diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 76479-0.txt | 2259 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2275 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/76479-0.txt b/76479-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4fe83f3 --- /dev/null +++ b/76479-0.txt @@ -0,0 +1,2259 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76479 *** + +language: Finnish + + + + +KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA + +Kirj. + +Lauri Hannikainen + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1917. + + + + + + +SISÄLLYS: + +KUOLEVAN LAULUN MAILTA. + +Tuonen lintu. +Kaksi itkua. +Onnea pakoon. +Ilta Muuannossa. +Pesshi. +Vanha laulaja. +Ukko uupui... + +POHJOLAN SALOILTA. + +Kyytipoika. +Kuun kääntäjä. +Perintöpiippu. +Jouluaattona pohjolan salolla. + + + + + + +KUOLEVAN LAULUN MAILTA + + + + +Tuonen lintu. + + +Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan! + +Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta +luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita +luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen +turmelemattomia. Ja hän on löytänyt! + +Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä, +sieltä sinisten vaarain takaa! + +Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa +tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian +olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä, +suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla. +Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän +sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa, +kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs +kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee +kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin +pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä +kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo +salolla salojumalia. + +Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä +täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi +lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin +suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja +hukuttautuu siihen. Eihän tämä _voi_ loppua! Ei! Tämä ei _saa_ koskaan +loppua! + + * * * * * + +Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää, +erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja +täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa, +kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään, +samoin kalakontti selässä. + +On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat +käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu +leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren +hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi +sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo +vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen +kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta +kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen. + +Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee +vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja +katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito, +kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen +otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän +kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää: + +— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie +karitsalampahuisieni? + +Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään. + +Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon +kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan +mielen valtaa voittamaton herkkyys. + +Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa! +Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta, +joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta, +johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen +kaskimaakseen kaatoi. + +— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö +tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen +riemahtaen. + +— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain +tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan +jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka +minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset +veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat +jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää +entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää +jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien +sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle +jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole +nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että +turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja +ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää! + +Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän +vihdoin kysyy: + +— Tuonen lintu...! Mikä on Tuonen lintu? + +— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että +kun _se_ jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat +veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat +paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus +valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan. + +Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa... Siellä +on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — — + +Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan +käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan, +vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki. +Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle +rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn, +pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen: + + Terve löyly, terve lämmin! + Terve tervehyttäjälle! + Löyly orteh, löyly parteh, + Löyly seinän sammalih, + Löyly patsahan nenih, + Löyly kiukahan kivih! + Paha kauas nyt pakene + Tämän ihmisen ihosta, + Luojan luomasta lihasta! + Tuonne mie sinut nyt manoan + Hiitten hirmuloin sekahan, + Kahen kallion rakohon, + Kolmen kolon koukerohon, + Rutjan koskehen kovahan, + Ylitse Imandron järven! + Tuonne mie sinut nyt manoan + Kivilöin päälle kivistämähe, + Paasiloin päälle pakottamahe! + Ei kivet kipua tunne + Eikä paa'et pakotusta... + +Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat +verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen. +Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa: + +— Kas, jo aukeaapi lepän lehti... Tänä yönä joutuu joutsenet, näille +maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon, +pyhän linnun pyyäntähän? + +Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa: + +— Valmis olen! + +Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu +kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä +nuorta miestä, samoin varustettuina. + +Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava +koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan +rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja +hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit +alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan +lintujen saapumista sulaan. + +Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan +kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee +salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee. +Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin +joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen +uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa +elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään... + +Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu +lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle... ja samassa +laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää +pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan +Suomen pojan kojua kohti... + +Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää +kyynärpäittensä varassa... laukaisee... + +Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa +ylöspäin. + +Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti +uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla +tarkasti joutsenen jokaista liikettä. + +Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se +lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle. +Niistä laukaistaan... + +Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi +tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin +kaikista kojuista... + +Lintu vaan ui... + +Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä +kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä. + +Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua +suvantosulan synkällä pinnalla... + +Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti... nyt hypähtää jäänreunalle +kävelemään... jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti +nuorukaisen kojua. + +Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää +tarkasti... on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan +tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen... + +Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu +sanomaton kauhu. + +— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän... _Tuonen +lintu!_ + +Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä. + +Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien +kojujen... + +Kukaan ei laukaise pyssyään... + +Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan +ja katoaa sinisten vaarain taa... + +Vienan-Karjalassa 1909. + + + + +Kaksi itkua. + +Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta. + + +Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö. + +Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät. + +Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain +tulituohusten eteen, itkee isälleen: + + Mitä nyt olet kultahyväsein + kulmillesi alas kumartautunut + kultasyntyisien jumalain eteen? + Etkö nyt oman tyttösi + nuorta onnetonta olentoa + vierasten valtoihin heitä? + Mitä nyt olet valkea hyväsein + vahatuohuksien keralla + valkeiden valan ylhäisien + valkeasyntyisien eteen vaipuellut? + Etkö nyt tulituohuksiesi tulella + tuhkaksi tummenna + vallan nuoren varteni + vakavia neitsyysvaltasia? + Etkö nyt valkea hyväsein + vaihtanut vallan nuoren varteni + vakavia neitsyysvaltasia + vanhojen tsaarien aikuisihin + valehtelemalla saatuihin + vaskirahasihin? + Etkö nyt valkea hyväsein + vaihtanut valkean impesi, + kultaisien kunnioitten kantajan + kultaista kauneutta + vanhojen kuningasten aikuisihin + kunniattomasti saatuihin + kultarahasihin? + Etkö nyt valkea hyväsein + outojen omiksi antanut + vallan nuoren kainon varteni + valkeita kultakumpusia? + Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat + kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni! + + * * * * * + +Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu +ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden +tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina +hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi +vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle. + +Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa _neitosen_ +viimeinen kyly. + +Itkettäjät itkevät: + + Valkene oi ihanainen impi + valkeaks kuni valtajoutsenet joella, + vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee! + Suoriele sulkalintusien soinnulliseks, + näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina, + suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee! + Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset, + lempeät