Initial commitHEADmain

4 files changed, 1233 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76237-0.txt b/76237-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..061f717
--- /dev/null
+++ b/76237-0.txt
@@ -0,0 +1,1216 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76237 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+JUNALLA KULKIESSA
+
+Kertoellut
+
+Martti Humu [Maria Ramstedt]
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+G. W. Edlund,
+1894.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Esipuhe.
+Komendantin puistossa.
+Ensimmäinen hallayö.
+Kun jäät lähtevät.
+Muistelma.
+Kalastaja.
+
+
+
+
+ESIPUHE.
+
+
+Näiden pikku kertoelmain tarkoituksena on saada miellyttävää lukemista
+matkustaessa rautatieasemain väliä.
+
+Kertoelmat, lyhykäisyytensä vuoksi, soveltunevat myöskin parhaiten
+rautatiellä lukemiseen ja koska junan liikkeestä syntyvässä tärinässä
+on helpompi silmäillä kapeita, kuin leveöitä rivejä, on "Junalla
+kulkiessa" siitä syystä saanut tämmöisen muodon.
+
+Toivossa, että nämä kertoelmat kaikissa suhteissa tulevat täyttämään
+hyvän tarkoituksensa, on kirjasen hintakin mitä halvimmaksi määrätty.
+
+_Ulosantaja._
+
+
+
+
+KOMENDANTIN PUISTOSSA.
+
+
+Kevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat
+Komendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden
+puusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella.
+Suloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän
+tuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat
+hiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä
+riemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa.
+
+Kvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel.
+Se on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen
+kotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat
+hänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt
+hänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä
+toivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat
+herttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä.
+
+Tuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa
+toverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia
+etelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja
+pauloja.
+
+Kuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä
+ilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran
+oman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt
+luonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa
+ja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he
+kumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa
+kylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä
+Komendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja
+vaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien,
+tasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he
+rientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa.
+
+Ikävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä,
+jättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät,
+sanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille.
+
+Iloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat
+kaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä,
+sukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen
+ystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti
+lämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana,
+iloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se
+heitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita
+heitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen,
+laulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa
+puiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo
+kesän herttaisen!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia
+kasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat,
+miljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä
+sen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää,
+autiota, kolkkoa.
+
+Viima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia.
+Ne surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään.
+Heidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa!
+
+Toivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä
+lempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin
+kaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda
+entistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen
+oli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla
+painaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli
+hajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen
+melkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat
+tehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut
+einettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon
+niukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä,
+armaan toverinsa varalle.
+
+Suonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta —
+viimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa
+toivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti
+— olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä
+suulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa
+korvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät
+kummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä
+lumelle.
+
+Ilmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä
+muuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän
+suloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli
+sydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä
+koettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa,
+tuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt
+tuntee pikku-sielussaan?
+
+Ei, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti
+tuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä
+tosiaankaan ole!
+
+Aurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut
+Komendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka
+ne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko
+elvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää.
+Kaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat
+sulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa.
+Aurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki
+muuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei
+kuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän,
+ei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin
+näky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki
+unelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä,
+hiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin
+elvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena
+siipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden
+oksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet!
+pettyneet toiveet!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa
+syleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta,
+pettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen
+oman elämäsi historiaa? Eikö? —
+
+
+
+
+Ensimmäinen hallayö.
+
+
+
+Edellinen puoli.
+
+
+Niin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet,
+jotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet
+ja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri.
+
+Kerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota
+unohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa —
+mutta ihan totta kumminkin.
+
+Voi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo
+kello, se on jo lähes yksitoista! —
+
+Tuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa
+pyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi
+vallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään
+palovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä
+ruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on
+— — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei
+akkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa
+vallitsee.
+
+Tuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo
+riita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! —
+
+Ei, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan
+rakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon
+ilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä
+nyt vieläkään kotia tullut.
+
+Turhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja
+järjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan
+loistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein
+joka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen
+kehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa,
+ikävöipi! Atle, hänen oma miehensä!
