Initial commitHEADmain

4 files changed, 1408 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76270-0.txt b/76270-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..fb1e306
--- /dev/null
+++ b/76270-0.txt
@@ -0,0 +1,1391 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76270 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+AAMUKELLOT
+
+Kirj.
+
+Adolf Schmitthenner
+
+
+Toimittanut
+
+Teuvo Pakkala
+
+
+
+Mailta ja meriltä N:o 3.
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1910.
+
+
+
+
+1.
+
+
+»Nyt hän on kiinni! Kiinni saivat!»
+
+Poikasia kulki etunenässä. Hurjaa vauhtia he mennä pyyhkäisivät
+kadulle jyrkkää alamäkeä etuporttia kohti. Sitten tulivat sällit
+verstaista, hevosenkengittäjät etumaisina. Palvelustytöt jättivät
+ruukkunsa kaivolle. Taloista tulla tupsahtivat porvarit ja naiset, ja
+vaaliruhtinaallisen amtmannin kauniit tyttäret kurottautuivat katsomaan
+ikkunoista.
+
+Häntä kuljetettiin torikatua. Sotamies kulki edellä tehden tietä
+keihäsvarrellaan. Sitten tuli torvensoittaja ja rumpali. Torvensoittaja
+puhalsi samaa kappaletta, jota hän itse ja toverinsa olivat puhaltaneet
+toissapäivänä vaaliruhtinasta vastaanotettaissa. Silloin ei ollut
+tungos torilla ja liike kaduilla suurempi kuin tänäänkään, eikä ollut
+odotettavissa mitättömämmät kestit kuin toissapäivänä. Miksikä ei siis
+torvensoittaja soittaisi samaa kappaletta, jonka kaupungin urkuri
+oli valinnut soitettavakseen hänen ruhtinaallisen armonsa saapuessa?
+Rumpali taas noudatti toista periaatetta: joka kerta, kun hän astui
+jonkun neitosen ohi, iski hän kaikin voimin vasikannahkaan, joka parkui
+pahasti, lennätti pölyä ympärilleen ja herätti naurua.
+
+Rumpalin takana asteli vanki, kädet selän taakse sidottuina. Hänen
+puseronsa oli siekaleina, mustat hiukset riippuivat hujan hajan
+kasvoilla. Vasemmassa ohimossa oli leveä haava, josta veri vuoti
+virtanaan.
+
+Se mies vasta oli puolustanut itseään! Yksin viittä vastaan.
+
+Kaksi oli hän paiskannut tantereeseen, ennenkuin he saivat hänet
+alleen. Ja kun he olivat saaneet hänet kumoon, oli hän tempaissut vielä
+yhden mukanaan, joka unohtikin nousta pystyyn.
+
+Näin puhelivat sällit keskenään. Mutta tytöt, jotka katselivat
+ikkunasta, mustakutrinen Judith ja hänen leikkitoverinsa, vaalea
+Agathe, kuiskivat toisilleen hiljaa, jotta ei kolmas kuulisi: »Sääli
+kaunista, nuorta verta! Katsoppa, mitenkä hänen silmänsä salamoivat!
+Ja mitenkä hän astelee ylpeänä, ikäänkuin olisi mikäkin ritari! Totta
+tosiaan minä en tiedä meidän herroistamme yhtäkään, jonka kanssa niin
+mielelläni menisin tanssimaan!»
+
+Samaten ajattelivat ja puhelivat myöskin tytöt kadulla. Mutta
+siitä huolimatta ei kukaan oikeastaan säälinyt häntä, ei vanhat
+eikä nuoretkaan, naiset eikä miehetkään. Hän oli näet ventovieras
+ihminen, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt vasta kun toissapäivänä,
+jolloin hän ilmestyi tanssimaan tuonne lehmuksen alle yläportilla.
+Siellä oli hän vähän aikaa tapellut vaaliruhtinaan jousenjännittäjän
+kanssa ja tappanut hänet. Miten se oli tapahtunut, sitä ei osannut
+kukaan selittää. Nuo kaksi miestä olivat vaihtaneet muutamia sanoja,
+rynnänneet toisiinsa jo käsiksi, ja samassa makasi toinen verissään,
+toinen tunkihe joukon läpi ja hävisi läheiseen metsään. Ruhtinaan
+ratsumiehet olivat heti ajaa karauttaneet pitkin katuja kaupungista
+ulos ja hälyyttäneet liikkeelle ympäristöllä olevien kylien asukkaat.
+Kaikenlaista joutilasta joukkoa oli jalkeilla etsimässä karkulaista
+lähimetsistä, he kun toivoivat saavansa sievän kiinniottopalkkion.
+Muutamat näistä olivat onnistuneet saamaan käsiinsä karkulaisen,
+mutta suoriusivat siitä huvista monilla mustelmilla, haavoilla ja
+jäsenvammoilla.
+
+Tällaista tiesivät miehet kertoa. Naisväki taas oli ottanut selvää,
+minkä tytön tähden nuo molemmat vieraat olivat iskeneet yhteen. Ja kun
+saatiin tietää, että se oli vaunumestarin Veronika, ihmeteltiin entistä
+enemmän, sillä Veronika oli vielä lapsi ja oli ensi kertaa ollut
+tanssitilaisuudessa. Pojat eivät olleet koskaan hänestä puhuneet, eikä
+yksikään naisista ollut huomannut, että hän olisi kaunis. Sitävastoin
+tiedettiin, että hän oli köyhä ja ettei hänellä ollut sukulaisia eikä
+tuttavia. Ja kun ei murhattukaan liikuttanut mitenkään ketään, niin
+seurattiin koko tapahtumaa ainoastaan uteliaisuudesta.
+
+Kaupungin isillä sekaantui tähän uteliaisuuteen tyytyväisyyttä, joka
+sai heidät hykertelemään käsiään. Sen jälkeen näet kun vanha ruhtinatar
+oli kuollut tuolla linnassa, leskenasunnossaan, ei heillä ollut sen
+muurien sisäpuolella ollut yhtään maan hallitsijahuoneen jäsentä. Nyt
+kun vaaliruhtinas oli käymässä heidän luonaan, toivoivat he saavansa
+hankituksi itselleen muutamia etuoikeuksia tapauksen muistoksi.
+Mutta kun he onnettomuuden jälkeisenä päivänä kävivät tervehtimässä
+häntä, niin oli Ottheinrich ahdistanut heitä vihaisena, aivan kuin
+he olisivat olleet syynä siihen, että hänen palvelijansa murhattiin.
+He vakuuttivat olevansa tähän ilkityöhän syyttömiä kuin Betlehemin
+lapset ja säälivänsä murhattua kuin omaa veljeänsä. Mutta Ottheinrich
+oli armotta kääntänyt heille selkänsä, ja he olivat alakuloisina
+tallustelleet kukin kotiinsa. Sitä tyytyväisempiä olivat he nyt siitä,
+että vaaliruhtinaan ratsumiesten ei ollut onnistunut saada kiinni
+ilkityöntekijää, vaan kaupungin porvareiden. Missä vain senvuoksi kaksi
+raatiherraa tapasikin toisensa tungoksessa, he onnittelivat toisiaan
+ja tuumivat keskenään, että kiinniottajille pitäisi antaa yhteisistä
+varoista kunniapalkinto vaaliruhtinaan palkkion lisäksi ja noille
+kolmelle haavoittuneelle vielä päälliseksi kipurahoja.
+
+Ottheinrich oli juuri noussut ruokapöydästä, kun melu läheni linnaa.
+
+Hän meni ikkunan luo ja silmäili pitkin katua meluavaa joukkoa kohti.
+
+»Ketähän he tuolla kuljettavat kaupunkiin? Totta vieköön, samalla
+soitolla, jolla he ottivat minut vastaan!»
+
+Silloin törmäsi vanha linnanvouti ovesta sisään.
+
+»Teidän armonne! He ovat saaneet kiinni hänet, ovat saaneet kiinni!»
+
+»Kenen?»
+
+»Tuon miehen, joka surmasi teidän Fritsinne.»
+
+»Jopa jotakin!» huudahti vaaliruhtinas ja riensi ulos sellaisenaan, pää
+paljaana, kotinutussa.
+
+Kun rumpali huomasi korkean herran, otti hän tehtävänsä vakavalta
+kannalta ja löi mahtavasti tahtia. Torvensoittaja yhtyi siihen
+kaksinkertaisella innolla ja soitti marssin viimeiset sävelet
+fortissimossa. Molemmat soittoniekat asettuivat vaaliruhtinaan
+vasemmalle puolelle. Torvensoittaja käänsi soittimensa ylösalaisin ja
+rumpali lopetti kappaleen pontevalla pärinällä.
+
+Ottheinrich iski heihin vihaisen katseen ja kysyi heiltä olan yli:
+
+»Oletteko pitäneet minua toissapäivänä narrina vai teettekö nyt narrin
+vaaliruhtinaaksi?»
+
+Torvensoittaja, joka juuri veti henkeä, unohti sulkea suunsa, ja
+rumpali aukaisi suunsa selko selälleen. Näin he töllistelivät molemmat
+kysyvästi toisiaan, sillä he eivät ymmärtäneet, piilikö vaaliruhtinaan
+sanojen takana juomarahoja vaiko selkäsauna.
+
+Ottheinrich astui portaita alas ja katseli pahantekijää,
+
+»Sääli miestä!» mutisi hän partaansa. Sitten sanoi hän kansanjoukolle:
+»Tuolta miespoloiselta vuotaa verta. Hänen haavansa täytyy pestä ja
+sitoa!»
+
+»Hänen haavansa pitää pestä!» »Se pitää pestä!» »Vettä ja pyyhin
+tänne!» »Missä on pesijä?» »Eikö pesijä ole vielä täällä?»
+
+Tällaisia huutoja kuului tungeskelevasta väkijoukosta. Ei kukaan
+tiennyt, noudettaisiinko todella pesijä, eikä yksikään liikkunut
+paikoiltaan. Silloin astui joukosta kainosti muuan neitonen. Hän oli
+aivan nuori ja hento, tukka vaalea, silmät siniset, kainot. Hänellä oli
+kädessä saviastia, ja hänen käsivarrellaan riippui loistavan valkoisia,
+laskoksella olevia liinasia. Hän meni vangin luo, laski saviastian
+maahan ja alkoi pestä haavaa, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
+
+»Se on oikein, neitiseni!» sanoi vaaliruhtinas. »Polvistu maahan, mies,
+jotta neiti voisi paremmin auttaa sinua!»
+
+Vanki katsahti nyt ensi kerran laupeudensisareen. Hänen kasvonsa
+kirkastuivat, hän kumarsi syvään hänelle ja laskeutui polvilleen
+katukivitykselle.
+
+Lapsukainen punastui korvia myöten. Hänen hoikat sormensa vapisivat,
+mutta hän rohkaisi mielensä urheasti ja hengitti niin syvään, että se
+kuulosti melkein huokaukselta. Sitten hän teki tehtävänsä loppuun asti
+varmasti ja harkitusti, taitavasti ja näppärästi.
