Update for 76564HEADmain

4 files changed, 1548 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/76564-0.txt b/76564-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..3a49d16
--- /dev/null
+++ b/76564-0.txt
@@ -0,0 +1,1532 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76564 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+ .
+ONHAN PAPPA SEN SALLINUT
+
+Ilveily yhdessä näytöksessä
+
+
+Suomennos G. Moserin ja A. Arrong'en kirjoittamasta
+»Papa hat's erlaubt.»
+
+
+
+
+
+Kuopiossa,
+U. W. Telén Co,
+1897.
+
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Teitti, Tohtori ja kirjailija.
+Martta, Hänen vaimonsa.
+Kaarlo, Teitin veljenpoika.
+Raninen, Teurastaja.
+Aina, Ranisen tytär.
+Aurora Rosenvinge.
+Mari, Tohtorin piika.
+
+Tapaus Teitin asunnossa.
+
+
+
+Näyttämö: Tohtori Teitin asuinhuone, varustettu yksinkertaisilla,
+mutta sievillä huonekaluilla: keskellä ja sivuilla ovet: oikealla
+ikkuna ja sen vieressä Teitin kirjoituspöytä, jonka päällä on paljon
+kirjoituksia, paperia ja kirjoja; sen vieressä paperikori; vasemmalla
+pöytä ja tuoleja. Viime mainitulla pöydällä seisoo rintakuva (valokuva
+puitteissa.)
+
+
+1:nen kohtaus
+
+    Mari, sittemmin Martta.
+
+_Mari_ (tulee keskiovesta ja seisattuu huoneen keskelle). Kummallinen
+tunne valtaa minut joka kerta, kun tulen tähän huoneesen.
+Kunnioituksesta paisuu rintani muistaessani, että tähän majaan ovat
+runottaret ottaneet asuntonsa. Kuinka onnellinen mahtaneekaan olla
+rouvani, ollessansa runoilijan vaimo. Joka kerta kuin tohtori häntä
+suutelee, tunnen kateuden sydämmessäni. Jos minua kohtaisi senlainen
+onni, niin varmaan juoksisin katuja ja kujia pitkin ja kaikille
+huutaisin: mieheni on tohtori ja vieläpä runoilijakin. (Siivoo
+huonetta.) Onhan minulle edes sallittu olla runoilijan läheisyydessä,
+jos kohta vaan hänen palveluspiikanansa. Tuntuapa sekin jo joltain
+mieltä-ylentävältä.
+
+_Martta_ (tulee vasemmalta, puettuna hattuun ja päällysvaatteisiin,
+pieni koppa käsivarrella). Mari, nyt minä lähden torille!
+
+_Mari_. Hyvä rouva, saan toivottaa teille onnellista matkaa! Vai
+pitääkö minun tulla mukananne?
+
+_Martta_. Ei tarvitse, minulla on vaan vähän ostamista ja ne mahtuvat
+tähän koppaan.
+
+_Mari_. Hyvä!
+
+_Martta_. Älä suinkaan unhota mainita miehelleni kirjeestä, se on
+kirjoituspöydällä.
+
+_Mari_. Kyllä, rouva!
+
+_Martta_. Kiiruhda toki, että kaikki olisi järjestyksessä palatessani.
+(Menee keskiovesta.)
+
+_Mari_. Kyllä, rouva! (Katsoo taakseen.) Joko se meni matkaansa? Jo
+viimeinkin. (Istuu tuolille.) Kuinka tuo rouva on proosallinen! Kuinka
+äreä! Minä en saata ymmärtää, miten tohtori on voinut ottaa hänet
+vaimoksensa, hän joka on niin runollinen, niin oppinut ja samalla niin
+lempeä kuin lammas. Hänen huuliltansa ei lähde pahaa sanaa, vaikka pöly
+viikon paikallansa pysyisi; entäs vaimonsa? Huh! Sepä vasta on aivan
+jokapäiväinen luonne. Riita tai ruoka; tosiaan en tiedä, kumpaisenko
+hän parempana tai välttämättömämpänä pitää. (Nousee ylös.) Mitä hän
+nyt taas on runoillut? (Menee kirjoituspöydän luo.) Joka paikassa
+vaan puhdasta paperia! (Menee paperikorin luo — laskeutuu polvillensa
+ja haparoipi korissa.) Mutta täällä! Paperikorista olen minä usein
+ennenkin ihmeellisiä ja ihanoita aarteita löytänyt. (Ottaa esiin yhden
+paperilapun ja lukee.) »Ryöstön uhalla kahdeksan päivän kuluessa.»
+(Ulkona soitetaan.) Se on ote jostakin novellista. (Hakee uudestaan
+paperikorista.)
+
+
+2:nen kohtaus.
+
+    Mari. Raninen.
+
+(Raninen tulee ripeästi keskiovesta. Hän on sangen harteva mies, puettu
+pitkään vanhanaikuiseen päällysnuttuun: paidan kaulus leukapieliin
+ulottuva. Kädessä on kultanuppuinen putkikeppi, vahvassa kultaketjussa
+riippuu useita renkaita ja kiviä.)
+
+_Raninen_ (kiivaasti). Mitä tämä on? Täällä ei näy olevan tapana
+avata kun soitetaan. (Katsottuaan ympärillensä.) Niin kai; se on
+luonnollista! Varkaita ei heidän suinkaan tarvitse pelätä, sillä ne
+eivät täällä juuri lihoisi. (Huomaa Marin.) Tuossahan on naisihminen!
+
+_Mari_ (nousee ylös). Kah vieras!
+
+_Raninen_. Ettekö te ole piika?
+
+_Mari_ (loukattuna). Kyllä kai minä olen piika, — vaan minä en tiedä,
+enkä ymmärrä mitä piikaa te haette!
+
+_Raninen_. Tyhjiä loruja! Asuuhan tässä tohtori Teitti?
+
+_Mari_. Kyllä kai!
+
+_Raninen_. Hyvä vaan. (Ottaa hatun päästään ja pyyhkii otsaansa.)
+Käskekää hänet minun eteeni, mutta sukkelaan: minulla ei oo aikaa, mie
+oon toimen mies. (Istuu.)
+
+_Mari_. Tehkää hyvin!
+
+_Raninen_. Mitä sitten?
+
+_Mari_ (nenäkkäästi). Tahdoinpa vaan tarjota teille tuolia.
+
+_Raninen_. Sen työ voitte vieläkin tehdä; tuommoisia leluja mie
+tarvitsen vallan hyvin kaksikin. Älkää nyt enää pitäkö tässä puheita,
+kutsukaa läkkisorkka tänne. (Ottaa sanomalehden taskustansa.)
+
+_Mari_ (itsekseen). Tuohan on hävytön mies! Melkeinpä luulen hänen
+aikovan ottaa tähän asuntonsa.
+
+_Raninen_. Taas uusi osakeyritys! »Kymmenen rosenttia maksetaan oitis
+sisään, muu summa suoritetaan ensi —» (Nousee ylös.) Tuhat tulimaista!
+Ettekö jo ole mennyt? Älkää suututtako minua — tässä voi käy'ä pahoin!
+Mie en voi oottaa kauemmin, mi'ulla ei oo aikaa.
+
+_Mari_. Hyvä ihminen, eihän meilläkään ole aikaa — erittäin kun emme
+tiedä mikä hänen nimensä on, ja mikä mies hän itse!
+
+_Raninen_. Vai niin! Tahotte siis ilmoittaa minut? Sehän on
+nälkäruikuilla tavallista.
+
+_Mari_. Herra!
+
+_Raninen_. Olkoon menneeksi! Mie oon teurastaja ja nimeni on Raninen.
+
+_Mari_. Vai niin!
+
+_Raninen_. Miks; niin »vai niin!»
+
+_Mari_. Varmaankin ai'otte pyytää herra tohtoria valmistamaan jonkun
+sonetin? Ehkäpä teurastus-runon johonkin hiljaiseen perhejuhlaan.
+Varmaan se alkaa sanoilla: »on härkä elukoista kaunihin.
+
+_Raninen_. A niin se onkin, kun se vaan on lihava.
+
+_Mari_. Te ette ainakaan enää tarvitse lihoa; nyt jo saatattte vaikka
+missä näyttäytä!
+
+_Raninen_. Niin saatankin, sillä mie oon pulska kauppamies, enkä mikään
+paperia haaskava nälkäkurki, jonka kylkiluita ei liha peitä, eikä
+nahasta rasva hikoile. Komeita poikia! Mutta tuokaa se nyt tänne.
+
+_Mari_. Herra Raninen — sehän oli nimenne — saatanko toivoa että
+osaatte lukea? —
+
+_Raninen_. Ai'otteko teh'ä pilkkaa minusta? (Uhkaa kepillänsä. )
+
+_Mari_. Malttakaa, hyvä herra! Minä en tahdo teitä turhaan viivyttää.
+Ovella on kirjoitettuna: vastaanottoaika 12—2. Siis olkaa hyvä ja
+tulkaa silloin, niin — —
+
+_Raninen_. Kyllä mie oon niin vanha kuin viisaskin — ei — päinvastoin
+tarkoitin. Runoilijat eivät koskaan ole kotona vastaanottoajallansa.
+Paitsi sitä täytyy minun olla 12—2 välillä teurastushuoneessa. Siis
+mars!!
+
+_Mari_ (itsekseen). Tuo mies on niin röyhkeä ja raaka, ikäänkuin
+olisimme hänelle velkaa.
