path: root/76790-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76790 ***

language: Finnish




KURIMUS

Runoja


Kirj.

YRJÖ JYLHÄ





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.




SISÄLLYS

Muodonvaihdos

I

Kehtolaulu sydämelle
Myrskyn jälkeen
Runoilijan haudalla
Väsymys
Pakolainen
Sankariunelma

II

Tarina suuresta luudasta
Runoniekan paluu
Hieno mies runotarten seurassa

III

Lapsi ja kissa
Saxophon
Pyhä Yrjänä ja lohikäärme
Siniselle vuorelle
Uni keväästä
Harhakuva
Hiljainen vieras
Yö nummella
Laulu Juuditista
Sadunkerronta

IV

Musta pyörre
Pyramidi
Kohtalo
Kirje
Varjot
Kiusattu
Taistelu
Rukous
Kadulla
Auringon polttamat merimiehet




MUODONVAIHDOS


    Pojan kaarnalaiva jäi satamaan,
    kun tuli myöhäinen ilta,
    kun äiti reipasta laivuriaan
     jo huuteli portahilta.

    Kas aamulla rannassa ollutkaan
    ei poikasen kaarnapriki —
    mut yöllä lahdelle uinut on
    uus pursi, musta kuin piki.

    Sen kyljet aaltoja himoitsee,
    sen ruori rautaista kättä,
    se ankkuriketjua tempoilee
    veen tyventä ymmärtämättä.

    Jää hyvästi, manner synnyinmaan!
    Meit’ aallot vihreät kantaa
    yli nousevan myrskyn kauas pois
    päin tuntematonta rantaa.

    Kun aavalle päästään, palatakaan
    ei näitä rantoja liki —
    meren syvimpään kuiluun haudataan
     tää pursi musta kuin piki.





I




KEHTOLAULU SYDÄMELLE


    Nukahda, sydän rinnassain,
    vuoteelle pumpulipurren;
    maailman teiltä kauan sain
     sinua varrota surren.

    Katkoit kerran jo kapalovyös,
    halasit hyrskyistä merta.
    Mahtava olikin sankarityösi
    pisaran vuodatit verta.

    Onneksi sentään kyllästyit
    kammottavaisiin sotiin,
    juutalaiselle miekkas myit,
    palasit kiltisti kotiin.

    Nukahda, tuhlaajapoikani,
    iäksi tällä erää,
    lämmin on pumpuli älläsi,
     nukahda, äläkä herää!




MYRSKYN JÄRKEEN


    Raukeat purjeet ja musta vesi,
    purren pohjalla vainaa.
    Ulappa, kylmille rinnoillesi
     suo hänen poskensa painaa!

    Poian nuoren sa lahdelmalta
    syliisi houkutit kerta,
    aallonharjalta korkealta
    näki hän aavaakin merta.

    Miks sinä luontos taltutit, meri,
    villistä ylpeydestä?
    Hyrskyjen hurmaan jo tottunut veri
     tyyntä ei enää kestä.




RUNOILIJAN HAUDALLA


    Jo päätit retkesi ajallisen,
    olet haudassa onnellisesti;
    olit nuori, mut elämäs syntinen
     jo liiankin kauan kesti.

    Sinä kalliin lahjan ylhäältä sait,
    mut uhmasit Herran teitä;
    elit riettaasti, määrättä joit ja nait
    ja rakastit öykkäreitä.

    Olit kutsumukseesi kelvoton,
    kuin itsekin tunnustit toki;
    moni jäänyt on halpaan arvohon,
    vaikk’ elää puhtaasti koki.

    Joku hempeämieli tyttönen
    vois kumpuas pyhänä pitää,
    siks kamartukoon se umpehen
    — pahe muutenkin kylliksi itää.

    Et luonut silmiäs korkeuteen,
    sua houkutti maa ja sen saasta,
    siks sielus, vangittu ruumiiseen,
     ei koskaan erkane maasta.




VÄSYMYS


    Vaikeneva korpimaa,
    kuule viime pyyntöni:
    väsynyt on poikasi,
     helmaas kuolla halajaa.

