diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 76798-0.txt | 1996 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2012 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/76798-0.txt b/76798-0.txt new file mode 100644 index 0000000..23caa77 --- /dev/null +++ b/76798-0.txt @@ -0,0 +1,1996 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76798 *** + +language: Finnish + + + + +TULIA Y.M. KUVAUKSIA + +Kirj. + +Iivo Härkönen + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1904. + + + + + + + Manan majoille menneen isoäitini muistolle + Pyhitän nämä vähäiset kirjoitelmani. + + _Tekijä_. + + + +SISÄLLYS: + +Tulia. +Karjalaisessa kalmistossa. +Palakia. +Pajassa. +Runolaulajan uni. +Jehkin Iivanan luoksi. +Saloilla. +Luostariin! + + + + +TULIA. + + +Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä +rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo +yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä +katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on +yö, ja sen tuloset. + +Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on +kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi +itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja, +lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen +syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee, +on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä +lukea... + +Tämä on elämän ensimmäinen tuli. + +Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta +makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi +itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen +kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut +lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset +elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää... + +Se on elämän toinen tulonen. + +Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa +on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä, +— toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa... +Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita +koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta +väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen... + +Se on elämän kolmas tulonen. + +Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli +käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli +hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee +aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä +marja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika... + +Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän +sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä +on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän +tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen +kaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin, +turva tukevin, lempi leimuvin... + +Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat +pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki. +Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja +lauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia +koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren +parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset: +kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-, +yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta. + +Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa +kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja +suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia, +sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus +vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä +rukouksia. + +Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen, +sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen +onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on +aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana... + + + + +KARJALAISESSA KALMISTOSSA. + + +Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea +kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto. + +Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla +ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita +jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai +haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman +kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava +humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa. + +Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja, +ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi, +elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka +kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä, +jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä +täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin +saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa +myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla +perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä +nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä +hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia +tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja +sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On +kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun +kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet... + +Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä +kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko, +jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin, +käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista +sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet +korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja +ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut +ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi, +kirkkopa tämä on! + +Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota +kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi +siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä +esi-isäin haastavan jälkipolvelle: + +Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret, +jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet +meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme, +tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni, +kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden +sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta +kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden +latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin +tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, — +unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot! + +En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa +muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, — +mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan +paistamaan, kuu kumottamaan. + + + + +PALAKIA. + + +Lytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras, +harvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin +emännälle lapsi, pieni Palakia. + +Tuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva +lintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä +vienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, — +siksi luonnossa käy silloin liikahdus. + + Neitsyt Maaria emonen, + pyhä piika pikkarainen, + tuo pullo puhasta vettä, + kauha kullan karvallista, + jolla peiposen peseksin, + valattelen valkeaisen! + +Se oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan +pienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi +lattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna +oli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen +vuoroon vaimoaan, vuoroon lasta. + +Hän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan +saattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta +huolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut +päätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa +asioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, — +se oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava. + +Aamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi +nukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen +horrostilaan, ja siinä hän uneksi näin: + +Saunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki +katostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan +koivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta +istui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat +kohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi. +Mutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi +kauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru, +kunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin, +toin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut. +Silloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa. + +Lasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari, +harmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen: + + Kasvatin kanoja parven, + joukon suuren joutsenia — + Liisan linnahan lähetän, + Marin panen paimenohon, + Marketan pi'än kotona —. + Markett' on koria neito + ison koissa ollessahe; + ison ikkunan polessa + kehrätä hykyrteleepi, + lauluja hyräeleepi — —. + +Nähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon +pienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi: + + Ole terve tultuasi + tähän tummahan tupahan, + matalaisehen majahan! + Kasva siinä kaunihisti, + ylene ylen somasti — + elonasi maammon maito, + valonasi pärhepärsky! + +Sitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä +olevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä: + + Tytöst' ei talo lisäy, + mut se viinat juotattavi! + +Ja niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin +vaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja +iso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — — + +Lytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun +puolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia, +vaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt +tehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin +se notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista +silmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven +rannalle. + +Parin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä +on ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan. +Päivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten +korpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata, +mäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet, +raemaat. + +Hyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja +sentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan +pappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta? + +Monesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden +miekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran +sitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen +mestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt +oli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja +Ontro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan. + +Hän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja +tehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän +nokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella +ajavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä +sen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi +ristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi +kolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin +päästiin rauhaan. + +Ei tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi, +kunnes Palakia oli kohta vuoden vanha. + +Kesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle. +Valjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää +aisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli +sidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi +selkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat, +ja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät +tallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan, +tuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot +olivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella +rannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden +välillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli +ylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään +yöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni +hän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen +selästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli +savupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen. +Risti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli +viisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö, +ja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin +saunaankin, joka juuri oli lämminnyt. + +Saahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon +tallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan, +joka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat. +Kylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen +vedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista. + +Tupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari +kysäsee: + +— A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo? + +Ontro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa. + +— Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon +vihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää +ja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot +perkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja +tuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota +kutsutaan "hovinahoksi". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko +kyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me +olemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa. + +— Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta +väliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — — + +Ontron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli +tarkasti vieraan silmiin. + +— Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras. + +— Iivana, vastasi poika ujostelematta. + +— Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän +ehk'ei sulle kykene antamaankaan... + +Poikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen. + +Aamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa +saapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan +sen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin. + +Iivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi +hän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan. + +— Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia. + +— A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko +pahaksi, emme päässeet mitenkään ennen. + +Hyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti +Saaharin matkaan. + +Nyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun +otti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa +purikorissa eväitten kera. + +Kuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana +kumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä +salossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki +lähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui +kuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän +eväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa, +ja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja +erä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä +pyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman +tapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa +ja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen. +Päivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn +korkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat +pyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin +oli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat +hapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia +katsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha +Lukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän +eläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi +muutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti +silmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi +pöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti +toimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan +tarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain +ja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi +uteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä +astiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen. + +Kasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen +paidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä +asussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu +täydellisesti. + +Toimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän +söi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo, +että paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan +hau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että +syönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet +porstuan uudinsänkyyn. + +Vasta myöhään illalla lähti Saahari häntä takaisin saattamaan. — — — + +Nyt oli lapsi turvattu pahan hengen pauloilta, yökuljetuksilta, y.m. +tarvitsematta niitä vastaan ioitsukeinoja käyttää. Ja ison turvissa, +maammon maiolla ja vaarin vaaputuksilla kasvoi hänestä terhakka +tytöntyllerö, jota ihmiset imehtivät ja talossa käydessään polvillaan +kiikuttivat ja puheluttivat. — — — + +Useat oli ne hetket, jolloin Ontro-vaari viritteli vanhoja virsiään, +mutta eräänä talvi-iltana hän lipui niiden laulamiseen siihen määrin, +että puoli yötä oli kulunut, päre orresta sammunut, kun lopetti. Oli +kuin hänen sielunsa olisi avautunut ja pulpunneet sieltä esille kaikki +ne salaperäiset aarteet, joita se kätki. + +Hän istui uunilla, katse tähdättynä johonkin kaukaiseen, aikojen ja +maiden taaksi. Palakia ja muut lapset — niitä oli tullut jo useampia — +istuivat hänen ympärillään, seuraten tarkkaan hänen kasvojensa eleitä. +Pienin heistä väliin tarttui hänen tulusvyöhönsä ja partaansa. + +Hän alotti tavallisilla alotussanoilla, nim: + + Lähemmes langot laulamahan, + heimokset heläjämähän, + laulammes pihoille lammit, + tammet keskitanterille, + löyämme kukkaron kujolta, + taskun tallin lattialta — + kukkaross' on liiat kuumat, + taskussa tarinat liiat. + +Siitä hän siirtyi suosotkaan soreaan lintuun, joka + + liitelehti, laatelehti + etsien pesänsijaista, + +jonka löyti vihdoin Väinämöisen polven päässä. Laati siihen pesäsen, +muni kultasen munasen; mutta Väinämöinen + + tunsi hipiän hiiltuvaksi, + polvenpään palehtuvaksi, + lekahutti polvuttahe + — muna kuueksi mureni. + +Ei ne murut kumminkaan hukkaan menneet, vaan niistä tuli taivas ja maa, +kuu ja tähdet. + +— Onko tämäkin vaara tullut siitä sotkanmunasta? kysyi Palakia. + +— Niin on, siitä on, vastasi vaari ja jatkoi laulujaan. + +Nyt hän siirtyi sisaruksiin ja veljeksiin, jotka lähtivät + + — — heinän niitäntähän, + korttehen kokoantahan. + +Vaan heille kävi huonosti, kun + + tuli tuuli Tuulloksesta, + ahava Anuksen maasta, + tunki heinäset tulehen — + jäi vain tuhkia vähäinen. + +Mutta yhtäkaikki niistä + + — — kasvoi kaunis saari + meren selvälle selälle; + saarehen tasanen tammi, + tammehen tasaset oksat, + joka oksalle omena. + +Siitä tuli turmion puu, sillä se + + päivän otti, kuun kaotti. + +Pimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka +sen kaatoi. + +— Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia. + +— Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja +kastaa sen. + +Sitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka +ajoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka +oli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei +väistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui +Väinämöinen ja lauloi Joukamoisen + + suin lumehen, päin vitihin, + kourin ilmahan kovahan, + kynsin kylmähän kivehen, + hampahin vesihakohon. + +Tuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle +venoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta +Väinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi +Joukamoinen sisarensa. + + Jop' on kelpas keyhän kenkit. + +Päästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin +lähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli +hyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa. + +Palakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua: + +— Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi +ja viisaampi? + +— Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat, +virkkoi vaari. + +— Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia. + +Ja nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin, +Jumaliston juominkihin. + + Savu saarella palavi, + niemen kylkiset kytevi. + Kenen tuo tuli palavi? + Osmotar olutta keittää — —. + Jo saloista puut väheni, + veet on loppui lähtehistä... + +Sai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin, +mutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti +lähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin +matkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi +Lemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi, + + valjasteli viljovarsan + korjan kultasen etehen, + iski virkkua vitsalla, + helkkäs helmiruoskasella. + +Oli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi +pääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla + + parahiksi tietäjiksi, + parahiksi laulajiksi. + +— Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia, +sanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi +ollut liehuva Lemminkäinen. + +Vielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki +rauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii +nokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi +lauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä +olevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko +lauloi ensimmäistä aamuvirttään. + +Lapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen. +Mutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia, +asioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen +painuvia. + +Kun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon. +Siellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta, +nousta ja langeta, itkeä ja iloita. + +Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja +peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran +ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen, +kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän +kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli +sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä +oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen +säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli +nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli +sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu +niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja +ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa, +minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän +ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä + + maot heinissä matavat, + sisiliskot siuottavat. + +Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat +vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi +kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa +ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja +kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut. + +Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi +saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut +joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon. +Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö +läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän +päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan +enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta +pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon +puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan! + +Huuuu-uu-uu! + +Palakia höristi korviaan. + +Huuuu-u! + +Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen +huudoista synkkinä öinä. + +Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä +huuto. + +Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin +kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin +kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta +kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja +kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin +sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli, +mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat +sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä +iloa ja kiitollisuutta. + + * * * * * + +Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se +on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä, +talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet +tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja +voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia, +liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset +Palakiassa kävi. + +Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias. + +Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut +yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi. + +On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna +aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä. + +— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana. + +— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli +meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään, +juuri tätä Palakiaa, ristimään. + +— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen. +Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen +— jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö. + +— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti. + +Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta +parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa +kosimaan. + +Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan +pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli +talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla +kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken +ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen. + +Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä +vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen. + +— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi. + +Niin Niemen Ontro. + +— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka +hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki +vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle. +Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat +keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä +jumalanvilja pölisi. + +Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja +tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat +sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä +ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan +rupesi. + +— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja +tuntematon? puheli Palakia punastuen. + +— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran +meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin +tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren +yli — —. + +Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä +tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä +ympäri. + +Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi +hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa. + +Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi +häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas, +kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin +yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa +tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea. + +Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin +väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan +kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea. + +Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä +lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat. +Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat. +Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda +takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten +jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo +toivomus. + +Niin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — — + +Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja +odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan. +Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa +antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt +tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu +eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita. +Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten +ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla, +laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa +paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan +sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu! +— Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — — + +Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten +usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset. + +Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti: + + Oisko riistoja riassa, + kaunopyitä kartanossa? + +Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro: + + Kyll' on ristoja riiassa, + kaunopyitä kartanossa; + onko vain orusha ottajilla, + rihva riistan etsijöillä? + + [orusha, rihva = pyssyjä] + +Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia +punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä +pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu, +käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten +pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan +juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän +takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa, +pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi. + +Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia +isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä +pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen +eteen ja itkee heille: + +Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä +minun kaunis kasvinaikani on kulunut; + +tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä +minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet; + +tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun +lähtöaikani lähenee... + +Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei +voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on +heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee +ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo +ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee +myötäjäisväeksi. + +Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja +tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja... +Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja +ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla +seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa +jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja +jälelle jää rakas Lytsy... + +Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä +seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin +päälle. + + Terve kuu, terve kuningas, + terve nuori naimakansa! + Miero vuotti uutta kuuta, + vesi tervasta venettä, + mie vain nuorta naimamiestä + nuoren naisensa keralla. + Miksis viivyit viikkokauen? + Vanhoilt' oli valua silmät + ikkunoissa istuessa, + nuorilta jalat kulua + portahilla seisoessa... + +Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen +vieläkin jotain suunsa sisässä. + +Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä +puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut +leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta... + +Ja häät ne onkin hääntapaiset! + +Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan +läheinen, kaukainen... + +Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka +nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla +on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä +lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket. +Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret +surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa! + +Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa, +leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä +laulaakin: + + Kesät kengitin hevosta + talvet syötin tallikkoa — + lähin koskelle kosille + kosken nuorinta tytärtä — + tules tänne tarvitessa + nuoren neion naittaessa — + työnnäs tuo tulinen hursti, + tahikka tulinen miekka — + min hiiret kivestä saapi, + sen noiat minusta saapi... + +Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan — +utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut. + +Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten +hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä +halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo +sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_ + +Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän +iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien +kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun +valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän +vihkivuodettansa. + +Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista +punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten +lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista, +perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä +mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli +_työtä_. + +Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli +lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän +kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen +ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet. +Ja sitte he laulelivat yhdessä. + +Työ keveni, ilo eneni. — — + +Kaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja +ilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin. + + + + +PAJASSA + + +Paja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — — + +Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni +sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen +uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä. +Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria +hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla, +mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä +otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee +—, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten: + +— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on +kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren +maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa. +Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja +kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset +ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne +piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi +ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet, +jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta +päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä +mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä. +Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset +voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen +alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu +miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta +maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa +enimmän aikaansaadaan! + +Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta +siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen, +taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis. + +— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman +uskoni uhrasin. + +Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule +tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta +uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu! + +Sitten hän muutti puheenainetta. + +Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin +onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei +täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa +liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on +hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia, +valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka +muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on +isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua? +Se laulaa näin: + +Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos +tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä +eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan +ankarana ja kovana! + +Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja +tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti +on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle! + +Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa. + +Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on +pelastus! + +Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä +kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa +uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis. + +Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää +katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa, +tulena, elämän, ilon tulena. + +Paja on työn temppeli, elämän ahjo! + + + + +RUNOLAULAJAN UNI. + + +— Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä +aikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan. + +— Miksikä niin? kysyi joku talonväestä. + +— Ka kun näin niin ihmeellisen unen. + +— Minkä? + +— Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle +näkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia, +ja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja +Muuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan +laulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme... +ja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme +keskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet +käyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin +taivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut... + +— Onpa tuo ollut kumma uni. + +— Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan, +sanoo joku. + +— Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —. + +Päivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita, +Iivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa +[= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja. + +Ihmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia +iloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari +kolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt +ja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi +toki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin +kutsuneet! + +Mutta ettäkö taas? Eikö mitä! + +Ja hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä +soudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu +kainalossa, pihaan kökkimään. + +Pojanpoika oli siellä vastassa. + +— Sinulle on kirje, isoisä. + +— Mikä kirje? + +— Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille. + +— _Mitäh?_ + +Heti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan. + + Hyvä Iivana! + + Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä + Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä + toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia. + Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään + juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja + Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan. + + Lopuksi lämpimät terveiset. + + Ystävyydellä + + — — — + +— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —. + +Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta +tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin +takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan. +Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen. + +Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko +se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova +huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä +linjaalikärryissä. + + * * * * * + +Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo +Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille +kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi: + +— Sinnekös sitä Helsinkiin? + +— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie? + +— Ka sinne... + +— Hehehe! + +Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri, +tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo, +joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut. + +— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun +sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään! + +Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät. + +— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet +naurusuin. + +— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin! + +Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät +istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja +kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat +he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan. +Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven +Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi +pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin +pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli +taloon tultava. + +He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he +askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli +ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa. +Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon +keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen +ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit +laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat. + +He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen +kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa +kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä +imehtisivät... Oi, ihania paikkoja! + +He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin +Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala! +Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja, +lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja, +siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa. + +He näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! — + +Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä +mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa +nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla +ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki +heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja +ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...! + +Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin +heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä +aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa +kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan. + +Maassa maan tavalla. + +Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra +oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki +uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat +huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa +liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan, +mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle +ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie +heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui, +ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä +hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai... +Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat +uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää +esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää +suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa... +— — — + +Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen, +milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat +katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten +he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa +ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen +punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää +välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi +ja virkkaa: + +Viipuri! + +Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha +ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin + + työtty kirjat kiirehesti, + paperit pakon perästä... + +Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan +pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan +toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä +kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna +lähtee. + +— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain. + +Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan. + +Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys, +kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo +alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää. + +Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta, +kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia... + +— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä, +Matti Omosun pojalta: + + Oisko voita volmarissa, + linnassa sian lihoa? + +sanoi Shemeikan Petri. + +Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten +eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut. + +Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria +ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he +kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä! + +He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo. + +— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne? + +— Kun ei olisi Väinämöinen... + +— Sehän se onkin. + +— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat +tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin. + +— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana. + +— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin +pitkä, että yltää kosketella kannelta. + +Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa +muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois. + +— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin +Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka. + + * * * * * + +Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat +Helsinkiin päin. + +Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se +on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat +varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki. +Torneja, torneja, linnoja — — + +He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika +vielä pitempi. He nukahtavat. + +Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki +tulee. + +Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki! + +Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa! + +Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja +yksi linna! Ihmekaupunki! + +Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin +monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä. + +He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi +hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt +joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä +herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin +he heittävät hänet hyvästi. + +Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä +vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan +juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla +rientävät. + +— Terve, terve, täällähän tekin. + +— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte +alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea... + +— Ihanahan juhlissa kulkea... + +Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat +ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —, +tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää +ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta. + +— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut, +ajattelevat ukot aivoissansa. + +Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua +kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä +sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä +ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän +tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin +kulkea. + +Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat +taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään. + +Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu +olevan heidän emäntänsä. + +Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet +toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat. + +— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat +vieraat. + +Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee +kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä, +minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan. + +Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä. +Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat. + +Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät +pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime +vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi +uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä! +— Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan +kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee +Shemeikan Petri seuraavan näyn: + +He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä +joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita: +tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset +rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan. +Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel +polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee +kansaan ja Väinämöiseen... + +Herättyään kertoo hän sen tovereilleen. + +— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana +näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen. + +Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran +ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa. +Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se +heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta +kaukaa Karjalan rajoilta... + +Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä +hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi +ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä: +ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä. + +Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä, +hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat, +kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan, +— ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. — + +Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse +kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee. +Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset. + +Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan, +soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää +kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa +ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa +itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain +kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa. + +Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat +ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa +näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain; +mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy! + +Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa +esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen +vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla +kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne +viedään, tekevät mitä käsketään. + +Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä, +odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan +luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. — + +Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin +musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta. + +Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat +paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat: + + Yks oli vanha Väinämöinen, + toinen nuori Joukamoinen, + ajettihin vastakkahe, + valjahukset vastakkahe — + +Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä, +yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi, +vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat +kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja +heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he +lopettavat, on huoneessa hiljaisuus. + +He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen, +ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta. +He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa +muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus. + +Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön +istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa: + + Lemminkäin' on piilopoika + menee maammonsa etehen: + tuo tänne pelervo paita, + kanna kaatiot kapoiset — + lähen Päivölän pitoihin, + Jumaliston juominkihin. + +Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä +pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy +se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen +innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat +haltioissaan. + +He ovat nähneet Lemminkäisen. + +Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa +noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata +muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen +tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka +kauniita kuvia ja vertauksia! + +Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman +itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta +sydämestään, kyyneleitä omista silmistään... + +Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön +innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa +ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa! + +Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He +ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet... + + * * * * * + +He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun. +Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla. +Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä, +ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja +puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan, +orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa +oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat, +hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he +muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä... + +Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa — +kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli +aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä +kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla, +ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja +Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat +he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla, +y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös +saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja +Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman. + +Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta +kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat +käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät +mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja +valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä, +mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita! +Herra heitä muistakoon! + +Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne +opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista: + +— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret +ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä +tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset, +kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa +kunnioissanne kuljetitte...! + +Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun, +kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun. + +Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine +ihmisinesi! Hyvästi — — —! + + * * * * * + +Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli +nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta, +elämän kauniinta, ihaninta! + + + + +JEHKIN IIVANAN LUOKSI. + + +Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [= +rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä +vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä +suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa +kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi +kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli +koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta +ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei +ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu. + +Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei +Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan +ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan +tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, — +siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin +uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli. +Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja +naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään. + +— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä +liikkuu —. + +Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään +ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui +uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin +salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan +Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi. + +Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari, +kun veneenkin tekee. + +— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen +se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut, +kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni, +eikä kukaan päältä kiskonut — —. + +Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn, +vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa +toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä, +eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään. + +Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin +menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja +tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin +päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas +työhön. + +Minä katselen sen sujumista ihmetellen. + +Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä +pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy, +joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta +taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin +ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä +kaunista, surunvoittoista laulua: + + Mitä lapsesta tulevi, + maanko vain meren menijä, + vai on suurien salojen —? + —? + + Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona, + ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit + kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana + kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, + — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä! + Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin + on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut + reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen + helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla + siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja + on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus + Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua + kuulemassa... Työ seisattuu. + + Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen + poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt + hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä + vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin + liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —. + + Lopuksi sanoo Iivana: + + — A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin + laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja + työlle työnnytys... + + + + + SALOILLA. + + +I. + +Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee +siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa. +Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla... + +Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea, +käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja +riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin +ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata! +Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat... +Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia +hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja +karjuisi siellä vielä maankamala karhu...! + +Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin +esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa, +iloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan +viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat, +itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten +nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien +pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii... + +Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja +koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon +linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, — +samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet... + +Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne +syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä +alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin +vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa, +jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa +kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys, +korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan +elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet +laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn +voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen +avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä +salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että +tännekin tahdotaan jotain tietoa... + +Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli +aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä... + +Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken +saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo +kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain +vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys, +joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle! + +Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä +ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten +jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä +kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden +ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja +kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo. +Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa. +— Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset +korkealle Rokkarin vaaralle. — + +Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja. + +— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte? + +— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia +vieritämme, niiden, + + joiden turva on turpehessa, + alla mullan armahainen. + +Näin koivut. Ja jatkavat: + +Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi +keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina +oksiltamme kirpoilevat... — — + +Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri +Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen +sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin, +mutta hänkin muualle muutti. + +Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen. +Hevonen astuu, mies torkkuu. + +Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen +päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven +ihanat seudut. + +Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä +Ristisalmelle. + +Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä; +sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän +kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän +salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin +kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin. + +Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka +alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie, +ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin +on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan +kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi +maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa! + +Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi +tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat +lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan +ja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat +harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden +puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet... + +Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja! + +Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä +kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää +hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille. + + +II. + +Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren +hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy, +jäsenet puutuvat... + +Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle, +josta näkee kauas ympäristöön. + +Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni +ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli +silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena +maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista +törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta +vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen +Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen +kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien +tanhut? + +Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen +laulun: + +Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset — +veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät +minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille +voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin, +etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa. +Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle, +jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta +kaiutatte... En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en +kalanen uimaan. + +Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta +lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen +pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä +väijymiehet? + +Niin taisitte. — + + + + +LUOSTARIIN! + + +Pieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö. + +Koko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä +vietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin, +sillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli +sitäkin utuisempaa. + +Mutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja +kunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään. +Tuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan: + +— Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen +tilani on mennyttä! + +Mutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös, +kenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani +hän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi +syksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja +souti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja +kalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun +Mari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia, +kummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla. +Rivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen +ja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä. +Päästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka +aina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti +hän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri +jumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi +Mari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan: + +— Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt, +en. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi, +anna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski +korvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän +kyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen +suuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun +juhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti. +Armahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin +kaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden +päästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen +luonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta +minut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna +anteeksi, voi, voi, voi... + +Hän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä, +ääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta +rauhaa hän ei saanut. + +Hän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja, +ikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se +sanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset, +niin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä +tuohus jumalanäidin eteen ja rukoile _siellä_ häntä, — täällä on +mahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi. + +Niin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan, +pois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on +suurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti, +että minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään +saareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat +syntini anteeksi. + +Vielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten +hän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos. + +Siellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä +kamottavasti. + +Tuli oli sammunut syksy-yöstä. + + * * * * * + +Kaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa +eräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni +poikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin, +jottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi: +Pyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta +tuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää +eksymisen. + +He pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä. + +Poikanen kysyy naiselta: + +— Maammo, mitä varten me menemme monasteriin? + +— Siellä on jumalat, poikani. + +— Minkälaiset ovat monasterin jumalat? + +— Ne ovat hyvät ja armahtavaiset. + +— Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset? + +— Elä kysele sellaista, poikaseni! + +Poikanen vaikeni, nainen huokasi. + +Pyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat. + +— Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen. + +— Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta +järveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä +viehkatkin... + +— Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin. + +— Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin. + +Alkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään. + +— Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme? + +— Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista +tuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän. + +— Mutta jospa ne sammuu. + +— Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne +tulet sammu. + +— Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla, +vaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa +tuohuksen ja käy vuoteelle. + +— Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään +virkkanut. + +Pyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin +rupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään: + +— Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja +jos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle +saarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan! + +Poikanen sanoi: + +— Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate. +Sanoinhan minä että ne väsyvät. + +— Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin. + +— Mutta näkeekös pimeässä rukoilla? + +— Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa. + +— Onko ne meidän sasoonassakin? + +— On. + +— Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä? + +Maammo ei voinut siihen mitään virkkaa. + +— Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti. + +— Kyllä, ovat. + +— Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän? + +— En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä. + +— Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta. + +— Voi, huokasi maammo sydämmessään. + +— Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni +taivaaseen? + +— Itkisi. + +— Mitenkä taatto meni taivaaseen? + +— En tiedä sitä, poikaseni. + +— Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet +sammumaan? + +— Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan... + +— Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas? +kyseli poikanen. + +Maammo ei osannut taaskaan mitään vastata. + +Sakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet +sammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut +poikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti, +pelasta minut! + +He olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta, +puolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi +kiireesti eteenpäin. + +— Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua? + +— Ei. + +— Miks'ei? + +— Minä tahdon päästä monasteriin. + +— Miksi sinun pitää päästä monasteriin? + +— Rukoilemaan. + +— Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi +voinut kotona rukoilla? + +— Suurien syntien vuoksi. + +— Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen. + +— On, poikani. + +— Mitä syntiä? + +— Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä! + +He panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta +ennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut +yksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät +keskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen +vielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi +hän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi +ja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen +kasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo +palella. + +— Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden, +armahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä +minut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan... + +Näin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen +toistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret +alkoivat suonissansa soudella. — — + +Lunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi. +Viehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli. + +Onnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä +olivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti, +jumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — — + +Puoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi. +Taivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni. + +— Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät +tähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä +kuolemaamme. + +Nainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui. + + * * * * * + +Aamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa +Laatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset +ruumiit pyhään saareen. — + +Luut pääsivät luostarin sisälle. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76798 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..9596532 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76798 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/76798) |