path: root/76107-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76107 ***

language: Finnish




ROISTOVÄKEÄ eli YLEMMISTÖ ja ALEMMISTO

Huvinäytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

TH. OVERSKOU


Suomentanut

Edv. Törmänen





Hämeenlinnassa,
Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,
1878.






Jäsenet:

VALTIONEUVOS DOBEL, konttori-päällikkö oikeus-ministeristössä.
PAROONI LILLIE.
JOHANNES VAGTEL, "sihteeri", hautauskassan hoitaja.
KRISTINE, hänen vaimonsa.
AUGUST, heidän poikansa, polyteknikko.
MATHILDE STRÖM, Kristinen sisaren-tytär, Vagtel'in holhotti.
FREDRIK DAHL, virkamies oikeus-ministeristössä.
PALLE BLOK, puosmanni "Holmesissa".
ELLEN, hänen vaimonsa.
GRETHE, heidän tyttärensä, palveluksessa Vagtel'illa.
PEHR QVIT, vanhojen kirjojen kaupustelija.

Tapaus: Kyöpenhaminassa.




Ensimmäinen näytös.


Muhkeasti sisustettu huone Vagtel'in asunnossa. Perällä ovi, ovesta
oikealla korkea pulpetti, sen päällä tilikirjoja; pulpetin edessä
konttorituoli. Vasemmalla sivuovi, siitä etummalla, lähellä seinää,
sohva ja sohvan yläpuolella, seinällä, kellon-nauha.


Ensimmäinen kohtaus.

Vagtel (pulpetin ääressä työssa). Rouva Vagtel (istuu sohvalla,
nojautuen taaksepäin, kädessään rihvelitaulu, laskien. Hänen vieressään
kahvipöytä).

_Rouva_. Sihteeri!

_Vagtel_. Tiina kulta! — Viis ja kolme — kahdeksan —

_Rouva_. Minulla on liian vähän rahaa, ystäväni.

_Vagtel_ (tauoten työstään). Enkä minä voi tehdä lisää, ystäväni. —
Kuus ja neljä kymmenen — ja — — —.

_Rouva_. Sinun tulee hankkia lisää, Hannes. Mistä otan minä muuten
kahvit ja vehnäleivät?

_Vagtel_ (kääntyen tuolilla). Mistä minä otan sinulle kahvit ja
vehnäleivät? (Lempeästi) Tiina kulta, ajattelepas itse! 600 taaleria
vuodessa — riittääkö siitä kahveesen ja vehnäleipiin? Pitää laittaa suu
säkkiä myöten, eukkoseni.

_Rouva_ (nousee ylös ja käyskentelee edes takaisin). Sinä suinesi,
säkkeinesi! Olenhan minä jo niinkin tarkka; min'en vaadi kuin 20
taaleria lisää.

_Vagtel_ (hypähtää tulistuneena alas). Mutta kun minulla ei ole
yhtäkään taaleria! Sinä olet pusertanut minua jo niin, että —

_Rouva_ (kylmästi). Älä siinä nyt melua. Me olemme kutsuneet vieraita
ja — se oli sinun luvallasi, se.

_Vagtel_. Sen pahempi! Mutta minulla on sellainen pehmyt luonto.
(Innolla). Saat nähdä, ett' ei sinulle kunnian kukko laula.

_Rouva_. Laulaa tai ei, se ei liikuta sinua. Mutta sinä olet virkamies,
sinun tulee kunnialla pitää sihteerinarvosi.

_Vagtel_. Ja sekin on sinun työtäsi, se. Kun sinun äitisi antoi
myötäjäisiksesi maatalon, niin arveli hän, että minun piti antaa
sinulle ainakin rouvan arvonimi. Niin otin minä eron ammattikunnasta ja
tulin sihteeriksi ensimmäistä luokkaa, alaalta päin lukien. Nuo minun
myötäjäiseni, jotka maksavat minulle pelkkänä verona kuusi taaleria
vuodessa, minulla vielä ovat, mutta sinun myötäisesi, maatalo, on
mennyt kaiken maailman tietä.

_Rouva_. Sinä olet väärässä, ystäväni —

_Vagtel_. Niin olenkin, sillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta
vastustaa sinua. Niinpä saimme me komeita ajokaluja, muhkeita
seuramiehiä, kesä- ja talvi-asunnoita — niin, siinä oli kesäkylpyjä,
siinä kaikkea hyvää niin paljon, ett'en minä ennättänyt käydä
maataloamme edes katsomassakaan. Nyt pitävätkin siitä huolta jo toiset.
Olisipa meille itsellemmekin käynyt aika kurjasti, jollei minun vanha,
kunnon koulutoverini Pehr Qvit —

_Rouva_. Älä mainitsekaan mokomaa elävää.

_Vagtel_. Minun hyväntekiäänikö? Minä siunaan häntä. Kun meillä oli
lihavat päivät, ei hän näyttänyt edes silmiänsäkään, mutta annapas, kun
sai kuulla, että meidänkin mailla oli halla käynyt, niin siinäpä hän
olikin heti, eikä itku suin ja tyhjin kourin, vaan hyvä neuvo muassaan.
Oletkos unohtanut, kuinka hän kerran lensi tänne ja kyynelsilmin
raikahutti: "koulutoverini, minä olen keksinyt keinon! Sinun leipäsi
on jo paistumassa! minä olen perustanut hautauskassan ja valtioneuvos
Dobel on pannut sen toimeen. Hän tahtoi määrätä minut kassööriksi,
mutta minä olen pyytänyt häntä antamaan sen toimen sinulle, ja niin hän
on tehnytkin. Sinä saat kuusisataa taaleria palkkaa vuodessa." Ja niin
hyöri ja pyöri hän edestakaisin ja suuteli sinua ja minua ja Augustia
ja vanhaa pesu-eukkoakin.

_Rouva_ (joka on istunut sohvalle). Niin, kyllä se oli sievästi tehty.

_Vagtel_. Se oli ylevästi tehty, se. Mutta entäs vieläkin. Hän arveli
minulla olevan vielä sen verran varaa, että voisin suorittaa takauksen,
mutta kuultuansa, ett'ei minulla ole ikinä mitään omaa, vaan kaikki,
mitä on, on sinun sisaresi-tyttären, minun holhottiin, joka äiti
vainajansa tahdon mukaan asuskelee meillä — niin mitä tekee tuo kelpo
kirjasaksa? Hän menee valtioneuvoksen puheille ja takoo häntä siihen
asti, että tämä jyrkkä mies sanoo viimeinkin: "teitä minä uskon, te
olette rehellinen mies, ja kun te pidätte Vagtel'ia yhtä rehellisenä
kuin itse olette, niin sitoun minä vastaamaan hänen puolestaan: Hän
saapi viran ilman takausta."

_Rouva_. Mutta, ystäväni, sinä unohdat kokonaan ne kaksikymmentä — — —

_Vagtel_. Hyvä Tiina, minulla ei ole — (Innolla). Minun täytyy sanoa.
Nyt on loppu. Tämä on kyllä ikävää, mutta sekä miehenä että isänä,
kassanhoitajana ja kansalaisena tulee minun sinulle suoraan ilmoittaa:
tämä tällainen elämä ei lyö leiville.

_Rouva_. Ja sekä vaimona että äitinä tulee minun sinulle mitä
suorimmasti ilmoittaa: me emme voi elää muulla lailla.

_Vagtel_ (tulistuneena). Kun me emme voi elää sillä, emmekä millään
lailla, niin kuinka me voimme silloin elää tällä lailla?

_Rouva_ (kiivaasti). Me emme voi elää kerjäläisten tavoin.

_Vagtel_. Ja miksikä emme, kun kuitenkin olemme kerjäläisiä.

_Rouva_. Mathilde maksaa meille kyllin paljon, vaatiakseen, että
meilläkin elettäisiin seura-elämää. Ja kuinka voisikaan nuori tyttö — —
—

_Vagtel_. Voisikaan, voisikaan — — Sinun elämälläsi ei näköjään
olekkaan muuta tarkoitusta, kuin että hän menisi parooni Lillielle
naimisiin ja sillä lailla aateluttaisi meidän sukumme. Minä puolestani
en todellakaan tiedä, mitä hyvää tuossa tarkoituksessasi ja tuossa
paroonissa on.

_Rouva_. Hän on hieno ja sivistynyt mies.

_Vagtel_. Niin, muka, ja sen osoittaa hän mielistelemällä,
kievastelemalla sinun edessäsi, ylistelemällä sinun yksinkertaisuuttasi
ja järjestelemällä juhlapitoja. Muut ihmiset ajavat tuota herraa
niskapäästä ulos, tietäen hänen elävän ainoastaan sen toivon varalta,
että hänen veljensä kuolisi.

_Rouva_. Hänkö! Hänkö köyhä? Hän on niin rikas, että on äskettäin
henkensäkin vakuuttanut.

_Vagtel_. Kas se todistaa rikkautta, se!

_Rouva_. Hänellä on varoja, hänellä. Minä tiedän sen. Herra varjelkoon
sitä, että sinä ajaisit hänet ulos!

_Vagtel_. Tiina kulta, min'en ai'okkaan sitä tehdä, en — mutta sinun ei
pitäisi kehoittaa Mathildea menemään hänelle naimisiin.

_Rouva_ (kuivasti). Min'en luule siihen kehoituksia tarvittavankaan.

_Vagtel_. Niin kyllä, oikein minäkin ihmettelen, ett'ei hän, nuori,
kaunis, rikas tyttö anna tuolle lipilaarille rukkasia.

_Rouva_. Huomaapas sekin seikka, että parooni voi kentiesi auttaa
meidän August'ia jaloille.

_Vagtel_. Noo, August on taitava polyteknikko, hän tulee toisten
avuttakin toimeen.

_Rouva_. Ukkoseni, meillä olikin muu asia keskusteltavana, — minun
pitää saada rahaa.

_Vagtel_ (rientää pois ja istuu pulpetin ääreen). Minulla ei ole rahaa.

_Rouva_. Kaksikymmentä taaleria.

_Vagtel_ (innollisesti laskien). Viis' ja kahdeksan, kolmetoista ja
yks' —

_Rouva_. Me häpäisemme itsemme.

_Vagtel_ (äreästi). Ja viis' on yhdeksäntoista ja — (kääntyy äissään)
ja — nyt en pääse puuhun enkä papuun. Minulla ei ole rahaa; kuuletko
sinä Kristina? Minulla ei ole rahaa.

_Rouva_. No no, älä nyt huuda! Jos ei sinulla ole — — (istuu) niin
mitäpäs sille mahtaa. (Kiivaasti). Siinä tapauksessa olisit sinä
kuitenkin voinut ennalta sanoa minulle — Hannes, sinä olet ankarasti
loukannut minua.

_Vagtel_ (hypähtää tuimana tuolilta). Mutta siis syö —! (vaikeroiden)
Tiina, Tiina, sinä saatat minut halvaukseen!

_Rouva_ (nousee kiivaasti). Minä? Kyllä!

