diff options
Diffstat (limited to '76561-0.txt')
| -rw-r--r-- | 76561-0.txt | 1138 |
1 files changed, 1138 insertions, 0 deletions
diff --git a/76561-0.txt b/76561-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a226187 --- /dev/null +++ b/76561-0.txt @@ -0,0 +1,1138 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76561 *** + +Language: Finnish + + + +TORPPARIT + +3-näytöksinen näytelmä + + +Kirj. + +URHO HAAPANEN + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto, +1908. + + + + +HENKILÖT: + +MATTI MATTILA, torppari. +LIISA, hänen vaimonsa. +PEKKA PEKKALA, torppari. +ANNA, hänen vaimonsa. +KUUSELA, kartanon omistaja. +MARTTILA, kirjuri Kuuselassa. +PALVELUSTYTTÖ. + + + + +ENSIMÄINEN KUVAELMA. + + +Tupa. — Liisa istuu keskellä huonetta kehdossa nukkuvaa lasta +keinutellen. — Puolihämärä. + +_Liisa_ (laulaa lapselleen): + + Nuku, nuku, nuppuni, + nuku äidin kukka, + sinisilmä, sulosuu, + poika tummatukka, + ilo taaton ainoa — + hän on kerran sinusta + saava oivan auttajan, + miehevän ja rohkean. + + Paina kiinni silmäsi — + helm' on unten hellä; + hyvä ompi lapsosen + siinä lepäellä: + lämmin, lämmin niin se on, + siinä lohtu angervon, + siin' ei huolta tunneta + eikä tuskaa, surua. + +_Matti_ (tulee): Hyvää iltaa Liisa! Terveisiä salolta! + +_Liisa_: Kas, olethan sinäkin jo täällä! Minä melkein jo rupesin +odottaessani väsymään. + +_Matti_: Rupesitko väsymään odottaessasi? Sepä mieluista kuulla. +Olisinhan jo ennemminkin tullut, mutta tahdoin saada työni loppuun asti +suoritetuksi ja sentähden viivyn näin myöhäseen. (Kurkistaa kehtoon). +Joko Matti on nukahtanut? + +_Liisa_: Jo nukahti. Kauan unen kanssa kamppaili; sai kumminkin vihdoin +voimakkaampi voiton. Nyt nukkuu hän tuossa niin tyynenä ja herttaisena. +Hymy leikkii huulilla ja kasvoista kuvastuu onnellisuus ja rauha. + +_Matti_: Mitäpä olisikaan Matilla tässä maailmassa surtavaa? Parhain +aika elämästä on hänellä elettävänään. Silloin on kaunista kaikki. Ja +mitäpä olisi sitten meilläkään, Liisa, surtavana! Pahimmat vastukset +olemme voittaneet. Nyt alkaa asuinpaikkamme näyttää sievältä ja somalta. + +_Liisa_: Ahkerasti olemmekin täällä ahertaneet. Kyllä työ palkitsee +tekijänsä — se on varma. Ahkera työmies saa aina palkkansa. + +_Matti_: Siltä ainakin nyt näyttää. Oikein riemastuu sydämeni, +kun katson mainiossa kunnossa olevia maitani. Ei ole kiveä eikä +kantoa missään; maa on tasaista ja pehmeätä. Toisellaiselta, peräti +toisellaiselta näyttää kontuni nyt kuin muutama vuosi takaperin. + +_Liisa_: Ja toisellaiselta tuntuu elämäkin. Ennen tuntui pimeältä, +raskaalta ja toivottomalta, nyt sitävastoin kirkkaalta ja lupaavalta se +tuntuu. + +_Matti_: Lupaavalta todellakin tuntuu elämä. Antaneeko sitten mitä +lupaa? Mutta miks'ei antaisi? Antanut on monelle muullekin, miks'ei +samaten antaisi meille? Paras on luottamuksella tulevaisuutta katsoa. + +_Liisa_: Kukapa viitsisikään sitä pimeäksi ajatella! Mutta kas, +unohdinkin aivan sinun illallisesi... + +_Matti_ (on istunut kehdon viereen): Sillä ei mitään kiirettä... +Mieluummin istun tässä vielä muutaman hetken. Sanomattoman suloiselta +tuntuukin tämä istuminen: väsynyt olen koko lailla, jalkani tuntuukin +hieman raskailta. Jo se seikka tekee istumisen suloiseksi; mutta +suloisemmaksi vielä tekee sen sinun läsnäolosi... + +_Liisa_: Minunko? + +_Matti_: Niin. On niin hauskaa istua näin lähellä sinua. + +_Liisa_: Sitten en mene laittamaan illallista ollenkaan, saadaksesi +istua tässä koko illan. Enhän menekään? + +_Matti_: Saat tehdä miten tahdot. Tuolla ulkona maitani muokkaillessani +odotan aina näitä iltahetkiä, jolloin saan tuvan ukset aukaista ja +astua sisään sinua tervehtimään. Miten ihanaa onkaan tuntea, että +miehellä on oma koti, ja että siellä emäntänä puuhailee vaimo, joka +häntä rakastaa! + +_Liisa_: Sinä puhut aina kuten ennenkin. Hieman lapselliselta se jo +tuntuu, mutta kumminkin on mieluista ja hauskaa sitä kuulla... + +_Matti_: Onnellisuus täyttääkin aina minun sydämeni iltasin kotia kohti +kulkiessani. Jonakin kauniina väikkyy tämä tupa minun silmissäni. +Kenties sentähden, että täällä olet sinä... + +_Liisa_: Ja minäkö sitten niin sinua ilahutan? + +_Matti_: Sinä sinä! Miten olisinkaan tullut täällä toimeen ilman sinua! +Olet ollut minun lohduttajani surussa ja murheessa. Monasti, kun +tuli halla ja säälimätönnä toiveeni surmasi, turmeli laihon, joka jo +kullankellertävänä ja kauniina kohosi, olin minä synkkä ja alakuloinen. +Mutta kun sinä minua lohdutit, käsivartesi kaulaani kiedoit ja korvaani +armaammista ajoista kuiskasit, tulin iloiseksi jälleen, sain uutta +voimaa ja luottamusta. Ilman sinua en olisi kestänyt. + +_Liisa_: Paljon, paljon, liian paljon luulet sinä minusta. En ollut +muuten puoleksikaan sellainen, jonkalainen toivoin olevani. + +_Matti_: Toivoitko sinä olevasi vieläkin parempi? + +_Liisa_: Enhän mikään hyvä ollutkaan. Paljon oli toivomisen varaa. + +_Matti_: Niinkö luulet? Ja kuitenkin olit mielestäni parhain maan +päällä, ja parhain olet vieläkin. Voiko löylyäkään toista sellaista +kuin sinä olet! + +_Liisa_: Aina sanot sinä niin. Olen ainoastaan velvollisuuteni sinua +kohtaan täyttänyt, en sen enempää ole tehnyt. + +_Matti_: Enemmän, enemmän olet tehnyt. Muistuvat mieleeni menneet ajat, +ne ajat, jolloinka muutimme tänne