+
+_Raninen_. Tahonpa kerrankin käy'ä tilille tohtorinne kanssa, se asia
+on minua jo kauan kutkuttanut.
+
+_Mari_. Oikeinpa arvasinkin. (Ääneen hieman kohteliaammasti.) Vaan
+tohtori on nyt juuri työssänsä.
+
+_Raninen_. Mitä vielä! Tuommoista työtä! Kun mie tien makkaroita tai
+teurastan härän, niin se on työtä; mutta sitä ei voi sanoa työksi, kun
+läkillä paperia tahrataan, eikä se sitte kelpaa muuksi kuin makkarojen
+kääreeksi. (Rupeaa kävelemään ja seisattuu sen pöydän luo, jolla kuva
+on.) Ken tuo tuossa?
+
+_Mari_. Se on tohtori itse.
+
+_Raninen_ (ottaa kuvan käsiinsä). Tämäkö kuva?
+
+_Mari_. Niin, se on tehty pari viikkoa takaperin ja on aivan tohtorin
+näköinen.
+
+_Raninen_. Tämäkö siis on tohtori Teitti?
+
+_Mari_. Hän omassa persoonassansa.
+
+_Raninen_ (nauraen). Hahaha! Mie kuolen naurusta, saakeli soi! Tuoko
+paljas nuppu; harmaita hiuksia vähän reunoilla — naama kuin lahonnut
+lanttu! Äijä hoi, tahdonpa suu'ella sinua! (Suutelee kuvaa.)
+
+_Mari_. Te särette kuvan.
+
+_Raninen_. Ei sillä väliä! Vaikkapa kerran antaisi »topokrafeerata»
+itsensä; kyllä mie maksan — vaikkapa öljyssä. (Katselee kuvaa.) Niin,
+tuo ei varmaankaan kykene kilpailemaan saippuankeittäjän kanssa.
+(Asettaa kuvan paikoillensa.) Tämäpä tapaus vasta on oivallinen!
+Maksaisinpa siitä markan. Tuossa tyttö markka siulle. (Antaa Marille
+markan.)
+
+_Mari_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Minä haen oitis tohtorin
+tänne. (Aikoo mennä oikealle.)
+
+_Raninen_ (pidättäen). Älä huoli, kyyhkyseni, jätetään hänet nyt, en
+mie enään hänestä välitä; mutta tyttäreni Ainan lähetän mie hänen
+luoksensa.
+
+_Mari_. Tyttärennekö?
+
+_Raninen_. Niin tyttäreni, sievän tytön.
+
+_Mari_. Jos hän vaan on teidän kaltaisenne —
+
+_Raninen_. Mikä kujeilija! Tyttöni on ylen kiihtynyt; hän lukee, pelaa
+ja laulaa »portefianolla»; se ei ole mieleeni.
+
+_Mari_. Pitäisikö hänen auttaa teitä teurastuksissanne?
+
+_Raninen_. Ei niin, vaan hänen pitäis mennä miehelään, kunnolliselle
+toimimiehelle. Minä olenkin jo valinnut hänelle sopivan miehen, erään
+sievän saippuankeittäjän.
+
+_Mari_. Vaan tyttärenne ei huoli hänestä, hän tahtoo toista.
+
+_Raninen_ (kummastuen). Mistä sen tiedätte?
+
+_Mari_. Kaikki tohtorin kertomukset ovat sitä laatua.
+
+_Raninen_. Niin sanoinhan mie sen; se on syy kaikkeen. Aina on lukenut
+kaikkia tohtorinne loruja: romaaneja, runoja ynnä muita hullutuksia.
+Ne ovat panneet nuoren tytön pe'än pyörälle, ja kuka saattaisikaan
+semmoista kannattaa? Se ei käy laatuun; asian pitää muuttumaan.
+
+_Mari_ (vihastuneena). Herra Raninen, minäkin luen niitä!
+
+_Raninen_. Työ ehkä ne paremmin saatte sulamaan. Mutta minun Ainani
+alkoi haaveksia tuosta nälkäkuresta, tohtori Teitistä. »Kuinka ihanasti
+sanoo Teitti, kuinka taivaallisesti runoelee Teitti —» Tommoista kesti
+kaiken päivää. Viimein rupesi hän itse runoja rakentamaan ja nyt tahtoo
+hän tutustua tohtorin kanssa.
+
+_Mari_. Eihän tässä vielä ole mitään vaarallista?
+
+_Raninen_. Ei ookkaan! Mutta jos tohtori olisi ollut nuori mies —
+(Sysää Maria hieman kylkeen.) Ymmärrättekö?
+
+_Mari_. Voi sinua saippuankeittäjä parka!
+
+_Raninen_. Paikalle arvattu! Tulkoon itse hakemaan virvotusta ja
+totellisuutta — nähköön omilla silmillänsä tuon lumoavan runoilijan.
+Puolestani sallin, vaikka tunkis hänen kuvansa metaljonkiin taikka
+hiuskääryn muistikirjaansa.
+
+_Teitti_ (huutaa ulkona oikealta). Mari!
+
+_Mari_. Tohtori huutaa! (Aikoo mennä.)
+
+_Raninen_ (pidättäen häntä). Kun Ainani tulee, pi'ästätte te häntä
+ihailemaan tohtoria.
+
+_Mari_. Se on selvä kuin päivä. (Menee oikealle.)
+
+_Raninen_ (tyytyväisenä hieroo käsiänsä). Tämäpä oli erinomaista!
+Vakuutinhan miehille tuhannesti, että runoilijat ovat laihoja kuin
+luurangot, vaarallisia olentoja, jotka eivät voi ketään onnelliseksi
+teh'ä; mutta tyttäreni ei luopunut runollisesta kuvittelemisestansa
+eikä vaan huolinut valitsemastani saippuankeittäjästä. Mistä hän
+on saanutkin tuon haaveksimisluontonsa? Varmaankin on sen perinyt
+äitiltänsä, sillä hänellä on vieläkin samanlaisia oireita. (Menee.)
+
+
+3:s kohtaus.
+
+    _Mari_. Teitti.
+
+_Mari_ (oikealta). Joko se meni?
+
+_Teitti_ (Yönutussa ja myssyssä, pitkä piippu suussa; tulee sisään
+rallattaen iloista laulua). Tralalala! Mari, missä on vaimoni?
+
+_Mari_. Rouva meni torille.
+
+_Teitti_. Sepä oivaa, — oikein hauskaa! Siis saan puoli tuntia olla
+rauhassa! Hei tralalala!
+
+_Mari_ (tuopi kirjeen kirjoituspöydältä). Tohtorille olisi tässä kirje.
+
+_Teitti_ (ottaa kujeen). Nonono! Se on kustantajaltani kyllä tiedän.
+(Raapii korvantaustaansa. Lukee.) »Minä toivon varmaan tänä iltana
+saavani ensimmäiset arkit lupaamaanne novellia! —» Oikein! Nyt olen
+kuin naulattu.
+
+_Mari_. Eihän se vaan ollut huono kirje?
+
+_Teitti_. Ei lapseni — ei se ollut huono, vaan minun pitäisi ruveta
+oitis työhön.
+
+_Mari_. Sitt' en minä tahdo häiritä. (Mennessänsä.) Nyt rupeaa hän
+taas seurustelemaan runotarten kanssa. Kuinka runollista! (Menee
+keskiovesta.)
+
+_Teitti_. Kyllähän osanotto on hyvä, vaan ei se auta yhtään. En tiedä
+kuinka lieneekään asiat. »Jo pari päivää ollut on, mun pääni aivan
+aivoton. Kun vaan muistelen, mitä kaikkia olen entisinä aikoina
+leiponut! Kuinka monta ihmistä naittanut, kuinka monta tappanut,
+— kaikki kävi kuin leikki vaan! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä
+helpoimminhan se pitäisi käydä päinsä, — mutta tänään ei auta mikään —
+ei mitään ainetta — ei yhtään ideeaa — ei yhtään keksintöä — vanhuus
+ei näy auttavan — siis pitää olla nuori — kevytmielinen houkkio ja
+hauska ja antaa mennä niin paljon kuin vaan kynästä pääsee! (Istuu
+kirjoituspöydän luo.) Eteenpäin! (Kirjoittaessansa.) »Laskeutuvan
+auringon viimeiset säteet kultasivat vuorien huiput ja metsien latvat —»
+
+
+4:s kohtaus.
+
+    _Mari_. Teitti.
+
+_Mari_. Herra tohtori!
+
+_Teitti_. Mitä nyt?
+
+_Mari_. Täällä ulkona on rouva.
+
+_Teitti_. Ah, sano ettei vaimoni ole kotona!
+
+_Mari_. Ei hän rouvaa kysykään, — hän tahdo tavata teitä. Tässä on
+hänen korttinsa. (Ojentaa kortin.)
+
+_Teitti_ (lukee kortin),
+
+_Aurora_ Rosenvinge — en tunne.
+
+_Mari_. Hän pyysi kaikin mokomin.
+
+_Teitti_ (äkäisesti). No päästä hänet sitten!
+
+_Mari_. Kyllä tohtori. (Pois.)
+
+_Teitti_. Tämä on kuin kirottua! Juuri kuin on kiirein aika, tulee
+kaikenlaisia esteitä. (Nousee ylös, panee piipun ja myssyn pois.)
+
+
+5:s kohtaus.
+
+
+    Aurora. Teitti.
