path: root/76478-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76478 ***

language: Finnish




JÄLLEEN VAPAANA

Runoja


Kirj.

HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN





Helsingissä,
Työväen Kirjapaino Oy,
1923.




SISÄLTÖ:

KUVAUKSIA.

Laulajan rukous.
Laulajan häätö.
Pakolaisen valitus.
Nälkämailla.
Autiosaarella.
   1. Linna.
   2. Tornin vanki.
Suffrageetta.
Pieni punaorpo.
Ihmiselle ja ihmisestä.
Korven kansa.
Laulu työläisnaiselle.
Karjalan raatajille.
Veljestyö.
Kahdeksankymmenvuotiaalle.
Erämaan kameli.

HISTORIALLISIA.

Suuret rakentajat.
Hellaan aarteet.
Alkibiadeen jäähyväiset.
Laulu haudoista.
Nunnakapina.
Erik XIV Kaarinalleen.
Maria Stuart:
   1. Tyrmässä.
   2. Mestauslavalle käydessä.
Spinoza.
Père Lachaise.
Babeuf mestauslavalla.
Pajarin muisto.
Deboran laulu.

YSTÄVYYS.

1—9.

MIELIALOJA.

Pessimismiä.
Vappuna vankilassa.
Elämä voittaa.
Kevätlaulu Kannaksella.
Ei mennyt kesä.
Kultainen houre.
Kangastus.
Syystuulelle.
Runottarelleni.

MIETELMIÄ.

1—20.
Laulajan lääke.
Kaksi potilasta.
Lemmen varas.
Uskonto.
Mies.





KUVAUKSIA




LAULAJAN RUKOUS.


    Mun laulu huulillani elää antakaa,
     se ihanaa!
    Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot
    ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo.
    Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot,
     ja äänet kumajaa kuin kosken vuo.
    Soi laulu, jonka helkkyessä herää
    uus into, hehku, voima verraton,
    tuo laulu, joka ihmislapset kerää
    työn uurastukseen, taistohon. —
     Mun laulu huulillani elää antakaa.
    En tunne muuta jumalaa.
    Se kehtohoni sävelmäänsä soitti,
    soi parkuna, kun rintaa vihavoitti
     elämä tuskallaan.
    Ja kautta aikojen
    työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen
    levittäin loistojaan.
     Mun laulu huulillani elää antakaa.

    Mun laulu huulillani kuolla antakaa,
     se ihanaa!
    En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
    Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
    niin eikö silloinkin se laulu soinut,
    mi jumalaisiin puhkes säveliin,
     se laulu, joka vapautta huusi,
    kun karkotettiin kansain suurimmat,
    tuo laulu ikivanha, aina uusi,
    mi kaikki loi, loi maailmat.
    Mun laulu huulillani kuolla antakaa.
     En tunne muuta jumalaa.
    Se särki teljet Caesarien, paavein,
    maat nosti, jotka hunnilaumat aavein
    sai pelkoon kauheaan.
     Ja eessä laulun sen
    luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen,
    murenee mullat maan. —
     Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.




LAULAJAN HÄÄTÖ.


    Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki
    sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.
    Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,
     satakieli, mi soittavi oksallaan.

    Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,
    niin herkkä hän on, et arvaakaan
    sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,
     miten kulkunsa outoa päällä on maan.

    Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin
    hän syöksyy, sotkana nousee jo,
    ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin
     ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?

    Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,
    ajan valtavat kuohut vaahtopäät
    sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto;
     on suurten toivojen kirkkaat häät.

    Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu
    veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!"
    Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:
    "kuni muut joko sarkaa raadatko!"

    Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,
    ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai?
    Sydän ah olis altis lahjojen antoon,
     ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.

    Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,
    elon näyttämö kirjava paljastuis,
    valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,
     idän laivat aartehin rantoja uis.

    Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,
    kun markkinaremua täysi on maa?
    On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. —
     "Mene laulaja, täällä et ääntää saa."

    "Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,
    näit sen, mitä eivät nähneet muut.
    Mene, tyyssijas olkoon talven nietos
     ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"

    — Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa
    katuvierehen mieron sauva lyö.
    Ovet suljetut — salien nautinnoissa
     lie joillakin riemun, hurmion yö.

    Ja jossakin lienevi lemmittynsä. —
    Tuo muistelo rintaa viiltelee.
    Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.
     — Haa, vieläkö huulesi hourinee?

    Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,
    oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.
    On seuranas kurjat kulkurilaumat,
     niin pitkä ja autio eessäsi tie.

    Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä
    jo on loppunut. Korppi jos oisitkin
    kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä
     ole rohtoa tautisi tuskihin. —

    Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet
    nyt tunkee, kuolema voiton saa.
    — Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. —
     Kylä soi petolintujen kirkunaa,




PAKOLAISEN VALITUS.


    Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,
     kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.
    Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,
    synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.
     Puistojen kukkia katson, rintani kulo
    ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.
    Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,
     katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut.

    Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
     untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?
    On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,
    pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.
     Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,
    nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.
    Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,
     sävelet, pois pakenee, lauluni kuoleva lie.

    Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,
     saata en aavistaa, missä on matkan pää.
    Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää
    poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.
     Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin
    uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,
    näin pakolaisen koidon kulkea retkin,
     peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?

    Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon
     sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.
    Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,
    unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.
     Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,
    enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.
    Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.
     — Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.




NÄLKÄMAILLA.


    Hiljeni liike ja taukosi toimet,
    vainajat kulkevi saattoineen.
    Mustien hevosten kirjotut loimet
     heiluvat tuulessa hiljalleen.

    Valkeat reet sekä katetut lavat,
    kuskina kuolon viikatemies.
    Kalpeat saattajat taivaltavat,
     haamuja liekö he vain kenties.

    Yllään heillä on avarat kaavut,
    rinnalla ristit kultaiset.
    Kuolema valtias, kusta sä saavut,
     kunne sä kärsivän korjannet?

    Saattuejoukot tietänsä tarpoo
    askelin huojuvin, tuskaisin.
    Kuoleman lähetit saalista arpoo.
     — Voi, kuka sortui jalkoihin!

    Horjahti neitonen, katkesi ruoko,
    vanhus, lapsikin nääntyi niin.
    Kasvoi kaamea kalman luoko;
     sitokaa, sitokaa lyhteisiin!

    Saattuet kalmistoihin katoo,
    taas sadat uudet perähän saa.
    Tuonen hangelle lyhteitä latoo
     viikatemies ja hän naurahtaa.

    Nauraa luisia poskipäitä
    kurjan nälkähän nääntyneen,
    nauraa silmän kyyneljäitä,
     kuinka ne hyytyi pakkaseen.

    Nauraa kyliä kylmenneitä,
    jääneitä petojen valtoihin,
    ruttoa, tauteja, mieron teitä,
     parkua hyljätyn kaupungin.

    Nauraa villiä mielettyyttä,
    kun emo lapsosen surmata voi.
    Volga ne kätkee, kuollehet syyttä.
     Tuota hän nauraa: "ohhohhoi!"

    Näättekö: lyhtehet tuonen viidan
    täyttää, hautoja kaivakaa!
    Loppu on tullut taistelon, riidan,
     hangen alla on kehto: maa.

    — Repaleaavehet hautoja kaivaa,
    työase kädestä kirpoo pois.
    Uupumus raskas raajoja vaivaa.
     "Nukkua, nukkua jospa jo vois!"

