path: root/76798-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76798 ***

language: Finnish




TULIA Y.M. KUVAUKSIA

Kirj.

Iivo Härkönen





Porvoossa,
Werner Söderström,
1904.






       Manan majoille menneen isoäitini muistolle
       Pyhitän nämä vähäiset kirjoitelmani.

                                      _Tekijä_.



SISÄLLYS:

Tulia.
Karjalaisessa kalmistossa.
Palakia.
Pajassa.
Runolaulajan uni.
Jehkin Iivanan luoksi.
Saloilla.
Luostariin!




TULIA.


Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä
rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo
yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä
katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on
yö, ja sen tuloset.

Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on
kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi
itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja,
lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen
syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee,
on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä
lukea...

Tämä on elämän ensimmäinen tuli.

Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta
makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi
itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen
kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut
lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset
elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää...

Se on elämän toinen tulonen.

Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa
on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä,
— toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa...
Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita
koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta
väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen...

Se on elämän kolmas tulonen.

Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli
käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli
hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee
aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä
marja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika...

Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän
sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä
on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän
tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen
kaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin,
turva tukevin, lempi leimuvin...

Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat
pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki.
Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja
lauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia
koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren
parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset:
kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-,
yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta.

Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa
kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja
suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia,
sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus
vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä
rukouksia.

Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen,
sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen
onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on
aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana...




KARJALAISESSA KALMISTOSSA.


Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea
kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto.

Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla
ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita
jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai
haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman
kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava
humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa.

Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja,
ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi,
elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka
kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä,
jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä
täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin
saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa
myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla
perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä
nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä
hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia
tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja
sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On
kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun
kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet...

Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä
kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko,
jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin,
käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista
sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet
korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja
ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut
ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi,
kirkkopa tämä on!

Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota
kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi
siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä
esi-isäin haastavan jälkipolvelle:

Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret,
jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet
meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme,
tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni,
kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden
sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta
kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden
latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin
tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, —
unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot!

En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa
muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, —
mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan
paistamaan, kuu kumottamaan.




PALAKIA.


Lytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras,
harvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin
emännälle lapsi, pieni Palakia.

Tuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva
lintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä
vienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, —
siksi luonnossa käy silloin liikahdus.

    Neitsyt Maaria emonen,
    pyhä piika pikkarainen,
    tuo pullo puhasta vettä,
    kauha kullan karvallista,
    jolla peiposen peseksin,
    valattelen valkeaisen!

Se oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan
pienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi
lattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna
oli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen
vuoroon vaimoaan, vuoroon lasta.

Hän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan
saattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta
huolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut
päätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa
asioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, —
se oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava.

Aamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi
nukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen
horrostilaan, ja siinä hän uneksi näin:

Saunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki
katostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan
koivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta
istui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat
kohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi.
Mutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi
kauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru,
kunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin,
toin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut.
Silloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa.

Lasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari,
harmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen:

    Kasvatin kanoja parven,
    joukon suuren joutsenia —
    Liisan linnahan lähetän,
    Marin panen paimenohon,
    Marketan pi'än kotona —.
    Markett' on koria neito
    ison koissa ollessahe;
    ison ikkunan polessa
    kehrätä hykyrteleepi,
    lauluja hyräeleepi — —.

Nähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon
pienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi:

    Ole terve tultuasi
    tähän tummahan tupahan,
    matalaisehen majahan!
    Kasva siinä kaunihisti,
    ylene ylen somasti —
    elonasi maammon maito,
    valonasi pärhepärsky!

Sitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä
olevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä:

    Tytöst' ei talo lisäy,
    mut se viinat juotattavi!

Ja niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin
vaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja
iso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — —

Lytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun
puolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia,
vaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt
tehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin
se notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista
silmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven
rannalle.

Parin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä
on ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan.
Päivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten
korpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata,
mäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet,
raemaat.

Hyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja
sentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan
pappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta?

Monesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden
miekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran
sitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen
mestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt
oli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja
Ontro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan.