+
+_Aurora_. Ah, tämä on siis se huone, jossa runottaret siipiänsä
+levittävät! Mikä lumous, mikä runollinen ilman henki!
+
+_Teitti_. Millä voin teitä hyödyttää, neitoseni?
+
+_Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Tohtori, antakaa kätenne tänne, »se
+että me tahdomme ja tunnemme samaa, on yhdistävä meidän sielumme toinen
+toisiinsa.»
+
+_Teitti_. Sangen miellyttävää — vaan tosiaan — minä en ymmärrä —
+
+_Aurora_. Ennen kaikkia toivon, etten teitä mitenkään häiritse.
+
+_Teitti_. Minulla on tässä erittäin kiireellinen työ tekeillä —
+
+_Aurora_. Se on hyvä, silloinpa henkenne onkin oikeassa elementissään.
+(Ottaa tuolin ja istuu.) Olkaa hyvä, istukaa!
+
+_Teitti_ (väkinäisesti). Kiitän suuresti. (Istuu.)
+
+_Aurora_. Jo aikaisin lapsuudessani kytivät minussa runon kipinät,
+vaan vasta ripillä käytyäni leimahtivat ne ilmivalkeaan ja minä aloin
+runoella!
+
+_Teitti_ (vääntäen peukaloitansa). Taivaan taatto!
+
+_Aurora_. Ensin tein värssyjä, vaan Herran tiet ovat ihmeelliset, minä
+rupesin harjoittamaan draamaa. Lyhykäisesti tahdon kertoa kuinka se
+tapahtui. Kahdennessakymmenessä ikävuodessani — — —
+
+_Teitti_. Suokaa anteeksi, teidän elämänne kertomus on varmaankin
+sangen viehättävä, mutta minulla ei ole aikaa —
+
+_Aurora_. Ei minullakaan!
+
+_Teitti_. Jos suvaitsette, niin sanokaa syy tänne tuloonne.
+
+_Aurora_ (ottaa esiin sangen paksun ja suuren kirjan ) Tämä! Juuri sain
+tämän teokseni valmiiksi — ja jätän sen nyt teidän, teidän runollisen
+neronne arvosteltavaksi.
+
+_Teitti_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Jos olette hyvä ja jätätte
+teoksenne tänne, niin on asia päätetty. (Nousee ylös ja aikoo ottaa
+kirjan.)
+
+_Aurora_ (kiireesti, pidättäen kirjaansa). Malttakaa vähän — istukaa
+vaan paikallanne. — Ensin tahdon tehdä muutamia valaisevia selityksiä.
+
+_Teitti_ (istuutuu, malttaen mielensä). Noh, selvittäkää sitten, —
+tehkää hyvin!
+
+_Aurora_. Teokseni on osaksi tavallinen näytelmä, osaksi draamallinen
+epos — osaksi murhenäytelmä.
+
+_Teitti_. Vai niin — vai niin!
+
+_Aurora_. Sen vuoksi olen sen nimittänyt: romantillinen porvari- ja
+perhedraama.
+
+_Teitti_ (itseksensä). Herranen aika! (Ääneen.) Jos tahdotte jättää
+minulle kirjanne — (kurottaa kätensä sitä ottamaan).
+
+_Aurora_ (pidättäen). Malttakaa — sittemmin kyllä! Näytelmässäni
+tulevat seuraavat henkilöt esiin: Herra Forsberg vaimonsa kanssa;
+näillä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Ensimmäisessä näytöksessä
+viettää tämä perhe jumalista elämää kauniissa seudussa.
+
+_Teitti_. Kaunista elämää!
+
+_Aurora_. Mutta kuinka olikaan —- kuolee isä tuntemattomalla tavalla.
+(Katselee Teittiä.)
+
+_Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan!
+
+_Aurora_. Nyt menee äiti uuteen naimiseen erään leskimiehen kanssa,
+jolla oli taas neljä poikaa ja kaksi tytärtä. (Katselee Teittiä.)
+
+_Teitti_. Enemmän, antakaa vaan tulla!
+
+_Aurora_. Nyt kuolee äiti. (Katselee Teittiä.)
+
+_Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan; onhan yksi taas vähempi.
+
+_Aurora_. Vuoden kuluttua ottaa mies taas vaimon, jolla on kaksi
+täysikasvuista poikaa.
+
+_Teitti_ (itseksensä). Ne kuolevat kuin kärpäset ja kasvavat kuin
+sienet sateella.
+
+_Aurora_. Oletteko nyt tarkasti seuranneet mukana, herra tohtori?
+
+_Teitti_. Kyllä, nyt meillä on jo yksitoista lasta.
+
+_Aurora_ (painavasti). Suokaa anteeksi, kolmetoista, nimittäin
+ensimmäisestä aviosta —
+
+_Teitti_. Kolmetoista — aivan oikein — niin onkin — kolmetoista! Mutta
+kuinka monta näytöstä on teoksessanne?
+
+_Aurora_. Yhdeksän.
+
+_Teitti_. Monennessako nyt olemme? (Katsoo kelloansa.)
+
+_Aurora_. Kolmannessa.
+
+_Teitti_. Tosiaan, minä surkuttelen suuresti, ett'en saata nauttia koko
+teidän teostanne — vaan jättäkää kirjanne tänne. (Nousee ylös.)
+
+_Aurora_. Vaan itse idea — — — (Nousee ylös.)
+
+_Teitti_. Sen kirjasta käsitän, — olkaa hyvä —
+
+_Aurora_ (antaa kirjan hänelle). Ottakaa siis, — mutta miettikää mikä
+paljous tapauksia ja henkilöitä, mitkä mullistukset ja muutokset — ja
+viimein rauhallinen loppu ja sovinto kaikkien sisarten kesken.
+
+_Teitti_. Se mahtaa olla ihmeellistä!
+
+_Aurora_. Milloin saan kuulla arvostelunne teoksestani?
+
+_Teitti_. Eihän täällä ole kiirettä — sitä pitää nauttia vitkaan ja
+maltillisesti.
+
+_Aurora_. Niin kai; minä tulen tänäpäivänä vielä kerran.
+
+_Teitti_. Tänäpäivänäkö?
+
+_Aurora_. Kunhan vaan saatte lukeneeksi muutaman kohtauksen —
+runoelmani täyttää teidät kummastuksella — vaikutus —
+
+_Teitti_. Kummastus täyttää jo nyt sieluni.
+
+_Aurora_. Siis herra tohtori, näkemään saakka!
+
+_Teitti_. Voikaa hyvin, neitoseni!
+
+_Aurora_. Jääkää hyvästi kolleegani! (Menee keskiovesta.)
+
+_Teitti_. Korkea Apollo! Mitä kumman pyhimyksiä sinä laitteletkaan!
+Minulleko tapahtuu tällaista, ja vielä semmoisella hetkellä,
+jolloin joka minuutti maksaa rahaa. (Panee kirjan pöydälle.) Tuossa
+requiescat in pace. Mutta nyt piippuun käsiksi. (Sytyttää piipun.) Ja
+ennen kaikkia työhön. (Istuu kirjoituspöydän ääreen.) Laskeutuvasta
+auringosta jo mainitsin — musiikkia tarvittaisiin vielä. (Kirjoittaa.)
+Ehtookellojen viimeiset säveleet soivat kaikuen kaukana lehdoissa ja
+laaksoissa.
+
+
+6:s kohtaus.
+
+    Martta. Teitti.
+
+_Martta_ (tulee keskiovesta kori käsivarrella). Ohhoh! Viimeinkin
+pääsin kotiani. Katsos Teitti tätä vasikanreittä — siitä tulee pulska
+pyhäpaisti — mitäs sanot? (Näyttää koristansa vasikanreittä.)
+
+_Teitti_ (kirjoittaen katsomatta). Oikein pulska, hyvä Marttani!
+
+_Martta_. Sinä sanot pulska, etkä siihen katsahtanutkaan.
+
+_Teitti_ (kääntyy ja vilkaisee). Tosiaan sangen komea! (Kirjoittaa).
+
+_Martta_. Mutta kaikki on kallista — arvaappas, mitä se maksaa?
+
+_Teitti_ (vähän närkästyen). Sitä en suinkaan saata arvata.
+
+_Martta_. Viime viikolla sain kilon vasikanlihaa markalla, nyt eivät
+tahdo antaa markasta ja kolmestakymmenestäkään. (Panee korin pois.)
+
+_Teitti_ (kirjoittaen). Onko se mahdollista!
+
+_Martta_. Ja päälle päätteeksi ne eivät ainoastaan kallista
+tavaroitansa, vaan itsekin muuttuvat päivä päivältä röyhkeämmiksi.
+Esimerkiksi tahdoin ostaa omenia sinulle —
+
+_Teitti_. Hm!
+
+_Martta_. Sinulle — kuuletko?
+
+_Teitti_. Kyllä, sinä olet aina niin hyvä.
+
+_Martta_. Pieniä mukuloita, huononpäiväistä lajia — kolmekymmentä
+penniä puolesta tusinasta. »Tuommoisista raakiaisista viitsitte
+vaatia niin paljon», sanoin minä. Vaan olisitpa kuullut mitä minulle
+sanottiin: »jos ei kelpaa, niin hakekaa muualta, kyllä me saamme
+omenamme kaupaksi ilman teittäkin» — ynnä paljon muuta.
+
+_Teitti_. Niin kai, semmoista se on.
