path: root/76508-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76508 ***

language: Finnish




KARU KAMARANI

Runoja


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI





Turussa,
Sosialistin Kirjapaino Oy,
1924.




SISÄLLYS:

Runoilija.

Oma maani:

Synnyinmaalle.
Kallaveden rannoilta.
Valkeat kentät.
Kevätlaulu.
Juhannusyö
Uhrilehdossa.
Heimolaulu.
Maaemon kunniaksi.
Pääsiäisenä.
Vanhassa kodissa.

Rakkaat lähimäiset:

Onnensopukka.
Kansanmies.
Joulu-ukko.
Ennen — nyt.
Eräälle ystävälle.
Kauppaneuvos..
Kamreeri Pulla.
Isänmaallinen tuomari.
Ecce homo!
Ei vihaa — kostoa!

Oma sydän:

Tuletko.
Outo vieras.
Agnus Dei.
Rauha.
Minkä mä taidan?
Miksi?
Lyhyt satu.
Huusin sieluni suuren hädän.




Runoilija.


    Nyt tunnen, taas mä tiedän sen,
    ett' olen runoilija,
    en tuijottaja turhuuden
     ja tyhjän uneksija.

    Kas tänne kannel, kyllin jo
    sä ruostuit seinälläsi.
    On tullut laulun tuokio,
     viritä virsiäsi!

    Niin kauan yöhön katselin
    mä vaikenevin huulin
    ja sydämeni halloihin
     jo sortuneenkin luulin.

    Ei, ei, kas tänne kantelein,
    kaikk' oli erehdystä.
    Kuink' kävimmekään eri tein
     me kaksi ystävystä.

    Oi katso, kallis ystäväin,
    on terve sydämeni,
    käy polvelleni, tänne näin,
     suo soinnut lemmelleni.

    Ah lemmin, lemmin, kuule, noin
    taas räiskyy riemu rinnan.
    On totuus-neito morsioin,
     hän saakoon laululinnun!

    Mun ystäväin, kai muistanet
    kuin vihata me voitiin
    ja kuinka valtain vääryydet
     me aina julki soitiin.

    Ol' onnettomain suruihin
    lohduksi sävel meillä.
    Se tarpeesen on vieläkin,
     on sama murhe heillä.

    On ohi yöt jo ynseät,
    mä nousen, nuorrun, havaan.
    Oi tulkaa, veljet kärsivät,
     mä teille sylin avaan!






OMA MAANI




Synnyinmaalle.


    Oi synnyinmaa, sun kasvojesi eessä
     kuin ennen nöyränä nyt kumarrun,
    on miehess' onnettuudet eläneessä
    se sama tunne, joka sieluhan
     sai läsnä, kun mä katsoin akkunasta,
    ja rannan paadell' leikki iltarusko
    uhmaillen suven yötä kuulakasta.
     Oi, sama valkeuteen mull' on usko!

    Ne samat kuvat, jotka silloin piirtyi
     niin uskollisna peiliin sydämen,
    ne lapsen sielusta myös mieheen siirtyi
    ja hautaan saakka niitä kantanen:
6    suvinen valkeus, timantit taivaitten,
    syysväririkkaus, kevään huumatuoksu,
    ne polun näytti lailla tähtilöitten,
     jos minne johdatteli elon juoksu.

    Sun kanssas' surut, riemut jaoin sitten,
     sun kanssas' itkin mä ja innostuin,
    vaikk' kerskannut en kera kerskaajitten
    ja ylistystäs harvoin soitin suin.
     Mä tiesin kyllä, et? ei kuoren kiilto
    sun miellyttänyt jäykkää jalouttasi
    ja sanahelkky niinkuin peitsen viilto
     sun miehuulliseen koskee rintahasi.

    Oi mitkä sainkaan kirot, sadatukset,
     kun hurjat miehet vihaan villiintyi!
    Mä tyynin mielin kestin herjaukset:
    tuo mies hän maansa, synnyinmaansa myi!
     Sä tiedät kyllä, myikö ken ja milloin
    ja mistä syystä kalpaa kannettihin.
    Ei vika kärsiväin vain ollut silloin,
     ett' ylti viha yksiin veljeksihin.

    Ei tarkoitukses sun lie ollut jakaa
     niin eri mitoin omaa kamaraa?
    ken tuntee tuhansien vuotten takaa
    kuin mitatut on järvesi ja maas'?
     Ja miss' on kirjoitettu sekin laki,
    ett' yks' on herrana ja haltijana
    ja toinen oikeutta turhaan haki
     ja löytämätt' on hälle lohdun sana?

    Mä joka miehen oikeutta kiistin
     ja oikeuttas sun, oi synnyinmaa;
    näin hylkiöltä naamarin jos riistin
    ja kovin käsin pidin pilkkaajaa,
     mi huulillansa lauloi kunniatas',
    mut sydämessään kantoi kateen kyytä,
    niin koskaan vierressänsä ajan ratas
     ei oheen viskata mua saane syytä.

    Oi synnyimaa, mun karu kamarani,
     soi sulle helkky heikon kantelen,
    sun kasvos kärsinehet rinnassani
    ne säilytän kuin parhaan aartehen.
     En tuhlaa sanojani turhaan helyyn,
    en sulle muistomitaleja lyötä,
    ei köyhäll' aikaa onttoon ylvästelyyn,
     sen osana on aina — tehdä työtä.




Kallaveden rannoilta.


Kuopion Klassillisen Lyseon 50-vuotisjuhlaan 1922.


    I.

    Oi terve syntymäseutu,
     koti kallis lapsuutein,
    niin monen kaunihin muiston
    mä sulta lahjana vein.
     Niin moni on murtunut niistä
    elon ankaran telmeesen,
    mutt' yks' on kaikista kaunein,
     sitä koskaan mä unhoita en.

    Sen maidosta äidin rinnan
     sain sieluni sisimpään,
    kun uinuin mä unten purteen
    hänen laulunsa äyrinään.
     Se poikana poveen syöpyi
    mun ketoja kirmatessa,
    kun tarhasta suven rikkaan
     mä päivänkukkia hain.

    Sen säilytti altis mieli,
     kun nuoruuden hurmaa join,
    ja tulta hehkuvin rinnoin
    sen koulusta kotiin toin.
     Se seurasi miesnä mua
    kovan iskeissä kohtalon,
    sai siitä uupunut uskon
     ja toivoa toivoton.

    Oi kiitos syntymäseutu,
     sä kasvatit kauneimman,
    min koskaan kohtalo suonut
    lie lapsensa rintahan.
     Sä juurrutit nuoreen sieluun
    sen armaimman aattehen:
    ain ymmärrä veljes hätä,
     ole itse — ihminen!


    II.

    Nyt mieli kääntyy aikaan menneeseen,
    kun sovun henki liikkui kansan yllä
    ja kukin vankkana läks vaolleen
     ja veli veljen kohtas hymyilyllä.

    Ol' lapsi toivon sulo toukokuu
    jo nuoruudelta silloin tuntui nuoruus
    ja teot miehen oli mittapuu
     ja vanhuudesta huokui vakaa suoruus.

    Löys' silloin arvon kyynel kärsivän
    ja pahast' aina eroitettiin hyvä,
    sai katseen hellän orpo elämän
     ja ohjausta tiellään erhettyvä.

    Jos maata uhkas' isku vainoojain,
    niin yksin mielin kansa kesti senkin,
    kas, vieraan iestä vastustamaan ain'
     niin läksi ylhäinen kuin alhainenkin.

    Oi aika armas, ammoin kadonnut,
    kai sinuss' ehjintänsä kansa eli!
    Nyt muistotkin on lokaan tallatut
     ja veljeänsä vihoin katsoo veli.

    Nyt kansaa eroittavi katkeruus,
    ei ennen pyhä mantu meille riitä,
    ei onni yhdistä, ei onnettuus,
     ei mitkään siteet meitä enää liitä.

