path: root/76560-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76560 ***

Language: Finnish



TAISTELUJEN MAININGEISSA

Runokokoelma entistä ja uutta


Kirj.

SEVERI NUORMAA





Helsingissä,
Vihtori Kosonen Osakeyhtiö,
1909.




SISÄLLYS:

I.

Andreas Hofer.
Laiva merellä.
Laki.
Itätuulessa.
Vänrikki Stool.
Keväällä.
Revontulet.
Ziion.
Simson.
Jisreelin vanhimmat.
Suomen laulu.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Laulu isänmaalle.
Nyt valitkaa!
Te jalokivi lokaan polkekaa.
Lukanus kidutettuna.
Pari päiväkirjanlehteä.
Pieni tyttö pihlajan alla.
Sinä sanoit.

II.

Sankari.
Säveleitä.
Eestä vapaan kansanvallan.
Pakkastoiveita.
Giordano Bruno.
Jumala-ajatuksia.
Joululauluja 1—2.
Maailman Golgatalla.
Vuossadan haudalla.
Käy työhön.
Snöfrid.
Bertran de Born.

IV.

Rikas mies.
Via dolorosa.
Eri peliä.
Kullervo.
Oikean vartia valpas.
Tutkija.
Paratiisi.
Fiat justitia, pereat mundus.
Sokrates tuomareilleen.
Havatessa.
Miksi kysyt.

V.

Vanha mökki.
Toivioretki.
Z Topeliukselle.
Juhani Aho.

Eräihin niistä runoista, jotka parista, jo loppuunmyydystä kokoelmasta
on valikoitu tähän vihkoon, on tehty vähäpätöisiä muutoksia.





I.




ANDREAS HOFER.

(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)


    On synkkä yö, ja kellot kumahtaa,
    Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.

    On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa,
    jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa,
    tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen,
    kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, —
     ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:

    En tahdo olla Job, en kerskaile
     ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
    Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä,
    ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin,
    Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas,
     min asuinsijaks sille kerran soit.
    Ja rypällaihot kun rinteellä puunti
    ja vilja vihryt kun heilimöi,
    niin Sulle siitä ansio annettiin,
     ja Sulle siitä kiitos kannettiin.
    Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi,
    taas myrsky löi,
    ja kansa kun pettua söi,
     ja kun vihamies tuli sadoin kerroin
    ja turmat nousivat toisinverroin,
    ja vuoret kun kansan verestä ruskoi,
     se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.

    Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet,
     ne vanhat, ne uudet,
    mitk' armos yllemme langeta antoi,
    vaan jotka kansan elin-usko voitti —
    ne nurkumatta tää kansa kantoi,
     ja yöstäkin päivä koitti!

    En tahdo olla Job, en kerskaile
    ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
    Mut salli mun tutkia yhtä ees:
    tää kansa on luottanut oikeutees,
     Sinun oikeutees!

    Kun, Herra, oikeudentunnon
     Sa itse istutit ihmiseen,
    kun totuuden loit sydämeen ja kunnon,
    ja vihan sortoon ja vääryyteen,
    mun täytyy kanssa kansan sorretun —
     kun väkivalta johtaa maailmaa,
    kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy,
    kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy —
     mun täytyy, Herra,
    eest' isänmaan ja eestä miljoonain,
    ei vihamielin
    mut suorin kielin
     Sun etees käydä pyytäin, valittain:

    Elä anna sen uskon hukkua,
     sen uskon iki-oikeaan,
    se on ollut niin kallis, sen puolesta
    on kansat käynehet kuolemaan!
    Mut jos sorretun sortua suotkin,
     jos et autakaan pientä ja orjaa,
    joka taisteli oikean tähden,
    niin sorra Sä silloin nuotkin,
    jotk' oikeuttasi herjaa,
    ja sorra ne sorretun nähden!
     niin uskomme jälleen oikeuteen.

    En tahdo tutkia teitäsi, en,
     ja tomuks ma itseni tunnustan,
    ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan.
    Mut alle sorron ja vääryyden —
    kun sorron sorroksi tajuan —
    minä antau en,
     se ois Sinun tahtoas vastaan!

    Oi anna se jälleen maailmalle
     se usko suuri ja vakaa,
    niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat,
    ne jotka nyt maassa makaa,
    ne nousevat ylväänä, pystyssä päin,
     ne nousevat myrskynä mylvähtäin...

    Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran,
    kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut,
    lipussa kansain loistaa oikeus Herran,
     tuhkasta sorron versoo palmupuut — —

    On synkkä yö, ja kellot kumajaa,
    Tiroolia tuskat ahdistaa.
    Mun on eessäin kallis työ;
    mut milloin, milloin ne kellot lyö,
     jotk' oikeuden aamua soittaa?

                      1902.




LAIVA MERELLÄ.


    Kas laiva seilaa
     tuoll' ulappaa!
    Sen silkopinnassa
    ylväsnä peilaa
    mastoa ylhää,
    rautarunkoa,
     kanuunaa.

    Meren vapaan, laajan
     se alleen sortaa,
    ja sen kalvon kirkkaan
    sen keula murtaa.
    Ja kuohinat alta
    pisarten miljoonain
     ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
    ja ne tunnustaa
    majesteettia laivan
    ja mastoa ylhää,
    rautarunkoa,
     kanuunaa.

    Ja laivan, laivan on valta!
    Mut malta —

    Käy henkäys ilmassa vienoinen,
    se on Jumalan vapaa tuuli.

    Ja meressä pisara pienoinen
     sen tuulosen kuiskeen kuuli.
    Ja pisarat sadat sen kuulevat,
    ja ne miljoonat.
    Ja värähdys ulappain pintain
     se on värähdys pisarten rintain.

    Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
     meret laajat tallaa,
    meret vapaat, laajat ja kummat.
    Ulapan päällä se leikiten liitää,
    aaltoset sortuvat allaan,
     aaltoset taajat ja tummat.

    Mut laivahan tuulet tuiskii,
     ne aaltojen korvahan kuiskii:
    vapaista merten ja ilmojen ääristä,
    vapahan, vapahan ylhistä määristä,
    ett' on vapahan valta, voima
     Jumalan antama, aateloima...

    Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
     ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
    ja meri kuohuu ja kiehuu.
    Ja pisarat pienoiset, miljoonat
    ne vaahtivuorina hyrskyilee,
    ne Syvärit halkovat huimaavat,
     ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.

    Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
     jok' aaltoset alleen sorsi,
    sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
    ja sen mastot on niinkuin korsi.
    Ja sen sortaja ylvään
    ne yltään heittää,
     ja sen hylkynä pohjaan peittää.

                         1900.




LAKI.


    Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
     löi tulta ja suitsui sauhu,
    kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
    koko kansan valtasi kauhu —
     siit' asti kuin Israel siirrettiin
    pois orjasta vapahaksi,
    kuin oikeus ohjaks piirrettiin
     ja laki langettajaksi —

    siit' asti se oikeus väkevä on
     yhä vielä, kuin salama Siinain,
    ja laki on muuri murtumaton,
    yli miekkojen, tykkein ja miinain.
     Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
    se Herran voimana kostaa,
    ja sortajan keihäät kilpistää
     ja sorretun pystyyn nostaa.