+
+»Minä kiitän teitä!» sanoi mies ja nousi pystyyn. Neitonen sieppasi
+astiansa maasta ja katsomatta ylös pujahti väkijoukkoon samaanne päin,
+mistä oli tullutkin.
+
+Haavaa pestäessä ja sidottaissa oli vaaliruhtinas tarkkaavaisesti
+tähystellyt polvistuvan miehen kasvonpiirteitä ja antanut sitten
+katseensa harhailla ikäänkuin olisi muistutellut jotakin, mitä ei
+voinut saada mieleensä.
+
+Kun tuo miespoloinen oli noussut seisaalleen, palautti ruhtinas
+katseensa, silmäili vankia ja sanoi: »Irroittakaa hänen kätensä!»
+
+Sidotun miehen synkistä silmistä kuvastui ruhtinaalle kiitollinen katse.
+
+»Ei toki, armollinen herra!» sanoi pormestari ja astui esille
+raatimiesryhmästä. »Hän pannaan syvimpään tyrmään, eikä sinne viedä
+yhtään vankia vapain käsin. Niin vaativat säännöt.»
+
+»Hyvä. Mutta hän on poikkeuksena säännöistänne. Irroittakaa hänen
+kätensä!»
+
+»Anteeksi! Tämä mies ei ole ainoastaan tehnyt tuota moitittavaa murhaa,
+vaan on lisäksi kiinniotettaessa pidellyt pahoin kolmea miestä.»
+
+»Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän taisteli henkensä puolesta.
+Ovatko nuo kolme minun miehiäni?»
+
+»Ne ovat meidän kaupunkimme porvareita, räätäli, naulaseppä ja
+turkkuri.»
+
+»Mutta mitä on teidän porvareillanne tekemistä tuon miehen kanssa?
+Jääkööt kotiinsa ja pitäkööt omastaan huolen. Vai onko heitä kutsuttu?»
+
+»Ei, vaan kiitettävällä innolla ovat he kilvan lähteneet liikkeelle
+vapaaehtoisesti, palvellakseen teidän armoanne.»
+
+Ottheinrichin hyvänsuopa ilme synkkeni.
+
+»Niinpä saavat he itse pitää hyvänään, mitä ovat itselleen hankkineet!
+Huonon palveluksen he ovat minulle tehneet! Tämä mies olisi voitu
+vangita minun lähdettyäni teidän kaupungistanne. Luuletteko te, että on
+hauskaa tuomita ihminen päätään lyhemmäksi?»
+
+»Oi, armollinen herra», sanoi amtmanni ja astui ruhtinaan luo, »hän
+ei tule tuottamaan Teille mitään vaivaa! Jättäkää hänet meille! Me
+tuomitsemme hänet, kun te olette poissa.»
+
+»Minä olen maan korkein tuomari», sanoi ruhtinas ja loi lyhyen
+silmäyksen puhujaan. »Velvollisuuttani en jätä täyttämättä. Irroittakaa
+vangin kädet!»
+
+Käsky lausuttiin korotetulla äänenpainolla. Nyt ei enää vastustettu.
+Kahleet putosivat maahan, ja mies ojenteli käsivarsiaan.
+
+»Lupaa minulle, että et karkaa!»
+
+»Lupaan sen!» sanoi vanki nostaen oikean kätensä.
+
+Ottheinrich näki käden, mutta nosti heti katseensa siitä.
+
+»Tiedätkö, kuka sinua puhuttelee?»
+
+»Kukapa ei tuntisi teidän ruhtinaallista armoanne Ottheinrichiä, Reinin
+vaaliruhtinasta?»
+
+»Sinä olet ollut Heidelbergissä ylioppilaana», jatkoi vaaliruhtinas.
+»Minä olen nähnyt sinut ylioppilaan vaipassa.»
+
+Nuori mies kalpeni ja puristi ohuet huulensa yhteen.
+
+Ottheinrich tarkasteli tuon poloisen repaleista pukua ja puhui edelleen:
+
+»Sinä olit kaksi yötä metsässä, mutta ilma on kaunis ja sammal kuivaa.
+Sinun vaatteesi olivat jo sitä ennen siinä kunnossa, jossa niitten ei
+olisi pitänyt olla. Sinä olet mennyt kulkurien luokkaan ja vieläpä
+huonompaankin seuraan. Vanhemmillasi on jo ollut huolia tähtesi, ja nyt
+sinä seisot lopulta murhamiehenä edessäni.»
+
+»Minun täytyi puolustaa henkeäni. Tuo toinen hyökkäsi kimppuuni.»
+
+»Vanha virsi!» huusi kuningas vihaisesti. »Missä on se neitonen, jonka
+tähden miehet ottelivat? Tuotakoon hän tänne!»
+
+Mutta se ei ollut tarpeen. Joukko jakaantui kahtia, ja sama
+neitonen, joka äsken oli sitonut haavan, astui kainosti esille, pää
+alaspainuneena, mutta aivan rauhallisena ja varmana.
+
+»Eikö tämä ole meidän laupeudensisaremme?» huudahti vaaliruhtinas
+ihmeissään. »Lapsi kulta, sinä kuulut vielä äidin helmoihin, ja sinun
+tähtesi täytyy kahden miehen menettää henkensä. Katsoppa minuun.»
+
+Veronika nosti kauniit silmäluomensa ja katsoi orvokinsinisillä
+silmillään vaaliruhtinasta kasvoihin.
+
+»Tunnetko tuon miehen?»
+
+»Hän tanssi kanssani toissapäivänä.»
+
+»Tunsitko sen miehen, jonka hän pisti kuoliaaksi?»
+
+»Hänkin tanssi toissapäivänä kanssani.»
+
+»Kumman heistä olit tuntenut aikaisemmin?»
+
+»En kumpaakaan. Molemmat näin vasta ensimäisen kerran toissapäivänä.»
+
+»Kenen kanssa sinä olit, kun tappelu alkoi?»
+
+»En kummankaan. Mutta he tahtoivat molemmat samalla kertaa tanssia
+kanssani, ja minä suostuin hänelle.»
+
+»Kenelle?»
+
+Veronika osoitti päällään vankia.
+
+»Kumpi tarttui ensin puukkoon?»
+
+»Minä näin ainoastaan hänen puukkonsa välähtävän.»
+
+»Tyttö valehtelee!» jyrähti siihen vanki.
+
+»Vaiti!» kuului vaaliruhtinaan käsky. »Ja joskin toinen ensimäisenä
+olisi temmannut puukkonsa, niin se ei puhu puolestasi. Sillä sillä,
+jonka veitsi niin helposti osuu toisen ruumiiseen, hyppelee se jo
+tupessakin. Valmistaudu kuolemaan. Huomenna, kun aamukellot ovat
+laanneet soimasta, sovitat sinä ilkityösi päälläsi.»
+
+Mies poloinen lyyhistyi kokoon.
+
+Ottheinrich katseli häntä säälien.
+
+»Kehdossa ei sinulle ole laulettu, että näin kuolet. Missä elävät
+vanhempasi? Mikä on nimesi?»
+
+Nuorukainen vaikeni.
+
+»Etkö sinä vastaa minulle?»
+
+»Minä olen hyvien ihmisten lapsi. Sallikaa minun olla mainitsematta
+nimeäni ja syntyperääni. On kylläksi, että vanhemmillani on murhetta
+tähteni. En tahtoisi tähän vielä lisätä häpeätä.»
+
+Silloin muuan raatiherra meni ruhtinaan luo ja sanoi: »Eikö pitäisi
+kuitenkin tehdä hänelle tämä kiusallinen kysymys?»
+
+Vihainen silmäys säikäytti hänet takaisin.
+
+Ruhtinaan katse kääntyi taas tuomitun puoleen ja tutki häntä kuin
+mitäkin arvoitusta.
+
+»Sinä olet poikennut hyveen tieltä ja kulkenut pahan polkuja. No niin.
+Me olemme kaikki syntisiä. Mutta miksi et ole ruvennut sotamieheksi,
+jotta olisit voinut saada kunniallisen kuoleman? Nyt joudut sinä
+pyövelin käsiin.»
+
+»Keisarilla on rauha kaikkialla.»
+
+»Unkarissa jo toraillaan», virkkoi vaaliruhtinas vilkkaasti. »Pian
+alkaa taas sota turkkilaisia vastaan. Siellä tarvitaan reipasta väkeä.
+Miksi et ole mennyt sinne?»
+
+Nuorukainen huokasi syvään.
+
+»Mielelläni menisin, kun vain voisin!»
+
+Vaaliruhtinas näytti kamppailevan ajatuksissaan. Sitten hän pudisti
+surullisesti päätään ja sanoi:
+
+»Se on nyt liian myöhäistä. Mutta kuule! Jos sinä ilmoitat minulle
+nimesi ja syntyperäsi, niin sinuun ei koske se miekka, joka riippuu
+mestari Hannun naulassa, vaan sinä kuolet kuulan lävistämänä. Kolme
+ristirintaista soturia, jotka minä vartavasten etsin, pitävät
+siitä huolen. Sano minulle nimesi hiljaa, ja minä annan sinulle
+ruhtinaallisen kunniasanani: se jää omaksi salaisuudekseni, mitä sinä
+minulle sanot.»
+
+Vaaliruhtinas meni miehen luo ja asetti korvansa tämän suun eteen.
+Mutta sieltä ei kuulunut kuiskaustakaan, vaan mies kääntyi poispäin ja
+lausui ääneen: »Anteeksi, että vaikenen. Te tunnette äitini ja isäni.
+Siksi vaikenen.»
+
+Vaaliruhtinas näytti hämmästyneeltä. Hän iski tutkivan katseensa
+nuorukaisen kasvoihin, mutta hänelle ei palautunut mitään muistiin.
+
+»No niin», sanoi hän vihdoin, »kuolet siis tuntemattomana. Kuulan
+annan sinulle kuitenkin lahjaksi. Huomen-aamulla, aamukellojen tuolla
+ylhäällä tornissa tauottua soimasta, saat kuulasi juuri tässä paikassa
+kuten kunnon sotamies ainakin, joka muuten oli rehti mies, mutta rikkoi
+leirioikeutta vastaan. Viekää hänet kunnialliseen vankilaan», sanoi
+ruhtinas kääntyen raatiherrojen puoleen. »Minä tahdon niin. Lähettäkää
+hänelle pappi, jotta tämä olisi koko yön hänen luonaan. Mutta papin
+tulee jättää hänet rauhaan, jos hän sitä haluaa, Milloin soivat
+aamukellot?»
+
+»Päivän sarastaessa, neljän aikaan.»
+
+»Neljän aikaan tulee hänen olla tässä paikassa, ja heti kun kellot ovat
+soineet — Jumala olkoon kanssasi, poikani!»
+
+Ottheinrich katsoi vielä kerran häntä syvälle silmiin, mutta löytämättä
+mitä etsi.
