path: root/76896-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76896 ***

language: Finnish




IKUINEN SALAISUUS

Rakkaus- ja jännityskertomuksia


Kirj.

JACK LONDON



Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




SISÄLLYS:

Ikuinen salaisuus.
Jumalat nauravat...
Leopardinkesyttäjän tarina.
Mielipuolen kertomus.
Varjo ja valo.
Mill Valleyn öinen hirviö.
Sota.
Yön lapsi.




IKUINEN SALAISUUS.


"Minulla on oikeus saada tietää se", sanoi tyttö.

Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään
rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa
pitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko
olemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen
kasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti
huokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut
milloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä
vastausta.

"Minulla on oikeus", toisti tyttö.

"Tiedän sen", vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.

Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina
valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi
isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs
valo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli
näiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli
kuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson
pohjalta.

Hän katseli miestä. "No?" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys,
mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.

Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja
mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää
käden varassa.

"Rakas, rakas Lute", mumisi mies.

Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä,
vaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan.
Hän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja
miten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan
hyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän
hengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa
ja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella
tai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla
herättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen
poskeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys
ei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä
se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua
rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi
suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain
hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun
hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.

Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi
itseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin,
mutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien
värähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa
vasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja
hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun
mies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat
värähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin
ennenkin.

"Mitä muuta voin sanoa?" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli
tyttöä silmiin. "Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan
mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin
omaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan
elämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken
omistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En
milloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin."

Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi
jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.

"Oletko sinä jo naimisissa, Chris?"

"Oi, en, en!" huudahti mies kiihkeästi. "En ole milloinkaan ollut
naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!"

"Siis..."

"Ei", keskeytti mies, "älä kysy!"

"Minulla on oikeus saada tietää se", toisti tyttö.

"Tiedän sen", keskeytti mies hänet jälleen, "mutta en voi sanoa sitä
sinulle."

"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris", jatkoi tyttö lempeällä
äänellä.

"Tiedän, tiedän", keskeytti mies.

"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä
saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi."

"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun", sanoi
mies katkerasti.

"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä
sitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen
kaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla.
Aluksi he pitivät sinusta niin kuin... niin kuin minä. Mutta siitä on
neljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat
kääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut
sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on
neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä
heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit
elämäni tuhoaja."

Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia,
murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.

"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä
tunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä
kuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena
oikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut
olemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että
olin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen
rakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä', sanoi Robert-setä
kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti
huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: 'Chrisia
ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi:
'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat
hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen
rakkauden.

"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä
salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni
ja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään
sinulle, Chris. Jok'ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla
ollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta.
Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen.
Ajatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi.
Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut."

"En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla", mutisi mies.

"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se
olit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut.
Sinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin
luonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei
loukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä
itsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä
teit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.

"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki
kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä
ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa
määrässä, sitä et saa milloinkaan tietää.

"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat
kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta?
Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä
ovat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut —
olin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan.
Aioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä
Kaliforniassa.

"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en
tarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista
tai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti
ja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja
tutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut
mitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että
rakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja
sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa
sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan
väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani
— Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän
uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä
saatoin tehdä?"

Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei
vastannut mitään.

"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen
luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut.
Se oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin
toisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä
olen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että
saatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän
ujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan
sinua... en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja
enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka
olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että
huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä
käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne
minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä
merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä
jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin
merkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä
niiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin
vihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin —
ei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!"

Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili
miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa,
joka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka,
joka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten
puoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin
painoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen
hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin
raskaasti.

"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris", sanoi tyttö ystävällisesti.
"Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä
tähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin
nyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat
toisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä
elämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule
olemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa —
sinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa
muutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon
omistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati
yhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi
saavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa..." — tyttö vaikeni
hengästyneenä. "Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on
sanottava minulle — miksi."

Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä
tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.

"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute", aloitti hän alistuvasti.
"Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa.
Minun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani
tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan... kuitenkaan
en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En
kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni
lupauksia... mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut
sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin.
Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt
tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin,
ettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja
olen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole
voimaa mennä omasta aloitteestani."

"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?" kysyi tyttö. "Sitäpaitsi minun
täytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois."

"Älä kysy."

"Sano se minulle", sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.

"Oi, Lute, älä pakota minua", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen
äänensä rukoilivat.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", intti tyttö. "Se on velvollisuutesi
minua kohtaan."

Mies horjui. "Jos teen sen...", aloitti hän. Sitten hän lopetti
ajatuksensa päättävästi: "Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä
itselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua
pakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle."

"Jos se on jotakin... jos on esteitä... jos se salaisuus todellakin
estää..." Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen
hienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. "Minä rakastan sinua,
Chris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista
rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: 'Tule!' — lähtisin
mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi
kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen.
Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää.
Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni,
en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille.
Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin
maailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä..."

"Ei, ei!" huudahti mies. "Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai
emme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon
sen sinulle..."

Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa
päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen
huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi
ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut
peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä.
Tyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja
rohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä,
ja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen
päättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon
varmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut
puhua.

Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne
sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki
auringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki
sen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä
ikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi
ollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään
osuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä
heräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan.
Lähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli
kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät
keltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa.
Kukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta
ihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti
kukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana
tuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui
joen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen
mumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut
toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain
vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson
pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.

Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi
polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita
raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon
paisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän
tunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi,
lapsuus- ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli
itkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai
hänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi,
että hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen
kärsimyksiin ja suruihin.

Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski
huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja
painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.

"Tule, lähtekäämme", sanoi hän melkein kuiskaamalla.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn
noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat
kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä
taistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä
hevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä
satulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli
häntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen
silmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti
satulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he
käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli
synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla
laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten
metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain,
ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä
pääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja
alkoi päästellä veräjäriukuja.

"Oi, odotahan!" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli
ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.

Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki
veräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti
käsiänsä.

"Sinä kelpo eläin!" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin
satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena
auringon paisteessa.

"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla", ehdotti hän, kun mies
talutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. "Sinä et
milloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa."

"Ei, ei", pani mies vastaan.

"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä", tenäsi Lute. "Se on vain
kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta
kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava,
ja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän
sen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä
sinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi
voit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta
sentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa."

He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja
päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.

"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa",
huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. "Naistensatulalla
ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle."

"Sinä näytät nuorelta amatsonilta", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli
hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.

"Oletko valmiina?" kysyi tyttö.

"Olen."

"Vanhalle myllylle", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle.
"Sinne on vajaa maili."

"Valmiina?" kysyi mies.

Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja
käsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän
takanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät
tienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman
maapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen
riipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten
puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien
rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.

He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen,
mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani
niiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään
valkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana
monen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät
päämääränsä, ränstyneen myllyn.

"Nyt!" huudahti tyttö.

Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla
ja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen
kaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti
hiukan sivulle.

"Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!" huudahti hän miehelle.

Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken
toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että
Chrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.

"Kannustanko Bania?" huudahti Lute.

Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla
ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla
hän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.

"Kolme hevosenpituutta jäljessä!" riemuitsi hän, kun he hiljensivät
vauhdin käynniksi. "Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta
tammasta."

Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn
hiestyneellä kaulalla.

"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla", selitti Chris. "Dolly on mainio, kun
ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään."

Lute nyökkäsi hyväksyvästi. "Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä.
Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän
koko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa
vuoksi."

"Siitä se johtuu", huomautti Chris. "Sen tulisuus on lientynyt vuosien
myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen."

"Ei", vastasi Lute. "En milloinkaan ole nähnyt sitä todella
hurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien
aukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana —
kenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se
voitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole
kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään —
ei ainoatakaan kertaa."

Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie
kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen
molemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä
toisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen
kukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli
paahtanut ruskeaksi.

"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät", sanoi Lute. "Oi miten ihana
oletkaan, Sonomalaaksomme!"

Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat
kotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa
ja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita
näytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä
jokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä
rinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä
tasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.

"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?" kysyi hän katse
yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.

Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen.
Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja
pieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen
kaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti
sitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan
käyntiä.

"Nytpä tapahtuu kummia, Dolly", aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.

Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen
takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin
etujaloin jarruttamaan maata vasten.

"Se tahtoo heittää minut maahan!" huudahti Chris, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja
koetti uudelleen paiskata hänet selästään.

Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta
käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli
aivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen,
puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä.
Sitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri
paikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja
samassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata,
eläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen.
Silmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja
sen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui
ikäänkuin sisäistä tulta.

Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen
heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen
sen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja
oli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka
kumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi
selälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko
ehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.

Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva
melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus,
ja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.

Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania,
mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut
tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja
kavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle
tamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään.
Eräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki
rakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris
menetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei
pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän
kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa.
Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta
hillitsemään.

Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla
loisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa
oleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita
olisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi
epäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi
tiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat
ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan
vihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului
veden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi
ylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se
koetti lyödä ratsastajansa.

Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti
jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti
ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten
teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute
oikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt
edelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta.
Sitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui
uuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui
eteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa
tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.

Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen
kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi
veri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt
hillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta
ja vavista väsymyksestä.

"Chris!" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi:
"Jumalan kiitos!"

"Oh, minä olen aivan all right", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken
jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli
ollut hirvittävässä hermojännityksessä.

Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti
mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla
lihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan
päästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti
satulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa
puuskassa.

"Minä tiedän täällä vesipaikan", sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.

He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti
rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi
kristallikirkas vuoripuro.

"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?"
kysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja
valtimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.

"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa", vastasi Lute. "En kykene
käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt
moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut
johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö
ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti..."

"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen", keskeytti Chris.
"Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata
aivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun
olisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se
koetti paiskata minua selästään?"

Lute nyökkäsi.

"Ihan kuin villihevonen."

"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?" kysyi Lute. "Kukaan ei
ole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei
kukaan."

Chris kohautti olkapäitään. "Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen
unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt."

Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. "Otan siitä kyllä selvän",
sanoi hän.

He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta
tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut
vikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai
pistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai
hyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.

"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa",
sanoi Chris.

"Noituutta", ehdotti Lute.

He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat
kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja
vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina
pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.

"Jokin paha henki", nauroi Chris. "Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt
ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?"

"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi", vastasi Lute. "Mutta ehkä onkin
kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä
jouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut
istua sen selässä tänään... tahi Milred-täti tahi kuka tahansa."

Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen
lyhentää sitä.

"Mitä sinä teet?" kysyi Chris.

"Aion ratsastaa Dollyllä kotiin."

"Siitä ei tule mitään", selitti Chris. "Sellainen olisi huonoa
kurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan
yksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin."

Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka
kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia
— hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.

"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken
tämän jälkeen", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.

Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen
punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse
auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi
valoksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä
oli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden
välillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä
aina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta
auringonsuojaksi.

"Dolly poloista... se on todella sairas", sanoi Lute illalla, kun
he olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. "Mutta sinä pääsit
vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden
aihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta
vasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain
kavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä
tietänyt, mitä sinulle tapahtui."

"Ajatukseni olivat sinun luonasi", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen
käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.

Tyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.

"Hyvää yötä", sanoi tyttö.

"Rakas Lute, rakas Lute", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi
hämärään.

       *       *       *       *       *

"Kuka käy tänään noutamassa postin?" huusi naisenääni hongikossa.

Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. "Tänään meidän ei
pitäisi ratsastaa", sanoi hän.

"Anna minun mennä", ehdotti Chris. "Sinä olet täällä. Palaan
vilahduksessa."

"Kuka käy noutamassa postin?" tiukkasi ääni.

"Missä Martin on?" huusi Lute lujalla äänellä.

"En tiedä", vastasi ääni. "Robert varmaankin vei hänet jonnekin
myötänsä... hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei
tosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman
ruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän.
Ja Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä."

"Niin ollen me menemme, pikku täti", huusi Lute ja laskeutui
riippumatosta.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja
satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän
aurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki
nukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari
jaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni
sanomalehti- ja kirjepinkan antamiseen.

Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata
rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa
hevosia ennen leirille paluutaan.

"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän", sanoi Chris, kun he
antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. "Katsohan
sitä."

Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen
rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen
korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä
hänen hevosensa kaulalle.

"Kuin kissanpoikanen", sanoi Lute.

"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen", sanoi Chris.
"En sen eilisten hullutusten jälkeen."

"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä",
nauroi Lute. "Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan
on horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas
luotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se
ole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se
pääsee Dollyn ikään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Chris nauraen. "Ban ei tee minulle tepposten
tapaisiakaan."

He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan
kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka
oli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen
kulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja
ihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja
ja ääriviivoja.

Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin
katsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja
yläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin
jalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla
pyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja
putosi sitten takaperin tieltä.

Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui
mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä
ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli
mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan,
sivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän
istui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen,
joka oli putoamassa hänen päälleen.

Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi
syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään.
Eläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen
hengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli
pudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle
vääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat
heikosti ilmaa sätkien.

Chris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.

"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen", hymyili tyttö hänelle. "Minun on
kai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?"

Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi
eläimen päätä.

"Sitä ajattelinkin", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. "Minusta tuntui
siltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?"

Tyttöä värisytti.

"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua." Chris alkoi
kavuta tielle. "Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin."

Chris katseli alas rantatörmän laelta.

"Jää hyvästi, Washoe Ban!" huusi hän. "Jää hyvästi, toveri."

Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun
hän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa
kohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi
lujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla
tomuista tietä.

"Se teki sen tahallaan", huudahti Chris äkkiä. "Osoittamatta
varoituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan."

"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan", myönsi Lute. "Minä näin.
Ja näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas
samalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen
hurjalla taakse-riipaisulla."

"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki
luonnollisesti ohjakset melko höllällä."

"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen", sanoi Lute. "Mutta kaikki
oli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt
sinun kätesi, ei edes tiedottomasti."

"Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä."

Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle
ajatukselleen.

Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he
saapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen
katseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran
palaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen
Luten poistuessa.

"Osaatko ampua hevosen?" kysyi hän.

Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten:
"Osaan, sir."

"Miten menettelette?"

"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä
viivat leikkaavat toisensa..."

"Aivan niin", keskeytti Chris. "Tiedätte juottopaikan toisessa
joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä."

       *       *       *       *       *

"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka.
Sinua odotetaan innokkaasti."

Chris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.

"Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?" kysyi hän.

Lute pudisti päätään. "Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo
sen huomenna Robert-sedälle."

"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta", sanoi hän hetkisen
vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.

"Se oli minun varsani", sanoi Chris. "Sinua lukuunottamatta ei kukaan
muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin
tuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä,
kaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että
sen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se
ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa.
Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä
sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se
noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta.
Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.

"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli
salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui
alas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti
minua... niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En
kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen."

"Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris", sanoi Lute.

"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa
sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä."

"Niin, se on ainoa selitys", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön
rinnalla. "Mutta kuka odottaakaan sinua?"

"Psykografi."

"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin
kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen."

"Niin olimme kaikki", vastasi Lute, "lukuunottamatta Mrs Grantlya.
Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan."

"Hän on pikku noita", huomautti Chris. "Hänessä on vain hermoja ja
kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä
naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia."

"Hän on oikein kammottava... toisinaan." Lute värisi tahtomattaan. "Hän
saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni."

"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä", selitti Chris
kuivasti. "Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä.
Sairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa.
Sellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat
hänet keksineet?"

"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet
varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa
Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä
Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden."

He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin
ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen
puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui
neljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä
ja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa
hetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat
niin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin
hyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat
kokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen
mustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan
neljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat
ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden
kasvojen kanssa.

"Kuka se on?" kuiskasi Chris.

"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä
päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja
tai jotain sen tapaista."

"Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta."

"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän
on tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen
pestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen."

"Sitä saattaakin edellyttää", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi
takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen
vierellään seisovalle tytölle. "Kuulehan", sanoi hän, "minusta tuntui
siltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat
kääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni
sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin
ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt
havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun."

"Rakas ystävä", huokasi Lute, "vieraanvaraisuus on heille yhtä
luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään
siitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin
he moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää
harrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän
silmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa
ilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki
ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille
mitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet
itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen
sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään —
ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et
usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka
olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat
orjiasi."

"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei
äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule
Robert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?'
Ja huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin
kastepisara auringon paisteessa.

"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä
pyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi
— maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä,
mahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi
polttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun
pieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän
tekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua
niin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut
sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean
tiedoton siitä, mitä teet."

"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta", nauroi
mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän
puoleensa.

"Niin", kuiskasi tyttö, "ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle,
mitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä... tunteesi, sielusi,
nimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi
kaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää."

Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi
kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään
hellästi.

Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa
psykografista muihin.

"Kas niin, aloittakaamme nyt", sanoi hän. "Käy pian liian viileäksi.
Missä ovat lapset, Robert?"

"Täällä ollaan", huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.

"Valmistaudu nyt kylmänväreihin", kuiskasi Chris, kun he astuivat
esille.

Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin
vastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää
magnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin
olisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli
ihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava.
Milred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä
kysyi iloisesti ja sydämellisesti: "No, Chris-poikani, miten
ratsastusretki sujui?"

Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä
osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia.
Sen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista
puusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen
pyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu
lyijykynällä.

"Kuka aloittaa?" kysyi Robert-setä.

Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja
sanoi: "Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi."

"Rohkea muori", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. "Pankaa
nyt pahintanne, Mrs Grantly."

"Minäkö?" kysyi nainen. "Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä
sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän
kaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta.
On olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin
tulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki
hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story,
mutta älkää tehkö mitään tahallanne."

Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa
hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei
tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.

"Olkaa kärsivällinen", neuvoi Mrs Grantly. "Älkää jarruttako
vaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta
älkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan,
että teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan
vastustamattomaksi."

"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää", julisti Milred-täti, kun
viisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.

"Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki", sanoi Mrs Grantly
tyynnytellen.

Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli
levoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan
psykografin huilussa.

Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti
ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:

"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että
minut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja
teidän juhlallisten katseittenne maalitauluna."

"Harakanvarpaita", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli
vaimonsa töhertämää paperia.

"Aivan mahdotonta lukea", selitti Mrs Grantly. "Tämä ei lainkaan näytä
kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te
koettaa, Mr Barton?"

Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä
laitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan
hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä
ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski
silmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä,
hyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä
ja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs
Grantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan
pahastunut.

"Koettakaa te, Story", sanoi hän.

Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti
kätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan
paperilla.

"Kas hittoa", mutisi hän, "tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta
sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!"

"Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi", varoitti hänen
vaimonsa.

"Koettakaa olla vakavina", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. "Näin
ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia
kunnollisesti."

"No niin, nyt sitä on siinä", sanoi Robert-setä ja veti kätensä
psykografilta. "Katsotaanpa."

Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, "joka tapauksessa
siinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan.
Katsohan, Lute, nuorilla silmilläsi."

"Oi, millaisia koukeroita!" huudahti Lute paperia silmäillessään. "Ja
kas, tässähän on kahta eri käsialaa."

Hän alkoi lukea:

"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen
positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten
positiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja
sopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne..."
Tässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: "Mölysammakko 95. Dixie
16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75.
Pohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä
3."

"Rautahyrrän arvo on sangen alhainen", mutisi Mr Barton.

"Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!" huudahti Milred-täti
nuhtelevasti.

"En, totisesti en ole", vannoi Robert-setä. "Luen vain mitä on
kirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon
paperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää."

"Alitajunta-minänne", ehdotti Chris. "Olette lukenut kurssinoteerauksia
tämän päivän lehdestä."

"Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua
palstaa."

"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle", sanoi
Mrs Grantly. "Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa,
mistä sen luulen johtuvan."

"Mutta entä alkusepustus?" kysyi Robert-setä.

"Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla 'Christian Sciencen'
palstoilta..."

"Tai ehkä se on teosofiaa", ehdotti Milred-täti. "Viesti jollekin
vastakääntyneelle."

"Jatka, lue loppu", käski hänen miehensä.

"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa", luki Lute.
"Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja
tulette... Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie
140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya,
Kandorista... se on varmasti mahatman."

"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän
teosofian, Chris", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.

Chris kohautti olkapäitään. "Mahdotonta selittää. Olette varmaankin
saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin."

"Linjakontakti kenties?" hihitti Robert-setä. "Henkistä langatonta
lennättämistä usealta taholta — sanoisin."

"Tämä on mielettömyyttä", sanoi Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole
nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia
on vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties
siitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian
hilpeitä."

"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi", myönsi Chris ja asetti
kätensä psykografille. "Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa
nauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja
jos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä,
millainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa."

"Minä olen kilttinä", lupasi Robert-setä. "Mutta ellen toden teolla voi
olla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?"

Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut
ollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä.
Hänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja
tasaisesti paperilla.

"Katso häntä", kuiskasi Lute tädilleen. "Näetkö, miten kalpea hän on?"

Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät
hiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris
tempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten
ja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten
kasvoja kuin vastikään havahtunut.

"Luulen kirjoittaneeni jotakin", sanoi hän.

"Sen minä vakuutan", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia,
minkä oli ottanut käteensä.

"Lukekaa ääneen", sanoi Robert-setä.

"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu
kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu.
_Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!_... Chris Dunbar, minä
aion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan
ja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma
onnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse
sanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet... ja
siihen se äkkiä loppuu."

Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia,
johon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin
uneliaisuuden valtaamana.

"Tulipa siitä verenhimoinen käänne", virkahti Robert-setä.

"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan", luki Mrs Grantly,
joka uudelleen silmäili paperia.

"Minuako vastaan?" kysyi Chris haukotustensa lomassa. "Eihän henkeni
ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!"

"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä",
nauroi Robert-setä. "Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot
ovat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti
aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi."

"Oi, Chris!" puuskahti Lute kiihkeästi. "Iltapäivällä! Käsi, mikä
tarttui ohjaksiisi."

"Minähän puhuin leikilläni kädestä", väitti toinen.

"Niin, mutta..." Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.

Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. "Mitä tapahtui
iltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?"

Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. "Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni
herätä", myönsi hän. "Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi
selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin
vähällä jäädä sen alle."

"Miten ihmeellistä", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. "Tässä
piilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti
ratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!"

Hän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.

"Tuhmuuksia", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti
kiihtymystä. "Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen
tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen."

"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista", aloitti Mrs
Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä
psykografille.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Mikä on nimesi?"

Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin
kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.

"Se on Dick", huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.

Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa
vakavat.

"Se on Dickin nimikirjoitus", sanoi hän. "Tuntisin sen tuhansien
joukosta."

"Dick Curtis", luki Mrs Grantly ääneen. "Kuka on Dick Curtis?"

"Tämä on totisesti merkillistä!" puuttui puheeseen Mr Barton.
"Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti
kummallista."

"Näyttäkäähän minulle", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli
sitä. "Niin, se on Dickin käsialaa."

"Mutta kuka on Dick?" intti Mrs Grantly. "Kuka on tämä Dick Curtis?"

"Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis", vastasi Robert-setä.

"Hän oli Luten isä", täydensi Milred-täti. "Lute on ottanut meidän
nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen
ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni."

"Merkillistä, ylen merkillistä!" Mrs Grantly pohti psykografin
ilmoitusta. "On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan.
Alitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä
ei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta."

"Minä tiesin", vastasi Chris, "ja minun käteni oli psykografilla. Se
selitys on yksinkertainen."

"Mutta käsiala", puuttui Mr Barton puheeseen. "Teidän kirjoituksenne ja
Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta."

Chris kumartui käsialoja vertailemaan.

"Lisäksi", huudahti Mrs Grantly, "Mr Story tuntee käsialan."

Hän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.

Tämä nyökkäsi. "Niin, se on Dickin käsialaa. Sen voin vannoa."

Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja
toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin "sielullinen
ilmiö", "sieluhypnotismi", "selittämätön totuus" ja "spiritismi" hän
näki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei
ollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita
vanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu,
isästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän
oli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.

"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi
toista", sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka
ratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti
joukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä
ulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli
jäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä
hän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu
sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään
— isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä
ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian
puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa,
hänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja
kaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden
ja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi "Dick
Curtis-sankari."

"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.
"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."

"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on
liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen
hermostunut! Tai vielä parempi on... sallikaa minun mennä vuoteeseen,
niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa
minulle kaiken varhain aamulla."

Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs
Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.

"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut
minut telttaani."

"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea
jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"

Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille
hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta
yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen
vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän
ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi —
ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen,
apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat
hirvittäviin muotoihin.

Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti
sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain
jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä
kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa.
Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä
ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja
lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys,
luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä
etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.

Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut
kirjoituksen.

"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa.
Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"

Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti.
"Mitä hän sanoo?"

Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen
vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja
viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.

"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo.
Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda
rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen
on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität
maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka
koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin.
Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli
tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun
neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään,
Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."

"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi
kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta
tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä
haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin
vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut
olemassa.

"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut
tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on
ollut keskuudessamme tänä iltana."

Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä,
vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että
hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot
olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen
ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka
oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui
myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin
välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.

Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle
täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen
povelleen.

"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta
viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain
kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."

Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi,
että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä
huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.

"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti.
"Unohdetaan koko tämä hölynpöly."

"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun
Robert-setä astui seuraan.

"No", sanoi setä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään
pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun
tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta
puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"

       *       *       *       *       *

"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?"

"Kävin kävelyllä", vastasi Chris.

Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen
teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi... Mr Barton?"

"Ihan niin."

"Ja te polttelitte?"

"Niin. Miksi sitä kysyt?"

Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän
tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt
sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään
Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana,
sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen
oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen
oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä
lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"

"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä."

"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä."

"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee
omakseni."

Tytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: "Oi, hyvä, hyvä!"

"Se on hyvin kaunis", sanoi Chris.

Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen
silmiinsä tuli levoton ilme.

"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen
kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat... no, mikä
sinulla on?"

"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa
tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."

Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella
katseeseen.

"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja
kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta
ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden
kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja
oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput
ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan... kaiken sen näen
sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta.
Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"

"Ei ainakaan vähään aikaan", pyysi tyttö.

"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka
aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"

"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että
se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En
voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut
maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on
taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin
ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut
tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni
sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja
sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi
kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan,
että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi
jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian
itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat
ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä
niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö
käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta
lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua
liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen
nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni
riittävänä selityksenä.

"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi.
Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen
todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja
minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja
epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu,
se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan
heräämisen kynnyksellä."

"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan
olen kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen
väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi
enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu
mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin
kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten
kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan
kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi
sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on
huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin.
— 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta
mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi
Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot,
että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien
höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa
ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi
mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"

"Sinä et ota minua vakavalta kannalta", sanoi Lute naurettuaan toisen
jutulle.

"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?"
kysyi Chris.

"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä
tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."

"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris.
"Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä
lähitulevaisuudessa."

"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän
psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme
kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."

Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee
hauskaa."

Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.

"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs
Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin
Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä
puusäleille. "Nyt aloitamme."

Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,
mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua
Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.
He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:

"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda
järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja
yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian.
Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa
rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele
sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha."

"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö
käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut
sen paperille."

"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä", intti tyttö.

"Mitä siis?"

"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista.
Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen
sukupolven naisilla."

"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?"
keskeytti mies.

"En tiedä, Chris", sanoi tyttö epäröivästi. "En tosiaankaan tiedä."

"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen
lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on
kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran
kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan
mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna... Entä
mitä sinulla on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja
asetti kätensä psykografille.

Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin
hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:

"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!"

Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää.
Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,
oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?
Ja koko niiden hilpeä seurue?"

Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.
Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.

"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään
kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan,
että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini
että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä,
joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy.
Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani
naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on
kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen
varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!"

"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua.
Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla
voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko
seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä
on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja
ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta
meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se
spiritismiksi. Psykografi taas..."

Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä
psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen
valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin
hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.

"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli
valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä
kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä."

Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä
oikeudenmukaista rangaistustasi."

"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä
sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot,
mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen
hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden
tähtäävän sinua."

Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.

"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin
voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että
koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku
annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme
yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle
hämmästyttävälle ilmiölle."

"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan
polkua pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko
tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"

Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut
puhua setäsi ja tätisi kanssa."

"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?" kysyi tyttö nopeasti.

"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut
sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle
sanonut."

Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän
vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä
uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla
uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää
avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa,
vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua.
Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan."

"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies
puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja.
Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa
epäonnistuminen toisellakin kertaa."

Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin
kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä.
En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä
moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se
estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin
sitä. Ja minä tahdon sitä... Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään
muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla.
Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin
tavalla."

"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin", sanoi mies.

"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä."

"Olosuhteet ovat julmat", mutisi mies katkerasti.

"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen
ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se
asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan
puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä,
onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on
kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme
siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja
koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä
meillä on.

"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin
paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden
mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet
huolisi ratsastaa... ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin.
Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"

"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä
pitämään."

       *       *       *       *       *

Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti
tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle
vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten
kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi
sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen
alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan
hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun
ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.

Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja
pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen
sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi
pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli
ahtautunut.

"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan raudikon
kulkea tästä alas."

Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti
takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä;
pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli
etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan,
mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan
jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä
ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle
varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.

"Hyvä!" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.

"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta",
huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen
alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.

Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita
näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti
ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla
kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi
hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti
sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.

Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen
kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja
kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle
pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä
saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti
asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt
päätöksensä.

Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin
nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.

"Älä yritä", huusi hän.

"Minä luotan Comancheen", huusi tyttö vastaukseksi.

"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen
on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi
tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään."

"Mutta Comanche on juuri se yksi", vastasi tyttö. "Katsohan!"

Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja
tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan
ahtauden takia.

Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa
ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla
alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan
pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen,
hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle.
Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon
poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin
luokse.

"Mitä sanot?" kysyi hän.

"Olin kauhean jännityksen vallassa", vastasi Chris. "Pidätin henkeäni."

"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. "Teet
hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En
milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."

"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja
että on mahdoton saada sitä kaatumaan."

"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta
katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin
niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan
jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä
saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä
haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista,
että olen kilpaostajanasi."

Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he
vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.

"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin
Ban", sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja
ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!"

Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.
Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:

"Emme ratsasta suoraan leirille."

"Unohdat päivällisen", muistutti Chris.

"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä
maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."

"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota,
kun aina myöhästymme aterioilta."

"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden
keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."

He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun
Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta
tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he
olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja
ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella.
He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden
varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa
ja auringonpaahteesta halkeillutta.

He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään
neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi
vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty
seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka.
Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja
harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan.
Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset
surisivat.

Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli
syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt
vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.

"Katso!" huudahti hän.

Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän
alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta
ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa
liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto
pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin
höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden
reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen
se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.

He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi
humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi
kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat
toisiansa.

"Oi, Chris, miten ihanaa on elää... ja saada pitää sinut rinnallaan!"

Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.

Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa
liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä
lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa,
lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän
ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän
olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman
kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä
hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja
pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin
ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.

Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja
luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja
olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä
ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat
pulmat ja arvoitukset.

Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen
etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa
ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi
heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei
kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen,
hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän
käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei
kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut
kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki
muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen
hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan,
mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa
Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat
hervottomina ja elottomina allaan.

Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla.
Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta
lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli
niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku
kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän
mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta
painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä
tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten
hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt
Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.

Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan,
rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle
harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas,
joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa
tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa
jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen
vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui
tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan
toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki
jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin
ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen
kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.

Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät
monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla.
Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät
kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche
puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä,
yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.

"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja
hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.

Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki
selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen
liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton
ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat
näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.

Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa
oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta
Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä
putoamisen merkkejä.

"Chris!" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli
turhaa.

Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina
ja virtaavan veden humu.

"Chris!" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.

Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän
painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi
hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei
hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.




JUMALAT NAURAVAT...


Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi
salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli
hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni
ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua
vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on
naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."

"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin
Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten,
joiden rypäleistä sitä valmistetaan."

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan
täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan
suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä
aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa
ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä
kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin
muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin
rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän,
kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky
ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen
viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä
lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että
hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.

"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.

"Miksi juuri jumalat?"

"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan
kyllästystä?" huudahti hän.

"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin
voitonriemuisesti.

"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He
sekoittavat ja antavat kaikille kortit... ja ottavat itselleen tikit.
Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta.
Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi,
maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole
voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen
kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen
valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi
luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi
syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä.
Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut
piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään
ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean
meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.

"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet
ovat sitä yrittäneet... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on
tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen
on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele
mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään
aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen
vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on
kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"

"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.

Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja
paloitella se sirpaleiksi.

Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.

"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.

"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä
lahoamaan."

Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen
julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.

"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina.
Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt
päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."

"Etkö sinä erehdy milloinkaan?" kysyin siihen.

Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.

"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.
Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen
runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen
Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."

"Lämminsydäminen pyhimys", sanoin myöntäen.

"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi.
Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin —
kuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain
tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien
kanssa..."

"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!" keskeytin Carquinezin.

Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin
hautajaiskellojen soitto.

"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti."

"Maailma on toista mieltä", sanoin kylmästi.

"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä
tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä,
miksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan
luostariin?"

"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli..."

Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.

"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman
mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni
elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun.
Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut
antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.

"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä
tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat
Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He
rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen
ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen
tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.

"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati
tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli
rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö
mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista,
mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen
ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan
niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa
notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he
rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista
hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi
heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin
purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä
ainoastaan se voi herättää.

"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää
naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta
lainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä
hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen
harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen
— riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä
salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme
Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei
huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen
vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä
kaunopuheisuudella haastaen.'

"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka
haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi
sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta
rakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he
tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.

"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat
pyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita
todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita,
siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja
siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet
sen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.

"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat
inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä
veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se
hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He
olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä
ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri
on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista
esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut
sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on
englantilaisille ominaista.

"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he
laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He
leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista... Mutta
salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä
iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan
sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen
hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat
olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat
inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän
koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen
sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole
pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.

"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät
näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella
vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta?
Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota,
se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.

"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän
onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä
mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis
onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi
ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen... mutta sen
tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.