    Viikatemies lyö iskun kumeen,
    kaivajat kaatuvi, siihen jää
    kuoppien ääreen multahan, lumeen.
     — Luurankoröykkiöt törröttää.

    Taivon rannalla ruskot puuntaa,
    huomispäivä jo viimenen lie.
    Jos mihin silmäsi katsehen suuntaa,
     varjoja täynnä nyt on joka tie.

    "Ajakaa, ajakaa, tuonelan lepoon
    vainajat vaivatut saattakaa!"
    Kuski se lyöntejä laihaan hepoon
     ruoskan siimalla singoittaa.

    Vaahtovin suin hepo suistuu maahan,
    väsyneet luunsa jo hervahtaa. —
    Kuoleman voittoa katselkaahan,
     ihmiset, juhdat, kaikki se saa.

    Itkevi isien, poikien huulet:
    "rakkaimmat paha niittäjä vie".
    Huutoa toistaa arojen tuulet:
     "retkehen liity, jo vuorosi lie!"




AUTIOSAARELLA.



I. Linna.


    On valtameren kuohuissa pien saari autio,
    kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.

    Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan
    maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.

    He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies
    ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".

    Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin
    sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.

    Siks valtameren saarella komeroluolissaan
    nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.

    Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,
    ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.

    Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää;
    maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.

    Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen
    kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.



2. Tornin vanki.


    — On laulaja kalvas tornissa
    ypö yksin, vanki hän myös.
    — "Et vuodattanut ole hurmetta,
     mikä sun oli syysi ja työs?"

    — "Minä lauloin puolesta sorretun
    ja heikon ja nääntyneen.
    Minä kutsuin orjat otteluhun,
     valon taistohon yhteiseen.

    Kun öykkärit vallan huipuillaan
    oli, häätäen rotkoihin
    maan pienet, vaiti en ollut, vaan
     pahat parjasin laulelmin."

    — "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
    ja sa unhoon ainiaks jäät.
    Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
     ne pirstana kaikki jo näät.

    Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
    jumal-istuimellensa saa.
    Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas
     kuka tohtivi puolustaa?

    Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
    Vale-arvojen aika nyt lie,
    korut joutavat, päivän pyytehet vaan
     mataluuksihin mieliä vie.

    Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
    ovat mittana ihmisten.
    Typeryyden, raukkuuden oli häät,
     tekohurskaus heelmänä sen.

    Suur' aika, mi purppuraruskollaan
    lumon hartaan mielihin loi,
    on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
     kamaraisella kompuroi.

    Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
    kapinoitsijat voitetut ne.
    Tien varsilla kammona ristinpuut, —
     käy korpit jo haaskoille."

    — "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
    tein sen, mitä laulaja voi.
    Ei kuole se usko, mi nostatti
     ylös ihmisen. — Vielä se soi.

    — Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
    tykit ei sitä vaijenna.
    Se on nouseva huulilta joukkojen
     taas päivänä huomisna.

    Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
    olen ylpeä tyrmästäin,
    vapautta ken kurjaa huoliskaan,
    kun aika on ahdas näin.
 
    Te tietkää, harppu ei helkähdä
    ylistykseksi mahtavain,
    kamasaksojen ei pitopöydissä
     ole paikka se laulajain."

    Näin virkkoi, katsehen kumman loi
    yli aaltojen vihreäin.
    Merikotkat lenteli, tuulet soi,
     vesi pauhasi vaahtopäin.




SUFFRAGEETTA.


    Kurjain kaupunkiin ei matka tuone
    surutonten päiväin lapsia.
    Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone
     maja vanhuuttansa lahoova.

    Siellä hikityössä perhe puurtaa.
    Mistä vieras neito tullut tää?
    Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa,
     äly katsannostaan pilkistää.

    Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy
    uneksija, taistelija näin.
    Sinisilmä lempeästi hymyy,
     täällä joukossa hän ystäväin.

    Nälällä ja työllä näännytetyt
    köyhäin joukkueet hän nähdä saa.
    — Almujako tuo? — Ei, siinä petyt,
     aatetta hän pyhää julistaa.

    Sano neito, miksi äidin, taaton,
    kodin hylkäsit sa rauhaisen;
    kärsimysten lasten raskaan saaton
     seuraksesi yksin valiten?

    — "Oli humu, loisto valhepeitto
    elon onton, arvottoman sen.
    Tieni valitsin. Ei arvanheitto
     siihen vie, vaan pakko sydämen."

    Näin hän puhuu, povessansa salaa
    valan vannoo eessä jumalain:
    "kunis suonissani syke palaa,
     sinis rakastan mä aatettain".

    Vannoi niin ja kävi kiirastuliin
    neitsyt pyhä — haltioitu hän.
    — Saapui mies ja tunnustuksiin suliin
     puhkes, haasteloihin lempivän.

    Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
    lemmen hurmiohon luotu lie.
    Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
     niitä poistamaan mun johtaa tie.

    Mua karta, vihkivaloin olen
    solmittuna pyhään aatteeseen.
    Mua pelkää, sydämesi polen, —
     lähestynet, — sairaaksi sen teen."

    Eelleen rientää tuima taistelija
    rintamassa väsymättä ain.
    Pyhä neitsyt — kumma uneksija,
     tuttu kärsimysten, vankilain.




PIENI PUNAORPO.


    Ei taaton silmä hälle hymyillyt
    kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:
    Hän taistotantereelle kylmennyt
     on äsken, pirstottuna kotilies.

    Mut äidin kai, öin, päivin hellivän
    saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on,
    pois karkotetaan, viedään tyrmähän,
     jää avutonna pieni kehtohon.

    Pois eno, sukunsa muut ehommat,
    tie pakolaisen heillä osanaan.
    Vain mummo, lasta kaksi, ainoat
     nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.

    Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,
    pien orpo kasvaa kera siskojen,
    on tähtisilmä kirkas loistossaan
     ja taivahinen säihky kutrien.

    Sä kysyt, miksi viattomuus näin
    on vihattu, pois kukka juuriltaan?
    — En tiedä! — Ristikkojen hämäräin
     takana nuori äiti yhä vaan.

    Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit
    siks kalpenee, on sydän tuskassaan.
    Oi äidin luolassa jos näkisit,
     pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.

    "Ken julma tuhon toi", sä kyselet,
    "vei ison, emon, pesän hajotti,
    ja tuuleen syöksi pienet lintuset,
     puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"

    Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen
    on lapsi, vesana se putkahtain
    maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen
     kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.




IHMISELLE JA IHMISESTÄ.


    1.

    Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,
    soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.

    Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin
    makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —

    Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,
    lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —

    Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,
    haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.

    Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,
    Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.

    Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,
    kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.

    Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki
    graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki

    maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,
    kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.

    Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,
    tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.

    Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,
    pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.

    Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,
    pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.

    Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa
    ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.

    Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,
    katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.

    Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin
    elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.

    Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta
    pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.

    Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,
    pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.




Korven kansa.


    Siellä ne uinuu povella talvisen salon
     töllit pienoiset upoten nietoksiin.
    Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon
    kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin.
     Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut
    liesien lämpimien kohota tupruttaa.
    Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut,
     vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.

    Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa
     vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten.
    Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa
    jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen.
     Sitten äidin kinterehillä he salaa
    pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen.
    On isä viikon vierahan työssä ja palaa
     iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.

    Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo,
     kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee.
    Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo,
    kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee.
     Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen,
    aatos salpautuu kinosten umpioon.
    — Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, —
     etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?

    Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat,
     voimat kevähiset, niitä sä vuotellos!
    Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat,
    talven jälkehen saat nuo kevätnautintos.
     Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas,
    kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie.
    Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas,
     hankihin aukee jo vapauden viittatie!




LAULU TYÖLÄISNAISELLE.


    Elä ennen käteni lepohon käy,
     kun unteni kukka ei orjana näy,
    elä ennen jalkani kulkuas jätä,
    kun hältä on poistunut vaiva ja hätä.
    Veri koskena suonteni väyliä aja,
     hänen ollos, sorretun, innoittaja,
    myös aatos sä välkkyvät nuolesi lauo,
    urat hälle sä keveät kulkea auo.
     Sydän ellös ennen tyventä tapaa,
    kun soi hänen sielunsa laulelo vapaa.
    — Kas silloin, silloin mä nukkua saan
     kun unteni kukka on kauneus maan!

    Oi kuormien alla hän surkastuu,
    alin aidanvitsa on, porraspuu.
     Komeroissa hän tehtaan nääntyvi varhain,
    tai sortuu usvihin kohtalon harhain.
    Vilu hällä on, lehviä pyörtehet raastaa,
    yö ylleen syytävi rahkoja, saastaa,
    imi läsnä jo katkeran kärsimysnesteen
     läpi aikojen kohtasi louhikon, esteen,
    koki puutteen, vainon ja koston vallat,
    orasmaillaan huurut ja harmajat hallat,
    oli orjatar. — Kieli ei kertoa voi,
     miten tuskien maljasta koito hän joi.

    Olen uurtaja vain, olen laulaja yön,
     ajan mustaan muurihin railoa lyön.
    Sävel sointuna lennä sä ihmispesiin,
    kointähtönen pilvien palteista esiin!
    Tuhat soikohon soittoa harpuin, huiluin,
    kunis nousee silta, mi vie yli kuiluin,
     mi maan mudan piilosta kultia loitsee,
    yön helmahan valtoinaan salamoitsee.
    Näin lauluni laannuta jäät sekä riitteet,
    lyö sorto ja kirvota kahlehen liitteet.
    — Kas silloin päivä on loistossaan,
     kun unteni kukka on kauneus maan.




KARJALAN RAATAJILLE.


    Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan,
    viersit kaskea orjana pajarin ounaan.
    Kolkko ja hymytön ain' oli raatajas maja.
     Kantele vain oli itkujen soinnuttaja.

    Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa
    yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes,
    havahti köyhät; paljastui elon juopa,
     entisaikojen pettävät harhat purkes.

    Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää,
    kosketit työläissielua herkistyvää,
    veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin,
     kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. —

    Särkyi kantelo, mureni alla se painon,
    sortui sotihin ankaran vihan ja vainon.
    Itkua kätkee Karjalan immyt rukka,
     juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.

    Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet.
    Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet,
    mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset,
     tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.

    Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen,
    sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen.
    Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain,
     iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.

    Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! —
    Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen.
    Rintasi kirvota kielet, suistele soimat,
     päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!

    Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne,
    itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne!
    pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin
     oikeustaistohon! — Ethän kerjuri armoin!

    Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet, —
    Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet.
    Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa.
     Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.

    Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla
    hymyä päivyen. — Kaikuu kentillä noilla
    vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. —
     Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!




VELJESTYÖ.


    Veljespelto se kynnetty vaivoin,
    kasteltu kallehin verin,
    riuhtoma on vihavyöryjen raivoin,
     tallattu, tuhottu perin.

    Tarttuos auraan, perkoa pelto,
    riitojen ohdake revi!
    Lie käsivartesi hervoton, melto,
     työpä sen karkaisevi.

    Veljesmielessä hellivin hoivin
    kylvä tuhkahan, soraan.
    Katso jo nousevi silmikko oivin,
     lainehtivan näet oraan.

    Min isät raivasi auhtoa suota,
    viljeli kannokkomaita,
    uutta nyt satoa sieltä sä tuota,
     vauraaksi heimosi laita.

    Veljespelto on yksi ja laaja,
    oi, sitä ellös pilko.
    Työn hikihedelmän oikea saaja
     kansa on. — Sit elä ilko!

    Veljesmielessä raatajakansa
    käy oma onnesi luomaan.
    Suuntaa toimesi aikoinansa,
     kuin kymi, yhtehen uomaan!




KAHDEKSANKYMMENVUOTIAALLE.


    Miksi on mummon hapset harmaat,
    ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?
    — Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.
     Suuria antinsa, pien' oli kiitos.

    Noin mikä köyristi mummon selkää?
    — Raskahat taakat. Ihmiset elkää
    painoa lisätkö. Kovaa hän koki,
     aika on kuorman hellitä toki.

    Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,
    kuivunut kyynellähde on? — Arvaan
    liiaksi sykytti, rakasti kerta,
     silmäkin ehti jo itkeä verta.

    Mistä on mielen hartaus pyhä,
    huulien äänetön siunaus yhä?
    — Väisti hän elämän arkisen nukan,
     korjasi talteen ikuisen kukan.

    Vanha on mummo. Minnekä jatkaa
    vaappuva kulkija elonsa matkaa? —
    — Sinne ah missä on toivojen maa. —
     Hellästi saatelkaa!




ERÄMAAN KAMELI.


    Ei lauhkeat rannat ja ruohostot
    ties vieriä vehmahaks luoneet.
    Ei suojanas palmujen katveikot,
     ei tuiskujen tullessa huoneet.

    Vaan taival pitkä ja tuntematon,
    meri hiekkainen joka puolla.
    Voi musta myrsky sun aavikkohon
     pian haudata. Kentällä tuolla

    eräkulkijan luut monet kalvenneet.
    Toki retkihin käyt, ei kauhut
    sua estä, vuorten harjanteet,
     syvät kuilut, virtojen pauhut.

    Vilu, helle, nälkä ja ponnistus,
    yönuotion ääressä pedot.
    Jano viikottainen ja uupumus
     vain kangastuksena kedot.

    Niin aartehet kannoit. Kerran vain
    sun lannistui jalo kaula,
    ja sä itkit helmassa autiomaan,
     kun kohtasi kuolon paula.





HISTORIALLISIA




SUURET RAKENTAJAT.


    Muistat pyramiidit partahilla
    äiti-Niilin, jättirakennelmat.
    Mielees herää sadun kuvitelmat,
     palmukeitaat, ruskot rantamilla.

    Näet raatamassa kurjat orjat
    ruoskan, skorpioonein piinatessa,
    hautakammioitten katvehessa
     kivenhakkaajien piirrot sorjat.

    Se on työtä suurten rakentajain,
    oman tuskansa kun käsi uuras
    kuolemattomaksi kiveen muuras,
     painui itse maille tuonen rajain.

    Suuret rakentajat kuoliko? Ei, yhä
    keskellämme kädet ahkeroivat.
    Elää jättityö, min muinen loivat,
     kivipiirros kuolematon, pyhä.