+
+Nuorukainen tavoitteli puristaakseen ruhtinaan kättä, mutta
+Ottheinrich oli jo kääntynyt poispäin. Hän kutsui luokseen muutaman
+nuoren aatelismiehen ja mainitsi tälle lisäksi korpraalin ja kolme
+muskettisoturia. Sitten hän huusi: »Kuulkaapas, herrat, tehdäänpä pieni
+ratsastusmatka viheriään metsään harrastaaksemme metsämiehen ammattia!»
+
+Kun ruhtinas neljännestuntia myöhemmin astui kaitoja kiertoportaita
+alas, jotka veivät hänen huoneestaan pihalle, oli hän, likinäköinen
+kun oli, vähällä juosta kumoon erään naisolennon, joka oli polvillaan
+varjoisimmassa paikassa.
+
+»Kuka siinä? Kuka täällä on polvillaan? Nouskaa! Kuka te olette? Mitä
+te haluatte?»
+
+Haamu jäi paikoilleen. Mutta kaksi kättä kohoutui rukoilevasti häntä
+kohti, samoin kasvot, joilla kyyneleet virtana vuotivat.
+
+Ottheinrich kumartui kurotettujen käsivarsien väliin ja katseli kasvoja.
+
+»Sinähän se olet, tyttöseni? Mitä sinä tahdot?»
+
+»En sanonut äsken kaikkea», nyyhkytti neito. »Minä näin vain hänen
+veitsensä vilahtavan, koska katselin ainoastaan häntä enkä toista
+ollenkaan.»
+
+»Vai niin! Entä onko sinulla vielä jotain sanottavaa?»
+
+»On. Minä pyydän, säästäkää hänen henkensä.»
+
+»Heitä sellaiset pyynnöt, lapsi kulta! Onko hän sinulle sanonut, mistä
+hän on kotoisin?»
+
+»Ei, mutta luulen, että hän on Nürnbergistä.»
+
+»Miksi niin luulet?»
+
+»Koska hän sanoi, että Nürnbergissä tanssitaan muuatta tanssia toisin.»
+
+»Nürnbergissä? Nürnbergissäkö?»
+
+Vaaliruhtinas alkoi vaivata muistiaan. Hän oli usein ollut Nürnbergissä
+ja tutustunut useihin Nürnbergin naisiin. Olisikohan se —
+
+»Tiedätkö, mikä on hänen nimensä?» kysyi vaaliruhtinas.
+
+»Hänen etunimensä on Sabinus. Enempää en tiedä.»
+
+Silloin ikäänkuin valkeni vaaliruhtinaalle kaikki.
+
+»Sabine!» sanoi hän itsekseen.
+
+»Säälikää häntä ja pelastakaa hänen henkensä!» tyttö rukoili.
+
+»Mene kotiin, lapsi», sanoi vaaliruhtinas liikutettuna. »Heittäydy
+kotona polvillesi ja rukoile Jumalaa, että Hän olisi ystävällesi
+armollinen, minä en voi mitään. Missä olisi oikeudenmukaisuus, jos
+ruhtinaat koko kansan nähden ottaisivat kunkin persoonan huomioon? Kun
+aamukellot huomenna varhain soivat, silloin rukoile entistä palavammin,
+sillä viimeisen kellon kumahduksen tauottua kuuluu kolme laukausta, ja
+kolme kuulaa lävistää hänen rintansa. Sinä kuulet sen, lapsi, ja minä
+myöskin. Siiloin itket sinä ja minä myöskin. Mene!»
+
+Ottheinrich astui hänen ohitsensa. Oven edustalla huusi hän pihalle:
+
+»Riisukaa hevosilta satulat! Minä en lähdekään metsälle.»
+
+Syviin mietteisiin vaipuneena hän nousi portaita mennäkseen
+huoneeseensa välittämättä tyttösestä, joka pujahti hänen
+ohitsensa. Tunnin toisensa perästä kuuli kamaripalvelija, joka oli
+vastaanottohuoneessa, hänen astelevan edestakaisin. Samaan aikaan
+polvistui Veronika kammiossaan vuoteensa ääressä ja rukoili, mutta
+ei sitä, että Jumala olisi armollinen vangin sielulle, vaan että Hän
+antaisi sen onnistua, mitä hänellä itsellään liikkui mielessä. Kun isä
+huusi hänelle, nousi hän pystyyn, silitteli pukunsa tasaiseksi ja pani
+tukkansa järjestykseen. Hänen huulensa olivat kokoon puserretut. Ulos
+mennessään kuiskaili hän itsekseen: »Kun huomenna aamukellot soivat...
+Ne eivät saa soida, eivät saakaan!»
+
+
+
+
+2.
+
+
+»Minne sinä vielä menet, Veronika?»
+
+»Menenpä vielä hetkeksi tädin luo tuonne alapäähän kaupunkia.»
+
+»Sinähän olet unohtanut kehräämisesi.»
+
+»Tänään ei kehrätä, me vain vähän jutustamme keskenämme!» Veronika
+asteli kiirein askelin katua. Kulmauksessa vilkaisi hän taakseen ja
+riensi edelleen, mutta ei oikealle köysitorin poikki, minne olisi ollut
+mentävä, jos mieli tädin luo, vaan hävisi kirkon muurin suojaan, jonka
+lounaiskolkkaan pieni katu päättyi. Hän astui nyt viheriätä polkua,
+joka kulki kirkkomaan ja vallihaudan välillä. Kirkkomaan muurilla istui
+kaksi poikaa pitäen pitkää ongenvapaa polun yli onkien vallihaudasta.
+
+»Kivennuoliaisiako te ongitte?»
+
+»Sinä kosketit meidän onkisiimaamme, tuhma tyttö!» sanoi se pojista,
+joka piteli vapaa, ja nosti samassa ongen ilmaan, Veronika seurasi
+muuria seuraavaan kolkkaan asti ja kääntyi siellä. Näin tuli hän
+kirkkomaan kapeaan pohjoispäähän, joka yhtyi linnan suojavalliin. Hän
+katseli polkua pitkin pituutta: ei yhtä ihmistä näkyvissä. Ei tuolla,
+puolenkaan vallihautaa, missä polku kulki kaupungin muurin alatse,
+ollut yhtä sielua, ja yhtä tyhjä oli valli, jonka jyrkkään päähän polku
+loppui.
+
+Veronika meni tälle rinteelle asti ja nousi sitten kapeita rappusia,
+joiden alimaiset portaat nojasivat kirkkomaan muuria vasten.
+Viidenneltä portaalta oli helppo nousta muurille. Mutta ensin hän
+tähysteli kirkkomaalle ja linnan ikkunoihin päin sekä pitkin muuria.
+Molemmat poikaset olivat häneen selin ja katselivat ongensiimaa
+pitkin vallihautaan. Kirkkomaalla oli hiljaista. Mutta linnan toisen
+kerroksen viimeisessä ikkunassa aivan linnankirkon vieressä seisoi
+pitkä, hartiakas mies katsellen linnanpihan ja kirkkomaan nurkkauksen
+yli iltataivaan viimeistä hohdetta pilvissä. Veronika oli aivan tämän
+katseen linjalla, mutta hänen ei tarvinnut pelätä, että tuo linnasta
+katsoja hänet huomaisi, sillä hänen vartalonsa peittyi syreenin
+taajaan lehvään ja leveihin kukkaterttuihin. Hän vilkaisi taakseen.
+Hänen takanaan ja edessään molemmilla poluilla vallihaudasta alkaen
+ja tuonnempana kaupungin muureilla ei näkynyt ketään. Näin odotti hän
+levollisesti, että tuo mies vetäytyisi linnan ikkunan luota pois. Hän
+katseli sinne tarkkaavasti. Mahtava iltarusko heijastui kirkkaasti
+linnan seinään ja valaisi miehen kasvoja avonaisen ikkunan ääressä. Se
+oli vaaliruhtinas. Yhtäkkiä pyörähti vaaliruhtinas ympäri ja hävisi
+huoneen pimeään. Veronika odotti hetkisen ja oli jo aikeissa heilauttaa
+itsensä muurille. Mutta silloin tuli taas pimeästä esille tuo haamu.
+Vaaliruhtinas nojasi kätensä rintasuojukseen ja katseli ulos. Näin
+hän seisoi muutamia hetkiä. Sitten hän kääntyi hiljalleen ympäri ja
+meni takaisin pimeään. Hän näytti kävelevän edestakaisin huoneessaan.
+Veronika odotti, kunnes hän taas tuli näkyviin, ja kun hän sitten
+uudestaan käänsi selkänsä, nousi Veronika oksien lomitse muurille,
+tarttui molemmin käsin oksatukkuun ja hyppäsi kirkkomaan puolelle. Puu
+taipui hänen painostaan, ja Veronikan hajalla olevat kiharat leveine
+nauhoineen hulmusivat sinne tänne. Hän pujahti viheriän ruohikon
+poikki muurin suojaan ja juoksi vanhojen hautakivien ja kaikenlaisten
+pensaitten taitse ja tuli piilossa olevaan kirkonkoIkkaan juuri tämän
+muurin ja esillepistävän portin välille. Hän istuutui sorakasalle,
+missä oli hyljättyjen hautakivien palasia, ja katseli yli kirkkomaan
+niitä samoja rusopilviä, joihin Ottheinrichinkin katse suuntautui joka
+kerta, kun hän tuli ikkunaan, joka nyt oli Veronikan yläpuolella.
+
+Päivänvalo sammui, puitten varjot tulivat himmeiksi ja sulivat yhteen,
+hämärä laskeusi maahan, ja taivas tuli harmaaksi. Alkoi tuulla
+raikkaasti, raidat alkoivat humista juhlallisesti. Muuan rastas alkoi
+laulaa hautuumaan toisessa päässä, ja ääneti odottavan tytön vieressä
+vastasi tähän pieni tiainen vienolla viserryksellään. Veronika katseli
+puuhun, jonka latvasta lintu lausui mietteensä. Mutta hän ei voinut
+nähdä lintua, oli jo niin pimeä. Hän kuuli, mitenkä vaaliruhtinas
+rykäisi korkealla hänen yläpuolellaan ja mitenkä ikkuna suljettiin.
+»Tuuli puhaltaa hänen huoneeseensa ja sammuttaa kynttilän», ajatteli
+Veronika ja pani kätensä ristiin, sillä iltakellot alkoivat soida.
+Veronikan lausuttua rukouksensa kellot soivat yhä edelleen.
+
+»Olisivatkohan nämä jo aamukellot? ajatteli hän ja kuunteli. »Ehkä!
+Iltatähtihän on samalla aamutähti.»
+
+Viimeinen kumahdus kaikui, rastas ja tiainen olivat vaijenneet. Kuului
+piiskan läimäys etäältä, mutta ei vaunujen kolinaa. Iltatähti sai
+tovereita ympäri taivaan lakea. Taivaan ja maan välillä liiteli yö.
+
+»Nyt on oikea hetki», puheli itsekseen Veronika. Hän nousi ja meni
+hautuumaan poikki ristien ja hautakivien ohi, puitten suojassa
+vastakkaiseen kulmaukseen. Täällä kohosi ilmoille muurien välissä pieni
+kivinen rakennus, missä säilytettiin hautauskapistuksia. Veronika
+tunsi paikat. Olihan haudankaivajan tytärvainaja ollut hänen mieluisin
+leikkitoverinsa. Hän tiesi, mitenkä ovi avattiin. Heti edessä oikealla
+piti olla tikapuut.