+
+_Martta_. Eikö se pistä vihaksi? Mutta sen sanon sinulle, että ne
+rahat, jotka tähän asti olet antanut talon tarpeisiin, eivät enää
+riitä, senhän pitäisit itsekin jo huomata. (Laskee kätensä Teitin
+olkapäälle.) Huomaatko sen?
+
+_Teitti_. Mutta, hyvä Marttani, minun pitäisi välttämättömästi
+kirjoittaa.
+
+_Martta_. Ahaa — se on vanhaa virttä. Sinulla on aina kiiru, kun
+minulla on talon tarpeista puheltavaa.
+
+_Teitti_. Puhellaan huomenna vaikka koko päivä, kunhan nyt jätät minut
+rauhaan.
+
+_Martta_. Niin, tuo ei ole minulle mitään uutta. Oletko puhunut talon
+isännälle uunien korjaamisesta, mitä?
+
+_Teitti_ (panee kynän pois). Olen kyllä?
+
+_Martta_. Mitä hän sanoo? Maksaako hän puolet?
+
+_Teitti_. Hänen mielestänsä ne ovat vielä hyvät.
+
+_Martta_. Hyvätkö? Kyllä kai! Sitte kärvettyköön hän itse savussa ensi
+talven — itse tai joku muu — minä en sitä ai'o kärsiä.
+
+_Teitti_. Vaan, hyvä Martta —
+
+_Martta_. Ei, Teitti, sen sanon sinulle viimeisen kerran, jollei uunia
+laiteta, menemme me matkaamme.
+
+_Teitti_ (tuskastuneena). Jos tahdot, niin mene matkaasi.
+
+_Martta_. Kyllä sinulla aina minua kohtaan löytyy tylsiä sukkeluuksia;
+mutta kun isännälle pitäisi sanoa pari kolme kovaa sanaa, silloin sinä
+olet kuin lammas, voi toki kuinka lempeä!
+
+_Teitti_. Jo piisaa; jollei tässä kärsimyksen köysi katkea, niin ei
+missään! Minä kalistan ehtookelloja minkä ennätän, ja sinä kerrot
+kuinka uunit ovat hävyttömät ja omenakauppiaat savuiset. Päälle
+päätteeksi kulutti eräs puolihullu vanhapiika puolet ajastani. Mieti
+toki Martta, ettei tää käy laatuun!
+
+_Martta_ (hyväntahtoisesti). No, no, ukkoseni, enhän sitä sanonut
+millään pahalla tarkoituksella.
+
+_Teitti_. Enhän minäkään ole pahastunut, salli minun vaan kirjoittaa.
+
+
+7:s kohtaus.
+
+    Kaarlo. Teitti. Martta.
+
+_Kaarlo_ (keskiovesta). Hyvää huomenta setäni, hyvää huomenta hyvä täti
+— enhän vaan häirinne aviopariskuntaa?
+
+_Martta_. Lörpötä siinä! Mitä vielä.
+
+_Kaarlo_. Minä tuon teille hauskan uutisen.
+
+_Teitti_. Uutisenko? (Menee ylös.) Ehkäpä minä saan siitä aihetta
+johonkin.
+
+_Kaarlo_. Arvatkaapa, tänä päivänä kutsui esimieheni minut luoksensa ja
+tarjosi minulle ensimmäisen kirjanpitäjän paikan ja korkean palkan —
+paitsi sitä vakuutti sen viideksi vuodeksi. Mitä sanotte siihen?
+
+_Martta_ (ojentaa kätensä Kaarlolle). Erittäin hauska kuulla.
+
+_Teitti_. Niin minustakin — toivotan onnea — vaan tuosta ei tule vielä
+novellia. Etkö tiedä mitään uutta? Minun pitäisi heti kirjoittaa
+uutelo, eikä minulla vielä ole mitään aihetta.
+
+_Kaarlo_. Kyllä siihen keino keksitään.
+
+_Martta_. Minä en suinkaan tahdo sinua kauemmin pidättää. Sinä, Kalle,
+jää päivälliseksi luoksemme. Mutta älä häiritse setääsi; hän ei ole
+oikein hyvällä tuulella. (Menee vasemmalle.)
+
+_Teitti_. Hyvällä tuulella! Niin kai! Tämä päivä näkyy siihen olevan
+erittäin sopiva. Niin Kalle, (ottaa Auroran kirjan ja antaa sen
+hänelle), minulla on kiire — tässä, lue niin kauan.
+
+_Kaarlo_. Mitä tämä on?
+
+_Teitti_. Se on eräs romantillinen porvari- ja perhe-osakeyhtiö yritys!
+— Aivan uusi — nauti sitä hartaudella. (Istuu kirjoittamaan.) Suo
+anteeksi! (Kirjoittaa.) »Ehtookellojen viimeiset säveleet» —
+
+_Kaarlo_ (istuu vasemmalle). Katsotaan — tämä näyttää olevan
+kummallinen opus.
+
+
+8:s kohtaus.
+
+    Mari. Teitti. Kaarlo.
+
+_Mari_ (keskiovesta). Herra tohtori!
+
+_Teitti_ (äkäisesti). Mitä nyt taas?
+
+_Mari_. Eräs nuori neiti tahtoo teitä puhutella.
+
+_Teitti_. Tämä on varmaan kirottua — sano etten ole kotona!
+
+_Mari_. Minä jo sanoin että olette kotona — hän tahtoisi vaan pari
+sanaa sanoa teille — yhden minuutin puhella kanssanne.
+
+_Teitti_ (nousee ylös äkäisesti). Laske hänet sitten sisään.
+
+_Mari_. Kyllä, herra tohtori! (Menee keskiovesta.)
+
+_Kaarlo_. Nuoriko neito? Se ei ole hulluimpaa. Mutta mitäs te nyt
+teette?
+
+_Teitti_. Laitanpa vaan täältä luuni pois. (Tempaa kiireesti paperit,
+musteastian, kynän y.m.) Ole hyvä ja ota hänet puolestani vastaan —
+minä tunnen sen laatuiset kolleegat — elämänvaiheet — perhedramat ynnä
+monet muut — koeta nyt tehdä parastasi. (Menee hätäisesti oikealle.)
+
+_Kaarlo_. Mutta setä! — Tästä sievä soppa syntyy!
+
+
+9:s kohtaus.
+
+    Kaarlo. Aina.
+
+_Aina_ (tulee kainosti keskiovesta). Hyvä herra, suokaa anteeksi, jos
+tulen sopimattomalla ajalla.
+
+_Kaarlo_. Ette ollenkaan neitoseni. (Itseksensä.) Jumalattoman kauniit
+kasvot! (Ääneen.) Tehkää hyvin ja käykää lähemmäksi. Millä saatan olla
+teille hyödyksi?
+
+_Aina_ (tulee kainosti lähemmäksi). Niin, tosiaan — varsinaisesti minä
+en tahdo mitään — minä tahdon — —
+
+_Kaarlo_. Sanokaa vaan neitoseni — vaatikaa, tahtokaa mitä tahansa —
+minä annan mielelläni kaikki edestänne.
+
+_Aina_. Ei minulla ole mitään vaatimista. Jo aikoja sitten oli hartain
+toivoni tutustua tohtori Teitin kanssa.
+
+_Kaarlo_. Tosin nimeni on Teitti. (Itsekseen.) Hyvä vaan, setäni hakee
+sekaannuksia, vaan minulle ne ilmestyvät itsestänsä. (Ääneen.) Se on
+sangen hauskaa kuulla. Olkaa hyvä ja istukaa.
+
+_Aina_. Te olette liian hyvä. (Itsekseen.) Onhan pappa sen sallinut.
+
+_Kaarlo_ (tuopi tuolin). Pyydän nöyrimmästi. — (Istuu.) Siis te
+tahdoitte tutustua kanssani?
+
+_Aina_. Ehkä te pidätte tämän lapsellisena.
+
+_Kaarlo_. En — en suinkaan, minusta se on viehättävää.
+
+_Aina_. Minä olen nimittäin lukenut kaikki teidän kirjoituksenne ja
+olen innostunut teihin.
+
+_Kaarlo_. Minuun — oh —
+
+_Aina_. Se tahtoo sanoa teidän kirjoituksiinne.
+
+_Kaarlo_. Niin kai — sehän on luonnollista. Vaan jos rohkenen kysyä
+neiti — saanko luvan tietää nimenne.
+
+_Aina_. Nimeni on Aina.
+
+_Kaarlo_. Neiti Aina, miksi ette tulleet ennemmin?
+
+_Aina_. Se on helppo selittää -— kun vaan siitä puhuin, oli isäni aina
+sitä vastaan, vieläpä suuttuikin, kun vaan mainitsin teidän nimeänne —
+ja se tapahtui hyvin usein.
+
+_Kaarlo_. Hauskaa kuulla.
+
+_Aina_. Vaan tänä päivänä tulee isä kotia, alkaa itse puhella tästä —
+antaa minulle luvan tulla tänne. Kun ai'oin kiittää häntä, sanoi hän:
+mene hänen luoksensa, puhu hänen kanssansa, runoele hänen kanssansa,
+minä annan edeltäpäin luvan kaikkeen.
+
+_Kaarlo_. Isänne on sangen hyväsydäminen.
+
+_Aina_. Ehkä hän on tullut tuntemaan teitä ja te olette miellyttäneet
+häntä.
+
+_Kaarlo_. Se on mahdollista! Vaan nyt täytyy minun tunnustaa, että te
+miellytätte minua erittäin suuresti.
