Update for 76560HEADmain

4 files changed, 2294 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/76560-0.txt b/76560-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..61a860e
--- /dev/null
+++ b/76560-0.txt
@@ -0,0 +1,2278 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76560 ***
+
+Language: Finnish
+
+
+
+TAISTELUJEN MAININGEISSA
+
+Runokokoelma entistä ja uutta
+
+
+Kirj.
+
+SEVERI NUORMAA
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Vihtori Kosonen Osakeyhtiö,
+1909.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+I.
+
+Andreas Hofer.
+Laiva merellä.
+Laki.
+Itätuulessa.
+Vänrikki Stool.
+Keväällä.
+Revontulet.
+Ziion.
+Simson.
+Jisreelin vanhimmat.
+Suomen laulu.
+Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
+Laulu isänmaalle.
+Nyt valitkaa!
+Te jalokivi lokaan polkekaa.
+Lukanus kidutettuna.
+Pari päiväkirjanlehteä.
+Pieni tyttö pihlajan alla.
+Sinä sanoit.
+
+II.
+
+Sankari.
+Säveleitä.
+Eestä vapaan kansanvallan.
+Pakkastoiveita.
+Giordano Bruno.
+Jumala-ajatuksia.
+Joululauluja 1—2.
+Maailman Golgatalla.
+Vuossadan haudalla.
+Käy työhön.
+Snöfrid.
+Bertran de Born.
+
+IV.
+
+Rikas mies.
+Via dolorosa.
+Eri peliä.
+Kullervo.
+Oikean vartia valpas.
+Tutkija.
+Paratiisi.
+Fiat justitia, pereat mundus.
+Sokrates tuomareilleen.
+Havatessa.
+Miksi kysyt.
+
+V.
+
+Vanha mökki.
+Toivioretki.
+Z Topeliukselle.
+Juhani Aho.
+
+Eräihin niistä runoista, jotka parista, jo loppuunmyydystä kokoelmasta
+on valikoitu tähän vihkoon, on tehty vähäpätöisiä muutoksia.
+
+
+
+
+
+I.
+
+
+
+
+ANDREAS HOFER.
+
+(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)
+
+
+    On synkkä yö, ja kellot kumahtaa,
+    Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.
+
+    On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa,
+    jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa,
+    tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen,
+    kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, —
+     ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:
+
+    En tahdo olla Job, en kerskaile
+     ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
+    Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä,
+    ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin,
+    Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas,
+     min asuinsijaks sille kerran soit.
+    Ja rypällaihot kun rinteellä puunti
+    ja vilja vihryt kun heilimöi,
+    niin Sulle siitä ansio annettiin,
+     ja Sulle siitä kiitos kannettiin.
+    Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi,
+    taas myrsky löi,
+    ja kansa kun pettua söi,
+     ja kun vihamies tuli sadoin kerroin
+    ja turmat nousivat toisinverroin,
+    ja vuoret kun kansan verestä ruskoi,
+     se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.
+
+    Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet,
+     ne vanhat, ne uudet,
+    mitk' armos yllemme langeta antoi,
+    vaan jotka kansan elin-usko voitti —
+    ne nurkumatta tää kansa kantoi,
+     ja yöstäkin päivä koitti!
+
+    En tahdo olla Job, en kerskaile
+    ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
+    Mut salli mun tutkia yhtä ees:
+    tää kansa on luottanut oikeutees,
+     Sinun oikeutees!
+
+    Kun, Herra, oikeudentunnon
+     Sa itse istutit ihmiseen,
+    kun totuuden loit sydämeen ja kunnon,
+    ja vihan sortoon ja vääryyteen,
+    mun täytyy kanssa kansan sorretun —
+     kun väkivalta johtaa maailmaa,
+    kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy,
+    kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy —
+     mun täytyy, Herra,
+    eest' isänmaan ja eestä miljoonain,
+    ei vihamielin
+    mut suorin kielin
+     Sun etees käydä pyytäin, valittain:
+
+    Elä anna sen uskon hukkua,
+     sen uskon iki-oikeaan,
+    se on ollut niin kallis, sen puolesta
+    on kansat käynehet kuolemaan!
+    Mut jos sorretun sortua suotkin,
+     jos et autakaan pientä ja orjaa,
+    joka taisteli oikean tähden,
+    niin sorra Sä silloin nuotkin,
+    jotk' oikeuttasi herjaa,
+    ja sorra ne sorretun nähden!
+     niin uskomme jälleen oikeuteen.
+
+    En tahdo tutkia teitäsi, en,
+     ja tomuks ma itseni tunnustan,
+    ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan.
+    Mut alle sorron ja vääryyden —
+    kun sorron sorroksi tajuan —
+    minä antau en,
+     se ois Sinun tahtoas vastaan!
+
+    Oi anna se jälleen maailmalle
+     se usko suuri ja vakaa,
+    niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat,
+    ne jotka nyt maassa makaa,
+    ne nousevat ylväänä, pystyssä päin,
+     ne nousevat myrskynä mylvähtäin...
+
+    Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran,
+    kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut,
+    lipussa kansain loistaa oikeus Herran,
+     tuhkasta sorron versoo palmupuut — —
+
+    On synkkä yö, ja kellot kumajaa,
+    Tiroolia tuskat ahdistaa.
+    Mun on eessäin kallis työ;
+    mut milloin, milloin ne kellot lyö,
+     jotk' oikeuden aamua soittaa?
+
+                      1902.
+
+
+
+
+LAIVA MERELLÄ.
+
+
+    Kas laiva seilaa
+     tuoll' ulappaa!
+    Sen silkopinnassa
+    ylväsnä peilaa
+    mastoa ylhää,
+    rautarunkoa,
+     kanuunaa.
+
+    Meren vapaan, laajan
+     se alleen sortaa,
+    ja sen kalvon kirkkaan
+    sen keula murtaa.
+    Ja kuohinat alta
+    pisarten miljoonain
+     ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
+    ja ne tunnustaa
+    majesteettia laivan
+    ja mastoa ylhää,
+    rautarunkoa,
+     kanuunaa.
+
+    Ja laivan, laivan on valta!
+    Mut malta —
+
+    Käy henkäys ilmassa vienoinen,
+    se on Jumalan vapaa tuuli.
+
+    Ja meressä pisara pienoinen
+     sen tuulosen kuiskeen kuuli.
+    Ja pisarat sadat sen kuulevat,
+    ja ne miljoonat.
+    Ja värähdys ulappain pintain
+     se on värähdys pisarten rintain.
+
+    Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
+     meret laajat tallaa,
+    meret vapaat, laajat ja kummat.
+    Ulapan päällä se leikiten liitää,
+    aaltoset sortuvat allaan,
+     aaltoset taajat ja tummat.
+
+    Mut laivahan tuulet tuiskii,
+     ne aaltojen korvahan kuiskii:
+    vapaista merten ja ilmojen ääristä,
+    vapahan, vapahan ylhistä määristä,
+    ett' on vapahan valta, voima
+     Jumalan antama, aateloima...
+
+    Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
+     ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
+    ja meri kuohuu ja kiehuu.
+    Ja pisarat pienoiset, miljoonat
+    ne vaahtivuorina hyrskyilee,
+    ne Syvärit halkovat huimaavat,
+     ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
+
+    Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
+     jok' aaltoset alleen sorsi,
+    sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
+    ja sen mastot on niinkuin korsi.
+    Ja sen sortaja ylvään
+    ne yltään heittää,
+     ja sen hylkynä pohjaan peittää.
+
+                         1900.
+
+
+
+
+LAKI.
+
+
+    Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
+     löi tulta ja suitsui sauhu,
+    kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
+    koko kansan valtasi kauhu —
+     siit' asti kuin Israel siirrettiin
+    pois orjasta vapahaksi,
+    kuin oikeus ohjaks piirrettiin
+     ja laki langettajaksi —
+
+    siit' asti se oikeus väkevä on
+     yhä vielä, kuin salama Siinain,
+    ja laki on muuri murtumaton,
+    yli miekkojen, tykkein ja miinain.
