path: root/76347-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76347 ***

language: Finnish




HELLAS JA HELLEENIT

Piirteitä nykyisestä Kreikasta ja sen muinaismuistoista


Kirj.

I. K. INHA





Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1897.




SISÄLLYS:

      Alkusanat.
   I. Akrokorintholla.
  II. Hävityksen ajat.
 III. Yapaudentaistelu.
  IV. Kreikka ja Turkki.
   V. Klassillisiin maihin.
  VI. Atheena sodan aikana.
 VII. Taiteilija sotapolulla.
VIII. Uusi Atheena.
  IX. Nykyiset helleenit.
   X. Akropoliilla.
  XI. Raunioiden Atheena.
 XII. Matka Länsi-Kreikassa.
XIII. Suomalaisten seikkailu.
 XIV. Jäähyväiset Hellaalle.




ALKUSANA.


Lukijoille, etenkin kriitillisille tekijä pyytää saada huomauttaa, että
hän on sanomalehtimies. Hänen tuttavuutensa Kreikkaan perustuu kahden
kuukauden oleskeluun Atheenassa, Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana,
pariin matkaan maaseuduilla, ynnä kirjallisuuteen. Tekijä on tahtonut
kertoa ne ylimalkaiset vaikutukset, jotka hän lyhyen tuttavuutensa
ajalla on saanut. Muinaismuistot, jotka yhä ovat Kreikan suurin
viehätys, ovat kuvituksen pääosa. — Kreikkalaiset itse nimittävät
kirjallisuudessa maataan Hellaaksi ja itseään helleeneiksi, ja sen
vuoksi on näitä nimityksiä käytetty vaihdellen tavallisten rinnalla.

_Tekijä_.




I.

AKROKORINTHOLLA.


Aurinko, joka lähenee laskuaan, valaa kultaansa vanhoille
temppelinraunioille, joiden ikivanhoista pilareista toiset vielä
kantavat päänsä päällä mahtavia marmoripalkkeja, toiset taas makaavat
versoovain myrttipensaitten keskellä, kappaleiksi katkenneina.
Murtunutta jaloutta, hävinnyttä kauneutta!

Helleeni paimentaa lammaslaumaansa tuolla vaaran rinteellä, käskien
älykkäitä koiriaan. Hän on reipas, päivän paahtama, parrakas mies,
puettuna ryhdikkääseen kansallispukuun, kädessä pitkä paimensauva.
Karua lammaslaidunta on nyt maasi, joka muinoin kukoisti niin
kauniisti! Paimeneksi, joka kiertelee vuoristoita, ovat kovat kohtalot
sinut tehneet. Ne ovat opettaneet sinut ensimmäiseksi tarttumaan
kädellä pistooliin, tai isoon väkipuukkoon, joita kannat aina
avonaisessa vyötärlaukussa.

Raunioitten välitse kiertelevää polkua astuu nainen, joka päänsä päällä
kantaa saviruukkua. Repaleinen on hänen pukunsa, likainen, mutta
vartalo ja astunta ovat jumalattaren! Ja likaisen huolimattomuuden
alta hämärtää noista piirteistä vielä se sulous, joka helleeniläisissä
kuvapatsaissa lumoo katsojan.

Orjuuden jäljet eivät ole ennättäneet teistä kadota, mutta ei ole
vuosituhansienkaan sorto voinut teistä hävittää jalouden leimaa.

Vanha Hellas leviää tässä ympärilläni. Katseeni mittailee klassillisia
maisemia, poimien kymmeniä rusottavia vuorenkukkuloita, joiden nimet
olen jo piennä oppinut, etsiskellen kypressipuistoja, jotka osottavat
entisten historiallisten kaupunkien tilaa.

[Kuva: Temppelinrauniot Korinthossa.]

Kaikkialla kohtaa silmääni hävitys! Raskaasti on se vyörynyt ylitsesi,
Hellas, musertaen alleen temppelit, kastellen maan kansalaistesi
verellä. Ei liene maailmassa toista maata, joka olisi niin pitkällistä
ja julmaa vainoa kokenut, kuin sinä! Mutta hävityksen suuruus on paras
todistus muinaisesta suuruudestasi.

Kuinka surulliseksi teet mielen, mutta samalla, kuinka herätät
innostusta. Te maat, jotka ihanin piirtein leviätte allani, meret jotka
ulotatte atsurinsinisiä ulapoitanne molemmin puolin Istmon kannaksen,
runsaat muistot valtaavat mielen edessänne, te kasvatatte ajatuksille
siivet, joilla lentää yli vuosituhansien!

Kreikasta on Europan historia alkanut, Hellas on sivistyksemme
kehto. Ja miten kunniakas alku! Helleenit kehittivät inhimillisen
hengenviljelyksen niin korkealle, että heidän tuloksensa vielä ovat
alituisena palaamisen lähteenä. Kuinka monta kertaa vuosisatain
kuluessa on sieltä yhä uudelleen ammennettu henkisen kehityksen
alkeita! Hellaassa kukoistivat tieteet ja taiteet keskellä vanhan
ajan raakuutta, ja vapaudesta tehtiin yhteiskunnallisen järjestyksen
peruskivi.

Oltuasi puolentoista vuosituhatta sorrettuna ja unhotettuna olet
Hellas saanut takaisin vapautesi ja päässyt alkamaan uutta elämää.
Kiitollinen ja muinaisuuteesi ihastunut Europa kiiruhti auttamaan
uljasta vapaudentaisteluasi. Hellyydellä, jota ei ole minkään muun
kansan osaksi tullut, on se tukenut horjuvia vaiheitasi. Monasti olemme
pakottaneet vallanpitäjät luopumaan itsekkäistä pyyteistään ja sinun
ponnistuksiasi auttamaan.

Niinkuin aina hemmotellut lapset, niin et sinäkään ole ollut
pettymyksiä tuottamatta. Mutta muistakaamme tuomitessamme entinen kova
onnesi.




II.

HÄVITYKSEN AJAT.


Ne suuret sodat, joita Makedonian hallitsijat kävivät Aasiassa,
heikonsivat ja hajoittivat Kreikan kansaa ollen alkuna sen häviölle.
Sen parhaat sotilaat riensivät laumoittain etsimään onneaan vierailta
mailta. Atheenasta siihen aikaan hävisi sukupuuttoon vanhoja perheitä.
Maa menetti voimakkaimman osan väestöstään, ja sen vastustusvoima oli
suuresti heikontunut raakalaiskansain alkaessa hyökkäyksensä.

Roomalaiset kohtelivat kreikkalaisia verraten lempeästi. Parempaa
todistusta siitä kunnioituksesta, jota he tunsivat helleenejä vastaan,
ei voi olla kuin Ciceron tunnettu varotus Kreikkaan lähtevälle
Quintiukselle: "Muista Quintius, että hallitset kreikkalaisia,
jotka ovat sivistäneet kaikki kansat, opettaen niille lempeyttä ja
inhimillisyyttä, ja joille Rooma on velkaa oman valistuksensa". Kun
Germanicus tuli Atheenaan, niin hän riisui yltään kaikki vallan merkit
ja astui kaupunkiin vaan yksi liktori edellään. Eipä Roomassa pidetty
oikein sivistyneenä miehenä, ken ei ollut käynyt Atheenassa.

Rooman keisareista osottivat varsinkin Augustus, Hadrianus, ynnä
Antoninus Pius ja Marcus Aurelius suurenmoista hyväntahtoisuutta
Kreikkaa kohtaan. Mutta se kuva, jonka Kreikka tarjoo Rooman
keisarivallan ajalla, on ainoastaan pinnalta valoisa. Syvemmälle
silmättäessä kohtaa rappeutuminen jo kaikkialla. Ylellisyys ja
hekkuma olivat tylstyttäneet kansan, siveellinen ryhti bii hävinnyt,
aineellinen varallisuus vähentynyt, ja jo toisen vuosisadan lopulla
oli maan ja väestön voima sotain ja hallitsevain sorron kautta
näännytetty. Suurin osa pelloista oli autiona, kukoistavain lakeuksien
sijalla näkyi autioita aroja. Leivätön maarahvas tulvasi köyhtyväin
kaupunkien rasitukseksi. Kauppa ja laivaliike alenivat sitä myöden,
kuin tuotantokin ehtyi, ja keisari Nervan aikana oli Atheena jo niin
köyhä, että melkein kaikki sen porvarit olivat velassa. Muukalaiset
koronkiskurit kiertelivät maata ja koettivat riistää omaisuuden
niiltäkin harvoilta perheiltä, jotka vielä olivat pysyneet varoissa.
Semmoisiksi kuvasivat Plutarkhos ja Dion Krysostomos oloja toisella
vuosisadalla.

Pitkin roomalaisvaltakunnan pohjoista rajaa oli sillä välin kokoontunut
suuria raakalaiskansoja, jotka ahnain silmin katselivat veltostuvia
vanhoja kulttuurimaita, odottaen vaan soveliasta tilaisuutta niihin
hyökätäkseen.

Jo kolmannen vuosisadan keskivaiheilla alkoivat eoottilaisten,
skyyttain ja muiden raakalaisten retket. Ensi aikoina heidän
hyökkäyksensä tavan takaa torjuttiin, mutta raakalaiset eivät väsyneet,
vaan uudistivat ne kahta rajummin.

Skyyttalaiset ryöstivät keisari Gallienuksen ajalla Makedoniaa,
herulit kävivät Korinthossa, Argoossa ja Spartassa asti. Goottilaiset
hävittivät Atheenaa, jota eräs vanha kirjailija vertasi uhrieläimeen,
jonka liekit ovat kuluttaneet, jättäen ainoastaan luut jäljelle.

Keisari Julianuksen aikana koitti kuitenkin vielä kerran rauhan aika
ja hävitetyt maakunnat pääsivät uudelleen vaurastumaan, mutta lyhyeksi
kävi tämä heiastus entisestä loistosta. Julianuksen seuraajat eivät
enää yhtä suuressa määrin suosineet Akhaiaa. Rooman keisareita harmitti
se kovapintaisuus, jolla kreikkalaiset yhä pitivät kiinni vanhasta
pakanallisesta uskostaan. Papit ja piispat saivat hävittää temppelit,
tai muuttaa ne kirkoiksi. Raakalaisia vastaan ei hankittu suojaa, vaan
he saivat ryöstöretkillään yhä enemmän kiiruhtaa helleenien kansan
perikatoa. Kuudennella vuosisadalla käski keisari Justinianus sulkea
Atheenan filosofikoulut, jotka olivat viimeinen jäännös pakanuuden
ajoilta.

Goottilaiset, jotka hunnien ahdistamina tunkeutuivat yhä kauemma etelää
kohti, olivat roomalaisilta saaneet osan Dakiaa asuakseen. Sieltä
pyrkivät he kuitenkin yhä etenemään, ja Alarikin sotajoukot levisivät
yli koko Peloponneson. Spartankin täytyi aseitten ja taistelijain
puutteessa antautua. Hurjan hävityshimon valtaamana hajosi Alarikin
armeija yli Peloponneson muiden maakuntain, hävittäen loputkin sen
ikivanhoista kaupungeista. Raakalaisten mukana kulki likainen joukko
muukalaisia munkkeja, jotka kiihottivat hävittäjäin himoa hurjaksi
uskonvimmaksi.

Tällä retkellä hävitettiin Eleusiin kuuluisa mysteriotemppeli.
Peloponnesolla joutui luultavasti suurin osa Olympian temppeleitä
ryöstön ja perikadon omaksi. Thebe ja Atheena säilyivät kuitenkin
linnoitustensa kautta. Alarik ei voinut ruveta Atheenaa piirittämään,
vaan tyytyi suuriin lunnaisiin. Taru kertoo valloittajan säikähtyneen,
kun hän lähestyessään Atheenaa oli nähnyt itse jumalatar Pallas
Atheenen uhkaavan linnan harjalta, ja Akhilleen seisovan sen muureilla.

[Kuva: Diskoskiekon heittäjä.]

Viidennen vuosisadan alussa oli Kreikka ylt'yleensä raunioiden ja
hautain peitossa. Pitkiin aikoihin ei se kyennyt uudelleen virkoomaan,
etenkin kun bysantsilaiset keisarit pitivät siitä huonoa huolta.
Goottilaiset tosin lähtivät matkoihinsa, samoin myöhemmin kuningas
Genserik vandaaleineen, mutta sillä ei hädästä eikä kurjuudesta tullut
loppua. Heidän perästään tulivat bulgaarit. Kuudennen vuosisadan
keskivaiheille saakka ja vielä sen ohikin kesti yhtämittaista
kansainhyökkäystä. Historiankirjoittaja Procopius lausuu: "Siitä
pitäen, kuin Justinianus on valtakuntaa hallinnut, ovat Thrakiaa,
Khersonnesoa, Kreikkaa ja kaikkea sitä maata, joka on Konstantinopolin
ja Jonian meren välillä, joka vuosi hävittäneet bulgaarit ja hunnit.
Enemmän kuin kaksisataatuhatta roomalaista on jokaisella ryöstöretkellä
tapettu, tai viety vankeuteen, ja ne maat, jotka mainitsin, ovat nyt
skyyttain erämaitten kaltaisia." Mitä raakalaisilta jäi, sen hävittivät
maanjäristykset ja tulvat. Rutto teki puolen vuosisataa tuhoaan
pitkin koko Europaa, ja se tempasi Kreikastakin mukaansa suuren osan
eloon jääneestä rahvaasta. Mitä apua oli enää linnoituksista, joita
Justinianus alkoi rakentaa, kun ei ollut sotilaita niitä puolustamaan.
Hänen legioonansa eivät enää kelvanneet mihinkään, ja rahalla täytyi
hänen torjua viholliset omasta pääkaupungistaan.

Hunnien ja bulgaarien jälkeen alkoivat slaavit retkensä. Procopius
kertoo näistä slaaveista, etteivät he totelleet ketään yliherraa,
vaan jo vanhastaan ratkaisivat kaikki asiansa yhteisesti, jakaen
keskenään sekä menestykset että vastoinkäymiset. He eivät asuneet
kaupungeissa eivätkä kylissä, vaan matalissa majoissa, maakuopissa,
muutellen sinne tänne. He kunnioittivat uhreilla useita jumalia,
mutta eivät tunnustaneet kohtalolle mitään valtaa. Harjoittaen mitä
kamalinta julmuutta slaavilaiset ensinnä tunkeutuivat Illyriaan ja
Thrakiaan, ynnä sieltä Hellaaseen. Asukkaat raastettiin mukaan orjiksii
tai saivat raakalaisten lyhyistä keihäistä surmansa. Useita kertoja
kävivät nämä rosvot Hellaassa asti ilman että bysantsilaiset keisarit
saattoivat heitä vastustaa. Justinus II kutsui apuun avaarit, entiset
vihollisensa, mutta niistä taisteluista, joita sen jälkeen syntyi, ei
ole mitään luotettavia tietoja. Luullaan, että siihen aikaan, siis noin
v. 580 j.Kr. helleeniläisten maahan saapui ensimmäinen slaavilainen
asutus, joka ei liene kohdannut sanottavaa vastarintaa, autiota maata
kun oli riittävästi. Uudet tulokkaat mukautuivat helleenien tapoihin,
omistivatpa heidän kielensäkin.

[Kuva: Muinainen hautapatsas Atheenassa.]

Justinianuksen ajalla lakkasi Akhaia olemasta yhtenä maakuntana ja
jaettiin moneen piiriin. Silloin Atheena, joka kaikista Kreikan
kaupungeista oli vähimmin kärsinyt raakalaisten hävitysretkistä,
menetti loputkin vapaasta hallitusmuodostaan. Jo aikoja oli viidensadan
neuvosto, areiopaagi, vanhat tuomioistuimet, arkontit ja polemarkit
lakanneet virkailemasta. Lopulta ei Atheenan väestöllä ollut muuta osaa
valtiollisesta elämästä, kuin että sai valita kaupungin tai keisarin
palkkaamat sofistat, rhetorit ja grammatikot. Vaali oli kuitenkin
vallanpitäjäin vahvistettava, Tämäkin oikeus kävi mitättömäksi, kun
Justinianus lakkautti julkisten opettajain virat ynnä kielsi julkiset
näytännöt, jotka olivatkin vähitellen alenneet aivan arvottomiksi.
Vanhat temppelit muutettiin kristityiksi kirkoiksi ja saivat
marttyyreistä nimensä. Ainoastaan muutamissa etäisimmissä kolkissa
pysyi pakanallisten jumalain palveleminen voimassa aina yhdeksännen
vuosisadan loppupuoliskolle saakka.

Kahdeksannella vuosisadalla alkoi uudelleen saapua slaavilaisia
siirtokuntia Pelopomiesoon, jossa vuorilla, laaksoilla ja maakunnilla
vielä tänä päivänä on heiltä perittyjä slaavilaisia nimiä. Tuo siirto
antoi aihetta tappeluihin, joista historia ei kuitenkaan ole mitään
tietoa säilyttänyt.

Näihin aikoihin ilmestyi itäisen Välimeren rannoille uusi vihollinen,
saraseenit, jotka ahdistivat Rhodosta ja Kyproa sekä saivat jalansijaa
Kretassa. Sieltä he harjoittivat merirosvoutta pitkin Aigeian meren
rannikoita. Turhaan koettivat bysanttilaiset keisarit heitä karkoittaa,
Keisari Leo Filosofi pani heitä vastaan toimeen suuren sotaretken,
jossa kreikkalaiset ja vastatulleet slaavit olivat mukana.

Saraseenien kadottua näyttämöltä ilmestyivät Italiasta käsin normannit,
jotka perin pohjin ryöstivät Theben ja Korinthon, sekä veivät mukanaan
suuren joukon niiden perheistä Italiaan, silkinkutomista opettamaan.
Normannien täytyi väistyä venetsialaisten edestä.

Kuta enemmän bysantsilainen keisarikunta rappeutui, sitä kovemmaksi
kävi taas Kreikan kohtalo. Keisarit kykenivät tuskin itseään
puolustamaan, mitä sitten etäisiä maakuntia. Niin kehnoksi kävi
keisarien tila, että Isaak II Angelos oli puoliväkisin nostettava
valtaistuimelle, ja että hänen edeltäjänsä Andronikos I salaa karkasi,
mutta saatiin kiinni ja hirtettiin jaloista.

Näitä kurjia oloja käyttivät venetsialaiset hyväkseen valloittaakseen
Konstantinopolin, jossa Flanderin kreivi Balduin v. 1204 valittiin
keisariksi. Siten sai alkunsa tuo lyhytikäinen latinalainen
keisarikunta.

Länsimaisen tavan mukaan annettiin valtakunnan maakunnat läänitykseksi
ranskalaisille ja italialaisille ylimyksille, jotka tottelivat
keskushallitusta sen verran vaan, kuin kulloinkin hyväksi näkivät.
Villehardouinin Gottfried perusti itselleen Korinthoon, ja
burgundilainen Otto de la Roche Atheenaan ruhtinaskunnat, jotka
levittivät valtaansa joka suunnalle. Edellinen kutsui itseään Akhaian
herttuaksi. Jokainen ritari, joka vaan kykeni ympärilleen kokoomaan
miesjoukon, anasti jonkun kaupungin tai vuoren, josta hän mukavasti
saattoi harjoittaa vanhaa totuttua rosvonammattiaan. Raa'assa
ylimielisyydessä tekivät he väkivaltaa ihmisille ja omaisuudelle,
vieläpä maan taideteoksillekin. Heihin liittyi kaikenlaisia länsimaiden
seikkailijoita, jotka saalista hakien pyrkivät keisarin tai hänen
läänikerrainsa palvelukseen.

[Kuva: Lysikrateen muistomerkki Atheenassa.]

Kolmannentoista vuosisadan toisella puoliskolla pääsi Mikhael
Palaiologos ja hänen kauttaan kreikkalainen hallitsijasuku uudelleen
Konstantinopolin valtaistuimelle. Hänen kuollessa asettuivat
Vähään Aasiaan ensimmäiset osmaamt, joista koitui perikato koko
bysanttilaiselle keisarikunnalle.

Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuakunta joutui Sisilian
kuninkaalle, joka hallitsi sitä maaherran kautta, kunnes hänen täytyi
luovuttaa se florentiineille, joilla jo oli hallussaan Korintho,
Argos ja Vostitza, Seuraavan vuosisadan keskivaiheille riideltiin
Kreikan maakunnista ja kaupungeista vaihtelevalla onnella, ilman että
bysantsilaiset keisarit kykenivät sekaantumaan asiaan. Ainoastaan
Thessalia ja Epiros jäivät keisarillisille prinsseille palkkamaiksi,
kunnes osmaanit, jotka olivat tulleet Hellesponton poikki Europan
puolelle ja tehneet Adrianopolista pääkaupunkinsa, alkoivat niitä
hätyyttää. Todistuksena siitä hädästä, joka näiden uusien vihollisien
saapuessa valtasi kreikkalaiset maakunnat, lienevät Atheenassa erään
vanhan muurin jätteet, jotka piirittävät Akropoliin pohjoispuolella
olevaa kaupunginosaa. Tämä muuri on nähtävästi suuressa kiireessä
rakennettu, se on koottu temppelien ja muiden rakennusten raunioista,
arkitraaveista, tuoleista, alttareista, pilareista ja kaikenlaisista
muista esineistä, mitä vaan on käsillä ollut. Vaikka se onkin Atheenan
muinaisrakennuksille ollut niin tuhoisa, niin on siitä ollut se
hyötykin, että siinä on meidän päiviimme säilynyt paljon semmoista,
joka ehkä muutoin olisi joutunut häviön omaksi.

Turhaan rukoili keisari Johannes Palaiologos länsimaitten apua
yhä uhkaavammaksi käyvää turkkilaisvaaraa vastaan. Säästäen
Konstantinopolin viimeiseksi sulttaanit valloittelivat sen ympäriltä
toisen maan toisensa perästä, ja etenivät etelässä Peloponnesoon
saakka. Kun Timur Lenk samaan aikaan alkoi Vähässä Aasiassa ahdistaa
turkkilaisia, niin viipyi Kreikan lopullinen valloitus vielä kotvasen
aikaa. 1451 Konstantinopoli vihdoin joutui turkkilaisten haltuun, 1460
he valloittivat Peloponneson, ja samana vuonna, Atheenan viimeisen
herttuan kuoltua, hänenkin maakuntansa yhdistettiin osmaanilaiseen
valtakuntaan. Turkkilaiset säästivät kuitenkin Atheenaa, kunnioittaen
sen vanhoja muistoja. Miten paljon huonommat heitä venetsialaiset
olivat, sen saamme vasta nähdä.

Niin olivat siis helleeniläiset maat joutuneet osmaaneille, joiden
valta on tuottanut syvintä alennusta niille kansoille, jotka ovat
sen alle joutuneet. Mutta eivät turkkilaisetkaan saaneet rauhassa
pitää valloituksiaan, venetsialaiset koettivat seuraavain vuosisatain
kuluessa tavan takaa niitä anastaa. Turkki ja Venetsia kävivät
keskenään sotia vaihtelevalla menestyksellä. Useita rauhoja tehtiin,
mutta yhtä usein ne rikottiin. Helleeniläiset maat saivat yhä edelleen
ankarasti kärsiä sodan rasituksia.

Sulttaanit tekivät Kreikasta turkkilaisen maakunnan. Alussa voitetut
saivat pitää jonkinlaisen kunnallishallinnon, mutta pian tämä oikeus
supistettiin, tai jäi merkitystä vaille. Turkkilaiset virkamiehet
nylkivät maata ankarasti, ottivat lahjoja, sekä käyttäytyivät kaikin
tavoin mielivaltaisesti. Virkamiesten alituinen vaihteleminen tuotti
sietämättömiä oloja. Suurin osa maaomaisuudesta joutui turkkilaisten
käsiin. Ainoastaan saaret pysyivät jotakuinkin itsenäisinä, kunhan vaan
maksoivat vuotuisen veronsa sulttaanille.

Venetsialaiset valloittivat sitten uudelleen Peloponneson vv. 1687—99,
ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1718 saakka, jolloin se uudelleen
joutui turkkilaisille. Venetsialaisia kiitetään siitä, että he tällä
lyhyellä ajalla ennättivät monenmoisilla rakennuksilla, maan, viinin
ja silkin viljelystä edistämällä ynnä säännöllisellä hallinnolla
saada maata melkoisesti toipumaan. Mutta samalla he harjoittivat mitä
kovinta sortoa, joka on Kreikassa jättänyt jälkeen kirotun muiston.
Uskonnollisella alalla varsinkin oli sorto sietämätön. Kreikkalaiset
kirkot suljettiin, kreikkalaisia pappeja kiellettiin virkaansa
toimittamasta ja ripittämästä kuolevia. Eivät kyynelet, eivätkä
rukoukset auttaneet, heitä pakotettiin käymään roomalaiskatolisissa
kirkoissa. Kun samat maat uudelleen joutuivat turkkilaisen vallan
alle, niin kreikkalaiset puolestaan kostivat sillä tavalla, että
saivat turkkilaiset tuomitsemaan latinalaiset papit kaleereihin ja
kaiken heidän omaisuutensa otetuksi takavarikkoon. Ranskan lähettilään
välityksellä papit tosin pääsivät kaleerirankaistuksesta vapaiksi,
mutta heidän täytyi vuorostaan luopua uskostaan ja tunnustaa
kreikkalaisen kirkon opinkappaleet. Paavilaisuus ei ole sen koommin
päässyt Kreikassa päätään nostamaan.

Venetsialaiset, joita pidettiin Italian sivistyneimpänä rahvaana,
hävittivät mitä häpeällisimmin Kreikan muinaismuistoja. He ampuivat
raunioiksi Akropoliin, joka oli raakalaisilta ja turkkilaisilta
säilynyt. Piirittäessään Atheenaa v. 1687 he kuljettivat patterinsa
Pnyksin kunnaalle, joka on melkein Akropoliin vieressä, ja
pommittivat siitä kuudella tykillä ja neljällä mörssärillä Perikleen
ikimuistomerkkejä, Propyleitä ja Minervan temppeliä. Yksi pommi rikkoi
Parthenonin katon, sytytti ruutitynnörit, joita siinä talletettiin,
ja räiähytti rakennuksen ilmaan. Ihmeellistä, on, kuinka niin äärestä
ammuttaessa näinkin paljon on säilynyt meidän päiviimme.

Viisitoista sorron ja hävityksen vuosisataa olivat perinpohjin
kukistaneet Kreikassa muinaisen sivistyksen ja muinaiset muistomerkit.
Helleenien maa oli vaipunut unhotukseen, ainoastaan joku yksinäinen
tiedemies muisteli sitä silloin tällöin vuosisatain vieriessä.

"Oi inhimillisten asiain kurjia kohtaloita! Oi inhimillisen vallan
surullista muuttumista! Kaupunki, joka muinen oli mainio muuriensa,
laivainsa, rakennustensa, aseittensa, rikkautensa, miestensä,
järkevyytensä ja kaikenlaisen viisautensa vuoksi, on nyt kukistunut
pieneksi kauppalapahaseksi, jopa kyläksi. Se joka ennen oli vapaa ja
eli omain lakiensa nojassa, on nyt joutunut raaimman ikeen orjuuteen.
Matkusta Atheenaan ja näe suurenmoisimpain rakennusten sijalla
ainoastaan surkeita, hajonneita raunioita! Ellös, ellös koskaan
luottako liiaksi omiin voimiisi, vaan Häneen luota, joka sanoo: Minä
Herra teidän Jumala."

Niin valitti uuden ajan alussa muuan sveitsiläinen oppinut Atheenan
kohtaloa.

Eräs ranskalainen kirjailija vakuutti samaan aikaan, että Atheena oli
vaan pieni kylä, jota ketut ja sudet ryöstelivät; ja muuan saksalainen
tiedemies taas huudahtaa: "Oli muinen Kreikka, oli Atheena; mutta nyt
ei ole Kreikassa Atheenaa, eikä itse Kreikkaa."

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla alkoi Kreikka ja etupäässä
Atheena herättää länsimaisen maailman huomiota. Useat oppineet
matkustelivat sinne ja laativat sen raunioista piirustuksia ja
kertomuksia, jotka ovat Kreikan muistomerkkien tuntemiselle arvokkaat,
koska paljon niistä rakennuksista, jotka silloin kuvattiin, myöhemmin
vielä on hävinnyt.

Ranskan lähettiläs Nointel antoi v. 1674 piirustaa Parthenonin
basreliefit, jotka sitten suurimmaksi osaksi hävisivät, kun
venetsialaiset räjähyttivät temppelin ilmaan. Vielä tärkeämmät ovat ne
tarkat tutkimukset ja muistiinpanot, joita ranskalainen Spon, hienosti
sivistynyt Lyonin lääkäri, sekä englantilainen Wheler v. 1675 ja 1678
tekivät. Nämä molemmat tiedemiehet olivat viimeiset, jotka näkivät
Parthenonin ehjänä.

Seuraavalla vuosisadalla ovat varsinkin englantilaiset Stuart ja
Chandler julkaisseet Kreikan muinaismuistoista ansiokkaita tutkimuksia.
Saksalainen paroni Riedesel matkusti Morean läpi kolme vuotta sen
jälkeen, kuin venäläinen retkikunta kävi siellä ja albaanit olivat
sen pois ajaneet; hän kertoo nähneensä, kuinka Spartassa, Argoossa ja
Megalopolissa oli verekseltä hävitetty useita muistomerkkejä.

Rooman keisarit olivat riistäneet Kreikan kaupungeilta niiden
kauneimmat veistoteokset koristaakseen niillä pääkaupunkiaan; kun
Konstantinopoli perustettiin, niin sai Hellas antaa sille samanlaisena
verona mitä roomalaiset olivat jättäneet; venetsialaiset ja
florentiinit ottivat, mitä irti saivat. Viime vuosisadanvaihteessa
kävivät vihdoin englantilaiset käsiksi maan kiintonaisiinkin
muistomerkkeihin, raastaen, murtaen pois niistä kaikki raunioissa
säilyneet veistoteokset, mitä pitivät British Museumin arvoisena. Tämä
lordi Elginin teko herätti suurta suuttumusta Europassa, ja Byron
tuomitsi sen hehkuvalla harmilla.

Yllä mainittujen tutkimusretkien ja muiden matkakertomusten kautta
heräsi Europassa Kreikkaa kohtaan yhä suurempi myötätuntoisuus, jonka
leviämiselle kahdeksannentoista vuosisadan humanistiset harrastukset
olivat niin suotuiset. Oppineen maailman huomio kääntyi yhä enemmän
niihin jäännöksiin, joita vielä oli muinaisesta Hellaasta säilynyt, ja
valistuneessa yleisössä heräsi lämmin sääli maata ja kansaa kohtaan,
jonka menneisyys oli ollut niin kunniakas, vaan joka oli niin syvälle
sortunut. Nämä vaikutukset sytyttivät sen filhelleenisen liikkeen, joka
sitten tämän vuosisadan alussa niin voimakkaasti auttoi uushelleenien
vapaudentaistelua, pakotti diplomaatit muuttamaan heidän hyväkseen
politiikkansa ja teki Kreikasta itsenäisen valtakunnan.

[Kuva: Nuori parikunta Peloponnesosta.]




III.

VAPAUDENTAISTELU.


Vapautuksen toivo tapaa olla yhtä vanha kuin sortokin, ja aikaisin
kreikkalaisetkin himoitsivat sen alentavan ikeen alta, joka oli heidät
kukistanut. Mutta monta vuosisataa pettivät ne toivon kipinät, joita
silloin tällöin välähti heidän kohtalonsa pimeydessä. Puolikuu näytti
ainaiseksi kukistaneen itämailla ristin.

[Kuva: Arkaadilainen maisema.]

Kerran se lopulta nousi kuitenkin vapautuksen aurinko heillekin, mutta
verisenä ja pysytellen kauan matalalla, ikäänkuin epäröiden, kohotako,
vaiko laskea uudelleen. Länsimaailma on puolen vuosisataa katsellut
näitä kamalia aamuruskoja itäisellä taivaalla.

Pitkällinen oli vapaudentaistelu ja sydäntä särkeviä ne tuskan kuvat,
joita se on säilyttänyt historialle, mutta suunnattoman kalliilla
hinnalla Hellas lopulta lunasti itsenäisyytensä.

Osmaanit antoivat kristittyjen alamaistensa tuntea sorron koko
katkeruuden. Mielivalta ja ylenkatse olivat rajattomat, yhtä rajattomat
kuin niiden synnyttämä vihakin.

"Rajahiksi", karjaksi, nimittivät turkkilaiset kristittyjä maakuntiaan.
Eajahin asukkaat olivat' orjain luvussa. Heidän maansa jaettiin
valloittajain sotilaille läänitykseksi, heidät suljettiin kaikesta
vallasta, heidän uskontoaan sorrettiin, sivistyspyrinnöitään
poljettiin. Kenpä voisi luetellakaan kaikki rajahin kärsimykset. He
eivät saaneet pitää aseita suojakseen, eivät rakentaa uusia kirkkoja,
eivätkä vanhoja korjata. Turvallisuutta ei ollut omaisuuden, eikä
hengen puolesta. Pashat ajoivat takaa jokaista penniä, joka vilahti
alamaisten kourassa, ja rikkaus tuotti alituiset hengenvaarat.
Turkkilainen herra piti jokaisen naisen, joka hänen himoaan hiveli,
ja niin täytyi kreikkalaisten naittaa tyttärensä niin nuorina kuin
suinkin, pelastaakseen heidät häväistyksestä. Virkamiehet, jotka
itse ostivat virkansa esimiehiltään, nylkivät niiden hinnan takaisin
alamaisiltaan monenkertaisesti. Oikeudenkäynti oli niin vaarallista,
että jutut tavallisesti päättyivät kummankin asianomistajan häviöllä.
Rikosjutuissa kristitty ei kelvannut todistajaksi mohamediläistä
vastaan. Rajahin täytyi puvussaankin erottaa itsensä osmaaneista. Se
ei saanut oppia arapilaista kirjoitusta, eikä omia kirjojaan käyttää.
Kamalimpia rasituksia oli poikavero, jonka kautta kansalta riistettiin
sen paras toivo. Joka viides vuosi kiertelivät maakuntia kylästä kylään
pienet joukot turkkilaista sotaväkeä. Asukkaat poikineen koottiin,
ja nuorisosta otettiin viides osa, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat,
sulttaanin orjiksi ja kasvatettaviksi mohamedin uskoon. Joka tällä
tavalla vietiin kotoa, oli ainaiseksi menetetty.

Mitä huolta olisi turkkilaisen tapainen hallitus pitänyt maan
vaurastumisesta? Ei mitään tehty sen elinkeinojen hyväksi,
sivistyslaitoksista puhumattakaan. Teiden puutteessa kävi liike eri
maakuntain välillä vaivalloiseksi. Maanviljelys oli niin huonossa
tilassa, että suurin osa maata oli autiona. Kauppaa rasittivat
kaikenlaiset hankaluudet.

Helleeniläinen kansanluonne, joka on niin altis vaikutuksille, oli
vuosituhansien koettelemuksissa turmeltunut. Kun ei väkivallalla
voitu vastustaa sortoa, niin opittiin pettämään. Viekkaudessa olivat
kreikkalaiset jo vanhastaan olleet mestareita, nyt tuli tästä
ominaisuudesta kansallinen avu taistelussa olemassa olon puolesta.
"He pelkäävät aina tulevansa petetyiksi", lausui helleeneistä eräs
venetsialainen kirjailija. "Kaikki herättää heissä epäluuloa, mutta
eivät hekään puolestaan ajattele muuta kuin petosta. Hyöty kaupoissa
on isän ensimmäinen opetus pojalleen." Valheellisuudella, juonilla,
eripuraisuudella, julmuudella panivat he sitten monta kertaa
länsimaiden myötätuntoisuuden kovalle koetukselle, mutta heidän asiansa
oli toiselta puolen niin oikea, että siltä ei voitu kieltää kannatusta,
heidän esi-isänsä niin kunniakkaat; ja ne monet urotyöt, joita nämä
palikaarit tekivät, ihastuttivat loistolla, joka muistutti muinaisia
helleenejä.

Vuoristot ovat karuja luonnon taimia kasvattamaan, mutta vapaus on
niillä ikimuistoisista ajoista viihtynyt paremmin kuin lihavimmilla
lakeuksilla. Vuorissa pääsi kreikkalaistenkin itsenäisyys voimakkaaksi
varttumaan.

[Kuva: Ryhmä jumalia Parthenonin friisistä.]

Paimentolaiselämä alkoi vapautensa vuoksi olla elinkeinoista paras.
Paimenien luo pakeni vuoristoihin vähitellen yhä enemmän miehiä, jotka
olivat riitaantuneet turkkilaisten kanssa; mutta kun ei karjanhoito
voinut kaikkia elättää, niin ruvettiin rosvoiksi. Näistä "klefteistä",
rosvoista, sai vapaudentaistelu sitten parhaat sotilaansa. He
tottuivat kestämään kaikkia rasituksia, kärsimään nälkää ja janoa,
nopeasti marssimaan ja ampumaan tarkkaan. Vuorilla oppivat he tuohon
sissisotaan kivien ja puiden suojasta, joka sitten kävi turkkilaisille
niin tuhoisaksi. Sorrettu rahvas ihanteli kleftejä turkkilaisten
väkivallan kostajina. Talonpoika piti itseään turvallisempana, kun
hänellä oli joku poika kleftien joukossa. Verikoston laki lisäsi
vääryyttä tehtaissa nopeaan heidän lukuaan. Ihanasti on kreikkalainen
kansanrunous laulanut näistä urhoista, joita harvoin odotti muu kuin
väkivaltainen kuolema. Jos turkkilaiset saivat heidät käsiinsä, niin
heillä oli edessään kamalat kidutukset. Klefteissä kehittyi harvinainen
kestävyys ja kuolonhalveksiminen. Vaikka rosvoja, niin ylläpitivät he
keskenään monta ritarillistakin tapaa, jotka lisäsivät heidän elämänsä
romanttisuutta. He saattoivat ampua oman päällikkönsä, joka tahtoi
pitää vangiksi joutuneen turkkilaisen naisen. Mutta myös oli heissä
paljoa julmuutta, johon turkkilaiset olivat hyvät opettajat. Kleftien
hirmutyöt vapautussodan aikana kehotti mohamediläisiä vielä kamalampiin
rikoksiin.

Portti ryhtyi jo aikaisin toimiin kleftiläisyyttä vastaan. Se jakoi
maakunnat armatolikeihin, piireihin, joiden miesväki sai aseet
vuorelaisten kurissa pitämiseksi. Armatooleilla, s.o. aseellisilla oli
sittemmin tärkeä osa Kreikan vaiheissa. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin he
ensinnä salaa ja sitten julkisesti liittyivät klefteihin turkkilaisia
vastaan, ja vapaudentaistelijain luku sen kautta melkoisesti karttui.

Helleeneillä oli vanha taru, että heille pohjoisesta tulisi pelastaja,
ja aikaisin kiintyi heidän toivonsa Venäjään, joka Turkin kanssa kävi
niin kovat sodat. Uskonnonkin yhteys viehätti heitä tämän mahtavan
puoleen, ja Venäjällä taas kehittyi varahin halu tulla uskonveljille
avuksi.

Jo Pietari Suuri hautoi mielessään uuden kreikkalaisvaltakunnan
perustamista, ja Katharina II:sen ajalla sai bysantsilainen aate
alkavasta filhelleenisyydestä uutta virikettä. Voltaire kehotti
keisarinnaa pelastamaan helleenejä, ja korkeat henkilöt ajoivat
Venäjällä lämpimästi heidän asiaansa. Uuden sodan syttyessä Turkkia
vastaan pantiinkin tuuma toimeen. Kronstadtista lähetettiin Välimerelle
sotalaivasto, ja ruhtinas Orlov vei v. 1770 venäläisen armeijan
Peloponnesoon, joka mahtavan liittolaisen saapuessa innolla nousi
kapinaan. Mutta kauhean lopun sai tämä ensimmäinen yritys, joka samalla
pitkäksi aikaa lannisti kreikkalaisten luottamuksen Venäjään.

Turkki turvautui kamalaan keinoon, jota se menestyksellä on sekä ennen
että jäljestäpäin käyttänyt. Se kutsui Albaniasta mohamedinuskoiset
shkipetaarit kurittamaan kapinallisia, ja nämä saaliin ja verenhimoiset
joukot täyttivät Peloponneson äärettömällä viheliäisyydellä.
Kymmeniätuhansia miehiä murhattiin, naiset ja lapset raastettiin
orjuuteen. Pappeja ja piispoja hirtettiin, kirkot, luostarit
ryöstettiin, monta kaupunkia hävitettiin perin pohjin. Lopulta Moreaa
ryösti noin 150,000 shkipetaaria ja kaikenlaista verenimijää muualtakin
Balkanin niemeltä. Tämän ajan hirmutapauksista muistettakoon 4000
kreikkalaisen pako Sfakterian saareen, jossa he kuolivat nälkään
ja janoon. Turkkilaiset tappoivat Larissassa 3000 kreikkalaista,
pelottaakseen heidän maanmiehiään uusista kapinayrityksistä, ja
janitshaarit saivat huvikseen ammuskella kaupungin asukkaita.
Albaanit ryöstivät sitten Peloponnesoa yhdeksän vuotta, eivätkä enää
turkkilaistenkaan käskyllä lähteneet pois, ennenkuin Hassan Ghazi,
joka sulttaanilta sai toimekseen niemen puhdistamisen, heitä surmasi
kymmeniä tuhansia. Hän saattoi Tripolitzan luo rakentaa 4000:sta
pääkallosta voitonpyramiidin ja lähettää 120 johtajan päät Stambuliin,
sulttaanille lahjaksi. Peloponneso oli nyt niin lopen hävitetty, että
sen asukasluku oli 250,000:sta vähentynyt vajaaksi 100,000:ksi.

Mutta verinen kosto ei enää voinut tukehuttaa vapaudenhimoa, eivätkä
myöskään ne monenlaiset huojennukset, joita sulttaanit viime vuosisadan
lopulla soivat kristityille alamaisilleen. Kreikkalaisten toiveet
saivat voimakasta virikettä niistä tuulista, jotka siihen aikaan
puhalsivat yli Europan Sillä aikaa kun kleftit ja armatoolit kotomaassa
kävivät lakkaamatonta sissisotaa turkkilaisia vastaan, alkoivat ne
monilukuiset kreikkalaiset, joita asuskeli Europan +suurkaupungeissa,
täydellä todella valmistella maansa vapauttamista. Rhigas,
kreikkalaisten vapaudenrunoilija, matkusti rakentamassa ulkomailla
asuvain kreikkalaisten kesken laajaa salaliittoa, ja kotomaansa
kleftejä hän kiihotti hehkuvilla runoilla, jotka pian olivat Hellaassa
joka miehen suussa:

    Kuin kanan palikaarit, kuin kauan aiomme,
    Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss vuortemme?
    Kuin kauan metsiss olla ja piillä aina näin,
    Pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin,
    Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaa,
    Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
    Yks hetki kallihimpi on olla vapaana,
    Kuin tuhat vuotta raskaissa orjan kahleissa!

