diff options
Diffstat (limited to '76258-0.txt')
| -rw-r--r-- | 76258-0.txt | 1139 |
1 files changed, 1139 insertions, 0 deletions
diff --git a/76258-0.txt b/76258-0.txt new file mode 100644 index 0000000..d9515c8 --- /dev/null +++ b/76258-0.txt @@ -0,0 +1,1139 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76258 *** + +language: Finnish + + + + +HILJA, MAITOTYTTÖ + +ynnä muita sirpaleita + + +Kirj. + +JOHANNES LINNANKOSKI + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1920. + + + + +SISÄLLYS: + +Hilja, maitotyttö +Hymy +Suudelma +Nuoruudelle + + + + +HILJA, MAITOTYTTÖ + + +Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli +ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti, +ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille +julistaen. + +Varsinkin Hiljan, maitotytön, elämässä tällä kellolla oli olennainen +osa. Kuinka iloisesti se kutsuikaan ruualle ja kuinka se illalla +työstä soittaessaan ikäänkuin taputteli lohdutellen nuorelle hennolle +olkapäälle. Aamiaisaikana sillä oli vieläkin tärkeämpi sija. Sillä yhtä +varmaan kuin hän, maitotyttö, lähti täsmälleen kahdeksalta asemalle, +yhtä varmaan ruokakello juuri silloin heläytti iloisen kutsunsa ja +ikäänkuin antoi hänelle hyvää vauhtia loivaa rinnettä alas purosillalle. + +Tänä aamuna kello viivähti. Hän oli ajanut jo portin läpi, jopa hyvän +matkan siitä alaspäin, eikä vieläkään kuulunut tuttua kilahdusta. Hän +alkoi tuntea outoa levottomuutta, ikäänkuin hän juuri tänä aamuna olisi +erityisesti kaivannut kellon tyynnyttävää ääntä. + +Silloin se helähti! Hilja tunsi sydämensä sykähtävän: aivankuin kelloa +olisi uhannut suuri vaara ja se nyt olisi siitä pelastunut. Vanha +ruunakin höristi korviaan ja läksi juosta hölkkäsemään purosiltaa +kohti. Ja niin vierivät hevoset ja kärryt, ja maidot ja tytöt +raikkaasti-kumahtavalle purosillalle. + +Mutta juuri sillan yli päästyä, sen vastakkaista pikkutörmää noustessa +Hiljan valtasi uudelleen levottomuus. Taannoin hän oli tuntenut sen +vain epämääräisenä pahantuntemuksena, nyt kaikki selvisi yhtenä apean +mielen vavahduksena. + +Näin hänelle kävi aina tällaisina aamuina: juuri tässä törmässä se +hänet saavutti, katsoen silmästä silmään, eikä hänellä ollut muuta +neuvoa kuin painaa päänsä alas. + +Ja se uudistui aina samanlaisena: niinkuin auringossa olisi istunut +pieni säteilevä enkeli, joka oli juuri herännyt unestaan ja istui +nyt paitasillaan, iloisesti jalkojaan heilutellen ja katsoen ihmisiä +kirkkaasti silmiin. Hänelle oli jäänyt omasta lapsuudestaan juuri +tällainen kuva mieleen: kuinka hän istui sisarensa kanssa paitasillaan +sängynlaidalla, auringon valautuessa kirkkaana kultasateena ikkunan +läpi heidän jaloilleen, kaulalleen ja hiuksilleen, ja heidän oli niin +äärettömän hyvä olla. Nyt istui auringossa enkeli ja katsoi häntä +silmiin. Silloin hänelle aina valahti kuumat vedet luomien alle ja +hänen täytyi kääntää päänsä toisaanne. + +Jos joku olisi vuosi takaperin hänelle sanonut että hänestä oli +sellainen tuleva, niin se ei olisi edes loukannut, niin mahdoton tuo +ajatus silloin oli. Mutta siten oli kuitenkin käynyt. Vielä syksyllä +vapaa, iloinen tyttönen — nyt kartanonpiika, joka ei kolmena neljänä +aamuna viikossa voinut katsoa aurinkoa silmiin. — Hänet valtasi +sellainen apeus, että täyteisien luomien alta vierähtivät kuumat +kyyneleet. + +He olivat saapuneet peltotien päähän ja kääntyivät nyt asemalle +vievälle valtatielle. Siellä hänelle taas avautui kartano kaikkineen +silmiensä eteen. Hän miltei säpsähti. Juuri saman ahdistavan +vaikutuksen se oli tehnyt häneen syksyllä hänen palvelukseen +tullessaankin, saman puristavan ja itseensä nielevän valtavine +rakennusryhmineen ja pitkine ikkunarivineen. + +Ja hän ajatteli taas kohtaloaan hevosen kivutessa hiljalleen pitkää +ylämäkeä. + +Kyllä hän sen ymmärsi, ettei äiti olisi tahtonut häntä päästää +kartanonpiiaksi. Mutta kun ei ollut muitakaan sopivia paikkoja tarjolla +ja kun hän sai ikäänkuin eri toimen maitotyttönä ja keittiöapulaisena, +niin... Mutta sen hän oli heti ensi päivästä huomannut, että hän oli +joutunut aivankuin toiseen maailmaan, alastomaan ja arkailemattomaan +niin puheiden kuin tekojen suhteen. Niinkuin ei mitään häpyä +maailmassa olisikaan ja niinkuin miesten kanssa öisin eläminen olisi +kartanonpiikain erityinen lohdutus ja ilo raskaan raadannan lomassa. + +Mutta kuinka hän itse oli voinut painua samaan joukkoon, se oli +hänen omasta mielestäänkin kuin arvoitus. Sen vain hän ymmärsi että +Niia, vouti, oli vähitellen aivankuin tietämättä sukeltautunut hänen +ajatuksiinsa. Aluksi niin, että hän kuuli toisten piikain joka päivä +hänestä puhuvan ja ymmärsi että he kukin vuorostaan olivat olleet hänen +nimissään ja olivat siitä toisilleen kateellisia. + +Kummallinen mies se Niia! Ei suinkaan kaunis, ja kuitenkin jokainen +piti kunnianaan kuulua hänelle. Vain sentähden, että hän oli suuri ja +väkevä, ja kova ja häijysisuinen, niin että häntä totteli melkein kuin +metsärosvoa. Oli hänellä sentään muutakin: kummalliset nauravat silmät, +joita katsellessa oli näkevinään kissan piehtaroivan auringonpaisteessa +ja viekottelevan poikasiaan luokseen. Ja niin kävi, että hän, Hilja, +kevättalvella siirtyi Niian nimiin, melkein vain kuin toisten kiusaksi, +että hän, 18-vuotias — — — + +»Hyvää huomenta!» + +Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen +huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi +vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli +ylioppilaslakki päässä. + +Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä. + +»Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?» kysyi hän. + +»Kyl-lä...» + +»Minä olen kesävieraita ja tulen asumaan tuolla Paatelassa kuukauden, +ehkä parikin. Ja siellä minua neuvottiin kysymään, olisitteko te niin +ystävällinen ja veisitte silloin tällöin minun