korpeen. Muistatko vielä niitä? + +_Liisa_: Olisivatko ne minun mielestäni unhottuneet! Aina ne muistan. + +_Matti_: Niin minäkin. Tänne tulimme. Torppa oli asumatonna ollut monta +vuotta. Sentähden olikin se kurjassa kunnossa: asuinrakennus puoleksi +hajallaan, maat täynnänsä kiviä ja kantoja... Mutta tarmolla tartuimme +työhömme molemmat. Kuokka ja kirves kädessäsi heiluit kerallani sinä, +ja pian voitimme ensimäiset vastoinkäymiset ja esteet. + +_Liisa_: Tulisesti sentään saimme taistella. — Muistan, kuinka sinä +monena iltana tulit uupuneena kotiin... et juuri illallistakaan +maistanut... levolle paneuduit heti... Silloin minä itkin monta +kertaa... + +_Matti_ (tarttuen vaimonsa käteen): Itkitkö sinä? + +_Liisa_: Minä itkin sitä, että sinun täytyy niin paljon puuhata, raataa +ja ahertaa. Ja vielä itkin sitä, että ihmisen täytyy parhaat voimansa +uhrata elämisen saavuttamiseksi. + +_Matti_: Miksi surit minun tähteni? Raadoithan sinäkin. + +_Liisa_: Minä en itseäni säälinyt ollenkaan, mutta sinua... Monena +aamuna, kun väsyneenä nousit vuoteeltasi, aioin pyytää sinua jäämään +kotiin nukkumaan. En kumminkaan sitä uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin +siten pahoittavan! sinun mielesi. + +_Matti_: Ja yksinkö sitten olisit lähtenyt työhön, yksinkö mennyt +raatamaan ja ahertamaan? + +_Liisa_: Miks'en olisi tehnyt sitä! Tunsin itseni korven karhua +voimakkaammaksi: väsymystä en tuntenut pienintäkään. Tunsin, että olen +varustettu myrskyn voimalla: kaikki tahdoin alleni kaataa, esteet lyödä +kumoon ja aidat tieltäni syöstä... + +_Matti_: Sinä hyvä vaimo, helläsydäminen ja hyvä! Niin hyvin teit +sanoessasi minulle tämän kaiken. (Vetää hänet lähemmäksi ja painaa +häntä rintaansa). Nyt vasta oikein sinua rakastaa ymmärrän; nyt vasta +täydellisesti tunnen, miten äärettömän kallis sinä minulle olet. + +_Liisa_: Kun sinä sanot niin, enkö sanoisi samalla tavalla minäkin! +Kallis olet minulle! + +_Matti_: Kuinka pitkä aika onkaan jo kulunut siitä, kun tänne tulimme? + +_Liisa_: Noin kymmenen vuotta. + +_Matti_: Minä olin silloin kahdenkymmenen. Nyt olen siis vuotta +kolmekymmentä täyttänyt. Pitkä aika! Kuinka vanha sinä olit? +Yhdeksäntoista muistaakseni... Niinkö? + +_Liisa_: Niin. Siis kahdenkymmenenyhdeksän olen nyt. Nopeasti ne vuodet +rientävätkin! + +_Matti_: Nopeasti, nopeasti. Ei huomaa edes ihminen, ennenkuin on +nuoruutensa elänyt ja alkanut kasvoiltaan muuttua. Paljon olet +muuttunut sinäkin näiden kymmenen vuoden kuluessa. + +_Liisa_: Olenko muuttunut? + +_Matti_: No näkeehän sen. Verevä ja punaposkinen tyttö olit silloin, +kun ihmisten ilmoilta lähdimme. Nyt on puna suurimmaksi osaksi +kasvoiltasi kadonnut: kalvenneet ovat poskesi. + +_Liisa_: Olinko kauniimpi silloin? (Naurahtaen). Enkö ollutkin? + +_Matti_: Et, et. Tuo kalpeus juuri sinua kaunistaakin. Sitten nuo +ruskeat hiuksesi... somasti kaartuvat ne pääsi ympäri... Kaunis sinä +olet! Poika tuolla kehdossa on aivan näköisesi. Äitinsä kuva tulee +hänestä. Samallaiset silmät on hänellä kuin sinullakin, samallaiset +kasvonpiirteet ja samallainen suu... + +_Liisa_: Todellakin on hän minun näköiseni, tuo pieni paitaressu. +Katsohan nyt, miten suloinen on hän tuossa nukkuessaan! Hymyä, +ainoastaan hymyä on huulilla. + +_Matti_: Koko elämä on hänelle hymyä, kirkasta kesäpäivän hymyä. Olkoon +se aina sellaista! (Kumartuu lähemmäksi kehtoa). Pieni sinä vielä, +poikaseni, olet, mutta kerranhan ylenet suureksi sinäkin, kerranhan +jäntereesi vahvistuvat ja kerranhan käsivartesi voimakkaaksi muuttuu. +Suokoon Jumala, että niin tulee käymään! + +_Liisa_: Monta päivää saa päättyä, monta viikkoa vieriä ja monta +kuukautta kulkea, ennenkuin koittaa aika, jota toivotit. Kenties +silloin, kun Matti voi miehen töitä toimitella, jo muualla olemme... + +_Matti_: Muuallako? Minkätähden siis jättäisimme torppamme, johon +uhranneet olemme vuosien työn ja vaivan, jonka karusta maaperästä +olemme peltomme penkoneet? Minkätähden jättäisimme sen juuri silloin, +kun saamme alkaa töittemme hedelmistä nauttia? + +_Liisa_: Emme tietysti omasta tahdostamme sitä jätä. Hulluuttahan se +jo todistaisikin: lähteä konnultaan, jonka on asuttavaksi laittanut. +Mutta eihän torppa ole meidän omaisuuttamme: voihan sattua, että isäntä +tahtoo antaa sen jollekin toiselle... + +_Matti_: Mitä vielä! Sellainen ei nyt voi tulla kysymykseenkään. + +_Liisa_: Niinkö luulet? Muutamia päiviä sitten tapahtui sellainen +tapaus. Etkö muista miten Pekkalan Pekan kävi? Käskyn sai lähteä +torpastaan kolmen päivän kuluessa. Nyt on miesparka perheinensä +kodittomana; siellä täällä kuljeksii. + +_Matti_: Totta kyllä: torpastaan hän ajettiin, mutta jotakin syytä +lienee ollut, sillä en luule, että kartanon herra ilman minkäänlaista +aihetta tekisi tuollaisen tekosen: tunnen hänet hyväksi mieheksi. + +_Liisa_: Kauheata se olisikin! Mutta kuka ne herrat tietää: sen +tekevät, mikä mieleen juolahtaa. Suokoon Jumala kumminkin, ett'ei +meille milloinkaan sellaista onnettomuutta tapahtuisi! + +_Matti_: Todellakin olisi se kauhea onnettomuus! Pekkalan Pekka, kovan +onnen mies! Ei aivankaan valoisalta tuntune hänen elämänsä. (Vilkasee +akkunasta ulos). Kas, eikö se olekin Pekka, joka vaimonsa keralla +tulee tuolla pihalla? + +_Liisa_: Pekka se on. Varmaankin aikoo hän meille yöksi: ei ole +miehellä kattoa päänsä päällä. Ja sitten hänen vaimonsa! Anna parka! + +_Matti_: Surullinen tapahtuma! (Pekka tulee vaimoineen). + +_Pekka_: Rauhaa taloon! + +_Matti_: Samaa teille. Istumaan käykää! + +_Pekka_: Kiitos. Väsyneeksi ja uupuneeksi tunnenkin itseni. Sairas olen +sekä sielustani että ruumiistani... (Istuvat). + +_Matti_: Ei ole kummakaan: kova kohtalo on teitä kolhinut. + +_Pekka_: Kohtalo ankara ja kova. Kohtalo rautakoura ja säälimätön. +Torppa oli meillä, katto oli päämme päällä. Toivehikas ja nuori oli +mielemme. Silloin tuli kuolinsanoma... + +_Anna_: Odottamatta se tuli, odottamatta ja aavistamatta. Emmehän olisi +uskoneet, että kartanon herra, hyväksi ja leppeäksi mieheksi tunnettu, +lähettäisi muuttokäskyn torpparilleen, joka aina on tehtävänsä +kunnollisesti tehnyt, ja joka ei kertaakaan ole muistutukseen aihetta +antanut. Ällistyimme sen kuullessamme. Emme muutamaan hetkeen sanaakaan +vaihtaneet. Vähitellen kumminkin koko asia kaikessa alastomuudessaan +selveni. Ei ollut silloin iloa meidän tuvassamme, ei hymyä leikkiä +kenenkään huulilla. Päänsä painoi isä. Minä itkin. Itkivät pojatkin, +kaksikymmenvuotiaat vantterat miehet... + +_Pekka_: He itkivät kuin lapset — eikä kummakaan: koti, kotiliesi ja +kontu heiliä temmattiin ja eteensä avattiin mieron pimeä ja kalsea +polku. Eikö silloin näyttäisi sumealta elämä! Ja minkä tähden tämä +kaikki tapahtui? Minkä rikoksen olimme tehneet? Jumala yksin tietää, +ettemme ole pahuutta harjoittaneet. + +_Matti_: Ei ole hauskaa se. Ei ole se hauskaa. + +_Liisa_: Saamme tässä mekin, Matti, eteemme katsoa... Luoja ties +milloinka muuttokäsky tulee... Kuka ne herrat tietää... ei ole heillä +sydäntä eikä omaatuntoa. + +_Anna_: Vielä sydäntä ja omaatuntoa! Vanhat ihmiset, jotka nuoruutensa +ja miehuutensa voimat ovat torppansa eteen kuluttaneet, ajavat he +maantielle, ajavat koirina kylän raitteja kulkemaan ja armopaloja +anelemaan. Todistaako tämä, että heillä on sydän ja omatunto! + +_Liisa_: Voi surkeutta elämän! + +Katso vaan eteesi, Matti! Ei ole kontrahtia sinullakaan... + +_Pekka_: Eikö Mattilallakaan ole kontrahtia? + +_Matti_: Toden totta, sitä ei minulla ole. En edes koskaan ole +ajatellutkaan sellaista... + +_Pekka_: Tuhmasti olet tehnyt... + +_Matti_: Teithän sinä samaten... + +_Pekka_: Teimme tuhmasti molemmat. + +_Matti_: Mutta minkäs sille nyt tekee? + +_Pekka_: Sinä kyllä voit vieläkin asiasi parantaa... Menet heti +huomenaamulla kartanon herran luokse ja pyydät häntä tekemään kanssasi +varman vuokrasopimuksen. Jos hän siihen suostuu, on asiasi hyvin. + +_Liisa_: Se onkin parasta, Matti. Niin täytyy sinun tehdä. Liian +epävarmaa on muuten tämä elämä. + +_Anna_: Minä sanon samalla tavalla. + +_Matti_: Kyllä kai minä niin teenkin. Paha vain, kun en jo ennen +ole asiaa ajatellut. Syynä lienee se, että aina olen pitänyt +torpparihäätöjä syitten seurauksina. + +_Pekka_: Niinhän luulin minäkin, siksi en huolehtinutkaan kontrahdista, +mutta toista minulle kokemus opetti. Ei ole luottamista ihmisten +oikeudentuntoon, sitä sellaista ei ihmisillä ole; eikä ole luottamista +heidän sanoihinsa, sillä sangen harvoin pitävät ne paikkansa. + +_Matti_: Totta puhut. Huomenaamulla ennen päivän koittoa olen minä +matkalla kartanon herran luokse. + +_Pekka_: Kanssasi tulen minä. + +_Matti_: Sinäkö? + +_Pekka_: Niin. Koetan saada patruunaa muuttamaan mieltänsä; en +itseni tähden, sillä ne muutamat elinpäivät, jotka minulla vielä on +elettävänä, vietän missä tahansa, mutta vaimoni ja lasteni tähden, +sillä heillä on pitempi taival edessään. Tosin lienee matkani turha, +taitanee retkelläni olla samallainen tulos kuin edelliselläkin — olen +jo ennenkin patruunan pakeilla käynyt — mutta menen minä sittenkin. — +Huomenna lähdemme. + +_Matti_: Sen teemme. — Panehan nyt, Liisa, illallista pöydälle, että +saamme syödä ja mennä sitten nukkumaan. + +_Liisa_: Sitä en muistanutkaan! Paikalla käyn toimeen. Voimaa +tarvinnemme me jokainen. + + Esirippu. + + + + +TOINEN KUVAELMA. + + +Martti istuu pöydän ääressä kirjoittaen. Kuusela kävelee edestakaisin. + +_Kuusela_ (tarkastellen Marttilaa): Te näytätte tänäpäivänä sangen +tuumaavaiselta... + +_Marttila_: Kuinka niin? + +_Kuusela_: Näenhän sen kasvoistanne. Varmaankin on asia, joka panee +ajatuksenne pinnistykseen, sangen tärkeä? + +_Marttila_: No — jossakin määrin. Vähäpätöinen se kyllä lienee teidän +mielestänne, mutta minun mielestäni päinvastoin... + +_Kuusela_: Tulen sangen uteliaaksi... Ellei asia ole yksityistä laatua, +saan ehkä sen kuulla — vai? + +_Marttila_: Miks'ei. Ajattelen yleensä tämän maailman menoa ja täällä +vallitsevaa nurinkurista järjestystä. + +_Kuusela_: Ja minä kun luulin, että joku lemmenseikkailu on pannut +ajatuksenne pinnistykseen! — Vai maailmanmenoa te tuumailette... Älkää +vaan liiaksi rasittako aivojanne. Probleemi on vaikea ja voi se pian +panna ajatukset sekaisin. + +_Marttila_: Oh, olkaa huoletta! Ei tämä muuten ole ensi kerta, kun +näitä asioita punnitsen. Tuo kaikki: muutamien rikkaus ja toisten +köyhyys ja muutamien ylhäinen ja toisten alhainen ja sorronalainen +asema panee väkisinkin ajattelevan miehen pään pyörälle. + +_Kuusela_: Te lienettekin täydellinen sosialisti? + +_Marttila_: No — jossakin määrin ainakin. — Useasti on myöskin tullut +mieleeni