+
+_Aina_. Sangen hauskaa kuulla. Myös tekin — se tahtoo sanoa —
+
+_Kaarlo_. Minun kirjoitukseni miellyttävät teitä — minä ymmärrän — vaan
+siitäkin sanon teille sulimmat kiitokset. (Tarttuu Ainan käteen.)
+
+_Aina_. Herra —
+
+_Kaarlo_. Älkää vetäkö kättänne pois — täyttäkää pyyntöni —
+
+_Aina_. Olkoon niin — eihän siinä ole mitään pahaa — onhan pappa sen
+sallinut.
+
+_Kaarlo_ (suutelee Ainan kättä). Tuo hyvä pappa!
+
+_Aina_. Tiedättekö tohtori että runoelmanne ovat minua miellyttäneet
+enemmän kuin uutelonne.
+
+_Kaarlo_. Niin kai, minä runoelenkin sangen sievästi.
+
+_Aina_. Lukiessani uuteloita mietin usein itsekseni: oi se on
+varmaankin joku vanha äijä, tuo suuri kokemus sen osoittaa! Minä
+kuvittelin teidät sangen kunnianarvoiseksi ukoksi — piippu suussa ja
+yömyssy päässä. Vaan lukiessa runoelmianne näin minä teidät hengessä
+— kummallista, melkein sellaisena jommoinen te olettekin — mustat,
+kiharat hiukset, siniset silmät, solakka vartalo. — Oi nuo lumoavat
+laulut ja runot! Melkein kaikki osaan minä ulkoa.
+
+_Kaarlo_. Ja kuitenkin ovat kaikki tähän asti tekemäni heikkoja
+hengettömiä, — minä sen tunnen nyt — vasta teidät nähtyäni saattaisin
+minä todellisesti runoilla — (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.)
+
+_Aina_ (aikoo ensin peräytyä tuolillansa, vaan sittemmin pysähtyy ja
+sanoo itseksensä). Hm! Onhan pappa sen sallinut!
+
+_Kaarlo_. Vast'edes omistan kaikki runoni teille!
+
+_Aina_. Ihanaa mahtaa runoeleminen olla. Voi,jos voisin oppia sitä!
+
+_Kaarlo_. Sen kyllä voitte. Rohkenenko tarjoutua opettajaksenne
+runotaiteessa.
+
+_Aina_. Kyllä, mielelläni!
+
+_Kaarlo_ (siirtyen aivan lähelle Ainaa), Näettekö, hyvä Ainaseni,
+runoelemiseen tarvitaan välttämättömästi tuota pyhää liekkiä.
+
+_Aina_. Pyhää liekkiäkö?
+
+_Kaarlo_. Pitää olla innostunut johonkin, pitää jotakin kaikkea muuta
+kauniimpana ja ihanampana; silloin syntyy runonhenki itsestänsä.
+Esimerkiksi nytkin katsellessani teidän sinisiä silmiänne tunnen
+runonhengen rinnassani.
+
+_Aina_. Kuminallista — minussakin on samallainen tunne.
+
+_Kaarlo_. Olkoon menneeksi; koettakaamme. Alkakaa te.
+
+_Aina_. Malttakaa! (Lausumalla.) »Miss' on se lemmen voima suuri?»
+
+_Kaarlo_. »Se silmissäis on impi juuri. Kun sinuhun ma katsahdan —»
+
+_Aina_. »Maan ynnä taivaan unhotan!»
+
+_Kaarlo_. Bravo! Oivaa! Te ette ole ainoastaan hyvin oppivainen oppilas
+— te olette enkeli! (Syleilee häntä.)
+
+_Aina_. Mutta —
+
+_Kaarlo_. »Mutta »onhan pappa sen sallinut!»
+
+_Aina_ (rauhoittuen). Niinpä niinkin.
+
+_Kaarlo_. Huomaatteko nyt? Jos tahdotte oppia runoilemaan, pitää teidän
+oppia ensin rakastamaan.
+
+_Aina_. Onko se tarpeellista?
+
+_Kaarlo_. Se on aivan välttämätöntä.
+
+_Aina_. Melkeinpä luulen olevani hyvässä alussa.
+
+_Kaarlo_. Armas Aina!
+
+_Aina_. Varmaankin tähän asti laittamani runot ovat aivan huonoja.
+
+_Kaarlo_. Oletteko jo runoillut?
+
+_Aina_. Olen — se tahtoo sanoa ilman innostusta — ilman — ilman —
+
+_Kaarlo_. Rakkauttako?
+
+_Aina_. Niin aivan ilman rakkautta. Minä en rohjennut tuoda niitä
+kerallani, mutta nyt jos tahdotte, tuon ne mukanani. (Aikoo lähteä.)
+
+_Kaarlo_. Aijotteko jo lähteä?
+
+_Aina_. Minä tulen oitis takaisin, me asumme tässä aivan lähellä.
+
+_Kaarlo_. Hyvä sitten, — jos niin on. Sitten runoilemme taas yhdessä, —
+eikö niin Ainani?
+
+_Aina_. Jos vaan tahdotte; minusta se on sangen mieluista työtä.
+
+_Kaarlo_ (pidättäen Ainaa kädestä kiini). »Miss' on se lemmen voima
+suuri? Se silmissäis on impi juuri.»
+
+_Aina_. »Kun sinuhun ma katsahdan.»
+
+_Kaarlo_. »Maan ynnä taivaan unhoitan.» (Suutelee äkkiä Ainaa.)
+
+_Aina_. Mitä te teette?
+
+_Kaarlo_. »Onhan pappa sen sallinut!»
+
+_Aina_ (rauhoittuu). Niinpä niinkin, pappa on sen sallinut!
+
+_Kaarlo_. Aivan varmaan. Sanokaa hänelle vaan minun teitä ihailevan ja
+jumaloivan.
+
+_Aina_ (avosydämmellisesti), Jollei hän pitäisi tätä oikeana, ei hän
+varmaankaan olisi sitä sallinut. Voikaa hyvin, pian tulen takaisin.
+(Menee keskiovesta.)
+
+_Kaarlo_. Päätäni pyörryttää —; se oli tosiaankin enkeli! Ja kuinka,
+kuinka pian kaikki tapahtui. Hän sanoi palajavansa — mitä nyt tehdä?
+Parasta lienee toimittaa setä pois tieltä. (Menee oikeanpuoleiselle
+ovelle ja aukaisee sen.) Setä hoi!
+
+
+10:s kohtaus.
+
+    Teitti. Kaarlo.
+
+_Teitti_. Mitä nyt? Joko tie on auki?
+
+_Kaarlo_. Hän jo meni matkaansa. Sepä vasta oli ideea! Arvaappas, hän
+tahtoi tuntiopetusta runoilemisessa.
+
+_Teitti_. Sitä vielä puuttui. Minkä näköinen hän oli?
+
+_Kaarlo_ (pikaisesti). Oikein ihana. (Malttaen mielensä.) Se tahtoo
+sanoa —
+
+_Teitti_. Tiedän sanomattakin noin neljän ja viidenkymmenen vaiheilla.
+
+_Kaarlo_. Niillä paikoin. Mutta kuules setä! Minä teen sinulle hyvän
+työn, ja sen vuoksi pitää sinun palkita minua.
+
+_Teitti_. Millä niin?
+
+_Kaarlo_ Sinun pitää lähteä kanssani aamiaiselle.
+
+_Teitti_. Eikö sen enempää? Mutta se ei käy kumminkaan päinsä —
+uuteloni —
+
+_Kaarlo_. Kyllä sen vielä ennätät; tule vaan, mennään kiireesti
+ravintolaan ja pistetään pullo viiniä poskeemme.
+
+_Teitti_ (maistellen kieltänsä). Viiniäkö? Sepä varmaankin virkistäisi
+entiset hengen voimat ja tuottaisi hieman intoa työhöni.
+
+_Kaarlo_. Siis setä, ei muuta kun lähdetään.
+
+_Teitti_. Niinpä kyllä — kyllä tulen, mutta mene sinä poikani
+edeltäpäin, minä tulen oitis jälestäsi taka-ovesta, — ymmärrätkö?
+
+_Kaarlo_. Ahaa, te ette ai'o tädille puhua mitään matkastanne.
+
+_Teitti_. Ei hänen tarvitse kaikkea tietää.
+
+_Kaarlo_. Aivan oikein, mutta älkää antako minun odottaa turhaan!
+
+_Teitti_. En suinkaan, aivan varmaan tulen. (Kaarlo menee keskiovesta.)
+
+
+11:ta kohtaus.
+
+_Teitti_ (yksin. Seuraavia sanoja lausuessaan panee piippunsa pois,
+riisuu yönutun; pukeutuu toisiin vaatteisiin, jotka ottaa peräseinällä
+olevasta vaatekaapista. Yömyssyn asemesta panee korkean hatun
+päähänsä ja varustautuu lähtöön.) Miksi hylkäisin harvoin heruvia
+hauskuuden hetkiä? Nautintoni on viaton huvitus, ja viini suloinen
+nautinto! Kuinka usein nuoruuteni päivinä tai oikeimmin iltoina
+viinilasin ääressä kuvailin elämäni ruusuväreillä! Lauluni ilmaisivat
+silloin tunteeni innostuksella — toiveeni — entäs nyt? Niin meidän
+runoilijaraukkojen ei pitäisi ollenkaan vanheta, taikka pitäisi edes
+silloin lakata kirjoittamasta, kun elämämme huononpäiväiset huolet
+pakoittavat käyttämään runotaitoa rahakeinona. (Menee.)