    Yhä työläiskätten voima ruskaa,
    pyramiidejansa noin he muovaa,
    aivot suorittavat työtä luovaa.
     — Yhä orjain elo täynnä tuskaa.




HELLAAN AARTEET.


    Yli Arkipelagin laineiden
    ja rantoja Hellesponton
    kävi valloittajan käsi hurmeinen,
     loi valtiomahtinsa onton.

    Vahatorneja vain teräs hauras luo,
    lakastuu sotapäällikön valta,
    mut Hellas, laulusi laajat nuo
     ne kukkivi tuhkan alta.

    Ja Olympon jumalat nuortuu ne,
    kuvitelmin kaunihin tehdyt.
    Meri ennen kuivuvi hiekalle
     kuin Muusain lähde sä ehdyt.

    Yhä Soolonin lait jalot säälissään,
    tienviittoja olla voivat.
    Myös Sokrates kertoo mietteitään,
     sanaseppojen lausehet soivat.

    Ja Saphokin vienoa soitintaan
    ajan vyörteiden läpi soittaa.
    Maratoonin sankari-innollaan
     yhä nuoriso laakerit voittaa.

    Myös Pindaron, laulajan seppelpään,
    runokammio mielehen muistuu,
    kun Teeban kartanot liekeissään
     Aleksanterin käskystä suistuu.

    Mi on ainetta sorahan haudattiin,
    moni valtias sumuhun haipuu.
    Mut elämän istutti marmoriin
     kuvanveistäjän kauneuskaipuu.

    Kun purppuraverhoja riistämiään,
    koinsyömiä kansat käyttää,
    yhä Attika jakelee ihmeistään,
     valoheitoin aartehet näyttää.




ALKIBIADEEN JÄÄHYVÄISET.


    Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa
    elämän houreestaan, pattona, syntymämaan.
    Taakseni portit suljen, joita en avaa,
     Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.

    Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin
    sankari-uhmailuun juovutti viinillään,
    ennustuksesta Pythian järkähti sisin,
     kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.

    Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät
    urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen,
    pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät,
     kuuntelen aatokset huulilta viisasten.

    Anna Apollon voimaa lähteä miehen,
    jolta on kirvanneet valjakon ohjakset,
    kesken taivalta suistui hän ohitiehen,
     ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet

    nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti
    loistolla auringon, ympäri rantamien.
    Äsken Alkibiades kansaa johti,
     voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.

    Mies hän koittaa sai kademielien vainon,
    tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen,
    lailla Titaanein kantoi vuorien painon,
     rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.

    Valtias Ateene, väistytä kostottaret
    käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo
    ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret,
     rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.

    öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään,
    lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan.
    Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään
     elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?




Laulu haudoista.


    Näin katakombien käytävät, hautojen paadet
     laulua toistaa:
    "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa,
    väkevin, voittamaton.
    Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein.
    Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin:
     katoat arvottomiin...

    Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin
     kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan,
    uhrina konnain,
    hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan,
    ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein
    kantava sielussaan
     uskoa kuolematonta,
    totuuden tulta, —
    jumalain suosima vain.
    Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty,
    huomenna nousee taas,
     väkevä, voimallinen."

    Niin soi äänet pyhien kallioluolain,
    Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.




NUNNAKAPINA.

(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)


    Mikä yössä, muurin varjostosta
    hiipii kenttätietä eteenpäin?
    — Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta
     Krodieldis-neito, ystäväin."

    Jalo ritari näin avosylin
    tervehtivi neittä urhakkaa.
    "Poitiers, sun sääntöjäsi hylin,
     luonnon ohja vain on oikeaa."

    Taakse jäävät muurit valottomat,
    eessä päivän, rypäleitten maa.
    Laulaa, karkelevi nunnat somat,
     kilpiniekat sulhot luokse saa.

    Ei nyt abbedissan kuri tapaa,
    virttä avaimet ei säestä.
    Neitoparvi vallaton on, vapaa:
     "Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."

    Silloin piispojen jo kaikaa sana:
    "Synnin virma hukuttavi maan."
    Macco kuule ei, on lumoomana
     kauniin Krodieldin linnassaan.

    Eipä neitoset ne arvaa tuota
    abbedissan työtä ilkeää.
    Tekohurskaan Leuboveran luota
     viesti paaville jo ennättää.

    Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas,
    rosvojoukkoon yhtyneet on ne.
    Olkoon pyhä isä vihas kiivas,
     niskureita ruoskin rankaise.

    Onni osana on luonnonlasten,
    kirkko, valtio vain pakon luo.
    Oomme tyttäriä kuningasten,
     katkomme jo kahlehemme nuo.

    Pyhän Hilarion templin suojiin
    käymme siskoset ja veljyet.
    Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin
     sinkoamme nuolet tuliset!"

    Taistelee he; kilpaa kirkon kirot
    kaikuu kera miekan kalskehen.
    Vimmastuvi neitoset ne sirot,
     abbedissan juonet kostaen.

    "Leubovera tyrmän onkaloissa
    karvautta meille juottamaas
    maista! — Luostarin on rauha poissa,
     kukkalavat sodan melske kaas."

    Mutta joukollensa sytyttävin
    sanoin Krodieldis haastelee:
    "Orjuutuksen tietä kyllin kävin,
     vapaus jo vihdoin valkenee."

    Mutta Roomasta nyt tiedon toivat
    lähetit: on paavin käsky näin:
    "Tuhotkaatte nunnat kapinoivat
     mielet korskeat ne nöyrryttäin!"

    Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco,
    kapina sun tulee kukistaa."
    Mutta tällä rintaa lemmen pakko,
     vetovoima kumma kiehtoaa.

    "Häntä häiritä mä uskallanko,
    jota ihannoitsin, ikävöin.
    Kauniin Krodieldin valloitanko
     ratsumiehin, miekan mittelöin."

    Lähtee Macco, seuraa joukkoansa,
    käsi voimaton on taistohon.
    Krodieldis koko tenhollansa
     vastaan käy ja haastaa peloton:

    "Miekkas laske, kirkonkiro, panna
    ihmiserhetystä — kaava muu.
    Valon lippua sa nosta, kanna,
     tuosta mädännäisyys puhdistuu!"

    Macco silmäyksen jumaloivan
    nunnaan luo, soi ääni kiihkeä:
    "tullos luokseni, ma sulle hoivan
     takaan, neito sua lemmin mä.

    "Tiedän, setäs julma perintösi
    ryösti, luostariin sun teljeten.
    Nousit taistoon, koittaa häviösi,
     vaarasta mä sua suojelen." —

    Lausuu neito: "Vainoojaini pistin
    vielä taittuu, taivas salamoi." —
    Katsoo puolehen hän pyhän ristin. —
     Kumeasti kirkon kellot soi.




ERIK XIV KAARINALLEEN.


    1.

    Ma olen paljas, ryöstetty
    ja syösty kurjuuteen.
    Sun sain, ah saituri ei niin
     lie rikas aarteineen,

    kuin olen. Nyt mä ymmärrän
    kotoisen onnen sen,
    jot en mä ennen tuntenut
     loistossa salien.

    Nyt onnen sen mä omistan,
    kun Sinut vain mä saan.
    On soppi ahdas rakkahin,
     kun kanssasi sen jaan.

    Ja valtakunnat, kruununi
    ilolla unhoitan,
    kun sydämes, sun sydämes
     poveeni painallan.

