Initial commitHEADmain

4 files changed, 3134 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76259-0.txt b/76259-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1fc211d
--- /dev/null
+++ b/76259-0.txt
@@ -0,0 +1,3117 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76259 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+ORVON ONNI
+
+Kirj.
+
+Heikki Meriläinen
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1925.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN LUKU.
+
+
+Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen,
+korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten
+rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena
+loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti
+ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt
+Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle
+rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa
+kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä
+omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta
+isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla
+rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo
+perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä
+Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin
+rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat
+kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen
+kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti,
+jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi
+juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo
+olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa.
+Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän
+palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän.
+Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua
+lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten
+järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että
+talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina
+jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella
+kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen,
+märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan
+suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin
+aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli
+lähtenyt.
+
+Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka
+kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle
+juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen,
+suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa
+järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja
+äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan
+kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän
+näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla
+keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua
+rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli
+saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä
+Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.
+
+Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta
+Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän
+heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro
+laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut
+niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei
+mikään tavallinen vainio semmoista kasva.
+
+Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla
+jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan
+taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut
+raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat
+niitylle selässä vietävä.
+
+Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan
+mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.
+
+Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi
+olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven
+ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo
+varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen,
+viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.
+
+Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää
+saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla
+oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka
+sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä
+autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään
+hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka
+sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia
+ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin
+sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja
+ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.
+
+Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä
+lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain
+ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin
+tottapa kerran kuivuvat..
+
+Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen
+läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli
+selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä
+heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi
+iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan
+asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan,
+ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi
+havumajaan.
+
+Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen.
+Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja
+lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen
+vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan
+ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki,
+viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti,
+jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu
+kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen
+rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen
+kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun
+äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja
+samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili
+jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti
+palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt
+puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta
+makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta
+viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja
+alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin?
+— Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki!
+Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt
+jotakin! Mihin koskee?
+
+Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat
+silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat
+Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän
+kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli
+Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin.
+Toinnu nyt viimeinkin!
+
+Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota
+Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.
+
+Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä
+tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut
+sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain
+suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan
+painaen itki ja siunasi.
+
+Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa
+aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta,
+ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin
+sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.
+
+Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen,
+mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä
+kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan.
+Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja
+säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi
+vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului
+suusta tuskainen: Voi, voi, voi.
+
+Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona
+olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta
+väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.
+
+Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään
+räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!
+
+Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa
+kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja
+kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat
+kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin
+paitansa hihalla pois.
+
+Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu
+aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän
+melkein huudahtaen kysyi:
+
+— Mitä siellä nyt on tapahtunut?
+
+Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan
+mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän
+seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.
+
+Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui
+vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai
+sanotuksi:
+
+— Pekka jäi sinne.
+
+Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan
+itkuun.
+
+— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.
+
+Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta
+pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja
+sanoi:
+
+— Ukkonen löi... Ei se tointunut... Minä pudistelin sitä, mutta se ei
+tointunut... Sinne jäi.
+
+Mummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:
+
+— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti
+kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on
+sieltä tiekin.
+
+Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli
+polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:
+
+— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin,
+äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä
+Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon
+ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja
+suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:
+
+— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut...? Vai mitä
+muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä... Hän
+yksin tietää...
+
+Kaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:
+
+— Milloin te itä tulee?
+
+Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän
+virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se
+mummon kanssa tulee.
+
+Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja
+kysyi:
+
+— Mitä te äiti itkee?
+
+— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun
+on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.
+
+— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa
+äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.
+
+Hyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:
+
+— Lapsi kulta... Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.
+
+Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi
+kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin
+olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.
+
+Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin
+akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se
+kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten
+näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta
+kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut
+niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty
+parsiinsa.
+
+Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi
+Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa
+millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa
+Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta
+siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää
+omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin
+täytyi ottaa lapsi syliinsä.
+
+Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli
+toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen
+Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet
+matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen
+liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt
+laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin
+että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta
+pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun
+Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä,
+itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä
+hokien: itä, itä.
+
+Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin
+kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot,
+jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan
+isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.
+
+— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita
+valitse... Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman
+pitää.
+
+Ottaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:
+
+— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on
+sinulle hyvää antamista.
+
+Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki
+kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes
+Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi
+sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet
+peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.
+
+Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.
+Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:
+
+— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?
+
+Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet
+kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki
+tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja
+hän alkoi yhä hartaammin kysellä:
+
+— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.
+
+Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta,
+jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli
+murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:
+
+— Mimmin on ikävä itää.
+
+Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei
+Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen
+laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:
+
+— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa
+kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.
+
+Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät
+pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi
+itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan
+oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti
+kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen
+sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen
+nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet
+niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa,
+jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun
+mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen
+ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti
+raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.
+
+Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein
+hän sanoi:
+
+— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:
+
+"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee
+minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin
+sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä
+Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä
+vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän
+heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.
+
+Kerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:
+
+— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä
+todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin,
+kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä...
+Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä
+suovaan.
+
+Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin
+osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa... Keskiviikkoaamuna menen
+katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.
+
+Viimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.
+
+Tuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:
+
+— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai
+ei?
+
+— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä
+keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne
+kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.
+
+— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.
+
+Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä
+vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen
+nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:
+
+— Lapsi kulta... Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.
+
+Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui
+Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.
+
+
+
+
+TOINEN LUKU.
+
+
+Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti
+itkemään ja sanoi:
+
+— Kun ei tule te itä.
+
+Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten
+viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan
+unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot
+eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.
+
+Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti
+Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven
+tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen,
+kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat
+Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin
+yhtä perhettä.
+
+Siten kului talvi ja kevät.
+
+Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona
+oli pieni Mimmi tyttö.
