summaryrefslogtreecommitdiff
diff options
context:
space:
mode:
Diffstat
-rw-r--r--.gitattributes3
-rw-r--r--76478-0.txt2284
-rw-r--r--LICENSE.txt11
-rw-r--r--README.md2
4 files changed, 2300 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/76478-0.txt b/76478-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a9d8bf2
--- /dev/null
+++ b/76478-0.txt
@@ -0,0 +1,2284 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76478 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+JÄLLEEN VAPAANA
+
+Runoja
+
+
+Kirj.
+
+HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Työväen Kirjapaino Oy,
+1923.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+KUVAUKSIA.
+
+Laulajan rukous.
+Laulajan häätö.
+Pakolaisen valitus.
+Nälkämailla.
+Autiosaarella.
+ 1. Linna.
+ 2. Tornin vanki.
+Suffrageetta.
+Pieni punaorpo.
+Ihmiselle ja ihmisestä.
+Korven kansa.
+Laulu työläisnaiselle.
+Karjalan raatajille.
+Veljestyö.
+Kahdeksankymmenvuotiaalle.
+Erämaan kameli.
+
+HISTORIALLISIA.
+
+Suuret rakentajat.
+Hellaan aarteet.
+Alkibiadeen jäähyväiset.
+Laulu haudoista.
+Nunnakapina.
+Erik XIV Kaarinalleen.
+Maria Stuart:
+ 1. Tyrmässä.
+ 2. Mestauslavalle käydessä.
+Spinoza.
+Père Lachaise.
+Babeuf mestauslavalla.
+Pajarin muisto.
+Deboran laulu.
+
+YSTÄVYYS.
+
+1—9.
+
+MIELIALOJA.
+
+Pessimismiä.
+Vappuna vankilassa.
+Elämä voittaa.
+Kevätlaulu Kannaksella.
+Ei mennyt kesä.
+Kultainen houre.
+Kangastus.
+Syystuulelle.
+Runottarelleni.
+
+MIETELMIÄ.
+
+1—20.
+Laulajan lääke.
+Kaksi potilasta.
+Lemmen varas.
+Uskonto.
+Mies.
+
+
+
+
+
+KUVAUKSIA
+
+
+
+
+LAULAJAN RUKOUS.
+
+
+ Mun laulu huulillani elää antakaa,
+ se ihanaa!
+ Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot
+ ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo.
+ Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot,
+ ja äänet kumajaa kuin kosken vuo.
+ Soi laulu, jonka helkkyessä herää
+ uus into, hehku, voima verraton,
+ tuo laulu, joka ihmislapset kerää
+ työn uurastukseen, taistohon. —
+ Mun laulu huulillani elää antakaa.
+ En tunne muuta jumalaa.
+ Se kehtohoni sävelmäänsä soitti,
+ soi parkuna, kun rintaa vihavoitti
+ elämä tuskallaan.
+ Ja kautta aikojen
+ työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen
+ levittäin loistojaan.
+ Mun laulu huulillani elää antakaa.
+
+ Mun laulu huulillani kuolla antakaa,
+ se ihanaa!
+ En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
+ Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
+ niin eikö silloinkin se laulu soinut,
+ mi jumalaisiin puhkes säveliin,
+ se laulu, joka vapautta huusi,
+ kun karkotettiin kansain suurimmat,
+ tuo laulu ikivanha, aina uusi,
+ mi kaikki loi, loi maailmat.
+ Mun laulu huulillani kuolla antakaa.
+ En tunne muuta jumalaa.
+ Se särki teljet Caesarien, paavein,
+ maat nosti, jotka hunnilaumat aavein
+ sai pelkoon kauheaan.
+ Ja eessä laulun sen
+ luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen,
+ murenee mullat maan. —
+ Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.
+
+
+
+
+LAULAJAN HÄÄTÖ.
+
+
+ Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki
+ sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.
+ Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,
+ satakieli, mi soittavi oksallaan.
+
+ Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,
+ niin herkkä hän on, et arvaakaan
+ sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,
+ miten kulkunsa outoa päällä on maan.
+
+ Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin
+ hän syöksyy, sotkana nousee jo,
+ ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin
+ ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?
+
+ Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,
+ ajan valtavat kuohut vaahtopäät
+ sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto;
+ on suurten toivojen kirkkaat häät.
+
+ Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu
+ veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!"
+ Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:
+ "kuni muut joko sarkaa raadatko!"
+
+ Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,
+ ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai?
+ Sydän ah olis altis lahjojen antoon,
+ ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.
+
+ Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,
+ elon näyttämö kirjava paljastuis,
+ valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,
+ idän laivat aartehin rantoja uis.
+
+ Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,
+ kun markkinaremua täysi on maa?
+ On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. —
+ "Mene laulaja, täällä et ääntää saa."
+
+ "Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,
+ näit sen, mitä eivät nähneet muut.
+ Mene, tyyssijas olkoon talven nietos
+ ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"
+
+ — Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa
+ katuvierehen mieron sauva lyö.
+ Ovet suljetut — salien nautinnoissa
+ lie joillakin riemun, hurmion yö.
+
+ Ja jossakin lienevi lemmittynsä. —
+ Tuo muistelo rintaa viiltelee.
+ Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.
+ — Haa, vieläkö huulesi hourinee?
+
+ Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,
+ oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.
+ On seuranas kurjat kulkurilaumat,
+ niin pitkä ja autio eessäsi tie.
+
+ Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä
+ jo on loppunut. Korppi jos oisitkin
+ kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä
+ ole rohtoa tautisi tuskihin. —
+
+ Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet
+ nyt tunkee, kuolema voiton saa.
+ — Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. —
+ Kylä soi petolintujen kirkunaa,
+
+
+
+
+PAKOLAISEN VALITUS.
+
+
+ Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,
+ kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.
+ Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,
+ synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.
+ Puistojen kukkia katson, rintani kulo
+ ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.
+ Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,
+ katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut.
+
+ Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
+ untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?
+ On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,
+ pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.
+ Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,
+ nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.
+ Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,
+ sävelet, pois pakenee, lauluni kuoleva lie.
+
+ Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,
+ saata en aavistaa, missä on matkan pää.
+ Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää
+ poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.
+ Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin
+ uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,
+ näin pakolaisen koidon kulkea retkin,
+ peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?
+
+ Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon
+ sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.
+ Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,
+ unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.
+ Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,
+ enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.
+ Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.
+ — Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.
+
+
+
+
+NÄLKÄMAILLA.
+
+
+ Hiljeni liike ja taukosi toimet,
+ vainajat kulkevi saattoineen.
+ Mustien hevosten kirjotut loimet
+ heiluvat tuulessa hiljalleen.
+
+ Valkeat reet sekä katetut lavat,
+ kuskina kuolon viikatemies.
+ Kalpeat saattajat taivaltavat,
+ haamuja liekö he vain kenties.
+
+ Yllään heillä on avarat kaavut,
+ rinnalla ristit kultaiset.
+ Kuolema valtias, kusta sä saavut,
+ kunne sä kärsivän korjannet?
+
+ Saattuejoukot tietänsä tarpoo
+ askelin huojuvin, tuskaisin.
+ Kuoleman lähetit saalista arpoo.
+ — Voi, kuka sortui jalkoihin!
+
+ Horjahti neitonen, katkesi ruoko,
+ vanhus, lapsikin nääntyi niin.
+ Kasvoi kaamea kalman luoko;
+ sitokaa, sitokaa lyhteisiin!
+
+ Saattuet kalmistoihin katoo,
+ taas sadat uudet perähän saa.
+ Tuonen hangelle lyhteitä latoo
+ viikatemies ja hän naurahtaa.
+
+ Nauraa luisia poskipäitä
+ kurjan nälkähän nääntyneen,
+ nauraa silmän kyyneljäitä,
+ kuinka ne hyytyi pakkaseen.
+
+ Nauraa kyliä kylmenneitä,
+ jääneitä petojen valtoihin,
+ ruttoa, tauteja, mieron teitä,
+ parkua hyljätyn kaupungin.
+
+ Nauraa villiä mielettyyttä,
+ kun emo lapsosen surmata voi.
+ Volga ne kätkee, kuollehet syyttä.
+ Tuota hän nauraa: "ohhohhoi!"
