path: root/76582-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76582 ***

language: Finnish




TAISTON TIELLÄ

Runoja vaino- ja kumousvuosilta


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS.

Taiston tiellä.
Etuvartiolla.
Vuoden vaihteessa.
Tuomiolla.
Joudu, joulu.
Metsämiehen pääsiäisnäky.
Varjojen kosto.
Kiinalainen uni.
Tappotantereella.
Tulivuori ja laava.
Memento!
Oma lupa, oma lupa.
Työ.
Simson ja Delila.
Kyllikin valitus.
Prometheus.
Enteitä.
Oi, vapaa Suomi.
Kunnian korkea laulu.
Lippulaulu.
Punainen yö.
Hakkaa päälle.
Jakobin paini.
Pois vieras valta.
Päämiehille.
Kalman kentällä.
Hämeen-rykmentin marssi.
Velton Vanjan sodankäynti.
Morituri te satutant!
Saapuville sankareille.
Sotasäkeitä.
Työn laulu.
Juhannus.
Sakari Topelius.
Vapaa kannel.




TAISTON TIELLÄ.


    Veri soi, se käy ja kuohuu,
    käy kuin viini villi vaisto,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kestätkö sä kamppailun?
     Kuinka loppuu turman taisto?

    Taistellen saat tulta, terää,
    kunnia on taistoon kuolla,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kestätkö sä kamppailun,
    kurja, jollet maatas puolla!

    Heitä hullut, heikot naiset,
    jotka oman heimon hylkää!
    Eestä mun tai eestä sun!
    Kun sä kestit kamppailun,
    impes kruunaa sua kuin ylkää.

    Iske ennenkuin sun iskee
    vihamies, mi tarjoo armon,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kun sä kestät kamppailun,
    saat kuin sadan miehen tarmon!

    Eteenpäin! Ei miehet murru,
    kaikki kasvaa suureen soittoon,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kansa kestää kamppailun,
     kaatukaa tai käykää voittoon!




ETUVARTIOLLA.


    Etuvartija, torvi on soinut,
    on vaarassa, vaarassa maa,
     eikö vapaus voinut,
   
    Etuvartija, hetki on lyönyt,
    soi, toitota, torvi, ja soi,
    sanan vieras valta on syönyt,
    omat petturit turmamme toi!

    Etuvartija, riettahat roistot
    sydäniskuja rintaamme lyö,
    yli raunion liehuvat loistot,
    yli kansamme kaartuuko yö?!

    Etuvartija, lieskoja liehuu,
    kodit polttaa ne parhaillaan,
    pedot ihmisten rinnoissa riehuu,
    ja nälkä nyt käy yli maan!

    Etuvartija, herää, herää,
    vihamies monen ystävän kaas.
    sotatorvella kansani kerää,
    niin voittavi vapaus taas!

    Etuvartija, nyt sota soittaa,
    nyt et paikalta väistyä saa.
    kerran vapaus kuitenkin voittaa,
     ja vapaa on syntymämaa!

             Oulunkylä, tammik. 1918.




VUODEN VAIHTEESSA.


    Kaksioista tummaa kertaa kello lyö.
    kun juhlapöytään istuu suuri suku,
    jo hämyyn häipyi vuoden viime yö,
     sen varjoon kohtaloiden kolkko luku.

    Ja vanhus lukee: »Kaikki koossa lie,
    mut pöydän luona nyt on tyhjä tuoli,
    maan iloisia maan uneen hauta vie.
    on poissa nuorin, joka kesken kuoli.

    Miks on niin hiljaista? — Vain sydän lyö. —
    Ei iltatähtikään kuin ennen loista.
    on meitä kolmetoista, keski-yö
    on mennyt, vuosi kurja: kolmetoista!

    Sen musta numero on onneton,
    ei rauhan töitä tämä luku suosi,
    se sodan, sorron muistomerkki on.
    tää onneton ja varjon valju vuosi!

    Nyt elon pöytään kansa kokoontuu,
    on tyhjä tuoli, viime vuosi vainaa,
    ei unta suo, kun silmät sulkeuu,
    kuin painajainen kammottaa ja painaa!

    Kuin valekuollut käärinliinoissaan
    se keskellämme käy ja uhkaa,
    se käy kuin kummitus ja miekallaan
    lyö, polttaa, murhaa, jättää taakseen tuhkaa.

    Se täyttää haudat sekä vankilat.
    se raastaa miehet, jotka pyhää palvoo,
    se polkee pienet, viepi vartijat.
    mi maataan suojaten yöt yksin valvoo.

    Pois vaivu hautaas, kurja kummitus,
    jo taivaalla on uuden aamun rusko,
    lyö varjos Kaikkeuden kimallus,
    ja vahvat vuoret siirtää ihmisusko!

    Sä hirmuhaamu, viittaavan sun näin,
    ens vuonna mennä kenenkä on vuoro?
    — Yö valkenee, ja nuoret seppelpäin
    käy laaksoon laulaen, soi kevätkuoro!

    Ja vanhin maljan juo ja rikkoo sen:
    »Uus vuosi, sulle tahdon maljan nostaa,
    käy yli yön ja pimeen pahuuden,
    mi itse itsellensä kerran kostaa!

    Maan perii lapset töin ja unelmin,
    ne kantaa kohtaloita uuden suvun,
    ne piirtää suorin, suurin kirjaimin
     maan kivi-otsaan uuden onnen luvun.

               Lammin Ronnissa 1913.




TUOMIOLLA.


    Ja tribunaalin eessä seisoi nuor' Lucile
     kuin muinoin ylväs Rooman nainen,
    syytöksen luki Fouquier-Tinville,
    vait seisoi Robespierre, tuo kansalainen
    min musta lempi muinoin sykki suotta,
     nyt vihaa kantain sitte monta vuotta.

    Lucile Desmoulins kun kuuli tuomion,
     nyt kauniin tyynnä katsoi kuolemaansa.
    — »Täss' seison», lausui, »työnne tehty on;
    mun mieheni, mi tahtoi isänmaansa
    vapahtaa tyranneista, teloititte
     syytteeseen syyttömän mun saitte sitte.

    — Mies uljain uhmas teitä yksinään,
     kuollessaan kiharaani kiersi käsissään,
    niin giljotiini katkoi kookkaan pään,
    kun raaka roskajoukko ulvoi päissään.
    Niin Robespierre nyt kuolon kenttää niittää,
     näin vapaudesta saamme sua kiittää!

    — Mua turhaan piiluinesi peloitat,
     mua lemmit, tiedän, siks ei nouse pääni,
    sen samaan terään kohta teloitat,
    möit vapauden, nyt herjaat häpeääni,
    kuin Juudas petit vallankumouksen,
     pian kuulet kansas kurjan kirouksen!

    — Te kurjat pelkurit, te murhaajat,
     nyt vuodatatte naisen verta
    kuin miehensä, oi, konnat katalat,
    sen itse vuodattaa te saatte kerta,
    kun vallaks väärensitte kansan lait;
     miks, Robespierre, oot kalvas, viekkaan vait?

    — Maan petturit, ma teille muistutan
     Lucretiaa, min vialtuuden veri
    tyrannein päälle kantoi kuoleman,
    ne herruuden vain häväistäkseen peri,
    Roomasta Tarquinit hän hääti kostain,
     kautt' aikain In tyrannos huudon nostain.

    — Mun vereni niin huutaa teille myös,
     se murtaa, murskaa hirmuvallan vainon,
    niin päättyy, Robespierre, sun verityös.
    jo tunnet tuomiosi tuskan painon.
    Iloitse ikirakas isänmaamme,
     pian täyden, vahvan vapauden saamme!»

    Pää pystyssä hän poistui, sanat soi.
     ja syytös sydämiä veriin viilsi,
    yökatseen Robespierreen kansa loi,
    mut monen silmäss' salaa kyynel kiilsi.
    Ja Robespierre loi julmat silmät kiinni
     kuin yllä pään jo välkkyis giljotiini.

    Oulunkylässä 20 p. syysk. vallankumousvuonna 1917.




JOUDU, JOULU.


    Joudu, joulukulta,
     sytytä jo tulta
    lasten riemuks kuusen kynttilään,
    luo jo rauha työhön,
    loista yöhön,
     tuiman talven hyiseen hämärään!

    Joudu joka taloon,
     nosta kaikki valoon,
    mikä sortui, uupui uskossaan,
    nosta murhemieltä,
    auta tieltä
     langennutta tähtiin luottamaan!

    Laula lohdun loihdut,
     nosta rauhan soihdut
    yli suuren, synkän maailman,
    poista sodan sauhut.
    kaikki kauhut,
     kaikki tuskat ajan ankaran!

    Joulu, vanha tuttu.
     kerro meille juttu,
    jonka lasna mummot tarinoi,
    kuinka kulki kerran
    kanssa Herran
     pyhä Pietari ja kapinoi:

    »Tämä maa on myöty.
     tämä kansa lyöty
    kärsimyksen puutaan kantamaan.
    täällä henki hyytyy.
    tunto tyytyy,
     kalistamaan orjan kahleitaan.» —

    Haastoi henki Herran:
     »Löin ma kansan kerran,
    nyt sen nöyryydestä nousta suon,
    kunnialla kostan,
    kansan nostan,
     vapaan, kauniin Kaanaan sille luon.

    Että täyttyis taika,
     syntyis uusi aika,
    täysi tunnus suurten unelmain,
    ettei riehu vaino,
    käskyn paino,
     uusi Herodes, mi rikkoo lain!»

    — Niin se taru kuultiin,
     joka joulun luultiin
    tuovan turvaa Pohjan pimeään. —
    Joudu joulukulta,
    sytytä jo tulta
     kansan vapauden kynttilään!

                  Oulunkylässä 1917.




METSÄMIEHEN PÄÄSIÄISNÄKY.


    Kuin nytkin valvoin rakonuotiolla,
    mi hiljaa hiiltyi, tulta hiljaa hoidin,
    ja rahkasuolla, sula-suvannolla
     soi tuhatäänin metsoin sorja soidin.

    Ei risun risahdusta aamu-yössä,
    puut piti pyhää pitkää pääsiäistä,
    ma yksin riistaa väijyin surman työssä,
    yön kaste välkkyi pyssynpiipun päistä.

    Ei laukea, ei lennä lintuun luoti
    kuin suojais sitä joku outo taika,
    sin' yönä vapahtajan veri vuoti,
    ja syntyi avaruuteen uusi aika.

    Mun oli outo olla surman soilla,
    ja aatos kulki teitään monin mutkin,
    kuin mykkä lintu huojui hartioilla,
    niin tulevia, enteitä mä tutkin.