    Mun Kaarinani kaunoinen
    sun sain. Ja mainehen
    sun kuninkaanas saavutan
     ma kuolemattoman.


    2.

    Lie herjat mua häväisseet,
    tok' parhainta ei taitaneet
    tuhota multa: sydäntäs
     ja suurta lempeäs.

    Lie telkäneet mun vankilaan,
    mut lempeän ei kuitenkaan
    ijäti sulle hehkuvaa
     he taida sammuttaa.


    3.

    Kalvaessa kaihon piinan
    katsoin Aurajoen vanaa.
    Liehuvan näin valkoliinan,
     tuuli kuiski tuhat sanaa.

    Katsoin Kaarinani purtta.
    Itkin. Mieleen muistui veli,
    tunnoton tuo verihurtta,
     joka meidät eroitteli.

    Kirottu hän kerroin kolmin,
    upotkoon jo hämäryyteen!
    Kera jumalien solmin
     liiton täytteeks' pyhän pyyteen.

    Thor ja Odin avuks tulkaa,
    päästäjiksi paulojeni.
    Ojentakaa kortta, sulkaa
     yli virran mennäkseni.

    Nähkää, viittoo käsi hennoin.
    Itkuun heltyy pilviparras.
    — En voi kiitää ilmalennoin,
     houretta vain toive harras.


    4.

    Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten
    ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.
    Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,
     kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

    Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,
    lempein katsannoin katsele kalleintain.
    Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.
     Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

    Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein
    hyväile armastain. Vyö hopeainen luo
    ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,
     kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!




MARIA STUART.



1. Tyrmässä.


    Olet armias, oi jumal-äiti
    pyhin katsannoin, sulomuodoin.
    Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
    — Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
     olet sä.

    Sinut näin, sua huoneestain
    en sallinut siirtää.
    Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
     siunaustasi vuottain.

    Jumal-äiti sä armias, hellä,
    sinä, jolla on murheista raskain
    oman rintasi alla,
    joka poikasi ristillä näit.
     Sinä rakastaa taidat.

    Oi auta! —
    En lapsi, en ehjä mä enää,
     en kiedottu untuvavaippaan.

    Pyhä Maria pilvistä alas
    käy aurinkohehkuna armas
    mun alastomuuteeni kurjaan
    ja luolaan, kussa mä makaan
     lian, liejun ja ryysyjen päällä!

    Sä katso:
    olen silpoma itseni, muitten
    ja pirstoja vain joka puolla.
    Sydänhaavat koskena vuotaa,
     käsi voimaton, jalka ei liiku.

    Sinä yksin kirkas
     nyt pimeyteeni mustaan
    valo saata!
    Tule ihmelunnahin, lohduin,
    vala öljyä haavoihin syviin,
     minut nosta!

    Jumal-äiti, sä kuulet
    maan lasta,
     Sinä lemmessä suuri.



2. Mestauslavalle käydessä.


    Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
     riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
    Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
    oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
     Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
    himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
    Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
     lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.

    Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat.
     Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
    Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
    suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
     Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
    turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan.
    Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
     vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.

    Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
     suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
    pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
    sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? —
     Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
    Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
    Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
     Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.




SPINOZA.


    Yömyöhäisehen valvoo kammiossa
    mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan,
    on outo hohto silmäin katsannossa,
     myhähtää huuli yksin puhumaan:

    "Niin sysimusta aikakauden petos,
    ja joka sokkelossa erhetys.
    Pakenee totuus, aatokseen ken vetos.
     kun kuolonsyntiä on epäilys.

    Mä epäilin ja järjen ponnistimin
    työtähän iskin ajan kallioon.
    Mä janohoni tiedon mettä imin,
     sukelsin syvähän sen aallokkoon.

    Mä etsin sarastusta, valojuovaa
    ja löysin aukon hengen maailmaan,
    nyt aatokseni rakennelmaa muovaa,
     mi pilviin nouseva on aikanaan."

    Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo.
    Mut yössä huhuavat huuhkajat.
    "Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo
     lain koura, kirkonmiehet hurskahat.

    Hän vaikenisko suosiota häkein
    maan valtiasten, valheen palvojain?
    Ja häntä houkuttaisko kiitos makein
     tai sijat oppisalein mahtavain?

    Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen
    mies yksinäisten miettehien näin.
    Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen,
     ne valona vain harvain etsijäin.

    Ja ahkeroiden, lasinhiomisin
    saa niukan leivän viisauden mies,
    mut mieltään elähdyttää usko sisin,
     se syttyy kerta totuudenkin lies.

    Se palaa, lämmittää ja tulellansa
    päät, sydämet saa uuteen toimintaan,
    myös siinä korsi hänen kantamansa,
     kipinä vaalimansa hehkussaan.

    Ei tahdo aikalaiset uutta tietää,
    on vanha polku kevyt, vaivaton.
    Ja häiritsijää tuskin voi he sietää,
     kun hetki tarjoo velton nautinnon.

    Mut vierittyä pitkäin vuosisatain
    vapaissa aatteissansa heräjää
    mies haudastaan, ja viittojana ratain
     nyt jälkimaailma häntä ylistää.




PÈRE LACHAISE.


    Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä,
     valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen.
    On suvipäivä, tok' ei ole rauhaa täällä,
    saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen.
     Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin,
    — tantere multainen kumisten jyskähtää.
    Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin,
     leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.

    Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu,
     valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää.
    Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu
    muinoin virroillaan kostutti pengermää.
     Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi
    sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain.
    Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi,
     vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.

    Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu.
     Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan.
    Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu,
    varjot vapaina käy hiipien haudoistaan.
     Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen
    todeksi aikoinaan, suuren unen he loi.
    Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen
     laskevan, nousevan taas. — Valkeat kukkaset soi.




BABEUF MESTAUSLAVALLA.


    Vuoks kansan kalliin astun kuolemaan,
    sen orjuutta en katsella mä voi.
    Vain kurja piillä saattoi suojassaan,
     kun korppikotkat lasten verta joi.

    Työ kunniakas on, jos säästä et
    sä mitään, vapaus kun velvoittaa.
    Te tietkää, kerta aukee syvyydet,
     säteillen voiton kalpa kohoaa.

    Käyn kuoloon, puolisoni peloton,
    syleile poikiamme, kerro tää:
    Kuin päivän tähti, valo auringon
     perinnöks heille aate pyhä jää.

    Nyt piilumies lyö! Tomuhiukka lien,
    mut oikeutta suurta jumaloin.
    Oi pojat armaat, isä viittoi tien.
     Valitkaa! Silmät ummistaa jo voin.




PAJARIN MUISTO.

(Lintulan luostarin luota.)


    On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
    ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.

    Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
    min synnit veriruskeat ei salli nukkua.

    "Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
    ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?

    Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
    vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!

    Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
    mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!"

    Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
    — Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.

    Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
    kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.

    Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
    liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:

    "Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
    haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen." —

    Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
    ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.

    Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
    se âitëin, jotka kidutti pajari, hurjimus.

    On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
    imettää polo orjatar, laps, itkee helmassa.

    Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
    soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. —

    On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
    ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. —

    Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
    Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.




DEBORAN LAULU.