+
+ Näättekö: lyhtehet tuonen viidan
+ täyttää, hautoja kaivakaa!
+ Loppu on tullut taistelon, riidan,
+ hangen alla on kehto: maa.
+
+ — Repaleaavehet hautoja kaivaa,
+ työase kädestä kirpoo pois.
+ Uupumus raskas raajoja vaivaa.
+ "Nukkua, nukkua jospa jo vois!"
+
+ Viikatemies lyö iskun kumeen,
+ kaivajat kaatuvi, siihen jää
+ kuoppien ääreen multahan, lumeen.
+ — Luurankoröykkiöt törröttää.
+
+ Taivon rannalla ruskot puuntaa,
+ huomispäivä jo viimenen lie.
+ Jos mihin silmäsi katsehen suuntaa,
+ varjoja täynnä nyt on joka tie.
+
+ "Ajakaa, ajakaa, tuonelan lepoon
+ vainajat vaivatut saattakaa!"
+ Kuski se lyöntejä laihaan hepoon
+ ruoskan siimalla singoittaa.
+
+ Vaahtovin suin hepo suistuu maahan,
+ väsyneet luunsa jo hervahtaa. —
+ Kuoleman voittoa katselkaahan,
+ ihmiset, juhdat, kaikki se saa.
+
+ Itkevi isien, poikien huulet:
+ "rakkaimmat paha niittäjä vie".
+ Huutoa toistaa arojen tuulet:
+ "retkehen liity, jo vuorosi lie!"
+
+
+
+
+AUTIOSAARELLA.
+
+
+
+I. Linna.
+
+
+ On valtameren kuohuissa pien saari autio,
+ kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.
+
+ Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan
+ maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.
+
+ He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies
+ ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".
+
+ Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin
+ sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.
+
+ Siks valtameren saarella komeroluolissaan
+ nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.
+
+ Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,
+ ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.
+
+ Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää;
+ maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.
+
+ Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen
+ kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.
+
+
+
+2. Tornin vanki.
+
+
+ — On laulaja kalvas tornissa
+ ypö yksin, vanki hän myös.
+ — "Et vuodattanut ole hurmetta,
+ mikä sun oli syysi ja työs?"
+
+ — "Minä lauloin puolesta sorretun
+ ja heikon ja nääntyneen.
+ Minä kutsuin orjat otteluhun,
+ valon taistohon yhteiseen.
+
+ Kun öykkärit vallan huipuillaan
+ oli, häätäen rotkoihin
+ maan pienet, vaiti en ollut, vaan
+ pahat parjasin laulelmin."
+
+ — "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
+ ja sa unhoon ainiaks jäät.
+ Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
+ ne pirstana kaikki jo näät.
+
+ Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
+ jumal-istuimellensa saa.
+ Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas
+ kuka tohtivi puolustaa?
+
+ Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
+ Vale-arvojen aika nyt lie,
+ korut joutavat, päivän pyytehet vaan
+ mataluuksihin mieliä vie.
+
+ Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
+ ovat mittana ihmisten.
+ Typeryyden, raukkuuden oli häät,
+ tekohurskaus heelmänä sen.
+
+ Suur' aika, mi purppuraruskollaan
+ lumon hartaan mielihin loi,
+ on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
+ kamaraisella kompuroi.
+
+ Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
+ kapinoitsijat voitetut ne.
+ Tien varsilla kammona ristinpuut, —
+ käy korpit jo haaskoille."
+
+ — "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
+ tein sen, mitä laulaja voi.
+ Ei kuole se usko, mi nostatti
+ ylös ihmisen. — Vielä se soi.
+
+ — Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
+ tykit ei sitä vaijenna.
+ Se on nouseva huulilta joukkojen
+ taas päivänä huomisna.
+
+ Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
+ olen ylpeä tyrmästäin,
+ vapautta ken kurjaa huoliskaan,
+ kun aika on ahdas näin.
+
+ Te tietkää, harppu ei helkähdä
+ ylistykseksi mahtavain,
+ kamasaksojen ei pitopöydissä
+ ole paikka se laulajain."
+
+ Näin virkkoi, katsehen kumman loi
+ yli aaltojen vihreäin.
+ Merikotkat lenteli, tuulet soi,
+ vesi pauhasi vaahtopäin.
+
+
+
+
+SUFFRAGEETTA.
+
+
+ Kurjain kaupunkiin ei matka tuone
+ surutonten päiväin lapsia.
+ Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone
+ maja vanhuuttansa lahoova.
+
+ Siellä hikityössä perhe puurtaa.
+ Mistä vieras neito tullut tää?
+ Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa,
+ äly katsannostaan pilkistää.
+
+ Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy
+ uneksija, taistelija näin.
+ Sinisilmä lempeästi hymyy,
+ täällä joukossa hän ystäväin.
+
+ Nälällä ja työllä näännytetyt
+ köyhäin joukkueet hän nähdä saa.
+ — Almujako tuo? — Ei, siinä petyt,
+ aatetta hän pyhää julistaa.
+
+ Sano neito, miksi äidin, taaton,
+ kodin hylkäsit sa rauhaisen;
+ kärsimysten lasten raskaan saaton
+ seuraksesi yksin valiten?
+
+ — "Oli humu, loisto valhepeitto
+ elon onton, arvottoman sen.
+ Tieni valitsin. Ei arvanheitto
+ siihen vie, vaan pakko sydämen."
+
+ Näin hän puhuu, povessansa salaa
+ valan vannoo eessä jumalain:
+ "kunis suonissani syke palaa,
+ sinis rakastan mä aatettain".
+
+ Vannoi niin ja kävi kiirastuliin
+ neitsyt pyhä — haltioitu hän.
+ — Saapui mies ja tunnustuksiin suliin
+ puhkes, haasteloihin lempivän.
+
+ Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
+ lemmen hurmiohon luotu lie.
+ Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
+ niitä poistamaan mun johtaa tie.
+
+ Mua karta, vihkivaloin olen
+ solmittuna pyhään aatteeseen.
+ Mua pelkää, sydämesi polen, —
+ lähestynet, — sairaaksi sen teen."
+
+ Eelleen rientää tuima taistelija
+ rintamassa väsymättä ain.
+ Pyhä neitsyt — kumma uneksija,
+ tuttu kärsimysten, vankilain.
+
+
+
+
+PIENI PUNAORPO.
+
+
+ Ei taaton silmä hälle hymyillyt
+ kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:
+ Hän taistotantereelle kylmennyt
+ on äsken, pirstottuna kotilies.
+
+ Mut äidin kai, öin, päivin hellivän
+ saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on,
+ pois karkotetaan, viedään tyrmähän,
+ jää avutonna pieni kehtohon.
+
+ Pois eno, sukunsa muut ehommat,
+ tie pakolaisen heillä osanaan.
+ Vain mummo, lasta kaksi, ainoat
+ nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.
+
+ Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,
+ pien orpo kasvaa kera siskojen,
+ on tähtisilmä kirkas loistossaan
+ ja taivahinen säihky kutrien.
+
+ Sä kysyt, miksi viattomuus näin
+ on vihattu, pois kukka juuriltaan?
+ — En tiedä! — Ristikkojen hämäräin
+ takana nuori äiti yhä vaan.
+
+ Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit
+ siks kalpenee, on sydän tuskassaan.
+ Oi äidin luolassa jos näkisit,
+ pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.
+
+ "Ken julma tuhon toi", sä kyselet,
+ "vei ison, emon, pesän hajotti,
+ ja tuuleen syöksi pienet lintuset,
+ puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"
+
+ Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen
+ on lapsi, vesana se putkahtain
+ maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen
+ kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.
+
+
+
+
+IHMISELLE JA IHMISESTÄ.
+
+
+ 1.
+
+ Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,
+ soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.
+
+ Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin
+ makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —
+
+ Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,
+ lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —
+
+ Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,
+ haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.
+
+ Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,
+ Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.
+
+ Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,
+ kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.
+
+ Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki
+ graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki
+
+ maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,
+ kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.
+
+ Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,
+ tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.
+
+ Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,
+ pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.
+
+ Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,
+ pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.
+
+ Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa
+ ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.
+
+ Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,
+ katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.
+
+ Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin
+ elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.
+
+ Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta
+ pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.
+
+ Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,
+ pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.
+
+
+
+
+Korven kansa.