    Nyt kateus taivaallamme kangastaa
    ja peikot inhat pyrkii onkaloistaan.
    Kyy kalman kattoamme nakertaa,
     kun ihminen ei enää tunne toistaan.


    III.

    Laps rannoilta kaunihin Kallaveen,
     oi katso, sun kattosi hajoo,
    sä seisothan äärellä jyrkänteen,
    min kuiluhun mökkisi vajoa.
    Oi heitä vihasi, onneton mies,
     tuo turmaa muuten sun ties.

    Sun vierellä kehtosi keinuvan
     ihan itse onnetar lymyi,
    ja hän, joka luonut on maailman,
    kai hymynsä parhaimman hymyi,
    kun loi hän sulle sun syntymämaas',
     oi katso sen kauneutta taas!

    Nuo eikö velvoita välkkyvät veet
     ja liplatus leppeä laineen,
    ja ylväinä siintävät harjanteet,
    eikö nosta kahleista aineen?
    Ja lauluna helkkävät vehreet haat,
     oi niistähän voimaa saat.

    Ken meistä ei tuntenut rinnassaan
     ole hiudetta hengen janon,
    tai hylkivi omaa heimoaan,
    sen aina mä heittiöks sanon.
    Ei sukunsa juurista noussut hän
     ole lähteille elämän.

    Mut ken tuntee, kuinka se velvoittaa
     tuo laulu, mi laajana helää:
    niin kaunis meillä on syntymämaa,
    elo sentään maksavi elää —
    hän vasta on lapsia heimon sen,
     jonk' on kukkana — ihminen!




Valkeat kentät.


    Valkeat kentät,
     tanteret aavat,
    tervehdin teitä.
    Mistä ne saavat
    kirkkahat silmät,
     tähtäävät meitä?

    Timanttisilmät
     hohtavat, jalot.
    hankien päällä.
    Auringon valot,
    kuuhuen kullat
     leikkivät täällä.

    Huumaavat katseen
     kirpeät kiteet,
    sielusi soittaa.
    Laukeevat siteet
    tuntosi tuskan,
     valkeus voittaa.

    Valkeat kentät,
     rannaton rauha,
    hopea puissa.
    Kultainen nauha
    soiluvi päivän
     kimmalteluissa.

    Hohtavat hanget,
     valkea suuruus,
    kumarran pääni,
    Helkkyvi huoruus',
    lempeä metsä,
     elämän ääni.

    Valkeat kentät,
     sopua suokaa
    kansani kyliin,
    umpehen luokaa
    veljien haudat
     hankien syliin.




Kevätlaulu.


    Oi käykää, käykää ja katsokaa,
     kevät huokuu kenttien yli,
    hyyt talven rinnoista riistäkää,
    niin lämmin on luonnon syli,
    kevättuoksuin hellin se kuohuttaa.
     Niin kaunis, kaunis on maa!

    Niin ihana, ihana elämä on
     lumoparmailla luonnottaren.
    Pyhäpäivä siellä on ainainen,
    miks muistella huolia aren!
    Miks synkkänä kylpeä kyynelin,
     kun voimme me hymytäkin?

    Oi katsele rauhaa rantaman,
     min kiviä lainehet kaulaa,
    oi katso viitaa vihertävää
    ja kuuntele kuinka se laulaa.
    Eikö sunkin rintasi laulu soi?
     Se ilmoille päästä, oi!

    Saa silmäsi auki ja katsahda
     sinipinnan välkkyvän taaksi
    ja katsele lehdot, metsät ja maat
    ja laske laineille haaksi.
    Oi eikö se nosta ja nuorenna
     ja voimia kasvata?

    Oi kuinka hellä on tuulahdus,
     mi ylitse kumpujen kulkee,
    oi annan sen otsaasi hivellä,
    sadun aarteet se syliinsä sulkee.
    Veres' oudot ourut se viihdyttää.
     Eikö murru rintasi jää?

    Oi kuule kiurusen säveltä,
     mi kiitävi pilvien rataa,
    sen tasalle nosta aatteesi,
    älä anna sen maassa mataa.
    Sävel kiehtovan kirkas kaikuu se:
     oi etkö jo lämpene!

    Oi katso kattoa kaarevaa,
     kun se illan rusossa hohtaa,
    tai valonantaja-auringon
    kun se aamuin korkean kohtaa,
    värihohtehin tuhansin leimuvi,
     eikö leimua sielusi!

    Jos minne katsot, oi ystävä,
     näät kevättä, kevättä pelkkää.
    Jos kuulet minkä sä sävelen,
    se kevättä, kevättä helkkää.
    Oi kuinka se tenhoo ja tyynnyttää,
     oi kaunista elämää!




Juhannusyö.


    Tissun-tassun, tanhuaan
     keijut karkeloivat,
    ilma pitää iloaan,
    luonnon urut soivat:
     tule tänne ihminen,
    kuivaa kyynelees,
    poista ryppy poskien,
     näytä otsa sees.

    Älä muista murhetta,
     huolistasi havaa,
    katso' lännen rannalla
    kultaa kuumottavaa.
     Usko, mieles' uupumus
    valhetta on vaan,
    katso, mikä kauneus
     täyttää taivaan, maan.

    Näätkö, paennut on yö,
     hehkuu valkeus vastaan,
    välkkyy sinivetten vyö
    sulle ainoastaan.
     Vieläkinkö empinet?
    Riennä toki luo,
    avaa syämes; aartehet
     sun on kaikki nuo.

    Kuule, luonto laulavi
     eessä luonnon herran,
    paina sieluus' ijäksi
    ihanuus sen kerran.
     Kuule, ääni äidin on,
    kasvot kantajas,
    toistuu vielä huoleton
     lapsuusunelmas.

    Hulmuvata huntuaan
     kesän keijut huiskii,
    ilma pitää iloaan,
    luonto suuri kuiskii:
     ihminen, oi ihminen,
    suur' on mahtis sun,
    salli, sieluus karkelen
     ihmeet iloihin.




Uhrilehdossa.


    Mi kumma lienee mennyt mieleheni,
     kun rauhaa saavuta en pihasalla,
    vaan laulut kiehtovat soi sielulleni
    lehdossa tuolla pihlajien alla.
     Te polut vanhat, monta kertaa käydyt,
    kuink' aina uutta äärillänne huomaan,
    ja leivon laulu kuinka lennättäydyt
     sävelin tuorein tervehdykses tuomaan.

    Oi kuinka rakastinkaan pienest' asti
     karua, kallioista Pohjolata.
    Näin liekö palvonehet palavasti
    etelän lapset maataan ihanata?
     Mun riemuihini honkain rivi yhtyi
    ja surujani itki vaivaiskoivut
    ja haapa herkkä lohduttamaan ryhtyi:
     laulusta lehtieni totta toivut.

    Taas kaikki kohtaan vanhat ystäväni
     mä liikkuessain lehtoani kohti,
    nää ain on lähell' olleet sydäntäni,
    jos minne kuljin, kunne tieni johti.
     On tuttu täällä joka polun mutka,
    jokainen puu luo katseen lähestyvään,
    kaikk' kannot, kivet kysyy multa: kutka
     nyt ovat syyssä otsas ryppyyn syvään.

    Kenties on täällä isäin uhrilehto
     sijainnut ennen helmass' ajan harmaan
    ja moni miete, jonk' on täällä kehto,
    lie teoks saanut koittaiss' aamun armaan.
     Kentiesi täältä etsi jumalaansa
    mies kaatumaton kohtalonsa alle
    ja merkin piirsi pyhään pihlajaansa
     uhrinsa tuoden Tuntemattomalle.

    Taas tuntuu kuin tää seutu tarinoisi
     ajasta tuosta ammoin mennehestä
    ja edessänsä vielä nähdä voisi
    urohon uljaan polvest' entisestä.
     Hän metsän-käyjä ylväs, yksinäinen
    majansa laittoi tuonne vaaran laitaan
    ja sieltä käsin, korven jättiläinen,
     hän kuninkaana kaitsi riistamaitaan.