"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan
kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti
kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja
siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina
parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja
kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja
tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'

"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa
särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta,
mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden
partaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän
liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.

"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää... niin kauan kuin
emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko
Kuoleman parivaljakko.

    "'Ja ajan alla hurmiomme autuus
    vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'

"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?

    "'Yks suudelma — ja jää
    hyvästi! Kuolla paremp' on
    kuin syöstä korkealta maan
    mutahan, hiutuen
    voimasta heikkouteen.'

"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota.
He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa
pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit
Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista
avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en
tietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt.
Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla
liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet,
vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä
päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin
ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti.
Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut
lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.

"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin.
Aluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän
rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului,
mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni.
Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset
kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät
sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma,
minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja
kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?

"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He
olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa.
He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella.
Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he
olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden.
He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.

"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa
ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta
sitten eräänä päivänä..."

Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: "Oletko lukenut 'Rakkauden
odotuksen'?"

Pudistin päätäni.

"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin,
ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa...
muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen
kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran
hän nimitti minua 'sävelillä-hekumoijaksi', sanoi minun potevan
'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi,
uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein
nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja
heidän pelitempuistaan.

"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat
olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä
neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla
hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan
moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän
kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat
pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi
äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka
hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä
näkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin
he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen
toisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia
tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri
fyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja
kuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun
silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi
rakastavaispariksi.

"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin
ikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta
'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut
runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:

    'Ihana olla aivan lähetyksin
    on, toinen tuntea ja säilyttää
    suloista aistimusta kosketuksen...

    Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi
    viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus,
    viel' kätke kohtalomme salaisuus,
    min hetki kerran lyö... mut vielä ei...

    Oi, rakkautemme vielä kasvakoon!
    Sen kukoistuksen kerran kuolo vie.
    Ravitse sielun suudelmin se, salli
    sen kieltäymyksen unta nukkua
    ah vielä hetkinen... hetkinen...'

"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla
hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet
olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan
sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat
pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan —
nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!

"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö... mut vielä
ei!... Ei, rakkaus, vielä ei... Ravitse sielun suudelmin se, salli
sen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin
valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät
ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu
miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää
Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän
ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat
voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen
pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät
uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'

"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat
järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät
siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata
suurempaa.

"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän
rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille
lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä
kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan,
että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai
olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet
ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään
ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan
tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He
olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet
puun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni.
'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi
muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen
pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'

"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet
jumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja
hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole
jumalilla."

Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen
ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin
paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin,
mikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.

"Minä olen sammakko", sanoi hän puolustelevasti. "Mistä he olisivat
osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He
tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat
itse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat —
suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen,
tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.

"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa
kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He
olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he
kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen
harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he
olivat kadottaa tajuntansa.

"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa,
hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät
rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan
tunteneet.

"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät
lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen,
jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat
toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli
kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän
askeettisesta juhlapöydästään.

"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä
liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa
oli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa.
Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli
kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei
ollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa,
ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut.
Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä
he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa
silmistä.

"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä.
He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja
vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin
mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin
mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti
vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja
naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan
senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:

    "'Meit' joka hetki jano suudelmain
    Tulena poltti, mut emme suudelleet.'

"Oi, sellaista kohtalon ivaa!" huudahdin Carquinezin vaiettua.

Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti
todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.

"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja
minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä
voitat täällä viinimäkiesi keskellä."

"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aisti-orgioinesi,
mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi —
luuletko sinä voittavasi?"

Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine
maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä
seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me
ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa
jumalien puolelta."




LEOPARDINKESYTTÄJÄN TARINA.


Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen
surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen
lempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli
"leopardimies", mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä
esiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön
edessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön
selkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta,
joista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan
kuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.

Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen,
kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan
painosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta
ja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä
suloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella
hänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan
mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa
ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli
pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.

Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei
ollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka
tahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa.
Kerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli
tuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti
hyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin
painettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti
kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.

Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen
sanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan.
Niitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt
häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen
lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin
sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja
pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta
eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun
oli kosteat ilmat.

Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä
kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen
kuulla.

"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen
mies vihasi?" kysyi hän.

Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli
vastapäisessä häkissä.

"Sillä on hammassärky", selitti hän. "Niin... leijonankesyttäjän
suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies,
joka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran
saavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi
kiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja
leijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin
erään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli
odottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä."

Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut
arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.

"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi", jatko hän, "ja
kärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin,
ei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli
miekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään,
ja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä
oli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää
täysvoltti ilmassa.

"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja
hänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen
johtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi
tai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen
veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen
ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean
ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan
ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja
että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.

"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä
hän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla
osoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin
kohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen
heilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.

"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän
oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä
leijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan
tahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa,
johon aina saattoi luottaa.

"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei
pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen
nähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan
olevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa
kuonolle nyrkillään.

"Madame de Ville..."

Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin
tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa
oleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin
toisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti
nyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti
venymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät
hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden
leopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan
iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja
palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan
katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä
tapahtunut.

"... katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista,
ja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä
ei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle
eräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni
ranskalainen tahtoi tapella.

"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta
hän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin
hänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla,
ja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi,
mutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin
ennen.

"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että
kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä
ja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja
avara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään
Punaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta
kynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.

"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä
telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut,
mutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen,
joka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan
suorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan
riitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat
sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan
tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä
riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä
sitä, mitä sitten tapahtui.

"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan
taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja
kulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta
löyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi
päätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen
katseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan
vihaa, vaan voitonriemuakin.

"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin
totisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen
portista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa
minuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen
Dennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti
yleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla
tuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat,
tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha
ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.

"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai
sen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti
ja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan
leuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen."

Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi
niiden tavallinen kaukokatseinen ilme.

"Se oli kuningas Wallacen loppu", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä
äänellään. "Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden
tultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus."

"Se... se oli...?" kysyin kiihkeästi.

"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.
Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti."




MIELIPUOLEN KERTOMUS.


John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä
sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän
leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä
pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä,
litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä
kenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti
silmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti
kantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia
houreita kuusta...

Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että
hän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat
vääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha
oli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin
käsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista
koemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun
henkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä
aikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme
kohta tavatessa: "Tuosta miehestä minä en pidä!" Minkä tähden emme
pidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme...
Vastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita
minuun ja John Claverhouseen nähden.

Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin
hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina
herkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten
hänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt
minua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John
Claverhousen.

Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin
kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi
kiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa
Gargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja
raastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän
sarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani
häiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit
nuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko
luonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui
taivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä
teiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän
naurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan
vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.

Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen,
ja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita
pois. "Eihän se mitään", sanoi hän, "ei sovi vihoitella viattomille
luontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille."

Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin,
puoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri
ihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin
aikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta
ja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan
vaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja
useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin
olivat aina olleet.

Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana
aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä
jonnekin.

"Minne matkalla?" kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.

"Forellin pyyntiin", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi
kuu. "Minä olen hullaantunut forelleihin."

Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa
oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa.
Tiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni,
vaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti
pyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli "hullaantunut"
niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive,
tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja
vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi
karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa
anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain
teki hänet entistä iloisemmaksi.

Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä
hämmästys.

"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?" kysyi hän hitaasti.
Ja sitten hän nauroi. "Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte
minut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!"

Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä
vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi!
Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä
oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi
ollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai
Brown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa
sitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on —
Claverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää:
Kysynpä! "Ei", vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!

Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän
kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat
tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan,
vaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa,
mutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä
julisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa,
ja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei
totisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle
karjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui
seikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta.
Mutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin
täysi kuu.

"Ha-ha-ha!" nauroi hän. "Totisesti on nuorin poikani lystillinen
tenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan
leikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja
pärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava.
'Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut...'"

Hän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.

"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista", sanoin väsyneesti, ja
tiedän näyttäneeni happamelta.

Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde
jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat
lempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi:
"Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe...? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen
ei näe...! Kuulkaahan siis! Iso kala..."

Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt.
En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu
ihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin
kuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.

Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin
surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei
tarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja
vihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta
vastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua
tai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut
suorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös
sellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.

Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä
asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta
toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja
ryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi
vakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä
ainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi,
noutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan,
vaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta
tai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään
pidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin
tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi
suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui
leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.

Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku
heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja
parantumattomasti teki itsensä syypääksi.

"Ei", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä,
"ei, ette varmaankaan tarkoita totta?" Hänen kirotut kuukasvonsa
töllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.

"Minä... minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta", selitti
hän. "Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!" Ja hän nauroi
sille seikalle tikahtuakseen.