+
+Mutta ei ollutkaan. »Nämä ovat paarit, jotka ovat asetetut muuria
+vasten. Mutta aivan vieressä tuntuu olevan piena ja tuossa toinen!
+Esille vain, mikä lienetkin! Panemme sitte kaikki entiseen
+järjestykseen. Tule esille!»
+
+Hän asetti tikapuut vasemmalle olalleen ja palasi samaa tietä
+nurkkaansa.
+
+»Voi toki!» Hänen tikapuunsa olivat pimeässä takertuneet johonkin
+hautaristiin. »Tuon alla maan povessa lepää entinen oikeudenpalvelija.
+Älä ole minulle vihoissasi, en tehnyt tätä tahallani! — Mitä liikkuu
+takanani? Älä ole vihainen, hyvä vanha Nikolaus! Minä olen Veronika,
+joka kerran toi sinulle keppisi kaupungin vallihaudasta, kun olit
+humalassa. Auttakaa kaikki hyvät henget....»
+
+Veronika menetti hetkeksi tajuntansa meikein kokonaan. Hänestä tuntui,
+kuin täytyisi hänen taas heittäytyä maahan, kuten tuolla portaitten
+ääressä, kun vaaliruhtinas astui portaita alas raskain askelin.
+Hän tunsi itsensä niin heikoksi toimiakseen yksin. Mutta lopulta
+hän veti reippaasti ilmaa keuhkoihinsa. Tikapuut hän oli asettanut
+viereensä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten ja katseli korkeuteen.
+Tuolla ylhäällä oli musta juova; se oli ikkuna, mistä hän niin monen
+monta kertaa oli manalle menneen leikkitoverinsa kanssa mennyt
+kirkkoon. Ensin oli hän sen tehnyt uteliaisuudesta tirkistelläkseen
+ja koetellakseen noita kaikkia juhlallisia esineitä, mutta sittemmin
+intohimoisesta halusta saada nukahtaa ruhtinaallisen penkin pehmoisilla
+patjoilla. Kun he viimeisen kerran olivat tulleet tästä sisälle,
+sai hänen ystävättärensä kuolintautinsa. Hän oli näet ensin istunut
+korkean syreenin latvassa ja viskellyt maahan tuoksuvia, valkoisia
+kukkaterttuja. Silloin oli aurinko paahtanut hänen ohimoilleen, ja taas
+kirkossa sisällä oli koleata ja kylmää kuin kellarissa. »Jos sinä vielä
+eläisit, Margarete, niin olisimme nytkin kahden!»
+
+Veronika asetti tikapuut seinää vasten ja nousi niitä ylös. Hän painoi
+vähäsen peukalolla ikkunaan: se ponnahti auki sisäänpäin. Kylmä henkäys
+lehahti pimeästä vastaan.
+
+Ennenkuin Veronika astui aukosta sisään, hän katsoi vielä taaksensa.
+Kuu oli varmaankin noussut, sillä kirkkomaassa oli hämärä. Veronika
+etsi ystävättärensä ristiä. Tuolla se välkkyi syreenipuun alla, jonka
+latvasta haudankaivajan tytär tuona toukokuun päivänä oli heitellyt
+kukkia omalle vastaiselle haudalleen. »Auta minua, Grete», kuiskasi
+Veronika. »Ole tässä vartiana ja pidä toiset loitolla, jos he pyrkivät
+minua ahdistamaan!» Veronika astui rohkaistuneena ikkunasta pimeään.
+
+Hän istui hetkisen kyykyssä leveällä ikkunalaudalla, sitten hän
+kääntyi, kannatteli itseään pitäen oikealla kädellä vipajavasta
+ikkunan puoliskosta kiinni, toisella tarttui hän ikkunanristeykseen ja
+laskeutui hiljalleen kirkkoon. Hänen jalkateränsä koskettivat istuimien
+puista nojaa, jolla kuorin sisäseinä oli peitetty. Täältä laskeutui
+hän penkille ja seuraavassa hetkessä hän seisoi kirkon kivisellä
+lattialla. Himmeä valojuova tuli muutamasta ikkunasta ja kulki vinosti
+kirkon poikki hipaisten yhtä alttarin kolkkaa. »Tuolla vasemmalla
+linnan etupihan yläpuolella täytyy siis kuun olla. Se valaisee minulle
+ylhäällä tornissakin», arveli Veronika ja meni kaikessa rauhassa
+alttarin ohi kaksi porrasta alas.
+
+Hän asteli ensimäisen naistenpenkin sivu, tuli pimeään varjopaikkaan
+ja sieltä puisille portaille, jotka veivät lehterille. Alimainen
+porras narisi hänen astuessaan, mutta seuraavat olivat hiljaa. Ja pian
+oli Veronika oven edessä, josta mentiin ruhtinaallisten penkkiin.
+Ovi oli raollaan ja avautui ääneti. Veronika astui sisälle ja kulki
+varpaillaan. Niin olivat molemmat tytöt aina tehneet, kun he pujahtivat
+ovesta sisälle. Ohimennen silitteli hän samettia, jolla Margarete oli
+maannut vetäen ahnaasti keuhkoihinsa kuoleman henkäyksiä. Tässä päättyi
+penkki. Veronika seisoi paikoillaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli
+tamminen ovi, joka vei linnaan. Tämän oven takana oli se mies, jonka
+vallassa oli määrätä tuon mies paran elämästä ja kuolemasta. Vieläköhän
+hän nytkin käveli edestakaisin? Veronika kuunteli. Silloin juolahti
+hänelle mieleen, että ovi voi olla hyvin paksu ja sen takana ties mitä.
+Hän astui sisään. Ruhtinaallisten penkin toisessa päässä oli taas ovi;
+se oli kiinni, mutta lukitsematta. Eteenpäin! Veronika hiipi takimaisen
+miestenpenkin ja muurin välitse. Kun hän tuli ikkunan kohdalle, mistä
+valojuova pilkisti kirkkoon, pysähtyi hän ja katseli ulos. Vastapäätä
+olevan linnan sivustan yläpuolella paistoi kuu. Liuskakivet pihalla
+välkkyivät kuin hopea. Huomenna varhain, kun kuu on kulkenut tornin
+yli ja kun sen asemesta aamutähti tuikkii linnan päädyn yläpuolella,
+seisoo tuolla kimaltelevalla kivityksellä se mies, jolle hänen elämänsä
+kuului siitä hetkestä, kun hän antoi käsivartensa hänelle. Ja kun
+aamukellot ovat viimeisen kumahduksensa ilmoille lähettäneet, kohoaa
+kolme välkkyvää pyssyä, ja kolme laukausta pamahtaa. Mutta viimeistä
+kumahdusta ei pidä kuuluman! Ne eivät kumahtele ensinkään! Veronika
+pusersi huulensa yhteen ja pui pienoisia nyrkkejään. Hän meni sitten
+edelleen. Hän tuli matalalle rautaovelle, mistä kuljettiin torniin.
+Hän tiesi, että se oli säpissä. Hän kopeloi ylhäältä ja alhaalta.
+Säppiä ei löytynyt. Mutta tässähän se onkin sivulla. Vasta kolmannella
+yrityksellä irtaantui se, vielä yksi voimakas työntö, ja se vetäytyi
+taaksepäin. Ovi avautui sisälle päin. Kova ilmanveto lehahti häntä
+vastaan. Veronika alkoi nousta kiertoportaita. Yhtäkkiä seisoi
+hän kirkkaassa kuunvalossa, joka tuli tornin vasemmalta puolelta,
+avonaisesta luukusta. Tuuli oli yltynyt, se puhalsi lännestä. Nopeasti
+nousi Veronika portaita, kulkien milloin pimeässä, milloin valossa.
+Nyt oli hän ja tornin ylimmässä kerroksessa. Täällä oli pilkkoisen
+pimeä, sillä luukut olivat kiinni, Hän hapuili käsillään seinää, se
+tuntui kostealta ja homeiselta. Varovasti kulki hän seinän viertä,
+koetellen ensin jalalla! Tuossa on ikkunaluukku! Se oli lujasti kiinni
+ikkunalaudassa eikä liikahtanut paikoiltaan, vaikka hän olisi miten
+siihen painanut. Jumalan nimessä eteenpäin! Grete! Grete! — Edelleen
+vain seinän viertä pitkin. Hyi! Miltä mahtoivatkaan kädet näyttää! Ne
+lemahtivat homeelle ja hämähäkinverkolle. Äkkiä töksähti jalka erääseen
+palkkiin. Hän koetteli käsillään. Tästä nousivat viimeiset portaat
+kellotapuliin. Ylös, ylös! Noustessaan kääntyi hän ja katseli alaspäin.
+Nyt näki hän kuitenkin alhaalla himmeän valon. Se tuli kiertoportailta.
+Siis tuolla oli uloskäytävä, jos hän haluaisi alas. Mutta suoraan
+kulkiessa sattuisi ehkä aukkoja eteen, senvuoksi on parasta seurata
+aivan kiltisti seinän vierustaa. Nyt ylös! Ohoh! Hän iski päänsä
+johonkin kovaan. Mitäs tämä sitten on? Lauta hänen yläpuolellaan.
+Se on laskuovi! Eihän se vain liene kiinni! Veronika työnsi pienet
+kätensä sitä vasten ja ponnisti. Lauta peräsi. Valojuova väikkyi hänen
+edessään. Vähitellen aukeni, kuin kiilalla, kokonainen valovirta. Yhä
+pienemmäksi tuli laskuoven vastustus. Äkkiä avautui se kuin itsestään.
+Veronika nousi tuonne vapaaseen korkeuteen. Yötaivas kurkisti vielä
+sisään. Korkealla taivaanlaella tuikkivat tähdet, tuossa oli kuu,
+ja sen ihanassa valossa kimmelsivät kellot! Kellot! Hänen sydämensä
+sykähti ilosta. Kolme niitä on. Ne riippuvat rinnakkain, keskellä iso
+kello, sen kummallakin puolella pienet. »Mikä lienee aamukello? Jos
+ei yksi, niin toinen. Senpä vuoksi ei pidä yhdenkään niistä soiman!
+Ensimäiseksi pitää sinun tulla mykäksi, sinä välkkyvä ja sievä!»
+
+Veronika astui palkkia pitkin, joka oli seinän vieressä, kunnes hän oli
+kellon luona. Hän hyväili sitä, kurotti päänsä pylväitten väliin ja
+painoi huulensa kylmää pintaa vasten. »Ole hyvä ja tottelevainen! Minä
+koristan sinut vielä kukillakin!»
+
+Sitten hän kumartui ja ryömi pylväsristikon läpi kellon alle. Hän astui
+varmasti horjuville palkeille ja oikaisi itsensä suoraksi. »Tässä näkyy
+olevan kellonkieli, se pitää saada pois ja heti. Mutta kukapa olisi
+aavistanut, että se on niin raskas? Jaksaa sitä kuitenkin vähän nostaa.