+     Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
+    se Herran voimana kostaa,
+    ja sortajan keihäät kilpistää
+     ja sorretun pystyyn nostaa.
+
+                         1900.
+
+
+
+
+ITÄTUULESSA.
+
+
+    Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
+     tämä Suomen ranta rukka,
+    täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
+    täm' on syksyn surkea kukka.
+     Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
+    kait kohta sen hyytävi halla?
+    Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
+     sen tulevan talven alla.
+
+    Vain luojani tiesi ne viljavat veet,
+     ne, joilla sen kostutin juuret,
+    ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
+    ja ne hikihelmeni suuret;
+     sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
+    ja sen turmeli valkeat vainon,
+    miks vaalisin kukkaani värjyävää,
+     suon kuolla jo kukkani ainon.
+
+    Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
+     ei jouda se koskaan hukkaan!
+    Niin kallis on kansalle syntymämaa,
+    se on suostunut surujen kukkaan.
+     Minä valvatan vieläkin vienoistain,
+    siks kun mulla sykkivi rinta,
+    ja mä varjelen maatani mairettain,
+     jos henkeni ois sen hinta.
+
+    Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
+     se vihanko viimoja horjuis?
+    Se horjuisko valtoja vääryyden,
+    sit' eiköpä totuus torjuis?
+     Käy tänne vain vihan, valheen mies,
+    on turhat sun tahratut kalpas,
+    on tuttuja meillä sun tummat ties,
+     ja portill' on vartio valpas!
+
+    Sä päällemme peikot nostaos vain,
+     joka polvulle pankosi ansa,
+    ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —
+    jää jäljelle Suomen kansa.
+     Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
+    ja mihin se hintahan myödään,
+    jok' ainoa mies on Vibelius,
+     käs' jäykkänä kirjahan lyödään:
+
+    Se on ollut se yksi ja ainoa,
+     joka tuonut on tuskissa hoivon,
+    se on ollut se yksi ja ainoa,
+    johon onnettuudessa toivon.
+     Se on ollut aarteeni arvokkain,
+    sit' ei saa tallata jaloin!
+    Se on annettu armona Jumalain,
+     se on vannottu keisarivaloin!
+
+    Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
+     ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
+    kuin Feeniks lintu se nousisi taas
+    ihan turmankin tuhkien alta.
+     Se on Vestani kallis, mi valvonut on
+    mun kansani hengen tulta,
+    se on koskematon, se on kuolematon,
+     voi, ken sitä ryöstäis multa.
+
+    Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
+     ja kansalta onnen uskon?
+    Ken päivyen taivolta riistää tais
+    ja pilven rannalta ruskon?
+     Mun kansani kevät se kajastaa,
+    se on uskoni varma ja vakaa,
+    ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
+     se on tuleva talven takaa.
+
+    Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
+     ja virtojen vuolahat välkyt;
+    kotirantojen koivut on vihreissään,
+    ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
+     ja se kansani kevät se kaunis on,
+    sen on siivillä siunaus Herran.
+    Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, —
+     ja se kevät on koittava kerran.
+
+                         1899.
+
+
+
+
+VÄNRIKKI STOOL.
+
+(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)
+
+
+    Kun mun Suomeni päivä on laskussaan
+    ja tupani tummuvan näyttää,
+    minä mietin eespäin, ma mietin taa, —
+     mut se yks minun mieleni täyttää.
+
+    Ma uneksin urhoja uljaita
+    ja miehiä miekkavöitä,
+    minä muistelen Munterit, Maaherrat,
+     ja Stoltein sankaritöitä.
+
+    Minä uneksin rivin ryysyisen
+    ja mustan ja vankan kuin muuri,
+    kukin silmä on kylmä kuin kuolema,
+     ja jok' ainoa sydän on suuri!
+
+    Ja jos, jos joku heikkona horjahtais
+    ja rikkoen rivit heittäis,
+    niin torpan tyttöset itkisivät,
+     Spelt inhoten silmät peittäis.
+
+    Ja mä vaivun mun onneni hurmioon,
+    ei viel' ole aikas ilta!
+    Oman poikani posket ma hehkuvan nään
+     etumaisilta patterilta! — —
+
+    Mut ma havahdan onneni haaveista,
+    se oli vain unten lainaa,
+    ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat,
+     ja torpan tyttö on vainaa.
+
+    Näen Stolteja muutaman, Speltin myös,
+    min silmät sumeina hohti,
+    mut Suomeni surkean armeijan
+     näen kulkevan pohjaa kohti.
+
+                     1902.
+
+
+
+
+KEVÄÄLLÄ.
+
+
+    Käy vihantaan oksat koivujen
+    ja kevät saa vihreän vaatteen
+    mut Suomess' on syksy sydänten
+     ja talvi toden ja aatteen.
+
+    Jo lämpeni taivas, läksivät jäät,
+    jo aukee aallon syli,
+    mut vihan ja vilpin synkeät säät
+     käy Suomen sydänten yli.
+
+    On toukokuu ja kukkain kuu,
+    ja nurmet nuorna hymyy,
+    mut Suomessa otsat punastuu,
+     ja silmä silmää lymyy.
+
+    Käy koivujen oksat vihantaan
+    ja kevät saa vihreän vaatteen,
+    mut koittiko Suomelle milloinkaan
+     kevät oikean, toden ja aatteen?
+
+                         1903.
+
+
+
+
+REVONTULET.
+
+
+    On päivä poissa, ei hohda hanki,
+     ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
+    ja vait on järvi ja virta vanki,
+    ja yllä pakkanen paukkuaa.
+     Mut kohta öisessä sankeassa
+    jo taasen taivolla salamoi,
+    ja päivä uusi on alkamassa,
+     ja koittamassa on uusi koi.
+
+    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
+     ja taivas kaarena kirkastuu!
+    Ja tuolla, katsohan, valokielet
+    jo halki taivahan viskouu!
+     On niinkuin taistoa tulten julmaa
+    tai valomerten tää myrsky ois,
+    kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
+     ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
+
+    Kuin Noan aikoina taivahalle
+     loi luoja kaarensa korkean,
+    ettei hän vastedes vetten alle
+    hukuta kansoja kuolemaan,
+     niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
+    kun tulet ilmoissa öiset lyö:
+    ei ole kohtalo Suomen kuolla,
+     vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
+
+                        1891.
+
+
+
+
+ZII0N.
+
+Aihe v:lta 586 e.Kr.
+
+
+    Tytär Ziionin kaunis suree niin,
+    sen on suistunut uljas muuri.
+    Laki Herran templissä tallattiin,
+     sen tallasi Baabel suuri.
+
+    Tiet, portit Ziionin ikävöi,
+    ken juhlille enää kulkee?
+    Sen palmuinkantajat Baabel löi,
+     sen portteja Baabel sulkee.
+
+    Yli yötä hän itkee niin katkeraan
+    sen kaupungin ulkopuolia.
+    He sortivat Ziionin, syntymämaan,
+     tekis itsekin mieli jo kuolla.
+
+    Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
+    päämiehet on verrattu peuraan,
+    jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
+     jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
+
+    Te ohitse käyvät, katsokaa!
+    Tää eikö koske jo teihin,
+    kun pakanat templiä saastuttaa
+     ja kajoo kanteleihin?
+
+    He koskevat kansani pyhimpään,
+    kalut kallihit vievät he meiltä,
+    ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
+     ja Herra on kieltänyt heiltä.
+
+    He ryöstit mun parhaat poikani pois,
+    pojat Ziionin kempit ja korjat;
+    kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
+     ne nyt ovat Baabelin orjat.
+
+    He polttavat ihon mun pojiltan',
+    ne jauhavat Baabelin viljaa,
+    ja Juudan neitsyet suruissaan
+     heit' itkeskelee hiljaa.
+
+    Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
+    Joko silmät liinalla peittäis?
+    Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
+     ja rannat raukat heittäis?
+
+    Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
+    mut ei raukene rakkaus laisin:
+    käten' oikea ennen unhottukoon,
+     kuin, Ziion, sun unhottaisin!