_Vagtel_. Niin, kyllähän sekin on totta, ei sekään auta. Voi minua
mies-parkaa, minua poloista parkaa!


Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Mathilde_. Mitä nyt?

_Molemmat_. Se on tuo minun — — —

_Mathilde_. Minun vaimoni, joka tahtoo rahaa — minun mieheni, joka ei
tahdo antaa rahaa; eikö niin?

_Molemmat_. Niin juuri.

_Mathilde_. Min'en kysynytkään sitä muun kuin näön vuoksi vain.

_Rouva_. Hän antoi minun kutsua vieraita — se oli hänen luvallansa, se;
eikö niin?

_Vagtel_. Niin, niin! minä sanon kaikkeen: niin, mutt'en sittekään sano
itse asiaan: niin.

_Rouva_ (heitäkse sohvalle). Ja nyt jättää hän minun tällaiseen tilaan.

_Mathilde_. Eno-parka, te ette pääse tästä pulasta ilman lunnaita ja
(hemmoittelee) parempihan on maksaa sovinnolla, rakkaudessa.

_Vagtel_. Niin, kyllähän se parempi on, paljon parempi — (äreästi)
mutta minulla ei ole rahaa.

_Mathilde_. Paha juttu; minäkin olen menettänyt kuukautiset korkoni.
Mutta tiedättekö mitä — älkää vain panko pahaksi, niinkuin tähän saakka
olette tehnyt — onhan osa pää-omastani teidän tallessanne; tehkää
minulle mieliksi: Lainatkaa siitä!

_Vagtel_ (innolla). Vait, Mathilde, vait! Minä olen sinun kolhojasi
ja holhojan tulee tarkasti vartioida holhottinsa omaisuutta. Ja siten
ottaisin minä, sinun holhojasi — en koskaan!

_Mathilde_. Mutta sehän on lainaa — ja minä annan teille luvan.

_Vagtel_. Sin'et voi antaa lupaa ilman minun luvattani, ja min'en anna
lupaa, en.

_Mathilde_. Mutta rauhan ja sovun tähden —

_Vagtel_. Hyvä, hyvä; rauha ja sopu tulee niinkin, kyllä minä pidän
huolta siitä — (huo'aten) niin, kyllä minä — — — Minä olen sellainen
yö-myssy.

_Mathilde_. Mutta, eno —.

_Vagtel_. Minä olen yö-myssy, yö-myssy minä olen. Minä voin kyllä
suuttua, toruella siitä, että annan myöden, mutta panna vastaan,
vastustaa — sitä min'en voi — no, niinkuin sanoin, minä olen sellainen
yö-myssy, pehmyt lapanen sellainen — — —

_Rouva_ (nousee harmissaan ylös). Ja sinä uskallat sellaista sanoa?
Johannes, sinä sanot liian paljon!

_Vagtel_. Niin, ja sinä suutut liiaksi siitä, että minä toruilen itse
itseäni.

_Mathilde_. Minusta näyttää eno olevan oikeassa; lieneehän hänellä lupa
pahoitella omasta itsestään.

_Rouva_. Mutta hän pahoitteleekin minun tähteni. Teenkö minä ikinä
mitään häneltä kysymättä, teenkö?

_Mathilde_. Mutta kun te, täti, tiedätte, ett'ei eno voi kieltää
mitään, niin — — —

_Rouva_. Enkö minä pyydä joka ainoaa killinkiä? Voitko sanoa, ett'en
sitä tee?

_Vagtel_. Eihän se ole sinun syysi; se on onnettomuus, onnettomuus,
kohtalo.

_Rouva_. Salli minun jatkaa. Kaikkeen, mihin ryhdyn, pyydän sinulta
lupaa; kaikkea sitä varten, mitä ostan, pyydän sinulta rahaa. Ja nyt
kehtaat sinä sanoa olevasi yö-myssy, tohvelin pohja; Johannes, sin' et
ole oikein mies.

_Vagtel_. Niin, sitähän minä juuri taannoin sanoinkin.

_Rouva_ (tulistuneena). Muuten tiedän minä senkin, ken tätä kaikkea
on sinun päähäsi pannut, — tuo kirjasaksa. Ei mene päivääkään, ett'ei
hän tulisi ainakin kaksi kertaa tänne nuuskimaan, mitä täällä meillä
keitetään ja paistetaan. Minkätähden tyrkytti hän meille tuota
Nyboder'in hempukkaa piiaksi? [Nyboder on kaupungiu-osa, jossa asuu
milt'ei pelkkää meriväkeä, työkansaa j.n.e., mutta jossa siisteys on
yleinen. Suoment. muistutus.] Hm, sitä varten, että hänellä olisi
vakooja.

_Mathilde_ (lempeästi). Hyi täti! Hän on siisti, ahkera tyttö, joka
tekee työtä monta vertaa enemmän, kuin hänen tarvitseisikaan tehdä.

_Vagtel_. Vakooja? Loruja. Kun Qvit kuuli sinun jälleen saaneen tuon
entisen oikkusi pitää sisäpiikaa, niin tahtoi hän auttaa sekä sinua
että tytön isää ja esittelikin meille tuon tyttösen.

_Rouva_. Noo, sinun hra Qvit'isi on raaka narri — niin sanovat kaikki,
pait sinä.

_Mathilde_ (niinkuin edellä). Ja minä, tätiseni. Hän on avosydäminen
niin suuria kuin pieniä kohtaan, sanoo suoraan, mitä ajattelee, ja on
rehellinen mies. Tuo hänen suoruutensa on tosin vähän liiaksi uljasta,
mutta rehellistä; hän saisi tosin paremmin valita sanojansa; mutta
se seikka, ett'ei hän vilpistele, vaan uskaltaa sanoa ajatuksensa,
osoittaa että hän on mies. Hänen rehellisyytensä näyttää tosin
lystikkäältä — niin kyllä, mutta se on sitä mielyttävämpi, sillä siitä
näkee, että hän on jo _luonteeltaan_ rehellinen, eikä ainoastaan
_järkensä_ käskystä. Sanalla sanoen, Qvit on minun suosittuni, ja
jos hän vain olisi nuorempi, niin — (hemmotellen) hän voisi olla
vaarallinen minun rauhalleni.

_Rouva_. Hän?! (nauraa kovalla äänellä). Hahaha!

_Qvit_ (ulkona). Hahaha!

_Rouva_ (lakkaa nauramasta). Hyvänen aika, siinä hän jo onkin. (Istuu
sohvalle).


Kolmas kohtaus.

Entiset. Qvit (suuri reppu kainalossa).

_Qvist_ Hahaha! (asettaa laukkunsa oven suuhun). Kas niin, hyvää
päivää! Mitäs kuuluu?

_Mathilde_. Kiitoksia. Mutta teiltä ei sitä tarvitse kysyäkkään, te
voitte aina hyvin, eikö niin?

_Qvit_. Kiitoksia, neitiseni, kiitoksia, onpa tuo oikein ihmeellinen,
tuo minun laitani. Joka askeleella saan minä nauraakseni. Nyt nauratti
minua tuo teidän vanha Anninne. Kun minä kömmin rappusia ylös,
laukku kainalossa, niin sanoopa eukko näin; Hyvänen aika, hra Qvit,
mahtaapa teidän ijällänne tuo kirjain kantaminen tuntua. Ja sen sanoo
hän minulle, joka olen häntä kahdeksan vuotta nuorempi — Eukko pesi
parhaillaan rappuja. Eikö se ole somaa? Hän luulettelee minun työtäni
vaikeammaksi omaansa — lapsukainen! — Mutta tiedättekö mitä, rouva,
olkaa hyvä, kärsikää hänen kömpelyyttään, onhan hänkin ollut virkeä
aikanansa. — Mitä hittoja! Te juotte kahvia tähän aikaan päivää?
(Istuu rouvan viereen). Kas niin rouva! Tehän vasta emäntä olette, kun
kuudensadan taalerin vuotisella tulolla voitte juoda kahvia keskellä
päivää.

_Rouva_. Niin, sitä vaatii tapa — — —

_Vagtel_ (keskeyttäen). Se on vain tänään, ystäväni, tänään;
tavallisesti me emme juo kahvia ollenkaan, mutta sellaisena päivänä,
kuin esimerkiksi päivä, jollainen tämä päivä on — — —

_Qvit_. No — mikä päivä tänään on sitte?

_Vagtel_ (itseks.). Mitä minä nyt oikein sanoisin? (Ääneen). Tänään on
— on minun vaimoni syntymäpäivä.

_Mathilde_ (hiljaa Vaglel'ille). Siinä teitte hyvin.

_Qvit_. Kuinka? (Kättelee rouvaa). Toivotan onnea! Ja kun minä olen
vanha ystävä talossa, niin sallikaahan minun antaa teille pikku lahja.

_Rouva_ (lempeästi). Mitä turhia, hra Qvit — — —

_Vagtel_. Mitä sinä nyt —?

_Qvit_ (juoksee laukkunsa luo). Malta, malta. Tuossa on kyllä jotakin,
joka sopii rouvalle.

_Rouva_ (kohottaikse). Tuossa?!

_Mathilde_ (itseks.). Kummallinen, mutta hyväsydäminen mies!

_Qvit_ (on vetänyt laukun etummalle, aukaisee sen ja selailee
kirjoja). Muun muassa on täällä kasvatusopillistakin. Katsotaanpas
— (ottaa erään kirjan ja katselee sen nimilehteä). "Käsikirja
miehistölle tarkk'ampuvassa sotaväestössä" — ei, se ei sovi teille,
ei (ottaa toisen kirjan). "Yleisen varallisuuden luonto ja syyt" —
ah, se on kelpo kirja Gad'ilta — mutta pienille taloille se ei ole
juuri käytännöllinen. Mutta kas tässä — (lukee). "Ruoka-raparperin
viljelyksestä ja sen käyttämisestä ruoaksi" — se ei olisi niinkään
hullua, kun teillä olisi vielä maatalo, mutta nyt — (mielissään) Kas
tässä se onkin! "Frese'n kotoaskareet" ynnä "Kokki-kirja elikkä neuvoja
j.n.e." — Se on kelpo kirja, rouva. Ottakaa se, seuratkaa sen neuvoja
ja olkaa onnellinen! Jumala siunatkoon teitä!

_Rouva_ (kuivasti). Kiitoksia!

_Mathilde_ (Qvit'ille, joka latelee kirjoja laukkuunsa). Te ette
näköjään ainoastaan myy kirjoja, mutta suvaitsette niitä myös.