Hän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja
tehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän
nokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella
ajavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä
sen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi
ristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi
kolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin
päästiin rauhaan.

Ei tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi,
kunnes Palakia oli kohta vuoden vanha.

Kesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle.
Valjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää
aisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli
sidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi
selkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat,
ja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät
tallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan,
tuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot
olivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella
rannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden
välillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli
ylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään
yöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni
hän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen
selästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli
savupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen.
Risti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli
viisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö,
ja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin
saunaankin, joka juuri oli lämminnyt.

Saahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon
tallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan,
joka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat.
Kylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen
vedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista.

Tupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari
kysäsee:

— A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo?

Ontro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa.

— Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon
vihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää
ja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot
perkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja
tuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota
kutsutaan "hovinahoksi". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko
kyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me
olemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa.

— Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta
väliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — —

Ontron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli
tarkasti vieraan silmiin.

— Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras.

— Iivana, vastasi poika ujostelematta.

— Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän
ehk'ei sulle kykene antamaankaan...

Poikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen.

Aamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa
saapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan
sen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin.

Iivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi
hän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan.

— Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia.

— A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko
pahaksi, emme päässeet mitenkään ennen.

Hyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti
Saaharin matkaan.

Nyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun
otti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa
purikorissa eväitten kera.

Kuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana
kumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä
salossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki
lähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui
kuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän
eväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa,
ja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja
erä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä
pyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman
tapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa
ja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen.
Päivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn
korkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat
pyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin
oli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat
hapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia
katsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha
Lukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän
eläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi
muutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti
silmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi
pöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti
toimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan
tarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain
ja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi
uteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä
astiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen.

Kasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen
paidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä
asussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu
täydellisesti.

Toimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän
söi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo,
että paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan
hau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että
syönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet
porstuan uudinsänkyyn.

Vasta myöhään illalla lähti Saahari häntä takaisin saattamaan. — — —

Nyt oli lapsi turvattu pahan hengen pauloilta, yökuljetuksilta, y.m.
tarvitsematta niitä vastaan ioitsukeinoja käyttää. Ja ison turvissa,
maammon maiolla ja vaarin vaaputuksilla kasvoi hänestä terhakka
tytöntyllerö, jota ihmiset imehtivät ja talossa käydessään polvillaan
kiikuttivat ja puheluttivat. — — —

Useat oli ne hetket, jolloin Ontro-vaari viritteli vanhoja virsiään,
mutta eräänä talvi-iltana hän lipui niiden laulamiseen siihen määrin,
että puoli yötä oli kulunut, päre orresta sammunut, kun lopetti. Oli
kuin hänen sielunsa olisi avautunut ja pulpunneet sieltä esille kaikki
ne salaperäiset aarteet, joita se kätki.

Hän istui uunilla, katse tähdättynä johonkin kaukaiseen, aikojen ja
maiden taaksi. Palakia ja muut lapset — niitä oli tullut jo useampia —
istuivat hänen ympärillään, seuraten tarkkaan hänen kasvojensa eleitä.
Pienin heistä väliin tarttui hänen tulusvyöhönsä ja partaansa.

Hän alotti tavallisilla alotussanoilla, nim:

    Lähemmes langot laulamahan,
    heimokset heläjämähän,
    laulammes pihoille lammit,
    tammet keskitanterille,
    löyämme kukkaron kujolta,
    taskun tallin lattialta —
    kukkaross' on liiat kuumat,
    taskussa tarinat liiat.

Siitä hän siirtyi suosotkaan soreaan lintuun, joka

    liitelehti, laatelehti
    etsien pesänsijaista,

jonka löyti vihdoin Väinämöisen polven päässä. Laati siihen pesäsen,
muni kultasen munasen; mutta Väinämöinen

    tunsi hipiän hiiltuvaksi,
    polvenpään palehtuvaksi,
    lekahutti polvuttahe
    — muna kuueksi mureni.

Ei ne murut kumminkaan hukkaan menneet, vaan niistä tuli taivas ja maa,
kuu ja tähdet.