                         1900.




ITÄTUULESSA.


    Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
     tämä Suomen ranta rukka,
    täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
    täm' on syksyn surkea kukka.
     Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    kait kohta sen hyytävi halla?
    Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
     sen tulevan talven alla.

    Vain luojani tiesi ne viljavat veet,
     ne, joilla sen kostutin juuret,
    ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
    ja ne hikihelmeni suuret;
     sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
    ja sen turmeli valkeat vainon,
    miks vaalisin kukkaani värjyävää,
     suon kuolla jo kukkani ainon.

    Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
     ei jouda se koskaan hukkaan!
    Niin kallis on kansalle syntymämaa,
    se on suostunut surujen kukkaan.
     Minä valvatan vieläkin vienoistain,
    siks kun mulla sykkivi rinta,
    ja mä varjelen maatani mairettain,
     jos henkeni ois sen hinta.

    Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
     se vihanko viimoja horjuis?
    Se horjuisko valtoja vääryyden,
    sit' eiköpä totuus torjuis?
     Käy tänne vain vihan, valheen mies,
    on turhat sun tahratut kalpas,
    on tuttuja meillä sun tummat ties,
     ja portill' on vartio valpas!

    Sä päällemme peikot nostaos vain,
     joka polvulle pankosi ansa,
    ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —
    jää jäljelle Suomen kansa.
     Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
    ja mihin se hintahan myödään,
    jok' ainoa mies on Vibelius,
     käs' jäykkänä kirjahan lyödään:

    Se on ollut se yksi ja ainoa,
     joka tuonut on tuskissa hoivon,
    se on ollut se yksi ja ainoa,
    johon onnettuudessa toivon.
     Se on ollut aarteeni arvokkain,
    sit' ei saa tallata jaloin!
    Se on annettu armona Jumalain,
     se on vannottu keisarivaloin!

    Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
     ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
    kuin Feeniks lintu se nousisi taas
    ihan turmankin tuhkien alta.
     Se on Vestani kallis, mi valvonut on
    mun kansani hengen tulta,
    se on koskematon, se on kuolematon,
     voi, ken sitä ryöstäis multa.

    Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
     ja kansalta onnen uskon?
    Ken päivyen taivolta riistää tais
    ja pilven rannalta ruskon?
     Mun kansani kevät se kajastaa,
    se on uskoni varma ja vakaa,
    ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
     se on tuleva talven takaa.

    Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
     ja virtojen vuolahat välkyt;
    kotirantojen koivut on vihreissään,
    ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
     ja se kansani kevät se kaunis on,
    sen on siivillä siunaus Herran.
    Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, —
     ja se kevät on koittava kerran.

                         1899.




VÄNRIKKI STOOL.

(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)


    Kun mun Suomeni päivä on laskussaan
    ja tupani tummuvan näyttää,
    minä mietin eespäin, ma mietin taa, —
     mut se yks minun mieleni täyttää.

    Ma uneksin urhoja uljaita
    ja miehiä miekkavöitä,
    minä muistelen Munterit, Maaherrat,
     ja Stoltein sankaritöitä.

    Minä uneksin rivin ryysyisen
    ja mustan ja vankan kuin muuri,
    kukin silmä on kylmä kuin kuolema,
     ja jok' ainoa sydän on suuri!

    Ja jos, jos joku heikkona horjahtais
    ja rikkoen rivit heittäis,
    niin torpan tyttöset itkisivät,
     Spelt inhoten silmät peittäis.

    Ja mä vaivun mun onneni hurmioon,
    ei viel' ole aikas ilta!
    Oman poikani posket ma hehkuvan nään
     etumaisilta patterilta! — —

    Mut ma havahdan onneni haaveista,
    se oli vain unten lainaa,
    ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat,
     ja torpan tyttö on vainaa.

    Näen Stolteja muutaman, Speltin myös,
    min silmät sumeina hohti,
    mut Suomeni surkean armeijan
     näen kulkevan pohjaa kohti.

                     1902.




KEVÄÄLLÄ.


    Käy vihantaan oksat koivujen
    ja kevät saa vihreän vaatteen
    mut Suomess' on syksy sydänten
     ja talvi toden ja aatteen.

    Jo lämpeni taivas, läksivät jäät,
    jo aukee aallon syli,
    mut vihan ja vilpin synkeät säät
     käy Suomen sydänten yli.

    On toukokuu ja kukkain kuu,
    ja nurmet nuorna hymyy,
    mut Suomessa otsat punastuu,
     ja silmä silmää lymyy.

    Käy koivujen oksat vihantaan
    ja kevät saa vihreän vaatteen,
    mut koittiko Suomelle milloinkaan
     kevät oikean, toden ja aatteen?

                         1903.




REVONTULET.


    On päivä poissa, ei hohda hanki,
     ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
    ja vait on järvi ja virta vanki,
    ja yllä pakkanen paukkuaa.
     Mut kohta öisessä sankeassa
    jo taasen taivolla salamoi,
    ja päivä uusi on alkamassa,
     ja koittamassa on uusi koi.

    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
     ja taivas kaarena kirkastuu!
    Ja tuolla, katsohan, valokielet
    jo halki taivahan viskouu!
     On niinkuin taistoa tulten julmaa
    tai valomerten tää myrsky ois,
    kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
     ja päiv' on kirkas ja yö on pois!

    Kuin Noan aikoina taivahalle
     loi luoja kaarensa korkean,
    ettei hän vastedes vetten alle
    hukuta kansoja kuolemaan,
     niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
    kun tulet ilmoissa öiset lyö:
    ei ole kohtalo Suomen kuolla,
     vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.

                        1891.




ZII0N.

Aihe v:lta 586 e.Kr.


    Tytär Ziionin kaunis suree niin,
    sen on suistunut uljas muuri.
    Laki Herran templissä tallattiin,
     sen tallasi Baabel suuri.

    Tiet, portit Ziionin ikävöi,
    ken juhlille enää kulkee?
    Sen palmuinkantajat Baabel löi,
     sen portteja Baabel sulkee.

    Yli yötä hän itkee niin katkeraan
    sen kaupungin ulkopuolia.
    He sortivat Ziionin, syntymämaan,
     tekis itsekin mieli jo kuolla.

    Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
    päämiehet on verrattu peuraan,
    jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
     jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

    Te ohitse käyvät, katsokaa!
    Tää eikö koske jo teihin,
    kun pakanat templiä saastuttaa
     ja kajoo kanteleihin?

    He koskevat kansani pyhimpään,
    kalut kallihit vievät he meiltä,
    ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
     ja Herra on kieltänyt heiltä.

    He ryöstit mun parhaat poikani pois,
    pojat Ziionin kempit ja korjat;
    kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
     ne nyt ovat Baabelin orjat.

    He polttavat ihon mun pojiltan',
    ne jauhavat Baabelin viljaa,
    ja Juudan neitsyet suruissaan
     heit' itkeskelee hiljaa.

    Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
    Joko silmät liinalla peittäis?
    Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
     ja rannat raukat heittäis?

    Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
    mut ei raukene rakkaus laisin:
    käten' oikea ennen unhottukoon,
     kuin, Ziion, sun unhottaisin!

    Yli yötä mä valvon sun nousentaas,
    ja mä huudan sen Herran puoleen,
    jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —
     hän on katsova kansan huoleen.

    Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
    kun sana saapuvi kerran,
    ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
     ja se sana on itse Herran:

    On Baabel suuri ja mahtava maa,
    sen viinaa pakanat juovat,
    siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
     ja suruja sillen tuovat...

    Mut Ziionin tyttären kyyneleet
    minä pyyhin pois ja sen haavat,
    ja sen hipiät, huolista mustenneet,
     taas rieskanvalkeiksi saavat!

                      1900



SIMSON.

(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)



    Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen,
    jota kätesi kerran johti?
    Ja joko sinun apusi uupunut lie,
    ja joko tämä tie nyt on surman tie,
     jota kaihoten kuljen kohti?

    Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa
    surun vuoret mun ylleni juuri,
    ja kukkulat kaikki kaatukaa!
    Ei kaada ne urhon kunniaa,
     hän on sortuissansakin suuri!

    Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas
    minä kantanut oisin ja kansa, —
    mut yhdestä varjele, vakainen,
    ja elä suo orjana sortua sen,
     joka vapaa on sukujansa!

    Elä anna sen mataa matona maan,
    elä kerjätä kulkijanna!
    Elä salli suuta sen suljettaa,
    elä salli sen niskaa poljettaa,
     sen ennen murtua anna!

    Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei,
    joka suussaan ei siedä salpaa,
    ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei!
    ja ei sitä kahleissa kanneta, ei,
     jok' on kantanut Jumalan kalpaa.

    Minä tunnen mun voimani valveuneen,
    sinä, Herra, nyt ole minun muurin'!
    Kuka Juudan johtajan horjuttaa?
    Ei vapaa orjana kuolla saa,
     hän on surmansa hetkellä suurin!

             (Hän tarttuu pilareihin.)

                            1903.




JISREELIN VANHIMMAT.

(Kuningas Ahabin historiasta.)


    Jisreelin raati on huolissaan,
    se on sortunut suureen vaivaan:
    on saapunut käsky kuninkaan,
     ja se saapui kuin salama taivaan:

    "Todistus väärä valmistakaa
    te Nabobia vastaan,
    ett' on hän herjannut Jumalaa
     ja kironnut kuningastaan.

    Valamiehiksi kelmiä tuokaa kaks,
    niin Nabob ulos viekää,
    ja todistettuna herjaajaks
     hänet herjana hengiltä lyökää!"

    Sana ankara on. Kuka neuvon ties?
    He vait ovat, lohdutonna.
    Yks lausui: "Nabob on kunnon mies,
     ken herjasi hänt' oli konna."

    Mut toinen nous: "Mua kuulkaahan,
    varo, Jisreel, mielesi malta!
    Tosin käsky on väärä kuninkaan,
     mut Herran on esivalta!"

    Niin horjuvi raati Jisreelin,
    oli tunto ja oikeus turhaa;
    esivalta kun kerran on käskenyt, niin
     se vannoo väärin ja murhaa.

    Suurkelmiä päättivät hankkia kaks,
    niin Nabob ulos viedään,
    ja todistettuna herjaajaks
     hän herjana hengiltä lyödään.

    Te tiedätte sitten sen historian.
    Teki Jisreel synnin raskaan;
    ja oikeutt' ei polkemaan
     saa käydä kuningaskaan.

    Näet Jumalan mies tuli Ahabin luo:
    "Näin kuuluvi käsky Herran:
    missä koirat nyt Nabobin verta juo,
     ne sun veres särpivät kerran!"

                        1903.




SUOMEN LAULU.


    Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
    tule, laulamme raikkahin rinnoin!
    Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
    sitä kannelta kuulua koittelemaan,
     jota Väinämö soitti jo innoin!

    Se laulu on uskoa, toivoa täys,
    se on tenhona taisteloihin!
    Ken vihamies kansalle surmaa suo,
    hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
     hänet laulaen sorramme soihin!




SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.


    Siirryn linnani summiin suojiin,
     astun hyllyjen huimain taa,
    katselen Suomeni suuriin luojiin,
    kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
     tulkate tänne, pajarit tuhmat,
    maatani väellä valloittamaan,
    täällä on uskot, täällä on uhmat,
     täältä, täältä me ammutaan!

    Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
     suojassas ei surua lain:
    huoleti tähtään töittesi takaa,
    Kanteletarten, Kalevalain.
     Siin' on Suomeni seinähirret
    tuimat, tuhannenvuotiaat,
    siin' on taistoimme tenhovirret,
     voittolaulumme voimakkaat.

    Katsos velhojen suuret sarjat,
     näetkös noitien armeijaa!
    Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
    lyöty Louhea, Pohjolaa.
     Tääll' on turmihin tappaviinkin,
    tääll' on taikoja tuhansiin,
    tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
     pahansuopainkin panemiin.

    Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
     urhot uutterat, seppelepäät.
    Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
    tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
     Etsivät yhteen heimoni suuren,
    liittivät siskot siskoksiin,
    juuttivat syvähän tammen juuren,
     latvan työnsivät taivosiin.

    Sinis suruissa suurimmissain
     silmäni toivoa välkähtää,
    kunis pirtissä pienoisissain
    laulut heimoni helkähtää.
     Niiss' on Suomeni seinähirret
    tuimat, tuhannenvuotiaat,
    niiss' on taistoimme tenhovirret,
     voittolaulumme voimakkaat.

                     1900.




LAULU ISÄNMAALLE.

(Vanhaan ja uuteen tapaan.)


    Minä lemmin mun maatani mairettain,
    ja ma kiinnyn sen mantuun ja multaan,
    ja en minä pois tätä vaihtais vain
     en hopeaan, en kultaan.

    Mut Suomen soita ma lemmi en,
    en rahkasammalta tuota,
    ja jos joku pelloksi perkais sen,
     niin en minä surisi suota.

    Minä lemmin laihoa laineilevaa
    ja vainiolla viljaa,
    ja kaurankukkaa kalseaa
     minä lemmin niinkuin liljaa.

    Mut hallaa hyistä en lemmi ma lain,
    joka viljat välin surmaa.
    Minä lemmin Suomen onnea vain,
     mut en minä lemmi turmaa.

    Ja mä lemmin sen onnesta taistelijaa
    ja taistajan orpolasta,
    mut taistoa suurta, rohkeaa,
     ja taistoa kunniakasta!

    Minä lemmin poikia potria maan,
    ja impeä uljasta, sorjaa.
    Ja ma lemmin Suomea vapaata vaan,
     mut en minä lemmi orjaa!

                   1901.




NYT VALITKAA!


    Nyt valitkaa!
    Joko lepo ja yö,
     tai taisto ja työ.

    Nyt valitkaa!
     Joko toivottuus
    tai se usko uus,
    se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on,
    joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
     Kuolematon.