+
+Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa,
+joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti
+häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään
+puhunut.
+
+Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä
+rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa
+sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä
+Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:
+
+— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä
+sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.
+
+Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän
+äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili
+lasta ja sanoi:
+
+— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole
+nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään
+vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja
+monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia,
+ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin
+viikkokausia saa taas olla rauhassa.
+
+— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka
+jäisi vieläkin orvommaksi.
+
+Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa
+lujemmin ja sanoi:
+
+— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?
+
+— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.
+
+Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä
+isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän
+nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin
+kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo
+lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.
+
+Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen
+lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti
+valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti,
+että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut
+kipujaankaan ajattelemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet
+kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun
+auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi
+tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan.
+Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi
+viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.
+
+Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi
+suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä,
+lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.
+
+Mimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:
+
+— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin
+sanoitte.
+
+— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu
+pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta
+konttia kantaessaan.
+
+Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin
+ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko
+ruumis kuin kaisla virrassa.
+
+Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan
+vilutti.
+
+Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen.
+Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien
+peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.
+
+Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että
+vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän
+nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä,
+siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt
+moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta
+siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.
+
+Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi
+kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan
+löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin
+rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan,
+kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin.
+Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma
+mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.
+
+Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn,
+minä peitän."
+
+Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn,
+mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä
+kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli
+salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra
+taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti,
+kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi
+tutisemaan, niin että peitteet värisivät.
+
+Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin
+lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä
+päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän
+ajatteli ja pelkäsi.
+
+Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli
+pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen
+ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä
+navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi
+siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja.
+Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin
+höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin.
+Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä
+nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi
+kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti
+ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului
+helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion
+perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan
+hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin
+ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja
+rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.
+
+Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi
+pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole
+vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."
+
+Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi
+lapsikulta... Minä olen kipeä... En jaksa nousta keittämään... Onhan
+siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä... Kun ei tule mummokaan
+käymään täällä!... No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä
+pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja
+Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun
+eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko
+äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"
+
+Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta
+hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa,
+kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti
+Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin
+tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin
+Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton,
+oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan.
+Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas
+auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin... Sillä lailla... Työnnä nyt
+hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."
+
+Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä
+ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat
+sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään."
+Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä
+silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta
+kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan
+kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas... Ota se pieni kirjasi... Tule
+tähän likelle ja lue siitä minulle."
+
+Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn
+viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja
+sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"
+
+— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.
+
+Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat
+kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin
+pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen
+lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.
+
+Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli
+vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten
+tulviessa.
+
+Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys.
+Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut
+lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi
+äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului
+myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi
+hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki
+ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?... Johan
+äiti nyt on saanut nukkua... Nouskaa nyt toki jo."
+
+Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle
+kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea:
+"Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu
+nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."
+
+Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän
+sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat,
+hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala,
+kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja
+herransiunauksen.
+
+Sitten vasta kysyi Mimmiltä: "Onko se äiti jo kauankin nukkunut?"
+
+— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.
+
+Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki
+esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan
+lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."
+
+Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin
+riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät
+olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei
+niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän
+ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään.
+Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain
+kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.
+
+Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää
+eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja
+söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin
+syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."
+
+— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.
+
+Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina
+teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."
+
+— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.
+
+Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa
+teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä
+tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."
+
+— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui
+lähtöön.
+
+Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon
+kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä
+sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"
+
+— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.
+
+— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.
+
+Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä
+ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi
+kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin
+Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja
+ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone,
+oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden
+huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti
+päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan
+johdatus.
+
+— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.
+
+Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään
+ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja
+korjaamaan ja hoitamaan elukoita."
+
+Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen
+reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että
+on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan
+viimeistä lähtöä.
+
+— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä
+ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.
+
+— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka
+vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja
+lähti valjastamaan hevosta.
+
+Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi
+vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä
+niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet
+silmissä katsomaan lähtijöitä.
+
+Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei
+tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä
+parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.
+
+Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee
+terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon
+viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan
+turvansa vaistonnut.
+
+Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat.
+Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo
+sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei
+tuntenut muuten paranevansa."
+
+Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti
+sieltä Jumalan luota tulee?"
+
+— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille
+ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä
+me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se
+viipyykin.
+
+Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen
+lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet
+yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi
+pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei
+Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"
+
+Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni
+joukossa... Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."
+
+Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten
+penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi
+raskaasti:
+
+— Lapsi parka.
+
+Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.
+Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU.
+
+
+Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon
+lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä.
+Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein
+riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi
+korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika
+kului tulevaan kesään.
+
+Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi
+kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi
+ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin
+rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun
+ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt
+juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon
+herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle
+kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen
+juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta
+mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko
+tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin
+vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin
+iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.
+
+Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa
+pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat
+siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä.
+Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon
+hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä,
+saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva
+ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille
+ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko
+oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.
+
+Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.
+
+Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun
+kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.
+
+Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin
+päälakea ja sanoi vakavasti:
+
+— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä,
+täällä makaavat haudassa kumpainenkin.
+
+— Orpo... kaunis lapsi... Kuinka vanha hän on? sanoi rouva
+osaaottavalla äänellä.
+
+— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.
+
+— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?
+
+— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa
+heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän
+tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada
+sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.
+
+— Orporaukka... Kovasti on Jumala koetellut... Siitä saakkako lapsi on
+ollut teillä?
+
+— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen
+äitinsä luota mökin pirtissä.
+
+— Voi, voi... Vai sillä lailla tapasitte... Mutta Jumala kuitenkin
+laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän
+turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.
+
+— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua
+surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä,
+on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät
+lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä
+lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten
+päästessä syyttömiksi.
+
+Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään
+hän virkkoi: "Voi, voi."