    Hän mahdillansa manas metsän hiidet
     ja kontion hän keihäällänsä suisti.
    Ol' naapurikin peninkulmat viidet,
    sen vainolaisen tullen vain hän muisti.
     Kun kaukovaarain päältä savu nousi,
    niin silloin heimoutta sydän sykki,
    ja kainalossaan keihäs sekä jousi
     hän silmät hehkuin lylyn lumeen lykki.

    Nyt tuntuu niinkuin vasta ymmärtäisi,
     minvuoksi kerran murhan teki Lalli:
    miks korven miehen kostamatta jäisi,
    kun erämaillaan haukkui vieras halli?
     Ei orjuutehen vapauttaan vaihda,
    ken itse ohjas omat kohtalonsa
    ja iskiessään keinoja ei kaihda,
     kun eestä oman konnun lyödään konsa.

    Näin kulkee editseni mielikuvat
     mun maani armaan aamuhämärästä,
    ne usein meiltä aivan unhottuvat,
    kun väsähdimme päivän hyörinästä.
     Ei miehen avu enää ole kunto,
    vaan eri mitoin meillä mitatahan,
    on herpoutunut oikeudentunto
     ja sammaltunut raja hyvän, pahan.

    Nyt hyve meillä sortuu hyödyn kautta
     ja oma etu pyrkii ohjaksikin.
    On vainovalkeat vain turhan tautta,
    ne sattuu silmään, vaan ei sydämihin.
     Maa kaunis hymyänsä turhaan tuhlaa,
    sit' ymmärtämään tuskin ehtii kukaan,
    nyt naamioidut viettää ilojuhlaa
     ja kaikki kilvan kiirehtivät mukaan.




Heimolaulu.

Ensimäisen opinahjoni, Karttulan kansakoulun 30-vuoiisjuhlassa.


    Kiire on, kiire on,
    vuodet vierii pakohon
    eestä inehmon.

    Vielä hehkuu rintas lies,
    kohta taittua voi ties,
    matkamies.

    Ankarana aika lyö,
    hellitä ei päivä, yö,
    vaatii työ.

    Vaatii pelto vaalijaa,
    korvet hallaa huohottaa
    tuhoavaa.

    Elämä on lyhyt, vie
    kautta kamppailujen tie,
    raskas lie.

    Raskas askel kyntäjäin,
    mutta käsky kuuluu näin:
    eteenpäin!

    Kiire on, kiire on,
    muurahaisen levoton
    tie oli inehmon.

         *   *   *

    Olet köyhä mun heimoni kullasta,
     sua varten ei valtojen pöydät,
    kivipeltosi karusta mullasta
    myös monta murhetta löydät.
    Sua hylkii onni ja vierahat
     sulle suuret on unelmat.

    Sä louhista, kivien koloista
     ain kasvatit kallihin jyvän.
    Monest' yrminyt lie sua poloista
    se, ken saanut on sadon hyvän,
    mutt' tiesikö hän, kun sinua löi,
     miten henkesi hedelmät.

    Toki hän, joka ylväs on voimastaan
     ja leipänsä leikillä korjaa,
    sanan saanut on maksuksi soimastaan
    ja hengen notkeutta norjaa
    hän nähnyt on kylissä heimon sen,
     joka tuttu on puuttehen.

    On täälläkin vaalittu valoa
     ja taisteltu voimien takaa,
    on kylvetty siementä jaloa;
    työ käynyt on harras ja vakaa.
    Tule tänne turpeen rehevän mies,
     on lämmin meilläkin lies.

    Mekin käymme miehissä vastahan,
     kun tiellä on Louhen linnat.
    Soi meillekin helkyt rastahan
    ja päilyvät järvien pinnat.
    On meillekin painunut sydämeen
     maa-äitimme kasvoineen.

    On meilläkin veressä velvoitus,
     se on meille sääntö ja laki:
    vain kunto on heimomme kelvoitus,
    eikä se, mi etuja haki.
    Kukin meistä tietävi tunnossaan:
     pyhä pyrkimys kruunataan.

    Pahan torju, heimoni, vallalta
     vain riehua rintasi palon,
    sun sarkasi suojele hallalta
    ja kaitse ahjoja valon!
    Meill' olkohon mittana ihmisyys
     ja aattehen ylevyys!




Maaemon kunniaksi.

Eräillä maamiesjuhlilla.


    Maa-äiti, oi emo armahin,
     sulle nyt kiitosta soikoon
    laulajan lyyra, ja kansa,
    sun huuliltas huminoikoon
     ylistys hälle, mi parmahin
    suojeli siemenet, sadon
    suoden ja täyttäin sun aittas ja ladon.
     Soi, kuulu nyt kunniansa!

    Mies, nainen, mi usein astellut
     viert' olet peltosi saran,
    kun kevät karkeli maita
    ja kuuro sun sarkasi kastellut
    juur' oli, katsellen aran
     kuin sä loit: miten laita?
    Joko jälkiä oraan
    näyttää sun peltosi pinta,
    vaiko sortuva soraan
     työs' on jo hikesi hinta?

    Oi kuinka sun paisui onnesta
     rintas ja riemua läikkyi
    nähdessäs' orahan alun,
    mi saralla väikkyi.
    Käs'vartesi voimasta, ponnesta
     kuinka sä nautit ja halun
    iskeä tunsit turpeesen uuteen,
    alat laajemmat laskea valtasi alle,
    tähdätä määräsi vastaisuuteen
     ja näyttää sun tarmosi maailmalle.

    Ja entä kun korkeimman kaartehen
     aurinko kesällä kulki
    ja luonto soitti ja lauloi
    suurimman onnensa julki,
    kun tuuli sun peltosi aartehen
     syliinsä leutohan sulki,
    lempien ruistasi kauloi
    ja kasvatti ohran ja kauran,
     mitä aattelit silloin, astuja auran?

    Oi eikö sun sielusi kiittäen
     kääntynyt maaemon puoleen?
    Hän siemenet kasvuhun siittäen
    lahjoitti rintansa mehun,
     ettei vain valvotti huoleen
    joutuisi puuttuissa rehun,
    vaan aika kun saapuu pakkasen sarjoin,
     ois' elo huoleton huonees ja karjain.

    Ja vihdoin kun kuutamo kullasta
     huolitti hohtavan sillan,
    aleni auringon rata
    ja tuijotti tummuus illan,
    niin silloinpa maaemon mullasta
     kohosi kypsänä heelmä.
    Lyhdettä sadalta sata
    katkesi. Riemuiten korret,
     kantavat kaunista viljaa,
    ottivat riihesi orret.
    Mielessäs kuiskasit hiljaa:
     siunattu kätteni teelmä!

    Myös tunnettu arpa on armoton,
     perkaaja peltojen, sulle,
    kun halla sun sarkaasi hiipi.
    Mutt' taittua voipi vain tarmoton,
    ei tuho vahvalle tulle.
     Jos koskeekin kohtalon siipi
    ja kylmä sun vainios hyytää,
    niin muista ett' aurasi alla
     sun lempeäs maaemo pyytää
    ja kanssasi kärsii ja suree.
    Mies kestävi vaikenemalla
     ja hampaansa yhtehen puree.

    Maaemo, kaikkemme antaja,
     sulle nyt laulumme helää.
    Maaemo, rinnoillas kantaja
    kaiken, mi syntyy ja elää,
    kiitos ja kunnia sulle
     armaalle, armoitetulle!




Pääsiäisenä.


    On pääsiäinen. Hiljaa mieleen palaa
     taas vanhat muistot pitkäin vuotten takan,
    nyt sydän haastaa halujansa halaa
    ja hymyänsä tahtois huuli jakaa.
     On kevät herrana ja talvi taipuu,
    kaikk' eloon herää, syntyy uudestaan.
    Sun sieluhusi syttyy suuri kaipuu
     kohota kerran yläpuolle maan.