kirjeitäni postiin. Mitä +luulette: käykö se laatuun?» + +»Kyllä... kyllä vaan...» + +»No sitten on kaikki hyvin», virkahti vieras reippaasti, ojentaen +samalla muutamia kirjeitä. — + +»Kas, teillä on oikein postilaukku!» huudahti hän sitten sellaisella +tarttuvalla iloisuudella, että Hiljan hämmästyksestään huolimatta +täytyi hymyillä. + +Samassa valkea lakki jo heilahti ja vieras meni menojaan. + +* * * + +Hilja oli yhä hämmentynyt ajaessaan kuormineen eteenpäin. Tuo vieras +oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei +ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän +oli pitkä, uljas mies. Ja hänellä oli erityinen hyvä sävy äänessään. +Niinkuin sekin lause: »Kas, teillä on oikein postilaukku!» + +Kenenkään muun ihmisen hän ei ollut kuullut sillälailla puhuvan. +Melkein kuin olisi ollut jo lapsuudesta asti hänen tuttavansa ja +kuitenkin niin outo, ettei voisi koskaan hänelle kättä ojentaa. + +Hiljan oli temmannut omituinen, vauhdikas mielenvire. Niinkuin veri +olisi virrannut nopeammin ja hänen olisi pitänyt rientää melkoista +kiivaammin eteenpäin. Hän heilautti ohjia, hän hoputti hevosta, hän +tavoitti tasapainoa verensä vireälle kululle. + +Ja kun hän palasi takaisin, niin juuri siinä, missä hän oli vieraan +kohdannut, hänet valtasi joku polttava tunne. Niinkuin hän ei olisi +ollut ainoastaan sisällisesti epäpuhdas, vaan siihen olisi liittynyt +ulkonaistakin puhtauden puutetta, ruumiin ja vaatteiden mikä kaikki +painoi hänen mielensä entistä apeammaksi. + +* * * + +Eino Yrjä, kesävieras, kulki ripein askelin metsäistä sivutietä +Paatelaa kohti. Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista +tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa. +Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen +maalaiskylään? + +Ja Eino Yrjän runoilijasielu leimahti täyteen liekkiin, niinkuin se +aina leimahti kaiken kauniin edessä ja niinkuin se erityisesti värähti, +kun oli nuoresta tytöstä kysymys. Sillä »nuori tyttö» oli hänen +sielunsa pyhin ja alkuperäisin kauneusvaisto, ikuinen nuoruus, ikuinen +kauneus, ikuinen puhtaus — kaiken ruman, kuihtuvan ja kaatuvan keskellä. + +Hän poikkesi pienelle sivupolulle, sillä hän ymmärsi olevansa taas +siinä vireessä, jolloinka oikea suomalainen ei tee työtä eikä kehrää, +vaan antaa mielikuvituksensa lintujen liitää vapaina avaruudessa. + +Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä +vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta +samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän +kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät. Hän ei ennättänyt +saada niitä täysin tajuunsa, mutta niiden syvä säteily oli tosiasia, +luomien miltei läpinäkyvä kuulakkuus oli tosiasia, ja tytön tapa +katsella: ei suoraan — vaan kuin siivilöiden pitkien ripsien alitse oli +tosiasia ja kauneusoikku, jonka laatuista hän ei ollut ennen tavannut. + +Ja Eino Yrjä alkoi kiihkeästi miettiä missä hän oli sellaiset silmät +nähnyt. Ei kenelläkään kuolevaisella, se oli varmaa! Ja kuitenkin hän +oli ne nähnyt, tai niiden tapaiset. Ja hän antoi silmiensä editse +kiitää kaikkien vanhojen ja uusien mestarien taulut, mitkä suinkin +muisti. Ennen kaikkea nuo sataiset madonnat, nuo kaikkien aikojen ja +maiden naisellisen kauneuden pyhät ikuistumat. + +Mutta ei kenelläkään ollut juuri sellaisia silmiä, niin ihmeellisen +salaperäisiä. + +«Hiljan ajatukset askaroisivat kaiken päivää valkotakkisessa vieraassa. +Hän tunsi ensin tarvetta kertoa muille perinjuurin näkemänsä. Mutta +kun hän saapui kotiin, niin tuo halu ikäänkuin raukesi. Ja niin hän ei +virkkanut sanaakaan ennenkuin vasta päivällispöydässä, silloinkin vain +kuin ohimennen, että Paatelaan on tullut kesäasukas. + +»Oho!» sanoivat toiset, »vai kesävieras?» Ja he alkoivat kysellä kilvan +kaikenlaista. + +»Olikos pulska poika kans?» huusi Liina sellaiselta hävyttömällä +äänenpainolta kuin tulokas olisi ollut uusi lisä niihin miehiin, joiden +oli tapana käydä öisin kartanossa. + +Hilja tunsi poskiensa kuumenevan. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, +ettei tuo vieras sopinut tämän seuran puheisiin. + +Ja illalla makuulle ruvetessaan hän tunsi hämärästi niinkuin hänen +olisi tehnyt mieli lukita ovi, saadakseen rauhassa ajatella noita +lukuisia uusia ajatuksia. Mutta kun hän ei ollut enää viikkomääriin +sitä muulloinkaan lukinnut, niin se jäi nytkin tekemättä. + +* * * + +Kun hän seuraavana aamuna ajoi purotörmää ylös, niin hän tunsi aivan +selvästi, että hänen olisi pitänyt se sittenkin lukita. Hän ei ollut +koskaan ennen hävennyt aurinkoa niin kuin tänä aamuna, ei koskaan +sydänalassaan tuntenut sellaista apeutta. + +Hetkisen ajettuaan hänet valtasi uusi yllättävä ajatus: voiko tuo +vieraskin huomata sen hänen kasvoistaan? Sanotaan että voipi, kuka osaa +katsoa. Osaako tämä? Hän hätääntyi yhä enemmän tuntiessaan kasvonsa +kankeiksi ja silmäluomensa raskaiksi — kaiketi niistä voi hyvinkin +nähdä. + +Samassa hän näki vieraan jo tulevan ja päätti: en katso ensinkään ylös! + +Vieras tervehti reippaaseen tapaansa: »Minä taaskin pyytäisin teitä +vaivata.» + +Hilja työnsi kirjeet kiireesti laukkuun — hän halusi suoriutua nopeasti +eteenpäin. Mutta hän tunsi vieraan katseet yhä yllään ja kuuli samassa +äänenkin. + +»Mikäs teidän nimenne onkaan?» + +»Hilja.» + +»Ja se toinenkin nimi?» kysyi hän nauraen. + +»Metsäpelto.» + +»Minun nimeni on Yrjä», puhui vieras taas ja jatkoi kuin leikiten: »Ja +maitomatkat ovat hauskoja?» + +»Kyllä.» + +»Niinkuin pieniä huvimatkoja vain, aamun kunniaksi!» Hiljan oli +mahdotonta olla häneen katsomatta, sillä se oli tuota samaa tartuttavaa +leikkiä kuin eilenkin. + +»Niin», sanoi hän katsahtaen puhujaa silmiin, mutta painoi kohta +katseensa alas, huomatessaan hänen silmiensä tutkivan ilmeen. + +Ja hän tunsi kuin kaukaista kaihoa, sillä tuo ääni, tuo hilpeys ja +leikki