+Annas kun katson, miten se on kiinni!»
+
+Veronika koetteli kädellä. »Tästä se on mennyt sisään ja siitä sen
+pitää tulla uloskin. Oleppa nyt, tyttö, järkevä!»
+
+Hän tarttui molemmin käsin kellonkieleen, kohotti sitä ja sovitteli
+sen silmukan milloin mihinkin asentoon. Hän oli huutaa riemusta,
+pidellessään kellonkieltä käsivarsillaan. Hän antoi sen liukua rinnalle
+asti ja puristi sitä sydäntänsä vasten, aivan kuin se olisi ollut pieni
+lapsi ja hän itse sen äiti. Sitten työnsi hän sen palkeilta lattialle
+ja pujahti itse perässä. Seistessään siinä kirkkaassa kuun valossa
+tuumiskeli hän minne nukkensa korjaisi. Hän ensin tuumi heittää sen
+kirkkomaahan. Mutta siellä se voi pudota kiville, ja kova kalahdus
+voisi herättää huomiota. Se pitää siis kätkeä! Minne? Portaitten
+alle? Mutta jos heillä on lyhdyt mukanaan tullessaan ja etsivät sitä,
+niin löytävät. Silloin välähti hänelle mieleen vaaliruhtinaan penkki
+kirkossa. Siellä oli pitkä patjalla päällystetty jalkalauta. Sen alle
+aikoi hän kätkeä kellonkielen, sillä sieltä ei kukaan niinkään pian
+arvaisi sitä etsiä.
+
+Veronika nosti sen maasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli
+tullutkin. Hän voi kulkea nopeasti, sillä valo seurasi häntä
+rautaovelle asti, josta mentiin lehterille. Hän jätti tämän oven
+mennessään auki ja hiipi kiireesti penkkirivien lomitse ruhtinaallisten
+penkkiin. Tämän tunsi hän pimeässäkin. Hän kumartui etsiäkseen
+jalkalautaa. Ensimäisenä sattui käsi autuaan kreivitärvainaan
+jalkasäkkiin. Sen takana oli patjalla päällystetty jalkalauta. Hän
+antoi kellonkielen liukua sen taakse, terävä pää edellä, asetti
+jalkalaudan paikoilleen ja riensi tyytyväisenä entistä tietä takaisin
+kiertoportaita ylös, lattian poikki tikapuille ja lopulta kellotorniin.
+
+»Nyt tulee naapurin vuoro», puheli hän mennessään toisen pikku kellon
+luo. Hän pujottelihe vaskisen kupolin alle, kohautti koetteeksi kieltä
+ja etsi sitten sormella silmukkaa ja koukkua. Mutta, voi surkeutta!
+Siitä ei voinutkaan irroittaa kieltä. Vaskinen rengas oli pyöreä
+ja eheä. Lapsen pienet sormet etsivät turhaan, ne eivät löytäneet
+aukinaista kohtaa missään.
+
+Veronikan kätöset hervahtivat esiliinalle. Huolissaan katseli hän
+kuuta, ikäänkuin pyytäen siltä neuvoa ja apua. Mitä tuli hänen nyt
+tehdä? »Leikkaisinko poikki kellon köyden? Noutaisinko haudankaivajan
+varastohuoneesta kassararaudan katkoakseni köydet! Mutta kellonsoittaja
+hankkisi uudet, ja neljännestunnin kuluttua kaikuisi kuitenkin
+kellonsoitto! Mitä minun pitää tehdä, hyvä uskollinen ystäväni, kuu?»
+
+Se vain paistoi itsetyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut taivaankellon
+kielenä ja olisi ajatellut itsekseen: »Minä olen hyvin kiinni, ei minua
+irroita kukaan.» Samassa läheni muuan pilvi ja kulki kuun editse.
+Muutaman hetken oli kuu kuin lämpöiseen vaippaan kätkettynä. Silloin
+huudahti Veronika: »Ruhtinattaren jalkasäkki!» Ilosta naurahtaen hän
+katseli kuuta, joka taas oli tullut häikäisevän kirkkaaksi. »Kiitän
+sinua, rakas ystävä!»
+
+Ensin sakaristoon: etsi kaikki nyörit ja laahaa ylös kaikki, mikä
+matolta näyttää!
+
+Veronika juoksi portaita alas lehterille päin! Ohimennen sieppasi hän
+jalkasäkin ja painoi sitä rintaansa vasten juostessaan edelleen.
+
+Juosten riemuissaan kompastui hän portaisiin, jotka veivät kuoriin.
+Mutta hän pudota kupsahti lämpöiselle ja pehmeälle jalkasäkille. Jo
+seisoi hän kovin hengästyneenä alttarin edessä. Kunpa löytäisin vain
+kaikki muutkin! Vasemmalla oli sakaristo ristikkoineen. Hän nosti
+säppiä. Ovi aukeni vastahakoisesti naristen. Silloin pelotti häntä ensi
+kerran, että selkäpiitä karmi. Hänestä tuntui, kuin olisi jokin hämärä
+olento noussut hänen eteensä. Näin tapasi pastori nousta tuoliltaan,
+kun hän oli aikeissa mennä saarnastuoliin. Veronika puri hammasta ja
+meni edelleen. Ei siellä tietysti ollut ketään! Tässähän on kaappi,
+missä unilukkari säilyttää nyörinsä.
+
+Miten usein olikaan Veronika ryövännyt kirkon omaisuutta tästä kaapista
+entisen leikkikumppalinsa kanssa, kun he sitoivat seppeleitä ja
+nuora oli heiltä loppunut! Kaapin yläpuolella riippuu seinällä muuan
+Lutheruksen lause kehyksissä, ja vinosti viimeisen kolmen rivin yli oli
+asetettu kuollut tuhatjalka, jota he usein olivat kauhulla katselleet.
+Mutta sitä ei saa nyt ajatella! Se on kuollut ja lasin alla. »Ovi
+auki! Tässähän ovat nyörit ja nauhat, kokonainen kerä! Pistänpä sen
+jalkasäkkiin, niin voin ne kantaa paraiten! Kas tässä on liinanen,
+sitäkin voin käyttää. Lattiamaton otan myöskin mukaani. Mutta mitäs on
+tässä? Voi, mainiota, nahkainen kotelo! Auki! Pikari on sisässä. Sen
+laskemme lattialle ja kotelon otamme. Sekin sopii vielä jalkasäkkiin.
+Ja sitten liinaset — yksi, kaksi. Jokohan minulla nyt on kaikki? Onpa
+niinkin. Ja nyt matkoihin!»
+
+Veronika iski otsansa sakariston ristikkoon niin, ettei voinut heti
+löytää ovea. Tuska valtasi hänet äkkiä. »Ulos, ja pian lehterille!
+Miesten penkeissä olen jo turvassa. Mutta rinnallani ilmassa astelee
+pastori. Hän koettaa estää menoani, ja tuhatjalka makaa kuin mikäkin
+jättiläinen tuolla pimeässä käytävässä!»
+
+»Ylös penkille! Sinne paistaa kuu, siellä olen turvassa. Mutta nyt
+olenkin penkin päässä, täytyy laskeutua alas. Tuolla näkyy kaistale
+kuun valoa. Pidän sitä silmällä ja menen ovelle. Jumalan kiitos!
+Portaita ylös! Nopeasti! Ne pujahtavat ohitseni ja kulkevat perässäni!
+Tuolla kyykkii joku nurkassa. Se hengittää kuin ihminen. Ja miten
+sen silmät hehkuvat! Pöllöhän se on. Eteenpäin! Vielä yhdet portaat!
+Sitten on valoa, ja siellä ovat kellot! Voi kauheata, liinaset liehuvat
+takanani! Niistä ne voivat saada minut kiinni. Mutta eivät ne ota minua
+kiinni. Grete, Grete, auta minua! Vielä viisi, vielä kolme porrasta!
+Mutta enhän minä pääse milloinkaan perille! Jumalalle kiitos, tuossa
+on viimeinen este — laskuovi on auki. Ai, minähän olen itse työntänyt
+sinut auki! Jumalalle kiitos ja kunnia! — Ylhäällä!»
+
+Veronika hervahti polvilleen. Niin oli hän uuvuksissa. Sydän löi
+kovasti. Mutta hän toipui, sillä hänellä oli mitä tarvitsi. Kuitenkaan
+hän ei päässyt tuskastaan ja kauhustaan. Kaikki kummitukset olivat
+liikkeellä ja liitelivät hänen ympärillään. Lohduttavaa kuuta ei enää
+näkynyt. Hopeahohteinen käyrä oli tosin kirkontornin yläpuolella, mutta
+joka taholta hiipi esille hämärä yö. Äkkiä nousi tuuli, joka suhisten
+pyyhkäisi tornin läpi sekä avonaisista ovista kirkkoon. Veronika
+kuunteli sen huminaa ja voihketta. Hän kuuli, mitenkä se kiiti kirkon
+läpi. Muuan ikkuna läpätti edestakaisin. Se oli juuri se ikkuna, josta
+hän oli tullut sisään. Hänelle tuli mieleen, että kaikista haudoista
+oli tie vapaana hänen luokseen. Hän olisi mielellään pannut kiinni
+laskuoven, joka oli puoleksi auki. Mutta hän pelkäsi liikkuakin
+siitä paikasta, minne oli kyykistynyt. Myrsky yhä kasvamistaan
+kasvoi. Repaleisia pilviä kiiteli taivaalla. Tuuli vuoroon kiihtyi
+vuoroon laimeni. Kaikki vapisi ja natisi hänen yläpuolellaan. Äkkiä
+kuului räiskyvä pamahdus! Rautaovi, josta kuljetaan parvekkeelle, on
+paiskautunut kiinni. Heti sen perästä vaappui laskuovi sinne tänne,
+laskeutui hitaasti ja sulkeutui kumeasti.
+
+»Sen olet sinä tehnyt, pieni Grete!» puheli Veronika itsekseen. »Olet
+sulkenut ovet perässäni ja seisot vahtina. Nyt ei voi kukaan tulla
+luokseni.»
+
+Hän oli nyt aivan rauhallinen. »Nyt voin käydä työhön. Joskaan ei kuu
+minulle anna valoa, niin onhan tuolla tähtitaivas, ja tornissa sekä
+kellojen alla on kylläkin valoisaa.»