+
+
+ Siellä ne uinuu povella talvisen salon
+ töllit pienoiset upoten nietoksiin.
+ Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon
+ kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin.
+ Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut
+ liesien lämpimien kohota tupruttaa.
+ Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut,
+ vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.
+
+ Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa
+ vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten.
+ Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa
+ jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen.
+ Sitten äidin kinterehillä he salaa
+ pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen.
+ On isä viikon vierahan työssä ja palaa
+ iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.
+
+ Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo,
+ kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee.
+ Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo,
+ kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee.
+ Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen,
+ aatos salpautuu kinosten umpioon.
+ — Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, —
+ etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?
+
+ Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat,
+ voimat kevähiset, niitä sä vuotellos!
+ Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat,
+ talven jälkehen saat nuo kevätnautintos.
+ Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas,
+ kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie.
+ Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas,
+ hankihin aukee jo vapauden viittatie!
+
+
+
+
+LAULU TYÖLÄISNAISELLE.
+
+
+ Elä ennen käteni lepohon käy,
+ kun unteni kukka ei orjana näy,
+ elä ennen jalkani kulkuas jätä,
+ kun hältä on poistunut vaiva ja hätä.
+ Veri koskena suonteni väyliä aja,
+ hänen ollos, sorretun, innoittaja,
+ myös aatos sä välkkyvät nuolesi lauo,
+ urat hälle sä keveät kulkea auo.
+ Sydän ellös ennen tyventä tapaa,
+ kun soi hänen sielunsa laulelo vapaa.
+ — Kas silloin, silloin mä nukkua saan
+ kun unteni kukka on kauneus maan!
+
+ Oi kuormien alla hän surkastuu,
+ alin aidanvitsa on, porraspuu.
+ Komeroissa hän tehtaan nääntyvi varhain,
+ tai sortuu usvihin kohtalon harhain.
+ Vilu hällä on, lehviä pyörtehet raastaa,
+ yö ylleen syytävi rahkoja, saastaa,
+ imi läsnä jo katkeran kärsimysnesteen
+ läpi aikojen kohtasi louhikon, esteen,
+ koki puutteen, vainon ja koston vallat,
+ orasmaillaan huurut ja harmajat hallat,
+ oli orjatar. — Kieli ei kertoa voi,
+ miten tuskien maljasta koito hän joi.
+
+ Olen uurtaja vain, olen laulaja yön,
+ ajan mustaan muurihin railoa lyön.
+ Sävel sointuna lennä sä ihmispesiin,
+ kointähtönen pilvien palteista esiin!
+ Tuhat soikohon soittoa harpuin, huiluin,
+ kunis nousee silta, mi vie yli kuiluin,
+ mi maan mudan piilosta kultia loitsee,
+ yön helmahan valtoinaan salamoitsee.
+ Näin lauluni laannuta jäät sekä riitteet,
+ lyö sorto ja kirvota kahlehen liitteet.
+ — Kas silloin päivä on loistossaan,
+ kun unteni kukka on kauneus maan.
+
+
+
+
+KARJALAN RAATAJILLE.
+
+
+ Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan,
+ viersit kaskea orjana pajarin ounaan.
+ Kolkko ja hymytön ain' oli raatajas maja.
+ Kantele vain oli itkujen soinnuttaja.
+
+ Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa
+ yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes,
+ havahti köyhät; paljastui elon juopa,
+ entisaikojen pettävät harhat purkes.
+
+ Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää,
+ kosketit työläissielua herkistyvää,
+ veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin,
+ kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. —
+
+ Särkyi kantelo, mureni alla se painon,
+ sortui sotihin ankaran vihan ja vainon.
+ Itkua kätkee Karjalan immyt rukka,
+ juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.
+
+ Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet.
+ Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet,
+ mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset,
+ tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.
+
+ Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen,
+ sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen.
+ Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain,
+ iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.
+
+ Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! —
+ Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen.
+ Rintasi kirvota kielet, suistele soimat,
+ päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!
+
+ Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne,
+ itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne!
+ pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin
+ oikeustaistohon! — Ethän kerjuri armoin!
+
+ Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet, —
+ Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet.
+ Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa.
+ Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.
+
+ Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla
+ hymyä päivyen. — Kaikuu kentillä noilla
+ vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. —
+ Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!
+
+
+
+
+VELJESTYÖ.
+
+
+ Veljespelto se kynnetty vaivoin,
+ kasteltu kallehin verin,
+ riuhtoma on vihavyöryjen raivoin,
+ tallattu, tuhottu perin.
+
+ Tarttuos auraan, perkoa pelto,
+ riitojen ohdake revi!
+ Lie käsivartesi hervoton, melto,
+ työpä sen karkaisevi.
+
+ Veljesmielessä hellivin hoivin
+ kylvä tuhkahan, soraan.
+ Katso jo nousevi silmikko oivin,
+ lainehtivan näet oraan.
+
+ Min isät raivasi auhtoa suota,
+ viljeli kannokkomaita,
+ uutta nyt satoa sieltä sä tuota,
+ vauraaksi heimosi laita.
+
+ Veljespelto on yksi ja laaja,
+ oi, sitä ellös pilko.
+ Työn hikihedelmän oikea saaja
+ kansa on. — Sit elä ilko!
+
+ Veljesmielessä raatajakansa
+ käy oma onnesi luomaan.
+ Suuntaa toimesi aikoinansa,
+ kuin kymi, yhtehen uomaan!
+
+
+
+
+KAHDEKSANKYMMENVUOTIAALLE.
+
+
+ Miksi on mummon hapset harmaat,
+ ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?
+ — Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.
+ Suuria antinsa, pien' oli kiitos.
+
+ Noin mikä köyristi mummon selkää?
+ — Raskahat taakat. Ihmiset elkää
+ painoa lisätkö. Kovaa hän koki,
+ aika on kuorman hellitä toki.
+
+ Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,
+ kuivunut kyynellähde on? — Arvaan
+ liiaksi sykytti, rakasti kerta,
+ silmäkin ehti jo itkeä verta.
+
+ Mistä on mielen hartaus pyhä,
+ huulien äänetön siunaus yhä?
+ — Väisti hän elämän arkisen nukan,
+ korjasi talteen ikuisen kukan.
+
+ Vanha on mummo. Minnekä jatkaa
+ vaappuva kulkija elonsa matkaa? —
+ — Sinne ah missä on toivojen maa. —
+ Hellästi saatelkaa!
+
+
+
+
+ERÄMAAN KAMELI.
+
+
+ Ei lauhkeat rannat ja ruohostot
+ ties vieriä vehmahaks luoneet.
+ Ei suojanas palmujen katveikot,
+ ei tuiskujen tullessa huoneet.
+
+ Vaan taival pitkä ja tuntematon,
+ meri hiekkainen joka puolla.
+ Voi musta myrsky sun aavikkohon
+ pian haudata. Kentällä tuolla
+
+ eräkulkijan luut monet kalvenneet.
+ Toki retkihin käyt, ei kauhut
+ sua estä, vuorten harjanteet,
+ syvät kuilut, virtojen pauhut.
+
+ Vilu, helle, nälkä ja ponnistus,
+ yönuotion ääressä pedot.
+ Jano viikottainen ja uupumus
+ vain kangastuksena kedot.
+
+ Niin aartehet kannoit. Kerran vain
+ sun lannistui jalo kaula,
+ ja sä itkit helmassa autiomaan,
+ kun kohtasi kuolon paula.
+
+
+
+
+
+HISTORIALLISIA
+
+
+
+
+SUURET RAKENTAJAT.
+
+
+ Muistat pyramiidit partahilla
+ äiti-Niilin, jättirakennelmat.
+ Mielees herää sadun kuvitelmat,
+ palmukeitaat, ruskot rantamilla.
+
+ Näet raatamassa kurjat orjat
+ ruoskan, skorpioonein piinatessa,
+ hautakammioitten katvehessa
+ kivenhakkaajien piirrot sorjat.
+
+ Se on työtä suurten rakentajain,
+ oman tuskansa kun käsi uuras
+ kuolemattomaksi kiveen muuras,
+ painui itse maille tuonen rajain.
+
+ Suuret rakentajat kuoliko? Ei, yhä
+ keskellämme kädet ahkeroivat.
+ Elää jättityö, min muinen loivat,
+ kivipiirros kuolematon, pyhä.