    Nyt korva kaukaa kummat äänet kuuli,
    soi niinkuin pörriäisen ennusääni.
    maa kohisi kuin nousis myrskyn tuuli,
    kuin hartain huumein haltioittain pääni.

    Jo taivaanrantaa kiirastulen valo
    yön portit punersi ja säkenöiden
    taas itään kääntyi laaja kulonpalo
    ylt'yleen pilvein piirit ympäröiden.

    Ja takaa harjanteen ja Hiidenkummun
    näin kuusten takaa vihan väläyksen,
    maan ääni kiersi, kuulin kaukaa rummun,
    kun metsä huokui raskaan hengähdyksen.

    Nyt norot notkui, tömähtivät töyryt,
    näin rautaratsut, pitkät piikit siirsi
    pois oksat, hirviöiden hiiden höyryt
    pois siunasin ja käsi ristin piirsi.

    Ma hieroin silmää, oi, mi näky kumma,
    vöin välkkyi kultaa kaikki pilvenpäärmeet.
    ja eellä kulki tulipatsas tumma,
    sen taitse ilmestyksen louhikäärmeet.

    Näin taivaan valkeuden sotajoukot
    ja lumenloistavina ratsut hohti,
    ne täytti kaikki pilvilinnain loukot,
    ja suuri keisari ne taistoon johti.

    Näin neljä kotkaa, jotka viiriin piirtyi,
    näin kyyhkyn-kehyksiset ilmalaivat,
    näin legioonat, rivit syrjään siirtyi,
    ne aavemuodon taivaan alla saivat.

    Ja keisarilla käissä risti väikkyi,
    vain siihen katsoi miljoonainen saatto,
    pois louhikäärmeet pitkin purstoin säikkyi,
    ma muistin, oli pääsiäisen aalto. —

    Mut korven takaa hornan soitto kaikui,
    ja esiin hyökkäs moni musta pistin,
    kun yli vaaran sotatorvet raikui
    kuin uhmaks uskon, rakkauden ristin.

    Siell' tuli punapäisten hurtat hurjat,
    maan synnin sotajoukko metsät täyttäin,
    näin raa'at rosvot, roskajoukot kurjat,
    ne kiros taivaan nyrkkiänsä näyttäin.

    Suursilmä-tykit nousi kukkuloille,
    ne ampui ilmaan, salamoita sinkui.
    maa vonkui, pauhu, pauke saarsi soille,
    ja myrkkyluodit vesaikkoihin vinkui.

    Ja punaviitassansa kukkulalla
    mies musta seisoi, tähyi taivahalle.
    näin verinaarmut onton otsan alla,
    näin sielun katseen, myydyn saatanalle.

    Hän viittoi, johti joukot suotta surmaan,
    kun kääntyi, maailmoiden meno kääntyi,
    hän kiihti halvat halut hengen hurmaan,
    kun oman tyhjyytensä töihin nääntyi.

    Ja valheen voimin kansan sotiin nostain
    hän lupas leipää, onnen aikaa uutta,
    mut omaa kurjaa kostoaan vain kostain
    hän kylvi kaikkialle katkeruutta.

    Sokaisten kansan ujon, suuren sielun
    sen verkoihin vei ja taistoon turhaan,
    hän paljasti vain ammottavan nielun,
    vei tuskan tieltä sielun itsemurhaan.

    Hän antoi käskyn, alas jyrkännettä
    kolisten sotavaunut laaksoon vyöri.
    ja satoi taivaasta kuin tulivettä,
    kuin muurahaiset mustat maassa hyöri.

    Hän kiros avaruuden aamuruskon
    ja vannoi valan maailmoita vastaan,
    toi kansakuntiin mustan mahdin uskon,
    mut omaa valtaa valvoi ainoastaan.

    Jyrähti niinkuin aukeis vanhat haudat
    ja meri vuoreen viskais toisen vuoren,
    löi tulivaarut, raanakivet raudat
    murskaten möyri kaiken elon nuoren.

    Välillä valkoisten ja punapäiden
    nyt kävi taisto, valon varma voitto,
    pois mustat ohi marssi, näky näiden
    mua kammotti, kun sammui surman soitto.

    Kuin paeten nyt töitään, tuomioitaan,
    mi pilven päältä tulilausein pauhaa,
    ne rotkon turvaa etsi, sotki soitaan
    kuin sellaiset, mi synneilt' ei saa rauhaa.

    Ne kaatui, juoksi, kaatui kuollen nurmeen,
    näin monet ystävät ja paljon muita,
    mi kotimaansa hankeen heitti hurmeen,
    kun keskenään ne takoi tappeluita.

    Ne yhtyi, yltyi kahakoihin kuumiin,
    päämiehensä ne tappoi, veljet veivät,
    ne kultaa riisti, ryösti paljaaks ruumiin,
    maat, mökit polttain, syöden köyhäin leivät.

    Niin ohi kiitäin sodan varjot vaipui,
    kuin hulluudessaan hurjat hätää huusi,
    pois veriin piestyt pajut tieltä taipui,
    kuin häpeäänsä huojui vanha kuusi.

    Ja metsä huokasi kuin rikoksilla
    ois häiritty sen alku-aikain unta,
    kuin rutto riehuis salon soitimilla
    ja kärsis ihminen kuin luomakunta.

    Niin vaino verivaot kenttiin kynti
    ja rämeet ryvelti se punaviiruun.
    sen jälkeen astui Nälkä, seuras Synti,
    yön jälkijoukko sai nyt kiivaan kiiruun.

    Niin paljon kaatuneita kankahalla.
    siin' oli poika noussut isää vastaan,
    verissä vanhus juoksuhaudan alla,
    tuoss' äiti sulki syliin sankarlastaan.

    Niin vihamies kuin ystäväkin yksin
    viet' uupuissaankin raivoissansa raastoi,
    kuin valekuolleet maaten vieretyksin
    ja huulet kuoltuakin vihaa haastoi.

    Ja tuli korppi, haaskan saastasiipi
    ja yli seudun löyhkän hengen heitti,
    maahiiri nousi, yössä hukka hiipi,
    ja muurahainen kaiken kurjan peitti.

    Nyt yksin ratsastaja outo mailla,
    mi aina ampuu varmaan mustaan maaliin,
    kuningas Kuolo kruunun kultaa vailla
    pois laukkas laskettuaan surman saaliin.

    Mut avaruuden yli astui aamu,
    jäi taivaan sotajoukot puuntoon pilven,
    ruhtinas rauhanjalo, heljä haamu
    päin aurinkoa nosti kultakilven — —

    Enkeli liehui valkein sädesiivin
    kuin Luojan laulu yllä ylistyksen,
    pois hämärässä ristitieltä hiivin,
    ja pilvet peitti ihme-ilmestyksen.

    Kuin häikäistynä vielä kauan valvoin
    ja mietin rauhan töitä, sielun sotaa,
    suon lampi päilyi kajastavin kalvoin,
    kun kuudan ohensi jo kulta-otaa.

    Tää tietää monta suurta sotavuotta,
    maan vaivaa, nälkää, kansain kamppausta,
    kun sodittu on tyhjän tähden suotta,
    taas ihmishenki hakee sovitusta.

    Oi, kumma näky, kumma pääsiäinen,
    oi, koska rauhaan pääsee ihmiskunta,
    koin kirkas toivontähti yksinäinen
     vain tietää, mik' on totta, mikä unta! —

                 Oulunkylässä. 7.4.18.




VARJOJEN KOSTO.


[Gustava Sofia Hjärne, Viaporin upseerin Gustav Hjärnen puoliso, joka
v. 1808 vehkeili venäläisten kanssa myötävaikuttaen linnoituksen
antautumiseen.]

    Ja Hjärnen rouva raivoissaan
     yöks kammionsa sulki,
    hän seisahtui ja kuunnellen
    hän urkki unta uudinten.
     syyssynkkää yötä,
    taas kulki, kulki,
     mut mustin miettein varjo väilyi myötä.

    Kakstoista tornin kello löi
     nyt Viaporin linnan,
    kun vahtitulta tuijottain
     hän vaipui ajatuksiin ain.
    yön häpeäänsä
    ja raivon rinnan,
     taas nosti pystyyn petollisen päänsä.

    Hän näki aina saman näyn
     öin ilmestyneen ammoin,
    ja aavevaunut kuullessaan
    hän voihki yksin vuoteellaan. —
     yön naamiaisiin
    hän katsoi kammoin
     kuin yhä yltyis juoniin petomaisiin.

    Hän näki nuoren ruhtinaan,
     tuon viekkaan venäläisen,
    min kanssa kisat, leikit löi
     ja isänmaansa onnen möi,
    möi kullan soittoon
    sen joukon jäisen.
     mi vielä taistoss' uskoi varmaan voittoon.

    Möi Suomen lukon, Viaporin,
     syin miesten valat väänsi
    näin pettäin sankar-unelmat.
     kun kahlehdittiin kanuunat,
    mies aseen heitti,
    pois päänsä käänsi
     ja jäällä itki, kasvot käsiin peitti.

    Suupieless' ilme ilkeä
     hän kuiskaa konnantöistä,
    hän avaa aarrearkkujaan.
    hän laskee juudaan rupliaan
     kuin varas työssä,
    kun kynttilöistä
     käy outo kalman katku yössä.

    Ja kattokruunu kimmeltää,
     soi niinkuin vaunut vierii... —
    hän tanssii helmet hiuksillaan
     luo käärmekatse-ruhtinaan,
    ja huntu huiskaa,
    kuin kuiluun kierii
     ja korviin kavaluuden kirot kuiskaa.

    Ken kolkutti?... Hän kavahtaa
     kuin salamurha-miestä...
    Pois kiusaaja... sa aave liet,
    kai mestattavaks vaimon viet,
     mi petti maansa...! —
    Hän huokuu hiestä,
     taas nauraa, uupuu valhe-unelmaansa.

    — »Ma chère... >mon Dieu, o, mon ami!» ...
    ... »Oi, ruhtinas, ne luulee...
    — Ens yönä annan avaimen!» —
    — »Ah, Viaporin arvoinen,
    ... ma dame, on syynne...
    yön korvat kuulee...
    kuin linna antaudun syleilyynne.» —

    Hahhaa! Hän nauroi untaan taas.
    Ken kultavakkaa kilkkaa! —
    Kai palvelijatar kuuntelee.
    ja ovi naurain narisee,
    yön äänet hukkuu.
    kai piiat pilkkaa...
    hän tutkii, tokko väki vielä nukkuu.