isäntien ja alustalaisten suhteet toisiinsa... + +_Kuusela_: Mitä päätätte niistä? + +_Marttila_: Ylipäätänsä ovat ne jotenkin huonot — se täytyy minun +sanoa. Isännät kyllä pitävät puolensa... Niin, he kyllä huolehtivat +oikeuksistansa, mutta... + +_Kuusela_: Mutta alustalaiset... + +_Marttila_: He joutuvat tietysti alakynteen. — Mitä esimerkiksi +pidätte siitä, että isäntä ajaa torpparin torpastaan maantielle ilman +minkäänlaisia syitä? + +_Kuusela_: Se tietysti on isännän luonnollinen oikeus: onhan torppa +hänen omaisuuttansa, mutt'ei torpparin. Ja ell'ei vielä ole olemassa +varmaa vuokrakontrahtia, joka oikeuttaisi torpparin edelleen asumaan +maallansa, ei tässä minun ymmärtääkseni minkäänlaista vääryyttä tapahdu. + +_Marttila_: Mutta luuletteko, että isännällä, joka näin tekee, on +povessaan minkäänlaisia jalompia tunteita? + +_Kuusela_: Te näemmä tarkoitatte puheellanne... + +_Marttila_: Teitäkö? En, en ollenkaan. Puhun yleisesti kaikista +isännistä. — Luuletteko, että sellaisella isännällä, joka ajaa +uskollisen, monivuotisen torpparinsa maantielle, anastaen itse hänen +maansa ja hänen hikensä ja päivätyönsä hedelmät, luuletteko, että +hänellä on povessaan mitään kaunista ja jaloa? + +_Kuusela_: Herraseni! Teillä ei ole oikeutta puhua minulle tuolla +tavoin, ja vielä vähemmin on teillä oikeutta arvostella minun töitäni. + +_Marttila_: Voisinpa vaikka vannoa, että puheellani en ole tarkoittanut +teitä, vaikka oikeutta minulla kyllä olisi siihenkin... + +_Kuusela_: Mitä? + +_Marttila_: Huomatkaa, että jokaisella on oikeus lausua mielipiteensä +kuuluville... + +_Kuusela_: Vai niin. + +_Marttila_: Ja kun minulla pahaksi onnekseni on se vika, että aina +puhun suoraan, täytyy minun — ikävä kyllä — moittia teitäkin eräästä +torpparihäädöstä... + +_Kuusela_: Tekö rupeatte moittimaan minua! + +_Marttila_: Älkää kiivastuko! Miks'emme yhtähyvin voi haastella +maltillisesti? + +_Kuusela_: No — sanokaa sitten, mitä teillä on sanottavaa. + +_Marttila_: Tarkoitan tuota häätöä, joka tapahtui muutamia päiviä +takaperin. Muistaakseni on poisajetun torpparin nimi Pekkala. Hänet +käskitte muuttamaan muualle, käskitte jättämään kontunsa, jota hän jo +vuotta neljäkymmentä oli muokkaillut, jonka eteen hän oli penkonut +ja raatanut... Minun mielestäni on tekonne raskasta, sangen raskasta +laatua. + +_Kuusela_: Olkoon tekoni millainen tahansa, teihin ei se kuulu. Tiedän +kyllä itse minkä teen ja minkä jätän tekemättä. + +_Marttila_: Tahdoin vaan huomauttaa... + +_Kuusela_: Minä en kärsi sellaisia huomautuksia. + +_Marttila_: Pyydän teitä: puhukaamme järjellisesti! + +_Kuusela_: Minä olen puhunut järjellisesti kaiken aikaa, mutta te +olette haastaneet mitä järjettömintä sekamelskaa. + +_Marttila_: Ette siis enää halua kuulla minua? + +_Kuusela_: En. + +_Marttila_: Ainoastaan pari sanaa olisi minulla sanottavana... + +_Kuusela_: No — puhukaa sitten! + +_Marttila_: Tämä teidän torpparinne kohtalo on todellakin säälittänyt +minua... + +_Kuusela_: Vai niin. + +_Marttila_: Sillä raskaalta tuntuu ajatella, että mies, joka lähemmäs +puoli vuosisataa on peltonsa eteen penkonut, yhtäkkiä joutuu +kodittomaksi... Eikö tunnu se raskaalta teidänkin mielestänne? + +_Kuusela_: Minä en puhu mitään, ainoastaan kuuntelen. + +_Marttila_: Ajatelkaa, että te olisitte hänen sijassansa... En luule, +että aivan ilonen olisi mielenne, en luule, että riemun rahtuakaan +olisi rinnassanne... + +_Kuusela_: Onko teillä vielä muuta sanottavaa? + +_Marttila_: On. + +_Kuusela_: Antakaa tulla sitten! + +_Marttila_: Minulla olisi eräs toivomus... + +_Kuusela_: Antakaa tulla, antakaa tulla... + +_Marttila_: Se on sekä toivomus että pyyntö. Ette suinkaan sitä +kieltäne? + +_Kuusela_: En lupaa mitään, ennenkuin kuulen asian. + +_Marttila_: Torpparinne kohtalo on minua säälittänyt. Toivoisin ja +pyytäisin sentähden, että antaisitte hänen muuttaa torppaansa takaisin +ja asua sitä edelleen, kuten ennenkin. + +_Kuusela_: Vai niin — sekö tuli viimeiseksi! Totta tosiaan: teidän +puheenne naurattavat minua. Mitä hyötyä tulisi teille olemaan siitä, +jos nyt torppari saisikin muuttaa torppaansa takaisin? Mitään +asiamiespalkkiota ei hän luullakseni voi suorittaa. + +_Marttila_: Ette siis voi muuttaa päätöstänne? + +_Kuusela_: Sangen harvoin teen minä takaperoisia päätöksiä. + +_Palvelustyttö_ (tulee): Täällä odottaa kaksi miestä; he haluaisivat +päästä patruunan puheille. + +_Kuusela_: Mitä miehiä he ovat? + +_Palvelustyttö_: Torppareita luullakseni. + +_Kuusela_: Anna heidän tulla tänne. + + (Palvelustyttö menee. Matti ja Pekka tulevat). + +_Matti_: Päivää! + +_Pekka_: Rauha taloon! + +_Kuusela_: Jaha... Mattila ja Pekkala... Hyvää päivää! Istukaa! + +_Pekka_: Kiitoksia! + +_Kuusela_: Varmaankin ovat asianne tärkeätä laatua — vai? + +_Pekka_: Eiväthän ne niin erikoisen tärkeitä liene... Tulin patruunan +luokse vielä kerran puhumaan siitä torpastani... + +_Kuusela_: Ja mitä siis haluatte? + +_Pekka_: Eikö patruuna nyt sentään voisi antaa minun edelleen asua +asunnossani ja viljellä maitani? Ei ole hauskaa tällainen elämä... ei +ole hauskaa talosta taloon kulkea leipäpalaa anelemassa... + +_Kuusela_: Ei teidän vielä tarvitse kerjäten itseänne elättää: +jaksatte kyllä työtäkin tehdä. + +_Pekka_: Mutta vähissä ovat työt, ei tahdo mitään saada... suuret +laumat miehiä kulkee työttöminä. Sitäpaitsi olisi niin hauskaa omalla +konnullaan elämänsä iltahetken työskennellä.. Rakkaaksi on se jo +minulle käynyt, eikä kummakaan: neljäkymmentä vuotta olen samaa peltoa +penkonut. + +_Kuusela_: Aina tuo sama virsi! Ainakin kymmenen kertaa olette sitä jo +minulle laulanut. Nyt alkaa minun kärsivällisyyteni loppua... + +_Pekka_: Mutta ajatelkaa, herra patruuna: olen jo vanha mies, harmaita +ovat jo hapseni, ei enää monta päivää ole minulla elettävänä... +Suottehan minulle sen onnen, että omassa kodissani saan painaa silmäni +kiinni... + +_Matti_: Niin, herra patruuna, ettehän sitä häneltä kiellä? Hän on aina +tehnyt tehtävänsä kunnollisesti... + +_Pekka_: En ole kertaakaan antanut aihetta muistutukseen... Veroni olen +maksanut kunnollisesti ja säntilleen. + +_Kuusela_: Turhaa on teidän tässä ruveta avujanne kiittelemään: minä +olen tehnyt päätökseni ja sitä en muut: Se tietäkää! + +_Marttila_: Herra patruuna! Te loukkaatte oikeutta! + +_Kuusela_: Joko tekin alatte uudestaan! + +_Marttila_: En voi pitää suutani kiinni nähdessäni tällaista +näytelmää... + +_Kuusela_: Nähdessänne tällaista näytelmää... Mitä näytelmää tämä on! +Eikö minulla ole oikeutta ajaa torpparejani menemään milloin tahdon, +torppareitani, joiden kanssa en ole tehnyt minkäänlaista kontrahtia! +Sanokaa, eikö ole? + +_Marttila_: Pyydän teitä: älkää kiivastuko! + +_Kuusela_: Te juuri saatatte minut kiivastumaan. Sitäpaitsi käytätte te +sanoja, jotka voivat olla teille hyvin vaarallisia... + +_Marttila_: Puhun ainoastaan sitä, mitä sydämeni käskee. + +_Kuusela_: Mutta ainakaan teidän neuvojanne en koskaan tule +noudattamaan, teidän toivomuksianne en koskaan tule täyttämään ja +teidän sanojenne mukaan en koskaan tule toimimaan. Tahdon näyttää sen +heti... (Mattilalle) On oikein hyvä, että tulitte. Olin juuri aikeissa +lähettää teitä hakemaan... Koska teidän maanne ovat aivan kartanon +maitten vieressä, kuten Pekkalankin maat, ja sopivat sentähden yhdessä +viljeltäviksi, olen päättänyt ottaa ne itselleni... + +_Matti_: Mutta... + +_Kuusela_: Olen päättänyt ottaa ne itselleni. Saatte kolmen päivän +kuluessa muuttaa torpastanne. Muistaakseni ei meidänkään välillämme ole +mitään kontrahtia? + +Matti: Ei ole, mutta... + +_Kuusela_: Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa! + +_Matti_: Juuri sitä varten olen täällä... + +_Kuusela_: Mitä varten? + +_Matti_: Olen tullut sitä tekemään... + +_Kuusela_: Mitä tekemään? + +_Matti_: Kontrahtia. + +_Kuusela_: Vai niin. Vai olette tulleet tekemään kontrahtia... Mistä +pälkähti se päähänne? + +_Matti_: Mistä lienee pälkähtänytkin... Olisihan se eläminen silloin +varmempaa... + +_Kuusela_: Ennen eivät torpparini ajatelleetkaan sellaisia. Uusi aika +on villinnyt jokaisen. Mutta mitäs siitä: kontrahdin tekeminen on nyt +myöhäistä. Kuten jo sanoin; kolmen päivän kuluttua pitää torppa olla +tyhjänä. + +_Matti_: Mitä olen siis tehnyt? Millätavoin olen patruunaa vastaan +rikkonut... + +_Pekka_: Älä kysy, Matti, sitä! Se on turhaa. Turhaa on puhua +ihmisille, joilla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa. Olen tullut sen +kokemaan. Kaksi kertaa olen nyt täällä käynyt: kauniisti ja nöyrästi +olen pyytänyt saada edelleen asua torpassani... Ei ole apua tullut, +turhia ovat olleet minun rukoukseni .. + +_Matti_: Mutta mitä sanoo vaimoni, minun nuori ja herkkämielinen +vaimoni? Mitä sanookaan hän tuodessani tällaisen sanoman! + +_Pekka_: Kärsitään, Matti, kärsitään! Olemme kärsineet ennenkin... +Tule, mennään pois! + +_Matti_: Parasta on lähteä. (Kääntyy ovella takaisin). Eikö +patruuna antaisi minun pitää torppaani, jos suostuisin suorittamaan +kaksinkertaisen veron. + +_Kuusela_: Menkää! + +_Pekka_: Tule, Matti! + +_Matti_: Mennään, mennään... Tosin en varmaan tiedä, jaksanko kotiin +asti kulkea, mutta tuethan sinä minua, ellen jaksa? + +_Pekka_: Kyllä, kyllä. Ole huoletta! (Pois). + +_Kuusela_: Vihdoinkin! + +_Marttila_: Herra patruuan! + +_Kuusela_: No? + +_Marttila_: Äänetönnä olen tässä istunut loppukohtausta katsellen ja +kuunnellen; nyt täytyy minun puhua... + +_Kuusela_: Voitte siis alkaa... + +_Marttila_: Olkaa hyvä ja antakaa minulle palkkani. + +_Kuusela_: Mitä...!? + +_Marttila_: Pyydän saada tähänastisen palkkani. Minä en tahdo olla +teidän kaltaisenne miehen palveluksessa. + +_Kuusela_: Hyvä, tuoss' on ovi: olkaa hyvä! + +_Marttila_: Ensin tahdon minä sen, mikä minulle kuuluu. + +_Kuusela_: Te rupeatte röystäilemään... + +_Marttila_: Teitäkö pelkäisin! + +_Kuusela_: Te puhutte sanoja, jotka voivat tulla teille sangen +vaarallisiksi... + +_Marttila_: Minä halveksin teitä! + +_Kuusela_: Halveksitte! Pah!... Minä ainoastaan nauran... Ja kukapa ei +minun sijassani nauraisi! Nulikatkin luulevat olevansa jotakin! + +_Marttila_: En tahdo ruveta kiistelemään miehen kanssa, joka on kaikkea +moraalia vailla. Pyydän siis vielä kerran: antakaa minulle palkkani. +Heti saatuani menen matkoihini. + +_Kuusela_: Sitä ette te tule saamaan! + +_Marttila_: Niinkö luulette? Saadaan nähdä. — Tällä kertaa en puhu +kanssanne enempää. Nyt menen menojani, mutta hetkisen kuluttua tulen +takaisin. (Menee ylpeänä pää pystyssä). + +_Kuusela_: Nulikka! + +_Marttila_: Tulen takaisin, kuten sanoin. Älkää luulkokaan, että te +voitte tehdä sen, minkä haluatte