+
+Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;
+
+— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän
+tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne,
+ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.
+
+— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.
+
+Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva
+kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:
+
+— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli
+kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on
+äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen
+äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan
+paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut
+tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme... Ja eiköhän
+otetakin.
+
+Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:
+
+— Sinä saat päättää.
+
+Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä
+leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja
+sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!
+
+Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan
+puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet
+syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa
+vasten ja kysyi:
+
+— Mikä sinun on nimesi?
+
+— Mimmi.
+
+— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?
+
+Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin
+rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.
+
+Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka
+oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:
+
+— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.
+
+Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:
+
+— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt
+häntä ihan omana lapsenamme.
+
+— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään
+silmäkulmiin.
+
+Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan
+jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:
+
+— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään
+korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan
+lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta
+vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei
+ole tyhjään elänyt.
+
+Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:
+
+— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.
+
+— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo.
+— Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien
+turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun
+sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista
+vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti
+hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä,
+ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten
+palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla
+kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me
+annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn,
+josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä
+kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso
+kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.
+
+— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva
+mummon kertomuksen.
+
+— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen
+ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän
+synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa
+merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai
+halvauksen ja kuoli samana päivänä.
+
+— Merikapteeni... Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää,
+vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin
+kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.
+
+— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun
+sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden
+lapsikulta...
+
+Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi
+tyttöä rintaansa vasten.
+
+Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:
+
+— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.
+
+Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:
+
+— Emäntä on hyvä ja tulee myös.
+
+Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei
+ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:
+
+— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä
+alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.
+
+— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme
+ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella
+verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.
+
+Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä
+ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva
+taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:
+
+— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona
+syntynyt esikoinen.
+
+— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan
+hämmästyneen näköisenä.
+
+Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:
+
+— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.
+
+— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka
+vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.
+
+Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa,
+sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja
+opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.
+
+Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:
+
+— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä
+on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi,
+ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on
+merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä
+lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen
+lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se
+on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.
+
+— Ihmeellistä! — huudahti rouva... Todella ihmeellistä... Tämä on
+niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin
+ymmärtää säilyttää se elämänsä halki... Minun täytyy näyttää Uunolle.
+
+Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli
+asiakkaiden kanssa toimessaan.
+
+Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen
+kädessään ja kasvot loistaen sanoi:
+
+— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi
+ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa... Orvon
+kyynelet.
+
+Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:
+
+— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.
+
+Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:
+
+— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää... Eikä äiti tahtonutkaan
+enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.
+
+Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:
+
+— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla
+Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet
+tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut
+käskysanat... Mooseksen taululla.
+
+Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan
+kamariinsa.
+
+Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän
+tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:
+
+— Minun kirjani...
+
+Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:
+
+— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti
+nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki
+suopeasti:
+
+— Orvon kyynelet... Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos,
+pyyhkiä sinun kyyneleesi... Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä
+kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.
+
+Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:
+
+— Katsopas tätä... Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät
+joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on
+Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.
+
+Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman
+kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:
+
+— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.
+
+Mummo hieman rykäsi ja sanoi:
+
+— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt.
+Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin
+olemme kutsuneet.
+
+— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me
+rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa
+tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän
+menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt
+nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.
+
+Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle
+ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.
+
+Rouva nousi ja sanoi:
+
+— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle... Emäntä, olkaa hyvä.
+
+Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:
+
+— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän
+mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.
+
+Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:
+
+— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:
+
+— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan
+ja Lemmen luona.
+
+— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.
+
+Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:
+
+— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi
+tekemän maalatun pahkakuppisi.
+
+Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja
+voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi
+lisää, kun näki entisen vähenevän.
+
+Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset
+kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu
+vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki
+kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla
+lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon
+ja kysyi:
+
+— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?
+
+Mummo hymähti ja vastasi:
+
+— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan
+ne ovat nimensä kaltaisia.
+
+Rouva selitti hymysuin:
+
+— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".
+
+— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä
+minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi
+mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.
+
+— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta
+ennenkuin kiisseli mahasta.
+
+Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää
+rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän
+kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:
+
+— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.
+
+Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön
+suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo
+esiliinallaan nuo liiat jätteet.
+
+Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen
+pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.
+
+Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan
+sanoi hymyillen:
+
+— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään
+vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.
+
+Mummo nousi istuimeltaan.
+
+— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne
+isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle
+niin hyväntahtoinen... Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja
+sitten lähden rientämään kotiin.
+
+Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:
+
+— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.
+
+Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli
+nukkumassa, ja sanoi:
+
+— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.
+
+Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin
+että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet
+liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis
+hieman vavahteli.
+
+Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta,
+ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät
+vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:
+
+— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin
+Jumala.
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU.
+
+
+Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja
+kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan
+mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.
+
+Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten
+valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina
+toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi
+selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet
+näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen
+harjattavakseen.
+
+Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan
+hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.
+
+Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja
+alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja
+että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa
+huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa
+mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.
+
+Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään
+hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin
+syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta
+tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan
+kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä
+puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.
+
+Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.
+Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.
+Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi
+häneen päin ja sanoi ystävällisesti:
+
+— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään,
+saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä
+syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani
+pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi,
+jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän
+naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.
+
+Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein
+hän sanoi:
+
+— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin
+lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa... Mitäpä tästä
+elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.
+
+Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:
+
+— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin
+tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä
+muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei
+meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin
+etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.
+
+— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.
+
+Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:
+
+— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä
+palveluspaikka tiedossa... Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten
+sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin
+sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.
+
+Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei
+tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi
+ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan
+taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.
+
+Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;
+
+— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa
+vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?
+
+— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti
+ulos asioilleen.
+
+Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:
+
+— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on
+tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani
+lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole
+taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei
+ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle
+käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi
+lähtemään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä
+uuteen palveluspaikkaansa.