+
+
+12:ta kohtaus.
+
+    Mari. Aina. (Keskiovesta.)
+
+_Mari_. Käykää vaan sisään, minä käyn ilmoittamassa tohtorille.
+(Aukasee oven.) Kas niin, tohtori ei olekaan kotona.
+
+_Aina_. Eikö ole kotona?
+
+_Mari_. Ei ole. Tässä on yönuttunsa ja hän itse on varmaan mennyt ulos.
+
+_Aina_. Sitte minä tulen toiste tänne.
+
+_Mari_. Odottakaa vähän. (Osoittaa vasemmalle.) Ehkä on hän tuossa
+huoneessa — minä käyn katsomassa. (Menee vasemmalle.)
+
+
+13:ta kohtaus.
+
+_Aina_ (yksin. Katselee kainosti ja hätäisesti ympärillensä). Tuntuapa
+aivan kuin pelkäisin jotakin. Sydämmestäni olen hänelle kiitollinen,
+vaan välistä tuntuu se ikäänkuin sopimattomalta. Jospa jo tulisi! Hänen
+luonansa en tunne itseäni niin ujoksi. Hän sanoi rakastavansa minua —
+se tapahtui tosin liian nopeasti, vaan minä olen kumminkin uskonut,
+sillä »onhan pappa sen sallinut!»
+
+
+14:ta kohtaus.
+
+    Aina, Martta ja Mari (tulevat vasemmalta),
+
+_Martta_. Sanoitko siis, Mari, tohtorin menneen ulos?
+
+_Mari_. Niin, rouva. (Osoittaa Ainaa.) Tässä on neiti! (Menee
+keskiovesta.)
+
+
+15:ta kohtaus.
+
+    Aina. Martta.
+
+_Aina_ (kummastuen). Suokaa anteeksi, vaan tohtori pyysi minua tulemaan
+tänne.
+
+_Martta_. Olkaa hyvä ja istukaa; hän tulee pian takaisin. (Istuu
+vasemmalle ja neuloo sukkaa: Aina istuu oikealle.)
+
+_Aina_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen äitinsä! Pitää koettaa olla
+hänellekin mieliksi.
+
+_Martta_. Te tahdotte myös olla runoilija, vai kuinka?
+
+_Aina_. Runoilija minä en ole, vaan minä suosin runoutta.
+
+_Martta_ (neuloen sukkaa). Runoutta, niin kai; mutta minun käsitykseni
+mukaan se ei oikein sovi vaimoväelle. Runoella ja hoitaa taloutta,
+se ei käy päinsä. Kahta herraa ei käy palveleminen; toinen jääpi
+takapajulle ja talouden hoito kumminkin on pääasia.
+
+_Aina_. Siitä ei ole pelkoa. Minä olen tottunut hoitamaan taloutta,
+tunnen kaikki kotiaskareet, osaanpa keittääkin.
+
+_Martta_. Se on oikein. Meidänkin taloutemme antaa siitä elävän kuvan.
+Minnehän tästä olisi jouduttukaan, joll'en minä kaikkea olisi niin
+huolellisesti hoitanut.
+
+_Aina_. Te hoidatte siis tohtorin taloutta?
+
+_Martta_. Luonnollisesti! Kukas muu?
+
+_Aina_. Hän itse ei siitä taida paljon pitää väliä.
+
+_Martta_. Miehenikö? Ei rahtuakaan, ei edes tuon verran.
+
+_Aina_ (hämmästyen). Miehennekö? — Oletteko sitte r naimisissa?
+
+_Martta_. Kyllä kai, lapseni! Tohtori Teitti on minun mieheni!
+
+_Aina_ (itseksensä). Tämä on liikaa — voi taivas!
+
+_Martta_ (kummastellen). Mikä teitä nyt vaivaa?
+
+_Aina_ (säpsähtäen). Ei mikään — (Pakoittaen itseänsä.) Minä en tiennyt
+tohtorin olevan naineen miehen. (Itseksensä.) Niin nuori mies ja noin
+vanha vaimo.
+
+_Martta_. Aviomme on erittäin onnellinen; (neuloen) vaikk'ei minulla
+ole mitään halua runollisuuteen.
+
+_Aina_ (itseksensä). Mies parka!
+
+_Martta_. Siihen aikaan kun tulimme toisiamme tuntemaan, eivät hänen
+asiansa olleet erittäin hyvällä kannalla — minulla oli vähän omaisuutta
+ja asiasta sovittiin — ja niinpä on sitte sovittu koko avioaikamme.
+
+_Aina_ (itsekseen). Minä en saata enää kärsiä tätä! — kuinka hän
+saattoi minut pettää niin ilkeästi! (Itkee.)
+
+_Martta_ (panee neuleensa pois). Mutta mikä teillä on — itkettekö te?
+
+_Aina_. Niin — olkaa hyvä — kertomuksenne liikuttaa minua.
+
+_Martta_. Teillä on hyvä, säälivä sydän. Se siitä tulee kun naisetkin
+alkavat runoella. Älkää kiihoittako enempää hermojanne, te olette jo
+hyvällä alulla; mieheni puheli minulle siitä.
+
+_Aina_. Onko hän puhunut minusta teille?
+
+_Martta_. Kyllä — ja suoraan sanoen — hän arveli teidän olevan vähän
+kiihtyneen.
+
+_Aina_. Kiihtynytkö? (Nousee ylös — itseksensä.) Tämä on hävytöntä —
+ensin pettää minut ja sitten noin hävyttömästi!
+
+_Martta_ (nousee ylös — katselee häntä ja sanoo itsekseen). Hän tulee
+aina rauhattomammaksi.
+
+_Aina_ (itsekseen). Miksi en uskonut mitä isäni sanoi: runoilijat eivät
+kelpaa mihinkään; ne ovat rakastuneita, pyöräpäisiä olentoja. Ja kun
+minä tyttöparka sain hänelle jo kertoneeksi edellisen käyntini, — mitä
+hän nyt sanoneekaan? — Tämä on kauheata! (Ottaa päivänvarjonsa.) Minun
+täytyy tavata hänet.
+
+_Martta_. Ettekö ai'o odottaa miestäni?
+
+_Aina_. En — en, voikaa hyvin!
+
+_Martta_. Olisiko teillä jotakin teetettävää?
+
+_Aina_ (antaa paperikäärön). Tässä — olkaa hyvä — antakaa se hänelle
+— siinä ovat runoelmani — minua ei hän ole koskaan näkevä. (Menee
+keskiovesta).
+
+_Martta_. Enkö ole oikeassa? Jos tuokin nuori tyttö olisi oppinut hyvin
+paistamaan vasikanpaistia, sen sijaan kun nyt tekee huonoja runoja,
+olisi tilansa nyt ja aina paljon parempi.
+
+
+16:ta kohtaus.
+
+    Martta. Teitti.
+
+_Teitti_ (tulee sisään hieman toisella kymmenellä ja hyräillen), »Mun
+viinilässä ollessain, maailma unhottuupi. Mä elän onnellisna vaan, Kun
+pullo kallistuupi» — (Panee hattunsa ja keppinsä pois.)
+
+_Martta_. Näytätpä olevan hyvällä tuulella?
+
+_Teitti_. »Ah mun armas lintuinen, Sydämein on iloinen.» (Syleilee
+Marttaa.) »Sinun tähtes kultasein, Join mä pienen pullosen.»
+
+_Martta_. Eipä se tainnut olla niinkään pieni.
+
+_Teitti_. Niinpä kyllä, armas Marttani, tule hyvä siippanani, sinä
+vanha tuttuni, muiskaappa nyt suuta! (Suutelee häntä.) Kaarlo pyysi
+minua maistamaan lasin viiniä, jolla vihki uuden virkansa.
+
+_Martta_. Vai niin!
+
+_Teitti_. Mitä sanot Marttaseni, eikö viini ole oikea Luojan lahja?
+
+_Martta_. Mielestäni ei hyvä vaimokaan ole sen hullumpi.
+
+_Teitti_. Ei suinkaan — toista pitää vaan nauttia nuorena, toista
+vanhana.
+
+_Martta_. Mies hoi! — Sinä olet liian syvään tirkistellyt lasin pohjaan.
+
+_Teitti_. Enpä olekkaan, Martta kultani! (Syleilee Marttaa.)
+
+_Martta_. Hellyytesi sen selvästi osoittaa. Mutta missä Kaarlo on?
+
+_Teitti_. Tosiaan — missä hän on — niin hän katosi äkkiä juuri
+porttimme edessä — varmaankin tapasi hän jonkun tuttavan.
+
+_Martta_. Se neiti, josta aamulla puhuit, kävi täällä.
+
+_Teitti_. Kävikö hän kiirehtimässä?
+
+_Martta_. Ei, vaan hän toi tänne runonsa.
+
+_Teitti_. Tänä aamuna kokonaisen suuren murhenäytelmän — ja nyt jo
+runonsa. Se on vaarallinen nainen!
+
+_Martta_. Niinkuin sanoitkin; hän on varsin kiihtynyt.
+
+_Teitti_. Senhän näkee jo ensi katsannolta — jotakin peloittavan villiä.
+
+_Martta_. Eipä niin — päinvastoin; hän oli varsin sievä!
+
+_Teitti_. Kyllä kai! (Itseksensä.) Tässä suhteessa ei naisia ollenkaan voi
+uskoa. Ne puhuvat toisistansa päinvastoin.