    Nyt Jahvellemme nouskoot uhrituoksut,
    ja ilohuudoin Libanonin rinteet
    jo täyttykööt! On Juudan virtain juoksut
     taas vapaat. Katkottuina pahat pinteet;

    On lyöty Ammon, Amalekin ansa
    ja Balin palveluskin taukos hiljaa.
    Taas yksi, voimakas on Jahven kansa,
     suo taivas kyllin viiniä ja viljaa.

    Ei valheprofeettoja enää seuraa
    nyt Israel, ei uhraa pilttejänsä
    Molokin kitaan. Juudan jalopeuraa
     ei Sisera nyt uhkaa piikeillänsä.

    Käy juhlaan Jerusalem lehvin, palmuin,
    nyt ylle viitat punan purppuraiset!
    On ohi aika alennuksen, almuin,
     siis soikoot pasunamme raikuvaiset.

    Uus aika alkaa. Vääryys vanha pura.
    Työ veljin tehtäköön, ei orjain hiellä.
    Ja tasan antimet, se onnen ura,
     valohon katseet seesteisellä miellä.

    Iloitkoot sukukunnat, jotka löivät
    pois ikeen uhkan. Kaikotkoot jo kauvas
    ne konnat, jotka heikon osan söivät!
     Käy juhlaan Jerusalem! Oikeus on sauvas.





YSTÄVYYS




YSTÄVYYS.


    1.

    Tähtiä nään, tähtiä nään
     vaikkapa maan utupeitteellään
    pilvet vaippahan hienoon
    kietoo, silmies kimmellys
    on kuni taivahan ilmestys
     kirkastava koko tienoon.

    Hankinen yö, hankinen yö;
     kumpuja kattava kiteitten vyö
    taivahan linnunrata
    työtä on taikurin ihmeisen,
    nään läpi ruudukon silmäillen
     tähtiä tuhat ja sata.

    Silmäsi nään, silmäsi nään
     tumman syvässä pilkkeessään,
    ripsien liikahtaissa.
    Murheesi liekkiä tuskaisaa
    katselen — riemuas hohtavaa,
     kuljen tähtien maissa.


    2.

    Juhla-asuun kopin pienen laitoin,
    maalauksin koristelin seinät.
    Apilalta tinamaljaan taitoin,
     pöydälle toin ruohot, pihaheinät.

    Valkoliinoin vuoteen, lattiaisen
    peitin. Ystäväni kaunokaisen
    sisään toin. Jo räppänästä kaino
     säde pilkkii. Vierähtää pois paino;


    3-.

    Mihin perho arka sä eksyitkään
    pois suojasta lehväkerhon.
    On kumpu kukaton hietikon tään,
    käy tuuli tuimana retkillään.
     — Sä kadotit tyyssijan, verhon.

    Tule perho pieno, mä saattelen
    sun keskelle kukkaissarkaa.
    Näät aukeevan yhä umpujen
    ja sä tunnet lehvien tuoreuden.
     — Oi joutuos, pois kesä karkaa.

    4.

    Nukut ystäväni; hiljaa ilman siivet
    ikkunaamme koskettaa.
    Valko-otsallesi kuuhut hopeaansa
     hellin heittää.

    Nukut ystäväni; suljettuna silmäluomes
    simpukkaansa helmen kirkkaan kätkee.
    Lepää valju vartes, jonka kiedoin
     peittoon lämpimään.

    Nukut ystäväni; sydämeni sulle
    hentoiselle
    siunaustaan kuiskii. —
    Kuuhut kulkee, pilkkii öinen tähti. —
     Nuku hiljaa!


    5.

    Käsi hentoinen, nää valkoranteet
    miten rakkahat, en haastaa voi.
    Salli karkotan pois pahat kanteet,
     arvet, joita rautakahle loi.

    Anna viihdyttää mun kosketuksin
    sykähtävä, synkkä valtimo.
    Uusin kiehtovin soi lupauksin
     rikas elämä, sä kuuletko?


    6.

    Sydämelles sylkyttelen
    illan hämärässä
    kehtolaulun, ainoani
     on se elämässä.

    Sydäntäsi tuudittelen
    miellä lämpöisellä,
    kannan sitä kätösissä
     kuni äiti hellä.

    Sydämesi haavoihin jos
    auttaa öljypisar,
    valan sen — oi nuku pieno,
     ystävä ja sisar.

    Sydän arka, säikkyväinen
    nuku tuutilulla!
    Unen unhoaallokossa
     leppoisa on sulia.


    7.

    Mun kammioni sopukkaan
    jäähyväisille tulit.
    Sylini aukes valtoinaan,
     kuin vaha siihen sulit.

    Ja surren katse katseeseen
    kuin kuuma tuli vieri.
    Vain hetkinen; jo hiljalleen
     nyt kyynelvirrat kieri.

    Ja sydän vasten sydäntä
    nyt sykki ainut kerta. —
    Jäin riutumaan, oi vanki mä,
     sä läksit elon merta.

    Mut hetkisessä yleni
    sun kuvas niinkuin uni.
    Pois läksit, minä ijäksi
     sain kaihon sieluhuni.


    8.

    Pääsky sinisulkiasi
    sormin aroin kosketin.
    Ihastelin laulujasi
     kohotessas pilvihin.

    Vaan sä lensit lintu pieno
    yli metsäin vihreäin,
    yli vetten; siipes hieno
     ah sen viime kerta näin.

    Näin kun aurinkoinen heitti
    valkorintaan säteitään.
    Poies lensit. Ilman reitti
     johti kauvas etelään.

    Tyhjää kaikki, liverryksin
    ei nyt enää metsä soi.
    Ikävöin mä — yksin, yksin. —
     Kyynelsade pisaroi.


    9.

    Kuin metsän piilokukkanen
    vanamo hentovarsi
    säteilit, vaikka latvaa puun
     vihainen viima karsi.

    Noin yhä sua muistellen
    poveni raukenevi
    ja kukkaistuoksu eloni
     kuin mirha kietoilevi.





MIELIALOJA




PESSIMISMIÄ.


    Hitaasti väistyy hanget huhtikuun,
    ja raskahasti pilvet liikahtaa.
    Lumellaan talvi kietoo metsän puun,
     jäävaippa järven selkää verhoaa.

    Vain vaivoin aurinkoisen vilahdus
    leviää yli kahlehditun maan.
    Käy hiljainen ja mykkä huokaus
     kuin ihmisen, mi hautoo murheitaan.

    Nyt liekö ketään, joka seisahtuu
    ja katsein toivehikkain tähyää
    ja suven kukkasista uneksuu,
     kuvaset keksii, joit ei toiset nää.

    Ketäänkö lie, mi kuulee sävelet
    etäisten ehompien seutujen? —
    On kylmää, sulamatta kinokset
     ja niitten alla maa niin saastainen.




VAPPUNA VANKILASSA.


    Kevät on, ja läpi ristikkoin
    henkäys käy eteläisen tuulen.
    Siintää taivas sinihattaroin,
     Kottaraisen vihellyksen kuulen.

    Kevät on. Mä kiipeen ikkunaan.
    Katson, kuinka niityn ojat kiiltää.
    Metsään kaukaisehen varjojaan
     valo heittää, sydäntäni viiltää.

    Kevät on, ja väki juhliva
    valtatietä kulkevi nyt kiirein.
    Sävel kaikaa tuttu, tenhoisa,
     joukot kokoontuu luo punaviirein.