    Nyt valitkaa!
     Joko orjan kieli
    ja orjan mieli
    ja orjan omatunto,
    tai Suomen kieli
    ja Suomen mieli
     ja Suomen tunto ja kunto.

    Nyt valitkaa!
    Joko kulta ja kullan kunniaa,
     tai isänmaa!

                      1900.




TE JALOKIVI LOKAAN POLKEKAA.


    Te jalokivi lokaan polkekaa
     ja kulta puhdas tuleen tuomitkaatte,
    te korppein lailla kohta kirkukaa,
    kun kerran otsan uljaan nähdä saatte!
     Te madot maan, te salaa ryömielkää
    ja kilvoin käykää puremaan,
    jos ken vain seista tohti jalallaan,
     ja kyille näyttää, ettei surmaa pelkää.

                           1905.




LUKANUS KIDUTETTUNA.


Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut
runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor
Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana
julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana,
koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.

Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa
on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä
suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen.
Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia
käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin
sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero
kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa:
sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja
rikokset.»

Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa,
lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän
"taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän
kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita
ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.

Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen
suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon.
Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero
oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi
useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan
tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero
tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä
hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista
runoistansa, kuoli.

Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa
Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.



LUKANUS KIDUTETTUNA.

(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)


    Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän,
     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
    Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä
    ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä",
    on kuoloa kovempi — on oma häpeä,
    mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat
     mun lauluni ja eloni langan pois.

    Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
     kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
    Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa
    Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
    puolesta esi-isäin vapaavaltion,
     min vapaus ies vain ol' orjain harteilla.
    Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin
    ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
    ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
    Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
     vapautenne eestä, lapset Spartakon!
    Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
    eest' ihmisyyden vapaavaltion!
    Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
    Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän,
     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.

    Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
     ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää
    ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen
    päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks,
    päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on.
    Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
     kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu,
    kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui,
    atleetinvoimin nousten ulos lennättää
    liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
    juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin,
     kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.

    Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
     mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
    Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
    mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
     mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
    Se pyövel'toimi lemmentointa on
    lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
     senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.

    Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen
     ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
    mut sinä, laula sinä uljain päin
    kuin Natsaretin kansainlaulaja,
    julista valtaa, jossa pienin ensinn' on,
     ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais,
    oikeuden Rooma käske rakentaa
    häpeän Rooman muurein raunioon;
    kuin Natsaretin kansainlaulaja
     sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!

    On orja, Stoan viisas lausui niin,
     ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse.
    Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain,
    ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain:
    Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
    eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
     eespäin ja riemuin kuole kilvelles!

                             1905.




PARI PÄIVÄKIRJANLEHTEÄ.


— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi.
Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin
iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä
riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen
rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja
virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin.
Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen
kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän
on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää
eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka
väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella
rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri
kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta
painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta
puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —

Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta
sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.

En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren
rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä
porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua
kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa
sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan
tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.

Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen
linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja
tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja
unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.

Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine
istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava,
levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.

Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista
helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat
vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein
äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun.
Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen
on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät,
tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä
villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan
kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä
eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin
loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.

       *       *       *       *       *

On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä
— mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät,
lumivalkoiset leningit.

Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton
kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden
kallis muistopaikka.

Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan
1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman
vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä
marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen
iskenyt miekallaan...

Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin
mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon
riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa".
Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii
kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.

Sinä päivänä se alkoi.

Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös,
magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat
punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan
puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit,
jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!

Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua
poikajoukko viereisen pöydän ääressä?...

Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä
kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:

    Magyarien Jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!

                 Budapest 2/8 1902.




PIENI TYTTÖ PIHLAJAN ALLA.


    Ruoho vihree pihlajan alla,
    pieni tyttö ruohossa leikkii,
     mun tyttön' on niinkuin kukka.

    Päivä loistaa kukkien teriin,
    sirkka laulaa säteissä päivän,
    sirkka laulaa lystiksensä,
     mun tyttön' on pieni sirkka.

    Sinikelloja, neilikoita,
    alkemilloja, apiloita, —
    mikäs sin' olet, sinikello,
    lemmenkukka? Isän kukka!
     Mun tyttön' on isän kukka!

    Pikku tyttö pihlajan alla,
     Suomen suvella pihlajan alla,
    poimios paljo ilojen kukkia,
    ilojen kukat kuolee!
     Kerran poimit surujen kukkia,
    tyttöni, suurien surujen kukkia, —
    pihlajan oksilta lehdet lentää,
     Suomen suvi kuolee!

                        1903.




SINÄ SANOIT...


    Sinä sanoit: jo ohi on varmaan
    suviaamut ja vienoiset veet!
    Sinä näit vain taivahan harmaan
     ja ne suuret pisareet, —

    ne veet, joita syys luo ilmiin
    elon kuolohon vihkiessään,
    ja ne veet jotka nousevat silmiin,
     kun on orpo ja yksinään — —

    Oi niin, oi niin, sinä vieno,
    sinä kallis ystävyt,
    nyt kyllä on tummana tieno,
     kuin kaikk' ois häipynyt!

    Mut me talveksi tarhat luodaan
    suvimuistoista synnyinmaan —
    Ja kun kerran se kevät suodaan,
     ah, kuinka me riemuitaan!

                 Atlantilla 1903.





II.




SANKARI.


    Ruoska norja,
     kulta kiiltävä, korja — —
    herra herja,
    vouti julkee —
    Alla ikehen orja
     tietä kolkkoa kulkee.

    Sydän nuori,
     sydän uljas kuin vuori
    sykki lempeä
    synnyinmaahan,
    sotisopahan suori —
     elon uhrata saahan?

    Nousi kerran,
     sorti sortajaherran.
    — Veri rinnan
    rakkahan juoksi.
    Eli sankarin verran,
     kaatui kansansa vuoksi.

                1909.




SÄVELEITÄ.

(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).


    Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin,
     ja äänet ilmassa kajahuu.
    Ne vierii vienoisina yllä kehtoin,
    ja hymyyn herää ruususuu.
     Ne värähtävät vanhan kammioihin,
    ja silmä himmee kirkkaaks saa,
    ja sairas herkee onnenunelmoihin,
     ja orja selän köyryn oientaa.

    Mik' on se sävelhely hellä, hurma,
     se aamunkoiton armas leyhkäys?
    Mik' on se rajutuuli, turma, surma,
    mik' on se merten vimma, myrskähdys?
     Se sävel, joka elon auvot soiden
    yrmyillen uhkaa tulta, salamaa —
    mik' on se laulu kumma Kullervoiden?
     Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal

    Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä,
     hän riemastuupi, laulut kuullessaan,
    hän sankariks saa suureks — mutta kellä
    miel' halpa on, hän raukka vaviskaan!
     Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin,
    mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi,
    mi siteet, salvat taittoi, murti muurin,
     se kehnon korviin turman uhkaa soi.

    Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä,
     niin soitot armaat kuulla saat!
    Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä,
    kasvanet varmat, voimakkaat.
     Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön,
    käy silloin tietäs uljain päin!
    Et huku niinkuin halpa unhon yöhön,
     vaan nouset aina aamun välkähtäin.