oli kuin kaikua jostain toisesta maailmasta, jossa hän ei ollut +koskaan ollut. + +* * * + +Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö. +Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai +taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään. +Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus. + +Hän oli nyt tarkemmin katsellut noita silmiä ja selvitellyt itselleen +niiden tenhon salaisuutta. Hän tosin tajusi vasta puolittain, mutta +muutamat piirteet olivat jo varmat. Ensiksi noiden silmien tavaton +säteileväisyys: kuin sysimustien hiilien, jotka olivat itseensä imeneet +kaiken auringonloiston. Hän ymmärsi kuin luonnon pakoksi, että tuota +valoaarretta vartioitsevien luomien piti levätä niin salaperäisinä, +päästäen säteitä vain kaltaisesta raosta, nekin pitkien ripsien +himmentäminä, etteivät liiaksi häikäisisi. + +* * * + +Mutta Hilja, maitotyttö, ajoi alakuloisena kotiinsa. Ja +Paatelan tienristeystä lähetessään hänet yllätti taas tuo sama +epäpuhtaudentunne. Niinkuin hän ei olisi viikkokausiin muuttanut +vaatteita, viikkokausiin kylpenyt eikä peseytynyt. Kaikki oli likaista +ja tahraista. + +Hän oli masentunut koko päivän. Ja niin tapahtui illalla, ennen +maatapanoa, että hän otti kuumaa vettä, pesi kasvonsa, korvansa, +kaulansa ja käsivartensa — pesi ja pyyhkieli tarkoin — kampasi ja +letitti tukkansa — tunsi puhtauden paisuttavaa iloa ruumiissaan — +juoksi ovelle ja lukitsi sen päättävästi — painoi vuoteessa peitteen +molemmin käsin korvilleen — ja nukkui keventynein mielin. + +* * * + +Vasta aamulla hän oikein selvästi tunsi miten onnellisesti hän oli +tehnyt. Kuin kiitäen riensivät jalat, ilma hiveli raittiisti kasvoja ja +silmäluomet olivat niin kevyet, että ne tuntuivat hyppelehtivän kuin +karitsat keväisellä nurmella. Purotörmä yhä lisäsi hänen iloaan: hän +oli aivan näkevinään kuinka enkeli auringossa vilautti hänelle kättään. + +Tuleekohan vieras tänäkin aamuna? ajatteli hän, ja tunsi pettyvänsä, +ellei niin kävisi. + +Vieras tuli. Hän tosin ei puhunut tällä kertaa mitään, ainoastaan +tervehti ja hyvästeli. Mutta ääni oli tuo entinen, reipas ja ilauttava, +niin että Hilja katsahti häntä miltei rohkeasti silmiin. Ja hän näki +edessään miehekkäät, avonaiset kasvot ja katseen, joka oli samalla +kertaa sekä tutkiva että ystävällinen. + +Tietääköhän se? välähti hänen mieleensä. Ja hän tunsi itsensä niin +sanomattoman onnelliseksi, että tämä päivä oli juuri sellainen kuin se +oli. + +* * * + +Näin kului useita päiviä. Maitomatkat muuttuivat Hiljalle +jokapäiväisiksi ilon aiheiksi. Niinkuin hän olisi tällä tiellä tavannut +jotakin puhdasta ja hyvää, josta riitti koko päiväksi mielenvirikettä +ja hyviä unia aina seuraavaan aamuun asti. + +Eivätkä nuo matkat olleet Eino Yrjöllekään vähemmän mieluisia. +Joka päivä hän teki uusia huomioita, joka päivä hän löysi uusia +kauneusarvoja, milloin huulten hymyssä, milloin leuan viivoissa +tai hymykuoppasten väreilyssä, milloin missäkin noista sadoista +pikkuasioista, jotka muodostavat nuoren, alati uusissa välähdyksissä +säteilevän kauneuden. Hän etsimällä etsi virheitä, mutta ei löytänyt. + +Eräänä päivänä hänen ihastuksensa nousi huippuunsa. Eino Yrjä ei olisi +ollut suomalainen, ellei hän heti ensi päivänä olisi kirjoittanut +veljelleen: lähetä ensi postissa kaikki minun taidejäljennös-korttini +tänne. Nyt ne tulivat, ja aivan oikein: sieltä ne löytynyt ne +ihmeelliset silmätkin, joita hän oli muistellut! + +Ah sinä Bernardino Luini, sinä Milanon mestari! huudahti hän +ajatuksissaan. Ihana on sinun »Neitsyt» taulusi malli ollut, sen kyllä +näen, mutta jos minäkin olisin siveltimen hallitsija, niin tulisivatpa +erään suomalaistytön silmät ja hymy kiistämään kunniapaikasta sinun +neitsyesi kanssa jälkimaailman edessä. Sinun neitsyelläsi tosin on +pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa +kukkeinta nuoruutta! + +Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan »Neitsyeksi». + +* * * + +Mutta sitten muutamana päivänä tapahtui tavatonta. Eino Yrjä tarinoi +kuten tavallisesti Paatelan isäntä-ukon kanssa, ja niin vierähti puhe +miesten ja naisten välisiin suhteisiin paikkakunnalla. + +»Kehnoiksi ne ovat muuttuneet joka paikassa, kartanoissa ovat olleet +aina kurjat», sanoi isäntä. + +»No siellä Vierumäessä on ainakin yksi kovin siisti tyttö — se +maitotyttö!» + +»Siisti? Kyllä, niin kauan kuin oli äitinsä luona, vaan sen mukaan mitä +nyt kerrotaan — — —» + +Eino Yrjä sai tuskin henkeä vedetyksi kuunnellessaan mitä Paatelan +isäntä tiesi hänen »neitsyestään». + +»Semmoista se on kartanoitten elämä aina ollut, eikä paremmasta +toivoakaan», lopetti ukko.»Synti että päästivät nuoren tytön sellaiseen +pesään.» + +Eino Yrjä joutui niin raivoihinsa, että hän olisi ensi kiihdyksissään +ollut valmis tekemään mitä hyvänsä sekä tytölle että tuolle +vouti-roikaleelle. Hän ei ollut vielä yhteenkään naiseen liittänyt +niin monia nuoruus-, kauneus- ja puhtausarvoja; siksi tämä kaikki oli +kuin persoonallinen loukkaus häntä itseään ja hänen sielunsa parahinta +kohtaan. + +Seuraavana aamuna hän ei vienyt kirjeitä. Hänen oli mahdotonta tavata +tyynesti tuota tyttöä, joka oli niin syvästi hänen herkkää mieltään +haavoittanut. + +* * * + +Kartanossakin oli tällävälin tapahtunut jotain. Kun Niia sen yön +jälkeen, jolloin Hilja ensi kertaa sulki ovensa, tapasi hänet pihalla +ja kysyi mitä se semmoinen merkitsi, niin Hilja tunsi tarvetta väistää +eikä vastannut mitään. + +Seuraavalla kerralla hän sanoi: »Minä olin niin väsynyt!» ja hänen +äänessään värisi pyyntö: jätä minut rauhaan! + +Kolmantena päivänä Niia hymähti jo kaukaa: »Sinä olit tietysti taaskin +väsynyt!» Ja hänen huulillaan asui paha hymy. + +Neljäntenä ei Niia puhunut mitään. Mutta aivan illansuussa, Hiljan +kohdatessaan, hän sanoi: »Minä tulen tänä iltana, ettet reistaile +turhanpäiten oven