+
+Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori
+Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle
+talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi
+pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä
+tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja
+suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana
+kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi
+vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.
+
+Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti
+kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:
+
+— Toivon, että muistat sanani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli
+jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti
+hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.
+
+Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi
+uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan
+terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen
+Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa
+siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:
+
+— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta
+olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita
+korvia kuulemassa kuin lehmien.
+
+Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:
+
+— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.
+
+— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.
+
+— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.
+
+Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:
+
+— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään,
+ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja.
+Herraspoikiin ei ole luottamista.
+
+Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:
+
+— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä
+vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin
+sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä
+juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki
+tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin
+makeasti kuin muuten osaat.
+
+— Niin... Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut
+vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja
+sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.
+
+— Kaunis... Hui-hai... jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä
+minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään
+kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman
+ylpeästi ja rupesi toimiinsa.
+
+Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle
+kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti
+nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää
+kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat
+käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut
+keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he
+Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin
+hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta
+navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa,
+että puristui käsissä palloksi.
+
+Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan
+suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä
+vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta
+samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja
+kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan
+luomat tappako!"
+
+Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta
+pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi
+navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti
+nauraen sisälle.
+
+Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä
+kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna
+tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että
+silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt
+laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli
+katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se
+nyt oli.
+
+Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena
+hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä,
+kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan
+paljasta valoa.
+
+Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien
+toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.
+
+Minna hymähti ja sanoi surullisesti:
+
+— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!... Minä olen saanut
+joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan
+itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:
+
+— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä,
+että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan
+ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee,
+kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä
+tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.
+
+— En lähde... Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää!
+sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli
+pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.
+
+Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison
+vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita
+antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen
+täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä
+huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie
+on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."
+
+Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi
+tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen
+verran aikaisemmin."
+
+Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla
+oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet
+laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.
+
+Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen
+juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin
+pirtin ovelle ja sanoi:
+
+"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"
+
+— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran
+hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä
+todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat
+pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.
+
+Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja
+vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon
+tällaisella kyydillä.
+
+Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän
+tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta
+lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello.
+Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja
+kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.
+
+— Tämäkö se vielä puuttui... Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa
+tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan... Jaksaneeko hänessä
+luitaankaan terveinä sälyttää... Silmäni söivät eilen kuin korpit
+puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.
+
+Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla
+kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello
+rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.
+
+Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon
+aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin
+kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä,
+milloin Minna lähtee kirkosta.
+
+Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin,
+mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään
+kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui
+rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.
+
+Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta
+hölkötellessä sanoi:
+
+— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi
+pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla
+on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa
+syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta
+siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä
+ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista
+lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin
+maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun
+tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt,
+niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen
+verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta
+päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut
+paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei
+minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki
+lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa
+hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä
+ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää
+kun itse saa silmänsä auki.
+
+— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi... Voi
+tätä maailmaa pahennusten tähden!
+
+Topias rykäisi ja sanoi:
+
+— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime
+vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään.
+Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki
+lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole
+sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.
+
+— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne
+toimittanut.
+
+— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin
+aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan
+tuloa sateen pitoon.
+
+Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä
+päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja
+kiirehti navettaan.
+
+Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura
+aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen
+raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli
+laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut
+käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen
+huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha
+iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.
+
+Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen
+katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen.
+Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:
+
+— Mihin se on Manta mennyt?
+
+— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen
+päänsä.
+
+Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:
+
+— Mitä kirjaa sinä luet?
+
+— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää
+varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä
+kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja
+ilkeästi nauraen juoksi ulos.
+
+Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista
+pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin
+eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.
+
+Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun
+kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä
+karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain
+kiehui povessa.
+
+Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön
+tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain
+korvanlehdetkin punaisina vihasta.
+
+Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.
+
+— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami
+kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia,
+mutta Benjami vain nauroi.
+
+Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:
+
+— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee.
+Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka
+hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle
+lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli
+mennä talvena laittanut toiseen.
+
+Manta uudisti kysymyksensä:
+
+— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä
+sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se
+kirja on sinulle niin kallis?
+
+Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.
+
+Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja
+kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että
+Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista,
+niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä.
+Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän
+uskalsi uhkailla.
+
+Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta
+tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä
+kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui
+pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:
+
+— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?
+
+— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta
+sähisevät sanat.
+
+Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi
+ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi
+hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli
+keli.
+
+Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven
+luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista
+päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".
+
+Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään
+ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."
+
+— Koiran hierin, koiran hierin.
+
+— Topiaksen muija, Topiaksen muija.
+
+Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta
+Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni,
+niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman
+raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.
+
+Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:
+
+— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt
+kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.
+
+— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä
+säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja
+uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin
+seisovan portailla.
+
+Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran
+hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka...
+Koiran hierin, koiran hierin..." Topias meni kartanolle kääntämään
+rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti
+ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin
+pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."
+
+Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman
+kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta
+ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää
+ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos
+et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."
+
+Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan,
+kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan
+metsään.
+
+Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä
+eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa
+itsekseen rupesi laulamaan.
+
+Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan
+laulua ja sanoi:
+
+— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis
+ääni sillä on.
+
+— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.
+
+— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on
+väittämäänkin.
+
+— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti
+sisälle.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU.
+
+
+Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat
+kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin
+paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee
+pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan.
+Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai
+aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut
+kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni
+koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti.
+Minna sai olla jokseenkin rauhassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa
+mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan
+savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena
+näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen
+harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento... se
+on Tähdenlento... Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun
+Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli... Ettei se nyt näy Pilvensalon
+kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan... Sanokaa isälle, että se
+soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee
+aivan tähän meidän rantaan... kas sitä, jo töräytti tervehdyksen... Ja
+toisen... Ja kolmannen... Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on
+Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö
+poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."