               New-York kesällä 1904.




EESTÄ VAPAAN KANSANVALLAN.


    Muistan ajan, entisajan,
    muistan kansan kauniin, urheen,
    kuinka sykki suuret syämet
     kesken turman, kesken murheen,

    Muistan kuinka vuorten lailla
    vyöryi ylle onnettuudet,
    muistan ruoskan, sorron ruoskan,
     iskuin jälkeen iskut uudet.

    Kuinka kansaa vainovalta
    raastoi korppikotkan tapaan.
    Muistan kuinka kahlett' orjan
     kiinnitettiin kaulaan vapaan.

    Muistan kuinka sorto painaa
    ikeeseensä kansan niskaa, —
    mutta muistan, kuinka kansa
     ylväsnä sen yltään viskaa!

    Muistan ajan, entisajan,
    kuinka kukki kansan kunto,
    kuinka Suomen sorron sorti
     Suomen uljas yhteistunto.

           *   *   *

    Näitä muistan — unelmissain
    väikkyy kaunis kansakunta,
    kansa kallis, kansa yksi!
     Miks on kaikki kaunis — unta?

    Nousee päivä suosta surun,
    koittaa kevät kansan vapaan, —
    mutta veljet veljiänsä
     raastaa korppikotkan tapaan.

    Vasta sirut Suomen sammon
    kootaan korjuun uljain innoin, —
    maksettiinko aarre ainut
     kenties liian halvoin hinnoin?

    Suistuu vallat väärän, valheen
    ilman verta, ilman kalpaa, —
    miks' on kansan kaikkivalta
     suurin valta — pientä, halpaa?

    Miks, kun rannat rakkaat hohtaa
    oman onnen säihkees' ihan, —
    miks, oi miksi kansan kalliin
     otsat varjoo säihke vihan?

    Miks nään kansan sankarmieltä
    yksin talvein tummain aikaan, —
    minne kevään vapaan kohtain
     mielet vapaat, suuret saikaan?

    Miss' on suoja Suomen sammon,
    rivit sankat yksin rinnoin?
    Maksettiinko aarre ainut
     kenties liian halvoin hinnoin?

           *   *   *

    Oi, — nyt vast' on vapaudelleen
    kansa vaivat, uhrit velkaa!
    Siksi työhön joukoin tulkaa,
     tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!

    Työhön, eestä yksi kaikkein,
    sortoon veljesvihan hallan!
    Eestä ihmisoikeuden,
     eestä vapaan kansanvallan!

    Työhön eespäin! mielin urhein
    mailla aatteen, mailla aineen!
    Ettei koskaan kansa vapaa
     sortuis alle orjan maineen.

    Että kodit korkeneisi
    pienet, suuret Suomen muuriks,
    että heikot, halvat nousis
     yhteistunnoin ylväiks, suuriks!

    Siks, oi siks on vaivat tarvis,
    siks on vielä uhrit velkaa.
    Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin,
     innoin uljain kilpaelkaa!

                      1908.




PAKKASTOIVEITA.


    Tää syksy on sairas aika,
     elo kuoloa kohti riutuen käy.
    On taivas harmaa,
    maa märkänä alla, —
    ja kalsaita kasvoja kaikkialla,
    ei tuskin kirkasta katsetta näy!
     On kuin kävis nuorikin alla päin
    ja velttona henkisi huuruja maan
    ja valittaisi,
    vaivaisen hymyssä suu —
    mut jos tulis tammikuu,
     ja pakkanen paukkuaisi!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
     puris terveeks poskipään!
    Lois otsihin innon ruusut,
    ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
     joka uomassaan
    ei sulkuja väistele ensinkään,
    käy eespäin vaan,
     meri ääretön määränä matkallaan!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
     ja jäätelis pois lian tympeän tään,
    joka täyttää maan
    ja tarttuu kulkijameen,
    impehen, poikaseen
    ja vanhukseen,
     ja kulkevi näin kodin kammioon
    ja lasten leikintälattiaan
    ja tahrii pienoisen
    poikakullan
    ja vienoisen viattoman
     tyttökullan.

    Jos poistelis lian ja saastaisuuden
     ja lois ajan uuden!
    Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
    hangille kirkkahille,
    ja rohkean immen ja nuorukaisen
     poskille punerville!

    Silloin, kun päivyen säihkeessä
     kilpaisi silmien säihkyt,
    hankien hohdossa
    tuntehen puhtoisuus,
    silloin, kun päilyisi
     nuorna ja tuoresna
    poskella verten
    ja rinnoissa riemujen ruusut, —
    silloin, silloin
     säilyisi Suomelle vastaisuus.





III.




GIORDANO BRUNO.


    Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot
     Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi.
    Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot,
    sun korviis juhlalaulut orjain soi!
     Sä luulit: uhris uljas, peloton
    tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen,
    sen yhden, sen suuren mi voittava on!
     Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.

    Sä katsot yli joukkojen raivoovain
     ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin,
    et maisten tuskais määrää sä mittaa lain,
    et kiinny edun, onnen arveluihin.
     Giordano Bruno! Untasi armasta nää,
    kuin kulkija kaukaisesta maastaan!
    Giordano Bruno, ah — ken heräjää! —
     mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.

    Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin
     ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta,
    ja Campo di Fiorin liekkeihin
    totuutta yhä polttavi mahtivalta.
     Giordano Bruno! Vielä joka kerta,
    kun aate myydään kultaan, maineeseen,
    kun Caesareilleen orjat vuotaa verta,
     näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.

    Giordano Bruno! Viel' on veli musta,
     mi kaapuns' alta sinut kiroaa,
    mi vääryydelle pyytää siunausta
    ja niinkuin ennen mairii mahtajaa.
     Giordano Bruno! jalon rovioon
    kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita,
    ken totta lempi, kanssasi kulkekoon
     viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.

           Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.




JUMALA-AJATUKSIA.


    Sä etsit kirjoista Jumalaa,
     ja se Jumala on ihan kumma:
    hän vihastuu, hän rakastaa,
    hän koston liekkinä leimahtaa;
    hän isä on
     ja tuomar' tunnoton:
    kun rikkoi yksi,
    hän kosti toisen;
    hän riisti äidiltä esikoisen;
    hän siunas nöyrät ja oikeat,
     hän johti sodassa armeijat;
    hän syntiä suurta soi anteeks monta,
    hän tuhosi tuhat viatonta.
    Hän on halpa ja jalo,
    hän on pimeys ja valo,
     hän on hyvän ja pahan summa.

    75

    74

    Mut jos jumala on suur',
     niin hän ei ole Odin, ei Tor,
    ei Jehova, Zeus, ei Ammon.
    Ne on valtoja kauhun ja kammon.
     Jos Jumala on suuri ja rakkaus,
    niin rakkaus ei ole viha,
    ja jos Jumala on hengen puhtaus,
     niin henki ei ole liha.

    Ken Golgatan kummulla anteeks pyys,
     kun rakkaus ristillä surmattiin,
    ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys,
    ei vyötetty miekkahan, mantteliin,
     ei riistänyt äidiltä esikoista,
    ei huolinut urhoista, armeijoista,
    ei ollut hän Jehova suur',
     ei Odin, Zeus, ei Tor...