ja mikä mieleenne juolahtaa. Tietäkää, +että oikeus elää, ja tietäkää, että päivä on koittava, jolloin ei +tapahdu sellaista, mitä täällä on tänäpäivänä tapahtunut. Hyvästi! +(Pois). + +_Kuusela_: Puolihullu mies! + + Esirippu. + + + + +KOLMAS KUVAELMA. + + +Liisa ja Anna puuhailevat taloustoimissa. — Puolihämärä. Ilta pimenee +vähitellen. — Takkavalkea loimuaa. + +_Liisa_: Länteen painuu jo päivä. Viimeisiä hymyilyjään hymyilee +aurinko, mutt'ei vaan kuulu miehiä kotiin. + +_Anna_: Kummallista se tosiaankin on. Ennen aamunkoittoa he lähtivät ja +varmasti lupasivat ennen iltaa olla kotona. — No — ehkä he nyt sentään +pian tulevat. + +_Liisa_: Ja onhan voinut sattua jonkunlainen este, joka heitä pidättää. +Useastihan niitä sellaisia sattuu. + +_Anna_: Useasti niitä sattuu — eivät ole ne mitään harvinaisuuksia. + +_Liisa_: Kuinka muuten luulet heidän asioissaan onnistuvan? + +_Anna_: Minä en toivo mitään... + +_Liisa_: Luulet siis, että heidän käy huonosti? + +_Anna_: Niin. + +_Liisa_: Luuletko, että Mattikin saa palata tyhjin toimin? + +_Anna_: Enhän sitä voi sanoa niin varmaan. Hän kyllä voi onnistua. +Mutta Pekka ainakin saa tyhjin toimin takaisin tulla. + +_Liisa_: Miks'ei hänkin voisi yhtähyvin saada toivomustaan täytetyksi? + +_Anna_: Se on mahdotonta. En edes ajatellakaan sitä uskalla. Tuntuisi +niin oudolta muuttaa takaisin torppaan, jonka on luullut ijäksi +kadottaneensa. Mahdotonta se on! + +_Liisa_: Et sinä saa niin toivottomasti ajatella: eihän vielä ole +tietonamme, kuinka on käynyt. + +_Anna_: Mutta edeltäpäin arvaan minä kaiken. Epäilevällä kannalla olen +Matinkin suhteen... + +_Liisa_: Oletko? + +_Anna_: En tiedä, mikä lieneekin tehnyt minut näin toivottomaksi, mutta +pahaa minä aavistan... + +_Liisa_: Sinä saat minutkin pelkäämään... + +_Anna_: Ole sinä vaan toivossa, ole toivossa loppuun asti! Se on +parhainta. Niin tekisin minäkin, mutten voi. Pimeältä näyttää kaikki +minulle. Ja eikö sitten maailma pimeältä näyttäisikin! Olenhan niin +paljon saanut muutamien päivien kuluessa kokea. Voisinko luottaa enää +mihinkään! En, se on mahdotonta! + +_Liisa_: Paljon olet todellakin saanut kokea. Suokoon Jumala, että +kärsimystesi mitta olisi jo täynnänsä, ja että sinullekin alkaisi +aurinko hymyillä! + +_Anna_: Suokoon Jumala, ettei teille koskaan tapahtuisi sellaista, mitä +meille on tapahtunut! + +_Liisa_: Sen hän suokoon! Ehkä hän kaiken kääntääkin parhaaksi, kun +vaan hartaasti rukoilemme. Luulethan sinäkin niin? + +_Anna_: En voi rahtuakaan toivoa. En odota laupeutta taivaasta enkä +maasta. Varsinkin viime-öinen uneni sen vaikutti. + +_Liisa_: Kerro minulle, mitä uneksit! + +_Anna_: Me olimme kaikin istuvinamme tässä huoneessa, minä ja sinä, +Pekka ja Matti. Pekka ja Matti istuivat pöydän ääressä tupakoiden; me +istuimme täällä etäämmällä. Vakainen äänettömyys vallitsi kaikkialla. +Silloin äkkiä kuului ulkona ankara jyräys, sitä seurasi toinen ja +kolmaskin. Huone värjyi ja vapisi. Kauhu ja pelko kuvastui kaikkien +kasvoilla. Näin kului muutamia hetkiä. Kuului taasen jyräys entistä +ankarampi, huone vavahti, se tuntui vapisevan ja murtuvan... Kaikki +kaatui kumoon... Tällainen oli uneni. + +_Liisa_: Kauhea uni! Tulin paljon levottomammaksi sen kuultuani. Jumala +suokoon, että kaikki käy hyvin! + +_Anna_: Ole levollinen vaan! Eihän uniinkaan aina ole luottamista... + +_Liisa_: Sangen harvoin ne toteutuvat... Sen olen tullut kokemaan... +Mutta sittenkin pelkään... Kun ne miehet nyt vaan pian tulisivat! + +_Anna_: Pian he tulevat. Päivä on laskenut jo. Yö on levittänyt +siipensä. + +_Liisa_: Kun he pian tulisivat ja mukanansa toisivat iloisia sanomia! +(Katsoo ulos akkunasta). Tuolla tienmutkassa tulee pari henkilöä. Anna, +Anna, tule katsomaan! + +_Anna_ (menee katsomaan): Missä näet sinä tulijoita? + +_Liisa_: Tuolla tienmutkassa. Näetkö? + +_Anna_: Jo näen. + +_Liisa_: Tunnetko? + +_Anna_: En voi sanoa vielä varmaan, mutta luulen kumminkin, että Pekka +ja Matti siellä tulevat... + +_Liisa_: Niin luulen minäkin. Samallainen käynti kuin heilläkin... +Samallainen vaatetus ja yhtä suuri koko... Matti ja Pekka siellä +tulevat! + +_Anna_: Nyt saamme siis kuulla. + +_Liisa_: Voi miten minä olen levoton! Sydämeni hyppii ja pamppailee, +poveni aaltoaa ja kuohuu... Kuinkahan heidän on käynyt? Mitenkähän +heidän asiansa ovat onnistuneet? + +_Anna_: Olen toivoton, kuten äskenkin. + +_Liisa_: Minä häilyn toivon ja toivottomuuden välillä. — Tarkastakaamme +miesten muotoja! + +_Anna_: Ei voi vielä selvään nähdä kasvojen ilmeitä... + +_Liisa_: Miksi kävelevät he noin hiljaa! + +_Anna_: Ehkä suru painaa hartioilla... + +_Liisa_: Ja miksi ovat heidän päänsä alas painuneina? Miksi eivät he +haastele keskenänsä? + +_Anna_ (erikseen). Minä epäilen pahinta, epäilen ja pelkään... + +_Liisa_: Nyt näen selvästi heidän kasvonsa. Suru ja murhe niissä +kuvastuu... Jumala suokoon, ettei kaikki kumminkaan olisi mennyttä! + +_Anna_: Nyt ovat he pihassa... + +_Liisa_: Nyt astuvat he tupaan... Voi miten minä vapisen! + +_Anna_: Ole rohkea vaan! Käyköön miten tahansa, tulkoon kuolema tai +elämä: parasta on olla rohkea! + + (Matti ja Pekka tulevat). + +_Matti_: Rauha taloon! + +_Pekka_: Terveisiä kirkonkylästä! + +_Liisa_: Te näytätte niin synkiltä... Miten on asianne onnistunut? +Jumalan tähden sanokaa! Miksi