path: root/76469-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76469 ***

language: Finnish




MAAN SIUNAUS

Romaani


Kirj.

KNUT HAMSUN


Tekijän luvalla suomensi

Huugo Jalkanen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.






ENSIMMÄINEN OSA




I


Tuo pitkä, pitkä polku yli rämeiden ja halki metsien, ken sen on
uurtanut? Mies, ensimmäinen ihminen, joka täällä oli. Ei ollut
mitään polkua ennen häntä. Sitten seurasi yksi ja toinen eläin noita
epäselviä jälkiä yli sammaleiden ja rämeiden ja teki ne selvemmiksi,
ja niin alkoi yksi ja toinen lappalainen tarkata polkua ja kulkea sitä
matkatessaan tunturilta tunturille porojansa katsomaan. Niin syntyi
polku halki tuon suuren yhteismaan, jota ei kukaan omistanut, tuon
isännättömän maan.

Mies astelee pohjoista kohti. Hän kantaa säkkiä, ensimmäistä säkkiä,
joka sisältää evästä ja joitakin työkaluja. Mies on voimakas ja
karkearakenteinen, hänellä on ruosteenpunainen parta ja pieniä arpia
kasvoissa ja käsissä — ovatko ne työssä vai sodassa saatuja, nuo
haavanjäljet? Hän on ehkä päässyt linnasta ja tahtoo piileskellä;
hän on ehkä filosofi ja etsii rauhaa, mutta joka tapauksessa hän
siellä astelee, ihminen keskellä tätä turvatonta yksinäisyyttä. Hän
kulkee kulkemistaan, ei kuulu linnun, ei eläimen hiiskahdusta hänen
ympärillään. Toisinaan hän puhuu jonkun sanan itsekseen: — Jaa'a,
Herra paratkoon! sanoo hän. Kun hän pääsee rämeiden yli miellyttäviin
seutuihin metsäisille aukeamille, laskee hän säkin maahan ja alkaa
kierrellä paikkoja ja tutkia ympäröivää luontoa. Hetken kuluttua hän
palaa takaisin, ottaa säkin selkäänsä ja lähtee uudelleen taivaltamaan.
Niin kulkee hän koko päivän, hän katsoo auringosta ajan kulun, tulee yö
ja hän paneutuu kanervikkoon maata käsi pään alla.

Jonkun tunnin kuluttua lähtee hän taas taipaleelle, jaa'a, Herra
paratkoon! kulkee taas suoraa pohjoista kohti, katsoo auringosta ajan
kulun, murkinoi syöden leipäkakkua ja kutunjuustoa, juo purosta vettä
ja jatkaa matkaansa. Tämäkin päivä kuluu hänen vaellukseensa, sillä
hänen täytyy tutkia niin monta miellyttävää paikkaa metsässä. Mitä
hän etsii? Maatako, asuinsijaako? Hän on ehkä siirtolainen asutuilta
seuduilta, hän silmäilee ympärilleen ja tähystelee, toisinaan nousee
hän kummulle tähystelemään. Nyt laskee aurinko.

Hän astelee laakson rinnettä halki sekametsän, jossa on myöskin
lehtipuita ja nurmikoita, sitä kestää tuntikausia, hämärtää, mutta hän
kuulee hiljaista virran kohinaa, ja tämä hiljainen kohina elähyttää
häntä aivankuin jokin elävä olento. Kun hän saapuu kukkulalle, näkee
hän allaan laakson hämärässä ja kaukana eteläisen taivaan. Hän
laskeutuu levolle.

Aamusella seisoo hän maiseman edessä, jossa on metsää ja laidunmaata,
hän astelee alemmas, siinä on viheriöivä mäki, hän näkee vilahduksen
virrasta kaukana laaksonpohjassa ja jäniksen, joka hyppää sen yli
yhdellä loikkauksella. Mies nyökäyttää päätään aivankuin kuuluisi
asiaan, ettei virta ole loikkausta leveämpi. Hautova riekko pyrähtää
äkkiä hänen jalkojensa juuresta ja kähisee kiukkuisesti hänelle, ja
mies nyökäyttää taas päätään, että täällä on eläimiä ja lintuja,
kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän vaeltaa mustikkavarvikossa ja
puolukkavarvikossa, seitsenteräisten metsätähtien ja sananjalkojen
seassa; kun hän siellä täällä pysähtyy ja kaivaa raudalla maata,
löytää hän täältä multaa, tuolta rämettä, monen tuhannen vuoden aikana
pudonneiden lehtien ja mädäntyneiden oksien muodostamaa lantaa. Mies
nyökäyttää päätään, että tänne hän asettuu, sen hän tekee, asettuu
tänne. Kaksi päivää kiertelee hän ympäristöjä, mutta palaa illalla
takaisin mäelle. Hän nukkuu yönsä havuvuoteella, hänestä tuntuu niin
kotoiselta täällä, hänellä on havuvuode kallionkielekkeen alla.

Pahinta oli ollut löytää paikka, tämä hänen paikkansa, jota ei kukaan
omistanut; nyt kuluivat päivät työssä. Hän alkoi heti kiskoa tuohia
etäisemmistä metsistä nyt kun mahla oli puissa. Hän pani tuohet
painon alle ja kuivasi ne, kun hänellä oli aimo kantamus, kantoi hän
sen nuo pitkät peninkulmat kylälle ja myi tuohet rakennustarpeiksi.
Ja kotimäelleen kantoi hän taas uusia säkkejä täynnä ruokatarpeita
ja työkaluja: jauhoja, sianlihaa, padan, lapion, kulki polkua edes
takaisin ja kantoi kantamistaan. Synnynnäinen kantaja, metsien
lautturi, olipa kuin hän olisi rakastanut tuota kutsumustaan kulkea
paljon ja kantaa paljon, aivankuin olisi ollut laiskaa olotilaa, jollei
seljässä ollut taakkaa: se ei ollut häntä varten.

Hän tuli eräänä päivänä raskaine taakkoineen ja sitä paitsi taluttaen
kahta kiliä ja nuorta pukkia nuorassa. Hän oli onnellinen kileistään,
aivankuin ne olisivat olleet kuttuja, ja oli niille hyvä. Ensimmäinen
vieras ihminen kulki ohi, vaeltava lappalainen, hän näki kilit ja
ymmärsi tulleensa miehen luo, joka oli asettunut tähän asumaan. Hän
sanoi:

— Aijotko asettua tänne kokonaan? — Aijon, vastasi mies. — Mikä on
nimesi? — Iisakki. Tietänetkö naisapua minulle? — En. Mutta minä otan
sen puheeksi matkan varrella. — Tee niin! Että minulla on elukoita,
eikä ketään hoitamassa.

Iisakki siis, sen aikoi lappalainen myös sanoa, mies korvessa, ei
ollut mikään karkulainen, hän sanoi nimensä. Hänkö karkulainen? Nythän
hän olisi joutunut kiinni. Hän oli vain väsymätön työmies, hän niitti
kileillensä talven varaa, alkoi raivata maata, perata peltoa, kantaa
pois kiviä, laittaa kiviaitoja. Syksyllä sai hän valmiiksi asunnon,
turvemajan, se oli tiivis ja lämmin, se ei narissut myrskyssä, se ei
ollut tulenarka. Hän saattoi mennä tähän kotiin ja sulkea oven ja olla
siellä, hän saattoi seisoa kynnyksellä ja omistaa koko rakennuksen, jos
joku kulki ohi. Maja oli jaettu kahtia, toisessa päässä asui hän itse,
toisessa elukat. Perimmäiseen sopukkaan kallionkielekettä vasten hän
oli laittanut heinälatonsa. Kaikki oli siellä.

Pari uutta lappalaista kulkee ohi, isä ja poika, he seisovat ja
lepäävät nojaten molemmin käsin pitkiin sauvoihinsa ja katselevat majaa
ja perattua maata ja kuulevat kilinkellojen kilkkeen mäeltä.

— Hyvää päivää, sanovat he, onpa tänne tullut kosolta väkeä korpeen! —
Ne lappalaiset aina rupattelevat.

— Hän ei taida tietää naisapua minulle? vastaa Iisakki. Sillä
hänen päässään pyörii vain tämä yksi asia. — Naisapua? Ei. Mutta
voitaisiinhan se ottaa puheeksi. — Olisiko hän niin hyväntahtoinen! Ja
että minulla on asunto ja maata ja elukoita, mutta ei naisapua, voi hän
sanoa.

Hän oli etsinyt tätä naisapua joka kerta, kun hän oli ollut kylässä
tuohineen, mutta ei ollut ketään saanut. Ne olivat katselleet häntä,
muuan leski, pari vanhempaa tyttöä, eivätkä olleet uskaltaneet luvata
hänelle apua, mikä nyt sitten syynä lie ollutkin, sitä ei Iisakki
ymmärtänyt. Eikö hän sitä ymmärtänyt? Kukapa halusi palvella miehen
luona avarassa korvessa, peninkulmien päässä muista ihmisistä,
kokonaisen päivämatkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta! Eikä mieskään
ollut varsin suloinen eikä houkutteleva, vaan päinvastoin, ja kun hän
puhui, ei hän suinkaan ollut mikään taivaita kohden silmäilevä tenori,
vaan muistutti hänen puheensa pikemmin karkeata eläimen ääntä.

Ei auttanut muu kuin olla yksin.

Talvisin hän teki suuria puuastioita ja myi ne kylällä ja kantoi
takaisin kotiin lumessa talsien säkkejä täynnä ruokaa ja työkaluja. Ne
olivat ankaria päiviä, hän oli kytketty taakkoihin. Kun hänellä oli
elukoita ja hänen täytyi yksin niitä hoitaa, ei hän voinut jättää niitä
pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja mitenkä menetteli hän silloin? Hätä
keinon keksii, hänen aivonsa olivat voimakkaat ja käyttämättömät, hän
kehitti niitä yhä enemmän ja enemmän. Kotoa lähtiessään laski hän ensi
töikseen kilit ulos, niin että ne saivat pureskella tarpeekseen varpuja
metsässä. Mutta hän tiesi toisenkin neuvon: hän ripusti pöntön, suuren
kaukalon virran partaalle ja asetti niin, että putoilevat pisarat sen
vähitellen täyttivät, kesti neljätoista tuntia ennenkuin se täyttyi.
Kun pönttö oli reunojaan myöten täynnä, oli se tullut tarpeeksi
painavaksi ja painui alas asennostaan, mutta painuessaan veti se
nuoraa, joka oli yhteydessä heinävajan kanssa, luukku aukeni ja kolmen
kilin ruoka-annos putosi alas: eläimet saivat ruokaa.

Näin hän menetteli.

Näppärä keksintö, ehkäpä Jumalan antama neuvo, mies tuli toimeen
itsekseen. Kaikki kävi hyvin myöhäiseen syksyyn saakka, sitten tuli
lunta, sitten tuli sadetta, sitten tuli taas lunta, pysyvää lunta,
koneisto toimi hullusti, kaukalo täyttyi sateesta ja avasi luukun ennen
aikojaan. Mies peitti kaukalon, jonkun aikaa kävi taas kaikki hyvin,
mutta kun talvi tuli, jäätyi vesitippu ja koneisto lakkasi toimimasta.

Silloin täytyi kilien niinkuin miehen itsensäkin tottua puutteeseen.

Ankaria päiviä, miehellä olisi pitänyt olla apua, mutta hänellä ei
ollut, eikä hän silti jäänyt neuvottomaksi. Hän työskenteli asuntonsa
kuntoon saattamiseksi, hän sai ikkunan majaansa, kaksi lasiruutua, se
oli merkillinen ja valoisa päivä hänen elämässään, hänen ei tarvinnut
polttaa takassa valkeata nähdäkseen, hän saattoi istua sisällä ja
tehdä puuastioitaan päivän valossa. Elämä parani ja valkeni, jaa'a,
Herra paratkoon! Hän ei koskaan lukenut mitään kirjaa, mutta ajatteli
usein Jumalaa, sitä ei voinut välttää, se oli herkkäuskoisuutta ja
pelkoa. Tähtitaivas, metsän humina, yksinäisyys, suuret lumihanget,
mahti maan päällä ja maan yllä tekivät hänet syventyneeksi ja hartaaksi
usean kerran vuorokaudessa, hän oli syntinen ja jumalaapelkääväinen,
sunnuntaisin pesi hän itsensä juhlan kunniaksi, mutta teki työtä
niinkuin muulloinkin.

Kevät tuli, hän muokkasi pienen maansa, pani perunaa. Karja oli nyt
lisääntynyt, kumpikin oli saanut kaksoset, nyt oli seitsemän vuohta
korvessa, siihen luettuna suuret ja pienet. Hän lavensi navettaa
tulevaisuutta silmällä pitäen ja laittoi myös pari ikkunaruutua
elukkain puolelle. Vaikeni, kirkastui kaikin tavoin.

Eräänä päivänä tuli apu. Nainen kierteli kauan mäellä sinne tänne
ennenkuin uskaltautui esille. Tuli ilta ennenkuin hän pääsi niin
pitkälle, mutta sitten hän tuli — suuri, ruskeasilmäinen tyttö. Hän oli
uhkea ja karkea, hänellä oli raskaat, jykevät kädet, jaloissa hänellä
oli karvatallukat, vaikka hän ei ollutkaan lappalainen, ja selässään
kantoi hän vasikannahkaista reppua. Hänellä saattoi jo olla ikää, ehkä
lähemmäs kolmekymmentä.

Mitäpä hänellä oli peljättävää, mutta hän tervehti ja kiirehti
sanomaan: — Minä olin vain matkalla tunturien yli ja sentähden kuljin
tätä tietä. — Vai niin, sanoi mies. Hän ymmärsi naisen puheen vain
suunnilleen, sillä tämä puhui epäselvästi ja käänsi sitäpaitsi päänsä
pois. — Niin, sanoi nainen. Ja se on aika pitkä matka! — On, vastasi
mies. Aijotko tunturien yli? — Aijon. — Mitä siellä? — Siellä on
sukuni. — Vai on siellä sukusi. Mikä on nimesi? — Inkeri. Mikä on
sinun nimesi? — Iisakki. — Vai Iisakki. Sinäkö täällä asut? — Minähän
täällä asun ja tällaistahan täällä on, kuten näet. — Eipähän täällä
hullummalta näytä! sanoi nainen kiittäen.

Mies oli jo oppinut ajattelemaan yhtä ja toista ja nyt pälkähti hänelle
päähän, että nainen oli tullut paki paraastaan, että hän oli lähtenyt
kotoa toissapäivänä ja aikonutkin vain tänne. Hän oli ehkä kuullut,
että mies kaipasi naisapua.

— Käy sisälle jalkoja lepuuttamaan, sanoi hän.

He astuivat majaan ja söivät naisen eväitä ja joivat miehen
vuohenmaitoa; sitten he keittivät kahvia, jota naisella oli
rakkomassissa. He latkivat kahvia ennenkuin kävivät nukkumaan. Miestä
halutti yöllä saada hänet ja hän sai hänet.

Aamusella ei hän lähtenyt minnekään, eikä hän lähtenyt koko päivänä
minnekään, vaan oli hyödyksi ja lypsi vuohet ja pesi hienolla hiekalla
pytyt ja sai ne puhtaiksi. Hän ei lähtenytkään enää. Inkeri oli naisen
nimi. Iisakki oli miehen nimi.

Niin muuttui yksinäisen miehen elämä aivan toiseksi. Tosin hänen
vaimonsa puhui epäselvästi ja aina käänsi päänsä pois ihmisistä
jäniksenhalkioimen vuoksi huulessaan, mutta siinä ei ollut valittamisen
syytä. Ilman tätä viallista suuta ei nainen olisi koskaan tullutkaan
hänen luokseen, jäniksenhuuli oli hänen onnensa. Ja hän itse, oliko
hän virheetön? Iisakki ruostepartoineen ja jalankantturoineen, hän oli
kuin kauhea myllynruho, aivankuin pukamaisen ikkunanruudun läpi nähty.
Ja kelläpä toisella oli sellainen ilme kasvoissa. Hänestä näytti joka
hetki voivan päästä jonkinlainen Barrabas irralleen. Oli hyvä, ettei
Inkeri juossut tiehensä.

Hän ei juossut tiehensä. Kun mies oli poissa ja palasi jälleen kotiin,
oli Inkeri majalla, ne kaksi olivat yhtä, maja ja hän.

Olihan ihminen lisää miehen elätettävänä, mutta se kyllä kannatti, hän
pääsi paremmin liikkumaan kotoa. Siinä oli tuo virta, soma virta ja
paitsi sitä, että se oli soman näköinen, oli se myös syvä ja vuolas,
se ei ollut suinkaan mikään pikku virta ja sen täytyi tulla suuresta
tunturijärvestä. Hän hankki itselleen kalastusvehkeitä ja etsi järven.
Hän palasi takaisin kotiin illalla mukanaan kantamus taimenia. Inkeri
otti hänet ihmetellen vastaan ja oli haltioissaan, hän löi kätensä
yhteen ja sanoi: — No hyvänen aika sentään! Hän huomasi, että mies oli
mielissään hänen kiitoksestaan, hän sanoi vielä joitakin hyviä sanoja:
ettei hän ollut koskaan moista nähnyt, ettei hän ymmärtänyt, miten mies
oli menetellyt!

Muullakin lailla oli Inkeri siunaukseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan
kovin paljon järkeä päässä, niin oli hänellä kaksi lammasta
karitsoineen jonkun sukulaisen luona, ja ne hän kävi noutamassa. Ne
olivat tärkeintä, mitä saattoi kotiin tuoda, villavat lampaat ja
karitsat, neljä päätä, karja lisääntyi suuressa mittakaavassa ja siinä
oli jo aika laskeminen ja se oli ihmeellistä se lisääntyminen. Inkeri
toi sitäpaitsi vaatteita ja muita omistamiaan pikkutarpeita, peilin,
nauhan, jossa oli muutamia sieviä lasihelmiä, kartat ja rukin. Jos hän
sitä jatkoi, niin oli maja kohta lattiasta kattoon täynnä eikä sinne
kaikki mahtunutkaan! Iisakki tuli vallan liikutetuksi tästä maallisesta
tavarasta, mutta sanaton kun hän aina oli, oli hänen vaikea lausua
julki ajatuksiaan, hän kompuroi ovelle ja tarkasteli ilmaa ja kompuroi
jälleen sisälle. Olipa hän todella ollut onnen poika ja hän tunsi yhä
enemmän rakastumista itsessään, vetoa, tai mitä se nyt lie ollut.

— Sinun ei pidä kahmia niin paljon! sanoi hän. — Minulla on vielä
yhdessä paikassa lisää. Ja sitte on minulla vielä Sivert eno, oletko
kuullut hänestä?

— En. — Hän on rikas mies. Hän on kihlakunnan kassanhoitaja näillä
seuduilla.

Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, hän tahtoi olla mieliksi omalla
tavallaan ja meni siinä liiallisuuksiin: — Mitä minun piti sanoa, sanoi
hän; älä huoli mullittaa perunoita. Minä mullitan ne, kun tulen illalla
kotia.

Sitten hän otti kirveen ja läksi metsään.

Vaimo kuuli hänen hakkaavan metsässä, se ei kuulunut kaukaa, hän kuuli
ryskeestä, että mies kaatoi suuria puita. Kun hän oli kuunnellut sitä
hetkisen, Iäksi hän pellolle ja alkoi mullittaa perunoita. Rakastuminen
tekee tyhmän viisaaksi.

Mies palasi illalla kotia ja veti tavatonta hirttä köydessä. Tuo karkea
ja herkkäuskoinen Iisakki, hän piti aika melua hirttä tuodessaan ja
kakisteli ja yski, jotta vaimo olisi tullut ulos ja hämmästynyt hänet
nähdessään.

— Sinäpä olet koko hupsu! sanoikin hän aivan oikein tullessaan. Ihminen
kai sinä vaan olet! sanoi hän. — Mies ei vastannut. Ei pälkähtänyt
hänelle päähän. Olla vähän enemmän kuin ihminen hirrenvedossa, siitä
ei kannattanut puhua. — Ja mihin sinä hirttä tarvitset? kysyi vaimo. —
Enpä tiedä, vastasi mies arvokkaasti.

Mutta nyt näki hän, että vaimo oli mullittanut perunat, ja se teki
vaimon melkein yhtä pystyväksi, kuin hänkin oli. Se ei ollut hänen
mieleensä, hän irroitti köyden tukista ja lähti sen kanssa. — Lähdetkö
uudelleen? kysyi vaimo. — Lähden, vastasi mies äreästi.

Hän toi vielä toisen tukin, ei puhaltanut eikä melunnut, vaan veti sen
kuin härän majan luokse ja jätti siihen.

Hän veti kesän kuluessa monta hirttä majan luo.




II.


Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi:
— Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki.
— Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein
kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita
aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko
takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin!
vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja
työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä
vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä
tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän
lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä
ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja
kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa,
Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen
pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos
minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla
kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen
puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan
uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi
perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää —
eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä
oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä
oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni
kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille,
siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä
niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä
saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että
hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli
järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen
kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella
samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa
pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat
ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän
lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä
hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja
kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken
maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta
olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius
majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän
vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän
oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki
tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta.
Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin
liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla
oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle
ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän
päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja
lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle
läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi.
Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon,
luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta
liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet
olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta
lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja
varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan
lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut
kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. —
Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä
maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen!
sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi
vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut
sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on
Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat
itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä.
He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen
tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja
valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? —
Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen
hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he
lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa?
— Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: —
Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He
makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole
sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko,
Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin
karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän
täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä,
sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki
viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet
siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui
luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa
talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä,
Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä,
he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään
levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he
heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa
kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää?
Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli
suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän
ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon,
lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä,
karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino,
millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja
ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä
ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi
taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele
lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän
taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta,
eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä
mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle
neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi
perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän
kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli
kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko
ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti
hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen
hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin
läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin
kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi
vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun
hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai,
että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on?
sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille
saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki,
luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä
ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai
rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset?
Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi
häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä
vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies
ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä
näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja
mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi
kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti
seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta
tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan
tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua
alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi
heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi
Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä
tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden
keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa.
— Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki
Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa
talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan
keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä
metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista
huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi
hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa
kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä.
Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että
sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän
Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina,
eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän
lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän
tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä
teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri
vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa
talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä
vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin
tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut
muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita
kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin
sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä
sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella
kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin
erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman
suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat
maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat
täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle
yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä
valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit
tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas
ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia
lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen
tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. —
No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä
päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden
kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten,
sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja
laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä,
kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän
otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille
määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä
olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää
hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita
pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas
somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin
maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan;
yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi
yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.




III


Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta
ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni
hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin
suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa
Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan
miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen,
sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja
kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita.
Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi
metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän
teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei
olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli
Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö
sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi
Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet
terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö
tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun
Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? —
Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka?
— Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa
minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa
lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.

Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat
kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!

Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja
onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä
jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä
vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen
ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se
jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri,
enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli
lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et
keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!

Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja
oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa
Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja
reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut
hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa
Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta
hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä
ajaa sillä halkonsa.

Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin.
Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli
saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute.
Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa,
mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä
pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia
sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän,
jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat,
työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja
sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia
mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en
enää tuo enempää!

Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä.
Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja
puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi
raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa
niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin
aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja
kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka
sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen
hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että
häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi
joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta
nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole
ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli
hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä
olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut
härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!

Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen
oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta
olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt
kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin
paljon ajotöitä!

Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli
poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin
kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä,
mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa
— jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli
kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.

Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon,
jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa
nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri
hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös
lypsänyt lehmän ja vuohet.

Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? —
Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona
sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa
laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin
teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin
tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain
tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.

Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat
säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia.
Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi
itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli
kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi
elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet
tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.

— Tule syömään, sanoi Inkeri.

Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä
pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat
valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri
on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän
työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona.
Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei
pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni
matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä
voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.

Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset
kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki.
Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän
rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo
lakkaa huutamasta.

Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten
uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan
hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki
jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele
sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin
hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä!
Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin
sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja
olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu
nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty?
Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä
mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei
ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö
sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä
elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri.
— Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. —
Niin, senhän kyllä tiesi... Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa,
näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri
käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä
en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei
kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä,
Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.

He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää,
vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta
lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä
valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen
ruokkoamiseen! sanoo nainen.

Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta
saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on
sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!

Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän
pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken
oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan,
puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin
syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää
siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei
sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin
puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada
tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.

Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen,
järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi
ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa
vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä
tähden nyt liekin niin tehnyt.

Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin,
jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi
hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi
pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan
Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa
kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.

Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän
pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista
viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen
ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti
tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä,
ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun
aivankuin hevosta varten ja teki seimen.

Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki
peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi
hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan
ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää
karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä?
vastasi Iisakki.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle,
Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi
odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa
lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki
hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella,
ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti
majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän
hevosta?

Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen
lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö
olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni
kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! —
Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —

Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan
rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja,
ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.

Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä
kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin
iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.

Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän
ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt
olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä
kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki
äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa
ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin
olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi
hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!

Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut
herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen
minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran
auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti
sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän
karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo
arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä,
täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.

— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos
minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut
muuta kuin sinistä karttuunia.

Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä
ollessaan täällä.

Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti
nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään
sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.

Lapsi itki.

— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen
huvitellut tarpeeksi.

Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa
talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä
oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat;
mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä
halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä
hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret
vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan
hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!

Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia
maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi,
kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin
maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää,
näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.

Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet
siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä
iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin
pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi
kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista,
naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita
maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota
ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran
puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja
Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky,
mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta
läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä
ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko
maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa
— oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki
kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran
suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä,
pientä tihkusadetta.




IV


Peltotöiden välillä oli hyvää aikaa, mutta Ulla vaimoa ei kuulunut.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella
ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin,
niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä
ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä
kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille
saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli
ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi,
että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää
yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä
vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat
utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä
karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä
nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi
silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin
nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella.
Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve
ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa,
lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään,
niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä,
helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä.
Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä
hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Mutta Ullaa ei kuulunut.

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet
yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi
ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi
Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi
Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta,
ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut
ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä
hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa
kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki
oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan
jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on
todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla...

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat
sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen.
Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle,
paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan
kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan
ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään
mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään,
kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri
karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin
rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo
perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista
kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä,
se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä
ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen
viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta,
mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää
kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole
ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi
keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän,
peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät
sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi
sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla.
Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Mutta nyt kummitteli perunakin.

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli
sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle
ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin
päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna
oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti
ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä.
Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta,
nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei
ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni
sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä
sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti
itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt
saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat
kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas
sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun
viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa
mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko
mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli
sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli
vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi
epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei
kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei
korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut,
olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä
jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä
kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua
kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot
kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä
oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos
mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä
harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi,
sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä
höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna
sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä
kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie
ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki
vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä
puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja
hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se
olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon,
niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta
tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat,
taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään
varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli
kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja
menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan
toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja
sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu
sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista
tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi
viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt
hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! —
Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä,
äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä
pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut
lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa,
Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä
päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta
juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi
Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää
jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin
vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen
korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden
sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin,
eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin
vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin,
ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja
sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi
paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli
kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä
oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes
maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista
oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen
kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs
tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat
kaikkialle, yksin majan katollekin.

Suuria ja pieniä suruja.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä
lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat
rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta
se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista,
jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen,
kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. —
Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten
olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä
ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki
päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria
kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi,
hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois
Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja
kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja,
lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä
kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli
jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla
ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi.
— Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä
lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä
oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi
niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri
oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan.
Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten,
hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä
kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele
vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä
kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja
tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki
halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi
rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja
hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien
vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli
puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä
sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä
iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika,
Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada
häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän
sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole
sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän,
että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän
olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa?
sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa,
vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla
sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan
ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun
karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut.
Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua
heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän
oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu,
heinäkuu...

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä
ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt?
Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän
iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin
ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula
heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja
nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa,
joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole
jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo
leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot
että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla
paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli
aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin
vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono,
mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut,
nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut
vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka
hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri
oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin
eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja
hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut
osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi.
Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt
aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun
hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli
pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja
nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä
kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari
puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten.
Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista
hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä
kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja
hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat
suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui
vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden
päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt
oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet,
laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli
jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli
kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi
lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku
väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille
suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa
parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko
nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka
hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan,
he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe,
hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän
oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli
tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se
oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla,
nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen
asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki
koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla
niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut
mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä.
Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa!
— Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta
siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa,
ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan,
niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko
sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja
kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi
Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen
ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan
kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? —
Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut?
tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. —
Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta
hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin.
Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut,
vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi
hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin
tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää
piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja
imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja.
— Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja
sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia
kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se
paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen
iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne
vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää
lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen
säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä.
Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden,
päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä
näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. —
Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni
tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.




V


Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan,
Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo
oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat
olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla
oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu
hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa
puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä
missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei
haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja
tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut
Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi
sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja
pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja
karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli
useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta
se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli
harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli
joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies
Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka
lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea
oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi
sellaisen ilmaiseksi?

Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. —
Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta,
kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän
selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta.
Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies,
kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän
kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta
heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti
tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä,
mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse
ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli
tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi,
että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän
maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä
nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat.
Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin
Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä
on varmaankin jotakin metallia.

— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai
sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes
etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä
et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. —
Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en
tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on
peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä
tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi,
vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole
suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää.
Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään?
— Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä
tunturi.

Nimismies kirjoitti.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja
sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi
asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan
taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. —
Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria!
sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki.
— Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi
niin suurella alalla?

Nimismies sanoi: — Viljelee sen.

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin
olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken
valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta
aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde
valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen
ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi
ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja
siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten
paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä
ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen
ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt
mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei
hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata
maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä,
jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa
valtioon nähden.

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan
mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika
vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio-
ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt
lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla,
tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja
ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi
hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän
osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan
kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin
käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?

— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri
ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes
mikään nimi, mutta hän toisti:

— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.

Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi...