    Ois halu sulla heittää hetkeks' aine,
     sirottaa ulos sisimpäsi pyhin.
    Lyö täyteläisnä valtimosi paine,
    tie onneen tuntuis' olevan nyt lyhin.
     Syleillä mielis syämes' ikuisuutta
    ja sielusi sun toivo siivittää,
    aatokses kammoaisi kataluutta
     ja ihmisessä etsis' ystävää.

    Sun rinnassasi puhuu tunne aito,
     kuin vakavahan vaivut rukoukseen:
    suo elo mulle elämisen taito
    ja älköön palausta paatumukseen
     täst' enää olko; kannan intomiellä
    mä uhrin eteen suuren ihmisen,
    en, elämä, mä onneasi kiellä
     ja lakejasi koskaan polje en.

    Sun ehkä halusi ois haastaa näistä,
     sun, joka yhä pääsinpäivää vuotat
    tutkien tuntees lankaa tuhatsäistä
    ja ihmisen viel' ilmestykseen luotat.
     Mutt' turhaa sun on sydäntäsi purkaa,
    sun osas suurempi vain murhe ois.
    On niinkuin ylhäält' ääni soisi: surkaa,
     ja templin vaski tuskaa vaikerois.

    On hullu hän, ken puhuu sydämille,
     ei hymyn mahti maailmassa auta,
    on iva palkka toden etsijille
    ja kohtaloita ratkaisevi rauta.
     Ei mistään kuulu kutsumusta: valtaan
    sydänten sopusointu, ylevyys,
    on väkivalta lyönyt jalat altaan,
     nyt kunniahan nouskoon ihmisyys!

    Ei, viha, sorto vallitsevi maita,
     ihmisenpoika riippuu ristinpuulla
    ja viettää vielä pitkääperjantaita,
    etikkasien' on vapahtajan suulla.
     Ken kärsiväisen nostaa Golgathalta
    ja koska koittaa ylösnousemus?
    Ken karvaan kalkin ottaa janoavalta
     ja miss' on ihmisten vapahdus?




Vanhassa kodissa.


    I.

    Terve, tuttu rinne,
     jonka viertä ennen läsnä kuljin
    vainioitten ihanuutta imein
    sielun täyteen.
    Sieltä katsoin kuinka laiho natisi,
     tai kuink' elokuinen tähkä sousi
    hiljaa lainehilla tuulten mukaan,
    taikka sirrillensä silmät suljin,
    yli honkain latvoin näin mä sinen
     purjehtivan aavaan avaruuteen.

    Terve! Mutta minne
     hävinneet on sankarisi uljaat,
    hongat hartevat, te jättiläiset,
    maani kuulun voiman esikuva?
     Tervehdystä teiltä varroin, eikö
    yhtään seiso ystävistä? Veikö
    saalistajain piilu kruunupäiset
     lapsuussadun suuret hallitsijat?

    Katkeran nyt tästä kannan muiston,
    rahan raakuus raiskas pyhän puiston.


    II.

    Siinä koivu kotiveräjällä —
     kas, kas kuin ylvähänä ryntäitäs
    nostat yli tien, jot' ajaa
     vieraissa viivähtänyt matkalainen.
    On ihan niinkuin ääneen virkkaa voisit:
    laps sortumassa ollut elon sotiin,
     terve tultuasi vihdoin kotiin!

    Vanha ystävä, meit' yhteen liittää
     monet muistot ajast'aikain takaa:
    muistanetko, kuinka ennen
    allas istui pieni kiukkupussi
    ja hyväks' itki jälleen sydämensä,
     tai haavemieli kymmenvuotias
    kun nojaten sua vastaan mietti,
    millainen maailma on kukkuloilla,
    mi autereissa väikkyi vetten yli,
    tai kuinka synnyinmaani sulous
     jo silloin ilon helmen silmiin nosti.
    Ja entä hehkurinta nuorukainen
    kun ensi säkeet lauloi lemmitylleen,
    mut synnyinmaalle parhain laulu helkkyi
    ja valat lehväis alla vahvistettiin —
     sen muistatko?

    Nyt palas matkalainen maailmalta,
    hän sulle tahrattoman otsan näyttää.
    On helppo nousta soimausten alta,
     kun tunnon mukaan tapparaansa käyttää.


    III.

    Hyvänen aika,
     tuossako ovat
    pihlajat, jotka
    istutin ennen
    isäni kanssa
     mökkimme nurkalle?

    Pieniä taimia
     olimme kaikki,
    minä ja te.
    Nuorena silloin
    kasvussa minä
     ennätin edelle.

    Nyt te nousette
     vuosien mukana
    ylöspäin yhä.
    Mahtinne paisuu,
    pihlajat pyhät,
     minä jo kutistun.

    Olitte ennen
     Suomeni heimon
    pyhiä puita.
    Mieleni viel' on
    uhrata tässä
     pakanan lailla.

    Pakana parhain
     kristitty ollut
    aikain on halki,
    mieleltä herkin,
    teolta suurin,
     ihminen aina,

    Tottahan ovat
     kasvulta vahvat
    pihlajat pyhät.
    Pien' olen minä
    rinnalla teidän,
     nöyrtyä tahdon.


    IV.

    Siinä mökki, —
     matkalainen,
    paina pääsi,
    muista hetki
    hartaudella
     siittäjääsi.

    Hän se laittoi
     töllin tähän
    vaivoin vaikein.
    Pesän teki
    perheellensä
     suurin aikein.

    Toisin kävi.
     Kaatui taatto
    kesken työtään.
    Paljon multa
    hautaan meni
     hänen myötään.

    Emo kulta,
     muistan sua
    murhemielin.
    Kerran puhui
    puutarhasi
     kukkaiskielin.

    Nyt sun penkkis
     kasvaa julmaa
    ohdaketta.
    Nouse eivät
    vienot taimet
     rakkaudetta.

    Sunkin on nyt
     asuntosi
    turpeen alla.
    Ainokainen
    poikas harhaa
     maailmalla.

    Siinä kynnys,
     ylitsesi
    käydä emmin.
    Vieras vienyt
    kaiken, jota
     ennen lemmin.

    Taltu sydän,
     tyynny toki,
    mennään yli,
    vaikk' ei vuota
    sisällä nyt
     maammon syli.

    Hyvä Luoja,
     kuink' on toisin
    kaikki ko'issa.
    Kuusitoista
    vuotta viipyi
     poika poissa.

    Tuossa ukki
     istui alla
    akkunansa.
    Tuolla taatto
    souti illoin
     keinuansa.

    Tuossa äiti
     uunin eessä
    hääri työssä.
    Pankon takaa
    kotisirkka
     lauloi yössä.

    Tarinaansa
     kaikki kertoo
    lemmen luomaa.
    Kyynel, älä
    nouse silmään, —
     vieras huomaa.

    Eespäin vielä,
     kamarihin
    sisään kurkkaan.
    Itkin ensi
    pettymykseni
     tuohon nurkkaan.

    Katsos, lasin
     alla ruusu
    kukkaan puhkee;
    kuink' on tullut
    sinustakin
     pensas uhkee!

    Tässä istuin
     ikkunassa,
    lahti päilyi,
    katsoin kuinka
    autere sen
     yllä häilyi.

    Kauas lensi
     yli vetten
    kumma kaipuu.
    — Väsynyt on
    matkalainen,
     tähän vaipuu.


    V.

    Ei, nyt riittää, ylös matkamies,
    lyhyt aikas' on ja pitkä ties.

    Joka hirsi täällä tarinois,
    paremp' on kun riennät pian pois.

    Tät' ei kauan kestä sielus sun. —
    Tahdot nähdä laineen kisailun.

    Siinä niitty vielä ennallaan,
    sama polku kulkee kuvettaan.

    Mitä? Iltakaste ruohollas,
    miksi kyynel peittää kulmias?

    Älä itke, pyhä ystäväin,
    säilyit halki aikain myrskyisäin.

    Mull' on myöskin vanhat ihanteet,
    kuivaa, kallis, turhat kyyneleet.