kanssa!» Hänen äänessään ja hymyssään oli sellainen +häijysisuisuus, että Hiljaa pelotti. + +Oven hän joka tapauksessa sulki. Mutta hän tunsi olevansa alakuloinen +ja neuvoton, sillä tämä oli tuo sama päivä, jolloin Eino Yrjää ei +ollutkaan näkynyt. Niinkuin ei maailmassa olisi ketään, joka häntä +rohkaisisi, eikä mitään, jonka vuoksi kannattaisi ponnistaa. + +Ja niin kävi, että kun Niian käsi yöllä itsepintaisesti lepäsi oven +kahvalla ja siinä hiljaa jytyytti, niin hän hätääntyi ja lopulta +hellitti lukon miltei itku kurkussa. + +* * * + +Mutta hän sai sitä katkerasti katua. Ei koskaan ennen hän ollut elänyt +näin apeata aamua. Ja mitä enemmän hän läheni Paatelan risteystä, +sitä onnettomammaksi hän itsensä tunsi. Jos hän olisi tämän tietänyt, +niin hän olisi vaikkapa tekeytynyt sairaaksi. Eikä ollut edes mitään +toiveita ettei vieras tänään tulisi, kun eilen oli jäänyt pois. + +Siellä hän näytti tulevankin, kävelevän kuin mietteissään tyttöä +vastaan. + +Kyllä se tiesi! Jo tervehdyksen äänestä Hilja ymmärsi, ettei vieras +ollut entisellään. Se ääni oli miehekäs kuten ennenkin, mutta siinä +oli samalla joku terävä, miltei harmista kuohuva värähdys. Kaiken +onnettomuudeksi hänellä oli tällä kertaa kirjoihin merkittävä kirje. +Hän puhui siitä — hän antoi rahaa — ja taas hän sanoi siitä jotain +— kaiken niin hitaasti kuin olisi ollut tarkoituskin häntä piinata +ja polttaa noilla hellittämättömillä katseilla. Hilja ei kohottanut +kertaakaan silmiään, ja kun vieras kirjeet annettuaankin näytti yhä +lävistävän häntä katseillaan, niin hän tunsi kuuman poltteen äkkiä +leviävän kasvojensa yli, nykäsi kiivaasti ohjaksista ja ajoi eteenpäin +niin huumautuneena, ettei kuullut sanoiko vieras hyvästiä vai ei. + +* * * + +Eino Yrjä oli heidän tapaamiseensa tyytyväinen. Vielä tytön lähetessä +hän oli aikonut sanoa jotain, purkaa harminsa muutamalla kuohuvalla +sanalla. Mutta kun tyttö saapui lähemmäksi, kalpeana ja syyllisin +kasvoin, niin hän ymmärsi että kaikki sanat olisivat tyhmyyttä. Mutta +hän tahtoi joka tapauksessa ilmaista mistä oli kysymys. Ja niin +hän päätti polttaa häntä katseillaan, yhtä selvillä kuin selvimmät +sanat. Ja hän poltti. Hän näki että tyttö sen ymmärsi, että hänen +katseensa tunkeutuivat noiden kuultavien luomien läpi, vaikkei hänen +onnistunutkaan saada tytön silmiä kertaakaan kohoamaan. Hän näki +vihdoin tytön punastuvan hiusmartoa myöten. + +Nyt on meidän välimme selvä!» ajatteli hän katsellessaan +kiireestiajavan tytön jälkeen. + +* * * + +Kun Hilja palasi asemalta, niin hän ymmärsi että näin ei voinut +kauemmin jatkua. Mikä pahuuden voima olikaan taas saanut hänet +painetuksi tuohon entiseen? Oma mielihaluko? Ei, se elämä oli jo +melkein kokonaan kadottanut viehätyksensä. Sijaan oli jäänyt vain +väsymys, alhaisen ja synnillisen tunto, ja yhä suurempi vastenmielisyys +Niian omavaltaisuutta vastaan. Miksi monen asian, joka ennen +aavistuksissa kuvautui kauniilta ja hyvältä, piti muuttua näin +alastomaksi ja inhottavaksi? + +Ja sitten se uusi tunne, jota hän oli viime aikoina tuntenut. +Niinkuin se mitä ennen sanottiin synniksi, olisi nyt vasta hänelle +selviytynyt, olisi ollut tahmeata, tarttuvaa likaa, joka tahri hänet +ruumiillisestikin. Ja kun hän muisti äitiään, kotiaan ja siskojaan, +niin hän itki pitkän aikaa haikeasti, tuntien ettei häntä edes +hävettäisi, vaikkapa joku sattuisi tiellä vastaan. + +Illalla hän sulki päättävästi oven, eikä avannut. + +* * * + +Kun hän seuraavana aamuna läheni Paatelan risteystä, niin hän tosin oli +arka, mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Häntä kyllä hävetti entinen +ja hän tunsi ääretöntä mielipahaa että hän oli tuota hyvää vierasta +niin pahasti loukannut, mutta hänellä oli samalla joku alkava puhtauden +ja varmistumisen tunto olemuksessaan. + +Vieras odotti paikallaan. Hilja tunsi jo kaukaa hänen katseittensa +kiinteän otteen ja kuuli että ääni oli sama kylmä ja tarkastava kuin +eilenkin. Ja kun nuo katseet yhä polttivat hänen kasvojaan hänen +asetellessaan kirjeitä laukkuun, niin hän tunsi tarvista selittää ja +puolustaa itseään. Ja niin hän yhtäkkiä katsahti vierasta suoraan +silmiin ikäänkuin sanoen: tänään olen syytön! Ja painoi kohta sen +jälkeen katseensa alas. + +Hän ennätti kuitenkin nähdä, että vieras ymmärsi mitä hän katseillaan +sanoi, sillä hän näytti ikäänkuin ilahtuvan ja avaavan suunsa kuin +jotain sanoakseen sitten Hilja ei nähnyt enempää. + +Vaan vieras ei sanonutkaan muuta kuin ainoastaan nopeasti hyvästi. +Mutta ääni oli taas tuo entinen, ystävällinen ja rohkaiseva. Hilja +ymmärsi että ellei hän vielä ollut saanut kaikkea anteeksi, niin +ainakaan vieras ei ollut enää hänelle vihainen. + +* * * + +Niia oli sydäntynyt. Saman päivän iltapäivällä hän kysyi Hiljalta +lujalla äänellä mitä tämä kaikki oikein oli merkitsevinään. +»Se merkitsee sitä», vastasi Hilja ja hänen sanoissaan värähti +suuttumus,»että minä en enää tahdo en en koskaan enää!» + +Niia katseli ihmeissään: mistä tyttö oli tuon äänen saanut? + +»Minä tulen illalla tavalliseen aikaan», sanoi hän, hymyillen kuin +oikulliselle lapselle. + +Mutta minä en tahdo, se on nyt sanottu!» + +* * * + +Niia piti sanansa, mutta Hilja piti myöskin: ovi ei avautunut. Niian +sydämessä alkoivat kuohua mustat veret: joko nyt tapahtui se ihme, että +tyttö jätti hänet eikä hän tyttöä? Ja kenen hyväkkään tähden? + +Hän kyyristyi kuin kissa puiston ruohikkoon, sellaiseen kohtaan, josta +saattoi pitää silmällä keittiön sekä ovea että molempia ikkunoita. Ja +hän istui siinä aina aamusoittoon saakka, mutta ketään ei näkynyt. + +»Ensi yönä!» kirahti hän hampaittensa välitse. »Ei minun tielleni ole +ennenkään mies ilokseen astunut!» + +* * * + +Eino Yrjä ei olisi ollut runoilija, ellei hän olisi taas innostunut +kohdatessaan tästedes maitotyttönsä päivä päivältä reipastuvana ja +varmistuvana. Hän