"Mikäs tämän nimi onkaan?" sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa
lomassa.

"Bellona", sanoin.

"Hi-hi-hi!" hihitti hän. "Sepä lystikäs nimi!"

Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin
niiden lomasta: "Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte."

Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:
"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!
Hi-hi-hi!" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja
kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.

Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: "Taidatte muuttaa
maanantaina?"

Hän nyökkäsi ja virnisteli.

"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista,
joihin olette niin 'hullaantunut'."

Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. "Oi, mene ja tiedä", hihitti hän.
"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla."

Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin
ihastuksesta suunniltani.

Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki
käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne
hän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin
pensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä
ja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä
paikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen
hengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita.
Siinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä
kaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.

Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan.
Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan,
ja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin
rintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin
maahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta,
paksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä
hän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin
ympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän
sytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.

Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta.
Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti
sitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes
sai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle.
Nyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten
olin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja
karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto
oli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella
saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona
juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa,
että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän
juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä
silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen
ja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama,
tuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä
mies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta
kuin iso maakuoppa.

       *       *       *       *       *

"Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa
onnettomuudessa."

Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan
kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja
taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista
hutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei
hänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan
tarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt
rauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.




VARJO JA VALO.


Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys
oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava
ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen,
joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin
puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten
mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi,
mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he
olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni
äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat
elivät samoissa hurmiomielialoissa.

Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö,
ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja
se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut
toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen.
Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa
nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen.
He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he
joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja
intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.

Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään.
Jos Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd
kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko
runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen,
mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan.
Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen' jalkaa
syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista
nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja
Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän
tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus
jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon
pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä
ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään
levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin
saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti
kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät
ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi
loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.

Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän
päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki
selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti,
vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa,
sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä.
Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa
vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle
hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä
meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme
heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn,
hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat
hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.

Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän
ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui
korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko
ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä,
erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd
jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut
valtiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin
esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia.
Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen
kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin
kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo
ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston
kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-"ukkoa",
kemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat
tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän "kuolemanbasillin", ja tämä
keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät
hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä
Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä
onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa
tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta
hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki
kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla
muodoilla.

Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin
syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van
Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta
ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui
tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli
se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä
yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin
ankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta.
Itse Moss-"ukko" lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen
yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan,
syntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi
Doris van Benshotenin mies.

Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia
lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin
ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään,
koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut
sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta
ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen
syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen
katkeruutensa kiihtyi entisestään.

Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen
jälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman
näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua
eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja
heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa.
He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti
yht'aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai
myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.

Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli
koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan
erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa
harrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd
Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja
parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani;
silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä
suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä
elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä
tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä
mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi
tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.

"Väri on aistimus", sanoi hän. "Sillä ei ole mitään objektiivista
todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä.
Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä
niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään,
eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden
olemassaolosta."

"Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa", väitin siihen.

"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät
ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen
mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme
tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista,
sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen
musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."

"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä
koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi
voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.

"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin,
poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi
vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten
ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja
politikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja
syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien
valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä..." Hän
keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo aloittanut
kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."

Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul
Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.

"Sinä unohdat, rakas Lloyd...", sanoi hän.

"Minkä niin?"

"Sinä unohdat", jatkoi Paul, "niin, sinä unohdat varjon."

Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:
"Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti
Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität
mitä rauhaasi sopii."

Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti.
"En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka
onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan
kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan
päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen..."

"Läpikuultavuus!" huudahti Lloyd kohta. "Sitä on mahdoton aikaansaada."

"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui
pitkin ruusukäytävää.

Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä
hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella
kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi
heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä
pitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin
uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.

Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja
sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen
työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa
raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen
saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai
vakuuttavan vahvistuksen.

"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen
ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö
hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä
toiseen on pitkä matka, eikö olekin?"

"On toki", vastasin katseltuani. "Heidän välillään on tyhjä paikka."

Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja
valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta
hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on
karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on
yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan
ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi.
Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."

Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä,
mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.

Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin
puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt
silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset
kaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta
kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen
tuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.

"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä
näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi
minut melkein vakuutetuksi siitä.

Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet
aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin
kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet,
esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen
noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.

"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", sanoi
hän. "Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä
heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee
näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo
kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista
se on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen,
oranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se
heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme
näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen.
Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot
kohtaavat silmämme."

"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle
eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä
aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat
valkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme
taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se
valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten
sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä
ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa
absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi."

Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty
moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin
kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen;
hieroin niitä ja katselin uudelleen.

"Se on", lausui hän juhlallisesti, "mustinta mustaa mitä kukaan
kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin
kyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen
voi sitä katsella — eikä nähdä sitä."

Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa
valon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia,
yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia
orgaanisia yhtymiä.

"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta,
että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän
minulle, "sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine
läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä.
Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta
valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan
kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen
kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen
tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."

Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul
hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi
keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta
putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."

Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin
silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen
Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.

"No?" sanoi hän.

"No?" sanoin minä.

"Miks'et sinä tutki seikkaa?" kysyi hän.

Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat
automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa
ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että
ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan
esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi
minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä
kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.

"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista
soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista
vetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista
levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman
hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö
milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan
sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa,
ennenkuin pusket otsasi siihen.

"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä
sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä
tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen
kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä
jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan
orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät
epäorgaanisessa. — Katsohan."

Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se
sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen
koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.

"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan
käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja
erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen
lakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun
hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.

"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En
ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain
sen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon
värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin,
että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta.
Ja niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on
seuraavanlainen." Hän oli hetken vaiti. "Aion etsiä — ja löytää — juuri
ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan
vastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit,
mitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää
ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen
läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee
näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."

Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli
etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla
koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli
metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes
uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt
minkäänlaista koiraa.

"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme
riistamaille.

En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto
jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat
poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle,
aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät
minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran
askelten ääniä kivikolta.

"Kuulitko mitään, Paul?" kysyin kerran.

Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.

Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä
vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille
katsellessani en nähnyt mitään.

Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.

"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani
sairastumaisillani."

"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt päähäsi
kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."

Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi
jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen
silmäyksen Pauliin.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän. "Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?"

Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja
aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli
iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta
kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla.
Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä
edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi,
kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet
vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja
vavisten.

"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut
nyt silmiini. Paul, menemme kotiin."

Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "En sanonut sinulle! Eikö se
todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"

Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia,
palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä
laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän
tyhjää ilmaa.

»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»

Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan
varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.

Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul
pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten
näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin
lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat
viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti,
kunnes olimme saaneet linnut lentoon.

Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä
valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut
tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut
millään poistetuksi.

"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne
syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun,
sateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että
ne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta.
Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni
sateenkaarivälähdykset."

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion
edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde
— portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti
ääripiirteiltään koiraa.

Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa
tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli
aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut
ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se,
että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli
mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.

"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti
Paul. "Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät
saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin
merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita
niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran
kuoliaaksi."

Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi,
että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut
raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä
hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen
kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen
muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön;
hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen
kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja
puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.

Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi,
mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen.
Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa,
miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi
yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu
pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä
ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen
tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä
totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota.
Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli
punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei
olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei
pirstaleita, ei mitään.

Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi
oven edessä ollut porrasaskelma." Tuskin ne sanat olivat päässeet
huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin
eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta.
Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi
kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini.
Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita
tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki
yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen
siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.

"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin
eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla
nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea
sen oveen niin että tärähti?"

"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä
suuremmat kummat."

Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen
alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: "Kas
niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."

Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja
helposti iholle ja kuivui kohta.

"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino", selitti hän lopetettuani,
"nyt käsille oikea laji."

Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en
nähnyt mitään.

"Purkki on tyhjä", sanoin.

"Pistähän siihen sormesi."

Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista
ja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi
kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin
olisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista
näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen
varjo selvästi piirtyi lattiaan.

Lloyd naureskeli. "Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki."

Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän
viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha.
Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies,
joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon
jälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se
oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle,
ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät
riippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.

"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni
ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."

Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi:
"Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia
saat."

"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä
kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse
varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja
jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin
kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni
olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä
sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat
aivoja."

"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?" kysyi hän.

"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen
tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä
kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen
pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin
muodotonta ja aineetonta."

Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan,
ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti
kättäni ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut
kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.

Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua
kohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen
talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan
ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui
tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu
toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli
tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita
palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat
olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin
sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja
liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille
puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:

"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle
iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen
kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani", sanoi Paul
valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä
kohtia, joihin olin häntä lyönyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin
alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan
muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat
hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin
hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat
kauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia,
kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä
säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät
kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää
ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti
sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin
pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd
Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin
hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä
leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja
liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus
siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi
kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen,
mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan
pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan
sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien
iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni
edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:

"Herran tähden...!"