ette vastaa? Miksi seisotte äänettöminä? +Miksi tuijotatte kuin elottomat olennot? Matti rakas, sano minulle... +En minä pelästy, vaikk'et hyviä uutisia toisikaan... + +_Matti_: Rakas vaimoni... + +_Anna_: Miten on käynyt? + +_Liisa_: Niin, Matti, miten on käynyt? + +_Matti_: En voi sitä kertoa, ei minulla ole siihen voimaa... Pekka, +kerro sinä, kerro alust'alkaen! Olet minua voimakkaampi... olet enemmän +kestänyt, paljon enemmän... Ei koskenut isku sinuun sillä tavalla kuin +minuun. + +_Pekka_: Paljon olen todellakin saanut kokea. Kaikki olen kestänyt. +Ei ole kertaakaan kyynel minun silmäkulmaani tipahtanut... Miks'en +kestäisi tätäkin? Ja oikeastaanhan minulle ei ole mitään uutta +tapahtunutkaan. — Kaikki kerron. + +_Liisa_: Mutta kertokaa pian. Tämä tuskallinen odottaminen painaa +enemmän kuin itse iskun saaminen. + +_Matti_: Pekka, älä anna heidän odottaa! + +_Pekka_: Kaikki kerron. Siis kuunnelkaa, mutta silmäkulmaa +räpäyttämättä kuunnelkaa: ei sureminen auta ketään, ja sitäpaitsi on +sekä onni että onnettomuus elämässä turhaa. (Istuutuu). Kertominen käy +paremmin istualta. Istu, Matti, sinäkin; sinä olet väsynyt. (Matti +istuu ja painaa päänsä käsien varaan). + +Kartanoon tulimme. Isäntä itse oli kotosalla, joten meidän ei tarvinnut +hetkeäkään odottaa. Sangen kohteliaasti otti hän meidät vastaan: +ainoastaan hunajaa herui hänen kieleltään, ja ulkokullaisuuden naamari +verhosi hänen kasvojansa. Heti alussa minä ymmärsin, ettei ollut hyvää +odotettavissa. Olisin mieluummin antanut hänen ukkosena jyristä, +kuin käydä liehakoiden esiin. Ja oikein minä arvasinkin. Heti, kun +olin hänelle asiani esittänyt, muuttui hänen muotonsa ja puheensa. +Hän ei edes tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Parastani minä +panin. Matti oli myös minulla apuna, ja patruunan kirjurikin, oikein +ystävällinen nuori herra, koetti saada patruunaa muuttamaan mieltänsä. +Mutta ei ottanut ukko kuullakseen. Silmittömästi hän suuttui... + +_Anna_: Ei siis onnistunut asiasi? + +_Pekka_: Mitä vielä! + +_Anna_: Minä sen jo arvasin. + +_Pekka_: Toivonut en minäkään. Tiesin, että mahdotonta on häntä +taivuttaa ja kumminkin menin hänen luoksensa. Hullu olin! No — oli +miten oli! Omasta kohtalostani en niin suurtakaan lukua pidä, mutta +Matti minua säälittää... + +_Liisa_: Eikö hänkään onnistunut? + +_Pekka_: Hän ei ainoastaan onnistunut huonosti asioissaan, hänelle kävi +vieläkin pahemmin... + +_Liisa_: Jumalan nimessä: kertokaa! + +_Anna_: Eihän vain käynyt toteen minun aavistukseni, eihän vain tullut +hänen kohtalonsa yhtä kurjaksi kuin meidän? + +_Pekka_: Niin kävi. Ennenkuin hän ehti edes asiaansa esittää, antoi +tuo nylkyri hänelle käskyn heittää torppansa ja lähteä maantielle. +Sanoi aikovansa liittää torpan maat kartanon maihin. Ja ei auttanut +siinä enää rukous, ei pyyntö. Ei auttanut kauneinkaan sana... Voi miten +kiehui sillä hetkellä minun vereni! Olisin mielinyt murskaksi musertaa +tuon konnan... Olisin mielinyt hänelle päin silmiä sanoa, että hän on +lurjus, suurin lurjus auringon alla, suurin nylkyri maailmassa... + +_Anna_: Voi kohtalon kovuutta! + +_Liisa_: En edes aavistaa osannut! Voi pimeätä iltaa, voi synkeyden +yötä! Minne me joudumme? Minne johtaa eksyneitten polku? Oi, jos +olisikin tämä ilta minun viimeiseni! (Rientää kehdon luo). Siinä hän +nukkuu. Kirkasna on otsa, ja aavista ei sydän tämän maailman pahuutta, +pahuutta ja surkeutta. (Kumartuu lähemmäksi). Nuku minun nuppuni! +Nuku, nurmilintu! Kauniit ovat unelmien maat, kevyt on kulkea niiden +kukkaisia kumpuja — ei huolta siellä, ei murhetta. Nuku, nurmilintu, +nuku! (Painaa päänsä kehtoon). + +_Anna_: Liisa, Liisa! Älä pimeään toivottomuuteen lankea. Se ei mitään +hyödytä. Täst'alkaen en tahdo minäkään mitään murehtia, vaikk' olinkin +äsken sinun kanssasi puhellessani niin mustalla mielellä. Suru tuo +uutta surua — parasta on katsoa kaikkea kirkkaalla katsannolla. + +_Liisa_: Miksi puhut sinä niin? Tuntuu kuin pilkkaisit sinä minua! +Oi, enkö minä itkisi häviötä mun kotini, jota vielä eilen illalla +niin kauniiksi Matin kanssa kuvittelin. Kauniilta todellakin kaikki +täällä näytti. Vasta nyt olisimme saaneet alkaa töittemme hedelmistä +nauttia... Tulee silloin isku, joka unelmat särkee ja kauniit, +etäisyydessä siintävät kangastukset hävittää! Oi pimeyttä illan! + +_Matti_ (pää kätten varassa on hän äänettömänä istunut): Todellakin on +tämä ilta pimeä! Tämä tupa tuntuu ahtaalta, ja ilma täällä tuntuu liian +raskaalta hengittää... + +_Liisa_: Matti! Siinähän sinä olet! En ollenkaan muistanut, että sinä +olet täällä... + +_Matti_: Tässähän minä olen. Ei loista silmäni, kuten eilen illalla. +Väsyneeksi ja sairaaksi tunnen minä sydämeni... + +_Pekka_: Tuolla ijällä ei mies saa puhua sillä tavalla. Sinä olet nuori +ja voit vielä paljonkin voittaa... Minä sitävastoin olen vanha, mutten +murehdi sittenkään. Annan päivän painua päivän perään... saanenhan +jossakin hautuumaan kolkassa rauhan ja levon... + +_Matti_: Mutta sinä olet voimakkaampi minua. En luule, että enää +mihinkään kykenen. + +_Pekka_: Älä puhu niin. Kolmenkymmenen vuotias mies. Nuoruus ei vielä +ole sinua jättänyt. Nyt vasta aukeaakin eteesi elämä; paljon on sinulla +vielä kestettävänä. + +_Matti_: Niin lienee, mutt'en luule enää jaksavani. Kuulehan