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että
nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys
joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä
oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset
ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä
vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan
viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin
rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja
sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies
esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei
huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian
perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi.
Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä
olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman
hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö
hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja
mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni
sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota
pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen
pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella
otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti
pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä
kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas
ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään
ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei
koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi
nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin
sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni,
Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on
eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä
niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston
taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi,
ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari,
kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. —
Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha
on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi
niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan
toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta
silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se
nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän
alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän
itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa,
kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä
enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan
liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän,
vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari
kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie
kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille
seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää
epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei
hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon,
mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin,
että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut,
mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa
paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt
kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen
perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska
sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi
mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla,
jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän
oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl;
hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi,
mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista
vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt
vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään
ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli
ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui
ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli
myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin
hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä
hieman itsetietoiseksi.

Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan
kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin
kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää,
onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää.
Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa.
On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on
aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen
mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki
hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi
tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne
on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin,
luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata
käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä.
Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin
päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin
viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja
kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen
mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt
Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän
kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies
suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa
sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede,
he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän
yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies
oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän
väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut
enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot
tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko.
Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä
hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta
siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi.
Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne
kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä
myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja
kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen,
jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti
saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin
kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti
huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut
mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut
valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies.
— Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo,
vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun.
Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada
vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa.
kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden
osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä
hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo
kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan,
joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä,
viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston
suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi
nimismies Heyerdahl Iisakille.




VI


Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman
suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki
on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle
sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin
pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen,
keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää
kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.
— Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi.
— Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona
viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti
suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa.
Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa
rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä,
siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. —
Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen
tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat
kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt
oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman
vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä.
— Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku
Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista
millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut.
Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta,
katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa;
hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka
ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan
sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan
rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee?
Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi,
järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se
on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo
pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan —
hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen
lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei
ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä
minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu...

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa
nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua,
siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja
sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut
viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja
lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä
riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan
kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. —
Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä
katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää,
tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä.
— Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja
kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä
oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä
enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän
teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen.
Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen
paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin
pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei
kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi
kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse
saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän
pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken
päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan
kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei
meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut
niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä
vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa,
unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen,
Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja
neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi
sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon,
muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä,
jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on,
että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen
tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan
rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä,
äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta
on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni
yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on
tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu
huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri
tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle,
lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa
vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu
liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta?
Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena
kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut
kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut
ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja
pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti
imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon
salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä!
Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo
niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän
lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas
kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki
selviää taas -- kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan
uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo,
se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia
uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän
lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle;
kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos
nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi
Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta
nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään.
Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita,
mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa
Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa
hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä
aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi,
nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä.
Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee
Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin
viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen.
Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä
lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. —
Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on
laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt
vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi
ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan
rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja
voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse.
— Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten
hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista
en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin
pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin
epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään,
kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä
aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi
vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin
katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia
hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka
haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua
kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen
miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. —
Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto,
se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään
kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja
lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt
höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: —
Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa
Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain
yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä
ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi
varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja
aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän
tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna,
suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan.
Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän
puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan,
kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on
nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa
panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja
hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt
tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa
ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin
ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei
pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä
hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin
täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo
hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään.
— Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi?
— Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas
käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän
sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko
kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule
pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä
tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta
istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen
kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan
saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on
niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä,
miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi
vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta
tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Hän jäi yöksi.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn
ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen
häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja
sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt
kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa
pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta
en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman
muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän
haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä
pyörtyä.

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja
pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä.
Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot?
kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri
tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas
siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan
päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta,
minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan
permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea
jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha.
Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi
vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! —
Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut
hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä
hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla
kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin
lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä
itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä,
että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi,
saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin
raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot
sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset
taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä.
— Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta
nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit
saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla
ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää
puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään
mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja
äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän
on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun,
että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! —
Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita,
jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: —
Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? —
Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa
karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla
suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina
vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän
osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten
malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää
hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat
kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa
yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli?
— Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin
sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.—
Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen
lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko
rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan
paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti
saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain
Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot
minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään
taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun
lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin
sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä
lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin
tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta
kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui
niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä
ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän
Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat
taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko
mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun
ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että
uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän
ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja
hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet!
— Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta
yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille
tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu
Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys,
joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: —
Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä
minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos
sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja
joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa
Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat
molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö
edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän
evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän
panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä
itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään
ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja,
pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän
näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota
minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa
Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on
jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen
sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän
tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi
sanattomaksi niinkuin minäkin.

Äänettömyys.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. —
Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla
varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää
lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja,
nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi,
niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä
rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla
ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän
voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin
kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: —
Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin
pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta
minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että
olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun
elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy
Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri
ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko
sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat
meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee
teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään
tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän
on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin
jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä
sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei
kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna.
Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei,
älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli,
sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen,
kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi
ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut,
pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin
sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan
erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on
turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa
maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on
kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä
ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan
luotuna.




VII


Päivät kuluvat.

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho
on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein
loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää
kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja
tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä
siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee
työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää
hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin
eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa
sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty
ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä,
paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka
järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet
tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken
päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi
Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri.
— Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan
samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki
ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan
yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää
korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö
vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin
ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan
kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa
kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan
seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi
tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai
unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän
huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää,
yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai
virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen.
Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta.
Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän
vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta
toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran
uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli
ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti
kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän
ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt
kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät
korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä
käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle
rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia
ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat
taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan,
he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä
pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä
olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on
nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat
lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan
sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy
hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine
lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he
tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe
seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies
sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten
lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies
kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe
kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen
mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei
edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö
hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri
uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan
ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin
kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo.
— Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme
kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo
hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista.
Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen
täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa
aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö
sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi
mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan
jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan
viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa
tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin.
Kohtalo varoitti...

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli
tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät
toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin
jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne
olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu
lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät
alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina
siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin
kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja
laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt,
hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin
tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon
ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän
käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin
saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. —
Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista
päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä
painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. —
Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. —
Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. —
Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Siihen se taas jäi.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet
olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä
aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain:
— On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi,
kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut
kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut
vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut
itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut
joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä
heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen
lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä
ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna
pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai
myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri...

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli
heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset
paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin
ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta
porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut
niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas
uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika
maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut
puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata
puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana
pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset
leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi
vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle,
hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan
hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että
Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja
pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. —
Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra
häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna.
Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja
että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat,
kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi:
— Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä
kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli,
sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua,
ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler
oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en
tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot
kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan
vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen
mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt
työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi
ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri
kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti
virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle
kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän
tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies
tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån
asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt
yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi
kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen
keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan
todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt
häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain
älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin
nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat
ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä
ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut
valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä,
mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle
lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin
nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan
sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin,
Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään
lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään
kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä
en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta.
Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen
asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista
vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea
lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta
toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita.
Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan,
oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen
ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut
suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi
Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan
jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita
kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen
kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua
noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että
Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin,
sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei,
vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne
tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki,
milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei
tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän
ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne,
eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon
laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen
aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä
hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö
hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei
mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään
juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten
tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli
jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä
Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi
Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. —
Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki
rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? —
En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja
valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä
itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä
päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai
se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen
Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut
sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty
noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko
hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä,
kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada
hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän
myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi
kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen
keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli
muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli,
oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut
takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki
kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta
ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa
sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä
oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi
saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli
hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen
konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman
alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet
eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo
tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin
mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin,
toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että
sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi,
että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi
ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen
vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei
ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies.
Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun
ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt
aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt
hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. —
Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja.
Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki.
Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä
on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta
vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä
selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin,
sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta,
niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne
haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän
maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi
matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan.
— Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut
kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy
tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on
sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion
maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä
myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat
pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

Iisakki vaelsi kotia.




VIII


Vuodet kuluvat nopeasti? Kyllä siltä, joka on vanhettunut.

Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet
pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä
halutti.

Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva
lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten
kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden,
he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät
Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä
sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei
kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä
päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja
kuokka ja lapio.

Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi
hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli
peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota!
sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi
Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran,
kun olin täällä?

Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen
painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä
tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat
niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille
meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.

Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan
kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät
metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon
mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.

Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän
oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria
viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler
kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi
Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin
varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan
kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita,
sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin.
Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi
mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme
ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko
hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana.
Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia
että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on
maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi.
— Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota
nuo! sanoi hän.

Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä
taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties,
oliko hän todella niin varoissaan.

— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain
ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai
pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! —
Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.

Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle
saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia,
saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän
luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä
kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan,
onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne
ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut
oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada
jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki
kiitollisena.

Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää
monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta.
He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä:
paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä.
Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin
noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut
hiiskunut mitään... Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä
olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi
hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut
tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin...

Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän
aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas
vuoden halot.

Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän
enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa
kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään,
vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei
ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä
oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän
oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi
valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani
ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti
ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli
tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies.
Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon,
vaimoton mies jälleen ja kaikkea.

Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja
koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle
olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet
joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää
maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä
pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella
niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.

Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta.
Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi
sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä
ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki,
mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin
aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä,
se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se
jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon.
Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne
olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja
huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet.
Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan
näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä
joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja
lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi
Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen
kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.

Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen?
Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse?
Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut
poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten
lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä
ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän
läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä
vaieten kaksi vuotta.

Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki
enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä
sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki
sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi
Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä
tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta
kuin yhdeksän. —

Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten
se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.

Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti
veljen sanat: — Sitten on kymmenen.

Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin,
hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi.
Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä
asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät
ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.

Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä.
Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle
ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo
Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla
on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra
varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta
Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat
minut nitistää tähän paikkaan!

Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei
hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa
talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja
varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme,
neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja
tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa
puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä.
— Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —

— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja
ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos
niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai
hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä,
sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän
karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin
niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa
kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät
sukkia kengissä kaiken vuotta.

Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki
kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät
hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat
puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas,
kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi
kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni
Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän
matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.

Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun,
hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja
tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia
kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen,
mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä
kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen
ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!

Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi
taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden
väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää
rajansa!

Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta
saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut
lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa
palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli
turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.

Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että
ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee
ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä
tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva
Geisslerille.

Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai
varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä
taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä
hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei
mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies,
joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa
porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta
hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka
hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin
leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja
ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä.
Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään
Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan
nimen.

Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä
sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä
onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka
ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen
kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää
kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku
pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.

Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on
vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon
hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt
oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän
paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse
oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi
matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä
oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta
ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki
rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän
työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla
seisoi rattaat paljaan taivaan alla.

Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut
pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän
paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin
kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen
vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan.
Inkeri oli poissa, aika kului.

Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen
kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella
ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat
Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee
hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla
itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti
ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä,
nyt se on puolinainen.

Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa
kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja
uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä
kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat
ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän
käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä
rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia
liedellä. Kahvia? Kahvia!

Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu
lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa
pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa,
ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta
hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä
köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei
ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa
vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi
ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö
hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi
hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn
ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen.
Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi
painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa
ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka
ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt
ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki
ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku
lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri
löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja
söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi:
— On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä
ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti
aukon.

Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin
takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.




IX


Vuodet kuluvat.

Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa
Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin
yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä
rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki
paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.

Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi,
sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille
suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi
taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää
sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se
katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat
seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää
lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.

Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko
vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että
talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on
minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.

Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan
yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi
Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin
voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki.
Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä
ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin,
voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.

Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi
tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla,
että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on
minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan
ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on
selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että
miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden
aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme
puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa
toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi
väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!

Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja
tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki:
kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä
suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei,
vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden
vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen
hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.

Insinööri ja hänen miehensä läksivät.

Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään
Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu,
vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat
seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi
keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari
kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän
vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa
yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko
navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja
joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden
vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm!
sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt?
Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan.
Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.

Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän
sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: —
Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa
niitä enempää kuin viisitoista.

Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja
muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella.
Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti
mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan
läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan
nasevia sanoja hänen puoleltaan.

Elias! huusi hän.

Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä
kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän
löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle,
eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat
esille aivankuin rikollisina.

Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän
pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset
aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä
heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän
voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi
aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon
alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän
elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä,
ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat
käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja
äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin
noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja
heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät
esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää
kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät
olisi sitä koskaan nähneetkään. —

He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he
tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.

— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä.
Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? —
Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan,
kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?

Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä,
laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä
toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei
ainoakaan ollut poissa.

Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se
nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle
äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista?
— Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin.
Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin
vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla
ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen
hänen puolestaan!

Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei
enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita.
Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle
jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä,
että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei
häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli
elää Iisakkina sellaista elämää.

Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin,
joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset
maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja
muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä,
olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui
edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa
rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli
uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku
Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja
tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi
kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne
tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne
tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä
merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!

Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen.
He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa,
mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut
päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin,
mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut,
ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja
raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen
parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili
ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat
hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan,
jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta
niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli
puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin —
tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä
puhuikaan!

Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa;
mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti
oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin,
mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän.
— Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin
säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten
lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta
älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi,
sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee
itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas
katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva
kuivaa siinä niin, että se kellistyy!

Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä,
tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden
väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon
mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään
pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän
opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa
kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää
kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän
iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat
tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat
tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat!
Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui
erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen
päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien
loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa
tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi
uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin
lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja
kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa?
Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen
pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin
täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla
sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana,
pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä
vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään.
Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä
vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli
Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä
koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat
sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!

Niin olivat vuodet vierineet, ja nyt oli taas kevät tulossa.

Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että
hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja
se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan
Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin
taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.

Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli
sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa
kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi
se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.

Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä
ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki
sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen
sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias
ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän
on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne,
hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat
ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.

Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko
Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan
todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli
kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.

— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia
kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.

Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita,
siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin.
Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta
tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän
Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: —
Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.

Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla
höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli
tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten
kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle!
Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä
puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä
tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla
maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon
ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että
kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.

Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja
mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua.
— Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän
palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia
hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi
nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on
tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä
olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui
pois.

Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen
kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti
siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki
pystynyt.

Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti
itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt
häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli
itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän
edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.

Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet.
Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat,
porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut
lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan
jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen
hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan,
miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli
aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki
vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika
lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin
hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi
hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen
mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut
myöhemminkään mitään.

Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän
laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja
laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla.
Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii
lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan,
yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen!
Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!

Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen
painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti
hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta,
hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja
hän aikoo läävään.

— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän.
— Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi
sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina
kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta,
ymmärrätkö!

Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän
näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja
kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen
kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut
hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.

— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella
äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä
tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin
ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun
pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä
minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten
olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti!
Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa
yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut?
Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja
aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä
kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei
ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä
minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee
tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat
lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!

Sitä Ullaa!

Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun
en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli
voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta
ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään!
Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme
lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.




X


Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon
tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta
Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä
lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset
hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen
tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta,
kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi
toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän
tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt
lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä?
— Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi?
Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin
täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi?
Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole
kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut
kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin
kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. —
Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden
muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla.
— Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei
luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä
pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? —
Eipä ole valittamisen syytä.

— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki,
hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä
hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu.
Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla,
annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut
minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois
kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin,
hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä
vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin
minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän,
tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen
nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä
puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian
niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne?
Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut
oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan
kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä,
mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja
sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee
ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen
olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen
ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä.
Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis.
Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi
huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu.
— Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle
vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi
hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei,
siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä,
mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen
vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän,
mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa
tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole
ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin
vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt
passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti
minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme
täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla
täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin
hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui
paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian
ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu,
me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan,
puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle
opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan,
sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja
niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä
sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin.
Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää
myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan
armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. —
Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu
vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin
esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå.
Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli
tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä.
Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi
johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin,
lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen
käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka
minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja
kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan
olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra
johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon
puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: —
Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän
kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen
kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin,
miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja
vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja
nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta
toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä
kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja
saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. —
Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he
olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler
kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille
alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei
mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan
— otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta
hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: —
Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta
pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista
huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden,
sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia
kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti
värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei
ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias
sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian
joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi
tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi
Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on
pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin!
sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi
poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan.
Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet
käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista
härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se
väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli
alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko
ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän
kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei
sinusta tule tämän kaupan kautta.

Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria
oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut
saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä,
mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä
olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt
Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut
puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka
korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän
vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: —
Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa
lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin
täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren
myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti
liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän
alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta
hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut
kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja
katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen,
sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen
jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen,
ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Valmis.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta
jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä
senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin
me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä,
Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja
raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: —
Laske itse!

Äänettömyys. Hiljaisuus.

— Iisakki! kutsui Geissler.

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt
ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. —
Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta,
sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi
ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä
ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten
mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa
hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän
myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala
terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot
hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler
ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia
uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai
ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos
laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja
noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua,
onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun
Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista,
suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys
todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä
asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne
rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa
— päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen
kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja
Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka
voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen
kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin
valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi —
mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän
myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien
sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian
valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen?
Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen
voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen.
Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas
sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi,
rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin
paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä
kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä
yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja
palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli
punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta
varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee
Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa
oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta
ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään
kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja
varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä
hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla.
Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän
ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta
hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt
heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa,
antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä
kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle
noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan
ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi
ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä
ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli
tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä
oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui
rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä
suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi
kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi
viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen
postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler
ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että
Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin
silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin
tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo
olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa
Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan
päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten
hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä
on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin
maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian
tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään
roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on
poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä
päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee
perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on
siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen.
Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin,
mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt
lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? —
Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa.
Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. —
Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille,
miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi
liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin
jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat
nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä
mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja
maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen
ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa
melko matkan tietä pitkin.




XI


Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy.
Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki
tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt
muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa
pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja
leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä
vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa
leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä
tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo
varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen
paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia
karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän
työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä
ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi.
Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä
kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta
nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia
sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt
syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä
ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä
laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei
Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön
seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi
kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän _oli_
Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan,
Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja
kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin
hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla
kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko
kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte
hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän
on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi,
tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli
niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri
sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on
minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään,
joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi
Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko,
jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten —
ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen
hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin
ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri
hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen?
sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin.
Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on
ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri.
Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä:
— Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt
Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman
jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei
ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa
ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen
mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut
hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen
tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme
pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt
metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta,
ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle:
voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne
ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat
perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko
ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja
Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento,
tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin
kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku
poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla
olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä!
Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä
kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja
lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän
niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa,
Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole
suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi
syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on
tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi
Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut,
vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli
hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta
— se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka
Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi
pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri
hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa
ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta
hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä
niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja
laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi
kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan
sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He
tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se
on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on
Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki
pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan
alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja
kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut
ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta
hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi
isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään
ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen
Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin,
että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin
tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii
vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle.
Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa
myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut?
kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat
omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin
sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo
Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta
ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään
sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli
sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi,
että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö
Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. —
Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani
on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan.
— Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. —
Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi
Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma
ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista
pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko!
— He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita:
hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille,
kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin,
linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja —
tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli
saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä
hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat
Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi
kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki
otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? —
Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta
hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän
puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän
laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen
punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi
Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne
— neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven
yläpuolelle, kas vaan... Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: —
Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja
pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän,
mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole
paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo
laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan
ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten
puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin
puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on
nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. —
_Kahdeksan_ raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita?
— Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. —
Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan
keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo
hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän
oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. —
Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä
tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä
kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies,
joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta
kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää
taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo
aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä
rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan
velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin
kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä
taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja
Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut
niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut
monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse
valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille,
mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen
tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler
ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta
oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa
alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut
hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt
kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli
puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua
viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin
meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen
koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja
että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia
kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä
omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla —
että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä,
hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi
hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti,
jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin
vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin
silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko
nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä
juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he
unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta
isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan
lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.




XII


Nyt on kaikki hyvin.

Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina
tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja
tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole
istuinta.

Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin
luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti
pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —

Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä
se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta
laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien
luokse, niin keksit siellä jotakin. —

Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä
talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden
ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden
komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta
muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.

Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla,
sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut
niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää
paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia
piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut
käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja
nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki
sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään
sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken
kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä
oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua,
ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut
hieman jotakin rauhatonta.

Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan,
ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti
ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille
kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä
pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi
ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa
varten!

— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri.
Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on
mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.

Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän
silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä
niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin
hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi,
huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: —
Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki
oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa!
— ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos!
ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi
Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja
eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja
puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".

Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä,
pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat
ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua
valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut
taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut
suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla
äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että
pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu
ottaa pois koko veitsi.

Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi
värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten
veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin
kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi
Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja
lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä
ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies.
Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi
pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä
niillä paremmin tahtonsa läpi.

Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä,
kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi,
toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat
hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta
valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies.
Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi
Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta
laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.

Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko
orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen
ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä
munimisen jälkeen.

Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin
vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä
sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa:
hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen
kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma
häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut:
pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää
pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti
samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti
itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin
tarhaan! ajatteli hän.

Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin,
suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että
ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten
taputeltaviksi.

Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli
hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen
kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa
oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi
päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin
pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta
väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen,
miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta
kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se
jätti jälkeensä väkevän hajun.

Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras,
joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan?
niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!

Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin
töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse
säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä
erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta
useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja
tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita,
joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä
senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa
kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien
kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan
pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän
kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä,
kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli
niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli
kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies
saattoi sellaisilla kävellä.

Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat
kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on
kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne
korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee
Iisakki.

Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä
sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki
oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos
hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon
taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi?
Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki
epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi
ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. —
Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki,
minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole
latoa, minulla ei ole rakennuksia.

Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun
sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen
Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen
kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun
laisesi, sanoi Iisakki.

Joku työmiehistä virnisti hieman tämän vastauksen johdosta.

Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle,
hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja
yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana
oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan
matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!

Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime
talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät
rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt
olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä,
etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli
hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin
tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen
alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta
hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle
päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai
muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen.
Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin,
ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.

Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit
vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin,
jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa
aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin
mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki.
Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa
myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit!
sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä
näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada
jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et
siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.

Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi
nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä
suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka
ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan,
mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi
niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai
niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa
ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja
hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi
Iisakki.

Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään
pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille,
ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän
kaupungissa olonsa aikana?

Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut
niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli
ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi
paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle
silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena
neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän
pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja
hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se
vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat
liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa,
vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt
liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle
itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri.
— Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja
kuvaili, minkälaista sen piti olla.

Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada
näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti
panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.

Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen
lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri
ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla
kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän
lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia
hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta
hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja
Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut
koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille,
tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.

— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä
kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on
täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana?
Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa
kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo,
ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin
puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. —
Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla
kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri.
— Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu
kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa
poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. —
Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen
neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa
tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!

Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja
kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti,
ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli
yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä
hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka
tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä
sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että
hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä
odottaa.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita.
Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta,
Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän
yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin
kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella
ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä,
kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen
kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia
ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien
kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava
ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän
neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat
takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse
neuloa napit kiinni!

Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille.
Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa,
eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!

Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän
neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika.
— Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa
ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. —
Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin,
sanoi Iisakki.

Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä,
sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon
aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää
toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun
pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista
pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka
poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla.
Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät
pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli
tehty.

Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä,
mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta
ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta
vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja
kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla
oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut
heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen
tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat
keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella
poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat
pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin
puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa
katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.

Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta
Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen,
kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että
hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin
ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän
sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen
huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä
tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän
kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.

Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta
toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia,
saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa
oli, että heistä tulisi jotakin suurta.

Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin
tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei
mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.




XIII


Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja
ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli.
Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut
yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan
kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen
hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten
hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he
olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä
suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa.
Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin
Siivertti sai pitää yksinään vanhat.

Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille
lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja
tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen.
Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. —
Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus,
joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. —
Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja
koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea —
niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän
oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.

He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen
päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä
oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin
kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa
iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita
rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.

Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli,
alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja
sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla
hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat
he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja
niin oli koko linja täydellinen.

Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä
saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys,
Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä
talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.

Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä
oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo
laajentunut siksi suureksi.

Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja
saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut
tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta
jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi,
saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa
ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen
rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle
vuosiluvun ja puumerkkinsä.

Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
Sellanråssa.

Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että
ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa.
He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia
ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse,
mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli
insinööri maksamaan palkkoja.

Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän
luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat
ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut
hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä,
vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut
muuta neuvoa.

Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut
syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja
Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi
Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle
mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä,
se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. —
Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti
Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä
oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.

Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain
tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen
piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä
aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.

Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa,
ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen
maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli
hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä,
kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä.
Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden
osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä
piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia
oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut
paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat
he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. —
Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille
joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan
kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta
lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman
värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi
ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?

Niin matkusti insinööri.

Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi
työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen
mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli
soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin
pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja
Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin
muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä
ja hän tanssikin aika lailla.

Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista
tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi
ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä
tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet
nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat
kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli
ihmeissään äidin hyppyä.

Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja
kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja
hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina
sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille,
saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.

Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli
lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä
lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna
takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari
vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.

Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi
Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään,
kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.

Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä?
ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei
vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli
hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku
elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli
taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt
ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.

Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten
nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri
täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri
pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään,
Inkeriä kai tavoiteltiin taas.

Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet,
hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun,
lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi
Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.

Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: —
Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi
hän ja meni. Ei kukaan vastannut.

— No, istutko sinä täällä! sanoi Iisakki. Aiotko istua täällä?

Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen
ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä,
sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.

Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä
lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se
oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme
tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?

— Minäkö? Pitänee etsiä elukkaa.

— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin
minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta
voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.

— Ja joutua petojen ruuaksi! sanoi Iisakki ja meni.

— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset
lepoa. Minä menen.

Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi
lammasta. He menivät molemmat sisälle.

Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi
aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla,
eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia,
aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin
koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta
Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin
nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan
katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä
merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen
hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se
merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!

Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan
kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita
poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä
joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin
katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta
hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta,
samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin
uskovaa.

Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät
kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika
korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat.
Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti
tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta
ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli
sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa.
Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli
ylös tunturille saakka.

Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen,
laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään
voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä.
Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen
mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä
ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä
oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut
tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.

Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi
ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa
rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä,
olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee
hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee
Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä.
Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!

Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä
hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla
ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki
tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta
hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän
oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli
tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi
tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka
ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko
hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien
kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä,
hän oli merkillinen näkemään.

Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän
työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja
uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä
ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon
ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian
ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli
tehty.

Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois
kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen
seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla
hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina
täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä
rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa
kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin
silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut
huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut
puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta
voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi
Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli
hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin
niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi
Iisakki lopuksi apeana.

Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa
kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat
kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa
sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten
Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!...

Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan
kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt,
eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki
peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —

Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede
Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja
hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja
juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri
ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää
iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.

Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia
sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se
ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin
kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän
sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut
kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se
johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan
tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi
Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna
vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se.
oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.

Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä
pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen
mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla
oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen
vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja
nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia
Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.

Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman
hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja
kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. —
Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi
hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon
piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi
Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin.
Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin
paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin
tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä
maatöissä, sanoi Iisakki.

Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei
Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo
päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla
joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede
hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani!
minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. —
Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin,
eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän
menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö
minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin
pyysi. —

Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia
ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole
ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.




XIV


Ja aika kului.

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän
oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä
jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä
pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan
mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta
kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua,
hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian
kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun
ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi
johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti
iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita
säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen
kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään
taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei
ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin.
— Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki
äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta
ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria,
sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa
enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako
hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole
ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja.
Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno
Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku
Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen
Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja
purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä
— eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno
Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan
talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden,
jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että
eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti
tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia:
hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut
Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei
ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla
itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan
kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta
oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi,
sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki
työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin
apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja
kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se
vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu,
nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla,
jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut
seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että
oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti
isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi
ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi
itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla.
Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa
saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän
ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä
alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli
hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon
enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa
hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä
olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin
taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla
oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin
ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli
kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri.
Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista.
— Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua
tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi:
— Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja
niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada
Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro?
kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en
tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä
muitakin, lisäsi hän.

Hän ei siis kieltänyt kaikkea.

Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän
oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —,
hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut
nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun,
muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli
heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija,
liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä.
Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli
edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin
Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka
korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa.
Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle,
joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä
hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.

— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän
ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi
Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy
puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi
hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on
taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle.
Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä
hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala
verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja
kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai
niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen?
kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei,
hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun
pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? —
Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut
sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä
oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun
täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin
liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt.
Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen
toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä
kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?

— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He
tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi
Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi
ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin
kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä.
Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin,
vuorestasi?

— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä
Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja
nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä
arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt
Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia
merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.

Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa:
— Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun,
sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain
kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin
päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja
kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä
olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en
voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta.
Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan.
Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki
lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada
kuivaksi, vastasi Brede...

Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään
asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä
oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån
välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin
siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat
muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät
ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat
yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat
kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää,
niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo
mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi
Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna
oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle.
Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin
kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada
kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä
oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut
rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen,
omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede
Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!

Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö
hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille
etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut
löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän
ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia
kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.

Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun,
hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa.
Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat
ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi
ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede
sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede
oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä,
Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan
Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä
vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa
tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.

Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa
leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri
piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut
pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä,
sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten
te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku
poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin,
niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en
unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja
hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko
hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin
pappilassa on?

Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi
vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia
Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja
neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se
muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli
niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa
olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin
hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa,
räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken
sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin
kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä
ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä
aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan
pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin
vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa,
vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä
sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut
apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla
palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!

Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut
vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.

— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin
sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa
sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei
näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii
pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on
rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana
käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se
vain sormeesi, eihän se kulu!

Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin
tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin
tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen
oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden
ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä
yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole
liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa,
toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne,
oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se
ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat
vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa
tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se
hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli.
Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni
kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana...

Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan,
jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä
tahdot? kysyi Inkeri.

— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä
kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle
teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja,
ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei,
sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä
ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!

Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi
pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin
on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän
antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen
nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä
voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän
tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: —
Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää
lapsia, sanoi Inkeri.

Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit:
Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä...

Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä
miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä.
Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin,
eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti
saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja
raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen
nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli
silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti
ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin:
— Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa.
Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se
ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen
pitemmältä ponnistella.

Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta
nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut
laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi
niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista,
hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta,
lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli
sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen
taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole
muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto?
— Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut
häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen
lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt
oli hänellä vain arpi.

Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä
mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain
jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä.
Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!

He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja
vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa
tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan,
eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä
tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan
useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli
erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli
hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän
olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli
väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli
niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin
Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä
ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.

Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja
tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan
ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa
pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja
kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi
Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan
hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa;
jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi
ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen.
Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki
oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan
hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut
seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei
hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.

Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei
enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta
käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen
tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta
suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin
hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä
ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin
tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä
ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka
on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää
auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.

Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti
sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei
siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että
ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle
pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja
jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka
kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä
hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä?
Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän
itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt
häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa
ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa
käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta
ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta,
aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet
ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän
vapisi ja ojensi taalarin takaisin.

Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen
tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei
ole tässä talossa enää sananvaltaa!

Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien
aikojen suuttumuksen.

Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni
pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana
latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja
elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko
ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli
hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.

Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat
päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet
veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta
pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene
ja he saattoivat kalastaa siimalla.

He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet
taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille
oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on
korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki
oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä
kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät,
vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää
heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut
lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki
Siivertille. — Entä sinä? — En. —

Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi
nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin
itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki
vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö
viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit
pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi
Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain
pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa:
— Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole
vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi,
näethän, että sade uhkaa!

Niin sanoen meni Iisakki työhön.

Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi
mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti
korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli
Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli,
ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja
heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä
saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin
siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina
taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli
nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut,
tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.




XV


Siitä tuli itse asiassa merkillinen ilta, käännekohta, Inkeri, joka
pitkät ajat oli ollut poissa raiteiltaan, oli yhdellä nostolla
permannolta päässyt entiselleen. Kumpikaan heistä ei puhunut
tapahtumasta, Iisakkia oli myöhemmin hävettänyt käytöksensä tuon
taalarin takia, joka ei ollut mikään suuri raha ja joka hänen kuitenkin
oli täytynyt antaa, koska hän sen Eliakselle soi. Ja sitäpaitsi: eikö
taalari ollut yhtähyvin Inkerin kuin hänen? Tuli aika, jolloin Iisakki
oli nöyrä.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, Inkeri oli taaskin vaihtanut
käsityskantaansa, hän muuttui taas, lausui taas vähin hienouksiaan
ja kävi jälleen vakavaksi ja sydämmelliseksi uutistalon emännäksi.
Että miehen nyrkit saattoivat niin suuria asioita aikaan! Mutta niin
oli oleva, vahva, kunnollinen nainen, jonka oleskelu teennäisessä
ilmapiirissä oli pilannut, häilyi sinne tänne, — hän puski miestä
vastaan, joka seisoi vankkumatta jaloillaan. Iisakki ei ollut
hetkeksikään jättänyt luonnollista paikkaansa maan kamaralla, omaa
alustaansa. Häntä ei voinut muuttaa.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, seuraavana vuonna tuli taas kuivuus ja
näivetti kasvullisuuden ja vähensi ihmisten muonantoiveita. Vilja
kuivettui, peruna — tuo ihmeellinen peruna — ei kuivettunut, vaan
kukoisti kukoistamistaan. Korkeampi voima ohjasi kaikkia asioita, mutta
niityt alkoivat käydä harmaiksi.

Niin tuli Geissler eräänä päivänä, entinen nimismies Geissler,
vihdoinkin tuli hän jälleen. Oli oikein ilahduttavaa, ettei hän ollut
kuollut, vaan sukelsi taas esiin. Minkätähden hän tuli?

Geisslerillä ei ollut tällä kertaa suuria asioita, ei vuorikauppoja
eikä asiapapereita, vaan oli päinvastoin varsin köyhissä pukimissa
ja hänen tukkansa ja partansa olivat harmaantuneet ja hänen silmänsä
olivat punareunaiset. Hänellä ei ollut enää ketään kantajaa, papereita
vartenkin oli hänellä vain tasku eikä enää laukkua.

— Hyvää päivää, sanoi Geissler.

— Hyvää päivää, vastasi Iisakki ja vastasi Inkeri. Sellaisiako vieraita
nyt tulee!

Geissler nyökkäsi.

— Ja kiitos viimeisestä Trondhjemissa! sanoi Inkeri erikseen.

Ja tähän nyökkäsi myöskin Iisakki ja sanoi: — Niin, kiitos viimeisestä
molempien puolesta!

Mutta Geisslerillä oli se tapa, ettei hän sulanut aivan
hellämieliseksi, hän sanoi: — Minäpä olen matkalla tunturien yli
Ruotsiin.

Vaikka talon väki olikin masennuksissa kuivuuden takia, elpyivät he
Geisslerin tulon johdosta, he kestitsivät häntä runsaasti, heistä oli
erittäin hauskaa ottaa hänet vastaan sydämellisesti. Hän oli tehnyt
heille niin paljon hyvää.

Geissler puolestaan ei ollut masennuksissa, hän alkoi heti puhella,
katsella peltoja ja nyökkäillä, hänen ryhtinsä oli yhä suora ja hän
näytti siltä, kuin olisi hänellä satoja taalareita taskussaan. Ja hänen
muassaan tuli taloon vilkkautta ja elämää, ei niin, että hän olisi
pitänyt melua, mutta hän puheli eloisasti.

— Ihana paikka tämä Sellanrå! sanoi hän. Ja nyt lappaa niitä yhä
useampia tänne korpeen sinun jäljessäsi, Iisakki, minä laskin jo viisi
uutistaloa. Onko useampia?

— Seitsemän kaikkiaan, kahta ei näy tielle.

— Seitsemän taloa, sanokaamme viisikymmentä asukasta. Tästä tulee pian
tiheään asuttu seutu. Eikö teillä ole jo koulupiiri ja koulutupakin?

— On.

— Sen arvasin. Koulutupa Breden talossa, koska se on keskellä.
Ajatelkaa, Brede kun on ruvennut uutisviljelijäksi! sanoi hän ja
myhähti. Olen kuullut sinusta, Iisakki, sinä olet perustus. Olen
iloinen siitä. Oletko saanut sahankin pystyyn?

— Sellainen kun se nyt on. Mutta hyvin sillä toimeen tulee. Ja minä
olen sahannut sillä usean tukin niillekin siellä alempana.

— Niin sitä pitää!

— Olisipa hupaista kuulla, mitä nimismies siitä sanoo, jos hän tahtoo
tulla katsomaan sahaa.

Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee
katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli
kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi
Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi
olikaan?

— Siivertti.

— Entä toisen? —

— Elias.

— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on
pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.

— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä
sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää
vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan
hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.

— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan,
jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.

— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin
olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni,
sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti
taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli
ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.

Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti
hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko
niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa
maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!

Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle,
kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.

He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. —
Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy
päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi
saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!

Hämmästynyt Siivertti sanoi: — Niin.

— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä
käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä
lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen
uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.

Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin
märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia,
useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu
ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie
oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille
niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi
jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja
niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki
ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin
luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin,
että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos
tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla.
Ymmärrätkö: samalla korkeudella.

Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me
tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi,
viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin
ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa,
onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä
alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät
pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska
olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä?
Käynpä katsomassa sitäkin!

Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli
käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten.
Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä.
Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät
voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli
rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen
miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.

— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia
puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat
kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä
tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot
sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei
Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo:
— Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja
laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa
kuurnia, niin alotamme!

Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti
oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin
käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi
heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai
nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme
miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa
puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla,
ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi
Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä
nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli
ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!

Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli
raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa
venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa
sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä
harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet
yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että
vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti
itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että
vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!

Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä,
joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan
ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut
nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä
korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän
pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia
entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin,
alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä
vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede,
mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla
ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He,
he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler.
— Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja
läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.

Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan
niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä,
miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli
melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin,
eikä taaskin lysähtää kasaan.

— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän
Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren
miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?

Iisakin kävi taas häntä sääli, eikä hän sanonut vastaan.

— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne
tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä
pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat
hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.

— Niin, sanoi Iisakki.

— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä
vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.

Iisakki vastasi: — Minä olen saanut jo aivan liian paljon häneltä...

Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään
päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka
tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän
niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät
ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä
kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja
joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä
toiveissa Inkeri pettyi hänestä.

Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän
maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut,
aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku
Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne!
Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä
sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi,
jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan
minulla yhtä ja toista...

Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti
yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan
kukkimaan, sai viljan tähkimään.

Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä,
Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla
ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän
oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut
lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu!
Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän
oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman
Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin
tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.

Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti
sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut
virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja
kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi
tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta,
mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. —
Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin
käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana
iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.

Se oli toista kuin Brede.

Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että
Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä
liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin
kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!

Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä
tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä.
Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on
julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta
sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä
hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei,
sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli
tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.

Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että
hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää,
mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi
aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia
tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle
ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei
kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän
perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi
itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli
joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen
turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni
tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.

Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä
lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä,
oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä.
Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla
raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän
hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he
pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut
ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen
usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja
lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä
voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!

Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä,
mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen
ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että
olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren
maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit
kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia,
mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli
yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen
muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli
hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.

Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän
kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan
ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota,
jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin
toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä!
Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!

Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada
häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos
kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä
vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin
taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle
pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli
kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa
oli kaksi poikaa.

Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden.
Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin,
rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån
pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli
mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta
omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen
minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä
tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa!
sanoi hän.

Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain
alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin
ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen
lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja
vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa
hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän
palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.

Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora
ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen
paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt,
miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi
tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan
näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei
kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän
sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin
ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin
— siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään,
pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että
hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja
teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.

Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan,
niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään
hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa
tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin
sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli
käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista
vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja
lauloi hänen uutistalossaan.

Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta
hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan
oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin
pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi
mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita
ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni
tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta
kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän
katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro.
— Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on
puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään
vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta
hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta
saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi
katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän
koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.

Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin
Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle
eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin
erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti
siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö
se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin
päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla
hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin
kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki
kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat
maalta.

Pelkkää ystävyyttä jälleen.

Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta,
istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään
kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta,
lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta.
Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen
kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän
luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.

Kesä meni.




XVI


Suuria muutoksia Sellanråssa.

Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä
oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli
muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta
Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.

Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa
hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia,
hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta.
Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän
kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi.
Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat
vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei
ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä
korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.

Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta
tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella
piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on
raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån
pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen.
Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan
tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet
mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana
seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei
kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua
akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se
oli noiden pienten kalojen laulua.

He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät
näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat
niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua.
Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli
kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan
heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he
hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.

Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella
myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan
luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin
kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja
juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella,
keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa?
Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he
seisoivat ukkosessa päät painuksissa?

Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta
syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja
kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä
ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja
naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa,
— he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he
huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun
kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he
liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän
emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen
ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni
ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain
vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää
paljaana ilman ruumista.

Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän
tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa
ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja
maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon
taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut
suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän
tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan
ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen
jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän
olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle
kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin
tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin
tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä
jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen
silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton
köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden
ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta,
joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä
täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti
Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja
jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi,
— olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu
näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus
rauhaan!

Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi
tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun
he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja
kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen,
niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa
tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä
hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään
kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen
miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme
halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä
teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.

Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs
mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi
sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan
ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys
vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli
mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki
etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä,
oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion
Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden
hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin
olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.

Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia
pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma
aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä.
Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.

Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki
hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä,
mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä
lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai
suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä
ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi
vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.

Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta
ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja
ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän
vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton
maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen
rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä
on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa
sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä
neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi
ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen
aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen...

Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli
tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin
hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se
ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen,
epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta
katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista.
Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja
koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan
kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen
kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin
suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli
tehnyt.

Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai
eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi
voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki,
ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta
miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä
muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä
sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän
autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.

Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä,
olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä
pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut
mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä
täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata
ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä
ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä,
työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon,
kaikella oli hyvä tarkoitus —

Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään
pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky
aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin
hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se
olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli
ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen
pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi
voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka
tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa
alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti
itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!

Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut
tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää
suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.

Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa.
Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja
vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa
kuin maailmanmies.

Inkeri hämmästyi, hän kysyi, miksi Iisakki oli niin kuolemankalpea.

Tällöin ei Iisakki kieltänyt, että hän oli nähnyt paholaisen.

— Missä? kysyi Inkeri.

— Tuolla aholla. Meitä vastapäätä.

Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään
kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä
olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli
päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja
ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:

— Oliko se itse paholainen?

Iisakki nyökkäsi, että mikäli hän saattoi nähdä, oli se paholainen itse.

— Miten sinä hänestä setvisit?

— Minä menin häntä kohden Jeesuksen nimessä, vastasi Iisakki.

Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen,
ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua,
että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.

Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki
tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä
saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän
vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään.
Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.

Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo
säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki
vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä,
enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. —
Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin;
mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli
ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa
terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran
puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt,
hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää,
niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon
sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti
kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti
kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani
muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.

Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen.
Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun
jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut.
Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä
kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä
jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain
seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!

Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi,
tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn
talven jälkeen.

Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo
kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat
syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen.
Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän
olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni
seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä
ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten
on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He
olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut
liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään,
mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän
oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan
pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.

Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa
lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän
ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin
piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi
Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän
apua tarvitsi.

Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö
Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi
palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli,
sittenhän saisi nähdä.

Ja lisäksi, sanoi Iisakki, olen minä lähettänyt sähkösanoman Eliakselle.

Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma?
Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään!
Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa,
kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja
sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo
kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut
kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta
tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin.
Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin
talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi?
Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja
taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua,
kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta
alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti
hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen
usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja
uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että
Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.

Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että
Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli
päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi
ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa
niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai
Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan
tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta
osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli
Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin
ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän
tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja
salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen...

Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea
hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen
niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: —
Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle
syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle
iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä
hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä,
vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.

Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä
päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri,
sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla
kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta
mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi
juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli
jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta
kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi
jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.

Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä,
hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo
oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat
niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja
antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi
hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia
lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!

Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He
olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine
ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan
kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman
painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta
lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja
umpimielisesti keskenään:

— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän
mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen
kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet,
tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän
kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle
lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi
punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi
moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä
iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä
itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös
housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta
varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä
lyöntiä.

— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se
säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka
puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä
moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se
kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi.
— Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä
jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän
jaksaisi enempää.

Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä
ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven.
— Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni
urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä
minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin.
— Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä
olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi
kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän
täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten.
Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.

He jatkoivat työtään.

Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä
kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja
puhelivat taas hieman.

— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia?
— Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja
se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä,
mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut
sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä
työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän
aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään
lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan
ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet
kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana
päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä
ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan,
hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin
toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.

Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan
sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli
kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen,
mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja
makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen.
Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua!
Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin
olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi
arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun
Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle
nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!

Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa
ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa!
Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen
nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku
ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä,
jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän
matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.

Siivertti ja Leopoldiina jäivät kotiin elukoita hoitamaan.

He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen
nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä,
kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin
välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa
pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä
Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!




XVII


Elias tuli kotia.

Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi,
hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa.
Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja
hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua
kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään
ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta
tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin
väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan
hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se
isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.

Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin
yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan!
Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi
huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei
auttanut.

Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi
sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin
pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. —
Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee
päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä
piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää
juoksentele tässä maailmassa.

Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin
heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.

Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan
kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti
tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa
pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes
kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä
siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha
mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli
puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi
apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka
riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä
niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut
nurkantakuisia.

Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat
olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko.
— Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi
ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. —
Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli
tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin
kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko
katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle
ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen,
hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.

— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin
kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi,
vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: —
Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin,
sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko
jyrkästi ja paneutui sänkyyn.

Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti.
Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta,
oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle,
oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.

— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli
lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli
se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta
ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä
enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt
papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että
siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa:
— Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat
olleet!

Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai
lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan
ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että
hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja
nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin
lippaaseen.

Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi
sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän
varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi
kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. —
Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän
kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.

Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän
lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli
sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu
ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun
ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää,
että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä
hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla
minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä
vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt
olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en
sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että
hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun
maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!

Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä
ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!

Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa
pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron
luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja
salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan
merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet
Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut?
Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai
ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin,
niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko
minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee,
ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen
edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut
sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja
sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?

Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa
lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno
Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan
ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä
loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa,
hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää
paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös
tunturin yli, meillä on sama matka.

Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja
kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit!
Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon.
Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka
nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja
sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän
puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän
seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja,
ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän
liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin
hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko
ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —

— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi
hänelle kourallisen villoja.

Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän
juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa!
Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään.
Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä
näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli
sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä
vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia
niinkuin Herran tiet.

Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan
kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana.
Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla —
oli saanut Eliaksen lähtemään.

Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada
suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä
hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja
hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä
oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin,
hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa
ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö
hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat
opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut?
Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut
kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa
käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään
tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys
pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua
ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan.
Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa
sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka
oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut
hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa,
mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se
oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki
terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin
kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut
sitä piilossa sivullaan.

Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä
ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon
ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja
taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän
asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa
häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli
tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin,
sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että
kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja
tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli
hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.

Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan
isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja
hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan
pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut
hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla
kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina
silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää
eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää
myöhempään.

Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista.
Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja
keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska
olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan;
näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli
kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa,
jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.

Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: —
Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt
näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.

Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän
näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui
laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja
ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä
käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi
laihtua.

Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin
sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin
sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he
söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat
yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?

Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä
Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja
olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat
talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat
tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia,
sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja
oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat
piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri,
yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata,
sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin
keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi,
sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven
etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler
nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se
asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. —
Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi
hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!

Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi:
— Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että
nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin,
sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin,
että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt
nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi
selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä,
hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä.
Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei
ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen
täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi
Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat
kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja
voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen
niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.

Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää:
— Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi.
Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet,
niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse
pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies
meitä kaikkia kohtaan... Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet:
— Hyvä on!

Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat
vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan
vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä
rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti
kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun
se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa
polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät
sanoilla: — Leikki syrjään!

Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja
saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet
mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän
enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin
joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista
saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla
niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen:
— Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!

Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa
pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään
heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei
kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli
etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen
sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin
heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat
myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta
takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei
neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi
koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka
tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat
Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.

— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen
oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.

— Neljä tuhatta! sanoivat herrat.

— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä
tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta.
Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!

— Niin, mutta neljä tuhatta!

Geissler nousi ja sanoi: — Tai ei tule kaupasta mitään!

He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät
aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen.
Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti
kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään
välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten
kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti
koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun
viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää
talossa, sanoi Geissler.

Kaiken hän näki.

— Tule nyt tänne ja päätetään se asia! huusi tehtailija.

Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä
tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän
pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. —
Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan
muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja
vastasi: — Hyvä on!

Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että
hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi
nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut
itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle
setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte
juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.

He joivat ja olivat valmiit lähtemään, sanoivat hyvästit Geisslerille.

Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä
kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin
oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren.
Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut
merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin
hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle,
hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla
metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On.
Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut
kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei
ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä.
Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he
tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.

Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin
hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea,
mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli
kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien
jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!

Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle
nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä
ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon
taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies
voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi
Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut
ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi
ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler
ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä
panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja.
Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat?
Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.

Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi.
Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai
mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri
paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta —
mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin
tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta
Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja
viittasi vain kädellään.

Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös
auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi
pihalla ja katseli ympäriinsä.

— Saanko minä pitää kaikki ne rahat, jotka sain? sanoi Iisakki.

— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan
paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän
sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte
sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen,
että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän
erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana,
antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri
ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä
hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.

Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on
maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua
nälkään näännyttää!

— Ei, vastasi Iisakki, meillä on kaikkea, mitä Jumala on luonut!

Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin
luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin
taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee
niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.

Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni
rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin,
mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä
valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon,
sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!

Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä
olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä
lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin
pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon
toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.

Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut
alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin
Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa
aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä
Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut
mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa —
ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.




XVIII


Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen
luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin
nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita
naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa
harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin
sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja
huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu,
lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen
äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi
loistavasti.

Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan
julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki
kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli;
silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. —
Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.

Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin,
etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti,
tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa
pikilangalla...? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi
Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella
sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin
luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois
ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine,
valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!

Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä
Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on?
kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä
on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti.
— Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti
Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut
taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi
Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.

Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi
hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria
oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei
veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt
sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten
siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: —
Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.

Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko
oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja
summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa
maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet
hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja
kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä
kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan
vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on
maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.

Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi
sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet
yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja
toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat
yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin
pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli
palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi
ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno.
Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle
tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät
hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa
keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään
mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli
molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa
Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä
varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle
jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja
niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta
huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää
tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit
nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta
sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti;
kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja
esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin
Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.

Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi
käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä
harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa
ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä
kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla
kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin.
— No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet
ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät!
Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!

Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan
hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja
punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin
saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin,
varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi:
kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut
täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään
rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei
ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat
riittäisikään.

Niin, Siivertti saattoi kernaasti luvata hänelle enon perut.

Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen,
päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin
olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että
hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän
ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan
perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus!
sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!

He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta
viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.

Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo
tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti,
siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä,
olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi
palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin
Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro
on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo
katsomaan! sanoi Siivertti.

Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt
rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin
majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka
tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti,
sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille,
hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona
lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa
olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari
asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!

— Ei, Herra nähköön, eihän korpi ole kaupungin veroinen, sanoi
Barbrokin.

Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän
ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja
Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla
ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen
haudalla.

Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän
kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että
naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias
tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.

Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli
hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel
nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut
tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa.
Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä
hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? —
Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia
miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan!
Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo
kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun
pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin
aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!

Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet
viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa
tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää
rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli
ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias
siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi
hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli
häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada
tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni
kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja
otti hänen kätensä.

Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät
jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä
koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt
verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro
ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut
sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä
nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa,
sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle
Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt!
— Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole
sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain
sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista
vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt
näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun
pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja
sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon
rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä
olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä
tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa
tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?

— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän
ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin
saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja
sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen
nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin,
anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja
tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.

Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli
suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän
piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä
aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä
matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi
Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla
ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole
kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.

He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä
kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro.
— Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman
lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut,
että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa!
sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta
mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on
hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon
lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän
saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole
asian ydin.

Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi,
hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on
mentävä läävään!

Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja
hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen
viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: —
Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton
onni nähdä sinut jälleen...

Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä
ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi
päinvastoin hyvin.

Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan
siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan;
Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä
uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle!
— Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä
olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias
oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt?
Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin
sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös
olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.

— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina
iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. —
Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse
ruokaa, kun hän tulee?

Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro
oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas,
eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla
paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin.
— Vai niin, sanoi Barbro.

— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä
paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei
ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan,
hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.

Aika kului.

— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä
illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun
vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän
unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi
tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! —
Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle
tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen
mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä
ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? —
Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel
äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan
säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui
ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.

Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä
hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen
naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt
vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei
muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet,
niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi
toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on
kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi
pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi
hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi
se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten
valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei
vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan
takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen.
— Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa.
Annapa myös minulle kirjeeni!

Hän nousi.

No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös
kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi,
ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en
välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen
yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen
kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.

Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä
ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän
huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta
hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti
katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin
suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä
ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime
kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella
vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän
nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.

Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin
pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä
päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden
menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin!
huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen:
— Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel
ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä
sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?

— Mitäpä _minä_ hänestä tahdon. Mutta mitä _sinä_ hänestä tahdot? Sinun
pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi
Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään
muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan
hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi
kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen
kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia,
sitte saan tehdä mitä tahdon.

He saapuivat ilmitorassa kotiin.

Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi
vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että
Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti,
asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen
kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua,
— siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä
ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat,
uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa
kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa,
matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.

Sitoa? Kuulosti siltä, ettei hän piitannut mistään siteistä.

— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten?
kysyi Barbro. — _Voitko_ matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin
pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan,
milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä
kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta
sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?

Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian
kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä
hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein
panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista
vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi
hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan
kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli
hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.

Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa,
joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt
soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista
uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla
kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.

— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä
pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä
pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa
kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus,
jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?

Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se
ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän
keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet,
siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta
Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä
tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää
itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään,
sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt
pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä.
— Siihen ei Barbro vastannut mitään.

Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus
ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli
sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: —
Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta
tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun
laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen
päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi,
mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin.
Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman
hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää
häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun
täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!

Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro
kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.

Kaikki kai kuontui taas.

Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta
Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä
loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä
oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian
urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!

Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi
sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän
ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla:
hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän
kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana?
niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai
sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti
sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut?
Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän
alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti
ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi
taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut!
Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä!
Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen
kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena,
varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle
tarkoitettu.

Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei
ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.

Ja oliko sillä kaikki lopussa?

Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan.
Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli
pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin
näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja
Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat
rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat
käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas
vaan!

Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken,
aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy
käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en
tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat
he majaan.

No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa
ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa
itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!

Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan
ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni
omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua.
Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi
vielä kovempaa pahimmat paikat.




XIX


Iisakki palasi kylältä tuoden hevosta.

Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli
myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa
neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää
mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana
saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.

Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä
harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi
saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla
oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää
jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen,
millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta
ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan
sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!

Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler
ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut
voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi;
ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi.
Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut:
miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime
vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti
riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo
heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.

Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä
käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.

Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli
kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni
mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.

— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille!
huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —

Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut
päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei
päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin
välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin.
Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro
muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei!
Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt,
että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle
karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia,
oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen
elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään:
elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. —
Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi
edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki
todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä
ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä
ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi
hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti
tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti
kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi
yksin hän myi.

Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias
muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden
nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut
erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään
sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä;
siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä
entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi.
Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan:
olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja
ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi!
Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen
paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan
maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän
toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi
vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta
kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan
lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen
näki.

Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia
itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki
lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat
toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti
mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää —
niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.

Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. —
Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi
Iisakki.

Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä
aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa:
saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa!
sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on
kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan!
Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen
useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei
ymmärtänyt mitään.

Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut
rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma
oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne.
Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma
sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista,
niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt
punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa
kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä
pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat
taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten.
Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa
myymällä karjan ja maan tuotteita.

Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat
pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin
lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että
Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias
ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt
heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään
mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä
terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät
kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät
hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat
vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi
niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin
viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin
tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli
kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin
rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus.
Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa
tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen
konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta
Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin
mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään?
Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti
oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää
sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi
hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui
ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää
kastui kokonaan.

Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai
Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias
kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: —
Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen
kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta
minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä
olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua
viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö
näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti
häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän
tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri
sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti
Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin,
vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit
puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että
kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki
ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita
liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti
jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin
nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi
hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan
viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi
Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!

Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen
suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä
vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä
suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi,
että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti
Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin
ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua
heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi
olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä
syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita
suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei
kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille:
hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli
ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se
tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi
tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin
paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.

Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui
mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti
otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista
hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta:
mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä,
vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi
amtinkonttorista?

Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan
heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!

Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin
konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman
talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa
myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän
kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli
totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne
suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys
vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.

Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela
tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt
istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi
työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä
kenellekään vahinkoa...

Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin
piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman
pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina?
Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena.
Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja
ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.

Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi,
suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen
mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja
kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä
saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en
sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon
Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin
älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei,
sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —

Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa
pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän
suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän
hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää
Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden,
jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä
en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki
tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin
hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten
on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun
omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että
kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä
muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte
hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie
sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte.
— Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei
välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä,
koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki
nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä.
Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä.
— Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.

Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta
kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään.
Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään
ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt
sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja
paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja
sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset,
jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan
ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu
niittokonetta varten.

Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun
käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää
jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla,
sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta.
Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä
ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja
vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet,
äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti
levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen
tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma
teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen,
Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!

Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli
suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen
virkaa.

Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan,
vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää.
Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin
syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas
aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!

Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat
seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten,
silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois
täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa
tuonne metsän laitaan!

Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat
tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.

— Valjastammeko rattaiden eteen? kysyi Siivertti hänen jälkeensä.

— Ei, vastasi isä ja meni menojaan.

Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli
vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos
hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei
ollut käsissään mitään, millä puolustautua.

Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja
tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko
seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien
pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat
valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.

Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat
perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi
taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari
paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei,
se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman,
isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja
lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella
ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa
isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen
kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy
tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki
veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää
ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen
puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo
käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja
poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä
aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa.
Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet
reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja
osoittaa.

Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä
tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen
kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna
tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja
päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja
ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän
näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No
sitte kai se istuu reiässään!

Niin tahtoo isä taas ajaa.

— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus
kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin
pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla,
olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella,
muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä
kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi
nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka
näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin
silmälasini.

Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä:
— Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset
paremmin!

Täällä sanotaan niin!

Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen
jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi
suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta
ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa
käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja
sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret
siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta
kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja
ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä
tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan!
Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran,
kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin
taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.

Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla,
mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän
kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset,
hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä
toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen
ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa,
minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö
sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana.
— Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.

Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä
tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä
lähtee naisväki kotiin.

Onnellinen Iisakki! Onnelliset Sellanrån asukkaat!

Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on
tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede
ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää
heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo
osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää
ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja
punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!

Onnellinen Iisakki!

Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä,
putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että
pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä,
oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko
ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta
kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen
täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata
tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä
Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä.
Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta
silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut
pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta
käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja
poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä
leikinlasku menetteli kyllä.






TOINEN OSA




I


Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet
ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää
tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat
katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin
Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin
takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.

Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei
koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu
tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!

Tässä muikisti Ulla suunsa suppuun ja katsoi toista toisensa jälkeen.

No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan
alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole
Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa
yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä
häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen
välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.

Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli
surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä
koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi
itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle,
tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu
polvea vasten.

Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut
ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu.
Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään
päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja
levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä
mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin.
Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut
niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös
varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa.
Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen
kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan
hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston,
kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä
ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli
silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena,
mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne
hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan
varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien
luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut.
Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin,
yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi
menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi
että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka
tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi
jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko
sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen
oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli
suuren palkan arvoinen.

Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen
tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta
täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin
hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin
saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja
maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita
tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät
tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla!
Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut
hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne
kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa,
olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän
kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.

Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet
oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen
vertaistaan ei oltu siinä mainittu!

Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän
eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut
sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin
rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä
Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi
Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko,
että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän
olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että
se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki,
saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden
kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin
hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin
paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.

Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja
hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että
Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen
huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.

Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron,
aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja
kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi.
Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti.
— Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain
kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt
huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla
yhtä tai toista hänkin.

Miten paksu Barbro olikaan, ja miten naseva hän oli, raivoisa!

Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon
väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on
muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa
pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää,
Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat
olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet
naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän
kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella
sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut
ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on
käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen,
lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä
minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt
silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat
suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta
tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä
olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen
sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista?
— Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla
ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin
olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää
aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä
tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin
napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.

Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa
on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on
arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän
kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja
rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla
ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta,
vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä
silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua
yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen
muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.

Kuka tarjosi?

Aksel Ström. Toisen miehen puolesta.

Nimismies kirjoittaa pöytäkirjaan: Aksel Ström, välittäjänä.

— Kelle sinä ostat? kysyi Brede. Eipä silti, että se minuun kuuluu,
mutta.

Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän
ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen
apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede
kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että
olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei
talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi
kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen
vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt,
elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn
maat ja mannut!

Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin
maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään
pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja
kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua
häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa.
— Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen!
sanoo hän.

Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona
paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi
kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki
ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.

Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen
nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää
ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut
maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi
oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.

Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat
ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti
huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä
hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden
vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin,
sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä
on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi
Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.

Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja
taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää
vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä
alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän
on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut
rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa,
hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.

— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä?
— En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin.
— Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota,
kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu
Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain,
että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan,
tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla
siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle
sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että
Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee,
eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No,
sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon
aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna
tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa
sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne
rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka
paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin
minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän
pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta
täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun
täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina,
enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä
arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi... Kummankaan
päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää
paikan.

Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään,
niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin
makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee.
Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet,
pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja
tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän
sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä
mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki,
tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat
niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään
sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että
kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain
istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut
hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt
monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että
se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni
saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä
en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä
tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon
syntini...

Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin.
Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut
sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa
menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä
lähin kaikki itse.

Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri
konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi
hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja
vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän
kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut
kaiken.

Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani
hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on
vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille
uralle. Ystävällinen tervehdys.

Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään?
Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa!
Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä
ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän
siis vaikeni.

Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja
jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se
vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi
muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo
oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt
hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi
kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin
hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa,
miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua
seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei
merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä
ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan
soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun...

Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja
Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt
oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka
alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää
Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa —
saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut
käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran,
Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi
Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he
olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti
seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias
saattoi alottaa.

Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui
hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän
vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä
siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä
äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että
Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää
oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän
oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia
käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja
eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia
vuosia... Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä
ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi!
Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee
tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut
hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään
siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä
paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.

Niin oli Elias valmis.

Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että
Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä
sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa
ahkerasti. —

Kaksisataa kruunua.

Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa,
jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan
hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.

Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi
portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan
sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle
majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi
hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean
kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että
hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja
sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!

Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus
toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut
myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta
jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan.
Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän
ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista
neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on
hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas
nuorena ja hullutellen.

— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa
jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule
tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä.
— Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin.
Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No
sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä
tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen
ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä
täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse
Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön!
— Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin
lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki
muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä
itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? —
Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja
loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku,
joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä
tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut
siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi
Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin
ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä
täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —

Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko
rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen
tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi
Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla
auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä
jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli
asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi
hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. —
Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi:
Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan
pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut
pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi.
Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä
kykenen, sanoi Siivertti.

Se oli päätetty.

Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin
hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja
hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee
vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä
ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä
ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä,
minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja
sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä
minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi
Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana
majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi
myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea
vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.

— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden
luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat
hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti?
Minä haen vaatteesi.

Siinä oli hyvästit.

Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua
ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan!
Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän
omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi,
jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä
peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän
ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi
kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee
sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella
kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan,
joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi
kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen!
huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi,
he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät
kumpikin suunnalleen.

Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin
toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman
kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena
päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän
se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta
olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän
talveksi entisestä ihmisten asunnosta.




II


Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän
tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.

Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea
paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta
kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua
ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen
jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron
vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi
takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti
hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin
makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.

— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee
joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin,
huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden
suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja
avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.

— Makaatko täällä? sanoo Aksel. Miksi et vastannut?

— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada
kuuluville.

— Mitä — oletko ollut vedessä?

— Olen. Luiskahdin. Oo!

— Oletko heikko?

— Olen. Se on ohi.

— Onko se ohi? sanoo Aksel.

— On. Nyt saat auttaa minut kotiin.

— Missä on —?

— Mitä?

— Eikö se ollut lapsi?

— Ei. Se oli kuollut.

— Oliko se kuollut?

— Oli.

Aksel vitkastelee, eikä liiku paikaltaan. — Missä se on? kysyy hän.

— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se
oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.

Aksel kantaa hänet kotiin ja asettaa hänet tuolille. Hänestä valui
vettä.

— Oliko se kuollut? kysyy hän.

— Kuulit kai sen, vastaa Barbro.

— Missä se on?

— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun
minä olin poissa?

— Mutta mitä sinä teit purolla?

— Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan katajia.

— Katajia?

— Sankkoja varten.

— Eihän siellä ole katajia, sanoo Aksel.

— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi.
Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn
minä?

— Syönyt? toistaa Aksel. Oletko kovin heikko?

— Enkä.

— Tarkoitan, että tarvitset tohtoria.

— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia
vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!

Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän
vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen
olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee
sen sammalilla.

Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee
läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti
kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja
niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui
hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.

Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei
tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi
kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät
menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden
tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja
tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti
ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty
ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty,
leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.

Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde
oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan
Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin
sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli
ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta
lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä
käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se
merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —

Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja
petosta.

Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei
kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen
missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma
kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla
lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös
kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain
olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta
siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi
Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen
sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta,
käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän
hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin,
enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa,
koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.

Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään
pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla
hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin
lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs
mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi
hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja
uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan
kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte
kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut
tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua
uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän.
Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti
oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan,
hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se
uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti
jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden
keskelle.

Hän tapasi Barbron pihalla palatessaan kotiin.

— Missä olet ollut? kysyi tämä.

Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä
olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan,
hän meni sisälle sanomatta enempää.

Aksel meni jäljestä.

— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä
sormuksiasi?

Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi:
— Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että
tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne
esille ja pani sormiinsa.

279

278

Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja
tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:

— Onko sinulla muuta minua vastaan?

— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee
vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne.
Sitä minä tarkoitan.

— Ei ole niin helppoa olla samallainen iankaiken.

Aksel jatkoi:

— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä
haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?

Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja
jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro
hyvästi.

— Niin, siitä olet puhunut ennenkin, vastasi hän vältellen.

— Niin. Mutta en ole saanut vastausta.

— Vastausta? sanoi Barbro. En kärsi kuulla siitä enää puhuttavan!

Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut
Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut
kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman
kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin
kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei
harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko
me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —

Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän
liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei
tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?

— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —

Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan,
mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän,
ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja
vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään,
sanoi hän.

— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun
omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin
olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole
niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —

Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa
pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel
olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän
oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle
yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea
vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika
silloin, kun sitä tarvitsin. —

Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja
sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro
lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa
yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan
puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä,
sanoi Aksel allapäin.

Äänettömyys.

Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin
isän jälkeen?

— Miten niin? Kuka on niin sanonut.

— Siitä puhutaan.

— Niin, sanoi Aksel, eihän se mahdotonta ole.

— Vai niin.

— Mitä sinä sitä kysyt?

— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja
kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.

Äänettömyys.

Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä
sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken
sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!

— Vai niin, sanoi Barbro.

— Ei! sanoi Aksel ja löi nyrkin pöytään. Sitte hän nousi.

— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja
siirtyi lähemmäksi seinää.

— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt
on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita.
Oletko sinä tukehduttanut sen?

— Tukehduttanut sen?

— Niin. Se on ollut vedessä.

— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut —
nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa
ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?

— Näin että se on ollut vedessä.

— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en
päässyt enää ylös, liukastuin.

— Vai liukastuit.

— Niin. Ja samassa tuli lapsi.

— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko
sen siltä varalta, että liukastuisit?

— Rievun? toisti Barbro.

— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut
halki.

— Niin, sanoi Barbro, sen liinan otin mukaani kantaakseni katajia.

— Katajia?

— Niin, katajia. Enkö ole kertonut sinulle, että menin katajia hakemaan?

— Kyllä. Tai luudanvarpuja.

— Samantekevää, mitä lie ollut...

Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä
jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi,
Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa.
Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä
tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa,
alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin
sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän
oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli
rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa
muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan:
missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko
talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten
ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä
olisi saatavissa.

Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen
palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi
häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut
onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen
merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli
kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi
syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää
uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja
elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja
hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin
hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.

Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää
varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta,
kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta
ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti,
mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä
varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?

Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut
kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä
oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan
jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän
voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro
huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa
muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi
kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten
typeryyksiä ja oikkuja.

Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin
kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt
parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma
sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla
muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden
toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja
kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin;
maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan
torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki...

He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet
kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä
sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.

Aksel kysyi: — No, mitä minä olen tehnyt?

— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt
kuitenkaan rupea tarkastajaksi?

— Vai niin.

— Ei, sitä en usko, sillä näen sen.

— Luuletko ettei minulla ole päätä siihen?

— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita
etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.

— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi
Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!

— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen
pöydälle.

— No entä toinen? kysyi Aksel hetken kuluttua.

— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi
Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.

— Jo on sinulla sisua! selitti Aksel ja lähti ulos.

Ja tietenkin käytti Barbro taas kohta molempia sormuksia.

Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel
epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen
epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän
sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä
korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!

Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada
hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei
pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi
kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen
oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä
ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja
toinen oli vapautettu.

— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä
se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin
palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi
oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi
linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.

Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti
ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli
Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei
kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen
arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli
vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä
odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää,
hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta
tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.

— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte
pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui
vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa,
Barbro tahtoi saada saketin.

Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta
tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään
häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta
kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman
itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö
kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.

Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän
pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran
nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut
raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja
missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat
jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi
parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista,
poissa Månelandista. —

— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja
pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.

— Kunhan ei vaan käy hullummin myöhemmin, sanoi Aksel.

Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen
maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se
juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.

— Vai niin, no.

— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä
lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä
paitsi tule ilmi, sanoi hän.

— Tulihan Sellanrån Inkerinkin ilmi, olen kuullut, väitti Aksel.

Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu
nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon
sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu
siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee
asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja
kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli
Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti:
ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista,
vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.

— Minä luulen, että kaikki asiat tulevat ilmi, sanoi Aksel.

— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai
rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta,
antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole
tullut ilmi.

— Sinäkö? sanoi Aksel epäilevästi. Mitä sinä olet tehnyt?

— Mitäkö olen tehnyt? Minä olen surmannut!

Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa,
Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta
julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla
etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.

— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin
kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!

— Mitä? sanoi Aksel.

— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme
sanomalehdestä siitä.

Hetken kuluttua puhkesi Aksel, sanomaan: — Olet sinä hourupäinen!

Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle
jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa
yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen
tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon,
heitin sen pois.

Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä
oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli
Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana
siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset
tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He
surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät
tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi
lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut
suurikaan asia maailmassa.

Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin
lapselle?

— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun
ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei
se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä
pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se
kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen;
mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella
historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.

Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin
se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut
hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut
suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut
sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut
taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta
viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata
jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen
kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut
siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta
saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut
päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän
oli ottanut mukaansa. —

Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel
oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja
nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen
päivä ja toisia päiviä.

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta
ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka
olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan
lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton
heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut
minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän
oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen,
kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja
puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko
Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei
tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel
oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja
heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin
omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen
hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli
pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se
tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut
hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään
asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä
väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

Aksel vain puisti päätään.

— Epäiletkö?

— Mitä luulet isäsi voivan tehdä?

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko
nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli
laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen
vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies
ja työn mies.




III


Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli
matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut
mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja
tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mitä se maksaa? kysyi Aksel.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle
mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri
nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi
muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Tee kuten tahdot, sanoi Aksel.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän
tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan
että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja
yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Sinä olet saanut aikalailla rahaa ennenkin, sanoi Aksel.

— Vai niin, sanoi Barbro. — Mutta ne ovat joka tapauksessa menneet

— Etkö ole säästänyt?

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt
Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

— Minulla ei ole sinulle rahoja, sanoi Aksel. —

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin
tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin
tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu.
Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi,
mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti
eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän
laivarantaan.

Niin oli sekin tehty.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen
tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja
kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias
oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut
Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja
työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä
Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa
ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin
ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä
oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta
takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi
perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina
yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä
tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti
säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle
Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista
ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa
eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse,
pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Miten sinä erosit Barbrosta? kysyi Brede vastaan.

Sana seurasi sanaa:

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä
Bergeniin millään pelin.

— Vai niin, hän on Bergenissä?

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei
lankea kiitos sinulle.

— Minä häädän sinut Breidablikista heti paikalla, sanoi Aksel.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta
uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten
Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä,
Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut
heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi,
hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä,
tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat
hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli
hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut.
Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla
varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei
tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi
pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Mutta olihan hänellä muutakin ajattelemista, hänen täytyi olla mies.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle,
hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei
ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä
siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin
vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne
voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään;
paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista
varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään
on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu
määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan
puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat
kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot
epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan,
hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi
tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy
kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli
puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka
kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus.
Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky
toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt,
mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja
osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin
pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin
vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan
painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti,
toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee
ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi
tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla.
Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa
hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä
tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole
vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin
hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan,
ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon
niinkin. Brede tulee kai pian.

Brede ei tullut.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se
alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin
huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt
tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan
kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle
myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa
siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä
kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän
edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja
kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan
kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään
liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on
aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen
kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä
lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen
kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen
eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän
totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän
kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa
takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen
päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin
havaitakseen, mitä on tekeillä.

— Etkö voi tulla ja antaa minulle kirvestä! huutaa Aksel hieman
surkeana.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt
silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä
korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

— Tule antamaan minulle kirves, uudistaa Aksel, minä makaan puun alla!

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee
sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä
haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä!
huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin
tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen
verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa
ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää
puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä
hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen
jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei
varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö
sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän
auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot
tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin
makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman
vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte
heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös.
Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät
ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille
enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin,
tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt
jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista,
hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on
Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua
jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman
sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen
nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle,
se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua
ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä,
hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja,
suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista,
valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se
on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on
hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava,
karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka,
elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole
sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet
antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä,
ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on
tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat
auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko
hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai
tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen
kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän
siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä
joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina
onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu.
Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi
kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut
seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen
hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli
tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli
vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli
jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset,
kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan
ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään
tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —

Tässä hän seisoo.

Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä.
Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän
on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän
etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin;
Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta
siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon!
sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa
hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain
tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen
että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa
Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää
ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja
mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti
hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli
pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.

Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa
myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan
ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi,
osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä
minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin
sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää
sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut
lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa
ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi
hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun
laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen,
liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan,
hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti
saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä
Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja
silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun
puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —

Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa
jäseniään ja hän oppii kävelemään.

He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja
ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he
Breden.

— Mitä nyt? sanoo Brede, oletko sairas? autanko minä sinua? sanoo hän.

Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta
Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja
mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että
Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?

— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä
hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme!
purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin
huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos
tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?

— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel,
mutta sinä menit ohitseni.

— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta
pahuudesta kuullessaan.

Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut
huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta
minä luulin, että sinä lepäsit vähän.

— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt
makaamaan! —

Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi
hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä
vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa
kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan
Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu
kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.

— Etkö voi antaa minun kantaa kirvestä ja lapiota edes? sanoo Brede.

— Ei, vastaa Ulla Akselin puolesta, hän tahtoo kantaa ne itse.

Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa
väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut
kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut
viitata kädelläsi.

— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin
aivankuin lukolla lukittuna.

— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt
kantaa tavaroitasi, kuuletko!

Ulla sanoo: — Anna Akselin olla rauhassa. Hän on heikoissa voimissa. —

Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän
on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä
kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen
ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo
vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet
kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää
häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää
reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä
kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille
kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy
tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää
horjukaan.

Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla
kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja
kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman
osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!

— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet
ja myynet koko talosi?

— Kenenkä puolesta sitä kysyt? vastaa Brede rehvakasti.

— Kenenkä puolesta? En tiennyt, että tahdot sitä salata.

— Se on lorua, Ulla, olisit tullut huutamaan taloa.

— Minä? Teet pilkkaa raukasta!

— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin
lippaan, hehehee.

Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin
huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea
hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet
putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu
joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta
vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä,
Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.

— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: —
Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin.
Käynkö liian kovaa kanssasi?

— Et. —

Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan
ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan
ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun
ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin
Akselin kotiin!

— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka
olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?

— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut
kotiin, sanoo Brede.

— Ei, vastaa Aksel. Mutta todella ansaitset kiitoksen! —

He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla
tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada
jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut
Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen
surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?

— Pidä vain suusi kiinni, Ulla! vastaa Brede.

Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine
taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän
näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen
asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?

— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois,
tiedämmä?

— On, sanoo Brede kevytmielisesti. Niinpä sait talveksi työtä samalla.

Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä
tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla
ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa,
niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä
tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli
hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja
niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle.
Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän
miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli
hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli
hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja
pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli
ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli
pelastanut ihmishengen tänä iltana. —

Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin
hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin
kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt
tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti
alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli
pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko
hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta
hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä
taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!

Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa,
Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden
seljässä.

— Mutta miten oli, kysyy Ulla, eikö Barbron pitänyt saada lasta?

— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta
Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.

Brede puhkuu ankarasti.

— Niin, tai eikö hänellä ollut lasta? kysyy Ulla.

Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin
pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän
unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja
kiitos nyt teille molemmille! —

Se oli se ilta, jolloin Aksel pelastettiin...

Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta
tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi
näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui
häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta
miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä
metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon
sahalle.

Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä
ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi
ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät
sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån
Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa
naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja
olla toisilleen huviksi.

— Mitä kuulit kylällä? kysyy Aksel.

— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies
korpeen.

Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia
miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin
alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin,
vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista.
Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki,
joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli
Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi
mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin
alapuolelta — olihan siellä ottamista.

— Oletko kuullut, millainen mies hän on? kysyy Aksel.

— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän
kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.

— Vai niin. No hän on varoissaan?

— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta.
Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.

— Sitten on hän varoissaan, sanoo Aksel. Etkö kuullut enempää?

— En. Hän on kolmenkymmenenkolmen vanha.

— Mikä hänen nimensä on?

— Aaron, sanoivat kylällä. Talon nimeksi tulee Storborg.

— Vai Storborg. Vai niin, eipä vähän mitään.

— Hän on rannikolta. Sanoivat, että hän on kalastellut.

— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten
mitään enempää hänestä?

— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on
kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän
tänne kauppiaaksi.

— Vai kauppiaaksi?

— Niin he juttelivat.

— Vai kauppiaaksi!

Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain
ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven
historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies
käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän
myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä,
maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.

Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli
harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi
oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut,
joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi
jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa
työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä,
seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos
jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja?
Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg
kauppoineen korpeen!

Ihmiset pohtivat sitä jouluun saakka...

Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen
valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet
Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta
vuodesta.




IV.


Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan
rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan
erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä
suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja
kahta kellaria varten.

Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta
veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen,
kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia,
ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri
tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan
uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin
ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo
uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.

Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa
ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös:
oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita
kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla
meren rannalta.

Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut
nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli
hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut
enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa
jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi
hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista
tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et
ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta
en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta,
niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta?
kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä
ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa.
Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita
rahoja? sanoi edusmies.

Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona.
Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista
muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.

Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena
suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille,
oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella
lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen
vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä
oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni
paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka
tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että
tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken
kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.

Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla
toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen
isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen
kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen
ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä
yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää,
maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule
herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet
käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin
kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos
pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä,
valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa
joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa.
Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei
hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa,
vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset
rauhoitettuja! sanoo hän.

Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras,
mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä
tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren
matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden
itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on
ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja
terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja
Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin.
Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia
yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä
niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra
tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit
edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he
ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä.
Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti
kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on
Jalmari.

Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys,
jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa
insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan,
täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan
muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun
hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten
velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä
muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin
halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei
tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa
turhan tautta, ennen hän näki nälkää.

Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata
konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen
itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä.
Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä
henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!

Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet
kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen
ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä
muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla
hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin
jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja
osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän
oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään
antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla
säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle?
kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi
Elias.

Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta
talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat
tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme
niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt
juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt
ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan,
että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään,
saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi
pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi
kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan
sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli
kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti
niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan,
kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi
turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan
hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät
hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt
kauppa-alalle.

Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa
ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen
oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta
muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut
suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi,
että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei
erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi
ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään
laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle,
hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän
itse kerran kaatuisi.

Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti
rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia
suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien
kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö
olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman
koekaivaukset kuparivuoressa.

Tulipa siitä siis viimeinkin jotakin, Geissler ei ollut touhunnut
turhia.

Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra
oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä
ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut
laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja
maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät
Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren
rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki.
— Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne
päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan
merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin
ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista;
mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä
hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin.
Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme?
ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen
jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja
aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella.
Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu
viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki.
— Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? —
Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja
ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö
kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla?
kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka
silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä
oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?

Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla
kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja
karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä
paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin
ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria
ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta
rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti
oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään
tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.

Kaikki oli hyvin, korpeen oli tullut elämää, rahoja kasvoi kuin kukkia.

Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut
suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen,
hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn
rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin
hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia
taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset
eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan
tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin
vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan,
hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse
myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä
autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä,
tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa
kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin
mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista
tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä
ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä
oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa
häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.

Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa
maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha,
jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja
kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli
leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella
pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja
sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina
ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti
oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!

Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi
tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä
ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut
kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua,
hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut,
tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka
pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä
oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän
raadantaa vaativan elämän.

Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä
lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet
tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan,
heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat
heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme
villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat
kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav
tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana
huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan.
Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti
ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja
tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja,
vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan
soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!

Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti
selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille
oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi
Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia
ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä
oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja,
kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko
muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja
joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa
juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa
ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän
maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä
oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi
Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta
pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.

Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin,
saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja
lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua
ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta
nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan
ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri
kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta...

Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva
on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut
sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on
käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä
kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on
matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta
aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on
pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella.
Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin
ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa
kultasormuksen ja lähtee tunturille.

Mitä hän sieltä tahtoo?

Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat
tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin
naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä
on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin
tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän
tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä
alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää
vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen
ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta
saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!

Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet
monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät
hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita,
ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin
käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja
kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle
ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on
aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat
kai työmiehet.

Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä,
että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen
silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi
ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen
niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten
puutteessa.

Vanha ihminen!

Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen
päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli
Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei
lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan
rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa,
että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja
sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö
aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet
vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on
rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet
kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei,
vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!

Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä
Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen,
vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria,
mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika,
aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun
hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli
aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen
pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt?
Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin
Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään
köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä
ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi,
että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha
naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.

Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti,
yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä
vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä
takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä
ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö
Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei.
— Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se,
hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit
sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.

Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla
oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka
hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen
eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee
hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt
haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin
kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet
tehtävänsä...

Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei
tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin,
palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat,
ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on
kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole
syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja
erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on
yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet
varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia,
jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen
koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he
ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät
sen taas.

Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät
tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa.
Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla
varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo
hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella
olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on
esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he
tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli
on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan
sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä
Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se
oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo
Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra
ties, missä hän on! —

Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös
saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet
työskennellä koko työvoimalla enää.

Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista
omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt
yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut
hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin
esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle,
ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt
mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä
kivinavetan rakennuksella.

He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin
mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi
ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.

Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta.
Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin;
koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun,
kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että
koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja
pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät
harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka
kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt
niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän
oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut
perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja,
mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut
viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä,
se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle
maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa,
raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat
päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet
ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli
tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla,
kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä
oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein
toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun
joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja
odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä
omaisineni ole tullut tänne!

Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä
ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon,
tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan
astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin,
hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö
voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä
ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli
sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti
Iisakki mukaan.

He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä
päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia
kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen
mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän
oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja
kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån
maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.

Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia,
rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi,
niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei
harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy
Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan
Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus
nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he
rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen
tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi
oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ
toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!

Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi
polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota
voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen
kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa.
Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja
laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai
ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä
pelkillä kynsillä, hahaha.

He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin
lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. —
Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi
panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon
pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa?
kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun
summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut
mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin
valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja
esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko
Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se
lahjoitti hänelle kenttäahjon.

Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden.
Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki
huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha
erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui
lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon,
mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he
ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.

Mutta Iisakki saikin ällistyä.

Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma
vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan
herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.




V.


Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta
hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä
on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli,
että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.

Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki
lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän
oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän
tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on
lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista
vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen
monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma
oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan
ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä,
kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä
toisesta, eivät aina, eivät usein.

He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta,
he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen
pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat
jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja.
He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri
sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa,
hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten
suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii
kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut,
kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain
hellä ja herttainen hänelle.

Tuo vanha ihminen.

— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei
hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta
ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —

He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen
rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit
kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he
lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo
Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan
tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta,
kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan
ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu
koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua
hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko,
hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä
olet!

Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista,
minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri
astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on
pysähtynyt.

— Hyvää päivää! sanoo Geissler ja tervehtää Inkeriäkin.

Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut
sattua...

Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta
täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä
kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja
kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!

Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella,
ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen
tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja
käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut
alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.

— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo
hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen
monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä
uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri
lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler
aivankuin hän ei sitä tietäisi.

Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että
sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja
osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton
kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja
tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla.
Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä
ihmeiden jälkeen.

He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä,
sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän
pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin
liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja
hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!

Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän
mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja
olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman
rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät
hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä
he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä.
Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien
kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen
vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta
toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun
Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he
jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.

Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken
maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana?
Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä
tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan
ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen,
täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi
vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.

Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei
ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.

Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat
lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan
jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli
väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt
asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? —
Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien
kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai
hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät
olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta!
sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai
niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.

Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin
puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat
seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta,
kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan
paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni.
Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.

Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita
hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra
ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette
ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen
papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi:
Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? —
Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä
maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.

He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja
alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin
pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan
enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat
lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi,
että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö
he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin
he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma,
sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa
tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi
eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla:
Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta
Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen
herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole
kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —

Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta
napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun,
nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa
Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa
ruokaansa.

Niin päättyi kohtaus.

Geissler jäi yksin.

Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään,
ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei
näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen:
Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin
mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti
paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti!
sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti
kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.

Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli
vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia
oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän
niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt
hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään
tapauksessa hänelle tapahtuisi.

Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan
vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan
osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan
olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa
vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä
tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin
omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja
koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä.
Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti
parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.

Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja
Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat
ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto
ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta
itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois
läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he
olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa
huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja
tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.

He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli
käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat
olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat
olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista,
kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet
Geissleriä. Tässä hän seisoi.

Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai
toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana
aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat
kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.

Oliko Geissler lähtenyt pois?

Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi
laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä
tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån
talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä
etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut,
kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat
he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita
odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! —
Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he
alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he
jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he,
sukumme on kerran löytävä meidän luumme!

Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi
oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle
tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on
siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä
kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin
hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.

— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs
herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi
Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko
Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut
hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä,
vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa
sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he
olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut
valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä
paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi:
Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa
maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla
enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. —
Neljännesmiljoona? — Niin. —

Herrat nousivat satulaan.

— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen
tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä
sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä
pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä,
saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo
sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä,
koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin
hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän
sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki
hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin.
Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa
arvokkaammaksi?

Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa
keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin
puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian
surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa.
Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi
hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —

He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla
hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. —
Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.

Ja niin päättyi viimeinen kohtaus.

Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta
paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun
muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada
navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen,
myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.

Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen
kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan
valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko
retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä
lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.

Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet
Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina
Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan
näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta
hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa
tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta?
— On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita,
minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista
anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne
työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun
tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille
vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää
koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten?
— Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella
tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää.
Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja
lähettää pohjoiseen.

Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista,
Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä,
joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä
kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli
vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti
olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt
tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään
naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa
matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi
edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon,
mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede,
sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel.
Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja
vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —

Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta
hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle
tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi:
Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana
ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli,
mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois
rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin
virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt
kuulua!

Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi!
Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä
oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli
Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa,
hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään
pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli
niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa
oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta
ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta
saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta,
jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt;
vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan
siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä
ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan
ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki
heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni
tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla
nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!

Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän
oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla
oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko
Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen?
Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin,
sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella
sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla!
Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä
julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen
hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.

Nytpähän nähtäisiin, eikö se maksanut hänelle enemmän kuin lehmää!

Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse,
ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta
ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa
kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin
sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä
lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä
salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä
asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa
seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja
kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän
uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen
vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla
oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen
moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi
tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen
turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi
pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt
Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy
saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa
ja lähti jälleen...

Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli
kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen
oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut
haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen
meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan
kuulusteluun ja pinteeseen?

Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli
väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin,
ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi
maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen
asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!

Sitten lähti Geissler.

Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui
pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä
väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa.
Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen
suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan
kruunun.

Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut
kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt
tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko,
että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä,
sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki
polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle
täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen
viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo
tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa
vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla
ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin.
Nyt määrään minä!

Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään
Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää
aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä
matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran
sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä
takaisin!

Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja:
Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään
nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat... Vain
ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa.
Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi
taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi
mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? —
Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi
asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon
puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa.
Lähetän sinulle ne työkalut!

Geissler lähti.

Olisiko se nyt hänen viimeinen matkansa?




VI.


Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on
tunturi jälleen autiona.

Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen
turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava
sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin
ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien
kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.

Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin
valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä,
sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla
ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja
soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä
raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt
täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On
aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.

— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää
työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä
kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo
Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti
neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta
muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä
kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti.
Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo:
Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.

— Koirankuonolainen! selittää Gustav kiihtymättä.

— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.

Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet
koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän
paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin,
ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen
jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista
suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta
Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei
piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään,
ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.

Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen
uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on
aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei
häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän
luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa
evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei
ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain
myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki
saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, —
saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.

Hän vie eväät ulos ja antaa ne.

Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav
mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen
kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä
tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta
täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee.
Ja menee.

Siinä hän seisoo.

— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän
riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.

Gustav menee...

Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten,
perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan
sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire,
mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä
on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään
ole kiirettä.

Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se
seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään,
mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne
särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan
ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka
kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä
työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen
käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on
suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi.
Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana
muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka
höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään,
hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän
tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa
hän pääsi edes viime vuonna...

Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle
parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki
ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa
on kuivattava.

Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen
ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä
asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se
oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä
Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.

Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi
laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat
toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona
Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän,
mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa
tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan,
sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä
haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan
tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään
oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän
asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!

Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän
ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja
elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei,
minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi
Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli
satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin
minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän
esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa
arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.

Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on
Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan,
sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän,
tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt
ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän
kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai
minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä
tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri,
siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa
ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen,
minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän,
sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa!
Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.

He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko,
että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut
renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se
on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa
kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On
totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä
ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on
vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo
pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan
kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!

Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät
eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa
pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku
asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat
rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä.
Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä,
aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä
suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä
aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.

Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa
aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki,
näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon
kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö
hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon
muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi
mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen;
navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei
Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä?
kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei?
Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä.
Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja
ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä
kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen
kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai
viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko
teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan,
voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on
puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.

He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat
selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy
Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä
en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin
vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin
hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.

Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta
Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? —
No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten
puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei
ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei
ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet?
Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä
jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi
karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä
isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken
taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan
paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko
ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin
isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut
häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla
tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on
kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin
paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi
peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti
keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli
hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.

Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja
kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai,
sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet
sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä —
tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti
aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei
ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!

Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja
ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon
ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja
muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin,
ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.

Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa.
Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli
käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei
sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään
ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras
oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai
vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.

Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla!
Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa,
löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan,
nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan
sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi:
Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän
ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti.
Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri
meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja
kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen,
silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän
ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt.
Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta
sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan
eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen
huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä,
sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen
vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin
pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi:
Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? —
Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin
olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin
kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri
on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En
ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä
niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia,
liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei
käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin
hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole
niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena.
Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina
tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli
oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy
seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin
keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän
astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän
siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän
kuolisi.

Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä
hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera
ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista
muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti
ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on
hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että
Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.

Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli
Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei
edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa
poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei
maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan,
vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään
häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi
kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi
ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös
kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen
katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. —
Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut
meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä
olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii,
että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen
voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut
menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän
sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?

Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja
kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja
Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi
hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja
kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —

Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua,
alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka
ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä
uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät
kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän
osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta
Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina
osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista
pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö
Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan
valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai
hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se
oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille,
ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai
kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli
mahtavan miehen, maakreivin tytär.

Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka
kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli
nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen
oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään
merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi
valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin
keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa
ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli
ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen
aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli
nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän
kuin kaksi.

Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy:
Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies
vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä
mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä
paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu!
— Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää
talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin
Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään,
hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri?
— Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies
Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.

Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta
hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen.
— Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. —
Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri
lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri
älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta
tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri
pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki
on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret
rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot
rakennukset! —

Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta
ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa
hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo
kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen
silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on,
että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän
on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta,
hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole
hullumpi, arvelee kai tämä!...

Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä.
Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit
taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin
sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy
Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut
niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana.
Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli
kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei
virka enää sanaakaan.

Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin
koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti
uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat
kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa
tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo
isä lopuksi.

Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu
kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen
kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella
oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin
kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.

Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä,
että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon
ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi
ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä
olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika,
sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä
kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.

Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät
kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin
voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku
Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi.
Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.

He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään
ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he
olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei
tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet
tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä,
vaikka hänkin oli ollut kirkolla.

Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo
tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet
takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai
Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman
selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa
ja odottaa, enempää ei kuulu.

He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin
sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi,
hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän
ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä
tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy
Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy
kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja
pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine
katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken
kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista.
Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella
matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai
hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään
sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy
Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä
tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä
tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla
toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin,
Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.

Siitä tuli ikävä kotimatka.




VII.


Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta
siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on
Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän
on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle
laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut
mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!

Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana
oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka,
mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden
lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes
ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja
hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö
asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen,
korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut
muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet
tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet
hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron
pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.

Mitä ihmettä sitten saattoi häntä vastaan ilmetä?

Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista
entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi
vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta,
ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti
Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä,
ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein
sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden
haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin,
sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva,
kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin
omituinen.

Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko
syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia.
Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.

Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä
säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen
oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä
ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta
koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän
olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa
nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli
politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin
sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä
takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän
antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa
ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.

Kaikki kävi — oikeudellista laveutta lukuunottamatta — seuraavasti:

— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu
osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään
vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee
naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon
kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?

Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton,
hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä.
Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta
halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan
ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja
häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi
liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain
synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan
häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni
tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen
lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui.
Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta
on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän
surmaisikin lapsensa.

Kuului hiljainen murahdus sieltä, missä laamanni istui.

— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi
nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä
siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään
ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän.
Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut
raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa,
tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä
ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin
hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle
lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian
raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta.
Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia
niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse
murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin
järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen
jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön,
— ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön!
Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää
ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi.
Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän,
juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa
naimattoman äidin kaikin keinoin!

Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat
nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä
tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat
kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä
niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja
lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri
niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin
on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia
lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.

Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka
murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta
lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen
aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman
häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea
vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus.
Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat
ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa
sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.

Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee
syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin
osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava
viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä
tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei
mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka
istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut
minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme
ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja,
meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty
vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa
surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan;
oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt
salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän
yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa,
ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän
kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen
ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko
hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä
jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on
palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen
mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron
yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa,
lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.

Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista,
että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa,
ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta
silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän.
Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne
todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten
laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä
tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa.
Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on
tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.

Rouva lopettaa.

Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä
tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut
toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin
ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana,
jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän
enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.

Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin
vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta,
mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja
ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli
haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen
kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän
ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi
huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä.
Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin
ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi
hänelle.

Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut
todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää
kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin,
mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat
todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies
Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan
koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo
idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että
lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!

Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen
vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi
auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel
ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun
valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin
osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.

Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille,
vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä,
kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni
uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä
mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin.
Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen.
Kaikkihan riippui oikeudesta.

— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa?
kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä
oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole
palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut
oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on
epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin
hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai
ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No,
tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja
siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme,
sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin
lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja
kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. —
Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja
jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en
tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka
surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra
valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin
yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä
varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin
tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut
heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi
ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja,
se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut
ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten,
miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman
kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä
itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. —
Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä.
— Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä
olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan,
sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. —
Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin
merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti,
niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta
keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.

Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai
hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan
oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja,
muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi
panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat
miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut
tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn
puolella.

Niin täyttyi sali ja istuntoa jatkettiin.

Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa,
valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas
kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla
Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.

Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja
oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta
jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että
hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se
oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin
aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi
hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin
synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan.
Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen
seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko
tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia
huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi
oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti
tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli
kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai
nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli
oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että
jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin
päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän
oli saanut tietää.

— Hm! kuului salista.

Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös
eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään
puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti
kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa
oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton
välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti
taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa
yksin koko maailmaa vastaan.

Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin
arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon
epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti.
Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän
sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut
omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.

Sepä oli oikein hyvä! ajatteli kai Aksel, nythän tämä päättyy!

Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut
lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa.
Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi
siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo
nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä
todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli
niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon
sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut
tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi
koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?

Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta,
hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa
ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi
nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen
emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla
loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.

Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen
lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut
luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen
hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi
hänen onnettomuutensa.

Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa
valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin
— viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän
kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat
arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä,
ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen.
Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.

Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo
ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä
oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia
ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa,
hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän
liikkuu yksinäisyydessä.

Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja
hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee
ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä,
äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen
pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes
itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään
väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä,
kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole
mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.

Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta
siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen.
Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun
mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa —
sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi
hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä
saattoi oikeus olla varma!

Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko
syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi
niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä,
jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut
isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua.
Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt
syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän
onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet
pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön
niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää
myöskin hänet samaan onnettomuuteen.

Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin
tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan.
Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan
ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat
tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa
on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole
tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni
uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin,
ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä
paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan
kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus,
että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.

— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se
keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen
aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.

Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan
nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi
hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän
on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta,
että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta
mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole
minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa
pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut
paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei
halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota
ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti
eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre
ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen
ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.

Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen
löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.

— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella
sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt
oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta
haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että
nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!

Tuomari nyökäyttää.

Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia —
olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle
ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän
olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi
— jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää
sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen
mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei
tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se
oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.

Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro
neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt
puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus
tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä.
Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana
erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai
nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata
se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle;
mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä
enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina
aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan
testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se
ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö
on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän
rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.

Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole
rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja
hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja
viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan
uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl
oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä,
avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan
tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra
valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää
ja inhimillistä ymmärtämystä.

Puolustaja istuutui.

Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli
jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko
näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu
oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja
olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä
helpoksi.

Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa
laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui
kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta
oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä
olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin,
koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista,
oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin
jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys
vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin,
ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa
lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.

Nyt oli asia selvä.

Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli
neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut
paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat
vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.

Ei, neitsyt Barbro ei ollut surmannut lastansa.

Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro
oli vapaa.

Yleisö lähti salista. Komedia oli päättynyt...

Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt
olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne
sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut
tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni.
— Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. —
Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla
jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra
ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja
saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.

Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan
koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää
kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler
torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään,
ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään
tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut:
Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän.
Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni
jo katua pitkin...

Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan,
Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi
nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel
vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. —
Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on
ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut
toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy
saada tehdä tehtävänsä!

Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään
hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit
kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä,
vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle
vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon
vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä
liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva.
Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut
tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa.
— Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin
Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä
kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman
syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin,
sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut
jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!

Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka
tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi
antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää
kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin
syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.

Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron
luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti
hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä
bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei
rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas,
nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli
päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva
hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista
lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut
ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin
hänen kanssaan, vastasi Barbro.

Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho
oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei
ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta...

Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on
iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla.
Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta
suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.




VIII


Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle
uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi
hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.

Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän
paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli
heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja
työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella
pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No
enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä
pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut
kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain
telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme
kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on,
mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät
juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi
myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen
paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että
minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin
telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun
pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon
sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi...

Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin
kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti
halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön,
— nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä
välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan
siitä rahaa.

Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä
ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä
teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on
lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias
Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt
seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla:
koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan
taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä
oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin
ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai
rakennuksia.

Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy:
— Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi
pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut
saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki
muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan,
jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa
Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi
pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa
muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun
vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. —
Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi
hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät
hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel
piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan
ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä
tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni?
huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! —
Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän
viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. —
Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn
huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä
voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen
ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta
ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä
on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt
lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi
Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis
välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen
huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi
minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia,
mitä rahoihin ja varoihin tulee!

Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää
itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin
kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä
ajatellut enkä sitä ymmärrä. —

Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää
niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin
hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä
vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi
hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.

Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta
ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa
tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli
korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä
itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen
maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?

Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että
he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä
ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.

Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi
mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois,
niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä
hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon,
sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat
puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja,
kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä
koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet
kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja
vähän nauloja sisältäviä laatikoita.

Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia
tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden
olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa
kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä
oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä,
hän tahtoi näyttää joltakin.

He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut
Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla
sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota
kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille
neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa
kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan
elinikäiset vihamiehet.

Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään?
Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.

Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka
oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan.
Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan.
Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin
ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat
tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet
käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin,
ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään,
niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja
mitä oli nyt tehtävä?

Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi
kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen
erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu
oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt.
Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes
miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö
hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän
oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu
kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko
kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten
raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne
kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.

Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan
täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein
halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset
olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli
Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput,
jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan
tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias
että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja
salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.

Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi
matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin
heitä takaisin.

Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään
olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän
kopeilisi.

Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä
kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli
yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa.
Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut
päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta
Geissler oli maksanut kotimatkan.

Ja niin sai siis paikkakunta menehtyä!

Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi,
meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan.
Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset
ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa
haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli
kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta
sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei
pidä olla pikkumainen, sanoi hän.

Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen
elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua
suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä
ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä
ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut
Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä
saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni
riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai
ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi
kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden
kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada
jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö.
Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen
tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja
Bergenissä.

Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän
teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias
oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran
leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli
toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti
Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti
edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt
sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen
mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut,
joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät
toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan
Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen
saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin
ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan
lankarullaa.

Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä
juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut
itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti
tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki
sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he
vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut
suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi
sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin
loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona
kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä,
että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta,
ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.

Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta
penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut
mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin
kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä
harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon,
hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli
totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe
paikalla ja hän punastui.

Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät
suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas
soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja
auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä
tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla,
saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään
hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni
sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi
kaivamasta suota.

Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän
sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen
jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään,
palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja
oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut
vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut
erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä
ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin
tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel
ei ollut puhelias.

Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta
pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån
Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän
tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä
toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan!
nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta
tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata
tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun
isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella
tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä
tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä
toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!

Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois!
Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten
tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan
avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin
Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista
naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka
tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.

Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti
pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden
kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti
yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli
puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella,
mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt
hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin?
kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla
niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli
ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää
sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse.
— Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko
ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua
niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin
voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta
mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle
toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes
kohtuullisesta maksustakaan.

Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei
todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina
ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset
juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen,
mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa
kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.

Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi
siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta,
tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun
pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva
kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia
myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.

Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että
hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi
vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta
suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut
jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata.
Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden
jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään
hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa
sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri
mullikaksi.

Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä
ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut
hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on
härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? —
Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei
ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista
kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.

Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi
tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti.
Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen
puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli
ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa
selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen
metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata
pässi.

Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron
kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn
vaikutelman Akselista.

Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että
päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä
mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli
muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja
tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin
antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän.
Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta!
Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.

Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen
tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli
petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!




IX


Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä:
kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt
tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella
käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä,
ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai
kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.

Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista
entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai
oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse
alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä
tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa
sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt
kaupan isänsä puolesta.

Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri
tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta
aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.

Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen,
dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin
tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin
takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa
tarpeeksi rahoja? — Ei. —

Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että
kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta,
hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä
oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän
matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa!
Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän
usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin
olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin,
että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja
elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan
ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt
mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin
poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi
hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta,
vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia
kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja
silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.

Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut
myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen
seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä
käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti
kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja
rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi.
Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan
siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.

Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi
Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi
korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja
hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä
paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä
ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin,
mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä,
Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla,
vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman
pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle
ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa
tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.

Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen
korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä,
tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen,
toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään
tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään
hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä,
koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut
juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli
päätetty.

Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen
kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa:
Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi
tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää
korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut
hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni
tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut.
Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli
siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut
sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys,
heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää,
mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes
Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen,
pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi
käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan
ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.

Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut
epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten,
hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä.
Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut:
taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen
arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät
sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken
alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea
muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa,
rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja
pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja
naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät
levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen,
kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat,
räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja
laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin
ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta
niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: _se on
viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi!_ Siivertti seisoo ja katsoo
lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt
hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi
haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen
eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena,
ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli
Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä
ulos eräänä iltana ja eli tämän.

Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta
hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti
Siivertille paljon mielipahaa.

Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen
paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa
hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken
päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän
sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.

Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen
lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa.
Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä
vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä
ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä
Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen
koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä,
sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys.
Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä
tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli
vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin
minä itse kerran!

Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin
vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut
jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen
ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. —
Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain
kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.

Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni
Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä
terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi
hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi
jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri
villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista
näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti
päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa
sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa?
Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo,
nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten,
mutta nyt se oli vielä hullumpaa.

— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä;
mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin?
— Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin
ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. —
Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli
omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja
rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan
ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki
ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja
luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei
ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi
joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.

Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä
oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin
rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille,
hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun
Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä
tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti
tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla
olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa,
suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta
hirret ja laudat olivat valmiina.

Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli
sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se
mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää
ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän
ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan
lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se
koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä.
Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä
hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi
räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan
paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä —
ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti
kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten
tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä.
Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei
saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti
laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta
siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista
pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?

Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia
siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti —
kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se
ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös
ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa.
Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen,
hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua.
Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.

Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon
koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan,
valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan
polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen
ekvaattorinsa oli uskomaton.

Mutta kivi ei liikkunut paikoiltaan.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi?
Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin,
kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta,
mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta
aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin
keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen,
sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla
käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli
lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.

Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä
hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä
ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki
koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää
olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin
maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli
siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti
ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.

Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän
aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua
Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän
ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä
kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka
päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima,
pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on
niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä
vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon
saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. —
En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään.
Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän
tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan:
Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja
talttaa.

Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan
irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen.
Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui,
liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli
tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!

Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista,
että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä
mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän
otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo
Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan
se!

Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli
päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa
ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa
hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys
ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia,
niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta
ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista
raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää
tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi
ollut näkemässä sitä!

Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet,
hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi.
Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää
ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä,
aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää
aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä
tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki
vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä,
kumpi heistä jäisi elämään!

Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai
mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä?
Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana.
Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet
täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!

Ja niin saavat he kiven kyljelleen. Se onnistui. Puh! sanoo Iisakki.

Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea,
tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia.
Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on
jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi
puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan
kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa
hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi
rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella
tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa
kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm!
sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!

He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta
ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut
haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän
sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen
työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän
halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta.
Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.

Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin
vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt
vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut
Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli
itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa,
se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.

Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja
virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei
ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen,
joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi
hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra
paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut,
tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita
ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja
ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran
rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.

Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja;
mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.

Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut
ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää
tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että
Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin
olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi
hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt
vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään
lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.

Iisakki on tyytymätön, Iisakki on raskasmielinen.

Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut
sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä
ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän,
mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki
muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se
oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä
ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän
suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin
mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo
se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen
parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri
vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä,
ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi
pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli
kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä
kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin
ole, ei.

Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä
päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä
Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa.
Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia
tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi
hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin
kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä!
— Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja
etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä
tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa
Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi
olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. —
Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun
nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole
uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni
keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?

— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä
naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.

— Niinkö arvelet? —

Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti,
mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt
edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen
tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen,
jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti
siihen: Sinäpä jotakin sanot! —

He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo
isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa
vältellen: Hän tulee kyllä pian. —

Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla.
Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä
ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin;
mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin
omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia
silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja
ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä
tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias
oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan
paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun
pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän
pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet
velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen
Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia
ja parafiinia velaksi.

Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa
ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä
kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä
luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa
Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo
menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En.
Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä
se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!

Ja yhä pimeämmäksi käy isän mieli, se ei ollut ennestään liian valoisa.

Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää
asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet
meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri
uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen
täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo
uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja
nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää,
siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.

Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö
päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että
korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi
uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo
noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia
ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt
ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat
pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja
ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.

Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan
myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen
asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon
korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä
kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden
värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.

— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada
lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.

Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli
kai saanut uutta uskoa elämään.




X.


Nainen astelee korpea. Tihuuttaa tasaista kesäistä sadetta, hän kastuu,
mutta siitä hän ei välitä, hänellä on muuta ajattelemista, hän on
jännittynyt — se on Barbro eikä kukaan muu, Breden Barbro. Hän on
todellakin jännittynyt: hän ei tiedä, miten seikkailu päättyy, mutta
hän on joutunut pois nimismieheltä ja jättänyt seudun. Niin on asian
laita.

Hän kiertää kaikki korven uudistalot, sillä hän tahtoo karttaa ihmisiä;
jokainenhan olisi huomannut, mihin hän oli menossa, kun hänellä oli
vaatemytty selässä. Niin, hän oli menossa Månelandiin ja aikoi taas
jäädä sinne.

Nyt on hän palvellut kymmenen kuukautta nimismiehellä, eikä se ole
mikään lyhyt aika laskettuna päivissä ja öissä, mutta se on ikuisuus
laskettuna pakko-olossa ja kaipuussa. Alussa meni kaikki oikein hyvin,
rouva Heyerdahl piti hänestä huolta ja antoi hänelle esiliinoja
ja vaatetti häntä, oli hauskaa lähteä asialle rihkamapuotiin niin
kauniissa vaatteissa. Olihan Barbro tämän seudun lapsia, hän tunsi
kaikki ihmiset niiltä ajoilta, jolloin hän leikki täällä, kävi täällä
koulua, suuteli täällä poikia ja leikki kaikenlaisia leikkejä kivillä
ja näkinkuorilla. Kaikki sujui hyvin pari kuukautta. Mutta sitten
muuttui rouva Heyerdahl yhä huolehtivammaksi ja kun jouluhuvitukset
alkoivat, tuli rouva Heyerdahl ankaraksi. Mitäpä siitä muuta olisi
voinut seurata kuin hyvän suhteen rikkoutuminen! Barbro ei olisi
kestänyt tätä, jollei eräät yön hetket olisi olleet hänen omiaan: kello
kahdesta kello kuuteen aamulla saattoi hän olla kutakuinkin turvassa,
ja hän saikin varkain monet nautinnot niinä tunteina. Minkälainen
palvelija oli sitten kyökkäri, joka ei häntä ilmaissut? Tavallinen
palvelija tästä maailmasta: kyökkäri kävi itse luvattomasti ulkona. He
pitivät vuorotellen vahtia.

Kestikin kauan ennenkuin se tuli ilmi. Barbro ei suinkaan ollut niin
kevytmielinen, että se olisi näkynyt hänen päältään, minkäänlaista
turmelusta ei voinut havaita tässä ihmisessä. Turmelusta? Hän vastusti
minkä taisi. Kun pojat pyysivät häntä joulutansseihin, sanoi hän: Ei,
kerran, kahdesti, mutta kolmannella kerralla vastasi hän: Minä koetan
tulla kahdesta neljään! Kas, sillälailla vastaa nokkela nainen eikä
tee itseänsä huonommaksi kuin on, eikä komeile julkeudella. Hän oli
palvelustyttö, hän palveli ijät päivät eikä tuntenut muuta huvitusta
kuin yöjalassa käymisen. Muuta hän ei vaatinutkaan. Nimismiehenrouva
tuli ja piti hänelle esitelmää ja lainasi hänelle kirjoja — tuo narri!
Barbro, joka oli elänyt Bergenissä ja lukenut sanomalehtiä ja ollut
teatterissa! Hän ei ollut mikään Jumalan sana erämaasta.

Mutta nimismiehenrouvassa oli kai herännyt epäilyksiä, hän seisoo
eräänä aamuna kello kolme palvelijain oven takana ja kutsuu: Barbro! —
Jaa, vastaa kyökkäri. — Eikö Barbro ole siellä? Avaa! — Kyökkäri avaa
oven ja selittää kuten tuleekin: Barbro, ei, hänen täytyi välttämättä
juosta nopeasti kotiinsa. — Kotiin, nopeasti? Kello on kolme yöllä
ja kehittelee sitä lähemmin. Aamulla sukeutui suuri kuulustelu,
Brede kutsuttiin paikalle ja rouva kysyi: Oliko Barbro kotona teillä
kello kolme yöllä? — Brede on parantumaton, mutta hän vastaa: Oli.
Kello kolme? Yöllä? Me jäimme istumaan niin kauaksi, koska oli
jotakin juteltavaa, vastaa Barbron isä. — Nimismiehenrouva julistaa
juhlallisesti: Barbro ei enää lähde ulos öisin! — Ei, ei, vastaa Brede.
— Ei niin kauan kun hän on tässä talossa. — Ei. Niin, siinä kuulet nyt
Barbro, sanoinhan sinulle! sanoo isä. — Voit käydä vanhempiesi luona
silloin tällöin aamupäivisin! määrää rouva.

Mutta tuo aamuvirkku nimismiehenrouva ei ollut kai kokonaan päässyt
epäilyksistään, hän odotti viikon ajan ja teki sitten kokeen neljän
aikaan eräänä aamuna: Barbro! kutsui hän. — Oo, mutta tällä kertaa oli
kyökkäri ulkona ja Barbro kotona, palvelijainhuoneessa vallitsi siis
täysi viattomuus. Rouvan täytyi nopeasti keksiä jotakin: Otitko pyykin
illalla sisälle? — Otin. — Hyvä oli, sillä on alkanut niin tuulla
ulkona. Hyvää yötä!

Oli muuten vaivalloista nimismiehenrouvalle, kun nimismiehen täytyi
herättää hänet öisin, ja kun sai sillä lailla juosta palvelijain luokse
kuuntelemaan, olivatko he kotona. Menköön niinkuin meni, hän ei enää
sitä tekisi.

Ja jollei nyt onni olisi kääntynyt vastaiseksi, olisi Barbro kyllä
tullut toimeen koko vuoden emäntänsä kanssa tällä tavalla, mutta tässä
muutamia päiviä sitten katkesivat heidän välinsä.

Oli varhainen aamu keittiössä. Barbro oli ensin vähän toraillut
kyökkärin kanssa, eikä niinkään vähän, he korottivat ääntään ja
unohtivat, että rouva saattoi tulla. Kyökkäri oli käyttäytynyt kurjasti
ja livistänyt yöllä ulos, vaikka hänen vuoronsa ei ollutkaan, sillä
oli sunnuntai-yö. Ja millä hän puolusteli itseään? Täytyikö hänen
mennä sanomaan hyvästejä rakkaalle sisarelle, jonka piti matkustaa
Ameriikkaan? Ei jälkeäkään, kyökkäri ei lainkaan puolustellut itseään,
hän oli vain mielissään, että oli saanut käyttää hyväkseen tämän
sunnuntai-yön. — Sinussa ei ole pisaraakaan rehellisyyttä ja kunniaa,
senkin nauta! sanoi Barbro.

Rouva seisoi ovella.

Hän oli kai aluksi ajatellut kysyä syytä tähän kovaääniseen
keskusteluun, mutta hän vastasi palvelijain hyvään huomeneen ja
rupesi äkkiä katselemaan Barbrota, Barbron rintapieltä, vieläpä
kumartui tarkemmin katsomaan. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Ja
äkkiä päästää rouva kirkaisun ja peräytyy ovelle. Mitä ihmettä se on?
ajattelee kai Barbro ja katsahtaa rintaansa. No Herra nähköön, täi!
Barbro hymyilee, ja kun hän ei ole tottumaton toimimaan omituisissakin
tilanteissa, näpsäyttää hän täin rintapielestään. — Laattialle?
huudahtaa rouva. Oletko hullu? Ota elukka ylös! — Ja Barbro alkaa
haparoida ja toimii taaskin nokkelasti: hän on löytävinään täin ja
heittää sen kauniisti keittiön pesään.