— Onko tämäkin vaara tullut siitä sotkanmunasta? kysyi Palakia.

— Niin on, siitä on, vastasi vaari ja jatkoi laulujaan.

Nyt hän siirtyi sisaruksiin ja veljeksiin, jotka lähtivät

    — — heinän niitäntähän,
    korttehen kokoantahan.

Vaan heille kävi huonosti, kun

    tuli tuuli Tuulloksesta,
    ahava Anuksen maasta,
    tunki heinäset tulehen —
    jäi vain tuhkia vähäinen.

Mutta yhtäkaikki niistä

    — — kasvoi kaunis saari
    meren selvälle selälle;
    saarehen tasanen tammi,
    tammehen tasaset oksat,
    joka oksalle omena.

Siitä tuli turmion puu, sillä se

    päivän otti, kuun kaotti.

Pimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka
sen kaatoi.

— Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia.

— Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja
kastaa sen.

Sitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka
ajoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka
oli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei
väistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui
Väinämöinen ja lauloi Joukamoisen

    suin lumehen, päin vitihin,
    kourin ilmahan kovahan,
    kynsin kylmähän kivehen,
    hampahin vesihakohon.

Tuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle
venoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta
Väinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi
Joukamoinen sisarensa.

    Jop' on kelpas keyhän kenkit.

Päästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin
lähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli
hyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa.

Palakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua:

— Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi
ja viisaampi?

— Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat,
virkkoi vaari.

— Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia.

Ja nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin,
Jumaliston juominkihin.

    Savu saarella palavi,
    niemen kylkiset kytevi.
    Kenen tuo tuli palavi?
    Osmotar olutta keittää — —.
    Jo saloista puut väheni,
    veet on loppui lähtehistä...

Sai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin,
mutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti
lähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin
matkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi
Lemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi,

    valjasteli viljovarsan
    korjan kultasen etehen,
    iski virkkua vitsalla,
    helkkäs helmiruoskasella.

Oli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi
pääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla

    parahiksi tietäjiksi,
    parahiksi laulajiksi.

— Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia,
sanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi
ollut liehuva Lemminkäinen.

Vielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki
rauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii
nokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi
lauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä
olevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko
lauloi ensimmäistä aamuvirttään.

Lapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen.
Mutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia,
asioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen
painuvia.

Kun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon.
Siellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta,
nousta ja langeta, itkeä ja iloita.

Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja
peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran
ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen,
kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän
kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli
sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä
oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen
säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli
nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli
sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu
niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja
ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa,
minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän
ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä

    maot heinissä matavat,
    sisiliskot siuottavat.

Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat
vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi
kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa
ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja
kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut.

Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi
saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut
joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon.
Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö
läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän
päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan
enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta
pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon
puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan!

Huuuu-uu-uu!

Palakia höristi korviaan.

Huuuu-u!

Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen
huudoista synkkinä öinä.

Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä
huuto.

Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin
kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin
kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta
kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja
kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin
sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli,
mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat
sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä
iloa ja kiitollisuutta.

       *       *       *       *       *

Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se
on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä,
talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet
tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja
voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia,
liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset
Palakiassa kävi.

Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias.

Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut
yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi.

On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna
aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä.

— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana.

— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli
meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään,
juuri tätä Palakiaa, ristimään.

— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen.
Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen
— jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö.

— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti.

Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta
parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa
kosimaan.

Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan
pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli
talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla
kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken
ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen.

Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä
vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen.

— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi.

Niin Niemen Ontro.

— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka
hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki
vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle.
Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat
keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä
jumalanvilja pölisi.

Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja
tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat
sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä
ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan
rupesi.

— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja
tuntematon? puheli Palakia punastuen.

— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran
meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin
tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren
yli — —.

Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä
tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä
ympäri.

Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi
hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa.

Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi
häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas,
kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin
yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa
tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea.

Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin
väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan
kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea.

Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä
lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat.
Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat.
Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda
takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten
jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo
toivomus.