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin
kumoon.

"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.

Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme
rauhanhieromisistasi!"

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä
Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta
sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti
huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän
voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden
nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin
hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin
ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen:
"Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja
karkasi hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni,
voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan
kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt
näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn,
minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti
ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä
mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten.
Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää
välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja
minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat
tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän
lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä
siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer
Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu
nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen
salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset
antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita,
etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä
tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt
ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.




MILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.


I.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin
harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä.
Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden
lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa.
Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan
nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän
istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja
äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan
sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän
ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän
kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta
hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja
multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin.
Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän
kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen
tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin
puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita,
hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli
kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia
runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä
tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi
sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka
puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän
joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän
pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon
maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi
lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden
keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki
pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli
suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän
tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan
jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä
nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi
syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa,
jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken,
ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä
se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti
vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän
kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi... ja häneltä pääsi kova kauhun
parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan
tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki.
Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti
näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän
ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli
apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja
vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat
olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho
oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla
liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut
muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut
toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen
sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä
oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi
heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä
välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki
hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän
tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja
pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan.
Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut
ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat
kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille
revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas
rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli
useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui
välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen
toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin
ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa
kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se
ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin
pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa
hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes
hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei
erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain
kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn,
meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui
hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan
asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan,
ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi
juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään
satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli
jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut
enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja
joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä
ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen
paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata
sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän
laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen,
kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta,
levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja
kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten
päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa
vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja
odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren
aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan,
että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki,
miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt,
tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana
Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden
haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä
laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden
lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja
sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän
oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se
oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen
näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan
yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan
tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill
Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä
hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin
ohjaustangon ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan
polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa
jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja
melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi
tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden
varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä
tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut
vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja
tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään
sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä:
se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla.
Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi
lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa,
olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja
ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä
lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin
ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä.
Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti
sitten vaellustaan jatkamaan.


II.

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn
James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan
yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet
häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli
edessään, oli tavattoman epäluuloinen.

"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä", kiivaili hän.

"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului
vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."

"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille,
että kysymyksessä on elämä tai kuolema."

Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime
yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja."

"Mikä on nimenne?" I

"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua."

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella
tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen,
joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän
tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen
muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä
salaisesti kiukuissaan itselleen.

"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti
häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja ken te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on
samantekevä."

"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä."

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi
pikakirjoittajattareen.

"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire."

"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.

"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter."

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä
James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi
ounastella hänen aivoissaan.

"No?"

"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä", aloitti Dave hämillään.

"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli
aivan järjetön.

"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan."

"Mitä te siellä teitte?"

"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain
tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa,
ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui
sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen
täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli
vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi
voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin
kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se
kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan
takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun
molemmat katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne
eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta,
siinä kaikki.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies,
sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"

"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä
ihmisten surmaamisesta... turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte
vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen
on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte
antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli
tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin
vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt
velvollisuuteni."

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave
näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut,
mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan,
mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla
oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa.
Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli
toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin
ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen
kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt.
"Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa.
Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli
ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti
eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward
tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä
dollaria.

"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa,
muistuttaa se villi mies kovasti teitä..."

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän
näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän
raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin
ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata
hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua
heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen
ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan
voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin
koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan,
ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne
eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin
rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään
sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen
vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?"
tuiskahti Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."

Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.

"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää
ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät
vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Nyt menkää."

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa
pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä.
Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että
hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät.
"Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä
lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."

"Niin, sir", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.

Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.

"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi
konttorista ja tästä kertomuksestamme.


III.

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta
hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut
ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten
muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi
ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia.
Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista
syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan
parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin
kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat
mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori
Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies
Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat
persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella
koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka
oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa
ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa
minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa
alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä
hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja
aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt
mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä
eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä
oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se
eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo
eletty hämärässä muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja
kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta
siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi
etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen
tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista
virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai
eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa
vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa
hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä
vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille
totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa
ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan
tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä
pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä.
Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää
milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet
unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin —
mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa
kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä
eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät.
Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin,
että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja
kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin
pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä.
Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi,
suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka
hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän
voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja
konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen
kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä
seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin
ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan
ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet,
eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia
oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli
pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli
käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka
oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja
joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään
aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin.
Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja
hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen
iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa
hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa
voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta
toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen
toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä
painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle
karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät
karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen
hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan
pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui
viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin
olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain,
aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen
nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä
jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne
muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta
hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä.
Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta
laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja
paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa,
minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta
vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka
opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana.
Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman
mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori
haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä
aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun
ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli
muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta
tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei
hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle
tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita
ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada
lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin,
minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton
saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan
eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan
professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan,
uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen
itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä
mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat
tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa
tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi
alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut
velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä
välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän
uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut
ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa
liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti
jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat
nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen
lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä
yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti
sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä
hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen
yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti
seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet
valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten
parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että
hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos
kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua,
vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä
kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet
merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä
miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel
Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman
päässä rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta
Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi
paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla
tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan.
Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman
aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon
keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä
tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa
kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen
kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen
kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle
houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi
kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin.
Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka
säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista
arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa,
merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa
rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos
hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki
sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista
kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian
synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli.
Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä
rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että
hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti,
kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan
vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea
hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan
liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa
tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista
naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei
milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla;
hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja
hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee
Singiltä.... ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt
selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin
koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin
päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään,
tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia
lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään.
Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan
iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin
nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse
hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut
olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin
ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan
asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään
päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia
vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä,
metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla
mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli
sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin
voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen
kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti
itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää
siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä
pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja
päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi
uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan.
Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli
vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena
iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli
täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa.
Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi
vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja
tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti
myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta
halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä.
Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle
yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään
intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin
koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään
koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä
taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan
Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä
ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme,
neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi
vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta
ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat
nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän
harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi
hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen
yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen
onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja
voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan
ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin
viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua.
Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena,
ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat
etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua
karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista
ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon
vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä
permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen
ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa.
Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto —
hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui
ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi
alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat
hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle
ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa,
mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään
seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa
heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti
sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet
kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat
läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä
käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana
eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden
ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he
näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa.
Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen,
että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti
kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi
siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti
ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä
petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon
käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen
ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa
puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut
osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja
moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen
villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä
mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä
hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt.
Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen
liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka
olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta
unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen,
ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun
peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies
lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti
karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle
koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin
koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän
raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin
valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut
ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan.
Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen,
syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa
ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori
kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat
silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain
ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa
sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin
oudolla kielellä...

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä,
eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James
Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä,
jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut
hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi
sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen
aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa
olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi
kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon
ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja
saattaneet huvilaan.


IV.

James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana.
Mutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia
kuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona
hän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt
kokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu
enää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille.
Ja James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä
seuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan.
Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä
herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee
mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä,
joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa
vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa
oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän
on myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen
matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää
silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta
hänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä
siksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen
saadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile
ne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta
kamppailusta.




SOTA.


I.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias,
ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta
mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä
ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka
taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen
hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat
puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku
pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän
myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi
täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan
tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se
olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että
se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain
hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka
äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet
säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään
ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän
virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli
sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että
hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin
nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha
oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan
hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen
hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta
puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn
peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin
mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja
mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi
auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui
painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen
taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei
ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen
rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui
niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa
hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi
matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi
laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen
kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti
silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui
hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen
suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka
koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen
kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään
epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä
metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu
muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien
sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita,
suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli
tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi
puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen
kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen
tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli
erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli
kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki
jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin
matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä
vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri,
kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän
pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka
jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta
täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties
lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään
oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä
ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita
miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa
kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja
tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä
lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei
noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita
eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli
niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui
siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä
hetkellä tahansa näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi
ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon
paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja
lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan
ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa.
Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui
satulaansa vasten.