+
+    Yli yötä mä valvon sun nousentaas,
+    ja mä huudan sen Herran puoleen,
+    jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —
+     hän on katsova kansan huoleen.
+
+    Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
+    kun sana saapuvi kerran,
+    ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
+     ja se sana on itse Herran:
+
+    On Baabel suuri ja mahtava maa,
+    sen viinaa pakanat juovat,
+    siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
+     ja suruja sillen tuovat...
+
+    Mut Ziionin tyttären kyyneleet
+    minä pyyhin pois ja sen haavat,
+    ja sen hipiät, huolista mustenneet,
+     taas rieskanvalkeiksi saavat!
+
+                      1900
+
+
+
+SIMSON.
+
+(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)
+
+
+
+    Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen,
+    jota kätesi kerran johti?
+    Ja joko sinun apusi uupunut lie,
+    ja joko tämä tie nyt on surman tie,
+     jota kaihoten kuljen kohti?
+
+    Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa
+    surun vuoret mun ylleni juuri,
+    ja kukkulat kaikki kaatukaa!
+    Ei kaada ne urhon kunniaa,
+     hän on sortuissansakin suuri!
+
+    Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas
+    minä kantanut oisin ja kansa, —
+    mut yhdestä varjele, vakainen,
+    ja elä suo orjana sortua sen,
+     joka vapaa on sukujansa!
+
+    Elä anna sen mataa matona maan,
+    elä kerjätä kulkijanna!
+    Elä salli suuta sen suljettaa,
+    elä salli sen niskaa poljettaa,
+     sen ennen murtua anna!
+
+    Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei,
+    joka suussaan ei siedä salpaa,
+    ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei!
+    ja ei sitä kahleissa kanneta, ei,
+     jok' on kantanut Jumalan kalpaa.
+
+    Minä tunnen mun voimani valveuneen,
+    sinä, Herra, nyt ole minun muurin'!
+    Kuka Juudan johtajan horjuttaa?
+    Ei vapaa orjana kuolla saa,
+     hän on surmansa hetkellä suurin!
+
+             (Hän tarttuu pilareihin.)
+
+                            1903.
+
+
+
+
+JISREELIN VANHIMMAT.
+
+(Kuningas Ahabin historiasta.)
+
+
+    Jisreelin raati on huolissaan,
+    se on sortunut suureen vaivaan:
+    on saapunut käsky kuninkaan,
+     ja se saapui kuin salama taivaan:
+
+    "Todistus väärä valmistakaa
+    te Nabobia vastaan,
+    ett' on hän herjannut Jumalaa
+     ja kironnut kuningastaan.
+
+    Valamiehiksi kelmiä tuokaa kaks,
+    niin Nabob ulos viekää,
+    ja todistettuna herjaajaks
+     hänet herjana hengiltä lyökää!"
+
+    Sana ankara on. Kuka neuvon ties?
+    He vait ovat, lohdutonna.
+    Yks lausui: "Nabob on kunnon mies,
+     ken herjasi hänt' oli konna."
+
+    Mut toinen nous: "Mua kuulkaahan,
+    varo, Jisreel, mielesi malta!
+    Tosin käsky on väärä kuninkaan,
+     mut Herran on esivalta!"
+
+    Niin horjuvi raati Jisreelin,
+    oli tunto ja oikeus turhaa;
+    esivalta kun kerran on käskenyt, niin
+     se vannoo väärin ja murhaa.
+
+    Suurkelmiä päättivät hankkia kaks,
+    niin Nabob ulos viedään,
+    ja todistettuna herjaajaks
+     hän herjana hengiltä lyödään.
+
+    Te tiedätte sitten sen historian.
+    Teki Jisreel synnin raskaan;
+    ja oikeutt' ei polkemaan
+     saa käydä kuningaskaan.
+
+    Näet Jumalan mies tuli Ahabin luo:
+    "Näin kuuluvi käsky Herran:
+    missä koirat nyt Nabobin verta juo,
+     ne sun veres särpivät kerran!"
+
+                        1903.
+
+
+
+
+SUOMEN LAULU.
+
+
+    Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
+    tule, laulamme raikkahin rinnoin!
+    Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
+    sitä kannelta kuulua koittelemaan,
+     jota Väinämö soitti jo innoin!
+
+    Se laulu on uskoa, toivoa täys,
+    se on tenhona taisteloihin!
+    Ken vihamies kansalle surmaa suo,
+    hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
+     hänet laulaen sorramme soihin!
+
+
+
+
+SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.
+
+
+    Siirryn linnani summiin suojiin,
+     astun hyllyjen huimain taa,
+    katselen Suomeni suuriin luojiin,
+    kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
+     tulkate tänne, pajarit tuhmat,
+    maatani väellä valloittamaan,
+    täällä on uskot, täällä on uhmat,
+     täältä, täältä me ammutaan!
+
+    Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
+     suojassas ei surua lain:
+    huoleti tähtään töittesi takaa,
+    Kanteletarten, Kalevalain.
+     Siin' on Suomeni seinähirret
+    tuimat, tuhannenvuotiaat,
+    siin' on taistoimme tenhovirret,
+     voittolaulumme voimakkaat.
+
+    Katsos velhojen suuret sarjat,
+     näetkös noitien armeijaa!
+    Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
+    lyöty Louhea, Pohjolaa.
+     Tääll' on turmihin tappaviinkin,
+    tääll' on taikoja tuhansiin,
+    tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
+     pahansuopainkin panemiin.
+
+    Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
+     urhot uutterat, seppelepäät.
+    Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
+    tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
+     Etsivät yhteen heimoni suuren,
+    liittivät siskot siskoksiin,
+    juuttivat syvähän tammen juuren,
+     latvan työnsivät taivosiin.
+
+    Sinis suruissa suurimmissain
+     silmäni toivoa välkähtää,
+    kunis pirtissä pienoisissain
+    laulut heimoni helkähtää.
+     Niiss' on Suomeni seinähirret
+    tuimat, tuhannenvuotiaat,
+    niiss' on taistoimme tenhovirret,
+     voittolaulumme voimakkaat.
+
+                     1900.
+
+
+
+
+LAULU ISÄNMAALLE.
+
+(Vanhaan ja uuteen tapaan.)
+
+
+    Minä lemmin mun maatani mairettain,
+    ja ma kiinnyn sen mantuun ja multaan,
+    ja en minä pois tätä vaihtais vain
+     en hopeaan, en kultaan.
+
+    Mut Suomen soita ma lemmi en,
+    en rahkasammalta tuota,
+    ja jos joku pelloksi perkais sen,
+     niin en minä surisi suota.
+
+    Minä lemmin laihoa laineilevaa
+    ja vainiolla viljaa,
+    ja kaurankukkaa kalseaa
+     minä lemmin niinkuin liljaa.
+
+    Mut hallaa hyistä en lemmi ma lain,
+    joka viljat välin surmaa.
+    Minä lemmin Suomen onnea vain,
+     mut en minä lemmi turmaa.
+
+    Ja mä lemmin sen onnesta taistelijaa
+    ja taistajan orpolasta,
+    mut taistoa suurta, rohkeaa,
+     ja taistoa kunniakasta!
+
+    Minä lemmin poikia potria maan,
+    ja impeä uljasta, sorjaa.
+    Ja ma lemmin Suomea vapaata vaan,
+     mut en minä lemmi orjaa!
+
+                   1901.
+
+
+
+
+NYT VALITKAA!
+
+
+    Nyt valitkaa!
+    Joko lepo ja yö,
+     tai taisto ja työ.
+
+    Nyt valitkaa!
+     Joko toivottuus
+    tai se usko uus,
+    se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on,
+    joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
+     Kuolematon.
+
+    Nyt valitkaa!
+     Joko orjan kieli
+    ja orjan mieli
+    ja orjan omatunto,
+    tai Suomen kieli
+    ja Suomen mieli
+     ja Suomen tunto ja kunto.
+
+    Nyt valitkaa!