Pekka! + +_Pekka_: No? + +_Matti_: Eikö tämä kaikki, joka meille on tapahtunut, ole kauheaa +vääryyttä? + +_Pekka_: Mitäs muuta se sitten olisi! + +_Matti_: Ja miksi on sitten maailmassa näin paljon vääryyttä? Miksi +ovat ihmiset niin pahoja toisilleen? Miten moni saakaan täällä toisten +tähden kärsiä! Miten moni onkaan jo joutunut ja yhä joutuu saman +kohtalon alaiseksi kuin mekin! Onko tällaista oleva aina? Eikö koskaan +sarasta armaampi aamu, eikö koskaan pilkota uuden, valoisamman päivän +pilkotus? + +_Pekka_: En tiedä. Mutta povessani ikäänkuin kuiskaa joku ääni: kerran +täytyy oikeuden voittaa... + +_Matti_: Olisihan ihanaa siihen luottaa, olisihan armasta aatella, +että kerran on koittava aika, jolloinka tapahdu ei tällaisia tekoja, +ja jolloinka oikeutta annetaan matalimpaankin majaan... Mutta toivoton +minä olen... Syysyötä synkempi on mieleni ja ympärilläni on pimeää, +ainoastaan pimeää... + +_Liisa_ (on äänettömänä pää käsien varassa istunut; nyt lausuu hän +riemusta loistavin silmin): Matti! Sinä et saa olla noin surullinen. +Katsohan: iloiseksi olen tullut minäkin... + +_Matti_: Sinäkö? Oletko sinä tullut iloiseksi? + +_Anna_: Minä en käsitä tätä: olihan äsken sinun mielesi pimeä ja +toivoton, olihan äsken sinun sydämessäsi ainoastaan syksyä... + +_Liisa_: Mutta nyt siellä on kevättä, kevättä, kevättä ja valkeutta! +Kuulkaa: näinpä ihmeellisen unen tuossa istuessani. Se teki minut +surussanikin iloiseksi; se valoi valkeutta minun pimeään poveeni. + +_Anna_: Mitä sitten uneksit? + +_Matti_: Kerro, Liisa, kerro! + +_Liisa_: Uneksin tulevaisesta ajasta, valoisasta, kirkkaasta ja +päivänpaisteisesta ajasta. Koko maailman näin minä vaikenevan: pimeys +pakeni, vääryys väistyi ja oikeus kantoi valtikkaa. Veli löi veljelleen +kättä, sisko suuteli sisartansa, ja kauniina kajahti korvihini vapauden +kirkassävelinen, lumoava laulu. Ajasta armaasta minä uneksin, ajasta, +jolloin kaikki on sopusuhtaista, kaunista ja ihanaa, jolloin ei riitaa, +ei kyyneleitä, jolloin jokainen saa osansa ja onnensa, jolloin ei +ole rikkaita eikä köyhiä: kaikilla on yhtäpaljon, toinen ei kytke +kahleisiin toista, toinen ei toiselta hänen leipäänsä riistä... Siitä +ajasta minä uneksin. Ja kerran se koittaa! Sen joku minun korvaani +kuiskasi... + +_Pekka_: Samallaista kuisketta kuulin minäkin juuri tällä hetkellä... + +_Matti_: Ja minä. + +_Pekka_: Se soi kuin lohdutuksena tässä pimeydessä... + +_Matti_: Tuntuu kun pilkottaisi päivä läpi syksyisten sumujen... +Saavathan edes meidän jälkeläisemme, meidän lapsemme elää parempia +päiviä... Mitä siitä, vaikka nyt on pimeää, kun kerran tuleva aika +tuo valkeuden tullessaan! Tuo tieto minua lohduttaa. Se uutta voimaa +minulle antaa ja rohkeutta. Melkeinpä uudelleen uskaltaisin kirves +olkapäällä kulkea korpea kohti ja siellä raataa ja penkoa, tehdä työtä +ja nähdä nälkää... Etkö sinäkin, Pekka, tunne itseäsi tuhatta kertaa +voimakkaammaksi? + +_Pekka_: Totisesti! Voisin vielä hirsitöissä temmeltää... Mutta, Anna, +miks'et lausettakaan lausu? + +_Liisa_ (kietoo käsivartensa Annan kaulaan): Uskothan sinäkin, että +kerran hallitsee oikeus maailmaa? + +_Anna_: En voi toisin uskoa. Mikä lieneekin minuun tullut: epätoivo on +kadonnut ja tuo sama toivo, joka voimistaa teitä, voimistaa minuakin. + +_Pekka_: Siis ilon illaksi kumminkin tämä ilta muuttui! Kättä +lyökäämme, veikkoseni, ja olkaamme raittiilla mielellä. + +_Matti_: Tuoss' on tassuni! Terve! + +_Liisa_: Pihalla tulee joku... Tulkaa katsomaan! + +_Matti_: Muistan nähneeni tuon miehen. + +_Pekka_: Sehän on patruunan kirjuri; sama mies, joka meidän puolestamme +pani parhaansa. + +_Matti_: Mitähän tekee hän täällä... + +_Pekka_: Saamme nähdä. + +_Marttila_ (tulee) Iltaa! + +_Pekka_: Tervetuloa! Istukaa ja olkaa vieraanamme! + +_Liisa_: Täällä on tuoli. + +_Marttila_: Kiitos. Kummastelette varmaan, kun tulen näin myöhään, +mutta antanette kumminkin sen anteeksi... Surunne oli suuri +lähtiessänne kartanosta: tahdoin sentähden tulla teitä lohduttamaan... + +_Pekka_: Jumalalle kiitos! Kiitos hänelle siitä, että edes joku löytyy, +joka raukkoja raatajia muistaa ja osaa ottaa heidän onnettomuuteensa! +Te olette kunnon mies! Olisipa vaan useampia teidän kaltaisianne! Tosin +emme enää tarvitse lohdutusta... + +_Marttila_: Te näytättekin kaikki niin iloisilta... + +_Pekka_: Totta tosiaan: iloisia olemme. Uskotteko tekin, että kerran +koittaa aika, jolloin jokainen saa osansa onnesta ja oikeudesta? + +_Marttila_: Juuri siitä aioinkin tulla teille puhumaan... Varma +on, että se aika koittaa ja sen täytyy koittaa. Kiivas taistelu on +paraillaan käymässä sorrettujen oikeuksien puolesta. Sotahuudot soivat +ja uhkaavina liehuvat punaiset liput... Kansa huutaa oikeutta. Oikeutta +huutavat meri, maa ja taivas... Miehet ja naiset suoriutuvat pyhään +taisteluun... Ellemme vielä me saisikaan tuota aikaa nähdä, niin +kumminkin saavat sen meidän lapsemme nähdä, tai elleivät vielä hekään, +niin kumminkin heidän lapsensa! Toivokaamme sitä, sillä siiloin ei +tule tapahtumaan sellaista, mitä teille on tänäpäivänä tapahtunut! +Toivokaamme sitä ja kaikin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun +itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta! + + Esirippu. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76561 *** |