                         1901.




JOULULAULUJA.


    1.

    Joulu armas on joutununna,
    joulu-ilta kulta.
    Himmeli heiluu pöydän yllä,
     kynttilöiss' on tulta.

    Piltti pieni on seimessänsä,
    uinuu ruusuist' unta.
    Ilma on kylmä, yö on musta,
     ikkunoiss' on lunta.

    Piltti pienoinen hymyhuuli
    kuiskii maahan rauhaa.
    Ulkona vinkuu vinha tuuli,
     merten aallot pauhaa.

    Kuiski rauhoa, piltti pieni,
    kuiski, kultahapsi, —
    että sen kuulis suuri luoja,
     kuulis ihmislapsi!


    2.

    Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie,
    ja äidillä on kyynelissä silmä.
    Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

    Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,
    ja äidillä on kyynelissä silmä.
    Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

                            1901.




MAAILMAN GOLGATALLA.


    Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
     he tahtovat heitänsä nostaa.
    Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
    he tahtovat kullalla ostaa.
     Ja Jumalan armoa julistain
    he kulkevat maita ja merta,
    mut sun armos he mittovat miekoin vain
     ja tiensä tihkuvat verta.

    Ja orjainsa lyömistä tiilistä
     he pystytit templit ja pylväät,
    ja kulta- ja hopeahelyillä
    he peittivät alttarit ylväät.
     Ja he panivat papit ja tuohukset
    sun nimeäs vartioimaan,
    ja kirkon kirot ja autodafet,
     ja käskivät kellot soimaan.

    Mut oman valtansa vartiaks
     he alttarin ylle sun naulaa.
    Ja ne hymnit Herran kunniaks
    ne itsellensä he laulaa.
     Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
    "Tiet, portit laveiksi luokaat!'
    Mut kultaristillä alttarin
     sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

    Ja mä näen sun surusi kyyneleen
     läpi juhlasuitsujen sauhun,
    ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
    yli Kyyrie-eleeson-pauhun:
     "Oi isäni, miks ylenannoitkaan
    minut maailman Golgatalle,
    vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
     ja pilkan ja pistojen alle!"

                        1900.




VUOSSADAN HAUDALLA.


    Jää hyvästi, vuossata oikeus,
    jo voittaa valhe ja väärä.
    Jää hyvästi, vuossata vapaus,
     on suuri sun orjais määrä.

    Jää hyvästi, vuossata rehellisyys,
    jo valmis on valtavaras.
    Jää hyvästi, vuossata veljellisyys,
     jo nyt kulta on kunnia paras.

    Jää hyvästi, vuossata rakkaus,
    kas britti kuin buuria halaa!
    Kun horjahti pienen oikeus,
     sydän suurten säälistä palaa.

    Jää hyvästi, vuossata valistus,
    sun valonas on järki.
    Jää hyvästi, vuossata armahdus,
     sun armos on keihään kärki.




KAY TYÖHÖN.


    Olit, vuossata, suureksi syntynyt,
    oli lahjojas tieto ja taju,
    mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt,
     vaan kamala kalman haju.

    Käy työhön, työmies, uutteraan,
    käs' veljen käteen liitä!
    Kaikk', kaikki työhön tarvitaan,
     ei yhden voimat riitä.

    En huoli sun halvasta loistostas,
    en kurjasta kunniastas.
    Mä kylmänä seison haudallas,
     ja katselen kaihoten — lastas!

    Käy työhön, työmies, kiireimmin,
    äl' uuteloita vuota!
    Äl' usko armo-antimiin,
     mut omaan voimaas luota!

    Käy työhön, työmies, suorin tie
    on aineen tie — mut malta:
    on valtaa kaks: yks kullan lie,
     mut hengen ylivalta!

    Ne raukes kätten raadannat,
    ne vaikeni kuin vaate,
    mut sun on määrät korkeemmat,
     on ihanteet ja aate.

    Ja ihantees on ihmisyys
    ja aattees hyvän voitto,
    ja vapaus ja veljeys
     ja onnen aamunkoitto.

    Käy työhön, kanssas uskallus,
    ei syitä sulia pelkoon,
    ja rakkaus ja oikeus
     sun työtäs ohjaelkoon!

    Siis työhön! Työssä luottamus,
    ei syitä sulla pelkoon,
    ja yhteis-onnen oikeus
     sun työtäs siunaelkoon!

                 1902.




SNÖFRID.

(Viktor Rydberg).


    On ilta ja myrsky on raivoissaan,
     hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan:
    "Gunnar,
    tule pois, tule leikkihin laineitten!
    Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
     jos uljuutta pojall' on rinnassaan:
    tule keinuhun keijuisneitosen!
    Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
    Gunnar,
     niin soudamme onnesi saarillen."

    Se oli Snöfrid.
     Nähnyt joskus metsän pimennoissa
    oli hän keijun, kaikkein armaimman,
    nähnyt sinisilmän loistavan,
    valko-otsan kultakiharoissa.
    He rientävät pois ja käsikkäin
     he yhdessä kulkevat rantaan päin...
    "Snöfrid,
    olet kaunis, sä hopeahelmainen!"
    Nous kuu yli metsien synkeäin,
     punapalona pilvistä väikähtäin,
    ja immyt jännitti purjehen,
    veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin.
    "Snöfrid,
     me laskemme laineilla, morsiamein!"

    Vierell' impi
    kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
    uneksien kuuta katselee;
    ympärillään aallot yrmyilee,
     ympärillään myrskyn viimat soivat.

    Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
     yks' niemi korkea kohoaa.
    "Gunnar,
    me seulomme kultaa kiiltelevää",
    noin kääpiöpeikot houkuttaa,
     ne viittovat vuoren onkamaa:
    "Tule, poika, onnesi etsintään!
    Et köyhänä, halpana olla saa!
    Gunnar,
     myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"

    Ja ilmat inkuu ja salamoi,
     Ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
    "Gunnar,
    ne on julmat joukkiot Utgärdin!"
    Ja torvet ja liput ja säilät soi,
     väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
    min Midgård on kietonut kahleihin.
    "Myös sielusi meille, niin muisto loi,
    Gunnar,
     nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"

    Tuli lahti, loistossa kuutamon,
     siell' aalto on uupunut lepohon.
    "Gunnar",
    niin vietteli ään, "tule lahdellen!
    Tääll' lehdon helmassa mökki on,
     tääll' uskollisuus on horjumaton,
    tule, löydät kaislan niin rauhaisen
    sylin vienon ja kullan kainalon,
    Gunnar,
     elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"

    Mut korkeena nousi
     keulassa Snöfrid:
    "Paremp' on urhon
    jalo köyhyys,
    kuin lepo kurja
     ääressä kullan.

    Paremp' on pilkattu
     hyvälle kuolo,
    kuin maine, voittama
    itsekkyyden.
     Paremp' on halaus
    vaaran kuin rauhan.
    Mun jos valitset,
     valitset myrskyn.

