vanha, ettei hän voinut asua äitinsä kanssa
samassa huoneessa, ja sitäpaitsi hänellä täytyi olla huone opintojensa
takia — hänhän oli sellainen kirjatoukka — ja hänenhän täytyi saada
vastaanottaa tovereitaan häiriintymättä eikä hävetä ympäristöään.

Mutta Sten Almgren häpesi sydämessään — hän häpesi asuntoa ja
huonettaan ja tätejään, ja hän pakeni niin pian ja niin pitkäksi aikaa
kuin saattoi kirjojen maailmaan tai pitkiin, fantastisiin unelmiin,
kuinka hyvä hänellä tässä maailmassa tulisi olemaan, kun hän tulee
isoksi ja rikkaaksi ja saa vallan käsiinsä.

Hän antoi kuitenkin armollisesti täti Eurydiken palvoa ja
hemmotella itseään, ja hän palkitsi kaikki tämän tunteet pienellä
ystävällisyydellä ja hellyydellä silloin tällöin — ystävällinen katse,
arka hyväily kädelle — pieniä hellyydenosoituksia, jotka nostivat
Eurydike Bergin seitsemänteen taivaaseen.

Sillä Ramsjöbergin tyttärellä ja Ehrencreutzin jälkeläisellä oli oma
erikoinen uskonsa Sten Almgrenista. Hän uskoi, ei, hän tiesi, että
Jumala oli valinnut pienen Baltzar Emanuelin pojan suojelusenkeliksi,
ja että kaikki se, minkä hän niinollen tekee Sten Almgrenin hyväksi,
sen hän tekee pienen Baltzar Emanuelin iloksi.

Sten Almgren palkitsi myös täti Eurydiken — hän ei saanut koskaan
sanotuksi täti Diken — joka suuresti mairitteli tätä.

Täti Eurydike oli ainoa, jota hän totteli — täti Eurydike oli ainoa,
jonka mielipidettä hän kysyi tai jota hän noudatti. Äidistään hän viis
välitti — täti Rosalieta hän karttoi ja täti Rosalien mielestä »poika»
oli aika »vintiö», jolla kuitenkin oli eräs todellinen avu — ja se oli
Pistoolin silmissä sangen suuri avu: Sten Almgren ei sietänyt pikku
Emma-tätiä. Hän vihasi häntä, hän inhosi häntä, hän halveksi häntä,
ja »pojalla» oli pirullinen kyky ärsyttää Emma-tätiä, näennäisen
lapsellisesti ja ymmärtämättömästi sanoa hänelle myrkyllisimpiä
ilkeyksiä — tehdä hänet naurettavaksi — tehdä itsensä naurettavaksi
hänen kustannuksellaan. Täytyi myöntää, että pojalla oli todellista
makua. Hän sanoi oikeastaan kaiken, mitä Pistooli olisi tahtonut
sanoa — ja enemmänkin — ja hän saattoi toisinaan olla niin räiskyvän
sukkela, niin demoonisen älykäs ja selvänäköinen, että hänen suoraa,
leveätä selkäänsä pitkin kulkivat mielihyvän kylmät väreet, ja hän
melkein kauhistui, että lapsi siinä määrin saattoi nähdä läpi kaikkien
valheverhojen.

— Niin, on vallan varmaa, että poikavintiö on täynnä tärpättiä,
saattoi hän sanoa Dikenille vilpittömin hyväksymisen elein, joka
ilahdutti Eurydiken sydäntä, samalla kun sanamäärittely sai hänet
värisemään vastenmielisyydestä — mutta hän ei ole voinut saada sitä
äidiltään — niin kiltille ja sävyisälle ja harmittomalle ihmiselle on
se uskomatonta — ja mitä pojan isään tulee niin — jos saa päätellä
Claran kuvauksista — ja hänhän aviovaimona on luonnollisesti
täysin todistuskelpoinen ja pätevä tuomari — lienee Ludvig Almgren
ollut enkeli maallisessa hahmossa — s.o. enkeli, joka ei kieltäydy
totilasista tai kolmestakaan, jos tarjottaisiin.