    Suo mun kerran viimeisen
    nähdä päivän väikkyvän
    yllä nummen vihreän,
    yllä honganlatvojen.

    Kylkeen paaden ruskean
    pääni suo mun laskea,
    kääri poikas nukkuva
    syysyön tummaan vaippahan.

    Yöllä mustiin metsihin
    ensilumi lankeaa,
    korpi verhoo vainajaa
    paariliinoin hohtavin.

    Jänönpoika ihmeissään
    talviaamuun noustuaan
    hiljaa kohoo katsomaan
     kalvennutta veljeään.




PAKOLAINEN


    Vaieten kuulet, matkamies,
    koiran haukunnan järven takaa.
    Kotisi puuntaa, jo päättyy ties,
     miks olet synkkä ja vakaa?

    Tiedät, ken koiraasi tanssittaa,
    riemunäänistä kummut kajaa.
    Kaipaus sinne, ulapan taa,
    sumua silmiisi ajaa.

    Muistelet kerran lähtenees
    onnenpäivien rauhaa pakoon.
    Otsasi, muinoin kirkas ja sees,
    murheesta käynyt on vakoon.

    Haukunnan kuulet, sauhun näät,
    juosten rientäisi armas syliin.
    Tuskasi kätket ja tielle jäät
     ohitse painuen kyliin.




SANKARIUNELMA


    Kun lapsi olit, kirjoistasi luit,
    kuink’ urotöihin syöksyy sankarit;
    löit, kirjat lattiaan ja innostuit:
     maapallon voittajana kuolisit!

    Et olis uskonut sa varmaankaan,
    jos silloin ennustettu toisin ois:
    et nouse valtaan etkä kunniaan,
    on uskos kariseva vitkaan pois.

    Et ole Caesar etkä Robinson,
    et kirjais sankareista yksikään;
    saat kestää uneksijan kohtalon,
     — sua niinkuin kulkukoiraa säälitään.





II




TARINA SUURESTA LUUDASTA


    Parantaja huusi:
    »Kuulkaat aate uusi,
    miten pestä saasta
     rakkaast’ isänmaasta.

    Tehdään suuri luuta,
    jolla ilman muuta
    voidaan mereen laasta
    mätä tästä maasta.»

    Näin hän huus ja näki,
    kuinka aatteenväki
    kooten korren kekoon
    nousi luudan tekoon.

    Ihmeekseen hän huomas:
    joukoss’ oli Tuomas,
    oli myöskin Juudas
    kädessänsä luudas.

    Vihdoin valmis juuri
    oli luuta suuri,
    jolla maa nyt pestä
    puhtaaks vääryydestä.

    Silloin, katsos kummaa!
    näätkö ihmissummaa,
    joka ryntää tuolta
    kohden varsipuolta!

    Juosten rientää ylväät
    yhteiskunnan pylväät
    — suurin konna, varas
    kilvassa on paras.

    Vihdoin koko kansa
    seisten paikoillansa
    katsoo kenet laasta
    voisi ulos maasta.

    Profeetta sen nähden
    pahuutensa tähden
    astuu luudan eteen,
     laastaan maalta veteen.




RUNONIEKAN PALUU


    Runoilija kuoltuaan
    joutui jälleen päälle maan,
    seuraan, joka arvokkaasti
     taiteen alkusynnyt haasti.

    Kumma paikka! Eikös vain
    joku ääntään vavistain
    _hänen_ runoansa siellä
    lausahtele juhlamieliä.

    Seurakunta kyynelöi,
    käsiänsä yhteen löi
    nautiskellen tunnelmasta:
    siinä hieno runo vasta!

    Runoilija häpeissään,
    katsoin huonoks runon tään,
    ylistystä sietämättä
    tyynnytellen nostaa kättä:

    »Milloinkaan ei kuulla saa
    virttä tämän kurjempaa;
    runohan on aivan mätä,
    itsekin mies häpeis tätä.»

    Silloin naiset kauliistui,
    herrat nyrkkiänsä pui:
    »Kuulkaat, taidetta hän pilkkaa!
    Kaikki kateutta silkkaa!