Niin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — —

Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja
odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan.
Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa
antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt
tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu
eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita.
Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten
ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla,
laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa
paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan
sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu!
— Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — —

Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten
usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset.

Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti:

    Oisko riistoja riassa,
    kaunopyitä kartanossa?

Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro:

    Kyll' on ristoja riiassa,
    kaunopyitä kartanossa;
    onko vain orusha ottajilla,
    rihva riistan etsijöillä?

        [orusha, rihva = pyssyjä]

Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia
punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä
pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu,
käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten
pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan
juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän
takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa,
pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi.

Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia
isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä
pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen
eteen ja itkee heille:

Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä
minun kaunis kasvinaikani on kulunut;

tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä
minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet;

tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun
lähtöaikani lähenee...

Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei
voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on
heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee
ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo
ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee
myötäjäisväeksi.

Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja
tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja...
Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja
ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla
seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa
jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja
jälelle jää rakas Lytsy...

Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä
seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin
päälle.

    Terve kuu, terve kuningas,
    terve nuori naimakansa!
    Miero vuotti uutta kuuta,
    vesi tervasta venettä,
    mie vain nuorta naimamiestä
    nuoren naisensa keralla.
    Miksis viivyit viikkokauen?
    Vanhoilt' oli valua silmät
    ikkunoissa istuessa,
    nuorilta jalat kulua
    portahilla seisoessa...

Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen
vieläkin jotain suunsa sisässä.

Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä
puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut
leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta...

Ja häät ne onkin hääntapaiset!

Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan
läheinen, kaukainen...

Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka
nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla
on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä
lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket.
Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret
surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa!

Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa,
leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä
laulaakin:

    Kesät kengitin hevosta
    talvet syötin tallikkoa —
    lähin koskelle kosille
    kosken nuorinta tytärtä —
    tules tänne tarvitessa
    nuoren neion naittaessa —
    työnnäs tuo tulinen hursti,
    tahikka tulinen miekka —
    min hiiret kivestä saapi,
    sen noiat minusta saapi...

Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan —
utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut.

Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten
hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä
halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo
sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_

Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän
iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien
kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun
valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän
vihkivuodettansa.

Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista
punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten
lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista,
perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä
mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli
_työtä_.

Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli
lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän
kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen
ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet.
Ja sitte he laulelivat yhdessä.

Työ keveni, ilo eneni. — —

Kaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja
ilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin.




PAJASSA


Paja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — —

Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni
sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen
uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä.
Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria
hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla,
mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä
otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee
—, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten:

— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on
kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren
maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa.
Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja
kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset
ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne
piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi
ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet,
jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta
päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä
mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä.
Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset
voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen
alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu
miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta
maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa
enimmän aikaansaadaan!

Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta
siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen,
taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis.

— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman
uskoni uhrasin.

Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule
tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta
uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu!

Sitten hän muutti puheenainetta.

Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin
onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei
täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa
liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on
hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia,
valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka
muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on
isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua?
Se laulaa näin:

Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos
tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä
eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan
ankarana ja kovana!

Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja
tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti
on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle!

Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa.

Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on
pelastus!

Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä
kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa
uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis.

Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää
katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa,
tulena, elämän, ilon tulena.

Paja on työn temppeli, elämän ahjo!




RUNOLAULAJAN UNI.


— Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä
aikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan.

— Miksikä niin? kysyi joku talonväestä.

— Ka kun näin niin ihmeellisen unen.

— Minkä?

— Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle
näkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia,
ja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja
Muuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan
laulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme...
ja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme
keskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet
käyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin
taivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut...

— Onpa tuo ollut kumma uni.

— Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan,
sanoo joku.

— Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —.

Päivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita,
Iivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa
[= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja.

Ihmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia
iloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari
kolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt
ja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi
toki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin
kutsuneet!

Mutta ettäkö taas? Eikö mitä!

Ja hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä
soudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu
kainalossa, pihaan kökkimään.

Pojanpoika oli siellä vastassa.