näki että tyttö aivankuin rukoili hänen katsettaan, +hänen hymyään, hänen äänensä hyvää säveltä. Kuinka hän voisi niitä +kieltää? Ja noiden ihmeellisten silmien sädekimput muuttuivat +vähitellen hänelle itselleenkin välttämättömyydeksi. Jos hän jonakin +päivänä ei niitä nähnyt, niin hän heti muuttui levottomaksi ja +epävarmaksi, eikä työ tahtonut luistaa. Hänen täytyi jokainoa aamu +kysyä: hyvinkö? — ja saada tuo vakuuttava vastaus: hyvin, eikä voi enää +huonosti ollakkaan! + +* * * + +Mutta Niia oli ymmällä. Hän oli vaaninut viikon, kohta kaksi, eikä +ketään näkynyt. Hän oli udellut kaartoteisin toisiltakin, mutta kaikki +turhaan. Hiljalta itseltään ei kannattanut mitään urkkia, sillä hän +näytti miltei vihaavan Niiaa. + +Mutta sitten eräänä päivänä hänelle yhtäkkiä setvisi: se on se Paatelan +herranretkale! Jumala, nyt ei mies paljon paina! + +Hän sovitti aamutyöt niin, että saattoi itse muiden huomiota +herättämättä hiipiä Paatelan risteyksen kohdalle metsään vaanimaan. Hän +oli tuskin kolmen sylen päässä, ja siis näki ja kuuli tarkoin kaikki. + +Mutta ei mitään — hiukan katseita ja hymyä, siinä kaikki. + +Ja hän hiipi monena aamuna, tuo väkeväharteinen mies, hiljaa +ja kyyryksissä kuin metsäkissa, mustasukkaisuuden poltto +hillitsemättömässä povessaan. Mutta tulos oli aina sama, aina vain +hiukan hymyä, korkeintaan joku joutava sana. + +Hän ei tiennyt mitä uskoa. Hän joka tapauksessa tunsi vaistomaisesti +vihaavansa tuota valkotakkista tyhjäntoimittajaa. Sillä hänen omalle +osalleen ei tullut edes hymyä. + +* * * + +Eino Yrjän ja hänen maitotyttönsä aamuiset kohtaukset muuttuivat +vähitellen molemmille kuin hiljaisiksi pyhiinvaellusretkiksi, +joilta he palasivat iloisina ja virkistyneinä. Hiljasta oli aivan +samantekevää oliko Niia hänelle vihainen vai syyti solvauksia, se ei +häntä enää liikuttanut. Hän oli vain onnellinen, että oli vapautunut +painajaisestaan, tuntien nyt ruumiin ja sielun riemuittavaa puhtautta +ja tietäen että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli siitä +häneen tyytyväinen. Eino Yrjä puolestaan ymmärsi, että tämä kesä +oli hänen kaikkein onnellisimpiaan. Hänellä oli edessään avoinna +ihmiskasvojen kirja kaikissa nuoren mielen herkästivaihtelevissa +värähdyksissä, murheesta aina pulppuavaan riemuun saakka. Ja lisäksi se +tieto, että hänellä oli joku osuus siinä hiljaisessa kiistassa, josta +tuskin tiesi muut kuin hän ja joku kolmas. + +* * * + +He tapasivat toisensa, hän ja tuo kolmas, vasta syyspuolella, +elotalkoissa. Ja kun Eino Yrjä näki tuon suuriharteisen jättiläisen, +leveälanteisen, karhukämmenisen, piehtaroivasilmäisen, niin hänet +valtasi niin äkillinen ja syvä vihan puuska, että hän tunsi +vapisevansa. Tuoko se nyt oli Vierumäen naisten itseoikeutettu +hallitsija ja hänenkin hennon kauneuskuvansa tahrija?! + +Eikä Niiakaan ollut hänestä tietämätön, päinvastoin hän näytti koko +ajan pitävän vierasta kuin salavihkaa silmällä. Sitten ruokapöydässä +hän päästi kuin pahaenteisen varotuksen. »Herrat ja mee!» sanoi hän +kilistäen kiertävää ruokaryyppylasia toverinsa kanssa ja ryäisten +merkitsevästi. Kaikki, jotka tunsivat Niian salavihaisen luonnon, +ymmärsivät että sen rykäyksen alla hautui mitähän hautui. Eino Yrjä +tunsi onnettomuuden vaanivan lähistöllä. Hän tunsi kuin sukupolvien +takaista verivihaa tuota miestä kohtaan, kiihtymystä niin ankaraa, +että jos hän kuulisi vielä toisen kerran tuon rykäyksen, niin hän ei +takaisi mitä tapahtuisi. Ja niin hän poistui hiljaisesti heti aterian +päätyttyä, vaikka se olikin hänelle hyvin vaikeata. + +Ensimäinen, mitä hän aamulla noustuaan kuuli, oli että talkoot olivat +päättyneet hurjaan käsirymyyn ja että Niia oli maksanut kaksisataa +markkaa sovintoja siitä, että hän oli viskannut erään nuorukaisen niin +rajusti aitaa vasten, että tältä oli murtunut jalka! + +* * * + +Niin kului kesä, tuo kirkas ja onnellinen, jota ei enää mikään sen +jälkeen häirinnyt. Niinkuin luonto joskus lahjoittaa ihmisille suven, +joka valonsa, lämpönsä ja iloittavan sulonsa vuoksi jää kokonaisen +sukupolven mieleen muita kirkkaammaksi, niin kohtalokin toisinaan +lahjoittaa onnen aurinkoisia päiviä, joiden vertaisia ei enää +myöhemmin uudistu. Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa +ja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himertää +koskemattomuuden sädekehä. + +* * * + +Yhden ainoan kerran Eino Yrjä kuitenkin kävi ankarasti hämilleen. +Paatelan isäntä näet kertoi, että se Niia kuuluukin mustasukkaisuudesta +tuon jalan murtaneen. Lisäksi viattoman poikasen jalan, sillä ei +ainakaan hän kuulu Niialta Hiljaa riistäneen — jos lienee riistänyt +kukaan, onhan tyttö voinut muuten muuttaa tapojaan. + +Eino Yrjä ei tiennyt mitä vastata. »Vai niin», sanoi hän ainoastaan, +tarkaten kulmainsa alta isäntää: oliko tällä mitään sivuajatusta +jutussaan. + +Ei ollut, isäntä oli vakaa kuin seinäkello. Mutta kesti kauan ennenkuin +Eino Yrjä sai mielestään tuon murretun jalan ja kohtalon oikukkaan +tavan leikkiä ihmislasten kanssa, heidän itse mitään tietämättä ja +aavistamatta missä kohti langat milloinkin kiristyvät. + +* * * + +Syksy oli tullut. Sen kuuli jokainen sinä sumuisena aamuna, jolloin +kartanoiden höyrypuimarit jyskyttivät, talojen hevoskierrot ratisivat +ja isäin käsivarsia kolkkasi torppien luvissa ensimäisiä kolkkauksiaan. + +Hilja tunsi tänä aamuna asemalle ajaessaan omituista levottomuutta, +ikäänkuin jotain odottamatonta olisi tulossa. Mutta hän huomasi pian +pilvien sateen-uhkan ja ymmärsi alakuloisuutensa siitä johtuvaksi. + +Sittenkin oli jotain tapahtunut tai tapahtumaisillaan, sen näki hän jo +kaukaa vieraan kasvoista. Ja pian hän sen myös kuuli. + +»Tiedättekös, Hilja», puheli vieras, »kun tämä taitaa olla meidän +viimeinen kirjepostimme...» + +Hilja katsahti häneen kauhistuneena. Tiesihän hän että eräänä aamuna +oli näin käyvä, mutta se tuli kuitenkin nyt kuin yllätyksenä. + +Vieras aikoi puhua reippaasti, aivankuin sekä tyttöä että itseään +lohduttaakseen. Hän lähtee iltajunassa, ja jo huomenaamuna hän on +Helsingissä. Ja sitten hän kiitti häntä kaikista kesäisistä vaivoistaan +ja ojensi jotakin, josta Hilja päättävästi kieltäytyi. + +»Sitten ei minulle jää muuta neuvoksi kuin ainoastaan kiittää teitä ja +toivottaa onnellista syksyä!» + +Hiljalle tulvahtivat äkkiä kyyneleet silmiin. Hänen olisi tehnyt mieli +sanoa: ei vielä — ei tänään — ei huomenna — ei koskaan... + +Lähtijä ei puhunut muutamaan silmänräpäykseen mitään. Sitten hän ojensi +äkkiä kätensä ja sanoi ainoastaan: »Voikaa hyvin — _oikein hyvin!