+
+Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha
+teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi:
+"Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".
+
+— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi
+rouva ihastuneena.
+
+— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut
+käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne
+vastaan, kun sinne soitettiin.
+
+Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa
+kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo
+rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä
+pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.
+
+Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä
+tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui
+itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan
+äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen
+nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva
+Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti:
+"Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin
+teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät
+viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi
+ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja,
+hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin
+portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.
+
+Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin
+näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti
+kohisikin venheen keula.
+
+Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja
+samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori
+nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata
+orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään
+ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen
+ja vaunuissa istujien yli.
+
+Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan
+tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne
+kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.
+
+Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan
+kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista
+aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.
+
+Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet
+saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa
+ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että
+Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat,
+että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin
+kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi
+kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat
+tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu
+kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin
+on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona
+pääsemättä toisten iloon.
+
+Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat
+rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta.
+Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin
+luullut Minnan muuten jääneen kotiin.
+
+Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli
+vain, että se on liian aikaista iloa.
+
+Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki
+tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan.
+Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi
+Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä
+kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet
+saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.
+
+Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään
+kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän
+hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne?
+Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus
+maksaa.
+
+— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on
+mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin
+kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta
+karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi,
+että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä
+metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä.
+Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei
+tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.
+
+Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon
+tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen
+näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja
+virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi
+niille ilkimyksille... Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna.
+Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."
+
+Niin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm
+Topiaalle.
+
+Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin
+kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien
+hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja
+Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä,
+että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä
+edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille:
+— Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän
+päässyt laivalle?
+
+Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin,
+yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria
+kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät
+yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja
+hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö
+meille mitään, me haemme tytön tänne."
+
+Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään
+rangaistuskoppiin.
+
+Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten
+uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän
+saa jättää kaikki omansa sinne.
+
+— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo
+ja pyörähti samassa ulos.
+
+Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä
+ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:
+
+— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt
+vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on
+lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen
+aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.
+
+Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut,
+kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen,
+eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.
+
+Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten
+saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"
+
+— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.
+
+— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne
+etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle
+merkillisiä asioita.
+
+Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna
+ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä
+sinulle?"
+
+— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä
+rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse
+niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien
+laivaan.
+
+Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti
+Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle
+kun Minna sanoi:
+
+— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se
+sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.
+
+— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias
+jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään.
+Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö
+Minkka lähtenytkään?"
+
+— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä
+vaan sieltä talosta löytynyt.
+
+— No hyvänen aika... Kävitkö saunassakin?
+
+— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen
+vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei
+näkynyt jälkeäkään.
+
+— No jotakin sitä... Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä?
+jahkaili Manta.
+
+Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut
+nähnyt heitä melkein koko yönä.
+
+— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias
+välinpitämättömästi.
+
+Mantan kasvot sävähtivät punaisiksi.
+
+— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.
+
+— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä
+rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä,
+että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että
+Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä
+tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä
+pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa
+rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo
+häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen
+suven suloisuutta."
+
+Manta sanoi: "Hyi... vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri... Etkö sinä
+sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä
+pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä
+niille kahvia keittämään."
+
+Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää,
+joka on sitonutkin."
+
+Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko
+jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä
+laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin.
+Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja
+Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet,
+uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä
+uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi
+ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne
+kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias
+juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.
+
+Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan
+tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.
+
+Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä
+kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:
+
+— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja
+kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat
+sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla
+retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei
+suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.
+
+Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi:
+"Hyvänen aika sentään... näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei
+siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se
+tehty."
+
+Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä
+syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva
+yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti:
+"Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".
+
+Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit
+jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako
+ei näy missään?"
+
+— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet
+kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman
+syyttävästi.
+
+— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi
+ukko silmät levottomina.
+
+— Olen katsonut kaivoonkin.
+
+— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.
+
+Topias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:
+
+— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle
+laittaneet.
+
+Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi
+ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu.
+Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:
+
+— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.
+
+Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon
+poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.
+
+Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään
+sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta
+katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja
+ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi,
+menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin.
+Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla
+katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta
+tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.
+
+Rouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:
+
+— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana.
+Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan... Voi, voi!
+
+Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin
+saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon.
+Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.
+
+Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne
+soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten
+hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne
+soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli
+tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut
+venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.
+
+Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat
+nukkumassa.
+
+Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän
+vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia
+hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden
+seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan
+hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain
+jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla
+ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän
+pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista
+maitoa valuu kuin koskesta vettä.
+
+— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen
+työmaa... Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää.
+Voivat laittaa poliisit niskaani.
+
+— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä
+sanoa, että mato meni rasvoineen... Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa
+päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat
+sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella
+jälkiä.
+
+— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi
+kai pääsen paikalla.
+
+— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi.
+Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea.
+Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen.
+Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi... Mutta tulkoon
+paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei
+nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää
+jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.
+
+Topias nousi nyt lähtemään ja sanoi:
+
+— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa
+hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen
+puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."
+
+Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki.
+Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."
+
+Topias puristi Minnan kättä ja sanoi: "En mahtane nähdä enää."
+
+Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse
+hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä
+aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.
+
+Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään
+haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija
+puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen
+kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen
+sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä
+en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."
+
+Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa
+eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui
+menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."
+
+Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen
+silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"
+
+Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä
+teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa
+se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."
+
+— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:
+"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."
+
+Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja
+kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.
+
+Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin
+pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän
+Topiaksen lopetettua.
+
+— Olivat.
+
+— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.
+
+— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan
+kissanlinnassa.
+
+— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?
+
+— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen
+koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.
+
+Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin.
+Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana
+jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen
+sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies
+sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi,
+niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."
+
+Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän
+pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt
+loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin",
+huokaili hän raskaasti.
+
+Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei
+rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on
+semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja
+se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää
+pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä.
+Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä
+ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä
+pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä
+kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia.
+Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on
+vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin
+sukuun eikä sikaan...
+
+"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta
+minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja
+tulen nyt aikaan."
+
+Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa
+sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?
+
+— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole
+löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on
+ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja
+hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on
+kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.
+
+Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi... Minnalla todellakin
+oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä
+itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin
+eivät asiat näin olisi.
+
+— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä
+muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi
+lähtemään.
+
+Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki
+saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle
+asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen
+nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten
+hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:
+
+— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi
+suomalainen nimi... Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä
+rähjässä.
+
+Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja
+virkkoi tyynesti:
+
+— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten
+englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi,
+eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.
+
+Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa,
+kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.
+
+Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja
+syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni
+piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän
+viinejä ja hedelmiä.
+
+Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat
+veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan
+sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen
+lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella
+seisoen kauan kapteeninkin perhe.
+
+Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan
+töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena
+mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo
+laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen
+juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta
+hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin
+aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja
+Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.
+
+Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista
+löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko
+Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:
+
+— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.
+
+Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:
+
+— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä
+kannattaisin.
+
+Topias ärähti vieläkin kovemmin:
+
+— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti
+valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa
+kesantopeltoa ja mennessään porisi:
+
+— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.
+
+Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa,
+ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.
+
+Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa
+nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä
+likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.
+
+Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa,
+ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa
+niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin
+raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni.
+Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin
+oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä
+sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli
+laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.
+
+Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät
+olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän
+täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.
+
+Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan.
+Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman
+vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on
+yrittääkin.
+
+Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin
+odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja
+aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.
+
+Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain
+samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi
+syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista
+orvoin... Taivaassa lienee hänellä isä."
+
+Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan
+kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan
+pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi
+unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi
+keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän
+Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset
+silmät olisivat katsoneet häneen.
+
+
+
+
+KUUDES LUKU.
+
+
+Neljä vuotta oli kulunut.
+
+Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt
+Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli
+lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän
+alkoi pastorille puhua:
+
+— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan
+samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.
+
+— Hm... Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet
+valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa
+niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman
+ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli
+paloja suuhunsa.
+
+Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin
+äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa,
+kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet
+ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä
+oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.
+
+Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja
+Brasiliassa kirjoitettu.
+
+Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen
+kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi
+iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille
+kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise
+kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen
+palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne
+Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää
+viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina... Vai mitä sanot, Uuno?
+
+Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:
+
+— En sano mitään, syön vaan.
+
+— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva
+päättävästi.
+
+— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin
+sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja
+nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.
+
+Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään.
+Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan
+Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan
+ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella
+saattoi olla kirjeen kanssa... Ehkä ei mitään...
+
+Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan
+tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan
+tulosta.
+
+Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin,
+että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä
+tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori
+rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan
+jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa,
+kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan.
+Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti
+rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa
+nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.
+
+Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen,
+vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti
+tervehdittiin tulijoita.
+
+Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana
+seisovaan Minnaan ja sanoi:
+
+— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?
+
+Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna,
+Minna!"
+
+Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta
+puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja
+hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut
+matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva
+Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän.
+Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen
+tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen.
+Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä
+nyt tuossa talossa jaksetaan?"
+
+Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset... Koko talossa
+ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta
+sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami
+hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa
+rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono
+terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin
+märkä palaa."
+
+— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita
+ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä
+rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat
+vain kaksijalkaisia hurttia.
+
+Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti
+se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain
+putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan
+kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi
+Minnaan ja sanoi:
+
+— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille
+jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että
+julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut
+toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että
+unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt
+näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa,
+joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää
+vasten, jolloin sain kirjeen.
+
+— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että
+keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti
+ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen,
+ja rouva samalla kirjoitti teille.
+
+— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.
+
+— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei
+kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?
+
+— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä
+olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.
+
+— Missähän täällä nyt Topias lienee?
+
+— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä
+mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero.
+Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun
+enää palaavan.
+
+— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?
+
+— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?
+
+— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?
+
+— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?
+
+Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:
+
+— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan
+sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman
+toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain
+niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei
+sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin
+juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä
+lienevät sitten päässeet.
+
+Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:
+
+— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se
+vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.
+
+Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:
+
+— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan
+hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen
+luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.
+
+Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä
+heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui
+Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan
+nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan
+kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella
+kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä
+tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.
+
+— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.
+Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.
+
+— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet
+Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.
+
+— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon
+hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle
+velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin
+voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät
+kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie.
+Onnihan se on taivaan alus.
+
+Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:
+
+— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja
+minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä
+kerran sitä mummoa.
+
+Minna pudisti päätään ja sanoi:
+
+— Ei, ei... Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri
+kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta
+mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin
+tulisitte katsomaan mummoa.
+
+— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan
+ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.
+
+Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi
+suu naurussa:
+
+— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja
+ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan,
+kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen
+viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja
+minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa
+englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen.
+Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin
+vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.
+
+Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:
+
+— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa
+hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa.
+Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja
+kirkon kirves, kuten sanotaan.
+
+Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia.
+Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon
+kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.
+
+Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin
+vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen
+jälkeen sanoi:
+
+— Nyt minä lähden Timolaan.
+
+Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa.
+Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en
+unohda."
+
+Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:
+
+— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.
+
+— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän
+jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin.
+Sieltä pelastin tämän kappaleen.
+
+Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden
+vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on,
+kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on
+kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."
+
+Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.
+
+Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi
+käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa.
+Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä
+hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä
+puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on
+ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."