— Mistä olet sen saanut? kysyy rouva kiihtyneenä. — Mistäkö olen sen
saanut? vastaa Barbro. — Niin, minä tahdon tietää, missä sinä olet
ollut ja mistä sinä olet sen tuonut mukanasi. Vastaa! — Nyt teki Barbro
sen häpeällisen virheen, ettei hän sanonut: Rihkamakaupasta! Se olisi
mennyt täydestä. Ei, hän ei tiennyt, mistä hän oli mahtanut saada täin,
mutta hän epäili saaneensa sen mahdollisesti kyökkäriltä. — Kyökkäri
vastasi heti niskojaan heittäen: Minulta? Yhtä hyvä sinä olet täitä
itsellesi hankkimaan! —- Mutta sinä olit yöllä ulkona. —

Taaskin virhe, hänen ei olisi pitänyt hiiskua siitä mitään. Kyökkärillä
ei ollut enää mitään syytä vaieta, ja nyt tulivat nuo onnettomat
yöjalassa käynnit täydellisesti ilmi. Nimismiehenrouva on ankarasti
kiihdyksissä, kyökkäristä hän ei välitä, Barbrosta on kysymys,
tytöstä, josta hän on luullut ennen parempaa. Ja kuitenkin olisi
ehkä vielä kaikki ollut pelastettavissa, jos Barbro olisi kumartanut
päänsä kaislan lailla ja vaipunut maahan ja antanut joitakin ihmeen
voimakkaita lupauksia tulevaisuuteen nähden, mutta ei. Rouvan täytyi
lopuksi muistuttaa lapsentyttöään kaikesta, mitä hän oli tehnyt hänen
hyväkseen, ja silloin ryhtyi Barbro todella vastaamaan, vastustamaan,
hän oli niin tuhma. Tai ehkä hän oli niin ovela, että hän tahtoi nyt
kärjistää asiat ja päästä irti? Rouva sanoi: Olen siepannut sinut irti
lain kourista. — Mitä siihen tulee, vastasi Barbro, niin on minusta
yhdentekevää, vaikka hän ei olisi sitä tehnytkään. — Sen kiitoksen
saan! sanoi rouva. — Puhutaanko siitä, vai vaietaanko siitä, sanoi
Barbro. Jos minut olisi tuomittu, en olisi kuitenkaan saanut kuin
muutaman kuukauden ja sitten olisin ollut siitä kuitti! — Rouva ei saa
sanaa suustaan vähään aikaan, vaan seisoo hetkisen aukoen ja sulkien
suutaan. Ensi sana, minkä hän sai sanottua oli ero. — Barbro vastasi
vain: Niin, aivankuin hän haluaa!

Siitä lähtien oli Barbro oleskellut kotona vanhempiensa luona. Mutta
sinne ei hän voinut pitemmäksi aikaa jäädä. Eipä silti, äiti piti
kahvikauppaa ja talossa kävi kylläkin väkeä, mutta siitä ei Barbro
voinut elää, hänellä saattoi olla muitakin päteviä syitä, jotka saivat
hänet toivomaan vakituista asemaa. Niinpä hän tänään otti vaatemytyn
selkäänsä ja lähti vaeltamaan korpea kohden. Kaikki riippui nyt siitä,
tahtoiko Aksel Ström ottaa hänet vastaan! Mutta Barbro oli saanut
kuulutuksen edellisenä sunnuntaina.

Sataa, on sikamainen ilma, mutta Barbro taivaltaa. Päivä kallistuu
iltaan, mutta vielä ei tule pimeä näihin aikoihin. Barbro raukka,
hän ei säästä itseään, vaan toimittaa asiansa hänkin, hän on menossa
erääseen paikkaan alkamaan seuraavaa taistelua. Hän ei ole oikeastaan
koskaan säästänyt itseään, ei koskaan ollut laiska, sentähden on
hän sievä ja soma olennoltaan. Barbro on nokkela ja hän käyttää
kielevyyttään usein omaksi vahingokseen, mitäpä muuta saattoi
odottaakaan? Hän on oppinut pelastautumaan pulasta toisinaan, ja on
saanut säilytetyksi erinäisiä hyviä ominaisuuksia, lapsen kuolema
ei ole hänestä mitään, mutta elävästä lapsesta on hänellä huvia. Ja
sitten on hänellä erinomainen musiikkikorva, hän rimputtelee pehmeästi
ja puhtaasti kitaraa ja laulaa käheällä äänellä, se on miellyttävää
ja hieman surullista kuunnella. Säästänytkö itseään? Niin vähän on
hän säästänyt itseään, että on heittänyt kaikkensa maantielle eikä
huomaa mitään menettäneensä. Silloin tällöin itkee hän aivankuin sydän
olisi särkymäisillään yhdestä ja toisesta seikasta hänen elämässään,
se kuuluu asiaan, se johtuu niistä lauluista, joita hän laulaa, se on
runoutta ja suloista ystävää hänessä, hän on narrannut itseään ja monta
muuta sillä. Jos hän olisi voinut ottaa kitaran mukaansa tänään, olisi
hän voinut vähän rimputella sillä Akselille illalla. Hän sovittaa niin,
että hän saapuu perille myöhään ja Månelandissa on kaikki hiljaista
kun hän astuu pihamaalle. Kas, Aksel on jo aloittanut heinänteon
rakennusten ympärillä ja saanut vähän heiniä latoon! Sitten laskee hän,
että Ulla, joka on vanha, makaa kamarissa, Aksel makaa siis täällä
ulkona ladossa, jossa hän itse kerran makasi. Hän menee tutulle ovelle
ja on jännityksissä kuin varas, sitten kutsuu hän hiljaa: Aksel! — Mitä
siellä? vastaa Aksel heti. — Minähän se vain olen, sanoo Barbro ja
astuu sisään. Mutta et kai sinä voi antaa minulle yösijaa? sanoo hän.

Aksel katselee häntä ja kähmii ja istuu siinä alusvaatteillaan ja
katselee häntä: Vai sinä se olet, sanoo hän. Minne sinä aiot? — No se
riippuu nyt ensiksi siitä, tarvitsetko sinä kesäapua, vastaa Barbro. —
Aksel ajattelee asiaa ja kysyy: Etkö sinä aio jäädä sinne, missä olet?
— Ei, minä olen lähtenyt nimismieheltä. — Kyllähän minä tarvitsisin
kesäapua, sanoo Aksel. Mutta mitä tämä merkitsee: Aiotko sinä tulla
tänne? Älähän nyt huoli, väistää Barbro kysymykseen. Minä lähden
huomenna eteenpäin, minä olen matkalla Sellanråhon ja yli tunturin,
siellä on minulla paikka. — Vai niin, ovatko pyytäneet sinua? — Ovat. —
Niin, kyllähän minä tarvitsen kesäapua, toistaa Aksel.

Hän on niin märkä, hänellä on vaatteita mukanaan mytyssä ja hänen
täytyy vaihtaa. Älä huoli siitä, että minä olen täällä ja väistää
vain hieman oven puoleen. Barbro riisuu märkiä vaatteitaan ja samalla
juttelevat he keskenään, Aksel kääntyy usein katsomaan häntä. — Ei,
nyt sinun pitää mennä ulos vähän, sanoo Barbro. — Ulos? vastaa Aksel.
Eikä nyt ollut sellainen sää, että olisi tehnyt mieli uloskaan mennä.
Hän seisoo ja katselee miten Barbro käy yhä alastomammaksi, siitä ei
voi kääntää katsettaan, ja niin ajattelematon kun Barbro on, hän olisi
voinut hyvin pukea ylleen kuivia sitä mukaa kuin riisui yltään märkiä,
mutta sitä hän ei tehnyt. Paita on niin ohut ja liimautuu ihoon kiinni,
hän ottaa napin auki toiselta olalta ja kääntyy pois, hän on niin
harjaantunut. Aksel on tällöin vaiti hetkisen ja näkee, miten Barbro
vain parilla otteella kietasee paidan jalkoihinsa. Se oli verrattomasti
tehty Akselin mielestä. Ja siinä seisoo hän niin täysin ajatuksetonna.

Myöhemmin makailivat he ja juttelivat keskenään. Kyllähän Aksel
tarvitsi kesäapua, ei silti. — Niin kerrotaan, sanoi Barbro. — Aksel
oli aloittanut heinänteon ja korjuun yksinään tänäkin vuonna, Barbro
kai arvasi itse, miten kiire hänellä oli. — Kyllä Barbro tiesi kaikki.
— Toisaalta oli kylläkin juuri Barbro karannut silloin hänen luotaan
ja saattanut hänet ahtaalle naisavusta, hän ei voinut sitä unohtaa,
ja hän oli ottanut sormukset mukaansa. Kaiken häväistyksen lisäksi
tuli hänen sanomalehtensä yhä, tuo Bergenin lehti, josta hän ei ollut
päästä erilleen ikinä, hänen oli täytynyt maksaa koko vuosikerta
jäljestä päin. — Olipa se häpeämätön lehti! sanoi Barbro ja oli koko
ajan yhtä mieltä hänen kanssaan. — Mutta toisen osoittaessa näin suurta
myöntyväisyyttä ei hänkään voinut olla epäinhimillinen, hän myönsi,
että Barbrolla oli syytä vihoitella hänelle, koska hän oli ottanut
hänen isältään telegraafinkorjauksen. Mutta muuten voi nyt isäsi saada
telegraafin takaisin, sanoi hän, minä en huoli siitä, se on vain
ajanhukkaa. — Niin, sanoi Barbro. — Aksel ajatteli hetken, sitte hän
kysyi suoraan: Niin, mitenkä on nyt, aiotko olla vain kesäajan? — En,
vastasi Barbro, kaikki riippuu sinusta. — Onko se oikein tarkoituksesi?
— On. Niinkuin sinä tahdot, niin tahdon minäkin. Älä huoli epäillä
minua enää. — Niinkö. — Ei. Ja minä olen saanut meille kuulutuksen. —

Vai niin. Se ei ollut hullumpaa. Aksel makasi kauan ja ajatteli
sitä. Jos se tällä kertaa oli totta eikä häpeällistä petosta, niin
ei hänellä enää ikipäivinä olisi naisavusta puutetta. — Voisin saada
naisihmisen kotipuolesta, sanoi hän, ja hän on kirjoittanut, että hän
ottaisi minut. Mutta minun pitäisi kustantaa hänet kotiin Ameriikasta.—
Barbro kysyy: Vai on hän Ameriikassa? — On. Hän matkusti viime vuonna.
Mutta hän ei viihdy siellä. — Älä huolikaan hänestä! selittää Barbro.
Mitä sitten minusta tulee? kysyy hän ja alkaa tulla liikutetuksi. —
Sentähden en olekaan tehnyt varmaa kauppaa hänen kanssaan. —

Nyt ei Barbro kai myöskään tahtonut olla toista huonompi hänkään, hän
tunnusti, että hänkin olisi voinut saada erään pojan Bergenissä, ja
hän oli erään tavattoman suuren panimon ajuri, niin hänellä oli suuri
luottamus. Ja hän suree kai yhä vieläkin minua, sanoo Barbro nyyhkien.
Mutta sinä tiedät, että kun kahdella ihmisellä on ollut niin paljon
yhteistä kuin sinulla ja minulla, niin en minä voi sitä unohtaa. Sinä
voit kyllä unohtaa minut vaikka kokonaan! — Kuka, minä? vastaa Aksel.
Ei, sen asian takia ei sinun tarvitse siinä itkeä, sillä minä en ole
koskaan unohtanut sinua. — Vai niin. —

Tämä tunnustus rauhoittaa Barbrota ja hän sanoo: Ja minkä vuoksi
kustantaa hänet Ameriikasta asti tänne kun se ei ole tarpeellista! —
Hän neuvoo häntä luopumaan koko puuhasta, se tulisi liian kalliiksi
eikä se ollut välttämätöntäkään. Barbro näytti saaneen halun perustaa
itse hänen onnensa.

He sopivat asiasta yön mittaan. Eiväthän he olleet vieraita toisilleen,
vaan olivat niin usein pohtineet kaikkia asioita ennen. Välttämätön
vihkimys pitäisi toimittaa ennen kiireitä kesätöitä, heidän ei nyt
tarvinnut teeskennellä ja Barbro oli nyt itse innokkain jouduttamaan
sitä. Akselia ei loukannut se, että Barbro oli niin innokas eikä
hänessä herännyt mitään epäilyksiä, päinvastoin hänen kiireensä
imarteli häntä ja kiihoitti häntä. Niin, hän oli korven mies, karkea
eikä mikään turhan tarkka, hän oli pakotettu yhteen ja toiseen, hän
katsoi hyötyä. Sen lisäksi oli Barbro hänestä niin uusi ja soma taas,
melkein hiukan sievempi kuin ennen. Hän oli kuin omena, ja Aksel söi
siitä. Kaikkihan oli taas valoisaa heille.

Lapsenruumiista ja kuulustelusta vaikenivat he.

Sen sijaan puhuivat he Ullasta, että miten he pääsisivät hänestä
eroon? Niin, hänen täytyy lähteä! sanoi Barbro. Me emme ole hänelle
kiitollisuuden velassa mistään. Hän on täynnä juoruja ja ilkeyttä. —
Mutta Ullaa näyttikin olevan vaikeata saada pois.

Jo ensimmäisenä aamuna, jolloin Barbro ilmaantui taloon, aavisti kai
Ulla kohtalonsa. Hän kiukkuuntui heti, mutta peitti sen ja nyökkäsi,
asettaen vielä tuolinkin esille. Månelandissa oli eletty päivästä
päivään, Aksel oli kantanut veden ja puut ja tehnyt kaikkein raskaimmat
työt ja Ulla oli pitänyt lopusta huolen. Hän oli ajan oloon päättänyt
itsekseen olla uudistalossa kuolemaansa saakka, mutta nyt tuli Barbro
ja teki hänen suunnitelmansa tyhjäksi.

Jos tässä talossa olisi ollut edes joku kahvinpapu, niin olisit saanut
sen, sanoi hän Barbrolle. Aiotko etemmäs korpeen? — En, vastasi Barbro.
— Vai et aio etemmäs? — En. — Sehän ei kyllä minuun kuulu, sanoi Ulla.
Aiotko takaisin sitten? — En sitäkään. Jään nyt toistaiseksi tänne. —
Vai aiot jäädä tänne? — Kyllä kai se niin käy. —

Ulla odottaa hetken, hän käyttää vanhaa järkeään, hän on täynnä
politiikkaa: Niin, sanoo hän, sittenhän minä pääsen. Ja iloinen minä
olen! — No, sanoo Barbro leikillä, onko Aksel ollut niin kärtyisä
sinulle? — Kärtyisä? Hänkö? Älä huoli pilkata vanhaa ihmistä, joka vain
odottelee vapahdusta joka hetki! Aksel on ollut kuin isä ja korkeimman
lähettämä minulle jok'ikinen päivä ja hetki, muuta en voi sanoa. Mutta
minulla ei ole täällä korvessa ketään omaisia, elän täällä yksinäisenä
ja hylättynä vieraissa paikoissa ja kaikki minun sukulaiseni ovat
tunturin toisella puolen. —

Mutta Ulla jäi taloon. He eivät voineet erota hänestä ennenkuin
vihkimisen jälkeen, ja Ulla ei ollut suostuvinaan, mutta sanoi viimein,
että kyllä hän tahtoi tehdä sen palveluksen, että olisi kotolaisena
elukoita hoitamassa vihkimisretken ajan. Se vei kaksi päivää. Mutta kun
vastavihityt palasivat kotiin ei Ulla vieläkään lähtenyt. Hän siirsi
sen päivästä päivään, milloin hän oli sairas, sanoi hän, milloin näytti
hankkivan sadetta. Hän mairitteli Barbrota, että nyt oli Månelandin
ruokakomento kokonaan muuttunut, nyt tarjottiin toisella tavalla,
tarjottiin kahviakin toisella tavalla! Ulla ei häikäillyt mitään, hän
kyseli Barbrolta neuvoa asioissa, jotka hän itse tiesi paremmin: Mitä
arvelet, lypsänkö ensin vuohet, kun ne seisovat hinkaloiden edessä vai
alanko Bordelinista? — Tee niinkuin haluat. — Enkö ole sitä sanonut!
virkkaa Ulla. Sinä olet ollut ulkona maailmalla ja olet ollut suurten
ja ylhäisten ihmisten parissa ja oppinut kaikki. Toista on tässä muiden
raukkojen!

Ei, Ulla ei häikäillyt mitään, vaan harjoitti päivät päästään
politiikkaa. Kertoipa hän Barbrolle, miten hyviä ystäviä hän ja Barbron
isä, Brede Olsen, olivat olleet! Ullalla oli ollut monta hauskaa hetkeä
hänen kanssaan, hän oli sellainen hyväluontoinen ja sopuisa mies tuo
Brede, ei kuullut koskaan pahaa sanaa hänen suustaan!

Mutta kauan ei näin voinut jatkua, ei Aksel eikä Barbro halunneet enää
pitää Ullaa ja Barbro vei häneltä kaiken työn. Ulla ei valittanut,
mutta katseli emäntäänsä vaarallinen välke silmissä ja muutti
vähitellen puhetapaansa: Niin, kyllä hän nyt on suurellinen! sanoi
hän. Aksel oli viime vuonna syksyllä kaupungissa, et kai tavannut
häntä? Ei, sinä olit Bergenissä. Mutta Aksel matkusti asioilla ja osti
niittokoneen ja äkeen. Mitä ovat Sellanrålaiset häneen verrattuina?
Eivät mitään!

Hän yritteli pieniä neulanpistoja, mutta ei sekään auttanut, herrasväki
ei pelännyt häntä, Aksel sanoi hänelle suoraan eräänä päivänä, että
hänen täytyi lähteä. — Lähteä? kysyi Ulla. Miten? Pitääkö minun ryömiä?
Ei, hän kieltäytyy lähtemästä väittäen olevansa sairas eikä pysynyt
jaloillaan. Ja niin hullusti kävikin: kun häneltä otettiin kaikki
työ ja hän joutui aivan toimettomaksi, retkahti hän kasaan ja tuli
todella sairaaksi. Hän laahusti vielä viikon ajan, Aksel katseli häntä
kiukkuisena, mutta Ulla jäi ilkeydestä, vihdoin täytyi hänen käydä
sänkyyn.

Eikä hän nyt suinkaan levännyt vapahdusta odotellen, vaan puheli
alituiseen ylösnousemisestaan piammiten. Hän vaati tohtoria, sellainen
suurellisuus oli aivan tuntematonta korvessa. — Tohtoria? kysyi Aksel,
oletko tolaltasi? — Miten niin? kysyi Ulla lempeästi vastaan, eikä
ymmärtänyt mitään. Hän oli niin lempeä ja jauhomainen, niin onnellinen
siitä, ettei hän ollut muille rasitukseksi, hän saattoi maksaa tohtorin
itse. — Vai niin, voitko? kysyi Aksel. — Enkö voi? sanoi Ulla. Ja sitä
paitsi, täytyykö minun tässä maata ja kuolla elukan lailla Vapahtajan
kasvojen edessä. — Nyt sekaantui Barbro keskusteluun ja kysyi
varomattomasti: Mitä puuttuu? Enkö minä kanna ruokaa sinne sinulle?
Mutta kahvin olen kieltänyt sinulta hyvässä tarkoituksessa. — Sinäkö se
olet, Barbro? sanoo Ulla ja kääntää vain katseensa hänen puoleensa, hän
on hyvin huonona ja näyttää kamalalta muljottavine silmineen: Olkoon
niinkuin sanot, Barbro, että minä tulisin huonommaksi kahvitilkasta,
teelusikallisesta kahvia. — Kyllä sinulla nyt pitäisi olla muuta
ajattelemista kuin kahvia, sanoo Barbro. — Eikö olekin niinkuin sanon!
vastaa Ulla. Sinä et ole koskaan halunnut kenenkään kuolemaa, vaan että
hän tekisi parannuksen ja eläisi. Mitä — minä makaan ja näen — oletko
saamassa lapsen, Barbro? —

Minä? huutaa Barbro ja lisää raivoissaan: ansaitsisitpa, että ottaisin
ja heittäisin sinut pihalle suunsoittosi vuoksi!

Tällöin vaikenee sairas ja miettii hetkisen, mutta hänen suunsa vääntyy
aivankuin se välttämättä tahtoisi hymyillä, mutta ei voi. — Kuulin
yöllä jonkin huutavan, sanoo hän. — Hän on tolaltaan! kuiskaa Aksel.
— Ei, en ole tolaltani, sanoo Ulla. Jokin aivankuin huusi. Se kuului
metsästä tai mäeltä. Se oli merkillistä, aivankuin pieni lapsi olisi
huutanut. Lähtikö Barbro? — Lähti, hän ei enää halunnut kuunnella
hullutuksiasi. — Minä en hulluttele, en ole niin tolaltani, kuin hän
luulee, sanoo Ulla. Ei, kaikkivaltias ei tahdo, että minä menisin
valtaistuimen ja karitsan eteen kaikkineni, mitä tiedän Månelandista.
Minä kyllä toivun taas; mutta sinun täytyy hankkia tohtori minulle,
Aksel, niin se menee pikemmin. Minkä lehmän aiot antaa minulle? — Minkä
lehmän? — Lehmän, jonka minulle lupasit. Bordelininko annat? — Joutavia
jaarittelet, sanoo Aksel. — Lupasithan minulle lehmän, kun pelastin
henkesi. — Siitä en tiedä mitään. —

Silloin nostaa Ulla päätään ja katsoo häneen. Hän on niin surkastunut
ja harmaa, pää törröttää pitkän linnunkaulan päässä, hän on
eriskummaisen ja kauhistavan näköinen, Akselia karmaisee ja hän haparoi
ovenripaa selkänsä takaa. — Vai niin, sanoo Ulla, sinä olet sitä lajia!
Sitten ei enää puhuta siitä asiasta. Minä voin elää ilman lehmääkin
tästä lähtien enkä enää siitä hiisku. Mutta oli hyvä, että näytit
millainen mies olit, Aksel, niin tiedän sen toisen kerran!

Mutta yöllä kuoli Ulla, jolloinkin yöllä, hän oli joka tapauksessa
kylmä aamulla, kun he tulivat hänen luokseen.

Vanha Ulla — syntynyt ja kuollut...

Akselilla ja Barbrolla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat
haudata hänet ainaiseksi, ei ollut enää sellaista varuillaanolemista,
he saattoivat olla iloisia. Barbro valittaa hammassärkyä jälleen,
muuten on kaikki hyvin. Mutta tuo ihminen villahuivi suun edessä,
jota hänen täytyy pitää syrjässä aina puhuessaan, ei ole vähäinen
vaiva, eikä Aksel käsitä niin paljoa hammassärkyä. Hän on kyllä
huomannut hänen varovaisen pureskelunsa, mutta eihän häneltä puuttunut
ainoatakaan hammasta suusta. — Oletko saanut uusia hampaita? kysyy
hän. — Olen. — Särkeekö niitäkin? — Sinäpä hulluttelet! vastaa
Barbro vihaisena, vaikka Aksel oli kysynyt vakavassa mielessä. Ja
katkeruudessaan tulee hän ilmaisseeksi oikean syyn: Huomaat kai miten
minun laitani on?

Miten hänen laitansa oli? Aksel katsoo hieman tarkemmin ja huomaa, että
hänen mahansa on paisunut. — Mutta et kai sinä ole saamassa lasta?
kysyy hän. — Kyllä kai sen tiedät, vastaa hän. — Hän tuijottaa hieman
ällistyneenä häneen. Hitaana jää hän istumaan ja laskemaan: viikko,
kaksi viikkoa, kolmannella viikolla. — Mistä minä tiedän? sanoo hän. —
Barbro ärtyy äärimmilleen tästä sanakiistasta ja hyrähtää äänekkääseen
itkuun, vääryyttä kärsineen itkuun: Kuoppaa vaan minutkin maahan, niin
pääset minusta! sanoo hän.

Merkillistä, millaisesta syystä nainen saattoi ryhtyä itkemään!

Ei, Aksel ei lainkaan halunnut kuopata häntä maahan, hän on aika jäärä
katsomaan hyötyä, hän ei lainkaan kaipaa kukkanurmea samotakseen. —
Sitten et voi haravoida kesällä? kysyy hän. — Enkö voi? vastaa Barbro
kauhuissaan. Herra paratkoon, miten nainen myös voi äkkiä hymyillä! Kun
Aksel otti sen sillä lailla, tulvahti Barbron olemukseen hysteerinen
ilo ja hän huudahti: Minä haravoin kahden edestä! Saatpa nähdä, Aksel,
että minä teen kaikki, mitä minulta vaadit ja paljon enemmänkin. Minä
raadan, minkä itsestäni irti saan ja olen iloinen, kunhan sinä vain
olet tyytyväinen!

Yhä enemmän kyyneleitä ja hymyä ja hellyyttä. He olivat kahden
erämaassa, ei ketään pelättävänä, ovet avoimina, kesälämpöä, kärpästen
surinaa. Barbro oli niin myöntyväinen ja antautuva, kaiken tahtoi hän
niinkuin Aksel tahtoi.

Auringonlaskun jälkeen valjastaa hän niittokoneen eteen, hän tahtoo
kaataa pienen kaistaleen huomiseksi. Barbro tulee nopeasti ulos
aivankuin hänellä olisi jotakin asiaa ja sanoo: Kuulehan, Aksel, miten
sinä saatoit ajatella jonkun puuhaamista Ameriikasta? Silloinhan ei hän
tulisi ennenkuin talveksi, ja mitä sinä hänellä silloin tekisit? — Sen
oli kai Barbro nyt keksinyt ja juoksi sitä sanomaan aivankuin jotakin
välttämätöntä.

Mutta se ei suinkaan ollut välttämätöntä, Aksel oli heti älynnyt, että
ottaessaan Barbron sai hän samalla kesäavun siksi vuodeksi. Se mies
ei häily eikä ajattele tähtimaailmoista. Nyt kun hän on saanut naisen
kotiaskareihin, voi hän pitää telegraafin vielä jonkun aikaa. Siitä
tulee koko lailla rahaa vuoden mittaan, mikä on hyvään tarpeeseen niin
kauan kuin hän ei voi myydä suuremmassa määrässä maantuotteita. Kaikki
sujuu, hän on kiinni todellisuudessa. Eikä hänen tarvitse pelätä enää
mitään tihuja telegraafilinjaan nähden Brede Olsenin, appensa, taholta.

Onni alkaa rennosti seurata Akselia.




XI.


Ja aika kuluu, talvi kuluu, tulee jälleen kevät.

Luonnollisestikin täytyi Iisakin lähteä kylälle eräänä päivänä. Häneltä
kysyttiin, mitä asiaa hänellä sinne oli. — Enpä tiedä, vastasi hän.
Mutta lakaisi rattaat oikein puhtaiksi, pani siihen istuimen ja ajoi
matkoihinsa. Ja luonnollisestikin oli hänellä erinäisiä ruokatarpeita
vietävänä Eliakselle Storborgiin. Sellanråsta ei koskaan lähtenyt
hevosta ilman yhtä tai toista lähetystä Eliakselle.

Kun Iisakki ajoi hevosella korpea alas, ei se ollut mikään mitätön
tapahtuma, hän liikkui niin harvoin, Siivertti kulki tavallisesti
hänen sijastaan. Kahdessa ensimmäisessä uudistalossa seisotaan tuvan
ovella ja sanotaan: Sehän on itse Iisakki, mitähän tuo nyt itse ajaa
tänään! Kun hän tuli Månelandiin saakka, seisoo Barbro ikkunassa lapsi
käsivarrellaan ja katsoo häntä ja ajattelee: Se on Iisakki itse!

Hän saapuu Storborgiin ja pysäyttää: Ptruu! Onko Elias kotona? — Elias
tulee ulos. Kyllä hän on kotona, hän ei ole matkustanut vielä, mutta
hän on lähtemässä kevätretkelleen eteläisempiin kaupunkeihin. — Tässä
on jotakin, jonka äitisi lähetti mukanani, sanoo isä: En tiedä, mitä
siinä on, mutta ei kai siinä erikoisempaa ole. — Elias ottaa vastaan
astiat, kiittää ja kysyy: Ei kai sinulla ole kirjettä tai sentapaista?
— On, vastaa isä ja alkaa etsiä taskuistaan, ja se on pikku Rebekalta.
— Elias saa kirjeen, sitä hän oli odottanutkin, hän tuntee, että se on
ilahduttavan paksu ja sanoo isälle: Ei, olipa ikävä, että tulit niin
aikaisin, kaksi päivää liian aikaisin. Mutta jos odotat vähän, niin
ajat matkalaukkuni samalla.

Iisakki astuu alas ja sitoo hevosen. Hän tekee kierroksen pelloille.
Pieni edusmies Andresen ei ole mikään huono maanviljelijä Eliaksen
puolesta, tietenkin on häntä ollut Sellanrån Siivertti hevosella
auttamassa, mutta hän on myös omin päin kuivannut jonkun verran suota
ja palkannut miehen kiveämään ojia. Heidän ei tarvinnut tänä vuonna
ostaa rehuja Storborgiin ja ensi vuonna saattoi Elias jo pitää hevosia.
Siitä sai hän kiittää Andresenin harrastusta maanviljelykseen.

Viimein huutaa Elias, että hän on pakannut matkalaukkunsa ja on valmis.
Itse on hän myös valmis seuraamaan mukana, hänellä on hienot siniset
vaatteet ja valkea kaulus kaulassaan, kalossit jalassa, kävelykeppi.
Oikeastaan tulee hän nyt kaksi päivää liian aikaisin postilaivalle,
mutta se ei tee mitään, hän voi odottaa kylällä sen verran,
yhdentekevää, missä hän on.

Niin ajavat isä ja poika. Edusmies Andresen seisoo kaupan ovella ja
sanoo: Onnea matkalle!

Isä osoittaa huolenpitoa poikaansa kohtaan ja tahtoo antaa hänelle
istuimen yksinään, mutta Elias estelee ja istuutuu hänen viereensä. He
ajavat Breidablikin ohi ja Elias muistaa äkkiä, että hän on unohtanut
jotakin. — Ptruu! Mitä niin? kysyy isä. — Sateenvarjo vain, Eliaksen
sateenvarjo on unohtunut, mutta sitä hän ei voi selittää ja sanoo vain:
Ei auta. Aja vain! — Eikö käännytä? — Ei, aja vain! — Mutta olihan
hittoa, että hän oli niin huonomuistinen! Se sattui kiireessä, kun
isä kulki siellä pelloilla odottelemassa. Nyt sai Elias ostaa uuden
sateenvarjon Trondhjemissa käyttääkseen, kun hän tuli sinne. Eipä
haitannut, vaikka omisti kaksikin sateenvarjoa. Kuitenkin on hän niin
äkeissään itselleen, että hän hyppää alas ja kävelee kärryjen jäljessä.

Heidän keskustelustaan ei tule juuri mitään sillä lailla, koska
isän täytyy joka kerta kääntyä ympäri ja puhua taakseen. Isä kysyy:
Kuinka kauan olet poissa? ja Elias vastaa: Noin kolmisen viikkoa tai
korkeintaan kuukauden. — Isä ihmettelee, etteivät ihmiset suurissa
kaupungeissa menetä itseään ja joudu harhapoluille. Mutta Elias vastaa,
että mitä häneen tuli, niin oli hän tottunut kaupunkeihin, hän ei
koskaan menettänyt itseään, sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut. —
Isästä on häpeällistä istua yksinään ja hän sanoo: Ei, nyt saat sinä
ajaa jonkun aikaa, minä saan jo kylläni: Mutta Elias ei tahtonut
millään muotoa karkoittaa isää istuimelta ja istuutuu ennemmin itsekin
rattaille. Mutta ensin he aterioivat isän hyvistä eväistä. Sitten he
taas ajavat.

