path: root/76119-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 ***





HILJENTYKÄÄMME

Puheita ja kertoelmia


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.





SISÄLLYS:

Hiljentyminen
Paimenet kedolla
Kirkkain lyhty
Jouluvieras
Leikillä vain
Syntyneet ja syntymättömät
Lokakuu
Valkoiset kengät
Graniittilohkareet
Laulajille
Muistopäivä maaliskuussa
Orjantappurapensas
Tuomipuu
Kirjojen rakastaja
»Suuren tarpeen tähden»
Iäisyyskaipuuta
Isänmaan kasvojen edessä
Snellmanin laulu
Kylvön ja korjuun päivät
Niin lähestyy makian leivän juhla
Simonin huoneessa
Kruunu
Hiljentykäämme muistamaan




HILJENTYMINEN


Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä,
ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin
jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin
me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni
kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä
hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei
ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti
syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen
jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli
valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on
täynnä.

Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni
on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä
lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien
ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana,
hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut
mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen
työhönsä.

— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset
sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me
olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset
ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä
rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa.
Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä
elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen.
Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa
lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme
äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä
kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä
suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.

Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä
siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme
astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes
sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen
äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä
tavalla.

Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun
olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni
illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen
häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin
kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei
hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään
jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta!
Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin
saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri
silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin
ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin
aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta
toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi
sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan,
jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä
kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet
sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan
kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti
meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa
askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä
lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja
niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja
pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen
mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä,
pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. —
Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää
korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan
lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin
kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En
kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri
torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain
tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä,
kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka
kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa.
He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat
ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän
kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä
siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki
olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman,
että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä
ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se
lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja
minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta
huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä
vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin,
että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä
oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja
haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise.
Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!

Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne:
minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina.
Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen
niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä
ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä.
Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin
viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena
kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko
sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut
meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja
samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää
muistissani.

Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin
tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa.
Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes
viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut
seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki
tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa,
olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin
perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta
kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa
ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat
vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin
heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni
astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini,
jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana
hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui
siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon.
Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä
kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni
enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.

Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin
äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni
pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä
kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä.
Sitten hiljeni.

<tb>

Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan
läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä
kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden
ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien
silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin
hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon
Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä
ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen
kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.

Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois
elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä.
Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja
terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut
itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista
en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin
olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen
osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin
käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran,
vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon,
hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi
hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle
yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy
kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään,
jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.

Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä
työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa.
Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin
opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.

Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman
takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin.
Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme.
Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia.
Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet
kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen
ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.

Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä.
Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:

Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme
hiljentymään!




PAIMENET KEDOLLA


Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi
kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi
kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen
merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä
hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona
on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy
ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni
Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee
palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi
kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean
ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt
kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois
tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni
käskee avata portin.

Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se
on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee,
kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei
kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen
ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen
nuori äiti kuoli.

Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan
vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti
hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin
sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on
hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen
hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen
karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä,
hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa
loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän
kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun
lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden
välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on
isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä
pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä,
siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset
hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat.
Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka
ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei
ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman
äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet
Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten,
kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.

»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain
vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa
sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele
hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja
petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun
äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa
äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin
varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä
laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole
samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen
tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki
kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso,
uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen
äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on
ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska
hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko
vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo
aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme.
Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan
kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso,
poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten
joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit
sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo
ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni,
ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut,
että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären
silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi
ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä
ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee.
Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme
huudamme.»

Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa
juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli
luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja
paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi
heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä
ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus
kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on?
Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä
kuningas on heidät lyönyt.

Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on.
Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä
syntinen nainen on kivitettävä.

Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin
kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen,
vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin
luona.

»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele
kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua
kuulu.»

Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi
pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he
molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä
tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli
peitetty, ja rusotus varjosti poskia.

»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»

»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.

»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»

Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin
ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui
kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla,
keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä.
Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava,
eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös
rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon
ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut
valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen
koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut,
että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes
kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon
kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja
talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja
alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.

Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se
käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä
raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä
paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä
käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää
se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen
ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän
painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät
raskaiksi.

Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin
että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa
syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena
rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura!
ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti.
Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno
oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän
kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan
taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat
heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä
löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui
ylhäältä:

»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on
tuleva kaikelle kansalle.»

Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin
lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan
nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.

Ja näki enkelin.

Ja enkeli puhui:

»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka
on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen
kapaloituna makaavan seimessä.»

Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti
taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin
auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi
ylhäältä alas maata kohden:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto.»

Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä
toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren
rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla
sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä
kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi
hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri
riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli
osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä
hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta.
Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he
ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.

Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli
tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he
ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja
seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa
olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he
ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät
voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat
päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja
pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin
taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä
näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja
paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka
olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.

Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet
tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi
kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei
keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän
hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.

Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät
totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.




KIRKKAIN LYHTY


Ulkona on jo pimeä.

Ihmiset puhuvat joulusta.

Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.

Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja.
Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että
joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät.
Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu
unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet
kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin
nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin
ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä
tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja.
Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset
joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua,
niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä.
Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.

Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä
tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu.
Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka
olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut
niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat
tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa
heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he
olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä
päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä.
Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin
iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli
tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön
olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli
maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa
muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän
taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina
olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan
olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina
siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin
tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan
äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi
jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan
ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he
sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät
tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella
salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon
paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha
mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan?
Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta
oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä
kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman
iloa, ilman jouluja!

Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja
tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja
kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän
päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.

Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä
suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin
ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän
hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!

Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin.
Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa
mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin
huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet
siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät
he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka
heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä
kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää
kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?

Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina,
silmät itkettyneinä ja kysyi:

— Kuka oli äiti?

Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin
sisariinsa.

He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he
sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän
oli yksinkertaisesti _heidän äitinsä_, sanoi toinen, ja toinen lisäsi
huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi
puhumaan:

— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli
hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä
kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?

Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat
toisiaan tyttöjen kutoessa.

— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.

— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.

— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi
uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella
meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä
silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?

Kukaan ei vastannut.

— Ajatteliko hän _silloinkin_ muita ihmisiä? Varmaan hän silloin
ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin
paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään
meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö
te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että
hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa:
minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!

Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi
tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi
oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran
kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun
hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties
siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet
etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja
nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat
tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä
paljon tekemistä.

Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän
joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä
päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset.
Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että
oli jo pimeä.

Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään
yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta _äiti_ oli jotakin yhtä
pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He,
lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä
saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä:
oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää
löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut
äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.

— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me
tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.

Vanhin kuiskasi parahtamalla:

— Mitä sinä ajattelet!

Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut
nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen
ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle,
niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli,
mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän
askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi,
joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään.
Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja
avasi äidin huoneen oven.

Nyt hän oli siellä.

Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä,
kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai
tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö
pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit
olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja
väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin
hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että
isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He
olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi,
muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko
he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet
joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna —
niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.

Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu.
Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty.
Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma.
Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin
tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen
jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on
sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa
puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret
pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa
ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin
saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia.
Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain
muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu.
Kauheaa!

— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. —
Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.

— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.

He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen
kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja
tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin
äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät
käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.

Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän
tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa
tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli
laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken,
mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät
kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen
yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon
ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä,
jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä
ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä
yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai
oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.

Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli
ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään.
Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken
edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli
myöhäistä nyt.

Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään
jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää
sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka
oli heidän äitinsä.

Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt
lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä
oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta
menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän
luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket,
joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän
kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina
seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen
tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat
sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun
yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut
äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä
oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:

»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun
alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin.
Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä.
Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki
kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä
puhui äiti heille tähän tapaan.

»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi
pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille,
miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman
lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä
näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme
ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä
menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on
joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt
enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna.
Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka
taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»

Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta.
Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi
tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä
lausui hiljaa:

— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.




JOULUVIERAS


Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon.
Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista
ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä
katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin,
tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee
selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale.
Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu
jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa.
Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin
että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella,
josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen
aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin
on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty,
helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat
heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat
ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku
Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai
partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene
rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä:
laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja
aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun
mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin
hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen
hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään
niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat
siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän
haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui,
pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä
otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy
eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee,
västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa
kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas
noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten
päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on
kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella
puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella
on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin
hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen
nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima... Ptruu, lapset, ei ole kuin
_yksi_ hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin
yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt
täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa
ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee
työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa
tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna,
Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki... Top top, lapset, koti on pieni,
sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein
kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin
että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata,
antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä»,
selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on
lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei
palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska
navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin
kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko
lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan
muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja
tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä
kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki
paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja
Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa
tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on
paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä.

Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta
markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen
ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki
lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi
pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo
tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin
ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella
ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja
kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin
kallis on koti eläimillekin.

Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta,
sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta,
isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa
leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin
piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa
kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta,
isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun
kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän
käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon.

Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä
näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei
teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa
sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta
joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas
nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala,
Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten.
Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta
Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana.

Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna,
jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli
kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti
nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka
maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin?
Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita,
että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota
muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että
ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja
epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut
täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia,
vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa
oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan,
jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli
syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse
eron, elääkseen tyhjäntoimittajana?

Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna,
jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi
makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut
isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että
Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti
tahtoo tehdä pahaa sedälle.

Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli.
Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta.
Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut
vastata.

— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna.

Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä
tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa.

— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan
ilmaan. — Minä sanon isälle!

Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen
tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt
rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut
olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut
olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän
ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse
matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä
silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet
huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina
vuosina?

Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri
kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan.

— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina.

— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on
kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja
sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen.

— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna
järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret,
että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään.

— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri.

— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti.

Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He
saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja,
kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli
vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja
saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli
ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä
nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet
tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa
tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina
heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei
ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on
niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan
setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen
vuosi.

Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin
lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö,
hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä.
Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet
meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon
tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä
vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla.
Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi
seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin
syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen
muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti
viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja
luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman
porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä
voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua,
pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa,
etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun
talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi
juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa
muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja
juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies
nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat.
Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän
kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli
kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan
olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi
koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi.
Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten
hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna
lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi
kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän
seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.

— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei
Jaakko-setä ota rahaa.

— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle
päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.

— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä
pitkä aika?

Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa.
Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin
kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät
kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.

Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja
kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin
pitää kirjoittaa kutsukirje.

Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti
Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä.
Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.

— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä,
että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on
tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja
moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?

Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle,
milloin harjoitus alkaisi.

— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa
niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä
joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä
olet. No, kun Liisa itkee!

Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi
heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa
heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet
enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?

Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui
vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut
kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan
Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti?
Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on
tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä
pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt
hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi
on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa
kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi
putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän,
ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli
läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha
olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti
kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen
rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat
hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko
ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua,
nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka
Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin
piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on
tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut.
Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin
sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.

Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän
käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta
muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa.
»Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi
tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän
vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä.
Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta
ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita
asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi,
että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään
hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä
lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa,
eheytensä, elonsa.

Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät
kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät
läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat,
kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät.
Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt
Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka
tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli
ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut
rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti
pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa
yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon
hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta
tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa,
olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät
aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut.
Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa.
Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.

Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He
olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille.
Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei
sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti
yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli?
Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin
kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua
hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen
tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!

Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän
ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta,
paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti
puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa
ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja
huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!

Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin
ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he
pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio,
oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla
muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet
sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti
pitävät niin salassa?

Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla
oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin
sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat
toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi
vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa,
reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat
näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.

Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä
oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä
työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti
sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli!
Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä
hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon
nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina
ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt
pääsevät sisään.

Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain
oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi
Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti
äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli
niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät
yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään,
Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen
niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat,
nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.

— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli
kuitenkin.

— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän
kello, joka oli kuin suuri nauris.

Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin
hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen
sisästä.

Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne
se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi
sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti
ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!

Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut
toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja
katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon
ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat
kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa
tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon
rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei
hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää
joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi
sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti
täti meni.

No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota
sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi
entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen
vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin
nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa
asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas
lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä
ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa.
Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle
sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun,
mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.

— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.

— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.

— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä,
sinä »joulusetä»!

— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.

Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä
silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin
voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti
sedän ryppyjä.

— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.

— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä
sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi
ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun
poskiasi myöten vuotanut vettä?

Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien
lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti
Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa,
kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin
niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.

— Ei tarvitakaan enempää.

Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla,
jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu.
Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse
ovat keksineet jotakin.

Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?

— No vaikka mitä!

Eivät he mitään voi keksiä.

— Ohoh!

Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki
lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi
kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta.
Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla
ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin
tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat
samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä
papereja, lakkaa, almanakkoja.

Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon.
Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa,
sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki
huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa,
jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin
kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin
leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi
tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta
ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen
oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki
sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään.
Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin
runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin
hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka
valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef,
paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että
jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa,
joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla
saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään
vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.

Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja
tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä.
Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät
omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat
muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin
jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.

Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan.
Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään
oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle
jouluvieraiksi.

— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.

— Köyhien luo, vastasi Anna.

— Hyvien luo, sanoi Liisa.

— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli
jäljempänä äidin kanssa.

— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta
olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.

— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.

— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä,
että joku jäisi heitä vaille.

— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät
kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.

Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta
laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki,
kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän
kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin
kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.

— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät
kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.

Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut
koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin
hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi
nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen
juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan
livistivät esiin joka oven takaa.

Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta
kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.

— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna
hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita
lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet
teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?

Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!

Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään
ja lapsiaan.

Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.

Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!




LEIKILLÄ VAIN


Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa
ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan
täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten
krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty,
juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu,
loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu
korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu
moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty
kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää
hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään
mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa
vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen
hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman
suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä
katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat
kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka
kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että
ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä
niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?

Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli
joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon
purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva
Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla,
että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten
ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan
penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet
uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat
markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta
erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden
nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty —
näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.

Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran
hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät
Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä
ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin
nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla
tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli
sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri,
aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä
henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa.
Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa
nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli
ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että
hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet
ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut,
taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään
vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki
rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut
tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja
tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja
vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä,
mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella
maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse
asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä,
kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui
ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.

Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole
sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita
eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan.
Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä
säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne
kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin,
hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita
vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken
elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa»,
oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli
wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän
tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.

Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet
tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli
häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa
kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten.
Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä
kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä
kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista
kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat
ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin
suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja
hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa
vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse
asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä.
Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä
nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei
liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.

— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei!
murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.

Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies
oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille
nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja
tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta
toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä
sattui Ruohola lausumaan:

— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.

Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko
purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri
täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen
pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen
ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei
kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo
kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö
vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon,
huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka
tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta.
Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti
valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin
rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut
saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton
muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä.
Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija
Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista
avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden
hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja
odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti
kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat
rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli
Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut
rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden
niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja
kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole
intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä
ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta
myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki
siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja
jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti,
että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa
seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä
oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa,
joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin
täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy
heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä,
lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin
erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän
oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa
luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä
hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli
mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda
ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen
naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta
hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista
hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat
Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri
sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat,
niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa,
mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he
olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten
kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki
riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin
siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin
silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen
sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi
pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla
»onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan
tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko
Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus,
ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto
olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän
oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin
kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut
kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit
käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta.
Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei
enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden
aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»

— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi
maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa,
että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä
altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain,
löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos
herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja
kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla
tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö
synny avioeroa. Minä lyön vetoa...

Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan.
Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan
kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi
rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan
koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä
sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää
kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti
Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti
nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli
pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu
ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari
herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat
takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi
keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan
Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan,
jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:

— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa.
Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut
moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui,
sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli
minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja
yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!

Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa
sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai
olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret
nakuttivat.

Söderman nauroi.

— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä
olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta
ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä
tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai
keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia
ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa
emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole
juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei
hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään,
vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies
toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa
tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin,
suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan
niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai
jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin
Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta.
Sellaisia he ovat kaikki!

— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen
mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta
pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.

Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi,
että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen
sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon
joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä
vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen
peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai
kyyhkyslakkaansa.

— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti,
— niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä
vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.

No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt.
Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan
läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja
entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen
auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut
sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta
kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti
lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen
oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi?
Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.

Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia
venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet
huulten puoleen.

Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla
ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat
sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen
tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja
puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja
meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat
he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien
kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja
sillä sitten käydä Petsamossa.

Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta
nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja
yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan
ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei
sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne
pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti
Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella
tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi
nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus,
riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.

Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä
hämäläistä maatiaista.

Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:

Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.

Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja,
karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat
auton perässä.

— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja
naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No,
ollaankos taas hyvällä päällä!

Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia
ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen.
Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin
nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä
maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin
edustalla. No, nyt se alkaa!

Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä
kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten
ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.

— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne.
Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.

Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut
alas autosta, jäi paikoilleen.

— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee,
mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole
kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja
pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.

Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä
siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei
näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu
ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita
ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin
rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen
taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.

Tämä oli kuin unta.

Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar.
Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat
helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat
huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli
puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.

Vai niin, vai niin.

Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet
saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he
kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien
mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne?
Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa?
Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut.
Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia
ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun
äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä
oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui
sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat
lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä
hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen
kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.

Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan
saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui
pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli
asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa
alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä
luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin
lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan
luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.

Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset
katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta
toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia,
huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain
salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut,
rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat
lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien
eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat
toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja
lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset
tytöt muistoissaan.

Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja
läpitunkevasti.

Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin
kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten
oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle.
Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen
saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä
ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun
he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä,
ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti,
ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut
pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten
tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai
on parasta.

Elli piteli lujasti Huldin kättä.

— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut
kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että
sinulla oli sellaiset lahjat!

Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.

— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.

Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän
kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja
silitti hänen hiuksiaan.

— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en
puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi
ovat valkeat.

Ja toinen sanoi:

— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois
elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.

— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla
onnellinen? Miten te teette?

Elli mietti.

— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää
sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.

— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?

Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä
se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.

— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?

— Niin.

— Kummallista.

Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat
tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan
heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.

<tb>

Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:

— No?

Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut
kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui
nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja
tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä
muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se
oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt
vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?

198

Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.

— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.

— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä
sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän
hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä
pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi?
Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa
Nurmisista!

Huldi nauroi.

— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme
kirkonkylän puoleiseen seinään!

— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne,
minä nain teidät sittenkin!

He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin
kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.

Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret
kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria,
silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä
näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat
risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut
vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki
kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko
tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?

Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä.
Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin
oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään,
koskei hän saanut suunvuoroa.

— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin
äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.

— Ei, ei, ei, ei!

— No missä te olisitte käyneet?

— Arvatkaa.

— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.

— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä
piirakkaa.

Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!

— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia.
Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava
matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas
minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin
jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on
ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on
kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei
komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään
toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla
meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti
odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun
minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei,
kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja
jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken
huvila.

— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No,
Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!

Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet
tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli
tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti
loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli
oikein lorujen varastopaikka.

— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille
kukkurallista vatia.

Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan
ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.

Laulajatar oli kalpea.

— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan
siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri
näköaloja. Hyvin erilaisia.

Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että
hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski
palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.

Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä
näkötornissa jotakin?

— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei
luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.

Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan
pimentoja kohden.

Hänen täytyi nyt olla yksin.




SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT


Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän
jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle.
Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita,
jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka
täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin-
ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä
sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä
juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa
hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan
merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden
vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä
niinkuin mitkäkin revontulet.

Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen,
myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin
tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen
hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen
hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne
hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei
turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana
oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja
agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin,
ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö.
Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia,
senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa
ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun
vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä
toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden
takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä.
Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan
suvulla on silmät kuin palavat hiilet.

Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö
tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.

Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille... Mutta hänen suunsa
tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen
vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa
kolmesataa litraa.

On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen
pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle
ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat
silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla.
Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä
yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään!
Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin,
kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden
joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat,
ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo
ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi
viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa
— ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki
jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa
hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin
puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään
Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä
sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö
reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla,
siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei
ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki
järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka
suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään
puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja
hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella
käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit
permannolle.

No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja
poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.

Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla
johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen
rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina
johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja
kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.

Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä
jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan
panivat pelotuksia kirjoihin.

Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan
niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin,
mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään
tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että
meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska
niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa.
Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut
joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni
pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro
ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.

Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei
viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?

Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka
pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah,
mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee
perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia
kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin
tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin
pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.

Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun
vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa
ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee,
mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.

Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua,
toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa
jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys
ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa
sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa.
Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä
saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on
niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi
haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että
tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat
moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee.
Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan
tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?

Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.

— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.

— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö
kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä
jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.

Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja
valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.

— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.

— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit.
Olisit kysynyt sisareltasi.

— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien.
Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.

Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.

Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin
oma peukalo, ja valkoiset hampaat.

— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä?
Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.

— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja
sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.

— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä
te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki.
Mutta älkää tehkö sitä!

Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen
nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli
tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän... Niin,
senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No,
koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.

Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa
sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea
asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon,
jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää
rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt.
Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja
pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja
sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti
molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he,
mitä jo olivat unohtamaisillaan.

— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.

— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.

— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?

— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.

— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?

Tyttö keskeytti:

— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun
olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan.
Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja
sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin... Noh, tuossa Elsan
tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen
öljytakkinen.

Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista
ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti
aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se
mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan
Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei
Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni
ylitse.

— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet?
Niin kai, kun tuli tällainen ilma.

Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia
sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän
oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen.
Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi
mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma
tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa
puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan.
Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli.
Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja
ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja
viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot:
eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta
entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti
vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin
ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet
liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus.
Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain.
Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin
sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!

Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö
ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.

— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä
ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi.
Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki
nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten
köyhää, mutta...

Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli.
Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan.
Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai
se vaaleatukkainen puuseppä, tai... Ei kiitoksia, hän oli valinnut
oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja,
tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja
Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.

— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta
emännältä kuin voihkaisu.

Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän
lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi
yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä
ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen
käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten
tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän
sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.

Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien
lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit
katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla,
että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat
miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä
hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta
sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä.
Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!

Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja
kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut,
ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei
Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten,
niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa
tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä
kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän
voi tietää.

Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen
herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos
heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin.
Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä
on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään,
mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan.
Onneksi on myrsky hellittänyt.

Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät
metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että
talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään
muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat.
Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin
yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi
emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella
muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet
pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse.
Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki
mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan.
Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja
porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään
lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän
kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä
se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi
voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet
toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi
päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se
on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana
niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon
tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän
kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia
muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.

Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä
oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata
runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin
kaunis, kyllä Jehu kestää.

— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on
täytetty.

Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan
ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt.
Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista
niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille
ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta
tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä
poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat
olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan
perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään
hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti
paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He
seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla
naksutti herätyskello.

— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.

Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin
käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan,
vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi
häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.

— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut.
Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä
porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin.
Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?

Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli
häntä ja nauroi.

— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin
sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin
turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan
apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä
tulee. Mikä pannaan nimeksi?

Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi
eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se
nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle.
Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen
oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa?
Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin
perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain
kylmettyisi.

Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden.
Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat
piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori
oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä
täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei
sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.

Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina
tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä
ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei
kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat.
Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä
äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja
asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä
vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä
vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo
saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.

Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi.
Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi
ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin.
Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?

Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi
piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka
nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu
lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja
soitetaan.

Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee!
Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on
suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin
lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?

— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa.
— Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä
syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä,
meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala...!

Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui.
Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni...!
Mitä oli tapahtunut?

Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.

Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin
porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut
tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä
sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat
ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä?
Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta.
Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.

— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala,
näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano
kaikki, mitä tiedät.

Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.

— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et
sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.

Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi.
Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän
näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä:
siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi
astuu hänen vierellään... Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei
tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen
ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!

Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen
edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on
läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori
emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että
pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen
kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen
jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne
sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat
häntä pyytämässä puhumaan.

— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä
sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon.
Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä
hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei
ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat
kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin
keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut
henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin
mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja
oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja... Vai ei ole totta
— hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella
ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin.
Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä,
peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.

Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan
lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan
kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja
riisuu öljytakkinsa.

— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja!
No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.

Lumiviima vinkuu heitä vastaan.

— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.

Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.

Lunta! sanoo sydänkin.

Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin
sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet
elämään?




LOKAKUU


Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle
oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän
tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän
pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin
sanoakin!

Tulin.

Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme
asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin,
ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut
mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot
keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa,
hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria
hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän
oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta
pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut
sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme
tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä
ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen
kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin
vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on
ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan
lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:

— Lokakuu!

Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni
kipeään kohtaan.

— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se
raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että
kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän
aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt
jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko?
Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?

Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt,
lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En
kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa,
oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin
oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei
toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme
toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet
välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me
tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha
olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.

Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme
olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta
vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. —
Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina,
jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu
mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä
ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin
ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut,
palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne,
minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui
takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä
Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä
koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme
räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten
puhumaan töistämme.

Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan
lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen
polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut
ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä
ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne
säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat
kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet
sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut
valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin
unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi
silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi,
ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.

Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja
kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen
luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni
tyhjyyden.

Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en
osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan,
vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta,
mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan
kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena,
pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan,
vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin:
minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi?
Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen
nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?

Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.

— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.

Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En
oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä
minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen
puistossaan.

Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo
ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli
hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.

Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja
kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin
antanut hänelle paljon.

Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.

— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta
nyt sen näin.

Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen
voitolliseen yksinäisyyteen.




VALKOISET KENGÄT


Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia,
jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse
ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa
kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa
eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän
poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja
olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli
helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli
kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin
lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun
hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa
kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli
käynyt monta kertaa.

Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla
varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla.
Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän
hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut
yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa.
Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän
hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet
syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan
haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän
ammensi ilonsa ja voimansa.

Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän
elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat
kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten
säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä
valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan
eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän
tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että
hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt
juhlaan poismenneen kunniaksi:

    Tuuti lasta tuonelahan,
    alle nurmen nukkumahan...

Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin
sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen
kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin
kaukaisessa salojen kalmistossa.

    Tupa suuri Tuonelassa,
    Manan majat avarat.

Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret
kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.

<tb>

Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon
Suistamosta.

Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja
esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden
edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana,
ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan;
juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin
sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli
kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan
laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus
uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku,
mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi,
jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt
äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta
laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä
Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa
ympäristössä ja oudolle yleisölle.

Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan
hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita,
mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää
vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä
pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana.
Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta.
Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta
on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla,
muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä,
missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua
runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi
vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy,
kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy
laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu
hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja
antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista,
joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä
keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko
olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.

Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden
vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä
käärinliinat pantiksi!

Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä
vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa
ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi,
että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan
henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?

Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti
liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on
synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden
lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen
jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään
yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön,
lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida
Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin,
elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama
salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun
muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja
hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän
mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin,
leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme
karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen
huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät
kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.

Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen,
missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista.
Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti
heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.

Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä
levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko
Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä
mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.»
Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa.
Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä
muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi
lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään
varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi,
näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.

Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten.
Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.

Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.

Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen
aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa,
Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti
nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja
elämänhalullaan.

Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua
tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset
tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien
runolaulajat vastassa.

Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan
kuolinsanoman.




GRANIITTILOHKAREET


Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan
työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet
näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole
päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse.
On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan
tulisi niitä tuosta ryöstämään.

Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat
myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät
mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.

Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat
kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä,
polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse
vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu,
tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee.
Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne
pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee
kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?

Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä
unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi
kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli
autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui
vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin
taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele
niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.

Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on
ulkopuolella lakastumisen lakia.

— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.

Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen
ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen
henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset
jättiläisliljat yökasteessaan.

<tb>

Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin
muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella.
Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme
sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana,
lyijynraskaana, mykkänä.

Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä
viivoja kuin murheesta!




LAULAJILLE


Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat
kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän
puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia,
joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan
tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos
sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä,
jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa
saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä.
Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia.
Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja
liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin
haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden
takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta,
ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina
liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat
vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat
äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.

Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna
paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista
multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät
köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys
on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen
ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta.
Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin
ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen
hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä
tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää
häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot.
Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat
ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa,
on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.

Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä
hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se
kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään,
sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu
jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.

Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille
lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille
lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole
kiittämässä.

Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle
hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle
tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme
kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.

Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan
väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää
ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte
läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea
suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme
tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme.
Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä
— tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon.
Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on
ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.




MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA


Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin
maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää
kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä,
joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen
hartaushetken.

Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja
turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan,
jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä,
joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon
vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän
kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa,
en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa
oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää
häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja
lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti
kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena
ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi
hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö.
Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa
Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä.
Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät,
tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi
ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen
hyvät tekonsa suoritettiin salassa.

Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden
kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka
matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli
kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu
hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias
emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia
oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja
avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn
asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.

Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta
suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan
likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille.
Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti
kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa
ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä
päällysvaatteitamme.

— Terveisiä, sanomme me.

Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja,
niellen pienen liikutuksen, vastaa:

— Vai on taas tultu.

Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää,
jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia.
Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme
tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu
rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen
samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin
vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja
ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä
rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin
ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja
isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla,
suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä
tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän
kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman
puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta
pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat
leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen,
josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole
erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä
porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen
kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta
tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle
vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo,
saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja
palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt
sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten
kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme
jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä
lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on
pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja
ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen
valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle
tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli
kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy
pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme,
kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan
lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean
kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin
suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä
asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle.
Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se
merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän
kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle
täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että
toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he
olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja
helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen
istuu ja sitä kuuntelee.

Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee
yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.

Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä
kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin
toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on
terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan.
Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset.
Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta
pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten
pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun
ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua
paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme
jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä
niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota,
eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään
salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois.
Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos
sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla.
Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun
sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen
tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään,
ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia
kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme,
että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron
perään olemme kuulleet pihamaalta.

Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen
valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt
hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden
kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.

— Jumalan haltuun.

Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu
sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa
otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja
kohtaan.

Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin
mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä
sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen
sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän
salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva
viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.




ORJANTAPPURAPENSAS


Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä
vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti
kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä
hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.

Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne
muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki
juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä,
milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli
säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se
edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen
tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu
tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat
kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille,
täytyi repiä ja avata.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon.
Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu
tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu
olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan
alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei
ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä
se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä
piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin
syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä.
Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse.
Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.

Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät
kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin.
Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu
täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se
oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia
puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua
ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja
paiskattiin takapihalle.

Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää
herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi!
No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä
muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta:
antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.

Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää
luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat
taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko
mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun
riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.

Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta,
ainoastaan äiti oli sisällä.

Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät
ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.

— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?

Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.

— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon
pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti
rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.

Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen
silmiinsä.

— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?

Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa
ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään
ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä
vuotivat alas multaan.

Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.

Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.

Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon
lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi,
jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.

Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko
puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen
kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin
kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan.
Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja
myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön.
Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat
orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti
voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin
alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun
keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi
hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa
kahleihinsa, antoi se vapauden.

Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen
ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli
hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion
sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin
kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka
hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.

Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet
täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin
riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat
harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset
puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat
hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään
linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille
lapsille.

Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa
jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran
hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen
syntien takia.




TUOMIPUU


Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja
mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut
otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun
ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat
rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden
täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas
erämaihin.

Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas
pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat
hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli
tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis.
Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään
huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä
huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori
sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään
tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi
pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva
tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä
tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat
ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut
tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset.
Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja
varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä
kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä
kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin
portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla
ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se
kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat
keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia,
paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika,
silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai
pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka
halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He
tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa,
sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja.
Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki
alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki
sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin
viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.

Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin
kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa
niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta
pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan
putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat
vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka
pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin
puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan
päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin
lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti
portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun
vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä
kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin
vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi
suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa
ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille
ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä
ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.»
Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän
itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain
ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.

Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa
katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin.
Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää.
Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät
nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki
työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili
auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa
toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan
hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu
oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei
isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä
ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut
laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät
hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin
kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset
kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.

Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään.
Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa,
niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua
katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut
siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta
eivät he kuule sitä. Nyt, nyt...!

Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden
latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään.
Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän
ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat
tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti
vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli
asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko
lintu käki?

Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa,
mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin
vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia.
Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka
uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut?
Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että
hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä
tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle... Vieras tyttö
kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat
värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi... Sairas tyttö pääsi vaivoin
vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut
menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!

Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin
silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.

Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan
luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut
lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli
tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa,
niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset
vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi
kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria
tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen.
Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat
kääntyivät kotejaan kohti.

Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo.
Siellä kotipuolessa.

Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja
hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt
kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli
ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!




KIRJOJEN RAKASTAJIA


On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi
haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään,
kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat
katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin
velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän
tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden
ikkunoissa.

Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä
maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja,
noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen
ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten
sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta,
ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen
kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien
koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen
lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä
kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä
kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat
kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä
arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille
ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja
sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta
siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö
he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa
kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen
vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee
antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi
hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka
tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana
vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan
hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä
neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.

Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla
olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen
että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten
kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui
myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias
lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä.
Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän
vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja
antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista.
Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta
raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän
vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle,
vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti
mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi.
Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului,
ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä
hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja
pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta,
missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn
das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että
eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi,
koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä.
»Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube»
(sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.

Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori.
Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta
lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan.
Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä
olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä
käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako
vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja
työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat
ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä
ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.

Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi
kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa
laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta.
Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee
kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se
ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti
hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän
astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi
ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.

Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa
köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät
tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää
ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan
vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena
varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella
ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja
kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa
siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten
läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan
vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella
tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai
akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti,
yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan
oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50
kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja
tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi —
minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle,
mutta sinä opi lukemaan!

Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee
ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905
kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella
ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka
antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon,
mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy,
ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja,
uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan
poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa
sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun
omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti
tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt,
vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen
sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.

Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja
vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään
maailma pimeämpi ja köyhempi.

Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka
kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla
vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli
monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta.
Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme,
kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin
rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet
kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti
mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja
tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja
alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että
suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan
Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle.
Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja
kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.

Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun
sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen
mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri
hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan
hän voi tehdä kirjaimet.

Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta
kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa
että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on
kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja
kohtaan.




»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»


Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen,
kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin
puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla
Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.

Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän
toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan
se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi
jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen
ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun
kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta
historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla
kysymys tästä puuaapisesta?

Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40
vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.

Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme
symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi
esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen
upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet
kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten
hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta.
Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen
ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa,
mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään
lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin
puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme
aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme
verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien
runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu,
tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen
rakas.

Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä
ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine,
historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla!
Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet
pelastaa itselleen.

Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista
esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on
tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä!
Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat
joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja
myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut
valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän
kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä
kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet.
Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto
toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi
lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty
lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu
Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.

Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin
äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä
ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja
läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat
eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden
luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen
puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun
vanhoihin pukuihin näin palasi henki.

Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet
jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista
tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja
pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.

Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi
jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin
nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.

Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi
maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin
ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena.
Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle,
missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä
ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa
osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan
peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat
vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin
toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat
suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka
vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli
tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka
nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet.
Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja
lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista
sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat
peruuttamattomat.

Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa
ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki
niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja
taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille
vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se
on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu
uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan,
kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut
monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot
ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito
elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa
olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään
on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin
tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin
näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului.
Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti
lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta
ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin
pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli
veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt
yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.

Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt
Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja
Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli
ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen
seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»

Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen
kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään
historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen
puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden
mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja
perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat
ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista
historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat
hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme
vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka
paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun
linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta,
Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä,
jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä
olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia
kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä,
tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä
kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan
kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen
niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi
hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä
miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on
koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään.
»Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja
historiallisia esineitään varten.

Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien
ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan
heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.

Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa
tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike.
Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä
kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt,
kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja
myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain
se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä
elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.




IÄISYYSKAIPUUTA


V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra
Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin
viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt
sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi
houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne
myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn
talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän
kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra
Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja
kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä
sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich
Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin
historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen
hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin
Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor
messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin
messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.

Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja
määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin.
V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan
kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte
lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa,
josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym.
Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin
vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen
ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu
holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua
kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis
tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön
talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon.
Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä
hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen.
Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari
Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe
medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä
kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin
kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan
kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla,
missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin
itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin
pihamaalla.

V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien,
hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu
kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine
Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29
p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin
avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten
voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa
kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan,
piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys
kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen
Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4
kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.

V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista.
Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta
Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka
todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas
nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin
puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle
kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen
tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin
vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu,
mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en
aldeles extrem köld det fordra skulle».

1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.

Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata
kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen.
Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen
päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta
sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena
toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten
pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle
paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle,
suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus
sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka
Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun
porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723
pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka
kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.

Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto
ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa
korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von
Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi
jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan
maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin
kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika,
koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi
saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia
säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.

Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin
pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa.
Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.

Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen
tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin,
muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja
kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa
kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi
nousevan 459 taalariin kuparirahaa.

Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon
penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta
varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko
vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia.
Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi
saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle
rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies
Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa
saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia.
Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin
mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on
piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt
löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei
ollut yhtään merkintää.

Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun
19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon
maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle,
mutta itse hän pian kuoli.

Henrik Forsius kertoo kirkosta:

»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee
torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita,
Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja
lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko
on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja
läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu
aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon
pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön
muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella
ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti
pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti
veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille
maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun
sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella,
kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter
Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen
aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana
saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla
tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt,
Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut
kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen
vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)

Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen
kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään
heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:

              Jehovah
    Tu lux, tu vita, tu medicina
                et
              _Ulrica_
    Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris

Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava
varoitus:

    Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af,
    Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf
                      1727

[Säkeet rovasti Wangin.]

Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä
penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän
korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään
jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan
11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa.
Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi,
joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä
ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten
Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä
J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia
riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin
sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin
näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on
siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien
sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma
saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»

»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen
uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle
hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon
somistamiseksi tehty peltikatto.

Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun
laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18
kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta
vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata
kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle,
erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän
sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon
hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin
kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri
muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus:
_Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat,
hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella
puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz
tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland
och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter
Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi
on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista
ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin
nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan
sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i
Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»

Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää
korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä
varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja
maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti
Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä
tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII
tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen
van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der
Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa
takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä
kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet
vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille
kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726
rakennettuun kirkkoon.

Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet
vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit
saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella
olivat ne kuluttaneet.

Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon
rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon
pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla
kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä
voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä
hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias
Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat
sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä
varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.

Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä,
säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran
alle.

Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä,
havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko
tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni
nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei
voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää,
kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen
Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa
entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset
kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt
kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä
protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»;
Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin
kirkkoon.

V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden
300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi.
Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri
Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä
rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen
kirkonpaikan yläpuolelle.

Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi.
Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja,
jottei raskas paino sortuisi.

V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko
siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon
vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä
odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin
ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia.
Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen
kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin
kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin
vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se
_luovutettiin seurakunnalle_.»

Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa
99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa.
Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta
sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja,
tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies
pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui
perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko
kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen
urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius
kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta
samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon
ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa
kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi
paikallaan.

Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat
täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen
ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.

Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen
hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari
Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin
teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava.
Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.

Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja
Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.

Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello
näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen
särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari
19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan
monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin
paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu,
joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin
myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä
jonkinlainen kyyhkyslakka».

Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään
tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof.
Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma
torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää
tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan
kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän
maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi
kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi
siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt
ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.

Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava
halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.

Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut
näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen
näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin
pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten
vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle
kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille
kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen
uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien
sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa
isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.

Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi
yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä
muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin.
Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat
lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».

Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että
Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti
täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus.
Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä
rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan
Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa
rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko
siellä siitä vielä jotakin jäljellä?

Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa
temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset
tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää
jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin
mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille
etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii
tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä
sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse
myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa?
Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan
iäisyyskaipuutamme?




ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ


_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset
ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen
ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi
leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin
löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan
pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei
omistettaisi puhetta isänmaalle.

Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole
kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan
lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään,
kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään,
ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä
vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan
kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista
ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa,
ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin
silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena
oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut
tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä
paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä
suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle —
eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!

Isänmaata ei vielä ollut.

Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut
olemassa?

Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä
Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia
sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi
Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla
harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen
tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista
kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä
heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista
ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella,
joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa
tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien
edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman
valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset
olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat
erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti,
näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa,
että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on
yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin
riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät
tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat
talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja
vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa
kasvot.

Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle,
oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä
rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen,
näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin
tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin,
tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä
tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle
mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme,
minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen
puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi
ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen
voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä.
Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin
tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».

<tb>

Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien
maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina.
Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin
englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän
aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme»,
tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme,
ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon?
Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin
puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi
vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle,
katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen
taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi,
että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle
Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella,
sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he
olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää
antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat
jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta
tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti
suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan —
suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa,
lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin
oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut
tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan
ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan
mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut
tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä
asuinpaikalle, Rautalammelle.

Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden
jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.

<tb>

Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä
erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu
tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului,
kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin
tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja
me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi
aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä,
ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja
sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui
saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun
vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin
kaunis ilta.

Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä
tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata.
Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa
ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli
onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja
katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa
ympäristössään näki isänmaan kasvot.

<tb>

Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä,
jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on
heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on
yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme
nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä,
miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai
tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne
olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi,
mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia
edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme
täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota
he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa,
kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä
vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän
sisältyy?

Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä
myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me
voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan,
kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja
vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen
isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa
ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla
sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen
iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme
myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä,
kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä.
Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä
nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä
sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka
miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot
surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta
kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi
ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti
kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden
ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!

Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme
kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä
tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin
uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja
lapset vailla kotia.

Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri
tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista
näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä,
mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis
kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus
vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa
vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava
miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua
suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään,
että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen
asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen
kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa
väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa
vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi
voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä
tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan
läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä»
uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta
rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta,
kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä
sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten
puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä
tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja
puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v.
1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas
inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme.
Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä,
sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja
Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset
olivat yhtä.

<tb>

Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat
miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta
missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys,
sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan
arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi.
Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta
ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä
täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes
silloinkaan, ennen...! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä
hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa
yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja
kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden
osalle ennen vanhaan.

Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka
antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi
nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa.
Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa,
että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja
ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne
silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua
elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän
ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät
vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan
sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan
siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä
kunniamerkkejä — hän etsii _ihmistä_, etsii lyhty kädessä rehellistä,
vilpitöntä ihmistä!

<tb>

Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka
sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun
sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota
vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta
itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi
tehdä puhdasta sydämessämme?

Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat,
joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja
miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan
tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää
jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen
upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös
uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa
Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien
synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika
tarjoaa.

Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen
itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi
isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.




SNELLMANIN LAULU


Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan
kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat
hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären
silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä.
Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka
hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta
hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen
edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi
hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta,
työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian
muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten
ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä
laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten
saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon
rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme
Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.

Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan
kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan
sanoiksi kielellä, joka oli _hänen_ sydämensä kieli, mutta joka ei
ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen
kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman
äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän
perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän
innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka
yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä
maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien
laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen
pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on
tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon
leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa
vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen
kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta
maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen
kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen
herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on
loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän
ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on
tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja
ainokaisen maailmassa.

Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät
isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka
Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille
kirkasti.

Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton
valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen
hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa
toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen
joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien
joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä
vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän
täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt
suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa
päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa
itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo,
Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12
päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen
edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka
sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja
jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville
polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka
Snellmanin tietäjäsilmä näki?

Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.

<tb>

Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus,
ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde
Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte
omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan
sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle,
jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme,
meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja
muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme
parasta.

Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan
puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän
työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!




KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT

Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä


Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä,
lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen
eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa
laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan
sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut
korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni
harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme,
tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja
meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat
laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän
kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt
suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut
toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä
käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita
jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut
ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut
sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta
osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen
kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se
osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän
oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle
meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme,
me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme
hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on
puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti
poissa.

Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu
maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja
kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa.
Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas
vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät
tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on
koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä
kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme.
Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat
asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja
kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja
sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat
lähtemään asemalle.

Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet
valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti
ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten
lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea
arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?

Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä.
Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita
mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on
ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme
käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti.
Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme
voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme
tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa
ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö
senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja
hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen
hetkensä koittaa?

Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä
itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi
onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin
lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat
piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus
opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme
kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat.
Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä
hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut
me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä
vastaan kajastaa helpotus.

— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.

— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.

— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.

Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto
seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme
täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen
siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun
näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen
laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki
tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla
hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän
hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme
vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea
meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme
arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta
iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää
viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle
matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me
toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään
ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan
ajatus vain on harras.

Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä
talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut
niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.

Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin
sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille
kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu
on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä
omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä
sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa
perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku
sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään
johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli
tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi
vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen,
joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan
taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä
alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet
toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin
sairastamaan.

Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut
sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja
valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin
tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin
tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella
ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli
samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen
sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä
joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.

Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden
muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita
kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät
sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa
ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja
ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve
saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle
joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina,
jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan
tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka
kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja
karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään
kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut,
kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen
lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina
liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä
tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme
kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan
kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme
kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja
me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla
olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt
jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme
tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat
rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin,
painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi
aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko
helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää
antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta.
Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme
laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli
laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar
lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta
itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me
ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä.
Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä
aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi
kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt
kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut.
Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.

Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä
myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat
voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme
pyhityksen.

Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet
myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän
taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen
nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten
jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten
yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on
avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt.
Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka
ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa
kerran elonkorjuun päivät.




NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA


Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka
ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa,
mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko
Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä
askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.

Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän
jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä
on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta
huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista
vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat
rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia,
että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa
alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa
mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys
todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa
nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa
unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa
päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain
saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki
hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa
ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat
tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan
puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat
hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen
isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen
lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen
olkapäiden ympäri.

Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea,
että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä
villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys
nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti,
niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on
nyt vain yksinäisiä.

Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen
täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.

Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi
Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on
sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti
hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin
helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee
enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen
ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä
tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut
kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy
saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun
hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen
janonsa.

Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni?
ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka
se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle
ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi
kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan,
syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta
ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä
kuussa ja auringossa.

Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan
hukkaantuman...

Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten
katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät
kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat
veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja
yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä
tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät
syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi
he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle
anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta
sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin
kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät
täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun
ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka
isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä,
tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta
minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä
vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään
pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä
maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle
puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille
puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että
valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista
itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata
ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä
humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut,
miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö
varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa
kohden?... Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi.
Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä
riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä
ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa.
Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä
ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus,
mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!

Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika
tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa
ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja
käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä,
koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon
laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä
makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.

Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi
väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he
voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä
on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat
kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.

Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän
otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat
kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää
voinut erottaa, kunne hän meni.

Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin
eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi,
pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He
seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien
häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta
oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.

Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän
vain palautti mieleensä mestarin sanoja.

Mene, äläkä enää syntiä tee... Valvokaat ja rukoilkaat...

Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se
risti!

Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.




SIMONIN HUONEESSA


He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista
seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu
ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli
ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset.
Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan.
Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää
jonoa.

Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia.
Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät
pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä,
joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.

Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä
hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja
nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin
maantien tomu kirveltäen painuu.

Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset
eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut.
Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.

Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja
vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa
viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä
kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta
ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat
ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät
juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän
eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän
kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.

Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian
on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa
spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty
käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja
huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.

Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä.
Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä
siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä
vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä,
ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei
milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen
Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!

Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa
mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi
on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee
mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta
hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat.
Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja
opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä
hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan
kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten,
että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten,
että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.

Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina,
puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he
ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta
he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään,
niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen
vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että
mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin
ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki
spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen,
eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat
valmiina.

Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän
tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen
eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen
leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle
hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa.
Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin
äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään.
Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin
mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat
ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme,
ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä
kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.

Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä.
Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta,
mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja
lamaannus ovat tukalat.

Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin
huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu,
tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat
löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset
repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän
itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä
lyönnit täyttävät huoneen.

Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja
hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.

Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken
jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle,
siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä
on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä
on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.

Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen
katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä
jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan
kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti
hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.

Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.

Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun
voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä
tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen
kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa,
sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa:
ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen
vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin
yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen
jalkainsa juureen.

Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen
kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.




KRUUNU


Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta
perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen
Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja
sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin.
Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt
se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä
vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota
ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös,
paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit
ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat
kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin
suuri päivä.

Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi,
ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen
vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa
kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid
puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella
jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa
pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä
ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka
sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille
vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä
veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman
saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän
kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä
näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada
pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin,
asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää
kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona,
taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi
ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle
ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu
ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja
kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä.
Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja
käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko
hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo
hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen —
sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää
saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun
kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta,
raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät
häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan.
Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun
alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän
tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.

»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»

Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on
tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä
viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta,
häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta
aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu
edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset,
ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain
tapahtumapaikalla.

»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»

Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan.
Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.

Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa,
jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan.
Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita
itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.

Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että
sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu.
Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu
olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.




HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN

Pääsiäispuhe


Hiljentykäämme muistamaan.

Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset
toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat
suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas
ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi
hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen
käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa.
Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä
on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten
kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja
jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin
siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä
kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen
runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa
heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus
tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata
ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa
heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja
houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki
heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan —
minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä
kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän
kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä
suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan
eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.

Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen
seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo
hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät
putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa
päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän
liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän
pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat,
surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä,
joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli
lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja,
sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi
voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai
käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen
silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä
pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret,
älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne... Isä, anna
heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten
äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!»
On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se
on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän
silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta
ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja
rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän
täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.

On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit.
Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita.
Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät
he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat
hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle
kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.

Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on
mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten
lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut
lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut
valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä
ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä,
sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt
tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.

Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen
kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä
kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme
hengessä sanat: se on täytetty.

Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen
sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat
turvata sanoihin: se on täytetty.

Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle.
Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän
ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa.
Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä
multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee
ohi... Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen
nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan
runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme
hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.

Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet
puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran
minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana?
Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin
olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä
saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.»
Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi
menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.

On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen
eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta
sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän
kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä!
Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä
kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.

Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin
hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme
hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot
Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa,
niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.

<tb>

Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen
mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla
naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä,
jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko
nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia,
jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat
vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa
siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään
kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja
kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen
onnellisimpia oikeuksiaan.

Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me
näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden
tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen
arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan
lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel
askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet
määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on,
muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun:
»lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja
täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.»
Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat
Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».

Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois.
Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu
sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.

Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa
poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 ***