+
+Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman
+huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?"
+— Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä,
+siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua
+käteensä.
+
+Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan,
+kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.
+
+Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille.
+Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien
+välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki
+kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin
+punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli
+juhlahetki.
+
+Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia
+herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.
+
+— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi
+kapteenin rouva.
+
+— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään
+puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia.
+Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään
+pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.
+
+Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä
+sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen
+jatkamaan kukuntaansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki
+väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla
+pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana
+vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän
+tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen
+kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan,
+mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna!
+Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna
+hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka
+silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on
+elävien maassa?"
+
+— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä
+kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli
+leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo
+sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan,
+jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle
+iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"
+
+Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut
+vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain
+tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"
+
+Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi:
+"Mimmi... Mimmi... Mimmiparka... Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen
+onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti
+kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän
+otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo,
+nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii
+kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan
+kiitos, että saan teitä vielä nähdä."
+
+— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.
+
+— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.
+
+— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?
+
+— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.
+
+— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat
+narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei
+luunsirumaa.
+
+— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä
+karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.
+
+Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta.
+Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna
+pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli
+häntä kauan.
+
+Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon
+kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi
+lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle
+tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö
+sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."
+
+— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.
+
+Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.
+Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:
+"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty
+Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen."
+Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo
+täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.
+
+Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää
+"Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana,
+uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan
+kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä
+jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä
+vuotta olet ollut."
+
+Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:
+
+— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden
+jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni
+iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.
+
+Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No,
+sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna
+iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön,
+se lusikatta syömään."
+
+Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään
+tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka
+yö."
+
+Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa
+odottamattomasta onnestaan.
+
+Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna,
+viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät
+katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin,
+joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari
+vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen
+syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.
+
+— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä
+kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty
+kaikkia huoneitakin.
+
+— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti
+lähteinään.
+
+— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti
+mukaan.
+
+— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse
+kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen
+tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen,
+näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain
+tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.
+
+Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään
+tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot
+viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän
+yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa
+Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.
+
+Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi
+alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä
+heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut
+äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena,
+josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella
+pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn
+paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon
+hellan luota. Kylmä on hiillos..."
+
+Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä
+Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa
+antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten,
+kun mummosta aika jättää."
+
+Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:
+"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"
+
+— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?
+
+— Niin juuri.
+
+— Leikkiä kaiketi.
+
+— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä
+hartioitaan.
+
+— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?
+
+— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se,
+sanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.
+
+Minna pudisti päätään ja sanoi:
+
+— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella
+ajattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko
+sinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.
+
+— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka
+kuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme
+kykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja
+puolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme
+miljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo
+kolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin
+osaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille
+niin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.
+
+Minna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: "Jos lieneekin sinulla
+tosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi
+vaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään
+muussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden
+valtatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule
+heti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä
+sitten lieneekään kohtaloni."
+
+Minna nousi ja lähti oppaansa kanssa Timolaa kohden.
+
+Pauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta
+tulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne
+Teerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman
+parasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan
+viljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin
+asti.
+
+Minna ei ollut kuulevinaan näitä suunnitelmia.
+
+Päivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja
+istahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne,
+sanoi Minna miettiväisesti: "Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot
+lämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää
+aika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan
+isälle ja äidille."
+
+— Kenelle annetaan, jollei sinulle, sanoi emäntä iloisesti.
+
+— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi
+isäntä.
+
+— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän
+kapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään,
+että erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa,
+sillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia,
+mutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja
+mieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.
+
+— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä,
+sanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.
+
+— Oma maa mansikka, muu maa mustikka, huomautti emäntä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan
+kellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: "Jospa emäntä antaisi minulle
+jokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä."
+
+— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin.
+Muorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten
+painosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan.
+Mutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja
+sanoi: "Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen
+kaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?"
+
+— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä
+kesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.
+
+— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi
+emäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.
+
+— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin
+isä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon
+kuolleeksi.
+
+— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen
+ja lähti antamaan vaatteita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Timolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat
+Timolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä
+tahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.
+
+Paulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta
+tekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei
+ollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu
+Hallikannan hautausmaahan.
+
+Oltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja
+Minna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa
+kysymyksensä sanoi: "Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja
+sitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi
+omistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi —
+minä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun
+puolestani."
+
+Paulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti "Se ehto ei
+ole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen
+halkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä
+toivon."
+
+— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin,
+että ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi
+Minna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.
+
+Paulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla
+niittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen
+sivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun
+auringon paisteessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään
+uutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret
+paikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli
+saada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän
+saikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten
+talo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.
+
+Oli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä
+täysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan,
+niin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan
+uutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa
+huonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen,
+perässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa
+Paulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta
+Minnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä
+värehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna
+pirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan
+kamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen
+rippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö
+Minna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen
+puhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot
+vakavina: "Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma."
+
+— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin
+levisi kuitenkin salaperäinen punastus.
+
+— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun
+ja minun, meidän kahden oma.
+
+— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on
+tehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on
+se mies, joka ei viittä puhu.
+
+— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun
+mieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että
+veljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön
+kanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin
+tointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään
+tähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä
+Jumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan...
+Minä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä.
+Kaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on
+päässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin
+olla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä
+syystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin
+tyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin
+asuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli
+isällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun
+se on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy
+olla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo
+aikaisemmin ehdoksi pannut.
+
+Viimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista,
+vaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän
+odottamaan, mitä Pauli vastaa.
+
+Pauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen
+jalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän
+näytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:
+
+— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri
+tänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa
+isän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja
+Valkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat.
+Mutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla
+saada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola
+omakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea
+pitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti
+pitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä
+saavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut.