+
+ Yhä työläiskätten voima ruskaa,
+ pyramiidejansa noin he muovaa,
+ aivot suorittavat työtä luovaa.
+ — Yhä orjain elo täynnä tuskaa.
+
+
+
+
+HELLAAN AARTEET.
+
+
+ Yli Arkipelagin laineiden
+ ja rantoja Hellesponton
+ kävi valloittajan käsi hurmeinen,
+ loi valtiomahtinsa onton.
+
+ Vahatorneja vain teräs hauras luo,
+ lakastuu sotapäällikön valta,
+ mut Hellas, laulusi laajat nuo
+ ne kukkivi tuhkan alta.
+
+ Ja Olympon jumalat nuortuu ne,
+ kuvitelmin kaunihin tehdyt.
+ Meri ennen kuivuvi hiekalle
+ kuin Muusain lähde sä ehdyt.
+
+ Yhä Soolonin lait jalot säälissään,
+ tienviittoja olla voivat.
+ Myös Sokrates kertoo mietteitään,
+ sanaseppojen lausehet soivat.
+
+ Ja Saphokin vienoa soitintaan
+ ajan vyörteiden läpi soittaa.
+ Maratoonin sankari-innollaan
+ yhä nuoriso laakerit voittaa.
+
+ Myös Pindaron, laulajan seppelpään,
+ runokammio mielehen muistuu,
+ kun Teeban kartanot liekeissään
+ Aleksanterin käskystä suistuu.
+
+ Mi on ainetta sorahan haudattiin,
+ moni valtias sumuhun haipuu.
+ Mut elämän istutti marmoriin
+ kuvanveistäjän kauneuskaipuu.
+
+ Kun purppuraverhoja riistämiään,
+ koinsyömiä kansat käyttää,
+ yhä Attika jakelee ihmeistään,
+ valoheitoin aartehet näyttää.
+
+
+
+
+ALKIBIADEEN JÄÄHYVÄISET.
+
+
+ Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa
+ elämän houreestaan, pattona, syntymämaan.
+ Taakseni portit suljen, joita en avaa,
+ Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.
+
+ Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin
+ sankari-uhmailuun juovutti viinillään,
+ ennustuksesta Pythian järkähti sisin,
+ kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.
+
+ Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät
+ urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen,
+ pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät,
+ kuuntelen aatokset huulilta viisasten.
+
+ Anna Apollon voimaa lähteä miehen,
+ jolta on kirvanneet valjakon ohjakset,
+ kesken taivalta suistui hän ohitiehen,
+ ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet
+
+ nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti
+ loistolla auringon, ympäri rantamien.
+ Äsken Alkibiades kansaa johti,
+ voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.
+
+ Mies hän koittaa sai kademielien vainon,
+ tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen,
+ lailla Titaanein kantoi vuorien painon,
+ rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.
+
+ Valtias Ateene, väistytä kostottaret
+ käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo
+ ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret,
+ rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.
+
+ öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään,
+ lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan.
+ Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään
+ elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?
+
+
+
+
+Laulu haudoista.
+
+
+ Näin katakombien käytävät, hautojen paadet
+ laulua toistaa:
+ "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa,
+ väkevin, voittamaton.
+ Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein.
+ Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin:
+ katoat arvottomiin...
+
+ Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin
+ kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan,
+ uhrina konnain,
+ hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan,
+ ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein
+ kantava sielussaan
+ uskoa kuolematonta,
+ totuuden tulta, —
+ jumalain suosima vain.
+ Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty,
+ huomenna nousee taas,
+ väkevä, voimallinen."
+
+ Niin soi äänet pyhien kallioluolain,
+ Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.
+
+
+
+
+NUNNAKAPINA.
+
+(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)
+
+
+ Mikä yössä, muurin varjostosta
+ hiipii kenttätietä eteenpäin?
+ — Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta
+ Krodieldis-neito, ystäväin."
+
+ Jalo ritari näin avosylin
+ tervehtivi neittä urhakkaa.
+ "Poitiers, sun sääntöjäsi hylin,
+ luonnon ohja vain on oikeaa."
+
+ Taakse jäävät muurit valottomat,
+ eessä päivän, rypäleitten maa.
+ Laulaa, karkelevi nunnat somat,
+ kilpiniekat sulhot luokse saa.
+
+ Ei nyt abbedissan kuri tapaa,
+ virttä avaimet ei säestä.
+ Neitoparvi vallaton on, vapaa:
+ "Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."
+
+ Silloin piispojen jo kaikaa sana:
+ "Synnin virma hukuttavi maan."
+ Macco kuule ei, on lumoomana
+ kauniin Krodieldin linnassaan.
+
+ Eipä neitoset ne arvaa tuota
+ abbedissan työtä ilkeää.
+ Tekohurskaan Leuboveran luota
+ viesti paaville jo ennättää.
+
+ Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas,
+ rosvojoukkoon yhtyneet on ne.
+ Olkoon pyhä isä vihas kiivas,
+ niskureita ruoskin rankaise.
+
+ Onni osana on luonnonlasten,
+ kirkko, valtio vain pakon luo.
+ Oomme tyttäriä kuningasten,
+ katkomme jo kahlehemme nuo.
+
+ Pyhän Hilarion templin suojiin
+ käymme siskoset ja veljyet.
+ Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin
+ sinkoamme nuolet tuliset!"
+
+ Taistelee he; kilpaa kirkon kirot
+ kaikuu kera miekan kalskehen.
+ Vimmastuvi neitoset ne sirot,
+ abbedissan juonet kostaen.
+
+ "Leubovera tyrmän onkaloissa
+ karvautta meille juottamaas
+ maista! — Luostarin on rauha poissa,
+ kukkalavat sodan melske kaas."
+
+ Mutta joukollensa sytyttävin
+ sanoin Krodieldis haastelee:
+ "Orjuutuksen tietä kyllin kävin,
+ vapaus jo vihdoin valkenee."
+
+ Mutta Roomasta nyt tiedon toivat
+ lähetit: on paavin käsky näin:
+ "Tuhotkaatte nunnat kapinoivat
+ mielet korskeat ne nöyrryttäin!"
+
+ Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco,
+ kapina sun tulee kukistaa."
+ Mutta tällä rintaa lemmen pakko,
+ vetovoima kumma kiehtoaa.
+
+ "Häntä häiritä mä uskallanko,
+ jota ihannoitsin, ikävöin.
+ Kauniin Krodieldin valloitanko
+ ratsumiehin, miekan mittelöin."
+
+ Lähtee Macco, seuraa joukkoansa,
+ käsi voimaton on taistohon.
+ Krodieldis koko tenhollansa
+ vastaan käy ja haastaa peloton:
+
+ "Miekkas laske, kirkonkiro, panna
+ ihmiserhetystä — kaava muu.
+ Valon lippua sa nosta, kanna,
+ tuosta mädännäisyys puhdistuu!"
+
+ Macco silmäyksen jumaloivan
+ nunnaan luo, soi ääni kiihkeä:
+ "tullos luokseni, ma sulle hoivan
+ takaan, neito sua lemmin mä.
+
+ "Tiedän, setäs julma perintösi
+ ryösti, luostariin sun teljeten.
+ Nousit taistoon, koittaa häviösi,
+ vaarasta mä sua suojelen." —
+
+ Lausuu neito: "Vainoojaini pistin
+ vielä taittuu, taivas salamoi." —
+ Katsoo puolehen hän pyhän ristin. —
+ Kumeasti kirkon kellot soi.
+
+
+
+
+ERIK XIV KAARINALLEEN.
+
+
+ 1.
+
+ Ma olen paljas, ryöstetty
+ ja syösty kurjuuteen.
+ Sun sain, ah saituri ei niin
+ lie rikas aarteineen,
+
+ kuin olen. Nyt mä ymmärrän
+ kotoisen onnen sen,
+ jot en mä ennen tuntenut
+ loistossa salien.
+
+ Nyt onnen sen mä omistan,
+ kun Sinut vain mä saan.
+ On soppi ahdas rakkahin,
+ kun kanssasi sen jaan.
+
+ Ja valtakunnat, kruununi
+ ilolla unhoitan,
+ kun sydämes, sun sydämes
+ poveeni painallan.