    Kevät on. Mä painun koppiin taas,
    elävältä haudatun se kätkö.
    Kottarainen soita laulelmaas,
     punavangin mielen ymmärrätkö?

    Kevät on. Mä teitä tervehdän
    kulkijoita luona punavaatteen.
    Yksinäisyys sellin hämärän
     hetkeks unohtuu, kun muistan aatteen.




ELÄMÄ VOITTAA.


    Jo suli pihamaa ja ruoho herää,
     soi peipposparin liverrykset somat,
    ja pian koivun silmu aukoo terää.
    Jääpeiton järvi heittää. Rannattomat
    avartuu väylät pisaraisen eteen.
     Kuvastuu sinikaari aavaan veteen.

    Palasi kurkiparvet. Alta kirren
     on vironnehet maankin pienet madot.
    Veet vierii, kuohu käy ja särkyy padot.
    Soi ilma helskyttäen kevätvirren.
    Ja kuulen, miten myllyt, sahat ryskää,
     ryteikkö pakenee, kun kirveet jyskää.

    Näin kertoo viestit tullen yli muurin:
     elämän puu nyt satatuhat juurin
    imeepi voimaa, jättiläinen ryntää.
    Elämä voittaa! Pois jo itkun tyrskyt.
    Ikuinen kevät, hajoitat sä myrskyt. —
     — Taas kohta aurat touon peltoon kyntää.




KEVÄTLAULU KANNAKSELLA.


    Yhä vieläkö luminen vannas
    yli ylpeän Äyräpään,
    yhä vieläkö Karjalan kannas
     sun rantasi riitteessään?

    Yhä vieläkö vilussa värjyt,
    alastonnako puistosi puu,
    ja vangitut meresi ärjyt,
     hyyvaipassa Vammelsuu?

    Ja vieläkö harjujes hongat
    ne uinuvi jähmeessään,
    ja taivoas pilvien longat
     yhä pääsikö peittelemään?

    Vai aurinkoruhtinas toiko
    jo luoksesi keväisen sään,
    ja kurkien joiku jo soiko
     taas kertoen ihmeitään?

    Joko kirposi maaemon parmas,
    loi kummut vehmauteen,
    ja sävelten karkelo armas
     joko leikitsi vireessä veen?

    Miten lie? — Toki ellös surros;
    pian talven ja hallojen yö
    ohi on, saa valtava murros
     ja vapauden tuokio lyö!

    Käy tietään taas kevätmyrsky,
    hyykahlehet katkaisee,
    lyö rantoja valtava hyrsky.
     Suvi maillesi ryntäilee.

    Pois väistyy, mi talvea, lunta,
    ikinuoruus nostavi pään!
    Elo suurta on satua, unta,
     taas Karjalan heräävän nään.




EI MENNYT KESÄ.


    Ei mennyt kesä, vielä siintää sää,
    yks' keltalehti puussa väräjää.

    Ei mennyt kesä, vielä kentällä
    on poimuruoho kastehelmissä.

    Ei mennyt kesä, vielä multaan maan
    luo kiiltokuoriainen uriaan.

    Ei mennyt kesä, äsken katsehen
    näin välähdyksen. — Tunsin ihmisen.




KULTAINEN HOURE.


    Kultainen houre: Tuonelan kukkaisniityn
    pehmeä syli.
    Tiellä on virta. Lautturi saattohos liityn,
     souda jo yli.

    Kultainen houre: hopeinen purojen juoksu,
    kiiltävät kalat.
    Lehtojen luona valkean vilukon tuoksu,
     synnyt ja salat.

    Kultainen houre: Lyyryjä puolijuutalaiset
    soittavi kuoroin.
    Kenttiä kiitää enkelit nuo utumaiset
     karkelovuoroin.

    Kultainen, houre: Nuoruussulhoni tapaan,
    painun jo helmaan,
    vaivun entisonneni valkean, vapaan
     taas kuvitelmaan.

    Kultainen houre: mieleni auterehessa
    liet unikuva
    saattueretken vitkaisen kuluessa
     kirkastuva.

    Kultainen houre: vielä on virralla lautta.
    Kurkotan rantaa.
    Vihanta niitty, matkani tuskien kautta
     luoksesi kantaa.




KANGASTUS.


    Kädestä saattajani tuntematon
    mun selkeyteen, kalliolle vie
    ja näyttää äärtä taivon kuulaan katon;
     tää, mitä nään, se ihaninta lie.

    Kuin hienoin silkki välkähtävi sini
    kultaisin kirjailtuine kuvineen.
    Avarat kaupungit saa silmihini
     rinteellä hopeaisen harjanteen.

    Nään puistot kaareilevin käytävineen,
    virroista kesyt jalopeurat juo.
    Ja ilman halki kiitää lentimineen
     valkoiset linnut taitekattoin luo.

    Mä ihastuksin katson kangastusta,
    mut valkojoutsen vierelläni on.
    Mä seuraan saattajani viittausta
     satulaan nousen, käymme lentohon.

    Jäähyväiseksi saattajani heittää
    minuhun katsehen, näin virkkaen:
    "saat ponnistustes palkan, kohta peittää
     pimeä verho maisen kurjuuden."




SYYSTUULELLE.

(Vankilan pihalla.)


    Syystuuli kanna minut täältä pois
     kuin kiidättelet höyhenuntuvaa
    tai leijaa langatonta;
    Näät, sänkipelto tyhjä, alaston,
    vain harvat korret huojuu,
    ja pientareilta ruso-ohdakkeet
     ne lakastui.

    Syystuuli nosta minut täältä pois
     kuin temmot savun harmaan,
    mi kohoo kattoin mustain yllä.
    Jo punapihlajaiset riisuutuvat,
    ja koivun, keltavaahteran
     myös lehvät putoo.

    Syystuuli vieös minut täältä pois
     kuin ajat pilvenhattaroita
    laella taivaan.
    On lintusetkin lähteneet,
    vain varis yksin lentää raskain siivin.
    Jäi pesät tyhjät räystäisiin
     ja synkkään torniin.

    Syystuuli, syleilyysi heittäyn
     ja kauvas ennän.
    Jää valkomuurit, linna lauluton,
    ja tornista vain käärmepäinen viiri
    avatuin kidoin, kielin terävin
    perääni huutaa.
     Syystuuli kanna, kanna minut pois.




RUNOTTARELLENI.

(Tunnelma vesikopissa.)


    Olen yksin, — ei, sinä luonani taas
    ohimoilleni painat suudelmaas.

    Olen yksin, — ei, käsivarrellein
    sun kukkaisvartesi hennon vein.

    Olen yksin, — ei, sinä kuulet kuin
    ihanuuttasi laulan riemusuin.

    Olen yksin, — ei, nyt helmassa yön
    me solmimme kukkien helmivyön.

    Olen yksin, — ei, kovan piinani näät;
    tulet rauhana, sointuna, luokseni jäät.





MIETELMIÄ




MIETELMIÄ.


    1.

    Mihin suuria sanoja tarvitaan?
    — Kas pieniä tekoja verhoamaan.


    2.

    Näet miehen rohkeuttaan kerskuvaisen.
    — Tuosta arvaat kohdanneesi arkalaisen.


    3.