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta
metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa
leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli
kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan,
silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen
sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin
polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti
vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa,
mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän
havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti
pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli
vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja
ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat
siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita,
vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa
ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki
niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen.
Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli
kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti.
Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti
vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan.
Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä
sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi
janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti
auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien
suojaan.


II.

Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta
ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota.
Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies,
karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle
päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä.
Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot
olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan
vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja.
Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin,
kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet
ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo
päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi
sen loitolle hirtetyistä.

Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän
polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista
tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään
huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli
pidetty haavoittuneita.

Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan.
Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki
taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä
pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä
aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui
paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.

Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä
korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään
multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja
tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän
toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta.
Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti,
että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat
neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten
maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät
näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon,
nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki
satulannupilla.

Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin
äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se
aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain
poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa,
ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa
silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki
vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat
saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden
tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä
kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset
perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta
hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten
painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten
hevostaan toisella.

Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja
antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien
pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo
teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne
laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa
eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei
havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän
hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula,
mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja
kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.

Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä
tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt
vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen.
Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten
monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien
hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan
päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen,
jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan,
heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti
pitkää laukausta.

Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja
heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen
tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka
hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.

Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen
kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan
hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet
näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun
se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen
vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle
omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen
mestarilaukaukselle...




YÖN LAPSI.


Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi
lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle
avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten
lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin
puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä
elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen,
kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan
nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa
edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien
oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut,
ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli
ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana
otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa...
jälkeenpäin.

Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää
meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä,
ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille
Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois
inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä.
Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha,
kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista
ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi.
Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa
päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.

"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin",
sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette
oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä
vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat... piru periköön lääkärit!"

Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen
suuttumustaan hillitäkseen.

"Mutta olen ollut nuori... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta
sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin
kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa
oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen
aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"

Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan
kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.

"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda
milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana,
jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin
oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen
toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."

"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi
Goldstead on tehnyt minut... Luoja ties, montako miljoonaa, mutta
sielussani ei ole mitään jäljellä... tai oikeammin suonissani. Mainio
punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö
värisevää protoplasmaa, kuin... kuin..."

Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.

"Naiset katselivat minua... siihen aikaan, käänsivät päätään
katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi
naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet
tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän
siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään
kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä,
valkoisista jumalista ja mustista.

"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin
luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta
paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli
Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä
harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole
minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista
alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on
ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri
sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa
saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi
kuin mistään muusta teostani.

"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole
milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen
jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on
melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin...
melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa.
Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja,
mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja
saattaa valtansa alle.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös —
täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja
kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat
korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi
aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia
helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat
kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin
löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä
ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä,
ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan
piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja
silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin
valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson
vehnävainioiksi.

"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain
— ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita
intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut
tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä.
Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian
he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka
oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli
kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista
ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys,
ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode
oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia,
ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole
nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä.
Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut,
hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt
rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.

"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät
posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas
yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä
oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin
inhimillistä ja... sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen
silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko
sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa
polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä
lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.

"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on
vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen
juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se
minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun
Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä
milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat,
niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin
nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En
kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä,
käsitätte kenties paremmin itse.

"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.

"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani.
Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli
hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen
nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se
vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli
runoilija. Säattepa kuulla.

"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne
noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän
oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää
minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät
sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää
mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut
Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja
ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata
valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien
mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.

"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta
pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin
joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä
naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu
runoilija on loihtinut eteemme.

"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi
antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua
matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia
pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla
jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja
toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen
sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen
tarinansa.

"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te
tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja
loputonta työtä.

"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla
ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme
ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä
ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä
päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu
saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa
heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä
vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin
paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla
vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla
oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan
niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin
hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin
oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita
ihmiset eivät tunteneet.'"

Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.

"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella
ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja
tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä
varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani,
juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli
ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen,
ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla
päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli
minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi
minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle
ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen
en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.

"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa,
luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä
tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä
hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä
nimitti.

"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin.
Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista
tai pöksistä.'

"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen
kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne
ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä
vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan
ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta
raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa
muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut
nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan,
ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan
naimisiin... päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein
yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta
tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä
menoa kesti neljä vuotta.

"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän
vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä
ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta...

"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli?
Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä
työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen
väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin
edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien,
kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt
käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi
kuolemattomuuteen.

"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin
kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei
ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat
ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani
niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen
olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön
ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä
asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta
ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat
suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota
tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä,
jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria
tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita
ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut
kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten
ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen
valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan
korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana
tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla
olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat
ja riikinkukot keikaroisivat... ja sitten avasin silmäni, ja keittiön
lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli
mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko
antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä
varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki
menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain
palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä
kalloon perunahuhmarella.

"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa
ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja
tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa
vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita
sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä
tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja
ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän
laillaan'."

Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen
kertomuksensa lankoja.

"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin
intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden
hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja
luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita
ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei
tarvittu, ja se tuli todellakin.

"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin
näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan
lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon
huudosta':

"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi
vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä,
mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän
metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän
säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin
harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän
näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme
tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain
tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna
keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen
loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa,
mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin......yösyntyisiä jumalia.'

"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui
hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista,
uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään
muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.

"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti
syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau
on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni
hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti
pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo
hänelle.'

"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten
minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko
elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden
minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja
tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana
kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut
oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja
käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti
estää minua.

"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.

"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin... sinne minä
kuulun.'

"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun.
'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin
teet minkäänlaisia hullutuksia.'

"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu
puolestani.'"

"'Ja niin minä lähdin.'"

Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.

"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli
kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon
ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai
viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään.
Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata
veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä
Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä
ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä.
Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta
alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin
ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia
ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja
kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten
huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä
hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana
puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se
oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini
toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä
tahansa. Ja tapahtuikin.

"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat
keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet
ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli
kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä
oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen
kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme
sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat
hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä
illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan
kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan
tuoksu!... Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja
tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä
minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana,
telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava
vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin,
että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava,
samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan.
Enkä palannutkaan.

"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava
leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia
leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana
aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin
hengissä.'

"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi,
kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän
kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta
ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko
sillä rannikon-osalla.

"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki
metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin
sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut
surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin
pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli
makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se
ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta,
löysin... teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan
puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja
niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella
oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä —
vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja
tämän sisällä... mitä luulette siellä olleen?'

"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle
ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman
kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa,
huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi
osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen
olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän
maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista
kultaa?'

"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein
puhdasta, ja sanoin sen hänelle.

"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä
yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin
seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä
kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan
hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'

"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.

"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän.
'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti
kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme
päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat
kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni.
He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan
jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan
heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen
kai heidän laillinen perillisensä.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.

"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi
kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän
kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn
kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se
tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli
silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa
kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden
kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän
vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä
hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui
— 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson
punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän
sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän
johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja
silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja,
etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.

"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä
on kallein aarteeni.'

"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin
medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen
kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden
kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.

"'No, oletteko te onnellinen... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.
Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'

"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan
yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani
on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva
kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä
Thoreauta tänne.'

"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.

"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni
hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut
puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat
karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja —
sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset
naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin
naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia
tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia
käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia.
Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'

"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen,
jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset
naisensilmät.

"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen
kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli
luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa
kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta
rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä
vuodet.'

"'Tarkoitatte...?' aloitin.

"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi
silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi.
Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa
hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen
nimityksen oikeaksi.'

"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli
täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä —
kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.

"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.

"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.

"'Siis ollaan leskenä?'

"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus
kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi
minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien
mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"

Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.

"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri
silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö
se kehittynyt sellaiseksi?"

"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli
villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman
rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan
asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.

"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä
elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea
Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä
monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'

"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni
hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten
tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni,
saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen
vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä
valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..

"Vastasin myöntävästi.

"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti...

"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja
silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en
aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne... ja ellette
tahdo ottaa minua.'

"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.

"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän
ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'

"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt,
miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu,
olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin
muistelemista.'

"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja
niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin
koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin
solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla
olevalle kauppapaikalle."

Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija
sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja
Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.

"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."

Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit
silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen
väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion
miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen
elänyt liian hyvillä päivillä.

"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein
kuiskaamalla.

"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti
Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä
yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet... hänen kanssaan... siellä
pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta
minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua.
Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta
on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja
arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien
aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa..."

Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan
vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän
katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi
kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset:
"Niin, Yön lapsen malja. Hän _oli_ ihme."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76896 ***