    Siinä lahti. Muuttunut et lain,
    yhä laineittes soi laulu vain.

    Muistan kuinka äärell' laiturin
    ennen kuulauttasi katselin.

    Monet kohlut kestin jälkeen sen,
    sinut toki kohtaan riemuiten.

    Paljon ystävältäs vuodet vei,
    sinuun sentään aika pysty ei.

    Sieluun ikuisuutesi imen näin,
    raskas taas on taival edessäin.






RAKKAAT LÄHIMÄISET




Onnensopukka.


    Rikas kaupungeista on Suomenmaa,
     sen ventovieraskin huomaa,
    mutt' yhtä katsella kannattaa
    kuin jumalten kauneinta luomaa.
    Se ylväsnä katsovi kummultaan
     kuin viittoen: tänne vaan!

    Joku hyvä, armias enkeli,
     mi luopi onnemme taikaa,
    mun kulkuni sinne johdatti
    ja kymmenen ajast'aikaa
    mä kiersin kirjoissa kaupungin
     ja veroja suoritin.

    Taru kertoo keskelle korpimaan
     sotapäällikön suuren luoneen
    tämän kaupungin, kuulun linnastaan,
    jos' tekivät kuritushuoneen,
    kun kasvoi kulttuuri, sivistys
     ja henkinen viljelys.

    Kuus' ylen kaunista katua
     sen rastii poikin ja pitkin
    niin suoraa kuin suksen latua.
    Ves'johdot ja viemäritkin
    sill' on ja asfalttikäytävää
     myös kymmenen kyynärää.

    Tää viimemainittu tehty on
     juur' kohdalle parhaan puodin,
    sen isät keksivät valtuuston
    tän suuren maailman muodin,
    kun kerran kenraal'kuvernöörin
     pit' tulla kaupunkikin.

    Hän saapunut ei, mut myöhemmin
     tuli valtionhoitaja kyllä
    ja kannukset jalon sankarin
    soi paikalla pyhitetyllä,
    ja silloin sen puodin isäntä kai
     komesrootin arvon sai.

    Ja vaaran ollessa oteltiin,
     vaikk' kylläkin myöhään vasta.
    Kun saksa porhalsi kaupunkiin,
    nous sankarit sairaalasta,
    ja monet kerkeät kevätyöt
     ne maksoi petturin työt.

    On siellä asunto maaherran
     ja kirkko ja korkea raati,
    mi hiljan, kuulin kerrottavan,
    taas ajuritaksan 'sääti.
    Pormestari kerran ryyppypäin
     ol' nähnyt parhaaksi näin.

    Vuos' vuodelta kuuden tuhannen
     on korvilla asukasluku
    sen ollut, viidelle perheellen
    itäruotsalainen on suku
    suur' suotu ja oma koulukin
     myös kielellä germaanin.

    Kaks' kirjakauppaa ja kirjasto
     ja kolme lehteä oivaa,
    myös klassillinen on lyseo,
    mi tiedon aarteita hoivaa;
    ja joskus kunniaks kieltolain
     saa putkaankin asujain.

    Käy kauppa, kulttuuri kukoistaa,
     on panttilaitos ja pankit.
    Myös väliin leirillä nähdä saa
    tasavallan armeijan tankit;
    ja kauppaneuvoksen tytärkin
     sai jääkäri-majurin.

    Vuos'kymmentä pari istuneet
     samat valtuustoss' ovat nerot
    ja mukisematta maksaneet
    samat pölkkypäät ovat verot.
    On siellä synnytty, kuoltukin
     ja naitu ja huoltukin.

    Tasavallan, niin moni luullut lie,
     se onnen on soppi vasta,
    mut siellä ne tuumii: koira vie,
    paremp' palvella kuningasta!
    Ja parhain vielä, jos sinne sen
     sais' valtaistuimen.




Kansanmies.

Kansakoulusta päästäjälleni, opettaja E.S:lle
hänen täyttäessään 50 v.


    Hän monta iltaa istui itsekseen
    ja pieni lamppu tuikki valon niukan,
    min ääreen riensi kirja-aarteilleen
     mies nuori tehnyt päivätyönsä tiukan.

    Hän kurjess' auran käyden sarallaan
    sai nähdä maansa armahimmat sulot,
    soi kevät, kesä hälle laulujaan,
     hän tajus syksyn sekä talven tulot.

    Ja sydämensä pohjaan syvimpään
    hän kätki luontoäidin kalliin kuvan,
    min elon viimoihin ja vilinään
     hän monta kertaa näki unhoittuvan.

    Jo kotipientarilta omaksui
    hän kaipuun, jota sykkii kansan povi,
    siks' askeleensa sinne suuntautui,
     miss' anojalle aukee tiedon ovi.

    Hän, poika maansa sankan salomaan,
    sen selkeesti tunsi, miss' on kansan voima,
    jot' ilman ijät piennä harhaillaan
     ja helpost' yltää suurempien soima.

    Hän riensi luokse tiedon lähteitten,
    hän kaivoi aartehia kaivatuita
    mielessä väikkyin sääntö kultainen:
     mies oppikohon opettaakseen muita.

    Sä opit, opetit ja vieriä
    näin ehti päiväsi jo puoleen saakka.
    Ei miehell' ollut aikaa levätä,
     vaikk' kuinka liekin ollut raskas taakka.

    On kaunis Sun nyt taapäin katsahtaa,
    työn onni korkein kaikist' on ja suurin.
    Hänt' aina siunaa kansansa ja maa,
     ken kansaltansa kasvanut on juurin.




Joulu-ukko.

(Jouluyön tarina.)


    Tää vaari vakaa, tuttu vanhastaan,
    hän joka vuosi saapuu samaan aikaan.
    Hän keveästi liukuu suksillaan
     kuin tonttu verhoutuva sadun taikaan.

    Hän joka paikkaan ehtii kiertäissään,
    mutt' itsensä hän muilta tyystin peittää.
    Kas, ihmisien eloon sisimpään
     jouluna helpointa on katse heittää.

    Jo päivä sammui hämyyn talviseen
    Ja lankes' ylle tyyni juhlailta,
    nyt joulu-ukko lähtee kierrolleen,
     hän tullut tänne mailt' on kaukaisilta.

    Niin siinä juuri hänen ladullaan
    esille elpyy piirteet uhkeen hovin,
    hän kiipee valaistuhun ikkunaan
     ja totisena sisään katsoo tovin.

    Oi valokylläisyyttä kynttiläin,
    ja kuinka kuusi hopeinensa hohtaa
    ja monet pöydät vieri-vierekkäin,
     ah mitkä herkut sieltä silmää kohtaa!

    On kuusen alla lahjaröykkiöt
    ja lasten laulu iloisesti helkkää,
    ja vanhemmat ja pikku tylleröt
     vain hymyä ja onnea on pelkkää.

    Hän alas akkunaltaan kapuaa:
    kas tuossa tuntuu joulua ja juhlaa,
    ei ihmiselämä lie hullumpaa,
     se noin kun viljoin riemuansa tuhlaa.

    Ja joulu-ukko hyppää suksilleen
    ja mietteissänsä painuu metsän poveen.
    Hän vasta huomaa mökin vajonneen,
     kun suksensa sen oli syöstä oveen.

    On nietos ylettyvä ikkunaan,
    min kokonansa peittää paksu huuru,
    saa sulan pilkun ukko huulillaan
     ja katsomahan kaartuu varsi kuuru.

    Pien' tuikku heittää valon himmeän
    ja pöydällä on puurovadit puiset
    ja tuolta takaa tumman hämärän
     vilahtaa esiin miehen kasvot luiset.

    Ja takan luona päätään painaen
    kätensä varaan istuu kalvas nainen,
    katseensa vaipuu tuskan-ilmeinen
     kehtohon, jossa nukkuu pienokainen.

    Ja vuotehella tuvan nurkassa
    tyttönen pieni käheästi rykii
    ja toinen piltti vilun kourissa
     peitettä päälleen jalkopäässä nykii.