+    Joko kulta ja kullan kunniaa,
+     tai isänmaa!
+
+                      1900.
+
+
+
+
+TE JALOKIVI LOKAAN POLKEKAA.
+
+
+    Te jalokivi lokaan polkekaa
+     ja kulta puhdas tuleen tuomitkaatte,
+    te korppein lailla kohta kirkukaa,
+    kun kerran otsan uljaan nähdä saatte!
+     Te madot maan, te salaa ryömielkää
+    ja kilvoin käykää puremaan,
+    jos ken vain seista tohti jalallaan,
+     ja kyille näyttää, ettei surmaa pelkää.
+
+                           1905.
+
+
+
+
+LUKANUS KIDUTETTUNA.
+
+
+Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut
+runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor
+Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana
+julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana,
+koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.
+
+Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa
+on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä
+suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen.
+Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia
+käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin
+sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero
+kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa:
+sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja
+rikokset.»
+
+Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa,
+lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän
+"taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän
+kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita
+ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.
+
+Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen
+suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon.
+Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero
+oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi
+useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan
+tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero
+tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä
+hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista
+runoistansa, kuoli.
+
+Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa
+Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.
+
+
+
+LUKANUS KIDUTETTUNA.
+
+(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)
+
+
+    Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän,
+     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
+    Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä
+    ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä",
+    on kuoloa kovempi — on oma häpeä,
+    mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat
+     mun lauluni ja eloni langan pois.
+
+    Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
+     kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
+    Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa
+    Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
+    puolesta esi-isäin vapaavaltion,
+     min vapaus ies vain ol' orjain harteilla.
+    Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin
+    ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
+    ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
+    Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
+     vapautenne eestä, lapset Spartakon!
+    Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
+    eest' ihmisyyden vapaavaltion!
+    Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
+    Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän,
+     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
+
+    Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
+     ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää
+    ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen
+    päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks,
+    päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on.
+    Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
+     kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu,
+    kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui,
+    atleetinvoimin nousten ulos lennättää
+    liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
+    juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin,
+     kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.
+
+    Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
+     mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
+    Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
+    mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
+     mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
+    Se pyövel'toimi lemmentointa on
+    lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
+     senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.
+
+    Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen
+     ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
+    mut sinä, laula sinä uljain päin
+    kuin Natsaretin kansainlaulaja,
+    julista valtaa, jossa pienin ensinn' on,
+     ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais,
+    oikeuden Rooma käske rakentaa
+    häpeän Rooman muurein raunioon;
+    kuin Natsaretin kansainlaulaja
+     sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!
+
+    On orja, Stoan viisas lausui niin,
+     ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse.
+    Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain,
+    ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain:
+    Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
+    eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
+     eespäin ja riemuin kuole kilvelles!
+
+                             1905.
+
+
+
+
+PARI PÄIVÄKIRJANLEHTEÄ.
+
+
+— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi.
+Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin
+iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä
+riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen
+rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja
+virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin.
+Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen
+kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän
+on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää
+eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka
+väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella
+rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri
+kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta
+painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta
+puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —
+
+Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta
+sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.
+
+En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren
+rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä
+porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua
+kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa
+sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan
+tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.
+
+Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen
+linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja
+tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja
+unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.
+
+Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine
+istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava,
+levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.
+
+Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista
+helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat
+vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein
+äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun.
+Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen
+on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät,
+tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä
+villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan
+kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä
+eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin
+loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä
+— mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät,
+lumivalkoiset leningit.
+
+Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton
+kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden
+kallis muistopaikka.
+
+Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan
+1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman
+vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä
+marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen
+iskenyt miekallaan...
+
+Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin
+mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon
+riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa".
+Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii
+kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.
+
+Sinä päivänä se alkoi.
+
+Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös,
+magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat
+punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan
+puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit,
+jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!
+
+Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua
+poikajoukko viereisen pöydän ääressä?...
+
+Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä
+kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:
+
+    Magyarien Jumalalle vannokaa:
+    Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!
+
+                 Budapest 2/8 1902.
+
+
+
+
+PIENI TYTTÖ PIHLAJAN ALLA.
+
+
+    Ruoho vihree pihlajan alla,
+    pieni tyttö ruohossa leikkii,
+     mun tyttön' on niinkuin kukka.
+
+    Päivä loistaa kukkien teriin,
+    sirkka laulaa säteissä päivän,
+    sirkka laulaa lystiksensä,
+     mun tyttön' on pieni sirkka.
+
+    Sinikelloja, neilikoita,
+    alkemilloja, apiloita, —
+    mikäs sin' olet, sinikello,
+    lemmenkukka? Isän kukka!
+     Mun tyttön' on isän kukka!
+
+    Pikku tyttö pihlajan alla,
+     Suomen suvella pihlajan alla,
+    poimios paljo ilojen kukkia,
+    ilojen kukat kuolee!
+     Kerran poimit surujen kukkia,
+    tyttöni, suurien surujen kukkia, —
+    pihlajan oksilta lehdet lentää,
+     Suomen suvi kuolee!
+
+                        1903.
+
+
+
+
+SINÄ SANOIT...
+
+
+    Sinä sanoit: jo ohi on varmaan
+    suviaamut ja vienoiset veet!
+    Sinä näit vain taivahan harmaan
+     ja ne suuret pisareet, —
+
+    ne veet, joita syys luo ilmiin
+    elon kuolohon vihkiessään,
+    ja ne veet jotka nousevat silmiin,
+     kun on orpo ja yksinään — —
+
+    Oi niin, oi niin, sinä vieno,
+    sinä kallis ystävyt,
+    nyt kyllä on tummana tieno,
+     kuin kaikk' ois häipynyt!
+
+    Mut me talveksi tarhat luodaan
+    suvimuistoista synnyinmaan —
+    Ja kun kerran se kevät suodaan,
+     ah, kuinka me riemuitaan!
+
+                 Atlantilla 1903.
+
+
+
+
+
+II.
+
+
+
+
+SANKARI.
+
+
+    Ruoska norja,
+     kulta kiiltävä, korja — —
+    herra herja,
+    vouti julkee —
+    Alla ikehen orja
+     tietä kolkkoa kulkee.
+
+    Sydän nuori,
+     sydän uljas kuin vuori
+    sykki lempeä
+    synnyinmaahan,
+    sotisopahan suori —
+     elon uhrata saahan?
+
+    Nousi kerran,
+     sorti sortajaherran.
+    — Veri rinnan
+    rakkahan juoksi.
+    Eli sankarin verran,
+     kaatui kansansa vuoksi.
+
+                1909.
+
+
+
+
+SÄVELEITÄ.
+
+(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).
+
+
+    Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin,
+     ja äänet ilmassa kajahuu.
+    Ne vierii vienoisina yllä kehtoin,
+    ja hymyyn herää ruususuu.
+     Ne värähtävät vanhan kammioihin,
+    ja silmä himmee kirkkaaks saa,
+    ja sairas herkee onnenunelmoihin,
+     ja orja selän köyryn oientaa.
+
+    Mik' on se sävelhely hellä, hurma,
+     se aamunkoiton armas leyhkäys?
+    Mik' on se rajutuuli, turma, surma,
+    mik' on se merten vimma, myrskähdys?
+     Se sävel, joka elon auvot soiden
+    yrmyillen uhkaa tulta, salamaa —
+    mik' on se laulu kumma Kullervoiden?
+     Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal
+
+    Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä,
+     hän riemastuupi, laulut kuullessaan,
+    hän sankariks saa suureks — mutta kellä
+    miel' halpa on, hän raukka vaviskaan!
+     Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin,
+    mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi,
+    mi siteet, salvat taittoi, murti muurin,
+     se kehnon korviin turman uhkaa soi.
+
+    Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä,
+     niin soitot armaat kuulla saat!
+    Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä,
+    kasvanet varmat, voimakkaat.
+     Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön,
+    käy silloin tietäs uljain päin!