    Hän kätkee kasvot naamioin,
     yön valkovaippa yllään
    hän hiipii kantain kynttilää
     ja piikojansa peljättää
    kuin tornin aave
    yökävelyllään,
     on huulillaan kuin hyinen hornan haave. —

    Ei ääntä . .. kadut tyhjät on.
     hän syytökset voi sietää.
    yö vait on... kuollut ruhtinas,
     lie valtijoiden valtijas.
    vai onko mitään,
    mi kaikki tietää...?
     Hän yli Viaporin katsoo itään.

    Nyt Harakalta yli jään
     kuin sotajoukko kulkee,
    se värjyy, hiipii häpeissään,
    pui kylmennyttä nyrkkiään,
     soi portinraudat,
    yön aaveet sulkee
     tien hältä, niinkuin aukeis sankar-haudat.

    Nyt rappusissa rytisee,
     soi kiivaat kiroukset,
    ja kylmät kädet kolkuttaa,
    hän petoksestaan palkan saa,
     näin päättyy retki.
    jo aukee ukset,
     on tullut tuomion ja tilin hetki...!

    Hän lukonkahvaan tarraantuu.
     Ne tahtoo, tahtoo kostaa!
    Yön rikoksen ne tumman ties — —
     on siellä Hjärne, lesken mies,
    hän murtaa oven
    ja säilän nostaa,
     sen verikatsein aikoo pistää poveen:

    »Maan portto, kurja nainen, oi,
     käy, kuule, tykit pauhaa,
    sä kalliit vihkisanas söit,
    maan sortajalle maasi möit
     ja heimon hurmeen,
    et haudan rauhaa
     suo vainajille nukkuneille nurmeen.

    Kiroten nimes mainitkoot
     maan äidit, laulut lasten,
    ei ennen sielus rauhaa saa
     kuin vieraan vallan murskaa maa,
    saa vapauden kalliin,
    valoa vasten
     maan viiri väikkyy Viaporin valliin!»

    »Käy kuoloon, vuotees valmista,
     käy kuoloon!», huudot kaikaa.
    »On tappiomme syntis syy!»
     Hän lattialle lyyhistyy,
    suu syitä syytää,
    viel' armon aikaa
     hän polvin maassa pelokkaana pyytää.

    Mut tyhjä nauru vastaan soi,
     vain oma ääni ilkkuu,
    jo sammuu kalman kynttilät,
     niin turhat toiveet häipyvät,
    kuin helvetistä
    yön valot vilkkuu
     jään yli Viaporin pistimistä.

    Ken siellä? Taas hän kavahtaa.
     Oi, Jumalanko haamun
    hän näki takaa taivahan
     tai paini kanssa kuoleman?
    Pois haamu haipui
    ja alla aamun
     hän kuollen salin kynnykselle vaipui.

    Ja samaan aikaan, kerrotaan,
     kun ovi murrettihin,
    yön oudot vaunut vieri pois
    kuin mustat orhit eessä ois
     pois pitkin merta,
    ei tietty, mihin,
     ja Viaporin yllä välkkyi verta. —

          Oulunkylässä 31.3.18.




KIINALAINEN UNI.


    Ja Kiinan hallitsija Kuangsu
    jo kauan nukkui, näki unta,
    niin viikot, vuodet meni menoaan,
     myös unessa on suuri valtakunta.

    Päämandariinina on Tshing-tshung-sha,
    on silo miehen revonnaama,
    tuo keisar'äidin vanha suosikki
    on ennen muinoin ollut dalai-lama.

    Hän leivän, suolan silt' on kieltänyt,
    vain opiumia hän jakaa,
    on periaate politiikassaan:
    ei syntiä tee se, ken aina makaa.

    Mut siitä paholainen kiivastui
    ja käytti kiihoituksen taikaa,
    hän kansan herätti, se muisti nyt
    taas vanhain hallitsijain aikaa.

    Hän kansan korviin salaa kuiskutti:
    »Ei keisar' unijuomaa hanki,
    kas valekuollut on jo keisari,
    on äitinsä ja viekkaan Tshingin vanki.»

    Hän yksin valvoo, yksin vallitsee,
    hän urkkijoillaan joukot ohjaa,
    hän vinokkailla mandelsilmillään
    on tutkiskellut kansansielun pohjaa.

    Ja kansa vaelsi nyt Pekingiin:
    »Miss' on hän, keisarimme suurin,
    ei täällä enää kukaan unta saa.
    ja päivä paistaa yli kiinanmuurin.

    Me emme vapautta vaadikkaan,
    on piiskoista jo niskat norjat,
    mut meille keisarimme näyttäkää,
    niin oomme taas kuin ennen nöyrät orjat!»

    — Tshing väänsi keltaisia käsiään:
    »On rappiolla kansan kunto!»
    — Hän herätti sen sairaan keisarin,
    min sydäntä syö käärme: omatunto.

    Luo akkunan Kuang nyt hoipersi,
    kuin nukke nyökytti hän päätään,
    ja kansa huusi sekä hurrasi:
    »oi, katso, vielä keisarimme säätää!

    Oi, taivaan poika, nyt me näämme sun,
    taas matoina me madelkaamme,
    sun vinot silmäs vielä auki on,
    siis vielä kauan nukkua me saamme!»

    — Mut vuoteellensa kaatui keisari,
    tuo heikko, hauras poika taivaan,
    hän sopersi: »Tshing, unijuomaa tuo,
    taas sydäntäni vanha käärme kaivaa!»

    Tshing juoman toi ja puhui, lohdutti:
    »Sire! Täm' on pahaa unta vainen!»
    Mut nurkass' seisoo hiljaa hihittäin
     se vanha koiransilmä paholainen.

               Hämeenlinnassa v. 1905.




TAPPOTANTEREELLA.


    Ne saapuvat mustissa harsoissaan
    yli kenttien kuolemantarhaan,
    yön valkeat vaimot vaiteliaat
     ne vanheni liian varhaan.

    Ne tuutivat tummia tuskiaan,
    ne kaivavat kuolleitansa,
    kun varjot kuoleman kenttiä käy
    ja kun päivä on laskussansa.

    Ne kääntävät kasvonsa itään päin
    ja ne painuvat polvillensa,
    iät itkien rauhatta rakkaintaan
    pois siirtyvät suruinensa.

    Niin hiljaa ne käy kuin kuolema käy,
    kun aurinko on niin ankee,
    veri-yöstä kuin koskaan ei nousta vois
      sen viimeiset säteet lankee.

                    Kevättalvella 1917




TULIVUORI JA LAAVA.


Laava:

    Sinä olet tuli nuori,
    minä oon jo kylmä kuori,
     tunne, joka muuttui mustaksi jääksi.

Tuli:

    Kohta puut jo päälläs häilyy,
    lemmen kukat puissa päilyy,
     minä olen sydän, sinä luotu pääksi.

Laava:

    Minä musta laine, laava,
    arpeentunut aikain haava,
     murskaa jo metsä, mi päiväni peittää!

Tuli:

    Minä en saa rauhaa,
    onkaloissain pauhaa,
    tahdon sinut uudestaan nyt laavaan
     pohjaan heittää..

Laava:

    Nosta minut taasen syliin,
    syöksykäämme alas kyliin,
     nostakaamme ilmoille kuoleman kauhu.

Tuli:

    Vaikka vielä kerran hyydyt,
    kohtaloosi, kurja, tyydyt,
     nouskoon äiti-auringolle uumenehen sauhu.

Laava:

    Sinä valkea, minä musta,
    helvettisi heijastusta
     taivahan tähdille vielä näyttää.

Tuli:

    Nyt jo ma taivaan näen,
    nyt käyn hävittäen,
     tulkoon siis loppu, joka kaiken tyhjän täyttää!




MEMENTO!


    Oi, kurjat naiset,
     mi maanne möitte,
    kun löyhän lempenne
    sanat söitte,
     te käärmeenlaiset,
    ei teillä kurjilla kunniaa,
     ja vieras teille on synnyinmaa!

    Teit' yöhön raastaa
     maan muukalaiset,
    ne valhein vannoen
    syytää saastaa,
     te irstaat naiset,
    te käytte pilkasta petoksiin,
     kuin itse petitte, käyköön niin!

    Te käytte teitä
     yön myrkkymielin
    ja soperratte
    nyt vierain kielin;
     ei harsot peitä,
    ei ilkka haihduta häpeää,
     min tahra tarttuen sieluun jää.

    Nyt teitä huumaa
     vain kiilto, keima,
    jo otsillanne
    on lutkan leima,
     on ruumis ruumaa,
    mi terveet turmellen myrkyttää,
     kun tauti laajalti leviää!

    Kun kantain iestä
     te jäätte yksin,
    käy kurjuus kanssanne
    vieretyksin,
     ei kunnon miestä,
    mi liittyis lempenne kohtaloon,
     te kurjat, hukutte hunninkoon!

    Ei harmaat hapset
     suo teille suojaa,
    ei teill' oo taivasta,
    ei oo luojaa,
     ja lehtolapset
    teit' inhoo, kiroo ja lokaan lyö,
     ja haudan peittävi unho, yö!

    Oi, häpeäänne,
     te kurjat naiset,
    maan portot palkatut,
    käärmeenlaiset,
     nyt kohoo päänne,
    sen minne laskette, tietää ken,
     kun tulee tuomio viimeinen!

              Kevätkesällä 1917.




OMA TUPA, OMA LUPA.


    Ne tahtoi mun tupaani tulla
    maan muukalaiset nuo,
    sen riemuni tahtoi ne ryöstää,
    mikä vielä on jäljellä mulla,
     mikä vapaaksi mieheks mun luo.

    Ne tahtoi mun rauhani raastaa
    yön rosvojoukkoineen,
    ja vallalla voiman ja vainon
    ne ois syytäneet seiniini saastaa,
     tuvan tuominnut taudeilleen.

    Kun soitti jo vapausvirsi,
    tuvan, tyyssijan lemmelle loin,
    ase käissä mä tunkijan torjun,
    viel' ei horjunut harjahirsi,
     vapauttani vartioin!

    Poroks polttain ne syöksyisi kotiin,
    ne hukuttaisi heimon ja maan,
    ne raiskaisi rakkaimpamme,
    niin ne sortuvat suuriin sotiin,
     valon vallat on valveillaan.

    Ja Luoja kun rangaisten nostaa
    käden taivaalle, leimulla lyö,
    hän sortajat saastaansa suistaa,
    niin kansojen Herra kostaa,
     kun täyttyy tuomion työ!

               Oulunkylä, kesällä 1917.




TYÖ.


    Työ pyhä, puhtain,
     sä lahja Luojan,
    ei taakka juhtain
    vaan työ, mi mieheksi miehen luo,
    ja elontaistossa toivon tuo,
         suo sulle suojan!