+
+Ja nyt kävi hän työhön käsiksi. »Ensin sukka», sanoi hän, vetäessään
+kellonkielen ylle nahkakoteloa. »Sitten sukkanauha!» Hän sitoi sen
+kiinni. »Ja nyt lämmin hame!» Hän sovitti jalkasäkin kellonkielen
+päälle ja kietoi sen ympäri kankeata nuoraa. »Pannaanpa vielä
+virkapuku!» Hän verhosi jalkasäkin valkoisella, villaisella vaatteella,
+taitettuaan sen kolmin kerroin. Hän sitoi senkin lujasti ja kiinnitti
+päät ylös väkään, mistä kieli riippui. »Lopuksi vaippa!» Hän kääri
+tämän muodottoman laitoksen mattoon ja kiskoi sen ympäri karkeimmat
+nuorat sekä kiinnitti ne kielen silmukkaan. Koeteltuaan moneen kertaan
+tekelettään ja paranneltuaan sitä astui hän kellon alta, tarttui sen
+laitaan ja liikutti kelloa, ensin vain varovasti, sitten yhä rohkeammin
+ja lopulta kaikin voimin. Kello kieppui ääneti edestakaisin. Ja kun
+se oli aikansa heilunut ja oli paikoillaan, ei ollut yhtään sidettä
+irtaantunut.
+
+Kaikissa näissä puuhissa oli kulunut tunti toisensa perästä. Kuu oli
+taas tullut näkyviin torninkaton länsipuolelta ja paistoi heleästi ja
+kirkkaasti luukusta ja ikkunoista sisään. Myrsky oli asettunut, taivas
+oli pilvetön. Tähdet tuikkivat, lähettäen omituisen syvän välkkeensä.
+Ja idässä mäntymetsän yläpuolella vaaleni jo taivas. Alakaupungista
+kaikui vartian huuto: »Onnea kolmelle!»
+
+»Nyt on pahin edessä, suuri kello!» arveli Veronika. Hän sieppasi
+lattialta loput nuorista ja kapusi telineitten läpi keskimäisen kellon
+alle. Se oli suurin ja korkeimmalla. Kieli ei tosin riippunut niin
+korkealla, ettei hän olisi voinut molemmin käsin tarttua siihen.
+Mutta miten kovasti hän yrittelikin nostella sitä, kohosi se tuskin
+huomattavasti. Hän nousi varpailleen ja painautui kaikin voimin tuota
+mahtavan raskasta riippuvaa kummitusta vasten. Vähän korkeammalle sai
+hän sen nousemaan. Mutta hän ei voinut sillä kokeilla. Raskas paino
+solui hänen käsistään ja riippui kaikessa rauhassaan. Näin kävi kerta
+toisensa perästä. Lopulta hän jätti turhat yrityksensä sikseen.
+
+Hän puikahti kellon alta pois ja katseli masentuneena kuuta.
+
+»Tuolla ylhäällä on niin hiljaista ja kirkasta, niin juhlallista. Hyvä
+Jumala istuu siellä korkealla kuun yläpuolella ja katselee minua. Sinä
+tiedät kaikki, sinä tiedät, mitä nytkin on tehtävä.»
+
+Neuvottomana tarkasteli hän kelloa. »Jos voisin tuolta ylhäältä
+irroittaa köyden, niin sitoisin sen äänettömään kelloon. Mutta miten
+pääsisin tuonne ylös?»
+
+Hän pudisti alakuloisena päätään, pujahti taas keskelle kellotelineitä
+uhmailevan kellonkielen alle, kyykistyi maahan ja katseli miettiväisen
+näköisenä kellon mustaan onteloon.
+
+Kaupungilta kuului kukon kiekahdus. Ja pian toinen ja kolmaskin. Kuului
+kukonlaulua kaikkialta, milloin miltäkin kadulta, torin takaa, —
+milloin kirkkaana kuin kellojen soitto, milloin käheänä, milloin taas
+surumielisenä, »Tuo oli meidän kukko», ajatteli Veronika kuullessaan
+muuatta kukonkiekunaa, ja huokaus pääsi häneltä syvältä rinnasta.
+Mitenkä mahtoikaan isä olla huolissaan? Hakikohan isä häntä?
+
+Hän katseli tähtiä. Ne olivat kalvenneet. Mäntymetsän yläpuolelle
+levisi vaaleankeltainen valo, ja korkealla linnan yläpuolella
+pilvenhattarat punertuivat. Kuului ääniä alhaalta kaupungista sekä
+askeleita, jotka häipyivät. Veronikan laskujen mukaan pitäisi jo pian
+olla neljä. Silloinhan tuli lukkari soittamaan!
+
+Veronika katsahti kellonkieleen ja ajatteli: »Jos hyppään ilmaan,
+tartun kieleen ja nousen yhä ylemmäksi, kunnes riipun tykkänään kellon
+sisällä?»
+
+Hän nousi pystyyn, kurottautui varpailleen ja tarttui kieleen molemmin
+käsin juuri sen ponnen yläpuolelta ja rupesi kiikkumaan. Mutta hänen
+kätensä liukuivat, ja hän huomasi, että hän viskautuisi ilmaan heti,
+kun kellonkieli heilahtaisi ylemmäksi. Mitä tästä sitten hyötyisi?
+Ihmiset tuolla alhaalla tuskin huomaisivatkaan sitä, ja kolme laukausta
+pamahtaisi siitä huolimatta.
+
+Hän tapaili varpaillaan lattiaa ja laskeutui maahan. Saatuaan lujaa
+maaperää jaloilleen piti hän vielä hetken aikaa kellonkielestä kiinni,
+sillä häntä huimasi, ja häntä pelotti asettua seisomaan jaloilleen.
+Hänen täytyi ensin sulkea silmänsä. Sitten päästi hän kätensä irti ja
+pysyi vaivoin tasapainossa asettaen kätensä ulospäin. Pois kellon alta!
+Mitä hänellä olisi täällä tekemistä? Hänen polvensa huojuivat. Hänen
+oli parasta pidellä telineistä ja kattoparrusta. Suurella vaivalla ja
+tavattomilla ponnistuksilla hän pääsi itäiselle tornin luukkuaukolle.
+Täältä voi hän katsella alas kaupunkiin. Mutta hän voi myöskin tulla
+huomatuksi. Siksi laskeutui hän polvilleen, nojasi käsivartensa
+pellillä päällystettyyn suojukseen ja päänsä käsiin. Kaikki oli siis
+turhaa? Mitä teki hän vielä täällä ylhäällä? »Menen kotiin isän luokse!»
+
+Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään saisi liikkua
+paikaltaankaan. Tässä oli se suu, joka kutsui kuolemaa. Vielä ei se
+ollut auennut, ja ehkäpä hänelle kuitenkin onnistuisi sulkea se.
+
+Hän kuuli jo sotilaitten askeleita. Hän kurkisti ulos. Neljä miestä
+marssi kadulla kirkontornin ohi. Linnantorilla he pysähtyivät. Nyt
+toivat he tuomitun esille, joku kulki papin rinnalla, takanaan ja
+edessään kaksi kaupunginpalvelijaa. Veronika meni läheisimmälle
+ikkunalle ja tähysteli paikalle. Sabinus seisoi avorinnoin ja avopäin
+keskellä toria. Neljä sotamiestä pysähtyi viiden askeleen päähän
+hänestä. He olivat laskeneet pyssyt olaitaan ja pitivät palavaa taulaa
+kädessään.
+
+Äkkiä kuuli Veronika kellonsoittajan laahustavat askeleet. Avain narisi
+lukossa, tornin ovi natisi, ja heti sen perästä — Veronika katseli
+jännityksissä vuoroin kutakin kelloa — alkoi kolmesta se heilua,
+jonka kieli oli verhottu. Se heilui yhä korkeammalle ja korkeammalle,
+mutta ei kuulunut ääntäkään. Heiluminen taukosi vähitellen. Sitten
+alkoi kieppua toinen mykkä kello, se, josta hän oli kielen ottanut.
+Kieppumista kesti vain vähän aikaa. Heilaukset lyhenivät, heikkenivät
+ja lopulta taukosivat. Kirkonovi avattiin ja lyötiin kiinni. Kuului
+muutamia huutoja. Kiireellistä juoksua sinne tänne. Hetken aikaa
+oli hiljaista, mutta sitten alkoi keskimäinen kello liikkua ja pian
+soidakin. Veronika kuuli komentosanan. Hän katsahti ulos ja näki kolme
+pyssyä ojennettuna, Kuolontuskassa hän juoksi kellon eteen ja seisoi
+käsiään väännellen nousevan ja laskevan köyden ääressä. Kellojen kumina
+humisi hänen korvissaan. Hän katseli kelloa, tuota armotonta, mitenkä
+se kieppui edestakaisin. Kumahdukset hiljenivät, heilaukset pienenivät.
+Soitto loppui. Hän kuuli ovessa käytävän. Soittaja oli rientänyt kellon
+luota, nähdäkseen kun tuo miespoloinen ammutaan. Kello heilahteli omaa
+vauhtiaan, vielä isku ja vieläkin yksi. Kun viimeinen on kaikunsa
+ilmoille lähettänyt, paukahtavat laukaukset.
+
+»Mutta ei!» huusi Veronika riemuiten, pitäen köyttä käsissään. Hän
+kiskoi kiskomistaan niin, että kello taas heilahteli sievästi, ja
+kellojen soitto humisi aamun rauhassa. »Kun ne ovat aikansa soineet,
+kuuluu ampumakäsky. Mutta ne eivät herkiä soimasta!»
+
+Ja Veronika kiskoi köydestä yhä edelleen — milloin oikealla, milloin
+vasemmalla kädellä, sitten taas molemmilla yhtaikaa. Ihmiset juoksivat
+kaduilla. Etäältä kuului huuto: »Tulipalo! Tulipalo!»
+
+Ihmisiä keräytyi paikalle, kuului äänten sorinaa ja yksityisiä huutoja
+tornin ympäristöltä. Veronika yhä vain soitti.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Juuri samalla hetkellä, kun Veronika oli seisonut rautaisen oven
+edessä, josta kuljettiin ruhtinaallisten kirkkopenkistä ruhtinaan
+huoneisiin, seisoi Ottheinrich tämän oven toisella puolella.
+Kulkiessaan rauhattomana sinne tänne oli hän sattunut sen eteen.
+Katseltuaan ohimennen oven veistokuvia hän kysyi sitten uskolliselta
+Helmstatt ystävältään, joka seurasi häntä kuin varjo: »Phips, minne
+tuosta mennään?»
+
+»Kirkkopenkkiisi, Otte.»
+
+Kun ystävykset olivat kahdenkesken, sinuttelivat he toisiaan.
+Vaaliruhtinas kääntyi välinpitämättömästi selin oveen ja meni käytävän
+poikki makuuhuoneeseensa, missä vahakynttilät paloivat, ja sieltä
+leveän makuusijan ohi valoisampaan asuinhuoneeseen.
+
+Kun ystävykset olivat yksin, huokasi Ottheinrich syvältä sydämensä
+pohjasta ja heittäytyi sohvalle.
+
+»Tule, Phips, istu viereeni! Miksi sinä et kysele minulta mitään?»
+
+»Odotan että itse alat puhella, jos puhelua kaipaat.»
+
+»Voi, Philipp! — Jos muistelen elämääni, niin muodostavat ajatukseni
+sarjan kysymyksiä: miksi, miksi. Miksi on käynyt niin, ja miksi noin?