_Qvit_. Josko minä suvaitsen kirjoja ja kirjallisuutta? — Minä
rakastan niitä! Kirjallisuus, neitiseni, kirjallisuus on elämän
lähde. (Nousee ylös). Mitenkä minusta on tullut kirjasaksa? Minä
ostelin kirjoja lukeakseni ja luettuani möin ne, ostaakseni toisia.
(Innostuu vähitellen). Ja kun minä tapasin kirjan, jonka kuivat,
kuolleet kirjaimet yhtyivät juuri kuin mehusaksi, elähyttäväksi
ytimeksi, ja joiden henkistä ymmärrettä minä omalla ymmärrykselläni
taisin itselleni omistaa, silloin, neitiseni, — minä imin, minä söin
tuota ydintä, minä nautin kaikilla tunteillani niiden sisällystä ja
— sitten lainaelin minä niitä muille, jotta nekin saisivat niitä
lukea ja niistä iloita. Minä voin kirjasta imeä kaiken sen ytimen,
minä voin juuri kuin nielaista sen sydämeeni — minä lainaan kirjan
toiselle; kirjan henkinen voima, ydin on yhtä tehoisa, yhtä täydellinen
— niin, vaikka tuhannet ylipainokset kulkisivat kädestä käteen,
teoksen alkuhenki on yhtä tehoisa, jopa aina vain entistä tehokkaampi.
(Nostaen innostuneena laukkuansa). Voi, kuinka monta ylevää aatetta
tässäkin repussa on ollut, kuinka monta säkentä, jotka sytyttävät
valoa nouseville polville! Kun minä kuolen, neitiseni, niin tämä se
minun päänalaiseni olkoon ja henkitoreissanikin minä vielä kiitän
niitä, jotka ovat antaneet henkensä valon loistaa meille oppimattomille
kirjapainon-musteen kautta. (Panee laukkunsa ovensuuhun).

_Mathilde_ (liikutettuna). Te olette kelpo ihminen.

_Qvit_ (iloisesti). Enpä kaikkein pahimpiakaan, en! (Rouvalle) Vai
tänään on teidän syntymäpäivänne? Te olette siis —?

_Rouva_ (hiljaa). Kaikkea sitä pitää kärsiäkkin. (Ääneen). Nuori vielä
toivomaan, liian vanha mitään enää odottamaan maailmasta.

_Qvit_ (lempeästi). Niin vai — siinä tapauksessa olen minä nuorempi
teitä.

_Rouva_ (loukattuna). Te?!

_Qvit_. Niin, sillä minä odotan vielä paljon hyvää tästä maailmasta
(istuu rouvan viereen).

_Rouva_ (pisteliäästi). Te ette ole elänyt maailman pauhinassa. Minulle
on maailma inhottava, yhtä inhottava, kuin —

_Qvit_. Niin — maailma on aivan samanlainen meille, kuin me olemme
maailmalle.

_Rouva_ (nousee nopeasti ylös). Te olette —

_Vagtel_ (kiireesti, riitaa välttääkseen). Niin, maailma on ollut
minulle ja vaimolleni hyvin — hyvin paha.

_Mathilde_ (veitikkamaisesti). Niinpä minustakin maailma ei kelpaa
juuri mihinkään.

_Qvit_ (innolla, nousten seisomaan). Hakekaa syytä itse itsestänne,
älkää lykätkö sitä maailman niskoille. Mikä vika maailmassa on? Eikö
se ole oikein mestarillisesti luotu? Katsokaapas vain ympärillenne!
Se kukkii ja lakastuu, lakastuu ja kukkii — iänkaiken; elämässä on
lakastumista, lakastumisessa elämää — yhteyttä monilukuisuudessa,
monilukuisuutta yhteydessä ja — kaunis se on joka haaralta.

_Mathilde_. Niin, mutta —

_Qvit_. On vastoinkäymisiä? on kyllä ja kiitos Luojan siitä, että
niitä on. Vastoinkäynti saa voiman näkyviin ja siinä se elämä juuri
onkin, neitiseni. Mitä me ihmiset oikeastaan olemme? Kemiallisia
tulitikkuja! Meissä on tuliainetta, meissä, mutta se ei pääse palamaan,
niinkauan kuin me loi'omme turhuuden ja tuhmuuden kotelossa — Mutta
meidän pitää palaa, sehän se meidän tarkoituksemme on. Hyvä, — mitä
nyt tapahtuu? Sallimus ottaa meidän tuosta kotelosta ulos, hivuttelee
sitten vastoinkäymisellä ja — huiskis! — heia! siitä nousee puhdas,
loistava liekki, juuri voiman ja elämän kuva. Eläköön vastoinkäyminen!
Jos ei sitä olisi, niin eipä minullakaan olisi ollut iloa auttaa (lyö
Vagtel'ia hartioille) tuota läkkisormea.

_Mathilde_ (ilveillen). Aha, hra Qvit pitää vastoinkäymisestä niin
paljon ainoastaan oman itserakkautensa tähden.

_Qvit_ (iloisesti). Hyvin mahdollista, mutta ei sillä minun
todistukseni vielä peruutetut ole. Maailma on oikein oivallinen; nuo
"laitokset" ainoastaan pilaavat sen.

_Vagtel_. Laitokset! mitkä niin?

_Qvit_. Nuo tavalliset järjestykset, tavat ja muut sellaiset, jotka
eivät saa alkuansa ihmisluonnosta, mutta joita niin sanottu valistus
meille tyrkyttää, niinkuin esimerkiksi ylellisyys, ja nuo rahoja
nielevät kemut, ristiäiset, kihlajaiset, häät ja hautajaiset. (Innostuu
yhä enemmän). Hautajaiset ne, ne pahimmat ovat. Jos muihinkin kemuihin
uhratut rahat menevät kaiken maailman tietä, niin hautajaismaksut ne,
ne vasta surman suuhun menevät, ne. Kuolema on ainoa tila, joka tekee
kaikki yhtäläisiksi; kun köyhä kuolee, niin sopisi vaatia, että hän
haudattaisiin yhtä kunniallisesti, kuin rikaskin. Eikö maistraatin,
raastuvan, porvariston, maansäätyjen tai muiden, joilla on kuolleiden
kanssa tekemistä, tulisi pitää huolta siitä, että köyhinkin pääsisi
hiljaiseen lepopaikkaansa ilman suuria kustannuksia? Miksikä pitää
minun, tullakseni kunniallisesti haudatuksi, maksaa kelpo rahat
kellon lierittäjille, laulajille, puheenpitäjille ynnä muille, jotka
eivät minusta ollenkaan välitä. Onhan hyvin kummallista käyttää
hyödykseen kuolemantapausta ja vaatia kuolleen tähden rahaa, jonka
takaisin-maksaminen ei tule edes kysymykseenkään. Ja entäs, kun on
suuri perhe, ja kuolema tempaa äkkiä useampia — uhreja —! (Tarttuu
innostuneena rouvan käsivarteen). Se on onnekseni, rouvaseni, ettei
minun ole tarvis pitää huolta hautajaisistani, sillä minä kuolisin
pelkästä kiusasta.

_Rouva_ (kuiskaa Vaglel'ille). Saa tuo pois täältä.

_Vagtel_ (pitäen kiinni rouvasta, kuiskaten). Tiina-kultaseni — — —

_Rouva_. Vaiti. Minä pidän siitä itse huolta — (soittaa kelloa, joka on
pöydällä).

_Qvit_ (ottaa Vagtel'ia käsipuolesta ja kulkee hänen kanssaan pulpetin
luo). Juuri nämä seikat, naetsen, saattoivatkin minun perustamaan
hautauskassan.


Neljäs kohtaus.

Entiset. Grethe.

_Grethe_ (pysähtyen ujona ovensuuhun). Rouva, te — — —

_Rouva_ (korkealla äänellä). Tämä huone on siivottava.

_Grethe_. Se siivottiin eilen ja tytöllä on tällä haavaa paljon työtä.

_Rouva_. Minä sanon, tämä huone on siivottava.

_Mathilde_. Täti — — —

_Rouva_. Ken sen siivoo — se on teidän oma asianne.

_Grethe_. Sallikaa sitten minun itse — — —

_Qvit_ (kääntyy ja näkee Grethen). Kuinka! — Grethe! — Minun oma
marjueni! Sin'olet aina yhtä siisti ja sievä, kuin enkeli (taluttelee
häntä sohvan luo, jolle istuu). Onhan rouva hyvä sinua kohtaan?

_Grethe_. Niin — minulla ei ole syytä valittaa.

_Qvit_. Sepä hauskaa! Parasta onkin palvella porvareilla, kuuluu
tavallaan perheesen.

_Rouva_ (äkeissään). Ettekö te — — —

_Grethe_ (on menossaan). Heti paikalla — — —

_Qvit_. Älähän nyt, maltahan hieman, annahan minun ensin katsella sinua.

_Grethe_ (taputtelee Qvit'iä poskille). Toisella kertaa — ensi
sunnuntaina, kun tulen kotiin, nyt pitää mun — — —

_Qvit_. Turhaa kaikki; ovathan he minun ystäviäni.

_Grethe_. Niin, mutta minun isäntäväkenä, jota minun tulee pitää
kunniassa.

_Qvit_. Eihän kunniassa-pitäminen kiellä sinua puhumasta paria sanaa
vanhan tuttusi kanssa.

_Rouva_. Minun luullakseni — — —

_Grethe_ (arasti, koettaen päästä irti). Sallikaa minun mennä — — mennä.

_Qvit_ (nousee istualtaan, mutta pitää Gretheä yhä kädestä). Mitä nyt?
Oikeinhan sinä vapiset?

_Grethe_. En — te erehdytte — en ollenkaan. Kyllä minä tosin arastelen,
säilyttääkseni isäntäväkeni suosiota, mutta en minä vapise — en — se
tulee vaan tuosta. —

_Mathilde_ (yhtyen puheesen). — Hentotuntoisuudesta, joka on hänelle
kunniaksi luettava. Hän on sellainen kelpo tyttö, että kaikki pitävät
hänestä; olkaa varma siitä, että minä — — —

_Vagtel_. Että me, ai'oit kai sanoa — oi, me pidämme häntä kuin
silmäterää.

_Rouva_. Mitä kiitoksista? Mitä varten pidetään palvelusväkeä? Että
he tottelisivat ja tekisivät, mitä heitä käskee, ja kun minä käsken
(painolla) "tämä huone on siivottava", niin te, hra Qvit, olette
kaiketi niin hyvä ja — — —

_Qvit_. Ja menette matkoihinne! — Lyhyesti ja selvästi sanottu!

_Rouva_. — — ja sallitte neitsyen tehdä tehtävänsä, ai'oin minä sanoa.
Jos te tahdotte antaa sanoilleni toisen merkityksen, — se on omassa
vallassanne.

_Qvit_. Ja noin kohtelette te tuota tyttöstä, — tuota sievintä helmeä,
ja minua, minua, joka kuulkaas, rouva, te olette —

_Rouva_. Mikä niin, hra Qvit?

_Vagtel_. Ystäväni!

_Grethe_ (nykäisten Qoit'iä käsivarresta). Olkaa hyvä —

_Mathilde_ (samoin kuin Grethe, toisella puolen). Älkää pikastuko, hyvä
herra Qvit.

_Qvit_. Te olette — hahaha! Te olette todellakin suorempi minua — ja
olenhan minä jo jotenkin julkea.

_Rouva_. Tämä on liikaa — Johannes!

_Vagtel_. Tiina kulta.