Rhigasta sanotaan kreikkalaisten vapauden ensimmäiseksi marttyyriksi.
Itävallan hallitus, joka vihasi kaikkia vapaudenpyrinnöitä, otatti
hänet kiinni Triestissä ja antoi ilman ehtoja turkkilaisille, jotka
ammuttivat hänet. Ennen kiinni joutumistaan ennätti runoilija niellä
salaisen seuransa jäsenluettelon. Kuollessaan hän huudahti: "Näin
kuolevat palikaarit! Te olette kyllin kylväneet siementä, hetki tulee,
jolloin kansani korjaa ihanan sadon."

Viime vuosisadan lopulla kreikkalainen kansallisliike sai alkuun
uushelleeniläisen hengenviljelyksen. Perustettiin paljon kouluja,
ja Korais laski perustuksen kreikkalaiselle kirjakielelle.
Turkin sulttaanit, jotka nyt täydellä todella pohtivat tuumia
koko valtakuntansa olojen parantamiseksi, eivät näitä pyrinnöitä
vastustaneet. Kreikkalaisten kauniit kansallisrunot herättivät
Europassa huomiota ja ihastusta. Monelta taholta osottivat mahtavat
henkilöt myötätuntoisuuttaan helleenejä kohtaan ja kallistivat korvansa
heidän kuiskutuksilleen. Rhigas oli Wienissä pitänyt keskusteluita
Ranskan lähettilään Bernadoten kanssa, ja Venäjän keisari Aleksanteri I
oli filhelleeni.

Venäjällä kudottiin uudet juonet Kreikan vapauttamiseksi. Odessan
kreikkalaiset perustivat salaisen seuran, filikkoin hetairian, joka
päämääräkseen pani bysantsilaisen valtakunnan uudistamisen. Hetairia
oli jaettuna moneen luokkaan ja sen jäseniä sitoivat kamalat valat; he
olivat velvolliset heti merkin saatuaan lähtemään taisteluun. Seura
levisi vähitellen yli koko kreikkalaisen maailman, ja vihdoin sen johto
uhkarohkeasti muutettiin Odessasta itse Stambuliin.

Saadakseen yrityksilleen suurempaa kannatusta hetairian johtajat oikein
kreikkalaisella viekkaudella panivat liikkeelle huhun salaisesta
korkeimmasta hallituksesta, joka muka seuran toimia johti, ja tällä
ylijohdolla tarkoitettiin Venäjää. Joonilaisen kreivi Kapodistrian
ollessa keisari Aleksanterin läheisimpiä luottamusmiehiä oli helppo
saada huhulle yleistä luottamusta; mutta keisari kerrassaan vieraantui
helleenien hankkeista, kun hän sai siitä vihiä. Ranskan vallankumous
oli hallitsevissa herättänyt syvän inhon kaikkia salaisia seuroja
vastaan, olipa niillä mikä tarkoitus hyvänsä. Mutta kun huhu tuosta
salaisesta korkeimmasta hallituksesta tuli sulttaanin korviin, niin se
hänessä herätti Venäjää kohtaan syvän epäluulon, jota eivät mitkään
viralliset vakuutukset voineet poistaa, ja josta oli paljon apua
kreikkalaisille.

Turkin virallisissakin piireissä oli näillä hankkeilla salaisia
suosijoita. Varakkaammat Konstantinopolin kreikkalaisista
perheistä, joita kaupunginosansa mukaan kutsuttiin fanariooteiksi,
saavuttivat sulttaanien hovissa monenlaisten kykyjensä kautta
vähitellen yhä suurempaa vaikutusvaltaa, Samalla kuin he olivat
sulttaanien luottamusmiehiä, kutoivat he monenlaisia juonia
Hellaan vapauttamiseksi. Mahtavimmat näistä fanariooteista olivat
Ypsilantiit, jotka kauan olivat Portin nimittäminä hospodaareina
Tonavan ruhtinaskunnissa. Fanarioottien päämääränä ei alussa ollut
ilmi kapina, vaan kreikkalaisten ja muiden kristittyjen vaikutusvallan
vähitellen tapahtuva eneneminen Turkissa, kunnes tästä lopulta tulisi
kristittyjen hallitsema valtakunta. Sulttaanien saatua vihiä näistä
aikeista menettivät he kuitenkin vallanasemansa, ja vapaudentaistelu
sai heistäkin innokkaita osamiehiä.

[Kuva: Kappale Parthenonin friisiä.]

Turkki oli tämän vuosisadan alussa heikontunut onnettomain sotain ja
maakunnissa hallitsevain pashain niskoittelemisen kautta. Ali pasha,
joka koetti perustaa itsenäistä valtakuntaa Albaniaan ja Epirokseen,
nousi Porttia vastaan ilmikapinaan. Ja sulttaani pelkäsi Venäjän
milloin tahansa alkavan uuden sodan, eikä uskaltanut lähettää sotaväkeä
pois pohjoiselta rajaltaan. Hetki siis oli suotuisa kreikkalaisten
yritykselle.

Alussa oli sotaonni heille suosiollinen. Tosin Aleksanteri Ypsilantiin
yritys sai onnettoman lopun, kun hän v. 1821 muutaman tuhannen
kreikkalaisen hetairistan kanssa etelä-Venäjältä hyökkäsi Tonavan
ruhtinaskuntiin ja koetti yllyttää niitä kapinaan, mutta Kreikassa
taisteltiin turkkilaisia vastaan hyvällä menestyksellä, joka
voimakkaasti vahvisti kansan itseluottamusta ja rohkaisi kaikkia
tarttumaan aseisiin. Kleftit ja armatoolit riensivät alas vuoriltaan,
ja ne kansalaiset, joilla ei ollut muita aseita, nousivat puukoilla,
lingoilla ja nuijilla sortajiaan vastaan. Innostus oli niin suuri,
että naisetkin lähtivät liikkeelle, muonan kantajiksi taistelijoille.
Alussa kreikkalaiset eivät uskaltaneet avoimessa tappelussa vastustaa
turkkilaisia, mutta muutamat voitot antoivat heille pian rohkeutta.
Sota-asioihin opastuneet kreikkalaiset ja ulkomaalaiset upseerit
alkoivat vapaaehtoisista harjoittaa säännöllistä sotaväkeä. Kootuilla
rahoilla ostettiin aseita ja ampumavaroja, joita lahjoinakin alkoi
saapua kaikista maista.

Europassa vallanpitäjät olivat kapinaa kohtaan vihamielisiä. Ruhtinas
Metternich, joka siihen aikaan johti Itävallan ja suureksi osaksi
koko Europan politiikkaa, oli sitä mieltä, että koska sulttaani
oli Kreikan laillinen hallitsija, niin kapina oli legitimisyyden
loukkaus ja siis tukehutettava. Mutta yleisössä eivät semmoiset
mielipiteet saaneet vähintäkään kannatusta. Kaikki kansanluokat olivat
kreikkalaisten puolella. Saksassa humanistit voittivat Metternichin
tukahuttamisyritykset, Byron sulatti englantilaisten kylmäkiskoisuuden,
Chateaubriand vertasi Kreikkaa kristikunnan Vendéehen ja taivutti
Ranskan rojalistitkin helleenien puolelle. Lopulta filhelleeninen liike
tempasi ruhtinaallisiakin henkilöitä mukaansa.

Mutta äärettömän raskaat koettelemukset sai Hellas kestää, ennenkuin
hallituksienkin oli pakko sitä auttaa.

Sota muuttui verisimmäksi verilöylyksi. Kummallakin puolella oli
silmämääränä vastustajan hävittäminen maan päältä. Ei ollut julmuutta
niin kauheata, ettei sitä olisi tehty. Seivästys, kappaleiksi
sahaaminen kävivät tavallisiksi surmatavoiksi. Eivätkä hurjistuneet
kleftit antaneet turkkilaisille paljoakaan perää hirmutöissä.

Kapinan alussa tapettiin heti pitkin koko Moreaa noin 15,000
mohamediläistä ja kolmisen tuhatta mohamediläistä taloa hävitettiin.
Kun Stambuliin saapui verilöylystä tieto, niin siellä pääsi
tiikerimäinen raivo valloilleen. Sulttaanin käskystä kreikkalainen
patriarkka pääsiäisaattona jumalanpalveluksen jälkeen erotettiin
virasta, potkittiin ja täydessä virkapuvussa kolmen metropoliitan
ja monen muun papin kanssa hirtettiin kirkon oven päälle. Kolmen
päivän kuluttua ruumiit annettiin juutalaisen roistoväen haltuun,
joka häväisten raastoi ne katuja pitkin mereen. Monta sataa rikasta
fanarioottia ja tuhansia muita kreikkalaisia murhattiin. Pari sataa
kirkkoa hävitettiin valtain lähettiläiden vastaväitteistä huolimatta.

Nämä hirmutyöt tekivät vihan sammumattomaksi. Kreikkalaiset kostivat
ne kamalasti, kun Morean turkkilainen pääkaupunki Tripolitza
pitkällisen piirityksen jälkeen lankesi heidän käsiinsä. 12,000 kleftiä
oli kokoontunut saarretun kaupungin ulkopuolelle sen antautumista
odottamaan. Ainoastaan etevimmät turkkilaiset saivat pitää henkensä.
Kaikki muut asukkaat tapettiin ja etenkin juutalaisia kidutettiin.
Pahimmat verikoirat ajoivat takaa nälkään nääntyviä turkkilaisia naisia
ja lapsia, jotka aikaisemmin oli päästetty kaupungista pakenemaan,
ja murhasivat heistä parituhatta henkeä. Kun vanha kleftipäällikkö
Kolokotronis ratsasti kaupunkiin, niin olivat kadut niin täynnä
ruumiita, etteivät hänen hevosensa kaviot portin ja seraljin
välillä koskeneet maahan. Verilöyly herätti Kreikkaan saapuneissa
filhelleeneissä niin suurta inhoa, että esim. uljas englantilainen
Gordon jätti maan pitkäksi aikaa. Turkkilaiset kostivat Tripolitzan
seuraavana vuonna tappamalla Khion saarella 23,000 miestä ja viemällä
47,000 vaimoa, neitoa ja lasta orjuuteen.

Nämä katkerat tapaukset, joiden luettelo venyisi pitkäksi, olisi paras
haudata unhotukseen, elleivät ne kertoisi niin paljon, ja ellei olisi
hyvä yhä verestellä turkkilaisvallan ansioluetteloa aikana, jolloin
esim. Saksassa on käynyt muodiksi sitä kaunistella.

[Kuva: Byronin kuvapatsas Atheenassa.]

Kuinka sorto rikkoo kansan luonteen, se tuli räikeästi näkyviin
vapautussodassa, joka on kirjavin kutomus jaloa uhraavaisuutta,
uljuutta ja samalla mitä alhaisimpia intohimoja. Samat päälliköt,
jotka vihollisia vastaan taisteltaissa tekivät ihmeteltäviä urhotöitä,
olivat keskinäisellä eripuraisuudella saattaa isänmaansa asian
perikadon omaksi. Kolokotronis, Mauroinikhalis, Odysseus ja muut
mahtavat kleftikapteenit, jotka olivat kovien kokemusten opettamia,
vaarain karkaisemia miehiä, vaan samalla raakoja, julmia, petollisia ja
saastaisen ahnaita, soveltuivat huonosti yhteen länsimaisen Demetrios
Ypsilantiin tai jalon ruhtinas Maurokordatoksen kanssa, jonka frakki
ja prillit heitä naurattivat. Kleftikapteenit koettivat kesken
sotaa ryöstön ja lunnaiden kiskomisen kautta rikastua, petoksella
keinotella itselleen ulkomaalta lähetettyjä rahoja ja korppien tavoin
repiä itselleen osia niistä lainoista, jotka kalliilla hinnalla ja
suurimmilla ponnistuksilla saatiin ulkomailta hankituksi. Väliaikaisten
hallitusten riidat puhkesivat lopulta kreikkalaisten kesken
sisälliseksi sodaksi, jossa kuitenkin onneksi kului verrattoman paljon
enemmän ruutia kuin verta.

Kreikkalaisten päällikköjen elämänrata kuvaa sattuvasti näitä
räikeitä vastakohtia. Kolokotronis, etevin kapteeneista, oli vanhaa
kleftisukua, jonka miehistä ei moni kuollut vuoteellaan. Hänen sanotaan
tappaneen puolentuhatta turkkilaista. Hän oli mahtava, pitkä mies,
komea ryhdiltään, päässä vanhanaikainen kypäri, joka peitti paksuja
mustia kiharoita. Voimansa, päättäväisyytensä ja viekkautensa kautta
Kolokotronis oli saavuttanut rajattoman vaikutusvallan Peloponneson
vuoristoissa. Samalla kun hän oli mitä etevin sotapäällikkö, oli hän
ahnas ja juonikas, ja hänen syynsä oli pääasiallisesti tuo häpeällinen
sota kapinallisten itsensä kesken.

Vielä kirjavampi elämä ja luonne oli ithakalaisella Odysseulla,
jonka klassillinen nimi ja kotopaikka ihastuttivat Europaa. Hän sai
kasvatuksen Ali pashan hovissa Ioanninassa ja oppi siellä kaikki
mahtavan suosijansa pahat ominaisuudet, hekkumaa, julmuutta ja
valheellisuutta. Hän oli petollinen ja kostonhimoinen kuin shkipetaari,
viekas ja teeskentelevä kuin kreikkalainen. Komean ryhtinsä,
harvinaisen voimakkaan ruumiinsa, kylmäverisyytensä ja terävän älynsä
kautta hän oli varsin luotu sotapäälliköksi. Ali pasha nimitti
hänet henkikaarttinsa komentajaksi, mutta siitä huolimatta Odysseus
petti pashan. Kreikan vapautussotaan hän otti osaa ihmeteltävällä
urheudella, mutta hänen itsekkäisyytensä ja ahneutensa oli yhtä suuri
kuin päällikkökykynsä. Odysseus kokosi Parnassolla olevan linnoitetun
luolan täyteen rikkauksia ja naitti tyttärensä englantilaiselle
Trelayneylle, lordi Byronin ystävälle, joka sai tätä luolalinnoitusta
aarteineen vartioida, apen ollessa sotaretkillä. Rankaisematta
Odysseus sai tappaa väliaikaisen hallituksen lähettiläitä. Lopulta hän
petollisuutensa ja itsekkäisyytensä vuoksi kuitenkin suututti omatkin
palikaarinsa ja näiden ruvetessa hänestä vähitellen luopumaan karkasi
tuo vapaudentaistelija verivihollistensa, turkkilaisten puolelle.
Turkkilaisella sotajoukolla hän kiristi lunnaita Atheenalta ja uhkasi
hakata maahan kaikki sen öljypuumetsät, mutta joutui vihdoin itse
vangiksi, kuristettiin, ja heitettiin Nike Apteran temppelin kohdalta
alas äkkijyrkältä Akropoliilta.

Näiden kirjavain luonteiden rinnalla tapaamme toisia, jaloja, puhtaita
kuin antiikki. Semmoisia olivat meriurhot Miaulis ja Kanaris,
edellinen Hydran, jälkimmäinen Psaran saarelta kotoisin. Loistavilla
sankaritöillään vakaannuttivat he kreikkalaisille vallan merellä.
Uljaimpia kaikista oli tuo sulioottipäällikkö Markos Botzaris, joka
sankarikuolemallaan Karpenisin luona on Kreikan historiassa saavuttanut
ikuisen maineen. Muutaman sadan miehen kanssa hän yöllä hiipi keskelle
turkkilaista armeijaa ja olisi repinyt sen perinpohjin hajalleen,
jos hän muilta kreikkalaisilta olisi saanut sovitun avun. Demetrios
Ypsilantis ei ollut johtajaksi luotu, mutta upseerina ja ihmisenä hän
oli verraton.

[Kuva: Herakles ja Nemean jalopeura.]

Niiden ulkomaalaisten joukossa, jotka saapuivat helleenejä auttamaan,
oli onnen onkijoitakin, mutta suurinta osaa elähytti jaloin harrastus,
ja he ovat antaneet vapaudentaistelulle sen ihanteellisimmat värit.
Suomellakin oli siellä taistelijansa, joka saavutti maineen. Myhrbergin
urhotyöt ovat meille kaikille tutut. Moni vapaaehtoinen tosin pettyi
katkerasti perille päästyään, sekä käänsi vihamielisenä selkänsä
Hellaalle. Mutta vapaudentaistelu tarjosi toiselta puolen runsaasti
semmoisiakin piirteitä, jotka loppuun saakka pitivät vireillä
innostusta. Lordi Byronin harrastusta ja intoa eivät katkerimmatkaan
kokemukset voineet masentaa. Sekä runojensa että uhraavaisuutensa
kautta on hän ehkä enimmin kaikista filhelleeneistä vaikuttanut
kreikkalaisten hyväksi. Hänen kuolemansa, joka tapahtui Mesolongiossa
keskellä piiritystä ja synkkyyttä, oli kreikkalaisille korvaamaton
vahinko. Jalointa länsimaista verta vuoti viimeiseen saakka Kreikan
tappotanterilla. Filhelleenit auttoivat taistelijoita sekä aseillaan,
että vielä enemmän moraalisella vaikutuksellaan, joka pidätteli
kreikkalaisten alati kytevää eripuraisuutta. Heistä saivat kapinalliset
kyvykkäitä johtajia, ja uhrauksellaan innostuttivat he kotona olevia
maanmiehiään antamaan aineellista kannatustaan taistelijoille.

Liitossa Ali pashan kanssa kreikkalaiset maalla taistelivat
vaihtelevalla menestyksellä, ja merellä onnistui heidän kamppailunsa
loistavasti. Kapina levisi kaikille Aigeian meren saarille, jotka
varustivat kauppa-aluksensa sotalaivoiksi. Useat saaret olivat
rikastuneet jauhokaupalla, jota ne Venäjän lipun suojassa kävivät
Mustalla merellä, eikä näitä rikkauksia nyt säästetty. Psaralaiset
panivat alttiiksi koko olemassaolonsa. Hydran ja Spetsain
miljonapohatat menettivät kaiken omaisuutensa Kreikan uudesta
syntymisen edestä. Kun metropoliitta pääsiäisyönä messusi Psaran
kirkossa: "Kristus on ylösnoussut!" niin vastasi rahvas siihen
riemuiten: "Hellas on noussut!"

Kreikkalaiset laivat sulkivat turkkilaisilta sotaväen ja sotatarpeiden
kuljetuksen Hellaaseen. Turkkilaisia vastaan taisteltiin
polttoaluksilla, samalla tavalla kuin torpedolaivoilla meidän aikana.
Kuuluisin on Kanariin urhotyö, kun hän polttolaivalla hukutti Kara-Alin
amiraalilaivan ja kolmisen tuhatta miestä sen mukana. Miauliin johdolla
opittiin vastustamaan turkkilaisia laivastoita avoimessakin taistelussa.

Sulttaani joutui niin ahtaalle, että hänen lopulta täytyi kutsua
Egyptistä avukseen Mehmed Ali, vaikka hänessä asuikin syvä epäluulo
mahtavaa pashaa vastaan. Alin poika Ibrahim esiintyi suurella
laivastolla ja hyvin koulutetulla armeijalla sotanäyttämölle, ja
hänen neekeri- ja maurilaispataljonansa valloittivat melkein koko
Peloponneson. Kreikkalaisten oli mahdoton pitää puoliaan niin suurta
ylivoimaa vastaan, he joutuivat joka puolella yhä ahtaammalle, mutta
jatkoivat taistelua epätoivon sitkeydellä. Heidän asiansa näytti jo
olevan hukassa, kun pieni Mesolongion kaupunki uljaalla, yksitoista
kuukautta kestävällä puolustuksellaan ja antaumisellaan sen pelasti.
Tämä puolustus oli draamallisin kaikista niistä draamallisista
tapauksista, joista vapaudensota on niin loppumattoman rikas. Se oli
laajalle kaikuva, epätoivon hätähuuto, joka nostatti koko läntisen
maailman. Vallanpitäjäin, jotka "etujensa" paksun muurin takaa olivat
kylmäkiskoisesti katselleet lähes vuosikymmenen kestävää teurastusta,
täytyi vihdoin mukautua ojentamaan Kreikalle avun käsi. Englanti,
Venäjä ja Ranska tuhosivat Navarinon luona suuren egyptiläisen
laivaston, Venäjä julisti v. 1828 sodan Turkkia vastaan, ja kun
samana vuonna ranskalaiset toivat Peloponnesoon sotaväkeä, niin
täytyi Ibrahim pashan egyptiläisineen lähteä pois, ja Venäjä vihdoin
pakotti Adrianopolin rauhassa Turkin tunnustamaan Kreikka itsenäiseksi
kuningaskunnaksi.

Jos kukaan niin varmaan Hellas on itsenäisyydestään maksanut täyden
hinnan. Ylpeydellä voi se muistella vapaudentaisteluaan, mutta yhtä
suurella tyytymyksellä voi myös Europan _yleisö_ muistaa sitä osaa,
joka sillä on tuossa taistelussa ollut.

[Kuva: Euzonisotilas.]




IV.

KREIKKA JA TURKKI.


Helleenit eivät suinkaan olleet tyytyväisiä siihen pieneen
kuningaskuntaan, joka heille lohkaistiin Turkin ruumiista. Vielä
kituivat miljonat heimolaiset samassa kurjuudessa, josta he olivat
päässeet. Ennen he eivät luvanneet levätä, kuin koko kansa olisi
yhdistetty yhdeksi ja ehkä Bysantsio valloitettu.

Niin sai Turkki pienestä Kreikasta Davidin, joka alati on valmis
linkoomaan sen ohimoon kuolettavan kiven. Vielä harmillisemmaksi
kuin sodanhankkeillaan Kreikka kävi alituisella pokkuroimisellaan
suurvaltain neuvotteluissa. Kreikkalaiset ovat vielä parempia
diplomaatteja, kuin sotilaita, ja kielellään, eikä miekallaan, he
lohkaisivat Turkista irti Thessalian ja osan Epirosta.

Helleenien lähimpänä päämääränä oli sen jälkeen Kretan, Makedonian
ja Epiroksen vapauttaminen, joka Turkin heikontumistaan heikontuessa
ei näyttänyt toivottomalta. Kuta enemmän sairas mies sotkeutui
huonoihin raha-asioihinsa, sitä enemmän' hääräsi Kreikka, uhraten
sotavarustuksiin satoja miljoneja ulkomailta lainaamistaan rahoista.
Siitä alkoi itämailla tulla alituinen "levottomuuden aines", niinkuin
diplomaatit sanovat, eivätkä sen pyyteet ensinkään käyneet yhteen
heidän reseptinsä kanssa, että annettaisiin Turkin lahoomistaan lahota,
kunnes kappaleet itsestään putoisivat odottavien syliin.

[Kuva: T:ri E.J. Dillon kretalaisen munkin puvussa.]

Kieltämättä on valtiomiehillä syytä liikkua varovaisesti Balkanin
niemellä, jossa he keskinäisen kateutensa vuoksi niin äkkiä voivat
sekaantua sotaan, mutta syytä oli Kreikallakin kiirehtiä asioita.
Huolimatta kauneista puheistaan eivät diplomaatit pääsisi pitkälle,
elleivät teon miehet tapauksilla väkisin tyrkkisi heitä eteenpäin.
Kreeta on alituisilla kapinoillaan harjoittanut tämmöistä teon
politiikkaa, mutta kun pitkälliset verenvuodatukset ja hävitykset
eivät vielä näkyneet olevan riittävä ostohinta saaren vapaudelle, niin
sekaantui lopulta Kreikan hallitus asiaan, antaakseen sille vauhtia, ja
lähetti eversti Vassoksen pataljoonineen Kreetaan.

Tämä teko antoikin vauhtia tapauksille. Helleenien kesken sekä
Kreikassa, että Turkin maakunnissa ja muualla Europassa heräsi
yleinen innostus, hetki oli tullut heidän kansallisten pyrinnöittensä
toteuttamiseksi. Läheltä ja kaukaa tulvasi kreikkalaisia vapaaehtoisia
Atheenaan, odottamaan, jopa kiirehtimään tulevia tapauksia. Sodan
vaara oli astunut jättiläisaskeleen eteenpäin, se antoi diplomaateille
kiirettä. Kreikkaa taottiin uhkauksilla ja lupauksilla, mutta kun ne
eivät mitään auttaneet, niin saatiin aikaan keskinäisiä välipuheita,
joiden kautta sota piti rajoitettaman. Kreikka saisi alkaa sen omalla
Lihallaan.

[Kuva: Kreikkalainen pappi,]

Europan yleisössä oli jännitys suuri näiden tapauksien vuoksi, joita
tuhannet sanomalehdet vielä liioittelivat. Eihän kenkään voinut
arvata, kuinka läheltä ne yleisen sodan vaaran vuoksi koskisivat.
Mutta vaikka Turkki vereksillä verilöylyillä keskellä höyryn ja
sähkön vuosisataa muistutti maailmalle olemisensa laatua, niin saivat
kreikkalaiset osakseen niukalta kannatusta, melkeinpä vaan Englannin
vapaamielisiltä ja italialaisilta. Saksassa oltiin heille vihoissa, kun
he eivät maksaneet velkojaan. Ranskassa taas on lakattu itsenäisesti
ajattelemasta. Ihmisillä ei ollut halua sotia, eivätkä he tahtoneet
muistaa itämaista kurjuutta, jonka lopettaminen on sivistyneen maailman
velvollisuus, ja joka antoi oikeutusta Kreikan kevytmieli.sille
hommille.

Suuret ulkomaiset lehdet olivat jo talvella lähettäneet
kirjeenvaihtajansa liikkeelle seuraamaan läheltä tapauksia. Kuta
suuremmaksi mielten kuohu kävi Kreikassa, sitä etäämmältä pohjolastakin
alkoi tipahdella Atheenaan miehiä, ja lopulta Helsingistäkin,
jossa jännitys ei suinkaan ollut pienin, lähetettiin erityiset
kirjeenvaihtajat, omin silmin näkemiänsä kertomaan.




V.

KLASSILLISIIN MAIHIN.


Paksulta oli vielä lunta molemmin puolin rautatietä, häikäisevän
kiiltävät, rikkomattomat kentät, kun juna huhtik. 13 p. läksi Helsingin
asemalta kiidättäen minua etelää kohti. Järvet olivat vahvassa jäässä,
melkein yhtä lujassa kuin keskitalvella. Mutta metsät olivat jo
peseytyneet puhtaiksi kevättä odotellessaan, ja keväimen tuntu oli jo
ilmassakin. Se kasvoi, kehittyi, kypsyi nopeasti matkalla. Pietarissa
Neva paraillaan purki jääpeitettään, ja siitä eteenkäsin maa oli
melkein sula. Kaiken päivää näkyi suuria sulia lakeuksia, joilla ei
kuitenkaan ollut vielä vihannuutta. Seuraavana aamuna ajaa vilistimme
sivu Grodnon vanhan, romanttisen kaupungin ja sen monien katolisten
kirkkojen.

[Kuva: Olympian Zeus.]

Kun katsoin ulos ikkunasta, niin oli maa kokonaan vihanta ympärillämme,
joka paikassa kasvoi veres ruoho, ja laihot olivat kaikkialla
vehmastuneet. Monissa pensaissa alkoivat lehdet olla hiirenkorvalla,
mutta puut olivat paljaina. Ja varsinkin nukkui koivu vielä
liikahtamatta talviunta. Sillä kannalla näytti sitten luonto pysyvän
sen päivää. Yön aikana kiidätti höyryhepo junan poikki Venäjän ja
Itävallan rajan, sekä Mährin halki Wienin tasangolle, jossa kevät jo
oli paljon pidemmällä. Ruohon ja laihojen viheriä oli mehevämpää ja
useimmissa puissa lehti oli, haahmolla. Hedelmäpuut kukkivat, sää
oli lämmintä kuin kesällä. Samana päivänä, lauantain illalla astuin
Wienissä uuteen junaan, joka yön kuluessa Semmeringin yli vei läpi
Steyermarkit, Kärnthenit ja Krainit Alppien suvipuolelle, Adrian meren
rannalle. Siellä oli täysi kesä, ja kastanjat kukkivat. Viimeisellä
taipaleella oli täytynyt jo koivunkin lämmetä ja avata vastahakoiset
nuppunsa. Pääsiäispäivänä astuin Triestissä laivaan, joka kuljetti
minut Patraaseen, Korinthon lahden rannalle. Torstaina saapuessani
sinne paahtoi aurinko jo kuumemmin kuin meillä sydänsuvella. Muutamassa
päivässä oli talvi vaihtunut kypsäksi kesäksi.

Triestissä sain ensimmäiset tiedot sodan alkamisesta, ja Muniessa
viestejä ensimmäisistä tappeluista. Laivalla oli seitsemän nuorta
kreikkalaista, jotka palasivat kotimaahan taisteluihin osaa ottamaan;
onko ihme että uutiset ahmittiin.

Oli siis tosiaan syttynyt sota, tuo kauan odotettu ja pelätty. Minun,
joka tulin rauhallisesta pohjolasta ja pitkin matkaa olin nähnyt vaan
levollisesti puuhailevia ihmisiä, oli vaikea päästä siihen tuntuun ja
käsitykseen. Laiska "Thebe", oivallinen kyökki ja ihana Adrian meri
eivät tahtoneet antaa mielessä valtaa sotaisille vaikutuksille.

Suuri nautinto oli päästä keskeltä talvea näihin leutoihin, lämpimiin
maihin, antaa zefyrin hyväellä kasvojaan, vaipua syviin mietteisiin
tuon meriveden edessä, joka oli aivan laivan ääressäkin niin sinistä,
että oli vaikea omia silmiään uskoa. Yöllä oli laivan vanavesi
täynnä säkenöiviä, sävähteleviä fosforivalkeita, ja tähdet tuikkivat
melkein sysimustalta taivaalta. Mutta kuinka se oli kuollutta, tuo
eteläinen meri, jonka aaltoja ennen Venetsian lukemattomat alukset
viiltelivät ristiin rastiin. Emme nähneet ainoatakaan purjetta taivaan
rannalla, ja aniharvat olivat ne höyrylaivat, jotka vastaamme tulivat.
Eläinmaailmaakaan ei ollut ulapoilla kuin kalalokit, jotka väsymättä
seurailivat laivaa, noukkien tähteitä, joita siitä heitettiin mereen.

Korkeat vuoristot ja monet saaret jäivät vasemmalle kädelle meidän
ajaessa etelää kohti pitkin Dalmatian rannikkoa. Tiistaina katosi
maa kokonaan näkyvistämme, keskiviikkona ilmestyi usvain keskeltä
Albania korkeana ja jylhänä. Kuljimme jotenkin likeltä sen ruskahtavia
alppirantoja, jotka jyrkästi suistuivat mereen. Niillä kasvaa
ainoastaan harvassa matalia vuoripetäjiä ja pensaita, ihmisasunnoita
ei näe juuri ensinkään. Kun saavuimme lähemmä Korfua, alkoi kuitenkin
näkyä kyliä korkealla vuoriston kupeilla. Kiikarilla hyvin erotti
niiden talot, jotka kohosivat toinen toistaan korkeammalla, ynnä
kypressit, joita yksitellen ja ryhmissä seisoi kylissä ja niiden
ympärillä. Nuo kylät olivat kuin linnoituksia, pääsemättömissä
paikoissa. Ne herättivät uteliaisuutta. Järjestyneistä oloista
tulevalle oli omituista nähdä yhteiskuntia, jotka ovat alituisen vainon
alla. Miten tuolla elettiin, mitä ajateltiin? Siellä vallitsi yhä
verikosto, sortc väkivalta lauhtumatta. Nuot kotkanpesät olivat mykkiä
ja mykkiä oli niinikään kaksi turkkilaista linnaa, jotka vielä edempänä
tulivat näkyviin. Kaikki kiikarit kääntyivät niitä kohtaan, mutta ei
vähinkään merkki osottanut vielä vihollisen tuhotöitä, ei ainoatakaan
vainosavua noussut tuolta mahtavalta rannikolta.

Etelätuulilla on Välimerellä ilma utuista, ja niinpa olimme jo varsin
lähellä Korfua, ennenkuin sen piirteet selvenivät autereista. Kerkyra,
joksi kreikkalaiset kutsuvat saarta, näyttää pohjoiselta puolen
läkestyttäissä ihastuttavan kauniin homeerisen maiseman. Vuoristot
kohoovat merestä plastillisin piirtein yleten kahdeksi korkeaksi
huipuksi, jotka vallitsevat koko saaren ja meren sen ympärillä
kymmenien penikulmaan päähän. Kupeiden muovailu on monivaiheista,
rikasta ja hyväsuhteista, niitä peittää jotenkin runsas vihannuus,
oliivi- ja kypressimetsät ynnä valkoiset kylät. Se oli kuin faiaakien
maa, jota Odysseus, kauan kierreltyään meren heittelemänä, lähestyi
hataralla lautallaan.

Kerkyrassa sain nyt ensi kerran astua jalkani Kreikan klassilliselle
pohjalle. Mutta ennenkuin laivasta päästiin maihin lähtemään, oli
paljon puuhaa kreikkalaisen lääkärin kanssa, joka tuli tutkimaan sen
terveydentilaa. Toinen toisensa perästä matkustajat marssivat hänen
ohitseen kasvojaan näyttäen. Ennenkuin tämä komedia oli päättynyt,
oli jo kuitenkin tohtorilta suurella jännityksellä kysytty uutiset.
Tohtorin hymyilevästä naamasta saattoi päättää, että ne eivät olleet
huonoja.

Sota oli julistettu, pitkin Thessalian rajaa oli taisteltu,
kreikkalaiset olivat joka paikassa voitolla, marssivat Epirokseen,
pommittivat Prevesaa, vahvaa turkkilaista linnaa, joka vallitsee
Artan lahden suun. Kolme tai neljä tornia oli jo maahan ammuttu, ja
viimeisetkin varustukset olivat lankeamassa. Huhu kertoi, että Prevesa
samana aamuna oli antautunut.

Kas siinä tukko hyviä viestejä, jotka saivat kreikkalaiset matkatoverit
ilosta säteilemään.

Etelässä ovat hämärät lyhyitä, kirkasta päivää seuraa nopeaan yö.
Niinpä tuikkivat tähdet jo tummalta taivaalta, ennenkuin olimme veneen
tinkineet, joka vei meidät maihin. Kaupungissa sytytettiin valot
lyhtyihin ja ikkunoihin. Muuan opas johti meitä pitkin sen kapeita,
mutkaisia katuja torille, jonka varrella oleviin kahviloihin riensimme
sanomalehtiä lukemaan. Suuret ihmiskimput piirittivät niitä, kuunnellen
kun joku arvon mies luki ääneensä ja lisäsi tekstiin valaisevia
selityksiä. Bulevardilla, joka kulki torin sivua, kuhisi vilkkaasti
keskustelevaa yleisöä. Suurta huomiota ja yleistä ihailua herätti
kookas tanskalainen upseeri, joka vapaaehtoisena lähti sotaan ja nyt
käyskenteli edes takaisin promenaadilla.

[Kuva: Korfun bulevardi.]

Ilta oli niin lämmin, kuin Suomessa ainoastaan lämpimimpänä kesäyönä.
Hikisenä, hattu kädessä astelin kreikkalaisen rinnalla. Kaikki osotti,
että nyt olin uusissa ilmanaloissa. Bulevardeilla kasvoi etelämaisia
puita, monenlaiset tuoksut täyttivät ilman, ja ympärillämme lenteli
loistavia kärpäsiä, jotka välkähtelivät kuin tulikipunat pimeässä.

Kaupungissa liekkumoitiin riemussa, mieliala oli täynnä toivoa, ja
kaikkialla haasteltiin voitoista. Kaikki puhuivat vapaasti toisilleen,
aivan tuntemattomat ihmiset lyöttäytyivät oikopäätä keskusteluihin, ja
pian liittyi meihinkin joukko Kerkyran miehiä, jotka lisäksi rupesivat
isänniksemme ja juottivat meille kahvia ynnä mastikalikööriä voittojen
kunniaksi. Me puolestamme muistimme heitä pienellä puheella, toivottaen
kreikkalaisille aseille edelleenkin menestystä, ja puhe lankesi hyvään
maahan.

Korfun sanomalelitipahasille oli sota kasvattanut kotkan siivet.
Yhdessä tuokiossa olivat ne laajenneet jokapäiväisiksi, ja sitä paitsi
jokainen vähänkin tärkeämpi sähkösanoma sai langoista lentää suoraa
päätä kirjapainoon ja sieltä lihavin kirjaimin lähteä poikasten käsissä
karkaamaan kaupungille. Pari kertaa meidän siinä istuessa saapui uusia
lisälehtiä, Jo kaukaa kuuli niiden tulon. Sanomalehtipojat juoksivat
kilvan, hyökkäsivät esille kuin tuuliaispää, huutaen voimainsa takaa
lehtiään. Nämä menivät kaupan kuin kuumilla kivillä, tuskin joutuivat
ruskeat likaiset kourat keräämään pieneen nahkalaukkuun lanttiloita,
joita joka puolelta kurotettiin, ja lehtien sisältämät tiedot joutuivat
sitten lähtökohdaksi uusille keskusteluille ja pohteluille. Yhä saapui
Atheenasta vaan suotuisia tietoja, eikä mikään soraääni häirinnyt sitä
toivorikasta mielialaa, joka kaupungissa vallitsi.

Ennenkuin yön suussa pääsimme laivaan soutamaan, otti muuan hieno
kreikkalainen herra meidät haltuunsa ja kuljetti pitkin monimutkaisia
katusokkeloita alas sataman ääressä olevaan kahvilaan. Nimikortista
näimme, että hän oli Kerkyran vapaaehtoisia vastaanottavan
komitean presidentti. Kuultuaan meidät filhelleeneiksi piti hän
velvollisuutenaan osottaa meille kohteliaisuutta. Kahvia, mastikaa,
raitista vettä ja runsasta kaunopuheliaisuutta, kas siinä mitä hän
tarjosi. Kahvi annettiin pienistä kupeista, joiden pohjalla oli paksu
sakka; se oli vetelää kuin velli ja valmiiksi imellettyä. Mastika
taas on hartsille maistuvaa mietoa likööriä. Sekin taitaa samoin kuin
kahvi olla alkuaan turkkilaista, mutta kreikkalaisten tapoihin niin
juurtunutta, ettei sodasta huolimatta kukaan muistanut sen barbaarista
alkuperää.

Ensi tuttavuus kreikkalaisen kahvilan kanssa ei ollut aivan edullinen.
Se oli perin likainen. Lattialla paksulta punertavaa multaa, jota oli
jaloissa kuljetettu, kuravettä, törkyä jos jonkinlaista, pöydällä
lainehti vettä, mastikaa ja viiniä, tuolit ontuivat, ja tarjoilua
hoiti repaleiseen takkiin puettu mutta kiltin näköinen garconi, jonka
leuasta pitkä hoitamaton parransänki huusi veistä. Emme kauan istuneet,
ennenkuin ensimmäiset klassilliset kirput filhelleeniläisyydestämme
huolimatta tutkivat meidän säärivarsia.

Mutta ken tätä huomasi tuolla innostuksen hetkellä. Kerkyralaiset
puuhasivat suurta vapaaehtoista joukkoa, jonka kiiruumman kautta
piti lähteä Epiroon vuoriin taistelemaan. Eräs retken johtajista oli
juuri kanssamme, hehkuva, tumma, kookas mies. Sissisodan vaaroista
puhuttaissa hän mahtavalla paatoksella ojensi kätensä rajalle päin ja
huudahti:

"Parempi kuolla noilla vuorilla isänmaan edestä, kuin virua kotona
joutilaana!"

Korfu on suosituimpia olopaikkoja kevättalvella, sen ilmanala on
yhtä leutoa kuin Madeiran. Albanian alpit suojelevat saarta kylmiltä
tuulilta. Kasvullisuutta kiitetään erinomaisen runsaaksi. Kaupungissa
on useita suuria hotelleja ja siellä tulee toimeen melkein vaikka millä
kielellä. Saarella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Itävallan
keisarinnan kuuluisa, autio huvilinna, mutta laivan kello kiirehti
matkaan.

Korfusta saimme uusia matkatovereita, nimittäin turkkilaisen konsulin,
joka vaimonsa, dragomaaninsa ja pappinsa kera sodan aljettua matkusti
Kreikasta pois. Hän oli pieni hienonen mies, käveli laivan kannella
koruommelluissa tohveleissa, kädet selän takana ristissä, fetsi
päässä ja nenä tavallista könkösemmän näköisenä noloudesta keskellä
kreikkalaista voitonriemua. Hän koetti lohduttaa itseään sillä,
että kuiskaili ulkolaisten korvaan ei ensinkään uskovansa näitä
sotaviestejä. Pappi oli parrakas, pitkä mies, turbaani päässä ja
roimahousut jalassa, dragomaani taas komea albaani. Rouvan satuin
näkemään hunnuttomana, mutta en tiedä, kumpi siitä enemmän säikähti,
hän vai minä.

Seuraavana aamuna olimme anivarahin kannella, sillä toivoimme
kuulevamme Prevesan pommituksen. Mutta laiva ei poikennutkaan
Leukaaseen, kuten olimme luulleet, ja Prevesa jäi meistä ison matkan
päähän.

Leukaan eli Santa Mauran vuoristot jäivät vasemmalle, oikealla
kädellä oli meillä aivan ääressämme ruskea korkea Ithaka, Odysseun
kuulu koti. Se on kauttaaltaan perin karua, paljasta maata, ja samoin
Kefallonia, jonka korkea harjanne sitte alkoi haimentaa meriautereitten
yläpuolelta. Se pysyi kauan näkyvissämme, syvälle Korinthon lahteen
saakka.

Kreikkalaiset matkatoverit olivat miellyttäviä ja sivistyneitä
nuorukaisia. Kaksi, joilla oli mustiksi paahtuneet kasvot ja päässä
isot korkkihatut, tuli Bombaysta saakka. Wienistä tuli kolme
lääketieteen ylioppilasta, joiden aikomus oli ruveta välskäreiksi
armeijaan. He olivat kaikki nuoria poikia. Komea tummaverinen
lääkäri, jolla oli jättiläisviikset, saapui Parisista. Ja eräs pieni
kyttyräselkä vihdoin oli lähtenyt Wienistä matkaan antaakseen tietoja
perustamalleen uudelle sähkösanomatoimistolle. Korfussa, Patraassa,
pitkin matkaa hän keräsi kreikkalaisista lehdistä uutisia ja sepusti
niistä pitkiä sähkösanomia toimistolleen. Hän oli Atheenan yliopiston
rehtorin poika ja Itävallan keisarinnan kreikankielenopettaja.

[Kuva: Vanha hautapatsas Atheenasta.]

Tämä seura antoi minulle alkukäsityksen nuoresta Kreikasta. He
olivat kaikki läpeensä länsimaisia, suurkaupunkien lapsia, ja täynnä
luottamusta siihen suureen sivistystyöhön, joka helleeneillä on
itämailla; vilkkaita, kevytmielisiä nuorukaisia, iloissaan sodasta ja
voitoista. Sodan varjopuolilla ei näyttänyt heidän ajatuksissaan olevan
mitään sijaa.