    Sillä raskaan
     sankar'-elon
    runot kuuluu:
    miekkaa kantaa
    turmaks peikkoin,
     verens' antaa
    eestä heikkoin,
    valitust' ei,
    vaivaa vainen,
    taisto toivoton ja
     kuolo unhoksiin.

    Siin' on elon tosi sankarmaine.
    Ellös mieli onnen saarihin!"
    Sitten sumuun
    katos keijukin.
     Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.

           *   *   *

    Gunnar! Poika!
     Mont' on tietä, kunnes aukee hauta;
    sun jos ties on taistelijan tie,
    koetusten, tuskain tuimain kautta
    epäilyksen sumuun sun se vie.
     Yksin, vertyin
    kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
    puolesta tään maailman pieninten,
    ja min ehti taivasta lähemmäksi,
     raskaamp' yhä kulku on askelen.

    Vaan jos, poika,
     uskolliseks elos unelmille
    jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
    vie sun vielä metsään leikkisille,
    laulaa sulle lohtulauluas,
     avaa sulle
    tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse,
    kun sa taisteluista palannet
    Idanurmikolle, nornain luokse,
     joill' on elon taulut kultaiset.

                         1903.




BERTRAN DE BORN.

(Ludvig Uhland.)


    Kalliolla sauhut suitsee
     Autafortin raunion.
    Eessä tuiman kuninkaansa
    linnan herra kahleiss' on:
     "Sainkos sun, mi miekoin, lauluin
    kiihdit kansat kapinaan,
    joka lapset viekottelit
     isän sanaa uhmaamaan?

    Seisot siinä sä, mi kerskuit
     sankarsielus oivaltain,
    ettet koskaan henkes voimaa
    käytä muuta puolet vain?
     Nyt ei puolet sulle riitä,
    koko henkes tarpeen ois,
    että linnas jälleen nostais,
     kahlerautas katkois pois!"

    "Niinkuin lausut, kuninkaani,
     eessäs on Bertran de Born,
    hän, min laulust' yltyi liekkiin
    Perigord ja Ventadorn,
     hän, mi piikki pistäväinen
    silmiss' oli valtiaan,
    min vuoks Sunkin lapses kantoi
     vihaa isän, kuninkaan.

    Tyttös saliss' ylvääss' istui
     morsianna herttuan,
    lähettini silloin hälle
    lauloi minun lauluan',
     lauloi minun ikävistäin
    immen kerran ylpeilleen,
    kunnes valui morsiusvaulat
     kyyneleitä tulvilleen.

    Varjoss' alla öljypuiden
     parhain poikas uneksuu,
    kun hän kuulee sankarlaulun,
    havauupi, hurmautuu.
     Sukkelaan on ratsu valmis,
    ja ma kannoin lippuaan,
    kun hän sortui Montfortilla
     surmannuoli rinnassaan.

    Verin helmaani hän vaipui;
     ei se teräs ollut, oi —
    ei, mut sinun kiroukses
    hälle kuoloon tuskat toi.
     Mielii vielä kätees käydä,
    mut on välill' ulappaa;
    kun ei sinun kättäs yllä,
     minun silloin puristaa.

    Siit' on, kuin nyt Autafortin,
     multa voimat murtuneet;
    murtui kaikki, murtui puolet,
    särkyi kielet, kanteleet.
     Käden voit nyt kahlein kiertää,
    kun on henki hervoton;
    surulauluun yhteen vain se
     vielä kerran noussut on."

    Vaipuu otsa valtaherran:
     "Poikani sä viettelit,
    tyttäreni syämen hurmoit,
    minunkin nyt liikutit.
     Salli käden kättä puistaa,
    kautta kuolleen ystäväs!
    Kahleet pois! Ma tuulahduksen
     tunsin sinun hengestäs."





IV.




RIKAS MIES.


    Hän ainehen hiekasta hikipäin
    hopeita ja kultia kaivaa,
    ei muista hän uurteit' otsallaan,
     ei muistele vuosia, vaivaa.

    Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
    hän niitä kuin peikkoja lymyy,
    ja ihanteet häntä inhottaa
     ja isänmaalle hän hymyy.

    Hän on Raamatun kertoma rikas mies —
    kuin hänkin kait kerta hän kuolee —
    ja Latsarit portilla värjöttää,
     ja koirat haavoja nuolee.

    Mut joskus on hällä jo päällä maan,
    juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
    niin polttava tyhjyys tunnossaan
     kuin kituis hän helvetin vaivaa.

    Ja silloin hän huutavi äitiään,
    ja hän tuntee tuskan ja surun,
    ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —
     ja Latsarit saavat murun.

                          1899.




VIA DOLOROSA.


    Kyllyyttä,
    loistoa —
    tuskaa ja
     taistoa.

    Konnuutta
    nurjaa —
    kostoa
     hurjaa.

    Armoa
    hiven —
    tunnettuutta
     kiven.

    Yhteiskunta
    korja —
    herra ja
     orja.

    Ylimmät ja
    halvat —
    ken nosti
     kalvat?

    Ken nosti kalvat
    Spartakon tapaan?
    Milloin kirpos orjan kirot
     ohimoilta vapaan?

    — —
    Kalpa ja
    pistin?
    Spartakot rippuvat
     surmapuilla ristin —




ERI PELIÄ.


    Pois pellolta, minun on mantu ja maat,
    pois vaolta vapaaherran!
    Mihin vie tämä peli, te peijakkaat?
     hovin tuomio tullut on kerran.

    Mut torppari tuumii tuskissaan
    ja inttää hiukan verran:
    niin että kuka ne kukkimaan
     sai vainiot vapaaherran?

    Niin, minä ne touvot keväin tein,
    ja kylmillä kynneskelin,
    ja minä ne syysviljat herroille ve'in,
     kun parooni hävisi pelin...

                    1909.




KULLERVO.


    Poika kasvateltu kaltoin,
    ollut orjantöissä Unnon,
    vaivaeltu, vitsoteltu,
     tuosta saanut tuiman tunnon.

    Ollut, orpo, orjantöissä,
    vailla hoivaa heimon, taaton,
    seura sutten Unnon soilla,
     yksin, isän-, äidinmaaton.

    Yks oli veitsi veljeyttä —
    oi, se särkyi porton pilkkaan!
    yksi rauta rakkautta — —
     Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!

    Yks oli orjan sisko raukka,
    surma sorti neidon sorjan — —
    Tulkoon turma Untamoisen!
     Syököön surma Unnon orjan!

                    1908.




OIKEAN VARTIA VALPAS.


    Hän huutaa: oikeus antakaa!
    Hän ärjyy elkein varmoin:
    vain oikeutt' anoo kansa, maa,
     ei tyydy alla armoin!

    Hän huutaa: herjat, ryövärit,
    te särvitte kansan verta.
    Hän pauhaa: peikot, petturit,
     tilikirjanne tänne kerta!

    Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan,
    ma kintereillänne kuljen:
    on oikeus ohjana kansan, maan,
     mut mieron tiet minä suljen.

    Minä suljen ne kuohut kurjuuden,
    ja ma kirvoitan, kansa, salpas.
    Väkivallan ma suistan ja vääryyden,
     olen kansan vartia valpas!