    Työ aateloittaa.
     ei kilvet, kalvat,
    työ kaikki voittaa,
    työ alennuksesta arvoon vie,
    työ mahdottomaan on murtotie,
         lyö halut halvat.

    Työ erheet estää,
     työ kansan kerää,
    työn kunto kestää,
    kun karut kourat maan moukaroi,
    työn runsautta kun runo soi.
         ja henki herää. —

    Työ siunaa yösi,
     ain antaa lohdun,
    kun päättyi työsi,
    työasees aatosta kunnioi,
    sun Luojan valkeus vapaaks loi
         jo kautta kohdun.

    Työ eestä maasi,
     työ vastus vainon,
    mi onnes kaasi.
    työ iloks kaikkien ihmisten,
    työ ensimmäinen ja viimeinen
         lyö päältään painon.

    Työn sukukunta,
     maat, ahkeroikaa,
    työn suurta unta,
    työn, tahdon tarmolle kunniaa,
    maan vapautta te valvokaa,
         työn säkeet soikaa!

                    Oulunkylä 20.5.17.




SIMSON JA DELILA.


    Ja Simsonin Delila kiehtoi huoneessaan,
     hän piti pyhän miehen päätä polvellaan;
    — »Oi, miss' on voimas, ilmoita se ilokseni,
    niin sinun kanssas on mun koko sydämeni!»
    Niin kuiskas sorja Sorekin Delila
     ain huulillansa petollinen pila.

    Sen yön Delilan syliss' Simson hekumoi
     ja nukkui, viekas portto hiukset palmikoi
    näin kostain rakkauden vihan työllä,
    päämiehet ajoi hältä salaa hiukset yöllä,
    ja Simson, ennen suurna voimassansa,
     nyt vangittuna heräs unestansa.

    Kahleissa Simson vietiin Gasan vankilaan
     ja soaistiin, mut hiukset kasvoi uudestaan.
    hän tuotiin templiin, juhlaan filistealaisten,
    Delila istui siellä kanssa heimon naisten.
    Ei Simson tiennyt vielä voimastansa
     kuin vasta herännyt ois unestansa.

    Ja papit käski Simsonin nyt soittamaan,
     hän pilarien luona seisoi kahleissaan,
    ja papit lauloi: »kiitos, Dagon, jumalamme,
    maan hävittäjä Simson on nyt vallassamme!»
    — »Miss' on nyt voimasi», ilkamoi Delila
     ain huulillansa petollinen pila.

    Delilan äänen kuuli Simson soittaissaan
     ja templin pilareihin työnsi harteillaan:
    »Oi, Herra, väkevöitä viattoman verta,
    lyö vihamiehet, auta mua viime kerta!»
    Taas suurna Simson seisoi voimassansa,
     kun kansa ilkkui hänen soittoansa.

    »Delila, rakkaus on haihtunut kuin yö,
    nyt kansalles ja sulle koston hetki lyö,
    mun möit, mut voiman syytä sittenkään et tiennyt,
    veit suortuvat, et uskon voimaa vienyt!»
    Ja kaikki kansa nauroi, myös Delila
    ain huulillansa petollinen pila.

    Nyt Simson nousi, tarttui kahteen pilariin,
     ja huone kaatui, kansa suistui temppeliin,
    mut uhrimaljan eteen murskaantui Delila
    huulilla hyhmettynyt, petollinen pila.
    Niin pyhä oli Simson voimassansa,
     löi itse sortuissansa sortajansa.




KYLLIKIN VALITUS.


    Kalskutan minä kangastain
    ja katselen pohjan puoleen,
    suuri mun sulhoni sotaa käy,
    vielä ei kotiin kulkevan näy,
     jäin yksin yöhön ja huoleen.

    Kirjailen minä kangastain,
    luon miekkoja, keihäänpäitä,
    kultia kuun sekä tähtiä yön,
    henkeni helmiä talvisen työn,
     kumu kertoo Pohjolan häitä.

    Kankaani häikseni häikäisin,
    on kirjava kankaani päärme,
    vuode on kylmä ja koskematon.
     toinen morsian mielessä on,
    sydän sillä on syötetty käärme.

    Katselen minä kangastain,
    en selviä silmuni päistä,
    haaveeni sekoo ja hämmentää,
    kaipaan kotkaani kiitävää,
     sotilietoa Lemminkäistä.

    Kalskutan minä kangastain,
    kun neijet ne kisaan kiihtyy,
    kannel kauniisti kilkattaa,
     en minä tannerta tanhuta saa,
    minun mieleni murheissa viihtyy.

    Turhaan ma kalskutan kangastain,
    en näe minä ystävä-ylkää,
    surren sukkula loimihin lyö,
    pitkät on puhteet, synkkä on yö,
     ei varjot vaimoa hylkää.

    Kankaani laskos lainehtii,
    joko soutaa sulhoni merta,
    ilta jo ruskon loimihin luo,
    pilviltä virtaa hurmevuo.
     ja jo niisille vuotaa verta?

    Kauhusta kankaani kangistuu,
    oi, seiso, seiso jo, pirta.
    elämän rannalla Kaukoni nään,
    varjossa valkean joutsenen pään,
     ja tummuu Tuonelan virta!

    Kankaani mustuvi muodoltaan,
    manan aallot huuhtovat hiekkaa,
    joutsenen joikuvan kuulin kai,
    Kaukoni kalmalta iskun sai.
     mut vielä hän mittaa miekkaa.

    Katkesi kankaani langanpää.
    käy vainaiden valkea saatto,
    loppuiko lempeni laulu jo,
    sammuiko armas aurinko,
     oi, auta, taivahan taatto!




PROMETHEUS.


    Mun kytkitte kallioon,
     te julmat jumalat,
    te taivaan tulessa päilyvät.
    kuin taivaan tuulet häilyvät.
    Mut vielä mä elossa oon! —
     Ma tahdoin taivaanne siirtää sijoiltaan,
    pois sukunne tahdoin siirtää,
    tulikirjaimin taivaalle ylitse maan
     ma tahdoin lankeemuksenne piirtää.

    Ma oisin tulenne ryöstänyt. —
     Oi, huudanko hukkaan yöstä nyt,
    ma huudan, ma tahdon kostaa,
    itse itseni tahdon nostaa,
     taas valkean välkkyväks tahdon maan,
    ei enää saa nyt olla yötä,
    mi ihmiskuntaa painaa,
    on ikivoima myötä,
     on liekkinne vain lainaa,
    mut jälleen mä järkytän taivahan tien,
    ikiajoiksi silloin valkeanne vien,
    iki-yössä te itse ilkkua saatte,
     nyt nukkukaatte!

    Te vallan kanssanne jaoitte,
     mut mulle te kahleet taoille,
    kun näin, mik' on teissä tyhjää ja tuhmaa,
    ja mik' on ikuisinta,
    on vieläkin uskoni otsaa ja uhmaa,
     soi rajoilta riemua rinta,
    te ette mun tuliani ryöstä,
    vaikka voitte mun taasen syöstä
    maan usvain uumenhautaan
     ja kytkeä mun rautaan.
    Mut tulta, tulta
    ei viedä multa,
     se yössä ja jäässäkin palaa,
    se astuu auringon alaa,
    sen hehku huipuilla hohtaa
     ja katseenne katseena kohtaa. —

    Mun henkeni teitä ei pelkää,
     en köyristä selkää,
    voi taivaanne hulme hiiltyä,
    on itsessäni kipinä,
    mi tyhjät taivahal sytyttäis.
     vain kaiken kaaos jälkeen jäis,
    teitä heikko pelkonne estää,
    vielä voin minä kironne kestää,
    sillä olenhan jotain
     kuin tekin kaiken alkujuurta,
    kuin tekin suurta,
    en unta, mut sankari sotain:
     te itse kammotte kostonne työtä,
    te itse itkette ikuista yötä,
    mi syöksee valtanne vaivaan
     ja kaataa taivaan.

    Taas taistelen valtanne vääryyttä vastaan,
     minä katkaisen kahleeni nytkin,
    iki-intoni mulla on voimana ainoastaan,
    minä itse itseni kytkin,
    mut nyt olen vapaa ma valheistain,
     maa-emolta jättien taian ma sain,
    avaruuksihin aatos singahtaa,
    yli taivaiden kaikkeuspiirin taa,
    ei aatosta riistetä aivoistain,
    ikihengeltä iäks sen lahjaksi sain,
     josta osa ma olin ja ketju ma oon,
    olen aamusta nouseva aurinkoon
    kuin kotkana kaartaen ylimmän tähden,
     kun kerran ma leimuten liikkeelle lähden.

    Mun neroni kapinoi,
     kuin pitkäisen leimaus soi,
    tekotemplinne horjuvat pylväät,
    niin kaatuvat ynseät ylväät,
    jotka uinuissaan
     näin unhoitti maan.
    Eikö kuolo jo korviinne soi,
    ken tultanne vartijoi?
    Ken tulenne loi,
     sit' ei luoda voi.
    se on alkujen alku, kun viel' oli yö.
    se on luojansa itse ja luomistyö!
    Miksei se jo kahleita katko? —
    Te väistyitte kesken työn,
     siks täytyy mun tehdä jatko.
    Ma puhkasen yön
    ja ma ponnahdan,
    ma mustan mahtinne paljastan,
    ma kahleet katkoan
     ja sieppaan salaman,
    sen mahtinne muurihin lingon
    ja myrskyn siivillä singon
    ylös ylhäisiin taivaisiin,
    miss' ennenkin taisteltiin
     iloks maan, iloks ihmislasten
    ja onnen, ma käyn teitä vasten,
    minä uuden uskon tuon
    ja uudet lait minä luon,
    minä ihminen, jumala minä.
     Oi, kaikkeuden kaipaus,
    oi, vapaus, oi, vapaus,
    ihanuudet ne soivat ijäisinä,
     minut valosta valheenne esti,
    jota miljardivuosia kesti.
    Tilinteon, ajan uuden uksella on
     nyt hetki tullut tuomion.

    Oi, kuulkaa, ette kuulleet te ennenkään
     tätä tuskaa, mi murtaa nyt kahleet ja jään
    joka nostaa onnehen oikeuden
    ja syöksee valtaistuimen,
    jolla istuu Zeus ja ruhtinoi,
     mut itseään ei hallita voi. —

    Oi, katsokaa,
     taas ihana on maa.
    kuin ennen Eedenissä
    se säihkyy sätehissä.
    Ma nään sen suuren näyn,
     ja vapaana ma käyn,
    ja minne katson, henki heilimöi.
    ei ihminen nyt enää ikävöi,
    on peto ystävä, mi äsken löi,
     maan mato uudeks muodostuu,
    ja puhuu puu.
    niin aine henkeen hajoaa,
    ja kukka sielun saa.
     on yhtä taivas, maa.
    kun verho katoaa,
    lyö esteet altaan
     ja vie ne valon valtaan.