Mutta heidän innostuksensa ei tuntunut olevan kovin syvällä, eikä se
muukalaista vakuuttanut. Se päinvastoin synnytti ensimmäisen epäilyksen
niitä hommia vastaan, joihin kreikkalaiset olivat niin suurella melulla
ryhtyneet. Eikä kukaan näistä herroista sittemmin päässyt Atheenaa
kauemmaksi. Mutta revolverit oli jokaisella taskussa, ja ampumista
harjoiteltiin missä vaan oli tilaisuutta.

Laiva kulki sitten jotenkin läheltä Akarnanian korkeita vuoria
Korinthon lahteen, jonka suupuolessa Patras on. Vesi, joka siihen
saakka oli ollut sinisen sinistä, muuttui nyt vihreäksi. Merimiehet
sanovat värin vaihtelevan syvyyden mukaan. Aivan matalilla paikoilla
on se melkein ruskeata. Tämä vaihtelu tekee meren Kreikan rannikolla
niin väririkkaaksi ja kauniiksi, etenkin semmoisina aikoina, kun
taivaalla on monenlaisia pilviä. Taivaanrannalla on vedellä violetti
vivahdus, joka selittää, miksi Homeros kutsuu merta viininkarvaiseksi.
Peloponneson rannikko pilviä pitävine vuorineen kohosi yhä korkeammaksi
edessämme. Kaunis oli katsella mahtava Erymanthos, jonka suipot,
vielä lumen peittämät huiput näkyivät rannikolla olevain vuoristojen
takaa. Sen rinteillä Herakles ennen vanhaan otti kiinni tuon suuren
metsäkarjun, josta vielä meidän päivinä puhutaan.

Patraassa merimatkamme päättyi, suureksi huojennukseksi niille,
joissa eivät italialaisen kokin laitokset tahtoneet pysyä. Kymmenet
veneet piirittivät laivan, joka ankkuroi satamaan, joukko repaleisia
soutajia anasti "Theben" väkirynnäköllä ja kävi matkustajoihin käsiksi,
tarjoutuen heitä maihin viemään. Veneestä vaadittiin vaan — 20 drakmaa.
Kun oli tuntikausi tingitty, niin saatiin tuo hinta vähenemään 10:ksi
drakmaksi eli noin 6 markaksi. Soudettavaa matkaa oli kivenheitto, ja
hotelli, johon monen harmin jälkeen vihdoin pääsimme, oli aivan lähellä
rantaa.

Patras on Kreikan vilkkaimpia kauppakaupungeita. Se sijaitsee vienosti
ylenevällä maalla korkean vuoriston juurella. Rakennukset ovat jotenkin
uudet. Venetsian vallan aikuisia muistomerkkejä on kunnaalla kaupungin
laidassa vanha linnoitus, jonka muureilta on viehättävä näköala yli
kaupungin, Korinthon lahden ja meren. Lahti on Patraan kohdalla niin
kapea, että sen toisella rannalla olevat vuoristot suurenmoisesti
täyttävät maiseman koko taustan.

Kaupunki on enimmäkseen hyvin rakennettu ja jotenkin siisti. Toisinaan
tuli nenään kuitenkin hyvinkin pahoja hajuja — etelän lämpöisen
auringon alla kaikki nopeaan pahenee — mutta silloin lohdutin itseäni
haistelemalla tuoksuvia _laakerinlehtiä_, joita kreikkalaiset toverit
taittoivat jostain pensaikoista.

Lämmintä alkoi jo olla melkein liiaksi. Päivällä auringon kuumentama
maa poltti jalkain alla, mutta iltasin oli ilma suloisen vienoa.
Pelolla ajattelin, miten kuuma kesällä tulisikaan. Kävellessäni
kaupungilla Intiasta palanneiden kreikkalaisten kanssa, kiistelimme
alati siitä, kummalla puolen katua käveltäisiin. Minä tietysti
tahdoin kulkea katveessa, he — polttavassa auringonpaisteessa.
Puolenpäivän aikaan oma varjo kävi oudon lyhyeksi, ja päivän pyörä asui
keskitaivaalla.

Vanha venetsialainen linna oli sisustettu vankilaksi. Kapeita käytäviä,
jyrkkiä portaita, hatarain, narisevain lautaovien kautta nousimme
pieneen linnanpihaan. Sen ympärillä oli joka puolella kyynärää
korkealla akkunoita, joissa oli harvat rautaristikot, mutta ei ruutuja.
Jokaisesta ristikon lomasta kurkisti mustanruskeita, pörröisiä naamoja,
tarkastaen meitä uteliaasti. Vankeja näkyi elävan monta samassa
huoneessa, jossa ei ollut pöytiä, ei tuoleja, ei muuta kuin muurattu
permanto. Kesäaikaan heillä ei hätää, lievä on Kreikan ilmanala, mutta
talvella voi heidän olonsa olla kolkonlaista, Sotamiehiä käyskenteli
muurien ja tornien päällä, joiden suhteet eivät olleet sen suuremmat
kuin teaatterikulissien. Tämä vankila olisikin mainiosti sopinut
oopperanäyttämölle. Mutta Kreikan vankeinhoitolaitoksesta se ei ollut
loistava todistus. Kreikkalaiset toverit olivat itsekin hämillään ja
huomauttivat, että Atheenassa kyllä on ajanmukaisempia vankiloita.

Naiiveja oloja osotti ensimmäinen tuttavuuteni vankilain kanssa, mutta
ei näkynyt kulkuneuvolaitoskaan kovin monimutkaiseksi, kun seuraavana
aamuna lähdimme Patraan asemalle. Se oli pitkä, matala makasiini,
jossa pakaasihuone ja kaikki odotussalit olivat yhdessä huoneessa.
Sähkösanomaosasto ja muut virkahuoneet olivat pieniä pimeitä komeroita,
karkeasti rapatuin seinin. Ja Patras on kuitenkin Kreikan vilkkaimpia
paikkoja.

Ennenkuin pääsimme matkaan, täytyi meidän itsestämme karistaa joukko
kerjäläisiä, jotka pysyivät kiinni kuin takkiaiset. Hotellin opas oli
toimittanut tavaramme asemalle ja siitä saanut runsaan korvauksen.
Mutta kun jo istuimme vaunussa, niin ilmestyi ovelle repaleisia miehiä,
jotka vaativat viittä drakmaa siitä, että olivat kantaneet kamsujamme.
Ennenkuin pitkällisestä väittelystämme tuli tolkkua, soi asemankello,
konduktööri sulki ovet ja juna lähti liikkeelle. Mutta suuresti
erehdyimme, kun luulimme noista roikaleista niin vähällä pääsevämme.
He nousivat vaunujen ulkosivuja kulkeville astinlaudoille ja ajoivat
mukana. Kun eivät saaneet ovia auki, niin pudottivat he jollain
keinolla alas akkunat ja pistivät sisään hävyttömät naamansa. He
seurasivat niinkauan, että meidän vihdoin täytyi tehdä sovinto, jonka
hinnan saatuaan kerjäläiset hyppäsivät alas ensimmäisessä ylämäessä.

Eläköön vapaus! Kreikan rautateillä se elää. Konduktööri kyllä
sadatteli noita ulkoseinillä matkailevia, joiden sivu hänen oli vaikea
kulkea pilettejä tarkastellessaan, mutta ei hänen päähänsä pälkähtänyt
ajaa heitä pois. Se preussilainen poliisijärjestelmä, joka on täytynyt
pakostakin panna muualla maailmassa toimeen, on Kreikan rautateillä
aivan tuntematon. Jokainen menee ja tulee miten haluaa. Kaupunkien
ulkopuolella odottelivat pojat ja nuorukaiset ylämaissa junaa ja
hyppäsivät siihen niinkuin lapset Ruunan rekeen, vanhempain palatessa
kirkolta. Samalla tavalla he saattelivat sitä pitkät matkat asemilta
lähdettäissä. Ei kukaan viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että olisi
karistellut heitä pois.

Patraan ja Atheenan välinen rautatie on tärkein kaikista Kreikan
rautateistä. Korinthoon asti se kulkee pitkin lahden rantaa, läpi
yhtämittaisten viinitarhain, jotka levenevät ja kapenevat sen mukaan,
kuin Peloponneson vuoret ovat kauempana tai lähempänä rantaa.
Muutamissa paikoin rautatie kulkee jotenkin korkealla vuoren rinteellä,
ja kaiken aikaa on näköala siltä hurmaavan ihana. Missä viinimaita ei
ole, siellä leviävät laajat oliivimetsät, ja joutopaikoilla riitelevät
tilasta monenmoiset villit kasvit, joita kotona olemme tottuneet
ruukuissa kasvattamaan, komeat myrtit, akasiat, oranssit, kypressit
ja monenmoiset kookkaat kaktukset. Lahden toisella puolella kohoo
yhtämittainen jono korkeita vuoria, joiden juurella ovat Mesolongio,
Naupakto, Delfis, ja joiden takaa Oita ja ikimuistettava Parnasso
nostavat lumen peittämät lakensa. Väsymättä ihailin näitä maisemia
avoimesta akkunasta, josta pyrähti sisään milloin heinäsirkka, milloin
mehiläinen, milloin taas joku outo, juonikas hyönteinen.

Tuossa alla kirkkaat aaltoset loiskivat kalliorantaa vastaan,
johon ne vuosituhansien kuluessa olivat syöneet jos jonkinlaisia
huokailevia kaaria ja komeroita. Rannikolta hymyilivät maalaisten talot
monenlaisten tuuheiden puistojen keskeltä.

[Kuva: Köyhä maalaisukko.]

Satuimme matkaan samana päivänä, jona reservin viimeistä ikäluokkaa
lähti sotaan. Kaikilla pysäkeillä ja asemilla seisoi tiheät joukot
maalaisia, jotka vaimojen ja kotolaisten saattamina odottivat junaa,
Atheenaan matkustaakseen. Mahdoton on kuvata sitä kuhinaa joka
asemilla vallitsi. Ennenkuin juna vielä ennätti seisahtua, niin
Patraan sanomalehtipojat hyppäsivät kääröineen alas vaunuista ja
törmäsivät kiljuen keskelle väkijoukkoa, joka ahnaasti repi lehdet
heidän käsistään. Auringon paahtamat, karkaistut, sitkeäjäseniset ja
parrakkaat palikaarit hyvästelivät ystäviään ja tuttujaan. Enimmäkseen
he olivat puettuina kauniiseen kansallispukuunsa fustanellaan. Tähän
pukuun kuuluu ihonmukaiset kaatiot saarykset, sekä puolikengät,
jotka ovat ommellut samalla tavalla kuin pieksut; nyppylän paikalla
on iso punainen, eli tupsu. Vyötäreillä on tärkätty, monipoimuinen,
puolireisiin ulottuva, valkoinen, hameen tapainen vaatekappale.
Liivit ovat usein hyvin kauniisti kirjaillut. Takki on myös aivan
omituinen, sitä pidetään tavallisesti niin että hihat riippuvat selässä
valloillaan. Kaulus on ommeltu "paslikiksi", joka sateisella säällä
voidaan vetää pään yli. Takki on kotokutoisesta, hyvin karkeasta
sarasta, joko sininen tai aivan valkoinen. Usein on selkämystä ommeltu
aivan täyteen rihmoja, jotka riippuvat kuin villa. Päässä on joko
kirjailtu litsitön lakki, tai fetsi. Kaupungeissakin näkee näitä
kansallispukuja. Sitä käyttävät etenkin semmoiset porvarit, jotka
tahtovat osottaa isänmaallista kreikkalaista mieltä. Soreavartaloisen
miehen päällä on se niin kaunis, etten ole moista nähnyt. Naisilla
on omat kansallispukunsa, nekin omituiset kuosinsa ja koristustensa
puolesta.

[Kuva: Megaralainen kansanjuhla.]

"Voitto tai kuolema! voitto tai kuolema!" kuuli lähteväin, jotka jo
olivat keski-ikäisiä miehiä, sanovan hyvästi jättäessään, ja se oli
jäähyväislause, jonka monikin vanha isä virkkasi pojalleen. Toiset
lähtivät vakavina, toiset ilomielin. Koko väkijoukko näkyi pienintä
poikaa myöden täydelleen tietävän, mitä tämä lähtö merkitsi. Rajua
innostusta ei tosin näkynyt, mutta kyllä halua lähteä sotaan ja
koettaa, mitä Hellas voi turkkilaiselle. En ainoankaan miehen silmässä
nähnyt kyyneleitä. Mutta vaimoparat sortuivat lähdön hetkellä niin
haikeaan itkuun, että sitä oli sääli katsella. Vanhat, väkäleukaiset,
mukulanaamaiset ämmät nyyhkivät niin katkerasti, että mielenliikutus
teki heidät melkein kauneiksi, tytöt, joista muutamat olivat
oikein suloisia, käänsivät pois heltyvät kasvonsa, tai kätkivät ne
nenäliinoihin, ja äidit ojensivat punaisin silmin lapsiaan antamaan
jäähyväiskättä lähtevälle isälle. Kodin paras raataja, ainoa turva,
_isä_, oli melkein joka mies, joka nyt pyrki täpötäyteen junaan,
noudattaakseen hallituksen käskyä ja lähteäkseen rajalle.

Junan liikkeelle lähtiessä ammuttiin sitten ankarasti. Mukana olevat
sotamiehet panivat kovia patrunoita kivääreihinsä ja laukaisivat
niitä ilmaan. Toiset ampuivat revolvereilla, pistooleilla, pojat
reikäavaimilla. Muutamalla asemalla piti joku arvon mies — lieneekö
ollut pormestari tai muu semmoinen — jyrisevän puheen lähtijöille,
aivan Demostheneen tapaan, muistutellen loistavia esimerkkejä vanhan
Kreikan historiasta. Vaikka hänen sanatulvansa oli mitä voimakkain, ja
vaikka hän sitä säesti rajuilla kättenliikkeillä, niin se kuitenkin
upposi ammuntaan ja lähtöhälinään.

Juna oli niin täysi, etteivät kaikki mahtuneet sisään ja vaunujen
ulkosivuja kauttaaltaan reunustivat fustanellapukuiset helleenit, kun
juna mennä vihkasi läpi klassillisten maisemain. Oliivilehdoissa seisoi
maalaisryhmä katselemassa tätä menoa. Huusivat jäähyväistoivotuksensa,
huitoivat liinoillaan. Tuolla seisoi tyttöjä, jotka olivat sitoneet
isot kukkaskimput keppien päähän ja ojensivat niitä ohi kiitävään
junaan. Akkunoista kurotettiin monta kättä, mutta vauhti oli liian kova
ja ottajat liian kovakouraisia, kukkasvihot hajota tupsahtivat, ja
kukkaset satelivat pitkin ratavallia.

Korinthoon saakka uudistuivat nuo näytelmät joka paikassa, jossa
pysähdyimme; kannaksen toisella puolen oli rauhallisempaa, sieltä
olivat nähtävästi reserviläiset jo lähteneet.

Korintho, joka on Akrokorinthon juurella, kuivalla, puuttomalla
paikalla, on päältä katsoen jotenkin vähäpätöinen kaupunki. Siitä
alkaen maisemat kokonaan muuttuivat. Korkeita vuoria oli vieläkin
joka puolella, mutta ne olivat melkein kokonaan alastomia, ainoastaan
matalia pensaita kasvoi siellä täällä. Ruohoa oli kovin niukalta, ja
käsittämätöntä on, millä ne suuret vuohi- ja lammaslaumat elävät,
joita näki laitumilla paimennettavan. Lampaat ovat pitkävillaisia,
vuohet samoin. Salamiista alkaen ulottuu meren rannalta jotenkin suuria
lakeuksia sisämaahan, mutta ne ovat kuivia ja huonosti viljellyitä.
Lähellä Korinthoa kulkee rautatie Korinthon kanavan poikki. Tämä
leikkaa kannaksen halki aivan suoraan, ja molemmin puolin kanavaa ovat
seinämät sangen korkeat. Tämä rakennus, joka on kymmeniä miljoneja
maksanut, on täydellisesti epäonnistunut. Se ei suuresti oikaise muita
kuin Piraion reittejä, ja se on niin ahdas, että suuret laivat eivät
voi sitä kulkea.

[Kuva: Korintlion kanava.]

Korinthon ja Megaran välillä vuoret ulottuvat mereen saakka, ja
rautatie on täytynyt porata jyrkkiin kalliouomiin. Juna hiljentää
vauhtiaan tuolla huimaavassa korkeudessa ja pyörtää varovaisesti
pystysuorat kallionkärjet. Tämä väli on suurenmoisin koko matkalla.
Aiginan lahden takaa, joka sinisenä vaahtoavin aalloin leviää oikealla
puolella, näkyvät Argoliin korkeat, monikukkulaiset rannat.

Megaran takana meni koneemme rikki ja sen korjausta odotettaissa
läksimme kaikki matkustajat istumaan radan vierustalle, josta oli
näköala Salamiin rusapoille harjanteille ilta-auringon vienontuvassa
valossa. Koneenkäyttäjä istui kivelle sanomalehden kera, ja palikaarit
kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan sotauutisia. Toiset
alkoivat ampua ploskuttaa rivolleillaan. Ryhmät ja ympäristö olivat
oivalliset.

Tapaus viivytti meitä useita tunteja, niin että oli jo ilta, kun
jouduimme Atheenaan. Kreikkalaiset matkatoverit, joiden riemu
kuohahteli yhä korkeammalle, kuta lähemmä saavuimme, tarttuivat
äkkiä käsivarteeni, näyttivät ulos ikkunasta, ja huudahtivat
liikutuksella: "Akropolis!" Laaksot olivat jo verhoutuneet yöhön, vaan
tuolla, epämääräisten varjojen yläpuolella, punersivat viimeisessä
iltaruskotuksessa Propyleet ja Parthenon!

[Kuva: Sofokles, vanha kuvapatsas.]




VI.

ATHEENA SODAN AIKANA.


Ensimmäinen vaikutukseni Atheenasta oli, että se on enemmän
itämaalainen kuin europalainen kaupunki. Asemahuone on perin
yksinkertainen, järjestystä ei pidetä minkäänlaista. Tuskin oli juna
pysähtynyt ja tuskin olimme saaneet vaunumme oven auki, ennenkuin jo
monta kymmentä repaleista miestä ja poikaa hyökkäsi kimppuumme ja
väkisin tahtoi repiä matkalaukut käsistämme. Joka puolelta huusivat
hotellien asiamiehet, tunkeutuen ääreemme ja kiittäen omaa majataloaan.
Muuan dragomaani, joka sitten vei meidät väärään hotelliin, toimitti
minut yhdessä erään saksalaisen kirjeenvaihtajan kera suuriin
issikanvaunuihin, ja niin jätimme rautatielle meluavan joukon edelleen
huutamaan ja elämää pitämään.

Kuski sivalsi hevosia piiskalla selkään, ja täyttä laukkaa lähdettiin
matkaan. Toisten edellä ajavain vaunujen kanssa syntyi hurja kilpa-ajo;
kuskit ruoskivat hevosiaan, huusivat, rinnan laukkasivat molemmat
vaunuparit, ikäänkuin olisi ajettu aavaa pusztaa, eikä Atheenan kapeita
katuja. Vaunut nakkelivat kuoppapaikoissa ja katujen risteyksissä
puolesta toiseen niin kovaa, että luulimme joka hetki lentävämme
kapineinemme päivinemme katuojaan. Ohitsemme vilisivät talot, puodit,
valaistut akkunat, katulyhdyt, emme ennättäneet muuta huomata, kuin
että kaikkialla oli paljon väkeä ja vilkas liike. Pyssynlaukaukset,
joita kuului tavan takaa, pitivät mielessä, mitä kaikki tämä kuhina
merkitsi. Eräässä kadunristeyksessä kuulimme hurjaa vihellystä
sadoista kimakoista pilleistä ja sivulle vilkaistessamme näimme
pikimältään pölyn keskeltä pitkän saaton ihmisiä lähestyvän, Kreikan
lippu etunenässä, laulaen ja meluten. Saaton etupäässä kirmasi satoja
paljasjalkaisia, repaleisia, mustanaamaisia, vielä mustempitukkaisia
katupoikia, ja nämä säestivät laulua vihellyksillään. Tuossa näyssä oli
jotain sotaista, kiihkoista, villiä, joka teki syvän vaikutuksen.

Saatuamme huoneet ja pesastuamme enimmät matkatomut kasvoista,
ja käsistä, läksimme viipymättä kaupungille, jossa odotettiin
suuria kirkollisia saattokulkuja. Kreikassa on vanha luku ja
kreikkalaiskatolinen uskonto; pääsiäinen vietetään samaan tapaan
kuin Venäjällä. Ilta oli aivan pimeä. Kaduille kokoontui yhä enemmän
väkeä, useimmilla palavat kynttilät kädessä. Etäältä kuului lähestyvän
saaton messu. Verkalleen se lähestyi lähestymistään. Edellä kulkivat
valkoisiin puetut pojat, kantaen palavia lyhtyjä ja kullalla sekä
hopealla kirjailtuja lippuja, joihin oli pyhimyksien kuvia maalattu.
Heidän jäljessä astuivat papit ja kuorilaiset messuten, sekä näiden
perässä loppumaton saatto ihmisiä kynttilöineen. Rahvas paljasti päänsä
saaton lähestyessä.

Tämä oli kirkollinen meno, mutta sodan kautta se sai toisenkin
luonteen. Missä vaan saattoja liikkui — niitä oli monia kulussa —
kuului pyssyjen ja pistoolien pauketta, sekä sytytettiin punaisia
bengaalitulia palamaan. Se oli uskonnollinen mielenosotus turkkilaisia
vastaan. Kellojen läiske ja pimputus sekaantui hälinään.

Kuninkaan palatsin edustalla on ensin suuri piha, sitten kaunis
esplanaadi monenlaisine etelämaisine puineen, akasioineen, palmuineen
ja komeine, vanhoine kypresseineen. Vielä alempana on neliskulmainen
Perustuslain tori, joka on politiikan keskusta Atheenassa. Torin ja
Stadionin kadun kulmassa on suuri kahvila, joka näihin aikoihin oli
kaiket päivää täpötäynnä tapauksia pohtivaa ja uusia sähkösanomia
odottavaa yleisöä. Kahvilan ulkopuolella, kadulla, näki niinikään
alituisesti ryhmiä, Illalla oli vielä koko tori siirretty pöytiä ja
tuoleja täyteen, niin että siinä oli väkeä tuhansia katselemassa
saattoja, keskustelemassa, lukemassa lehtiä mastikkalasin ja
kahvikuppinsa ääressä. Mieliala oli virkeä, sillä yhä oli saatu
sotatanterelta hyviä tietoja, Myöhään yöhön viipyivät atheenalaiset
taivasalla.

Palatessani seuraavana aamuna Akropoliilta näin Aiolon kadulla
suuren väkijoukon, johon kiiruhti yhä uusia lisään. Joukosta kuului
raikuvia kättenpaukutuksia. Sotilasmusiikki soitti. Rahvas kaikki
katsoi ylöspäin erästä balkonia kohti, jolla seisoi kreikkalaisia
ylioppilaita. Rahvas uudisti yhä uudistamistaan kättenpaukutuksensa,
ikäänkuin tahtoen jotain. Katu oli niin täynnä, että kaikki liike
seisahtui pitkäksi ajaksi. Vihdoin ilmestyi balkonille punatakkisia
ja punalakkisia miehiä, italialaisia vapaaehtoisia. Italialaisten
näytettyä itsensä yltyivät kättentaputukset kahta innokkaammiksi.
Soitettiin vuorotellen kreikkalainen ja italialainen kansallishymni.
Sivilipuvut hävisivät vähitellen balkonilta, ja yhä enemmän punaisia
ilmestyi sijaan, kunnes balkoni oli kokonaan tulipunainen. Ja kun
vihdoin Ricciotti Garibaldi itse ilmestyi, niin paisui yleisön innostus
yli ääriensä. Hän piti lyhyen puheen kiittäen mielenosotuksesta.

[Kuva: Kuningas Yrjö.]

Jonkun ajan kuluttua marssivat punatakkiset italialaiset ulos
portista, ja Garibaldi, joka oli mustassa sivilipuvussa, nousi
kaupungin etevimpäin porvarein kanssa vaunuihin, jotka portin edessä
odottivat. Saatossa lähdettiin sitten kulkemaan pitkin kaupunkia,
etupäässä sotilasmusiikki, ynnä Kreikan ja Italian liput, joita
kantoivat, Kreikan lippua garibaldilainen vapaaehtoinen, Italian
lippua kreikkalainen ylioppilas. Sitten ajoivat vaunut, joissa
Garibaldi istui, ja viimeiseksi kulki pitkän pitkä jono yleisöä.
Saatto kulki pitkin. Stadionin katua, joka on Atheenan suurimpia,
bulevardi-istutuksilla kahden puolen. Paljon väkeä oli kokoontunut
molemmin puolin katua, balkoneille, sekä talojen ikkunoihin. Monessa
paikoin sateli Garibaldin vaunuihin kukkasia, joita naiset heittelivät
trotoaareilta tai ripottelivat akkunoista, Paukkupommeja räjähteli joka
taholla, ammuttiin revolvereilla ja pistooleilla. Sitä myöden kuin
saatto eteni, uudistuivat kättenpaukutukset ja kukkasten heitot. Monen
julkisen talon akkunoista pistettiin ulos Kreikan ja Italian liput
garibaldilaisten ohi kulkiessa.

[Kuva: Ricoiotti Garibaldi.]

Aamusta varhain myöhään iltaan kuului Atheenassa nyt alituista
paukkumista. Paukkupommit eivät koskeneet korviin kipeästi, mutta
alkoivat ajan pitkään hermostuttaa. Kimakampi oli pyssyjen ja
revolverien ääni. Meillä tuommoista ampumista kaduilla pidettäisiin
suurimpana vallattomuutena, vaan Atheenassa se oli aivan luvallista, ja
joka miehellä näkyi olevan ampuma-ase taskussaan. Monta kertaa pamahti
laukaus melkein korvan juuressa, ja kerran räjähti aivan jalkaini
alla kellarin luukusta kova pyssynpamaus. Atheenalaiset näkyivät jo
tottuneen tähän paukkinaan. Joskus saivat balkoneilla seisovat ihmiset
pistooleista paperitötteröitä vasten kasvoja, mutta se ei näyttänyt
heidän huomiota herättävän.

Illalla lähti osa garibaldilaisia matkaan. Yleisö hyvästeli heitä
erittäin innokkaasti. Koko Perustuslain tori oli täpö täynnä rahvasta.
Tuo pieni vapaaehtoinen joukko, 200 miestä, tekikin varsin syvän
vaikutuksen. Siinä oli paljon hienoja kasvoja, ja prillit, joita
monellakin oli nenällään, osottivat akadeemista sivistystä. Nähdä
sivistyneitä miehiä vapaaehtoisesti univormussa, kiväärit olalla,
lähtemässä taistelemaan vieraan maan puolesta, vapauden asian
edestä, se on kuitenkin suurta. — Italialaiset vapaaehtoiset olivat
saaneet omat univormut. Punaisen takin, tai oikeammin mekon tummalla
kauluksella, viheriäiset housut punaisilla reunanauhoilla, vaaleat
lyhyet clamaskit, sekä punaisen lippulakin.

Toisen päivän illalla olivat vaikutukseni semmoiset, että Atheena oli
korvin kuulla paljon sotaisempi, kuin silmin nähdä. Mielenosotukset
olivat enemmän lapsellista innostusta, kuin intohimoa. Ja tuo alituinen
paukkuminenkin tarkoitti yhtä paljon pääsiäisjuhlaa, kuin sotaa.

Lauantaina huhtik. 24 p. aamupäivällä oltiin Atheenassa yleensä
hyvin tyytyväisiä sodan käyntiin. Epiroossa edettiin nopeasti kohti
Ioanninaa, Prevesan antautumista odotettiin joka hetki, samoin
Salonikin pommitusta, tiedettiin laivaston ampuneen Platamonaa ja
Ekaterinaa, sekä vieneen maihin sotaväkeäkin, katkaisemaan Edhem
pashan yhteyden Salonikin kanssa. Thessalian rajalla oli ollut useita
taisteluita, joissa kreikkalaiset enimmäkseen olivat olleet voitolla.
Jopa kerrottiin Edhem pashan kaatuneen, ja hänen armeijansa joutuneen
kolmelta puolen saarroksiin.

Sitä kovemmin kohtasivat ne uutiset, joita lauantaina iltapäivällä
saapui. Ne iskivät alas kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Olin saapunut huoneeseeni Garibaldin soturien riemuretkeä katsomasta,
heittäytynyt vuoteelleni hieman lepäämään, kun äkkiä hotellin harjaaja,
hyvä umpikreikkalainen poika, astui huoneeseen, tuli viereeni ja sanoi:
"Turkki — Turnavo! Grecia"... hän veti kädellään kurkkua ikäänkuin sen
poikkileikatakseen. Hänen tuskansa oli niin suuri, että kiiruumman
kautta riensin kaupungille, jossa ylimääräisistä lehdistä heti näin,
että poika oli totta puhunut. Eikä siinä kyllä, että turkkilaiset
olivat saaneet Turnavon haltuunsa, vielä paljon pahempaa oli tapahtunut.

Elassonasta Larissaan vievä tie kulkee Melunan solan läpi ja
Turnavo nimisen kylän kautta, joka on likellä vuoristoa, ja jossa
kreikkalaisilla oli vahva etujoukko. Solassa oli raja hyvin
epäedullinen, sillä Olympos vuoren harjanne oli turkkilaisten vallassa,
niin että turkkilaisten asemat kaikkialla vallitsivat kreikkalaisten
varustukset. Hyvin tiedettiin jo ennen sodan alkamista, että
kreikkalaisten olisi vaikea solaa puolustaa.

Kun sen vuoksi uutisia yhtämittaisista voitoista saapui, niin oli
meidän ulkomaalaisten vaikea niitä uskoa. Kysyimme kreikkalaisilta
matkatovereiltamme: Miten ovat asiat Melunassa? Mitä on siellä
tapahtunut? Emme saaneet tyydyttävää vastausta. Melunassa ja sen
lähiseudulla oli taisteltu, vaan miten nämä tappelut olivat päättyneet,
siitä emme koskaan saaneet oikein selvää. He eivät itse tienneet sitä?
Kun koko kreikkalainen armeija jo oli hajoitettu, ja Edhem pasha
Larissassa, niin oli Zaharatoksen kahvila Perustuslain torin varressa
vielä aamusta myöhään yöhön täynnä Atheenan porvareita, jotka pöydille
piirustelivat suunnitelmia valloituksista.

Hallitus oli pannut toimeen ankaran sähkösanomasensuurin, ja sen
vuoksi kului monta päivää, ennenkuin saatiin viestit niistä kamalista
onnettomuuksista, jotka olivat Thessaliassa tapahtuneet, Turnavon
valloituksesta, pakoretkestä Larissaan ja Larissan jättämisestä
tykkineen, varustuksineen. Ne saatiin melkein yhtä aikaa lukea
postissa tulevista englantilaisista kuin kreikkalaisista lehdistä.
Kaikki tuulentuvat romahtivat maahan yhdellä iskulla, keskustelut
taukosivat, mielien päälle asettui raskas taakka, johon nopeaan
toisiaan seuraavat viestit kasasivat yhä uusia kiviä, Käsitykset
sodasta kääntyivät kerrassaan nurin. Kun ensimmäinen masennus oli
vähän asettunut, niin koetti rahvas lohduttaa itseään sillä, että
helleenit toki olivat ulkomaistenkin lehtien mukaan taistelleet
urhoollisesti. Mutta se ilo oli lyhyt. Kun saapui tarkemmat tiedot
Larissan pakoretkestä, niin täytyi kreikkalaisten häveten, vaieten
tunnustaa itselleen, että he olivat — pelkureita. Vapaudentaistelun
sankarien ja kleftien jälkeläiset pelkureita, se oli melkein vielä
katkerampaa, kuin hävityt taistelut. Tämä syvästi loukattu ylpeys
selittää, miksi kenraali Smolenskista parin voiton perästä Velestinon
luona sitten kohotettiin pilviin saakka. Tahdottiin maailmalle näyttää,
että helleeniläinen urhoollisuus kuitenkin vielä elää. Smolenskista
tehtiin kansallissankari, lohdutus onnettomuudessa. Hänen muotokuviaan
leviteltiin sadoin tuhansin, niitä näki joka puodin ikkunassa, hänen
elämäkertojaan myytiin kaduilla, ja jos hän olisi tullut Atheenaan,
niin rahvas olisi sokeasti seurannut häntä vaikka mihin, kapinaan,
vallankumoukseen...

Rahvas kaipasi onnettomuudessaan jotakuta jumaloitavaa, mutta se
kaipasi myöskin syntipukkia.

Yhtä korkealle kuin Smolenskis nousi kansan suosiossa, yhtä syvälle
lankesi kruununprinssi, jolla ei ennaltaankaan ollut rakkautta
kadottaa. Häntä, hänen kelvottomia esikuntaupseerejaan ja viimeisessä
tilassa kuningasta syytettiin koko onnettomuudesta. Rallis väitti,
ettei esikunta Larissassa pitänyt muusta huolta, kuin että
kruununprinssin kyökkikalusto pelastui. Kruununprinssi, ynnä koko
hänen esikuntansa joutuivat pilalehtien pilkan alaisiksi. Sanomalehdet
julkisesti kirjoittivat, että kruununprinssi pakoretkellään oli
menettänyt kruununsa.

Kuningas taas muka suosi upseeristossa kelvotonta palatsiklikkiä, mutta
jätti monta kelvollista upseeria toimettomaksi. Hänen syynsä oli, että
sotaa oli niin huonosti valmistettu, ja tietysti sekin, että valtion
rahastot olivat tyhjät. Pelastuakseen pälkäästä kuningas käytti vanhaa
koettua keinoa, hän antoi Deligianniille eron ja kutsui tyytymättömäin
johtajan, Ralliin hallitsemaan. Edesvastuu aina vaikuttaa
lauhduttavasti. Mutta kukistettu pääministeri koetti raivossaan kostaa,
tekemällä paljastuksia, joiden nojalla kuningasta alettiin sanoa
suorastaan petturiksi. Deligiannis väitti kuninkaan pakottaneen hänet
sotaan pelastaakseen valtaistuimensa. "Akropolis" sen johdosta julkaisi
kuningasta vastaan leimuavan kirjoituksen, joka osottaa, että Kreikassa
kirjoitetaan vapaasti. Lehti huudahtaa: "Deligiannis ei tahtonut
sotaa, vaan suostui siihen kuningasta pelastaakseen. Tämä tunnustus
muuttaa suuresti kansan mielipiteen sodasta. Sota ei siis ollut
kansallinen, vaan kuninkaallinen. Sitä ei pantu toimeen kansallisten,
vaan kuninkaallisten etujen hyväksi. Yleinen mielipide tahtoi sotaa, ja
kuningas siihen suostui, koska se oli kansan tahto. Mutta pääministeri
suostui sotaan vaan siitä syystä, että hän ei tahtonut kuninkaalle
vahinkoa. Hallitusta eivät siis elähyttäneet kansalliset syyt, kun se
pakotti Turkin alkamaan sodan meitä vastaan, ja sen vuoksi oli tämä
sota rikos Kreikkaa vastaan. Hallitus suostui siihen, kun se muka oli
vähempi kahdesta pahasta. Deligianniin mielestä on siis Larissan ja
Thessalian menettäminen vähempi paha, kunhan vaan dynastia saatiin
pelastetuksi.

"Jatketaanko sotaa kuninkaan vai kansan puolesta? Jos kuninkaan
puolesta, niin kysymme, eivätkö uhrit jo riitä, jos kansan hyväksi,
niin eikö kuninkaan tule tehdä uhreja? Pankoon likoon miljonansa.
Ottakoon tarjottimen käteensä, jolla hän pyytää kannatusta kansalta,
tovereiltaan miljonapohätoilta ja muilta. Pyytäköön myös apua
sukulaisiltaan. Julistakoon koko Kreikan yhdeksi sotaleiriksi.
Kutsukoon aseisiin joka miehen, joka kykenee aseita kantamaan.
Polttakoon poroksi kaupungeita ja kyliä, lähteköön itse vuoristoihin ja
rotkoihin, joissa kansan olemassaolo ratkaistaan. Kutsukoon takaisin
kaikki upseerit, jotka ovat osottaneet itsensä kykenemättömiksi,
antakoon vaikuttavat paikat armeijan parhaille. Pankoon toimeen kaikki,
mitä on uhannut ja julkilausunut keskusteluissaan sanomalehtimiesten
kanssa. Asestakoon jokaisen kauppalaivan, uskaltakoon vaarallisimmatkin
asiat, kutsukoon koko kansan aseisiin. Nostakoon taisteluun Aigeian
meren asukkaat, sytyttäköön kapinansoihdun kaikkialla, missä vaan on
helleeni, niin taistelu on joko päättyvä meille voitoksi, taikka kaikki
on palava poroksi. Jos hän ei voi tätä kaikkea tehdä, niin rientäköön
hän itse, jonka hyväksi Deligianniin tunnustuksen mukaan sotaan
ryhdyttiin, itse ja yksinään pyytämään valtain välitystä rauhan aikaan
saamiseksi. Pyytäköön hän itse sitä, ilman hallituksen sekaantumista,
ja kirjoitettakoon historiaan, että jälleen yksi kuningas on pakottanut
kansansa sotaan kruunuaan pelastaakseen, mutta että hän tappiolle
jouduttuaan oli kyllin rohkea nöyryyttääkseen itseään ja pyytääkseen
voimakkailta armoa.

[Kuva: Kuningatar Olga.]

"Kansa vaati sotaa, mutta vakavaa ja hyvin valmistettua sotaa. Hallitus
taas ryhtyi sotaan keveällä mielellä ja huonoilla valmistuksilla.

"Larissassa ei voitettu helleeniläistä armeijaa, vaan sen prinssit ja
komentajat. Sitä todistaa sekin seikka, ettei Edhem pasha kohta tullut
Larissaan, koska hän pelkäsi sotajuonta. Tätä uuden hallituksen tulee
mielessä pitää. Jos sotaa jatketaan, niin sitä on jatkettava kansan
hyväksi ja kansan kautta. Pelastettakoon kansan kunnia ja pakotettakoon
syylliset johtajat juomaan nöyryytyksen malja viimeiseen pisaraan
saakka. Ensimmäiseksi on armeijan ylin komentaja, kruununprinssi
takaisin kutsuttava. Kutsuttakoon takaisin kaikki rikolliset miehet
ja annettakoon uusille miehille toimeksi puolustuksen ja hyökkäyksen
toimeenpaneminen."

Kirjoituksen sofistiikka on silmään pistävä. Lehti moittii kuningasta
siitä, että hän noudatti kansan tahtoa, joka oli niin voimakas, että
hän muutoin olisi menettänyt kruununsa.

Kreikkalaisten on vaikea sulattaa sitä, että kuningas saa palkkansa
kullassa, ja että hän tarkkuudella on koonnut itselleen suuren
omaisuuden. Siitä viittaus hänen miljoniinsa. Epäluulo kuningasta
vastaan oli niin suuri, että väitettiin hänen käyttäneen sotaa
keinotteluun kreikkalaisilla arvopapereilla. Hänen siveellisyydestään
levitettiin rumia juttuja. Kuninkaan suosio oli niin suuresti
alentunut, ettei hän mielellään näyttäytynyt Atheenan kaduilla, ja
hänen palatsinsa näytti autiolta. Häntä pidettiin pelkurina, kun hän
ei lausunut kehotuksen sanoja sotamiehille, joita joka toinen päivä
lähetettiin armeijaan. Käydessään eräässä sotilassairashuoneessa sai
hän kuolevalta sotilaalta kuulla katkeria syytöksiä, jotka Atheenan
sanomalehdet julkaisivat. Vihdoin eron saanut meriministeri Levidis
teki viittauksia maankavalluksesta, kuningas muka oli antanut
laivaston komentajalle salaisia vastaohjeita, jotka lamauttivat sen
toiminnan. Nämä syytökset eivät voi olla muuta kuin kreikkalaisten
vilkkaan mielikuvituksen luomia. Mutta niitä uskottiin empimättä,
ja ne järkyttelivät kuninkaan valtaistuinta. Kuningas ei osannut
tyydyttää yleistä mielipidettä; vähän suuremmalla ritarillisuudella
ja anteliaisuudella hän olisi suuressa määrin parantanut asemaansa.
Kreikkalaisiin on semmoisilla avuilla niin helppo vaikuttaa.

Kuva: [Deligiannis ja Edhem pasha Thessaliassa, kreikkalainen pilakuva.]

Niinä raskaina päivinä, jotka seurasivat häpeällisiä pakouutisia, oli
suuttumus Atheenassa tietysti suuri. Pelättiin kapinaa, etenkin kun
kaupungissa oli paljon maalaisia reservimiehiä, jotka oli kutsuttu
sotapalvelukseen, vaan joita ei aseiden, eikä varustuksien puutteessa
voitu lähettää matkaan. Kadut olivat täynnä näitä paimenia ja
merimiehiä, jotka näyttivät odottavan sopivaa tilaisuutta. Ne kuvaukset
mielenosotuksista, joita sähkösanomina lähetettiin pitkin maailmaa,
olivat kuitenkin kovasti liioiteltuja. Enimmäkseen mielenosottajat
olivat puolikasvuisia poikia, joita aina huvittaa kiljua. Huhtik. 27
päivää sanoivat Atheenan lehdet "historialliseksi päiväksi", koska
silloin tapahtuivat suurimmat mielenosotukset, ryöstettiin asepuoteja
j.n.e. Mutta niin kamala se ei sentään ollut kuin luulisi. Vaikka
kaiken päivää ahkeraan liikuin pitkin kaupungin katuja — Aiolon
kadun, jonka varrella puodit ryöstettiin, kuljin vähän ennen noita
tapauksia kahteen kertaan edes takaisin — niin ei metelin jälkiä
huomannut mitään. Tosin oli paljon rahvasta liikkeellä, hyvinkin
paljon, etenkin Perustuslain torilla ja leveällä Stadionin kadulla,
mutta se oli sävyisää, rauhaisaa yleisöä, joskin huolestuneen näköistä.
Ei pahaa sanaa, ei vihaista silmäystä, eikä tavallista suurempaa
ääntä. Kymmenkunta sanomalehtipoikaa oli yhä edelleen täydellisesti
"ääntäantavana" osana yleisöä. Ehkä väjyi kapina kuitenkin tuon
tyyneyden alla, ehkä se olisi voinut tulla äkkiä ja odottamatta kuin
maanjäristys.