_Rouva_. Saa hänet pois, — sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä.
(Menee äkeissään pois. Häntä seuraavat Mathilde ja Grethe, edellinen
lohdutellen häntä, jälkimmäinen lehden viitteen Qvit'ille olla
pikastumatta).


Viides kohtaus.

Vagtel. Qvit.

_Qvit_ (astuu pari askella rouvan jälkeen). Mitä hänen tulee tehdä?
(Kääntyy ja katsoo Vagtel'iin, joka seisoo hyvin nolona paikallaan).
Ymmärsitkö — mitä sinun tulee tehdä? Sinun tulee näyttää minulle ovea.

_Vagtel_ (vilkkaasti). Sitä min'en tee milloinkaan.

_Qvit_ (istuu sohvalle). Sinulla on hyvin kohtelias vaimo, sinulla.

_Vagtel_ (nolona). Niin — niin se on, miltä kannalta sitä katsoo. Hän
on hyvin hääriväinen, hyvin ennättäväinen, mutta —

_Qvit_. Mutta oikein äkäpussi, oikein — (lyöpi kätensä pöytään,
ilmaistakseen ajatustaan, jolle ei löydä sopivaa sanaa).

_Vagtel_ (arasti). Oikein, ihan oikein.

_Qvit_ (hypähtää ylös). Oikein kynsiniekka — ilves!

_Vagtel_. Sinä olet minun ystäväni, mutta kosketat asioihin liian
läheltä. Min'en tahdo loukata sinua, mutta eihän hyvässä talossa sovi
seurustella piian kanssa, isäntäväen läsnä-ollessa.

_Qvit_. Hyvässä talossa? Herrastalossa? Nimitätkö sinäkin kotoasi
hyväksi taloksi? Oletko sinä olevinasi herra? Killinki-kassan hoitaja!
Muutoin sinä erehdyt sen lisäksi; hyvissä taloissa pidetään sivistys ja
ihmistunteet arvossa, ja Grethe —

_Vagtel_. Hyvä ystäväni, vaimoni kohtelee Gretheä kuin omaa lastaan.

_Qvit_. Siinä tapauksessa olet sinä kelvoton isä lapsillesi.

_Vagtel_. Kuules, jos et sinä olisi ystäväni —

_Qvit_. Niin ottaisin sinulta kassan, sinä lapsukainen ja — sitten
ette enää voisi pitääkään emännöitsiää? (Kovalla äänellä). Minä sanon,
Grethe — — —


Kuudes kohtaus.

Entiset. August.

_August_ (perä-ovesta). Grethe — mitä nyt?

_Qvit_ (kääntyy häneen päin, niinkuin edellä). — On kunnioituksella
kohdeltava. Ymmärrätkös minua?

_August_. Mutta ettehän tällä äänellä puhune minulle'—?

_Qvit_. Ei se tee pahaa teillekään, sillä sama ääni variksen pojalla
kuin variksellakin. Tottahan teidän mielestänne äitinne kohtelee
Gretheä — —

_August_. Pahoin — se on totta.

_Qvit_ (tarttuen Augustiin). Pahoin? (Mielihyvällä). Eikö niin? Mutta
te olettekin näköjänne parempi ihminen. Kuules nyt, sinä Lepu-Lasse,
oma poikasi myöntää asian todeksi.

_August_. En voi olla sitä tekemättä! Juuri tuo äitin paha
kohteleminen on saattanut minut huomaamaan Grethen jalon mielenlaadun,
joka itsestään, luonnosta jo, vaatimatta, ilmautuu kaikessa —

_Qvit_ (mielihyvällä). Ilmautuu itsestään, luonnosta jo, vaatimatta —
(panee kätensä Vagtel'in hartioille). Häpeä, häpeä, Vagtel, oma poikasi
— — —

_Vagtel_. Hän on oikeassa ja minä pyydän vaimoani — — —

_Qvit_. Pyydät? Ei, käskemän sinun pitää! Tuollaisissa asioissa
saa hyvällä omallatunnolla käskeä ja käskeä uhaten. (Lyö Vagtel'ia
olkapäille).

_Vagtel_. Jos se vaan auttaa. (Qvit tekee liikkeen). Kyllä se auttaa,
auttaa. Sinä olet niin innoissasi. Tiedätkös mitä? Minä menen nyt
paikalla vaimoni luo ja — (tekee totisen; mahdikkaan kasvoliikkeen).

_Qvit_ (sukkelaan). Mene, mene!

_Vagtel_ (tlseks.). Menen jonnekin nurkkaan, jossa saisin olla
rauhassa. (Menee).


Seitsemäs kohtaus.

Qvit. August.

_Qvit_. (hieroo käsiään ilosta, huutaen Vagtel'in jälkeen). Kas siinä
teet oikein — siitä ansaitset kiitoksia.

_August_. Turhaan kiitätte, eihän siitä sen parempaa tule. Minä tunnen
isäni; hän kyllä kernaasti tahtoisi puolustaa tyttöpahaa, mutta siihen
ei hänell' ole uskallusta.

_Qvit_ (osaa ottavasti). Sitten otan minä tytön pois täältä.

_August_ (vilkkaasti). Ettehän toki sitä tee?

_Qvit_. Mutta kun hän ei saa täällä rauhaa?

_August_. Kyllä hän saa olla rauhassa — kyllä. Ja eihän se nyt sovi,
että hän jättäisi meidät.

_Qvit_. Te arvelette siis, ett'ei hänen ole mitäkään pelkäämistä.

_August_. Ei suinkaan, ei rahtuakaan! Johan hän saa kaikki aseettomiksi
pelkällä lauhkeudellaan, hiljaisuudellaan — hän on niin hiljainen, niin
hiljainen, kuin enkeli.

_Qvit_. Niin, niin hän on! — Kuulkaapas, teidän isänne on köyhä ja
te tarvitsette paljon kirjoja — kun tarvitsette, niin sanokaa vain
minulle. Niin, hän on oikein enkeli, tuo tyttö. Minä katson heti
paikalla, eiköhän laukussani olisi jotakin sopivaa teille. (Rientää
peremmälle, aukasee laukkunsa).

_August_. Kiitoksia, ei tarvitse.

_Qvit_. Ei, teidän pitää ottaa — kaiken mokomin — hän on oikein
turkasen kelpo tyttö, hän. — (Häärielee kirjojensa ääressä). Ja hän
on jo pienestä pitäin ollut sellainen — "Robert Pirulainen" — joutava
kaskukirja! Ja suokoon Jumala, että tyttö aina vastakin olisi — "Hyvä
poika ja kelpo sotamies, eli — —" Hyvä teos, mutta ei sovi teille —
Muutoin sanoitte te ihan oikein: Hän tekee toiset aseettomiksi. Niinpä,
kun minäkin olin tulistua, niin hän viittas' vain minulle, ja min'en
sanonutkaan muuta, kuin — "Mietteitä viinapolttimoiden rakentamisesta"
— se on jotakin, joka ehkä sopii (panee kirjan sivulle), malttakaa
hieman, minä käyn polvilleni — niin sujuu työ paremmin. (Häärii yhä
enemmän ja enemmän kirjoihinsa kiintyneenä).


Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Grethe (tulee siivoamaan pöytää).

_August_ (vilkkuelee Qvit'iin päin ja lähenee Gretheä kuiskaten).
Grethe, — Minun oli hyvin ikävä kuulla, kuinka äitini — — —

_Grethe_ (vilkkuelee tuon tuostakin Qvit'iin päin). Olkaa hyvä,
älkää kohdelko minua niin ystävällisesti, se tekee oloni täällä yhä
tukalammaksi ja ettehän te tahtone — — —

_August_. Ja sen sinä sanot minulle, joka rakastan sinua, jonka ainoa
toivo on — (tarttuu Grethen käteen).

_Grethe_ (niinkuin edellä). Hyväinen aika, mitä te ai'ottekaan?

_August_. Uhrata kaikki sinun tähtesi.

_Grethe_. Älkää ajatelkokaan sellaista. Teidän vanhempanne varsinkin
äitinne — — —

_August_. Mitä se tekee? Minä tahdon valita itse itselleni vaimon,
rikkautta en kaipaa; minun taitoni tuottaa minulle kyllä jokapäiväiset
tarpeeni. Vaimo, joka rakastaa miestänsä ja osaa hoitaa taloaan — (on
innossaan ruvennut puhumaan kovemmalla äänellä, niin että Qvit on
kuullut viimeiset sanat).

_Qvit_. Niin, kyllä Grethestä semmoinen tulee. (August päästää Grethen
käden kädestänsä ja asettuu niin, että peittää hänet Qvit'in silmien
edestä). "Kuvien varjostustako" — sopiiko se teille?

_August_ (kääntyneenä Qvit'iin päin). Sopii, sopii. (Kääntyy Gretheen,
kuiskaten). Minulla on rehelliset aikomukset ja minä ai'on pian jo
puhua vanhemmillenikin siitä.

_Grethe_ (nopeasti). Mutta ei niin kauan kuin minä olen täällä. Teidän
äitinne — — —

_August_. Minun rakkauteni voittaa hänen vihansa. Grethe, tahdothan
sinä olla minun — —

_Qvit_. "Lardnerin höyryveturi" — se sopii, se.

_August_ (niinkuin edellä). Sopii, sopii. (Kääntyneenä Gretheen).
Grethe, rakastathan sinä minua?

_Grethe_ (on ottanut lautasen ja kupit). Sen tiedätte itse vallan hyvin.

_August_. Ja minä olen niin sanomattoman onnellinen, kun vain saan
puhua sinun kanssasi pari sanaa — (tarttuu Grethen käteen ja suutelee
sitä).

_Qvit_. Laukussa ei ole enää mitään teille sopivaa.

_Grethe_ (kuulematta Qvit'iä). Varokaa — lautanen putoaa —

_Qvit_. Mutta kyllä minä — (Katsahtaa Augustiin). He, he! (Nousee ylös).

_August_. Sinä pakenet, vältät minua, sinä olet niin kylmä minua
kohtaan —

_Grethe_ (lempeästi). Voi, jos tietäisitte, mitä minun sydämeni sanoo!

_Qvit_ (astuu heidän väliinsä). Grethe!

_Grethe_ (hämmästyen). Ah! (juoksee kiireesti ovelle, josta Vagtel
juuri astuu sisään). Ah!


Yhdeksäs kohtaus.

August. Qvit. Vagtel.

_Vagtel_ (liikutettuna'). Niin vai! Hän myöskin. — Onnettomuutta joka
taholla.

_Qvit_. Te sanoitte, ett'ei hänen ole täällä mätäkään pelkäämistä ja
kuitenkin — — —

_August_ (hiljaa, tunteellisesti). Minä rakastan häntä ja aikomukseni
ovat rehelliset.

_Vagtel_ (joka on kävellyt edestakaisin). Aina vain vaaditaan ja
vaaditaan — ikäänkuin olisi mikään leikin-asia täyttää kaikki nuo
vaatimukset. (Lyö Augustia olkapäille). August, älä tässä maailmassa
nai rikasta tyttöä, jos et mieli tulla köyhäksi.