— Sinulle on kirje, isoisä.

— Mikä kirje?

— Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille.

— _Mitäh?_

Heti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan.

 Hyvä Iivana!

 Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä
 Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä
 toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia.
 Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään
 juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja
 Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan.

 Lopuksi lämpimät terveiset.

 Ystävyydellä

 — — —

— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —.

Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta
tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin
takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan.
Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen.

Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko
se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova
huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä
linjaalikärryissä.

       *       *       *       *       *

Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo
Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille
kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi:

— Sinnekös sitä Helsinkiin?

— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie?

— Ka sinne...

— Hehehe!

Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri,
tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo,
joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun
sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään!

Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät.

— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet
naurusuin.

— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin!

Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät
istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja
kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat
he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan.
Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven
Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi
pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin
pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli
taloon tultava.

He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he
askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli
ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa.
Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon
keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen
ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit
laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat.

He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen
kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa
kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä
imehtisivät... Oi, ihania paikkoja!

He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin
Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala!
Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja,
lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja,
siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa.

He näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! —

Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä
mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa
nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla
ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki
heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja
ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...!

Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin
heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä
aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa
kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan.

Maassa maan tavalla.

Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra
oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki
uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat
huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa
liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan,
mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle
ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie
heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui,
ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä
hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai...
Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat
uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää
esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää
suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa...
— — —

Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen,
milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat
katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten
he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa
ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen
punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää
välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi
ja virkkaa:

Viipuri!

Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha
ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin

    työtty kirjat kiirehesti,
    paperit pakon perästä...

Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan
pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan
toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä
kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna
lähtee.

— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain.

Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan.

Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys,
kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo
alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää.

Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta,
kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia...

— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä,
Matti Omosun pojalta:

    Oisko voita volmarissa,
    linnassa sian lihoa?

sanoi Shemeikan Petri.

Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten
eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut.

Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria
ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he
kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä!

He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo.

— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne?

— Kun ei olisi Väinämöinen...

— Sehän se onkin.

— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat
tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin.

— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana.

— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin
pitkä, että yltää kosketella kannelta.

Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa
muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois.

— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin
Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka.

       *       *       *       *       *

Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat
Helsinkiin päin.

Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se
on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat
varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki.
Torneja, torneja, linnoja — —

He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika
vielä pitempi. He nukahtavat.

Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki
tulee.

Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki!

Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa!

Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja
yksi linna! Ihmekaupunki!

Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin
monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä.

He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi
hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt
joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä
herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin
he heittävät hänet hyvästi.

Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä
vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan
juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla
rientävät.

— Terve, terve, täällähän tekin.

— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte
alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea...

— Ihanahan juhlissa kulkea...

Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat
ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —,
tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää
ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta.

— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut,
ajattelevat ukot aivoissansa.

Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua
kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä
sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä
ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän
tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin
kulkea.

Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat
taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään.

Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu
olevan heidän emäntänsä.

Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet
toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat.

— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat
vieraat.

Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee
kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä,
minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan.

Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä.
Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat.

Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät
pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime
vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi
uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä!
— Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan
kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee
Shemeikan Petri seuraavan näyn:

He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä
joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita:
tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset
rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan.
Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel
polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee
kansaan ja Väinämöiseen...

Herättyään kertoo hän sen tovereilleen.

— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana
näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen.

Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran
ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa.
Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se
heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta
kaukaa Karjalan rajoilta...

Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä
hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi
ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä:
ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä.

Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä,
hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat,
kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan,
— ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. —

Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse
kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee.
Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset.

Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan,
soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää
kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa
ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa
itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain
kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa.

Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat
ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa
näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain;
mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy!

Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa
esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen
vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla
kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne
viedään, tekevät mitä käsketään.

Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä,
odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan
luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. —

Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin
musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta.

Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat
paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat:

    Yks oli vanha Väinämöinen,
    toinen nuori Joukamoinen,
    ajettihin vastakkahe,
    valjahukset vastakkahe —

Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä,
yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi,
vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat
kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja
heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he
lopettavat, on huoneessa hiljaisuus.

