diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 76569-0.txt | 3218 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 3234 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/76569-0.txt b/76569-0.txt new file mode 100644 index 0000000..9111831 --- /dev/null +++ b/76569-0.txt @@ -0,0 +1,3218 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76569 *** + +language: Finnish + + + + +NÄKYMÄTTÖMÄT TULET + +Kolminäytöksinen näytelmä + + +Kirj. + +EERO ALPI + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1924. + + + + +HENKILÖT: + +HELEENA KORKEELA. +TÄTI MIILI. +VALENTI AHOMAA. +PASTORI MARTTI HELJO. +LIISU. + +Tapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Suurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi. +Vasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna. + +Huoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian +kirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja +esineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä. + +Akkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia, +jotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin +yksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus +pääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla +seinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille +erityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m. +Sopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin. +Jollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia, +kullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin +jo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan +erittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan +mitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin +luonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää +tuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian. + +Kalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja +säilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka +näyttävät myöhemmin hankituilla. ... + +Peräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa +riippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden +vieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit. + +Akkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on +huomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta. + +Huhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä. + +_Miili_, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen, +näöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti +hienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla, +helmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee +kuntoon.) + +_Liisu_ (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen +huutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä, +huonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja +matalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja +letitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja +laulaa lapsellisella äänellä) + + Tule Jeesuksen luo, + tule nuorena, oi, + Hälle uhriksi tuo + kevätpäiväsi koi! + Miten harmeta pääs + sinä synnistä soisit, + ja sun talves ja jääs + vasta Herralle toisit! + + Ohi aikasi käy, + kuten nukkuvan yö, + ei sen liikettä näy, + kun se voimasi syö. + Vähän viivyttelet, + sävel raukes jo raikas, + yhä aikaelet, + ohi on sinun aikas. + +Semmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä +opin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja +kaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori — +paitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin +Jeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös +se olekin hauskaa — voi sentäskin voi —! + +_Miili_ (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja +tottelevainen, kun on Jeesuksen oma. + +_Liisu_. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja +rakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten +pastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää — +isäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli +niin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka — +kun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi — +ja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään +mikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain +sinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään) + +_Miili_. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt +on taivaassa. + +_Liisu_ (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja +enkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa — +tuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä, +jota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja +ymmärtää kun pastori on opettanut —. + +_Miili_. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —! + +_Liisu_. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin +pääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen +mahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —! + +_Miili_. Tietysti sinä mahdut! + +_Liisu_. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat +kaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja +Valenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) — +Ei emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä? + +_Miili_. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää. + +_Liisu_. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu +rukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi. + +_Miili_ (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla +lähimmäistensä puolesta. + +(Lyhyt vaitiolo) + +_Liisu_. Miili! + +_Miili_. No, mitä? + +_Liisu_. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on +semmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen +puolestaan? + +_Miili_. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä +pastori sitten selittää. + +_Liisu_. Niin — Liisu kysyy. + + (Lyhyt vaitiolo.) + +_Liisu_. Miili! + +_Miili_. No? + +_Liisu_. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa. + +_Miili_ (katsoo häneen). Etkö? Miksi et? + +_Liisu_. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy +ensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin +hyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin. + +_Miili_. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu +kuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen +alkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat +soida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen. + + (Nousee.) + +_Liisu_. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska +kirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä +kuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta). + +_Miili_ (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen, +palaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi +olla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.) +No niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja +reki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla — +nythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin +sieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja +huomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut +tulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —? +(Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori +se on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan +luu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki. +Mennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden +kääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —. + +_Heleena_ (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on +noin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin +alakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen +vaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin +peittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti? + +_Miili_ (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta +kirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen +perässä istu ainakaan kirkkoherra itse. + +_Heleena_. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski? + +_Miili_ (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! — +Kirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä! + +_Heleena_ (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa +päätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa! + +_Miili_ (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni +rakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan +jaksaa seisoa haudalla? + +_Heleena_ (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin +havahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —? + +_Miili_. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti — +tahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti. + +_Heleena_. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet +muita kuin läheiset sukulaiset! + +_Miili_ (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On +aina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on +mukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan +sisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa +tapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen +kutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti +kunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa. + +_Heleena_. Kyllä minä käsitän. + +_Miili_. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin +huomaavaisella tavalla. + +_Heleena_. Minuako? + +_Miili_. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia +tuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee +kouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle +kaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä +teidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte. +(Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä +ja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte? + +_Heleena_. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa +— ei hän muuta. + +_Miili_. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan +minä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan +luo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän +kujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo +minunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä +eilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko +iltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, — +Kun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi! +Täytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen. + +_Heleena_ (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen, +Miili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — — + +_Miili_ (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi, +lapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten +parissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen +päältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain +kestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan +on pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai, +enkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä, +Leeni, häntä vastaan eteiseen, vai —? + +_Heleena_ (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä, +Miili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä — +(Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — — + +_Miili_. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta +rasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen +vastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä +olin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan — +kuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten +lähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta +törmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No +niin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle +puolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään +enää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä +vain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä +vielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja +rauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena +istua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte +yhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan +luonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa +ystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina. + +_Heleena_ (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet +toisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin. + +_Miili_. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla +syyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä +kultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan +todenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa — +minä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät +vaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman +tien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä +aikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen! +(Menee peräovesta. Heti sen jälkeen). + +_Valenti_ (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla). +Heleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on +erittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset +ja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on +kovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on +muuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata, +itsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista +vaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti +kuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö +sinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on? + +_Heleena_ (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria +vastaanottamassa. + +_Valenti_ (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria? + +_Heleena_. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori +Heljoa. + +_Valenti_. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän +täällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä! +Ja sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus +haudalla. + +_Heleena_. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että +on sellainen tapa — + +_Valenti_. Minkälainen tapa? + +_Heleena_. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla +erityisen ystävällinen — ja kunnioittaa — + +_Valenti_. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin +aamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa +lyhyeen.) Vai niin. + +_Heleena_. Oi — en minä tiedä —! + +_Valenti_. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän +epäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet? + +_Heleena_. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt +tänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään +epäsoveliasta. + +_Valenti_. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan +tungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa +jälleen). + +_Heleena_ (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —! + +_Valenti_. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä +kymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko +maasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku +komentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana +koskaan. En ainakaan muista. + +_Heleena_. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo +osoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun +lapsuudentoverini. + +_Valenti_ (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo — +vai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään. + +_Heleena_. Mitä et tiennyt? + +_Valenti_. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului +sinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä — +useita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää», +joista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi +velivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut +oikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan +lähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin! + +_Heleena_ (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä +vanhoja! + +_Valenti_ (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että +minä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain +kuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin +—! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa +arkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään. + +_Heleena_ (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra +Jumala — mitä sinä niistä juuri nyt —? + +_Valenti_ (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus +väkisin juohtua mieleen ne entisetkin! + +_Heleena_ (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan +—! + +_Valenti_ (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella +äänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —. +(Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun +Sipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi +mielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä +tämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut — +Maurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon +— ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista +arkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —! +(Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —! +Tahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja +rasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei +yleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä. + +_Heleena_ (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen +vastoinkäyminen. + +_Valenti_. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja +elämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia +voittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun +tarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä +nyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa — +(merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan +sinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut +tähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista +tiedät — ja vielä vähemmän isännän —! + +_Heleena_ (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri +ymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin! + +_Valenti_. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä +Maurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin +hyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian +suhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa +jo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän — +sinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi +yhtä mukavasti kuin ennenkin —. + +_Heleena_ (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee +ja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti! + +_Valenti_ (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli? + +(Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti +Heljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee +vilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja +sointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on +pitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit +osittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen +turkkinsa.) + +_Miili_ (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain — +täytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan +ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon +turkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen +aika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko +sinulla taas ollut pyörrytystä? + +_Heleena_. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven +vieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä — +minua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään +pastori Heljoa). + +_Martti Heljo_ (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä +Valenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä +neuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä +ohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille +tyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme +kukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi +ymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille +itsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea +— ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on +tehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä. + +_Heleena_ (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon +pastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen +luokseen). + +_Martti Heljo_. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme +selvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut +kaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää +turvaa. + +_Valenti_ (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on +hyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset! + +_Martti Heljo_. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen +tyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda +ainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden +pyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian +kaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille, +jolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän +armonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa +paljon, jonka parhaiten tietänette itse. + +_Heleena_ (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen, +joka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan +ollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua? + +_Martti Heljo_. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin — +joskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia. + +_Heleena_ (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja! +Jumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni +sai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen +onnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja +yksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.) +Sellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun +mielestäsi? (Itkee). + +_Valenti_ (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt — + +_Miili_ (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä +itseäsi —! + +_Heleena_ (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin! + +_Valenti_ (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä +tartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut +itseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä +sen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin +itseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua +paljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun +jo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta +jäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän +humahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt. + +_Miili_ (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon +kaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa +häntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa! + +_Valenti_. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin? +Olisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi +heittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni +kädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos +olisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää +minut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen +kai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula +mahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin +täydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan +kiusata? + +_Heleena_ (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä. + +_Valenti_. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä +pelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan +kiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä! + +_Miili_. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti +rakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta. + +_Valenti_. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä +Heleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan +joka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että +jään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja +pitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme +ylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin +puettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt +päällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin, +jotka riippuvat tuossa. + + (Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja). + +_Martti Heljo_. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei +siis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran +viite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa, +mitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, +älkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.» + +_Valenti_. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat +varmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut +minun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun +hurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen +ihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään. +Sain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että +isännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli +sitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En +minä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun +tähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa! + +_Martti Heljo_ (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin +me eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.» + +_Valenti_. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo +alkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle +osoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen +mustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt +on ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista +tapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku +pudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee +ihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. — +Haluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan +tämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein +kuulustelunkin pitänyt. + +_Martti Heljo_. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin +monissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa +uusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi, +että maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen +kuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi +kypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän +ymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa +mielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä. + +_Valenti_ (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne +oikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä! + +_Martti Heljo_ (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on +otettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut +kaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi. + +_Valenti_. Hm. + +_Martti Heljo_. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille +julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä +on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.» + +_Heleena_ (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan +turkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko +loppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei +kukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään. + +_Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan, +että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen +heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin. + +_Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen +jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä +sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja +vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut +lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin +sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala +kuolinkamppailu! + +_Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi +varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen, +hyvä Heleena. + +_Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita +sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta — +ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene +eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja +aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo — +ja — + +_Martti Heljo_. Ja? + +_Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —! + +_Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja +kauhistuttavan sinua. + +_Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä. + +_Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan +järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle +suotu järki ei siis ole hyvästä! + +_Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta — +Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin +tapauksessa näkevät suuren varoituksen. + +_Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli +Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista? + +_Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän +mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas +katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan +ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä. + +_Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä! + +_Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa +myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman +ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin? + +_Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää +ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra +itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja +ylistämistä! + +_Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena! + +_Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn +— kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta +minulle ei ole annettu. + +_Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee +olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta +rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko +menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta. +Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua +— —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä +tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka +sanoisin — suoranainen syykin! + +_Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat? + +_Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi, +mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään — + + (Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen) + +_Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei +talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni! + +_Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En +minä tiedä mitään. + +_Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä +keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —! + +_Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että +saatto voi jo ruveta lähtemään? + +_Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä? +Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla? + +_Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta +ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän +huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle. + +_Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa +pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon! + +_Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa +nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä! + +_Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia +— —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi! + +_Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä! + +_Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —! + +_Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä! + +_Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —. + +_Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —? + +_Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista? + +_Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi +poliisikuulustelussa käyneen ilmi —. + +_Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä +kurja valhe — ja salattu minulta —! + +_Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä +halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon, +ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei +milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan +havainnut —? + +_Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa! + +_Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole +kysymyskään —. + +_Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut +pisaraakaan. + +_Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi +nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen +—. + +_Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon +kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin +—. + +_Miili_. Minäkin olin siellä. + +_Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö +Miili-neitikään —? + +_Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin +erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta +pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen +vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle +sanomaan sellaista? + +_Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään. +Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus +ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin, +että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.) +Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei +ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä +siellä sitten muita — + + (Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin). + +_Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin, +astuu häntä kohti). + +_Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin, +Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani! + +_Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette +valehdellut — onneton — kurja —! + + (Kaikki ovat yllätyksen lyömiä). + +_Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o! +Kenelle ja mitä? + +_Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että — +että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin +ja — ja hän hukkui. + +_Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä +olen valehdellut? + +_Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön +— säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja +armosta otti luokseen! + +_Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle — +ajoissa hillitä kieltään. + +_Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut +yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta +mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte +raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään! + +_Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —! + +_Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani +olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että — + +_Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan +jää mitään tietämättä! + +_Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua +säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että +juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli. + +_Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —? + +_Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —. + +_Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla +mahdollista —? + +_Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin +kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää, +ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen +edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin +väliset haukkumasanat! + +_Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —! + +_Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni +kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista +pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni +häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin +jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä +metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät. +Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa +heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena! + +_Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä! + +_Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja +avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi +vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme — +minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä. + +_Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta — +mahdotonta —! + +_Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä +paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan. +Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja +ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä +taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja +virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta. +Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei +Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää +sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa +seinällä riippuvia turkkeja). + +_Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää. + +_Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon +kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan +rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta +ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani. + +_Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla +toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt +tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu +auta! + +_Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin +pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan! + +_Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa! + +_Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä +ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —! +Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee — +valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin +— tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —! + +_Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus +kiinni — perkele —! + +_Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun). + +_Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä — +ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —! + +_Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —! + +_Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷ +käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä +— Valenti — kuule —! + +_Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —! + +_Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —! + +_Valenti_ (kiljaisee). Peruuta! + +_Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa +hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — — + +_Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia +— —! + +_Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon). + +_Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan — + +_Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja +ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi +langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä +ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta! +Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen. + + (Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä). + +_Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton +lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire. + +_Heleena_ (nousee) + +_Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa +ylleen). + +_Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin +jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle +puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan +turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein +sovellu —? + +_Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne. + +_Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —? + +_Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —! +(Miilille.) Mennään, Miili-täti —! + +_Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos +vähän järjestämään. + + (Heleena ja Miili menevät vasemmalle). + +_Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen +sitten ilmoittamaan. + +_Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on — +kiirehtikää vain! + +_Valenti_ (menee perälle). + +_Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on +yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä +suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy +kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu +tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi! + +_Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni. + +_Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa +nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee +saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti +taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? — +Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä +on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi +sentäskin voi! — + +_Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka! + +_Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta +kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun +Jeesuksen omaksi —? + +_Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —! + +_Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on +oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja +kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra +ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —. + +_Martti Heljo_. Sepä ikävää! + +_Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu +näki — + +_Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki? + +_Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin +hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa — +Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla +— isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi +isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui — +sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi +siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra +ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — — +(toistaa kauhuissaan) — koiran pää — — + +_Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —! + +_Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka +toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen +laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule +Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä) + +_Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi +mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä +teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle? +Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa +taloa vartioimaan. + +_Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi — + +_Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän +on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne +Korkeelaan. + +_Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani! + +_Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä +sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma +— —! (Menee). + +_Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen +peräovelle). + +_Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa +heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta). + +_Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan +surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja +menevät ulos peräovesta). + +_Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle +lattiaa ja näyttää miettivän jotakin). + + (Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu). + +_Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee +silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee +hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin, +mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä +askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin. +Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit +lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti +ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa +— sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni! +(Syöksyy ulos). + + (Virrenveisua jatkuu). + +Väliverho. + + + + +TOINEIN NÄYTÖS. + + +Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin. +Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa +kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa, +naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita. + +Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä. + +_Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä +näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo +akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten. +Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne +pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin +silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään). + +Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja +raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä +sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle +tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! +(Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa) + +_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä +näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että +jospa minä nyt jo sentään vähitellen — + +_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet +oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä +et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan +ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään +ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —! + +_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —! + +_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet +nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun +täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —! + +_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan +päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta +täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin +mainitsi, että ylihuomenna — + +_Heleena_. Mitä ylihuomenna —? + +_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä +kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana. + +_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna? + +_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi +viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — +ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona +mahtaa olla vähän niin ja näin! + +_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa +isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on +tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta +joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä +sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton +vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas +täti —! + +_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan +meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon +kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa. + +_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — +Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on +kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan +aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne +sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin +kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat +joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät +— (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja +samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän +olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä). + +_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —! + +_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —! + +_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja +kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan +mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä. + +_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän +elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken +jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —. + +_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle +kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on +hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, +että niin käy! + +_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —! + +_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen +suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää +sen enempää. Kaikki on unohdettu. + +_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —? + +_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? +Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen +sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea +kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä. + +_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä +minä sanoin —. + +_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki +_täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — +molemmin puolin. + +_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —! + +_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin +kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen +pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti +hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. +Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein +sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään. + +_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin! + +_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, +Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä +ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa. + +_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia +siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin +Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa +minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai +suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään! + +_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa +ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat +sukulaisensa. + +_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa +alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin +— ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä +käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken +jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan! + +_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän +ajatuskaan on venynyt niin pitkälle! + +_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua +minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin! + +_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä +erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan? + +_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita +tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, +kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta +tullut sen enempää. + +_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma? + +_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? +Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat +— hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään +muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita +talonpoikia! (Kävelee edestakaisin). + +_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan +kuvitteletkaan! + +_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi +ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan +Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa +sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» +vielä jotenkin autettavissa! + +_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —! + +_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten +suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta +sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat +ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat! + +_Miili_. Siltäkö sinusta näytti? + +_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti +aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan +hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin. + +_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —? + +_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä! + +_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he +tarkoittavat — —? + +_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että — + +_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin! + +_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, +että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja +kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —. + +_Miili_. Ei — ei suinkaan —! + +_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — +näetkös —! + +_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan. + +_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne +heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan +tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi +päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta +elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri). + +_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä +velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen +käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen. + +_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan +jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin +on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti). + +_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma. + +_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä +nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt +omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen +epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. — +Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä, +täti hyvä? Ethän? + +_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti +jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —! +(Silmänräpäyksen vaitiolo). + +_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua — +silloin ennen — jo kauan sitten —? + +_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi? + +_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään. + +_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi? + +_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin? + +_Miili_. Kuinka sitä voisin —? + +_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi +perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa +ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten +voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla, +kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun +tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —. + +_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin, +hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät +harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan +kuten isäsi ennen nuoruudessaan. + +_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt, +mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan +voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy +olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy +tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta! + +_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti. +Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa +rasitukseksi. + +_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo). +Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun +tarvitse — — (Nyyhkii). + +_Heleena_. No, mikä sinun on? + +_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut? + +_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse — +ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — — + +_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa? + +_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —- +että hän — lähettää — — + +_Heleena_. No, kerro nyt! + +_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai — +vaivaistaloon — yyyy —! + +_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon! + +_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —! + +_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken +Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin +lavalla paha hänelle? + +_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu +ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan +Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin — +isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta +— emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän +puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja +sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän +— lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —! + +_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse +ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun +isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että +Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko +Liisu nyt? + +_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —! + +_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään +mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja +kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani. +Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä). + +_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii +kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus! + +_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja +onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö! + +_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä +annettavana mitään toimittamisia Liisulle? + +_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti! +Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä. + +_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —- +kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa) + +_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä +sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki, +jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te +olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat +karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin +löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä +aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi +aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on +säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen +kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle +avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille! + +_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain). + +_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos? + +_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö +i-isäntä? + +_Valenti_. Mitä? + +_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein +huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt +Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra +on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra +valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta +lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon — +Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on +Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa +— ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — — +ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa, +kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) — +ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja +Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään +kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa! +Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja +kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu +pyörtyneenä pitkälleen lattialle). + +_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan +penikka —! + +_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja +käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —! + +_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään +syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa +nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta). + +_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —? + +_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella +äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle). + +_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu +kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut. +Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä +— saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin +Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — — + +_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on +vielä — se avain —? + +_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan +avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa +akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden +itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —? +Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä +vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —. + +_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan +luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin). + +_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä +mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole +jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —. + +_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä? + +_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on +vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta — +olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —. + +_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut? + +_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä +halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan +Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä +Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla. +Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto +siihen höyrypuimakoneen ostoon — — + +_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle? +Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne +sinne ensi viikolla. + +_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —? + +_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin. + +_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä +tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan! + +_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —? + +_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat +kuuluvat minulle. + +_Heleena_. Ei — mutta —! + +_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole +mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta — + +_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla +jossain suhteessa — väärässä käsityksessä. + +_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan +kaikesta. + +_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut +itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos +en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää! + +_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —! + +_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita — + +_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille! +En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut +rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea +juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut +eräänlaiseen käsitykseen — + +_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen? + +_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä +merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä +nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä +ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä — +ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole +koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan +et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä +— talon tähden — ja nimenomaan pyysi — — + +_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi! + +_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän. + +_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän +korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan — + +_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt. + +_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —! +Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —! + +_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista? + +_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai +pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä +— tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota +Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh. +mainiota — mainiota! + +_Valenti_. Eihän nyt niin — —. + +_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis +kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne +isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan +ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin +nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) — +Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko +minä heidän tiellänsä —? + +_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on +tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen +kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan +mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta — +sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — — + +_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —! + +_Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä +tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei +suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä +näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni +ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin +hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä +en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani. +Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta, +etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu — +varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat +huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse +koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen +saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm! +Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän +niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea, +Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha! + +_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja +puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se +tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku +asiatkin. + +_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista +kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut, +niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta, +suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman +jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että +alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun +jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut +rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä +häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi — +mutta — + +_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä +häviät —? + + +_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua. +Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä, +niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli, +Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti +vieköön — siellä ne rahat nyt ovat! + +_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne +ovat? + +_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun +taskussani. + +_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! — +Miksi ei Mauri — Herra Jumala —! + +_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi +ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta +varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus +yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein +lyöneet leiville alussa. + +_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten? + +_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin +ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään! + +_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos! + +_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole +mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä +työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä +runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun +sitten palatessa se onnettomuus tapahtui. + +_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —. + + +_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa +ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa. +Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin +sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat +muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä +kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen +täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne +paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku +rakennuksessa. + +_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle +sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt? + +_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä +kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa. + +_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle? + +_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan. + +_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli? + +_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin +Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman +metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin. + +_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa). +Kaksikymmentätuhatta —! + +_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun +hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua? + +_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —! + +_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin +kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko +vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen? + +_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —! + +_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten +taida syntyä — tämän parempaa —! + +_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo +epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus +oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit +silloin hautajaispäivänä. + +_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä! +Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen +vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa +tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri +sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon, +että tuli hiukan iloiselle mielelle. + +_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis +se ollut syynä? + +_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu +ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri +olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään. +Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se +olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt +niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut +ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin +tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin. + +_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän. + +_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja +veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen +Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle +siirsi väliaikaiseksi pantiksi. + +_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se +Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme +Korkeelan — se on velaton. + +_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja +hyvä niin —! + + (Lyhyt äänettömyys). + +_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta? + +_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen +vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt +väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen +velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa +— salaista hyväntekeväisyyttä. + +_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei +ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään! + +_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt. + +_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —. + +_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole +vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on +otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään +estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se +oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis +kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi +sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun +muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos +koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun +kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet, +Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten +vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei, +siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt +olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi +minä katson! + +_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat. + +_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean +hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin +tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään +sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta. + +_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —! + +_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko +tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä +ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän +häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei +sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun +eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia +tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa +ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä +ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita. + +_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —? + +_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan +Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista +vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta +me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan +kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä +kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he +vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä, +jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja +tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin +itselleen on parasta. + +_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta +— parasta —! + +_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun +kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa +rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin +jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä +osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna +tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä? + + (Hyvin lyhyt äänettömyys). + +_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta +sanomisia? + +_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —! + +_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan — +yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja +sano se heille — Sipilällekin! + +_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —? + +_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että +isännäksi. + +_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä +miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta? + +_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen +toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun +tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin. + +_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —! + +_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan +sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla +kaupungissa pankissa. + +_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin. + +_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä? + +_Valenti_. Miks'ei — onhan se —! + +_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta). + +_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä +Korkeelasta? + +_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi +jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon +rahojakin. Siitä minä en tiennytkään. + +_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua +keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille. + +_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua +niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti +odottaa minua. (Aikoo lähteä). + +_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta +sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä +kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa +kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni +löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko +sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille +vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista +pois kesken. + +_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —. + +_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene! +Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena, +en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan +koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni. +Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin +hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen +haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt, +piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai +sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten +edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan +tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä +tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä +jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä +puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan +Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden. +(Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee +perälle). + +_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —! + +_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli? + +_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää +minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee). + +_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas +sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä +nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi +olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne. + +_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla — +jäisi. + +_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi — + +_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee +—! + +_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana, +päällysnuttu yllä ja lakki kädessä). + +_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli — +pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa +puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»). + +_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan +sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani. + +_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein +hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja +rauhoittava sana tarpeen. + +_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole +hyvä ja riisu päällysnuttusi! + +_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut +minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena +jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa +sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti! + +_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin +päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon +naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen. +Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja +voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä +elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen +täällä. + +_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä! + +_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona? + +_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän +kanssamme! + +_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan +täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —? + +_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —. + +_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —. + +_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa +lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää +Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa +olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin +sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa +— ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja +oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt — +— (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole +Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa +Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —? + +_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus +ollut tyly lapsiraukalle. + +_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän +tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on +rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn. + +_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin +puolesta. + +_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää +Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme +niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena! + +_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun +täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä +perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti +oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.) +— Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä +vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —! + +_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena! +Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus! + +_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos, +en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa! +(Naurahtaa katkerasti). + +_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —? + +_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit +— metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan +aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no +niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee +pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn +kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten +menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —! + +_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt +minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua! + +_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta! + +_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa? + +_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään, +sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja +uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja +Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit, +Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin). + +_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten? + +_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni +sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin +itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä +me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä +takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä +vastaan, Heleena? + +_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi — +--! + +_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena +mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria — +ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin, +ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys. +Muistanhan minäkin ne entiset ajat. + +_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä +hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle, +täti! Kuvittelenko minä turhia? + +_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että +tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin +vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta +sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa +kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon. + +_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena, +— niinkö sittenkin —! + +_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena. +Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu? + +_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —! + +_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua, +jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi, +miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen +kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun +askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä +olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan +rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä +tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme +oikean auttajan puoleen. + +_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —! + +_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja +ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen +ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja +tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja +kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa +on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja +omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat. + +_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee +itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —! + +_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta +herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä +niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa +ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa +partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä +kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta +rahvasta sen horrostilasta. + +_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti). +Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein +sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka +tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako +sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää. + +_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja +lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja +silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi +ja Herra heitä parantaisi! + +_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole +sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni? + +_Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan +sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En +minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman +armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin +nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä +kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun +päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa +Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen +kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen +rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten +hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma +värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä. + +Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus, +jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä +teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana +hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon. +Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat +olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen +kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus +on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että +olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen +lapsenmielisille.» + +_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle. +Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki +päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa +häntä). + +_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele +Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun +huostaani! + +_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja +kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä +olen nyt — niin väsynyt ja sairas — — + +_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan, +vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta. +Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset +murheesi! Rukoile kanssani! + +_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — — + +_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä +hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin +liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana +polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra +Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin +haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra +Jeesus Kristus taivaassa! + +_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin +sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru +vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana +ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää +nähnyt! + +_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen. +Raivostuneesti). Ulos — ulos! + +_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä). + +_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä! + +_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain +nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja +Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää +isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan +veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti +valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen +äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon +päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — — +auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle). + +_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi, +seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat +takertuvat kurkkuun). + +_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän — +_tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana +Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen). + +_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy +takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin +—! (Kiireesti ulos peräovesta). + + Väliverho. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On +hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on +vielä hieman valoista. + +_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä +nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas). + +_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi +Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen, +mutta sentään selvästi). + +_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo, +jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä, +jonka näkee?» + +»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä +kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei +liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin +etsien jotakin. Löytää ja lukee taas). + +»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.» + +»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat +saman Hengen vaikutuksesta.» + +»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta, +tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen +sylistään lattialle). + +_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen. +Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on? + +_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —. + +_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt +tuli? + +_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut — + +_Heleena_. Mitä ei ole saanut? + +_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —! + +_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä? + +_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —! + +_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä! + +_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä? + +_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat? + +_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka +jotain semmoisia — taivaasta — + +_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä — + +_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää +toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää. + +_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen. +Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu +Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät +aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin — +niin. + +_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa — + +_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja — +— (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on +pudonnut lattialle! + +_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan +kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen +pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee +seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa +se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä, +että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa +ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja +Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös +niin, emäntä? + +_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin. + +_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki +yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — — +(Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on +silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse +pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei +pääse koskaan pois — —! + +_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —! +(Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen). + +_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja +järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita +tuvassa —. + +_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa +iltatöissä. + +_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun +kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja +Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —. + +_Heleena_. Niin — niin. + +_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän +viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen). +Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää +palaakaan tänne? + +_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä +iltana — varmasti. + +_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön? + +_Heleena_. En tiedä, lapseni. + +_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle +— ja Korkeelalle —. + +_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen. + +_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen! + +_Heleena_. Niin luulen. + +_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo +Korkeelan itselleen? + +_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut. + +_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä, +ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi +vaivaistaloon. + +_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna +— en anna! — — + +_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä! + +_Heleena_. Mitä, lapseni? + +_Liisu_. Tuleehan pastori pian? + +_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti. + +_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi +Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä? + +_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt! + +_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun +pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —. +(Menee vasemmalle). + +_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna — +vaikka mikä olisi — en —! + +_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä +huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä +lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan). +Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa +— siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään +päällysnutun, jonka ripustaa naulaan). + +_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään? + +_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan +kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut. + +_Heleena_. Paljonko lienee kello? + +_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun +lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne +Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat. + +_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —! + +_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä +hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä +luulen. + +_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne +— tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista +tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain +tietäisin, mitä se on! + +_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti, +mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen +tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä +ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on +aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian +helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun. + +_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen +vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on +itse paholainen! + +_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä +hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa! + +_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä +nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän +kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty +polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän +hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty +Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä. + +_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet! + +_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa +maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta +silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli +pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti +saatiin. + +_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa +velattomaksi ostettu. + +_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman +jälkeen onkin minulle onni! + +_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita +oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan? + +_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa. +Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille +jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja +heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä. +Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin +pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon +sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja +enää usko. + +_Miili_ (kummastuneena). Et usko! + +_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt +ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen, +että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin +korviinikaan? + +_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on +siirtänyt hänelle velkansa pantiksi? + +_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne +joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on +Valenti — eikä Martti ole vielä palannut! + +_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys. +Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus). + +_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti). +Miili-täti! + + (Hiljaisuus). + +_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi, +kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein +kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään +päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. — +Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin +este! + +_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti +tulla — hän lupasi varmasti! + +_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää +sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua? + +_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti. + +_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos +sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä +sisälläkin. + +_Heleena_. Minä sytytän. + +_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä +tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin. + +_Heleena_ (väistyy). Kiitos. + +_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja +kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun). + + (Huoneeseen leviää heikko valaistus). + +_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet). + + (Valaistus käy hieman kirkkaammaksi). + +_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä +jotain lämmintä. + +_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä. + +_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan +käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi? + +_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän +viereen). + +_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo +myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa +vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee +pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää +näkynyt tuolla kamarin pöydällä? + +_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta. + +_Miili_. Ja sinä myönsit? + +_Heleena_. Tietysti. + +_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää +totiseksi rakkaudeksi! + +_Heleena_. Sitä se onkin. + +_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus). + + (Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti). + +_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti? + +_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se +nyt kääntyy. + + (Hiljaisuus). + +_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän +aikaan illasta — Maurikin hukkui. + +_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan. + +_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta. + +_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän +tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme! + +_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan. + +_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun +hän jätti meidät? + +_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta. + +_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme +olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa +lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta, +Heleena. Eikö sinustakin? + +_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta +saakka. + +_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden +vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa +ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt +meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole +käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista. + +_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa? + +_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän — +pitää sinusta. + +_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt +minusta — hyvin paljon. + +_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää +mahdollisena — + +_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa +tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun. + +_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —? + +_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan +tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa. + +_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen +kiintymyksestään? + +_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni +tulleen. + +_Miili_. No — ja entä sitten? + +_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta. + +_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta! + +_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä +ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä +vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla +hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois. + +_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret +miehet! + +_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja +muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi. + +_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole +loisia tavannut. + +_Heleena_. Poikkeus hän onkin. + +_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä +koettaa työntää häntä pois. + +_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi +naida minun suruvuoteni päätyttyä? + +_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta? + +_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen +kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen +herännäisjoukkoonsa. + +_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon +ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän +lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi, +että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on +selvä. + +_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät +tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen — +Marttikin? + +_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua. +Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja +rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene +vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena! +Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni. + +_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — — +todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin +hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova, +turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt +ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi. + +_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan +rinnalla rukoushuoneessa? + +_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan? + +_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta +rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut. + +_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti — +laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin! + +_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää +nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain! + +_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä +hitaasti edestakaisin). + +_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka +Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu). + +_Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma! +(Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni). + +_Miili_. Todellakin! + + (Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys). + +_Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy +kiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja +panna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee). + +_Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin +semmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla! + +_Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että +sieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle +senkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen +aivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta +ovea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan +kuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän. + +_Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän. + +_Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin +tulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota +hetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle). + +_Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene — +en minä täällä yksin —! + +_Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —! + +_Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne. +Kyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa. + +_Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa! + +_Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa! + +_Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta +jos hakkaa säpäleiksi koko oven! + +_Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu +puuskiakaan! + +_Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään). + + (Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään). + +_Heleena_. Lukisinko jotakin? + +_Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen. + +_Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.) +Oi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy +akkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus. +Melkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään? + +_Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan +tämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan +hyödyllisempää. + +_Heleena_ (hermostuneisuuttaan purkaen). Eihän ovi nyt läisky — eikä +kuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa. +Melkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät +paremmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet +Korkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy +sohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle +jotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat — +varkaat ja haureudentekijät — mutta — — + +_Miili_. Leeni — Leeni! + +_Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti! + +_Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja +omaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin! + +_Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin +— raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin +onneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni +humisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh, +nämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys! +Mitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti +— niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi? + +_Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan +täytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää — +vaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma. +Eikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin. +Syömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse +repimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on +uusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen +on turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun +elämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun +julmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet +mennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin. + +_Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin +rauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee, +kiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii +hermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä! + +_Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt +ainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin +niin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön +kuvitteluille? + +_Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että — +että Valenti on tehnyt sen teon? + +_Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi? + +_Heleena_. Tiedäthän, ettei minua haluta leikkiä sillä asialla + +_Miili_. Sitten sanon, että on parasta kutsua tänne lääkäri — sinua +varten. Et sinä nyt enää ole tolallasi — Hyvänen aika, onhan aivan +mahdotonta, että hän olisi voinut olla niin julma! + +_Heleena_. Minkätähden mahdotonta — jos Valenti kerro suunnitteli +anastaa kaikki? + +_Miili_. Varkaasta ei tarvitse tehdä murhamiestä, eikä murhamiehestä +varasta — kyllä yhdelle ihmiselle on tarpeeksi syytä yhdessäkin +rikoksessa — kaikkein vähemmän siiloin, kun ei ole muita todisteita +kuin mielisairaan lapsen houreet. Valenti on joskus kohdellut Liisua +töykeästi, ja siksi nyt aina, kun painajainen tulee, saa ahdistaja +tyttöraukan harhanäyissä Valentin kasvot — olkoon unet milloin mitä +kauheata tahansa. Pastorihan kertoi, että Liisu jo ennen tänne tuloaan +joka yö taisteli ilkeiden unien ja rumien näkyjen kanssa. Samalla +tavallahan esiintyy pastori, joka on tytölle ollut niin hyvä, hänelle +kaikenlaisissa näyissä Jeesuksena. Semmoista se siis on. Ei Liisu-paran +unissa sen parempaa perää ole. Jokainen järki-ihminen sen käsittää. + +_Heleena_ (hiljaa, sitkeästi). Mutta se oli kuin vahvistusta kaikkeen +siihen mitä itsekin olen alusta pitäen melkein tiedottomasti hautonut +sisimmässäni. — Se voi olla niin — (nopeasti, kääntyen) — ja niin se on +— se on niin — minä uskon sen — — uskon, uskon —! + +_Miili_ (päättäväisesti). Jos tahdot, että minä sittenkin täältä +pian lähden, niin voit jatkaa tuollaisia puheitasi. Suurimmillakin +syytöksillä ja epäluuloilla täytyy sentään olla rajansa. + +_Heleena_ (onnettomana). No niin, nyt sinäkin suutut minuun — kukaan +ei enää tahdo olla minun puolellani — kaikki hylkäävät minut! (Jää +seisomaan). + +_Miili_ (lempeästi). Rakas lapsi! Koeta nyt olla hetkinen levollisesti +paikallasi! Tule tänne! + +_Heleena_. (menee ja istuutua hänen viereensä, totellen kuin avuton +olento). + +_Miili_ (hyväilee häntä). Olet aina ylpeillyt voimistasi, Leeniseni! +Olet aina ennen ollut valmis syyttämään toisia heikkoudesta. Nytkö sinä +murrut, nyt vasta, kun kovin jo on kestetty. Sillä kestämättömyyttä ja +murtumista se on, jos antaudut kokonaan sairaitten mielikuvien valtaan. +Ymmärrätkö, sinä? + +_Heleena_ (itkunsekaisesti). Mutta Mauri ei juonut — ei kukaan ollut +koskaan nähnyt häntä juopuneena! Se sinun ainakin täytyy myöntää, täti! + +_Miili_. Hukutaanhan jäihin selvinäkin. Oliko nyt ensimmäinen kerta, +kun Katissalmen virran suussa on tapahtunut onnettomuus? Melkein +jokainen keväthän se on vaatinut uhrinsa. + +_Heleena_. Niin on — niin on. — Mutta miksi Valenti sitten valehteli? + +_Miili_. Minä puolestani uskon, että sula tapaturma sattui. Mutta +Valenti on niin luisunut huonolle tielle ja hänen kunniantuntonsa niin +mennyttä, että vasta sen jälkeen hänen saastutettu sielunsa alkoi +keksiä keinoja, miten käyttää hyväkseen sinun turvatonta asemaasi. +Jokin syy, jota en vielä käsitä minäkään, aiheutti kai hänet keksimään +valheen Maurin juopottelusta. Ehkä hän vain pelkäsi syyn varjoa. +Sellainen on huonojen ihmisten tapa. Sellainen on minun käsitykseni, +Leeni rakas, ja minusta tuntui kuin pastori Heljokin olisi samaa mieltä. + +_Heleena_ (pudistaa päätään, hymyillen). Niin sinä puhut, täti, — +ja Martti myöskin — mutta oi, ette te tiedä — ette tiedä! — Kyy ei +koskaan yhdellä kertaa syökse ulos kaikkea myrkkyä. Se säästää sitä +tarpeellisen määrän uutta, pikaista hyökkäystä varten. (Vääntelee +käsiään.) Hyvä Jumala — anna minulle varmuus — onko Valenti sen tehnyt +— onko hän tehnyt sen! + +(Tuulen puuskat kuuluvat jälleen. Kuuluu, kuinka ovi retkuu +saranoillaan, kunnes se taaskin äkkiä läiskähtää kiinni kovalla +tärinällä. Tuulta jatkuu sen jälkeen yhtä mittaa epätasaisin vihurein +näytöksen loppuun saakka). + +_Heleena_ (hypähtää oven läiskähtäessä säikähtyneenä seisoalleen). Voi! + +_Miili_ (päättäväisesti). Ei, kyllä ininä nyt lopultakin menen +lukitsemaan ovet! (Nousee ja aikoo lähteä). + +_Liisu_ (juoksee sisään, kovin hädissään ja hengästyneenä, puhuu +huudahdellen ja katkonaisesti). Ku-kuulkaa e-emäntä — — pa-pastori +— tu-tuli ke-keittiön kautta ja — ja ha-haki — miehiä — miehiä — — +ku-kuuluu — kuuluu hätä-hätähuutoja vi-virralta — a-avunhuutoja — — +pa-pastori — pastori — — + +_Miili_ (pelästyneenä). Mitä Jumalan tähden? + +_Heleena_ (hätäisesti). Pastoriko tullut? — Avunhuutoja jäältä? — — +Puhutko sinä totta. Liisu, vai uneksitko? (Pudistelee häntä.) Oletko +hereillä? Ja mitä sinä mainitsit pastorista? Missä hän on? Onko jotain +tapahtunut? + +_Liisu_ (vakuuttaen). Pa-pastori — tuli — ja — ja — me-meni miesten +tupaan. + +_Miili_. Hyvänen aika — mitähän on tapahtunut — onnettomuusko? Onko +joku ajanut virtaan? (Rientää ulos peräovesta). + +_Liisu_ (heti jälessä). Pa-pastori ky-kysyi köysiä ja miehiä — — +hä-hänellä ko-kova kiire — —. (Juoksee ulos Millin jäljestä). + +_Heleena_ (seisoo lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan, sitten kuin +äkkiä heräten juoksee ovelle, huutaa). Miili-täti —! (Palaa keskemmä. +Tukahtuneesti.) Valenti — — Valenti —? (Näyttää ikäänkuin ei tietäisi +mitä tekisi, kiihtyy, aikoo lähteä hänkin ulos peräovesta, katuu, menee +vasemmalle ovelle, perääntyy sieltäkin, jää seisomaan, painaa käsillään +ohimoltaan, kunnes äkkiä heittäytyy lattialle polvilleen ja ristii +kätensä). + +_Martti Heljo_ (ilmestyy samassa peräovelle, jonne pysähtyy). + +_Heleena_ (huomaamatta tulijaa, kiihkeästi). Armias Herra Jumala, jos +sinä olet taivaassa, — jos jotain ihmistä on onnettomuus kohdannut, +niin anna sen olla Valenti — tee ikuisesti voimattomaksi se käsi, joka +sysäsi Maurin kuolemaan, kosta sinä Kaikkivaltias minun puolestani +ja tee tyhjäksi hänen kavalat aikeensa — niin minä annan sinulle +ainaiseksi itseni ja kaikki mitä minulla on — kuule minua — kuule +minua, hyvä Isä taivaassa —! + +_Martti Heljo_. Heleena Korkeela, teetkö sinä kauppaa Herrasi ja +Jumalasi kanssa, jonka voimasta ja väkevyydestä ei sinulla ole edes +täyttä varmuuttakaan? + +_Heleena_ (syöksyy ylös, sammaltaen). Si-sinäkö —? + +_Martti Heljo_ (lähestyy häntä). Heleena — Heleena raukka! + +_Heleena_ (kuten äsken). Sinä tulit — sittenkin — näin myöhään — +tällaisessa ilmassa —! + +_Martti Heljo_. Helona — mitä sanoisit, jos se Jumala, jonka kanssa +sinä tahdot perustaa suhdetta, jos Hän todellakin on siellä taivaissa +— jota seikkaa et tunnu tarkoin tietävän — ja jos Hän jo onkin sinun +vihamiehellesi osoittanut voimansa väkevyyden — mutta ei huolikaan +sinun uhristasi ja vastatarjouksestasi? + +_Heleena_ (nousee vaivalloisesti). Minä en — oikein ymmärrä — mitä on +tapahtunut — polttaa — päätäni niin polttaa — — + +_Martti Heljo_. Rakas ystävä, on hyvin vaarallista ruveta kaupantekoon +taivaitten Herran kanssa! + +_Heleena_. Martti — älä — soimaa —! + +_Martti Heljo_. Sanon sinulle, ettei Jumala kysy ehtoja — ne ovat +Hänelle kauhistus — ne ovat syntisen askeleita iankaikkista kuolemaa +kohti. + +_Heleena_ (sydäntäsärkevästi). Martti —! + +_Martti Heljo_. Ei Jumalalle antauduta ihmisen armosta ja lahjaksi, +vaan Hän suuressa armossaan vastaanottaa vilpittömästi ja katkerasti +katuvan syntisen, joka lujasti uskoo ja ryömien saapuu ristin luokse. + +_Heleena_ (kuten äsken). Armahda minua —! Martti — rakas —! + +_Martti Heljo_. Niin niin — minäkin sanon: Leeni rakas — rakas —! En +tiedä onko maallinen tunteeni ollut lähentämässä minua sinuun enemmän +kuin velvollisuuteni Jumalan palvelijana — en todellakaan tiedä, miten +_on ollut_. Mutta sen minä ainakin nyt tiedän _ennen kaikkea m uuta_, +että sinun edessäsi on tällä hetkellä vain yksi ainoa suuri ehto: +Jumalan armahduksen rukoileminen. Mikään maallinen ei nyt merkitse +mitään. Tee kaikkesi sovittaaksesi! — Ja nyt sinun on riennettävä +noutamaan tänne sohvalle lämpimiä vaatteita ja peitteitä. Miili tuo +keittiöstä kuumennettua maitoa. Tänne kannetaan kohta sairas, jota +meidän on hoidettava. + +_Heleena_ (änkyttäen). Kuka — kuka —? + +_Martti Heljo_. Kiirehdi nyt! + +_Heleena_. (lähtee hitaasti, vasemmalle, liikkuen kuin unissa kävijä). + + (Liisu ja Miili tulevat). + +_Miili_. Voi hyvä pastori, eikö tämä ole ihmeellistä! (Katselee +ympärilleen.) Missä Leeni on? Joko hän tietää — + +_Martti Heljo_. Hän näkee kohta —. + +_Miili_. Niin, niin. — Mutta onni se oli, että pääsi Lehtolan torpasta +apuun niin nopeasti. Eivät meidän miehet olisikaan ennättäneet sinne +ajoissa. + +_Martti Heljo_. He olivat ehtineet saada hänet ylös jo minun +saapuessani, minun kun täytyi tehdä pitkä kierros ja päästäkseni, +vaikka kuulinkin avunhuudot niin lähelle. Mutta hevosta eivät vielä +saaneet pois jäiden seasta. Sitä varten minä heti ryhdyin hälyyttämään +tämän talon miehiä. Henkitoreissaan se eläinparka näkyi olevan minun +sieltä lähtiessäni, niin että tuskin sitä sieltä enää elävänä saavat +ylös. Ja kuinka käynee tuon onnettoman miehenkään? Hevonen on siinä +hädässä potkaissut häntä monta kertaa hyvin pahasti ja ruhjonnut +kovasti hänen koko ruumistaan. + +_Miili_ (valittaen). Voi kauheata — voi voi hirveätä! Minä ripustin +Mauri-vainajan vaatteita tuvan uunin luo lämpiämään, jotta saamme heti +vaihtaa hänelle kuivaa ylle. Miinan käskin panna maitoa kuumenemaan. + +_Martti Heljo_. Toivat jo hänelle vaatetta Lehtolasta. Lupasivat ennen +tänne tuomistaan kantaa hänet rantasaunaan, joka on matkan varrella. +Sanoivat sitä lämmitetyn iltapäivällä. Siellä ovat jo varmaan pukeneet +ensi kiireessä kuivaa hänen ylleen. Mutta kai se on vaikeata tehdä, +koska hän valitti ääneensä, kun ylössaatua häneen vähänkin koskettiin. + +_Miili_. Vai niinkö — vai niin — voi surkeutta sentään! Mutta kyllä +sallimus on sentään ihmeellinen, ihmeellinen! Eikö totta, pastori? +Ajatelkaa — ensin onnettomuudessa yhdessä veljensä kanssa — mutta +pelasti itsensä — ja nyt jo lyhyen ajan perästä itse samaa tietä — +samaa tietä — ja heitetään maalle vaivaisena, henkitoreissaan! — Herra +pastori, mitä julmaa kohtalon leikittelyä! Minä en enää osaa ajatella +enkä kieltäni käyttää. + +_Martti Heljo_. Me seisomme avuttomina ja vavisten todistajina suuren +tuomarin edessä. Ääretön kirkkaus ympäröi meitä. Kellä on silmät, +se nähköön! — Mutta niinkin saattaa tapahtua, että pahantekijä +yhdennellätoista hetkellä saavuttaa armon helpommin kuin joku maailman +kunniallisista ihmisistä. + + (Kuuluu kopinaa ulkoa). + +_Miili_. No, nyt he jo tulevat! (Havahtua.) Aiai, saanevatkohan ovia +auki —? Minun täytyy mennä —! (Rientää peräovesta ulos). + +_Heleena_ (tulee vasemmalta, sylissä vuodevaatteita, jotka laskee +sohvalle. Hän sijoittaa ne paikoilleen niin, että tilapäinen vuode on +samassa tehty. Heleenan katse on jäykkä ja melkein eloton. Hän liikkuu +koneellisesti). + +_Liisu_ (joka on pelokkaan näköisenä hiiviskellyt Heljon ja Miilin +lähettyvillä, näiden kuitenkaan ehtimättä kiinnittää häneen huomiota, +arasti ja säälien). Emäntä — oletteko kipeä —? + +_Heleena_ (ei kuule). + +(Peräovi aukenee. Neljä miestä kantaa sisään mieshenkilöä, jonka +pastorin viittauksesta laskevat makaamaan sohvalle tehdylle vuoteelle. +Miehet lähtevät heti sen jälkeen hitain askelin ulos peräovesta). + +_Miili_ (tulee sisään kantajain jälkeen kädessään höyryävä maitotuoppi. +Vie sen Valentin luo, mutta luotuaan kysyvän katseen Heljoon, laskee +tuopin pöydälle ja jää seisomaan sivulle). + +_Heleena_ (lähestyy jäykästi sohvalla lepäävää miestä, jonka kasvot +ovat melkein peitossa. Siirtää varovaisesti vaatetta syrjään, tuntee +Valentin kasvot, kirkaisee ja peräytyy taapäin). Valenti —! + +_Martti Heljo_. Niin — Valenti — mies-vainajasi veli — suuri syyllinen +ja suuresti syytetty — nyt elämästä ja kuolemasta taisteleva! Hän +on ajanut lumituiskun harhauttamana virtaan — vähän alemmas siltä +paikasta, jonne hän kolme viikkoa sitten putosi miehesi kanssa. Korkea +Kaitselmus antoi vihamiehesi katsahtaa kuoleman syvyyteen jo ennenkuin +sinun synnillinen rukouksesi oli huuliltasi lähtenyt. — + +_Heleena_. (seisoo kalpeana paikallaan ja tuijottaa kylmästi Valentiin, +joka makaa suletuin silmin). + +_Martti Heljo_. Kuule minua, Heleena! Olen tavannut Sipilän isännän. +Hänen hallussaan on ollut Iso-Korkeelan isäntä-vainajan jättämä +asiakirja määräyksellä avata se Sipilän ja jonkun toisen luotettavan +todistajan läsnäollessa sen jälkeen kuin hänen poikansa Valenti palaa +maailmalta — jos tämä palaisi. Sen asian tähden saapuivat Sipilä ja +Valenti rovastin luo pappilaan. Minä olin siellä myöskin — ja sen +vuoksi viivyin. Se asiakirja on lisäys testamenttiin. Iso-Korkeelan +isäntä ilmoittaa kiivaudessaan tehneensä väärin Valeritille tämän +huikentelevan elämän vuoksi hänen, isän, viimeisinä elinvuosina. Hän +nimittäin antoi Mauri-pojalleen paljon suuremman perintö-osuuden +kuin Valentille, joka oli vanhempi. Nyt hän määrää ja velvoittaa +Maurin korvaamaan vääryyden ja suorittamaan Valentille sen osan, jota +ilman tämä oli jäänyt. Se on suuri summa. Mutta ei sinun, Heleena, +senvuoksi tarvitse köyhyyteen joutua. Sinulle jää tarpeeksi. Kaikessa +tapauksessa on määräystä noudatettava. Sen puolella on lakikin. Sipilä +ja rovasti antoivat minun tehtäväkseni ilmoittaa tämän sinulle. En +tiennyt että myöskin Valenti vielä lähti tänne. Mutta olkoon hänellä +ollut mitä aikomuksia tahansa — voitonmielisenä hän ainakin lähti ja +ryypyksissäänkin oli — niin ovat ne aikeet nyt katkaistut. Iso-Korkeela +lienee ennen kuolemaansa käskenyt jonkun taatuista ystävistään +kirjoittamaan tämän hänen toimenpiteestään Valentille Amerikkaan. Se +tieto on Valentin kai kotipuoleen ajanutkin. Mutia paha maailma oli +ehtinyt hänet niin turmella, ettei hän aikonut tähänkään tyytyä, vaan +mammonanhimossaan harhaantui ajamaan vääriä pyyteitä sinua vastaan. +Epävarminta kuitenkin lienee, tuleeko Valentista tämän jälkiperinnön +vastaanottajaa. (Lähestyy Valentia). + +_Heleena_ (ei liikahda, tuijottaa vain suoraan eteensä). + +_Valenti_ (aukaisee silmänsä, kohottautuu vähän ja nostaa +vaivalloisesti toisia kättään. Hiljaisella, voimattomalla äänellä). +Heleena — Heleena — minä näin — syvyydessä Maurin kasvot — musta vesi +poltti — ja palelsi — Maurin kasvot — olivat siellä — siellä, jonne +minä — sysäsin hänet — (Koettaen sanoa kuuluvammin) _sysäsin_ —. + +_Liisu_ (huudahtaa heikosti ja rientää Heleenan luo) + +_Valenti_ (äärettömän vaikeasti). Ne osakkeet — otin itse — seuraavana +päivänä Maurin turkkien taskusta — väärensin — ei Mauri — ole velkaa +— ei ole — minä — tunnustan nyt kaikki — Heleena — anna anteeksi — +anteeksi —! + +_Heleena_. (liikahtaa kuin aikoen astua Valentia kohti, mutta samassa +jähmettyy liikkumattomaksi jälleen, katsoen eteensä jäisin katsein). + +_Martti Heljo_. Heleena, Valenti on tehnyt suuren rikoksen — hirveän +rikoksen — ja lisäksi suurta vääryyttä — mutta hän pyytää sinulla +anteeksiantoa. + +_Valenti_ (kuten äsken). Heleena — armoa — armoa — anna anteeksi +kuolevalle —! + +_Miili_ (itkunsekaisesti). Hän rukoilee sinua, rakas Heleena —! + +_Valenti_ (alkaa vaipua). Anteeksi —! + +_Martti Heljo_. Sinulla ei taida olla monia hetkeä jäljellä, Heleena! + +_Miili_ (pyytävästi). Heleena — rakas lapsi —! + +_Martti Heljo_. Vapahtaja on lausunut: »Ja kun te seisotte ja +rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotain toistanne +vastaan, jotta isännekin, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi +teidän rikkomuksenne.» (Syntyy äänettömyys) + +_Valenti_ (huudahtaa raskaasti). Oh! (Retkahtaa sohvalle kuolleena). + +_Martti Heljo_ (katsoo Valentia lähempää. Syvällä murheella). Hän on +nyt lähtenyt — ja hänen maallinen rangaistuksensa oli suuri — hänelle +ei annettu sovitusta. — — (Silmänräpäyksen raskaan äänettömyyden +jälkeen Heleenalle.) Sinulla kai ei ole enää mitään sanottavaa, Heleena? + +_Heleena_ (vavahtaa, kääntyy Valentin puoleen ja sammaltaa). Minä — +minä — —. + +_Martti Heljo_ (säälivästi). Ei hän sinua enää kuule. + +_Miili_ (nyyhkytystensä lomassa). Leeni — sinun olisi pitänyt — — + +_Heleena_ (ikäänkuin äkkiä heräten syöksähtää askeleen Valentia kohti. +Ponnistuksella ja tukahutetusti). Minä annan — annan — — + +_Martti Heljo_. Se on nyt liian myöhäistä —. Mutta voi sentään, kuinka +ihmispoloisten osat voivatkin vaihtua, kun he astuvat korkeimman +Tuomarin kasvojen eteen! Hänen silmissään saattaa syytelty muuttua +syyttäjäksi ja syyttäjä syytetyksi. Käsittämättömän paljon kykenee +joskus matkaansaattamaan viimeinenkin maallinen silmänräpäys. Nyt, +Heleena, nyt sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä, että kukaan tahtoo +sinulta mitään ryöstää. (Katsahtaa ympärilleen ja liikahtaa. Vähän +raskaasti.) Eikä siis kai minullakaan — nyt enää — ole täällä mitään +tekemistä. + +_Heleena_ (kavahtaa kuin säikähtäen epätoivoisesti). Martti — älä — +älä jätä — älä minua jätä — minä — en tiedä — en ymmärrä mitään — — + +_Martti Heljo_ (ristii kätensä). Herra, opeta meitä ajattelemaan +loppuamme ja mikä on päiviemme mitta, tunteaksemme, kuinka olemme +katoavaiset! Tuulen henkäystä vain me ihmiset olemme, kuinka lujina +seisommekin, ja vain hetken varjoina me vaellamme! + +_Heleena_ (särkyneesti). Anua anteeksi —- ymmärrä — edes sinä! — +Antakaa — antakaa anteeksi — kaikki — —! + +_Martti Heljo_. Mitä olemme sinulle anteeksi antamaan me, joita vastaan +et ole mitään rikkonut. Heikkoja, syyllisiä ihmisiä me olemme. Me +kykenemme vain rukoilemaan — sinunkin puolestasi. + +_Heleena_. Ohjaa minua — ja suojaa — —! (Horjahtaa, Miili rientää +häntä tukemaan.) Ei minulla — ole enää — voimaa — —. (Kohottaa kättään +työläästi, huudahtaa heikosti.) Martti — älä hylkää — tahdoithan — — +Martti — —! (Hän seisoo nyt Miiliin nojaten ja Liisun yhä pitäessä +kiinni hänen toisesta kädestään). + +_Martti Heljo_ (lempeästi, mutta vakaasti ja varmasti). Herran voima +on tehnyt minut lujaksi — olen päässyt Häntä yhä lähemmäs — tästä edes +täytän vain kutsumustani — — mikään maallinen tunne tai aikomus ei enää +merkitse mitään. (Tarttuu Heleenan toiseen, vapaaseen käteen.) Ja sinä, +Heleena, sinä tarvitset vain Jumalan rakkautta, sillä vasta nyt sinun +suuri taistelusi alkaa. Mutta ristin juurella tahdon sinua vahvistaa +— se on velvollisuuteni — sitten kun sinulle sinne valaisevat tien +ne tulet, joita et vielä näe. (Päästää Heleenan käden. Heleenan pää +painuu alas, ja hän näyttää yhä enemmän herpaantuvan. Silmänräpäyksen +vaitiolo). Mene levolle, Heleena! Herra vahvistakoon ja auttakoon sinua! + +_Miili_ (nyyhkytystään pidättäen, hiljaa). Tule — tule, Heleena, — +levolle — —! (Miiliin nojautuen Heleena alkaa hänen kanssaan hyvin +verkkaan liikkua sivuovea kohti). + +_Liisu_ (seuraa heti, yhä pitäen Heleenaa kädestä. Laulaa hiljaa): + + »Ohi aikasi käy + Kuten nukkuvan yö. + Ei sen liikettä näy, + Kun se voimasi syö. + Vähän viivyttelet, + Sävel raukes jo raikas, + Yhä aikaelet, + Ohi on sinun aikas!» + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76569 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c9c801e --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76569 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/76569) |