_August_. Olkaa rauhassa, isä; minä olen jo valinnut semmoisen, jonka
ainoa rikkaus on se, ett'ei hän kaipaa rikkautta.

_Vagtel_ (kummastuneena). Sinä olet valinnut?

_Qvit_ (mielihyvällä). Kuinka? Te aiotte toden totta —

_August_. Tietysti,

_Qvit_ (kättelee Augustia). Te olette kunnon mies I (kokoillen
kirjojansa). Kuulkaas, mennään me teidän huoneesenne — älkää vain
unohtako "Lardner'in höyryveturia" ja "Valokuvain varjoustaitoa"
— hahaha, varjostamistaito sopii todellakin! (Nipistää Augustia
korvasta). Veitikka! (Vagtel'ille, sivulla). Sinulla on kelpo poika,
sinulla; sinun olisi pitänyt olla hänen poikansa — niin sinusta olisi
tullut toinen mies. (Ottaa laukkunsa). Mennään nyt, — saamme nähdä,
oletteko polyteknillisellä taidollanne tullut jo niin pitkälle, että
voitte panna jalkanne oman pöydän alle. (Menee Augustin kanssa).


Kymmenes kohtaus.

Vagtel, kohta Palle.

_Vagtel_. Hän on valinnut? Ja Qvit on iloissaan tuosta vaalista? — Se
on Grethe, se. — Soma leikki! Mitähän vaimoni nyt sanoo, kun kaiken
hyvän lisäksi vielä saamme semmoiset häät? Tekisipä, pahuus vie,
minunkin mieli valita itselleni sellainen, sillä ennen valitsemaani
olen jo aivan kyllästynyt! (Koputetaan; kovalla äänellä). Astukaa
sisään!

_Palle_ (astuu sisään). Suokaa anteeksi — jos saan luvan — —?

_Vagtel_ (itseks.). Grethen isä! — Ja kaikki nyt yhtaikaa.

_Palle_. En tiedä, onko minulla sitä kunniaa — että te, armollinen
herra, tuntisitte minut?

_Vagtel_. Kyllä, kyllä! Te olette hra Blok, Grethen isä.

_Palle_. Niin Blok, mutt'en hra Blok, ja tyttösen isä, niin. Minä olen
niin julkea, että tulin pyytämään teiltä lupaa — — —

_Vagtel_. Puhukaa, ystäväni, puhukaa!

_Palle_. Minulle, uskallan sanoa, on tapahtunut sellainen hiiden
leikki, että arpajaisnumeroni voitti.

_Vagtel_. Sehän vasta hiiden leikki, se. — Toivotan onnea!

_Palle_. Mokomakin asia! Eukkoni, näetkös, näki unissaan kolmen
numeron ja minä ajattelin sitten itsekseni näin: Olkoon menneeksi —
vaikka unennäköjä min'en usko. Sillä mitä sanoo raamattu? Älä luota
unennäköihin, äläkä usko niitä. Ja muutoinkin, uskallan sanoa, on
kolmonen sellainen vasikan-sorkka ja valehtelian määrä, kuin itse
seitsemikkökin. Senpätähden arvelin minä itsekseni näin: Eukon
unennäöstä minä viis', mutta voihan toki tehdä eukolle mieliksi ja
ottaa kolmosen. Jos ei se voita, niin olkoon voittamatta; jos voittaa,
niin ja'an minä voiton näin: Puolet panen köyhäinkukkaroon ja toisella
puolella pidän tänä iltana pienet haukkajaiset ystävilleni ja siihen
nähden, uskallan sanoa, tulin minä pyytämään teitä, armollinen herra,
laskemaan Grethen täksi illaksi kotiin.

_Vagtel_, Niin — kyllä kernaasti, mutta se on, näettekös, oikeastaan
vaimoni asia ja juuri tänään — (tunteilla). Voi, hra Blok, sitä on
talossa niin paljon huolta — — —

_Palle_. Huolta? hahaha. Minä luulin, ett'ei huolta olekkaan muilla,
kuin alhaisilla ja renkimiehillä.

_Vagtel_. Eikö mitä; meillä ylhäisillä on sitä viljaa viljalta ja
paljon enemmän, kuin teikäläisillä ja teillä, hra Blok.

_Palle_. Minulla? Minulla ei ole surua eikä huolta ollenkaan.

_Vagtel_ (lyö kätensä yhteen). Kuinka?

_Palle_. Niin, kyllä minunkin naamatauluni venyy vähän pitemmäksi, kun
ajattelen, mitenkä eukolleni käy, kun minä kuolen, mutta muutoin — — —

_Vagtel_. Ja mitä minuun tulee, on laita ihan päinvastainen. Minun
kasvoni venyvät hyvin pitkiksi, kun rupean ajattelemaan, mitenkä minun
miesraukan käy, jos eukkoni elää vielä muutaman vuoden. — Nehän vasta
kissoja ovat, nuo naiset.

_Palle_. Naiset? Hahaa, nyt ymmärrän; — Niin, ne ovat siitä hyvin
tuimia.

_Vagtel_. Mistä niin?

_Palle_. Teillä, hyvä herra, on joku ylimääräinen — — ja vaimonne on
tuosta niinkuin — — —

_Vagtel_. Ei ollenkaan? Olenko minä edes sen näköinenkään?

_Palle_. Ette suinkaan, jos uskallan — sanoa, mutta eihän koiraa ole
karvoihin katsomista, ja mieli vanhankin kissan maitoa tekee — luulee
kentiesi pöllökin olevansa nätti lintu.

_Vagtel_ (suoraan). Sitä min'en voi luulla itsestäni. Kyllähän minäkin
olen ollut soma ennen muinoin — ennen muinoin, mutta siitä on jo
aikoja, siitä — minä olin kuitenkin soma, ja sepä se paha olikin; sitä
saan nyt katua.

_Palle_. Niin; vai! Se on siis eukko, joka on kihertynyt kuin viiri
tangon ympäri; minä ymmärrän. (Näppärän näköisenä). Te ette kenties
tiedä, mitenkä sitä kryssätään.

_Vagtel_. Kryssätään?!

_Palle_. Niin niinkuin minä kryssäilen minun eukkoani.

_Vagtel_. Kuulkaas, kelpo mies, jos asia sillä paranee, neuvokaa se
minullekin.

_Palle_. Kernaasti, uskallan sanoa. Kun eukko joskus kokastelee, niin
sanon minä hyvin vakavasti ja painavasti: "Loruja, enkelini!" — Ja heti
on hän yhtä hiljainen kyyhky, kuin ensimmäisenä, hääpäivänämmekin.

_Vagtel_. Niin, mutta meillä kävis ihan toisin; mitä useampia enkeleitä
minä manaan, sitä useampia sarvipäitä siitä vaan syntyisi.

_Palle_. Mutta näittekö te, armollinen herra, minun katsettani.
Katsokaas — tämä silmäys, uskallan sanoa, sehän se pää-asia on. Ei
minunkaan muijani ole arkalasta kotoisin, ei, kyllä hän syö vaikka
itse Syöjättären, mutta tuollainen: "Loruja, enkelini!" sitä hän ei
siedä; hän tyynenee ja tyynenee ja — yhdellä silmäilylläni minä hänet
masennan. (Iloisesti) Mutta tietystihän pitää osata oikein paikoilleen,
ja min'en tiedä, tokko te, armollinen herra, voitte mullistaa silmiänne
niin, kuin tarvitaan. (Lyöpi ystävän lailla Vagtel'ia olkapäähän).
Mutta kas minä osaan, minä. (Katsoo häneen hyvin terävästi). "Loruja,
enkelini!" —

_Vagtel_. Todellakin, hahaha; kyllä tuollainen silmäilys taitaa
säikähyttää naista, minä arvelen niin vain itsestäni. Kyllä minäkin
koetan, mutta pelkään pahoin, etten osaa oikein täsmälleen.


Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Fredrik_ (astuessaan sisään). Kas niin, hra sihteeri — olipa hyvä,
että tapasin teidät.

_Palle_ (sivulle). Fredrik! — paha juttu! (Menee taaemmalle).

_Vagtel_. Nöyrin palvelianne, hra Dahl — tervetulemastanne.

_Fredrik_. Valtioneuvoksen käskystä olen minä ostanut tämän kahdensadan
taalerin obligationin hautauskassaa varten. Siihen on kirjoitettu
"omistajalle", mutta ensi viikolla pidettävässä johtokunnan kokouksessa
te pidätte kai huolta siitä, että se siirretään hautauskassan
omaisuudeksi.

_Vagtel_ (ottaa obligationin). Tietysti. — Mutta mitä pahaa me olemme
teille tehneet? Ennen muinoin oli meidän ilo usein nähdä teitä täällä
mutta nyt — — —

_Fredrik_ (nolona, silmäillen ovelle). Minä tunnustan, etten niin
hauskoja hetkiä ole muualla viettänyt, kuin täällä — ja kyllä minä
kernaasti tahtoisin — mutta monet toimet, asiat — (huomaa Pallen)
kuinka? Isäni!

_Vagtel_. Isänne?

_Palle_ (hiljaa Fredrik'ille, tehden merkin silmillään; astuu
etummalle). Vait! (Ääneen Vagtel'ille). Hahaha, armollinen herra
kutsuu minua isäksi — oikein totta, hahaha, — mutta se on sellainen
kahden kauppa meidän kesken. Minun tulee sanoa teille, armollinen
hra, — nuoret yleensä suvaitsevat meitä merikarhuja ja — ylimalkaan
olemmekin me tervatakit oikeita velikultia. Kun nyt tämä herra oli
pieni paitaressu sellainen ja kävi koulua, missä hän siellä lienee
käynytkään, niin marssi hän ja muut nulikat usein minun majani
sivuitse ja — ja siinä veivittivät he usein ukkoa haljakasta ja
huusivat "isä, puosmanni, ohoi" ja mitä muuta he lienee huutaneetkaan
ja leikinneetkään. Minä tein hyviä kauppoja noiden lurjusten kanssa,
suokaa anteeksi, että puhun niin julkeasti. Noista ajoista asti, kun
tämä herra vain näkee minut, kiljahtaa hän heti paikalla: Isäni! Sen
pituinen se. (Kuiskaten Fredrik'ille). Sukkelasti kaskuttu, eikö niin?

_Vagtel_. Niin vai!

_Palle_. Ettehän te suinkaan luullut minua toden tottakin herran
isäksi? Hahaha — jumala varjelkoon häntä olemasta poikani —
tervatakkiaisen poika, hahaha — kylläpähän sitä sitten ylettäisiin
oikeusministeristössä; ei merimiehen pojasta ole kansliarappujen
tallaajaksi. Muuten, ei olisi hulluinta, jos ihmisellä oisi tuollainen
poika — solakka kuin masto, taitava kynänkäyttäjä, valtuutettu
virkamies erityisiä asioita varten — (tarttuu innolla Fredrik'in
käteen). Teidän isänne on onnen mies, hän saa ylpeillä teistä ja —
(pysähtyen) minä sanon amen.