vastan lempilehtiset + lennelkää lempi-ilmasien halki + lempeinä lehtirepoloina + lempijumalien eteen! + Nytpä kiukaan kultaiset kipunat + kohotkaa kultaisena jokena + kulta-ilmasien halki + kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen + itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä! + − − − + + + + +Onnea pakoon. + + +Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun +se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot +nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän! + +Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen: + +Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin +ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin +irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen +riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni, +äideistäni, veljistäni, siskoistani ja... En koskaan! En koskaan! + +Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä +useammin se huutaa: + +Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle, +ennenkuin aurinko alkaa laskeutua! + +Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen +vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää +tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin +voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu. + +Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari +päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi +praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on +vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä. + +Ääni vaikenee. + +Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän +pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan. + +Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat +aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran +kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat +hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla! + +Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla +se tuntuu tulevan. + +Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen, +lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena +porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti +seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa +vierettelee eteenpäin. + +Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan. + +Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas +hänen rinnassaan. + +Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen +ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille +rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä +nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen. + +Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen +vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja +istahtaa jälleen ikkunansa ääreen. + +Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan, +kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset +punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella +polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin +jumalatar! + +Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää... + +Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia +kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan +nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi +heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää? +Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta, +vierasta... + +Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei: + +— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä +et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra +Suomesta! + +Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin +kun kaikki tähän asti on mennyt... + +Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi +"herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän +kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan! +Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime +hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille? + +— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan +teidän veljenne! Vai pelkäättekö _nyt_ minua? + +— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen +katseensa lämpeni. + +Hetken kuluttua hän taas jatkoi: + +— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että _sinä_ +olet oppinut herra! + +— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen, +kuten tähänkin asti! + +— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä +sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro +meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme +kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan +muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille +jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot! + +(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen +ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla +kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.) + +— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla! +Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana +veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla +tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten +puhdistaa. + +— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot +meille maailmasta ja Jumalasta! + +Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin +äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen. + + * * * * * + +Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla, +nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki +reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen +kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain +ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon +pientarella leikkiä lyövät. + +Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa +lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle +toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät... + +Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni: + +— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset! + +Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon. + +— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia +sieltä täältä. + +— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa +teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat +karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä +Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas +jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille +maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan +on paljon saanut tietää. + +— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta. + +— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä, +tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se +harras toivomme? + +— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää. + +Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon +tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee +hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän +tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa. + +Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella +rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä, +kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja +kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa. + +Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle... Hän alkaa puhua +syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja +sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja +sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista, +kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen +puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena +ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän +kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee +lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa +lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä +kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen +vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen +silmistä. + +Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan. +Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan, +kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut +Kuulla. + +Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon +pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa +äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu: + +— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta +ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas! + +Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä +kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu! +Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän +kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat +neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat +huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen +kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta +miesten keskuudessa. + +Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa +sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena +laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti +pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää +koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua +partasuidenkin parista. + +— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan +kiusaat! + +Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän +hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti... Tämä käännähtää +ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona +kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat +jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri +kylää... + +— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki. + +Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla. + +Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin! + +Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa +huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät. + +Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle, +loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa. + +Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta +lähteä _täytyy._ Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa. + +— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan. + +Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet, +vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen +talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään +repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt, +juonut jokaisessa sen talossa. + +Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan +lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä, +koskenpuoleisessa päässä kylää. + +— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle +sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes +vähäsen kuivahtaa! + +— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin. + +Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä. + +— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia! + +Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo +katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat. + +Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein: + +— Mitäpä mietit, tyttö? + +Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen +suoraan nuorukaisen silmiin: + +— Minkätähden sinä lähdet pois? + +— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain +tunnen! + +— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet! + +— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä +maailmassa minulle! + +— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme +tarpeeksi kalaa! + +— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet! + +— Miksi siis lähdet? + +Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene, +pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran +vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas. + +Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät +välähtävät hänen sanoessaan: + +— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?... + +— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat +takertuvat kurkkuun... + +Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan +lausuu tuskin kuuluvasti: + +— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy! +Sitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä +hirretkin kaataneet... + +* * * + +Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta, +hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta +vuoteeltaan. + +— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus, +viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten +sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon +tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin +ympärille. + +Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten +kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa. + +Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon +väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven +ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei, +Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä. + +— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä +laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän. +Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin. + +— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen +ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu: + +— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan +ansaitsemattomasta minulle! + +Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen +juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu, +nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana. + +Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa +nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja +kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on +viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen +innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen: + +— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen +veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu +raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen! + + * * * * * + +Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan. + +Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset +jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen +jäljettömiin. + +Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä. + +Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset. +Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko +kylää varten. + +Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle +kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava +kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa +kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen +ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii, +kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa +ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun +päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa +sinne suureen yksinäisyyteen − − − + +Vienan-Karjalassa 1909. + + + + +Ilta Muuannossa. + + +Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee. +Matkamies penkillä piippuaan polttaa. + +— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa... + +Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet +sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla +leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää +kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies +tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin. +Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee +joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot, +vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies +sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen +esi-isiä hurmasi ja elähytti. + +Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa +läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto +ikikuusineen. + +Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa, +kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa: + +— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele +soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla +nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe... + +Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin +muistoihin... + +Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti +silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat +sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja +katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - — + +Muuannossa 1915. + + + + +Pesshi. + + +Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja +astuu vierasta vastaan: + +— Terve vierahalle! + +— Terve taloh! + +— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu! + +— Kiitos, veli! Kiitos! + +— Kenpä olet? + +— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon. + +Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen. + +Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka +taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan +kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen +hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta +sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää +vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä +vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan. + +Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat +sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan: + +— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla! + +— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien +rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset! + +— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän! + +— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä +siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin +nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista +kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain +miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti. + +— Sanan voima! vastaa vieras. + +Pesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja +virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä: + +— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen? + +— Uskon! + +Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa: + +— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla +kahden kesken. + +Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän +alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta +ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen +kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa +heimolleen. + +Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä: + +— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta? + +- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika +ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin +monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on +laulamattakin ollut! + + "Kulkku kuivi kukkujalta, + Laki lahoi laulajalta", +huokaa ukko. + +Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin, +kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa... + +Ukko katsoo tutkivasti: + +— Mitäpä on! + +— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan +aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin! + +— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin! +virkkaa ukko. + +Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa +ryypyn puhdasta viskyä. + +Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie +huulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu +vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa +pitkään... + +— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan +niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet +lopuks'. + +Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä +pyyhkäisee ukko partaansa. + +Vieras tarjoaa kolmannen. + +— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän +nivelissä kulkou! + +— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni, +kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa... + +— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt? + +— Olen! + +Ukko jää hämmästyneenä katsomaan. + +— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle +lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme. +Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle +jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti +hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä +herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy +meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää +vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi +pystyssä ja oli iloinen. + +— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi. + +— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi? + +— No nyt kyllä, nyt luistaa! + +Ukko rykäisi ja alkoi: + + "Lappalainen kyyttöselkä + kantoi viikkoista vihoa, + kauonaikuista karehta + peällä vanhan Väinämöisen + tietäjän ijänikuisen" + j.n.e. + +Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja +Iro-neidosta ynnä paljon muuta. + +Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin +loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret", +mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko +kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui +ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan. + +Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään +ja karjaisi: + +— Ulos akat! + +Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot +värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse +näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä +seurata... + +Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin +murahtaen itsekseen. + +Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni... + +Shemeikan kylässä 1915. + + + + +Vanha laulaja. + + +Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa +vihmoa vettä. + +Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi. + +Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä! +Suuren laulajan koti. + +Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran +rinnettä ylös. + +Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean +hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään +vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti +suuren soittajan sormissa. + +Niin hän mielessään kuvailee. + +Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan +ilta-ateriaansa nauttimassa. + +— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä. + +— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo? + +— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha +emäntä pöydän takaa. + +Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella +kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran +käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi +laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi. + +— Siehän olet Pedri Shemeikka? + +— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo +melkein mennyt. + +Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän +suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka +ikää jo yli yhdeksänkymmenen. + +— Mitäbä vieras sanoo? + +— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas, +suuri kanteleensoittaja! + +— Mie olen! + +Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan +hänen korvaansa: + +— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi +kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä! + +— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_ + +— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta? +huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee. + +— Ei ole! + +— Miten se on mahdollista? + +— Herrat vietih! + +— Miten vietih? + +— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih, +da i niin vietih! + +— Mitkä herrat? kivahtaa vieras. + +— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko. + +Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset +Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista +runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet +ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun +antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän +perintösoittimensa ryöstäneet! + +Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen? + +Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi, +ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi. + +Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä +päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut +kärsimään. + +Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei +silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen: +enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla! + +Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan. +Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa +pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa. + +— Mitäbä veistelet, vieras? + +— Kanteloa sinulle, ukkoseni! + +— Osannetko loatie! + +— Olen nähnyt loa'ittavan! + +Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin! + +Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti +epätietoinen olevan, siinä aina opastanut. + +Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin. + +Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin +lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli, +nosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi +käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä +kasvoillaan. + +— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti. + +Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta +virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti +laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai +kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun +hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä +kielitappeja. + +Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut +ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi +koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien +väki, samoinkuin kanteleen laatijakin. + +Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan! + +Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan. +Hän vain hiljaa näppäili kieliä. + +Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus. +Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin +kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen. + +Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa +jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa +maan rakoon jo ennen mahtajan menoa! + +Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan. +Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja +samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa... + +Pirtti vavahtaa. + +Kuuluu ukon ääni: + +— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − − + + + + +Ukko uupui... + + +Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana +iltana vieri viesti Karjalasta: + + "Ukko uupui, + vanha vaipui, + kuoli Pedri Shemeikka." + +Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat +viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä +kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista +elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi. + + Sinnepä meni jo miesi + Manan suurille saloille, + Manan hirven hiihäntähän, + Manan karhun kaa'antahan. + Sinne siirtyi ukko Pedri + Laulumaille laajemmille, + Luokse muiden muinaisien + Tuonen tummille tuville... + + +Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan. + +Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa +kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti +kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, +tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava, +kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin +loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat +kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen... + +Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta. + +Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon +kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen +laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu +erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä +nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen +tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, +kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen +hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa... + + + + + + +POHJOLAN SALOILTA + + + + +Kyytipoika. + +Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta. + + +Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia +ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta +johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden +ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui +matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia. + +Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien +välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla. + +Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman +näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu +lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista +käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai +seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista. + +— Mistäs sinä Antti olet kotoisin? + +Pitkänpuoleinen äänettömyys... + +— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen. + +— Mistäpä täältä? + +Vielä pitempi äänettömyys... + +— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta. + +— Tuostako, jossa portailla mies seisoo? + +— Niinpähän vain. + +— Kukas se mies on? + +— Onpahan vain minun isäni. + +— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme, +tervehdittyäni miestä. + +— E-enpähän mie. + +— Miksi et? + +— E-enpähän vain. + +— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten? + +— E-enpähän mie. + +— Etkö pitempäänkään aikaan? + +— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi. + +Jatkoin yhä kyselemistä: + +— Onko teitä montakin lasta? + +— Onhan meitä. + +— Montako sinulla on veljeä? + +— Kaks'han niitä. + +— Entäs sisaria? + +— Yks'hän niitä. + +— Elääkö äitisi? + +— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää +hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin +kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä, +peläten joka hetki ojaanlentämistä. + +En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli +puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua. +Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut +viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli +tauonnut, että jälleen saattoi puhella. + +— Niin, elääkö sinun äitisi? + +— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi +jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin, +vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja +kuopasta kuoppaan. + +Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen +hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse +kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin +unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin. + +Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni. +Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni, +hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset +luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen +hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään. + +Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit +muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen +taas ajella. + +— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa! + +— E-enpähän mie. + +- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla! + +— Niinpähän vain. + +— Montako tuntia olet nukkunut? + +— En mie ole nukkunut. + +— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai +missä? + +— Ka missäpähän mie! + +— Niin, missä? + +— Kyyvissäpähän mie aina. + +— Oletko montakin yötä peräkkäin? + +— Olen. + +Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen +kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta +nähnyt Ihastuksissani huudahdin: + +— Kas tuostapa tulee paljon marjoja! + +— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen. + +Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin +illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä +ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän, +niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin +pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta. + +Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan, +tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin. + +— E-enpähän mie. + +Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa. + +— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen +kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin. + +— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien +raosta. + +Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena. + +Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä. + +Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus +valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko +alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi +pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta +katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä. + +Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän +äänen: + +— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks' +hyvä. + +Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta +on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille +kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja +vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva. + +"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä +mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja +lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei +olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle. + +Äitini... minun äitini... + +Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää +kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden... + +Allivuotson autiotuvassa 1913. + + + + +Kuun kääntäjä. + + + "Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, + kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!" + + Kuusamolainen sananparsi. + +Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan. +Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien +alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja +suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa +vielä jäljellä. + +— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin +ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin +tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi +totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin +hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla +viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä. + +— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää +voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle +sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet +kunnon hautajaiskahvit... + +— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro? + +— Eikö tuo lie Mäkeläisen! + +— Hehei, Mäkeläinen! + +Ei vastausta. + +— Mäkeläinen!! + +Sama juttu. + +— Mies nukkuu jo! + +− − − + +Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin +puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan, +ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla. + +Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki +valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja +rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa, +sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin +ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin. + +Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta +lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin +vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti, +oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä +aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna +peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli +neljännekselläkin. + +Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä +ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa +hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja +oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket +kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi +oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta +oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse +oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä +vuonna peräkkäin. + +Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi +pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska +huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta +rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen +rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa +kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti, +mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän +arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin +tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko +vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja +välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta... + +Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut +lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu +aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat. + +Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä +kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville, +huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun, +nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen, +katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä. + +Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin +ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli +ajelee suvannolla kosken alla... + +— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä +kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla +kahvillamme! + +Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun +sammalikkoon selviämään. + +Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän +hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle +tuohisia lippiään. + +— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu, +ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan +miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen. + +— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee +hymysuin toinen. + +Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä +sanoja. + +— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen. +— Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja +mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne +matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet? + +Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä +kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä, +mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki +tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen +ympäristönsä. + +— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs +on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä. + +Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen. +Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen +siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti +juoksentelevia pilven hattaroita. + +Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko. + +— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii, +kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku, +ravistaen ukkoa käsivarresta. + +Ukko kohottaa hiukan päätään: + +— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että +kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne +ovat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten +koko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina +paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja +vuodet... + +Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille. + +— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat +tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten +naamaa. + +— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en +sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko. + +— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen +vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia +kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä +huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle. +Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän +pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen. + +— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa +sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku? + +— Yksi kahdeksatta osaa. + +— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea +otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa +siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua +suorittaakseen. + +Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää +vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee +ja lausuu tärkeällä äänellä: + +— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla +Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava. + +Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin. + +— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto. + +— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta +lähettänyt? + +— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt... + +Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan +syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään. + +Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle. + +Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen. +Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka +hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti +Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan. + +Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti +Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta +turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa. + +— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes +pomolle ilmoittanut! + +Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu! + +— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku +joukosta. + +Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun. + +— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä, +tuumi pomo. + +Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä +etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli +kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi +muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua +naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään +jo liikaa niin hyvän miehen osalle. + +Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä +sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän +tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se +kadonnut! + +Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet +huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin +rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä +Aaretin vakaan äänen: + +— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee +kuunkääntöönkin lähtö! + +Kuusamossa 1909. + + + + +Perintöpiippu. + + +Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin +puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut +palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi +käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli +vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja +koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata +ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan. +Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle +sattuu! + +Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus +harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän +rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit +ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja +pukeutua rauhan hahmoon. + +Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin +pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi. +Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin +hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän +sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan, +astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa +nurkkaan ja karjaisi: + +— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi +kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle, +ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun +isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa. + +Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut +sellaisen irtoavan! + +Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut +kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt +tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko +pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi +tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut +näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei +edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään +polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat +hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan +saattanut miehen pois suunniltaan? + +Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja +ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin. + +— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin. + +— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu +poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti. +— Piippu! Se perintöpiippu! + +— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän +suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti +tuprusi ja keikahteli. + +Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin. + +— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli. + +— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt +hätäile! + +Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni, +ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita, +nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili +tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen +vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin. + +Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole, +ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin +aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen +kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja +hyvinvoinnin ehto. + +Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä +vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten +kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa, +jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut, +tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien +pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes +viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä +eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa, +jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei +koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta. + +Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi +renkipoika omaansa lainaksi: + +- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy? + +— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin +tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa! + +Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi: + +— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan +piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki +ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja +silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. + +— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa! + +— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet +piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään +joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on +samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä. +Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta +sitähän ei akat ymmärrä! + +— Hanki sitten itsellesi uusi piippu! + +— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai +pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas. + +Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin +seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen +ilmeen. + +— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu! + +Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää +harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa +kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää +kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin. + +— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta +aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille. + +— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä +menetti? Minnehän se nyt ajoi? + +Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä +pihalla. + +— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa? +Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle? + +— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille. + +— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. — +Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka +aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan? + +Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo +hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen +vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli +Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani. + +— Onnellista joulua, Aapeli! + +— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas +tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä. + +— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan +Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa +tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta +minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään +tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin! + +Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän +muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan, +Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka +nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua: + +— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas +roposen jouluavuksi? + +— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi +samassa näkyviltä. + +— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon +antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi +pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas. + +Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä, +vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut +Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari +vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut +halunnut sitä takaisin muuttaa.) + +— Onkos herrastuomari kotona? + +— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan. + +— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja +pitäisi joutua kotiinkin illaksi. + +Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään. + +— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta. + +— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni! + +— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika! + +— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille +asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä +ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän +perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne, +juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota, +minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on +juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi +omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille! + +— Hahahaa! nauroi setä lauteilta. + +Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta. + +— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä +jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle? + +— Sen! + +— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua +pyhiksi lainata? + +— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi +niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne +minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan +samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin. +Joulukin tulisi paremmin joululle silloin! + +— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan +ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten +muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa. + +— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää +kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen. + +— Juuri sen! + +— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme! + +Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja +karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen. + +— Mikäs siellä kopsahti? + +Aapeli kopaisee takin lievettä: + +— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel... siellähän on — _piippu!_ + +Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän +kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se +lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut. + +Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja +huusi: + +— Hyvää ja onnellista joulua, setä! + +Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän +hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut! + +Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin +päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin. + +— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan +kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun +pyhiksi, yksinäinen mies kun on. + +— Ky... ky... kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään. + +Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi +aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa, +naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen: + +— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan. + +Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja +jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään: + +- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille! + +— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime +kiireissä vielä? + +— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on! +Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin. + +Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa. + +— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin +mielenliikutuksen vallassa. + +— Mistä? kysyi väki. + +— Löytyipähän vain! + +Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa. + +Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin +kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa. + +Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi +pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki +hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän +jätti palvelustytölle, sanoen: + +— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua! + +Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan. + +Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi +renkiä ja Kutuniemen Roopetti. + +— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha, +jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin +kipollinen! + +Renkipoika tekee työtä käskettyä. + +— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen +Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan +saunassa, siinä maailman mainitussa! + +— Makeata on, makeata on...! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika +vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä +vaatemytystäni! + +Sai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi +suuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti +ryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa! +Hän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille. + +— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn +kihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt +kerran on jouluaatto ja piippukin löytyi! + +Ääneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa +lumossa. + +Päästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien +sanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat +sisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja +kultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä +joulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään. + +Tämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä +häneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino. +Olihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään +pyhimmäksi maailmassa tiesi: _perintöpiippu!