+
+ Mun Kaarinani kaunoinen
+ sun sain. Ja mainehen
+ sun kuninkaanas saavutan
+ ma kuolemattoman.
+
+
+ 2.
+
+ Lie herjat mua häväisseet,
+ tok' parhainta ei taitaneet
+ tuhota multa: sydäntäs
+ ja suurta lempeäs.
+
+ Lie telkäneet mun vankilaan,
+ mut lempeän ei kuitenkaan
+ ijäti sulle hehkuvaa
+ he taida sammuttaa.
+
+
+ 3.
+
+ Kalvaessa kaihon piinan
+ katsoin Aurajoen vanaa.
+ Liehuvan näin valkoliinan,
+ tuuli kuiski tuhat sanaa.
+
+ Katsoin Kaarinani purtta.
+ Itkin. Mieleen muistui veli,
+ tunnoton tuo verihurtta,
+ joka meidät eroitteli.
+
+ Kirottu hän kerroin kolmin,
+ upotkoon jo hämäryyteen!
+ Kera jumalien solmin
+ liiton täytteeks' pyhän pyyteen.
+
+ Thor ja Odin avuks tulkaa,
+ päästäjiksi paulojeni.
+ Ojentakaa kortta, sulkaa
+ yli virran mennäkseni.
+
+ Nähkää, viittoo käsi hennoin.
+ Itkuun heltyy pilviparras.
+ — En voi kiitää ilmalennoin,
+ houretta vain toive harras.
+
+
+ 4.
+
+ Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten
+ ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.
+ Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,
+ kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.
+
+ Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,
+ lempein katsannoin katsele kalleintain.
+ Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.
+ Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!
+
+ Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein
+ hyväile armastain. Vyö hopeainen luo
+ ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,
+ kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!
+
+
+
+
+MARIA STUART.
+
+
+
+1. Tyrmässä.
+
+
+ Olet armias, oi jumal-äiti
+ pyhin katsannoin, sulomuodoin.
+ Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
+ — Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
+ olet sä.
+
+ Sinut näin, sua huoneestain
+ en sallinut siirtää.
+ Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
+ siunaustasi vuottain.
+
+ Jumal-äiti sä armias, hellä,
+ sinä, jolla on murheista raskain
+ oman rintasi alla,
+ joka poikasi ristillä näit.
+ Sinä rakastaa taidat.
+
+ Oi auta! —
+ En lapsi, en ehjä mä enää,
+ en kiedottu untuvavaippaan.
+
+ Pyhä Maria pilvistä alas
+ käy aurinkohehkuna armas
+ mun alastomuuteeni kurjaan
+ ja luolaan, kussa mä makaan
+ lian, liejun ja ryysyjen päällä!
+
+ Sä katso:
+ olen silpoma itseni, muitten
+ ja pirstoja vain joka puolla.
+ Sydänhaavat koskena vuotaa,
+ käsi voimaton, jalka ei liiku.
+
+ Sinä yksin kirkas
+ nyt pimeyteeni mustaan
+ valo saata!
+ Tule ihmelunnahin, lohduin,
+ vala öljyä haavoihin syviin,
+ minut nosta!
+
+ Jumal-äiti, sä kuulet
+ maan lasta,
+ Sinä lemmessä suuri.
+
+
+
+2. Mestauslavalle käydessä.
+
+
+ Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
+ riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
+ Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
+ oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
+ Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
+ himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
+ Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
+ lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.
+
+ Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat.
+ Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
+ Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
+ suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
+ Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
+ turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan.
+ Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
+ vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.
+
+ Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
+ suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
+ pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
+ sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? —
+ Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
+ Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
+ Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
+ Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.
+
+
+
+
+SPINOZA.
+
+
+ Yömyöhäisehen valvoo kammiossa
+ mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan,
+ on outo hohto silmäin katsannossa,
+ myhähtää huuli yksin puhumaan:
+
+ "Niin sysimusta aikakauden petos,
+ ja joka sokkelossa erhetys.
+ Pakenee totuus, aatokseen ken vetos.
+ kun kuolonsyntiä on epäilys.
+
+ Mä epäilin ja järjen ponnistimin
+ työtähän iskin ajan kallioon.
+ Mä janohoni tiedon mettä imin,
+ sukelsin syvähän sen aallokkoon.
+
+ Mä etsin sarastusta, valojuovaa
+ ja löysin aukon hengen maailmaan,
+ nyt aatokseni rakennelmaa muovaa,
+ mi pilviin nouseva on aikanaan."
+
+ Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo.
+ Mut yössä huhuavat huuhkajat.
+ "Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo
+ lain koura, kirkonmiehet hurskahat.
+
+ Hän vaikenisko suosiota häkein
+ maan valtiasten, valheen palvojain?
+ Ja häntä houkuttaisko kiitos makein
+ tai sijat oppisalein mahtavain?
+
+ Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen
+ mies yksinäisten miettehien näin.
+ Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen,
+ ne valona vain harvain etsijäin.
+
+ Ja ahkeroiden, lasinhiomisin
+ saa niukan leivän viisauden mies,
+ mut mieltään elähdyttää usko sisin,
+ se syttyy kerta totuudenkin lies.
+
+ Se palaa, lämmittää ja tulellansa
+ päät, sydämet saa uuteen toimintaan,
+ myös siinä korsi hänen kantamansa,
+ kipinä vaalimansa hehkussaan.
+
+ Ei tahdo aikalaiset uutta tietää,
+ on vanha polku kevyt, vaivaton.
+ Ja häiritsijää tuskin voi he sietää,
+ kun hetki tarjoo velton nautinnon.
+
+ Mut vierittyä pitkäin vuosisatain
+ vapaissa aatteissansa heräjää
+ mies haudastaan, ja viittojana ratain
+ nyt jälkimaailma häntä ylistää.
+
+
+
+
+PÈRE LACHAISE.
+
+
+ Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä,
+ valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen.
+ On suvipäivä, tok' ei ole rauhaa täällä,
+ saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen.
+ Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin,
+ — tantere multainen kumisten jyskähtää.
+ Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin,
+ leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.
+
+ Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu,
+ valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää.
+ Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu
+ muinoin virroillaan kostutti pengermää.
+ Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi
+ sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain.
+ Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi,
+ vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.
+
+ Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu.
+ Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan.
+ Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu,
+ varjot vapaina käy hiipien haudoistaan.
+ Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen
+ todeksi aikoinaan, suuren unen he loi.
+ Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen
+ laskevan, nousevan taas. — Valkeat kukkaset soi.
+
+
+
+
+BABEUF MESTAUSLAVALLA.
+
+
+ Vuoks kansan kalliin astun kuolemaan,
+ sen orjuutta en katsella mä voi.
+ Vain kurja piillä saattoi suojassaan,
+ kun korppikotkat lasten verta joi.
+
+ Työ kunniakas on, jos säästä et
+ sä mitään, vapaus kun velvoittaa.
+ Te tietkää, kerta aukee syvyydet,
+ säteillen voiton kalpa kohoaa.
+
+ Käyn kuoloon, puolisoni peloton,
+ syleile poikiamme, kerro tää:
+ Kuin päivän tähti, valo auringon
+ perinnöks heille aate pyhä jää.
+
+ Nyt piilumies lyö! Tomuhiukka lien,
+ mut oikeutta suurta jumaloin.
+ Oi pojat armaat, isä viittoi tien.
+ Valitkaa! Silmät ummistaa jo voin.
+
+
+
+
+PAJARIN MUISTO.
+
+(Lintulan luostarin luota.)
+
+
+ On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
+ ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.
+
+ Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
+ min synnit veriruskeat ei salli nukkua.
+
+ "Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
+ ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?
+
+ Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
+ vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!
+
+ Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
+ mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!"
+
+ Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
+ — Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.
+
+ Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
+ kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.
+
+ Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
+ liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:
+
+ "Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
+ haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen." —
+
+ Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
+ ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.
+
+ Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
+ se âitëin, jotka kidutti pajari, hurjimus.
+
+ On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
+ imettää polo orjatar, laps, itkee helmassa.
+
+ Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
+ soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. —
+
+ On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
+ ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. —
+
+ Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
+ Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.
+
+
+
+
+DEBORAN LAULU.
+
+
+ Nyt Jahvellemme nouskoot uhrituoksut,
+ ja ilohuudoin Libanonin rinteet
+ jo täyttykööt! On Juudan virtain juoksut
+ taas vapaat. Katkottuina pahat pinteet;
+
+ On lyöty Ammon, Amalekin ansa
+ ja Balin palveluskin taukos hiljaa.