+Jos tämä ketju riippuu tähdistä, niin nöyrryn mykkänä. Mutta jos
+Jumala pitää sitä kädessään, silloin kapuilevat ajatukseni tätä ketjua
+ylös, ja katkera viimeinen miksi asettuu Hänen sormelleen ja katselee
+Häntä synkkänä. Katsoppa, Philipp ystäväni: kaksikymmentäviisi vuotta
+sitten tuotin minä eräälle jalolle naiselle, joka minua rakasti,
+mitä suurimman pahan, tosin tahtomattani, mutta itsetietoisesti. Hän
+oli miellyttänyt minua enimmin kaikista Nürnbergin naisista. Ja kun
+minä kerran rekiretkeltä palattuamme nostin hänet vällyistä sekä
+käytin hyväkseni rekiretkioikeuttani suudellen häntä, suuteli hän
+minua toistamiseen, ja huomasin kyllä, että hän mielellään lepäsi
+käsivarsillani. Mutta minä olin jo silloin Nürnbergin pormestarille
+luvannut kosia tätä neitoa pormestarin pojalle. Ja teinkin sen samana
+päivänä. Sitä katsetta, jonka hän minuun loi, en ole milloinkaan
+voinut unohtaa. Hän käänsi minulle selkänsä, päästi helakan naurun
+ja meni sitten pormestaria kohden sanoen: »Kyllä, kyllä — tietysti!»
+Mutta samana yönä hän nieli hienonnettua lasia ja sairastui
+hengenvaarallisesti.»
+
+»Kuoliko hän?»
+
+»Hän parani ja meni naimisiin pormestarin pojan kanssa.»
+
+»No niin, silloinhan on kaikki hyvin.»
+
+»Ei, ystäväni, kaikki ei ole hyvin. Tänään olen minä taas katsonut
+hänen silmiinsä. Se mies, joka ammutaan huomenna varhain, on hänen
+poikansa. Näin täytyy minun toistamiseen polkea hänen sydäntään, ilman
+pahaa tarkoitusta, mutta hyvin tietäen, mitä teen.»
+
+Vaaliruhtinas astui ikkunan luo ja katseli taivaan tähtiä: »Jos te
+olette niin määränneet, niin minä alistun kohtalooni.»
+
+»Otto», sanoi hänen ystävänsä laskien kätensä hänen olalleen, »sinä
+olet tullut tänne pelastamaan hänet.»
+
+Ottheinrich kääntyi verkalleen ja virkkoi totisena: »En suinkaan. Kun
+aamukellot huomenna varhain ovat tauonneet soimasta, ampuvat minun
+sotamieheni hänet. — Mene nyt nukkumaan, hyvä Philipp. Minä koetan
+nukkua. Hyvää yötä!» —
+
+Kun aamunkoi alkoi pilkistää ikkunoista sisälle, nousi vaaliruhtinas
+vuoteeltaan, pukeutui kiireesti ja meni alakertaan ruokasaliin. Hän
+aukaisi ikkunan ja katseli ulos.
+
+»Ketkä olet löytänyt, Pekka?»
+
+»Johan Fries'in, Christoph Gissler'in ja Fritz Klormann'in.»
+
+»Se on oikein. Pelkkiä kunnon Heidelbergiläisiä. Tehkää tehtävänne
+hyvin, miehet! Ajatelkaa, että siinä olisi sotilas. Raukka on se, joka
+ei osaa sydämeen!»
+
+Sitten etsi hänen katseensa vangin, hän nyökkäsi tälle ja tervehti
+häntä käden viittauksella. Jo tuli kellonsoittajakin pihalle. Hänen
+avaimensa kalisivat hänen sylissään. Kirkonovi avautui. Ottheinrich
+käänsi selkänsä ikkunaan ja risti kätensä.
+
+Melkoisen pitkä aika kului. Kellojen soittoa ei kuulunut. Ruhtinas
+kääntyi katsomaan. Sotilaat seisoivat valmiina kivääreineen. Korpraali,
+vanki sekä uteliaat, jotka sattumalta olivat kulkeneet tätä tietä ja
+pysähtyneet, kaikki katselivat tornin avonaiseen oveen. Silloin syöksyi
+esille kellonsoittaja kauhuissaan ja huusi: »Kellot ovat lumotut!»
+
+Vaaliruhtinas kutsui hänet luokseen ikkunan eteen.
+
+Polvet löivät miespoloisella loukkua hänen siinä seistessään, ja tuskin
+sai hän sanotuksi:
+
+»Aamukello ei soi eikä päiväkello liioin.»
+
+»Miksikä ei?»
+
+»Köysi on kunnossa, kellot heiluvat, sen tuntee, mutta ne ovat
+noidutut! Tuo mies tuolla on varmaankin noita.»
+
+»Onko siellä vain kaksi kelloa?»
+
+»Ei, on vielä iltakello.»
+
+»Soittakaa siis sitä!» —
+
+Heti alkoikin kello soida.
+
+Vaaliruhtinas meni takaisin huoneeseen. Sen keskikohdalle jäi hän
+seisomaan ja painoi kasvot käsiinsä.
+
+Mutta mitä tämä merkitsee? Eihän hän herkeä ensinkään soittamasta! Mitä
+kumman juoksemista ja huutamista sieltä kuuluu? Onko tuli irti?
+
+Vaaliruhtinas riensi ikkunaan. Etäältä kaikui tulipalohuutoja,
+ja kuitenkaan ei ollut missään savua tahi tulta näkyvissä. Tornin
+edustalla seistä töllisteli joukko kirkuvia, hätääntyneitä ihmisiä.
+Heidän keskellään kellonsoittaja. Kauhusta ulisi hän, ja hänen tukkansa
+nousi pystyyn.
+
+Vaaliruhtinas huusi yhden heistä luokseen ikkunan edustalle ja kysyi:
+»Mitä on tornissa?»
+
+»Kello soi soimistaan kuin hurjistunut. Tornissa ei kuitenkaan ole yhtä
+elävää olentoa. Se soi itsestään eikä taukoa ensinkään.»
+
+»Menkää toki sinne katsomaan, kuka siellä on!» huusi ruhtinas joukolle
+ja uudisti korpraalille antamansa käskyn. Mutta ijäkäs soturi vapisi
+kauhusta ja vastasi: »Paha minut perii. Paholainen soittaa kelloja.»
+
+Mutta joukosta astui silloin esille muuan raatiherra ja tuli ikkunan
+luo, nosti virkalakkiaan ja sanoi rukoilevasti:
+
+»Armollinen herra, me pyydämme, lähettäkää tuo mies kaupungistamme. Me
+annamme hänelle vielä matkarahat. Hän on noitunut meidän kellomme.»
+
+Ottheinrich vilkaisi tuomittuun. Hän seisoi yksin, suuren piirin
+keskessä. Miehiä, naisia ja lapsia seisoi hänen ympärillään
+töllistellen häntä pelokkain katsein. Vaaliruhtinas odotti, kunnes
+tuo mies katsahti häneen. Sitten hän iski hänelle silmää ja kääntyi
+takaisin huoneeseen.
+
+Philipp von Helmstatt oli juuri astunut sisään.
+
+»Kukaan ei uskalla nousta tuonne», sanoi hän. »Minäpä menen katsomaan.»
+
+»Ei, hyvä ystävä», virkkoi Ottheinrich. »Sinulla on muuta tekemistä.
+Anna satuloida kaksi hevosta, yksi itsellesi ja toinen — tiedät kyllä,
+kenelle. Laita hänelle nyytti ja pane siihen niin paljon rahaa,
+kuin aatelismies tarvitsee mennäkseen Unkariin. Toimita hänelle
+kunnon vaatteet. Ja kun olet kaikki järjestänyt, kirjoita minun
+nimessäni ystävällemme, jalolle kreivi Niklas Zriny'lle. Minä lähetän
+hänelle miehen, josta on tuleva sankari hänen joukoissaan. Sulje se
+sinetilläni!»
+
+Tuskin oli Helmstatt lähtenyt huoneesta, kun Sabinius astui sisään. Hän
+kumarsi syvään.
+
+»Jos oikein ymmärsin teidän armonne viittauksen, niin te käskitte
+minua. Anteeksi, että olen tullut sisälle ilmoittautumatta. Mutta
+jokainen väistyy kauhulla tieltäni.»
+
+»Seuratkaa minua!» sanoi vaaliruhtinas.
+
+Hän vei miehen työhuoneeseensa. Philipp istui pöydän ääressä ja
+kirjoitti paraillaan.
+
+»Tässä hän on», sanoi Ottheinrich. »Hän saa odottaa minua täällä.»
+
+Sitten meni hän makuuhuoneeseensa ja vastakkaisesta ovesta pimeän
+käytävän poikki ovelle, josta mentiin kirkkoon. Hän työnsi säpin
+syrjään, avasi oven ja meni hämärään kirkonpenkkiinsä. Hän vilkaisi
+rintasuojukselta alas kirkkoon, ollakseen selvillä paikoista, ja
+asteli sitten tornia kohti. Rautainen ovi avautui helposti. Reippaasti
+nousi hän pieniä kiertoportaita, ja joka askeleella kaikui kellojen
+soitto yhä kovemmin. Kun hän oli tullut pimeään huoneeseen, huusi hän
+puoliääneen: »Onko joku täällä?»
+
+Hän kuunteli. Köysi kulki natisten ylös ja alas, ja ylhäällä kumisi
+kello. Hän meni kaikua kohden ja tuli niin suoraan portaille. Hän
+kiipesi niitä ylös ja odotti hetkisen. Sitten työnsi hän kaikin voimin
+nosto-oven auki ja nousi valoisaan kellotorniin.
+
+»Hyvä ihme! Sinäkö täällä oletkin, tyttöseni?»
+
+Veronika istui laudalla korkealla. Hän oli tehnyt nuorista jonkunlaisen
+jalustimen ja sitonut sen kellonköyteen. Niin paljon oli hänelle jäänyt
+aikaa kellon heiluessa omalla vauhdillaan. Ja nyt voi hän vaihdellen
+soittaa myöskin jaloillaan.
+
+»Armollinen herra, Jumala lähettää teidät minulle!»
+
+Silmänräpäyksessä selveni ruhtinaalle kaikki.
+
+»Tule pois, lapsi!»
+
+Vaaliruhtinas nousi varovasti laudalle ja katseli muuatta kelloista.
+
+»Tosiaan, sinä pieni varas! Sinä olet irroittanut kellonkielen. Minne
+olet sen pannut?»
+
+»Se on teidän penkissänne jalkalaudan alla.»
+
+»Sinä veitikka! Entä miten on toinen kello?»
+
+Ottheinrich pujottelihe telineillä nähdäkseen toisen kellon sisustaa.
+Huomatessaan sen verhotun kielen hän remahti raikkaasti nauramaan.
+
+»Milloin olet kaiken tämän hommannut?»
+
+»Viime yönä.»
+
+Ruhtinas kompuroi työläästi telineistä esille ja katseli ikkunasta ulos,
+
+»Jumalan tähden! Kadut ovat mustanaan ihmisiä. Koko kaupunki on
+jalkeilla. No, pikku ystäväni, mikä on nimesi?»
+
+»Veronika.»