    Tietääkö hän, ketä rienaa!
    Omat kannuksesi tienaa!
    Painu, poika, helvettiin!!»
     — Runoilija teki niin.




HIENO MIES RUNOTARTEN SEURASSA


... Menestystäs varten
    vielä varoitan:
    eessä runotarten
     ollos gentleman.

    Hieno käytös varmaan
    lunastukses on —
    hurmaa Muusan armaan
    poika nuhteeton.

    Tulkaat ystäviksi
    pyyteet unhoittain;
    lempes olkoon siksi
    platoonista vain.

    Jääköön alkohooli
    pöydästänne pois:
    suoniis kuuma booli
    veren nostaa vois,

    päissäs uskaltaisit
    neitsytkammioon;
    runolapsen saisit
     — Herra varjelkoon!





III




LAPSI JA KISSA


    Pikkuiset kissanpoikaset
    pihalla leikitsit, iloiset.
    Hyvä oli niiden olla
     vihreellä nurmikolla.

    Vieressä poikanen kutripää
    katseli kisujen leikintää
    aatoksin polttavaisin:
    Oi jospa syliini saisin!

    Perheestä mustimman, pienimmän
    äkisti syliinsä vangitsi hän
    hyväillen mirriparkaa
    väriseväistä ja arkaa.

    Tuskassa palavan hellyyden
    hampaansa painoi hän korvaan sen —
    valittain mirri pakoon
    juoksi pinojen rakoon.

    Voi sua pikkuinen julmuri,
    surua saa sinust’ äitisi.
    Sydänt’ ei sulle luotu
     — vai liekö liiaks suotu?




SAXOPHON


    Muistatko vielä Valenciaa?
    Tänään et sitä kuulla saa,
    mutta kauniimmin vielä soi
    Alaska, Bombay ja Billy boy.

    Aavikolla karavaanitie
    kohden kaukaista Mekkaa vie,
    illoin shakaalit kuulla voi,
    kuinka teltoista huilut soi.

    Sumusta Jäämeren myrskysään
    laiva päässyt on etelään,
    taivaanrannass’ on aamunkoi,
    merimiesten riemukas laulu soi.

    Kansa saaren merellisen
    paisteessa nuotion loimujen
    hillittömästi karkeloi,
    yössä rummut ja banjot soi.

    Kautta viiden mantereen,
    lävitse vuorten, alitse veen,
    veturin silmät ne salamoi,
    alati kiskojen jyske soi.

    Kaulaltas pölyä puuterin
    hengitän suin ja sieraimin,
    kuuletko, kuinka tän’ yönä soi
    Alaska, Bombay ja Billy boy!




PYHÄ YRJÄNÄ JA LOHIKÄÄRME


    Himojen käärme hirmuinen
    neitsettä uhriksi vaatien
    portilla linnan on juuri,
     hätä ja parku on suuri.

    Ihana prinsessa vuoteellaan
    väristen itkee kauhuissaan,
    kammion ikkunoista
    aurinko armas ei loista.

    Portaille silloin lennähtää
    ratsain Yrjänä hurjapää
    syöksyen ilman muuta
    vasten kuolaista suuta.

    Kuulitko, pikkuinen prinsessain,
    kuulitko kauhusta vavahtain
    raivosta karjuvan pedon
    viimeisen hengenvedon?

    Saranat murtuvat — rauhoitu oi,
    kultakannukset ovelta soi!
    Suloiset silmäsi nosta,
     iloitse auringosta!




SINISELLE VUORELLE


    Auringon noustessa kimmeltäin
    rinnoille kukkivan maan,
    lähdemme sinistä vuorta päin
     kahden vaeltamaan.

    Niinkuin virrassa tuulien
    kevyt on lintujen tie,
    ylitse kasteisten kenttien
    polku siintävä vie.

    Hennot jalkasi rotkoihin
    kesken uupua voi —
    vuoripurona kuitenkin
    solisten naurus soi.

    Pedot ja kuumuus erämaan
    ehkä jo voimani vei —
    salama silmäini milloinkaan
    viereltäs sammu ei.