    Silmähän ukon kyynel kierähtää,
    pää hartioitten väliin painuu syvään:
    ah, näinkö vuosi vuodelt' yhä jää
     toteutumatta uskoni mun hyvään.

    Näin eri lailla lahjat jaetaan,
    toisilla murhe, toisill' onni lauha.
    Miks kylvetähän katkeruutta vaan?
     Ei ihme, ettei säily maassa rauha.




Ennen — nyt.


    Ain ennen kysyttiin:
     sä ootko mies
    ja asioita tutkit tuntos mukaan.
    Nyt kysytään:
    sä valkoinenko oot
    vai punainen
     ja tuntos' ääntä nyt ei kuule kukaan.



Eräälle ystävälle.

10-vuotisen taiteilijanaolon muistoksi.


    Kymmenen vuotta
    taivalta jäänyt on taaksi,
    tehty ei suotta
     unhoitu ei ainiaaksi.

    Katselet työtäs,
    pitkä on piirretty latu,
    murhetta myötäs'
     mont' oli, mon' ilon satu.

    Enempi kenties
    matkalla vastusta, vaivaa.
    Itsepä sen ties
     mies, mistä aarteensa kaivaa.

    Majakka tiehen
    matkaajan soihtua suova:
    pyrkimys miehen,
     työ sekä tutkimus luova.

    Kysy ei kukaan
    oikeinko iskuja annoit,
    tuntosi mukaan
     kunhan sä peistäsi kannoit.

    Kerranko harhain
    sävelt' on täytymys soittaa,
    mutta on parhain
     aina ken eksyy ja voittaa.

    Siinäpä juur on
    palkka, min taistelu maksoi.
    Elämä suur' on
     sille, ken elää sen jaksoi.

    Kymmenen vuotta
    taittunut taistelun matkaa,
    tehty ei suotta,
     kaunis on eespäin jatkaa.




Kauppaneuvos.


    Majass' sepän matalassa
    kasvoi poika, paineskeli
    palkeit' isäukon kanssa,
   pajassa jo pienest' eli.

    Tupasessa teutaroitsi
    kaksi muuta kakarata.
    Talven selkä jyrsittihin
     melkein kuivaa kannikkata.

    Antanut ei ainut lehmä
    silloin pientä maidontilkkaa,
    tarvis liioin pajassakaan
     vasaroin ei ollut kilkkaa.

    Kesällä, kun talonpoika
    heinänsä ja touot niitti,
    silloin työtä sepällekin
     aamust' asti iltaan riitti.

    Tehtiin viikatteet ja sirpit,
    vannehdittiin vankkur'pyörät,
    särvintä sai sepän perhe,
     kertyivät myös leivänkyörät.

    Palkehia vanhin poika
    painoi aina hamaan iltaan,
    aamullakin herätettiin
     armaimmilta unosiltaan.

    Vieri vuodet, poika tuosta
    kasvoi, vahvistui ja varttui,
    nuorempi sai palkeisihin,
     vanhin vasaraan jo tarttui.

    Mietti ukko: uupunenkin,
    kohta putoo palja käistä,
    sentään syyt' ei liene huoleen,
     vara vanhuuden on näistä.

    Mutta poika lukutaidon
    oppineena kinkeriltä
    hautoi mielessänsä tuumaa
     päästä näiltä rintehiltä.

    Kertoivathan: kaupungissa
    hyvin naapurinkin Antti
    pärjää, herrana hän käypi,
     helpommin siell' lohkee lantti.

    Lukutaito on ja siellä
    oppii hiukan kirjoitusta,
    silloin paksuksi jo pääsee,
     jääpi sepän naama musta.

    Esitteli isällensä
    poika vanhin potran tuuman,
    mutta seppäjäyrän suusta
     saikin sanaryöpyn kuuman:

    »Kappas tätä, mikä tuli
    pojastani tuulten lelu,
    mistä miehenalun päähän
     noin on mennyt herrastelu?

    Polvesta on tässä polveen
    vasarata heilutettu,
    milloin syötiin selvä leipä,
     milloin purtiin puinen pettu.

    Mutt' ei tätä kamarata
    jättää mieheen mieli tullut.
    Mist' on saaneet sarkahousuun
     herrasväen hommat hullut.

    Pysy täällä, paina paljaa,
    syökse ahjon roihuun rautaa.
    Täytä toki miehen mitta,
     moiset houreet ijäks hautaa!»

    Poika tuost' ei ollut moinaan,
    hiljaa hiipi aittahansa,
    mutta aamun suussa isä
     löynnyt hänt' ei vuoteeltansa.

    Niinpä sepän nuori poika
    jätti isäukon töllin.
    Kaupunki se puhtahaksi
     pesi mustan mörököllin.

    Juoksupojan paikan sai hän
    kohta rautakauppiaalta.
    Putsattihin uuteen pukuun
     poika juuri tullut maalta.

    Juoksi päivät kaupungilla,
    herui juomarahaa hiukan,
    kirjan sekä kynän kanssa
     vietti loma-ajan niukan.

    Vuoden päästä ylennyksen
    sai ja pantiin tiskin taaksi,
    siitä saakka uutta vettä
     halkoi sepänpojan haaksi:

    Kauppi vanha oli, nautti
    poika luottamusta luonaan.
    Tuntenut ei oisi enää
     nokinaamaks vielä tuonaan.

    Varttui, pyöristyi ja lihoi,
    ulkoasun hoitaa tiesi.
    Mietti kansa: oiva tuosta
     kasvaa vielä kauppamiesi.

    Pankkiinkin jo kertyi rahaa
    — uskoiskohan tuhon kaskuun:
    päivittäisin aina vero
     vieri vilkkaan paksun taskuun.

    Vanha seppä perheinensä
    unohtui jo mielestänsä,
    mitä niistä maalaisista,
     hält' on poissa käistä känsä.

    Niin ne vieri vuodet, vihdoin
    surma iski kaupin rintaan,
    silloin sepän poika liikkeen
     leskelt' osti polkuhintaan.

    Hiukan tölhö tavoiltansa,
    mutta hyvin veti puoti.
    Puksuna jo taskut paikkas,
     runsaammin nyt mannaa vuoti.

    Kulttuurinsa kukkaseksi
    nai hän naisen ruotsalaisen,
    tällä tavoin vielä oppi
     toisen kielen kotimaisen.

    Politiikass' oli halla
    laillisuuden pohja vankka.
    Kirjastossa leikkaamaton
     virui kirjapino sankka.

    Valistuksen hyväks' antoi
    uusi kauppi pari sataa,
    siitä saakka kunnallisen
     elämän läks' käymään rataa.

    Valtuustohon hänet autti
    lista lujan laillisuuden,
    laillisien lehti lausui
     tervetulleeks' isän uuden.

    Pari puhettakin tilas
    kädest' oivan kynäniekan,
    ulkoa ne oppi, käytti
     kirkast' terää sananmiekan.

    Vieri taaskin vuodet, karttui
    kunniaa ja penningeitä.
    Edistyksen, laillisuuden
     tunnussanaa mies ei heitä.

    Kirkon kolehtihin kantoi
    markan väliin sunnuntaina,
    sepän perhe joululahjaks
     satalappusen sai aina.

    Sepäll' ylen harvoin sattui
    asiata kaupunkihin,
    kerran kävi vuotta kohti,
     keittiössä kestittihin.

    Joutui sitten sotaan ryssä,
    tuli maalle tuima vuosi,
    mutta kunnon kauppamiestä
     taaskin hyvä onni suosi.

    Parhaimpien kansalaisten
    alkoi siitä ajojahti.
    Siperian korpiin joutui
     moni laillisuuden vahti.

    Kauppi tuost' ei minään, kaikki
    vanhat varastonsa möi hän
    huippuhintaan, hankinnoilla
     hallituksen rahaa löi hän.