+
+Turhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät
+ne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä.
+Ihmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin
+suloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin,
+tahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! —
+
+Ei, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja
+lämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei
+pitäisi olla maailmassa ollenkaan!
+
+Jo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät
+seljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein
+hengittämättä.
+
+Voi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi.
+
+Atle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä
+tasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään
+ja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja —
+kaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja
+kiista!
+
+Mutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa:
+tiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta
+keskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia
+maailmassa liene, kun tuo kello!
+
+Ei, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti!
+Neljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli
+repimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö
+Atle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi
+luulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut
+ja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli
+heillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt
+kauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan
+toistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja
+olisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä,
+pappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin,
+lausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita,
+hallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä
+toisistansa!
+
+Hiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin
+sukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa
+veri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone
+olisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii
+nurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä,
+kaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan
+hämärä huoneessa.
+
+Nyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi
+jalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse
+pöydän alla.
+
+— Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti
+sopertelee. Todellako?
+
+— Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — —
+
+Prisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla,
+uskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää
+myötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön.
+Prisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa
+jälleen.
+
+Voi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa
+hämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli
+jo kulunut ja aina pysyi poissa Atle!
+
+— Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle
+jotakin hauskaa? —
+
+— Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue!
+
+Ja Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan
+kauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä,
+Kerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa
+räiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas
+pistellen.
+
+Ei, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti
+ymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta,
+käsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle
+pyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: "Naisen alemmuus verrattuna
+mieheen."
+
+Eipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä
+sointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko
+räiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui
+hyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea
+hän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli,
+ett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli
+miestä huonompi.
+
+— Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules
+Atle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä?
+
+— Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää.
+
+— Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — —
+
+— No niin, mutta kuuntelehan.
+
+— Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti.
+
+Ja Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä,
+musiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa.
+
+Kerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu
+meren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen:
+
+— Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja
+sikurista asti — aina — — —
+
+— No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi —
+
+— Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi
+Kerttu ajattelemattomasti.
+
+Atle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa
+ja mitteli laattiata suurin askelin.
+
+Sanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti
+Atlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä,
+että Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä
+puheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa
+ja nyt, — kuule! —
+
+Kello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta
+hiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet
+korkeimmalle kukkulalle.
+
+Kauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen,
+loukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos
+hänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — —
+
+Ei jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta.
+Ei kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput,
+kruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää
+koko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata,
+raskaasti hengittäen — — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+— No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen
+monia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita!
+
+Kerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa
+valtaavaan itkuun.
+
+— Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani,
+nyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka
+minä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! —
+
+— Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa
+minä vietin nämä unohtumattomat hetket.
+
+— Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli?
+
+Atle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket
+yhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon
+suloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa
+Onnellisena:
+
+— Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme
+Ensimmäinen hallayö! —
+
+
+
+Tapahtuman jälkimmäinen puoli.
+
+
+Huu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut
+suhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat
+ja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani:
+
+— Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä
+myötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-!
+
+Kyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan,
+kaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo
+kuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta
+ei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-!
+
+Tahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen
+illalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja
+nyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon!
+
+Kukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu
+ja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet
+etomaisesta syystä! —
+
+Tuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu
+teepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä
+en sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon
+päämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on
+alituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani?
+
+Sulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta
+silloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina
+minua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan,
+hiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen
+syvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta
+noita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä
+sointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin
+kuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko
+punaruusut tahi siniset "äläunhota" tädin joululahja -tohveleihin? —
+Kuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi
+hänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja —
+enhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan.
+
+— Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta
+minua! —
+
+Ja tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän,
+tuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin —
+rakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata
+meitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan
+äsköistä käytöstänsä.
+
+Ja minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni
+kuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas
+seison oman akkunani alla!
+
+Siinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit;
+vaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku
+vaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin
+kummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina
+siitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi
+uskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin
+vasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En
+jaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali.
+Rupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi
+askeleella! —
+
+— Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla
+kurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein
+minä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni!
+
+— Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin
+lausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa
+asemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta
+kuulekaan.
+
+— Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet!
+Jumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin
+norssi! —
+
+— Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan
+joku kuulla ja —
+
+— ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut
+nuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä
+kulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista
+kolme viikkoa! Onnittelen!
+
+Olenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi
+tuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on
+tarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi
+saaliistaan.
+
+— Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen
+torveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — —
+
+— No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan —
+
+— Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi
+pikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään.
+Hahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi
+päivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se
+on halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena
+ollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi.
+
+Mikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta
+kaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin
+rikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen
+soveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen
+ja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä
+avio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä
+itsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme,
+niin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule!
+Ei milloinkaan!
+
+Näissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan
+sanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä
+olisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla
+pitää.
+
+Seurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani.
+
+— Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne.
+Täällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman
+äänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat
+semmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt
+vaan seuraan!
+
+Ja hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus
+vain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin
+minä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään.
+
+— No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa!
+Jokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so,
+kun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen
+sekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa.
+
+Olen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo
+loistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää,
+siitä he riemuitsevat.
+
+— Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta
+löysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — —
+
+— Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset,
+sillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla
+väreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille
+korville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia?
+
+— Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin,
+minun suurimmaksi mielihyväkseni.
+
+Istumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat,
+"kottikärrien" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka,
+punanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään
+suloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka
+onkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella
+paikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin.
+
+Ei saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä
+kadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja
+suurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. —
+
+Herrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat
+mielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla
+täällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan
+kunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan.
+
+Ei, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan
+ulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja
+vas-stoin-käymi-s-s!
+
+Oi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen
+pikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee
+minusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo
+Törne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen
+inhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani,
+kuin vaan saan sopivaa tilaisuutta.
+
+Vaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani
+tahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun,
+istun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa
+jalkojani. —
+
+Mitä, joko se lyö kello kaksitoista!
+
+Hiljaan astun eteiseen. Pistän hatun syvälle korvilleni ja nyt —
+
+Juoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri
+viheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja
+kantapäissäni tuntuu olevan siivet.
+
+Kerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän
+pöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave.
+
+— Kerttu!
+
+Voi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen.
+Nostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni
+ja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen.
+
+Ei, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua
+jatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. —
+
+Luonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa
+yhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme,
+kumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme
+ensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen
+sovinnonhetki.
+
+
+
+
+Kun jäät lähtevät.
+
+
+Avarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas.
+
+Eivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan,
+tuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta.
+Suuret silmät ovat kattoon luodut.
+
+Ei innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään
+toivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan,
+eikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä
+mieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata,
+kylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on
+kadonnut.
+
+Hiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla
+silmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon
+yksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk!
+
+Luonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli
+tuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa
+luontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo.
+Kaikki on kohmeessa, kuolleena.
+
+Silloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään
+vanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona
+ollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin
+vaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta
+kaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä
+tervehtien toivomaan kehoittanut.
+
+Ja nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana,
+ikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen
+hymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat
+kinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat,
+ihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat.
+Kukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet
+hiirenkorvan kokoiset urvet.
+
+— Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää
+hänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin.
+
+Auringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan.
+Ja hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja
+toivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän
+toimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. —
+
+Ihanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset
+risteilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä
+onhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa
+elää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana
+kuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa
+päätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät,
+kalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt
+pää tyynylle jälleen.
+
+Ei, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte
+tulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti
+painiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä.
+
+Ja hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä
+toivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan
+pääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa
+iloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät!
+
+Ja ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin
+liikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää.
+Pieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään!
+Aurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat
+kuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata
+sinilakea.
+
+Harmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu
+törmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin
+lukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä
+hautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle
+selälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta.
+
+Jäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä
+korkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet
+kesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät
+ja kesä tuli!
+
+Mutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli,
+selät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää.
+Siinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä
+tervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet.
+
+Ei pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt
+kuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan!
+
+Kun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit
+ihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut
+sädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et
+kadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina
+uudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä
+sinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit!
+
+Ja tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana,
+elävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. —
+
+
+
+
+MUISTELMA.
+
+
+Sytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen
+sieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi
+mielestäni?
+
+Eipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut:
+— huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista.
+
+— Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni.
+
+— Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan.
+
+Ja isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä
+painaltaa lujasti sydämmelleen.
+
+Huomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat,
+jotka valaisevat hämärän huoneeni. —
+
+— Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän
+kiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää
+huoneen, luoden valoa ja lämmintä.
+
+— Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan
+kiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat,
+menneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan.
+
+Kipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan
+tukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen
+häntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi.
+
+— Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! —
+
+— Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan?
+
+— Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä.
+
+— Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan
+hänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle,
+ajatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. —
+
+— Mihin nyt?
+
+— Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo.
+
+— Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä.
+
+Kiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä,
+ajatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan.
+
+Kuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle
+matolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille
+kirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy
+pulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa,
+vaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia.
+
+— Mitä tuumit isäni?
+
+— Tuotapa vaan lausettasi, lapsi.
+
+— Ettäkö elämä on niin suloista?
+
+— Niin, ja paljon muutakin.
+
+Pitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä
+muistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini
+kalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä.
+Rauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset
+kirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi
+kumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei,
+elämä on kauhea arvoitus, raskas taakka.
+
+Kotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä,
+joka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja
+kasvattajansa.
+
+Ei isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen
+sielussani. —
+
+Ja sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen
+puolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman
+kouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä
+tuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni.
+
+Kuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi
+meni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan.
+Yksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta
+puuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie
+myrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka!
+
+— Isä nyt sytytän tulet!
+
+— Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin
+ikävän kolkko.
+
+— Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä
+alkaisinkaan?
+
+Isä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska
+kuulla sinun elämänintoista viserrystäsi.
+
+Painan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et.
+
+— En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja
+napisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot
+johtaa.
+
+Ja isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta
+ystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat
+kevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa.
+
+Ei täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa
+vallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me
+olemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä.
+
+— Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani?
+
+— Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina?
+
+— Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua,
+kuin täällä viimein kävit?
+
+— Kuulin, mutta — —
+
+— niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä
+kappaletta.
+
+Ja me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille
+taisteluilleni.
+
+— Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn
+veitikkamaisesti.
+
+— No, annas kuulla! —
+
+— Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä
+kotiintultuansa muistavat alkusanojakaan?
+
+— Ei, ei. Arvaa paremmin!
+
+— Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa
+ja pakkasessa?
+
+— Ei, et osaa arvata sinä.
+
+— Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja
+kuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä?
+
+— Ei, sekään ei ole oikein.
+
+— No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — —
+
+— No-o, mitä niin?
+
+— Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — —
+
+— Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan.
+
+— No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin.
+
+— Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu.
+
+— Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi
+mahdollista?
+
+— Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista.
+He vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja
+vastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa.
+
+— Entäs sitten?
+
+— Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet
+tuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa.
+Silmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras.
+
+— Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä
+varoittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa
+ja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. —
+Miksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi
+hetkinäkin ovat?
+
+Isäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö
+uskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua.
+
+— Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein,
+ei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja
+harmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille.
+
+— Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali
+kirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta
+maailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa
+niin. Me olemme itsekkäitä raukkoja.
+
+— Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon
+minä huolissani.
+
+— On kyllä, mutta hyvin harvassa.
+
+Painan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään,
+sydämmelliseen suruun!
+
+Kulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua
+tätiä. Eteisestä jo eno huutaa:
+
+— No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää
+iltaa ja onnea!
+
+Isäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja
+turkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet.
+
+Unelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti
+vapautuneena tamineistaan huusi iloisena:
+
+— No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan
+avaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri
+loimi hyvästi sen selkään. Muista!
+
+Yht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa.
+Runollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat
+olivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan!
+
+Vilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen
+että hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin
+ajattelee — tuumaan siinä hyöriessäni.
+
+— Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo
+eno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla
+tunkevat isäni sydämmeen.
+
+— No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua
+on yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista!
+
+Tahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa.
+— Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos
+eno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte?
+
+Ei nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa
+toisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat
+tarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä
+korkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he
+eivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu?
+
+Katsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä
+mitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan.
+
+
+
+
+KALASTAJA.
+
+
+Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät
+tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat
+ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin
+toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät
+myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin
+valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon
+kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto,
+hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet,
+rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.
+
+Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse
+kuulla — ymmärtää —
+
+Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se
+itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat,
+aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen
+kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee
+myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin
+ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava
+vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.
+
+Tätä pitää itse nähdä —
+
+Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin
+reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!
+
+Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt
+lämmin ainakaan haittaisi.
+
+Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise.
+Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.
+
+Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet
+auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon
+vanhus, katsellen akkunasta pilviä.
+
+Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee
+koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 °
+pakkasta.
+
+Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan
+lähistöllä, siellä on soutajia! —
+
+Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.
+
+— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.
+
+— Niinpä näkyy! —
+
+— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi
+heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista
+"Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.
+
+— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka
+tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?
+
+— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö
+rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee
+rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä.
+Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään
+valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.
+
+— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien
+veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen
+pahimmassa vastatuulessa.
+
+Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti.
+Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!
+
+Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten
+tönkköjä he jo ovat, poloiset!
+
+Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän
+kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä
+on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä
+ylös.
+
+Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä
+rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan
+viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!
+
+— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli
+koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.
+
+— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti.
+Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä!
+Sen saamme kokea joka päivä uudestaan.
+
+Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa
+riisumishommissa.
+
+— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia
+jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna
+koko ajan, että!
+
+Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on
+hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon
+puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän
+mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli
+milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista
+syleilyistä.
+
+Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa
+ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas
+vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!
+
+Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen.
+Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän
+suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma,
+höyryävä juoma! —
+
+Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen
+jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan
+tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän
+äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan
+mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä
+lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin
+tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne
+halot kantaisi äidille?
+
+— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa
+kaupungille lähtöä, siikoja viemään.
+
+— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on
+uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän
+mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.
+
+— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.
+
+— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette
+niitä huoli mihinkään kuljettaa.
+
+Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun
+kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa
+lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut
+toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.
+
+Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni.
+Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei
+mahda niin mitään.
+
+— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan.
+Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat
+kuin korttituvat vain!
+
+Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon
+akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo
+vallaton.
+
+Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä,
+senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi
+ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu
+rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen
+rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä
+— ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —
+
+Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun
+tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:
+
+    "Kaikkivoipa Jumalamme!
+    Me jalkais juuren kumarramme
+    Sinulle lausuin kunniaa!
+    Voimas kaikki vallat voittaa;
+    Sua maa ja taivas kunnioittaa
+    Ja viisauttas julistaa.
+    Sua kiittää Kerubim,
+    Sua veisaa Serafim!
+    Halleluja!
+    Suur voimassa, Suur armossa
+    On Herra, meidän Jumala!"
+
+— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli
+kaloja tilannut.
+
+— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.
+
+— Paljonko naula?
+
+— Kolmekymmentä penniä.
+
+— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken
+ostimme lohta.
+
+Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.
+
+— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden
+mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.
+
+Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova
+maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen,
+luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.
+
+Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole
+hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.
+
+Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin
+saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta
+kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia
+mennä.
+
+Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.
+
+— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu
+katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin
+avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.
+
+Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät
+ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.
+
+Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään,
+mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja
+ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu
+kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon
+kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi.
+Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille
+Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää
+itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.
+
+Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon
+luomaa unta.
+
+— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin!
+— puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.
+
+Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä
+ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä
+kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" —
+
+Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden
+ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan
+kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:
+
+    Onnellista uutta vuotta!
+
+Vuosi 1893!
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76237 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..d4e7c6a
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76237 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76237)