_Fredrik_ (hiljaa Pallelle). Min'en voi sallia tätä — minä —

_Palle_ (tekee ankaran silmäyksen). Ei hiiskaustakaan!


Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Rouva.

_Rouva_ (tulee selkä edellä). Min'en suvaitse, että palveliat ovat
äänettömiä silloin, kuin heitä toruu — se on nenäkkyyttä, ivan tekoa!
(Kääntyy). Johannes, mene ulos ja — — —

_Vagtel_ (tulee hänelle vastaan ja osoittaa salaa Fredrik'iin). Tiina!

_Rouva_ (hyvin ystävällisesti). Hra Dahl! — Harvinainen vieras! Olkaa
hyvä, istukaa!

_Fredrik_. Sallikaa, rouva — teillä kuuluu olevan yhtä ja toista
tehtävää?

_Rouva_. Tavallisia talon-töitä vain. Ne ovat onnelliset ihmiset,
joilla ei ole palvelusväkeä.

_Palle_ (kumarrellen). Suokoon Jumala, rouvaseni, teille tuota onnea
aina kuolinpäiväänne asti.

_Rouva_. Kuka tuo mies on?

_Vagtel_. Grethen isä. Hän tuli pyytämään, etkö sinä olisi niin
hyvä ja, jos se nyt kävis laatuun, niin että, jos lie mahdollista,
päästäisit Grethen täksi illaksi kotiinsa.

_Rouva_. Kuinka? Tiedäthän itsekin, kuinka paljon meillä on työtä, enkä
minä jouda jokapaikkaan. (Pallelle). Se ei käy laatuun; min'en suvaitse
palvelusväen juoksentelevan aina, kun vain mieleen johtuu.

_Palle_. Juoksentelevan! (Malttaen mieltänsä). Niin, te olette
oikeassa. — Minä kiitän nöyrimmästi.

_Vagtel_ (salaa Pallelle). Hehehe — kyllä siitä vielä hyvä tulee.
(Ääneen). Minusta nähden, — — —

_Rouva_. Grethe ei pääse. — Sen pituinen se.

_Vagtel_ (asettuu omituiseen asemaan). "Loruja, enkelini!"

_Rouva_. Mitä nyt?

_Vagtel_, Ei juuri — ei mitään — etkö sinä ymmärtänyt, Tiinaseni?
(Salaa Pollelle) Ei onnistunut, silmäni ovat luultavasti liian heikot.

_Palle_ (hymysuin). Siltä näyttää, armollinen herra — olipa tuo
omituinen manööveri.

_Vagtel_. Toista tietä ennätän ennen (hiljaa rouvalle). Hyvä eukkoseni,
Dahl tuntee tuon miehen, ja onhan se vähän noloa. Tuleppas puhumaan
minun kanssani. (Viepi hänet pulpetin luo ja kuiskaelee hänelle jotain
korvaan).

_Fredrik_ (astuu rivakasti Pallen eleen, tunteella, mutta matalalla
äänellä). Isä, sinä kiellät minua julkisesti tunnustamasta sinua!
Sisareni toimitit sinä palveliaksi tähän taloon, jossa ennen kävin niin
kernaasti, vaan jonne nyt tuskin koskaan uskallan tulla — isäni, sinä
vaadit liikaa, vaikkapa sanotkin tekeväsi sen siitä syystä vain, että
köyhät vanhempani muka alentaisivat minua maailman silmissä. — Sano
mitä sanotkaan, mutta — — —

_Palle_. Vait! Näethän sen jo täällä, missä arvossa Nyboder'in lapset
ovat. Minun ajatukseni on (näyttää otsaansa) tässä näin, ja siihen
asti, kun sanon tuon ajatukseni, saat sinä olla vaiti.

_Vagtel_ (taputtelee rouvaansa poskille). Saat Tiinaseni, saat, ja
vielä senkin, mitä olet muotikauppiaalle — — niin, niin, saat, saat!

_Rouva_. Olkoon sitten ainoastaan sinun mieliksesi, ystäväni!
(Ystävällisesti Pallelle). Minä olen nyt tarkemmin ajatellut asiaa, ja
— en minä sentään tahdo häiritä teidän iloanne, ottakaa vain Grethe
kotiin täksi iltaa. (Soittaa).

_Fredrik_ (itseks.). Jos hän tulee — min'en voi — —

_Palle_ (hiljaa Vaglel'ille, joka tulee perältä). Kas vain, armollinen
herra! Ompa teillä näköjään muitakin keinoja, jotka eivät ole
huonompia, kuin minunkaan.

_Vagtel_. On, mutta kylläpä niill'on hintaakin.

_Rouva_ (kärsimättömyydellä). Katsopas vain mokomata mamselia! Ei ole
kuulevinaan! (huutaa). Mathilde!

_Fredrik_ (ovella, kääntyneenä sanoakseen jäähyväisiä, seisahtuu ja
tulee etummalle). Kuinka? — Mathilde?


Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Mathilde.

_Mathilde_. Mitä suvaitsette, täti? (hämmästyneenä) hra Dahl!

_Rouva_. Missä Grethe on? —

_Mathilde_. Kyökissä.

_Fredrik_. Eräs asia saattaa minulle hauskuuden nähdä teidät neitiseni
— (rouva tarttuu ankarana kellonnauhaan; Fredrik tekee äkkipikaisen
liikkeen ja kumartelee) ja minun tulee — — —

_Mathilde_ (kummastellen). Aiotteko jo lähteä? — Asia, sanoitte te?

_Rouva_ (tulee etummalle). Niin, tätä nykyä ei herra Dahl käy meillä
muuten, kuin koska asia pakoittaa.

_Fredrik_ (vilkkaasti). Älkää luulko niin, neiti. Kyllä minä vapaasta
tahdostanikin kävisin tervehtimässä sitä, jota minä lakkaamatta
muistelen sydämellisimmällä — kunnioituksella. Mutta asiat — — —

_Mathilde_ (kysyen). Oi — te sanotte sen niin vain — — —

_Fredrik_ (innolla). Minä vakuutan — — —


Neljästoista kohtaus.

Entiset. Grethe.

_Grethe_. Rouva, te soititte? — (itseks). Hyväinen aika! Isä ja Fredrik!

_Fredrik_ (itseks.). Sisareni! Miks'en mennyt ajoissa pois!

_Rouva_ (hempeästi). Rakas lapseni, minä tahdoin sanoa sulle, että voit
viettää tämän illan vanhempiasi luona.

_Grethe_. Kiitoksia. (On menossa).

_Rouva_. Älähän toki noin kiirehdi. Tervehdi ensin isääsi.

_Grethe_. Kun te, rouva, sallitte minun mennä tänä iltana hänen
luokseen, niin koetan pikemmin lopettaa tehtäväni.

_Palle_. Hyvin sanottu, eikö niin, rouva? Me pikku ihmiset emme juuri
ole tottuneet pitkiin puheisin lapsiemme kanssa, — suudelma vain ja
sen pituinen se. Mutta ei kuitenkaan näin hienossa seurassa, hahaha.
Minä saan kiittää teitä, rouva, hyväntahtoisuudestanne. (Ottaa Gretheä
leu'asta, iloisesti). Voi nyt hyvin, tytön-tenava, tule ajoissa! Minä
saan nöyrimmästi sanoa hyvästi! (Menee. Grethe seuraa häntä ovelle
asti).

_Rouva_ (Fredrik'ille). Kuinka kömpelö hän on! Uh! On sekin isä-vaari!

_Mathilde_. On, sellainen, jollaista minä soisin itselleni — — — (Rouva
hymyilee).

_Fredrik_ (vilkkaasti). Te olette todella hyvä! (Kumartaa, menee
ovelle, ottaa Gretheä, joka seisoo ovella, kädestä ja kuiskaa). Jos
tietäisit, kuinka katkerata tämä on! (Menee).

_Mathilde_ (huomaa sen). Herrainen aika! Mitä tuo?

_Rouva_. Mathilde! Tämä lie jotain kiusantekoa? Ja siitä kiitos
neitsyelle.

_Grethe_. Hän ei suinkaan aikonut loukata teitä, rouva; paitsi sitä, se
ei ole hänen syynsä.

_Rouva_. Suu kiini; min'en suvaitse marmatuksia. Te saatte mennä
milloin hyvänsä, mutta laittakaa ensin kaikki nurkat puhtaiksi! (Menee;
Mathilde ja Grethe seuraavat häntä).

_Vagtel_ (joka syvissä ajatuksissaan on tähän saakka seisonut,
selkä pulpettia vastaan ja kädet ristissä, tulee etummalle). Niin,
— minun tulee nyt mennä hakemaan rahaa — kahvileipiin, kahviin,
muotikauppiaalle, ja hiis' ties' mihin kaikkeen. Mutta — mistä? mistä?
Minä en sitä tiedä. Sen vain tiedän, että minun täytyy mennä hakemaan
rahaa, rahaa, rahaa —! (Itkemäisillänsä). Oi, taivahan Tekiä! Soisinpa
nyt voivani maksaa edes hautausrahani; ja sitte saisi eukkoni laittaa
kemut ja kahvileivät, kun vain minä saisin olla rauhassa! (Menee).




Toinen näytös.


(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä).


Ensimmäinen kohtaus.

_Grethe_ (seisoo avonaisen perä-oven ulkopuolella, puhdistaen.
Vagtel'in asia-kirjoja. Parooni hiipii varovasti hänen taakseen,
peittää yht'äkkiä hänen silmänsä käsillään).

_Parooni_ (muuttaen ääntään). Kuka se on?

_Grethe_ (riistää Itsensä irti, juoksee huoneesen).

_Parooni_. Hahaha! Älä pelkää armahani, — hyvä ystävä! Hahaha!
(heittäikse sohvalle, tirkistää häntä lornjetilla). Kaunis, varsin
viehättävä!

_Grethe_. Tahdotteko te puhutella rouvaa?

_Parooni_. Ei kiirettä — minua huvittaa katsella, kuinka kepeäjalkainen
sinä olet työssäsi.

_Grethe_ (jättää erään kirjan, jota aikoi tomuttaa). Nyt se on loppu!
(Aikoo mennä sivu-ovesta).

_Parooni_ (estää häntä). Eipä vielä, veitikka, sinä tahdot vain paeta
minua.

_Grethe_. Herran tähden, mitä se?!

_Parooni_. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties
sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta,
kuullossasi minun sanovan sen? _Enfin!_ minä miellyttelen — hienostelen
sinua.

_Grethe_. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani
armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.

_Parooni_. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä
suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen)
jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.

_Grethe_. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä.
(Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.

_Parooni_ (samoin). Sit'et sinä tee!

_Grethe_ (hämillään). Uskotteko sen?

_Parooni_. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan
kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on
totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään)
hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?

_Grethe_. Siltä näyttää.

_Parooni_. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut
minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin
tänne — _la consequense_? Minä hienostelen hieman hänen herttaista
kamari-neitsyttänsä — _eh bien_, sen hän pitää — _enfin_, — pienenä
nuoruuden vallattomuutena.