He saapuvat kahden viimeisen uudistalon luo ja nyt on jo helposti
nähtävissä, että lähestytään kylää, täällä on kussakin paikassa
valkoiset uutimet pienissä, tielle päin olevissa tuvanikkunoissa ja
ladon räystääseen on kiinnitetty lipputanko. — Se on itse Iisakki!
sanoo noiden kahden uudistalon väki nähdessään matkustajat.

Vihdoin saa Elias käännetyksi sen verran ajatuksensa pois omasta
itsestään ja omista asioistaan, että hän kysyy: Mitä asiaa sinulla on
tänään? — Hm! eipä erikoisempaa mitään! vastaa isä. — Mutta pitihän
nyt Eliaksen matkustaa pois, eihän olisi mitään vahinkoa, vaikka hän
tietäisikin sen: Sepän Jensineähän minä ajan noutamaan, selittää isä. —
Pitikö sinun vaivautua itse sille asialle, eikö Siivertti olisi voinut
sitä tehdä? kysyy Elias. Kas, Elias ei tiennyt asioista, hän luuli
siis, että Siivertti noutaisi sepän Jensinen sen jälkeen, kun tämä oli
niin komeasti lähtenyt Sellanråsta!

Ei, heinänkorjuu ei sujunut kotona. Inkeri oli kyllä pitänyt
lupauksensa, Leopoldiina teki myös tehtävänsä ja sitä paitse oli heillä
hevosharava. Mutta heinä oli osaksi raskasta timoteitä ja niittymaa
laaja. Sellanrå oli nyt suuri talo, naisilla oli myös muuta työtä kuin
haravoimista, oli elukat, ruoan täytyi olla valmis määrättyyn aikaan,
oli juustonlaittoa ja kirnuamista, vaatteidenpesoa ja leipomista, äiti
ja tytär saivat tehdä työtä nääntyäkseen. Iisakki ei halunnut nähdä
toista sellaista kesää, hän määräsi lyhyesti, että Jensine oli otettava
takaisin, jos hän oli saatavissa. Inkerillä ei liioin enää ollut mitään
sitä vastaan, hän oli taas järkiintynyt ja vastasi: Tee niinkuin tahdot
minun puolestani! Inkeri oli nyt tasaantunut, ei ole mikään pieni asia
saada järkensä takaisin, kun on sen menettänyt. Inkerillä ei ollut
enää hehkua tuhlattavana, ei mitään yksityistä villiyttä aisoissa
pidettävänä, talvi oli hänet jäähdyttänyt, hänellä oli jäljellä hehkua
vain kotitarpeiksi, nyt oli hän alkanut tulla hieman täyteläisemmäksi,
sievemmäksi, pulskemmaksi. Merkillinen nainen, hän ei surkastunut, ei
kuollut vähitellen, ehkä johtui se siitä, että hän oli aloittanut niin
myöhään kukintansa. Herra ties mistä kaikki johtuu, ei millään ole
vain yhtä syytä, kaikella on syysarjansa. Eikö hän ollut sepänvaimon
silmissä hyvissä kirjoissa? Mistä saattoivat sepän vaimot häntä
tuomita? Viallisten kasvojensa vuoksi oli hän hyljeksitty keväässänsä,
myöhemmin joutui hän omituiseen ympäristöön ja menetti kuusi vuotta
kesästään; kun hänellä vielä oli kylliksi elinvoimia, ilmeni hänen
syksyssään villiyden puuskia. Inkeri oli parempi kuin sepänvaimot,
hieman vahingoittunut, hieman vääristynyt, mutta luonnoltaan hyvä,
luonnoltaan kelvollinen...

Isä ja poika ajavat, he ajavat Brede Olsenin majataloon ja vievät
hevosen vajaan. Nyt on ilta. He menevät itse sisälle.

Brede Olsen on vuokrannut tämän talon, se on oikeastaan
ulkohuonerakennus, joka kuuluu kauppiaalle, nyt on siihen laadittu
kaksi tupaa ja kaksi kamaria, se ei ole hullumpi, se sijaitsee hyvällä
paikalla, talossa käy kahvinjuojia ja lähiseudun väkeä, joka aikoo
matkustaa postilaivalla.

Bredellä näyttää kerrankin olevan onnea, hän on joutunut oikealle
paikalleen, ja siitä sai hän kiittää vaimoaan. Breden vaimon päässä
syntyi tämä kahvilan ja majatalon pidon ajatus, kun hän myi kahvia
Breidablikin huutokaupan aikana, oli niin hauska tehdä kauppaa, tuntea
käsissään rahoja, kontantteja. Tänne muuton jälkeen on kaikki käynyt
hyvin, vaimo myy kahvia todenteolla ja antaa asuntoa ihmisille,
joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Matkustajat siunaavat häntä.
Luonnollisestikin on Katriina, tytär hänelle hyvänä apuna, hän on suuri
tyttö ja nokkela tarjoilemaan; luonnollisestikin on myös ajankysymys,
milloin pikku Katri ei enää voi olla vanhempainsa kotona tarjoilemassa.
Mutta toistaiseksi käy liike tyydyttävästi ja se on pääasia. Alku
oli niin erinomaisen hyvä ja olisi voinut olla vielä parempi, jollei
kauppiaalta olisi rinkelit ja leivokset loppuneet; vappuyleisö sai
istua ja turhaan pyytää leipää kahvin lisäksi, kahvileipää! Se opetti
kauppiasta varaamaan leivoksia kylän juhlatilaisuuksiin.

Breden perhe elää miten voi liikkeestä. Kahvi ja jäljelle jäänyt
kahvileipä kuittaa monet ateriat, mutta pysyyhän hengissä ja lapset
saavat hienon, jopa hienostuneen leiman siitä. Ei ole kaikilla leipää
kahvin kanssa! sanoo seudun väki. Breden perhe näyttää voivan hyvin,
he pitävät vielä koiraakin, joka käy ympäri norkoilemassa vierailta
suupaloja ja lihoo. Merkillistä, miten tuollainen lihava koira voi
reklamoida majatalon elintapoja!

Brede Olsenilla on siis isännän asema tässä talossa ja hän on vielä
sen ohella päässyt nousemaan. Hänestä oli jälleen tullut nimismiehen
apuri ja todistaja ja häntä käytetyinkin yhteen aikaan varsin
ahkerasti; mutta viime syksynä joutui hänen tyttärensä Barbro riitaan
nimismiehenrouvan kanssa mitättömästä seikasta, suoraan sanoen täistä,
ja siitä ajasta lähtien ei Brede enää ole ollut tämän herrasväen
suosiossa. Mutta Brede ei ole siinä paljoa menettänyt, hänellä on
muita herrasväkiä, jotka käyttävät häntä vartavasten tuottaakseen
nimismiehenrouvalle harmia, niinpä käyttää häntä tohtori ahkerasti
kyyditsijänä, ja papinrouvalla ei todellakaan ole niin paljon porsaita
kuin hän tahtoisi saada Breden lahtaamaan, — ne ovat hänen omat sanansa.

Mutta monesti on Breden perheellä niukkaakin, he eivät ole kaikki niin
lihavia kuin koira. Mutta Herran kiitos, Bredellä on keveä luonne:
lapset käyvät yhä suuremmiksi! sanoo hän, vaikka uusia tulee yhtenään.
Ne, jotka ovat suuria, ovat lähteneet kotoa ja huolehtivat itsestään
ja lähettävät tuolloin tällöin vähän kotiinkin: Barbro on naimisissa
Månelandissa ja Helge on sillinuotalla, he toimittavat vähän tavaraa
tai rahaa vanhemmillekin, milloin voivat, vieläpä itse Katrikin, joka
tarjoilee kotona, saattoi ihmeellistä kyllä pistää isälle käteen
viisikruunusen kerran talvella, kun näytti kaikkein pimeimmältä. Sepä
tyttö on! sanoi Brede, eikä hän kysynyt, keneltä tyttö oli sen saanut
tai millä hän sen oli ansainnut. Niin piti olla, lapsilla tuli olla
sydäntä vanhempiaan kohtaan, heidän piti auttaa näitä!

Brede ei ole oikein tyytyväinen poikaansa Helgeen siinä suhteessa,
hän seisoskelee rihkamakaupassa ja kehittelee käsityksiään lasten
velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan: Nähkääs nyt esimerkiksi tuota
poikaani Helgeä, jos hän käyttää vähän tupakkaa ja ottaa naukun, siihen
en sano mitään, me olemme kaikki olleet nuoria. Mutta hänen ei pidä
lähettää meille kirjeessä toisensa jälkeen pelkkiä terveisiä. Hänen
ei pidä saattaa äitiänsä kyyneliin. Se on paha tapa. Ennen vanhaan
oli toisin, lapset eivät olleet vielä aikuisia, kun he jo ryhtyivät
palvelukseen ja alkoivat lähettää vanhemmille pientä apua. Eikö tulisi
olla niin? Eivätkö isä ja äiti ole ensin kantaneet heitä sydämensä alla
ja hikoilleet verta pitääkseen heidät hengissä koko kasvun ajan? Sitten
he unohtaisivat sen!

Oli kuin Helge olisi kuullut isänsä puheen, sillä nyt tuli kirje, jossa
oli seteli, kokonainen viisikymmenkruununen. Ja nyt eli Breden perhe
leveästi jonkun aikaa ja osti tuhlaavaisuudessaan sekä lihaa että
kalaa keittoruoaksi ja lasihelyillä koristetun kattolampun majatalon
parempaan tupaan.

Meni päivä erältään, ja mitä muuta voisikaan vaatia? Breden perhe eli
näin kädestä suuhun, mutta ilman suurempaa puutetta. Mitäpä muuta
voisikaan vaatia?...

— Sellaisia vieraita! sanoi Brede ja johti Iisakin ja Eliaksen tupaan,
jossa oli lasihelyillä koristettu lamppu. Mitä näenkään! Et kai sinä,
Iisakki, aio matkustaa? — Ei, minulla on vain sepälle asiaa. — Vai
niin, sitten aikoo Elias taas eteläisempiin kaupunkeihin?

Elias on tottunut hotelleihin, hän on kuin kotonaan, ripustaa takkinsa
ja keppinsä seinälle ja pyytää kahvia; ruokaa on isällä mukana
laukussa. Katri tuo kahvia. — Ei hänen pidä maksaa! sanoo Brede. Minä
olen niin monesti ollut Sellanråssa ja saanut juomista ja syömistä, ja
Eliaksella olen minä kirjoissa; et saa ottaa äyriäkään, Katri! — Mutta
Elias maksaa, ottaa rahapussin ja maksaa, ja antaa kaksikymmentä äyriä
ylitse. Ei mitään saituutta.

Iisakki menee sepälle ja Elias jää istumaan.

Hän sanoo Katrillekin sen mikä välttämätöntä on, mutta ei muuta
kuin mikä välttämätöntä on, hän puhelee ennen hänen isänsä kanssa.
Ei, Elias ei välitä tytöistä, hän on aivankuin karkamustunut niistä
kerran ja kadottanut mielenkiinnon. Ehkei hänellä ole koskaan ollut
oikeata rakkausviettiä, koska hän nyt noin ilman aikojaan kuljeksii.
Harvinainen mies korvessa, herra, jolla on ohut kirjurinkäsi ja naisen
aisti koreiluun ja sateenvarjoihin ja keppeihin ja kalosseihin nähden.
Vaihdettu, laimistunut, käsittämätön vanhapoika. Eipä tahdo kasvaa edes
raakaa partaakaan hänen ylähuuleensa. Mutta ehkäpä oli niin, että tämä
nuorukainen oli oikeata lajia ja kaikin puolin kunnollisesti varustettu
kerran, mutta joutui omituisiin oloihin ja muuttui vaihdokkaaksi?
Tuliko hänestä niin ahkera konttorissa ja rihkamapuodissa, että koko
hänen alkuperäisyytensä katosi? Ehkä oli niin. Joka tapauksessa kulkee
hän nyt täällä kilttinä ja intohimottomana, hieman heikkona, hieman
välinpitämättömänä ja vaeltaa yhä edelleen syrjäpolkuaan. Hän saattoi
kadehtia joka miestä korvessa, mutta siihenkään hänellä ei ollut kykyä.

Katri on tottunut laskemaan leikkiä vieraiden kanssa ja hän kiusoittaa
Eliasta sillä, että hän kai on menossa etelään päin rakastettunsa
luokse taas? — Minulla on muutakin päässä pidettävää, vastaa Elias,
minä lähden kauppamatkoille, avaamaan suhteita. — Älä ole niin
nenäkäs parempisäätyisille ihmisille, Katri! oikaisee hänen isänsä.
Brede Olsen on niin kohtelias Eliakselle, niin kunnioittava, että
pois tieltä. Hänen on hyvä ollakin sitä, se on viisasta, hän on
velkaa Storborgiin, hän on velkojansa edessä nyt. Ja Elias? Hän pitää
hyvänään tuon kohteliaisuuden ja on puolestaan hyvä ja armollinen:
Teidän korkea-arvoisuutenne! sanoo hän pilan vuoksi ja on olevinaan.
Hän mainitsee unohtaneensa sateenvarjonsa: Olimme juuri tulleet
Breidablikin ohi ja siinä silmänräpäyksessä muistin sateenvarjon!
— Brede kysyy: Hän aikoo kai pikku kauppiaallemme tässä vieressä
totilasille illaksi? — Elias vastaa: Niin jos olisin ollut yksin.
Mutta minulla on isä mukana. — Brede on miellyttävä ja laskettelee
edelleen: Ylihuomenna tulee tänne muudan mies, joka matkustaa takaisin
Ameriikkaan. — Onko hän ollut kotona käymässä? — On. Hän on ylämaasta.
Hän on ollut poissa monet vuodet, mutta nyt on hän ollut kotona
talven. Hänen matkalaukkunsa on eräs ajuri jo tuonut tänne, se on aika
matkalaukku! — Olen itsekin ajatellut toisinaan Ameriikkaa, sanoo
Elias vilpittömästi. — Hänkö? huudahtaa Brede. Olisiko se hänelle
tarpeellista! — Minä en kai tulisi siellä oleskelemaan iankaiken, mene
tiedä. Mutta minä olen ollut niin monilla matkoilla, voisinhan tehdä
senkin matkan. — Niinpä niin. Ja kyllä ne vain tavattomasti ansaitsevat
rahaa siellä Ameriikassa. Niinkuin tuokin mies, josta puhuin: hän
on kustantanut yhdet jos toisetkin jouluhuvit ylämaassa ja kun hän
tulee tänne, sanoo hän: Tuohan pannullinen kahvia ja tuohan kaikki
kahvileipä, mitä sinulla on! sanoo hän. Tahtooko hän nähdä tuon miehen
matkalaukun?

He menivät käytävään katsomaan hänen matkalaukkuaan. Se oli ihmeellinen
kapine, joka puolella kiilteli metalleja ja heloja, siinä oli kolme
säppiä, lukkoa lukuunottamatta. — Siihen ei tiirikka pysty! sanoi Brede
aivankuin hän olisi koettanut sitä.

He palasivat jälleen tupaan, mutta Elias oli käynyt hiljaiseksi. Tuo
ylämaan ameriikkalainen oli latistanut hänet maan tasalle, hän matkusti
matkojaan kuin suurin amtmanni, oli selvää, että tämä henkilö kiinnitti
Breden mieltä. Elias pyysi lisää kahvia ja koetti näyttää rikkaalta
hänkin, hän pyysi leipää kahvin lisäksi ja antoi sen koiralle, mutta
hän tunsi itsensä vähäiseksi ja masennetuksi. Mitä oli hänen oma
matkalaukkunsa tuohon ihmeeseen verrattuna! Siinä se oli, mustaa
vahakangasta, kulmat valkeiksi kuluneet, käsilaukku. — Herra nähköön,
hän ostaisi komean matkalaukun tultuaan etelään, huomaa se! — Hän ei
huoli antaa mitään koiralle, sanoi Brede. — Ja Elias oli taas hieman
ihmistynyt ja kohonnut: Onpa se aika lihava koira, sanoi hän.

Ajatus synnytti toisen hänen päässään, hän lopetti keskustelun Breden
kanssa ja meni vajaan hevosen luokse. Täällä avasi hän kirjeen, joka
oli hänen taskussaan. Hän oli vain pistänyt sen taskuunsa eikä ollut
katsonut, mitä rahoja se sisälsi, hän oli saanut näitä kirjeitä kotoa
ennenkin ja aina oli niissä ollut joitakin seteleitä, matka-apua.
Mitä oli nyt? Suuri, harmaa paperi, jonka pikku Rebekka oli maalannut
täyteen Elias veljelleen, sen lisäksi pieni kirje äidiltä. Mitä muuta?
Ei mitään. Ei lainkaan rahoja.

Äiti kirjoitti, ettei hän ollut voinut pyytää isältä rahoja enää, sillä
nyt ei ollut suuria jäljellä rikkauksista, jotka kerran oli saatu
kuparivuoresta, se oli mennyt Storborgin ostoon ja sitten kaikkiin
tavaroihin ja Eliaksen matkoihin. Nyt täytyi hänen koettaa omin neuvoin
matkustaa tällä kertaa, sillä niitä rahoja, mitä vielä jäljellä oli,
täytyi säästää hänen sisaruksiaan varten, etteivät hekään jäisi aivan
ilman. Onnea matkalle ja rakkaita terveisiä.

Ei rahoja.

Itsellään ei Eliaksella ollut kylliksi rahoja matkaa varten etelään,
hän oli tyhjentänyt kauppansa kassan, eikä ollut saanut paljon mitään.
Hän oli ollut aika tyhmä lähettäessään äskettäin Bergenissä olevalle
tukkukauppiaalle rahakirjeen ja maksaessaan joitakin laskuja. Ne
olisivat saaneet odottaa. Luonnollisestikin oli hän ollut myös liian
huoleton lähtiessään matkalle avaamatta ensin kirjettä, hän olisi
säästänyt itseltään ajomatkan kylään vaivaisille matkalaukkuineen. Nyt
seisoi hän siinä...

Isä palaa takaisin sepän luota saatuaan asiansa suotuisasti
suoritetuksi: hän saa huomenna Jensinen mukaansa. Jensine ei näet ollut
pannut lainkaan vastaan eikä estellyt, hän oli heti oivaltanut, että
Sellanråssa tarvittiin kesä-apua ja suostunut lähtemään. Hauskaa matkaa
taas.

Isän puhuessa istuu Elias ja miettii omaa kohtaansa. Hän näyttää
isälleen ameriikkalaisen matkalaukkua ja sanoo: Olisin tyytyväinen,
jos olisin siellä, mistä tämä matkalaukku on tullut! Isä vastaa: Niin,
ehkei se olisi hulluinta!...

Aamulla varustautuu isä kotimatkalle, syö, valjastaa hevosen ja ajaa
sepälle Jensineä ja hänen kistuaan noutamaan. Elias seisoo katselemassa
heidän jälkeensä koko ajan, kun he ajavat pois, ja kun he katoavat
metsänreunaan, maksaa hän majataloon ja antaa taas juomarahoja: Antaa
minun matkalaukkuni olla tässä, kunnes minä palaan! sanoo hän Katrille
ja lähtee.

Elias — minne hän lähtee? Hänellä on vain yksi paikka, minne mennä: hän
kääntyy ympäri, hänen on palattava takaisin kotiin. Hän lähtee korpea
kohden taas hänkin, tiellä pysyttelee hän niin lähellä isää ja Jensineä
kuin suinkin voi, joutumatta nähdyksi. Niin astelee hän astelemistaan.
Hän alkaa nyt kadehtia jokaista korvenasukasta.

On sääli Eliasta, hän on niin harhautunut.

Eikö hänellä ole kauppa Storborgissa? Mutta se ei kannata herranaoloa,
hän tekee liian paljon hauskoja retkiä solmiakseen suhteita, ne
tulevat liian kalliiksi, hän ei matkusta säästeliäästi. Ei pidä olla
pikkumainen, sanoo Elias ja antaa kaksikymmentä äyriä, kun hän voisi
päästä kymmenellä. Kauppa ei voi elättää tätä tuhlailevaa miestä, hänen
täytyy saada apua kotoa. Nyt viljellään Storborgissa perunaa, ruista
ja heinää kotitarpeiksi, mutta särvin täytyy saada Sellanråsta. Onko
siinä kaikki? Siivertin täytyy ajaa Eliaksen tavaroita ilmaiseksi meren
rannalta. Onko siinä kaikki? Äidin täytyy hankkia isältä rahoja hänen
matkoihinsa. Mutta onko siinä kaikki?

Pahin on jäljellä.

Elias teki kauppaa kuin höperö. Häntä niin imartelee, että kyläläiset
tulevat tekemään kauppaa Storborgiin, että hän antaa heille mielellään
velaksi, kun huhu leviää tästä, tulee yhä useampia ostamaan velaksi, se
vie päin männikköä, Elias on ystävällinen ja antaa, kauppa tyhjenee ja
kauppa täyttyy taas. Kaikki tämä maksaa rahaa. Kuka maksaa? Isä.

Aluksi oli äiti ollut hänen uskottu puhemiehensä: Elias oli perheen
toivorikas vesa, hänet piti kunnollisesti auttaa alkuun; muista miten
halvalla hän sai Storborgin ja miten hän sanoi pilkulleen, mitä hän
tahtoi siitä antaa! Kun isän mielestä kauppa meni päin mäntyä vastasi
äiti: Mitä sinä sanotkaan! Käyttipä hän melko vahvoja lausetapoja, oli
kuin Iisakki olisi ollut liian tuttavallinen Eliasta kohtaan.

Äiti oli näet itsekin ollut maailmalla ja matkustanut, hän saattoi
käsittää, että Elias ei itse asiassa viihtynyt korvessa, hän oli
tottunut hienompiin oloihin, oli saanut suuren yhteiskunnallisen
liikkuvaisuuden ja kaipasi samanveroisia. Hän syyti liian paljon
kehnolle väelle, mutta sitä hän ei tehnyt ilkeydestä eikä vanhempiaan
vahingoittaakseen, hän teki sen pelkästään hienon ja hyvän luonteensa
vuoksi, hänen täytyi auttaa ihmisiä, jotka olivat huonommassa asemassa
kuin hän. Rakas, hän oli ainoa mies korvessa, jolla oli valkea
nenäliina, jota alituiseen täytyi pestä. Kun ihmiset luottavaisina
pyysivät häneltä velaksi ja hän vastasi ei, olisi voitu luulla, ettei
hän ollutkaan niin hyvä mies kun yleensä luultiin. Hänellä oli sitä
paitse velvollisuuksia korven kaupunkilaisena ja nerona.

Kaiken tämän otti äiti huomioon.

Mutta isä, joka ei ymmärtänyt siitä tavuakaan, avasi eräänä päivänä
hänen silmänsä ja korvansa ja sanoi: Kas tätä, tässä on nyt kaikki,
mitä kuparivuoren rahoista on jäljellä! — Vai niin, sanoi äiti, entä
muu? — Sen on Elias saanut. — Äiti löi kätensä yhteen ja huudahti: Ei,
kyllä hänen täytyy käyttää järkeään!

Elias raukka, hän oli niin hutiloitunut, niin takaperoiseksi
kehittynyt. Hänen olisi kai pitänyt elää korvessa koko ajan, nyt on hän
mies, joka on oppinut kirjoittamaan kirjaimia, hän on vailla pohjaa ja
syvyyttä. Mutta mikään sysimusta ja pirullinen mies hän ei ole, hän ei
ole rakastunut eikä kunnianhimoinen, hän ei ole paljon mitään, eipä
edes perinpohjin epäkelpokaan.

Tuossa nuoressa miehessä on jotakin onnetonta ja tuomittua, hän
on ikäänkuin jonkun vahingon valtaama. Tuon hyvän kaupunkilaisen
piiri-insinöörin ei olisi ehkä pitänyt keksiä häntä hänen lapsuudessaan
ja ottaa häntä luokseen ja tehdä hänestä jotakin, lapselta kai katkesi
ja turmeltui juuret. Kaikki, mihin hän nyt ryhtyy, osoittaa jotakin
vajavaisuutta hänessä, jotakin tummaa valoisalla pohjalla...

Hän vaeltaa edelleen. Ajajat sivuuttavat Storborgin; mitä tekisi hän
kotona kauppapaikassaan? Ajajat saapuvat Sellanråhon yöllä, Elias on
heidän kintereillään. Hän näkee Siivertin tulevan ulos pihalle ja
hämmästyvän Jensineä, he tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilevät
vähän, sitten ottaa Siivertti hevosen ja menee sen kanssa talliin.

Nyt uskaltaa Elias tulla esiin, perheen ylpeys, nyt uskaltaa hän tulla
esiin. Hän ei astele, hän hiipii, hän tapaa Siivertin tallissa. — Minä
täällä olen, sanoo hän. — Sinäkin! sanoo Siivertti ja ihmettelee taas.

Veljekset alkavat hiljaisen keskustelun: Siivertin pitäisi saada äiti
hankkimaan vähän rahaa, pelastusrahaa, matkarahaa. Näin ei käy laatuun,
Elias on väsynyt siihen, hän on ajatellut sitä kauan, sen täytyy
tapahtua tänä yönä, pitkä matka, Ameriikka, tänä yönä. — Ameriikka?
sanoo Siivertti kovaa. — St! Olen ajatellut sitä kauan, näin ei käy
laatuun ja minä olen ajatellut sitä kauan. — Mutta Ameriikka? sanoo
Siivertti. Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! — Välttämättä. Minä palaan
heti takaisin ja ehdin postilaivaan. — Pitää kai sinun saada ruokaa? —
Ei minun ole nälkä.

— Etkö nuku vähän? — En. —

Siivertti tarkoittaa veljensä parasta ja koettaa pidättää häntä, mutta
Elias pysyy lujana päätöksessään, kerrankin lujana. Siivertti on
hämmentynyt, ensin kai ällistyi hän hieman Jensinen nähdessään, ja nyt
tahtoo Elias kokonaan lähteä korvesta, melkeinpä koko maailmasta. —
Mitä sinä aiot tehdä Storborgilla? kysyy hän. — Andresen voi saada sen,
vastaa Elias.

— Voiko Andresen saada sen, miten niin? — Eikö hän tule saamaan
Leopoldiinaa? — Sitä en tiedä. Kyllä kai hän saa. —

He puhuvat hiljaa ja puhuvat yhä. Siivertti arvelee, että on parasta,
että isä tulee ulos, niin saa Elias puhua hänen itsensä kanssa, mutta
ei, ei! kuiskaa Elias, sitä hän ei tahdo, hänessä ei ole koskaan ollut
miestä seisomaan sellaisen isän kasvojen edessä, hänen on aina täytynyt
käyttää välittäjiä. — Siivertti sanoo: Tiedäthän millainen äiti on. Et
pääse minnekään itkulta ja myöntymiseltä, hän ei saa tietää siitä.

— Ei, sanoo Eliaskin, hän ei saa tietää siitä. —

Siivertti menee, on poissa iäisyyden ja palaa tuoden rahaa, paljon
rahaa: Kas tässä, siinä on kaikki mitä hänellä on, luuletko, että se
riittää? Laske ne; hän ei niitä laskenut. — Mitä isä sanoi? — Ei hän
paljon mitään sanonut. Nyt saat odottaa vähän aikaa, niin minä käyn
hakemassa vähän vaatetta päälleni ja seuraan sinua. — Älä huoli tehdä
sitä, mene nukkumaan. — No pelkäätkö sinä sitten pimeässä tallissa?
kysyy Siivertti koettaen näyttää hieman iloiselta.

Hän on hetkisen poissa ja palaa jälleen pukeutuneena, hänellä on myös
isän eväsreppu selässään.

Kun he astuvat ulos, seisoo isä ulkopuolella: Kuulen, että aiot
matkustaa niin kauas? sanoo hän. — Niin, vastaa Elias, mutta minä
palaan takaisin. — Ei, minä tässä vain viivytän sinua, mutisee ukko
ja kääntyy menemään. Onnea matkalle! sanoo hän omituisen sortuneella
äänellä ja lähtee nopeasti tiehensä.

Veljekset vaeltavat korpea alas, jonkun matkan päässä istuutuvat
he syömään ja Eliaksella on nälkä, Elias tuskin saa kylläänsä
ollenkaan. On mitä hienoin kevätyö, teerien kuherrusta kuuluu harjulta
sieltä täältä ja tämä kotoinen ääni saattaa siirtolaisen hetkeksi
neuvottomaksi: On kaunis ilma, sanoo hän. Ei, nyt sinun täytyy kääntyä
Siivertti! — Vai niin, sanoo Siivertti ja seuraa. — He kulkevat
Storborgin ohi ja Breidablikin ohi, teeret kuhertelevat koko matkan
milloin milläkin harjulla, se ei ole torvisoittoa niinkuin kaupungissa,
mutta se on ääntä, kuulutusta, kevät on tullut. Äkkiä kuuluu ensimäisen
pikkulinnun ääni puunlatvasta, se herättää toiset, kyselyitä ja
vastauksia kuuluu kaikkialta, se on enemmän kuin laulua, se on
ylistyslaulua. Siirtolainen tuntee kai hieman koti-ikävää, jotakin
avutonta, hän aikoo Ameriikkaan eikä kukaan ole kypsempi siihen kuin
hän. — Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! sanoo hän. — No niin,
vastaa veli, koska niin tahdot. —

He istuutuvat metsän reunaan ja näkevät kylän aivan edessään,
kauppapaikan, laiturin, Breden majapaikan; joitakuita miehiä häärii
alhaalla postiveneen luona ja laittautuu kuntoon.

— Eipä minulla olekaan aikaa istua tässä, sanoo Siivertti ja nousee
jälleen. — Olipa ikävä, että matkustat niin kauas, sanoo Siivertti.
— Elias vastaa: Mutta minä palaan takaisin, ja silloin minä en
matkustakaan vain vahakankainen matkalaukku mukanani! —

Kun he sanovat hyvästi, pistää Siivertti veljelle pienen esineen,
jotakin paperiin käärittynä. — Mikä se on? kysyy Elias. — Siivertti
vastaa: Kirjota nyt ahkerasti! — Sitten hän lähtee.

Elias avaa paperin ja kurkistaa: se on kultaraha, tuo kultainen
kaksikymmenkruununen. — Ei, älä sitä anna! huutaa hän. — Siivertti
menee.