_ + +1916. + + + + +Jouluaattona pohjolan salolla. + + +Koittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto. +Koitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon +kajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen +hämärä. + +Posti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja +tuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon +leluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin +kirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi +muutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut +joulunviettoon oli kutsuttu. + +Suoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen +ajokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin +tulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti. + +Keli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni +perille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi +pulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin +rinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat +pohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo +kerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä. + +Lähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan +varrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta +navakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä. +Tuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata, +lentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi +vielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja +hetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli +vasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi +pitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan +yöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi +jaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna +lasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin +pyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun +poro yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen +sarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin. +Olimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja +rauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin +rämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen +poroa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei +näkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli +silloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi +myrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä, +jotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani +pohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä. + +— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä +vallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin +lumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne? + +Poro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi +viimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen +ja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen +lähtemään liikkeelle. + +Niin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti +tunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan +toivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein +juhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa "juhlassa" +ruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi. + +Muistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat +vanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen +ääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin +tuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla +ihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona +voi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - — + +Hupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin +syvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin +vihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä. +Suo loppui siihen ja tultiin metsään. + +Kulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella +tuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten +kasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea +saada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen. +Niin, eteenpäin! Mutta minne? + +Kuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein +loppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään — +jouluaatoksi! + +Sidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen +etsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja +makuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle. + +Hetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin +kuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä +esille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen +kauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli +valoa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien +aikana aina kuumotteli näkyviin. + +Riemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin +painaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt +vastaani pimeän ja pyryn lävitse. + +Metsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan +selvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi. +Päästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois, +huomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin +saavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan. + +Ilo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja +saan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä +ruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin! + +Köytän poron ja astun pirttiin. + +Pöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen, +emäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat +istumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja +emännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun. + +— Hyvää iltaa! + +— Iltaa! kuuluu juro vastaus. + +— Ja joulurauhaa! + +— Samaapa vieraallekin! + +Silmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo +joulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan +tähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset. + +— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella, +silloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin +siihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan — + +— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti. + +— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän +jouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa. + +— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut +tänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa +pitemmältä kuin kirkolta sinne. + +— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne? + +— Viisi peninkulmaa! + +— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta +samapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse +harhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt +teidän pirttinne suojaan! + +— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja +auttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat, +jatkaa hän purskahtaen itkuun. + +— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi +hyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti! + +— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa +isäntä murtuneella äänellä. + +Emäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan +luona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa: + +— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia, +sokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä +matkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen +sieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit! + +— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet +tarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko +lohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan +tällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi. + +— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä +pulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne +kotiutuu! + +Lapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme +kasvoillaan. + +Nostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini +vankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää. +Lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa +jälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani +heitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja +nielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta. + +— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan! + +— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen +samalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi. + +Emännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän +seurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia. + +Minä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia +leivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana. + +Sitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä +kelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä +suureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle +kihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin +aina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään. + +Niin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui, +virtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan +oljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin, +ilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän +poikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta. + +Minä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan: + +— Tuon vieraan lähetti Jumala! + +Minun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani, +katsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä +ruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita +varten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien +joulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin +nyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka +ikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko +pirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen +oksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen +tarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot, +torvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut +Tuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon +köyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi +osanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin, +toivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen +täydelliseksi. + +Meidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä. +Ovi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä +kohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin. + +Siitäpä vasta riemu nousi! + +— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras +toi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin +osasi! Lahjojakin! + +Silloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena +kuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun: + +— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä? + +Samassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään. +Vaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan! + +— Niin, minulta se jäi! + +— No kiitos teille siitä! + +— Mistä niin? + +— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni +hankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään +tiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja +kipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle, +suuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin +monet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo +koti-ikkunastakin valon tuikkavan. + +Kummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin +tietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi. + +Iloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja +syvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä. + +Ulkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti +lakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön +rauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi +Korkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan. + +1915. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76479 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..2158ba0 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76479 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/76479) |