    Te julmat jumalat,
     te taivaan tulessa päilyvät.
    kuin taivaan tuulet häilyvät!
    Joko kuulit siipien suhinaa
    kun allasi syvällä uinuu maa,
     suursyyllinen Zeus,
    yli taivaan käy vapauden valkea koitto,
    jymyn jyskeessä voimani voitto!
    Prometheus
     ma tulen, ma käyn ja te hukutte,
    kun autuuden kyllyyttä nukutte,
    voi, teitänne, kuin kulo kulen
     ja riistän teiltä tulen!

        Lammin Kuurikassa syksyllä 1916.




ENTEITÄ.


    Maan puoleen korvan kallistan
    ja kuuntelen, —
    on niinkuin huokais vanha maa,
    kun heimot hurmeen vuodattaa,
     käy eellä enne etäinen. —

    Maan puoleen korvan kallistan,
    ma kuulen sen:
    jo kopse kaukaa kumajaa,
    niin vapahtaja ratsastaa,
     maan vapahtaja valkoinen!

    Maan puoleen hurme kallistuu
    ja liljan luo
    sen puhtaan lumenloistavan.
    sen vapauden valkean,
     mi tuskassamme turvan tuo.

    Maan puoleen korvan kallistan
    ja riemuitsen:
    iloiten kärsi, isäinmaa,
    jo taivaanrantaa ratsastaa
     maan vapahtaja valkoinen!

              Huhtikuun alussa 1918.




OI, VAPAA SUOMI.


    Oi, vapaa Suomi, oi, kallis maani,
     jo usko yhtyi mun unelmaani,
    min lasna näin!
    Nyt vapaa kantele, soi,
    sit' ei sortaja kahlita voi,
     käy, kansani, seppelpäin!

    En soita sortoa, soita soimaa,
     en vainon valtaa, mi kytki voimaa,
    meit' orjuuttain;
    nyt aukee alat niin aamunaavat,
    nyt arpeen hautuvat vanhat haavat,
     mi vuoti verta ain!

    Meit' omat miehemme muille möivät
     ja omat sudet ne meitä söivät,
    myös susi sutta syö.
    mut omat miehet myös kesti sen,
    mi ain on voittona vapauden,
     kun täyttyi tilin työ.

    Niin sodan, sorron ja surman alla
     nous tuhatjärvien tasavalta
    nyt voittamaton,
    päämäärään suureen sen vie
    nyt kansojen kuninkaantie,
     sen alku aamusta on!

    Ja Luoja nostaa nyt kansain vaakaa,
     hän suistaa kaiken, mi meiss' on raakaa,
    sen nostaa kunniaan,
    mi meiss' on kuntoa kestävää,
    ja huuhtoo pois, mik' on pestävää
     ja tahraa maineen ja maan.

    Tää ei oo unta, on täyttä totta,
     ei Suomi astu nyt auringotta.
    käy vapaa maa
    nyt veljesliittohon kansojen
    ja kantaa kruunua vapauden,
     mi vaatii ja velvoittaa.

    Se tarmon terästä meiltä vaatii,
     kun kansa itse nyt lait laatii,
    kun synnyinmaan
    nyt rikkiraastajat
    yön yllytyksihin lyö,
    kun vaikenee vapaana yö.
     sekasortoon ne sortuvat.

    Oi, Vallat, vaalikaa kansain lasta,
     on vapaa kansamme vapaa vasta
    kun itsensä voittaa se voi,
    kun riidat raukee ja rauhan saa
    ja iskut iskijä unhoittaa,
     kun voitettu vaikeroi!

    Oi, vapaa Suomi, oi, vapaa maani,
     jo ihme täyttyi mun unelmaani.
    min lasna näin.
    sen uskon kansojen Luoja loi,
    soi, vapaa kantele, soi,
     käy, Suomeni, seppelpäin!

            Oulunkylässä 6.1.1918.




KUNNIAN KORKEA LAULU.

(Omistettu maastakarkoitetuille.)


    Kunnia niille, mi saivat
    kestää vainojen vaivat,
     tehkäämme kaikki nyt kunniaa!

    Vietihin vankilan öihin
    parhaat pakkotöihin,
    onko se kunniaks kansan ja maan!

    Kunnia niille, mi kaatui,
    kirous niille, mi paatui
    kaupiten ystävän kunniaa.

    Häpeäpaalujen lautaan
    piirtyy ne nimet ja hautaan
    käyvät ne ilman kunniaa!

    Ei saa mielin ja määrin
    vieras valtias väärin
    pettäen pilkata kunniaa.

    Ei saa enään toiste
    vallan viekas loiste
    tahrata kansan kunniaa!

    Ei saa pakko ja paino
    mustien voimien vaino
    surmaten sortaa kunniaa!

    Kunnia niille, mi saivat
    kestää vainojen vaivat,
     tehkäämme kaikki nyt kunniaa!




LIPPULAULU.


    Nyt liehu, lippu leijonan,
    maan voiman vapaa vaate
    maan huomenessa hulmukoon,
     kun täyttyi työ ja aate!

    Sun väris rauhaa lietsokoon,
    ei vainon, vihan tulta,
    sun vaakunasi välkkyköön
    kuin Lapin kirkkain kulta!

    Maan vaakuna nyt velvoittaa
    nyt tartu hengen miekkaan,
    kun kansan kruunu kimmeltää,
    lyö luotaan vallan viekkaan!

    Ei lippu verta vuotaa saa,
    vaan niinkuin aamunrusko,
    niin nouskoon hengenhehkussaan,
    uus aika, uusi usko!

    Sua suojaa vallat vakaiset
    ja Suomen jalopeura,
    ja ihmiskunnan ihanteet
    ja kansas suuri seura.

    Ja haudoillamme hohtakoon
    sun väris, voiton viirit,
    kun eläköötä juhlien
    soi kaikki ilmapiirit.

    Sun merkeissäsi mentäköön
    nyt uuden taiston teitä,
    se riemuamme rohkaiskoon,
    kun murheet murtaa meitä!

    Maan oikeutta valvokoon
    sun nuori lippukuntas,
    se vapauttas vaalikoon,
    sun suurta suvun untas.

    Sun luokses laulain kulkekoon
    maa, kansa kaikkialta,
    kun mustat mahdit lyöty on
    ja vääryys, väkivalta!

    Ejaa, sä lippu leijonan
    ja vapaa vuosisata,
    sun kansas kantaa kunniaan,
     nyt tehkää kunniata!




PUNAINEN YÖ.


    Yön kammo kaartaa
    mun akkunaani. —
    Taas veren vallalla vaino saartaa,
     käy kautta maani.

    Ma kuulen yöstä,
    kun avaan uksen,
    taas kaiun kaamean verityöstä,
    yön laukauksen. — — —

    Ja pistin väikkyy.
    käy varjo tiellä.
    ja hurjan hurtan kyyn silmät säikkyy
    kuin verta vielä;

    Ja hepo laukkaa
    pois kauas jostain,
    taas sala-ampujan pyssy paukkaa
    sen maasta nostain. —

    Oi, konnan työnä
    maa verta vuoti!
    Oi, sano, rauta, nyt minä yönä
     käy minuun luoti! — — —

            Oulunkylässä 29.1.1918.




HAKKAA PÄÄLLE!


    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    puukollasi päihin lyö,
    yltä, alta
    hyökkää, heitä vierasvalta
     rajan taa ja täytä työ!

    Iske, että tanner tärskyy,
    että kalman kalpa soi,
    tuho torju,
    meidän mies ei hurttaa horju,
    meit' ei vieras voittaa voi!

    Hakkaa päälle, anna tulla,
    raisut rivit rynnätkää,
    ryssäin saasta
    iäks itään syöskää maasta,
    ettei jälkeäkään jää!

    Vilppulan ja Raudun urhot,
    karskit kempit Pohjanmaan,
    Hämeen hurjat
    lyökää kavaltajat kurjat,
    että kaikuu kautta maan!

    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    hakkaa maahan muiston ties
    kuinka kestäin,
    ylivoimain vaarat estäin
    voitti sorron Suomen mies!

    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    kaikki murra, maahan lyö,
    hakkaa, hakkaa
    eestä Suomen rauhan rakkaan
     vuosisatain suurin työ!

                Oulunkylä 17.5.18.




JAKOBIN PAINI.


    Läks poika taaton tuvasta
    päin laajaa Pohjanmaata
    kuin muinoin Suomen sotilas
     läks taistoon, taatan taata.

    »Oi, kurja poika!» kirot soi,
    »nyt nostat kilven nurjan
    maan, kansan voimaa vastahan,
    siks vannon vihan hurjan!»

    »Nyt vieras kansaa kiihoittaa,
    siks, isä, taistoon lähden,
    maan oikeuden onneksi,
    maan vapauden tähden!»

    Maa Vilppulassa voiton sai,
    jo oli taisto laannut,
    kaks miestä yössä kamppaili,
    on isku iskun saanut.

    Ne käy kuin karhut kamppailuun,
    kuin uros suojaa lastaan,
    kaks suomalaista sitkeää,
    mies omaa isää vastaan.

    Soi sama sota suonissaan,
    yks veri yhteen vuotaa,
    ne syöksyvät kuin syleilyyn,
    taas lyö ja heittää luotaan.

    Ne iskee Jakob-painiaan
    kuin vasten Jumalaansa,
    niin kaatua ja kuolla voi
    työn eestä, eestä maansa.
    — — — — — — — — — —

    Yö vapauden vaikeni:
    — »Ken oot... et voimaas säästä?» —
    — »En... ennenkuin sa siunaat mun,
    sua, poikani, en päästä!

    Ma Kainin turhan taiston näin,
    päämiehet petti, kurjat,
    maan omaa verta vastahan
    on nousseet kilvet nurjat!

    On vapahdettu sieluni,
    maan miehet viety' harhaan,
    näin osan omaa itseäin,
    näin sielus palon parhaan!

    Ma aseen lasken, auraan käyn,
    nyt työtä huutaa maamme,
    nyt veljet voittoon yhtykööt
    päin vanhaa vainojaamme!

    Tää suuri päivä siunatkoon
    maan suvun sovinnotta,
    näin rauhan löin kun rynnätään,
    ei meitä kukaan voita!»