    Isänmaallista kun mieltään
    näin ol' osoittanut tovin,
    hankki, paitsi miljoonia,
     suosion myös tsaarin hovin.

    Kauppaneuvokseksi tehtiin
    kolmantena vuonna vainon,
    keisar' armoitti näin kyvyt
     Suomen kauppamiehen kainon.

    Tuli kumous, tsaari suistui,
    mutta arvo uusi pysyi.
    Mistä saatu, mitä varten? —
     Kuka tuollaista nyt kysyi!

    Levoton ol' aika, kansa
    vallass' oli hengen pahan.
    Kului vajaa vuosi, nousi
     punakaarti kapinahan.

    Kamalata, monta miestä
    ruhjoi villi roskajoukko,
    kauppaneuvostamme sentään
     suojas syrjäkylän loukko.

    Henki säilyi herran, hiukan
    tavarata tasasivat
    punaryssät, kunnes heidät
     saksalaiset karkoittivat.

    Karustansa kauppaneuvos
    saapui pitämähän kestit
    maansa puoltajille, heiltä
     hankinnan myös otti pestit.

    Uudet vieraat viipyi maassa
    runsahasti puoli vuotta,
    eikä kauppaneuvokselle
     tämä aika mennyt suotta.

    Kerkesi hän ansioistaan
    saada saksalaisen ristin.
    Isänmaan myös onni tehnyt
     hänestä on monarkistin.

    Hyvin kaikki, yhtä vartoo
    sentään vielä mielin herkin:
    milloin presidentti suopi
     hälle komentajamerkin.




Kamreeri Pulla.


    Jaa, vuotta viitisenkolmatta
    siit' taitaa hyvinkin tulla,
    kun saapui syksyllä kaupunkiin
     tää nykyinen kamreeri Pulla.

    Oli maalta, mut mistä, tarkoin ei
    sit' tainnut tuntea kukaan.
    Vain tämän tiesivät: nimensä
     hän saanut ol' äitinsä mukaan.

    Oli ollut opissa leipurin
    ja hyvin taikinan sotki,
    mut pummi sittemmin annettiin,
     kun liikaa makeita hotki.

    Ja sitten, sen verran tiedettiin,
    ol' luisunut alasmäkeen
    siks, kunnes myöhemmin kutsun sai
     hän saapua sotaväkeen.

    Siit' alkain paakari Pullalle
    se lauloi kunniankukko
    ja aavisti kansa, miehestä
     mit' aikoi taivahan ukko.

    Kun oli hän opinjanoinen,
    pääs' aliupseerikouluun
    ja nauhan ensimäisen sai
     jo tullessa toiseen jouluun.

    Kas sellaista onnentähteä
    on nähty vain aniharvoin,
    kun viime palvelusvuotensa
     hän lopetti vääpelin arvoin.

    Ja päällystö ihan rukoili,
    ettei hän heittäisi heitä,
    vaan jäisi joukkonsa keskuuteen
     ja kävis sankariteitä.

    Hän suostui ja kohta komentoon
    sai soppakomppaniian.
    Hän kylpi auringoss' suosion
     ja naikin everstin piian.

    Kuus kuukautta jälkeen häiden hän
    sai esikoisensa Antin,
    mi riemuks suureksi vanhempain
     ol' näköä komendantin.

    Näin vietti vuosia parisen
    hän huumassa onnen hurman,
    kun kerran keskelle ilojen
     se vierähti viesti turman.

    Joku paperi outo ilmestyi
    — sen poikanen seinään hakkas, —
    min mukaan palvelus kotoinen
     sotaväeltä Suomen lakkas.

    Ja samaa tietoa sanomat
    he kiidätti yli maamme:
    on viety vannotut oikeudet,
     väkivaltaa vastustakaamme!

    Niin, silloin se yhdessä päätettiin:
    passiivisin vastaanpanoin
    maa mahdollinen on pelastaa,
     ei sortajan armoa anoin.

    Ja kyynele silmässä Pullakin
    kiin' armahan painoi uksen,
    mut lähteissä nimellä everstin
     sai seuraavan todistuksen:

    »Min oikke hyvä voi suositta,
    jos palvelus tartte tulla
    ja jos tartte oikke reelu mees,
     niin otta veebeli Pulla.

    Hen olle isämaa rakasta
    ja veelä voi tähä lisä,
    ett' on hän ahkera, naitu on
     ja kahde o lapse isä.»

    Tää paperi arvokas auttoikin
    taas Pullan toimehen jaloon:
    pian pääsi pienehen kaupunkiin
     hän johtajaks vaivastaloon.

    Nimi vain ei Pullaa tyydyttänyt,
    hän johtokunnassa soti
    siks, kunnes päätyhyn naulattiin
     uus kilpi: kunnalliskoti.

    Niin sitten kunnalliskotia
    hän tunnontarkasti hoiti
    ja vammat kaikki vaivaisten
     hän huolin jodilla voiti.

    Vuos' vuodelta pöyhtyi ja pullistui
    — ol' aina suosikki onnen —
    ja herra auttaa, kun toimeen käy
     vain tarmolla tahdon ponnen.

    Juu, totta, julki sanoa
    on tässä täytymys juuri:
    sai Pullan omaksi miehekseen
     koko kansan puolue suuri.

    Se johtui olojen pakosta
    tää tärkeä kannan muutos,
    kun koko kansan puolueell'
     oli kykymiehistä puutos.

    Ja kohta kun päälle muuttunut
    näin poliittinen oli puku,
    niin Pullan aikakirjoihin
     uus leikattihin luku.

    Palokunta-aatteen puolelle
    kuin itsestänsä hän kääntyi
    ja varapäällikön paikalle
     jo vuoden päästä hän vääntyi.

    Kas hoidossa kaupungin asiain
    V.P.K. oli suurin mahti,
    jopa yksin salissa valtuuston
     sen kuulosti marssin tahti.

    Ja kun Pullalla, kuten tunnettu,
    ol' luonnetta, tarmoa lujaa,
    niin kulki hän arvosta arvohon
     kuin pitkin kunniakujaa.

    Pian hällä virkoja kaupungin
    oli hallussansa puolet
    ja muodosta miehen nähdä voi
     miten raskaat painoi huolet.

    Sai kultasankaiset nenälleen
    ja vatsa vankasti lihoi,
    nenä päästään vienosti punertui
     ja näppylät naamassa vihoi.

    Kun maass oli aika ankara
    ja kammissa peräsimen
    kun hääräsi ryssä, miehemme
     taas saavutti hyvän nimen.

    Aluss' sodan kun kerran kirjoitti
    oman puolueensa lehtiin,
    ett' asia tsaarin on meidänkin,
     sotakamreeriks hänet tehtiin.

    Tuli kumous. Nytkään joutunut
    ei Pulla valtahan häpeen,
    vaan nauha punainen ilmestyi
     yhtäkkiä napinläpeen.

    Ja vilkkaissa viirin punaisen
    ties väistyä vaaran alta
    taas Pulla puheella: unelmoin
     ain' ollut on kansanvalta.

    Mutt' tullessa joukon valkoisen
    sai Pullakin sankariksi
    ja ansioistaan ylennettiin
     hän reservikapteeniksi.

    Myös kamreerin titteli edelleen
    yht' ylväänä miehellä loistaa
    ja mainetta maatansa palvelleen
     näin nuorelle polvelle toistaa.




Isänmaallinen tuomari.


    Kun maass' oli vaino
     ja kunnon mies
    ei löytänyt turvaa laista,
    oli silloin hän tuomari luihu
    ja kansa inhoten kutsui
     ryssäksi häntä.

    On vieläkin yhä
     hän vartija lain
    ja isänmaallista mieltään
    hän parhaiten näyttävi sillä,
     kun ryssää ryssäksi sanoo.




Ecce homo!


    Ecce homo!
    Viina vienyt hält' on jalat, järjen.
    Hän itse laatinut on kieltolain
     ja siitä nauttein hän nyt kuorsaa tuossa.