+    Et huku niinkuin halpa unhon yöhön,
+     vaan nouset aina aamun välkähtäin.
+
+               New-York kesällä 1904.
+
+
+
+
+EESTÄ VAPAAN KANSANVALLAN.
+
+
+    Muistan ajan, entisajan,
+    muistan kansan kauniin, urheen,
+    kuinka sykki suuret syämet
+     kesken turman, kesken murheen,
+
+    Muistan kuinka vuorten lailla
+    vyöryi ylle onnettuudet,
+    muistan ruoskan, sorron ruoskan,
+     iskuin jälkeen iskut uudet.
+
+    Kuinka kansaa vainovalta
+    raastoi korppikotkan tapaan.
+    Muistan kuinka kahlett' orjan
+     kiinnitettiin kaulaan vapaan.
+
+    Muistan kuinka sorto painaa
+    ikeeseensä kansan niskaa, —
+    mutta muistan, kuinka kansa
+     ylväsnä sen yltään viskaa!
+
+    Muistan ajan, entisajan,
+    kuinka kukki kansan kunto,
+    kuinka Suomen sorron sorti
+     Suomen uljas yhteistunto.
+
+           *   *   *
+
+    Näitä muistan — unelmissain
+    väikkyy kaunis kansakunta,
+    kansa kallis, kansa yksi!
+     Miks on kaikki kaunis — unta?
+
+    Nousee päivä suosta surun,
+    koittaa kevät kansan vapaan, —
+    mutta veljet veljiänsä
+     raastaa korppikotkan tapaan.
+
+    Vasta sirut Suomen sammon
+    kootaan korjuun uljain innoin, —
+    maksettiinko aarre ainut
+     kenties liian halvoin hinnoin?
+
+    Suistuu vallat väärän, valheen
+    ilman verta, ilman kalpaa, —
+    miks' on kansan kaikkivalta
+     suurin valta — pientä, halpaa?
+
+    Miks, kun rannat rakkaat hohtaa
+    oman onnen säihkees' ihan, —
+    miks, oi miksi kansan kalliin
+     otsat varjoo säihke vihan?
+
+    Miks nään kansan sankarmieltä
+    yksin talvein tummain aikaan, —
+    minne kevään vapaan kohtain
+     mielet vapaat, suuret saikaan?
+
+    Miss' on suoja Suomen sammon,
+    rivit sankat yksin rinnoin?
+    Maksettiinko aarre ainut
+     kenties liian halvoin hinnoin?
+
+           *   *   *
+
+    Oi, — nyt vast' on vapaudelleen
+    kansa vaivat, uhrit velkaa!
+    Siksi työhön joukoin tulkaa,
+     tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!
+
+    Työhön, eestä yksi kaikkein,
+    sortoon veljesvihan hallan!
+    Eestä ihmisoikeuden,
+     eestä vapaan kansanvallan!
+
+    Työhön eespäin! mielin urhein
+    mailla aatteen, mailla aineen!
+    Ettei koskaan kansa vapaa
+     sortuis alle orjan maineen.
+
+    Että kodit korkeneisi
+    pienet, suuret Suomen muuriks,
+    että heikot, halvat nousis
+     yhteistunnoin ylväiks, suuriks!
+
+    Siks, oi siks on vaivat tarvis,
+    siks on vielä uhrit velkaa.
+    Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin,
+     innoin uljain kilpaelkaa!
+
+                      1908.
+
+
+
+
+PAKKASTOIVEITA.
+
+
+    Tää syksy on sairas aika,
+     elo kuoloa kohti riutuen käy.
+    On taivas harmaa,
+    maa märkänä alla, —
+    ja kalsaita kasvoja kaikkialla,
+    ei tuskin kirkasta katsetta näy!
+     On kuin kävis nuorikin alla päin
+    ja velttona henkisi huuruja maan
+    ja valittaisi,
+    vaivaisen hymyssä suu —
+    mut jos tulis tammikuu,
+     ja pakkanen paukkuaisi!
+
+    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
+     puris terveeks poskipään!
+    Lois otsihin innon ruusut,
+    ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
+     joka uomassaan
+    ei sulkuja väistele ensinkään,
+    käy eespäin vaan,
+     meri ääretön määränä matkallaan!
+
+    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
+     ja jäätelis pois lian tympeän tään,
+    joka täyttää maan
+    ja tarttuu kulkijameen,
+    impehen, poikaseen
+    ja vanhukseen,
+     ja kulkevi näin kodin kammioon
+    ja lasten leikintälattiaan
+    ja tahrii pienoisen
+    poikakullan
+    ja vienoisen viattoman
+     tyttökullan.
+
+    Jos poistelis lian ja saastaisuuden
+     ja lois ajan uuden!
+    Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
+    hangille kirkkahille,
+    ja rohkean immen ja nuorukaisen
+     poskille punerville!
+
+    Silloin, kun päivyen säihkeessä
+     kilpaisi silmien säihkyt,
+    hankien hohdossa
+    tuntehen puhtoisuus,
+    silloin, kun päilyisi
+     nuorna ja tuoresna
+    poskella verten
+    ja rinnoissa riemujen ruusut, —
+    silloin, silloin
+     säilyisi Suomelle vastaisuus.
+
+
+
+
+
+III.
+
+
+
+
+GIORDANO BRUNO.
+
+
+    Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot
+     Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi.
+    Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot,
+    sun korviis juhlalaulut orjain soi!
+     Sä luulit: uhris uljas, peloton
+    tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen,
+    sen yhden, sen suuren mi voittava on!
+     Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.
+
+    Sä katsot yli joukkojen raivoovain
+     ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin,
+    et maisten tuskais määrää sä mittaa lain,
+    et kiinny edun, onnen arveluihin.
+     Giordano Bruno! Untasi armasta nää,
+    kuin kulkija kaukaisesta maastaan!
+    Giordano Bruno, ah — ken heräjää! —
+     mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.
+
+    Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin
+     ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta,
+    ja Campo di Fiorin liekkeihin
+    totuutta yhä polttavi mahtivalta.
+     Giordano Bruno! Vielä joka kerta,
+    kun aate myydään kultaan, maineeseen,
+    kun Caesareilleen orjat vuotaa verta,
+     näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.
+
+    Giordano Bruno! Viel' on veli musta,
+     mi kaapuns' alta sinut kiroaa,
+    mi vääryydelle pyytää siunausta
+    ja niinkuin ennen mairii mahtajaa.
+     Giordano Bruno! jalon rovioon
+    kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita,
+    ken totta lempi, kanssasi kulkekoon
+     viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.
+
+           Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.
+
+
+
+
+JUMALA-AJATUKSIA.
+
+
+    Sä etsit kirjoista Jumalaa,
+     ja se Jumala on ihan kumma:
+    hän vihastuu, hän rakastaa,
+    hän koston liekkinä leimahtaa;
+    hän isä on
+     ja tuomar' tunnoton:
+    kun rikkoi yksi,
+    hän kosti toisen;
+    hän riisti äidiltä esikoisen;
+    hän siunas nöyrät ja oikeat,
+     hän johti sodassa armeijat;
+    hän syntiä suurta soi anteeks monta,
+    hän tuhosi tuhat viatonta.
+    Hän on halpa ja jalo,
+    hän on pimeys ja valo,
+     hän on hyvän ja pahan summa.
+
+    75
+
+    74
+
+    Mut jos jumala on suur',
+     niin hän ei ole Odin, ei Tor,
+    ei Jehova, Zeus, ei Ammon.
+    Ne on valtoja kauhun ja kammon.
+     Jos Jumala on suuri ja rakkaus,
+    niin rakkaus ei ole viha,
+    ja jos Jumala on hengen puhtaus,
+     niin henki ei ole liha.
+
+    Ken Golgatan kummulla anteeks pyys,
+     kun rakkaus ristillä surmattiin,
+    ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys,
+    ei vyötetty miekkahan, mantteliin,
+     ei riistänyt äidiltä esikoista,
+    ei huolinut urhoista, armeijoista,
+    ei ollut hän Jehova suur',
+     ei Odin, Zeus, ei Tor...