    Nuor' urhon silmä säteili
    nyt alla aamuruskon,
    hän isän syliin syöksyen
    sai niinkuin uuden uskon.

    Ja isä itki iloissaan
    pois vihan hirmunhäivän,
    kuin pojan sankarsyntymää
     niin siunas hän sen päivän.

                     24.4.18.




POIS VIERAS VALTA


    Viel' on kuin musta varjo yön
    lankeisi tielle vapauden
    ja kautta kuolon, tumman työn
     ne tahtois surmaan suistaa sen.

    Viel' öiset mustat mahdit saa
    rantaimme rauhaa rikkoa,
    yön muukalaiset mellastaa
    ja takoo meille kahleita.

    Viel' on kuin sorron soitto sois,
    pääkalloliput liehuu öin,
    maan tavoin taikka maasta pois
    kyyn kansa kirouksen töin!

    Nyt pimeet pataljoonat voi
    maan kodit ryöstää raivoissaan,
    maan nuoret neitseet vaikeroi,
    ja idän taudit tahraa maan.

    Suukapuloin ne tukkis suut,
    ne isät, lapset tyrmään tois,
    ne nostais meille hirsipuut,
    maan murhaajat maan päältä pois!

    Ne maassa mässää, juo ja syö
    kuin maamme porton pirtti ois.
    maan tavoin taikka maahansa
    ne menköön meidän maasta pois!

    Viel' urhot astuu aseissaan,
    ei vaino maamme voimaa vie,
    kun Pohjan kansa ryntää vaan,
    ei estä mikään mahti, tie!

    Käy taistoon sarja sankarten,
    ken meidän muurit murtaa vois,
    pois sutten suku saastainen,
     pois vieras väkivalta, pois!

        Oulunkylä, tammik. alussa 1918.




PÄÄMIEHILLE.


    Päämiehet, kavaltajat kurjat,
    valat vannoen vastatkaa,
    soi korviinne huudot hurjat,
     teitä syyttävi sorrettu maa!

    Te johditte joukkonne harhaan,
    veli veljeä vainoten lyö,
    sota suistavi parven parhaan,
    veriuhri on Kainin työ.

    Te veitte sen taistohon turhaan,
    oman valtanne voitoksi vain,
    tie käy nyt ryöstöön ja murhaan
    ohi oikeuden sekä lain.

    Vihamiehen aseilla veitte
    te valkean vapauden,
    vihamiehen lahjoilla teitte
    sen orjaksi sortajien.

    Päämiehet, maanne te möitte
    idän juudaanpenninkiin,
    sydäniskun te rintaamme löitte,
    valon vartijat vangittiin.

    Maa huutaa ja nälkähän nääntyy,
    vihan vaivoissa vaikeroi,
    ase ostettu vastaanne kääntyy,
    omat orjanne nostaa sen voi.

    Pahan palkkanne saatte te nostaa
    tilityksessä tuomion yön,
    omat joukkonne johtonne kostaa,
    oman kansanne kuolemantyön.

    Päämiehet, te maan punatsaarit.
    vapaus yhä voittava on,
    on palkkanne petturin paarit
     ja kuolema kunniaton!

                Oulunkylä, helmik. 1918.




KALMAN KENTÄLLÄ.


    Ken kalmankenttää kulkee,
    kun päättyi taiston työ?
    Mies maassa silmän sulkee
     ylt'ympärillä yö. —

    Käy ristinsisko yöstä,
    yön hurmahenkinen,
    ja atulansa vyöstä
    hän vetää väijyen.

    Hän joukkojansa johti
    ja ryssät pakoon löi.
    kun armas pettää tohti
    ja kalliit sanat söi.

    Mies surmas muukalaisen
    mi leikiks lemmen löi,
    siks kosto valtaa naisen,
    hän etsii, epäröi. —

    Mies horroksista havaa,
    ken armas astuu luo —,
    kuin varjo viitan avaa
    ja haavaan siteen suo?

    Ei! Hurjat silmät hohtaa
    nyt häntä vastaan vain,
    niin katse katseen kohtaa,
    kaks voimaa vastakkain.

    — »Sä täällä kanssa ristin —
    näin päättyi tänne ties,
    on turvas punapistin.
    oon vankis», virkkoi mies.

    — »On palkka pantu päästä,
    päämiestä sua ma hain,
    en vihollista säästä,
    kuin lemmin, vihaan vain.

    On kunniani kostaa
    työt viekkaat valkoisten,
    maan verivaate nostaa,
    käy voima voittaen!»

    — »Kun toinnun, taistoon lähden,
    mua päästä pakohon,
    mua säästä kansan tähden,
    se suurin voittos on!»

    — »En säästä, en sua auta,
    nyt täyttyy turman työ,
    meitä eroittaa nyt hauta,
    nyt viime hetkes lyö!»

    Ja porton katse kiiltää,
    hän tarttuu atulaan,
    ja valtasuonen viiltää
    hän hengenhurmassaan.

    Mies kuollen katsoi tähtiin,
    pois  sammui sankari,
    mut konnan työ se nähtiin,
    ja pyssy pamahti.

    Ja neidon rintaan luoti
    lens yöstä singahtain,
    niin veret yhteen vuoti
    syyt, surmat sovittain.

    Yötulet tuikki jostain,
    ja tähti lensi pois,
    kuin taivas teon kostain
     niin sallinut sen ois.

                  Huhtik. 1918.




HÄMEEN-RYKMENTIN MARSSI.


    Taistohon vastaan valtoja halpoja
    käymme ja kannamme kirkkaita kalpoja.

    Maatamme puoltain, kun aika on ankarin.
    Hämeestä huudamme sarkaisen sankarin.

    Kynnämme kuoleman kenttien sarkoja,
    jääkärijoukossa ei ole arkoja.

    Raisu on katseemme, jäämit on jäykkiä,
    meit' ei voi pelkurit pelvosta näykkiä.

    Auroilta astumme, ryskävät rautamme,
    taistelun tanner on haaveiden-hautamme.

    Aunuksen. Kuolan me vapaaksi saatamme,
    rajoilta rajoille varjellen maatamme.

    Riemuten riennämme surmien soittohon,
    miehestä mieheen ja voitosta voittohon!

    Valkean Suomen vapaus on huolemme,
    Suomemme puolesta kaatuen kuolemme!

                         17.5.18.




VELTON VANJAN SODANKÄYNTI.

Sankariruno.


    Ja veltto Vanja, kerskusuu,
    läks Saksan suuriin sotiin,
    niin astui poika Puolaa päin,
    jäi kylvämättä kentät näin,
     jäi musta mutsi kotiin. —

    Hän vannoi valat mamkalleen
    ja ryssän russakoita
    toi tuomisina rensseliin
    kuin marssis suoraan Perliiniin
     nyt syömään makkaroita.

    Ei syönyt koskaan makkaraa,
    ei nähnyt saksanmiestä.
    hän tappoi aikaa, tappoi täin,
    joi, mässäili ja paisui näin
     ja taisi suuta piestä.

    Hän Puolanmaassa mellakoi,
    niin surmas kerran porsaan,
    ja iski halki kaalinpään
    kuin Don Quijote myllyjään
     ja ampui ohi sorsaan.

    Niin tsuhnain maahan muutti hän,
    nyt sota-onni koitti,
    nyt viimeinkin hän voiton sai.
    hän sotasaaliks Fiian »nai»,
     myös varustukset voitti.

    Nyt oli miestä mielestään,
    kun välkkyi vyöllä piikki,
    hän kruunun kassat jakaa ties,
    tavaaritsa, svapoodan mies
     ja potra polseviikki.

    Möi limppujaan ja lamppujaan.
    niin kihlat, kullat osti,
    ja muutti mieltä joka yö,
    ei maistunut nyt mikään työ,
     siks suuren sodan nosti

    hän vastaan koko maailmaa
    ja anarkistiks muuttui,
    hän ryösti puodit, varkain vei.
    ja ampui ilmaan, hyppi, hei,
     ja syyttömille suuttui.

    Hän veljeili ja vehkeili
    ja vaihtoi viinaa limppuun,
    hän hylkäs Fiian, muita nai,
    mut Vilppulassa selkään sai,
     kun hyökkäs Suomen kimppuun.

    Hän pötki pyhään Venäjään
    ja jätti Fiia Laineen,
    myös pienen pantin lemmestään
    ja naisten itkut mennessään
     ja suuren sotamaineen.

    Nyt Vanja paahtui pankollaan,
    löi harvat hampaat naulaan
    ja Fiiaa muisti murheissaan,
    mut ennenkuin sen arvaskaan
     lens Fiia Vanjan kaulaan.

    Mut mutsi leipäluudallaan
    nyt ajoi Fiian yöhön
    ja Vanja auttoi armastaan,
    nyt selkään sai hän vuorostaan
     ja työnnettihin työhön.

    Nyt Vanja kylää kyyryilee.
    juo krouvin kurjaa votkaa,
    hän näyttää verinaarmujaan
    ja kerskaa Saksan-voitoistaan
     ja kehuu Vennään kotkaa. —




MORITURI TE SALUTANT!


    Punapyövelit raivoten ratsastaa:
    — »ei valkeat vangit armoa saa!
    ken ei taistoon käy, saa tuomion! —
    Ken taistohon käy, myös kuoleman on!»
       — »Likemmäks, sua. Jumala, turvasi tuo,
       apu ainoa, armosi suo!»

    Niin vangit ne veisaten vaikeroi,
    ei ykskään käskyä täyttää voi,
    punaportot vuoteilta kiljahtaa:
    — »alas armotta laulajat laukaiskaa!»
       »Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
       apu ainoa armosi suo!»

    Kädet taivasta kohden ja polvistuen
    ne avaa rintansa luodeillen,
    kun yhteislaukaus turman toi,
    vain voimakkaampana virtensä soi:
       Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
       apu ainoa, armosi suo!

    — »Päämiehet, te aseenne laskekaa,
    työn kostaa taivas ja syntymämaa,
    vapauttamme ette te murtaa voi,
    on kanssamme Hän, joka kansat loi!
       Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
       apu ainoa, armosi suo!»

    Punapyövelit vain yhä raivostuu:
    »siks kunnes on vaijennu! viimeinen suu,
    ei armoa anneta, ampukaa,
    niin vapaan matkan ne taivaaseen saa!»
       Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
       apu ainoa, armosi suo!

    Ne untensa uhreina kaatuvat näin,
    käy kirkastettuina kuoloa päin,
    niiden keskellä Jumalan henki jo käy:
    tykit metsistä jyskää, mut tulta ei näy.
       Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
       apu ainoa, armosi suo!