_Grethe_. Mutta neiti Ström — —

_Parooni_ (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista!
Sinä olet _jaloux_ — _enfantillage_! Sinä olet mustasukkainen! Me
kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa,
sivistystä ja kunniaa.

_Grethe_. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra
parooni.

_Parooni_. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet _charmantissime_! Ei, nyt
ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan
häntä vastaan).


Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Parooni_. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa
teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän
orjanne!

_Mathilde_. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä!
(Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —

_Parooni_. Oo, te — — —

_Mathilde_. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää
huolen laitoksista huomispäivää varten —

_Parooni_. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —

_Mathilde_. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen.
Samalla teette minulle suuren palveluksen.

_Parooni_. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle)
Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi.
(Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta
hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"


Kolmas kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Mathilde_. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.

_Grethe_ (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!

_Mathilde_. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?

_Grethe_. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki
mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.

_Mathilde_. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti
paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi
saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!

_Grethe_. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?

_Mathilde_. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!

_Grethe_. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki
ilahuttaa — — —

_Mathilde_. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt
samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.

_Grethe_ (elävästi). Erään toisen?

_Mathilde_. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —

_Grethe_. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?

_Mathilde_. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!

_Grethe_. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.

_Mathilde_. Oletteko myöskin varma siitä?

_Grethe_. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —

_Mathilde_ (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te
olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —

_Grethe_ (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.

_Mathilde_. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte
syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.

_Grethe_. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?

_Mathilde_. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!

_Grethe_. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?

_Mathilde_. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten
ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä
nautintoa?

_Grethe_. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te
tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.

_Mathilde_. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström,
joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä
ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.

_Grethe_. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun
isäni ja vanha Qvit teidät.

_Mathilde_. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa
nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te,
eikö niin?

_Grethe_ (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että
hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte
niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?

_Mathilde_. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee
perä-ovesta).


Neljäs kohtaus.

Mathilde (kohta) Fredrik.

_Mathilde_. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in
kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti
— (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta,
tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut
— ei varsinkaan — — vaan — — —

_Fredrik_ (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä
luulin tapaavani sihteerin täällä.

_Mathilde_. Hän tulee kai kohta.

_Fredrik_. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus
suo minulle ilon nähdä teitä.

_Mathilde_. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan
sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma
tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.

_Fredrik_. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.

_Mathilde_. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään
vanginneet.

_Fredrik_. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.

_Mathilde_. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo
kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä
ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?

_Fredrik_ (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan
tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —

_Mathilde_ (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia
teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa.
(Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut
päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta.
(Menee sivu-ovesta).


Viides kohtaus.

Fredrik. (Pian) Grethe.

_Fredrik_. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia
tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän
aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko
hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on
tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen
miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi
senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli
nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen
palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa
meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).

_Grethe_ (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle).
Fredrik! — Sinäkö täällä?

_Fredrik_ (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä).
Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että
läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.

_Grethe_. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista,
että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan
sinulle.

_Fredrik_. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan
syyn siihen.

_Grethe_. Se on mahdotonta!

_Fredrik_. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä
vastaan.

_Grethe_ (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas
Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman
oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran
minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —

_Fredrik_. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi
katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset,
ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan
tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet
minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika
— sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä
sydämestä kuin minäkin —

_Grethe_ (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet
saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan
kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä
sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että
sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — —
(keskeyttää, salatakseen liikutustaan).

_Fredrik_ (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —

_Grethe_. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu
hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja
miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa
kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin
sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän
on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän
kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä
tiedän sen!

_Fredrik_. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —

_Grethe_. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että
minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?

_Fredrik_. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?

_Grethe_. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?

_Fredrik_. On ihmeekseni!

_Grethe_. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?

_Fredrik_. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla
teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin
nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän
perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun
olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä
muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein
pakoittaa minun tulemaan tänne.

_Grethe_. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.

_Fredrik_. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin
selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.

_Grethe_. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon
minä, ett'et sinä tule illalla.

_Fredrik_. Mitä tarkoitat?

_Grethe_. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.

_Fredrik_. Ken se?

_Grethe_. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —

_Fredrik_ (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.

_Grethe_. Mitä!? Fredrik!

_Fredrik_. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille
vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin
tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse
tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.

_Grethe_. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt
— —

_Fredrik_. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään
salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.

_Grethe_ (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle,
neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi)
Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja
päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et
tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.

_Fredrik_. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —

_Grethe_. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta
joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee
sivu-ovesta).


Kuudes kohtaus.

Fredrik. August.

_August_ (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään).
Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?

_Fredrik_. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en
milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä
onnesta.

_August_. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on
vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät
tänne johdattaa?

_Fredrik_. Sydämeni?

_August_. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän
ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista
aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain
kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti
olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä
meidän talosta.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä
vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka
minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun
puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin
kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi
kotona.

_Parooni_ (ulkona). Älkää huoliko mistään, _ma chère_, minä kirjoitan
invitationi-lisfan.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi,
Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii
kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).


Seitsemäs kohtaus.

Parooni. August.

_Parooni_. _Comment_! Herra valtuusmies näytti olevan varsin _desperat_?

_August_. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri
hienollakaan tavalla.

_Parooni_. _Quoi_? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.

_August_. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?

_Parooni_. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa
vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — _enfin_, hän on mun
saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista
_brin de jalousie_ nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.

_August_. Mathildea?!

_Parooni_. Ja sitä te ette ole huomannut?! — _Nigoud_! Hän on hullusti
rakastunut neitiin.

_August_. Missä ovat silmäni olleet?

_Parooni_. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella
occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, _naturellement_! Vaan
minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset
hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.

_August_, Tosiaankin?

_Parooni_. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne
päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä
vasten naamaa, joka jäi tappiolle.

_August_. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?

_Parooni_. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan
kohteliaisuuttanne, _sans doute_!

_August_ (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?

_Pakooni_. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole
vähintäkään kommendantti tässä linnassa.

_August_. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.

_Parooni_. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän
vanhempienne ystävänä.

_August_. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä
tiedän, mikä te olette.

_Parooni_. _Ma foi_! Te näytätte olevan oikein oivallisella
_humeurillä_ osoittamaan ihmisille ovea?

_August_. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi,
ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —

_Parooni_. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan"
esineeksi.

_August_. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki
senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.

_Parooni_. Hävytön!

_August_. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin
sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne
päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä,
minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin,
johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni —
päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).


Kahdeksas kohtaus.

Parooni. Rouva.

_Parooni_ (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde
olisi minun — mutta — _que faire_! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä
minulle turhaan sanonut.

_Rouva_ (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin
listaa?

_Parooni_ (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi,
rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä
— _enfin_ min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia,
tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin
käännettyinä) jätän minä teidän talonne.

_Rouva_. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?

_Parooni_. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! —
Pois täältä! — _Parbleu_!

_Rouva_ (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?

_Parooni_. Min'en vastaa.

_Rouva_. Onko Mathilde?

_Parooni_ (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen
enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni
mahdottomaksi?!

_Rouva_. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää
— —

_Parooni_. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan,
että teidän likeisimpänne —

_Rouva_. Siis August!

_Parooni_. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä
vaikenen ja — menen!

_Rouva_. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä
parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?

_Parooni_. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä
haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että
nyt sanon: Nöyrin palvelianne!

_Rouva_ (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä
voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —

_Parooni_ (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona,
että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.

_Rouva_. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —

_Parooni_. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on
meneminen.

_Rouva_ (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena —
(arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.

_Parooni_. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä
koskaan ystäviäni — —

_Rouva_ (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni
mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni,
meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne —
vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa
teitä!

_Parooni_. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako
totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata!
Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa).
Minä jään.

_Rouva_ (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä
alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian
suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te
lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään
muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin
meidän ystäviämme.

_Parooni_. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).


Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Vagtel.

_Vagtel_. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee
sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie
tekeminen?

_Rouva_ (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun
kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.

_Vagtel_ (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni,
käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun
tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut
äyriäkään!

_Rouva_ (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä
häväisty!

_Vagtel_. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!

_Rouva_ (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!

_Vagtel_. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!

_Parooni_ (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa,
hyvällä tuulella!

_Rouva_ (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin
hänelle erinomaisen hauskan uutisen.

_Vagtel_. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.

_Rouva_ (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin
minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy
toimittaa rahoja.

_Vagtel_. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin...

_Rouva_. Sinun pitää tietämän lähteet.

_Vagtel_. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.

_Parooni_ (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden
ystävän, jos suvaitsette, niin........

_Rouva_. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?

_Parooni_. Majuri von Strale.

_Rouva_. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen,
kuten olen kuullut.

_Parooni_. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on _con amore_
kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.

_Vagtel_ (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?

_Parooni_. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun.
Hän on minun paraimpia ystäviäni.

_Rouva_. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä
kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei
ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!

_Vagtel_. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin,
viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle)
menet tiehes ja jätät minun rauhaan.

_Rouva_. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma
kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).


Kymmenes kohtaus.

Parooni. Vagtel.

_Vagtel_ (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään
korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!

_Parooni_ (kirjoittaen). Mitä sanoitte?

_Vagtel_. No, minä vain puhuin itsekseni.

_Parooni_. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne —
(aikoo mennä).

_Vagtel_ (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän
korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —

_Parooni_ (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän
palvelianne.

_Vagtel_ (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että
huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin
kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua.
Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —

_Parooni_ (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä
joku lahja?

_Vagtel_. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja
sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!

_Parooni_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän
luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —

_Vagtel_ (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti
varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan
sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.

_Parooni_ (ystävällisesti). Eikö pidemmäksi aikaa? Onnen mies! Minä
vakuutan, minun suurin iloni on palvella teitä — — — mitä minä
sanonkaan? Minun velvollisuuteni on — — vaan (myöskin iloisesti)
hahaha, minä olen myöskin sattumalta joutunut _decadence'en_ — noin
viikon päiviksi.

_Vagtel_ (toivotonna). Vai niin — —

_Parooni_ (hilpeästi'). Muuten on hauskaakin väliin olla tuommoisessa
pikkupulassa, Hahaha!

_Vagtel_ (koettaa samoin). Saakurin hauskaa, hahaha!

_Parooni_. Kun tietää saavansa rahoja, hahaha!

_Vagtel_. Niin, kun sen tietää, niinkuin esim. — me, hahaha! (Äkkiä
totisesti) Mutta jos nyt kuitenkin niin tapahtuisi, ett'en minä saisi
rahojani juuri määräpäivänä — jos te saisitte ennen, niin tohtisinko
minä siinä tapauksessa tulla — — —

_Parooni_. Minun luokseni? Paras ystäväni, tulkaa te vain huoletta,
kyllä minä koetan (Its.) aina pyytää anteeksi, ett'en saata.

_Vagtel_. Voinko minä luottaa siihen?