+
+                         1901.
+
+
+
+
+JOULULAULUJA.
+
+
+    1.
+
+    Joulu armas on joutununna,
+    joulu-ilta kulta.
+    Himmeli heiluu pöydän yllä,
+     kynttilöiss' on tulta.
+
+    Piltti pieni on seimessänsä,
+    uinuu ruusuist' unta.
+    Ilma on kylmä, yö on musta,
+     ikkunoiss' on lunta.
+
+    Piltti pienoinen hymyhuuli
+    kuiskii maahan rauhaa.
+    Ulkona vinkuu vinha tuuli,
+     merten aallot pauhaa.
+
+    Kuiski rauhoa, piltti pieni,
+    kuiski, kultahapsi, —
+    että sen kuulis suuri luoja,
+     kuulis ihmislapsi!
+
+
+    2.
+
+    Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie,
+    ja äidillä on kyynelissä silmä.
+    Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
+     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.
+
+    Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,
+    ja äidillä on kyynelissä silmä.
+    Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
+     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.
+
+                            1901.
+
+
+
+
+MAAILMAN GOLGATALLA.
+
+
+    Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
+     he tahtovat heitänsä nostaa.
+    Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
+    he tahtovat kullalla ostaa.
+     Ja Jumalan armoa julistain
+    he kulkevat maita ja merta,
+    mut sun armos he mittovat miekoin vain
+     ja tiensä tihkuvat verta.
+
+    Ja orjainsa lyömistä tiilistä
+     he pystytit templit ja pylväät,
+    ja kulta- ja hopeahelyillä
+    he peittivät alttarit ylväät.
+     Ja he panivat papit ja tuohukset
+    sun nimeäs vartioimaan,
+    ja kirkon kirot ja autodafet,
+     ja käskivät kellot soimaan.
+
+    Mut oman valtansa vartiaks
+     he alttarin ylle sun naulaa.
+    Ja ne hymnit Herran kunniaks
+    ne itsellensä he laulaa.
+     Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
+    "Tiet, portit laveiksi luokaat!'
+    Mut kultaristillä alttarin
+     sinä värjyt ja huudat ja huokaat.
+
+    Ja mä näen sun surusi kyyneleen
+     läpi juhlasuitsujen sauhun,
+    ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
+    yli Kyyrie-eleeson-pauhun:
+     "Oi isäni, miks ylenannoitkaan
+    minut maailman Golgatalle,
+    vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
+     ja pilkan ja pistojen alle!"
+
+                        1900.
+
+
+
+
+VUOSSADAN HAUDALLA.
+
+
+    Jää hyvästi, vuossata oikeus,
+    jo voittaa valhe ja väärä.
+    Jää hyvästi, vuossata vapaus,
+     on suuri sun orjais määrä.
+
+    Jää hyvästi, vuossata rehellisyys,
+    jo valmis on valtavaras.
+    Jää hyvästi, vuossata veljellisyys,
+     jo nyt kulta on kunnia paras.
+
+    Jää hyvästi, vuossata rakkaus,
+    kas britti kuin buuria halaa!
+    Kun horjahti pienen oikeus,
+     sydän suurten säälistä palaa.
+
+    Jää hyvästi, vuossata valistus,
+    sun valonas on järki.
+    Jää hyvästi, vuossata armahdus,
+     sun armos on keihään kärki.
+
+
+
+
+KAY TYÖHÖN.
+
+
+    Olit, vuossata, suureksi syntynyt,
+    oli lahjojas tieto ja taju,
+    mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt,
+     vaan kamala kalman haju.
+
+    Käy työhön, työmies, uutteraan,
+    käs' veljen käteen liitä!
+    Kaikk', kaikki työhön tarvitaan,
+     ei yhden voimat riitä.
+
+    En huoli sun halvasta loistostas,
+    en kurjasta kunniastas.
+    Mä kylmänä seison haudallas,
+     ja katselen kaihoten — lastas!
+
+    Käy työhön, työmies, kiireimmin,
+    äl' uuteloita vuota!
+    Äl' usko armo-antimiin,
+     mut omaan voimaas luota!
+
+    Käy työhön, työmies, suorin tie
+    on aineen tie — mut malta:
+    on valtaa kaks: yks kullan lie,
+     mut hengen ylivalta!
+
+    Ne raukes kätten raadannat,
+    ne vaikeni kuin vaate,
+    mut sun on määrät korkeemmat,
+     on ihanteet ja aate.
+
+    Ja ihantees on ihmisyys
+    ja aattees hyvän voitto,
+    ja vapaus ja veljeys
+     ja onnen aamunkoitto.
+
+    Käy työhön, kanssas uskallus,
+    ei syitä sulia pelkoon,
+    ja rakkaus ja oikeus
+     sun työtäs ohjaelkoon!
+
+    Siis työhön! Työssä luottamus,
+    ei syitä sulla pelkoon,
+    ja yhteis-onnen oikeus
+     sun työtäs siunaelkoon!
+
+                 1902.
+
+
+
+
+SNÖFRID.
+
+(Viktor Rydberg).
+
+
+    On ilta ja myrsky on raivoissaan,
+     hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan:
+    "Gunnar,
+    tule pois, tule leikkihin laineitten!
+    Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
+     jos uljuutta pojall' on rinnassaan:
+    tule keinuhun keijuisneitosen!
+    Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
+    Gunnar,
+     niin soudamme onnesi saarillen."
+
+    Se oli Snöfrid.
+     Nähnyt joskus metsän pimennoissa
+    oli hän keijun, kaikkein armaimman,
+    nähnyt sinisilmän loistavan,
+    valko-otsan kultakiharoissa.
+    He rientävät pois ja käsikkäin
+     he yhdessä kulkevat rantaan päin...
+    "Snöfrid,
+    olet kaunis, sä hopeahelmainen!"
+    Nous kuu yli metsien synkeäin,
+     punapalona pilvistä väikähtäin,
+    ja immyt jännitti purjehen,
+    veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin.
+    "Snöfrid,
+     me laskemme laineilla, morsiamein!"
+
+    Vierell' impi
+    kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
+    uneksien kuuta katselee;
+    ympärillään aallot yrmyilee,
+     ympärillään myrskyn viimat soivat.
+
+    Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
+     yks' niemi korkea kohoaa.
+    "Gunnar,
+    me seulomme kultaa kiiltelevää",
+    noin kääpiöpeikot houkuttaa,
+     ne viittovat vuoren onkamaa:
+    "Tule, poika, onnesi etsintään!
+    Et köyhänä, halpana olla saa!
+    Gunnar,
+     myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"
+
+    Ja ilmat inkuu ja salamoi,
+     Ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
+    "Gunnar,
+    ne on julmat joukkiot Utgärdin!"
+    Ja torvet ja liput ja säilät soi,
+     väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
+    min Midgård on kietonut kahleihin.
+    "Myös sielusi meille, niin muisto loi,
+    Gunnar,
+     nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"
+
+    Tuli lahti, loistossa kuutamon,
+     siell' aalto on uupunut lepohon.
+    "Gunnar",
+    niin vietteli ään, "tule lahdellen!
+    Tääll' lehdon helmassa mökki on,
+     tääll' uskollisuus on horjumaton,
+    tule, löydät kaislan niin rauhaisen
+    sylin vienon ja kullan kainalon,
+    Gunnar,
+     elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"
+
+    Mut korkeena nousi
+     keulassa Snöfrid:
+    "Paremp' on urhon
+    jalo köyhyys,
+    kuin lepo kurja
+     ääressä kullan.
+
+    Paremp' on pilkattu
+     hyvälle kuolo,
+    kuin maine, voittama
+    itsekkyyden.
+     Paremp' on halaus
+    vaaran kuin rauhan.
+    Mun jos valitset,
+     valitset myrskyn.
+
+    Sillä raskaan
+     sankar'-elon
+    runot kuuluu:
+    miekkaa kantaa
+    turmaks peikkoin,
+     verens' antaa
+    eestä heikkoin,
+    valitust' ei,
+    vaivaa vainen,
+    taisto toivoton ja
+     kuolo unhoksiin.
+
+    Siin' on elon tosi sankarmaine.
+    Ellös mieli onnen saarihin!"
+    Sitten sumuun
+    katos keijukin.
+     Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.
+
+           *   *   *
+
+    Gunnar! Poika!
+     Mont' on tietä, kunnes aukee hauta;
+    sun jos ties on taistelijan tie,
+    koetusten, tuskain tuimain kautta
+    epäilyksen sumuun sun se vie.
+     Yksin, vertyin
+    kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
+    puolesta tään maailman pieninten,
+    ja min ehti taivasta lähemmäksi,
+     raskaamp' yhä kulku on askelen.
+
+    Vaan jos, poika,
+     uskolliseks elos unelmille
+    jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
+    vie sun vielä metsään leikkisille,
+    laulaa sulle lohtulauluas,
+     avaa sulle
+    tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse,
+    kun sa taisteluista palannet
+    Idanurmikolle, nornain luokse,
+     joill' on elon taulut kultaiset.
+
+                         1903.
+
+
+
+
+BERTRAN DE BORN.
+
+(Ludvig Uhland.)
+
+
+    Kalliolla sauhut suitsee
+     Autafortin raunion.
+    Eessä tuiman kuninkaansa
+    linnan herra kahleiss' on:
+     "Sainkos sun, mi miekoin, lauluin
+    kiihdit kansat kapinaan,
+    joka lapset viekottelit
+     isän sanaa uhmaamaan?
+
+    Seisot siinä sä, mi kerskuit
+     sankarsielus oivaltain,
+    ettet koskaan henkes voimaa
+    käytä muuta puolet vain?
+     Nyt ei puolet sulle riitä,
+    koko henkes tarpeen ois,
+    että linnas jälleen nostais,
+     kahlerautas katkois pois!"
+
+    "Niinkuin lausut, kuninkaani,
+     eessäs on Bertran de Born,
+    hän, min laulust' yltyi liekkiin
+    Perigord ja Ventadorn,
+     hän, mi piikki pistäväinen
+    silmiss' oli valtiaan,
+    min vuoks Sunkin lapses kantoi
+     vihaa isän, kuninkaan.
+
+    Tyttös saliss' ylvääss' istui
+     morsianna herttuan,
+    lähettini silloin hälle
+    lauloi minun lauluan',
+     lauloi minun ikävistäin
+    immen kerran ylpeilleen,
+    kunnes valui morsiusvaulat
+     kyyneleitä tulvilleen.
+
+    Varjoss' alla öljypuiden
+     parhain poikas uneksuu,
+    kun hän kuulee sankarlaulun,
+    havauupi, hurmautuu.
+     Sukkelaan on ratsu valmis,
+    ja ma kannoin lippuaan,
+    kun hän sortui Montfortilla
+     surmannuoli rinnassaan.
+
+    Verin helmaani hän vaipui;
+     ei se teräs ollut, oi —
+    ei, mut sinun kiroukses
+    hälle kuoloon tuskat toi.
+     Mielii vielä kätees käydä,
+    mut on välill' ulappaa;
+    kun ei sinun kättäs yllä,
+     minun silloin puristaa.
+
+    Siit' on, kuin nyt Autafortin,
+     multa voimat murtuneet;
+    murtui kaikki, murtui puolet,
+    särkyi kielet, kanteleet.
+     Käden voit nyt kahlein kiertää,
+    kun on henki hervoton;
+    surulauluun yhteen vain se
+     vielä kerran noussut on."
+
+    Vaipuu otsa valtaherran:
+     "Poikani sä viettelit,
+    tyttäreni syämen hurmoit,
+    minunkin nyt liikutit.
+     Salli käden kättä puistaa,
+    kautta kuolleen ystäväs!
+    Kahleet pois! Ma tuulahduksen
+     tunsin sinun hengestäs."
+
+
+
+
+
+IV.
+
+
+
+
+RIKAS MIES.
+
+
+    Hän ainehen hiekasta hikipäin
+    hopeita ja kultia kaivaa,
+    ei muista hän uurteit' otsallaan,
+     ei muistele vuosia, vaivaa.
+
+    Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
+    hän niitä kuin peikkoja lymyy,
+    ja ihanteet häntä inhottaa
+     ja isänmaalle hän hymyy.
+
+    Hän on Raamatun kertoma rikas mies —
+    kuin hänkin kait kerta hän kuolee —
+    ja Latsarit portilla värjöttää,
+     ja koirat haavoja nuolee.
+
+    Mut joskus on hällä jo päällä maan,
+    juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
+    niin polttava tyhjyys tunnossaan
+     kuin kituis hän helvetin vaivaa.
+
+    Ja silloin hän huutavi äitiään,
+    ja hän tuntee tuskan ja surun,
+    ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —
+     ja Latsarit saavat murun.
+
+                          1899.
+
+
+
+
+VIA DOLOROSA.
+
+
+    Kyllyyttä,
+    loistoa —
+    tuskaa ja
+     taistoa.
+
+    Konnuutta
+    nurjaa —
+    kostoa
+     hurjaa.
+
+    Armoa
+    hiven —
+    tunnettuutta
+     kiven.
+
+    Yhteiskunta
+    korja —
+    herra ja
+     orja.
+
+    Ylimmät ja
+    halvat —
+    ken nosti
+     kalvat?
+
+    Ken nosti kalvat
+    Spartakon tapaan?
+    Milloin kirpos orjan kirot
+     ohimoilta vapaan?
+
+    — —
+    Kalpa ja
+    pistin?
+    Spartakot rippuvat
+     surmapuilla ristin —
+
+
+
+
+ERI PELIÄ.
+
+
+    Pois pellolta, minun on mantu ja maat,
+    pois vaolta vapaaherran!
+    Mihin vie tämä peli, te peijakkaat?
+     hovin tuomio tullut on kerran.
+
+    Mut torppari tuumii tuskissaan
+    ja inttää hiukan verran:
+    niin että kuka ne kukkimaan
+     sai vainiot vapaaherran?
+
+    Niin, minä ne touvot keväin tein,
+    ja kylmillä kynneskelin,
+    ja minä ne syysviljat herroille ve'in,
+     kun parooni hävisi pelin...
+
+                    1909.
+
+
+
+
+KULLERVO.
+
+
+    Poika kasvateltu kaltoin,
+    ollut orjantöissä Unnon,
+    vaivaeltu, vitsoteltu,
+     tuosta saanut tuiman tunnon.
+
+    Ollut, orpo, orjantöissä,
+    vailla hoivaa heimon, taaton,
+    seura sutten Unnon soilla,
+     yksin, isän-, äidinmaaton.
+
+    Yks oli veitsi veljeyttä —
+    oi, se särkyi porton pilkkaan!
+    yksi rauta rakkautta — —
+     Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!
+
+    Yks oli orjan sisko raukka,
+    surma sorti neidon sorjan — —
+    Tulkoon turma Untamoisen!
+     Syököön surma Unnon orjan!
+
+                    1908.
+
+
+
+
+OIKEAN VARTIA VALPAS.
+
+
+    Hän huutaa: oikeus antakaa!
+    Hän ärjyy elkein varmoin:
+    vain oikeutt' anoo kansa, maa,
+     ei tyydy alla armoin!
+
+    Hän huutaa: herjat, ryövärit,
+    te särvitte kansan verta.
+    Hän pauhaa: peikot, petturit,
+     tilikirjanne tänne kerta!
+
+    Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan,
+    ma kintereillänne kuljen:
+    on oikeus ohjana kansan, maan,
+     mut mieron tiet minä suljen.
+
+    Minä suljen ne kuohut kurjuuden,
+    ja ma kirvoitan, kansa, salpas.
+    Väkivallan ma suistan ja vääryyden,
+     olen kansan vartia valpas!
+
+    Salasurmaa sortajan sortaja uus,
+    ja taskuhun työntää markat...