+Koko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän
+päästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:
+
+— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo
+siinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin
+Henriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne
+ja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei
+tule miniää ei tekemälläkään... Minun maailmani on avara.
+
+Kun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei
+hänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:
+
+— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä
+antakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta
+minkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää
+ja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä
+hevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja
+joutuu sillä matkakin.
+
+— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi
+Minna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja
+sisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu
+ja rakkaus.
+
+— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi
+Pauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin
+käteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain
+hiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.
+
+Matkalla Minna sanoi:
+
+— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu
+aivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella
+veljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi
+sinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.
+
+Pauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi
+ja virkkoi: "Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän
+minä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen
+markan mies."
+
+— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos
+tulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan,
+niin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan
+ennenkuin on myöhäistä.
+
+Pauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi
+liikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu,
+kun vaan sinut omakseni saan.
+
+— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa?
+virkkoi Minna vakavana.
+
+Pauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin
+mitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU.
+
+
+Oli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta
+tuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli
+nähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin
+kasvoin: "Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä
+hiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja."
+
+Hän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi
+talon akkunoihin ja sanoi: "Katsoppas sinäkin tätä kirjaa." Minna
+kuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus
+kasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun,
+ilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: "Hyvä kirja... Kaikki
+tuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme
+sataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta
+viisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna
+hevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa...
+kyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee
+myötäkäymistä jatkamaan... — Hyvä on kirja."
+
+Pauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa
+sanoi:
+
+— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa
+syöjä... Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?
+
+Pauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä
+sanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä
+muuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:
+
+"Se jää nyt sinun valtaasi. Olen valmis lähtemään milloin vain haluat."
+
+— Tapahtukoon se sitten ensi pyhänä.
+
+— Milloin vaan... Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan
+kartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet
+kuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?
+
+— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene
+sinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta
+kuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.
+
+Minna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä
+toukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat
+täynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.
+
+Seuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna
+ja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan
+huomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva
+Hinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas
+yllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen
+neljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden
+kukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen
+viehätyksen.
+
+Nähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä
+taluttaessaan saliinsa sanoi: "Olen oikein iloinen kun sain sinut
+vieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua
+nähnytkään."
+
+Sitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi
+kysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.
+
+Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: "Tänä päivänä juuri
+ratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle
+maailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa
+avioliittokuulutusta."
+
+— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala
+suokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?
+
+— Luulen hänen olevan pastorin luona kansliassa.
+
+Rouva hulmahti sinne ja palasi samassa pastorin ja Paulin kanssa.
+
+Pastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: "Olen erittäin
+iloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa
+kuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen
+kanssa."
+
+Rouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti
+itselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai
+kuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään
+heti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on
+kihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina
+kuulutusta ottamaan.
+
+— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän,
+mitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli
+miljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.
+
+Samanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa
+voinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: "Mutta jopa
+sinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa."
+
+— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan
+tuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.
+
+— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun
+pitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.
+
+— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa
+julistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän
+kotinne, sanoi pastori päättävästi.
+
+— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä,
+ihasteli rouva.
+
+— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa
+talossamme.
+
+Sitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: "Haluaisiko pastori nähdä
+meidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana."
+
+— Hyvin mielelläni.
+
+Pauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki
+sen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa
+tiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään.
+Tuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä
+kirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään
+sanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun
+olette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken
+kuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että
+voi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa
+tehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran
+siirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.
+
+— Olkoon hän tervetullut, sanoi Minna.
+
+— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule
+tyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.
+
+Sitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se
+puoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä
+on talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.
+
+Palvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti
+päivällisen olevan pöydässä.
+
+Rouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä
+jatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin
+kaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten
+kaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.
+
+Aterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi
+Minnaan kääntyen:
+
+— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn,
+niin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja
+suurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen... Ja ehkäpä keksin
+vielä muutakin sopivaa.
+
+Minnan sydän lämpeni, hän tarttui molemmin käsin rouvan käteen ja sanoi:
+
+— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään
+suuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä
+edessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä
+ja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule
+puuttumaan.
+
+Hövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli
+kehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami
+kiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: "Päivää, Minna". Hänen pitkä
+kätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — "Toivotan onnea, kun pastorilta
+kuulin, että olet kihloissa". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä
+eikä virkkanut mitään.
+
+Benjami kääntyi nolona takaisin kansliaan mutisten jotain mennessään.
+
+Benjamin mentyä rouva kehoitti Minnaa ja Paulia istumaan ja naurahti:
+
+— Siitäpä näppärästi päästiin.
+
+— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi
+Minna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli
+poissa.
+
+Rouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin
+nuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä
+niin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne
+sitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan
+ja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja
+kehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.
+
+Minnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin
+taipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan
+haluavan kuulla ja puhella.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo
+laitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli
+käynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli
+antanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna
+laittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä
+hän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka
+sisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti
+salin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja
+palmun välistä.
+
+Pastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän
+ensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja
+tulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.
+
+Tämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu
+kaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita
+oli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota
+hääpäivälliset koko Timolan väelle.
+
+Pastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli
+Timolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut
+ja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika
+oli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei
+ollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen
+takaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan
+kupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.
+
+Vihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten
+kasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi
+vihittävän parin päiden yli.
+
+Hääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin
+umpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja
+hänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli
+nyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.
+
+Vihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon
+vihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella,
+joka liikutti kovimmatkin kuulijat.
+
+Päivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti
+kotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli
+menivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa
+Timolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.
+
+Palattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän
+taakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: "Isä,
+äiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin
+viimeinen niistä on käsissämme."
+
+Aurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat
+tyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde
+täytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä
+riippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76259 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..20cd198
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76259 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76259)