Kiihtyneitä keskusteluja kyllä huomasi siellä täällä. Pari kolme
henkilöä oli joutunut sanakiistaan, tietysti soodasta, mulkoilivat
toisiaan, jotta silmät olivat päästä pullistua, huitoivat käsillään
ja papattivat kreikkaansa niin nopeaan, että muukalaisen oli mahdoton
sanaakaan käsittää heidän väittelystään. Väittelijäin ympärille
kokoontui yhä enemmän rahvasta, joka tyvenesti, vaikka tarkkaan
kuunteli sanakiistaa. Perustuslain torilta siirtyi muuan ryhmä vähän
korkeammalle, sen hotellin kulmaan, jossa asuin. Siihen vähitellen
kokoontui pari kolme sataa henkeä, suureksi osaksi maalaisia.
Jonkun ajan kuluttua tästä erosi ryhmä, muutama kymmen henkeä, joka
vähitellen siirtyi kuninkaallisen linnan edustalle. Tuohon ensimmäiseen
kimppuun keräytyi verkalleen yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, useimmat
arvatenkin uteliaisuudesta, odottamaan, mitä tapahtuisi. Ensimmäisinä
olivat katupojat. Linnan edustalla oli kaksi komeata vahtisotamiestä
euzonien puvussa, Nämä eivät näyttäneet olevan rahvaasta milläänkään,
keskustelivat sen kanssa vapaasti, naureskelivat, seka päästivät jonkun
nousemaan linnan portaille, jopa tunkeutumaan etehiseen saakka.

Kauan seisoin joukossa, odottaen jotain tapahtuvaksi, mutta turhaan.
Joku upseeri näytti yhdessä kohdassa rahvaalle selittävän sodan
vaiheita. Nyt linnan portailla syntyy vähän vilkkaampi liike, ja
tunkeudutaan miehen ympäri, joka kiihkeästi huitoen pitää kansalle
puhetta. Se on Gennadios, eräs huimapää yllyttäjä. Puhe ei ollut pitkä,
ympärillä seisojat huusivat lyhyen eläköön-huudon sen päätyttyä.

Perustuslain torilla eräs herrasmies nousi issikan vaunuihin ja piti
kansalle puheen. Yleisö vastasi puheeseen hyvällä "Zitoo" (eläköön)
huudolla. Se oli Petropulakis, joka kehotti rahvasta maltillisuuteen.
Samalla sain kuulla, että Aiolon kadulla oli puoteja ryöstetty. Riensin
sinne, mutta silloin oli jo koko ilo ohitse, kaikki rauhallista, vaikka
tosin useimmat puodit vielä olivat suljettuina. Poliiseja ei näkynyt
missään liikkeellä. Pari asekauppiasta oli tosin kärsinyt suuren
vahingon, mutta muut pelastuivat oikein kreikkalaisella sotajuonella.
He pitivät rahvaalle isänmaallisen puheen, surkuttelivat maan kohtaloa,
vakuuttivat omaa uhraavaisuuttaan ja kehottivat valitsemaan lähetystön,
joka ottaisi soveliaita aseita heidän puodistaan. Niin tapahtuikin,
he pääsivät pälkäästä verraten hyvin hyvällä hinnalla, ja vielä
pidettiin rosvojen puolesta puhe, jossa kiitettiin heidän osottamaansa
isänmaallista mielialaa. Rahvas, jota voidaan puheilla pitää aisoissa,
ei ole kovin vaarallista.

Semmoisia olivat Atheenassa ne mielenosotukset, jotka saivat Europassa
aikaan niin suurta levottomuutta. Niissä ei vuotanut tippaakaan verta,
ja mielenosottajat olisi luultavasti voinut hajoittaa hyvällä ruiskulla.

Yleisö nopeaan menetti sotaisen harrastuksensa, kun sotaonni kääntyi
vastaiseksi. Se kiihkoisa mieliala, joka ensi iltana löyhähti
vastaamme, lannistui pian. Yhä laimeammaksi kävi harrastus, jolla
sotatanterelle lähtevää sotaväkeä ja vapaaehtoisia hyvästeltiin.
Suunnitelmain teko ja tuulentupain rakentaminen alkoi kahviloissa
menettää kaiken viehätyksen, kuta todennäköisemmin ne alkoivat johtaa
siihen, että Edhem pasha vielä juo aamukahvinsa Akropoliilla, jos sotaa
jatketaan. Sanoilla vaan ei tahdottu vielä ilmaista tuota mielialaa.
Se isoviiksinen tohtori, johon olin laivalla tutustunut, ja joka yhä
aikaili Atheenassa, vaikka isänmaa olisi niin kipeästi kaivannut hänen
käsivarttaan, jyrisi valtain välityksestä puhuttaissa: "Hellas ei
nöyrry, se murtuu! Me taistelemme viimeiseen mieheen, niinkuin suuret
sankarimme! Kun turkkilaiset saapuvat Thermopyleen, niin Miltiadeen
ja Leonidaan haamut nousevat haudoistaan heitä karkoittaakseen!"
Sanomalehdet joka päivä uhkuivat samanlaista onttoa kerskausta.
Mutta sisässään jokainen toivoi, että seikkailusta niin pian kuin
suinkin tulisi loppu. Zaharatoksella oli mieliala samanlainen kuin
pörssipaniikin jälkeen jonkun suuren rahalaitoksen apua odoteltaissa.

[Kuva: Kenraali Smolenskis, rahvaankuva.]

Atheenan sanomalehdillä ei luultavasti olisi mitään sitä vastaan,
vaikka joka vuosi olisi sota. Sotavuosi oli niille leipävuosi. Ne
leviävät enimmäkseen irtonaisnumerojen myynnin kautta, mutta se onkin
hyvin järjestetty. Sitä varten on oikea armeija paljasjalkaisia,
ruskeanaamaisia katupoikia, joilla on ääni kuin peijakkailla.
Huvittavaa oli nähdä, kun tämä armeija "Akropoliin" iltapainoksen,
"Esperinin" kanssa kävi yleisön kimppuun, joka Perustuslain torilla
iltapäivin keskusteli valtiollisista asioista. Kaikki hyökkäsivät
yht'aikaa, suurella huudolla taajimpaan ihmisjoukkoon, lehdet korkealla
ilmassa ja laukaten niin paljon, kuin vaan pääsivät. Hyökkäys
oli vastustamaton. Olisi voinut luulla noiden lehtien sisältävän
sähkösanoman, että maailman loppu oli tulossa, ja jokainen kiiruhti
lehden ostamaan. Monta kertaa juoksin alas hotellistani hattu ja keppi
kädessä luullen, että oli vallankumous tai muuta semmoista tekeillä,
kun sanomalehtipojat tekivät tavanmukaisen päällekarkauksensa.

"Akropolis" ja "Asty" (kaupunki) ovat suurimmat Atheenan lehdet.
Edellistä painettiin sodan aikana 18,000 kpl — sen oman ilmoituksen
mukaan. Nämä ovat molemmat vapaita lehtiä, ja se vapaus merkitsee,
että ne koettavat saada valtiossa aikaan niin suurta sekaannusta
kuin suinkin. Molemmat valehtelivat yhtä paljon. Etenkin kuningas,
prinssit ja kuningaskunta oli niissä alituisen hammastelun alainen.
"Akropolista" ilmestyi iltalehti, "Asty" antoi iltapäivillä näin
sodan aikaan aina lisälehtiä. Muita lehtiä mainittakoon "Efimeris"
(Päivälehti), Kreikan vanhin ja kuningasmielisin lehti, "Palingenesia"
(Uudesta syntyminen), "Embros" (Eteenpäin), "Soteria" (Pelastus),
sosialistilehti "Skrip", ynnä muuta "skrääpiä." Ne ovat kaikki
huonolle paperille ja huonosti painetut, ja epäluotettavia. Suurimpia
puutteita Kreikan valtiollisessa elämässä on, ettei maassa tosiaan ole
ainoatakaan kunnollista sanomalehteä.

Atheenan lehdet painoivat ja painavat totena jokaisen huhun, minkä
vaan saivat kuulla. Niiden kertomukset sotatapauksista olivat perin
vääriä. Turkkilaiset kuvattiin pelkureiksi, kreikkalaiset sankareiksi,
omista tappioista sodan alussa ei hiiskuttu sanaakaan, mutta pienetkin
menestykset huudettiin maailmalle suurina voittoina.' Kun kaikki jo
oli menetetty, niin koetettiin hurjalla kerskauksella tehdä vaikutusta
Europaan, jonka välitys kävi välttämättömäksi, mutta samalla annettiin
kreikkalaisille itsilleen aivan väärät käsitykset tapauksista. Lehdet
uskottelivat, että turkkilaiset olivat menettäneet kymmeniä tuhansia
miehiä, ja että kreikkalainen armeija piankin olisi tasavoimainen
ja kykenisi turkkilaiset maasta karkoittamaan. Kun kreikkalainen
armeija jo oli aivan hajoitettu ja peräytynyt Lamiaan, niin koetettiin
vielä luulotella, että kaikki oli mitä parhain päin ja peräytyminen
vaan sotajuoni. — Pienestä ranskankielisestä lehdestä, jossa vilisi
painovirheitä, saattoivat muukalaiset seurata Kreikan asioita.

Kaikilla suurimmilla Lontoon lehdillä oli Kreikassa kirjeenvaihtajansa,
eikä niitä ollut yksi tai kaksi, vaan jopa puolen kymmentä
kullakin. "Daily Telegraphilla" esim. oli kirjeenvaihtaja
turkkilaisen pääarmeijan mukana, pari kolme kreikkalaisten puolella,
kirjeenvaihtajia eri osissa Kreikkaa, sekä yksi pääkirjeenvaihtaja
Atheenassa, t:ri Dillon, joka on meidänkin maassa tuttu; hän edusti
lehteään Helsingin penitentiärikongressissa ja on englantilaisiin
aikakirjoihin kyhännyt useita kirjoituksia Suomesta. "Timesin"
kirjeenvaihtajalla Atheenassa oli viisi kuusi "sihteeriä", jotka
juoksivat pitkin kaupunkia urkkimassa tietoja, sekä käänsivät hänelle
kreikkalaisten lehtien sisällyksen. Reuterin toimistolla oli niinikään
useita kirjeenvaihtajia. Kun suoranaisia tietoja Atheenassa ei saatu
juuri muilta kuin ministereiltä, niin voipi käsittää, että näillä
miesparoilla ja etenkin pääministerillä oli täysi työ jo siitä, kun
joka päivä antoivat itseään moneen kertaan "veivata".

Nämä kirjeenvaihtajat lähettivät joka päivä tuhansien, jopa kymmenien
tuhansien markkain edestä sähkösanomia kukin. Heillä oli mitä parhaat
suhteet. Niin pienessä maassa kuin Kreikka on esim. "Timesin"
kirjeenvaihtaja mahtava mies. Viranomaiset olivat hänelle niin
avullisia, kuin suinkin olot myönsivät, ylhäiset kreikkalaiset kävivät
häntä etsimässä, kertoakseen tietonsa, Englantilaisilla lehdillä olikin
paljon tarkemmat ja nopeammat tiedot kaikista tapauksista kuin itse
kreikkalaisilla, T:ri Dillon pääsi Ralliin ollessa pääministerinä
tämän yksityiseksi sihteeriksi ja sai vapaasti olla läsnä ministerien
neuvotteluissakin. Se oli luottamus, jonka hän tunnollisuutensa kautta
täysin ansaitsi. Muiden maiden lehdet eivät likimainkaan voineet
vaikutuksen, eivätkä tietojen puolesta kilpailla englantilaisten
kanssa, vaikka kynäniekkoja tietysti oli tullut kaikista maailman
ääristä. Niin monen kynän kilpaillessa asiat väkisinkin paisuivat,
tulivat katsotuiksi isonnuslasilla, Jos Atheenassa katupoika nakkasi
kiven upseerin jälkeen, tai sylkäsi kuninkaan muotokuvaa, niin
lähetettiin siitä sähkösanomia ympäri maailman.

[Kuva: Kruununprinssi esikuntansa kanssa matkalla Farsalaan,
kreikkalainen pilakuva.]




VII.

TAITEILIJA SOTAPOLULLA.


Jaloin osa sodan toimista oli naisilla, jotka suurenmoisella
alttiudella koettivat parantaa, mitä miehet olivat rikkoneet.
Kuningatar Olga ja ylhäisimmät vallasnaiset etupäässä, naiset
hoitivat rakkaalla kädellä haavoitettuja, jotka, sitä myöden kuin
oli mahdollista, lähetettiin sotaleirin huonosta hoidosta Atheenan
tilaviin ja puhtaisiin sairashuoneisiin. Kävely näiden sairashuoneiden
läpi oli pikemmin viihdyttävä kuin masentava, he näyttivät nyt niin
tyytyväisiltä oloonsa nuo kovaa kokeneet miehet, joista moni oli
elinajakseen menettänyt jonkun jäsenensä tai kykynsä. Sodan hirmukuvain
jälkeen oli kahta suloisempaa olla naisellisen hempeyden piirittämänä.

Rouva Syngros mainitsi kuljettaissaan minua sairashuoneensa läpi,
että hänellä oli sairaana nuori ruotsalainen taiteilija, joka oli
palannut Larissasta aivan rauskana. Hän makasi yksinään huoneessa,
kiharatukkainen, kaunissilmäinen, hienopiirteinen nuorukainen,
mutta heti ensi silmäyksellä huomasi, ettei hän ainakaan ollut
nälkätaiteilija. Hän oli tavattoman lihava, ja kummastella täytyi,
miten niin hyvinvoipa gentlemani oli lähtenyt vaivalloiselle
sotaretkelle.

Hänen kasvonsa elonhaluisine silmineen suuressa määrin muistuttivat
Dionysos eli Bakkus jumalaa, ja jos hänen kiharille hiuksilleen olisi
pannut seppeleen viiniköynnöksiä ja viinirypäleitä, niin olisi tuo
pää, kelvannut vaikka patsaaksi Dionysoksen temppeliin — kuitenkin
ainoastaan pää, sillä muu osa ruumista oli liian laaja sopiakseen
jumalalliseksi esikuvaksi.

Huono ruoka oli hänet sotaretkellä sortanut. Sitä paitsi olivat
hänen pehmeät jalkansa täynnä suuria rakkoja, jotka olivat tehneet
marssimisen mahdottomaksi. Volossa oli mies parka otettu sairaiden
joukkoon ja tuotu Atheenaan, jossa hän nyt oli viikkokauden
maannut. Hän oli nähnyt parempia päiviä, sen huomasi kaikesta,
tullut Kreikkaan rahakkaana miehenä, mutta menettänyt kaikki, jopa
kultakellot, sormuksetkin. Nyt oli hänen koko rahastonsa vähennyt
pieneksi nikkelikasaksi, muutamaksi kymmeneksi leptaksi, jotka
olivat pinossa pöydällä hänen vuoteensa ääressä. Hän oli saanut
reput ylioppilastutkinnossa, lukenut Saksassa kemiaa, ruvennut
oopperalaulajaksi, kiertänyt koko Europan laulamassa. Seikkailuja,
seikkailuja ja yhä seikkailuja alkoi kuulua jos minkälaisia,
rakkausjuttuja, kaksintaisteluita arpineen, retkiä Egyptissä,
Somalimaassa ja nyt lopulta Kreikassa.

[Kuva: Volo.]

En voinut jättää näin merkillistä miestä tutkimatta, ja hän laatikin
minulle alla olevan kertomuksen sotaseikkailuistaan. Vaikk'eivät
siinä kaikki yksityisseikat kävisikään täsmälleen umpeen, niin on se
kuitenkin värikäs kuvaus Thessalian sotatapauksista. Suuremman vapauden
vuoksi siirryimme sairashuoneesta hotelliin, jonka ruokapöydässä
tuli ilmi, että sairas vatsa toimikin oivallisesti! Hauska keksintö
asianomaiselle. Hänellä oli yllään jonkinlainen ihmeellinen, musta
sotilaspuku, toisenlainen kuin kaikkien muitten, sillä hän tahtoi
muodostaa oman legionan. Tuossa puvussa hänen ruumiillinen laajuutensa
vasta oikein pääsi vaikutukseen. Palvelusväki ei alussa tahtonut
tätä omituista ilmiötä oikein kunnioittaa, mutta pian sai se tuta
mestarinsa. En unhota, millä ylhäisellä alentuvaisuudella hän pani
portierin sytyttämään sikariaan, astuttuaan oivallisen päivällisen
jälkeen hotellin portaille säätä silmäilemään.

Tuttavani sairashuoneesta kertoi:

"Tulin tänne kolmen ruotsalaisen kera. Minun Atheenaan saapuessa olivat
kaikki rykmentit pari päivää aikaisemmin jo lähteneet rajalle. Ilma oli
täynnä 'zito polemosta', sotaa. Sanomalehdet sanoivat: Jahka olemme
löylyyttäneet Turkin, niin käykööt Europa sitte kimppuumme, tappelemme
viimeiseen veripisaraan asti.

"Meidän innostuksemme jotenkin pian laimeni lähemmin tutustuttuamme
kreikkalaisten luonteeseen. Me pohjolaiset olemme oppineet ensin
ajattelemaan ja sitten puhumaan, mutta kreikkalaiset eivät ajattele,
vaan ainoastaan puhuvat.

"Saatuamme univormut ja varustukset läksimme sitten Voloon, joka oli
täpö täynnä Larissaan matkustavia sotamiehiä. Sinne pyrimme mekin.
Samassa junassa läksivät armeijan luo ratsuväki- ja tykistörykmenttien
upseerit, jotka olivat erittäin kohteliasta väkeä. Suurin osa heistä
oli opiskellut Ranskassa.

"Larissa oli sinne saapuessamme niin täpötäynnä väkeä, ettei ollut
kyyhkysen pesääkään joutilasta meille kortteeriksi. Upseerit makasivat
käytävissä ja sotamiehet turkkilaisten tuvissa — Larissa on hyvin
turkkilainen kaupunki. Kaupungin ulkopuolella on tosin kasarmi, johon
mahtuu noin 80,000 miestä, mutta se oli niin kaukana kaupungista, että
meitä ei haluttanut sinne lähteä — eikä muitakaan.

"Alkoi sitten pitkä, yksitoikkoinen odotus, tulisiko siitä sotaa, vai
eikö. Aamusta iltaan pelattiin korttia ja juotiin 'usua' (rahvaan nimi
mastikaliköörille). Ruoka oli perin huonoa — keitettyä lampaanlihaa
öljyssä ja öljyä keitetyssä lampaanlihassa, siihen ajan pitkään
kyllästyy.

"Ja ravintoloihin oli yhtä turha yrittää, kuin väkirynnäköllä
valloittaa taivasta. Ja ne, jotka sisään pääsivät, eivät näkyneet siitä
paljoakaan kostuneen.

"Eräänä iltapäivänä vihdoin kuului omituista kuisketta siitä, että
sota alkaisi. Kaikki katsoimme toisiimme, mutta ei kukaan tiennyt sen
enempää. Sinä iltana huudettiin tavallista enemmän 'zito polemosta'
(eläköön sota). Kreikkalaiset sotamiehet olivat humalassa aamusta
iltaan. Edhem pasha kuuluu sittemmin lausuneen, että kolmesta
vangitusta kreikkalaisesta oli aina kaksi humalassa.

"Ennustus ei ollut väärä. Mutta sota alkoi siitä huolimatta niin,
ettei sitä kukaan aavistanut. Turkkilaiset kävivät rajan poikki
kreikkalaiselle alueelle ja alkoivat luoda varustusta. Euzonit
(kreikkalainen kansalliskaartti) olivat silloin vahdissa, ja heidän
mielestään oli tämä toki hieman kummallista. He kiinnittivät painetit
kivääreihinsä ja käskivät vieraita tiehensä. Kun turkkilaiset eivät
käskyä totelleet, niin antoivat euzonit heille äkkilähdön, ja sota oli
alkanut. Kreikkalaiset riemuitsivat. Mutta Edhem pasha lupasi juovansa
ensi kahvit Larissassa ja toiset Akropoliilla Atheenassa. Mutta
kreikkalaiset luulivat, että tämä pikku voitto pelottaisi Edhem pashan
ja saisi hänet tuumansa sikseen heittämään.

"Jo ani varhain seuraavana aamuna marssi yhdestoista jalkaväkirykmentti
Turnavoon, ja päivän kuluessa seurasi sitä rykmentti toisensa perästä.
Myrskyisellä riemulla tervehdittiin Konstantinon rykmenttiä, lieneekö
sitten syynä innostukseen ollut sen sotainen kunto, vaiko se seikka,
että se oli ainoa, jolla oli — soittokunta etunenässä. Illalla saapui
uusia rykmenttejä Volosta, ja nämä marssivat suoraa päätä Trikkalaan,
josta ne seuraavana aamuna saivat palata, marssien viisitoista
tuntia yhtä mittaa, lepäämättä. Ei kukaan näet tiennyt, minne heidän
oikeastaan oli määrä mennä. Meistä alkoi tämä tuntua vähän kummalta,
kun ei tietty minne ensimmäiset rykmentit sijoitettaisiin. Kahdeksan
tuntia levättyään saivat ne marssia Turnavoon.

"Seuraavana aamuna kuului kummia. Taivas oli selkeä, mutta etäältä
kuului ukkosen jyrinää. Olimme silloin vielä Larissassa. Kiiruhdimme
valleille katsomaan. Tuolla Matin luona alkoi leikki.

"Ensimmäisten joukossa, jotka rajalle lähtivät, oli muukalaislegiona,
jonka etupäässä reippaat skandinaavit, uljaan tanskalaisen luutnantti
Langen komentamina, marssivat.

"Tykkien jyrinää kuului nyt lakkaamatta. Minä olin jäänyt
muukalaislegionasta jäljelle Larissaan. Torstaiaamuna lähdin muutamain
toverien kanssa matkaan Larissasta ambulanssivaunuilla, ja meillä oli
ilo 10 minuutia kuluttua kaatua kaikkinemme päivinemme syvään hautaan
— kuskimme kelvottomuuden vuoksi. Kuski oli kreikkalainen lääketieteen
kandidaatti, joka oli opiskellut Wienissä. Olimme liian hartaasti
keskustelleet hänen kanssaan iloisesta wieniläiselämästä. Kuperkeikassa
yksi hevonen taittoi jalkansa, ja me olimme vähällä henkemme menettää.

"Tultiin sitten Turnavoon, jonne juuri kannettiin 26 haavoitettua.
Siellä tapasin tanskalaisen kirjeenvaihtajan, joka edusti 'Kristligt
Dagbladia'. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, mutta ei rohkeutensa
puolesta. Lähdimme heti paikalla yhden osaston kanssa Mätiin, jossa
paraillaan taisteltiin. Muut jäivät erään pienen talonpoikaistalon
viereen, jonne haavoitetut tuotiin suojaan. Minä hain joukon
vapaaehtoisia, jotka olivat asettuneet eräälle vuorenharjanteelle Matin
luoteiselle puolelle. Allamme oli kreikkalaisia jalkaväkirykmenttejä
vuoriston rinteillä. Illalla turkkilainen ratsuväki teki kolme
epäonnistunutta yritystä murtaa kreikkalaisen rintaman, mutta surkeasti
heidät ajettiin peräytymään.

"Turkkilaisen ratsuväen peräydyttyä hälveni taistelu. Ei tapahtunut
mitään kummempaa. Seuraavana päivänä alkoi ammunta jo k:lo 1/2 4
aikaan aamulla. Kreikkalainen tykistö ampui erinomaisen tarkkaan ja
kiivaasti. Päivän kuluessa se tukki kolmen turkkilaisen patterin suun,
erään yhdellä ainoalla granaatilla, joka räjähti keskellä turkkilaista
patteria ja hävitti ympäriltään kaikki. Patterin miehistöstä ei
kukaan hengissä pelastunut. Puolipäivän aikaan kuljin toisen kerran
taistelulinjan poikki. Silloin toin mukanani toisella puolella oleville
ystävilleni hyvän lelun — olin Turnavosta löytänyt ison pullon
konjakkia, joka nyt veljellisesti jaettiin.

"Meitä oli käsketty käymään seuraavana aamuna k:lo 7 aikaan
turkkilaisten patterien kimppuun. Tuli sitten ruokakäsky, ja tuokiossa
olimme kaikki kuppinemme jalkeilla, saadaksemme osamme tuosta öljyssä
keitetystä lampaanlihasta. Mutta meidän siinä seistessä alkoi kuulua
ihmeellistä mutinaa, ja siellä täällä voimakkaampi ikäänkuin harmin
ilmaus. Se läheni, kulki rivistä riviin: God damn! Diavolo! Parbleu!
Donnerwetter! ja viimeksi Fanden! Perhana! — nyt olemme saaneet käskyn
kiiruumman kautta marssia tiehemme. Ei edes jouduttu syömään, vielä
vähemmin juomaan. Kreikkalaiset väittivät, että turkkilaiset olivat
pestanneet venäläistä ratsuväkeä, pitivät muuta samanlaista hurjaa
puhetta, pelottelivat toisiaan miehestä mieheen."

[Kuva: Kreikkalainen saarilta.]

"Me muukalaiset olimme peräydyttäissä takajoukkona. Lange komensi:
'Eteenpäin ja pitäkää suu kiinni!' Liikkeelle lähtö oli niin kaikin
puolin mallikelpoinen ja sotilaille sopiva, kuin suinkin.

"Liikkeelle oli vaan lähdettävä, yön pimeyteen Thessalian rajattomalle
lakeudelle, jota palavat kylät valaisivat hohteellaan. Pitkät, mustat
jonot pyrkivät mutkaillen Turnavoa kohti. Marssi kävi yhä kiivaammaksi
ja kiivaammaksi. Edellämme kulkivat italialaiset. He alkoivat jo väsyä.
Luutnantti Lange kantoi jo kahta heikäläistä kivääriä olallaan ja ajoi
väsyneitä edellään. Ei kukaan silloin aavistanut, mitä se yö vielä oli
mukanaan tuova. Väsymys oli muuttuva epätoivoksi.

"Turnavossa jo paloi muuan talo. Eräs vanha ämmä oli kuullut, että
turkkilaiset olivat tulossa, hän oli päättänyt sytyttää rakennuksen
jo heille valmiiksi ja riensi nyt kiiruumman kautta pakoon valkeansa
äärestä.

"Erosin muista kuivuneen virran yli vievän sillan luona, kulkeakseni
kentän poikki sairashuoneelle, mutta sieltä olivat jo kaikki matkaan
lähteneet. Ainoastaan sairashuoneen vanha päällikkö ja eräs nuori
lääkäri oli jäänyt jäljelle. Eräästä huoneesta kuului kuitenkin
kolinaa, ja kun lupaa kysymättä astuin sisään, niin näin siellä
syötävän illallista kaikessa rauhassa. Siellä istui tanskalainen
korpraali Jörgensen, eräs punanenäinen tanskalainen kirjeenvaihtaja,
'Kristligt Dagbladin' kirjeenvaihtaja, eräs ranskalainen
kirjeenvaihtaja, joka oli saanut ilkeitä ratsastushaavoja, sekä makasi
kuumetta sairastaen lattialla. Suuressa viheriäisessä damashanissa oli
vielä vähän viiniä, huolimatta siitä, että nuo herrat olivat parhaan
kykynsä mukaan koettaneet sitä tyhjentää. Tähteet joutuivat minun
osakseni, ynnä yksi kovaksi keitetty muna ja leivän kannikka."

[Kuva: Maisema pohjois-Thessaliasta.]

"Sattumalta kävin ulkona ja keksin pihassa vaunut, jotka juuri olivat
lähtemäisillään. Ne heti otin haltuumme, ja nyt tuli vaan siitä tenä,
miten ne keskenään jakaisimme. Kirjeenvaihtajat kuljettivat tapansa
mukaan kerallaan kapsäkkejä ja paljon kaikenlaisia kamsuja, joiden
nyt piti ajaa herroiksi vaunuissa. Minä sitä sadattelin, mutta mitä
se auttoi. Lopulta sanoin: 'Ellette nyt heti nouse vaunuihin, niin
saatte, hitto vieköön, käydä jalan Larissaan.' Se tepsi!! Ulos hyökkäsi
'Kristligt Dagblad', punanenä, laahaten perässään suurta iljettävää
keltaista kohverttia, jonka hän pönkitti kuskipukille, ja viimeiseksi
linkutti mäelle ratsastushaavoja saanut ranskalainen. Jörgensen ja
punanenä päättivät ratsain pyrkiä Larissaan, muut nousimme vaunuihin,
ja sitten lähdettiin matkaan. Mutta pian temmattiin vaunujen ovi auki,
ja eräs majuri kiipesi sisään, sekä komensi kuskia kiirehtimään.
Mutta helpompi oli käskeä, kuin kiiruhtaa, sillä nyt oli maantielle
keräytynyt kosolta kuormastovaunuja, pakolaisten kalustovaunuja,
aaseja ja karjaa, jota paitsi rykmenttien piti sitä myöden kulkea.
Verkalleen, askel askeleelta pääsimme etenemään. Mutta äkkiä alkoi
ankara ammunta- 'Turkkilainen ratsuväki hyökkää päälle', huudettiin.
Ulos vaunuista hyppäsimme aika kyytiä, ensinnä majuri, joka oli
ennättänyt kadota, ennenkun vielä sain nokkaanikaan ulos ovesta. Pistin
patruunan kivääriin ja aprikoin, mikä tästä tästä lopulta tulisi. Ei
näkynyt mitään muuta kuin joka taholla kiväärien tulta, joka valaisi
yön pimeyden. Tomua oli tiellä polvia myöten, pöly ja savu lensivät
kurkkuun, niin että olimme vähällä tukehtua. Melu oli kerrassaan
huumaavaa. Naiset ja lapset huusivat, tuhannet lampaat, aasit ja
hevoset äänsivät, kuului kirouksia ja haavoitettujen hätähuutoja,
kaikki oli yhtenä suunnattomana sekamelskana. Ratsastajat lensivät
hevostensa selästä metriä korkealle ilmaan.

"Tykistö pyrki jalkaväen ohi. Sekasorto oli täydellinen ja
kauhistuttava. Inhimillistä tunnetta ei ollut rahtuakaan. Kaikki
ryntäsivät eteenpäin kuin villipedot. Talonpojat käyttivät ahkerasti
puukkoa. Vaunuja kaatui, ja ne jotka alle joutuivat, olivat kuoleman
omat. Tuolla pisti käsivarsi esille pyöräin välistä, täällä sääri.
Apu oli mahdoton. Tungoksessa ei ollut sitä ajatteleminenkaan. Usein
liikkui eteenpäin pitkiä matkoja tuntematta maata jalkainsa alla. Ja
kesken kaikkea jatkui ammuntaa taukoomatta. Rykmentit olivat kerrassaan
hajallaan. Trumpetinpuhaltajat torahuttelivat kokoontumissignaalia, ja
kutsumusta totteli noin 400 miestä, joiden joukossa oli jos jotakin
aselajia. Tuntikauden seurasin tämän ryhmän mukana. Ei ketään ollut,
joka olisi komentanut. Alakuloisina marssimme silloin eteenpäin pitkin
lakeutta, ei kukaan ajatellut edemmä kuin seuraavaa silmänräpäystä.

"Alkoi sitten kuulua ammuntaa kaukaa edestä päin, ja luulimme,
että turkkilainen ratsuväki oli meidät kaikki piirittänyt. Vihdoin
saavuimme toki Larissan luo pieneen kaupunginpuistoon, mutta ei
kenkään uskaltanut kulkea sen läpi vievää oikotietä, puistossahan
saattoi turkkilainen ratsuväki lymytä, hyökätäkseen pimeän suojassa
kimppuumme. Kuljettiin mieluummin ahdingon mukana jotakin valtatietä.
Kauhistus oli nyt vähän pienempi, kun tuli tiedoksi, että tie
Larissaan vielä oli auki. Astuimme alas suureen hautaan, joka erottaa
äkseerauskentän kaupunginpuistosta, ja sitä pitkin marssimme kaikessa
rauhassa eteenpäin. Jos olisimme turkkilaisia tavanneet, niin olisimme
ampuneet luodin heidän päänsä läpi, sitten saivat meille tehdä, mitä
tahtoivat, s.o. olisimme kallistuneet viimeiseen lepoon, ja se olisi
ollut melkein suloista kaiken tämän kurjuuden perästä. Sillan poikki
päästiin paremmin kuin olimme voineet toivoakaan. Tungos ei ollut
niin kamala, kuin olimme odottaneet. Mutta syynä siihen lienee ollut,
että talonpojat oli pakotettu pysähtymään sillan taakse kamsuineen,
karjoineen. Nyt tuli selville, että se ei ollutkaan turkkilainen
ratsuväki, joka oli meitä takaa ajanut, vaan pakeneva kreikkalainen
ratsuväki, jota kreikkalainen jalkaväki oli ampunut. Heitä oli kolme
kertaa käsketty pysähtymään, mutta kun vastausta ei saatu, niin ammunta
alkoi."

[Kuva: Kuorma-aaseja.]

"Kaikki ihmiset olivat menehtymäisillään uupumuksesta. Sotamiehet
makasivat katukivillä ja nukkuivat. Upseerit olivat kahviloissa, ja
heitä makasi niin taajassa, kuin silakoita tynnyrissä. Torilla tapasin
pari tanskalaista, joiden kera läksimme erääseen kahvilaan. Kahvilassa
istui pari muukalaislegionan miestä, jotka olivat tungoksessa vammoja
saaneet. He olivat koettaneet päästä sairashuoneeseen, mutta heitä
ei otettu vastaan, sillä yön kuluessa piti sairaalat siirrettämän
Voloon. Minkä vuoksi? Ei kukaan sitä arvannut. Saatoin heidät erääseen
sairashuoneeseen, jonka lääkärit tunsin. Mutta siellä oli juuri
saatu kaikki valmiiksi lähtöä varten. Lattialla makasi kaksi äsken
haavoitettua, joiden luona lääkärit puuhasivat. Muut sairaat oli jo
viety asemalle. Mitä merkitsi tämä kuumeentapainen kiire!? Larissaahan
oli puolustettava viimeiseen mieheen. Rautatietähän saatettiin kaikessa
rauhassa kuljettaa sairaat meren rannalle. Kysellen ja kummastellen
jätimme toverit lääkärien haltuun. K:lo oli silloin 1/2 5 aamulla;
lähdimme kortteeriini. Se oli aivan täpösen täynnä sairaita y.m.,
jotka hirmupaosta pelastuttuaan nyt makasivat lattialla ja valittivat.
Laskeusimme ääneti levolle muiden joukkoon ja makasimme kaksi tuntia.
Herätessämme oli tupa tyhjä, kaikki olivat lentäneet tiehensä, mutta
vasten tavallisuutta vallitsi kaikkialla epäjärjestys. Arkut, kapsäkit,
kannet selällään, vaatteita hujan hajan joka puolella. Joka sorkka
oli mennyt matkoihinsa. Sitten astui sisään luutnantti Certos, joka
muutoin aina oli niin iloinen, heitti lakkinsa tuolille ja päästi
syvän huokauksen. Turha oli häntä nyt puhutella. Nousin ylös, herätin
toverini, ja lähdimme yhdessä kaupungille. Hän astui kasarmille,
minä taas läksin etsimään erästä toveriani, josta edellisenä iltana
olin eronnut. Mutta häntä oli mahdoton löytää. Syyn sain kuulla
Volossa. Hän oli henkensä menettänyt. Luoti oli lopettanut tuon
iloisen, kelpo pojan. Mutta sodassa ei se ole merkillinen tapaus,
eikö niin? Läksin turhan etsimiseni jälkeen vanhan ystävämme Paterran
luo, joka oli väkijuomain kauppias. Siellä ei ollut ketään ihmistä.
Löysin perunasäkin, pistin sen pääni alle ja laskeusin rauhallisesti
nukkumaan. Tuskin olin ennättänyt nukahtaa, ennenkuin Paterra suurella
melulla ja elämällä hyökkäsi sisään. Kädessä hänellä oli säkki. Hän
avasi rahakaappinsa ja alkoi tulisella kiireellä kaappia kokoon
maallista omaisuuttaan, sekä rupesi sen tehtyään vietävästi potkimaan
sääriäni. Karjasin hänelle 'Diavolo', mutta se ei auttanut. Mitäs muuta
neuvoksi, tartuin kivääriini ja juoksin hänen kanssaan ulos kadulle.
Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kaikki puodit olivat kiinni.
Lyhyt pieni Paterra ukko juoksi niin, että rahat helisivät säkissä.
Oikein täytyi nauraa, sillä muutoin hän oli kaikista laiskoista
laiskin. Ja niin tulin pääkadulle. Siellä ei näkynyt kuin viisi
aliupseeria, Kysyin heiltä, mikä nyt oikeastaan koko maailmaa riivasi,
ja vaikka minä en osannut kreikkaa, eivätkä he taas mitään muuta, niin
sen verran kuitenkin ymmärsin, että kreikkalainen armeija oli lähtenyt
Larissasta, ja että meidän täytyi kiirehtiä asemalle. Ei kukaan ihminen
käsittänyt, miten oikeastaan kaikki oli tapahtunut. Kaikki oli ollut
ikäänkuin kamalaa unta vaan.

"Kävelin pitkin autioita katuja. Eräässä kadunkulmassa seisoi viiden
pienen lapsen kera nainen, joka itki. He olivat Turnavosta. Nainen ei
osannut asemalle, lapset eivät jaksaneet kävellä. Ja lisäksi vaimo
riepu tahtoi kuljettaa talouskapineensakin kanssaan. Minä kyllä en
osannut kreikkaa, mutta koetin kuitenkin parhaan taitoni mukaan hänelle
huomauttaa, että oli kerrassaan mahdotonta laahata mukanaan tuommoista
kalukuormaa. Pistin hänelle kainaloon tyynyn ja kaksi peitettä, sekä
annoin rattaille semmoisen potkun, että ne lensivät nurin. Otin sitten
kolme lapsista hoitooni, kaksi käsivarrelle, ja kolmas, poika sai
juosta sivullani. Ämmä huuti ja tahtoi rattaatkin mukaan, mutta minä
en siitä välittänyt, vaan astuin edellä. Hänellä ei silloin ollut
muuta neuvoa, kuin tulla perässä kahden jäljelle jääneen lapsensa
kera, mutta hiton äkäinen hän oli kiitokseksi ja ulvoi kuin susi. Kun
olimme tulleet niin lähelle asemaa, että saatoin sen hänelle näyttää,
niin jätin hänet oman onnensa nojaan, viiden lapsen kera, saatettuani
heidät ensinnä odottavain pakolaisten joukkoon. Minä läksin edellä
tuolle surullisen kuuluisaksi tulleelle Larissan asemalle. Siellä
vallitsi hirveä sekasorto. Pakolaisia oli tuhansittain, ja he toivat
mukanaan jos jonkinlaista kalua, joka tietysti oli kaikki muka saatava
matkaan. Eräs vanha ruma akka raahasi kanssaan peiliä, joka oli kaksi
kertaa pitempi, kuin hän itse. Mutta äkkiä vihlasi kerrassaan läpi
sydämen. Muuan halvautunut miesparka koetti raahata itseään asemalle.
Hän oli lisäksi kuuromykkä. Kun kauhu alkoi hänet kokonaan vallata,
niin kieritteli hän itseänsä eteenpäin pitkin hiekkaa, päästäen mitä
kamalimpia tuskan huutoja. Mitä tehdä? Auttaa emme voineet, emme
millään keinolla.

"Asemalla oli sekamelska hirveä. Upseerit vetivät sotamiehiä ulos
vaunuista, sotamiehet vuorostaan vaimoja ja lapsia. Se oli inhottava
taistelu, se näytti pelkurimaisuuden peittelemättömimmässä muodossaan,
ja voi niitä, jotka siitä kerran saavat vastata!

"Yksi vaunu oli vielä tyhjä. Siihenhän sopivat naiset ja lapset. Mitä
vielä! Kapsäkit ja jalkaväen upseerit olivat tärkeämmät pelastettavat.
Syntyi katkera viha, joka myöhemmin junan kulkiessa tuli näkyviin.

"Uupuneina, väsyneinä aloimme vaikean marssimme Velestinoon, itkeviä,
rukoilevia naisia ja lapsia ympärillämme, jota vastoin pelkurimaiset
upseerit, joiden olisi pitänyt viimeisinä lähteä, hyvinvoinnista
loistaen istuivat junassa, eivätkä vielä olleet haistaneetkaan
ruudinsavua. Ihanaa oli nähdä, kun eräs vanha kreikkalainen majuri
astui alas junasta, antaen paikkansa vaimolle ja kolmelle lapselle,
sekä itse lähti jalan astumaan. Nostimme kunnioittaen lakkiamme tälle
vanhukselle, ja jos turkkilaiset olisivat tulleet, niin paremman
toverin kanssa emme olisi voineet kuolla. Aurinko paahtoi polttavana
pilvettömältä taivaalta, pöly pyrysi kinoksiksi. Syrjäteiltä alkoivat
talonpojat meitä sitten ampua, ja ne kahdeksan tuntia, jotka tiemme
kävi rinnan tuon toisen tien kanssa, kuljimme alituisessa tulessa.
Tuskin olimme astuneet kolmea kilometriä, ennenkuin pieneltä
seitsenvuotiaalta pojalta, jota äiti kädestä talutti, luoti lävisti
pään, ja hän vaipui kuolleena äitinsä viereen, jonka valtasi
mielipuolen epätoivo. Tämmöiset kohtaukset seurasivat toinen toistaan,
niinkuin seuraavasta näkyy.

"Larissa oli perin siveellinen yhteiskunta, ja irstaus kukoisti siellä
mitä vähimmässä määrin. Yksi niitä harvoja sulottaria, joita siellä
oli, oli myös lähtenyt alas asemalle, pelastaakseen henkirievun ja
lisäksi vähän maallistakin hyvyyttä. Juna oli täynnä hänen entisiä
ihailijoitaan, mutta näistä ei kukaan tahtonut hänelle luovuttaa
tuumaakaan anastamastaan paikasta, saattaakseen oman kalliin
henkensä vaaran alaiseksi. Hänen täytyi lähteä jalan astumaan. Eräs
kreikkalainen herra muutti hänelle kilometrit kreikkalaisiksi mitoiksi,
ja kun hän sai tulokset kuulla, niin vihastui hän siitä niin kovasti,
että upotti kyntensä juureen saakka hänen kasvoihinsa. Tämä taas
ei herran mielestä ollut ensinkään hauskaa, ja hän antoi naiselle
semmoisen tönäyksen, jotta hän lensi nurin. Sitten syntyi taistelu,
jota ei voi sanoin kuvata, mutta varmaa on, että se oli enemmän
koomillista kuin surullista katsella.

"Ja sitten jälleen lähdettiin rannattomalle thessalialaiselle
lakeudelle.

"Tulipa tuossa tyttö mukanaan pieni koira, jonka kanssa hän varsin
lapsellisesti leikki, aavistamatta mitään vaaraa. Mutta sitten tuli tuo
kuuluisa 'sankarijuna'; kaikki ihmiset juoksivat alas ratavallilta,
mutta huolimatta kutsumisesta ei koira tahtonut tulla alas. Juna sen
katkasi keskeltä, ja tyttöriepu oli hyvin onneton, juoksi kuollutta
päätä silittelemään.