+    Olen oikean vartia valpas, hän huus.
+     Ja tilikirjat on tarkat...
+
+                           1909.
+
+
+
+
+TUTKIJA.
+
+
+    Päivät rukoeli, palvoi
+    elämältä sanaa varmaa,
+    yöset tuskin tummin valvoi —
+     elo ain' on yhtä harmaa!
+
+    Tutki elon arvoitusta,
+    määrää, aihett' ihanteihin, työhön, —
+    yks vain selvis: yö on musta,
+     että päivä päättyy yöhön — —
+
+                         1909.
+
+
+
+
+PARATIISI.
+
+
+    Astuit uljasn' elon Edentarhaan,
+    poltit polttouhria, intos parhaan,
+     palkkas tieto, että astuit harhaan —
+
+                         1909.
+
+
+
+
+FIAT JUSTITIA, PEREAT MUNDUS.
+
+
+    Niin, kerran teille ma kostan
+    ja kerran teille ma näytän:
+    ma oikeuden ostan,
+     ja oikeutta käytän!
+
+    Ja miss' oli maailman kulmaa,
+    jot' oikeuden ei hurmais huumaus?
+    Ja miss' oli mitä niin julmaa,
+     kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?
+
+    Niin — pelätkää, te veikot veljeyden,
+    ja varokaa, te raukat rakkauden,
+    ja vaviskaa, te narrit vapauden,
+     on tunti tullut tunnottoman oikeuden!
+
+                           1909.
+
+
+
+
+SOKRATES TUOMAREILLEEN.
+
+
+    Ateenan miehet! Näinkö tosiaan
+     kuin Anytoksen arvelunne on:
+    mun mielen' tulis kiintää kuolemaan,
+    voi työni saada hengentuomion.
+     Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin,
+    jott' elää voisin,
+    häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin —
+     ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!
+
+    Ateenan miehet, valiot valtion,
+     jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee,
+    maan, missä tiedon, taitehen templit on —
+    Amfipoliissa verta virtailee:
+     mies nuori lehvin vihrein pään koristaa
+    mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli,
+    ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — —
+     Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!
+
+    Ateenan miehet! Käskyn jumalain —
+    totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan —
+    ma sydämeeni kunniankäskynä sain.
+     On miehen tapa taistella paikallaan!
+
+    Anytos rukka, surman uhkas ei auta.
+    Kentillä Delionin, Amfipoliin
+    Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta —
+    Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta,
+     ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!
+
+                                  1909.
+
+
+
+
+HAVATESSA.
+
+
+    Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää
+    tuo ennen unelmissaan ylväs mieli?
+    Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää
+     tuo äsken sorja soittojen kieli?
+
+    Miks sydämessä syys vain varmentuu,
+    ja kevättoivoin tummuu kajastukset?
+    Miks hivus hieno hiljaan harmentuu,
+     kuin yön ja unhon siintelis ukset?
+
+    Oi siks se suru äänen on sortanut,
+    kun kerran kansast' uljaasta unta näin —
+    Oi siks se mure mielen on murtanut,
+     kun haavehista havajan näin — — —
+
+                            1909.
+
+
+
+
+MIKSI KYSYT?
+
+
+    Oi kuin kulku ihmiskunnan
+    alla aikain on niin kumma:
+    kautta öiden, auringoitten,
+     varjot, valot elon summa.
+
+    Oi kuin kulku ihmiskunnan
+    on niin kumma, on niin vaikee:
+    yhtähäll' on riemut rikkaat,
+     kahtahall' on huoli haikee!
+
+    Oi kuin elon arvoitukset
+    on niin oudot selvitellä;
+    yks on orja, yks on vapaa,
+     ilo, onni — kellä, kellä?
+
+    Miks on yksi ylväs, jalo —
+    Omin ehdoin ottaa, jakaa?
+    Miks on kaksi mieron teillä,
+     alla armoin maassa makaa?
+
+    Miks? Niin miksi — tutkit turhaa,
+    selvitellä itse voit sen:
+    ken loi varjot, valon elon,
+     orjan, vapaan? Itse loit sen!
+
+                      1909.
+
+
+
+
+
+V.
+
+
+
+
+VANHA MÖKKI.
+
+
+    Kun sinut muistan, niin jo värähtää
+    sielussain omituinen onnen soitto,
+    järvellä aallot armaat läikkyää,
+    ja pihamaalla perhot väikkyää,
+     ja kallioilla hehkuu aamun koitto.
+
+    Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
+    ja mökistäni saapi kultalinna,
+    min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
+    ja kuningatar kaunis kumartuu
+     sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.
+
+    Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
+    ja kuningatar se on äitikulta.
+    Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
+    Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
+     tuon välkyn äidinrakkauden tulta!
+
+    Oi, sinne kotopirtin hämäriin,
+    ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
+    joss' äidin silmä valvois nukuksiin! —
+    Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
+     ja isä, äiti viety mullan alle.
+
+
+
+
+TOIVIORETKI.
+
+
+    Me kuljemme kirkkotiellä,
+    kun aamu on kirkkainnansa,
+    kun kaikki on hiljaa siellä,
+     ja kun poikessa viel' on kansa.
+
+    Me siirrymme hautausmaalle,
+    siell' lemuu ruusujen tuokse,
+    ja istumme pihlajan alle
+     tuon vanhan ristin luokse.
+
+    Ja kuolemanristin juureen
+    ma vaivun elohon omaan,
+    ma haivun onneen suureen
+     ja kaihoon sanattomaan.
+
+    Ja mist' on riemuni siellä?
+    Ma sylihin lastani suljen.
+    Ja mist' olen murhemieliä?
+     Ma isäni haudalla kuljen.
+
+
+
+
+Z. TOPELIUKSELLE.
+
+(Kuolinsanoman tultua).
+
+
+    Kuningassurussansa
+     ihanteen maailma seisoo nyt,
+    ja runotarten kansa
+    on harsoin peittäynyt.
+    Ja aatteiden impein
+     on silmät kyynelin välkkyelleet,
+    ja kauneuden impein
+    on kaipiolaulut helkkyelleet,
+    ja ääressä paarien verhotuiden
+    on kuoro impien itkusuiden,
+     rakkauden impein.
+
+    Ja oksalla ylimmällä
+     nyt Sylvia siipehen painaa pään,
+    on kaihomieli hällä,
+    hän kaipaa ystävätään.
+    Ja kukkaset Suomen
+     on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
+    ja kesäyöt Suomen
+    on kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
+    Ja tuhanten rantojen partahilla
+    on kuin olis mielillä murheisilla
+     siniveet Suomen.
+
+    Mut urhoin vuosisadat
+     kiitostas kantaa maineistaan,
+    ja Suomen vuoksein radat
+    vapaista laineistaan.
+    Ja nuorien kiitos
+     on kiitos suurista aattehista,
+    ja pienoisten kiitos
+    on kiitos riemuista puhtoisista.
+    Ja ääressä paarien kallihitten
+    soi suista satojen, tuhansitten
+     kansasi kiitos.
+
+
+
+
+JUHANI AHO.
+
+(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).
+
+
+    Sä ethän paho,
+     Juhani Aho,
+    kun piirsimme tuohon kuvan?
+    Ei palstan täytteeks,
+    mut miehen näytteeks,
+     ja pyysimmehän me luvan.
+
+    Niin — näytteeks miehen,
+     mi kansan tiehen
+    loi viitat katajasta.
+    On oksat suuret,
+    ja huimat juuret;
+     ne viitat on viittoja vasta!
+
+    Ne siintävät julki,
+     ja ne suoraan kulki
+    päin korpea, suota ja selkää;
+    on määrämme loitos,
+    lie raskas se koitos —
+     mut eksymist' emme pelkää,
+
+    kun viitat on vankat,
+     ja vartiot sankat,
+    ja tulet kukkuloilla.
+    Jos herpoisi työkin,
+    ja jos yltäisi yökin —
+     me jatkamme aamun koilla!
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76560 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..de5b699
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76560
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/76560)