    Etäällä, etääll’ on määränpää,
    kiiruhdettava on;
    matkalla kerran yllättää
    pimeys armoton.

    Kukkanurmelle sylikkäin
    nukumme silloin pois —
    että sinistä vuorta päin
     aamulla nousta vois.




UNI KEVÄÄSTÄ


    Hymyilet vuoteellas, uneksien
    kevätauringon maasta.
    Sumussa harmaitten päivien
     noin et säteillen haasta.

    — Kummun kiireelle juossut on
    pieni tyttönen juuri,
    edessä maa niin kaunis on,
    maa niin kaunis ja suuri.

    Tuuli tukkaasi hulmuttain
    varttas hentoa halaa,
    sylistä vihreitten, tuoksuvain
    kevätmetsäin se palaa.

    Multa laaksoissa vihannoi
    kukat kuohuna nostain,
    kiurun huumaava liverrys soi
    taivaan sinestä jostain.

    — Syvään hengität, kuuntelet
    silmäs suljettuasi —
    julmaa hellyyttä muista et
     hurjan rakastajasi.




HARHAKUVA


    Ota pääni käsiis ja katso
    mua suoraan silmihin,
    — on edessäs kurja pajatso
     yhä silmin viattomin.

    En sentään sun pettyvän sallis,
    näköharhaan uskovan näin:
    oman puhtaan kuvasi, kallis,
    vain näät minun silmissäin.

    En sieluni pohjaan asti
    ole katsonut itsekään —
    sen partaalle useimmasti
    kuin horkassa väristen jään.

    Näät täynnänsä perkeleitä
    on pimennot kuilun sen,
    — en sinne sinua heitä,
     laps hyvien enkelten!




HILJAINEN VIERAS


    Olin houreesta herännyt juuri
    ja raotin silmiäin
    ja pihalla omenapuiden
     lumivalkeina kukkivan näin.

    Sinä sisälle astuit hiljaa
    ja sävähdit kyyneliin
    ja juoksit vuoteeni ääreen
    pääs painaen peitteisiin.

    Sua katselin neuvotonna,
    sun tukkaas käteni vein
    ja kysyin, miksikäs itkee
    mun kallis tyttösein.

    Kätes ympärilleni kietoin
    sinä rajummin nyyhkytit vain
    — syyn itkuusi hillittömään
    näin sivulle katsahtain:

    Yön varjossa hiljainen vieras
    oli astunut huoneeseen,
    näin mustassa viitassansa
    hänen nurkkaan kumartuneen.

    Olin hänestä kuvia nähnyt
    ja lukenut paljonkin,
    mut toinen hän oli kuin ennen
    hänet mielessä kuvittelin.

    Sinä itkien kammosit häntä;
    minä yhtään peljännyt en, —
    nimes rakkaan kuiskaten lausuin
     mä kerran viimeisen.




YÖ NUMMELLA


    Ylitse hehkuvan täydenkuun
    pilvilaumoja myrskyt ajaa,
    syksyisten metsien huokailuun
     synkästi nummi vastaan kajaa.

    Latva korkeinna huojuvan puun
    varjollansa uhkaa meitä,
    paisteessa pilvien saartavan kuun
    suutelen silmiäs säikähtyneitä.

    Kuuletko, kuinka villisti soi
    myrskynäänet mustasta yöstä!
    Pelkäätkö, että metsä voi
    ylitsemme ryskyen syöstä?

    Pilvet peittävät äkkiä kuun,
    pimeys kohisten kohtaa maata,
    juurella myrskyn pieksämän puun
     mikään ei meitä tuhota saata.




LAULU JUUDITISTA


    Rannalla kohisevalla
    kuljimme rinnakkain,
    keltaisten lehtien alla
     sinulta kuulla sain,

    että jo sydämes annoit
    pantiksi rakkauden:
    ristiä rinnallas kannoit,
     morsian Kristuksen.

    Sinusta erkanin silloin,
    korska ja loukattu mies;
    kuinka ma kärsin silloin,
    taivas yksin ties.