    Sinua toki hieman sietää vois,
    jos aina toisia et mestarois.
    Ja itselleskin älyn pisar jäisi,
     jos kaikkeas et muille tyrkyttäisi.


    4.

    Sinut mallikelpoiseksi mainitaan.
    Pieninkään ei satu kompastus
    tielläs. Sääli, että hyveittesi vaan
     syynä sielusi on latteus.


    5.

    Mistä on heillä nyt siveys-into ja hätä,
    kaikkiin suuntiin käännetyt tähystyspeilit.
    — Näät, omain kaapujen alta jo pursuvi mätä,
     öitsi he liikaa, siemasi viinoja leilit.


    6.

    Naisasian ajo on tautina sulla.
    Et muuta sä nää, sun sietäispä
    naisvankilahan elinkautiseks tulla,
     naisvihaajana jopa kuolisit sä.


    7.

    Jokaisen astumani vaaksan paimennatte
    te tuiki tarkoin, etten liikaa käydä sais.
    Retkeilen aatoksin, — kai kerran oivallatte:
     tuo sentään vaarallisintapa olla tais.


    8.

    Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
    olit. — Oppiasi suurta kehutaan.
    Mutta sittenkin sä lienet houkka,
     elämän et kirjaa tunnekaan.


    9.

    Sä väität: elämä on ilvenäytelmää,
    siks joka tilanteessa naamiota vaihdat.
    Myös yksin ollessasi itseäsi kaihdat
     ja näytät omahyväisosaa pettävää.


    10.

    Huomattu mies olet julkisuuden,
    saavutit näyttelytaituruuden.
    Kuiskivat: "sydämes kylmä kuin jää,
     vieraita läksyjä täynnä on pää."


    11.

    On kurjat etupyyteet; huimin panoksin
    nyt köyhälistön onni peliin suistuu.
    Mut kelle hautain uhrit mieleen muistuu,
     hän veljeskiistaa suree verikyynelin.


    12.

    "On lemmen laki lauhkea, ei julma",
     niin lausutaan, mut tuossapa on pulma:
    jos aviohon eksyy ihmislapset,
    saa murehista harmajiksi hapset
    ja sydän vallassa on kauhun, pelon,
     kun kahle painava on läpi elon;
    taas naimisiin jos säästyy joutumasta,
    voi yksin jäädä, armasta ei kohtaa.
    — Tää kamalaa: ei umpisopukasta
     tie mikään lemmen onneen taida johtaa.


    13.

    Niin mies ja vaimo yhteen kasvavat
    kuin puu ja kuori, noinpa sanotaan.
    Mut miksi toukka kaivaa vakojaan
    ja uurtaa kuoren alle poukamat.
    Miks sydän häilyvä on lemmessään,
     ei sovi sääntöihin se ensinkään?


    14.

    Oman, arvon varmaan pienoiseksi
     tunnet, koska sille täytteheksi
    arvonimeä sä toivot pöyhkää.
    "Salaneuvos" hienolta se löyhkää.
     "Herra majuri" kun korviin soipi,
    aateliin sen verrata jo voipi.
    Nimi nähdään: Heipä hei;
     — apinata ei!


    15.

    Ei ahdas henki rinnasta katoa,
    ei kasva sielu ja kunniantunto,
    jos kuinka koittavat nuttuunsa latoa
     tähtiä, ristejä. — Vieras on kunto.


    16.

    Ei varttune päähän viisaus, äly,
     jos paisuu kukkaro, loisto ja häly.
    Ei oppia liian karttune silloin,
    kun markkoja laskevi aamuin ja illoin.
    Ja kun lemmen ostavat rahoin,
     se on väärennettyä pahoin.


    17.

    Nahan alta aasi voi pilkistää,
    ei leijonan talja aina sovi.
    Soma naamio tuokin on: kyyhkyn pää,
     mut höyhenten alla haukan povi.


    18.

    Taas on tullut muotiin
     keskinkertaisuus.
    Mitta, joka luotiin,
    pois. On sääntö uus:
    Liika viisaus on houkkaa,
     kas se tyhmyreitä loukkaa.

    Rohkeus ja mieli suora,
     niitten paikka hirttonuora.
    Luoviminen, luikerrus,
    salajuonin saalistus
    metsän elävien tapaan
     luopi yhteiskunnan vapaan.
    Ilveilyhyn: Heipä hei!
     Hyveet hitto vei!


    19.

    Vapaus suussa sulla,
     povella pannabulla.
    Tuli sen toinen kokemaan,
    ken ei taipunut hokemaan
    tunnustustasi. — Vapaus niin
     kehtohon ristiinnaulittiin.


    20.

    Ei kuollut rikas mies,
    ei Latsaruskaan.
    On yhä lämmin rikkaan lies,
     Latsarus nääntyy tuskaan.

    On syvä juopa välillään.
    Latsaron haavat
    ne tuskin polttoon kipeään
     niin pisaraista saavat.




LAULAJAN LÄÄKE.


    Tuli laulajan luo sydän murheinen:
    "oi paranna haavani nuo!
    yhä kirveltää, ei unta ne suo.
     Sun rohtojas siis anelen."

    Vei laulaja sairahan tään povelleen:
    "raikas sielu, sun lääkitä voin,
    suon sulle mä mettä nyt suudelmoin,
     pian haavasi terveeksi teen!"




KAKSI POTILASTA.


    Kaks neittä katsoo laulajaa,
    tän silmät kiehtovaiset ovat,
    kaks' sydäntä nyt sairastaa,
     povissa polttehet on kovat.

    Ja laulaja hän hoitelee,
    mut sukkamieli toisen surmaa.
    Vaan toinen elpyy, paranee,
     juo verratonta onnen hurmaa.




LEMMEN VARAS.


    Näet silmät ruskeat, tuikkavat,
    salaviisauden nyt oivallat:
     saa varkahin riemut suurimmat.

    Tulisilmissä piilee onnen maa.
    Mitä kuulet? — Tuulikin kuiskoaa:
     ota varkahin lempi, se juovuttaa!




USKONTO.


    Taivasluvat,
     jumalkuvat
    töin ja vaivoin
    huolistellut,
    ihmisaivoin
     rakennellut,
    kohdaltansa
    ijät, ajat
    taioillansa
     täyttää majat.

    Paateen paaden
     kansat liitti
    "uskon" saaden,
    jota kiitti
    miehet, vaimot,
     lapset aimot.
    Päistä päihin
    juurtui haaveet,
    pinttyi näihin
     kuni aaveet,
    kummitellen
    vuosisadat,
    varjoellen
     elon radat.

    Taivasluvat,
     jumalkuvat
    inhimilliset;
    yhä niitä
     aatos muovaa,
    jatkuu siitä
    työtä luovaa
     vuodet tuhannet.




MIES.


    Ei mies, ken huutaa suuriäänisemmin
    ja kertaa kuulemansa toisten suusta
     ja hetken tuulen mukaan purttaan ohjaa.

    Vaan mies, ken aatteillensa etsii pohjaa
    vakuuden, oikeuden mittapuusta,
     itseään arvostellen ankarimmin.

    Hän yhtëisedun ylinnä ken pitää
    ja kerskumatta suorii voimateon,
    kas hänen kylvämänsä siemen itää
     ja tuottaa aikanansa onnen keon.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76478 ***