He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen,
ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta.
He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa
muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus.

Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön
istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa:

    Lemminkäin' on piilopoika
    menee maammonsa etehen:
    tuo tänne pelervo paita,
    kanna kaatiot kapoiset —
    lähen Päivölän pitoihin,
    Jumaliston juominkihin.

Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä
pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy
se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen
innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat
haltioissaan.

He ovat nähneet Lemminkäisen.

Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa
noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata
muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen
tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka
kauniita kuvia ja vertauksia!

Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman
itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta
sydämestään, kyyneleitä omista silmistään...

Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön
innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa
ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!

Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He
ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet...

       *       *       *       *       *

He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun.
Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla.
Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä,
ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja
puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan,
orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa
oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat,
hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he
muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä...

Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa —
kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli
aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä
kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla,
ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja
Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat
he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla,
y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös
saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja
Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman.

Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta
kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat
käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät
mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja
valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä,
mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita!
Herra heitä muistakoon!

Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne
opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista:

— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret
ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä
tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset,
kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa
kunnioissanne kuljetitte...!

Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun,
kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun.

Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine
ihmisinesi! Hyvästi — — —!

       *       *       *       *       *

Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli
nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta,
elämän kauniinta, ihaninta!




JEHKIN IIVANAN LUOKSI.


Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [=
rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä
vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä
suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa
kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi
kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli
koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta
ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei
ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.

Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei
Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan
ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan
tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, —
siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin
uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli.
Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja
naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.

— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä
liikkuu —.

Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään
ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui
uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin
salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan
Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.

Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari,
kun veneenkin tekee.

— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen
se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut,
kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni,
eikä kukaan päältä kiskonut — —.

Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn,
vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa
toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä,
eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.

Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin
menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja
tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin
päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas
työhön.

Minä katselen sen sujumista ihmetellen.

Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä
pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy,
joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta
taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin
ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä
kaunista, surunvoittoista laulua:

    Mitä lapsesta tulevi,
    maanko vain meren menijä,
    vai on suurien salojen —?
    —?

    Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona,
    ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit
    kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana
    kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin,
    — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä!
    Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin
    on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut
    reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen
    helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla
    siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja
    on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus
    Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua
    kuulemassa... Työ seisattuu.

    Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen
    poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt
    hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä
    vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin
    liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.

    Lopuksi sanoo Iivana:

    — A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin
    laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja
    työlle työnnytys...




    SALOILLA.


I.

Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee
siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa.
Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla...

Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea,
käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja
riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin
ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata!
Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat...
Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia
hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja
karjuisi siellä vielä maankamala karhu...!

Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin
esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa,
iloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan
viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat,
itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten
nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien
pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii...

Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja
koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon
linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, —
samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet...

Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne
syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä
alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin
vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa,
jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa
kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys,
korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan
elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet
laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn
voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen
avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä
salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että
tännekin tahdotaan jotain tietoa...

Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli
aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä...

Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken
saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo
kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain
vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys,
joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!

Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä
ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten
jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä
kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden
ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja
kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo.
Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa.
— Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset
korkealle Rokkarin vaaralle. —

Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.

— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?

— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia
vieritämme, niiden,

    joiden turva on turpehessa,
    alla mullan armahainen.

Näin koivut. Ja jatkavat:

Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi
keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina
oksiltamme kirpoilevat... — —

Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri
Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen
sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin,
mutta hänkin muualle muutti.

Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen.
Hevonen astuu, mies torkkuu.

Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen
päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven
ihanat seudut.

Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä
Ristisalmelle.

Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä;
sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän
kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän
salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin
kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.

Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka
alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie,
ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin
on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan
kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi
maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!

Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi
tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat
lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan
ja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat
harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden
puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet...

Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!

Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä
kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää
hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.


II.

Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren
hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy,
jäsenet puutuvat...

Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle,
josta näkee kauas ympäristöön.

Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni
ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli
silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena
maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista
törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta
vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen
Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen
kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien
tanhut?

Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen
laulun:

Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset —
veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät
minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille
voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin,
etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa.
Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle,
jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta
kaiutatte... En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en
kalanen uimaan.

Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta
lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen
pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä
väijymiehet?

Niin taisitte. —




LUOSTARIIN!


Pieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö.

Koko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä
vietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin,
sillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli
sitäkin utuisempaa.

Mutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja
kunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään.
Tuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan:

— Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen
tilani on mennyttä!

Mutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös,
kenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani
hän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi
syksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja
souti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja
kalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun
Mari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia,
kummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla.
Rivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen
ja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä.
Päästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka
aina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti
hän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri
jumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi
Mari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan:

— Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt,
en. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi,
anna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski
korvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän
kyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen
suuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun
juhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti.
Armahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin
kaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden
päästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen
luonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta
minut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna
anteeksi, voi, voi, voi...

Hän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä,
ääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta
rauhaa hän ei saanut.

Hän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja,
ikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se
sanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset,
niin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä
tuohus jumalanäidin eteen ja rukoile _siellä_ häntä, — täällä on
mahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi.

Niin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan,
pois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on
suurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti,
että minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään
saareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat
syntini anteeksi.

Vielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten
hän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos.

Siellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä
kamottavasti.

Tuli oli sammunut syksy-yöstä.

       *       *       *       *       *

Kaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa
eräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni
poikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin,
jottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi:
Pyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta
tuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää
eksymisen.

He pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä.

Poikanen kysyy naiselta:

— Maammo, mitä varten me menemme monasteriin?

— Siellä on jumalat, poikani.

— Minkälaiset ovat monasterin jumalat?

— Ne ovat hyvät ja armahtavaiset.

— Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset?

— Elä kysele sellaista, poikaseni!

Poikanen vaikeni, nainen huokasi.

Pyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat.

— Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen.

— Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta
järveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä
viehkatkin...

— Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin.

— Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin.

Alkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään.

— Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme?

— Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista
tuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän.

— Mutta jospa ne sammuu.

— Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne
tulet sammu.

— Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla,
vaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa
tuohuksen ja käy vuoteelle.

— Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään
virkkanut.

Pyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin
rupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään:

— Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja
jos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle
saarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan!

Poikanen sanoi:

— Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate.
Sanoinhan minä että ne väsyvät.

— Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin.

— Mutta näkeekös pimeässä rukoilla?

— Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa.

— Onko ne meidän sasoonassakin?

— On.

— Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä?

Maammo ei voinut siihen mitään virkkaa.

— Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti.

— Kyllä, ovat.

— Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän?

— En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä.

— Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta.

— Voi, huokasi maammo sydämmessään.

— Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni
taivaaseen?

— Itkisi.

— Mitenkä taatto meni taivaaseen?

— En tiedä sitä, poikaseni.

— Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet
sammumaan?

— Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan...

— Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas?
kyseli poikanen.

Maammo ei osannut taaskaan mitään vastata.

Sakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet
sammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut
poikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti,
pelasta minut!

He olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta,
puolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi
kiireesti eteenpäin.

— Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua?

— Ei.

— Miks'ei?

— Minä tahdon päästä monasteriin.

— Miksi sinun pitää päästä monasteriin?

— Rukoilemaan.

— Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi
voinut kotona rukoilla?

— Suurien syntien vuoksi.

— Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen.

— On, poikani.

— Mitä syntiä?

— Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä!

He panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta
ennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut
yksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät
keskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen
vielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi
hän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi
ja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen
kasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo
palella.

— Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden,
armahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä
minut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan...

Näin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen
toistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret
alkoivat suonissansa soudella. — —

Lunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi.
Viehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli.

Onnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä
olivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti,
jumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — —

Puoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi.
Taivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni.

— Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät
tähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä
kuolemaamme.

Nainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui.

       *       *       *       *       *

Aamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa
Laatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset
ruumiit pyhään saareen. —

Luut pääsivät luostarin sisälle.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76798 ***