"Kreikkalainen luonne on itsessään vastenmielinen, mutta varsinkin
tällä surullisella pakoretkellä sen ilettävyys oikein selvästi tuli
näkyviin. Eräälle niistä korkeista silloista, jotka veivät maantien
poikki, oli paljon naisia sulloutunut. Äkkiä alkoivat sotamiehet
huutaa: Turkkilaiset tulevat! Sillalla tietysti heti syntyi kauhea
tungos, ja naisia putoili, saaden pahoja vammoja. Ei kellään ollut
aikaa, eikä halua toistaan auttaa, jokainen sai itseään auttaa parhaan
taitonsa mukaan. Eteenpäin vaan tahtoi kukin. Kiväärit vaakasuorassa
asennossa täytyi meidän ajaa naisia edellämme. He tahtoivat jättää
lapset, laahatakseen mukanaan vanhoja matrasseja.

"Kahdeksan tuntia yhtä mittaa marssittuamme tulimme Zagliin lähelle
Velestinoa. Silloin olivat voimamme lopussa. Vettä ei ollut missään,
ja rievulla pyyhkimme suusta, jopa kurkusta saakka tomua ja hiekkaa,
joka uhkasi tukehuttaa meidät. Ne olivat surullisia aikoja. Asetuimme
ratavallille ja odotimme junaa, viimeistä, jonka kreikkalaiset
lähettivät turkkilaisten käsiin joutuneesta Larissasta. Vihdoin tuli
juna. Se oli täpötäynnä. Katot uhkasivat painua lysään, väkeä seisoi
puhverteilla, istui höyrypannullakin — vaikka kuuma siinä lienee ollut
— mutta mukaan meidän piti päästä, ja mukaan me pääsimmekin." [Kuva:
Kruununprinssi Konstantin.]

"Kun saavuimme Volon lähellä olevaan vuoristoon, niin kone ei jaksanut
vetää mäen päälle, vaan juna läksi takaperin mennä huristamaan keskellä
yön pimeyttä. Tämä tietysti antoi aihetta uuteen peljästykseen. Saimme
sitten tuntikauden istua ja odottaa, kunnes apukone ennätti saapua ja
viedä meidät Voloon.

"Volossa oli tungos sietämätön. Huonetta ei ollut missään saatavana.
Makasin yötä eräässä puutarhassa vapaaehtoisten kanssa. Kaikki
odottivat turkkilaisia, ja makasimme kiväärit kädessä. K:lo 1/2 5
aikaan oli taas joka mies jalkeilla, ja puhuttiin, niin että ilma
oli aivan täynnä lorua. Kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja
edellisten päiväin tapauksista ja valehdeltiin oikein kreikkalaiseen
tapaan. Väki hurrasi vielä tulevain voittojen kunniaksi. Suuri syy
oli kreikkalaisilla sanomalehdillä, jotka eivät ilmaisseet, miten
epätoivoinen asema tosiaan oli, vaan yhä puhuivat kultaisista voitoista.

"Legiona oli nyt hajaantunut joka taholle. Minä olin joutunut yhteen
erään itävaltalaisen, belgiläisen ja kahden englantilaisen kanssa.
Lange oli saanut tanskalaisensa mukanaan Parsalaan. Jalat olivat
115 kilometriä pitkästä marssista niin rikki menneet, että nahka
lohkeili mukaan vetäissämme sukkia jalasta, kengät olivat veriset
ja hikiset, sekä selkämme kuin piesty. Kävimme aamulla uimassa, ja
se hieman virkisti voimiamme. Kaikki mitä olimme 54 viime tunnin
kuluessa eläneet, pyöri yhtenä sekamelskana päässä ja esti unta
saamasta. Odotimme turkkilaisia kaiken päivää, mutta heitä ei kuulunut,
Sain kuulla, että seuraavana päivänä lähtisi laiva Atheenaan k:lo
1 j.pp. Olin jo k:lo 9 aamulla rannassa, ja silloin oli laiva jo
niin täpötäysi, ettei kannellakaan enää ollut makuusijaa saatavana.
Pääsinhän kuitenkin kyökkiin ja sain istua siellä sohvalla. Synkkää
oli ajatella, että pitäisi istua 33 tuntia tässä ahdingossa, ilman
ruokaa ja taukoomattomassa melussa ja lasten huudossa. Meri oli
kauan ollut tyvenenä, mutta nyt Herra vielä kurjuuden lisäksi päästi
myrskyn valloilleen. Oli sekä surkeata että hullunkurista katsella
nuoria neitosia, kun he niin elegantisti kuin suinkin koettivat
maksaa pikkuveronsa kaloille. Ponnistus puserti kyyneliä monenkin
silmistä, ja nyyhkytykset ilmaisivat, että hyvinvointi ei ollut oikein
kiitettävä. Laattioilla, kannella, kaikkialla makasi rahvasta. Tuon
tuostakin vihlasi varottava huuto läpi ilman, ja muut, jotka olivat
onnellisemmassa tilassa, säestivät sitä naurullaan. Salongin pöytä
oli kaikkien bebeitten, pikkulapsien yhteinen vuode, ja minulle on
kerrassaan arvoitus, miten asianomaiset mammat saivat pikku vesansa
loukkaantumatta ja vaihtumatta pelastetuksi tästä muurahaispesästä.
Minä seisoin ja makasin kiväärini nojalla. Sohvani olin luovuttanut
eräälle naiselle, joka oli niin sairas, että Jobin kärsimykset olivat
lapsenleikkiä sen rinnalla, mitä hän sai kestää. Uimatta ollen koetimme
vedellä ja konjakkitilkalla lohdutella itseämme joka kerta, kun joku
asettui istumaan marssin väsyttämäin jalkainime päälle.

"Riemastuksella tervehdimme seuraavaa aamua tämän tuskallisen yön
jälkeen, ja pian olimme kiivenneet erääseen pelastusveneistä, johon
rauhassa tungokselta valmistimme itsellemme oikean pikku paratiisin.
Seuralaisena meillä oli eräs ranskalainen tai italialainen lääketieteen
kandidaatti, joka oli sodassa käynyt Charlottan nimellä. Hän oli
oikea pilantekijä parasta laatua. Huvikseen hän teki kiusaa kaikille
saksalaisille laulamalla parodiaa 'Wacht am Kheinistä', eikä hän
koskaaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin vaan saattoi esittää
sitä jollekin "Das grosse Vaterlandin" asukkaalle. Näiden viimeksi
mainittujen luona hän sen vuoksi oli vähemmässä suosiossa.

"K:lo 1/2 7 illalla löi pelastuksen hetki. Saavuimme Piraioon, ja
olimme onneksi ensimmäisiä, jotka saimme veneen ja pääsimme maihin.
Kreikkalaisparat, joita heidän omat lehtensä ovat niin surkeasti
petelleet, olivat repiä vaatteet paältämme kuullakseen uutisia.
Minä olin niin sairas, että minut vietiin Evangelismos hospitaliin,
jossa jonkun aikaa makasin. H.M. Kuningatar kävi sairashuoneessa
ja voitti hienolla yksinkertaisuudellaan ja ystävällisyydellään
sairaiden sydämet. Hän on siunaus Kreikalle, ja saakoon hän vielä
kauan harjoittaa siunausta tuottavaa hyvyyttään. Eräänä päivänä astui
sairashuoneeseeni herra, puhui ruotsia, oli hiton ystävällinen, sekä
teki viineillä, sikareilla ja ystävällisellä kohtelulla elämäni
valoisemmaksi. Kertomukseni on nyt lopussa, ja kun loppu on hyvä, niin
on kaikki hyvin."




VIII.

UUSI ATHEENA.


Olen maininnut, että Atheena teki itämaisen vaikutuksen tulijaan
sen sekamelskan vuoksi, joka vallitsi asemalla. Totta on myös, että
rahvaan, erittäinkin kaupungissa oleskelevain saarelaisten puvut,
turkkilaiset piiput, joita näkee porvarien imevän kahviloissa, ynnä
useat muutkin pikkuseikat muistuttavat itämaitten läheisyyttä. Mutta
mitä itse kaupunkiin tulee, niin on siitä itämainen leima kerrassaan
kadonnut. Kreikkalaiset pitävät kunnianasianaan hävittää kaikki,
mikä muistuttaa turkkilaisvallan aikoja. Tämän vuosisadan alussa oli
Atheenassa turkkilaisia moskeioja, ja solakat minareetit kohottelivat
varsiaan huonerakennusten joukosta, kilpaillen huomiosta ikivanhain
pilarien ja temppelien kanssa; mutta nämä on nyt kaikki lopen
hävitetty, ei ainoatakaan ole enää näkyvissä. Kaikkialla koetetaan
muuttaa kaupungin ulkomuotoa toiselta puolen niin länsimaiseksi
kuin suinkin, ja toiselta puolen uudet loistorakennukset järjestään
kaavataan vanhaan klassilliseen tyyliin, jotta nykyinen Atheena
saataisiin niin suuressa määrin kuin suinkin entistä muistuttamaan.

[Kuva: Yliopisto.]

Kun Kreikka verisen vapautussotansa jälkeen pääsi itsenäiseksi, niin
oli Atheena vain pieni kyläpahanen, jossa lienee ollut kolmisen sataa
taloa. Siinä asui köyhä, puoleksi albaanilainen väestö, liike, kauppa,
teollisuus, kaikki oli lamassa. Kreikan kuningaskuntaa perustettaissa
ehdottivat ulkomaalaiset sen vuoksi pääkaupungiksi esim. Korinthoa,
jolla kauppa- ja liikeasemansa puolesta oli paremmat menestymisen
edellytykset, mutta siihen eivät kreikkalaiset suostuneet. Ylpeinä
Atheenan muinaisuudesta tahtoivat he sen sijalle rakentaa uuden
pääkaupunkinsa, ja kokemus on osottauut, että he menettelivät oikein.
Atheena on kasvanut erittäin nopeaan, muinaismuistojensa kautta on se
joutunut itämaalaisen matkailijaliikkeen pääpaikaksi, ja Akropolis,
joka muinen kaupunkia suojeli, on kyllä nytkin sen paras turva
raakalaisia valloittajia vastaan. Huoleti voipi vakuuttaa, että
niinkauan kuin Faleroniin ui europalaisia sotalaivoja, niinkauan
kuin Parthenon Akropoliilla seisoo pilaristoineen, ja niinkauan kuin
Europassa on valistunut yleisö, ei Atheenaa kohden tykkiä tähdätä.

Nopeaan on Atheena sen jälkeen kasvanut. 1870 siinä jo oli 44,500
asukasta, kymmenen vuotta myöhemmin päälle 60,000, ja tämän kymmenluvun
alussa kaupungin asukasluku oli kasvanut kymmenisen tuhatta toiselle
sadalletuhannelle.

Kaupungin vanhin osa on aivan Akropoliin juurella, uudet kaupunginosat
taas ovat vähitellen kasvaneet sille viettävälle maalle, joka
Akropoliin juurelta kohoo Lykabetton kukkuloita kehti.

Kaupungin vanhemmassa osassa ovat kadut kapeat ja väärät, mutta
myöhemmin on sen läpi avattu muutamia suoria ja leveitä valtakatuja,
jotka muodostavat kolmikulmion. Joka tämän kolmion mieleensä painaa,
se helposti osaa Atheenassa kulkea minne hyvänsä. Kuninkaallisesta
linnasta ja Perustuslain torista laskeutuu Hermeen katu Akropoliin
ohi sille valtatielle, jota Piraioon kuljetaan. Tämä 'katu muodostaa
tuon suorakulmaisen kolmion aseman, molempina kylkinä ovat Piraion
ja Stadionin kadut, ja yläkulmasta, jossa on Yksimielisyyden tori,
kulkee kolmion asemaa, Hermeen katua kohti Atheenan katu, ynnä sen
kanssa yhdensuuntaisesti Aiolon katu, jonka varrella useimmat Atheenan
puodeista ovat. Tämän kolmion ulkopuolella on kaupungin uusin osa,
jossa kadut ovat suoria ja korttelit säännöllisiä.

Nykyinen Atheena on uusi kaupunki ja tarjoo sen vuoksi vähän
merkillistä nähtävää. Rakennukset ovat tavallista uudenaikaista mallia.
Talot eivät ole korkeita. Suurin osa yleisistä rakennuksista on tehty
yksityisten kustannuksella. Merkillisen yksimielisesti ovat kaikki
ne helleenit, jotka pitkin maailmaa kaupalla ja liikkeellä itselleen
omaisuutta kokoovat, käyttäneet varojaan Atheenan koristamiseksi.
Valtion rakennukset ovat vähäpätöisiä, mitättömiä, ne rakennukset
sitä vastoin, joita nuo kreikkalaiset miljonapohatat ovat teettäneet,
suurenmoisia.

Atheenan yliopisto on yksityisillä rahoilla aikaan saata. Se
rakennettiin 1837 tanskalaisen arkkitehdin, Hansenin piirustusten
mukaan. Sen etusivua koristaa joukko joonilaisia pylväitä ja
moniväriset maalaukset.

Yliopiston vieressä kohoo toinen rakennus, jossa on koetettu
klassillista rakennustaidetta noudattaa, niin paljon kuin se
uudenaikaisessa rakennuksessa yleensä on mahdollista; tämä on paroni
Sinaan kustannuksella rakennettu Akademian talo, joka on kaunein
uudenaikainen muistomerkki. Se on kauttaaltaan marmorilla päällystetty.
Koreita joonilaisia pilareita on runsaasti käytetty, friiseissä on
varta vasten veistettyjä marmorisia kuvasarjoja, niinkuin vanhoissa
temppeleissä; ja kahdella jättiläispylväällä, jotka on pystytetty
kahden puolen rakennuksen keskiosaa, seisovat Pallas Atheenen ja
Apollon kuvapatsaat, kohoten koko muuta rakennusta korkeammiksi.
Portaitten edessä taas on Sokrateen ja Platon marmoriset muistopatsaat
istuvassa asennossa. Tässäkin rakennuksessa on marmorin kohennukseksi
käytetty sekä knltausta että värejä, etenkin pilareitten kapiteeleihin
ja friisien pohjustaan. Rakennus tekeekin suurenmoisen komean
vaikutuksen. Jahka se ennättää vähän vanheta ja saada sen viinin, jopa
kullan keltaisen värin, jonka Pentelikonin marmori saa vanhettuaan,
niin rakennus käy vielä kauniimmaksi. Nyt se Kreikan kirkkaan auringon
alla on niin häikäisevän valkoinen, että tuskin sietää katsella. Tässä
olisi tieteille upea koti, kunhan vaan saataisiin — tiedemiehiä. Mutta
niitä on Kreikassa vielä harvanlaisessa.

[Kuva: Akademia.]

Akademia on yliopiston yläpuolella; saman kadun vieressä on
alapuolella kirjastorakennus, niinikään marmorinen. Sen etusivua
kohentavat doorilaiset pilaristot. Tämä talo on vielä keskeneräinen,
Vallianos-veljesten rahoilla rakennettu. Siitäkin tulee miljonatalo,
jommoisia kaikki yllämainitut ovat.

Kaupungin uusimmassa osassa, joka nopeaan leviää Akropoliista
pohjoiseen päin, tapaamme kaksi suurenmoista miljonarakennusta,
jotka niinikään ovat yksityisten varoilla aikaan saadut. Toinen on
Polytekneion, jonka rakentamiseen muutamat rikkaat kreikkalaiset ovat
varoja antaneet, toinen taas Kansallismuseo, jonka on rakennuttanut
Pietarissa asuva kreikkalainen pohatta Bernardakis.

Polytekneionissa on historiallinen ja kansatieteellinen museo,
kokoelmia ynnä kouluja. Kansallismuseoon taas kootaan Kreikan
merkillisimmät muinaismuistot, s.o. ne, jotka saadaan kaivospaikoilta
pois kuljetetuiksi. Kreikkalaiset käsittävät oivallisesti sen
merkityksen, mikä heidän muinaismuistoillaan on, ne jotka eivät niistä
historian kannalta välitä, älyävät sen sijaan asian käytännöllisen
puolen. Yhä vastahakoisemmin sallitaan maakunnissa löydettyjen
muinaiskalujen ja erittäinkin veistoteosten kokoomista Atheenaan.
Mistä syystä? Niitä käy katsomassa paljon muukalaisia, ja muukalaiset
tuovat rahaa. Sen vuoksi on rnerkillisemmille kaivospaikoille
perustettu erityiset museot. Siitä huolimatta on suuri osa löydetyistä
muinaiskaluista kuitenkin tuotu Atheenaan, jossa ne Kansallismuseon
avaroissa saleissa ovat saaneet oivallisen kodin.

[Kuva: Kansallismuseo.]

Kansallismuseossa on 23 salia kaikenlaisia muinaislöytöjä varten, ja
nämä salit täyttyvät nopeasti. Suurinta huomiota herättää mykeenalainen
sali täynnään Schliemannin kaivostöitten runsaita tuloksia, muun muassa
hautoja samassa asussa, kuin ne olivat löydettäissä. Kymmenkunta salia
on täynnä kuvanveistoksia sekä kaikkein vanhimmilta klassillisilta,
että erittäinkin roomalaisvallan ajoilta. Kaikenlaisia saviastioita on
loppumattoman runsaat kokoelmat, toisissa saleissa taas lasivitriinit
ovat täynnä pronssi- ja muita metallikaluja. Teoksia kreikkalaisen
kuvanveistotaiteen parhaimmilta ajoilta on museossa verraten vähän, ja
nekin enimmäkseen pahasti ajan hampaan kuluttamia, sillä kaikki maan
kauneimmat muinaiskalut on kuljetettu pois.

[Kuva: Zappeion.]

Kaupungin eteläisessä syrjässä on suuri Zappeion niminen
näyttelyrakennus, joka on Zappas-veljesten kustantama. Sekin on
valkoisesta marmorista kokoon saatu. Tämä rakennus avattiin 1888
yleis-kreikkalaisella näyttelyllä. Zappas-veljesten tarkoitus oli,
että rakennuksesta tulisi pysyväinen koti alituiselle kreikkalaisen
teollisuuden näyttelylle. Se näyttely, joka siellä nyt oli, muistutti
suuressa määrin meidän kotimaista teollisuutta. Etenkin kankaat ja
ryijykutomukset, sillä täälläkin näytti kutomateollisuudella olevan
suuri sija. Kipsiteoksia, jäljennöksiä vanhoista veistoksista sekä
uusiakin oli myös koko joukko nähtävänä, vaikkei tämä teollisuus
mielestäni ole Kreikassa kovin pitkälle ennättänyt. Puusepän teoksia
ei voi kiittää; miten olisikaan puusepänteollisuus voinut edistyä
maassa, jossa puuta löytyy niin vähän kuin Kreikassa. Metalliteollisuus
näyttää olevan vielä kerrassaan kapalossa. Mutta viinin ja väkiviinan
valmistuksen alalla tehdään suuria edistyksiä, ja epäilemättä olivat
näitten tavarain sekä tupakan osastot näyttelyn parhaat. Kreikkalaista
tupakkaa kiittävät oivalliseksi kaikki polttajat.

Yleensä antaa näyttely kreikkalaisesta teollisuudesta sen käsityksen,
että se vielä haparoi ensi askeliaan. Tehtaita on maassa vähän, ja
käsiteollisuuteen ei ole halua.

Atheenassa tapaa kuitenkin erittäin hyviä suutareita ja hyvää nahkaa.

[Kuva: Kirjasto.]

Uusi teaatteri, joka tietysti on yksityisillä varoilla rakennettu,
on suurenlainen, vaikka köyhästi koristeltu. Pörssi, joka sijaitsee
lähellä sitä, on vankka ja hyvä rakennus.

Kaikki ne julkiset rakennukset, jotka Atheenassa on valtion
kustannuksella aikaan saatu, ovat verraten vähäpätöisiä niitten
palatsien rinnalla, joita yksityiset ovat rakennuttaneet.
Edustajakamari, joka sijaitsee Stadionin kadun varrella pienellä
torilla, on verraten yksxnkertamen rakennus. Ministerivirastot
eivät ensinkään herätä huomiota. Kirkot ovat yleensä vähäisiä ja
vähäpätöisiä, katedraalikaan, joka on rakennettu tämän vuosisadan
keskivaiheilla monen kymmenen pienen kirkon raunioista, ei erityistä
mainitsemista ansaitse. Yksityisistä rakennuksista ovat komeimpia
hotellit, joita Atheenassa on kymmeniä.

[Kuva: Kuninkaallinen linna ja puisto.]

Kuninkaallinen linna rakennettiin 1830-luvulla, kun saatiin kuningas.
Se on kolmenkertainen ja valkoisesta marmorista rakennettu, mutta
marmori on, tuhmaa kyllä, maalattu keltaiseksi, ikäänkuin se
ei luonnostaan saisi parempaa väriä. Linnan ulkopuoli on köyhä
koristuksista, ja sisäpuolesta sanotaan samaa.

Linnan takana on laaja kuninkaallinen puisto, joka Otto-kuninkaan
aikana perustettiin aivan karuille maille. Se on ainoa suurempi puisto,
mitä Atheenassa on, ja osottaa, mitä ihmeitä Kreikan taivaan alla
saa menestymään, kun vaan kastamisesta huolta pidetään. Puuttomassa
Attikassa on se kuin keidas erämaassa. Ne olivat nautintorikkaimpia
hetkiä, mitä Atheenassa vietin ne hetket, jotka käyskentelin tämän
puiston siimeksessä. Puisto on kuuluisa komeista palmuistaan, joitten
varsia rehevät köynnökset peittävät paksuun tuppeen. Käytäviä risteilee
sinne tänne, milloin paartaen pientä allikkoa, jonka rannoilta
kilpikonnat säikähtäen mukeltavat veteen, milloin syventyen tummaan
kypressimetsään, tai nousten jollekin pienelle kallionnyppylälle,
josta tarjoutuu puitten lomitse näköala joko siniselle, korkealle
Hymettokselle, jonka seinä vallitsee koko kaupungin, taikka merelle,
joka ulapoineen, vuoriniemineen ja laivoineen siintää Faleronin takaa.

Puiston takana kohoo kaupungin laidassa kruununprinssin uusi palatsi,
joka vielä on keskentekoinen. Sekin on valkoista marmoria ja
koristettu veistoteoksilla, jotka kuitenkaan eivät ole kovin kauneita.
Tämä palatsi on tikkuna kreikkalaisten silmissä. Tähän saakka on
kruununprinssi asunut Perustuslain torin vieressä verraten hyvinkin
hauskan näköisessä talossa, jota kreikkalaiset pitävät semmoiselle
herralle aivan riittävän hyvänä; mutta hän on asunut — hyyryllä. Sen
jälkeen kuin hän vaimokseen sai Saksan keisarin sisaren, piti hänelle
rakennettaman uusi palatsikin.

Ensimäinen työ pohjoismaalaiselle, joka Atheenaan saapuu, ja
keväämmällä sen katuja kuljeksii, on sinisten silmälasien hankkiminen.
Ilman niitä eivät heikot silmät kestä. Kadut eivät ole kivestä, vaan
jonkinlaisesta kivivierrosta, joka kulkijain jaloissa ja vaunujen
pyörissä vähitellen rikkoontuu hienon hienoksi valkoiseksi pölyksi.
Kun aurinko alkaa paistaa koko terällään ja keskitaivaalta, niin
koskee kadusta heiastuva valo silmiin niin kipeästi, että ilman laseja
tuskin sietää niitä raollaan pitää. Kuta kauemmaksi kevät ennättää,
sitä sietämättömämmäksi tulee valo. Kun sataa, niin liukenevat kadut
valkoiseksi liisteriksi, joka tarttuu anturoihin niin vietävän kovaan,
että se pitää teräaseella kaappia irti. Se tahraa kaikki, mihin
vaan sattuu. Kuivalla säällä ja tuulella pöly taas lentää yhtenä
pilvenä, tukkien sieraimet, silmät, narskuen hampaissa, peittäen
kaikki vaatteet vaalealla harsolla. Mutta jos siitä kulkijoille onkin
haittaa, niin on tuosta pölystä hyötyäkin toisille. Sillä elävät ne
lukuisat saappaanpuhdistajat, joita Atheenassa on joka kadun kulmassa
ansaitsemassa viisistä leptoista ensimmäistä miljonaansa. Perustuslain
torin yläsyrjään saattaa harjamiehiä otollisina päivinä kokoontua
pari kymmentä yhteen riviin. Jokaiselle ohikulkijalle he koputtavat
harjalaatikoitaan, huutavat ja viittovat, kääntääkseen ohimeneväin
huomiota puoleensa.

Laskiessamme Perustuslain torilta syvemmälle kaupunkiin kuljemme,
ensinnä pitkin Hermeen katua, jonka varrella suurimmat muoti- ynnä muut
korutavarain kaupat ovat. Sen varrella asustavat myöskin kultasepät.
Mutta enimmäkseen Hermeen kadun varrella kaupitellaan ulkomaisia
tuotteita, jotka Atheenassa korkeain tullien ja halpa-arvoisen rahan
vuoksi ovat sangen kalliita. Aiolon kadun varrella, joka leikkaa
edellistä, saattaa taas ostaa useimmat semmoiset tuotteet, joita
Atheenassa itsessään valmistetaan. Sen varrella ovat Atheenan monet
ja hyvät suutarit. Stadionin katu on taas varrelleen saanut Atheenan
useimmat pankit.

Näiltä valtakaduilta ei tarvitse astua kuin yhden askeleen syrjään,
niin olemme kohta syrjäkaduilla, joilla mitä kansanomaisin elämä
vallitsee. Puodit muuttuvat äkkiä pieniksi ja vaatimattomiksi, ja
yleisö on sen mukaan. On muutamia kataja, joitten varrella myydään
ainoastaan lahdattuja elukoita. Teurastajat ripustavat aikaisin
aamulla tapettujen lehmäin, lampaiden ja vuohien veriset ruumiit
riippumaan puotinsa edustalle ja leikkelevät niistä ostajille
kappaleen semmoisen, kuin kukin tarvitsee. Veri valuu elukan kuonosta
maahan, valuu pienenä purona katuojaan muun veren sekaan. Koko katu
hohtaa punaiselta. Tässä käyvät emännät ja isännät koppiensa kanssa
tunnustelemassa ja valitsemassa, mutta minä koetan kiiruumman kautta
päästä vastenmielisestä näytelmästä erilleni.

Hauskempia kuin teurastajain myymälät ovat hedelmäpuodit, joita on
tuhkatiheässä. Vesi tulee suuhun, kun ajattelee niitä aarteita, joita
siihen on kasattuna ja joita muutamalla pennillä voi ostaa enemmän
kuin syödä jaksaa. Appelsiinit ovat niin herkullisia, ettei meillä
pohjolassa ole siitä aavistustakaan, ja niin tuoreita, että niitten
uhkuvaa mehua saattaa melkein juoda, kun on kuoren avannut. Valkoista
sipulia, jota pidetään palmikkokimpuissa, rakastavat kreikkalaiset
kovasti, ja se onkin hedelmäkauppiaan päätavaroita. Kirsikat,
sitruunat, viikunat, aprikoosit, kukapa voi nimittää kaikki ne
tuotteet, joita täällä on runsaat kasat...

Muutoin on Atheenan pienemmillä kaduilla elämä samanlaista kuin
etelämaissa yleensä. Sateen jälkeen toisjalkainen suutarirahjä pistää
ulos nokkansa ahtaasta verstaspahasestaan, tuoli toisessa kourassa,
kenkä toisessa, katsastaa ilmaa ja siirtyy sitten trotoaarille
neulomaan. Pörröpäinen oppipoika kantaa pöydän kaikkine moninaisine
suutarinvehkeineen ja pikinatturoineen perässä. Samalla lailla tekevät
kaikki muut suutarit, sillä hauskempi on pistellä ja neuloa, kun saa
samalla vaihtaa sanan naapurien ja ohikulkevain tuttavain kanssa. Ne
käsityöläiset, jotka eivät voi verstastaan kadulle siirtää, avaavat
kaikki ovet ja akkunat saadakseen raitista ilmaa. Tuossa heiluttaa
seppä moukariaan lyöden hehkuvaa rautaa, jotta säkenet sinkoilevat
kadulle, tässä vääntää vaunumestari pyöränvannetta paininpuuhun,
taikka sovittelee liimattuja puita pihteihin. Läkkisepät räiskyttävät
rämiseviä peltejään, ja tähän elämään sekaantuu maalaisten ääni,
kun he huutelevat kaupunkilaisille tavaraansa, mikä maitoa, mikä
viiniä, mikä jotain muuta, seisahdellen tuon tuostakin ja katsellen
akkunoihin, eikö sieltä joku emäntä, taikka soma palvelustyttö merkillä
osota hänen tavaraansa haluavansa. Jokainen kauppias, joka aasineen
verkalleen liikkuu eteenpäin, on oikea Stentori. "Hyvää maitoa!...
Hyviä appelsiineja!... Valkoisia löökkejä!" j.n.e. hän huutaa jylhän
voimakkaalla äänellä ja venytellen tavuita. Taajassa on kahviloita,
mutta millä kaikkien näiden kahvilain omistajat elävät, se on minulle
arvoitus. Tokko ainakaan voitoillaan? Atheenalainen juo kupin kahvia,
maksaa siitä kymmenisen leptaa, ja lopun päivää tyytyy hän veteen.
Juomarahaa hän ei anna ensinkään kurjan näköisille viinureille, jotka
lennättelevät pöytiin pieniä kahvikupposia. Varmaan kahvilain isännät
pitävät liikettä vaan huvikseen, sillä heidän tienestinsä ei voi olla
suuri. Huvia se kyllä on, kun saa aamusta iltaan kuunnella politiikkaa,
josta kreikkalaiset, niin vakuutetaan, voivat keskustella vaikka
tuomiopäivään saakka.

Turkkilaisen vallan ajalla oli Atheenassa basaari, jossa kaikenlaista
kirjavaa itämaan tavaraa pidettiin kaupaksi, mutta tämä on nyt
suurimmaksi osaksi hävitetty. Tuskin saa enää ostaa tuota kaunista
kirjavaa kansallispukuakaan, taikka edes niitä punatupsuisia pieksuja,
joita matkailijat niin halusta vievät muistona kotimaahan.

Atheena on jo siksi suuri ja laaja kauptinki, että uudenaikaiset
katukulkuneuvot siellä alkavat kannattaa. Useimpia pääkatuja pitkin
kulkevat raitiotiet, joitten vaunuja pienet, mutta sitkeät hevoset
vetävät. Issikoilla on landau-vaunut ja kaksi hevosta. Hallitus
oli ottanut kaikki hyvät hevoset sotatarpeiksi, ja surkeita,
säälittävän huonoja kaakkeja oli jäänyt niitten sijaan. Useimmilla
oli polvet köytetty nahkoilla, jotteivät kompastuessa menisi rikki.
Muutamat hevoset olivat niin heikkoja, että ainoastaan alituisella
piiskaamisella saatettiin pitää: niitä hiljaisessa juoksun
hölskytyksessä. Kreikkalaisilla ei näy olevan sen enempää kuin
etelämaalaisilla yleensäkään sääliä eläimiä kohtaan. Aasien selkään
sälytetään kuormaa niin paljon kuin suinkin mahtuu, ja lisäksi usein
ajaja itse vielä nousee kuorman päälle, jotta pieni juhta notkuvin
jaloin teputtelee tietä pitkin. Pojat kantelevat jaloista eläviä hanhia
kaiken päivää ajattelematta, että tämä luonnoton asema on linnulle
tuskallinen.

Nämä olisivat pääpiirteitä uuden Atkeenan ulkomuodosta. Liike
sen katuloilla vaihtelee paljon vuodenaikain ja päivän tuntien
mukaan. Muukalaiset matkailijat saapuvat enimmäkseen talvella ja
keväällä; kesällä on kuumuus niin ylenpalttinen, että se on itse
maanasukkaillekin kiusallinen. Heinä- ja elokuussa on Atheenassa
keskilämpö noin 26° C. Silloin atheenalaiset panevat puolipäivän
jälkeen nukkumaan, riisuvat oikein vaatteet päältään ja makaavat ohi
kuumimman osan päivää. Illan suussa, kun aurinko alkaa laskeutua yhä
likemmä Parnes vuoriston kauniita kukkuloita, ja läntinen taivas
kellastuu ja kuparoituu, purkautuu joka talosta väkeä kaduille,
jotka tuokiossa ovat mustanaan pakinoivaa ja seurustelevaa rahvasta.
Kahviloista kannetaan Perustuslain tori täyteen tuoleja ja pieniä
pöytiä, joitten ääreen kansalaiset ryhmittyvät. Toiset lähtevät
kävelemään esplanaadille, joka linnan sivu vie Zappeionille ja
Olynrpieionin ihanille temppelin raunioille, vaikkapa Akropoliille, jos
mieli vielä kauemmaksi kulkea.

Molemmin puolin esplanaadia, jota toisella puolena kuninkaallinen
puisto komeine puineen reunustaa, toisella piiolella taas
lähettiläitten ja kruununprinssin palatsit, käy leveät trotoaarit
ja akaasiakujat, joitten hennot vihannuudet ilahuttavat silmää.
Esplanaadilla näkee nyt Atheenan nuoren maailman, nuorukaisia ja
neitosia viehättämässä toisiaan. Sieviä univormuja ja koreita
toaletteja liikkuu siinä kirjavanaan, ja helmat liehuttelevat ilmaan
keveitä pölypilviä. Tässä on hyvä tilaisuus tutkia kaupunkilaisia.
Miehet ovat enimmäkseen helpposen näköisiä, ja melko lailla pettyy
se, joka odottaa täällä näkevänsä naisten kesken noita helleeniläisiä
kauneusihanteita, joita olemme tottuneet veistoksista ihailemaan. Ei
liene niitä vanhoinakaan aikoina joka oksalla istunut, ja nyt ne ovat
käyneet vielä harvinaisemmiksi. Maaseuduilla näkee useammin noita
jumalattaren vartaloita ja säännöllisiä kasvoja, jotka ehdottomasti
vetävät puoleensa. Kaupungeissa taas näkee paljon slaavilaisia
tyyppejä, niinkuin luonnollista onkin, koska nykyisiin kreikkalaisiin
on niin paljon slaavilaista verta sekaantunut.

Atheenan ympäristöistä vielä sananen. Niitä nähdäksemme nousemme
Akropoliille, tuolle uljaalle linnavuorelle, joka vallitsee koko
kaupungin. Parthenonin itäisellä puolella on pieni puoliympyrän
muotoinen belvederi, josta koko Atheena näkyy kuin kartalla allamme.
Kuninkaallinen linna ja monet muut rakennukset loistavat vastaamme.
Hauska on näin päältä päin katseella seurata Aiolon katua vilkkaan
liikkeensä kera, ynnä sen jatkoa, joka puurivineen kahden puolen jatkuu
kaupungista yhtä suoraa Attikan lakeudelle. Vastapäätä Akropolista,
kaupungin toisella puolella näkyy toinen vielä korkeampi kukkula,
Lykabettos, jolla kreikkalaisen luostarin valkoiset muurit kimaltelevat
päiväpaisteessa. Luoteessa rajoittaa näköpiiriä Parnesin mahtava
vuoristo, koillisessa taas Pentelikon, joka jo vanhasta ajasta saakka
on tunnettu marmorilouhoksistaan. Näin kauas loistavat valkoiselle
nuo louhokset, joitten historiallisesta kivestä kaikki Atheenan jalot
muinaisaikaiset rakennukset melkein järjestään on rakennettu, suuri
osa sen kuvapatsaista veistetty. Kaakon puolella valtaa kaupungin koko
taustan harmaan punertava Hymettos, jonka rinne näyttää olevan aivan
vieressä, vaikka sinne kestää tuntikausia astua.

Vielä kauniimpi luonnon puolesta on näköala merelle päin, jota
nauttiaksemme siirrymme joko Propyleitten siiville, taikka johonkin
Erehteionin kukistuneitten marmoripatsaitten tyvelle istumaan. Näköalaa
Salamiin saarelle ja Korinthoon kiitetään väriensä puolesta, että se on
maailman kauneimpia. Ensi päivinä, jotka Atheenassa oleskelin, peitti
sinervä auer etäisyydet, masentaen värit lakeudella ja merellä. Vaan
tuli sitten muutamia päiviä, joina sää oli kirkasta ja läpikuultavaa,
ja silloin en voinut kyllin ihailla sitä vivahdusten hienoutta ja
rikkautta, joka eteeni levisi.

Attika on kuivaa maata, se ei näytä voimakkaan vihantoja pintoja. Mutta
vaikka värit ovat kuivia, niin ovat ne sen sijaan sitä hienompia.
Öljypuumetsät antavat lakeudelle vaalean viheriäisen pohjavärin,
johon viinitarhat taikka kypressilehdot ja vainiot sekottavat omia
vivahduksiaan. Laakson vihannasta pohjasta alkavat vähitellen
kohota vuorien kaltaat, joille ei kastelu eikä viljelys vielä ole
ennättänyt vihannuutta levittää. Ne hohtavat ruskealle, sillä aurinko
alkaa jo kuumalla terällään polttaa ruohon, jota niukalta kasvaa
niitten rinteillä. Korkeammalla täplittävät pensaikot niiden kupeita
tummemmalla värillä. Muutamissa kohdin näkyy mäntymetsiäkin, mutta ne
ovat hyvin harvinaisia.

Meren puolella on Faleron noin kuuden kilometrin päässä, mutta
näyttää olevan paljon lähempänä. Sen edustalla makaa ankkurissa kuusi
ulkomaalaista sotalaivaa, jotka on lähetetty kuningasta suojelemaan
kapinaa vastaan. Tässä rauhallisessa maisemassa tuo varokeino tuntuu
niin joutavalta. Laivoilla on alati höyry vireillä, sillä Faleronin
ankkuripaikka on kovin epävarma, se kun ei lainkaan suojaa eteläisiä,
eikä kaakkoisia tuulia vastaan. Jos näiltä ilmansuunnilta myräkkä
nousee, niin on koneet heti pantava käymään, jotteivät laivat
ankkurineen aja rannalle. Oikein kovalla tuulella ei auta muu, kuin
lähteä merelle, taikka hakea jostain saarien suojaa. Faleronin vieressä
välkkyy oikealla puolella Piraio, jonka vilkkaasta liikkeestä ovat
todistuksena suitsuvat tehtaan tornit, sekä tavan takaa kiitävät junat.
Piraio on Kreikan suurin sekä kauppa- että tehdaskaupunki. Näiden
takaa silmä kohtaa Salamiin ruskeat vuoristot, ynnä sinisen meren,
ja kaikkien etäisimpänä Peloponneson vuoret, jotka epämääräisinä
häämöttävät esille autereista. Etelää kohti aukenee laaja Aigeian
meren ulappa, jolla höyrylaivoja menee ja tulee, sekä maalaisia
veneitä risteilee punaisine purjeineen. Atheenasta pääsee Piraioon
sekä rautatietä että höyryraitiotietä, mutta hauskempi on kulkea
ensinnä höyryraitiotietä Faleroniin ja sieltä joko purjehtia, taikka
jalan astua Piraioon. Raitiotiejuna möyryää kaiken päivää Atheenan
kaduilla, kauan ei tarvitse odottaa uutta junaa, jos sattuu yhdestä
myöhästymään. Ensinnä ajaa huristetaan pitkin kaupungin katuja,
pitkin akäasiaesplanaadia, ohi kuninkaallisen puiston, Zappeionin ja
Olympieionin, jossa kerran seisoi Kreikan suurin temppeli, mutta nyt
ainoastaan jättiläispilareita, joitten vahvat varret ja korinttilaiset
kapiteelit herättävät kaikkien matkustajain ihastusta. Tästä lomasta
näkyy uuden stadionin pää. Tämä rakennus, jossa pari vuotta takaperin
olympiläisiä leikkejä koetettiin uudistaa, alkaa nyt lähestyä
valmistumistaan. Averov, tuo rikas Aleksandriassa asuva kreikkalainen
pohatta, on sitä varten jonkun miljonan lahjoittanut. Leikeiksi se ei
ennättänyt valmiiksi saada, marmoripeitos jäi tekemättä. Nyt on kaikki
alemmat portaat tuossa avarassa avoteatrissa päällystetty marmorilla,
jota vastoin ylemmät portaat tehdään muusta halvemmasta kivestä.
Averovin kuvapatsas on rakennuksen päähän asetettu.

[Kuva: Miljonapohatta Averov.]

Kaupungin laidasta alkaa heti tuo karu attikalainen maaperä, jossa
ei mitään näy kasvavan. Ne laihot, joita siihen on kylvetty, eivät
sängestä päättäen ole runsasta satoa antaneet, ja öljypuut ovat
huonomman näköisiä kuin muualla. Suureksi osaksi lienee tämä hoidon
puutetta, ja keinotekoisella kastelulla voisi luultavasti paljon aikaan
saada. Ilissos joki, jonka uoman yli lyhyt silta vie, on kokonaan
kuivunut. Sanotaan, että uomaan kaivettuihin kuoppiin kuitenkin heti
ilmaantuu vettä. Varmaan on Kreikka ennen, kun metsiä ei vielä oltu
näin lopen hävitetty, ollut paljon tuoreempaa maata, ja ehkä saataisiin
metsiä istuttamalla maan ilmanala uudelleen kostumaan. Attikan lakeuden
lävitse juoksee toinenkin joki, Kefissos, jonka uomassa ei myöskään
paljon vettä näy. Mutta se on kuivana toisista syistä. Sen vedellä
kastellaan nimittäin suurta öljypuumetsää, joka peittää lakeuden
keskiosaa. Pieniä kanavoita myöden johdetaan vesi puitten juurille,
joita ympäröi matalat mutavallit, ja salvataan siinä seisomaan, kunnes
ahnas maa vetää sen sisäänsä juurille ravinnoksi.

Parikymmentä minuuttia kestää matka Faleroniin, jonka hiekkarantaa
vastaan Aigeian meren aallot säännöllisessä tahdissa murtuvat. Faleron
on atheenalaisten huvittelupaikka. Kesällä saavutaan sinne viileämpään
ilmaan, huolimatta siitä, että paikka ei olekaan terveellinen, siinä
kun liikkuu paljon kuumeita. Faleronissa on muutamia suurenlaisia
hotelleja ja kesäteatri, joka kuitenkin oli sodan vuoksi suljettu.
Kaksi suurenlaista uimalaitosta on rannikolla. Kreikkalaisten mielestä
vesi vielä oli liian kylmää, vaikka se oli noin 20 astetta! Se oli
niin suolaista, että silmissä kirventeli, ja ruumis peittyi ohuella
suolakerroksella, jos sai vapaasti kuivaa. Faleron ei vielä ole
sanottavasti viihdykäs paikka, mutta varmaan se aikain kuluessa paljon
voittaa. Siellä on tuo sama puuttomuus, joka Kreikassa kaikkialla
herättää kaipauksen tunteita. Viime vuosina on aljettu puita istuttaa,
ja kun nämä istutukset ennättävät kasvaa, niin on Faleronissa kyllä
varjoa ja vihannuutta.

Faleronista on pari kilometriä matkaa Piraioon. Jos Faleron on
hiljainen paikka, niin on Piraio sitä vastoin liikkeen, metelin ja
hyörinän pesä. Sen satama tarjoo erinomaisen vilkkaan ja värikkään
kuvan. Siellä näkee aluksia kaikista Aigeian meren maista ja saarista,
kirjavia pukuja, ja monenlaista naamaa.




IX.

NYKYISET HELLEENIT.


Tiedemiesten kesken on ollut monta ja osasta kiivastakin väittelyä
siitä, ovatko Kreikan nykyiset asujairuet ensinkään vanhain helleenien
jälkeläisiä. Tämä kiista näkyy päättyneen kreikkalaisten eduksi. Vaikka
monet valloittajakansat, etenkin slaavilaiset ja albaanit ovat heihin
vertaan seisottaneet, niin otaksutaan kuitenkin, että helleeniläinen
rotu on sakotuksessa pitänyt puoliansa.

Paljon luonteenomaisia helleeniläisiä kasvoja näkeekin, etenkin
maaseuduilla, jota vastoin kaupungeissa on runsaammin sekanaamoja.
Mutta helleeniläisestä perijuurestaan huolimatta ovat nykyiset
kreikkalaiset monessa suhteessa huonontunutta rotua. Mitenpä muuten
voisikaan olla niin pitkäin ja kovain koetteluksien jälkeen. Kovan
onnen aikoina ovat varsinkin luonteen huonot puolet päässeet
kehittymään. Rahvas joka niin usein on saanut kärsiä raa'an ylivallan
sortoa, kunnioittaa älykästä viekkautta yli kaiken. Kreikkalaisen
mielestä on ihmisen ensimmäinen vika tuhmuus.

[Kuva: Diskoksen heittäjän pää.]

Olkoon niin, mutta silloin on käsite laajennettava niin, että
kreikkalaiset itsekin pääsevät siitä osallisiksi, kerskaileminen,
suuret luulot, epäluotettavuus ja mitä suurin kevytmielisyys on
luettava luonteen tuhmuuteen. Kreikkalaisissa ei näytä olevan järjen
tuhmuutta ensinkään, mutta näitä muita vikoja sitä enemmän.

Kerskaukseen, joka nykyisissä kreikkalaisissa ensimmäiseksi herättää
huomiota, on, paitsi luontaisia taipumuksia, syynä Europan imartelu
ja tuo muinaisajan historia, jota ei väsytä ihailemasta. Helleenit
vetoovat kaikissa puheissaan ja kirjoituksissaan vanhan ajan
sankareihin, pitävät itseään Leoniclaan, Themistokleen, Miltiadeen
jälkeläisinä, melkeinpä pojan poikina. Atheenan ja Spartan historia
on heidän historiansa, he kuvailevat omistavansa samat avut, kuin
nuo vanhat sankarit, kuvailevat maataan vielä nytkin samanlaiseksi
sivistyksen ja valistuksen kodiksi ja etuvartijaksi, kuin vanha Kreikka
oli. He ovat helleenejä, turkkilaiset barbaareja. Siitä ihailusta,
jota ulkomaat omistavat heidän maalleen ja ihanille muistomerkeilleen,
he anastavat suuren osan. He eivät muista, että vanhan ja nykyisen
Kreikan välillä on parin vuosituhannen kuilu, jonka kuluessa kansa
on kokonaan vieraantunut entisyydestään, jonka ajalla he eivät ole
voineet mitään näkyväistä aikaan saada. Noiden kaikkein vanhimpain ja
uusimpain rakennusten välillä ei tosiaan ole muistomerkkejä, kuin joku
venetsialainen linna tai turkkilainen minareetti.

Viime sota on osottanut, minä onnettomuutena kreikkalaisille ovat
heidän suuret luulonsa. He tosiaan elivät siinä vakuutuksessa, että
menettäisivät hyvän tilaisuuden, elleivät sotaa alkaisi. He luulivat,
että Turkki ilman suurta vaivaa nytistettäisiin. Hämmästys oli suuri,
kun kävikin päin vastoin. Mutta on hyvin mahdollista, että opetus jo on
unohdettu.

Kreikkalaisilla on laajat kansalliset pyrkimykset, niinkuin
sanomalehtien kertomuksista on näihin aikoihin tullut kaikkien
tiedoksi. He tahtoisivat yhdistää kuningaskuntaansa kaikki Turkin
maakunnat, joissa on helleeniläinen väestö, sekä vihdoin valloittaa
itse Bysantsion ja tehdä siitä helleeniläisen valtakunnan pääkaupunki.
Olisiko Itämaille onneksi, jos niin kävisi? Siinä kysymys, johon ei
voida ehdottomasti myöntää, vaikka turkkilaisvaltakunnan loppu onkin
niin hartaasti toivottava. Jos kaksi miljonaa kykenee niin suurta
häiriötä aikaan saamaan Itämailla, niin mitä onkaan odotettava neljältä
tai kuudelta miljonalta? Pyyteet kasvaisivat sitä myöden kuin valtakin.
Eikä kreikkalainen kansa ole niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka
kuningaskunta on pystyssä ollut, osottanut itsellään olevan kykyä
itseään hallita. Tiedämme vereksistä kokemuksista, kuinka sen yleiset
asiat kaikki ovat rappiolla. Helleeneillä ei ole koskaan ollut sitä
kykyä, että olisivat voineet perustaa suuria pysyväisiä valtakuntia.
Vanhaan aikaan oli pieni Kreikka jaettuna yhtä moneen valtakuntaan,
kuin siinä oli kaupungeita. Tosin ei silloin ollut samanlaista
kansallisliikettäkään kuin meidän aikana.

Niin mielellään kuin Europa kannattaisikin helleenien kansallisia
pyrinnöitä, niin on asialla toiselta puolen vaaransa ja vaikeutensa.
Helleeniläinen kysymys on pulmainen asia, joka jää tulevaisuuden
ratkaistavaksi. Sodan jälkeen ovat kreikkalaiset etenkin raha-asiainsa
sortumisen vuoksi joutuneet semmoiseen heikkouden tilaan, ettei heidän
puoleltaan liene ensi aikoina mitään pelättävää, vaikka rohkeutta ja
yritteliäisyyttä ei puuttuisikaan.

Olympon asukkailla oli vielä tämän vuosisadan alussa vanha taru, että
taivas ja maa ennen yhtyivät heidän vuorellaan, vaan että ihmiskunnan
huononnuttua jumalat olivat paenneet äärettömään azuriin. Hämärät
muinaistarinat ja pakanallinen taikausko, joka itsepintaisesti on
säilyttänyt muutamia tapoja kaikkien vaiheiden läpi, ne ovat ainoa
himmeä muisto, mikä rahvaalla oli mainehikkaasta entisyydestään.
Helleenien nimityskin oli unohtunut ja kansa kutsui itseään
romaijilaisiksi, roomalaisten valloittajain mukaan.

Mutta herättyään ja päästyään itsenäisiksi ovat kreikkalaiset
kirjallisista lähteistä nopeaan korvanneet muistinsa unhotuksen.
Kaikilla aloilla koetetaan palata klassillisuuteen ja hävittää
niitä jälkiä, joita sortajat ovat jättäneet. Olen jo maininnut,
miten turkkilaiset minareetit on revitty Atheenassa. Turkkilaisilta
on kuitenkin jäänyt hyvin vähän rakennuksia, ja sillä alalla on
repimisen työ sen vuoksi ollut helppoa. Sitä enemmän he ovat jättäneet
jälkiä kieleen, jonka puhdistaminen on tuottanut helleeneille suurta
päänvaivaa. Sillä vähäpätöisinkin nurkka-asianajaja tahtoo nyt,
kuten muuan kirjailija lausuu, puhua yhtä puhdasta kieltä, kuin itse
Isokrates, eikä ole sitä sanomalehtimiestä, jolla ei olisi Thukydideen
historia käsillä, kun hän kirjoittaa kertomusta vaaleista. Siitä hän
tuon tuostakin ammentaa vahvistusta.

Seuraus näistä harrastuksista on, että rahvaan miehen on työläs
ymmärtää kirjakieltä. Samalla kun kieltä on koetettu palauttaa
klassillisiin malleihin, on sitä koetettu rikastuttaa uusilla
tekosanoilla, jottei tarvitsisi lainata länsimailta. Helleenit tahtovat
tulla omillaan toimeen. Tämä vaikeuttaa muukalaiselle melkoisesti
esim. sanomalehtien ymmärtämistä. Hänen täytyy sanakirjasta perätä
semmoisetkin sanat, jotka tapaavat olla nykyisillä sivistyskielillä
yhteisiä. Niinpä sanovat kreikkalaiset ministereitään "ipurgoiksi",
pääministeriään "prothipurgoksi", amiraali on "navarkos", eversti
"sintagmatarkis", j.n.e. Tykki on "tilevolon", s.o. etäälle heittäjä,
revolveri "polikroton", s.o. monasti paukkuja, nenäliina "rinomaktron",
joka merkitsee liinaa nenän pyyhkimistä varten. Housuillekin, jotka
eivät ennen kuuluneet kreikkalaisten pukuun, on täytynyt keksiä uusi
nimi, "periskelis", s.o. se mitä on säärien ympärillä, ja korsetista
on tehty "stithodesmos", rinnanpuristin. Mutta on koko joukko
sivistyssanoja, joita kreikkalaiset ovat voineet lainata hyvällä
omallatunnolla, jopa ylpeydellä, nimittäin kaikki ne, jotka on tehty
kreikkalaisista aineksista, telefoonit, telegraafit ja monet muut.

Kreikan kielimiesten kesken on kaksi suuntaa, toinen koettaa palauttaa
kieltä klassillisuuteen, toinen taas kehittää romaijilaisesta kielestä
kirjakieltä, jota kaikki voisivat ymmärtää. Nykyään on edellinen suunta
ehdottomasti voitolla, mutta ei ole takeita siitä, eivätkö asiat
tulevaisuudessa muutu.

Muuan oppinut kreikkalainen, Johannes Psikhari, jolla on etevän
tiedemiehen maine muuallakin kuin kotimaassaan, on koettanut saada
halveksittua romaijin kieltä kunniaan. Tuosta epämuotoisesta ja
tutunomaisesta murteesta, joka on monivaiheisen historian tulos,
kielestä, jonka mustalaisoikut saattavat oppineet epätoivoon,
joka tsherkessien ja kurdilaisten kielten kanssa on luettu niihin
siansaksoihin, joita ei ole sovelias kirjoittaa, siitä hän tahtoisi
tehdä kirjakielen. Väsymättömällä uutteruudella ja oppineimmalla
terävyydellä on hän esittänyt ne tieteelliset todistukset, joitten
kautta hän luulee saavuttavansa opilleen tunnustusta. Hän on pienessä
matkakertomuksessa koettanut kirjoittaa romaijin kieltä.

"Saattaisi häntä ehkä moittia", lausuu Gaston Deschamps, jota se
viehättää kauniiseen kuvaukseen koko maasta ja kansasta, "että hän
on liian uskollisesti matkinut oliivin syöjäin ja rakin juojain
murretta. Voisi sanoa, että hän koreilee rahvaan sananparsilla, samoin
kuin hänen vastustajansa juhlallisella ja hienolla kielellä. Useat
hänen puheenparsistaan näyttävät siltä, ikäänkuin ne ihmettelisivät,
että ovat tulleet painetuiksi. Vakavimmatkin ajatukset saavat
tuolla kielellä hieman lapsellisen ja naiivin värin, murteessa on
ikäänkuin jotain sammaltavaa. Mutta samalla kuin siinä on jotain
viekottelevaa, niinkuin aikaisin kypsyneissä pähkinöissä, on siinä
karvas outo maku, niinkuin nuorissa hedelmissä, joitten happo koskee
hampaisiin. Sen uutuus ei tosin ole suloutta vailla, mutta siinä ei
ole kyllin voimaa. Sen vapaudella on nuoruuden viehätys, mutta myös
toisinaan poikamaisuuden vallattomuus. Mutta järjetöntä olisi moittia
kirjoittajaa aivan uuden kielen epävarmuudesta, vanhetessaan se varmaan
on kypsyvä.

"Kuitenkin kaikitenkin on tuo kirja sille, joka on elänyt
tutunomaisessa kanssakäymisessä palikaarien kanssa, miellyttävää
luettavaa. Se herättää hauskoja mielikuvituksia ja mietteitä, ei niin
paljon sen kautta, mitä se sanoo, vaan enemmän sen tavan kautta, millä
asiat sanotaan. Se tuoksuu vereksille oliiveille, vuohenjuustolle ja
suolatulle kalalle. Noilta lehtilöiltä tapaa kreikkalaisen rahvaan
puhetavan ja koko jokapäiväisen elämän, sen heränneen vilkkauden, sen
paatoksen, joka on täynnä kujeellisuutta, sen epäluulon, innostuksen,
rattoisan mielialan, jota eivät kamalimmatkaan kohtalot ole voineet
kukistaa, sen filosofisen halveksivaisuuden tilapäisiä valloittajia
kohtaan, jotka ovat istuttaneet telttansa sen perintömaille, sen
ylpeyden muinaisuudestaan ja iloisen luottamuksen tulevaisuuteen.
Tulee ajatelleeksi maaseudulla tekemiään matkoja, jutteluita
vanhain kippareitten kanssa, jotka iskivät silmää alleviivatakseen
pilapuheitaan, ja jotka käsissään pitivät ambrasta tehtyä rukousnauhaa,
ikäänkuin ajanvietoksi. Johtuu mieleen agogiaatin, muulin ohjaajan
puheet ahtailla poluilla, kuivilla vuorenrinteillä, joilla niukka
kanerva kukoistaa, tulee uneksineeksi vuoristokhaaneja ja niitten
hartsille maistuvaa viiniä. Kuulen kaiun kleftiläisistä lauluista,
pitkäveteisiä venytyksiä, jotka ovat rikkaita nenä-äänistä,
taidokkaita, sulavia tremoloita, kohdalleen pantuja, haihtuvia
pianissimoita. Se on omituista musiikkia, jolla juhlapäivinä
fustanellapukuiset rakastajat viehättävät liikutettuja morsiamiaan.
Lukija näkee, vaikkei kirjassa sitä erityisesti huomauteta, ennen
kaikkea luonnon ihmeteltävän komeuden, ihanan taivaan, hiljaiset
valot, jotka vienosti verhoovat monihampaisten vuorten harjanteita,
levollisten vetten loistavat siniset pinnat, Arkipelagin kaikit, jotka,
levittäen kaikki purjeensa liukuvat yli hymyileväin vetten kuin suuret
linnut, etäiset saaret, jotka hohtavat malvan, seljan taikka amethystin
sinelle; valon väikkymiset säteilevänä päiväpaisteella, ruusunkarvaiset
hämärät, tähtikirkkaitten öitten selkeyden, koko tuon ihanan maan,
jossa kaikki kutsuu riemuun, iloon ja suruttomuuteen."

Tämä kirjanen, niin viattomalta kuin se näyttääkin, herätti kuitenkin
kiivaita vastaväitteitä ja antoi aihetta vilkkaisiin kiistoihin.
Sanomalehdet kirjoittivat artikkeleita Psikharin kirjasta, pilalehdet
vääntelivät hänen naamaansa ja koettivat matkia hänen kieltään.
Kuningaskunnan kouluissa on hänen teoksensa julistettu pannaan.
Ainoastaan runoilijat mieluummin käyttävät tuota rahvaan kieltä, jolla
he voivat vapaammin laulaa surujaan ja ilojaan, kuin keinotekoisella
kirjakielellä.

Kaikilla muillakin kuin kielen aloilla on kreikkalaisten täytynyt
alkaa alusta. Kun otamme huomioon heidän vilkkautensa, tottumuksensa
vallattomaan vapauteen, joka ei tiedä säännöllisen esivallan
siteistä, heidän juonikkaisuutensa ja sen vapaan parlamentaarisen
hallituskoneiston, jonka he äkkiä saivat hoidettavakseen, niin on
selvää, miks'eivät he ole valtiollisella alalla pitkälle joutuneet.
Virkamiehet pitävät yleisiä varoja ominaan, ja puolueriidat ovat
Kreikassa ainakin yhtä kiivaita kuin missään muualla. Kuinka
intohimoisesti vaaleihin otetaan osaa maaseuduillakin, siitä olkoon
todistuksena seuraava kirje, jonka muuan Triandafyllos Argyropulo
Herran vuonna 1891 kirjoitti kuninkaalle kotipaikallaan tapahtuneen
vaalin johdosta:

 "Majesteetti!

 Rosvo Uzulis, hallituksen ehdokkaan Panagopulon vaaliasiamies, on
 neljän rikostoverin kanssa väkivallalla raastanut seuraavat henkilöt
 vuoristoon: Konstantin Siametiin, Johannes Siametiin, Basilios
 Episkopoksen, Khristos Dinoksen, Konstantin Konbiunin, Konstantin
 Loritiin, Dimitri Siametiin. Muutamia päiviä ennen hän oli ryöstänyt
 vangikseen Georgios Zikaan. Nämä onnettomat, jotka kaikki ovat
 valtiollisia ystäviäni, ovat kotoisin Karakatzanasta. He tahtoivat
 äänestää puolestani. Mutta rosvo ei päästänyt heitä vapaiksi,
 ennenkuin hän oli saanut tiedon kilpailijani Panagopulon voitosta.

 Sama rosvo on vaalipäivän aattona vienyt vuoristoon paimenet
 AthanasioS Karakitzun, Dimitri Karakitzun ja viisi pukkia. Hän uhkasi
 tappaa paimenet, heidän perheensä ja koko karjansa, jos he lähtisivät
 alas kaupunkiin ottamaan vaaliin osaa. Ja siten olen menettänyt
 heidänkin äänensä, ja kun luen nämä yhteen yllä mainittujen ystäväini
 äänten kanssa, niin tekee se kaikkiaan kahdeksantoista ääntä. Ja kun
 ajattelen, että Panagopulo on voittanut minut vaan kolmellatoista
 äänellä!

 Ja Panagopulon hyväksi on vielä Ferain demoksesta Volon maakunnasta
 kutsuttu tänne Almyroon Stetano Giannopulo, Nikolaos Dimopulo ja
 Georgios Konstantatopulo. Nämä henkilöt on samalla kirjoitettu Ferain
 ja Almyron vaaliluetteloihin. Viime vaaleissa he äänestivät Feraissa,
 niinkuin arkistoihin lähetetyistä pöytäkirjoista näkyy.

 Minä vielä lisään, että Theodor Metropulo ja Giannakis Sutis ovat
 äänestäneet vastustajani puolesta, vaikka he ovat kuolleet. Samoin
 on Dimitri Konstantin, joka istuu vankeudessa, äänestänyt minua
 vastaan ystävänsä, erään Dimitri Nikolaan välityksellä. Niin ovat
 siis kuolleet ja rikoksentekijät saaneet äänestää hallituksen
 ehdokkaan puolesta. Kun lasken yhteen kaikki, niin olisi minun pitänyt
 voittaa vastustajani kahdeksalla äänellä, Minä vaadin kuninkaallisen
 komissaarin lähettämistä ja selitän tämän vaalin mitättömäksi ja
 lainvastaiseksi.

 Minulla on kunnia, Majesteetti, vastapuolen onnettomana ehdokkaana
 Almyron vaalissa piirtää

 Triandafyllos Argyropulo."

Niinkuin yllä olevasta näkyy, on rosvoillakin vaikutusta Kreikan
valtiollisessa elämässä. Kleftiläisyys ei ole kadonnut, vaikka sortajat
onkin karkoitettu. Omasta maasta ovat kreikkalaiset tosin saaneet
rosvoilun melkein kukistetuksi käyttämällä ahkeraan giljotiinia, niin
että siellä voipi matkustaa jotenkin huoletonna. Mutta ne, joita tämä
ammatti huvittaa, lähtevät rajan taakse Rumiliaan. Siellä uskottomain
saastuttamassa maassa on lupa tyhjentää täpötäysiä kukkaroita
menettämättä siltä paratiisin osuutta. Kleftiläisyys on säilyttänyt
valtiollisen luonteensa. Nuo rosvot eivät koskaan unhota edistää työnsä
ohella helleeniläisyyden kansallisiakin tarkoituksia.

Kerrotaan kuuluisasta rosvopäälliköstä Athanasioksesta, "Thanasista",
joka kerran oli ampua vangiksi saadun juutalaisen, että hän säästi
raukan hengen ja vielä hyvittikin häntä, kun juutalainen passillaan
todisti olevansa Kreikan alamainen.

Rosvot seuraavat suurimmalla mielenkiinnolla kotimaansa vaiheita
ja palaavat aina miehissä ottamaan vaaleihin osaa. He menettelevät
niin viisaasti, että saavat äänestyksen viisarin kallistumaan
sille puolelle, joka on heille edullinen. Kun kleftit ovat saaneet
ehdokkaansa valituiksi, niin he melutta jälleen jättävät kotopaikat ja
lähtevät työmailleen Rumiliaan.

Nuori kuningaskunta ei vielä ole kunnossa, mutta kuitenkin on se
kaikkien helleenien ylpeys, kleftien, samoin kuin miljonapohattainkin,
jotka ovat maailman suurkaupungeissa ansainneet itselleen suunnattomat
omaisuudet.

Puolueriidat ja suurpoliittiset seikkailut ovat ehkäisseet maan
kehitystä. Rautatieverkko on jäänyt pieneksi, ja sekin tärkeä linja,
jonka pitäisi yhdistää Atheena ja Larissa, ja josta viime sodassa olisi
ollut niin paljon apua, on jäänyt lyhyeen pätkään ja saanut ruohoittua
umpeen. Elinkeinojen hyväksi ei ole mitään tehty, maanviljelys on
jäänyt alkuperäiselle kannalle. Jotenkin hyvä maantieverkko on
kuitenkin saatu aikaan, vaikka monet kylät vielä saavat tyytyä
aasin polkuihin. Metsänistutukset, joista Kreikalle voisi olla niin
arvaamaton hyöty, ovat juonien vuoksi rauenneet tyhjiin, vaikka eräs
saksalainen yhtiö olisi ottanut ne toimekseen. Miten huonolla kannalla
raha-asiat ovat, sen olemme jo maininneet. Kultaa ei näe liikkeessä
ensinkään ja hopeaa vaan nimeksi. Pienet vaihtorahat ovat kuparia,
drakmat ja sitä suuremmat rahat paperia. Kun drakma nykyään on noin
60 pennin arvoinen, niin maksetaan Kreikassa 60 pennin seteleillä.
Ahkerasta käytännöstä ovat nämä setelit niin kuluneet ja likaantuneet,
että niiden arvoa ei erota mistään muusta kuin koosta. Kirjoitusta ei
joskus hämärräkkään sen rasvaisen saastaisuuden alta, joka seteliä
peittää, ja joka tekee sen nahkeaksi kuin pergamentti. Mutta niitä
olisi kai siltä hyvin vaikea väärentää, sillä en tiedä, millä muulla
tavalla paperia voisi sillä tavalla liata, kuin näitä satain tuhansien
hyppysissä kulkeneita seteleitä. Kymmenen drakman setelit saa leikata
kahtia, ja kumpainenkin puolisko käy viidestä drakmasta.

Miten vallanpitäjät joutaisivat pitämään huolta maan hyödystä, kun
heidän kaikki voimansa kuluu vastapuolueen juonien torjumiseen, ja kun
jokaisen uuden hallituksen ensimmäinen huoli on tehdä tyhjäksi, mitä
edellinen on alkanut?

Kreikkalaisten on nyt onnettoman sodan jälkeen täytynyt tyytyä Europan
holhouteen. Vaikka tämä on alentavaa, niin ei sitä voi pitää muuta kuin
sekä oikeutettuna että hyödyllisenä. Valtakunnat ovat tietysti samoin
kuin yksityisetkm velvolliset pitämään sitoumuksensa.

Monta katkeraa nöyryytystä on sota tuottanut helleeneille. Heidän
urhoollisuutensa maine on vararikon partaalla. Sodan jälkeen tulee
esille yhä uusia seikkoja siitä pelkuruudesta, jota sotamiehet
ja varsinkin upseerit ovat osottaneet. Miten on kansa, joka
vapaudensodassa taisteli niin uljaasti, voinut menettää niin paljon
kunnostaan? Kreikkalaiset ovat herkkiä vaikutuksille. Nykyinen
sukupolvi, jonka ei enää ole tarvinnut elää alituinen kalma silmäinsä
edessä, niinkuin esi-isäin, on menettänyt kuolonhalveksumisensa.
Kaupunkien asukkaiden luonne on varsinkin päässyt pehmenemään. He ovat
enimmäkseen kauppiaita, liikemiehiä ja ammattilaisia, rahvasta, joka on
jokapäiväisessä seurustelussa mammonan kanssa. Mutta pahaksi onneksi
ovat juuri upseerit lähteneet tämän liikkuvamman väestön keskuudesta,
joka paremmin kuin maalaiset on voinut pitää varansa ja hankkia
itselleen edullisia paikkoja.

Kaikista arimmaksi on tietysti niiden helleenien nahka käynyt,
jotka ovat ulkomailla hankkineet itselleen suuria rikkauksia, vaan
kuitenkin pitivät velvollisuutenaan tulla vapaaehtoisina sotaan.
Atheenan hotellissa, jossa asuin, oleskeli sodan aikana puolen tusinaa
Marseillen kreikkalaisia, jotka olivat tulleet isänmaan edestä
taistelemaan. Pari viikkoa olivat he kaikessa rauhassa oleskelleet
hotellissa, vaikka kreikkalaiset taistelivat huonolla onnella sekä
Thessaliassa että Epiroksessa, syöneet, juoneet, hakkailleet neitosia
ja puhuneet ranskaa. Kreikka näet oli kaikesta helleeniläisyydestä
huolimatta heille liian moukkamaista kieltä. Nämä nuorukaiset olivat
nättejä ja sieviä kuin vahanuket. Kun alkoi kuulua huhuja sodan
loppunaisesta, niin oli heidän ensimmäinen ajatus panna toimeen
ilotulitus. Ja eräänä aamuna nuo hienot herrat ilmestyivät hotellin
seurustelusaliin puettuina ihka uusiin vapaaehtoisen univormuihin,
jotka tietysti olivat kaupungin parhaalla räätälillä teetetyt, ja
joiden istumista tutkittiin sekä edestä että takaa. Muutamat olivat
ottaneet punaisen ristin käsivarteensa. Näin sipsuttivat he sisään
mammain, sisarten ja flammain ihailtaviksi. Ylösrakentava näky!
Kun tieto valtain sekaantumisesta oli aivan varma, niin vaihtoivat
he vapaaehtoisten hamppu-univormut muukalaislegionan somempaan
viheriäiseen verkaunivormuun. He kävivät harjoituksissa, puhuivat
painettiäksiisistä, ammunnasta y.m. ja olivat muka juuri tekemäisillään
sotaan lähtöä, vaikka koko maailma tiesi, että sota oli lopussa, eikä
heillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä matkaan.

[Kuva: Megaralaisia tyttöjä.]

Näillä ulkomaiden helleeneillä alkaa muutoin jo olla omat
kansalaisoikeutensa. He vilkastuttavat suuressa määrin Atheenan
seuraelämää. "Nuo rikkaat kreikkalaiset", lausuu eräs matkustaja,
"jotka ovat hakeneet onneaan pitkin maailmaa, ja vihdoin sen löytäneet
Marseillessa, New Yorkissa, Manchesterissa tai Kalkutassa, nauttisivat
vaan puoleksi dollareistaan, ruplistaan tai louisdoreistaan, elleivät
saisi hiukkasen kilistellä niitä korvaan kotimaahan jääneille
helleeneille, jotka politikoitsevat ja syövät raakoja porkkanoita.
Atheenalla ei ole syytä valitella heidän isänmaallisuuttaan. Sillä
kokonaiset kadut somine palatseineen ja huviloineen ovat noiden
komeutta rakastavain rahamiesten rakentamia. Kun tämä bojaarien
maahan muutto alkoi, niin köyhät ja ylpeät atheenalaiset tekeytyivät,
ikäänkuin he halveksisivat kaikkea tuota tuhlaavaisuutta, tekivät
salaviittauksia Artakserkseen lahjoihin, Harpaloksen kultaan,
Kimonin puutarhoihin, sekä jankkasivat joka päivä, että Aristides
oli oikeamielinen ja Fokion moitteeton. Katupojat haukkuivat
vastatulleita 'Khrysokanthareiksi', se on kultaperhosiksi. Yliopiston
professorit nimittivät heitä 'heterokhthoneiksi', muualla syntyneiksi,
ja edusmiehet laativat lainkin, jossa julkiset virat ja niiden
naurettavan pienet palkat vakuutettiin yksinomaan 'autokhthoneille',
s.o. maassa syntyneille. Rahamiehiä tämä ostrakismi tosin alussa
loukkasi, mutte he eivät siltä menettäneet rohkeuttaan. Ainoa keino
rauhoittaa noita purevia politikoitsijoita oli, niin he päättivät,
hankkia heille tilaisuutta tupakoimiseen, syömiseen ja tanssiin. He
kalustivat salonkeja, laittoivat kuntoon tupakkahuoneita, kattoivat
pöytiä kylmillä paisteilla, linnunpasteioilla ja viineillä, jotka
olivat Parnesin, Marathonin tai Dekeleian tuotteita mieluisemmat.
Atheenalaiset tulivat. Ensimmäiset, jotka näissä pidoissa kävivät,
synnyttivät toisissakin halua. Ja niin on muutama kuppi teetä
sulattanut säädyt ja kotiljongin vuorot, jotka ovat saattaneet puolueet
läheisempään kanssakäymiseen, laimentaneet luokkavihaa."

Kreikkalaisten kansallisluonnetta arvostellaan hyvin eri tavalla,
ja arvostelun erilaisuus näyttää usein olevan rotujen mukaan. En
ole kuullut kenenkään saksalaisen kreikkalaisia kiittävän, jota
vastoin ranskalaiset ovat heitä kohtaan järjestään myötätuntoisia.
Saksalaisten vastenmielisyys tuntuu melkein vihalta, joka ei enää näe
asioita puolueettomasti. Kreikkalaiset ovat taitavia kaupankävijöitä
ja vaarallisia kilpailijoita saksalaisille, jotka koettavat saada
itämaista kauppaa haltuunsa. Sama lienee syy, miksi kreikkalaiset ja
juutalaiset ovat verivihollisia.

Hyvin monessa suhteessa kreikkalaiset muistuttavat meidän karjalaisia,
ovat yhtä vilkkaita, iloisia, sukkelia ja teräviä, ynnä taipuvaisia
tieteisiin ja taiteisiin. Mutta orjuuden ajalla, jonka kumpainenkin
kansa on saanut kestää, on heidän viisautensa muuttunut viekkaudeksi,
alituinen pelko on opettanut heidät teeskenteleviksi. Samoin kuin
karjalaiset ovat helleenitkin enemmän taipuvaisia kaupankäyntiin,
kuin mihinkään muuhun, se ei ole työtä, vaan huvitusta. Ja kaupassa
varsinkin ovat kaikki keinot luvallisia, henkilöt, jotka yksityisinä
ovat kunnon miehiä, ovat kauppiaina suuria pettureita. Maine heidän
petollisuudestaan on kuitenkin liioiteltu. Helleenien parhaita
ominaisuuksia on tyytyväisyys, säästäväisyys, toimeentulo vähällä
ja sitkeys. He evät lempeäluonteisia ja ystävällisiä, eikä heillä
tunnu olevan verenvuodatukseen tai julmuuteen ensinkään luontaisia
taipumuksia, kuten esim. italialaisilla. Ne julmuudet, joita
vapaudentaistelussa niin viljalta harjoitettiin, olivat kamalien
kärsimyksien kostoa. Helleeneissä on muutamia hyvin omituisia puolia,
joita kaikki matkustajat ovat ihmetelleet. Niinä päivinä, jolloin
Atheenassa odotettiin vallankumousta, olivat kadut täynnä kansalaisia,
joiden levolliselta huolestukselta muukalainen ei aavistanut mitään
pahaa. Mutta tyvenen pinnan alla saattoi kuohua tulivuori, joka millä
hetkellä tahansa olisi voinut puhjeta purkaukseen. Heissä on paljon
tulisuutta, mutta samalla paljon flegmaa. Harvoin he menettävät selvän
tietoisuuden teoistaan, vallan itsensä yli ja kylmän tasaisuutensa.
He keskustelevat levollisesti, ja kuitenkin vilkkaasti. Heistä ei
aavistaisi, että pikaisuuden rikokset ovat Kreikassa tavallisimmat.
Tavat ovat yksinkertaisia, siveellisyys kiitettävä.

Kovat opetukset ehkä helleeneistä vähitellen kuluttavat pois niitä
ominaisuuksia, jotka ovat heidän pyrinnöilleen suurimpana haittana,
ja syventävät kansan luonnetta. He ovat kieltämättä erittäin
sivistyskykyistä rahvasta, ja kun Turkissa kerran pääsee valtaan
siedettävät olot, niin ovat kreikkalaiset ensimmäiset levittämään
siellä länsimaista kulttuuria. Mutta kyky hallita itseään ja muita
heiltä vielä puuttuu.




X.

AKROPOLIILLA.


Hälvene nykyisyys huolinesi, kehnoine sotinesi, jää taakseni
jokapäiväinen ympäristö turhine homminesi minun kohotessa jumalten
asunnoihin! Tuhatvuotiset temppelit kutsuvat luokseen tuolta
linnavuoren laelta. Kuinka viihdykästä on hetkeksi muusta erota ja
nousta maailmaan, jonka ylevyys on kestänyt kahdenkymmenen vuosisadan
myrskyt, Siellä on yhä vielä Hellaan suuruus ja maine.

[Kuva: Praksiteleen Hermes.]

Ja kuitenkin lähenin Akropolista epäillen. Se joka mielikuvituksessamme
ympäröi noita klassillisia paikkoja, tuottaa joskus pettymystä
seistessämme todellisuuden edessä. Ja kaikesta maineestaan huolimatta
voi antiikki meidän aikalaista kyllästyttää. Se kohtaa meitä
kaikkialla, mutta juuretonna ja hajalleen hakattuna. Näemme sitä
jäljennettynä, sekoitettuna, sovitettuna, yhden jäsenen siellä, toisen
täällä vieraassa ympäristössä, siitä on tullut yleisaines, jota usein
itsenäisten ajatuksien puutteessa mätätään umpimähkään kaikkialle.
Siinä syy välinpitämättömyyteen.

Mutta Akropoliilla näkyi vanhain helleenien taide omana itsenään,
kokonaisena, ja kasvaneena yhdestä maasta ja kansasta kuin laiho
vainiosta. Joka piirre muuttui siellä eläväksi. Minulle kävi, niinkuin
niin monelle ennen minua, minä siihen ihastuin ja rakastuin.

Kreikkalaiset ovat nimittäneet "Filhelleenien tieksi" sen bulevardin,
joka vie Atheenan laidasta Akropoliin juurelle. Se on heidän puoleltaan
kohtelias tunnustus länsimaille, sillä tie on Atheenan kuuluisin.
Sen varrella ovat Olympieionit, Dionysoksen teatrit, Asklepieionit,
Herodes Attikuksen Odeionit, sanalla sanoen kaikki merkillisimmät
muinaisjäännökset. Siltä vihdoin nousee, viimeksi mainittujen
raunioiden takaa, tie itse Akropoliille. Linnavuori on kaikille muille
puolille jyrkkä ja sen laki varustettu pystyillä muureilla, mutta
lännen puolelta on pääsy verraten helppo. Leveä ajotie nousee suurissa
mutkissa aina Propyleitten juurelle saakka, jossa se päättyy pyöreään
vaunupihaan. Minkä sille voi! Matkailijan täytyy nykyaikana tyytyä
siihen, että hänen parhaimmatkin vaikutuksensa hämmennetään. Tuolla
alhaalla on kadunlakaisija ohi astuessani löytävinään vanhanaikuisen
rahan, ja maksan hänelle arvottomasta jäljennöksestä monenkertaisen
hinnan. Täällä ylhäällä käy kimppuuni kokonainen lauma kaikenlaisen
rihkaman, postimerkkien, valokuvain ja muistoesineiden kauppiaita,
joita turhaan koetan itsestäni karistaa. Onneksi on näitä kiusanhenkiä
kuitenkin kielletty astumasta raunioalueelle, Propyleitten portista
sisään astuttuani saan olla rauhassa.

Miten kuvaisin ensi vaikutukseni Akropoliilla? Ilman määrättyjä
ajatuksia nousin pitkiä marmoriportaita Propyleihin ja ihmettelin
suunnattomia marmoripalkkeja, jotka olivat pudonneet pilarien päästä ja
katkenneet kappaleiksi.

[Kuva: Parthenon, itäinen pääty.]

Katsoin oikealle ja vasemmalle, nähden säilynyttä ja rauniota. Toisista
pilareista oli vaan tynkiä jäljellä, mutta toiset olivat melkein ehjiä.
Siellä täällä näkyi korjauksen jälkiä, uudempia marmorikappaleita
vanhain seassa, joku rautavanne tai pönkkä, ja muutamassa kohden näytti
kokonainen seinä olevan rakennettu uudesta, vanhoista kappaleista. Sen
näki siitä, että keskellä seinää oli neliskulmaisista rakennuskivistä
lohkeillut pois kulmat. Nämä ovat tiedemiesten töitä, joiden tarkoitus
on palauttaa Akropolista niin paljon kuin suinkin alkuperäiseen
kuntoonsa. Propyleitten pilaristosta astun avaralle kentälle, joka on
aivan täpötäynnä historiallisia marmorikappaleita, lohkare lohkareen
vieressä ja tiedemiehen käden järjestämiä. Siitä avautuu eteeni
Parthenon koko mahtavuudessaan. Mittailen kunnioituksella temppelin
piirteitä, ja harhaillen sinne tänne marmorikappalten keskellä lähenen
sitä vaistomaisesti. Kuta likemmä tulen, sitä suurenmoisemmiksi
kehittyvät sen suhteet. En ole tuntematta liikutusta, kun vihdoin astun
sen juhlallisiin pilaristoihin. Oi säälimätön hävitys, et ole säästänyt
kauneintakaan, mitä ihminen on rakentanut! Kaikki veistoksesi,
koristuksesi on riistetty pois, ja sen mitä on jäljelle jäänyt, on
ajan hammas kuluttanut melkein muodottomaksi, saleistasi on katto
sortunut, seinistäsi jäljellä vaan tähteitä, joilla bysantsilaisten
kirkkomaalausten jäljet tuntuvat melkein pyhyyden häpäisemiltä.
Kymmenkunta pilaria makaa maassa pitkänään, ikäänkuin kaskeksi
kaadettuina. Niiden doorilaiset kapiteelit, jotka läpileikaten ovat
miehen korkuisia, on kaavattu verrattomalla taidolla, kaaret ovat
moitteettomat, joka piirre on yhtä väsymättömällä huolella veistetty.
Minussa herättää ihmettelyä se mestaruus ja rakkaus, jolla kaikki on
tehty.

Seuratessani tutkiskellen pilarin vartta, joka on kaatunut temppelistä
ulospäin, joudun lähelle toista pyhäkköä, joka herättää huomiotani.
Tuo oli Atheena Parthenoksen, s.o. neitseellisen Pallas Atheenan
templi, tämä toinen, Erehteion, oli muinen pyhitetty Atheena Poliaalle,
kaupungin suojelijattarelle. Nimensä on se saanut Erehteuksestä, joka
oli Atheenan ensimmäisiä kuninkaita harmaimmassa muinaisuudessa, ja
jonka sanotaan rakentaneen tälle paikalle alttarin. Tuossa edellisessä
vallitsi doorilainen juhlallisuus, tässä taas kaikki on joonilaista
siroutta. Pilarit kohoovat alustoiltaan solakoina kuin kukanvarret
ja kantavat keveästi päänsä päällä marmorikattoa. Kaikki on ollut
mitä runsaimmin koristettuna. Vaikka aika on paljon kuluttanut, niin
ei se kuitenkaan ole voinut hävittää täydellisyyden leimaa noista
marmoriveistoksista. Koristeiden vaihtelevaisuus, rikkaus ja sulava
sovittelu hämmästyttää. Tarkemmin katsellessani yksityiskohtia huomaan,
että aiheet ovat kaikki tuttuja, olen tavannut ne meidänaikuisissa
koristemaalauksissa. Mutta kuinka niillä on tässä toinen merkitys!
Se joka on ne sommitellut, on niin täydelleen ollut vakuutettuna
siitä, tuntenut, mitä hän tekee, että tämä kaikki tuntuu kuin eilen
valmistuneelta. Ajatus, ihanne on vielä melkein lämpöinen tekijän
jäljiltä, vaikka aine on syöpynyt äärettömästä iästään.

[Kuva: Näkymä Akropoliilta.]

Jokainen huomio, minkä teen, lisää harrastustani, vilkastuttaa
ympäristöäni. Pilarinkappaleet, joita makaa sikin sokin, temppelin
ovi hienosti veisteltyine lehtineen ja muine koristeineen, jotka
muistuttavat hopeasepän työtä, muuttuvat kuin eläviksi. Luova henki
puhuu vastaani joka puolelta.

Kariatiidit, kuusi marmoriin veistettyä neitoa, jotka päänsä päällä
kantavat pienen paviljongin siroa kattoa, vihdoin liikahuttivat
sijaltaan välinpitämättömyyden kiven rinnassani. Olen nähnyt paljon
jäljennöksiä helleenien kuvanveistoksista, parhaimmistakin, ne ovat
jättäneet minut kylmäksi. Mutta nämä raukat immet, joilta on armotta
katkottu kädet, lohkottu nenät, ne nostivat minussa lemmen. Ylevyys
niiden asennossa, se sulous ilman rajoja, joka yhä vielä lepäsi
marmorin rauenneella pinnalla, valtasi minut. Hetki niiden edessä toi
muinaiset helleenit lähemmäksi minua kuin kaikki opinnot.

Innostukseni edessä kirkastui Parthenon, kun uudelleen käännyin sen
puoleen. Pilarit, jotka lähtevät välittömästi alustasta ja kantavat
temppelin yläosaa yksinkertaisilla, vakavilla kapiteeleilla, ovat
kuin se äärettömyys, joka erottaa maan taivaista. Mikä jumalallinen
mahtavuus! Mikä ikuinen ylevyys ja sopusointu! Parthenonia
katsellessani olin kuulevinani urkujen soittoa, mahtavaa, syvää,
iankaikkista säveltä. Temppeli pilareineen, päätyineen, alustoineen
oli puhdas kuin duuriakordi. Siinä on rakennustaidon sanaton uskonto,
joka herättää hartautta kaikissa uskontunnustajissa, lohduttaa, tekee
onnelliseksi.

Kuinka paljon Akropoliilla on hävitetty, ja kuinka paljon kuitenkin on
jäljellä! Häviössä on noiden temppelien aatteellinen, ihanteellinen
puoli kuin kirkastunut. En ole koskaan nähnyt mitään, joka olisi niin
kauttaaltaan jaloa, ylevää, kuin nämä rauniot. Käsitän, miksi niiden
maine on kuolematon, kuinka se on voinut uhmaten kestää kaikkien aikain
hyökkäykset.

[Kuva: Erehteion, kariatiidit.]

Akropoliin kaikki rakennukset ovat helleenien suuruuden, mediläissotain
jälkiajoilta, jolloin verekset voitot barbaarien yli antoivat
riennoille voimakasta lentoa. Se oli taiteen parhaan kukoistuksen
aika, jolloin Iktinos kehitti rakennustaiteen, Fidias kuvanveiston
täydellisyyteen. Suurenmoisia rahasummia käytettiin Atheenan ja
varsinkin sen linnavuoren kaunistamiseen. Ei yksin Atheena, vaan kaikki
sen liittolaisetkin ottivat osaa näihin töihin, jotka Kimon pani alkuun
ja Perikles päätti.

Kimonin ensi työ oli uudelleen muodostella koko Akropoliin laki, joka
siihen saakka oli epätasainen ja epämukava suuremmille rakennuksille.
Muurit vietiin vuoren uloimmille äyräille saakka ja rakennettiin niin
korkeiksi, että niiden harja nousi vuoren ylimpien kohtain tasalle.
Syvennykset ja onkalot täytettiin niillä raunioilla, joita kukkula
oli persiläisten hävityksen jälkeen täynnä. Kokonaisia temppeleitä,
joita raakalaiset olivat häväisseet, käytettiin osaksi muuriin, osaksi
täytteeksi, muinaistutkijat ovat kaivaessaan löytäneet pilarinpätkiä,
marmoripalkkeja, triglyfejä, metooppeja y.m. temppelinosia. Näiden
tasotusten kautta saatiin laaja, oivallinen piha, jolle Kimon alkoi
uutta temppeliä rakentaa. Se jäi kesken, Perikles sen purki ja käytti
keskeneräisen rakennuksen täytteiksi. Ja Perikles rakensi sen tilalle
suurenmoisemman, komeamman temppelin, jonka rauniot ovat meidän
päiviimme säilyneet.

Se oli Parthenon. Meidän aikalaisten tiedemiesten tutkimukset ovat
osottaneet, millä verrattomalla nerolla Iktinos on sen suunnitellut,
saadakseen vaikutuksen mitä valtaavimmaksi. Jos huolellisesti
tarkastamme temppelin tasapintojsi, niin huomaamme ne hieman kuperiksi,
jos tutkimme seiniä ja pilareita, niin näemme, että kaikki pystysuorat
linjat lankeevat hieman yhteen, niin että ne tarpeeksi pidennettyinä
kohtaisivat toisensa avaruudessa. Tällä tavalla tahdottiin joko
välttää suorien viivain kuivuutta ja jäykkyytä, taikka ehkä korjata
näköhairahdusta, joka vääntää liian pitkät suorat viivat. Näillä
keinoilla ja taitavasti punnituilla suhteilla saatiin rakennus
näyttämään vielä suuremmalta, kuin se olikaan. Parthenoniin käytettiin
Pentelikonin paras marmori, ja huolta, millä rakennustyö suoritettiin,
todistavat muun muassa pilarien liitokset. Jotta ne saatiin tarkoiksi,
tasoitettiin kappalten päät ensinnä taltalla niin huolellisesti kuin
mahdollista, ja kierrettiin niitä sitten päälletysten heittämällä
väliin vettä ja hienoa hiekkaa, kunnes ne sopivat yhteen niin visusti,
ettei olisi hiuskarvaakaan väliin mahtunut. Tätä työtä katsellessani
alan halveksia meidän aikaamme, joka kaikesta edistyksestään ja
tehtaistaan huolimatta ei ole näin täydellistä aikaan saanut.

Atheenan etevimmät kuvanveistäjät saivat, Fidiaan ylijohdolla,
toimekseen veistellä temppelin molemmat otsikot, friisin, joka
kulki pilarien sisäpuolella ympäri koko rakennuksen seinän, ja
metoopit, jotka koristivat pilarien kannattamaa, kapeaa yläseinää.
Se oli suurenmoinen työ, sillä oli valmistettava 92 metooppia, 50
otsikkopatsasta ja 150 metriä friisiä lukemattomine henkilöineen.
Fidias itse laati jumalatar Pallas Atheenan kuvapatsaan, joka
asetettiin temppelin sisäpuolelle. Se oli 12 metriä korkea ja
valmistettu kullasta ja norsunluusta. Tästä kuuluisasta kuvapatsaasta,
joka kallisarvoisten ainestensa vuoksi oli ensimmäisiä joutumaan
häviön omaksi, on Atheenassa löydetty metrin pituinen marmorinen
jäljennös, joka antaa heikon käsityksen alkukuvan ylevästä kauneudesta.
Teokseen liitetty kuva on tästä jäljennöksestä otettu. Kuvapatsaassa
arvostellaan olleen 40 talentin eli noin 4 miljonan markan edestä
kultaa ja saman verran norsunluuta. Se lienee Justinianus keisarin
ajalla kuljetettu Konstantinopoliin ja sai ehkä siellä koristaa
hippodromia yhdessä Olympian Zeun kanssa, joka, niinikään Fidiaan
tekemä kullasta ja norsunluusta, oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Parthenonin muista veistoksista ovat molemmat otsikot mainioimmat.
Itäisessä päädyssä oli kuvattuna jumalatar Atheena vastasyntyneenä,
ynnä hänen ilmestymisensä jumalten joukkoon, läntisessä taas Pallas
Atheena ja Poseidon, jotka taistelevat keskenään Attikan omistuksesta.
Metoopeissa on jäännöksistä päättäen käsitelty giganttitappelua ja
kentauritaisteluita. Kuuluisa friisi taas esitti panatheneeijuhlan
kulkuetta, kun se nousee linnavuorelle antamaan jumalattarelle Atheenan
impien kutomaa juhlavaatetta. "Tässä kulkueessa yhtyi", lausuu Lubke,
"kaikki mitä Atheenassa oli kaunista ja ihanaa, neitojen jalo kukkeus,
voimistelussa varttuneiden nuorukaisten raikas uljuus ja kansan
valitsemain hallitusmiesten juhlallinen arvokkaisuus."

Kuvista, joita on piirretty Parthenonista ennen sen hävitystä, saamme
käsityksen näiden kuvanveistosten verrattomasta runollisuudesta.
"Läntisessä otsikossa, jossa Poseidon ja Pallas Atheena taistelivat
Attikan maan isännyydestä, nähtiin oikeastaan ratkaisun jälkeinen
hetki. Merenvaltias oli väkevällä kädellä survaissut kolmihankonsa,
josta suolalähde norahti esiin Akropoliin kukkulalta. Mutta aivan
vierestä antoi Atheena pyhän öljypuun vesan nousta ja oli sitten,
ollen suuremman hyvän tekijä, saanut maan valtoihinsa. Taiteilija
oli sommitelmalleen valinnut sen tuokion, kun voittanut jumalatar on
vaunuihinsa astumaisillaan, odottavain ystäväinsä iloisesti häntä
tervehtiessä, samalla kun voitettu Poseidon ankarassa vihassa astuu
pitkän askelen kääntyen toisaalle, missä häntä odottaa puolisonsa
seurueineen. Äärikulmiin sijoitti taiteilija toiseen Kefissos, toiseen
Ilissos virran haltijan ynnä Kallirhoen lähdettären virumaan pitkänään,
siten merkitäkseen maata Attikaksi."

"Itäpäädyssä, templin oven yläpuolella oli Atheenan syntyminen, tahi
oikeammin sen jälkeinen hetki kuvattuna. Tapauksen paikaksi on meidän
ajatteleminen Olymppi. Epäilemättä nähtiin tässä Atheena, kun hän
ensi kerran ilmestyi jumalien joukkoon. Iris, taivaan airut julistaa
maailmalle ilosanoman jumalattaren synnystä. Vastapäätä toisella puolen
rientää voiton jumalatar, Nike Atheenan luokse." Akropoliin museossa on
jäännöksiä Hefaistosta, joka kirveellä iski reiän Zeun päähän. Muita
henkilöitä oli Demeter ja hänen tyttärensä Kora ja heidän joukossaan
lepäävä nuorukainen, jota arvellaan Dionysoksi, seka toisia, joiden
nimistä ei ole varmuutta. "Jos nämä jäännökset on verrattoman hyvin
tilan suhteen sommiteltu, on taiteilija myös ihmeen kauniisti ja
syvämielisesti käyttänyt äärimmäisiä kulmia. Toisessa nähdään Selene,
Kuutar valjakkoineen sukeltavan mereen, toisessa auringon jumala Helios
korskuvine hevosineen nousee aalloista, ikäänkuin lohdullisesti luvaten
sitä uutta päivää, joka Atheenan syntymästä maailmalle valkenee."

"Täydellisimmän käsityksen saamme friisistä, josta suurin osa ön
säilynyt, vieläpä verraten hyvässä kunnossa, koska se oli katoksen
alla. Se on melkein kaikki kuljetettu muualle, ja kreikkalaiset saavat
fyytyä kipsijäljennöksiin.

"Juhlakulkueen etupää on juur'ikään saapunut templille; lähinnä
seisovat ryhmät, arkhontit ja julistajat, vartovat tyynesti jutellen,
osa sauvoihinsa nojaten, juhlamenon loppua. Heihin liittyy kummaltakin
puolen atheenalaisia neitoja, yksitellen ja parvittaan, useat kantaen
kannuja tai muita kapineita käsissään."

[Kuva: Hermes.]

"Ne ovat jaloja, kainoja henkilöitä, yllään monipoimuiset juhlapuvut,
esiytyen vakavina ja vilpittöminä ja ikäankum uhlanviettoon
vaipuneina. Hartaalla ihastuksella silmä katselee sitä tyhjenemätöntä
monivaiheisuutta, millä näissä luontevissa olennoissa perusaine
yhtenään vaihtelee. Hauskana vastakohtana näille rauhallisille ryhmille
ovat etelä- ja pohjoisseinän friisissä uhrieläimet, upeita härkiä ja
oinaita, jotka milloin siivosti astua lykyttävät, milloin tuimasti
vastaan tenästävät, niin että vankat kuljettajat töin tuskin saavat
niitä hillityksi. Sitten seuraa astuvia miehiä ja vaimoja, sitten
henkilöitä, jotka kantavat uhrilahjoja, leipiä laakeissa kopissa,
juomia erimuotoisissa astioissa, sitten huilun ja kitaran soittajia,
joita seuraa kilpa-ajajat komeine nelivaljasvaunuineen. Jonon päissä
tulee tulista laukkaa ajaen ratsumiehet, jalot ja vapaat, Atheenan
miesnuorison valiojoukko, nekin verrattoman vaihtelevasti esiteltyinä.
Vihdoin länsisivulla nähdään toisia nuorukaisia, jotka juuri hankkivat
lähtöä, yhtyäkseen kulkueeseen, mitkä suitsittaen raisuja ratsujaan,
mitkä hilliten noita ylväkkäästi pystyyn karkaavia, mitkä koetteeksi
suistellen hillittyjä somiin kierroksiin. Näin on siis taiteilija
ylevässä viisaudessa liittänyt jonon alun, jatkon ja lopun yhdeksi
ainoaksi, saman läpikäyvän aatoksen yhdistämäksi kokonaissommitelmaksi,
ja väsyttävän eepillisen yhtäläisyyden asemesta teostansa elähyttänyt
draamallisen toiminnan hengellä, sekä vihdoin jumalankuvissaan
ilmoittanut tämän hilpeän juhlakomeuden ideaalisen tarkoituksen. Ja
niinkuin tässä ihanassa friisikuvajonossa Atheenan kansan kauneus ja
ihanuus lakastumatonna loistaa, niin loistaa siinä myös Fidiaan nero
kuolematonna."

Parthenon pysyi kauan ehjänä, niinkuin olen jo kirjan toisessa luvussa
maininnut. Roomalaiset ja raakalaisetkin kunnioittivat sitä, mutta
kuudennella vuosisadalla kristityt muuttivat sen Jumalan äidin kirkoksi
ja tekivät siihen tätä tarkoitusta varten suuria muutoksia. Itäiseen
päätyyn tehtiin pronaoksen päälle bysantsilainen kappeli, läntiseen
päähän piispan, ynnä muita kirkollisia virkahuoneita. Temppelin
seinille maalattiin pyhimyksen kuvia, joiden jälkiä vielä näkyy.
Viidennellätoista vuosisadalla Parthenon muutettiin mohamediläiseksi
moskeaksi ja lounaiseen kolkkaan rakennettiin minareetti, jonka
portaat vielä ovat olemassa. Seitsemännellätoista vuosisadalla Ranskan
lähettiläs Nointel antoi Carreyn piirustaa Parthenonin veistoteokset,
jotka silloin vielä olivat jäljellä, ja vähän myöhemmin Spon ja Wheeler
sitä tutkivat. 1687 venetsialaiset piirittivät Atheenaa ja ampuivat
Parthenoniin pommin, joka sytytti siellä säilytetyn ruudin, niin
että koko templi räjähti kahtia. Päästyään voitolle Morosini jatkoi
Akropoliilla hävitystyötä, jota sota ei enää vaatinut. Hänen käskystään
otettiin toisesta otsikosta irti Atheena jumalattaren hevoset ja
vaunut, jotka olivat niin hyvästi säilyneet, että kaikki matkustajat
ylistivät niitä innostunein sanoin. Tämä työ suoritettiin niin
kehnosti, että koko ryhmä putosi ja meni kalliota vastaan kappaleiksi.
Viime vuosisadan lopulle saakka säilyi Pallas Atheenan templi sitten
jotakuinkin enemmältä hävitykseltä, kunnes ranskalaiset veivät yhden
kappaleen sen friisistä Parisiin, ja siitä englantilainen lordi Elgin
sai hyvän verukkeen rosvoukseensa. Hän irroitti ja lähetti Lontooseen
enemmän kuin 200 jalkaa tuota kuuluisaa friisiä, ynnä melkein kaikki
otsikkokuvat, mitä oli jäljellä. Työ suoritettiin niin huonosti, että
metooppeja vahingottui ja trigiyfejä hakattiin rikki.

Itäinen otsikko, jossa oli kuvattuna Atheenan syntyminen Zeun päästä,
on melkein kokonaan hävinnyt. Keskiosa heitettiin maahan, koska se oli
tuon hysantsilaisen kappelin tiellä, räjähdys ja lordi Elgin veivät
loput. Kuvapatsaista ei ole jäljellä kuin muutamia päitä kummallakin
reunalla, kaksi niistä neljästä hevosesta, joilla Helios ajoi ilmoille
päivää tuoden ja yksi Kuuttaren hevosista, joka sukeltaa aaltoihin.
Nämäkin jäännökset ovat kovin huonossa kunnossa. Läntisessä otsikossa
on pari typistettyä, istuvaa henkilöä, niinkuin kuvasta tarkkaan
katsoen näkyy. Erehteion on joonilaisen rakennustaiteen kaunein
jäljelle jäänyt muistomerkki. Se oli Atkeenan pyhin temppeli, siellä
kun säilytettiin jumalattaren ikivanhaa taivaasta pudonnutta puukuvaa,
jonka Atheenan immet joka vuosi verhosivat kallisarvoisella vaipalla.
Sitä paitsi oli temppelissä pyhä oliivipuu ja lähde, jotka Atheena ja
Poseidon loihtivat kalliosta, kiistellessään Attikan vallasta. Yksi
temppelin saleista oli pyhitetty Pandrosokselle, Kekropsin tyttärelle,
joka oli Atheena jumalattaren ensimmäinen naispappi. Persiläiset
hävittivät v. 480 e.Kr. Erehteionin kokonaan, mutta se rakennettiin
sotain jälkeen uudelleen entistä ehommaksi. Taru kertoo, että pyhä
öljypuu, jonka raakalaiset olivat polttaneet, kasvoi uuden oksan yhtenä
ainoana yönä, atheenalaisten palattua voittajina kaupunkiin. Erehteion
muutettiin samaan aikaan kuin Parthenon bysantsilaiseksi kirkoksi
ja turkkilaiset tekivät siitä haremin. Kreikan vapautussodan aikana
turkkilaiset ampuivat raunioiksi osan temppelin pohjoista puolta, Lordi
Elgin riisti pois erään kariatiideistä, vaikka niiden kannattama katto
siitä uhkasi sortua. Tällä vuosisadalla ovat vihdoin maanjäristykset
runnelleet tuota hentoa rakennusta, Ranskalaiset ovat koonneet
templin pirstaleistaan niin ehjäksi, kuin on ollut mahdollista, ja
englantilaiset ovat lähettäneet poltetusta savesta tehdyn jäljennöksen
siitä immen patsaasta, jonka he olivat ottaneet. Noita toisia on
täytynyt osaksi paikkailla perästäpäin kankeasti veistetyillä
kappaleilla.

Parthenonin miehuullisen vakavuuden ja juhlallisuuden rinnalla on
Erehteion naisellisen hempeä ja hento. Se ei vaikuta katsojaan mahtavan
voimakkaasti, vaan sen piirteet ja muodot hyväilevät lempeästi silmää,
se täyttää hänen mielensä onnella ja valoisilla tunnelmilla, vaivuttaa
hänet keveihin kuviin, suloiseen haaveksimiseen.

Ensimmäinen Akropoliin rakennuksista, se jonka tuttavuuden
linnavuorella kävijä ensimmäiseksi tekee, ovat Propyleet. Niiden
upeutta vanhaan aikaan yleisesti ihailtiin, ja moni piti niitä vielä
Parthenoniakin etevämpinä. Propyleet, joita ruvettiin rakentamaan v.
437 e.Kr. Mnesikleen suunnitelmain mukaan, maksoivat lähes 12 miljonaa
markkaa. Ne ovat loistava todistus siitä rikkaudesta ja vallasta,
jonka Atheena oli saavuttanut. Paljaaseen upeuteen voitiin uhrata
noin suunnattomat summat. Sen jälkeen kuin Atheena oli piiritetty ja
yhdistetty Piraioon pitkillä muureilla, ei Akropolista enää pidetty
linnana, vaan se pyhitettiin yksinomaan jumalille. Linnavuoren porttia
ei sen vuoksi tarvinnut enää suojella varustuksilla, vaan sille voitiin
asettaa loistorakennus, joka kaikille kävijöille antoi heti korkean
ensi käsityksen atheenalaisten nerosta ja mahtavuudesta. Propyleilla
ei tiedemiesten vakuutuksen mukaan ollut sotaista tarkoitusta, eikä
niitä käytetty temppelinä. Mnesikles oli mestarillisesti yhdistänyt
niissä doorilaisen ja joonilaisen tyylin toisiinsa. Niissä oli keskellä
pilariston takana viisi porttiaukkoa ja pronssiset portit, joista
keskimmäinen oli suurin. Kahden puolen oli siipirakennukset, joista
vasemmanpuolisessa muinaisuudessa säilytettiin mainioita maalauksia.
Atheenalaiset olivat yhtä taitavia maalareita, kuin kuvanveistäjiä,
vaikka värisepustuksista ei ole mitään säilynyt meidän päiviimme.

Propyleet ovat nyt kovin hävinneessä tilassa, sillä nekin ovat saaneet
kovia kokea vuosisatain vieriessä. Neljännellätoista vuosisadalla
Atheenan herttuat luultavasti ryhtyivät niitä muuttelemaan,
varustaakseen niistä linnan. Pohjoista siipirakennusta korotettiin
uusilla kerroksilla, eteläinen siipi osaksi hävitettiin ja sen sijalle
rakennettiin korkea torni, joka näkyy useissa vanhoissa Akropoliin
valokuvissa, ja joka v. 1875 purettiin. Turkkilaiset rakensivat
pilarietehisen ja porttien päälle ase- ja ruutivaraston, jonka v.
1656 salama sytytti. Etehisen katto räjähti ilmaan, marmoripalkit,
marmoritiilet lentelivät joka taholle, ja suuri osa arkitraaveista,
jotka olivat parinkymmenen jalan mittaisia marmoripelkkoja, putosi
maahan ja katkeili. Niitä ihmettelee nyt matkamies ensimmäiseksi
Akropoliille noustessaan. Hävitystä on sitten ihmiskäsi jatkamistaan
jatkanut, ja pilareistakin on nyt suuri osa murtunut ja hävinnyt pois.

Vihdoin aivan lähellä Propyleita, äkkijyrkänteen partaalla on
aivan pieni siro pyhäkkö, joka muinen oli pyhitetty siivettömälle
voitonjumalattarelle, Nike Apterolle. Se oli jo kerran hävitetty
maan tasalle, mutta tunnolliset muinaistutkijat ovat rakentaneet sen
uudelleen aineksista, jotka löydettiin turkkilaisesta patterista. Sekin
on saanut maksaa lordi Elginille veronsa, ja mustat, savesta valetut
jäljennökset ovat nyt entisten marmorifriisien sijalla.

Vaeltajalle, joka on kaiken tämän hävityksen nähnyt, jää kuitenkin
yksi lohdutus, se hellyys nimittäin, jolla kaikkien kansain oppineet
ovat noita raunioita hoitaneet, nuuskineet vanhat kirjat, tietoa
etsiessään, missä kunnossa tämä kaikki on alkuaan ollut, udellen maasta
ja kalliosta pienintäkin merkkiä entisistä pilareista ja alttareista,
arvellen, sovitellen, etsien, kootessaan uudelleen jotain sortunutta
seinää, kaivellen maaperästä kaikista vanhimpia muistoja, jotka ovat
helleenien ensi ajoille luoneet niin runsasta valoa. Samalla on
heidän huolenaan ollut purkaa ja kantaa pois kaikki, mitä myöhempäin
aikain raakalaiset ovat vanhain ikimuistomerkkeihin lisänneet.
Sen puhdistuksen kautta on matkailijan nautinto nyt sekottumaton.
Korjauksia on tehty vaan se, mikä on aivan välttämätöntä, ja se on
hyvä, sillä uudistukset tuntuvat kömpelöiltä vanhan marmorin rinnalla.
Nykyaika ei ole enää yhtä taitava käsittelemään tuota ainetta.
Parthenonissa paraillaan toimitetaan tärkeätä korjaustyötä, kun
vaihdetaan uusiin muutamia pilarien päällä olevia marmoripelkkoja,
jotka uhkaavat murtua alas.

Semmoisella avulla säilynevät Parthenon, Propyleet, Erehteion ja
Nike Apteron temppeli vielä kaukaiseen tulevaisuuteen, monien
sukupolvien ihailtaviksi, todistaen vastaisillekin ajoille kauneuden
kuolemattomuutta. Ne eivät tunne sitä vihollista, pakkasta, joka
meidän pohjolassa murentaa suuret vuoret kovinta graniittia. Ikuisen
päiväpaisteen taivas kaartelee niiden yli, ja etelän vieno ilma säälii
niiden pintoja.

Sen ihmeteltävän taiteen alkeista ja juurista, joka on Akropoliilla
puhjennut täyteen kukoistukseen, ei viimeiseen saakka ole ollut mitään
tietoa. Mutta suuret löydöt äsken kuluneilla vuosikymmenillä ovat äkkiä
luoneet arvaamattoman runsaan valon Attikan taiteellisen kehityksen
aikaisimpiin vaiheisiin. Nuo löydöt osottavat, ettei täydellisyyttä ole
saavutettu ilman pitkällistä työtä ja uutteraa pyrkimystä.

V. 1863 saivat muutamat satunnaiset löydöt aavistamaan, että Akropoliin
täytetyt vuorenonkalot salasivat suuria aarteita, mutta vasta v. 1882
ryhdyttiin täydellä todella niitä esille kaivamaan. Akropoliin museon
salit ovat täyttyneet näistä löydöistä. Maailmalle paljastettiin
runsaat kokoelmat arkaijista, s.o. kaikkein vanhinta taidetta, joka
selvästi on saanut vaikutuksensa itämailta. Kuvapatsaiden asennot
ovat kankeat, kädet kyljissä kiinni, jalat suorina, ja suupielissä
on sama ikuinen hymy, silmät ovat soikeat ja hiukset säännöllisissä
kiehkuroissa. Ruumiin veistämisessä on kuitenkin jo osotettu paljon
taitoa ja tuntemusta. Aineena käytettiin vanhimmissa veistoksissa
kalkkikiveä, jonka pinta maalattiin loistavilla väreillä, myöhemmissä
marmoria, jota osaksi vielä maalattiin. Useat kolossikuvat, muun
muassa sortunut jättiläishärkä, jota kaksi jalopeuraa alkaa
raadella, osottavat muotonsa ja sovituksensa kautta, että ne ovat
olleet otsikkoina niissä temppeleissä, joita Akropoliilla oli ennen
Parthenonia ja persiläissotia. Askel askeleelta voi näissä kokoelmissa
seurata Attikan taiteen tasaista kehitystä täydellisyyteen ja vapauteen.

Niistä lukemattomista kuvapatsaista, jotka myöhemmin kaunistivat
Akropoliin lakea, ei sitä vastoin ole mitään säilynyt. Atheenalaisten
oli tapana kuvapatsailla tai maalauksilla muistella kansalaisia,
jotka olivat saavuttaneet suuria ansioita, ja tätä kunniaa pidettiin
niin suurena, että suurten valtakuntain hallitsijat, yksin Rooman
keisaritkin sitä tavoittelivat. Jumaltenkuvia oli linnavuorella
monituisia, toiset niistä tunnettuja mestariteoksia. Niistä kaikista
ei ole muruakaan jäljellä. Hävinnyt on tuo kuuluisa, Fidiaan tekemä
Atheena Promakhoksen pronssipatsaskin, joka seisoi Parthenonin,
Erehteionin ja Propyleitten välillä, kohoten kolmanneksen Parthenonia
korkeammalle ja näkyen niin kauaksi, että jumalattaren kullattu
keihäänkärki ja kypäränharja kimaltelivat Sunionin niemelle saakka.

[Kuva: Apollon templi Arkadian Figadiassa.]

"Päivän alentuessa mailleen kultaavat viistot säteet Parthenonin
vakavan fasaadin punertavalla valolla. Erehteion kohottaa
purppuroituvaa taivaanrantaa vastaan korkeat ja solakat pilarinsa. Ja
tuolla, aivan muurin äärimmäisellä partaalla, niin lähellä reunaa,
että pelkäisi sen suistuvan alas äkkijyrkänteeltä, loistaa pienenä
kuin kappeli ja sirona kuin korulipas siivettömän voitonjumalattaren
templi. Verkalleen aurinko laskee liekehtivällä taivaanrannalla,
sirottaa kimaltelevia tähtösiä Faleronin ja Piraion taloille, valaa
leveitä, häikäiseviä valojuovia Saronin merenlahdelle. Salamis
ui orvokinsinisenä kullassa ja purppurassa. Epämääräisenä näkyy
meren peilin takaa Morean rannikko. Attikan laakso verhoutuu
verkalleen sinertyvän Parneksen juurella syviin varjoihin. Mutta
itäisellä puolella sitä vastoin hohtaa mahtavana, leveänä ja
ruusunkarvaisena Hymettos; vaan turha olisi koettaa pidättää tuota
keveätä värivivahdusta, tai kiinnittää sitä kankaalle; nyt se jo on
seljankarvainen, sitten malvan värinen ja vihdoin orvokkisininen. Ja
vivahdukset katoovat, värit raukeavat, heiastukset kuolevat... aurinko
sammuu viileään Okeanoon."

... Istuin kauan kaatuneen pilarin tyvellä ja katsoin sen jälksen.
Istuin surumielin. Selene, joka hiljaisena ajoi valjakkonsa taivaalle
ja lempeästi valaisi nousevain usvain hopeisia vöitä, tapasi minut
vielä siinä istumassa. Parthenonin urkusävel oli vienontunut
ilmakanteleen värinäksi, ja kuutamon hopeoitsemasta Erehteionista
kuului kuin harppujen helkytys. Tämä ihannemaailma oli minut vallannut,
se oli avannut itselleen tien syvälle rintaani. En olisi tahtonut
lähteä pois kadottamaan vaikutuksiani. Mielikuvitukseni loitsi esille
noita ihania impiä, jotka jumalallisina astuivat Atheenan alttarille
uhria viemään, niiden haamut liikkuivat ohitseni, kääntyivät puoleeni
ja hymyilivät. Harhakuvia! Tuo kauneuden aika on ollutta ja mennyttä,
eikä koskaan palaa.




XI.

RAUNIOIDEN ATHBENA.


Siihen voimakkaaseen vaikutukseen, jonka Atheenan rauniot tekevät, ei
ole syynä ainoastaan niiden verraton kauneus, vaan myös se seikka,
että ne niin selvästi eroovat uudenaikaisen kaupungin yksitoikkoisesta
pohjasta. Vanhan ja uuden Atheenan välillä ei ole mitään keskiaikaisia
muistomerkkejä, jotka riitelisivät huomiosta. Ne pienet bysantsilaiset
kirkot, joita seisoo siellä täällä, vieläpä keskellä katujakin,
eivät tee matkailijaan suurta vaikutusta, hän siirtyy Atheenassa
nykyisyydestä välittömästi muinaisuuteen.

Atheenan kauneimmat muinaisjäännökset ovat Akropoliilla, missä ilmenee
helleeniläinen taide puhtaimpana, ja ne ovat myös parhaiten kestäneet
aikain vaiheet. Ne rakennukset, joita on itse kaupungissa ollut, ovat
osasta hävinneet jättämättä mitään jälkeä, revitty muureihin, joita on
tuon tuostakin täytynyt rakentaa raakalaisia vastaan, taikka korjattu
roomalaisella ajalla uusia taiteellisia periaatteita noudattaen.
Vanhimpain helleeniläisten rakennusten paikkaakaan ei ole edes voitu
aina määrätä.

Muinaistutkijat olivat itsepäisimpiä vastustamaan vastasyntyneen
Kreikan pääkaupungin sijoittamista Atheenaan. He aavistivat, että se
suuressa määrin vaikeuttaisi, rajoittaisi heidän työtään. Vaikka alusta
pitäen säädettiin, että linnavuoren läheiset seudut säilytettäisiin
rakentamatta kaivostutkimusten varalle, niin ei tätä periaatetta ole
voitu toteuttaa, vaan uusi Atheena on suureksi osaksi rakennettu vanhan
Atheenan päälle. Se peittää ehkä paljonkin muinaismuistoja, joita ei
enää voida esille kaivaa, ja monikin huvittava historiallinen kysymys
jää ehkä ratkaisematta. Laki tosin määrää, että jokainen rakennustyö
on seisautettava, jos perustuksia kaivettaissa löydetään minkäänlaisia
vanhoja jäännöksiä, mutta tämä säännös tavallisesti antaa aihetta
niin pitkällisiin riitoihin, että se useinkin jää käyttämättä. Paljon
semmoista, joka tiedemiehille olisi etsimisen arvoista, on siten
ehkä ikipäiviksi hautaantunut nopeasti kasvavan uuden Atheenan alle.
Muinaistutkijat vielä valittavat, että rakennusaineitten lohkomisen
kautta alkuperäinen maapinta on muuttunut niin paljon, että käy yhä
vaikeammaksi sen merkkien mukaan etsiä paikkoja, joilla muinaiset,
rakennukset ovat olleet.

Kreikka ei olisi kyennyt omin voimin toimittamaan niitä suurenmoisia
kaivostöitä, joita on sekä Atheenassa että muualla klassillisen
helleeniläisyyden alueilla suoritettu tämän vuosisadan kuluessa. Siltä
olisi puuttunut rahoja, mutta myös kykeneviä tiedemiehiä. Tässä työssä
varsinkin on länsimaiden apu ollut suurenmoinen, niiden harrastus
ehtymätön. Ranskalaiset ensimmäisinä perustivat Atheenaan varsinaisen
"koulun", jonka jäsenten päätehtävä oli kotomaasta saaduilla varoilla
tutkia kreikkalaisten muinaisuutta itse paikoilla ja kaivaa niitä
esille unhotuksesta. Ranskalaisten esimerkkiä noudattivat saksalaiset,
englantilaiset ja amerikalaiset, ja niin ei ole näiltä harrastuksilta
puuttunut varoja, terävintä oppia eikä innostusta.

Tila ei salli meidän kosketella niitä oppineita kysymyksiä, jotka
tämän työn kestäessä ovat esille tulleet, emmekä siihen kykenisikään.
Tahdomme tällä kertaa vaan matkailijan tavoin tehdä lyhyen
kiertoretken, antaaksemme lukijalle nopean käsityksen muinaisen
Atheenan näkyväisistä jäännöksistä.

Tuskin mikään Atheenan raunioista herättää niin suuressa määrin
matkustajain huomiota, kuin Olympieion, jonka jättiläispilarit
Akropoliille mentäissä jäävät vasemmalle kädelle. Maisema itse on
mitä viehättävin: Akropolis näkyvissä, Hymettoksen mahtava vuoriseinä
taustana, hautausmaiden kypressimetsät, uusi stadioni ja Ilissos joen
runollinen laakso. Ja sitä paitsi ovat nuo pystyyn jääneet pilarit
suurimmat ja komeimmat, mitä Kreikassa on olemassa. Tämän temppelin
perustukset ovat Atheenan vanhimpia, tiranni Pisistratos alkoi sitä
rakentaa jo v. 530 e.Kr., kun Parthenonia ei vielä oltu ajateltukaan,
mutta se oli niin suureksi suunniteltu, ettei kukaan kyennyt sitä
valmistamaan. Vasta Rooman keisari Hadrianus sai toisella vuosisadalla
j.Kr. templirakennuksen päätetyksi, ja Zeus pääsi muuttamaan
pyhäkköönsä, jonka valmistumista hän oli odottanut enemmän kuin puolen
vuosituhatta. Vanha maailma ihmetteli sen suurenmoisuutta. Pilarit,
joita oli kaikkiaan 120, olivat 17 metriä korkeat ja yli puolentoista
metriä paksut. Koko temppeli eteisineen oli lähes kolmeneljännestä
kilometriä ympäri mitaten. Sen sisässä oli Zeun kuvapatsas kullasta
ja norsunluusta, ynnä Hadrianuksen kuvapatsas. Pilareista on enää
16 pystyssä, Alkuaan oli temppeli suunniteltu doorilaiseksi, mutta
roomalainen arkkitehti muutti sen korinttilaiseksi. Olympieionin
vaiheista ei tiedetä mitään. Keskiaikana, jolloin se jo oli raunioina,
kerrotaan erään pylväspyhimyksen asuneen kahden pilarin välisellä
arkitraavilla. Hänen koppinsa oli vielä tällä vuosisadalla tallella,
kunnes hirmumyrsky v. 1852 kaatoi toisen kannatuspilareista.
Keskiaikana käyttivät atkeenalaiset temppeliä kivilouhoksenaan.

Alkaissamme kiertokulkumme juomme näiden jättiläispilarien juurella
aamukahvit, jotka voimme tilata läheisestä kahvilasta, ja istahdamme
pienille tuoleille, joita tähän on varattuna. Vaikka tämän temppelin
tyyli ei olekaan yhtä puhdas, kuin noiden, jotka linnavuorella ovat
säilyneet, niin ovat jäännökset kuitenkin huomattavat suurenmoisuutensa
ja runsaan koristuksensa vuoksi. Paikka on viehättävä ympäristönsä
vuoksi, ja siinä tapaakin sen vuoksi melkein aina istujoita, joko
ulkomaalaisia matkailijoita Baedekereineen, tai atheenalaisia, jotka
ovat lähteneet kaupungista raikkaampaa ilmaa nauttimaan.

Keisari Hadrianus oli Atheenan ja koko Kreikan hyväntekijä,
Hän koetti harrastuksillaan elvyttää uudelleen kukoistukseen
helleenien taiteita, rakensi Akropoliin itäpuolelle kokonaisen uuden
kaupunginosan, josta Hadrianuksen kaaren kirjoitukset todistavat.
Sen luoteisella, Akropoliiseen päin käännetyllä puolella seisoo:
"Tässä on Theseun Atheena, vanha kaupunki", mutta kaakkoisella
puolella, joka on käännetty ääressä olevan Olympieionin puoleen, on
kirjoitus: "Tässä on Hadrianuksen, eikä suinkaan Theseun kaupunki".
Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta osottavat nämä roomalaisten
aikuiset rakennukset jo huonontunutta taideaistia. Niissä on ruvettu
sekasin käyttämään kaaria ja pilareita, pylväät muuttuivat useinkin
oleellisista rakennusosista paljaiksi koristeiksi. Rakennuksista hävisi
se orgaaninen kokonaisuus, jota helleenien temppeleissä ihailemme, joka
antaa jokaiselle jäsenelle oman luontevan tehtävänsä. Roomalaisten
arkitehtuuri tuntuu melkein raa'alta kreikkalaisen rinnalla; sen
huomion varmaan jokainen tekee, joka laskeutuu Akropoliilta ja kulkee
keisarivallan aikana rakennetun Herodes Attikuksen odeionin ohi,
joka ensimmäisenä tervehtii häntä linnavuoren juurella alaisista
rakennuksista.

[Kuva: Tuulien torni, Atheena.]

Useimmat muinaisrakennukset ovat aivan Akropoliin juurella.
Merkillisimpiä niistä on Dionysoksen teatri, joka on linnavuoren
kaakkoisessa kolkassa, ja joka tällä vuosisadalla on kokonaan kaivettu
ilmoille. Viinin jumalan palvelukseen kuuluivat monenlaiset näytännöt
kuoroineen, ja jumalan ylin pappi Atheenan mahtavimpain henkilöiden
kanssa oli läsnä Aiskyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen
kappaleita näyteltäissä. Pahaksi onneksi ei esille kaivettu
teatri, jonka näyttämö on sortunut maata myöden, mutta marmoristen
istumapenkkien laaja puoliympyrä-penger sitä vastoin melkein
kokonaan säilynyt, enää ole sama, jolla helleenien näytehnätaiteen
kukoistus saavutti voittonsa. Näyttämö varsinkin on moneen kertaan
muutettu, viimeiseksi Hadrianus keisarin ajalla. Se humoristinen
friisi sileneineen, joka on kirjaseemme kuvattuna, on osaksi
makedoonilaiselta, osaksi Hadrianuksen ajoilta.

Asklepioksen vanhasta temppelistä, joka on kaivettu esille Dionysoksen
teatrin vieressä, ei ole jäljellä kuin perustuksia, ei myöskään
siitä pilarikäytävästä, joka oli tämän templin vieressä, ja jota
arvellaan Pergamon kuninkaan rakentamaksi. Näitä pilaristoita,
joita kreikkalaiset sanoivat stoaksi, oli vanhassa Atkeenassa monta
ja suurenmoista. Niitä käytettiin kansankokouksiin, luentoihin,
kaupantekoon tai enimmäkseen vaan kävelypaikoiksi, joissa kansalaiset
saivat sateelta ja päivänpaahteelta suojassa keskustella asioistaan.
Siirtyessämme linnavuoren eteläistä sivua länteen päin tapaamme sitten
Herodes Attikuksen odeionin, josta ylempänä on mainittu. Herodes
oli kreikkalainen pohatta, Marathonista kotoisin, ja hänen sanotaan
rakentaneen teatrin vaimonsa muistoksi, jonka kuolemasta liikkui
rumia huhuja. Nämä odeionit, jommoisen jo Perikles rakensi Akropoliin
kaakkoiseen kulmaan, Dionysoksen teatrin viereen, olivat soitannollisia
esityksiä varten rakennetut. Herodeen kustantama varsinkin oli
suurenmoinen ja erittäin runsaasti koristettu; suunnitelmasta päättäen
on sitä myös käytetty näytelmäin esittämiseksi. Nämä viimeksi mainitut
muistomerkit näkyvät teokseen liitetyssä kaksoiskuvassa. Herodeen
odeioni on helppo tuntea holvatuista akkunoistaan, jotka muistuttavat
Roman Kolosseumia.

Herodeen odeionilta jatkamme vaellusta pitkin Filhelleenien tietä,
jolla tuuliaispää kierittelee klassillisia pölypilviä. Vasemmalla
kädellä tiestä on kolme kukkulaa, jotka ovat täynnä kaikkein
vanhimpain asuinrakennusten perustuksia. Niiden vanhuutta todistaa
se seikka, että haudat ovat lähellä asuinrakennuksia; Kimonin
ja Perikleen aikuisessa Atheenassa oli tämä tapa terveyssyistä
kielletty. Ensimmäisellä kukkulalla, Museionilla, seisoo jäännöksiä
Filopappoksen muistopatsaasta, joka on roomalaisvallan aikakaudella
pystytetty runsaskätiselle lahjoittajalle. Kukkulan juurella on vuoreen
kaiverrettu muutamia luolia, joiden suut on ristikoilla suljettu. Yhtä
kutsutaan Kimonin haudaksi, toista Sokrateen vankilaksi, vaikkei näille
nimityksille ole muuta perustetta kuin tarina.

Tien oikealla puolella on Areiopaagi, soma vuorenkukkula, jolla
Atheenan korkein tuomioistuin ennen piti kokouksiaan, jonka Areksen
templistä ei ole mitään säilynyt. Areiopaagin alla näemme mäenrinteessä
ikivanhoja kaupunginperustuksia, joita on aivan viime vuosina suurella
huolella esille kaivettu. Raunioista näkyy, että helleenien vanhimmat
asunnot ovat olleet yksinkertaiset ja ahtaat, päin vastoin kuin
julkiset rakennukset, joihin tuhlattiin niin määrättömät varat.

Pnyksillä, joka on toinen kukkula tien vasemmalla puolella, on löydetty
ikivanhoja alttarin perustuksia, mutta tiedemiehet ovat eri mieltä
siitä, onko paikka sama, jolla atheenalaiset ennen vanhaan pitivät
kansankokouksiaan. Nymfien kunnaalla, joka on kolmas järjestyksessä,
kohoo nykyään observatoori. Kaikki nämä paikat, samoin kuin Akropoliin
koko eteläpuoli, ovat nykyään autioina.

Filhelleenien tie päättyy linnavuoren luoteisella puolella avaralla
tantereella, jonka syrjässä muuan temppeli jo kaukaa on herättänyt
huomiotamme. Se on merkillisen hyvin säilynyt, paljon pienempi kuin
Parthenon, mutta kaikesta päättäen kreikkalaisen rakennustaiteen
parhaimmilta ajoilta, puhtainta doorilaista tyyliä. Pienestä koostaan
huolimatta se etäältä katsoen näyttää hyvinkin suurenmoiselta ja
on paras todistus siitä, kuinka yksinkertaisilla keinoilla vanhat
rakennusmestarit osasivat aikaan saada suurenmoisen vaikutuksen.
Kenelle Theseion oli pyhitetty, siitä ovat tiedemiehet paljon
kiistelleet, ja kiistelevät vielä, mutta yleisin lienee se otaksuma,
että se rakennettiin Atheenan kansallissankarin Theseun haudaksi. Siitä
sen nimi. Tämän temppelin luullaan valmistuneen kolmekymmentä vuotta
ennen, kuin Parthenon. Kristityt tekivät siitä kirkon, ja turkkilaiset
olisivat seitsemännellätoista vuosisadalla sen repineet, ellei
sulttaani erityisellä firmaanilla olisi sitä kieltänyt. Theseionin
kuvanveistokset ovat kovasti kärsineet aikain kuluessa. Metoopeissa
oli kuvattu Theseun ja Herakleen urhotöitä, pronaoksen friisi on niin
huonossa kunnossa, ettei voi päättää edes mitä taistelua se esittää,
opisthodomin friisissä taas näemme lapiithien tappelun kentaureja
vastaan, joka oli Attikan taiteilijain mieluisimpia aiheita.

Pohjoispuolella Atheenan kaupunki ulottuu aivan linnavuoren juurelle,
vieläpä se kiipeää ylös sen rinteillekin. Kaikki ne muinaismuistot,
joita sillä puolen on säilynyt, ovat sen vuoksi uusien rakennusten
keskellä.

Atheenalaisten vanhasta torista, agorasta, jota lukuiset
kuvanveistokset, pronssipatsaat ja pilarikäytävät kaunistivat, ei ole
mitään jäänyt, tuskinpa voidaan enää edes sen paikkaa määrätä. Siitä
pilaristosta, jonka Pergamon kuningas Attalos rakensi atheenalaisille
markkinapaikaksi, on 1870 luvulla kaivettu esille seiniä, perustuksia
ja pylväänjuuria. Nämä, ynnä monet muut jäännökset, ovat menettäneet
muotonsa niin lopen, että ne voivat ainoastaan muinaistutkijalle
tarjota viehätystä.

Kaksi rakennusta, jotka ovat kirjaamme kuvattuina, on meidän kuitenkin
vielä mainitseminen. Molemmat ovat tässä osassa kaupunkia ja verraten
hyvin säilyneet.

Toinen on Lysikrateen muistomerkki, pieni ja soma torni, joka on mitä
puhtainta korinttilaista tyyliä. Sillä on omituinen tarkoitus, se on
näet rakennettu kunniaksi Lysikrateelle, jonka kuoro voitti eräissä
Dionysoksen kunniaksi toimeen pannuissa kilpailuissa. Arkitraavissa
on seuraava kirjoitus: "Lysikrates, Lysitheideen poika, Kinynnan
demoksesta, oli kuorinisäntä. Akamantideen heimo sai voiton nuorten
poikain kuorojen kilpailussa, Theon puhalsi huilua. Lysiades Atheenasta
opetti kuoron. Evainetos oli arkhontti". Rikkaiden atheenalaisten
huolena oli kuorien ylläpito, ja tällä tavalla kunnioitettiin heidän
ansioitaan. Vanhat kirjailijat mainitsevat, että "Kolmijalkain katu",
oli Atheenan kuuluisimpia. Voittajille annettiin pronssinen kolmijalka
palkinnoksi, ja näille pyhille esineille alustaksi rakennettiin nuo
muistomerkit, joiden mukaan kokonainen katu sai nimensä. Lysikrateen
on ainoa, joka on meidän aikoihin säilynyt. Sen friisi, joka on
erinomaisen hienoa tekoa, kuvaa Dionysos jumalaa, joka rankaisee
tyrrheniläisiä rosvoja muuttaen ne delfineiksi. Jumala on kuvattu
nuoreksi mieheksi, joka istuu maassa, sivullaan pantteri ja satyreja.

Toinen taas on Tuulien torni, Akropoliin juurella, Aiolon kadun päässä.
Sen rakensi muuan syrialainen ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. ja siinä
oli taidokas aurinko- ja vesikello. Sen päällä oli viiri, joka aina
osotti sen tuulen kuvaa, joka kulloinkin puhalsi. Tuulet oli kuvattu
kahdeksankulmaisen tornin ulkoseinille somilla veistoksilla, ilmassa
lentäen. Tämä pikkurakennus on samoin kuin edellinenkin oivallisesti
säilynyt.

Voisi vielä mainita muutamia jäännöksiä, joita on entisistä
rakennuksista säilynyt, mutta ne ovat jo kokonaan kadottaneet muotonsa,
ne eivät huvita muita kuin tiedemiehiä. Aurinko on kiertomatkallamme
jo ennättänyt keskitaivaalle, uneliaisuus ja raukeus kehottaa meitä
palaamaan majataloomme ja vaipumaan päiväsydämeksi unen helmoihin.
Kun päivä on pyörinyt lähemmä taivaanrantaa, sää raikastanut ja
kadut uudelleen täyttyneet pörisevää rahvasta, niin lähdemme jälleen
liikkeelle.

Emme voi päättää kiertomatkaamme paremmilla vaikutuksilla kuin käymällä
Kerameikossa, jossa vuosituhansien murien peitteestä on esille
kaivettu muinaisatheenalainen kalmisto. Luullaan, että Sulla Atheenaa
piirittäessään loi tälle paikalle korkean vallin, joka on suojellut
näitä muistomerkkejä joutumasta saman kadotuksen omaksi, joka on
kaikkea maan päälle jäänyttä kohdannut. Ne veistoteokset, joita tällä
hautausmaalla tapaamme, eivät tosin ole helleeniläisten parhaita;
ne päin vastoin osottavat, että mestarien rinnalla oli huonompiakin
taiteilijoita, ehkä ovat ne tavallisten käsityöläisten veistämiä. Mutta
sitä elävämmin ne todistavat siitä käsityksen jaloudesta, joka oli
Atheenan koko kansalle yhteistä.

Hautakivien kuvat, joita olemme pitkin kirjasta julkaisseet, antavat
selvän käsityksen näiden muistomerkkien luonteesta. Vainaja on
useimmissa esitetty jäähyväisiä jättäen omaisiltaan, toisissa on
joku hänen urhotöistään ylistetty. Niissä kaikissa ilmenee se mieltä
liikuttava lempeys ja vienous, joka on Kreikan vanhalle taiteelle niin
omituinen, ja joka ei kuolemankaan edessä kadota runollisuuttaan.

Näin olen pikaisesti vaeltanut läpi sen, mitä muinaisesta Atheenasta on
näkyväistä jäänyt jäljelle. Se on ollut minulle koko kasvatus, vaikka
säilyneet jäännökset ovat vaan pieni osa kaikesta, mitä helleenien
pääkaupunki ennen sisälsi. Kuinka monet temppelit, julkiset rakennukset
ja muistomerkit, joiden maine oli levinnyt yli koko sivistyneen vanhan
maailman, ovat rauenneet murusiksi, joita ei taitavinkaan käsi enää voi
kokonaiseksi koota!




XII.

MATKA LANSI-KREIKASSA.


Suomen osanotto Kreikan viime taisteluun ei ollut vähäpätöinen maan
pienuuteen nähden. Se lähetti sekä vapaaehtoisia, sairaanhoitajia,
lääkäreitä että kirjeenvaihtajia liikkeelle. Vapaaehtoisista lienee
vaan yksi joutunut tappelun hälinään, ja sanotaan hänen kunnialla
pitäneen suomalaisten urhoollisuuden vanhaa mainetta yllä; kahden
mielestä kävi äkseeraileminen Atheenassa liian pitkäpinnaiseksi, he
sanoivat jäähyväiset kasarmille, jossa jo oli ennätetty Kreikan lipulla
vannottaa, ja olivat hyvin vähällä päästä linnaan; muuan neljäs taas,
joka oli tullut suurilla aikeilla, ei ehtinyt sen pidemmälle kuin saada
pitkän sapelin, joka muutamia päiviä kalisi pitkin Atheenan katuja, —
sota loppui kesken, mistä on tosiaan onnitteleminen turkkilaisia. Mitä
taas sanomalehtimiehiin tulee, niin katson viisaimmaksi vaieta heidän
urotöistään. Mutta jos sairaanhoitajat ja lääkärit eivät työtä saaneet,
niin ei syy tosiaan ollut heidän, vaan kreikkalaisten, jotka eivät
osanneet käyttää hyväkseen tarjottua apua ja — turkkilaisten, jotka
eivät tehneet kylliksi haavoitettuja.

Potilaita oli niin vähän ja parantajia niin paljon, että eri maiden
lasarettien välillä syntyi oikea kilpailu sairaista. Jos olisi sattunut
muutamia oikein suuria ja verisiä tappeluita ja tullut työtä kosolta,
niin olisi kai, synti kyllä, ilo ollut Atheenan lääkärimaailmassa siitä
suuri. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt, ja suomalaiset, jotka tulivat
viimeisinä kaikista, saapuivat liian myöhään. Kaikki oli jo leikattu,
katkottu, neulottu, sidottu valmiiksi! Työtä saadakseen he kääntyivät
sotaministerin puoleen, pyytäen päästä lähemmä rajaa. Sotaministeri
lupasikin lähettää heidät Artan lahden rannalle Karvassaraihin, lähelle
Epiroksen sotatannerta, jossa oli äsken tapeltu, ja sanoi laittavansa
heidän mukaansa kokonaisen komennuskunnan saniteetisotilaita, vieläpä
varustaa heille oman sotilaslasaretin mainittuun pikkukaupunkiin. Ja
kun tämä kaikki vahvistettiin asianomaisilla papereilla ja suurilla
sineteillä, niin saattoi suomalainen parannuslähetystö olla tyytyväinen
puuhainsa alkuun.

Asemalla tosin näytti oudolta, kun ainoastaan yksi saniteetisotilaista
oli tullut matkaan. Hän oli Turkin sulttaanin lääkärin poika,
Christpaul nimeltä, hyvä ja rohkea poika. Christpaul oli karannut
kotoaan, lähtenyt ensinnä Kreetaan kapinallisten riveihin ja sieltä
sodan syttyessä tullut Atheenaan palveluksiaan tarjoomaan. Hän puhui
ranskaa ja vähän saksaakin. Patraassa saatiin odottaa yksi päivä
noita luvattuja saniteetisotilaita, ja sähkösanomilla ne vihdoin
saatiin tulemaan. Kun toukok. 19 p. lähdettiin Patraasta Korinthon
lahden poikki Missolonghiniin, ei heitä ollut laivalla mukana, eivätkä
lääkärimme sen koommin heitä nähneet.

Laiva laskee noin penikulman päähän Missolonghista korkean vuoren
juurelle, josta rautatie vie ensinnä tähän mainittuun kaupunkiin
ja sitten edemmä Agrinioon saakka, josta on hevosella ajettava
Karvassaraihin.

Rautatiematka kului mukavasti ja hupaisesti. Onneksi olimme ottaneet
sekä evästä että viinejä mukaamme, sillä ravintolat ovat tämän
rautatien varressa sen laatuiset, että sivistynyt vatsa huokauksella
kääntyy pois niistä, ja viini n.s. resineerattua, kamfertin makuiseksi
tehtyä, tiesi millä keinoilla. Sitä pitää kauan juoda, ennenkuin
siihen tottuu, eikä mielemme tehnyt tottua siihen ensinkään. Mutta
kreikkalaiset kiittävät sitä terveelliseksi.

Missolonghi, niin kuuluisa Kreikan vapaudentaistelusta, on huonosti
rakennettu, likainen, niinkuin useimmat Kreikan kaupungit. Maat sen
ympärillä ovat huonossa viljelyksessä, vaikka ne varmaan voisivat
kasvattaa mitä jaloimpia tuotteita. Lammaslaumoja vaan näkyy
kaikkialla. Siellä täällä on kuitenkin alkuun pantuja viiniviljelyksiä.
Kaikesta näkyy, että ei vielä ole varsin monta vuosikymmentä vierinyt
siitä, kuin turkkilaisvallasta näissä maissa tehtiin loppu.

Missolonghin ja Agrinionin välillä ovat maisemat erittäin kauniita,
Jonian meren puoli Kreikkaa näyttää olevan kosteampaa ja tuoreempaa,
kuin Aigeian meren maat. Niinpä näimme tällä välillä sekä vihantia
laitumia, komeita tammimetsiä, suuria myrttilehtoja ja varsin
vedekkään Akeloos joen. Viljelyksen joutuessa tulee näistä seuduista
mitä ihanimmat maat. Rautatien vieressä olivat ojat täynnä vettä ja
lukemattomia kilpikonnia. Komeat vuoristot rajoittavat joka puolella
tasankoa, jota juna mennä vilistää.

[Kuva: Kankaankudonta.]

Agrinion, johon rautatie päättyy, on pieni likainen kaupunki. Nyt
se oli täpötäynnä rahvasta, sodasta palaavia vapaaehtoisia ja
italialaisia punatakkisia. Jälkimmäiset panivat iltasella jo toimeen
pienen tappelun. Saimme yösijan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli
"Unen majatalo", mutta huonommin soveltuvaa nimeä tuskin saattaa
majatalolle antaa, sillä kovin vähiin jäivät unemme. Huono ilma ja
lukemattomat kirput, jotka ovat Kreikassa maanvaiva, tekivät nukkumisen
mahdottomaksi. Ruuan puolesta ei sitä vastoin niinkään puutetta ollut,
saimme joka lajia, hyviä viinejä ja mehukkaita appelsiineja. Tosin ei
puhtaus ollut ruokapöydässä kiitettävä, mutta siinä subteessa olimme jo
oppineet melkoisesti vaatimuksistamme tinkimään. Söimme yläkerrassa,
palaavain vapaaehtoisten kera, joiden joukossa oli sivistynyttäkin
väkeä, alakerrassa söi yhteinen rahvas ja italialaiset, ja siellä
yhdessä huoneessa juotiin, syötiin, keitettiin ja oven suussa —
lahdattiin.

Agrinionista ajoimme kaksilla vaunuilla Karvassaraihin, jonne
oli matkaa 60 kilom. Välillä tuli vastaamme yhä enemmän palaavia
vapaaehtoisia, kävellen alakuloisen näköisinä, pitkin lokaisia teitä,
yhtämittaisessa sateessa, tai ajaen vaunuilla, joiden edessä pienet
laihat hevosparat näyttivät juoksevan viimeistä taivaltaan. Ne olivat
kamalan näköisiä rikki ajettuine olkapäineen ja sivuineen, joihin
vetonuorat olivat kaivaneet tuuman syvyisiä avonaisia haavoja. Nämä
vapaaehtoiset, joita atheenalainen hammaslääkäri komensi, kertoivat
jännittäviä juttuja sotaretkestä, jonka he olivat tehneet Artan lahden
suussa olevaa Prevesaa vastaan, katkaistakseen sen yhteyden maankin
puolelta. Hammaslääkäri itse oli käynyt valepuvussa turkkilaisten
linnassa, pienellä tykillä oli sitä pommitettu, mutta kreikkalaisten
verekset tappiot Epiroksessa olivat saattaneet heidät kahden tulen
väliin, ja veneisiin pelastuakseen oli heidän täytynyt yöllä kahlata
penikulmia kaulaa myöden meressä.

Välillä saimme kuulla, että Epiroksessa oli tehty parin viikon
aselepo. Siinä menivät lääkäreiltä työn toiveet. Syöttöpaikassa
kohtasimme eversti Manoksen, joka oli erotettu Epiroksen armeijan
ylipäällikkyydestä ja palasi Atheenaan. Hän oli vanha ukko, istui
synkän näköisenä vaunuissaan ulos astumatta.

Karvassaraissa vihdoin odotti sairaanhoitajattariamme ja lääkäreitämme
suuri pettymys. Hallituksen ylilääkäri vakuutti, ettei hänellä ollut
minkäänlaisia varustuksia antaa heille, puhumattakaan kokonaisesta
lasaretista, ja kreikkalaisen punaisen ristin lääkärit olivat liian
kateellisia omia sairaitaan luovuttaakseen, jotka muutoin sivumennen
sanoen jo olivatkin hoidetut. Karvassarai oli likainen, saastainen
kyläpahanen, täpötäynnä haavoitettuja ja muuta väkeä. Asuntoa olisi
ollut mahdoton saada, ja sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa, kuin
noudattaen kreikkalaisten lääkärien neuvoa jälleen palata Atheenaan.
Nyt kuljimme kuitenkin toista tietä, nimittäin pienellä punaisen
ristin laivalla Artan lahden eteläistä rantaa Vonitsaan, jonka kautta
haavoitettuja kuljetettiin Atheenaan. Vonitsassa toivoivat lääkärit
vielä saatavan työtä, mutta sekin toivo petti.

[Kuva: Epidauron teatri.]

Vonitsasta näimme, Venezian vallan aikuisen linnan muureilta Prevesan,
joka on jotenkin lähellä. Kiikarilla ei erottanut minkäänlaisia
vahingoita sen varustuksissa, vaikka kreikkalaiset väittivät melkein
kaikkia torneja maahan ammutuiksi. Artan lahden ympäristö on mitä
komeinta maisemaa. Lahti on tosin niin leveä, ettei rantaa näy toiselta
puolen, mutta sen sijaan näkyy rannan takaa joka puolelta pilviä
pitävät korkeat alpit. Niiden solissa oli äskettäin kreikkalaisten ja
turkkilaisten välillä ollut niin kiivaita tappeluita.

Vonitsassa näimme vielä Elena Konstantinidiin, nuoren, Kaukasiasta
tulleen vapaaehtoisen kreikkalaisnaisen, josta kuvamme antaa paremman
käsityksen, kuin kynä. Hän oli palannut Artasta, sanottiin hänen
olleen eräässä tappelussa mukana, vieläpä ampuneen kaksi turkkilaista.
Vonitsassa hän seisoi lahden rannalla, tietysti sotilaspukuun puettuna,
ja ampui tuntikauden ilmaan nähdäkseen, kauanko luoti viipyy, ennenkuin
putoo alas veteen.




XIII.

SUOMALAISTEN SEIKKAILU.


Aamulla läksimme Vonitsasta jalan Zaverdaan, t:rit B. ja P. ynnä
tämän kirjoittaja, koska vaunuja ei ollut saatavana. Neidit ynnä t:ri
F. tulivat myöhemmin vaunuilla, jotka kreikkalaisen punaisen ristin
lääkäri Vonitsassa antoi heidän käytettäväkseen.

Tie oli varsin hauska. Paimentolaismaisemia joka puolella, siintävine
vuorineen, laitumineen, joilla liikuskeli koirain haukkumina
lammaslaumat, ynnä puuryhmineen. Vuorilla kasvoi monessa kohden
tammia, oliivipuita y.m., tietä varjostivat toisin paikoin ikivanhat
jättiläisplataanit. Kreikassa, jossa metsät ovat niin harvinaisia,
lisäävät ne sitä enemmän maisemain viehätystä.

Oli ihana päivä, tuore ja lämmin. Vulkharion järvi lepäsi kirkkaana
kuin peili vihantain rantainsa keskellä, ja mereltä, joka näkyi taivaan
rannalla, tuli silloin tällöin vieno tuulahdus vilvoittamaan hikisiä
otsiamme. Kuta pitemmälle aamu ehti, sitä tuntuvammasti huomautti
meille tosiaan aurinko, että se oli eteläistä ilmaa, jota hengitimme.
Myrttipensaikosta kukkui käki. Sen helkytteleminen yhdessä kukantuoksun
kanssa täytti mielen keväisellä tunteella; se kyllä oli kevättä, mutta
eteläistä kevättä.

Tiellä kohtasimme kymmeniä kreikkalaisia jauhokuormia, joita vietiin
Vonitsaan ja sieltä etemmä Artaan. Ummehtuneelle ja happamelle
haiskahtivat ne jauhot, mutta ilmankos oli juutalainen mukana,
ratsastaen aasilla, koukkunenäinen ja pitkään kauhtanaan puettu. Hän se
oli urakkamies, ja tietysti jauhot siis haisivat.

Italialaisia vapaaehtoisia, joita edellisenä iltana oli saapunut
muutamia satoja Vonitsaan, alkoi jo aamusella olla tiellä liikkeellä.
Heidän punaisia paitojaan loisti nurmikosta, missä he loikuivat
lepäämässä lirisevän puron partaalla ikivanhan plataanin siimeksessä.
Vetivät siinä uniaan, jotka edellisenä yönä olivat tainneet jäädä
vähiin.

Zaverda, johon saavuimme kolmisen tuntia astuttuamme, on pieni
satamapaikka Akarnanian länsirannalla. Siitä kulkee Vonitsaan tie,
jota suurin osa Epiroon armeijan tarpeista sodan aikana hevosella
kuljetettiin, jopa kivihiiletkin, joita kolme Artan lahdessa olevaa
kreikkalaista tykkivenettä kulutti. Suureksi riemuksemme näimme
satamassa kaksi höyrylaivaa, joista toisen piti kuljettaa Berthetin
joukon Piraioon, toisen taas haavoitettuja kreikkalaisia sotilaita
Korfuun. Saimme ensiksi mainitussa paikat ja nautimme täysin määrin
jälleen niitä mukavuuksia, joita kulttuuri hyvillä ruuilla ja
siisteillä paikoilla tarjosi. Kaiken sen likaisuuden jälkeen, jonka
keskellä olimme matkustaneet, oli tämä nautinto sangen suuri.

Laivat olivat ankkuroineet vähän matkan päähän rannikosta. Myöhemmin
päivällä saapuivat neidit ynnä Iira F. Ostimme kaikki piletit ja
aloimme odotella lähtöä, jonka piti illalla tapahtua.

Odotellessamme kävivät neidit ja lääkärit katselemassa sairaita, jotka
oli majoitettu rannalle huonoihin makasiineihin. He makasivat lattialla
ja näyttivät olevan hyvin huonossa kunnossa. Kummako se! Ainoastaan
yksi sotamies oli jätetty heitä hoitamaan, ja osa sairaista oli jo
kolmisen päivää ollut ilman muuta ruokaa kuin leipä. Lääkäri, jonka
olisi pitänyt heitä hoitaa, oleskeli huoletonna Vonitsassa.

Satamaan oli sillä välin kokoontunut yhä enemmän italialaisia
punatakkisia. Käväistessäni laivalla oli eversti Berthet jo siellä,
isomahainen, pitkäpartainen herrasmies, joka jotenkin epäkohteliaasti
ilmoitti minulle, että meillä ei ollut oikeutta laivalla matkustaa,
koska sotaministeri oli antanut sen hänen ja hänen joukkonsa
käytettäväksi, ja koska hän upseereineen tarvitsi kaikki ensi luokan
paikat. Mitäs muuta, lähdin maihin ilmoittamaan tätä seurallemme, ja
seisoimme satamassa keskustelemassa, mitä olisi tehtävä. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin siirtyä kreikkalaisen punaisen ristin laivaan ja
lähteä sen kera minne pääsisimme, niin arvelimme. Laivakulku oli aivan
epäsäännöllinen, ja Zaverdaan oli meidän vaikea jäädä odottamaan.

Kylän rannassa on jonkinlainen tori ja sen ääressä talonpoikainen
likainen kahvila. Torin laidasta pistäysi mereen kymmenkunnan
sylen mittainen kivinen laivasilta, jonka kylkeen oli kytkettynä
kreikkalaisia jaaloja ynnä pienempiä aluksia. Sillalta vievä tie jatkui
torin kylkeä pitkin kylän pääkaduksi. Kylän yläsyrjässä on suurehko
talo mäen päällä, josta näkee koko sataman.

Meidän seistessä sillan korvassa saapui luoksemme muutamia
punatakkisia, esittäen itsensä italialaisiksi upseereiksi ja kysyen
kohteliaasti, mitä eversti oli laivalla sanonut. Sen kuultuaan
lausuivat he haikean paheksumisensa, sanoivat päällikköään
puolihulluksi ja kehottivat meitä jäämään laivaan, he kyllä pitäisivät
huolta siitä, että saisimme pitää paikkamme. Samalla he selittivät
everstin tahtovan mennä Brindisiin, jota vastoin upseerit ja miehistö
kaikin mokomin tahtoivat päästä Piraioon ja sieltä Thessaliaan, jos
ehkä sota alkaisi uudelleen. Laivan kapteeni ilmoitti saaneensa käskyn
viedä joukon Brindisiin, mutta hän ei luvannut sitä totella, ennenkuin
saisi kreikkalaista sotaväkeä laivaan suojakseen.

Ympärillämme oli nyt joka puolella punatakkisia italialaisia.
Mieliala heidän kesken näytti olevan jotenkin kiihtynyt, luultavasti
olivat he saaneet juoda. Tuossa äkkiä syntyy mellakka. Italialainen
karkaa toisen italialaisen kimppuun, kreikkalainen menee erottamaan,
hyökätään hänen päällensä, yksi mies mukeltaa mereen, italialainen
upseeri syöksyy järjestystä palauttamaan, saa pyssyn perästä niin
kovan iskun sydänalaan, että koukistuu siihen paikkaan, lyöjä otetaan
kiinni, huudetaan ammuttavaksi, riuhtasee itsensä irti, asettuu itse
muuria vastaan, huutaa uhmaten: ampukaa! Tämä kaikki tapahtui yhdessä
tuokiossa, yhtä nopeaan kuin nyt olen sen kertonut. Mereen pudonnut
italialainen nousi ylös vettä valuen kuin koira, mutta vihaisena ja
valmiina tappelua jatkamaan.

Laivan kapteeni kehotti meitä lähtemään satamasta ja saatteli
seurueemme erään pienen kahvilan edustalle, joka oli torin ylälaidassa.
Mutta kauvan emme saaneet olla siinä rauhassa. Italialaiset soturit
seurasivat mukana, ja vähitellen olimme jälleen punaisen muurin
ympäröiminä. Muutamain upseerien käytös alkoi olla sangen sopimatonta.
Huolimatta naisten läsnäolosta alkoivat he juottaa sotamiehille
konjakkia. Eräs upseeri, joka kaiken iltapäivää oli keikaillut
kantaen elävää karitsaa olkapäällään, huiskutti konjakkipulloa, niin
että liemi lensi ympärille, jopa meikäläisten vaatteille, sekä alkoi
sitten kaataa pullosta suoraan suuhun miehille, jotka vuoron perää
siirsivät ammoittavat kitansa konjakkikosken alle. Tämä oli olevinaan
leikkiä, jonka tarkoitus oli meitä huvittaa, mutta se alkoi olla
hyvin vaarallista leikkiä. Konjakki vaikutti tulisiin italialaisiin,
ikäänkuin öljy palavaan tuleen. Tuossa tuokiossa syntyi uusi tappelu.
Kaksi italialaista hyökkäsi vastatusten kuin villipedot, paljastetut
ja teräväksi hiotut painetit kurotettuina taaksepäin hirveään iskuun.
Yhtä nopeaan hyökkäsivät heidän kimppuunsa toverit, mikä syleillen
heitä vyötäisistä, mikä tarttuen kaikin voimin iskua varten ojennettuun
käsivarteen, ja syntyi kaksi kamppailevaa ryhmää, joista nuo molemmat
tappelupukarit kaikin voimin koittivat kiemurrella itseään vapaiksi.
Heidät saatiin erotetuksi, toinen vietiin alas rantaan, toinen istahti
eteemme penkin päähän, puhaltaen kuin raivostunut härkä, mulkoillen
silmillään ja kieritellen painettinsa kärkeä maata vastaan. Hän oli
aivan kuin vihainen sonni, joka laskettuna areenalle kuopii maata ja
mölisee.

Seura alkoi käydä ylen vastenmieliseksi. Laivan kapteeni koetti saada
meitä pois lähtemään, ja aloimmekin vähitellen siirtyä syrjään pitkin
meren rantaa. Emme kuitenkaan ennättäneet kulkea kuin sata askelta,
ennenkuin syntyi uusi tappelu, ja nyt suurempi ja yleisempi kuin mikään
edellisistä. Tuokiossa jakaantui pari sataa punatakkista kamppaileviin
ryhmiin, joista näkyivät ojennetut kädet painettineen ja toverit,
jotka takkiaisen tavoin takertuivat tappelijoihin estääkseen iskun.
Upseerit hääräsivät revolverit ja ruoskat kädessä tappelevain keskellä.
Tuossa yksi mies vihasta puhkuen astuu rantaan upseerin revolverin
edessä ja nakkaa painettinsa kauvas mereen. Äkkiä kuuluu laukaus,
se on paha ääni, kuuluu vielä toinen, kahvilan edustalle hyökkää
italialaisia; nuori kreikkalainen sairaanhoitosotilas Christpaul, joka
oli lääkäreillemme annettu apulaiseksi, syöksyy luoksemme ja huutaa:
Paetkaa pian, tulkaa perässä, kreikkalainen ammuttu, maanmieheni
juoksivat pyssyjä hakemaan, tuodaan sotaväkeä, ammutaan, pois! pois!
Minun oppaani kiiruhtaa toiselta puolen, sanoo saaneensa meille kylässä
turvallisen kortteeripaikan, pyytää seuraamaan. Alammekin siirtyä
syrjään, mutta huomaamme, että t:ri B. on poissa. Hän näkyy istuvan
laivasillan kaidepuulla kaikessa rauhassa, jalkojaan heilutellen ja
katsoen tappelua. T:ri P. taas tahtoo, että menisimme laivaan, ja hänen
neuvoaan seuraten lähdimme laivasillalle, astuaksemrne siltä veneeseen.

Äkkiä muuttui näytelmä, kaikki italialaiset kokoontuivat isoon,
punaiseen ryhmään ja heidän vastapäätä nousi kuin maasta toinen,
musta ryhmä, nimittäin suuri joukko kreikkalaisia, jotka joka taholta
kiiruhtivat esille ottaakseen osaa tapauksiin. Uhkaavana seisoivat nämä
ryhmät hetkisen vastakkain, kunnes kuului pamaus, toinen, useampia,
ja punatakkiset alkoivat juosta, mitkä rakennuksien taakse, mitkä
alas laivasillalle, jolla mekin vielä olimme. Ampuminen yhä kiihtyi,
luoti luodin perästä kiiti ilkeästi vingahtaen ylitsemme ja ohitsemme.
Yleisessä paossa pääsimme sillalta kreikkalaiseen jaalaan ja siitä alas
laivan veneeseen, joka oli sen ääreen kytkettynä. Pidimme oikeutenamme
paeta näytelmästä, johon meillä ei ollut mitään syytä, mutta
italialaiset eivät olleet samaa mieltä. He huusivat, kirkuivat meille,
mutta emme ensinnä käsittäneet, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Mutta
he alkoivat nakella suuria kiviä ja huusivat jotain ampumisesta. Eräs
jo korotti pyssynsä lauaistakseen, kun saimme, vaikka vaivalla, veneen
ajoissa pysähtymään. Aikeessa lähteä huomasimme t:ri F:n, joka oli
hypännyt laivasillan pään taa suojaan ja huusi, että ottaisimme hänet
mukaan. Meloimme hänen luokseen, vaikka veneen kokka, jossa neiti B. ja
t:ri P. olivat, siten jäi aivan suojatta, t:ri F. sai kokkaan kiinni
ja hyppäsi veneeseen, putosi mereen, mutta pääsi kuitenkin keulan yli
kömpimään alukseen. Hänen perässään hyppäsi useita punatakkisia, ja
heitä olisi epäilemättä tullut niin paljon, että vene olisi kaatunut,
ja kaikki olisimme mereen joutuneet, ellemme ajoissa olisi saaneet
venettä irti sillasta. Luoteja lensi nyt niin tiheään, että ei ollut
ajattelemistakaan lähteä matkaan, sillä jos punatakkien kera olisimme
lähteneet soutamaan laivaan, niin olisi meidät varmaan ammuttu.
Koetimme sen vuoksi pysytteleidä matalan jaalan suojassa, kyyristyen
veneeseen niin syvälle kuin suinkin. Kun ammunta vähän harveni, niin
haimme itsellemme turvallisemman paikan, kapusimme kiireesti jaalan
lastiruumaan, jossa hiekkalastin päällä jo istui kreikkalaisia ja
italialaisia hyvässä sovussa. Siellä olimme verraten hyvässä turvassa.

Neiti B., joka oli veneen kokassa ollut suurimmassa vaarassa, kertoi
erään nuoren italialaisen väkisin painaneen alas hänen päänsä,
heittäneen takkinsa hänen ylleen ja itse asettuneen hänen eteensä
suojaksi luoteja vastaan. Sama poika istui nyt ruumassa hänen ääressään
ja kysyi minulta, oliko neiti B. naimisissa, ja oliko joku meistä
hänen miehensä. Hän kääntyi t:ri B:n puoleen kysymyksellään, ja kun
tämä, joka sitä ei ymmärtänyt, nyökkäsi päätään myöntävästi, niin
näytti hän tyytyvän, vaikka huokauksella. Tämä episoodi ei ollut ilman
romanttisuuttaan.

Ampuminen taukosi, nostimme päätämme ja näimme pahasti haavoitetun
italialaisen, jota kannettiin alas laivasillalle. Hänen nähtyään
lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät enää voineet levottomuuttaan
pidättää, vaan juoksivat ulos ruumasta laivasillalle apuaan tarjoomaan.
Tuokiossa oli ruumis riisuttu ja tohtorit tarkastivat haavaa. Luoti oli
läväissyt toisen käsivarren, sekä koko yläruumiin., Arveltiin, että
keuhkot olivat vikaantuneet. Italialaiset huutivat, itkivät, puristivat
nyrkkiä ruumiin ympärillä, sadattelivat kreikkalaisia salamurhaajia,
vaikeuttaen suuressa määrässä lääkärien työtä. Kuului yksi pamaus, ja
kohta alkoi ammunta uudelleen. Huolimatta luodeista, joita vinkui joka
puolella, tehtiin haavoitetulle kuitenkin mitä voitiin, ja sitten vasta
peräydyttiin ruumaan. Viimeisenä jäi haavoitetun viereen neiti B.,
joka ei millään muotoa tahtonut häntä jättää. Ammunnan yhä kiihtyessä
juoksi t:ri P. esille aluksesta ja puoliväkisin veti neiti B:n mukanaan
suojapaikkaan. Naisten rohkeus näytti tekevän syvän vaikutuksen
italialaisiin, vaistomaisesti nämä tottelivat - heidän ohjeitaan.

Merellä ajelehti muuan isonlainen alus täynnä punatakkisia. Heillä ei
ollut airoja, vaan tuuli kuljetteli sitä syrjään päin. Joku luoti näkyi
silloin tällöin molskahtavan veteen aluksen vieressä, mutta en nähnyt,
sattuiko niitä itse alukseen. Laivasta huomattiin punatakkisten avuton
tila ja lähetettiin pari venettä hinaamaan alusta laivan luo.

Ammunta taukoili ja alkoi uudelleen, en varmaan tiedä miten monta
kertaa, mutta ainakin neljästi. Yksi asia meitä rauhoitti, se
nimittäin, ettei tapaukseen näyttänyt olevan syynä mieskohtainen viha,
vaan se oli enemmän peljästystä, Sillä jos se olisi ollut oikeata
rotuvihaa, niin olisivat italialaiset kyllä surmanneet kreikkalaiset
laivamiehet, ynnä nuoren Cnristpaulin, joka oli kanssamme. Sitä eivät
he kuitenkaan tehneet, vaan sekä italialaiset että kreikkalaiset
lymysivät rauhallisessa sovussa.

Tunti tai pari, miten paljon lienee kulunut, kun ampuminen taukosi.
Laivasta soudettiin maihin översti Berthet, joka upseereineen tuli
miehiä tyynnyttämään ja aselepoa rakentamaan. Levittäen kätensä
levälleen merkiksi siitä, ettei heillä ollut aseita, ynnä huiskien
valkoisilla nenäliinoilla astui kymmenkunta upseeria kreikkalaisten
luo, jotka nyt kokonaan herkesivät ampumasta. Läksin heidän perässään
ja kuljin ristiin rastiin läpi kylän. Kadunkulmain takana seisoi
kyläläisiä ja maalaisia ryhmissä, mutta en huomannut, että heillä
olisi ollut kiväärejä. Kreikkalaiselta taholta kuitenkin vakuutetaan,
että ne olivat talonpoikia, jotka ampuivat. Mutta sen sijaan näin
kaduilla monta kreikkalaista sotamiestä, joilla oli kiväärit kädessä,
ja minun vakuutukseni on, että nämä sotamiehet olivat ampuneet. Pari
kreikkalaista upseeria oli myös näkyvillä, ja luulen, että he olivat
ampumaan käskeneet. Kyselin kylässä, olivatko italialaiset mitään
ryöstäneet, mutta sain kieltävän vastauksen. Menomatkalla sitä vastoin
olivat he tehneet väkivaltaa, ja sen vuoksi oli nyt jo ajoissa kaikki
kaupat suljettu. Italialaisia oli ammuttu osaksi kostoksi, osaksi sen
vuoksi, ettei saatu heitä muutoin laivoihin astumaan.

Sähkölennätintoimisto oli täpötäynnä rahvasta, joka huolestuneena
odotteli, mitä tapahtuisi. Käydessäni alas rantaan olivat maanmieheni
jo soutaneet veneellä laivaan, vieden haavoitetun italialaisen
mukanaan. Tapasin rannassa oppaani, joka kehotti minuakin kiiruumman
kautta poistumaan, koska muka maantiellä oli tulossa toisia
punatakkisia, joilla vielä oli pyssyt, ja koska odotettiin uutta ja
paljon suurempaa tappelua. Mutta emme saaneet ketään, joka olisi
soutanut meidät laivaan. Palasimme kylään, jossa laivan kapteeni oli.
Hän ei luvannut laivaan lähteä, ennenkuin oli saanut kreikkalaista
sotaväkeä, jota hän jo oli pyytänyt. Hän antoi minulle veneensä, jolla
pääsin italialaiseen laivaan.

Siihen ei kuitenkaan loppunut levottomuutemme. Mieliala laivassa oli
kamala.

Se oli kuin vihan, kiihkon ja himojen tulivuori. Ei kukaan tiennyt,
millä hetkellä se puhkeaisi kapinaan, verilöylyyn. Humalaiset
sotamiehet iskivät raivossa painettinsa laivankanteen pystyyn.
Upseerit olivat nakanneet hyteistä ulos tavaramme, huolimatta päivällä
antamistaan lupauksista, ja olimme kovin huolissa etenkin naisten
puolesta, emmekä syyttä. Pian selvisi, että meidän tuli päästä pois
niin nopeaan kuin suinkin. Kului kuitenkin kotvanen, ennenkuin saimme
kokoon hajalle nakatut tavaramme, ja sillä välillä vaati muuan
italialainen upseeri kiivaasti selontekoa siitä, miksi lähdimme
pois. Toiset heistä olivat kuitenkin avullisia, eversti antoi meille
veneen ja kaksi soturia soutamaan. Ja niin pääsimme kuin pääsimmekin
iltahämärässä matkaan. Kyynelsilmin hyvästelivät italialaiset
upseerit meitä. He sanoivat, ettei- vät itse näkisi enää Italiaa,
ehkei huomispäivääkään. Pe- lättiin kapinan syttyvän vielä sinä yönä.
Useimmat sanoi- vat hyvin käsittävänsä, ettemme sen jälkeen, mitä
oli ta- pahtunut, tahtoneet heidän luokseen jäädä. Punaisen ris- tin
laivaan ei ensinnä tahdottu meitä laskea, kun molem- mat punatakkiset
olivat mukana, mutta kun tulkkimme oli selittänyt, mitä väkeä olimme
ja millä asialla, niin las- kettiin laivan portaat alas ja pääsimme
sinne nousemaan. En voi sanoilla kuvata, mikä helpotuksen tunne
se oli meille. Ympärillämme oli siellä kaikki levollista, ihmiset
ystävällisiä, kapteeni herttainen.

Illalla kapteeni soudatti laivaan haavoitetut sotilaat, jotka niin
kauan olivat saaneet hoitoa odottaa. Lääkärimme valvoivat heidän
asettelemistaan, ja kaikki saivatkin laivalla mukavat tilat. Meille
annettiin parhaat tilat mitä suinkin oli, ja maksutta saimme kulkea
Piraioon asti. Kapteenilta saimme kuulla, että pelko uusien kahakkain
synnystä oli turha. Aseellisia italialaisia ei ollut enään tulossa,
kaikilta oli jo Artassa hallituksen käskystä riisuttu aseet, koska he
olivat monella tavalla harjoittaneet ilkeyttä ja väkivaltaa. Muutamia
pyssyjä oli kuitenkin jäänyt ja useimmille painetit; arvatenkin olivat
he osanneet ne piilottaa.

Illalla matkaan lähdettyämme keksimme laivassa kummaksemme punatakkisen
italialaisen. Hän kertoi olleensa se, joka oli ensimmäisen laukauksen
ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen
italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei
sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä
ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan
pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt,
myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia,
mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivat saaneet tehdä, mitä
aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.




XIV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.


LJaakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat
laakerit iäivät Olympon kukkuloille turkInkisten jalkoihin, ja harva
oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa
kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien
kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti
oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo
ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka,
pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti,
se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän
kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa
olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta . . .

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa
päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota,
hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin
etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa
viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä
ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu.
Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja se, joka oli ensimmäisen
laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen
italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei
sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä
ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan
pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt,
myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia,
mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivät saaneet tehdä, mitä
aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.




XV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.


Laakereita ei leikattu viime keväänä Kreikassa. Kreikkalaisten omat
laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva
oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa
kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien
kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti
oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo
ennallaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka,
pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti,
se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän
kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa
olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta...

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa
päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota,
hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin
etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa
viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä
ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu.
Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin
myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa.

Jos olisin lähtenyt pois jostain muusta maasta, kuin Hellaasta, niin
olisi iloni lähdön hetkellä ollut sekottumaton. Mutta Kreikasta erosin
tosiaan kaipauksella. Se oli minussa herättänyt monta harrastusta,
jotka jäivät tyydyttämättä. Kuinka mielelläni olisin palkannut
itselleni aarniopalikaarin, joka aasinsa selässä olisi kuljettanut
minut läpi noiden maiden, poikki vuoristoiden, halki maakuntain, joissa
tavan takaa eteeni avautuisi historiallisia paikkoja, jäännöksiä
kunniakkaista ajoista.

Olisin matkustanut Tirynsiin ja Mykenaan, joissa Schliemann on kaivanut
ilmoille Homeroksen aikuisia linnanrakennuksia ja hautoja runsaine
muinaisaarteineen. Olisin käynyt Olympiassa, jossa ahkerat tiedemiehet
ovat paljastaneet maailmalle helleenien muinaiset leikkipaikat
ja yhteiset temppelit, joiden vaikutusvalta oli niin suuri, että
ne merkitsivät jumalanrauhaa koko maassa. Olisin nähnyt Delfiit,
jonka aarteet on paljastettu maan povesta, Spartat, Epidaurokset
teatriraunioineen, Apollon templit Arkadian Figadiassa, ja monen monet
muut paikat, jotka olisivat yhä elävämmiksi elvyttäneet mielessäni
helleenien ihmeaikoja. Olisin matkustanut Aigeian meren saarille,
joissa kansa on pysynyt puhtaampana kuin muualla, tutustunut tuon
merkillisen maan kaikkiin nähtävyyksiin. Mutta sanomalehtimies on
sotamies. Päälliköltä lyhyt sähkösanoma: "Tule kotiin, tarvitsemme"...
Seuraavana aamuna oli matka-arkkuni jo lähtökunnossa.

Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta
monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin
huudahtaa: "Näkemään asti!" mutta se olisi toivomus ilman asiallista
perustusta. Ehk'en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi
kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka
taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain
rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin
taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76347 ***