    Salasurmaa sortajan sortaja uus,
    ja taskuhun työntää markat...
    Olen oikean vartia valpas, hän huus.
     Ja tilikirjat on tarkat...

                           1909.




TUTKIJA.


    Päivät rukoeli, palvoi
    elämältä sanaa varmaa,
    yöset tuskin tummin valvoi —
     elo ain' on yhtä harmaa!

    Tutki elon arvoitusta,
    määrää, aihett' ihanteihin, työhön, —
    yks vain selvis: yö on musta,
     että päivä päättyy yöhön — —

                         1909.




PARATIISI.


    Astuit uljasn' elon Edentarhaan,
    poltit polttouhria, intos parhaan,
     palkkas tieto, että astuit harhaan —

                         1909.




FIAT JUSTITIA, PEREAT MUNDUS.


    Niin, kerran teille ma kostan
    ja kerran teille ma näytän:
    ma oikeuden ostan,
     ja oikeutta käytän!

    Ja miss' oli maailman kulmaa,
    jot' oikeuden ei hurmais huumaus?
    Ja miss' oli mitä niin julmaa,
     kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?

    Niin — pelätkää, te veikot veljeyden,
    ja varokaa, te raukat rakkauden,
    ja vaviskaa, te narrit vapauden,
     on tunti tullut tunnottoman oikeuden!

                           1909.




SOKRATES TUOMAREILLEEN.


    Ateenan miehet! Näinkö tosiaan
     kuin Anytoksen arvelunne on:
    mun mielen' tulis kiintää kuolemaan,
    voi työni saada hengentuomion.
     Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin,
    jott' elää voisin,
    häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin —
     ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!

    Ateenan miehet, valiot valtion,
     jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee,
    maan, missä tiedon, taitehen templit on —
    Amfipoliissa verta virtailee:
     mies nuori lehvin vihrein pään koristaa
    mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli,
    ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — —
     Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!

    Ateenan miehet! Käskyn jumalain —
    totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan —
    ma sydämeeni kunniankäskynä sain.
     On miehen tapa taistella paikallaan!

    Anytos rukka, surman uhkas ei auta.
    Kentillä Delionin, Amfipoliin
    Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta —
    Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta,
     ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!

                                  1909.




HAVATESSA.


    Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää
    tuo ennen unelmissaan ylväs mieli?
    Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää
     tuo äsken sorja soittojen kieli?

    Miks sydämessä syys vain varmentuu,
    ja kevättoivoin tummuu kajastukset?
    Miks hivus hieno hiljaan harmentuu,
     kuin yön ja unhon siintelis ukset?

    Oi siks se suru äänen on sortanut,
    kun kerran kansast' uljaasta unta näin —
    Oi siks se mure mielen on murtanut,
     kun haavehista havajan näin — — —

                            1909.




MIKSI KYSYT?


    Oi kuin kulku ihmiskunnan
    alla aikain on niin kumma:
    kautta öiden, auringoitten,
     varjot, valot elon summa.

    Oi kuin kulku ihmiskunnan
    on niin kumma, on niin vaikee:
    yhtähäll' on riemut rikkaat,
     kahtahall' on huoli haikee!

    Oi kuin elon arvoitukset
    on niin oudot selvitellä;
    yks on orja, yks on vapaa,
     ilo, onni — kellä, kellä?

    Miks on yksi ylväs, jalo —
    Omin ehdoin ottaa, jakaa?
    Miks on kaksi mieron teillä,
     alla armoin maassa makaa?

    Miks? Niin miksi — tutkit turhaa,
    selvitellä itse voit sen:
    ken loi varjot, valon elon,
     orjan, vapaan? Itse loit sen!

                      1909.





V.




VANHA MÖKKI.


    Kun sinut muistan, niin jo värähtää
    sielussain omituinen onnen soitto,
    järvellä aallot armaat läikkyää,
    ja pihamaalla perhot väikkyää,
     ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

    Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
    ja mökistäni saapi kultalinna,
    min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
    ja kuningatar kaunis kumartuu
     sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

    Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
    ja kuningatar se on äitikulta.
    Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
    Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
     tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

    Oi, sinne kotopirtin hämäriin,
    ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
    joss' äidin silmä valvois nukuksiin! —
    Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
     ja isä, äiti viety mullan alle.




TOIVIORETKI.


    Me kuljemme kirkkotiellä,
    kun aamu on kirkkainnansa,
    kun kaikki on hiljaa siellä,
     ja kun poikessa viel' on kansa.

    Me siirrymme hautausmaalle,
    siell' lemuu ruusujen tuokse,
    ja istumme pihlajan alle
     tuon vanhan ristin luokse.

    Ja kuolemanristin juureen
    ma vaivun elohon omaan,
    ma haivun onneen suureen
     ja kaihoon sanattomaan.

    Ja mist' on riemuni siellä?
    Ma sylihin lastani suljen.
    Ja mist' olen murhemieliä?
     Ma isäni haudalla kuljen.




Z. TOPELIUKSELLE.

(Kuolinsanoman tultua).


    Kuningassurussansa
     ihanteen maailma seisoo nyt,
    ja runotarten kansa
    on harsoin peittäynyt.
    Ja aatteiden impein
     on silmät kyynelin välkkyelleet,
    ja kauneuden impein
    on kaipiolaulut helkkyelleet,
    ja ääressä paarien verhotuiden
    on kuoro impien itkusuiden,
     rakkauden impein.

    Ja oksalla ylimmällä
     nyt Sylvia siipehen painaa pään,
    on kaihomieli hällä,
    hän kaipaa ystävätään.
    Ja kukkaset Suomen
     on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
    ja kesäyöt Suomen
    on kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
    Ja tuhanten rantojen partahilla
    on kuin olis mielillä murheisilla
     siniveet Suomen.

    Mut urhoin vuosisadat
     kiitostas kantaa maineistaan,
    ja Suomen vuoksein radat
    vapaista laineistaan.
    Ja nuorien kiitos
     on kiitos suurista aattehista,
    ja pienoisten kiitos
    on kiitos riemuista puhtoisista.
    Ja ääressä paarien kallihitten
    soi suista satojen, tuhansitten
     kansasi kiitos.




JUHANI AHO.

(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).


    Sä ethän paho,
     Juhani Aho,
    kun piirsimme tuohon kuvan?
    Ei palstan täytteeks,
    mut miehen näytteeks,
     ja pyysimmehän me luvan.

    Niin — näytteeks miehen,
     mi kansan tiehen
    loi viitat katajasta.
    On oksat suuret,
    ja huimat juuret;
     ne viitat on viittoja vasta!

    Ne siintävät julki,
     ja ne suoraan kulki
    päin korpea, suota ja selkää;
    on määrämme loitos,
    lie raskas se koitos —
     mut eksymist' emme pelkää,

    kun viitat on vankat,
     ja vartiot sankat,
    ja tulet kukkuloilla.
    Jos herpoisi työkin,
    ja jos yltäisi yökin —
     me jatkamme aamun koilla!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76560 ***