+ Taas yksi, voimakas on Jahven kansa,
+ suo taivas kyllin viiniä ja viljaa.
+
+ Ei valheprofeettoja enää seuraa
+ nyt Israel, ei uhraa pilttejänsä
+ Molokin kitaan. Juudan jalopeuraa
+ ei Sisera nyt uhkaa piikeillänsä.
+
+ Käy juhlaan Jerusalem lehvin, palmuin,
+ nyt ylle viitat punan purppuraiset!
+ On ohi aika alennuksen, almuin,
+ siis soikoot pasunamme raikuvaiset.
+
+ Uus aika alkaa. Vääryys vanha pura.
+ Työ veljin tehtäköön, ei orjain hiellä.
+ Ja tasan antimet, se onnen ura,
+ valohon katseet seesteisellä miellä.
+
+ Iloitkoot sukukunnat, jotka löivät
+ pois ikeen uhkan. Kaikotkoot jo kauvas
+ ne konnat, jotka heikon osan söivät!
+ Käy juhlaan Jerusalem! Oikeus on sauvas.
+
+
+
+
+
+YSTÄVYYS
+
+
+
+
+YSTÄVYYS.
+
+
+ 1.
+
+ Tähtiä nään, tähtiä nään
+ vaikkapa maan utupeitteellään
+ pilvet vaippahan hienoon
+ kietoo, silmies kimmellys
+ on kuni taivahan ilmestys
+ kirkastava koko tienoon.
+
+ Hankinen yö, hankinen yö;
+ kumpuja kattava kiteitten vyö
+ taivahan linnunrata
+ työtä on taikurin ihmeisen,
+ nään läpi ruudukon silmäillen
+ tähtiä tuhat ja sata.
+
+ Silmäsi nään, silmäsi nään
+ tumman syvässä pilkkeessään,
+ ripsien liikahtaissa.
+ Murheesi liekkiä tuskaisaa
+ katselen — riemuas hohtavaa,
+ kuljen tähtien maissa.
+
+
+ 2.
+
+ Juhla-asuun kopin pienen laitoin,
+ maalauksin koristelin seinät.
+ Apilalta tinamaljaan taitoin,
+ pöydälle toin ruohot, pihaheinät.
+
+ Valkoliinoin vuoteen, lattiaisen
+ peitin. Ystäväni kaunokaisen
+ sisään toin. Jo räppänästä kaino
+ säde pilkkii. Vierähtää pois paino;
+
+
+ 3-.
+
+ Mihin perho arka sä eksyitkään
+ pois suojasta lehväkerhon.
+ On kumpu kukaton hietikon tään,
+ käy tuuli tuimana retkillään.
+ — Sä kadotit tyyssijan, verhon.
+
+ Tule perho pieno, mä saattelen
+ sun keskelle kukkaissarkaa.
+ Näät aukeevan yhä umpujen
+ ja sä tunnet lehvien tuoreuden.
+ — Oi joutuos, pois kesä karkaa.
+
+ 4.
+
+ Nukut ystäväni; hiljaa ilman siivet
+ ikkunaamme koskettaa.
+ Valko-otsallesi kuuhut hopeaansa
+ hellin heittää.
+
+ Nukut ystäväni; suljettuna silmäluomes
+ simpukkaansa helmen kirkkaan kätkee.
+ Lepää valju vartes, jonka kiedoin
+ peittoon lämpimään.
+
+ Nukut ystäväni; sydämeni sulle
+ hentoiselle
+ siunaustaan kuiskii. —
+ Kuuhut kulkee, pilkkii öinen tähti. —
+ Nuku hiljaa!
+
+
+ 5.
+
+ Käsi hentoinen, nää valkoranteet
+ miten rakkahat, en haastaa voi.
+ Salli karkotan pois pahat kanteet,
+ arvet, joita rautakahle loi.
+
+ Anna viihdyttää mun kosketuksin
+ sykähtävä, synkkä valtimo.
+ Uusin kiehtovin soi lupauksin
+ rikas elämä, sä kuuletko?
+
+
+ 6.
+
+ Sydämelles sylkyttelen
+ illan hämärässä
+ kehtolaulun, ainoani
+ on se elämässä.
+
+ Sydäntäsi tuudittelen
+ miellä lämpöisellä,
+ kannan sitä kätösissä
+ kuni äiti hellä.
+
+ Sydämesi haavoihin jos
+ auttaa öljypisar,
+ valan sen — oi nuku pieno,
+ ystävä ja sisar.
+
+ Sydän arka, säikkyväinen
+ nuku tuutilulla!
+ Unen unhoaallokossa
+ leppoisa on sulia.
+
+
+ 7.
+
+ Mun kammioni sopukkaan
+ jäähyväisille tulit.
+ Sylini aukes valtoinaan,
+ kuin vaha siihen sulit.
+
+ Ja surren katse katseeseen
+ kuin kuuma tuli vieri.
+ Vain hetkinen; jo hiljalleen
+ nyt kyynelvirrat kieri.
+
+ Ja sydän vasten sydäntä
+ nyt sykki ainut kerta. —
+ Jäin riutumaan, oi vanki mä,
+ sä läksit elon merta.
+
+ Mut hetkisessä yleni
+ sun kuvas niinkuin uni.
+ Pois läksit, minä ijäksi
+ sain kaihon sieluhuni.
+
+
+ 8.
+
+ Pääsky sinisulkiasi
+ sormin aroin kosketin.
+ Ihastelin laulujasi
+ kohotessas pilvihin.
+
+ Vaan sä lensit lintu pieno
+ yli metsäin vihreäin,
+ yli vetten; siipes hieno
+ ah sen viime kerta näin.
+
+ Näin kun aurinkoinen heitti
+ valkorintaan säteitään.
+ Poies lensit. Ilman reitti
+ johti kauvas etelään.
+
+ Tyhjää kaikki, liverryksin
+ ei nyt enää metsä soi.
+ Ikävöin mä — yksin, yksin. —
+ Kyynelsade pisaroi.
+
+
+ 9.
+
+ Kuin metsän piilokukkanen
+ vanamo hentovarsi
+ säteilit, vaikka latvaa puun
+ vihainen viima karsi.
+
+ Noin yhä sua muistellen
+ poveni raukenevi
+ ja kukkaistuoksu eloni
+ kuin mirha kietoilevi.
+
+
+
+
+
+MIELIALOJA
+
+
+
+
+PESSIMISMIÄ.
+
+
+ Hitaasti väistyy hanget huhtikuun,
+ ja raskahasti pilvet liikahtaa.
+ Lumellaan talvi kietoo metsän puun,
+ jäävaippa järven selkää verhoaa.
+
+ Vain vaivoin aurinkoisen vilahdus
+ leviää yli kahlehditun maan.
+ Käy hiljainen ja mykkä huokaus
+ kuin ihmisen, mi hautoo murheitaan.
+
+ Nyt liekö ketään, joka seisahtuu
+ ja katsein toivehikkain tähyää
+ ja suven kukkasista uneksuu,
+ kuvaset keksii, joit ei toiset nää.
+
+ Ketäänkö lie, mi kuulee sävelet
+ etäisten ehompien seutujen? —
+ On kylmää, sulamatta kinokset
+ ja niitten alla maa niin saastainen.
+
+
+
+
+VAPPUNA VANKILASSA.
+
+
+ Kevät on, ja läpi ristikkoin
+ henkäys käy eteläisen tuulen.
+ Siintää taivas sinihattaroin,
+ Kottaraisen vihellyksen kuulen.
+
+ Kevät on. Mä kiipeen ikkunaan.
+ Katson, kuinka niityn ojat kiiltää.
+ Metsään kaukaisehen varjojaan
+ valo heittää, sydäntäni viiltää.
+
+ Kevät on, ja väki juhliva
+ valtatietä kulkevi nyt kiirein.
+ Sävel kaikaa tuttu, tenhoisa,
+ joukot kokoontuu luo punaviirein.
+
+ Kevät on. Mä painun koppiin taas,
+ elävältä haudatun se kätkö.