+
+_Martta_ (Ulkona soitetaan.) Mitä tämä on? Kaikki kellot ja
+kellon-nauhat! Tuollainen soittaminen särkee korvat.
+
+_Teitti_. Se on varmaankin Kaarlo. Hän on nyt liiaksi rohkealla päällä.
+(Vielä kovemmin soitetaan.)
+
+_Martta_. Tätä en siedä — eikö ketään ole avaamassa. (Menee ulos.)
+
+_Teitti_ (nauraen). Mummoni on taas äkäinen, lallalla!
+
+
+17:ta kohtaus.
+
+    Raninen. Martta. Teitti.
+
+_Raninen_ (työpuvussansa, valkoisessa esiliinassa ja lyhyessä nutussa,
+tappoveitsi vyöllä),
+
+_Martta_ (astuu Ranisen jälestä). Mutta kuinka te saatatte —
+
+_Raninen_ (Menee kiivaasti Martan ohitse Teittiä kohden). Ahaa! Tuossa
+hänet viimeinkin saan käsiini! Voisiko kukaan uskoa sitä? Tuommoinen
+vanha äijä ja kuitenkin niin kevytmielinen!
+
+_Teitti_. Mitä teillä olisi asiaa.
+
+_Raninen_. Tahonpa mie haastaa kanssanne selvillä suomen sanoilla.
+
+_Teitti_. Sitten tehkää hyvin ja puhukaa selvemmin.
+
+_Raninen_. Malttakaa vaan; kyllä tässä vielä kaikki selvitän!
+
+_Martta_. Vaan ettehän te tunne minua, ettekä liioin miestänikään.
+
+_Raninen_. Mitä? Miestännekö? Onko tuo halliparta nainut mies? Ohoo
+— tässäpä kiehuu vielä kumma soppa; virallisessa allmänningissä,
+huustaplaatissa julkaisen tään asian.
+
+_Teitti_. Mutta kuulkaa toki — hillitkää itsenne —, eihän —
+
+_Raninen_. En, mie en kuule, enkä mie hillitse! Ette työkään ole
+voineet hillitä itseänne, te vanha naisten naurattaja!
+
+_Martta_. Mutta Teitti —
+
+_Raninen_. Perhana vie! Mie oon kunniallinen teurastaja, enkä salli
+kanssani piettävän tommoista leikkiä.
+
+_Martta_. En minäkään, sillä tämä on minun asuntoni. Koska olette
+slahtari, niin pitäkää huolta lihoistanne ja tietäkää, että pysyköön
+suutari lestissänsä - — tuossa —! (Osoittaa ovea.)
+
+_Raninen_. Vai niin! Lihoistaniko? Eikö se mielestänne ole kylliksi
+hyvää? Ehkä se on hampaillenne liika sitkeää? Niin kai, sillä
+luultavasti teillä on paljon tekemistä hammaslääkärin kanssa.
+
+_Martta_. Ja tuota sinä Teitti sallit!
+
+_Teitti_. Oles vaiti vähän! (Raniselle.) Sanokaa toki mitä te täältä
+haette ja miksi tulitte?
+
+_Raninen_. Miksi tulin? Tyttäreni tähden. Hänen päänsä on puoli
+pyörällä —
+
+_Teitti_. Ainoastaanko tyttärenne?
+
+_Raninen_. Kaikki päivät aamusta iltaan nuohoo hän kaikki kirjastot
+läpi. Nyt alkoi hän itsekin kirjoittamaan, eikä huoli tarjoamastani
+miehestä, eräästä saippuankeittäjästä, joka kuitenkin kaikin puolin on
+kelpo ja kunnon mies. Parantaakseni hänet noista hullutuksista lähetin
+hänet tänne —
+
+_Teitti_ (itseksensä). Jo ymmärrän, se on isäukko Rosenvinge.
+
+_Raninen_. Arvelinpa että tuommoinen paljasnuppinen ja harmaahapsinen
+äijä helposti saattaisi tytön oikealle tielle — kyllä kai! —
+Päinvastoin ajaa hän kaikenlaisia hullutuksia pään täyteen.
+
+_Martta_. Ah!
+
+_Teitti_. Mutta, herra Rosenvinge —
+
+_Raninen_ (kovasti). Raninen!!
+
+_Teitti_ (kummastuen). Teitti on nimeni!
+
+_Raninen_. Kyllä tiedän! — Taidatteko kieltää, että tyttäreni oli
+täällä, että hän puhui kanssanne?
+
+_Teitti_. En!
+
+_Raninen_. Siinäpä se.
+
+_Teitti_. Mutta miksikä lähetätte sellaista puolihassua ihmistä
+luokseni? Miksikä kasvatatte lapsenne niin huonosti?
+
+_Raninen_. Minäkö? Työ ja teijän töherröksenne ovat syypäät kaikkeen.
+(Ottaa Teitin hatun ja lyöpi sen pöytään.) Vaan mie oonkin ansainnut
+tämän, sillä oon ollut liika hellä ja hyvä. Kyllä mie vasta paremmin
+piän varani ja katson eteeni.
+
+_Teitti_. Nyt ette ainakaan pidä varaanne, ettekä katso eteenne, ettekä
+taaksenne, sillä tämä on minun hattuni. (Tempaa Raniselta hatun pois.)
+
+_Raninen_. Sama se! Ettekö myös luvanneet lukea hänen runojansa?
+
+_Teitti_. Lupasin kyllä, päästäkseni erilleen hänestä.
+
+_Raninen_. Semmoinen nuori, kokematon tyttö pitää sen totena.
+
+_Teitti_. Malttakaapa, mitä tytön nuoruuteen tulee —
+
+_Raninen_. Hän on liika nuori käsittämään tuommoista vanhaa
+syntisäkkiä, joka alkaa liverrellä rakkauden lörpötyksiä.
+
+_Martta_. Voi, kaikkea pitääkin kuulla!
+
+_Teitti_. Mutta hyvä herra Rosenvinge —
+
+_Raninen_ (huutaen). Raninen!!
+
+_Teitti_. Teitti on nimeni!
+
+_Raninen_. Kyllä tiedän! (Martalle.) Perhana vie! Ettekö häpiä
+vähääkään, kun ette voi tommoista kärrin kuokkaa kurissa pitää.
+
+_Martta_, (pakenee hätäisesti Teitin luo), Teitti, hän aikoo lyödä
+minua!
+
+_Teitti_ (puolipeloissansa uhkaavaisesti Raniselle). Mitä, ai'otteko
+lyödä vaimoani?
+
+_Raninen_. Vieläpä mitä! Mitä mie sitä löisin, enhän mie lyö omaanikaan.
+
+_Teitti_ (rauhoittaen Marttaa). Kuulitko?
+
+_Martta_. Aja tuo ihminen ulos!
+
+_Teitti_. Sen mielelläni tekisin, jos jaksaisin.
+
+_Raninen_ (kävelee vihaisesti edes takaisin). Tuhat tulimaista! Mie oon
+rauhan mies ja maksan veroni —
+
+_Teitti_. Niin minäkin teen, siihen ei suuria temppuja tarvita.
+
+_Raninen_. Vaan jos joku häiritsee kotirauhaani, niin mie kyllä kyyvin
+näytän ja saippuankeittäjä kuuluu kotirauhaani.
+
+_Teitti_. Saippuankeittäjäkö? Minä en saata ymmärtää, mitä tyttärenne
+on mahtanutkaan lörpöttää teille.
+
+_Raninen_. Olkaa huoleti, hyvä herra, tyttäreni ei valehtele.
+
+_Teitti_. Sitten hän on varmaan väärin käsittänyt sanani, sillä minä
+vakuutan teille —
+
+_Raninen_. Olkoon niin! Mie tuon hänet tänne ja sanokoon hän sen teille
+suoraan silmiin. Mutta muistakaa se, että tämä leikki ei tähän lopu.
+
+_Teitti_. Mutta herra Rosenvinge —
+
+_Raninen_ (huutaa), Raninen!
+
+_Teitti_. Teitti on nimeni.
+
+_Raninen_ (huutaa kovemmin). Kyllä tiedän! (Menee keskiovesta,)
+
+_Teitti_. Rosenvingen perhe alkaa peloittaa minua. (Istuu.)
+
+_Martta_. Teitti — tuollaisia puheita — vanhoilla päivilläsi.
+
+_Teitti_. Älä nyt sinäkin!
+
+_Martta_. Älä nyt väittelekkään; enhän minä tämänpäiväinen lapsi ole;
+eihän tuo mies sitä tuulesta ole ottanut.
+
+_Teitti_. Vaan kaikki oli tyhjää hullutusta.
+
+_Mari_ta. Se on helppo sanoa. Varmaankin olisit toisin käyttäynyt, jos
+olisit oikeassa ollut.
+
+_Teitti_. Ei tässä suinkaan turhasta kärsimys lopu!
+
+_Martta_. Mutta minä tiedän, mitä teen — mikä on velvollisuuteni, ei
+kukaan saata siitä paheksua minulle. Väliämme on rikottu, — siis mitä
+pikemmin pääsemme eroon toisistamme, sitä parempi — minä teen sen minkä
+hyväksi näen. (Menee vasemmalle.)
+
+_Teitti_. En tiedä valvonko vai uneksinko? Varmaankin olen liian hyvä
+olemaan tässä maailmassa, sillä tahtoessani kaikille tehdä mieliksi,
+piinaavat ja vaivaavat ne minua kahta kauheemmin. Ei, nyt en enää sovi
+nahkoihini!