+
+»Kuuleppa, Veronika! Juokse kiireesti tuonne alas ja tuo kellonkieli
+tänne. Minä olen sinun sijaisenasi sillä aikaa.»
+
+Tyttö hymyili veitikkamaisesti, ja yhtäkkiä oli hän hävinnyt. Nyt
+tarttui Ottheinrich köyteen. Hän oli voimakas mies.
+
+Kello soi entistä kovemmin, ja naisten hätähuudot kaikuivat alhaalta.
+
+Ei kestänyt kauaa, kun Veronika jo nousi portaita ähkyen ja puhkuen.
+Ruhtinas katseli olan yli, tarttui vasemmalla kädellä köyteen ja sanoi:
+
+»Nopeasti, ripusta kellonkieli paikoilleen.»
+
+Veronika sujahti kuin lintu telineiden läpi, nosti vaskisen nuijan
+koukkuunsa ja sanoi hetken kuluttua:
+
+»Noin, nyt se poika riippuu paikallaan.»
+
+»Ja pysyykö myöskin?»
+
+»Varmasti, aivan kuin ennenkin.»
+
+»Ja nyt sukkelaan, Veronika, irroita täältä nuora köydestä. Pane se
+maahan! Sitten kisko pois tuo laitos toisesta kellosta! Sinulla ei ole
+puukkoa? Ota minun tikarini tupesta!»
+
+Veronika astui ruhtinaan eteen ja otti hänen puukkonsa. Pitäessään sitä
+kädessään katseli hän ruhtinasta ihmettelevin silmin ja sanoi: »Mutta
+hän jää eloon?»
+
+»Tietysti, tietysti! Mutta jouduhan!»
+
+Hurjassa kiireessä leikkeli Veronika siteitä ja viskasi yhden toisensa
+perästä vaaliruhtinaan jalkojen eteen, maton, liinan ja muut, viimeksi
+nuorain jätteet. »Mutta mikäs hirviö tuo on?» kysyi ruhtinas, osottaen
+jalan kärjellä.
+
+»Se on teidän armonne jalkasäkki. Minä toin sen teidän
+kirkkopenkistänne.»
+
+Silloin valtasi Ottheinrichin sellainen naurukohtaus, että hänen täytyi
+hellittää kätensä köydestä. Heti juoksi Veronika sijaan ja soitti
+soittamistaan.
+
+Ruhtinas oli taas entisellään.
+
+»Sinusta pitää tulla minun linnani hoitajatar. Mutta päästä minut
+köyteen. Sinulla on muuta tehtävää. Oletko sinä tuonut kaikki nämä
+vehkeet kirkosta?»
+
+»Olen.»
+
+»Vie kaikki paikoilleen ja tule takaisin tänne. Älä unohda mitään!
+Täällä on vielä nuoran pätkä ja tuolla nahkakotelo! Onko sinulla nyt
+kaikki? Mutta riennähän, sillä minä alan jo väsyä.»
+
+Veronika juoksi kapistuksineen portaita alas, ja vaaliruhtinas yhä vain
+soitti.
+
+Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen kätensä paloivat kuin tulessa.
+Huoaten katseli hän nosto-oveen ja laski sataan asti sekä soitti vain
+edelleen.
+
+»Eihän tuo pieni noita toki jätä minua pulaan?»
+
+Samassa tulikin tämä huohottaen, povi kiivaasti nousten ja laskien.
+
+»Jumalan kiitos! Mutta missä sinulla on minun tikarini? Kun emme vain
+unohtaisi sitä! Pistä se tuppeeni! Ja nyt me annamme kaikin voimin
+kellolle vielä yhden heilahduksen, niin että se soipi itsestään, kunnes
+me olemme kirkossa. Paneppa sinä kätösesi tänne minun käsieni väliin!
+Yksi, kaksi, kolme! Nyt karkuun!»
+
+He päästivät molemmat köyden irti ja harppailivat portaita alas,
+Veronika edellä. Hän oli tarttunut vaaliruhtinaan käteen ja vilkaisi
+hypellessään taakseen, tuliko hän kunnolleen perässä. Kun he olivat jo
+melkein alhaalla, lipesi hänen jalkansa ja hän tulla tömisti viimeiset
+portaat alas. »Ei tee mitään! Eteenpäin! Tuonne, missä on valoisaa!
+Mutta hiljaa, hiljaa.»
+
+He riensivät edelleen niin nopeasti ja niin hiljaa kuin vain voivat,
+kiertoportaita alas.
+
+»Vieläkö soittoa kuuluu?»
+
+»Vielä parisen humahdusta.»
+
+»Noin, nyt ovesta sisään! Ovi lukkoon! Kuule! Joko he tulevat?»
+
+»Jo tulevat, armollinen herra.»
+
+He kiitivät hiljaa ja varovaisesti miesten penkkien välitse
+ruhtinaallisten penkkiin.
+
+»Tästä sisään», sanoi Ottheinrich viitaten tammiseen oveen.
+
+Hän antoi tyttösen pujahtaa edellä ovesta, seurasi itse perässä ja
+sulki oven jälkeensä.
+
+»Odota täällä käytävässä, kunnes minä huudan sinua! Jos kaikki onnistuu
+ja sinä olet vaiti, niin lupaan sinulle jotakin!»
+
+»Mitä sitten, armollinen herra?»
+
+»Jos hän palaa onnellisesti sodasta ja on käyttäytynyt kunnon
+sotamiehen tavoin, kosin minä sinua hänen puolestaan.»
+
+Veronika tuli tulipunaiseksi. Hän loi katseensa maahan ja kuiskasi:
+»Miksikä ei heti?»
+
+»Siksi että hänen täytyy todella ansaita sinut, neitiseni.»
+
+»Pitääkö hänen sitten mennä sotaan?»
+
+»Pitää, turkkilaissotaan. Hän lähtee heti ratsain Unkariin Szigeth'in
+linnaan. Siellä on muuan kuulu urho, Niklas Zriny. Hän on ystäväni.
+Hänestä tulee nyt tämän isäntä ja mestari. Mutta jäähyväiset saatte
+ottaa toisiltanne! Odota täällä, minä kutsun sinua heti!»
+
+Ottheinrich meni makuusuojaansa ja huusi sivuhuoneeseen: »Philipp!»
+
+Uskollinen ystävä tuli heti.
+
+»Armollinen herra, minkä näköinen te olette!»
+
+»Voi, ystäväni, olen niin väsynyt kuin olisin pilkkonut sylen
+puita. Mutta olen repäisevän iloinen! Tänään päivällä lähdemme
+ratsastusretkelle metsään. Siellä kerron sinulle jotakin! Onko kaikki
+valmiina?»
+
+»Hevoset ovat satuloituina. Minä annoin hänelle ruskean tamman.
+Se kyllä kestää. Tarpeellinen säkki on asetettu satulan taakse.
+Satatukaattia on pantu rahaa mukaan. Ja tässä on kirje Niklas
+Zriny'lle.»
+
+Ottheinrich lukaisi kirjeen.
+
+»No niin, kaikki on kunnossa. Entä hän itse?»
+
+Nuori aatelismies astui huoneeseen ja suuteli vaaliruhtinaan kättä.
+
+Ottheinrich katseli totisena häntä silmiin ja sanoi:
+
+»Ritari Helmstatt saattaa sinut rajalle asti. Se on kahden tunnin
+matkan päässä täältä. Mene sitten ratsain valtakunnan ja kristikunnan
+vihollista vastaan. Sinulla on paljon sovitettavana! Tulkoon sinusta
+kunnon soturi! — Vielä yksi seikka!»
+
+Ottheinrich meni makuusuojaan ja tuli heti takaisin rasia kädessä. Hän
+avasi sen ja otti sieltä sormuksen esille.
+
+»Ota tämä mukaasi ja pidä sitä arvossa! — Ja vielä viimeinen asia!
+Veronika!»
+
+Ovi avautui ja tyttö astui sisään korvia myöten punastuneena.
+
+»Kiitä häntä! Hän on kaikki tehnyt! Hän on henkesi pelastanut.»
+
+»Hänkö?» huusi Philipp ihmeissään,
+
+»Suvaitkaa!» sanoi Sabinus, vaaliruhtinaaseen kääntyen, ja pisti
+tytölle vasta saadun sormuksensa sormeen. Hän sulki ihanan immen
+syliinsä ja suuteli häntä suulle.
+
+»Hän on sankaritar», sanoi vaaliruhtinas, ja kyyneleet vierivät pitkin
+poskia. »Tulkoon sinusta sankari, ja sitten — niinkuin Jumala tahtoo.
+— Ja nyt erootte, lapset! Sinä tästä ulos, neiti linnanvouti! Ja sinä
+tuolta! Jumala sinun kanssasi! ja sinunkin kanssasi!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolme viikkoa näitten tapahtumain perästä istuivat vaaliruhtinaan
+voudin kauniit tyttäret ystävineen talonsa kylkeisessä torin varrella
+ja puhelivat näistä asioista.
+
+»Nyt minäkin tiedän, kuka tuo mies oli», sanoi Judith. »Maankuulu
+tohtori Faustus se oli.»
+
+»Senhän on vienyt paholainen matkaansa Wittenbergissä», arveli sisar.
+
+Mutta ystävätär huudahti:
+
+»Ei, vaan Staufenissa Breisgaussa on paholainen katkaissut häneltä
+kaulan.»
+
+»Ei kumpikaan ole totta», sanoi Judith. »Täällä hän on ollut ja
+loihtinut meidän kellomme ja on sitten ratsastanut tiehensä ilmojen
+kautta, paholainen seuralaisenaan. Rennertswaldiin on hän hävinnyt.
+Siellä ei kuulu milloinkaan olevan oikein turvallista!»
+
+»Ja tiedättekö, että vaununtekijän Veronika tyttärestä on tullut linnan
+valtiatar? Tuosta nuoren nuoresta tyttösestä!»
+
+Tytöt katselivat miettivän näköisinä toisiaan ja vaikenivat. —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti ylenoppinut Hildebrand
+Holzbockius kirjan, jolla oli seuraava otsake: »Maankuulun Tohtori
+Johannes Faustin kellojen loihtiminen, tai mitenkä Tohtori Faustus
+teki kauhean murhan eräässä kunnon pfalzilaisessa pikkukaupungissa,
+samoin miten hän oli loihtinut kellot, niin että toiset eivät pystyneet
+soimaan, toiset taas soivat itsestään, se on, paholainen soitti niitä.
+Hyödyllisiä ja huvittavia muistutuksia oheenliittänyt Hildebrand
+Holzbockius. Kustantanut David Kvartz, Frankfurt am Mayn. Anno 1610.»
+
+Ihmeellistä kyllä ei yksikään kaikista meidän korkeaoppineista Faustin
+tutkijoista ole ottanut huomioon tätä kirjaa. Minulla se on. Ja jos
+lukija kerran soisi tälle kertomukselle sen kunnian, että kävisi
+katsomassa minua kauniissa Neckarin kaupungissa, niin näyttäisin sen
+hänelle.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76270 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..f0a11b4
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76270 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76270)