+ Kottarainen soita laulelmaas,
+ punavangin mielen ymmärrätkö?
+
+ Kevät on. Mä teitä tervehdän
+ kulkijoita luona punavaatteen.
+ Yksinäisyys sellin hämärän
+ hetkeks unohtuu, kun muistan aatteen.
+
+
+
+
+ELÄMÄ VOITTAA.
+
+
+ Jo suli pihamaa ja ruoho herää,
+ soi peipposparin liverrykset somat,
+ ja pian koivun silmu aukoo terää.
+ Jääpeiton järvi heittää. Rannattomat
+ avartuu väylät pisaraisen eteen.
+ Kuvastuu sinikaari aavaan veteen.
+
+ Palasi kurkiparvet. Alta kirren
+ on vironnehet maankin pienet madot.
+ Veet vierii, kuohu käy ja särkyy padot.
+ Soi ilma helskyttäen kevätvirren.
+ Ja kuulen, miten myllyt, sahat ryskää,
+ ryteikkö pakenee, kun kirveet jyskää.
+
+ Näin kertoo viestit tullen yli muurin:
+ elämän puu nyt satatuhat juurin
+ imeepi voimaa, jättiläinen ryntää.
+ Elämä voittaa! Pois jo itkun tyrskyt.
+ Ikuinen kevät, hajoitat sä myrskyt. —
+ — Taas kohta aurat touon peltoon kyntää.
+
+
+
+
+KEVÄTLAULU KANNAKSELLA.
+
+
+ Yhä vieläkö luminen vannas
+ yli ylpeän Äyräpään,
+ yhä vieläkö Karjalan kannas
+ sun rantasi riitteessään?
+
+ Yhä vieläkö vilussa värjyt,
+ alastonnako puistosi puu,
+ ja vangitut meresi ärjyt,
+ hyyvaipassa Vammelsuu?
+
+ Ja vieläkö harjujes hongat
+ ne uinuvi jähmeessään,
+ ja taivoas pilvien longat
+ yhä pääsikö peittelemään?
+
+ Vai aurinkoruhtinas toiko
+ jo luoksesi keväisen sään,
+ ja kurkien joiku jo soiko
+ taas kertoen ihmeitään?
+
+ Joko kirposi maaemon parmas,
+ loi kummut vehmauteen,
+ ja sävelten karkelo armas
+ joko leikitsi vireessä veen?
+
+ Miten lie? — Toki ellös surros;
+ pian talven ja hallojen yö
+ ohi on, saa valtava murros
+ ja vapauden tuokio lyö!
+
+ Käy tietään taas kevätmyrsky,
+ hyykahlehet katkaisee,
+ lyö rantoja valtava hyrsky.
+ Suvi maillesi ryntäilee.
+
+ Pois väistyy, mi talvea, lunta,
+ ikinuoruus nostavi pään!
+ Elo suurta on satua, unta,
+ taas Karjalan heräävän nään.
+
+
+
+
+EI MENNYT KESÄ.
+
+
+ Ei mennyt kesä, vielä siintää sää,
+ yks' keltalehti puussa väräjää.
+
+ Ei mennyt kesä, vielä kentällä
+ on poimuruoho kastehelmissä.
+
+ Ei mennyt kesä, vielä multaan maan
+ luo kiiltokuoriainen uriaan.
+
+ Ei mennyt kesä, äsken katsehen
+ näin välähdyksen. — Tunsin ihmisen.
+
+
+
+
+KULTAINEN HOURE.
+
+
+ Kultainen houre: Tuonelan kukkaisniityn
+ pehmeä syli.
+ Tiellä on virta. Lautturi saattohos liityn,
+ souda jo yli.
+
+ Kultainen houre: hopeinen purojen juoksu,
+ kiiltävät kalat.
+ Lehtojen luona valkean vilukon tuoksu,
+ synnyt ja salat.
+
+ Kultainen houre: Lyyryjä puolijuutalaiset
+ soittavi kuoroin.
+ Kenttiä kiitää enkelit nuo utumaiset
+ karkelovuoroin.
+
+ Kultainen, houre: Nuoruussulhoni tapaan,
+ painun jo helmaan,
+ vaivun entisonneni valkean, vapaan
+ taas kuvitelmaan.
+
+ Kultainen houre: mieleni auterehessa
+ liet unikuva
+ saattueretken vitkaisen kuluessa
+ kirkastuva.
+
+ Kultainen houre: vielä on virralla lautta.
+ Kurkotan rantaa.
+ Vihanta niitty, matkani tuskien kautta
+ luoksesi kantaa.
+
+
+
+
+KANGASTUS.
+
+
+ Kädestä saattajani tuntematon
+ mun selkeyteen, kalliolle vie
+ ja näyttää äärtä taivon kuulaan katon;
+ tää, mitä nään, se ihaninta lie.
+
+ Kuin hienoin silkki välkähtävi sini
+ kultaisin kirjailtuine kuvineen.
+ Avarat kaupungit saa silmihini
+ rinteellä hopeaisen harjanteen.
+
+ Nään puistot kaareilevin käytävineen,
+ virroista kesyt jalopeurat juo.
+ Ja ilman halki kiitää lentimineen
+ valkoiset linnut taitekattoin luo.
+
+ Mä ihastuksin katson kangastusta,
+ mut valkojoutsen vierelläni on.
+ Mä seuraan saattajani viittausta
+ satulaan nousen, käymme lentohon.
+
+ Jäähyväiseksi saattajani heittää
+ minuhun katsehen, näin virkkaen:
+ "saat ponnistustes palkan, kohta peittää
+ pimeä verho maisen kurjuuden."
+
+
+
+
+SYYSTUULELLE.
+
+(Vankilan pihalla.)
+
+
+ Syystuuli kanna minut täältä pois
+ kuin kiidättelet höyhenuntuvaa
+ tai leijaa langatonta;
+ Näät, sänkipelto tyhjä, alaston,
+ vain harvat korret huojuu,
+ ja pientareilta ruso-ohdakkeet
+ ne lakastui.
+
+ Syystuuli nosta minut täältä pois
+ kuin temmot savun harmaan,
+ mi kohoo kattoin mustain yllä.
+ Jo punapihlajaiset riisuutuvat,
+ ja koivun, keltavaahteran
+ myös lehvät putoo.
+
+ Syystuuli vieös minut täältä pois
+ kuin ajat pilvenhattaroita
+ laella taivaan.
+ On lintusetkin lähteneet,
+ vain varis yksin lentää raskain siivin.
+ Jäi pesät tyhjät räystäisiin
+ ja synkkään torniin.
+
+ Syystuuli, syleilyysi heittäyn
+ ja kauvas ennän.
+ Jää valkomuurit, linna lauluton,
+ ja tornista vain käärmepäinen viiri
+ avatuin kidoin, kielin terävin
+ perääni huutaa.
+ Syystuuli kanna, kanna minut pois.
+
+
+
+
+RUNOTTARELLENI.
+
+(Tunnelma vesikopissa.)
+
+
+ Olen yksin, — ei, sinä luonani taas
+ ohimoilleni painat suudelmaas.
+
+ Olen yksin, — ei, käsivarrellein
+ sun kukkaisvartesi hennon vein.
+
+ Olen yksin, — ei, sinä kuulet kuin
+ ihanuuttasi laulan riemusuin.
+
+ Olen yksin, — ei, nyt helmassa yön
+ me solmimme kukkien helmivyön.
+
+ Olen yksin, — ei, kovan piinani näät;
+ tulet rauhana, sointuna, luokseni jäät.
+
+
+
+
+
+MIETELMIÄ
+
+
+
+
+MIETELMIÄ.
+
+
+ 1.
+
+ Mihin suuria sanoja tarvitaan?
+ — Kas pieniä tekoja verhoamaan.
+
+
+ 2.
+
+ Näet miehen rohkeuttaan kerskuvaisen.
+ — Tuosta arvaat kohdanneesi arkalaisen.
+
+
+ 3.
+
+ Sinua toki hieman sietää vois,
+ jos aina toisia et mestarois.
+ Ja itselleskin älyn pisar jäisi,
+ jos kaikkeas et muille tyrkyttäisi.