    Vaelsin vihassa Herran
    hurjuutta harjoittain,
    kunnes sinusta kerran
    mailmalla kuulla sain:

    Maahisen lempensä tähden
    riutui hän hiljalleen,
    unta sinusta nähden
     nousi hän kirkkauteen.




SADUNKERRONTA


    Pyysit, että kertoisin
    sinulle sadun kaunihin
    kaukaisesta etelänmaasta
     ja prinssistä urhokkaasta.

    Kerroin satuni kauneimman,
    kuinka pikkuisen prinsessan
    luolaansa hirmuinen peikko vei
     — ei prinssi koskaan saapunut ei.





IV




MUSTA PYÖRRE


    Pilvenpyörre musta
    hornaa kohden vei,
    yhtään huokausta
     jälkeeni noussut ei.

    Äkkiä taivaanpinta
    halkes jyrähtäin:
    kolme ihaninta
    enkeliä näin.

    Armo taivaan Herran
    heill’ on muassaan —
    jokaisen heistä kerran
    tunsin päällä maan.

    Heistä viattomimman
    vuoteessa kuristin:
    vallassa hurjan vimman
    häntä rakastin.

    Toisen heistä kerta
    puukolla surmasin:
    kuumaa ja punaista verta
    hänessä rakastin.

    Kolmannen ikkunasta
    katuun murskasin —
    kuoleman jälkeen vasta
    häntä rakastin.

    Taivaan siunausta
    vastaan ottanut en;
    pilvenpyörre musta
     löi yli silmien.




PYRAMIIDI


    Pyramiidin alta
    huipulla nään sun;
    porras portahalta
     noustava on mun.

    Päivä polttaa, mutta
    jäätä vihmoo yö;
    selkää paahtunutta
    hietamyrskyt lyö.

    Matkan viime tuuma
    kerran taakse jää —
    hietapyörre kuuma
    silloin yllättää,

    meidät korkealta
    syösten nopeaan
    porras portahalta
     syliin erämaan.




KOHTALO

(Annie Vivantin mukaan)


    Hän virkkoi: »Kuinka toinen oot kuin ennen!
    Noin riutuneena, kasvoin kuihtuvin.
    Kai kärsinyt sä olet vuotten mennen?»
      — Sua rakastan — ma vastasin.

    Hän sanoi hymyillen: »Sä voitko muistaa
    sen lemmenhurman kuuman, lyhyen?
    Kuin nopsaan saattoivatkin päivät luistaa,
      yöt haihtua sen autuuden!

    Ja muistatko mun uuden lemmittyni;
    ja oman armaas, mua rakkaamman?
    Mua huules pettivät, sua hyväilyni.»
      Ma vastasin: — Sua rakastan! —

    Hän lausui: »Näkemiin! Tien, jota kuljen,
    sun tiestäs uskon iäks eroovan.
    Sun ehkä helvetissä syliin suljen!»
      Ma sanoin vain: — Sua rakastan! —

    Hän sanoi: »Demoonin nään hurjistuneen,
    pois, rietas hornanhenki, takaisin!
    Ma hautaan iankaikkisuneen
      sun kurjuutes ja minunkin.

    Oi Unhoituksen harmaa painajainen,
    tää kuule pyyntö sielun anovan:
    pois riistä sydämestäni tuo nainen!»
      Ma sanoin vain: — Sua rakastan! —

    Hän katsoi väristen — ja väkevästi
    maa lyödä aikoi, kättään kohottain.
    Se sattui poskelle — mut lempeästi.
      — Sua rakastan! — ma sanoin vain.

           *   *   *

    Nyt hiljaa vaellamme rinnatusten
    me suoraa tietä varman turmion,
    Lyö silmäin lieska läpi huokausten:
      se intohimon tulta on.

    Hän joskus sanoo mulle kauhuissansa:
    — »Nään yhä riutuvan sun, kasvos kuihtuvan!»
    Ma nyökkään, liekehtien katseestansa,
      ja kuiskaan vain: — Sua rakastan. —




KIRJE


    Ympärillä sydänyö,
     mielessäni tihutyö,
    määrää vailla samosin
    halki tyhjän kaupungin.
    Tuska täytti sydämen,
     mitään nähnyt en.