Ja Pistooli venytti alahuultaan ja kohotti ylähuultaan ja kaakotti
tyytyväisenä, sillä totta puhuen hän oli mustasukkainen — eikä niin
vähääkään — Eurydikelle hänen tunteistaan »poikavintiötä» kohtaan,
samalla kun hän vähitellen alkoi katsoa maailmaa Dikenin silmillä —
osittain siksi, että hän oli todellinen vaiva Emma Wigelstjernalle,
pieni, verraton kiusanhenki —ja vihdoin viimein siksi, että hänen
olemuksensa sisäisin tarve oli saada rakastaa kaikkea sotaisaa ja
ylvästä ja palavaa; ja sisimpäänsä hän kätki salaisen vakaumuksen, että
»poikavintiö» oli jonkinmoinen miehinen vastine hänestä itsestään.

Kun pikku Emma tänä iltapäivänä oli mennyt, kävi pienessä asunnossa
niin ihmeellisen hiljaiseksi ja tyhjäksi ja ahdistavaksi. Varjot
tihenivät omituisen raskaina vanhojen naisten huoneessa. Sanat
kuihtuivat ja kuolivat heidän huulillaan, ja heitä kiusasi oman äänen
kaiku.

Mutta sensijaan olivat vanhat huonekalut alkaneet puhua. Ne kysyivät
toisilta hämmästyneinä ja peläten, missä ne olivat. Ne eivät tunteneet
ilmaa — ilmapiirissä oli vieraita, tuntemattomia henkiä — ne
kaipasivat vanhoja vuosikymmenien aikaisia ystäviä — niin, muutamia
vuosisatojenkin vanhoja ystäviä.

Missä oli oikeusneuvoksen nojatuoli ja vanha, soikea mahonkipöytä,
missä oli piispattaren työtuoli ja ompelupöytä, missä oli Ingeborg
Stelleniuksen vanha kirjoituspöytä ja vuorineuvos Ehrencreutzin
asiakirjakaappi, jotka olivat seuranneet toisiaan Hjulshammarista
Ramsjöbergiin, Ramsjöbergistä Sainte-Marieaux-Magnoliaan,
Sainte-Marie-aux-Magnoliasta Malmberginkadun neljään — missä oli
vanha pelipöytä itäintialaisine posliinilevyineen, joka oli muuttanut
Refvelstasta Rauhankadulle ja sieltä Rosalien keralla pois, jonka
ääressä ylijuhlamenojenohjaaja oli istunut niin monina öinä — ja jonka
kiinalaisilla kuvilla ja kummallisilla maisemilla ja taidokkaasti
yhteenkiedotuilla ornamenteilla koristetun levyn päällä Refvelstan
maa vähitellen oli häipynyt olemattomiin, sillä välin kuin sen himmeä
lasitus korkeitten hopeakynttiläjalkain lepattelevien liekkien
valaisemana oli kuvastanut ylijuhlamenojenohjaajan ylhäisen jäykkiä ja
kohteliaasti hymyileviä kasvoja — poissa pelipöytä, poissa hopeiset
kynttilänjalat — poissa oli pääsotakomisarius Wigelstjernan suuri
sifonjeeri, jonka lukemattomissa lokeroissa hänen yksityiset paperinsa
olivat olleet yhtä järjestelmällisesti lajiteltuina kuin konsanaan
asiakirjat hänen virkahuoneessaan — ja missä oli oikeusneuvoksen
vanha, isiltäperitty kustavilainen kirjoituspöytä, jonka ääressä hän
oli istunut työskentelemässä niin monia iltapäiviä ja ehtoita, hänen
totuuttaetsivän henkensä kamppaillessa maallisen oikeuden raskaitten
ja vaikeasti ratkaistavien probleemien kanssa — ja jossa hänen isänsä,
piispa, oli ennen häntä istunut hurskaisiin tutkisteluihin kumartuneena
kirjojen kirjan yli, valmistuessaan harjoittamaan kutsumustehtäväänsä
— missä olivat kynttiläkruunut ja kuvastimet, jotka olivat valaisseet
ja häikäisseet toisiaan juhlallisessa kilvoituksessa ja jalossa
kaksintaistelussa pitkinä juhlaöinä Hjulshammarissa ja Ramsjöbergissä,
Refvelstassa ja Renbyholmissa?

Työn muistot ja juhlan muistot, turhuuden muistot ja hurskauden muistot
— poissa — poissa — ainaisesti poissa ja erotettuina — tuulten ja
aaltojen hajalleen heittäminä hylynsirpaleina — hylynsirpaleina ja
merihylkyinä kuten niitten viimeiset omistajatkin maan päällä.