+
+
+ 4.
+
+ Sinut mallikelpoiseksi mainitaan.
+ Pieninkään ei satu kompastus
+ tielläs. Sääli, että hyveittesi vaan
+ syynä sielusi on latteus.
+
+
+ 5.
+
+ Mistä on heillä nyt siveys-into ja hätä,
+ kaikkiin suuntiin käännetyt tähystyspeilit.
+ — Näät, omain kaapujen alta jo pursuvi mätä,
+ öitsi he liikaa, siemasi viinoja leilit.
+
+
+ 6.
+
+ Naisasian ajo on tautina sulla.
+ Et muuta sä nää, sun sietäispä
+ naisvankilahan elinkautiseks tulla,
+ naisvihaajana jopa kuolisit sä.
+
+
+ 7.
+
+ Jokaisen astumani vaaksan paimennatte
+ te tuiki tarkoin, etten liikaa käydä sais.
+ Retkeilen aatoksin, — kai kerran oivallatte:
+ tuo sentään vaarallisintapa olla tais.
+
+
+ 8.
+
+ Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
+ olit. — Oppiasi suurta kehutaan.
+ Mutta sittenkin sä lienet houkka,
+ elämän et kirjaa tunnekaan.
+
+
+ 9.
+
+ Sä väität: elämä on ilvenäytelmää,
+ siks joka tilanteessa naamiota vaihdat.
+ Myös yksin ollessasi itseäsi kaihdat
+ ja näytät omahyväisosaa pettävää.
+
+
+ 10.
+
+ Huomattu mies olet julkisuuden,
+ saavutit näyttelytaituruuden.
+ Kuiskivat: "sydämes kylmä kuin jää,
+ vieraita läksyjä täynnä on pää."
+
+
+ 11.
+
+ On kurjat etupyyteet; huimin panoksin
+ nyt köyhälistön onni peliin suistuu.
+ Mut kelle hautain uhrit mieleen muistuu,
+ hän veljeskiistaa suree verikyynelin.
+
+
+ 12.
+
+ "On lemmen laki lauhkea, ei julma",
+ niin lausutaan, mut tuossapa on pulma:
+ jos aviohon eksyy ihmislapset,
+ saa murehista harmajiksi hapset
+ ja sydän vallassa on kauhun, pelon,
+ kun kahle painava on läpi elon;
+ taas naimisiin jos säästyy joutumasta,
+ voi yksin jäädä, armasta ei kohtaa.
+ — Tää kamalaa: ei umpisopukasta
+ tie mikään lemmen onneen taida johtaa.
+
+
+ 13.
+
+ Niin mies ja vaimo yhteen kasvavat
+ kuin puu ja kuori, noinpa sanotaan.
+ Mut miksi toukka kaivaa vakojaan
+ ja uurtaa kuoren alle poukamat.
+ Miks sydän häilyvä on lemmessään,
+ ei sovi sääntöihin se ensinkään?
+
+
+ 14.
+
+ Oman, arvon varmaan pienoiseksi
+ tunnet, koska sille täytteheksi
+ arvonimeä sä toivot pöyhkää.
+ "Salaneuvos" hienolta se löyhkää.
+ "Herra majuri" kun korviin soipi,
+ aateliin sen verrata jo voipi.
+ Nimi nähdään: Heipä hei;
+ — apinata ei!
+
+
+ 15.
+
+ Ei ahdas henki rinnasta katoa,
+ ei kasva sielu ja kunniantunto,
+ jos kuinka koittavat nuttuunsa latoa
+ tähtiä, ristejä. — Vieras on kunto.
+
+
+ 16.
+
+ Ei varttune päähän viisaus, äly,
+ jos paisuu kukkaro, loisto ja häly.
+ Ei oppia liian karttune silloin,
+ kun markkoja laskevi aamuin ja illoin.
+ Ja kun lemmen ostavat rahoin,
+ se on väärennettyä pahoin.
+
+
+ 17.
+
+ Nahan alta aasi voi pilkistää,
+ ei leijonan talja aina sovi.
+ Soma naamio tuokin on: kyyhkyn pää,
+ mut höyhenten alla haukan povi.
+
+
+ 18.
+
+ Taas on tullut muotiin
+ keskinkertaisuus.
+ Mitta, joka luotiin,
+ pois. On sääntö uus:
+ Liika viisaus on houkkaa,
+ kas se tyhmyreitä loukkaa.
+
+ Rohkeus ja mieli suora,
+ niitten paikka hirttonuora.
+ Luoviminen, luikerrus,
+ salajuonin saalistus
+ metsän elävien tapaan
+ luopi yhteiskunnan vapaan.
+ Ilveilyhyn: Heipä hei!
+ Hyveet hitto vei!
+
+
+ 19.
+
+ Vapaus suussa sulla,
+ povella pannabulla.
+ Tuli sen toinen kokemaan,
+ ken ei taipunut hokemaan
+ tunnustustasi. — Vapaus niin
+ kehtohon ristiinnaulittiin.
+
+
+ 20.
+
+ Ei kuollut rikas mies,
+ ei Latsaruskaan.
+ On yhä lämmin rikkaan lies,
+ Latsarus nääntyy tuskaan.
+
+ On syvä juopa välillään.
+ Latsaron haavat
+ ne tuskin polttoon kipeään
+ niin pisaraista saavat.
+
+
+
+
+LAULAJAN LÄÄKE.
+
+
+ Tuli laulajan luo sydän murheinen:
+ "oi paranna haavani nuo!
+ yhä kirveltää, ei unta ne suo.
+ Sun rohtojas siis anelen."
+
+ Vei laulaja sairahan tään povelleen:
+ "raikas sielu, sun lääkitä voin,
+ suon sulle mä mettä nyt suudelmoin,
+ pian haavasi terveeksi teen!"
+
+
+
+
+KAKSI POTILASTA.
+
+
+ Kaks neittä katsoo laulajaa,
+ tän silmät kiehtovaiset ovat,
+ kaks' sydäntä nyt sairastaa,
+ povissa polttehet on kovat.
+
+ Ja laulaja hän hoitelee,
+ mut sukkamieli toisen surmaa.
+ Vaan toinen elpyy, paranee,
+ juo verratonta onnen hurmaa.
+
+
+
+
+LEMMEN VARAS.
+
+
+ Näet silmät ruskeat, tuikkavat,
+ salaviisauden nyt oivallat:
+ saa varkahin riemut suurimmat.
+
+ Tulisilmissä piilee onnen maa.
+ Mitä kuulet? — Tuulikin kuiskoaa:
+ ota varkahin lempi, se juovuttaa!
+
+
+
+
+USKONTO.
+
+
+ Taivasluvat,
+ jumalkuvat
+ töin ja vaivoin
+ huolistellut,
+ ihmisaivoin
+ rakennellut,
+ kohdaltansa
+ ijät, ajat
+ taioillansa
+ täyttää majat.
+
+ Paateen paaden
+ kansat liitti
+ "uskon" saaden,
+ jota kiitti
+ miehet, vaimot,
+ lapset aimot.
+ Päistä päihin
+ juurtui haaveet,
+ pinttyi näihin
+ kuni aaveet,
+ kummitellen
+ vuosisadat,
+ varjoellen
+ elon radat.
+
+ Taivasluvat,
+ jumalkuvat
+ inhimilliset;
+ yhä niitä
+ aatos muovaa,
+ jatkuu siitä
+ työtä luovaa
+ vuodet tuhannet.
+
+
+
+
+MIES.
+
+
+ Ei mies, ken huutaa suuriäänisemmin
+ ja kertaa kuulemansa toisten suusta
+ ja hetken tuulen mukaan purttaan ohjaa.
+
+ Vaan mies, ken aatteillensa etsii pohjaa
+ vakuuden, oikeuden mittapuusta,
+ itseään arvostellen ankarimmin.
+
+ Hän yhtëisedun ylinnä ken pitää
+ ja kerskumatta suorii voimateon,
+ kas hänen kylvämänsä siemen itää
+ ja tuottaa aikanansa onnen keon.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76478 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..496cd19
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76478
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/76478)
generated by cgit v1.2.3 (git 2.25.1) at 2026-05-15 06:46:33 +0000