Hän kulkee hetken, sitten kääntyy hän ja istuutuu jälleen
metsänreunaan. Postiveneen luona syntyy yhä enemmän liikettä, hän näkee
väkeä nousevan veneeseen, veli nousee siihen, vene irroitetaan ja
soutaa pois. Niin matkustaa Elias Ameriikkaan.

Hän ei koskaan palannut takaisin.




XII.


Sellanråhon tulee merkillinen kulkue, ehkä hieman naurettava kulkueena,
mutta ei yksinomaan naurettava: sen muodostaa kolme miestä, joilla
on suunnattomat kantamukset, säkit, jotka riippuvat etupuolella
rinnalla ja takana selässä. He astelevat hanhenmarssia ja huutavat
toisilleen leikkipuheita, mutta heillä on raskaat kannettavat. Pieni
edusmies Andresen on ensimäisenä kulkueessa ja se on sitäpaitse myös
hänen kulkueensa: hän on varustanut itsensä, Sellanrån Siivertin
ja erään kolmannen, Breidablikin Fredrik Strömin tälle retkelle.
Vietävä miehekseen tuo pieni edusmies Andresen, hänen olkansa painuu
arveluttavasti maata kohden ja hänen takkinsa on vääntynyt alas
niskasta, niin hän astelee, mutta hän kantaa kun kantaakin taakkansa.

Hän ei ole oikosenaan ostanut Storborgia ja kauppaa Eliaksen jälkeen,
siihen hänellä ei ole varoja; hänen on parasta odottaa joku aika ja
ehkä saada kaikki ilmaiseksi. Andresen ei ole mikään taitamaton mies,
hän on toistaiseksi vuokrannut talon ja hoitaa kauppaa.

Hän on tarkastanut tavaravaraston ja löytänyt joukon
kaupaksikäymättömiä tavaroita Eliaksen rihkamakaupassa, jopa
hammasharjoja, jopa ommeltuja kaitaliinoja ja pieniä lintuja, jotka
seisoivat teräslangalla ja sanoivat piip, kun niitä oikeasta kohdasta
painoi.

Näitä tavaroita on hän nyt lähtenyt kuljettamaan, hän aikoo myydä ne
kaivostyömiehille tunturin toisella puolella. Hänellä on kokemusta
Aronsenin ajoilta, että kaivostyömiehet, joilla on rahaa, ostavat
kaikenlaista. Nyt harmittaa häntä vain, että hänen on täytynyt jättää
kuusi keinuhevosta, jotka Elias viimeisellä Bergenin matkallaan oli
ostanut.

Karavaani saapuu Sellanrån pihaan ja laskee taakkansa maahan. He
eivät lepää kauan, kun he ovat saaneet juodakseen maitoa ja leikillä
tarjonneet tavaroitaan ostettaviksi talon väelle, nostavat he jälleen
taakkansa olalleen ja jatkavat matkaansa. He eivät ole vain leikin
vuoksi matkalla. He vaeltavat metsän läpi etelään päin.

He kulkevat puolipäivään saakka, aterioivat ja taivaltavat jälleen
illan tuloon asti. Sitten leiriytyvät he ja nukkuvat jonkun aikaa.
Siivertti nukkuu istuallaan kivellä niinkuin kukko orrellaan, kuten hän
sanoo. Siivertti on näet viisas korvessa, aurinko on lämmittänyt kiven
ja nyt on siinä hyvä istua ja nukkua, hänen toverinsa eivät ole yhtä
huomaavaisia eivätkä tahdo seurata neuvoa, he paneutuvat kanervikkoon
ja heräävät viluisina ja nuhaisina. Sitten he syövät aamiaisen ja
jatkavat matkaansa.

Nyt kulkevat he ja kuuntelevat jo vähin laukauksia, he toivovat
kohtaavansa väkeä ja kaivoksia päivemmällä, työn on kai jo
täytynyt edistyä kauas merenrannalta Sellanråta kohden. He eivät
kuule laukauksia. He vaeltavat päivälliseen saakka eivätkä tapaa
ketään, mutta he huomaavat maassa suuria reikiä, joita ihmiset ovat
kaivaneet koetteeksi. Mitä kaikki tämä tietää? Asian laita on kai
niin, että tässä päässä tunturia on tavattoman paljon malmia, he
kaivavat puhdasta, raskasta kuparia eivätkä pääse paljoa etenemään
merenrannasta. Puolipäivän jälkeen tapaavat he useita kaivoksia, mutta
ei missään miehiä, he kulkevat iltaan saakka ja näkevät jo meren
edessään, he vaeltavat hylätyn kaivoserämaan kautta eivätkä kuule
laukauksia. Se on vallan merkillistä, mutta he leiriytyvät jälleen
toiseksi yöksi. He neuvottelevat: onko työ lopussa? Pitääkö heidän nyt
kääntyä takaisin taakkoineen? Ei puhettakaan! sanoo edusmies Andresen.

Aamulla tulee heidän leiriinsä muudan mies, kalpea ja harmistunut
mies, joka rypistää kulmakarvojaan ja katsoo heitä, lävistää heidät
katseellaan: Sinäkö se olet Andresen? kysyy mies. Se on Aronsen,
kauppias Aronsen. Hän ei pane vastaan, kun karavaani tarjoaa hänelle
lämmintä kahvia ja ruokaa, ja hän istuutuu alas: Minä näin teidän
savunne ja tahdoin nähdä mistä se tuli, selittää hän. Ajattelin:
saat nähdä että ne tulevat järkiinsä ja aloittavat jälleen työt. Ja
nyt tapaankin vain teidät! Minne te olette matkalla? — Tänne vain. —
Mitä te kannatte? — Tavaroita. — Tavaroita? huutaa Aronsen. Tuletteko
te myymään tavaroita? Kenelle? Ei täällä ole ketään. Ne lähtivät
lauvantaina. — Kutka lähtivät? — Kaikki. Täällä on tyhjää. Ja jos
niikseen, niin on minulla kyllin tavaroita. Minulla on kauppa täynnä.
Voitte ostaa tavaraa.

Nyt on näet kauppias Aronsenin laita taas huonosti, kaivostyö on
lopussa.

He saavat hänet kahvilla vähän rauhoittumaan ja kyselevät häneltä.

Aronsen ravistaa äreänä päätään: Sitä ei voi sanoa, se on
käsittämätöntä! sanoo hän. Kaikki kävi hyvin ja hän myi tavaroita ja
keräsi rahoja, lähiseutu kukoisti ja sai varoja valkoiseen puuroon
ja uusiin koulutaloihin ja lasihelyillä koristettuihin lamppuihin
ja kaupunkilaiskenkiin. Sitten havaitsivat herrat, ettei se enää
kannata, he lopettavat. Eikö kannata? Onhan ennenkin kannattanut? Eikö
sinikuparia paljastu joka laukauksella; minkä he ampuvat? Se on vain
petosta. Eivätkä he ajattele lainkaan, että he saattavat sellaisen
miehen kuin minut mitä suurimpaan pulaan. Mutta niin kai se on,
niinkuin sanotaan, että Geissler on taas syynä kaikkeen. Hän ei ollut
tullut, ennenkuin työt olivat lopussa, oli kuin hän olisi haistanut sen.

Onko Geissler täällä?

Eikö hän olisi täällä! Hänet olisi pitänyt ampua. Hän tuli eräänä
päivänä postiveneellä ja sanoi insinöörille: Miten käy? — — Hyvin käy
minun mielestäni, vastasi insinööri. — Mutta Geissler, joka seisoi
siinä, kysyi vain uudelleen: Vai niin, käykö hyvin?

— Käy. Ei hullummin kuin luulen, vastaa insinööri.

— Mutta kiitos, kun posti avattiin, oli siellä sekä sähkösanoma että
kirje insinöörille, ettei se enää kannattanut, hänen piti lopettaa!

Karavaanin jäsenet katsahtavat toisiinsa, mutta päämies, tuo Andresen
veitikka, ei näytä kadottaneen rohkeuttaan. — Kääntykää vain takaisin
kotiin! neuvoo Aronsen. — Kaikkea vielä, vastaa Andresen ja pistää
kahvivehkeet pussiin. — Aronsen tuijottaa vuoroon kaikkia kolmea:
Hulluja te olette! sanoo hän.

Edusmies Andresen välittää vähät entisestä päälliköstään, nyt on hän
itse päämies, hän on varustanut tämän retkikunnan kaukaiselle seudulle,
hänen maineensa kärsisi siitä, jos hän kääntyisi täältä tunturilta
takaisin. — Mutta minne te sitten aiotte? kysyy Aronsen katkerana. —
Sitä en tiedä, vastaa Andresen. Mutta hänellä on kyllä suunnitelmansa,
hän ajattelee kai paikkakuntalaisia: että tässä hän toi kolmen miehen
voimalla lasihelmiä ja sormuksia. — Lähdetään! sanoo hän tovereilleen.

Nyt olisi kai Aronsen oikeastaan aikonut kauemmas korpeen tänä aamuna,
kun hän kerran oli lähtenyt, hän tahtoi katsoa, olivatko kaikki
kaivokset autioina, oliko totta, että kaikki miehet olivat poistuneet;
mutta kun nämä reppurit niin itsepäisesti aikovat jatkaa matkaansa,
estyy hän aiheessaan, hänen täytyy kerta toisensa jälkeen neuvoa heitä
kääntymään. Aronsen on raivoissaan, hän kulkee karavaanin edellä ja
kääntyy vähän väliä ympäri ja huutaa heille, koettaa ehkäistä heitä,
hän puolustaa aluettaan. Niin saapuvat he parakkikylään.

Se on tyhjä ja toivoton. Tärkeimmät työkalut ja koneet on pantu
rakennuksiin, mutta hirsiä, lautoja, käytettyjä ajoneuvoja, laatikoita
ja tynnyreitä ajelehtii kaikkialla; joihinkin taloihin on naulattu
julistuksia, joissa kielletään pääsy.

— Siitä näette! huutaa Aronsen. Ei ristin sielua! Minnekä te aiotte?
Ja hän uhkaa karavaania suurilla onnettomuuksilla ja nimismiehellä;
itse tahtoo hän seurata sen kintereillä nähdäkseen, myykö se luvattomia
tavaroita. Silloin tulee kuritushuonetta ja linnaa niin että paukkuu.

Äkkiä kutsuu jokin Siiverttiä. Kylä ei ole aivan autio eikä kuollut,
joku mies seisoo ja viittoo erään tuvan luota. Siivertti taivaltaa
häntä kohden taakkoineen ja näkee heti kuka mies on: se on Geissler.

— Merkillinen kohtaus! sanoo Geissler. Hänen kasvonsa ovat punertavat,
kukoistavat, mutta hänen silmiään häikäisee kai kevätilma, hän käyttää
harmaita kakkuloita. Hänen puheensa on vilkasta, kuten ennenkin: mainio
kohtaus! sanoo hän, se säästää minulta matkan Sellanråhon, minulla on
niin paljon puuhaa. Montako uudistaloa on nyt korvessa? — Kymmenen. —
Kymmenen uudistaloa? Siihen minä nyökkään, olen tyytyväinen! On oleva
kolmekymmentäkaksi tuhatta sellaista miestä kuin sinun isäsi tässä
maassa! sanoo hän ja nyökkää taas, olen laskenut sen.

— Tuletko sinä Siivertti? huutaa karavaani. — Geissler kuulostaa ja
vastaa nopeasti: Ei! — Minä tulen jäljestä päin, huutaa Siivertti ja
laskee kantamuksen selästään.

He istuutuvat ja juttelevat. Geissler on innoissaan eikä ole ääneti
muuta kuin milloin Siivertti antaa jonkun lyhyen vastauksen, sitten
laskee hän taas kielenkantansa valloilleen: Ainoanlaatuinen kohtaus,
sitä en unohda! Kaikki on käynyt niin erinomaisesti tällä matkallani ja
nyt tapaan vielä sinut täällä, mikä säästää minulta matkan Sellanråhon!
Voidaanko kotona hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä! — Oletteko
saaneet ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. — Muuten on minulla
tavattomasti puuhaa, kohta kai vallan hukun siihen. Näetkö esimerkiksi,
missä me nyt istumme, Siiverttimies? Kylänraunioilla. Kaiken tämän ovat
ihmiset pystyttäneet aivan vastoin itseään. Oikeastaan olen minä syynä
kaikkeen, toisin sanoen: Minä olen eräs välimies pienessä kohtalon
leikissä. Se alkoi siitä, että sinun isäsi löysi tunturilta joitakin
kiviä ja antoi sinun leikkiä niillä silloin kun olit pieni. Siitä se
alkoi. Tiesin hyvin, että näillä kivillä oli vain se arvo minkä ihmiset
tahtoivat niistä antaa, minä panin niille hinnan ja ostin ne. Sitten
kulkivat kivet kädestä käteen ja tuottivat tuhoaan. Aika kului. Nyt
saavuin minä tänne joitakin päiviä sitten, ja tiedätkö mitä täällä
tein? Tahdoin ostaa kivet takaisin!

Geissler vaikenee ja katsoo Siiverttiin. Sitten huomaa hän myös säkin
ja kysyy äkkiä: Mitä sinä kannat? — Tavaroita, vastaa Siivertti, aiomme
niiden kanssa kylälle. —

Geissler ei kai välitä vastauksesta eikä liene sitä kuullutkaan, hän
jatkaa: Ostaa siis kivet takaisin. Viime kerralla annoin poikani myydä,
hän on sinun ikäisesi nuori mies eikä muuten mitään. Hän on perheen
salama, minä olen usvaa. Minä olen niitä, jotka tietävät oikean, mutta
eivät tee sitä. Mutta hän on salama, toistaiseksi on hän asettunut
teollisuuden palvelukseen. Hän se myi minun puolestani viimeksi.
Minä se jotakin olen, eikä hän, hän on vain salama, nopea nykyajan
ihminen. Mutta salama salamana on hyvä. Katsohan noita Sellanrån
asukkaita: he näkevät joka päivä jonkun sinisen tunturin, ne eivät ole
mitään keksintöjä, ne ovat vanhoja tuntureita, ne seisovat syvälle
painuneina menneeseen aikaan; mutta heillä on ne tovereinaan. He
elävät siellä taivaan ja maan parissa ja ovat sukua niille, ovat sukua
tuolle laajalle ja juurevalle. He eivät tarvitse miekkaa kädessään,
he käyvät elämän läpi paljain käsin ja paljain päin keskellä suurta
ystävällisyyttä. Kas, tuolla lepää luonto, se on sinun ja teikäläisten!
Ihminen ja luonto eivät pommita toisiaan, ne antavat toisilleen
oikeutta, ne eivät kilpaile, eivät juokse kilpaa minkään jäljessä,
ne seuraavat toisiaan. Kaiken tämän keskellä käyvät ja ovat olemassa
nuo Sellanrån asukkaat. Tunturit, metsä, suot, niityt, taivas ja
tähdet — oo, ne eivät ole mitään köyhää ja kuviteltua, ne ovat vailla
vertaa. Kuule minua Siivertti: Ole tyytyväinen! Teillä on kaikki mistä
elää, kaikki minkä vuoksi elää, kaikki mihin uskoa, te ravitsette ja
tuotatte, te olette välttämättömiä maan päällä. Sitä eivät kaikki ole,
mutta te olette: välttämättömiä maan päällä. Te ylläpidätte elämän.
Polvesta polveen olette te pelkkiä viljelijöitä ja kun te kuolette, käy
uusi viljelijä työhön käsiksi. Sillä juuri tarkoitetaan ikuista elämää.
Mitä se teille tuottaa? Oikeudenmukaisen ja vankan olemassaolon,
olemassaolon, jossa te olette luottavassa ja oikeassa suhteessa
kaikkeen. Mitä se tuottaa teille? Kukaan ei ohjaa eikä hallitse teitä
Sellanrålaisia, te nautitte rauhaa ja arvonantoa, teitä ympäröi suuri
ystävällisyys. Sen se tuottaa teille. Te lepäätte povella ja leikitte
lämpimällä äidinkädellä ja imette. Ajattelen isääsi, hän on yksi noista
kolmestakymmenestäkahdesta tuhannesta. Mitä on moni muu? Minä olen
jotakin, minä olen usvaa, minä olen siellä ja täällä, minä leijailen,
joskus olen sadetta kuivalle seudulle. Mutta muut. Poikani on salama,
joka ei ole mitään, hän on kultainen välähdys, hän osaa tehdä kauppaa.
Poikani on meidän aikamme tyyppi, hän uskoo vilpittömästi siihen,
mitä aika on opettanut hänelle, mitä juutalainen ja ameriikkalainen
on opettanut hänelle; minä ravistan päätäni hänelle. Mutta minussa ei
ole mitään mystillistä, minä olen usvaa vain perheessäni. Siellä minä
istun ja ravistan päätäni. Seikka on tämä: minulta puuttuu kykyä toimia
niin, ettei tarvitse katua. Jos minulla olisi se kyky, voisin itse olla
salama. Nyt olen usvaa.

Äkkiä palautuu Geissler ikäänkuin takaisin itseensä taas ja kysyy:
Oletteko saaneet sen ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. Ja
sitten on isä pystyttänyt yhden tuvan lisää. — Tuvan lisää? — Siltä
varalta, että joku tulisi, siltä varalta että Geissler tulisi, sanoo
hän. — Geissler ajattelee asiaa ja päättää: Sitten minun täytyy tulla.
Niin, minä tulen, sano isällesi niin! Mutta minulla on niin paljon
asioita. Nyt tulin tänne ja sanoin insinöörille: Tervehdä herroja
Ruotsissa ja sano, että minä ostan! Saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Se
on minusta yhdentekevää, minä en aja takaa. Olisitpa nähnyt insinöörin:
hän on puuhannut täällä ja pitänyt kaikkea käynnissä väellä ja
hevosilla ja rahoilla ja koneilla ja vahingolla, hän ei tiennyt muuta
kuin että teki oikein. Kuta enemmän kiveä hän voi muuttaa rahaksi,
sitä parempi on, hän luulee tekevänsä jotakin ansiokasta sillä, hän
hankkii paikkakunnalle rahoja, maalle rahoja, hän luisuu yhä lähemmäs
häviötä eikä hän huomaa asemaa: rahoja ei maa tarvitse, maassa on
rahoja enemmän kuin kylliksi; mutta sellaisia miehiä kuin sinun isäsi
ei ole kylliksi. Pyrkiä tekemään keino päämääräksi ja olla ylpeä siitä!
He ovat sairaita ja hulluja, he eivät tee työtä, he eivät tunne auraa,
he tuntevat vain arpanopan. Eivätkö he ole ansiokkaita, eivätkö he
saata itseänsä häviöön? Hehän panevat kaikki peliin? Virhe on vain
siinä, ettei peli ole uhkarohkeutta, se ei ole edes uhkarohkeutta,
se on pelkoa. Tiedätkö mitä peli on? Se on tuska, hiki otsassa,
sitä se on. Virhe on, että he eivät tahdo kulkea tahdissa elämän
kanssa, he tahtovat kulkea nopeammin kuin se, he ajavat takaa, he
työntyvät kiiloina elämän sisään. Mutta sitten sanovat heidän kylkensä
— seis siellä, ryskää, tänne soutuvene, pysähtykää, kyljet! Niin
nujertaa elämä heidät kohteliaasti, mutta varmasti. Ja niin alkavat
valitukset elämää kohtaan, raivo elämää kohtaan! Kullakin oma halunsa,
joillakin on kai syytä valitukseen, toisilla ei, mutta kenenkään ei
pitäisi raivota elämää vastaan. Heidän ei pitäisi olla ankaroita ja
vanhurskaita ja kovia elämää kohtaan, heidän tulisi olla armeliaita
sitä kohtaan ja puolustaa sitä: muista minkälaisia pelaajia elämällä on
turvatteinaan!

Geissler palautuu taas itseensä ja sanoo: Olkoon se miten tahansa! Hän
on silminnähtävästi väsynyt, hän alkaa haukotella. Aiotko kylälle?
kysyy hän. — Aion. — Ei ole kiirettä. Olet minulle velkaa pitkän matkan
tunturille Siiverttimies, muistatko? Minä muistan kaikki. Muistan siitä
lähtien kun olin puolentoista vuoden vanha: minä seista taapersin
ladon sillalla Garmon talossa Lomissa ja tunsin erinäistä hajua.
Minä tunnen sen hajun vieläkin. Olkoon sekin miten tahansa; mutta me
olisimme voineet tehdä sen retken tunturille nyt, jollei sinulla olisi
tuota säkkiä. Mitä sinulla on säkissä? — Tavaroita. Andresenhan se
tahtoo niitä myydä. — Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta
en tee sitä, sanoo Geissler. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä
olen usvaa. Nyt minä ostan ehkä tunturin takaisin jonakin päivänä,
se ei ole mahdotonta; mutta siinä tapauksessa en kulje ja tölläile
ilmaan ja sano: Ilmarata! Etelä-Ameriikka! Se kuuluu pelaajille. Väki
täällä arvelee, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä
menisi päin männikköön. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko
juttu on sangen yksinkertainen: uudet kuparinhankkijat Montanassa.
Ameriikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, ne kilpailevat
meidät hengiltä Etelä-Ameriikassa; meidän kiisumme on liian köyhää.
Minun poikani on salama, hän sai tiedon, silloin liitelin minä tänne.
Sen pituinen se. Olin joitakin tunteja aikaisemmin herrojen luona
Ruotsissa, siinä kaikki.

Geissler haukottelee taas, nousee ja sanoo: Jos tulet kylälle, niin
mennään yhdessä! —

He kulkevat yhdessä, Geissler hoippuu jäljessä ja on veltto. Karavaani
on pysähtynyt sillalle, iloinen Fredrik Ström kiusoittelee täydessä
touhussa Aronsenia: Olen aivan ilman tupakkaa, eikö hänellä ole
tupakkaa? — Kyllä minä sinulle annan tupakkaa! vastaa Aronsen. —
Fredrik hymyilee ja lohduttaa häntä: Ei hänen pidä sitä niin raskaasti
ja itsepäisesti ottaa, Aronsen! Me myymme vain nämä tavarat hänen
nenänsä edessä, sitten lähdemme taas kotiin. — Mene ja pese suusi!
huutaa Aronsen tulistuneena. — Hahaha, ei hänen pidä noin julmasti
hyppiä, hänen tulee olla kuin maiseman! —

Geissler on niin väsynyt, niin väsynyt, harmaat kakkulatkaan eivät
auta, silmät ovat painua kiinni kevätilmasta: Hyvästi, Siiverttimies!
sanoo hän äkkiä. Ei, minä en sittenkään voi tulla Sellanråhon tällä
kertaa, sano niin isällesi; minulla on niin paljon puuhaa. Mutta minä
tulen myöhemmin, sano! —

Aronsen sylkäisee hänen jälkeensä ja toistaa: Hänet olisi pitänyt
ampua!...

Kolmessa päivässä myy karavaani säkit tyhjiksi ja saa hyvät hinnat.
Siitä tuli loistava toimitus. Paikkakuntalaisilla oli vielä siunatusti
rahaa romahdukseen jälkeen ja he olivat parhaiksi tottuneet käyttämään
sitä, he tarvitsivat noita teräslangalla istuvia lintuja, he asettivat
ne piirongin päälle tupaan, ja he ostivat myös kauniita paperiveitsiä
allakan aukileikkaamista varten. Aronsen raivosi: Aivankuin ei minulla
olisi yhtä kauniita esineitä kaupassani!

Kauppias Aronsen oli suuressa vaivassa, hänenhän piti seurata ja vahtia
näitä reppureita, mutta he erosivat toisistaan ja lähtivät kukin omia
teitään kylään ja hänen täytyi koettaa juosta jokaisen jäljessä. Niin
jätti hän ensiksi Fredrik Strömin, joka oli ilkein suustaan, sitten
Siivertin, joka ei koskaan vastannut sanaakaan, vaan yksinomaan möi;
Aronsen valitsi entisen edusmiehensä ja seurasi häntä, koettaen haitata
hänen kaupantekoaan. Mutta edusmies Andresen tunsi entisen herransa
ja hänen tietämättömyytensä kaupasta ja kielletyistä tavaroista. — No
eikö englantilainen rullalanka ole kiellettyä? kysyi Aronsen ja oli
tietävinään. — On, vastasi Andresen. Mutta minä en kuljetakaan tänne
lankarullia, ne minä voin myydä korvessa. Minulla ei ole ainoatakaan
rullaa lankaa mukanani, katso itse! — Miten lienee. Mutta näet, että
minä tiedän mikä on kiellettyä, sitä et sinä minulle opeta. —

Aronsen jatkoi sen päivän puuhaansa, sitten heitti hän Andreseninkin ja
lähti kotiin. Reppureilla ei ollut enää ketään valvojaa.

Ja nyt kävi kauppa erinomaisesti. Siihen aikaan käyttivät naiset
irtopalmikkoja tukassaan, ja edusmies Andresen oli mestari myymään
irtopalmikoita, ja hän saattoi kun niikseen tuli myydä vaaleita
palmikoita tummille tytöille ja valitti vain, ettei ollut vielä
vaalempia palmikoita, harmaita palmikoita, sillä ne olivat
kallisarvoisimmat. Joka ilta tapasivat pojat sitten toisensa sovitussa
paikassa ja antoivat tietoja toimistaan ja lainasivat loppuun myymiänsä
tavaroita toisiltansa, silloin istuutui Andresen kernaasti hiomaan
pois viilalla saksalaisen tehtaanmerkin jostakin jahtitorvesta tai
poistamaan Faberin kynälaatikosta. Andresen oli ja pysyi taiturina.

Siivertti sitävastoin tuotti pienen pettymykseen. Ei niin, että hän
olisi laiskoitellut eikä saanut tavaroita kaupaksi, ei, hän myi eniten;
mutta hän sai liian vähän rahaa niistä. — Sinä et puhele tarpeeksi,
sanoi Andresen.

Ei, Siivertti ei puhunut pitkiä ruisuja, hän oli korpelainen, hän oli
harvasanainen ja rauhallinen. Mitä siinä oli puhumista? Sitä paitse
tahtoi Siivertti valmistua pyhiksi ja päästä kotiin, korvessa alkoivat
kevättyöt. — Jensine häntä kutsuu! arveli Fredrik Ström. — Samalla
Fredrikillä oli muuten itselläänkin kevättyöt tehtävänä ja vähän aikaa
hukattavana, mutta kuitenkin täytyi hänen viimeisenä päivänä pistäytyä
hetkeksi Aronsenille suutaan soittamaan! Minä myyn hänelle tyhjät
säkit, sanoi hän.

Andresen ja Siivertti kävelivät ulkona ja odottivat sillä aikaa. He
kuulivat ensiluokkaisinta suunsoittoa rihkamakaupasta ja silloin
tällöin Fredrikin naurua; sitten avasi Aronsen puotinsa oven ja käski
vierasta ulos. Mutta Fredrik ei tullutkaan, hän viipyi yhä ja laski
juttua, viimeksi kuulivat ulkonaolijat hänen myyvän Aronsenille
keinuhevosia.

Sitten lähti karavaani kotiin päin — kolme miestä, nuorta ja tervettä.
He lauloivat ja taivalsivat, nukkuivat jonkun tunnin tunturilla ja
taivalsivat taas. Kun he saapuivat Sellanråhon maanantaina, oli
Iisakki alkanut kylvää. Oli hyvä kylvösää: kostea ilma, silloin
tällöin pilkahti aurinko esiin, suunnaton sateenkaari näkyi taivaalla.
Karavaani hajoaa. Hyvästi, hyvästi...

Tuolla astelee Iisakki ja kylvää, muodoltaan myllynruhon kaltainen
ukko. Hän astelee kotikutoisissa vaatteissa, villat ovat hänen omista
lampaistaan, saappaat hänen vasikoistaan ja naudoistaan. Hän astelee
uskonnollisen paljaspäisenä, päälaki on kalju, mutta muuten on hän
häpeällisen karvainen, hänen päänsä on hius- ja partametsän peitossa.
Se on Iisakki, maakreivi.

Hän ei useinkaan pitänyt tarkalleen lukua päivistä, mitäpä se häntä
liikutti! Hänellä ei ollut papereita lunastettavana; harakanvarpaat
almanakassa merkitsivät lehmien kantoaikaa. Mutta hän tiesi
Pertunpäivän syksyllä, että silloin piti olla kaikki heinä sisällä
ja hän tiesi ristimessun keväällä ja että kolme viikkoa ristimessun
jälkeen lähtee karhu pesästään: silloin piti kaiken viljan olla maassa.
Hän tiesi mitä tarpeen oli.

Hän on korven asukas sieluineen, ruumiineen ja maanviljelijä vailla
armoa. Ylösnoussut hahmo entisajoilta, joka osoittaa tulevaisuuteen,
mies ensimmäisen maanviljelyksen ajoilta, oikea maamies, yhdeksänsataa
vuotta vanha ja taas nykypäivän mies.

Ei, hänellä ei ollut enää mitään jäljellä kuparivuoresta saamistaan
rahoista, ne on tuuli hajoittanut. Ja kenellä heistä oli enää mitään
jäljellä, kun tunturi jälleen lepäsi hylättynä? Mutta korvessa viittoo
kymmenen uudistaloa uusille, sadoille.

Eikö täällä kasva mitään? Täällä kasvaa kaikkea, ihmisiä, elukoita ja
maanantimia. Iisakki kylvää. Ilta-aurinko paistaa siemeniin, niitä
ryöppyää hänen kädestään kaaressa ja painuu kultavihmana maahan.
Tuolla tulee Siivertti äestämään, sitten on hänen jyrättävä ja jälleen
äestettävä. Metsä ja tunturit seisovat ja katselevat, kaikki on suurta
ja valtavaa, täällä on yhteyttä ja päämäärää.

Kilikili! sanovat kellot kaukana mäellä, se lähestyy lähestymistään,
elukat palailevat kotiin illaksi. Siinä on viisitoista nautaa ja
neljäkymmentäviisi pikku elukkaa, elukoita on täysi kolme tiua. Tuolla
menevät naiset kesänavettaan monine lypsinsankoineen, he kantavat niitä
korennoissa olallaan, siinä on Leopoldiina, Jensine ja pikku Rebekka.
He ovat kaikki avojaloin. Maakreivitär ei ole mukana, Inkeri itse, hän
on sisällä, hänen on laitettava ruokaa. Hän astelee korkeana ja uhkeana
talossaan, vestaalitar, joka sytyttää tulta keittiön uuniin. Antaa
mennä, hän on purjehtinut suurella merellä ja ollut kaupungissa, nyt on
hän jälleen kotona; maailma on avara, siellä pyörii pisteitä, Inkeri on
pyörinyt mukana. Hän oli kaikkein vähäisimpiä ihmisten joukossa, vain
muudan.

Niin tulee ilta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76469 ***