path: root/76381-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76381 ***

language: Finnish




EI NIIN SALATTUA, ETTEI ILMI TULISI

Tositapahtumiin perustuva kertomus





Jyväskylässä,
Jyväskylän Kirjapaino,
1893.




I.


Viime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut
asumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli
mekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan
ammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta,
joka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja
hyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään
hänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua
saamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa
työpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat
kiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten
tiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista
vaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään.
Otaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita
tulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin
paljon hyvää.

Ensi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta
asukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen
edellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu
siitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala,
luovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti
sitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa
rakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli
ystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin
asiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä
konepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja
terveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän
usein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.

Eräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman
nimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että
hän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle
kodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä
poikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti
hyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen
ja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten
syntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat
itsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen
saattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta
tämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin
siihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä
herttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä,
ja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä
ja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.

Näin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja
sitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun
huomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta
katkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20
vuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen
kuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta
ja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä,
niinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut
Selming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään.
Kun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming
kohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus
vastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla
vanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään
puhuneet.

Ottamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut.
Hänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko
pieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi
oli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta
rikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi
kerrottu, ennenkuin se tapahtui.

Selming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä
tapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa
olevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu
hänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut
itsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa
Selming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha
tapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon
kohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin,
näet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän
edellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla
matkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja
häntä palauttamaan.

Sanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan
levisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat
tavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona
poliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka
likemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät
voineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata
hyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa.
Selmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain
vaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt,
mistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin,
jotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin,
jotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli
pidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen
takaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian
oikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat
oikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla
istuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen
ympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa,
luuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen
haukkumasanoja ja kirouksia. "Murhaaja, isäntappaja!" kaikui kaikkialta
hänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain
täytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan
luo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.

Oikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen
vangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi
penikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen
kestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat
hänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu,
oli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi
ja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet
sitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet
käsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he
tuomarin eteen.

Herman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan
syntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi,
mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat
huokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai
hän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen
tointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut
myöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei
sallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski
hän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi
hän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että
hänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty,
seikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa
seuraavilla sanoilla: "Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun
opettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta
ja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan
ihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen
hyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?"

Hermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli
niin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut
muuta kuin pitää häntä viattomana.

Sillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn
kirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se
oli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta
kumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita,
jotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea
"katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista
samallaisista rikoksista..." Vaikka ei saatukaan selville, missä
yhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen
kanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun
Herman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut
sitä vieraiden luettavaksi.

Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt
tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo
vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli
miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se,
josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden
valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena
kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja
sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata
hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri
olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä
kujeillasi voi minua pettää."




II.



Siinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin
ja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin
kuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi
syytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä
lähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen,
milloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman
että hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli
lähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta,
kun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan
tulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä
ilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli
Selming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun
asian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän
myöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt
mitään siitä puhuminen.

Tuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen
antamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella
kiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän
niitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen
syytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa.
Seisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: "Tehkää
minun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan
kädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari."

Vaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä
syytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen
tyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia,
jotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa.
Sentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea
Hermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia:
Selmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin
naapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia
todistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin
syytetyn rakkautta Selmingiin.

Useita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä
salaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat
turhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia
Hermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin
silmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän
oli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka
hyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta
raakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka
liian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'

Hermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se
täydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin
ajatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa
ollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren
miehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä
vastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta
hyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota
säestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä
kuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden
ilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta,
jonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä
rasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä
vaikutti. "Kun minä" — kirjoitti hän — "viime pyhänä, joka oli 4:s
sunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja
kuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän
Raamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä
ristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi
minun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa
asiassa."

Vihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha
emännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken.
Se hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha
vaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi
hän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen
todistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei
ollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä,
mutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän
kertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan
vakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan
koskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä
puhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta
oli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä
hän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän:
"Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina
ajatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin
korvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan."
Ja sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden
pysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin
taloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen
huoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä
huoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.

Tämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä
oli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan
Hermanille: "Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma
sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden
valppaita silmiäkin." Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei
emännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin,
oli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.

Kun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan
vahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän
oli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota
ainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen
ryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase,
jolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa
oli tinalevy ja siinä nimi "Hannu Lobe." Tämä veitsi oli tuomarin
käsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani
sen koteloon, niin että nimi "Hannu Lobe" oli ylöspäin, sulki sitten
kotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän
sisään Hermanin.

Tämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti
niiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään
röyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä
lausui Selmingin sanat: "Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se,
joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista
oikeuden valppaita silmiäkin" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana
katsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään
lävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa
sanat tiesivät.

"Taivahan Jumala tietää kaikki!" huudahti hän; "mutta te — mistä olette
nuo sanat saaneet?"

"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä", sanoi tuomari, joka tahtoi
käyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.

Herman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: "Oi
Jumala! Tämä veitsi!" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja
kysyi: "Mitä te tiedätte?"

"Kaikki, kurja!" huusi tuomari; "kaikki! Sinä olet murhannut
hyväntekiäsi!" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi
sentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja
hämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän
sisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli
valallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille
että se vielä oli verinen ja huusi hänelle: "Tässä on kasvatti-isäsi,
hyväntekiäsi verta!"

Herman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet
saanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä
kovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli
taasen luettavana tyyni maltillisuus.

Tämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa.
Hänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. "Kurja
heittiö!" huudahti hän; "luuletko vieläkin voivasi pettää minua
perkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos
tahdot välttää kidutuspenkkiä."

Herman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: "minä
en ole tehnyt mitään rikosta."

Tuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen.
Kun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni
hän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi.
Mutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän
tavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat.
Mutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin
ryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan
terveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan
kuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.

Ja hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli
varastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän
vangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta.
Tehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut
kärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin
pitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi
hänet vietäväksi takaisin vankilaan.

Seuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan
syyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti
sentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka
hämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että
vankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!

Hermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka
muurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi
ainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti
kadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu
osotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja
että toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt,
kiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä
hän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut
tilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.

Hermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä,
ja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat,
jotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä
karkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita.
Mutta — turha vaiva!

Jo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu
saatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta.
Silloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista
kirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla
varustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa
kuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin
lähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä
kuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.




III.


Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman
tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan,
pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni
seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt
vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja
vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät
ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat,
jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu
tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä
olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an
lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran
tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä
kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan
viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton
nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta
epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri
joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt
oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki
ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin
olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan
raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa
kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän
taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä
korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi
vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli
siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri
hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen
kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan
kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän
mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin
liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille
päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle
veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa
vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin
kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi
hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja
laskeusi polvilleen.

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli
hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea
oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi
paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella
ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt —
liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla
olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä
saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa
hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet
kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun
miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi
ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton,
takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka
silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan:
"Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka
raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia
ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen
sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen
viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä
esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin
raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa,
tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku
aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut
sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään
ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina
viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa
koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt
itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa,
hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan
tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli
ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien
jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin
ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä
sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti
tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä
liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en
vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että
rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on
sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli
erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis
oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se
salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi
tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt
julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan
sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan.
Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti
käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo
sinun salaisuutesi!"

Herman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. "Kun te tunnette
osan", sanoi hän viimein, "on välttämätöntä että tunnette kaikki,
jottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen
kaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen
salaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta", lisäsi
hän, "voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia
papereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani."

Tuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis
oli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa,
mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten
kertomuksensa jotenkin tähän tapaan:

"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli
hänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää.
Mihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut,
ja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut
yhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi
hän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus
tulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu
muuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.

"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus.
Hän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta
ehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä.
Vamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri
rauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun
hän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin,
enkö voisi toimittaa hänen asiataan.

"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden
vaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli
vaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni,
tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen
lykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi
minua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen
varma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten:
'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä
yhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit
minun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen
tehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää
jo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään
salaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä,
sinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa
avasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä',
sanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt
niitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse
niiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut
täydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni
kiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit
ja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille,
herra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:

 "Rakas Herman,

 Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään
 väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso
 hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa
 sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt
 köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut
 ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea
 nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään
 oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta
 saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle
 sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen
 mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä
 kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!'
 Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin
 viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen.
 Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen
 neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä;
 minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi;
 mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten
 kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti
 hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet,
 että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja
 kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja
 surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.

 Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme;
 mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä,
 samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet
 kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia;
 varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen
 taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että
 vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan
 ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen
 sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut
 sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä
 minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi
 minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin
 siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti
 sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä
 tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.

 Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme,
 asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin
 oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli.
 Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen
 rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä,
 olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla
 oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa
 hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä,
 jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli
 Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman
 toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti
 maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen,
 avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia
 ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli
 monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta
 Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi
 hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin
 asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi
 harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko
 oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki
 paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään
 enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin
 olimme tulleet.

 Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut
 Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin
 sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut
 huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon
 olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun
 saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi
 palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli
 sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska
 minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän.
 Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi
 minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä
 koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi
 minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla
 mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin
 onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki.
 Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki.
 Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli
 kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi
 onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä,
 mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden
 tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa
 en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti
 kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla
 jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa,
 en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä
 levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä,
 ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen
 ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut,
 saatoin jatkaa etsimistäni.

 Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että
 minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden
 huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin
 kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä
 päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni
 ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen
 kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta
 kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin
 selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat:
 'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut
 ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät
 samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla,
 voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!

 Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet
 lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni
 oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa,
 ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan
 pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui
 Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki
 oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen
 luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä,
 joka mielestäni ilmaisi pelkoa: "Onko täällä ketään?" Minä
 tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän
 löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja
 nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta.
 Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän
 uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli
 hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia
 ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän
 ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän
 alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella,
 joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä
 tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä
 seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen
 vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan
 hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt
 jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia
 kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän
 vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä
 huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt
 vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti
 hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa.
 Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä
 panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun,
 kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies,
 joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi
 kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä
 heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun
 siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin
 minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli
 lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä
 jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä
 vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita,
 varkaita'.

 Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani
 lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta
 kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten
 ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat
 heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja
 lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita
 kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani;
 mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven,
 joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se
 auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten
 sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa
 pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei
 ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli
 ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin
 auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun
 samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin
 itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut
 toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien
 lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt
 näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut,
 ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat
 tehneet, vähitellen etääntynyt.

 Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta
 oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota
 tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä
 minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu
 noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus
 vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin
 kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä.
 Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.

 Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen.
 Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu
 takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle
 selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti.
 Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa.
 Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle
 enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä
 heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen
 tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita
 tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi
 oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa!
 Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi
 ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä,
 lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata
 paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja.
 Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan
 käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut
 mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin
 jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika
 vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei
 ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa
 kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin
 pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma,
 ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn
 kaupunkiin ja läksin.

 Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin
 nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden
 tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari
 penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en
 tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen
 luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli
 matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän
 pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin
 kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi:
 'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle
 silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa
 miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni
 jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni.
 Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan
 viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo.
 paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua
 synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat
 kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle
 ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään.
 Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi
 hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi
 sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan
 kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu
 sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.

 Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni
 läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty
 lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon
 ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei
 minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä
 kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan
 Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut
 mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan
 poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti
 perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän
 onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa
 tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta
 oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja
 ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat
 hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren
 omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti
 minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan
 tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari
 vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti
 tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.

 Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli
 riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen
 matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut
 ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä
 halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden
 Antwerpenin.

 Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni
 lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin
 puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut
 ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin
 pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä
 iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen
 perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa
 aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen
 nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi
 minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni
 ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen;
 että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä
 vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta
 enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se
 oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin
 hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta
 olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille
 olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta
 hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet.
 Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka
 kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä
 tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen
 omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia.
 Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä
 kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden?
 Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain
 kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että
 varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli
 toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli
 häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt.
 Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin
 huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut
 itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä
 olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en
 huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin
 jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan,
 mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi
 pahat tekoni.

 Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua
 ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani." — —

Luettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet,
jotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:

"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani
näitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen
suruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen
huulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua,
joka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa
hänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että
voisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin
uhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.

"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me
itkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa
katsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa
ja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin
saada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan
kiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan,
kumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään
oli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin!
Rikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa
ne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä
lohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa
sanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi,
rakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä!
Jos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin,
tahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin
minä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella
koettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta
anteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja
synnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta,
kaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden
ei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi
turhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta,
joka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi
toivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys,
joka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut
minuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma
minua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä
viedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen
näky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin
huutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole
se, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut
so'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'

"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi
minua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat
luitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi,
ja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me
keskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli
taasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet
hänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin
perheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei
hän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan
ehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi
sentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin
rahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä
Selmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen
aamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa
säilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine.
Hän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman
veitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä
kehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea
nimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn
hammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen,
vaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen
jälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se
tapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.

"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut
että ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän
valjetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming.
Naapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat
menevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin
tälläinen:

"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia
tehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen
vuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan
koettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut
rikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani;
mutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota
jonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista,
niin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen
osottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan
summan ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi."

"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat
tulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos
kirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja
heitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin
muutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja,
joiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.

"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en
itsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette,
samana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni
syylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin
ajatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa
teitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin
peruuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te
yhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan
syyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi
jalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta
seuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin
kuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli
heitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää
pimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja
aloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin
raskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä
oli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä
näitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut
kertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia
asioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä."

"Luullakseni selviää teille kaikki", sanoi tuomari, "kun saatte tietää,
että talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja
sama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että
Selming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki", tunsi
hän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta
oli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui
kiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli
antanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla
kauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä
toverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen
jälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään
tullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen
mieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla.
Ditlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen
toverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut
tuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä
koko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet.
Vasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei
ollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän
alati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen
taipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin
vankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa,
kunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren
rahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa
ja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa
ostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään,
päätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös
kostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin
syyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla
raha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi
Ditlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.

"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun
luuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä
sen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte,
helposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen
asia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut
äänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan
häntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet
itsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän
tavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja,
rahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta.
Tapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen
toivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän
kiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden
käsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin,
jota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei
häneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta
rikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä,
jotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi
hän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa
yritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä
kumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan,
onnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet,
ollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt
Herraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut
viattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja
menetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy
järkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa."

Tuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin
salaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin
täydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka
oli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli
tahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella
ja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen
kasvatusisänsä oli hänelle uskonut.

Hermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin
kirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan
meillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle
niin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta,
eivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että
se Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.

Mutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra
sanansa mukaan "nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt
ovat", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska "ei Jumala
anna itseään pilkata", mutta "mitä ihminen kylvää, sen myös niittää",
ja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran
ovat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin
kuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa
ja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus,
joka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu
siinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa,
vaan käykäämme kaikkine synteinemme "uskalluksella armo-istuimen tykö
että me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua
tarvitsemme." Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä
on suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran
Jesuksen nimeä avukseen huutaa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76381 ***