Ei ja taasen ei — niitten viimeiset omistajat elämässä eivät
ajelehtineet missään maallisissa virranpyörteissä. Huoneen pelastetun
hylkytavaran kirjavan kokoelman yläpuolella loistivat valkeina
ja hiljaisina, hohtavina ja kirkkaina krusifiksien pyhät kuvat
maailman Vapahtajasta ja Herrasta — vertavuotavasta Jumalan Pojasta
— Lunastajasta ja Sovittajasta — kärsivien ihmissydänten elävästä
ankkuripaikasta — kaikilta maallisilta myrskyiltä suojaavasta varmasta
satamasta — lujasta ja järkkymättömästä kalliosta, jota vastaan kaikki
maailman aallot ja tuulet voimattomina raukenevat.

_Saevis tranquillae in undis_ — rauhallisina raivokkaiden aaltojen
keskellä.

Ja vaistoten syvällisesti henkielämän salaperäisistä asioista
Eurydike Berg tunsi äkkiä, että hänen täytyi voittaa tämä rajaton
raskasmielisyys, joka kasvoi tuskallisen lamauttavalla voimalla huoneen
hämärissä — että hänen täytyi antaa toisten nähdä ja muistaa, ketä he
palvelivat ja kelle he kuuluivat — että heillä ei ollut oikeutta surra
ja pelätä — että uskollisuuden ja kiitollisuuden, ilon ja rauhan tuli
täyttää heidän sydämensä ja kohottaa heidän huulensa rukoukseen ja
kiitokseen.

Hän hyväili pienellä, aralla, kainolla, hellällä käden liikkeellä
kevyesti, kevyesti Sten Almgrenin kättä — liike, jossa koko hänen
sydämensä pidätetty ja puoleksi unohdettu hellyys poikaansa kohtaan
heräsi eloon ja puhkesi kukkaan:

— Sten pieni, mene ja sytytä kynttilät suuren Kristus-kuvan alla!

Ja sillä välin kuin poikanen hieman vastahakoisesti, hämmentyneenä
ja epävarmana, kainona ja kömpelönä täytti hänen antamansa tehtävän,
rukoili Eurydike hiljaa ja palavasti hurskaassa sankarisydämessään:
Herra, pidä huoli poikasesta — opeta häntä palvelemaan Sinua,
tottelemaan Sinua, rakastamaan Sinua — anna hänen hyväkseen tekemämme
uhrin tulla Sinun kunniaksesi tehdyksi uhriksi!

Nyt Rosalie katkaisi hiljaisuuden, ja iso, arvokas imperaattorinpää oli
ihmeellisen voimakkaan hehkun kirkastama:

— Jos jää rahaa ja varoja, kun olen kuollut, tahtoisin saada tämän
virrenvärsyn hakatuksi haudalleni:

    Vuoks' leivän, onnen, maineen
    on taisto tarpeeton.
    Pois pienet huolet heitä,
    ah, aika lyhyt on.

    Vaan murheen, ilon päivin
    käy Herran polkuja.
    Tee oikein kuoloon asti:
    muun hoitaa Jumala.

Mutta nyt hymyili Eurydike Berg onnellisinta ja kirkastuneinta hymyään,
hymyä, jonka veroista hänen ystävänsä eivät milloinkaan olleet nähneet
hänen huulillaan, ja hän puhui äänin, joka oli vapauttavan riemun
täyttämä, särkymiseen saakka innoituksen läpitunkema, innoituksen,
joka vastustamattomassa, ylimaallisessa voimassa sai kaikkien heidän
sydämensä värisemään.

— Ajatteletko kuolemaa nyt? — Minusta tuntuu kuin alkaisin vasta nyt
elää uudelleen — oikein elää.

Mutta hänen silmänsä eivät enää erottaneet muita huoneessa olevia;
hän näki ainoastaan Vapahtajan piirteet ristillä sekä ne kolme
kynttilää, jotka sytytti pitkä, laiha poika, jonka varjokuva kuitenkin
tällä hetkellä ihmeellisellä tavalla ikäänkuin laajeni ja täytti
koko huoneen, niin että hänen ja hänen vanhan ystävättärensä kasvot
ja vartalot ikäänkuin kätkeytyivät ja häipyivät tähän aaltoilevaan,
epämääräiseen hämäränleikkiin, tähän varjojen aavemaiseen, uhittelevaan
kisailuun seinillä ja katossa — vertauskuva tuntemattomasta
tulevaisuudesta, hämärän ja pimeän maailmasta, jonka yllä Ihmisen
Pojan, Maailman Vapahtajan, rakkauden ja laupeuden Herran kuva tällä
hetkellä loisti järkkymättömämpänä, lohduttavampana, virvoittavampana
kuin koskaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76909 ***