_Parooni_. Tuoss' on käteni.

_Vagtel_. Min'en, toden totta, olisi luullut teitä niin
helläluontoiseksi.

_Parooni_. Sydämeni pohjasta.

_Vagtel_. Niin, koska te äsken puhelitte raha-asioistanne majurin
kanssa —

_Parooni_. Ahaa, siitäkö te arvelette — hahaha, peijakkaan hienosti!

_Vagtel_. Niin — älkää panko pahaksenne. Mutta suvaitsetteko siten
osoittaa mulle hyväntahtoisuuttanne? Kun minulla nyt on teidän
lupauksenne, saatan minä — huh, kuinka ilma on raskas — saatan minä
koettaa erästä keinoa. Täss' on 200:n taalerin obligationi.

_Parooni_. Ahaa, obligationi! Ja sitä te ette tahtonut päästää
käsistänne!

_Vagtel_. En juuri kernaasti. Minä pidän sitä — (katselee peloissaan
ympärilleen) vait! — Minun mielestäni tulee tuolta joku —, niin —
pidän sitä pyhänä kapineena, jota en tahtoisi vaimoni tieten käyt
tää (pöyhkeillen) sillä mulla on muita varoja. Ettekö te tahtoisi —
tietysti mainitsematta minun nimeäni — tallettaa tätä ystävällenne,
majurille, puolestatoista sadasta taalerista kahdeksaksi päivää,
(innokkaasti) sillä minä tahdon sen takaisin jälleen —- tuon saman,
herra parooni, tuon saman. Tahdotteko?

_Parooni_. Aivan kernaasti.

_Vagtel_ (hölmistyneenä, peljästyksissään). Aivan kernaasti?!
(Malttaa). — Niin — oi, te olette pelkkää hyväntahtoisuutta!

_Parooni_. Oo — hän asuu aivan tässä lähellä; — parin minuuttia
kuluttua, vanha, rehellinen ystäväni, pääsette pulastanne. (Kiiruhtaa
perä-ovesta).


Yhdestoista kohtaus.

Vagtel (kohta) August.

_Vagtel_ (yksin). Niin, jumala suokoon! — Rehellinen, sanoi hän —
olisiko hän kenties huomannut jotain? Huh, kuinka minä olen levoton,
minä onneton mies! (Kävelee ympäri huoneita, tekeytyy uljaaksi). No,
phyh! Eihän se niin vaarallista ole; kyllähän minä siitä pulasta
pääsen. — Tehty kuin tehty; — no, nyt min'en enää ajattele sitä
ollenkaan — talilali hmhmhm — niin, mutta sepä se juuri onnettomuus
onkin, ett'en saata olla sitä ajattelematta.

_August_ (reippaasti). Vai niin, nyt sinä olet kotona, isä.

_Vagtel_ (hypähtää tykkänään pelvon sortamana). No, mitä se? Ai'otko
peljättää minut kuoliaksi?

_August_ (tyynesti). Mikä sua vaivaa? Minun piti vain ilmoittaa, että
tapasin Dahl'in, ja hän sanoi valtioneuvoksen kohta tulevan tänne.

_Vagtel_ (hoiperrellen). Valtioneuvoksen? — Aa, minä voin pahoin — ai!

_August_. Mitä se on? Minä — — —

_Vagtel_. Älä, älä — sinä jäät tänne — — ei, ei — mene! — Parooni —
juokse kiireesti — älä, se on jo myöhäistä! — Kuule, sano minun ei
olevan kolona.

_August_. Mutta hän on juuri pyytänyt —

_Vagtel_ (äkäisesti). Min'en ole kotona!

_August_. Hän tulee jo rappusia ylös.

_Vagtel_ (kummallisesti). Minä olen kotona. (Pitää Augustia
käsivarresta). Mutta jää sinä tänne. — (Miehistäen itseään'). Ja nyt
pelko hiiteen!


Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Valtioneuvos.

_Vagtel_ (rientää valtioneuvosta vastaan, vetäen väkisin Augustia
muassaan). Nöyrin palvelianne! Tervetuloa! Kuinka voitte? Terve ja
raitis?

_Valtioneuvos_ (iloisesti). Niin aivan. Ja te?

_Vagtel_. Noo — aina vireä, herra valtioneuvos. Me vanhat — hahaha!

_Valtioneuvos_. Tämä on teidän poikanne?

_Vagtel_. Teidän palvelianne — —

_August_ (keskeyttää äkkiä). Isäni aikoi juuri pyytää lupaa esitellä
minua hyväntekiälleni. (Hiljaa) Mutta päästähän toki!

_Vagtel_. Niin, kuten jo sanoin, minä ai'oin — —

_Valtioneuvos_. Minä toivon toki, ett'ei odottamaton tuloni ole teille
haitaksi.

_Vagtel_. Minulle? Herra varjelkoon! Se on minun suurin iloni, mutta
minä — —

_Valtioneuvos_. Kenties teidän monet rätinkinne saattavat teidät vähän
hämmennyksiin?

_Vagtel_. Mun — (innolla) Mitä vielä, — ei millään muotoa!

_Valtioneuvos_. Hm, lienee kuitenkin vähän vaivaloista, noin
killingittäin koota suurta summaa: Sillä meidän kassamme on, Jumalan
kiitos, jo jotenkin suuri.

_Vagtel_. Niin on — oi, se on kelpo kassa.

_Valtioneuvos_. Tähän saakka olen ollut varsin tyytyväinen teidän
järjestykseenne.

_Vagtel_ (uljaammin). Niin, järjestys, se onkin minun keppihevoseni.
Kohta kun äyrinkin saan — heti kirjaan!

_Valtioneuvos_ (hymyillen). Ja sitte kassaan!

_Vagtel_. Ja sitte kassaan, niinkuin leimaus — luonnollisesti, hehehe!

_Valtioneuvos_. Äsken, kun lähetin teille obligationin — — —

_Vagtel_ (jälleen levotonna). Obliga — —

_Valtioneuvos_. Lienettehän te sen saanut?

_Vagtel_ (kumartaa äkkiä). Niin, olen, minä —

_Valtioneuvos_. Silloin en tiennyt, mitä nyt tiedän, muuten olisin
tuonut sen itse —

_Vagtel_ (vastoin tahtoaan). Suokoon Jumala!

_Valtioneuvos_. Miksi niin?

_Vagtel_. Siksi — siksi — että minä ennen olisin saanut kunnian nähdä
teidät.

_Valtioneuvos_. Minä arvelin, olisiko ollut vika allekirjoituksissa,
sillä Dahl tuli suoraan vekselikauppiaan luota ja — vaan, — (painolla)
kun minä puhun teidän kanssanne pari sanaa kahdenkesken —

_Vagtel_ (Its.). Hän tietää sen! Kuinka hän jo näin pian on — (pitää
kiini Augustista, joka kumartaa ja aikoo mennä). Ei, sinä voit kyllä —
— —

_Valtioneuvos_ (ystävällisesti). Ei, poikanne on aivan oikein
käsittänyt tarkoituksen (kättelee Augustia). Minä toivon, se on hänelle
mieluista, että hän tällä kertaa pidetään asian ulkopuolella.

_August_. Sit' en saata epäillä, kun niin on teidän tahtonne. (Menee
perä-ovesta).


Kolmastoista kohtaus.

Vagtel. Valtioneuvos.

_Vagtel_ (liikkumatonna. Its.). Kas niin! Nyt hän alkaa minua pinnistää
— ja ratkoa!

_Valtioneuvos_. No, nyt me olemme kahden, herra sihteeri!

_Vagtel_. Niin olemme, herra valtioneuvos.

_Valtioneuvos_ (totisena). Älkää luulko, että minä hetkeksikään
olen heittänyt teitä silmistäni; minä seuraan tarkoin jok'ainoata
virkamiestä, joka on minun tarkastettavanani, enkä jätä ainoatakaan
tilaisuutta —

_Vagtel_ (on tuskissaan juuri ilmaista itsensä). Oi, herra valtioneuvos!

_Valtioneuvos_. Älkää kiitelkö. Minä voin tarjota pojallenne kelpo
viran.

_Vagtel_. Mitä — mitä sanotte?

_Valtioneuvos_. Minua on pyydetty toimittamaan kunnon mies erään
tärkeän laitoksen johtajaksi, ja minä tiedän saavani kunniaa
valitsemastani, kun luotan teidän poikaanne.

_Vagtel_. Ja ainoastaan sentähden — — (mieletönnä ilosta) voi mua
kymmenkertaisesti onnell — — — min'en voi enempää.

_Valtioneuvos_. Hillitkää iloanne. Hänellä on vapaa tahtonsa, siksi
minä toivoin, ett'ei hänen pitänyt olla läsnä.


Neljästoista kohtaus.

Entiset. Rouva (sivu-ovesta).

_Rouva_. Mitä tämä? Herra valtioneuvos! Oi, kuinka te teette minut
sanomattoman onnelliseksi. Istukaa, oi, minä pyydän!

_Valtioneuvos_. Älkää vaivatko itseänne; minun asiani on jo toimitettu.

_Rouva_. Aiotteko mennä pois? Herran tähden, eikö meidän toki ole
kunnia nähdä teitä huomenna jälleen?

_Valtioneuvos_. Nähdä minua huomenna?

_Vagtel_ (töytäisee vaimoaan). Hm, hm!

_Rouva_. Niin — meille tulee moniaita hyviä ystäviä päivälliselle.

_Vagtel_, Hm, hm!

_Valtioneuvos_ (hämmästyen). Vai niin, —? Minun ei kuitenkaan
ole kunnia, se on päätökseni. Kun minä olen naimaton ja rakastan
yksinäisyyttä, en voi kutsua ketään luokseni; sen vuoksi olen ottanut
principikseni, olla käymättä kenenkään luona — siten saapi paraiten
olla rauhassa. (Kumartaa, aikoo mennä).


Viidestoista kohtaus.

Entiset. Parooni.

_Valtioneuvos_. Kas, parooni Lillie?!

_Rouva_ (ylpeästi). Yksi meidän ystäviämme.

_Valtioneuvos_. Oo, onni lienee teille varsin myötäinen, koska parooni
on teidän ystävänne.

_Parooni_. Te olette liian kohtelias, herra valtioneuvos.

_Vagtel_ (salaa). Antakaa obligationi takaisin!

_Parooni_ (samoin). Se on jo paikallaan, tuoss' on rahat!

_Vagtel_ (pistää rahat lakkariinsa). Niin, — nyt se on tehty!

_Valtioneuvos_ (on tarkasti silmäillyt ympärilleen). Teidän huoneenne
ovat erinomaisen uljaat, ystävänne samoin; tosiaankin, teidän onnenne
hämmästyttää minua. (Kumartaa, menee, he aikovat seurata häntä,
hän kääntyy). Minä pyydän, ei mitään sievistelyjä — (äkeästi) minä
vakuutan, min'en vähintäkään sievistele! (Menee).


Kuudestoista kohtaus.

Entiset, paitsi valtioneuvos.

_Vagtel_ (Its.). