path: root/76342-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76342 ***

language: Finnish




JUHANNUSTANSSI

Romaani Karjalan kannakselta


Kirj.

SIMO ERONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.




I.


Vanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta
ja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja
siirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan
oli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen
perinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan
piti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui
leikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa
oli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana
muihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin
leipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua.

— Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän
ruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta
vilistämään.

— Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri
levittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi.

— Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen
jo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta
minä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni
tämän paikan linjalleen.

— Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan
panna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi.

Ovelle ilmestyi Matilda rouva ja puheli sovittavasta

— Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei
se siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet
entistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan.

— No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi
mitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa.
— Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla
viskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin
silmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla
jutkuteta.

Viimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka
hän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni
perässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva
kuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan
näki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla.
Matilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa
Petteriä:

— Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei
sinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino
jalkaisin patikoimaan.

— Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan?
ihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja
tokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät.
Vastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta.

Kello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa
silmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi
kauan kaivatun odotus.

Puutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen
vanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa
vuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut
hoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä
kukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä.
Matilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset
noutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla
vedellä täytettäviksi.

— Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda
rouva.

Tämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa
puutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon
nuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään.

Tulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa.
Vartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän
näytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät
olkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön
jättämä kalpeus.

Mutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata
poikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään
luonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän
huudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle:

— Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun
tulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään
vastata, hän jatkoi:

— Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on
täällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon
paremmaksi.

— Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta!

— Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille
niin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on
minulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti
rouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään
oikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa.
Teillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset.

He alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen
saliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista
peitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten,
vuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto,
rokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna
vallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä:

— No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää?

Pikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta.
Hän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi,
ettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä.

Tämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista
kohtaa puhua laverrellen:

— Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin
siru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä
on nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän
kaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä
muisto, jos paljon muuta lie mennyt.

Rouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen
katseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän
lavertelun ja hän ajatteli. "Tämä on siis _hänen_ kotinsa, ja minä
olen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee
kotiin tänään!" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: "Muutaman
tunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä." Hänen kätensä siveli
pöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan
vilahti: "Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen
kuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli."

Säpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva
toimesi:

— Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte
nähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on
koko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on
sinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma
suojelijansa.

Pikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä.
Hän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti,
niinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää
toisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä.

Miesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin
muistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli
hellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä:

— Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun
iltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat
jo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi.

Matilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa
miesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen
kätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä.
Äkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin,
hyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: "Äiti, äiti!"

Hän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen
kyyneltensä lävitse:

— Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on
kyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä
muutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään,
mutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua.
Saattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon.

Rouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä
olevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: "Tuossa ei ole yhtä ainoata
_hänen_ piirrettään. Aivan vieras mies."

Viimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen.
Se huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta
näytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt
peittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä
korkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen
välillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan
kuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki
hyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän
elämänsä eläisi.

Huone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva
haasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle:

— Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy
täällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen
karttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin
mitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon
hyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden
ummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin
huoneisiin.

Rouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän
tarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa
vanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen
henki, joka suojeli tätä huonetta.

Äkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä
melkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin,
hän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo
syvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti.

Matilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon
vaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten
hän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada
täältä pahoja basilleja keuhkoihinsa.

Pikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia.
Hän näkee näkyjä menneitä... Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa
maaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen
miehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön
juhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja
hänellä on kuolettava ikävä... Silloin ilmestyy siihen luojan
hylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä
metsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina,
mistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen...
Ja niiden mukana on _hän_. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin
pienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien
siellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua... Ja siitä se
sitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa,
ei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä
kestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on
tarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin
polttavat...

Pikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa
vapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan
hänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on
niiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä
yksinäisyydestä...

Pikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen
korvansa juuressa:

— Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän
olette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti.

— Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se
on jo ohi.

— Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin
vallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan
säikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen.

Matilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja
jatkoi:

— Ja kuitenkin, kuitenkin... Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin
isäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli
nuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja
tiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni?

Ei, sitä ei rouva Syväri voinut arvata.

— Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli
ryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka!

Pikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja
pysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi:

— Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne
Päiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen.
Vanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän
kirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän
pahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä
muistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen
luonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen.

— Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin
kuuluvalla äänellä...

Päiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan.
Siellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat,
omenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa,
hyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki
kukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha,
siistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan
etempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren
untuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin.

He kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa
Matilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän
siirtelee jalkojaan ja ajattelee: "Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan
varten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä
näkee, että häntä täällä odotetaan."

Mutta Matilda rouva haasteli:

— Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime
keväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi
silloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä
vanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä
niistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä
mukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä
vanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan.

Taas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus
syliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: "Vajaa
tunti enää, ja minä olen vielä täällä."

Matilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän
säästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein
tummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan.

— Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista,
ja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään.

Takaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: "Miksi minä
en jo aikoja sitten ole juossut tieheni?" Mutta jalat veivät hänet
tahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen.

Se oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen
kohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä.
Nurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia
metsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui
naulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin
reunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja
korokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen
järjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan
harrastuksen ulottuvan sillekin alalle.

— Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva
asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä
sekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein
kokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi.
Saatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä
selvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran
seasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä
kivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne
kaikki oikeita.

Matilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä
lopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät
vuohipukit pois valikoitujen laumasta.

Sillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja
silmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä.
Monet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin
koskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään
riippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen
karvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto:
Eino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen
selkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten
syntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin
koppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen.

Kevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta
äkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan
ja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti
lähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta,
ja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön.

Matilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään
mahdollista, että piti nyt juuri mennä.

— Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka
mikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te
lähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt
minun onneni ja iloni todistajaksi!

Hänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku
sairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda
rouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi
alkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät
hänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa
Matilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille,
suulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä:

— Hyvä!... rakas!...

Ja ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta.
Portaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa
tuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi
sinne.

Hän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan
antamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen:

— Pois, pois, nopeasti!... Se on mennyt, unohdettu!... Minun pitää
paeta, paeta!... kauas!...

Matilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä
hellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka
saattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas
Eino poikansa palasi kotiin.




II.


Päiväniemen Eino Rautanen on kotona.

He ovat viettäneet koko iltapäivän kahdeltaan. Äiti on näytellyt
ylpeänä ja onnellisena Einolle koko vanhan kartanon ulkoa ja sisältä.
Kaikki paikat, jokainen komero, jokainen vanha huonekalu, jokainen
vanha ja rakas esine pitää Einon nähdä, niinkuin ne olisivat
korvaamattomia kalleuksia. Kalleuksia ne ovatkin, äiti kertoilee
väsymättä, milloin ja mistä ne kukin ovat taloon tulleet, mitä muistoja
niihin liittyy. Eino on ehkä monasti ennen kuullut nämä kertomukset,
mutta ei haittaa, hän kuuntelee mielellään niitä uudelleen. Silloin
tällöin hän silittää hyväillen äitinsä harmaata päätä, ja silloin sulaa
Matilda rouvan sydän onnesta ja hellyydestä. Oi, hän rakasti niin
paljon poikaansa.

Illan tultua he istuivat Einon huoneen ulkoparvekkeella. Siitä on
verraton näköala etelään, länteen ja lounaaseen leviävän suuren
Hirviselän yli. Sen suuret ja pienet vehmaiset saaret uivat iltaruson
kultaamalla ulapalla kuin onnellinen, äidinylpeyden paisuttama
sorsaemo poikueilleen. Päiväniemen kylää kaakon puolelta reunustavan
metsäkannaksen takaa kuuluu Kuovikosken kohina. Sieltä kohoaa korkealle
puiden yli Kuovikosken tehtaan vasta korjattu savupiippu.

Matilda rouva kertoili:

— Se on yhtä päivää vanhempi tuo savupiippu kuin sinä, Eino rakkaani.
Te olette nyt kahdenkymmenen seitsemän ikäisiä molemmat. Paljon
saivat isäsi ja Falkman vainaja nähdä puuhaa, ennenkuin tuo piippu
saatiin kohoamaan. Ja kun siihen sitten viimeinen tiilikivi oli
muurattu, synnyit sinä seuraavana päivänä. "Siinäpä tuli palkinto
ponnistuksista!" nauroi isäsi. — Niin, pitihän minunkin jotain tehdä,
kun he laittoivat moisen ihmepiipun. — "Sinä, rakkaani, voitit
kilpailussa!" sanoi isäsi eikä herennyt sinua katselemasta. Sinä potkit
jo niin miehekkäästi ja näytit kieltäsi, vaikka olit isäsi mielestä
niin naurettavan pikkuinen.

Eino kohensi lämmintä villahuivia äitinsä hartioille.

— Ja siitä lähtien, jatkaa Matilda rouva, — siitä lähtien minä
olen aina uskonut, että sinun kohtalollasi on jotain yhteistä tuon
tehtaanpiipun kanssa. Kun sinä olet kaukana poissa, muistan sinua
joka kerran, kun satun vilkaisemaan tuonne tehtaalle päin. "Hyvin
ovat Einon asiat!" iloitsen silloin sydämessäni, kun piippu näkyy
paikallaan. Mutta silloin viimeisenä kauheana yönä, kun te hyökkäsitte
tähän kylään, silloin minä säikähdin hirveästi. Me olimme vavisten
kyhjöttäneet koko yön kellarissa. Joka puolella rätisi ja räiskyi.
Sitten aamun valjetessa alkoi hiljetä, ja silloin kömpi vanha Petteri
ylös katsomaan, miltä siellä näytti. "Kartanolle on käynyt huonosti",
kertoi hän palatessaan, "ja tehtaan piippu on keskeltä katkennut
ja romahtanut alas." — "Nyt meni Eino rakkaani", jysähti silloin
sydämessäni. Melkein taisin mennä tajuttomaksi. Mutta jo hetkisen
perästä olit sinä miehinesi siinä kellarin suulla ja vedit meidät
raukat päivän valoon.

— Näetkös siitä, äiti, minulla oli sentään vähän parempi onni kuin
tuolla tehtaanpiipulla, hymyili Eino.

— Niin oli, jumalan kiitos, mutta en minä hyvään aikaan tahtonut uskoa
silmiäni, että sinä siinä olit. Se sinun outo pukusikin, ensi kerran
näin sellaista.

— Ja se taisi olla vielä hiukan epäsiisti silloin! nauroi Eino. —
Olimme melkein koko yön konttailleet tuolla pellon ojia pitkin.

Hyvän hetken katseli Matilda rouva ihaillen poikansa, päivettynyttä,
tummahkona hohtavaa poskea ja sanoi sitten melkein arastellen:

— Se saisi olla jo lopussa! Pelkäsin aina sinut kadottavani, niin kauan
kun kannoit sitä pukua. Ja siitäkö pelosta vai mistä lie johtunut: aina
näytit sinä minusta hiukan vieraalta sotilastakissasi. Muut kaikki sitä
ihailivat, mutta ei minun vanha silmäni siihen voinut tottua.

— Sinun silmäsi oli aivan oikeassa, äiti kulta, en minäkään siihen
pukuun konsanaan tottunut. Katselen kyllä varsin mielelläni hyvin
puettuja sotilaita, mutta oma olemukseni sotilastakin sisään
puristettuna tuntuu minusta melkein naurettavalta. Se lienee
veressä, meitä Rautasia ei kai ole luotu sotilaiksi. Hyvän sotilaan
ensimäinen ja tärkein avu on oppia ihailemaan omaa ulkonäköään. Minä
en siihen oppinut, ja niin alkoikin koko sotilaselämä väsyttää minua
sanomattomasti.

— Nytpä saatkin olla täällä aivan omissa oloissasi ja levätä
kyllältäsi! Ei vanha äitimummosi sinua pahasti häiritse.

Ethän sinä, rakas äiti, milloinkaan minua häiritse, kun eivät vain muut
häiritseisi. Ja tämän kesän tahdon pysyä syrjässä kaikesta, koetan
päästä tasapainoon.

Niin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli
vielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas
oli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä
olivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi,
apulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat
nukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain.
Toiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja
uusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen,
kävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku
rouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja
vaatimaton.

Eino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut
Kuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan
nousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän
tiedusti sitä äidiltään.

— Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän
ja harvinaisen toimekkaan näköinen mies.

— Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino.

Oli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin,
että uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana:
Hänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa
valittu johtokuntaan isävainajansa tilalle.

— Minut johtokuntaan? pääsi Einolta.

— Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku
paikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella.

Eino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut
hänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa
kysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan
tapaista, siitä tunsi miehen.

Hän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa
sisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain
sanoi:

— Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua
konsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa
missään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet
toisen miehen, sopivamman.

Kyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja
Röngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria
välittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa.
Mutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa
asiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään.

Ne aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä
levolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa,
ja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei
vain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus
tahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin
saattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies
tuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein
liian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut,
jos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa
länkiään sovittelemaan.

Eino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää
nykypäivinä!

Jo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla,
upouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan
muodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri,
kamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja
Kuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri
Silvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä
Kuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa.

Ihmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut
sitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta
tulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies,
hieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot,
joita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja
miellyttävät.

Asiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella.
Eino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta
ottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä
puheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita,
joiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut
herrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille
imarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä
sydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos
hänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli
valikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden.

Matilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa
miltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja
hän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja
siirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen:

— Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä
kulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He
loivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan
olemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla,
joiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa.

Hän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa
uskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla
seikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut.

Eino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys:
"Mihin se tuolla pyrkii?" kysyi hän itseltään. "Mikä uhkapeluri tämä
on, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?" Hänellä puolestaan
ei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia
korttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa!

Insinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan
suuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä
loistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen
päiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös
joku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa.

— Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä
lähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille
olinsijoille.

Tämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat
vuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä.

— Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän
surumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä,
hupa on niitä aikoja yhdessä muistella.

— Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan
osatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana
käsivartensa talon emännälle.

Rouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta
silmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin
tuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä:

— Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen
varsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat
nykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty.

— Niin kertovat!

— Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan
haikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei
estänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka
siellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina.

Salissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia,
joita riippui seinillä varsin runsaasti.

— Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda
rouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta.

— Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti
muutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille
paikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden
joukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi.

— Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia?
tiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen.

— Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun
ostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan
ovat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii
sinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria.

— Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista,
innostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on
uutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän
maalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin
väliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen
salattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään
havainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia,
houkuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille.
Minä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun
viehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä
harppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi
olla aarre kätkettynä!

— Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin
minäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli
päätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan.

Hän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä.
Hän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella.
Rouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri.
Hän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään
suuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan
kylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän
lahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman
kaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva
Siviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä
hän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa
mahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja
ja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli
laaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle
tulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti
hän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän
ennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan.

Tällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen,
vielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin
pikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva
Silvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa
vapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan,
paisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan
kiirehtimättä valikoi uusia nuotteja.

Kamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan
hermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin
päin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa
oikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä
kysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan.

Eino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään
rouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä
nuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin
alkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia
syrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli
jo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä
jalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen,
tavallaan myös onnettomuustoverikseen.

Johtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta
ottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla,
että täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan.

— Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti
lapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa
paikassa tutustua minun pikku Liisuuni!

Ujosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi
niiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään
ja puheli:

— Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä
vielä kodittomina.

Hän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta
keskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin
sairaanhoitajattaren?

— Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen.

— Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi
vain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin
on: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon
asuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi
viivyttelemättä ryhtyä.

Eino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän
asti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän
keskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet,
hän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei
hänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen
vakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen.
Matilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen
samalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste
johtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia.

Ja näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja
Rönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä
suunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen
yhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös
uusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa,
ja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri
sellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta
kapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen
asuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä
suunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä
työssä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan
nuoren Rautasen puoleen:

— Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo
aloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan
silmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin.
Vaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä
niiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä.

Matilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä:

— Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja
orporaukoille saada koti.

Hän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi:

— Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää
myös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti.

— Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja
entisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on
oikeastaan kyseessä, ei mitään muuta.

Tosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien
työtä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa
aloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan.

Maisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden
sairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti
kiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään:

— Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita
tuloksia.

Sillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä
asiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan.

Matilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies.
Hyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja
vanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan.

Nuori Rautanen ajatteli: "Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri
oikeastaan lienee?" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli
siihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja
orpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen
jo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan
pyristellä, sait komennon, tottele!




III.


Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana
kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville
viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän
lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän
landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän
ilostuneena ja kiiruhti askeliaan.

Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta
parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma
historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru
kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies,
oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi.
Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten
köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta
hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan
tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan
tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä
landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman
hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin
ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen
vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.

Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä
talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa
ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden
viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa
päiväniemeläisiä vierailullaan.

Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla
nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:

— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään
tarkastamasta!

Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää
tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!

He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina
olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä
yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat
viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside,
rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden
kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen
ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi
jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.

Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin
täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa
muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän
kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa,
jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli
uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan
huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon
tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli
tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman
kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä
puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät
Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin
elämä saaneet ihmeitä aikaan.

Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken
kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla
myös Päiväniemeen.

— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin
olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!

— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä?

— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo
ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt
he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät
kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.

— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken
kauhujen jäleltä?

— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen
enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla
sukulaispiirinsä keskuudessa.

— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet
Kuovikosken jälkimuistoja?

— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin
huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain
jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani,
mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.

Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat
moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen.
— Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin
olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan
kotimatkalle!

Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton,
poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen,
koirankujeisiin alati valmiin.

— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne
Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?

— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En
tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä
veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden
silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi
melkein panna veren pysähtymään.

— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi!
Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan
välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan
vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä
muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä
uhriorgioita.

Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla
kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän
tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti
sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.

— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään
nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä
selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan
hänessä, paljon osuutta!

— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.

— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille
käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset
vanhemmat.

Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin
unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen
selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla
Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä
erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:

— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää
pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.

— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda
rouva.

— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole.
Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä
asiat rupeavat sujumaan.

Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt
sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä
lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.

Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään
oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista.
Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.

— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin
vuorostani se tehdä! ilkamoi hän.

Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen
kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään,
lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt
on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi
ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän
rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli
Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen
Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.

He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain
pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä
siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on
syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän
käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä
huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat
unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.

Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee
sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen.
Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs
kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän
voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee
sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä,
täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen
puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä
ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi
suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se
uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... "Hänestä
tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan,
ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä
vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt,
vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa
intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä
on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri
tosiaan oli sellainen.

Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka
oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut
sanomalehdistä?

Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla
oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut,
mistä hänen olisi pitänyt lukea.

— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä
keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta:
mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus.
Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta
se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä
karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten,
välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta
näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita...

Niin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino
ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä
ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli
mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä
toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen
sisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä
suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta,
suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa
kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä
astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit
helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus,
sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään
jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!"

— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on
ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan
suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat
näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista
käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja
oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko
katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa
lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja
käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein
pitänyt...

Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta
sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen,
että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen
sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti
heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään.
Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota
sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui
napisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman
oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli
paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs
hän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä
natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on
pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti
olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt.
Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen
oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!"

Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään.
Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa
häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:

— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!

Nuori Rautanen havahtui:

— Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain,
sinä osaat niin hyvin kertoa!

— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.

— Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa
syödä natusteltiin voileipiä!

Siiri purskahti helisevään nauruun.

— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka
suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No,
ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä...

— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä
_sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun
ääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja
sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!

He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee
hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa
hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:

— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti
korvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin!

— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän
katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!

Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.

— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos
olisi!

— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa
tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun.

Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät
yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi
suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine
rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin
tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.

Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi,
ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen
oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli
yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet
väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa
paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat
vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä
kesken katkennutta kutsumustaan täytti.

He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle
ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää:
nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä
haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset,
korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan
rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan
näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään
suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä
olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.

Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:

— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä
paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja
siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten
perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se
ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki
mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin
minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan
Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus
noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä
jotenkin huono hartauden harjoittaja!

— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin
olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa
muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan
paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!

Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:

— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus
käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea.
Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta
ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!

Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä
aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.

Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä,
johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse.
Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.

— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä
näyttää olevan paljon puhumista toisilleen.

— Arvattavasti sitä heillä riittää!

— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin
yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.

Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he
siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on
vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään,
päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.

Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi
siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!"

Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös
ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.

Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös
noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä
toivovat!"

Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli
kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän
myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!"

Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta
kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi
hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä
uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin
kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat
täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa
juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne
piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei
tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä
Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!"




IV.


Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan
alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin
paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki
oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle
sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.

Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle.
Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria
työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä
kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon
ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai
olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka
leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin
se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja
vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi
kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien
syntiset nautinnot.

Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman
polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman,
jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti
hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen
keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset
säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla
kytivät vielä veljesvihan jäljet.

Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle
rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä
vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain
huvilatyyliin rakennetut asumukset.

Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi
pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria.
Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois
yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen
edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.

Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti
esittelyn:

— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä,
sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen
majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin
vanhastaan?

— Tunnetaan, erinomaisesti!

Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa
olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.

Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa,
joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän
näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti
tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta,
vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen
kansalainen.

Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta
kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen
Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan
suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se
oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat
liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa
kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.

Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista
juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle
ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain
huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.

Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti
isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä
kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri
Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä
pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli
kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua
kättelyillä häiritsemään.

Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut
pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään
oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet
hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja
hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon
yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän
käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.

— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä,
huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.

— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä
ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden
vilkastuttavaa seuraa ympärillään.

— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti
kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä
varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä
miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna
saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai
punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä
näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?

— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen
tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen
aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä.
Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä
ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen
yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa
miljoona-armeijoissamme.

— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen
kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva,
suuri yksilö?

— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä,
selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei
koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit,
äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää
muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen,
laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa
pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua,
ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus
ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa
tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja
sosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta,
militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet
kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput,
mielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen,
että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa
he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita,
mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman
raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat
jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei
sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva
ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa.
Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!

Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja
selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä
nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt
kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa
tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa
tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.

— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia
rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat
melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa,
mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi,
mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä
potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa,
siinä on raja. Katsokaas tästä!

Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän
reunalle ja näytti siitä lyijykynällä.

— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä
vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on
vierasta.

— Ja kenen maata se on?

— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen
erehdy.

— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä
työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.

— Jaa, mikäs tuo on tuossa?

— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!

— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä
kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että
sen pitäisi niin olla.

Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken
Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri,
ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan
Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli
huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä
naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra
Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa
klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa."
Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja
korttien väliin.

— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen
isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme
tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran,
sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä,
se on selvä!

Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan.
Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin
mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö
liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta
halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie
halunnutkin.

— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se
kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista
tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä
tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan
juoksevat.

Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli
vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi
se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut
Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin
asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut
Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään
kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään
hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin,
kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei
päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli
alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä
lääkäristä, ei mistään.

Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin
syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua
jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti
naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi
siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä
huomaavaiseksi isännäksi.

— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te
juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?

Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt
lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen
sairaanhoitajattaren puheilla.

— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä
laiminlyönyt käyntinsä!

— Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään
nuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi!

Nuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia
tuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi
tultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne
toimittanut.

— Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. —
Nähtävästi he ovat vanhoja tuttavia.

— Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka
valpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan,
ettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli
kysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen,
hän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen
menneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta.

Mutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui
tohtoriin.

— Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi,
sinulta kysytään tärkeitä asioita!

Tohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn
vaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut
zuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä
ei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin
originelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen.
Ne tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin
nykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin
oli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine
päänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen
mielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se
hyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri
selvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen
muistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan,
kun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä
oli kysymys.

— Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista!
Tässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen
laupeudensisaresi keksinyt?

Kysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti
hän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin
yksityissairaalassa.

— Ja mikä hänen miehensä on ollut... tai on?

— Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai
jotain sentapaista... harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva
taisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä!

Nämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin
entisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta
silloin kysyi odottamatta nuori Rautanen:

— Ja hänen miehensä... se musikantti... oliko hänen nimensä Syväri?

— En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä.

Nuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: "Kiertelevä
kapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!" Se sopi, sopi
erinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun
kerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi.
Ehkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän
tullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista...
Se kesti vain kaksi viikkoa... ei, kuusitoista päivää se oli!... "Ja
hän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!" .. Nuori Rautanen unohti
kotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen
huulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi.

Johtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja
tiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan
hinnasta oli lopullisesti sovittu.

— Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne
epäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa
ei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa
on muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen
vastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän
mielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela!

Johtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän
ajatteli: "Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis
viljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!" Hän tarkasteli korttejaan,
ilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: "Ne aikovat sijoittaa
sinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!" Miten hitolla
hän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa,
vaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he
olivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan
paikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei
mitään. Hän sanoi huolimattomasti:

— Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne?

Niin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä
lohkotut.

"Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!" ajatteli johtaja
Rönkä. "Kantatilat ovat aina parasta maata!" Hän tarkasteli salavihkaa
Liebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra
oikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän
juutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen
suomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein
vahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla
vanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! "Paljonkohan tuommoisen
herran kunniasana maksaisi... ehkä viisikymmentä tuhatta?" Vaikka
oikeastaan... kuntahan vielä epäröi...

Nuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa.
Hän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee
ilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta
hehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu
väkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen
pöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi
hänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle,
mutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan
luo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella
liverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa,
kiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat... sitten
hän tempaa Liisun syliinsä... Liisu puristaa käsivartensa hänen
kaulaansa... vavahtelee intohimosta... Niin, siitä oli viisi vuotta.
"Ja hän on jättänyt miehensä... jättänyt miehensä!" Hänen teki
mieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut.
Nähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!...

Kapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan
panoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa
ovat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi.

— Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä.

— Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat
tohtori Hillin sanat: "Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä
pääsemättömissä." Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen
rakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen.
Äkkiä iski hänen päähänsä: "Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee
Liisuun?" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten
hän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: "Ei
tuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea,
hyväntahtoinen lörpöttelijä... ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!"

Tohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja
keskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan
suurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli
siitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan
murtumaisillaan.

— Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä
kohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus,
joka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se
ei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin
siroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai
hän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin
monissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa
temppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät
suorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri
uskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu
osannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli
sotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia,
ennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman
armoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se
nykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija...

— Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad
tyrmistyneenä.

— Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen...
bolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri
Napoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat
erikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä
hovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat
puhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin
jalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta
yleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin
ylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin
voittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen
ihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko
mehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli
hänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat,
siviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle!
On selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava
nuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta.
Se vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään
varustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä
saada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on
nyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha
maailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias,
joka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden,
ennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan
kun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty,
on turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta!

Tohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta
sikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä
toimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille:

— Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan
kaupasta valmis tulee?

— Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän
ja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois
palvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät!

Johtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki
pelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa
seuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä.
Vihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja
hän ajatteli: "Kas, siinä se on, hän kelpaa!"...

Herra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan
johtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden.

— Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä
lempeästi.

— Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette?

— Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä
rauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä
vastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna
tehdään kauppakirjat... tai tänä iltana. Miten vain haluatte!

Kortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat
hölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti:

— Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne
epäröimään?

— Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas
tulevat, mitä minä heille sanon?

— Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette
saanut siitä... viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä
maksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki
pelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan... ei teidän huoli sanoa
sitäkään... me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän
lehtiin. Lukekoot sieltä!

Nämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin
epäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen
herra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja
kun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan
innostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä
valmis.

Nuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi
mennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala
oli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle
tullessaan. "Enkä aavistanut, että Liisu on siellä... Liisu! Ja äiti on
puhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi
semmoinen Liisu voi olla maailmassa!" Hän havahtui siihen, että johtaja
Rönkä löi häntä olalle.

— No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä!

— Mikä ostaja... minä?

— No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan
tirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat
huomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne!

Vähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys.
Hän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko
jutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli
säyseästi:

— Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi,
kun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne
laitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme.
Sinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean
paratiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja,
laaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö
tässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin
edessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki
kuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi,
että hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole
enää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen.
Jos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä!

Tosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut
oivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt
armeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen,
että olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi
jo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja
orposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan
illalliselle.

— Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui
hän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä.

Toisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin
kriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri
Silvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli
suonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli
yhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin.

Apulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin
alkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan
tunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan
rouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu
taskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä
oli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen
Kuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden
yli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi
apulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet
Siviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi
apulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos
hän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta
siitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat
apulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi.

Kamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys
johtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin
vaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut
erehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli
taistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon
miedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet
hänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun
tämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi
vieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan
purkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän
sadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet
antaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia
häviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne
korvapuustit verrattomalla nautinnolla!

Ruokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli
Venäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies
minne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä
varsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät,
silmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu
tummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen
vartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen
madonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä
välttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän
hymyili vieraille armollisinta hymyään.

Komea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen
kannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen
mukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen
tulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella
hartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan
korkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen
kapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein
emännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi
sen täällä vieraassa maassa.

Herrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti
kamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian.
Hänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se
jäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen
tajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi,
irtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian
vaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena:

— Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä
musikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli
silloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti,
oikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin
toisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän
kuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie
ollut teloittamassakin.

Tämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän
sanoi jotenkin tylysti:

— Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa.
Kaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu
heidän ammattiinsa.

Nuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin
mielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei
pyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita,
jotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun
henkilöä. Sen piti olla rauhoitettu.

Johtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen
hiljaisuuden huudahtaen:

— Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt
suojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen,
saatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä
iltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja
rouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana.

— Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa!
huomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin
kiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen
mielestään aivan sietämättömän epämukava.

Nuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu
lähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No
sen hän hyvin ymmärsi, mutta pois... pois koko paikkakunnalta. "Hän
ei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!" Raju, kauan salassa
piillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen
alas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi
itsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä.

— Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana... on jo kovin myöhäinen!
epäröi hän hyvästellessään.

— Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja
tehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa.

— No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat!

— Entä se toinen asia... joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa?

Nuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi:

— Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se
jonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi!

Pihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: "Mitä varten
minä suostuin?" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus:
"Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt... hän on siellä ja...
ja minua tarvitaan myöskin siellä!"




V.


Nuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta
alkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on
jo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä,
harsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä.
Kauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia
kuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä.
Ilmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se
luo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista,
lämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret
intohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä
vaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän
päivätyön alkaneen.

Nuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa
kuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää
vielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä
kumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: "Riennä, riennä, Liisu on vielä
valveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!"

Jo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu
sairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu
portille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset
unohtuivat, Liisu ei!

Tien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa
jotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta
kummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: "Entäpä jos Liisu on sinut
unohtanut, unohtanut?" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä
juolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan
epäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja
sulkee portin perässään.

Siellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut
hänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän
ääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä,
toisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden
teristämiä lehviä.

Eino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen,
katsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään
sairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan
pehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen,
valkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä,
miltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen
edessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin
oli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin
kokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä
oli mahdoton ensi tuokiossa päätellä.

— Hyvää iltaa, Liisu!

Hän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän
hämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen.

— Hyvää iltaa!

Liisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa
ovat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan,
kun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen:

— Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin
sisälle.

— Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen.

— Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi!

— No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta
tuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana
aivan tukahuttavalta!

Todella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin.
Vain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen
vaalijansa hellästä huolenpidosta. "Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana
ilona tässä talossa!" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun
houkutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman
kaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen.

Hiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama
pieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän
tästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman
muuta takaisin? Lopulta hän sanoo:

— Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan!
Onhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet!

— Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan
istua täällä vähän aikaa!

Hän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee
itsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee
hermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee
nenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän
ei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa
on valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat
hellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle,
lämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden
pyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu
aivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi!
Pitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit
silloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun
rinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle.

— Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle!

Tämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten!

Hän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon
ajatukset arvaten, sisälle.

— Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen
perässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka!

Majan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat
salaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä
kertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun
ensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu
kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin
tyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän
koettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta,
mutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan,
puolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino
erottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti
torjuvan kaikki lähentelyt.

— Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin
vieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet
ollut myös Päiväniemessä äidin luona.

— Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia,
kuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein
vähimmän toivoisimme!

— Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä
edes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori
Hilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä
ventovieraan ihmisen.

— Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu.

— No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta
lörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta
siellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin
nykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se
parahiksi minulle riitti!

Liisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä
osunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta
niistä onnen arpaa lukemaan.

— Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta.
Niin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta!

Liisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti
katseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin
muistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti:

— Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja
sinä olit jo silloin erossa hänestä... miehestäsi. Olit hänet jättänyt!

— Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä
sait häneltä aika paljon uutisia!

— Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä
iltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät
käyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin
minun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi
ja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan.
Olihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin
siihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi
häiritsemään!

— Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat
tuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa
suuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta.
"Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!" Niin ne silmät
tuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa:

— Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa!

— Mutta se oli mahdotonta?

— Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti.

— Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin
silloin luulit... hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu?

— Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen,
säälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut
mitään unohtaa. Ja sitäpaitsi... hän tiesi liian paljon.

— Me olimme kenties hiukan varomattomia.

— Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon
ja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian
varomattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät
ajat!

Eino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten,
katselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa:
"Varomattomia... koko kaupunki tiesi sen!" Totisesti, Liisu ei
valehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun
poskilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää
hieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea
tukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää
se tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä
värähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä!

Einon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin
he tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan
hänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten
lävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi
täytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen
ja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet
tarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu
ensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä
aaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä
on se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt
punerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin
tällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa
sillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. "Näetkös,
Liisu, on jo suuri päivä!" — "Olkoon päivä, meillä on vielä paljon
aikaa!" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa,
Liisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. "Suutele minua, rakas
Eino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!" He uppoavat viimeiseen
näännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan
pehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen
korvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat
huoneessa...

Majan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu
yhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi
Liisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt
Liisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä,
vihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava
halu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla
kädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan
kiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten:

— Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun?

Muistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä
täytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä?
Muistatko sen, Liisu?

Liisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä
hehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on
väri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin
jyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee
ilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki
Päiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: "Sekin mies ryösti toisen
vaimon!" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon
ruumiinsa. Eino toistaa:

— Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun?

— Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys.

— Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin
helposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi!
Minä tiedän sen, tiedän varmasti!

Mutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään,
vaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän
Eino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän
sattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea
joskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta
sitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää
kulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi
ollut miten tuskallista.

Einoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa!
Ja mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa?
Harhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten
verisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille
velvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna
pitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina
muistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi
yhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista.
Se oli naurettavaa! Vai oliko... oliko se vain naamari? Oliko takana
muuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin
satunnaisen mielijohteen nykäisemänä:

— Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin?

Jos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi
enemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon
tutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun
uusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli
alkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle
kierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan
sisunsa.

— Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei
välinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä?

Liisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten,
sirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo
muutamia vuosia, myöntää hän... parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan
sattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa.

Tietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä
sattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä
pikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri
naisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan,
niinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta
kosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä
kuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen
nopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori
Hillin syliin, ja hänelle sanottiin: "Hyvää yötä!" Eino alkaa tuntea
jäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli
karata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: "Nainen, eläpäs
näyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!" Hän
tahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä
osanottoa.

— Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin
kiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin
humaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran
maailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen
ystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän
olekin sellainen, oikein kunnon mies?

Kyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: "Tämä on
kuluustelua!" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin
säälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon,
sai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen
kertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin;
kun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä.

— Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun
olleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä.

Niin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa
se tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan.
Hän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa
tohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle
osoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut
paljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin,
hän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä
pois tasapainosta:

Eino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen
ja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen
nähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä
touhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä
avioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille
rakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti
ottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana,
tarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee
itseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen
vähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua
tukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille
savukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös.
Hän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan
ovesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta:

— Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu,
täällä voi saada hengenahdistuksen?

— Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja
myöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö!

— Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin
parasta, että lähden jo kotiin!

Hän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta
silloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin
suuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein
virallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää:

— Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi
oikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia,
pitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä
orpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille.

Liisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen
suurta uutista. Tämä jatkaa:

— Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo
poislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja
eihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä
siellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä.
Siellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät.

Liisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy:

— Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin
hartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi.

— Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti.

Siinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus
hänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun
tuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu,
häntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli
petosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa
rajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä.

— Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi
häntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään!

Liisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta
syleilystä.

— Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut!
Minä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en
voi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää!

— Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en
siedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä
tulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki,
kaikki!

Liisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva
ruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä
voimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä
taaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.
Liisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee
Liisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus:

— Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä... nähdä
meidät... tohtori Hilli!

Ne sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa
voima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan
pöydän kumoon.

— Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä
unohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä
hyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää
minut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti _laillinen_
omistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija,
esikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin
juuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi
ja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy
vähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies!

Liisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee
hillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti,
aivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja.
Eino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän
katselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta
tuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat
sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli
ja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen
tukkaansa ja pyytelee nöyrästi:

— Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin
itseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi
haavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En
minä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo
muutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi.

Hän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa
häntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa:

— Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun.
Minä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä
enää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna
kätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen
jo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin
hellävaroen.

— Minä olen niin onneton... niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä
lomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni!
yksinäni!

— Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut
minulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää.

— En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä
puhuit siitä... siitä mikä on mennyttä. Minun... meidän täytyy se
unohtaa, täytyy!

— Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen
jokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin
pitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon,
Liisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin... ennenkuin
sinä, Liisu, _itse tahdot_!

Viimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä
hattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta.

Sairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin
kanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus
Liisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan
rintapieliin.

Tohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla
puhetuulellaan.

— Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin
tapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha
tosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin
kaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain
symbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa
ojentava kaunis käsivarsi.

— Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen
hampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata
poistumistaan.

Tohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen
iltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera,
kehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten
tiehensä.

Tohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja
apulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar
nukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa
peitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla,
vavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen
hengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta,
sujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen
ja pujahtaa äänettömästi ulos.

Hän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja
hän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli
pudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön
ylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän
silmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi
alusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet
yllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten
piiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein
aarre.

Kauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo
vilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä
ja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen
pitäisi paeta kauas... kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta.
Häntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut
tuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn
juovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon
rakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten,
ratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan:
"Minä en kestä tätä... en kestä!"

Petäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja
rakkaudesta.




VI.


Vaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää,
mutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla
korjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa
vain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi.
Juhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää
Vaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä
juhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan
historiassa.

Koko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää
valmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa
hyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva
Syvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit,
äiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis
avustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja
Rönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat
mennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi
ritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa
tehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen
ilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen
naisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla
esitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon
muitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät
pitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä
tehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin
naispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut
Vaskela-kuume.

Vaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat
viimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja
unohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt
virisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu
oli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot
uusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden
omistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli
muutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi
siellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin
hoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat
korjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita.

Rouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden
ylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle
oikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia,
ennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli
tusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä,
levitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden
keskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran
huoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli
verhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin
siveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville
palvelustytöille.

Päiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen
oli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen
ei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle
tarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä
kahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä
niin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi
mieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen.

Hauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa
vilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä
oleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä
pengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle
valtakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen
lehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden
hopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä
tosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin,
kun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet
irtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan
sairaala- ja orposiirtolalle.

Jo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että
rouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista
orpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut
pikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo
seuraavaksi päiväksi.

— Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta
nyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on,
niin että silmiä vallan häikäisee.

— Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun
tästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina
kahvipöydän kattamistouhussa.

— Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun
pikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta
näytetään sivullisille!

Näin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin,
jossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia
määräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle.

Mutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta
lounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan
erillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden
ruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut
viihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja
eristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä
valvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda
rouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä
oli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista,
nimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut
heidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia.
Jospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja
jos!... Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se
kosketti hänen hellää äidinsydäntään.

Salissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa.
Hän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin
80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin
joutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen
muovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle
kuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla
kiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä
ja juttelee sikariaan käännellen:

— Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan.
Hieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi.
Näyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä
osoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli.

— Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs
naisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti.

Tohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen
jalustansa suinkin salli.

— Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran
avuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin
suosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän
kuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota,
ja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti.

Keskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta
tohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään.

— Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan,
ja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella
tavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita
heinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien
aittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien
kyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä
retkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös
käyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se
lienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että
monet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin
suopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä.

— Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita
tyttöparvesta.

— Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain
kerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella
puolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat
säännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole
yksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä.

— Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni
Conrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan
fantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan,
mitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras
koko seurassa, syntyään luultavasti parisitar.

— Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko
naisparvi yhtenä kuorona.

— Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne,
hyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään
olentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen,
oli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut
muutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava
muotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen
koko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien
upseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja,
hullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä
Vaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän
näköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita
kenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista
miestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä
emäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä
hallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia
kaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen
vaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti
Odysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta
Vaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä
vastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen,
parempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli
valepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli
järjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat
puiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku
vaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän
sai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa
hurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat.

— Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! —
Tämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta.

— Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen
sikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään
voitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia
epähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa
keinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen
mustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä
Siperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman
sanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei
tarvittu.

— Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa,
kiltti tohtori, miten hänen kävi?

— Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä
elämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon.
Silloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille
kitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille,
ehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann,
sillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli
sammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin
Vaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan
romanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta
toisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö.

Tohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat
pysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille
alkaa sadella huudahduksia:

— Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti
tohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt
sen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka
käski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies,
mutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään
viatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen
tuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen!

Tähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä
paimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva
pistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää
hämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli
vetosi häneen.

— Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha
paikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran
perhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja
liioittelevan!

— Ja kenestä sitten olette heille kertonut?

Matilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa.

— Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta
kevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan.

Tyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi
ja komentaa:

— Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta
jalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää
kaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan.
Lienevätkö kaikki edes tosiakaan!

Matilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden
äärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas
kavutessaan lukea: "Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan
enemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!" Luento Vaskelan
historiasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan
astuessaan Matilda rouvalle:

— Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä.
Silmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä
Vaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta.
Ei ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat
nauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista.
Se on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän
olennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä
erinomaisesti!

— Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan
toisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa
käännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori!

Hän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin,
jotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen
sairaalarakennuksesta.

— Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini!
huudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia
lapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista.

Seura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä
puuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä
Silvanin.

— Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa!
harmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi
loukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille.

— Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona!
ilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti.

— Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun
tirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun!

— Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen
Venuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa.

— Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa
vetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria
rouva Syvärille ja Siiri Falkmanille.

— Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko
seuran huolellisesti lornjetillaan.

— Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa
käydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä.

— Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla
yhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen
rakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin
suunnitelmia, mitä lieneekään.

— Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. —
Maisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan,
ja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja.

— Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin
niin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo
surua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole
nukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa,
kävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven
taa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä
koko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä!

Liisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on
muuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy
siellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: "Sääli
sitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!"
Ja hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon.
He ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet.
Ja sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät
mittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki!

Tohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa,
selittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki
johtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta
alaltaan.

— Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on
sotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten
suurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä
syliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa,
ennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon.

Kuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä
hengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan,
hän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään.

— Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän
vilkaisten ympärilleen.

— Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan.

— Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä
avaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet,
kun Vaskela joutui meille!

Yleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa
myrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat
Vaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti
laillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja,
maisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika.
Tätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä,
mutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi
keinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä.
Historiallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa
viljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien
keinottelijain saaliiksi.

Matilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa
suustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja
väärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille.
Muustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia,
Siirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: "Tämä on liian paljon
Einolle kaiken entisen lisäksi!" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa,
joka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa
tiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan
kaupan purkautumaan.

— Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me
näytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu.

— Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta
Matilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista!

— Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä,
ei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä,
kääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan
viljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu,
Matilda rouvan kasvatti:

— Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta
vilistää sen tiensä tulijoita vastaan.

— Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan!
hätäilee Matilda rouva.

— Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori
tunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein
tunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta.

— Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää
johdonmukainen rouva Falkman.

— Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa
lehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu
äkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä.
Tohtori kumartaa hänelle kohteliaasti.

— Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan,
mitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen
silmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä.

Tulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen.
Siiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia,
pidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan.
Matilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut
ensinkään säästää itseään.

— Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin
rouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän
työtään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää.
Natalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme
iltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä.

— Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa
orpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta,
silmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää
varsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi
hänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin.

— Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan
kuoliaaksi!

— Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan!

— Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa
tohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin
innostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat
olla todella harvinaisen runsaat?

— Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat
paremmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden,
kun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään.

Koko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin
tulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä:

— Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa
lehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää?

— On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen,
selittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala
erikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen.

— Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset
ovat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on
sanomista!

Siiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan
ja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä.

— Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori.
— Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos
luovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi
maatalousministeriksi.

— Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa
Eino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti!

— Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen
laatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä
miekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta
hiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen
tarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin
tuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo
vapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu?

— Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. —
Siitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta
vapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat
vain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla
tarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä
on suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko
joukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi
julkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi.
Jos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena,
joka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa
koneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka
niihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin
kuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin
sanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat
tietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu
yhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti
toiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat!
Katsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa,
miten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa
tukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden
sädekehä!

— Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa
käsiään taputtaen.

Siiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu
nopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon.
Tämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee
syrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän
olisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä,
painaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä,
ei saanut. Siiri sai!

Hyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat,
hän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli
tuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus.

Seura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei
vieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo
kokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan.

— Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä
kunnossa! arvelee tohtori.

— Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen
avukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki
sitten tehtaalta!

Tämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja
Rönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten
pitkälle hänen työnsä oli edistynyt.

— Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen.
Sitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien
käyttösuunnitelmaa.

— Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista
kunnalle... tilattomille jaettavaksi?

— Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei
ainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan
niille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme
etusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat
todella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe,
useampia työhön pystyviä käsivarsia.

Puhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka
ovat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa.
Siirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma
hohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa,
hyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee
koko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen
Rautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei
vilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä
kätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän
vieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut
sillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön
autuudesta.

Nuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden
molempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen
sydämensä reväisty kahtia.




VII.


Seuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa,
ikivanhassa puistossa.

He ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia
käytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen
nurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien
yllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät
alas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja
orapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin,
että Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston
hoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella
ensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan,
on ystävättärensä opastajana ja kertoilee:

— Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan
suunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston
synnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa.

— Kerropas se tarina! pyytää Liisu.

— Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka
kielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa
semmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli
suuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen
emäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran
oli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli
kaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä
unohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: "Laita
Vaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä,
sitten saat palkkioksi rakkauteni." Viisitoista pitkää vuotta se työ
vei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta
ruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi
kerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa,
niille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät
seurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: "Ota
lempeni, että minä rauhan saisin!" Mutta se mestari puhui: "Minä en
suostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on
valmis, minä tahdon sen kokonaan!" Ja kun sitten viidentoista vuoden
kuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä
maanäärellä, sanoi mestari: "Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen
siellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!" He menivät
valoisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: "Riisu vaatteesi,
minä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!" Nainen
totteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta
vavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään,
oli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt:
Hänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista
pitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana
kuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset
rakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain
naisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan
rakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: "Minä
en voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on
mennyt hukkaan, aivan hukkaan!" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja
repun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina.
Mutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin
katse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä
puistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen
poismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti,
että elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä
varten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä
hänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka
kerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti...

Siiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen,
katselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne
unohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja
mustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu:

— Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille
naiselle.

— Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi?

— Niin juuri! Minä arvelen... se on kovin rangaistus, minkä nainen
voi saada. Kerjätä sillä tavoin... alastomaksi riisuttuna... ja tulla
hyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta
siitä... Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää?

— Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. —
Niin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon
mitään menneisyyttä.

Hän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: "Onnellinen sinä, sinulla ei
ole vielä menneisyyttä!" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he
jatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen:

— Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi
hyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi!

Liisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan
ystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen,
ja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille
yllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka
he ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut
niin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen
hilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta
rasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta?

— Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän
lämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä!

— Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan
väsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme
laiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää
otteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi,
mutta viriäähän se taas uudelleen!

Liisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin
väkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat:
"Menneisyys tulee kyllä aikanaan... kun ei sitä tulisi liiaksi!"
Siiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä,
mutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin
asioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru,
ehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen
vuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi.
Teennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat
sen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen
käsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi:

— Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua
vanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne
paljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä,
ethän pidä?

— Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta,
Siiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea
ympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta
katsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse?

— Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan
temppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi
tänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa,
Matilda täti ja Natalia rouva.

Dianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata
rantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä
hopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle
Hirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on
metsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia
koiria ympärillään.

Paviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea
rouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat
leiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli.
Kapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad
rakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa
ja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia
rouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on
johtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä
kellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki
on tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä
irroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka
hetki kumoon keikahtamaisillaan.

— Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan
ystävättärensä kera pengermälle.

— Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. —
Täysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan
kelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja
noeta itsensä.

— Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä
kyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja
nuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien!

— Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa
tohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä
pannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen
ansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja
preussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun
itseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi,
mutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa.

Hän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän,
kun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen
pannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni
Änkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin,
pannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä
juuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa
sammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille.

— Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa
kurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut
sytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan.

— Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas
kapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva.
Muun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille
tuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan
rakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin
mamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt
maitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä:

— Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi
laskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet!

— Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono
laskumestari! murahtaa kapteeni.

— Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun
vahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella
jalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole
vielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka
meillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla!

Rauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin.
Kahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad
on saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä
häkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään
kokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja
etappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa,
mutta tämä huudahtaa torjuen:

— Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin
suoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa
japanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä.

— Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle!
huudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino
palasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan
kautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet
jostakin polun varrella olevasta lymypaikasta!

He kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun
yli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on
aika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo
melkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle
siltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa.
Liisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa
kuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen.

— Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen
paikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai
sinäkin siellä käynyt... Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala
paljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös
olekin?

Liisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää
sitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa
oli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa.

— Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan
sitä verratonta näköalaa?

— En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä
käymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun
ihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä.

Siiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen
järjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan "Päiväniemen
kappelikirkosta", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla
rantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin
tästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: "Tietysti Siiri pitää
enemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!" Hän koettaa hymyillä Siirin
ylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri
aivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka
mikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen
Vaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä
välinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin
yllättävän mielijohteen. Hän kysyy:

— Liisu, miten sinä äsken sanoit... et ole Einon kotona ollessa käynyt
Päiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin...

Liisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin.

— Mitä niin? hymähtää hän.

— Että ... te olitte vanhoja tuttavia... olitte tavanneet toisenne jo
ennen Vaskelaan joutumista!

Jos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan
hämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan.
Mutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä
ystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan
rauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he
olivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo
muutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus.

— Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri.

— Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon
semmoisia ohimeneviä tuttavuuksia!

— Niin... tietysti... sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona,
mutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä
he olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen
utelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli.

— Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu
kurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä
enää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet
koko jutun!

— Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin
hauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan
yllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa!

Liisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta
oli kuilun pohjasta.

— Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä
sanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja
panee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja
rehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu
rakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne
enää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla!

Liisu ajattelee: "Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten
ehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!" Mutta silta ei
romahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän
sanoo:

— Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän
tuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta!

— Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen.
— Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen
asian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän
pitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään
kylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein
tuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska
ehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä
tietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme!

— Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee
melkein säikähtyneenä Siiriin.

— Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän!
Tätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen!
Hyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin,
Liisu rakas?

Hän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään
ystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun
päästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana:

— En minä tiedä... eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä... lähdetään pois
tästä sillalta... minä luulen!...

— Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä.
— Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa?

— Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun
katselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle
sattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö
totta, tuntuu aivan huojuvan!

— Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja
kietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle.

Liisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja
myöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri.
Välistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla
rappusilla seistessään.

Nuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin
ja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus
muutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri
oli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen
naurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että
he olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet.
Siiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu
vetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä.

Sillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä
pelästynyt hirveästi.

— Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen
mielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa!

Eino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: "Tietysti Siiri
on jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!" Siiri ei
näkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle
paremmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun
kohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin,
mutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee:

— Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään
tietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi!

Eino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu
oikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein
siunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina
räpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä
kumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat
pysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut
vain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä
keskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi!

Näin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he
ennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä
ihmettelemistä?

— Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän
kahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta.
— Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä
niin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana
hengettärenä!

— Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja
ajattelee harmistuneena: "Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei
päättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!"

— Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen
päättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on
aivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan
metsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi,
semmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt,
pitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin
sanotaan.

Liisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille.
Eino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri
ei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa
välitystyötään yhä innokkaammin.

— Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te
olitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin
se uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino,
pitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä
Einoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin
meistä tulee erottamaton kolmikko!

Jos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton
ehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä
umpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä
sivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun
ilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi:

— Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma,
jos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon?

Jos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän
hämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin
Liisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on
karahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa
itkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää
Siirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli
molemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton
hilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: "Kirottu
kohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!" Hän
katkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle
sairaalan sisustaminen oli edistynyt.

Liisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen
valmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään
estettä heidän puolestaan!

Siirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta
hän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee,
mistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii
hänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä
olisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan.

Paviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella.
Tohtori Hilli selittää:

— Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan
suojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin
jälkeläisiin!

Matilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja
Liisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään.

Olihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä
hymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella
näyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää.




VIII.


Uusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat
on muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen,
joka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on
Vaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei
säästetty, se oli johtaja Röngän tahto.

Tohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on
suuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka
alla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta
virtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen.

Tyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän
järjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin
lasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut
kuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi
kukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin
lempikukkia.

— Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa
ja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan
kuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai
kasvakaan kuin täällä Vaskelassa!

— Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa
keinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa
kaiken... kaiken mikä on elämässä tuskallista!

Hän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt
ilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen
avautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan.

— Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla
tuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen.
Sinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi!

Hän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa,
aivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään
sanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä,
harvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä,
hänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä,
jollei erikoista nautintoakaan.

Tällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä
nojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu
edelleen ulos. Tohtori jatkoi:

— Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin
teen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus
ja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu
ystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä... minun elämänhaluni voi vielä
leimahtaa liekkiin... voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun!

Hän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen
juovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on
entistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain
vähitellen menehtyvänsä.

Tohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa,
poveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen...

Paljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin
hoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä
karttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat,
kalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä
ihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan
kohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman
tavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa.

Orpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä
ennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon
huostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda
rouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään
ja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin
koko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli
perinpohjainen..

— Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja
merkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän
oli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla
varustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen,
hänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan
tilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä.

Tohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista
lääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva:

— Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella
liian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee!

Hyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat
kärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut
veljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden.
Tohtori puhelee:

— Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat
ovat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä
potkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen
päivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän
kirjan säätämää oikeusnormia: "Isäin pahat teot lasten päälle!"...

— Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi,
väittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan
väärentämistä!

— Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on
suunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään
yleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa,
että äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä
yleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat
painuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa
ja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti,
että niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien.
Molempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat
lähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan
sivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen
elinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien-
elämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois,
ja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan
kaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara
pisaralta kootuksi ja puhdistetuksi.

— Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla
villiytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon
parempia kuin bolshevikit!

— Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin
sivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran
Venäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma
niistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä
vikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän
neuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni,
jonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan
jokaisella portilla.

Tohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko
Vaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu
perinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän
vaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin.
Matilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä.
Jokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle
soveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja
kun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti
siellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden
näkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä,
mimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet
pikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili:

— Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta
syömisestä!

Mutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän,
pyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä
uudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden
raukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen
vuosikauden paastota.

Alakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia
ja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja
itse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä
oli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset
piti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat
kutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken
tehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat
sanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä
reklaamin merkityksestä.

Siirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun,
ja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa
sairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan
tunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn,
uljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan
pitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea
siniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet.
Kapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä
vieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa
tämän epäonnistuneille yrityksille.

Lipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin
kapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä
alkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa
liian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen
kestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi
on Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut.

Miellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä,
monesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa
Natalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta
ja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri
saavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta.
Siiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita
Berlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä,
kun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin
voinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran
vain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri
odottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli
kerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut,
nyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri
näinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen
tasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona
sattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se
askarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja
Siiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea.
Mutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää
Liisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään...
jos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen
kävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen
vallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi
elämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna
oli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin
Natalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten
viettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono
lohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin
paljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti
hänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino
huomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut
enää, jumalan kiitos!'

Tänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa
lippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään
nuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä
kapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea
tukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa.
On aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä
haparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri
naureskelee:

— Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti,
jotta saisimme tämän lopultakin ylös!

— Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän,
rakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä!

— Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin
käsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin,
tarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks
kolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni!

Lippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen
taivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan
korkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen
täyteen komeuteensa.

— Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on
teidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän
ylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne
kaipaavan ajatukseni.

— Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se
todella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta!

— Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman?

— Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään...
miten minä nyt sanoisinkaan... ei mitään epätodellista.

Hän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja
miten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai
on juuri tulemassa jotakin epätodellista... liioiteltua, josta hän ei
pidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee:
"Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista
itseään, siinä kaikki!"

Kapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen
pitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta
hän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein
nojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni
huomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin
vartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä
leveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja
korostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien
alla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä!
Aivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei
tällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa
painautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri
unohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi
häneen ilkamoiden nauravat silmänsä.

— Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis
lippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä
tuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään!

— Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen
tarpeelliseksi!

— Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole
niin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi
varmaan enemmän, paljon enemmän!

— Kuka toinen?

— No esimerkiksi... esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri
pisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin
otteesta.

Kapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia
Petrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa
nuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta
nautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty
mustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti,
viaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo:

— Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman!

— Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen
tuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?... yleensä vain hiukan
jalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla
mitään... mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei
minulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta!

— Pyh, te olisitte sellainen mies... välittäisitte niissä asioissa
hyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee,
mutta te... paras olettekin siitä puhumaan!

Siiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja
kääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy
ja sanoo:

— Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan
melkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte!
Eikös niin... odotatte kärsivällisesti?

Siiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan
odottamatta.

Kapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun
lähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta.
Alussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan
tyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada
antautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo
monta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka
teki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella
kärsivällisyyttä. "Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi,
juhannus ei ole vielä ohi!"

Päärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli
paitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään.
Limonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee:

— No, jokos pian saan onnitella?

— Minkä hiton johdosta?

— Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin
äsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen
alku kaikin puolin!

— Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet?

— Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen,
siinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no
hyvä, avaa sylisi ja ota hänet!

— Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy!

— Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta
mikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla?

— Nii-in!

— Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään.
— En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä
sinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian
suureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus
talossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän,
minulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri
asia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle
muutaman lisätekijänkin...

— Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua!

— Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on
kunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita... erinomaisia papereja tätä
nykyä.

— Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni
juolahtanut, kysäisin muuten vain.

— En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli
mieleeni... ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama
päivä takaperin.

— Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni
Änkilä mietteissään.

Kapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä
tiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut
jo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut
vielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien
sotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin
huolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien
käsistään. Hän sanoo:

— Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen... tarkoitan...
hetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen
sanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään
perinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta...
tuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo... noin
likipitäin!

— Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä!

— On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa
hommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla
olisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille
suosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs,
tarkoitan todella sinun parastasi!

Johtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein
voinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin,
rekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen
henkilön nimiin... Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit
olivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja
Röngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt.
Kuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin,
ja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän
koetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä
erikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen
laskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen
vain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin...
niin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei
oikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa!




IX.


Vaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen
päivä.

Juhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan
kultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja
kaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva
kallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä,
siihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät
paitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska,
Vaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana,
vallattomana.

On ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän
kukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi
aisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista
kuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön
odotusta, keskikesän hämyisän hääyön.

Kaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä
kauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden
hehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä
tuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä
kuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi
paljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi
värjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin
ärsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa
kiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen
läpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva
odotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä
Kuovikoskella.

Vaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen,
nuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli
myös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan
haihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä
keksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka
näytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat
vetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon.
Kapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon
oli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin,
kiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se
pikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat
niin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään... pitsit sukelsivat vahingossa
näkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti
pikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava.

Natalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän
siristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla
huivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi
juuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen
sulojen viettelyksen.

Johtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan
vieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta.
Vähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen
kaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti
leperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa
tämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin
uskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana
vietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä
kiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan.

Mutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja
hävinnyt oli myös eräs toinen... Siiri Falkman.

He olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo
japanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa
rantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli
Venuksen maja viehättävän poukaman perukassa.

Kapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja
Siiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän
ajattelee: "Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!" Aivan
kuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin
kainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen
lämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu.

Ei Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään
nojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili
voimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain
hyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset
kulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain
hiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki
sitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä
muita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi
melkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut
olla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta
tyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään
tuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään
ajattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian
lapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen:

— Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta!

Siiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin
puolin mukavampaa.

Kapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane
vastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni
oli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin
hajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai
hän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka!
Pitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun
joutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen.
Se oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella
ja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki
oli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin
hyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut
siitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän
välilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki
toistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan
ja kysäisi odottamatta itseltään: "Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä
asiaa?" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi
puhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät
maailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli
takana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt!

Kapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja
puhuu puoliksi kuiskaten:

— Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää
aaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä
lähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä
tuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja
olen onnellinen!

— Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan:
Eino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen,
lörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. "Mitäs se
Eino silloin sanoikaan?" Siiri muistuttelee: "Ja oletko... oletko
sinä edes varma, jos ystäväsi... jos ystäväsi tahtoo lukea minut
siihen kolmikkoon?" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä
äänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun
purskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen,
muisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen
unohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi
näin: "Eino ra... Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin
silloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele
sitä enää milloinkaan, en milloinkaan!" Niin, jospa olisi voinut
sanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan
Einolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa
niin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta...
mitäpäs muuta... mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina
avomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut
monta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän
toveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä... mitä varten siihen piti
ilmestyä Liisun... juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen,
kuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu!

Siiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset.
Nainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei
anna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo
jonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri
niiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta
elä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta
menneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys
olisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen
nainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy,
ystävyyssuhteet kylmenevät.

Siiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut
sitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa
piinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi
itkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt.
Tietenkään hän ei muuta ajatellut kuin _toveruutta_... mitäpäs heillä
muuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan
varmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä,
kun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin
voimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin... Einon
käsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin
kumman onnelliselta... Eino oli niin hyvä ja voimakas!

— Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä
saan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes
kuuntelet minua!

— Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana!
hymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin
runollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut!

— Niinkö todellakin, Siiri kulta?

— Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton,
hänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi
vähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei
tehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki!

Venuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon
puutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla
kulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä
Venus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar.
Siiri alkaa säälitellä:

— Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi
olla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella
kuvajaistaan.

Kapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena:

— Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan
juhannusasussa!

— Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä
rouvan erikoissuojeluksessa!

Kapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta
Siiri epää sen hymyillen.

— Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin!

Hyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat
varjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta.

Kapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: "Tänä iltana!"
Siihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö,
neitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä
Vaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen
pensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin
väkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa.

Ja Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee
kehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun
kapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän
punan värjäämiä poskiaan.

Siiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua,
viimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa
mielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta
unennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille
vaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni
oli melkein kuin Eino... ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan... eihän
Eino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään.
Miltähän se olisi tuntunut... jos Eino... jos Eino! Hyväilevä väristys
käy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas
käsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen.

Kapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi:

— Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä
onnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot?

— Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun
kapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille.

Mutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin
ruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan.
Silloin pelästyy Siiri. "Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua
pitkin, näkisi tämän!" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja
siinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa
ja näkee! "Huh, se olisi hirveätä!" Säikähdyksestä vapisten hän
ponnistelee vastaan.

Kapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias
hänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän
kapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin
hävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen,
eihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät
syliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan
yhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän
melkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa... katselevan
häntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli
vain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut
semmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin
kiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se
oli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut
lähellä... hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla...
pidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman
onnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa
kapteenin läsnäolon.

Kapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen,
tämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista!
Ja kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin
tahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi
loukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo:

— Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi
liikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut?

— En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin
minä itsekin syypää... ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut
melkein... melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä
tehdä! Koeta ymmärtää minua oikein... ei se ole mitään semmoista...
leikittelyn halua. Muuten en vain voi... kenties sitten toisen kerran!

Siiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä.
Tuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä
oli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi
hän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa
yksinäisyydessä, ajatella perinpohjin.

Polulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat
hameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen,
mutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli.
Nähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten
matkaansa. Siiri sanoo hiljaa:

— Siellä oli Natalia Petrovna!

Ei Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin
hänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa
naurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän
puree huultaan ja selittää:

— Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä
kuvitella meistä vallan aiheettomia!

— Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä.
— Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä!

— Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen,
mutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen.

Kapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: "Siinä hän meni eikä tule
enää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa
minut pian hänen hyväilyssään!" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia
Petrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää.
Sai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei
voinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä
sitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt.
Niin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana
mielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen
mielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen
hetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa
silmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi
hänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen
läheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea
ja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut
hereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut
kuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin
hyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut?
Sitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan
varkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa
anastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa,
kaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt
sinne johonkin... hänen sydämensä kynnykselle... sulki sinne pääsyn
kaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa,
hänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä
ystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah,
olisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten
syntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei
kannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden
toverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa,
hänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun
hänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin
odotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot,
Einon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen
ainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi
rakastaa, tehdä naisen onnelliseksi!

Kaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito.
Se havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet
äkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin
huomisiltana olla yhteinen juhannuskokko... siellä Päiväniemen
korkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona.
Olihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä
käynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla
ketään muita... vanhukset vain ja he kahdeltaan... siitä piti tulla
heidän yhteinen juhannusyönsä... Siiri ajattelee: "Eino ei ole siitä
lupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!" Oliko Eino sen unohtanut...
unohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut
niin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia,
heillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä... heidän juhannuskokkonsa
oli rakentamatta... Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta...
Yhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän
istuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän
sulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne
kuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen
yksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää
ensinkään ajatellut?

Alaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi
veitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se
iski silmää kukkasille: "Painakaa päänne hartauteen!" Se nyökkäsi
pensastossa livertävälle leivoselle: "Vaikene on joutunut hartauden
hetki!" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä,
vaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla
ja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa.
Päivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta
niin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle
olkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin
hiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys.

Ja alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään...




X.


Sinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen
tarkastuksen loppuun suoritetuksi.

Se oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä
ikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä,
olisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä
oli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava
pensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä
ryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus-
ja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä
lisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään
päin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin
aarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa
taivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä
joka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken
tehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja
työskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja
napisivat äänekkäästi.

Mutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella
heidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli
sanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman
metsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä
pihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa
soutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken
väsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä
hän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan,
metsien valtakunnassa.

Ja hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen,
unohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä
ikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna
seuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan
lyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina
muuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan,
kiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa.
Kummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä
suuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki,
että Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se
Liisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän
ja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun
edessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen
ja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran
keskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne
metsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä
se katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja
maanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä,
polttavia hyväilyjä luvaten.

Mitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa,
ikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä,
armastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen
hän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt
syvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa
naisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan
elämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä
tuli toinen nainen... Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen
epämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä.

Päivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle.
Itse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn
Hirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli
kaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä
pukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi.
Vain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen
sotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun
päältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut:
Tuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot
vipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret
kylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan
oli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli
jo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä
riistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset?
Ja karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon!
Toivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti
olla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty!
Vaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan
kuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku
kuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni!

Nuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin.
Takki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään.
Hänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen
poskiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä
notkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän
pihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit
ihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan
Vaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin
oli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan
olojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa
Vaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten
asuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia
pientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi
peltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon!
Siihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda
Vaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku
valtijatar!

Hän tapasi Siirin Venuksen majan luona.

Siirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen
raskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä
nenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä.
Hänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden
airut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti
päähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku
jumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa
hymyä. He ymmärsivät toisiaan!

Siiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin
tämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille
molemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri
odottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa
pahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin
unohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli,
että hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä
tuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole
Einoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden
tunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen
pujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee:

— Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin?

Siiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen
majalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt
tiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka
oli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan
vahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä
oli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen
kummalliset päähänpistonsa!

— Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin
nuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa?

— Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee
jo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän
pantaisiin!

— Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta
eroa!

Hän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista
erikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut
häneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino
suuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin
sormia kaupanpäällisiksi.

Tämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon
kosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta
tuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä
sormia!

He käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa,
ja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle
hyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet.

— Ja näytät sentään vielä niin reippaalta!

— Aivanko todella?

— En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa
tarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen
mielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta
Eino selitti:

— Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi
on sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman
ylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä!

Hän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu
samalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut
odottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen
suunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli
täpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä.

Siiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille
luotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle
mielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan
kuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki
ne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon
onnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi
aikaansaamaan!

Ihastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki
Eino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat
hieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin
Siirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä.
Oli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin
raskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän
ennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut
tänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus
ja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo:

— Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet
itkenyt?

Hänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli,
sula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään!

— Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on?

Eino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina,
aivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale!

— Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta,
kun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi!

Hän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän
Siiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan,
että oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää
voinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle
olisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa,
mutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että
hän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä!

— Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen
pyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon
kujeilin.

Eino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan
hyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli
vain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun
hän tarkemmin sitäkin ajatteli... kun hän ajatteli hiukan tarkemmin.
Todellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa
vaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri... niin,
Siiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen!
Muuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki
sairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri,
hyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa
korvanipukkaa ja kysyy:

— Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin?
Tällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella?

— Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun
Eino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut.

Einon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii
sen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin
niin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä,
hän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä!
Mutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: "Tie on
avoinna!" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi
hiukan muuta kuin korvasta nipistämistä!

Hän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä
toveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet
toistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta
luuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena,
muuttumattomana?

Siiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden:

— Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että...?

— Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en
tarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme...
oikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään,
se tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille... se ei tyydytä
sinua... eikä minuakaan. Minä luulen... meidän pitäisi keksiä sen
tilalle jotakin muuta... määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri
ystäväni... kokonaan uudelleen?

Siiri on vähällä huudahtaa: "Johan minä olen sen määritellyt
uudelleen!" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu
vielä vahvemmin ja sanoo hiljaa:

— Kai meidän on niin tehtävä!

Ja he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti
Siirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille
entiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten
muistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu:

— Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua
sylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen
sinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen
sinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä
vaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö
todella ala pelätä minua?

— En pelkää, minä ihailen sinua... vielä paljon enemmän kuin ihailen!
Jos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin!

— Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla.
— Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua
sylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut,
ihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan
puiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan?

— Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin?

— Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun
varrella tullessani erään parin... eivät hurmiossaan ensinkään minua
huomanneet.

Siiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin
tuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein
näin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä
Siiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi,
hätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu.

Eino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa:

— Eino... rakas... minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi...
rakas, auta minua!

— Näethän, Siiri, minä olen raju!

— Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas!

Siiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle
valahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi
hyväillen hänen liivinsä nyörejä.

— Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti
odottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi!

— Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri.

Pusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää
paljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi
sille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa:

— Rakas... kanna minut tuonne... majaan!

Siiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen
mieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla,
pitelee häntä kaulasta.

Venuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven
kiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä...

Iltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa,
mutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar
hymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö
oli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan.
Leivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän
tästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään
kallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin
punerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar
iskee merkitsevästi silmää leivoselle: "Näethän, ne ovat vielä
siinä!" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä
ylistysvirren kesälle ja rakkaudelle.

Rouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri
Viherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä
vielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä
himosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä
heitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella.

Mutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli
jäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa
suljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten:

— Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun
varrella!

Siviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että
sekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea
kapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt!

Siiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee
haaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen
himmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän
huoahtaa:

— Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee
kahvikultineen!

— Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin
onnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!...

— Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme... hän vetää Einon pään
puoleensa, sopottaa hänen huuliinsa... sittenhän voisimme olla vielä...
vielä vähän aikaa!

Kultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin
täydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset
käsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa
puristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän
olla vielä vähän aikaa... hyvän Matilda tädin vuoksi!

Aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri
palasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi
onnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän
mielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen,
hänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus
ensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat
jälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori
nainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste
puhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma
puhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut
ja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu
on silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin
hohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin
nähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin
kutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu
on silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen
rakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin
on nainen miehelle alamainen.

Siiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät
vielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä.
Hän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon.
Siinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta
kieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen
ajatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli.

He kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain
silloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä
näkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot
Hirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän
onnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun.
Se oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee
maasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava
suitsutusuhri heidän rakkaudelleen!

Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään
olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen
olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja
vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat
tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä
rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin
ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti
heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen
hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan
unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön
yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs
jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni
puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin!
Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa,
simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella
kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun
Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli
häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon
kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut
rakkaan apulaisinsinöörinsä!

Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha
sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta
Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa
Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi
kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta
hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati
hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati,
leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli
särkynyt. Siiri ei mitään huomannut.

Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten
syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli
ulottunut.

— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.

"Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs
huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki
olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli
anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen
lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän
alkoi niiden mielestä vanheta!

Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä
odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.

— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette
Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu
se puhe luonnostaan.

Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen
mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen
mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat
rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.

— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua
on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että
ovat erehtyneet.

— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei
moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja
liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.

Tohtori Hilli tarttui puheeseen.

— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien
ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa
meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä
selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt
kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja,
siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa.
Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme
suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle
paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä
marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa
oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne
teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun
tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa,
kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!

Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa
lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli
tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi
Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.

— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on
puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat
Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö
on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me
luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja
vähän muustakin yhteistyöstä!

Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä.
Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi
jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.

Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan
kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut
erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna
pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki
menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä
yksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen.




XI.


Juhannusaatto!

Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela
oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä
päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä
hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti
Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.

Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken
tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja
juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen
Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän
uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola,
kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat
hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan
viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa
kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien,
järkevästi heruttelemaan.

Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli
syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut
korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa
sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset
puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja.
Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä
taivaan lähettämän jumalanmiehen.

Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja.
Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa
työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan
asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan
runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat
jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan
uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.

Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni
ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli
hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat
tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten
lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda
rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei
ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia,
jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.

Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen
saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari
joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo
Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana
haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja
nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä
hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä
arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä
tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä
harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä
kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se
olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi
liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia
Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen
menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää
Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus
tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin
ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies,
liikemies!

Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken
vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen
rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän
ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat
keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä.
Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla
Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella
maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän
viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi
olevan isävainajaansa ovelampi!

Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan
kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli
mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla
noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:

— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei
hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten
yhteistä parasta!

Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle
selkänsä.

— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva
toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:

— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!

Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda
rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä
kertoo salaperäisenä toisille:

— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On
luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!

Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun
iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä
Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut
miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.

Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta
vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti
häntä:

— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin
harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu
vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen
pääsevän järkiinsä.

— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja
tulisi tänne.

— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie
hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun
ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta...
kaikesta on saatu riittävä hyvitys.

— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet
silmissä.

Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä
Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun
kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä
kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen
arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään
ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin
rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset
ajatuksensa ja mukautua niihin.




XII.


Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen,
mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla
autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia,
nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan
hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne
tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala
alkoi nopeasti kohota.

Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä
uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja
kuiskasi:

— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä
virka-asioita!

Kapteeni katseli häntä ymmällä.

— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä...
juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!

— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia
sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se
sotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri...

Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.

— Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö?

— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi...

— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista
olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. —
Minun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä!

— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava
kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!

Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli
ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:

— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin
hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes
läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun
varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä
hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä
pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!

— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.

— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen,
aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista
työnpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi!

Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin
mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:

— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin
selvitään!

— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä
siitä selvitään!

Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään
aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin
nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre.
Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja
silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät
syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi.
Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain
kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita,
kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!

Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte,
miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan
päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet
mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja,
jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla
ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.

Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen
äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi
välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku
rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla
hänen rinnalleen.

Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta
väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut
Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää
Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin
lämmin, sisarellinen ystävyys.

Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon
ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi
vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.

— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!

Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa
paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki
hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.

— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —

— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin
pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan
puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että
minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin
niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se
tekee ihmisille niin hyvää!

— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes
kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?

— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut
tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista!
Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs
päänkivistys!

Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään
upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika
parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.

— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.

— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli
aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta
oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin
hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?

— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.

— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä
iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!

— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?

— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla
paras... paras kaikista!

Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui
kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?"

Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin
pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu
näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että
Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt
sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka,
juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä,
polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän
tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä
oli hävinnyt se kärsivä ilme.

Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä,
että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.

— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin
remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!

— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä
täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.

Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä
hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä
siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori
Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt
juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen
hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen
huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä
paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori
Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana,
ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi,
vietteleväksi.

Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti
hermostuneesti ja sanoi:

— No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin
muisti!

Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan
hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille
yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva
Falkmanille erikseen.

Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä
lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä
tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat
Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin
useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.

— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri
innokkaasti.

— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja
Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa
polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!

Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui
rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat
jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi
säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään.
Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle
nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää
Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan
voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa
tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista.
Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen
olkapäänsä yläpuolella.

Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä
kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana.
Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin
seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi
hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu
tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan,
pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän
näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi
toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa
hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan
pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus,
ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka
puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit!
Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi
Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui
kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että
taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen
ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo
ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen
olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista
taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!

Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä
hälinässä:

— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut,
tuoli keikkui niin hirveästi!

He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä
osaksi tulleesta riemukulusta.

— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.

— Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat
koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi
kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti,
aivan niinkuin itse tahtoo!

Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan:
"Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee
Einon olkapäätä nyhjien:

— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?

— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli!
nauraa Liisu vallattomasti.

— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin
vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi,
niinkuin me toisetkin!

— No sanotaan sitten vain Einoksi!

Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva
toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen.
Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa
tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun
nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me
vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!"

Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen
kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri
istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti
ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun
nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta
kieltä.

Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää
jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin
näännyttävä.

Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee
käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.

— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit
serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai
seuraavassa postissa sinulle itsellesikin.

Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle.
Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön
hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai
hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi,
hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi,
mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä
mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä
asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä
oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen,
melkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli?

Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta
tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita
yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi.
Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän
kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen,
suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.

Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan
juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston
sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne
vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen,
parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista,
pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia,
suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten
naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.

Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä.
Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat
täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu
oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut
hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa.
Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä,
puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain
yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän
ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian
hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan
Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän
tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.

Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken
oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan
arastellen:

— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!

— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko
kirjeen.

— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti
kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan,
mitäpäs minä muuta!

— Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?

— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen
kesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!

— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä
olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja
kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan
mustankipeitä!

Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa
hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta
Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen
lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat
muovailleet kumpaakin omalla tavallaan.

— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt
miehen itselleen?

— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta
kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne
vihdoin ovat ovella!

— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta
unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!

Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle
itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin,
Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli
kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden
matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut
harmillista, kerrassaan sietämätöntä!

Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku
oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo
ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa
viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli
siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri
silloin, kun oli alkanut kotiutua!

Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen
aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!...
matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen
mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän
näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun
kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä...
he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa
kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi.
Oliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun
pauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri
parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta
rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän
kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää
Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:

— Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne
matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas
kultatyttö?

Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen.
Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet
silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun
olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman
viikkokauden!

— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te
voisi jäädä tänne?

Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi.
Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja
tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi
aikaa.

Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi
äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään.
Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi
ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää
Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne
yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan.
Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella
Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän
siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon
kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen
tempaamana:

— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä,
huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin
asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä
iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!

Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon
ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille
kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan
unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa,
ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo
Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin
uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää,
niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon
kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:

— Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten
onnellinen!

Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen
Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun
puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut
lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja
sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen,
huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!

Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi
antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain
omalle rakkaudelleen!




XIII.


Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut
vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista
rakastamassa.

Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa
tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis
tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut
univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi
olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan
samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui,
näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet
ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa
hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta
vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo
tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo
aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin
jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat
uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti,
miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat,
viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin
antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli
uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia,
veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli
Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita
janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia,
miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu
lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli
kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen,
juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen
herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä?
Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon,
nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin
vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa
Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se
nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se
vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä
ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä
sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi
mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi
ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah,
ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin
kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken
tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui
vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain,
valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut
enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan
niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet
muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa
kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin
Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se
oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin
pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin
tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut,
turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi
rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden
merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä.
Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa!
Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se
tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas
olikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?...

Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla
saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa,
mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti
ajatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja!

Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen
halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät
häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten
huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis
tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös
tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä,
ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat
hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin
puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se
virkisti.

Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja.
Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan
jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän,
sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen
housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut,
ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka
liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat
pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo
kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki,
joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki
moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra
kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki
ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää
palatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian
vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen,
ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei,
se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty
keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi,
muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse
parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä
unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!

Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen
kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä
oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan
katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli
täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli
piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!

Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän
katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia
Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen
kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli
kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät
kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa.
Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti
kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta
vaikenevaan kesäyöhön...

Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä
jo mennyt.

He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi
Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta
veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja
hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman
perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.

Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön
ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä
äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät
olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää
tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo
vimmatusti.

Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen
muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä
puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa
kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä
puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin
janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua
Liisulle... vain pari sanaa, ei enempää!

Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee
Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli
niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän
tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:

— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!

— Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa?

— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja
tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!

Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman
taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina
käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja
hänen hennot sieraimensa värähtelivät.

— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien
muiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden
kerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran!

Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo
taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten
merkitsevästi hymyillen:

— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo
onnitella?

Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.

— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä
epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne
sanat tulivat:

— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi...
kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!

Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan
ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.

— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. —
Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta
näin alussa...

— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin...
serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi
kiire!

Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa
alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman
ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän
hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti
Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:

— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden
lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!

— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.

He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä
tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen
kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan
jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se
sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.

Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja
pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa
häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:

— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka...
mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!

— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat
kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset.
Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!

— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!

— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!

— Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri
toivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään
muuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi?

— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä
kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!

— No juodaan sitten niin!

He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen,
tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet
toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa
merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.

— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!

Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt
näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:

— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!

— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä!
Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.

Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen
olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:

— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_
olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!

— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!

Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa
koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea,
Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi
hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa
kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma,
vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet
kuiskivat läähättäen:

— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!

Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin
tukehtumaisillaan Liisu sopersi:

— Ovi... rakas... onko se...?

— On, se on lukittu!

Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi
häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui:

— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei
saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän
tulisi onnettomaksi, en tahdo!

Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä.

— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi
kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua,
Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä
kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin...

— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän
täytyy mennä!

Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.

— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!

Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.

Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän
joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa.
Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä,
houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla
leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta
tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti
etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja
hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen
tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.

Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri
Silvan ja sanoi:

— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis,
oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!

Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen
kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään
apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä.
Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:

— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni...

Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen
luokseen, sähähti hänen korvaansa:

— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!

Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan
apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.

Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden
kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita
alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi
hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:

— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista
ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva
Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo
toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!

Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat
puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä,
hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä
välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä
paremmalla vauhdilla.

Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa.
Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta
nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä
rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi
hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa,
veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra
oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan
kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja
julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.

Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja
Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla
tullutta upseeria ja Liisu.

He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea
kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu
puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori
tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori
Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura
hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin
sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.

— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.

— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.

— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.

— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!

Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut
hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:

— Kapteeni kuuntelee soittoa!

— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.

— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties
herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä
erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen
elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties
ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus,
hän ymmärsi elämän.

Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori
Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.

Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:

— Hyvä jumala!

Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta,
seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.

Tohtori sanoi matalalla äänellä:

— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa
neiti Falkmanin kotiin!

Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä
sanomatta.

— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun
tarpeeseeni hyvin takaisin.

Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli
aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon
latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan
liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät
kiskoneet sitä alas?

Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien
kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa
murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui
syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa,
ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli
kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan
pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:

— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain...
tanssivat... eivät aavista mitään!

Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin,
itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili
hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.

Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He
lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä,
lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului
juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti
metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset
manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken
työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui
tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:

— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!

Nuori Rautanen huusi kuskille:

— Aja nopeammin!

Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan
virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he
pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi
Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä
huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin
päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:

— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen?

— Tulen, rakas!

Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on
kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski
kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan
uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä
syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle
menevien viimeinen huokaus.

Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla
rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun
auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen
kaukorannan vaaroilla.

Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis
vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti
pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen
paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen
hänen kainaloonsa.

Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön
valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen
sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta
kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.

He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja
kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken
vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli
kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.

Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati
terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76342 ***