Ei vihaa — kostoa!


    Ei vihaa, veljet, ei!
    Ei viha ase sen, jok' oikeudesta taistaa,
    ei murheen kylvö sen, jok' aikoo riemun maistaa.

    Ei, veljet, kostoa!
    Se vietti vimmainen on eläinmielen halvan.
    Vain yksin anteeksanto kirvoittaa voi kalvan.

    Ei vihaa, kostoa!
    Ei henkeänsä heittää henno niiden tautta.
    Voi suurta syntyä vain rakkauden kautta.






OMA SYDÄN




Tuletko?


    Tyttö, sun vuoksesi
     vaikkapa harhaan
    suurimpahan olen valmis ja vuotan.
    Ah, sinun luoksesi
    suuntaan ma parhaan
     aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan.
    Mieletön mies olen, vaaraa en näe,
    jokainen sanas' on rytmi ja säe.
    Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota
     tarkoitti elämän taisto ja sota.
    Oudossa hurmassa silmäni sulen,
    tunnen selvään sun katseesi tulen,
    syttyvi pyhä odotus poveen:
     etkö jo kohta kolkuta oveen?




Outo vieras.


    Kuin poikanen ketoja kuljen
    mä alla siintävän laen,
    sulokaipuun rintaani suljen
     ja päivänkukkia haen.

    Mä lehtyet valkeat nypin
    ja vastausta niiltä vaadin,
    kuin riemusta houkkana hypin
     ja pilvilinnoja laadin.

    Joka kukkanen nyökkää ja hymyy:
    mik' ihme nyt vaivaa miestä,
    mikä outo sen silmissä lymyy,
     miks' erkani vanhasta tiestä?

    Ei eksynyt kukkien kerhoon
    hän ennen, kuiskinut meille,
    vaan vaipuen huolien verhoon
     vaels' suurille valtateille.

    Miks mies, min huulilta poistaa
    ei salpaa saattanut mikään,
    yht' ainutta nimeä toistaa
     kuin muita ei löytyisikään.

    Niin, niin, siit' on monta vuotta,
    kun kukkien mieltä kysyin.
    Elo pitkä on mennyt suotta,
     mä syrjässä outona pysyin.

    Älä imehdi, kultainen keto,
    en turhien tähden tullut,
    tämä ehk' on viimeinen veto,
     siis kuuntele haavehet hullut.

    Suo olla mun nuorena kerran,
    oon kantanut kuormaa surun.
    Suo siit' edes hivenen verran,
     min tuhlasin kaupoissa turun.




Agnus Dei.


    Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua.
    — Mitä on se, kysyi ruususuu.
    »Kaunihimpi maista kaivattua,
     jumal-lemmen lahja, toukokuu».

    Otsallasi asui taivaan hyvyys,
    karitsainen hymykuopissas,
    silmistäsi katsoi sielun syvyys,
     lapsen nauru leikki huulillas.

    Koko olentosi unelmoitsi
    niinkuin kevättänsä vehmas maa.
    Askel nuoruuttansa ilakoitsi
     keinuttaissaan vartta notkeaa.

    Astuin rinnallasi. Lapsi riemun,
    mistä eksyit murheen maailmaan?
    Yhä vielä aatokseni vie mun
     kesäyön sen helmaan kuulakkaan.

    Missä kuljit, siellä liikkui lempi,
    onnen hurma yllä huminoi.
    Katse puhui, huuli haastaa empi,
     suurin riemu sanatonna soi.

    Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen
    tielle hukkunehen harmauteen?
    Sydän orpo vielä unelmoi sen,
     min jo uskoi ijäks' uupuneen.

    Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua,
    onni ylhä yhden suviyön.
    Muistos säilyy, muistanetko mua,
     kohtaloni kanssa arpaa lyön.




Rauha


    Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen
    jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni
    ja vilpas rauha mykkään sydämeen.
     Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.

    Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin
    ja kuule, kuinka rinnassani soittaa.
    Sä vielä epäiletkö, ystäväin,
     ett' emme jaksa taistelua voittaa?

    Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on
    se hetki, jota varroin monta vuotta.
    Nyt uskon, että määrä kohtalon
     ei ollut meitä yhteen liittää suotta.

    Oi laske hiljaa kätes otsallein
    ja kauan, kauan katso silmihini,
    sä näätkö kirkastetun rakkautein
     ja sielun nuortunehen, enkelini.

    On vuotten tuskat tuhaks huvenneet
    — suo liukua sun kätes ohimoita, —
    on poissa pilvet niitä polttaneet,
     sun kanssas valloitamme auringoita.

    Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan!
    Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu,
    mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan
     on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.




Minkä mä taidan?


    Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti,
     että sen tuoreus taas
    veren vanhan ja ehtynehen elähytti,
    että sun suudelmaas
    yhä muistan, se huulilla palaa?
     Sinä sieluni sait, sit' en salaa.

    Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit?
     Ei, et vannonut, et,
    sanan vain vahingossa sen liukua annoit,
    tuikkihan tähtöset
    ja leikitsi lempeä kuudan,
     mitä merkitsi siis sana muudan!

    Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli,
     jonka sä liekkiin sait,
    sydän monten jos talvien huuruista suli?
    Armas, nyt olet vait,
    jollet sa toistaa voi sitä sanaa,
     jok' esille autuuden manaa.




Miksi?


    Utukuva,
    hetken harha haaveen hämy-mailla
    unhoittuva
     unen hauraan, katkelmaisen lailla.

    Niinkö riutui
    ihme sydämesi korkein, ylin?
    Mihin hiutui
     ovet kahden auennehen sylin?

    Sinäkö, kulta?
    Kipinäkö vain, min liekiks haastoit?
    Miksi multa
     rinnastani kevään nuoren raastoit?

    Ah mun houkon
    avautua eessäsi miks' annoit?
    Miksi joukon
     eteen turulle iän kaiken kannoit?

    Oi, en soimaa
    sua. Armas, ällös mua vältä!
    Ehk' on voimaa
     kestää vielä isku elämältä.

    Jäihän toki
    muisto murehdittu, aarre surun.
    Minkä koki
     kauneinta, ei huku hiekkaan turun.



Lyhyt satu.


    Se kesti hetken
     niinkuin kaikki kestää
    se, mik' on täällä ilman syvää juurta.
    Kun sielus hurma alkaa huiman retken,
    et lentoa sen, heikko, henno estää,
     vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.

    Sä pelkkää päivää
     varten onnes loisit
    ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa.
    Et siedä pienintä sä pilven häivää
    ja onnettomist' onnettomin oisit,
     jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.

    Mä kautta harhain
     totuin hakemahan
    sen, mitä elämäll' on mulle antaa.
    En tiedä, kuka täällä lienee parhain:
    hän, joka ottaa hyvän sekä pahan,
     vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.

    Oi typeryyttä!
     Miksi sydämeni
    et turhasta jo lakkaa liekinnästä?
    Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä,
    mi toisi hänet minun rinnalleni,
     sen, joka juuret ottaa elämästä.



Huusin sieluni suuren hädän...


    Huusin sieluni suuren hädän,
    kohtasin syämet sykettä vailla,
    rintahan lyöden ja ynsein katsein
     käännyitte pois fariseusten lailla.

    Kaukaa katsoitte silmin karsain,
    näytitte itsehurskauden uhmaa,
    tylsä supina huulilla kulki,
     koetitte nauraa naurua tuhmaa.

    Teitä halveksin, sielut harmaat,
    tyhmyrit alla viisauden viitan,
    surmaks suuren, ylpeän tunnon
     käytitte keinoja jesuiitan.

    Huusin sieluni suuren tuskan,
    yksi, ah, yksi huutoni kuuli,
    keskell' luihun, ilkkuvan hymyn
     värähti kaunis kalpea huuli.

    Katsoi siintävä silmäpari,
    yksi, ah, yksi ei mua jätä,
    ei jätä siksi, ett' on hällä
     itsellä sielussa suuri hätä.


S



*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76508 ***