+
+
+18:ta kohtaus.
+
+    Aurora. Mari. Teitti.
+
+_Mari_ (avaa oven). Tohtori on kotona. (Päästää Auroran sisään ja menee
+itse pois.)
+
+_Aurora_. Sepä onkin oivaa, odotus tuntui minusta ijankaikkiselta.
+
+_Teitti_. Neitoni, mitä olette te matkaansaattaneet, mitkä hirmuiset
+hetket minulle tuottanut!
+
+_Aurora_. Vai niin, te olette siis lukenut? Jopa arvelinkin sen teissä
+tekevän syvän vaikutuksen. Mikä kohtaus miellyttää teitä enimmän? Ehkä
+se, jossa koko perhe yhdessä poimii sieniä? Tarkastakaamme sitä oikein
+niinkuin virkaveljet. (Istuu.) Tehkää hyvin, istukaa!
+
+_Teitti_ (puoli ääneen). Semmoista ei vielä ole tapahtunut.
+
+_Aurora_. Ei olekaan — ei tähän asti ainakaan — tämä varmaan muodostaa
+uuden aikakauden draamassa! Vaan istukaa toki — tehkää hyvin — olkaa
+niin hyvä!
+
+_Teitti_. Mutta neiti — (Istuu.)
+
+_Aurora_. Tehkää mielikseni ja nimittäkää minua vaan Auroraksi.
+
+_Teitti_. En — tuhannen kiitosta — sitä en minä tee!
+
+_Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Ovathan sielumme sukua toisilleen —
+
+_Teitti_ (siirtyen tuolinensa kauemmaksi). Taivas minua siitä
+suojelkoon!
+
+_Aurora_ (siirtyy tuolinensa lähemmäksi). Ette saata uskoa, kuinka
+harvoin minun laiseni neidot kohtaavat myötätuntoisuutta. Ette voi
+aavistaakaan, kuinka se tuntuu suloiselta!
+
+_Teitti_ (siirtyen kauemmaksi). Olkaa niin hyvä ja pysykää paikoillanne!
+
+_Aurora_. Mikä teitä vaivaa?
+
+_Teitti_. Te pidätte, hyvä neitini, kaikki niin traagillisena!
+
+_Aurora_. Traagillisenako? Niin se on minussa jo synnynnäinen
+luonnontaipumus. (Siirtyy tuolinensa lähemmäksi Teittiä.)
+
+_Teitti_ (nouse ylös ja pitää kiini tuolin karmista, niin että tuoli
+on hänen ja Auroran välillä). Paljon mahdollista. Mutta nyt vasta minä
+alan käsittää, kuinka tämä koko sekaannus on syntynyt.
+
+_Aurora_. Kaikessa tapauksessa se on jotain uutta ja hämmästyttävää,
+erittäinkin viides näytös.
+
+_Teitti_. Joko taas — jättäkää nyt näyttämiset — minä tarkoitan niitä
+mielipahoja, jotka te olette minulle saattaneet.
+
+_Aurora_. Minäkö?
+
+_Teitti_. Juuri te. — Varmaankin olette isällenne kertoneet yhtä ja
+toista, josta sieluparkani ei ole koskaan uneksinutkaan.
+
+_Aurora_. Isälleni sanoin vaan käyneeni täällä, sehän oli luonnollista
+— sehän oli lapsen velvollisuus isäänsä kohtaan.
+
+_Teitti_ (itseksensä). Sievä laps!
+
+_Aurora_. Muutoin tahdon huomauttaa, ettei hän ole oikein tyytyväinen
+minun kirjallisiin toimiini.
+
+_Teitti_. Sen hän kyllä osoitti — hän luulee minun olevan siihen
+syypään.
+
+_Aurora_. Siis hän oli itse täällä.
+
+_Teitti_. Noin neljännes takaperin.
+
+_Aurora_. Niin, isäni ei tunne vähääkään minun runollista kutsumustani.
+
+_Teitti_. Se on varma, mutta tietäkää, neitiseni, että minä olen jo
+vanha mies ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon — mitä tuohon
+saippuankeittäjään tulee.
+
+_Aurora_ (kummastuen). Saippuankeittäjäänkö?
+
+_Teitti_. Niinpä kyllä. Ottakaa saippuankeittäjä mieheksenne. Minulla
+ei tosin ole kunnia tuntea häntä, vaan hänen pitäisi olemaan kunnon
+mies!
+
+_Aurora_. Saippuankeittäjäkö? Ottaa mieheksi — ja minun vielä?
+
+_Teitti_. Niin, niin! Isänne sanoi minulle varustaneensa teitä varten
+erään saippuakauppiaan.
+
+_Aurora_. Minulleko miehen? (Menee kiireesti vasemmalle, pukee
+kohtauksen alussa riisutun hatun ja huivin kiireesti päällensä), Siitä
+ei hän ole virkkanut minulle sanaakaan — minun täytyy nyt oitis —
+
+_Teitti_. Täyttäkää isänne tahto!
+
+_Aurora_. Luonnollisesti! — En silmänräpäystäkään ai'o viipyä — Aurora
+— aamurusko — viimeinkin koitat!
+
+_Teitti_. Ettekö ota kirjaanne mukananne?
+
+_Aurora_. Voikaa hyvin herra tohtori! (Menee ulos keskiovesta.)
+
+
+19:ta kohtaus.
+
+    Martta. Teitti.
+
+_Martta_ (on tullut sisään edellisen kohtauksen lopulla ja seisattunut
+oven luo). Joko taas on vaimoväkeä luonasi?
+
+_Teitti_. Niin Martta rouvaseni! — Katsahda minuun ja vastaa,
+tarvitseeko vaimoni olla mustasukkainen?
+
+_Martta_. Puhu vielä — te miehet olette kaikki samanlaisia ketun poikia.
+
+_Teitti_. Tuon toimitin tiehensä, eikä hän enää tänne päätänsä pistä —
+tästä lähin en ota yhtään naisihmistä vastaan.
+
+
+20:s kohtaus.
+
+    Edelliset ja Raninen.
+
+_Raninen_. Suokaa anteeksi, jos häiritsen.
+
+_Teitti_. Joko taas! Vaan sama se. Te tulette parhaaseen aikaan.
+Kaikki on selvillä ja te olette oleva tyytyväinen kanssani. Tyttärenne
+nimittäin suostuu rupeamaan saippuankeittäjän vaimoksi.
+
+_Raninen_. Hahaha!
+
+_Martta_. Niin juuri, omilla korvillani sen kuulin.
+
+_Raninen_. Kyllä pian olette näkevä omituisen saippuankeittäjän,
+hahaha! (Nauraa aina kovemmin.)
+
+_Teitti_. Vaan mitä te, herra Rosenvinge, nauratte?
+
+_Raninen_. Rosenvinge! Sanokaapa miksi työ nimitätte minua
+Rosenvingeksi? — Raninen!
+
+_Teitti_ (äkäisesti). Miksikäs te sanotte minua aina Raniseksi?
+
+_Raninen_. Mie itse olen Raninen — teurastaja Raninen.
+
+_Martta_. Aivan oikein — teurastaja Raninen.
+
+_Teitti_. Vai niin! Miksi ette sitä oitis sanonut? Muutoin on se sama
+minusta, Raninen eli Rosenvinge yhdentekevä — se vaan on varma, että
+tyttärenne naipi saippuankeittäjän — ja siis jättäkää minut tästä lähin
+rauhaan.
+
+_Raninen_. Hyvä ihminen, se on minun asiani kenen tyttäreni ottaa ja
+nyt hän ottaa mieheksensä veljenne pojan, »sen mie olen sallinut.
+
+_Teitti_. Ei nyt kummempaa! Sitten ei veljeni poika ole täysijärkinen.
+
+_Raninen_. Päinvastoin! Hän on kelpo kauppamies ja se on mieleeni; en
+mie niin välttämättömästi tahdo saippuankeittäjää, kunhan ei oo mikään
+kynien kaluuja, se ei oo mieleeni.
+
+
+21:ta kohtaus.
+
+    Edelliset. Kaarlo ja Aina (keskiovesta).
+
+_Kaarlo_. Hyvä setä ja täti. Minä olen onnellisin olento auringon alla.
+(Syleilee Teittiä ja Marttaa.)
+
+_Aina_ (Teitille). Saanko Kaarlon morsiamena syleillä teitä?
+
+_Teitti_. (kummastuen). Syleillä kyllä saatte, vaan Kaarlon morsiamena
+—!
+
+_Aina_. Niin juuri. (Katsoen Raniseen.) Sillä onhan pappa sen sallinut!
+
+_Martta_. Mutta kuinka tämä kaikki on tapahtunut?
+
+_Kaarlo_. Se on sukkela seikka! — Setä saattaa kirjoittaa siitä
+novellin.
+
+_Raninen_. Niin se nyt on: asia on päätetty. (Kättelee Teittiä ja
+Marttaa.) Unhottakaamme vanhat vihat ja suokaa anteeksi, jos tulin
+olleeksi hieman röyhkeä teille. Virkani luonne on siihen syypää. Kyllä
+mie hienostun ja pulieraan itseni, jahka joudun hovislahtariksi.
+(Ainolle ja Kaarlolle.) Työ, lapsukaiset, ottakaa toisenne ja alkakaa
+onnellista elämää, sillä mie oon sen sallinut.
+
+    Esirippu laskee.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76564 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..34839a2
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76564
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/76564)