_» + +Mutta ne sanat sisälsivätkin kokonaisen maailman. Tuo ensimäinen oli +kuin onnentoivotus, toiseen liittyi kaikki, mitä tänä merkillisenä +kesänä oli heidän välillään ollut — kuin kaiken summana, sanattoman +lupauksen vaatimuksena. + +Hilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset +silmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista — +mutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista +kättä — ja lähti ajamaan. + +* * * + +Hilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää +mitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen +vastaiseen elämäänsä. + +Pilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi. +Hilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa +kysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena +onnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä +kirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita +sadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa +alaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen +mielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut +tuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan +etäisyyteen... + +Kun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia +vesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten +katsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä +tuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja +heitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen +sivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua. + +Hiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle +ja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän +heittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen +allaan. + +Niinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon +raskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen +kaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa... + + + + +HYMY + + +Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin +nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja +koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja +sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla. + +Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai +idästä, ja se sulkeutuu jälleen. + +* * * + +Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla. + +Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä +heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko. + +Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin. + +Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari +talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen +lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana. + +Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen +tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja +kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta. +Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan +pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia. + +Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas +hiljaisiin mietelmiimme. + +Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas. + +Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä +voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja +vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu. + +Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin. + +Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan +istahti omaan kolkkaansa. + +Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa. + +Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden +ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin +merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja +tuon kaiken häntä kiusaavan. + +Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti. + +»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin +hiljaa, että me muut tuskin kuulimme. + +»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan +tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.» + +Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä +silmiin. + +Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden. + +»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi +sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin +tunnemme. + +Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan. +Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet +jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito... + +Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin +ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän +voi auttaa ja palvella. + +Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön +hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa +kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri, +rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme +revolverin luotien punaisen polun astuja. + +Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki +ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili +vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas +supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat +lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen +rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella. + +Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille. + +Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä. + +Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies +tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen +kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän +vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla +ristiriitainen häive. + +Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat. +Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko +olla antamatta? + +Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille +kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän +olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä +hopealantin. + +Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi +neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän, +neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa — +ihmistä — miestä! + +Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui +harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen +kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni +värähtää nuorelle naiselle. + +Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut +muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen +nuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja — +hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti +jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli +vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö. + +Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka +loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti +voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen +ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa +ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli +tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut! + +Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti. + +Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon. + +Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen +sauvaniskut raskaasti. + +Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni +jälkeen. + + + + +SUUDELMA + + +Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät +välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren +miehen katseeseen. + +Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan +se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen +hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin +ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele, +vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan. + +Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa +autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin +hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että +ihminen voi siihen hukkua!» + +Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas, +että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi: +»En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...» + + * * * * * + +Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että +se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy +joksikin aikaa erota, niin —» + +»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän +ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella +äänellä. + +»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin +nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin +sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun +ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän +tuijotti vaieten eteensä. + +Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi! +Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen +ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.» + +Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä +olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän +vihreältä, ja hän vastasi: + +»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...» + +* * * + +Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen: +»En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta +samanlaista suudelmaakaan!» + +Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään +sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole +ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!», +kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain +kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin +heille sanonut. + +* * * + +Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli +kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan. + +Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien +vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä. + +Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa +hauska tietää missä hänkin nyt on!» + +Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin +varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen! + +Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli +vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren +miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin +keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen +kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi +värähtävällä äänellä: »Helvi!» + +Se entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!» + +Silloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö +istahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?» + +Niin se entinen nuori neitonen istahti. + +Ja se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin +minkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen. + +»Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme +kanssa.» + +»Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä. + +Niin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä: + +»Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja +suudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen +sydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin +kesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta +ei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen +jo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.» + +Sen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta +hän ei vastannut mitään. + +Silloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle +tulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin +hukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!» + +Sen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta +hän ei sanonut vielä mitään. + +»Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi +toinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat +aivan alas. »En tiedä...» vastasi hän hiljaa. + +»Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka +porttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?» + +Sen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea +hengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et +voisi vielä kerran — viimeisen kerran.» + +»Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon +olkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta +nuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin +hallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää +tykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa +— ja irtausi hiljalleen. + +»No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen. + +Se entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole +enää nuoria...» huokasi hän. + +»Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — » + +»Mutta —?» + +Nainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin: + +»Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin +sen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit, +annoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!» + + + + +NUORUUDELLE + + +Teille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni +virittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas. + +Kuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa +sielussani tunsin. + +Lapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten +astuin kotini ovesta ulos. + +Silloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa +teidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin. +Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin +kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, +ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. + +Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. + +Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja +metsä ympärilläni kajahti. + +Tartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!» + +»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi +kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, +viisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui +kultainen käkeni. + +»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. + +» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan +kaikui. + +* * * + +Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän. + +Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät — +kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää! + +Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden +kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut; +ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli +suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on +lapsi vai ihmisten? + +Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_ +pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani. + +Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan! +Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun +ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun +nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja +sielu lannistumatonta uskoa täynnä. + +Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil! + +* * * + +Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden. + +Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset +vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne. + +Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni. + +Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan +peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni +näin! + +Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei +kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui. + +Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman +ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin. + +Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin +sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan. + +* * * + +Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan +aurinko painuu metsien taakse. + +En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää +minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä. + +Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven +viima! + +»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä +vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu +tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki +vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan +elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin! + +Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea +suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni +pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja +minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni. + +Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani +rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu +vanhuuden tyytymys. + +Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen +kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu +meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä +kuin elämä itse! + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76258 *** |