    Likemmäks pyhä liekkisi leimuva on,
    sodan Herra, sa voittaja voittamaton,
    vapauttaen saavut ja vapaa on maa,
    nyt porttinne korkeiksi kohottakaa!
       Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
       apu ainoa, armosi suo!

                            24.4.18.




SAAPUVILLE SANKAREILLE.


    Soikaa rohkeasti riemun kellot
    saapuville sankareille,
    jotka edestä maan
    astuvat ankarat askeltaan
     taistelun tantereille!

    Soikaa suruisesti sielukellot
    surmatuille sankareille,
    jotka edestä maan
    kaatuivat suorina seisaallaan
     ja astuivat tuonelan teille!

    Soikaa rauhan rakkaat kellot
    Suomen suuren sankareille,
    jotka edestä maan
    kruunaten kuntomme kunniaan
     toi valkean vapauden meille!

            Oulunkylä, tammik. 1918.




SOTASÄKEITÄ.


    Soi, soi, ja sota soittaa.
     jo kaukaa kumu kunnahilta kaupunkia kulkee!
    Ken kunnialla kaatuu, ken seppeleensä voittaa,
    nyt valkeuden voima käy, kun kempit ketjun sulkee,
     nyt eespäin, eespäin eestä isäinmaan.
    nyt kamppaillaan.
    ei sankarit väistyä saa,
     kun kutsuu isänmaa.

    Käy taistelu jo tieltä,
     ma kuulen ukkospauhun paukkeen, tykkein jylhän jyskeen.
    saa punaryssät kuulla nyt suoraa suomenkieltä,
    kuin hammasraudan ruskeen ja kuularuiskun ryskeen.
     Eespäin. Suomen onni ratkaistaan.
    nyt katkaistaan
    maan vaino vuosisatainen
     ja sortovalta sen!

    Pau! Yli kaltoin vinkuu
    nyt kranaatti ja kajahdellen kalliolle raiskaa,
     pään ohi viuhkaa luoti ja vihan siivin sinkuu,
    maa vonkuu, vinkuu, tulta lyö ja kaikki
    mäet mäiskää.
     Nyt rivit suoraan, kaikki rynnätkää,
    niin taisto tää
    maan vapahdukseen vie,
     ja yhtyy ystävän tie!

    Taas jymähtäen jyskää,
     käy kaupungista yli tehtaan ruudin kuuma sauhu
    ja jossain palaa torni ja raunioiksi ryskää,
    päämiehet, palkkapetturit lyö kurja pakokauhu...
     Käy isäinmaasi eestä eteenpäin,
    käy voittoon näin
    sä taiston, tasavallan mies:
     maa tietää työs ja ties!

    Ja viesti kauas kantaa:
     jo käydään katutaisteluita, kasarmeista paukkaa,
    ne kellareista ampuu, lyö kuulat laivarantaa,
    yönaiset huutaa, rosvot riehuu, panssar'autot laukkaa,
     jo aukee pakkoportit vankilain,
    ja vainoojain
    maan roistovalta voimaton
     nyt murrettu on!

    Lyö liekki kontuun, kotiin,
     vie vuotten vaivat, kaikki, mik' on mulle kallehinta,
    kun vapaa vain on maani, mi syöstiin veljessotiin,
    kuin pistinmuuriks, nuorukainen, nosta nuori rinta,
     maankavaltajat täytyy kukistaa.
    ei enään saa
    maa verta vuotaa veljien,
     käy loppuun taistellen!

    — — Jo maininkina pauhaa
     yön pauke, taiston tantereelt' on tykkein laulu laannut,
    maa hengittää, maan huoneet ne huokaa vanhaa rauhaa.
    maan puissa lintuin liverrys on uuden soinnun saanut.
     Kaks pamausta ihmeen ilmoittaa:
    iloitse, maa:
    pääkaupunki on valkoisten
     ja varma voitto sen!

    Taas päivä kultaa ruskon,
     maat masennetut, harjut hartaan, pyhän hohdon saavat.
    saa kaikki kirkastuksen, saa kaikki uuden uskon,
    kun viha vaihtuu, arpeentuvat veljesvainon haavat,
     viel' eespäin, eespäin eestä isäin maan.
    me kamppaillaan.
    ei väistyä ennen saa
     kuin on vapaa koko maa!

    Pommituksen aikana Oulunkylässä, 13.4.18.




TYÖN LAULU.


    1.

    Lyövät tulta pohjanpielet,
     kaikki vallat vapisee,
    yössä yltää leimukielet,
    pitkäisen jyrinä jylisee,
    laakson pirtit pimenee,
     on kuin oltaisi tuomiolla,
    ollako vai eikö olla,
    onko hetki viimeinen,
     tullut turma ihmisten!?

    Onko jo oikeus valkea vainaa,
     kansojen kohtalo kaikkia painaa,
    tuomittu vuossatavalheiden vaivaan.
    Luojasta langennut, hylkimä taivaan?
    Onko jo tullut tuskan yö.
     loppunut tahto ja työ,
    työ ilo ihmisen parhain ja puhtain
    taakkana julmana juhtain,
     yönkö sodat sadot korjaa
    kasvattaen kurjaa orjaa?
    Pilvihin piirtyy kuin Jumalan haamu,
     Kaukaa jo koittaa kaikkeuden aamu. —

    Aurinko herää,
     säteinä Luoja kansansa kerää
    kohti lämmön lähtökohtaa,
    korvesta sen kotiin johtaa,
    puhkaisee pimeän yön,
     alkaa uuden luomistyön.


    2.

    Vaieten jo tykit pauhaa,
     taivaanrantaa kiertää koi,
    torvet toitottavat rauhaa,
    kaikki kirkonkellot soi.
    Siintää sovituksen kaaret,
     välkkyy virrat, järvet, saaret,
    kirkkautta kaikkialla
    vuorilla ja laakson alla.
    Jalopeuraliput liehuu,
    kosket kiehuu,
     kansa kulkee seppelpäin,
    kuokat, kirveet kimmeltäin,
    yllä säihkyy sätehet,
    maahan painuu pistimet,
    äidit nostaa lapsiaan,
     hurrataan!
    Tehdään työtä, kilpakiistaa,
    nuoret nauraa.
    jäykät miehet vääntää auraa,
     surman keto kantaa riistaa,
    mikä huokui hurmeen hukkaa,
    verestä nyt nostaa kukkaa,
    täyttymyksen tähkäpäät
     heiluu, soi nyt elon häät!

    Vihollisen niinkuin veikon,
     kansa nostaa kansan heikon,
    kaikki laukee,
    vankeuden portit aukee,
    pelko piilee, ei oo paulaa.
     vapaa, suuri meri laulaa,
    satamassa souvit hyörii,
    juntat jyskää, pyörät pyörii,
    vonkuu vapaan voiman pauhu,
    käy kuin uhri tehtaan sauhu,
     kuuluu jyske jättikoneen,
    syttyy säde silmään moneen,
    toivo kaikki kirkastaa,
    on kuin syntyis uusi maa,
     uusi aika, uusi kansa
    suuret synnyt sielussansa,
    joka Luojaan, lakiin luottaa,
    tahtoo itse työnsä tuottaa
    omin tahdoin, omin tarmoin,
     eikä enää vieraan armoin.

    Laskee merta meidän laivat,
     purjeisiin kun tuulta saivat
    kiittäin kodin haltijoita,
    kiitää maiden markkinoita,
    omin lunnain, omin leimoin,
     omin voimin, omin heimoin
    vieroksuen vieraan lainaa,
    vailla velkaa, joka painaa,
    hyvin töin yön kostot kostain,
    heimon hyveet kuntoon nostain,
     luoden suurta suvun taikaa,
    uuden kansan kulta-aikaa,
    jolloin yhtyy henki, aine,
    kiitää muiston maita maine,
     hengen hehkut, ajatukset,
    suuren sielun saavutukset
    sävelsiivin, loitsuin, lauluin,
    siveltimin, taltoin, tauluin,
    julistain näin Pohjan ponnen,
     kodin työn ja kodin onnen,
    käy nyt liittoon työ ja sana
    vankkumatta voittajana,
    vapaa maa ja vapaa kansa
     kunniassa kulkeissansa,
    eessä elon riemuretki,
    oman luonteen luomishetki,
    kauniin kohtalonsa suoma,
     oman Luojan oma luoma.


    3.

    Takokaa, takokaa
     valoa yöhön,
    valakaa ja valvokaa,
    työhön, työhön!
    Nouskaa alta pimeen paineen,
     sorvaamme nyt sieluks aineen,
    lieskaan miekat, keihäät, peitset
    nouskoot aurat, vuoluveitset!
    Kuularuiskut, tykit hiiluun,
    kurjat kuulat mustaan miiluun,
     ahjo antaa ankkurit,
    rauhan riemuvankkurit,
    kynät, harpit, sähköneulat,
    kodin kihlat, soljet, seulat,
    hengen aseet hengen töihin,
     aineen aseet miesten vöihin!

    Rakentakaa, rakentakaa
     ihmisyyden templin muuri
    uskollamme vuoret siirtäin,
    harjahirret pilviin piirtäin,
    syvään synnyinmaahan juuri,
     kalliolla korkealla
    itse Luojan katseen alla,
    jonka alta
    vanha valta
     syöksyy soraan!

    Kylväkää, kylväkää
     terve siemen rautamultaan
    noustaksensa päivän kultaan,
    kanssa oraan
     onness' itse heilimöikää,
    karaistukaa kautta kadon,
    siunatessa syksyn sadon
    seppelöikää
     nuoret päänne!

    Takokaa, takokaa
     voimaa vuosisatain taa,
    hiiltä tuokaa,
    tulipiirros pilviin luokaa,
    tuki, turva elämäänne,
     usko uhkaan.
    ummehtuneet taudit tuhkaan,
    ahjoon kaikki katinkulta,
     mik' on valheen virvatulta!

    Vapautta, vapautta,
     valppautta, valkeutta,
    huutaa hengen hehku yöhön,
    työhön, työhön!
    Paisu, palje, sorvit soikaa,
     moukaroikaa,
    iskekää, iskekää,
    että taivaat tärähtää
    vuoren vankkaa alasinta!
    Ikuisesti ihmisrinta
     valon töihin vaistot vaatii,
    ikilujat lait laatii,
    tulipatsaat kauas hohtaa,
    itsensä kun kansa kohtaa,
    nousee sodan, sorron alta
     Suomen vapaa tasavalta!