    Uupuneena, vavisten
     kotiin eksyin pakotieltä,
    kynän käteen löysin sieltä,
    sitten sormin liekehtivin
     kirjeen poikki piirsin rivin:
    »Portto kurja oletkin,
    kerran sinua rakastin!»
    Niinkuin tulikiemurat
     sanat silmiin loistivat.

    — Aamusella havahduin
     hehkuun ensi säteen;
    pöytää vasten nukkunut
    olin kirje käteen.
     Julmat sanat vaiti luin,
    nimen peitin suudelmin —
    soppeen pöytälaatikon
     kirje luisti piilohon.




VARJOT


    Kuun paisteessa varjolleni
    olen mustasukkainen,
    kun lumella varjoos se sulaa,
     sitä synkästi katselen.

    Voin suudella janoista suutas
    ja ihoas polttavaa,
    sun ihanan, tuoksuvan ruumiis
    voin sadasti valloittaa —

    se liian vähän on mulle!
    Minä repiä tahdon sun,
    minä tahdon yhtyä sinuun
     kuin varjoni varjoos sun.




KIUSATTU


    Maan tyttäristä ei yksikään
    saa pojasta rippilasta,
    sanat sammuvat sylihin lempeään
     ens suukosta juovuttavasta.

    Ei ovesta neitsytkammion
    saa sielu sisälle tulla:
    vois turmella ihanan nautinnon
    se turhalla huokailulla.

    Veren voimaa julmasti lannistain
    se vainoo jokaista yötä;
    on sielu saatanan kiusa vain,
     vain ruumis on Jumalan työtä.




TAISTELU


    Minuss’ ei ole rakkautta,
    on intohimo vain,
    vain petoa, nälkäistä sutta,
     mä elätän rinnassain.

    Monen nuoren gasellin lihan
    se naulitsi riemuiten —
    minä vallassa pelon ja vihan
    sitä turhaan hillitsen.

    Saan julmasti tuntea, että
    sen eess’ olen voimaton:
    mut ei juo janoonsa vettä,
    ken vereen tottunut on.

    En kestä, sen kerran ammun
    tai puukolla surmaan sen —
    jos itsekin silloin sammun,
     tuta saanhan vapauden.




RUKOUS


    Taivaan-Isäni laupias,
    kuule poikaasi armossas:
    lähetä enkelis päälle maan
     sieluni synnistä Vapahtamaan!

    Lapsenmielellä taida en
    kättä ristiä puolees sun —
    unia puhtaan lapsuuden
    koskaan et sallinut nähdä mun.

    Mieheks syntyä tänne sain —
    kehdosta kerran noustuain
    elämästäni muistan vain
    tuskat himojen polttavain.

    — Säästä, Isäni, enkelis,
    ettet poikaasi viettelis
    valkeita siipiä tahraamaan
     hillittömässä himossaan!




KADULLA


    Kadull’ on sakea lokakuun yö,
     seiniä vasten räntä lyö;
    äkisti pimeys aukeaa,
    etäältä silmiini leimahtaa
    veriset kirjaimet: _Lihaa_.
     Pimeys, sokaise silmäni!
    Jumala, sammuta järkeni!
    etten muistaisi, kuinka on
    paahteessa hekkuman nautinnon
    ruoskittu, runneltu lihaa —
     sielu ruumista vihaa!




AURINGON POLTTAMAT MERIMIEHET

(Paul Fortin mukaan)


    Vei kerran meri heidät. He koskaan eivät palaa.
    Jos palaavatkin, heidänkö me näämme saapuvan?

    Jos meri heidät antaa, se polttaa heidät ensin —
    ei nähdä heidän enää itkevän tai nauravan.

    Ja sielu heilt’ on poissa; on merelle se jäänyt.
    Niin ahnahasti kiinni pitää meri saaliistaan.

    He kotiin eivät palaa. Vei kerran meri heidät.
    Jos palaavatkin, tunnemmeko heitä kuitenkaan?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76790 ***