    Takokaa, takokaa,
     vannokaa ja valvokaa!
    Vannokaa,
    ettei saa
    enään vieraat vallat estää,
     itse maamme mahdin loimme
    ankeen ajan iskut kestää,
    vapaina me elää voimme,
    vapaina me käymme hautaan;
    kun me oomme musta multa,
     lapset takoo uutta tulta,
    tahdon terää, rinnan rautaa,
    uutta päivää, tuhat yötä,
    uutta unta, uutta työtä,
    uutta kansaa, uutta maata,
     jok' ei koskaan kuolla saata!

    Takokaa, takokaa
     valoa yöhön,
    vartijat, te valvokaa,
    työhön, työhön,
    ainiaan
     eestä suuren synnyinmaan!

                    Huhtik. 1918.




JUHANNUS.


    1.

    Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa
     ja syvälle sen kuva järven pintaan päilyy.
    juhannuskukat tuoksuu kartanoilla,
    ruiskorret vainioilla hiljaa häilyy,
    käy lämmin tuuli niinkuin äidin henkäys,
     maa-emon loppumaton sydänlempeys.

    Ja kuule, kuinka riemusta nyt täyttyy rinta,
     soi kankahilla käen kukku, lempi iltarastaan.
    kun ihmisäänet piirilauluin liitää
    laaksosta kajahtaen vuorta vastaan.
    miss' iloliekit korkealle loimuaa,
     niin laulun nuori voima valoon vaeltaa.

    Maa viherjöi ja kaikki puut käy täyteen kukkaan,
     maan voima rakkahasti kauniin kasvun kantaa,
    maa aina altis, koruton ja karu,
    myös vaatii työtä, maa se leivän antaa,
    se kevään kimmeltäissä päältään roudan luo,
     saa taivaan sateen, poudan, syksyn sadon suo.

    Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa,
     ja päivä kallistuu jo mailleen seutuvilla,
    mut valo viipyy, viihtyy kukkuloilla,
    on leppoisa ja tyyni suvi-ilta,
    kuin vetten yllä suven henki uinuais.
     pian auringon taas nousevan se ennustais.

    Ja on kuin jälkisoinnut yöhön hiljaa haihtuis
     taas lähestyissä kaiken lämmön lähtökohtaa,
    kuin syventynyt oisi ihmissävel,
    kun varjot väistyi, taasen päivä hohtaa,
    kun aamu voimakkaana valaa ruskoaan,
     luo kaikkeen kauneutta, suurta uskoaan.


    2.

    Nyt kummutkohon laulun lähtehet.
    kun kesän kukkeutta uhkuu maa.
    kun siihen lankee taivaan sätehet,
     ja kun sen voimaa sade virvoittaa!

    Nyt tulkoot suuret tunteet tulvillaan,
    kun kohisevat raikkaat koskensuut,
    nyt tulkoot muistot tuoden toivojaan,
    kun ihanina seisoo vihreet puut!

    Niin käy nyt, nuori laulu, läikkymään
    kuin tuuli yli meren, vihreen puun,
    luo taivas lähteensilmään väikkymään,
    vie, laulu, voimas elon kamppailuun!

    Niin kummutkaa te, kevään hettehet,
    te laulun ilopuut, te sohiskaa.
    te käykää korkeina, te miettehet,
    te kosket, kumartaen kohiskaa!

    Niin nouskoon laulu kauas kulkien,
    maat, metsät, saaret, sinijärvein veet,
    maan kaiken kaihon syliin sulkien,
    se sulattakoon surun kyyneleet!

    Kuin luja lohtu, niin se säilyköön
    työn, elon toimet, taistot kirkastain,
    se sielun pohjaan iäks päilyköön
    kuin päivä suuren suvisunnuntain!

    Se uuden uskon työhön valakoon
    yön, tuskan jälkeen aikaan parempaan,
    kuin juhannuksen liekki palakoon
    se voiton valona nyt vuorellaan.

    Ja kaikukoot nyt laulutantereet
    ain pilviin korkeimpiin ja kirkkaimpiin,
    sen kuulkoot metsät, meret, mantereet,
    puut, kivet sointukohot säveliin!

    Nyt kasvamahan paljaat kalliot,
    suot erämaat se laihoiks loihtikoon,
    se haihduttakoon hallan turmiot,
    se vieköön sukukunnat sovintoon!

    Niin soi nyt, nuorten nuori sävel soi,
    te nuoret rinnat riemuin paisukaa,
    te siskot, veljet, naiset, miehet, oi.
    te kuulkaa kuinka laulu siivet saa!

    Soi laulu, iloks kaikkein ihmisten,
    sen kuulkoon kaikki kansa, kaikki maa,
    se luokoon suureks joka sydämen,
     soi, laulu, ihmiskunnan kunniaa!




SAKARI TOPELIUS.

Satavuotis-mulstoruno.


    Mä nään, mä nään sen vanhan kaupungin,
    min rantaan uljas Pohjanlahti läikkyy,
    nään valkeen talon, vinttikamarin,
     min ikkunoihin iltapäivä väikkyy.

    Siell' istuu nuorukainen haaveissaan,
    kun laulaa koko laaja luomakunta,
    kun enkelit lois Heljää harppuaan,
    niin nuorukainen näkee suurta unta.

    On lämmin katse kuin vain lähteen on,
    kuin lapsen vielä hennoin, hellin mielin,
    sees henki heimoa on auringon,
    ja sielu soittaa suurin sfeerein kielin.

    Käy mielikuvat kultakulkuaan,
    hän avokatseen avaruuteen siirtää,
    haltijat soittaa hälle satujaan,
    historian hengetär työt urhoin piirtää.

    Mit' uneksuu hän yksin mietteissään?
    Maan, karun kansan kohtaloita,
    hän näkee kauas, kaiken määrän pään,
    hän tutkii, luo ja loihtii tarinoita.

    Hän näkee suuren lumikuninkaan,
    sen ihmesormuksen, mi kohtaloihin
    loi syyt ja seuraukset kierrollaan,
    ja johti sankareita sovintoihin.

    Hän näkee Suomen suvun sodissaan,
    sen hurme huutaa, rukoilevi rauhaa,
    kun mustat munkit manaa messujaan,
    ja kuolon kenttää käyrät torvet raikaa.

    Hakkapeliittain hurjat huudot soi
    kuin kiivas kohu Oulunkosken laineen,
    niin henki nuorukaista haltioi,
    hän näkee maansa vaiheet, vaivat, maineen.

    Hän runoratsuin kauas kannustaa,
    hän lapsensielussansa kammoo verta,
    niin kaukaa siintää sadun ihmemaa,
    min prinsessa öin katsoo Kypron merta.

    Mut ullakolla tontut teutaroi.
    vöin kanervaiset käpykruunut hohtaa,
    ne korviin jotain kummaa tarinoi,
    ne talvi-iltain ihmemaahan johtaa.

    Hän tähtein suosikki ja lapsi maan
    nyt näkee koivun yllä tähden uuden,
    se tähti Suomen on, mi loistollaan
    luo yli maailmoiden ihanuuden.

    Se tähti valon on ja vapauden,
    kuin Luojan katse avaruuden alla,
    hän mittaa kohtaloita kansojen:
    on Suomi vapaa, vahva tasavalta.

    Hän kohoo, kasvaa, katse kirkastuu,
    yön näky suuren sielun haltioittaa,
    sin' yönä kukkii maailmojen puu,
    ja onnen oksan nuori Suomi voittaa!

    — »On meri meidän, joka yhdistää
    maapallon ääriin, kauas kantaa,
    uus' usko ennustaa maan elämää,
    ei esteitä, ei rajoillamme rantaa!»

    Niin lausuu hän ja kanneltansa lyö
    kuin tietäjä, »me maksoimme jo veron
    elämän jumalille, vaikenee jo yö,
    maa kerran kasvattaa sen suuren neron

    mi hengenhehkullaan ja voimallaan
    luo loiston, lämmön vilun-vainioilleen.
    maan nuoren nostaa kilpakunniaan,
    kun veltot kansat riutuu raunioilleen.

    Pohjasta koittaa kaiken vapaus,
    lumessa loistaen se sielut syttää,
    on mahdotonkin hetken tapaus,
    mi maailmoja kerran ihmetyttää!

    Ja pieni kansa suurna sielultaan
    luo maailmalle uuden uskon,
    kautt' aikain käy se riemukulkuaan.
    maa avartunut alla aamuruskon.

    Ja Pantheonin ikitemppeliin
    sen nimi piirtyy, tähtituikkein hohtaa:
    »Kansojen kaunistus», se kuuluu niin,
    käy tästä tie, mi jumalihin johtaa!»

    Eläkööt suuret henget isien!
    niin äänet taivaan teillä äänet tapaa,
    eläköön tulevaisuus toivojen.
    eläköön Suomi voittamaton, vapaa!

    Hän herää. — »Näinkö turhaa unta vain?
    Sen näänkö vasta, kun oon valkohapsi?
    Ei, ei! Sen tiedon jumalilta sain —!»
    niin kuiskaa valkeen talon valkee lapsi.

    Oi, herää haudassasi, runon mies,
    satujen kemppi kukkakumpus alta,
    sun toivees täyttyi, unes totta ties,
    on Suomi vapaa, vapaa tasavalta!

    Nyt yli vanhan, valkeen kaupungin
    kuin sielus loisti vapaa tähti väikkyy,
    käy kotikoivus ikikukkihin,
    kun rantaas uljas Pohjanlahti läikkyy.

    Ja yli hautas viestin tuuli tuo,
    kun hurraahuudoin rakkaat ilmat raikaa,
    niin lempeet silmäs taasen lepoon luo,
     sun kansas astuu vapauden aikaa!




VAPAA KANNEL


    Oi, onnea, kun tämän sankaripäivän näin,
    maan vapaan nään, johon henkeni haltioin,
    maan puoleen kannel nyt kallistuu kimmeltäin,
     sen vapausvirsiin ma kuolla voin!

    Tämän hetken hehkusta voittojen voiman sain,
    oi, kiitos, Luoja kun tämän tähden mun syntyä soi,
    nyt ei kahleilla kytketä vapaata kanneltain,
    sit' ei kuoleman koura nyt murtaa voi!

    Soi, vapaa kannel nyt ajan aavemman taa,
    kun turhana tomuna sekasointuni soraan vien,
    soi uhriksi uskon: on vapaa syntymämaa,
     ura uus nyt käy yli ikuisen tien!

                                 16.5.18.



JÄLKIHUOMAUTUS.


Useiden sortokauden runojen kärki oli kuvannollisesti tähdätty
tsarismia ja venäläistä vainovaltaa vastaan. Sellaisia runoja ovat
»Tuomiolla», »Kiinalainen uni», »Prometheus» y.m.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76582 ***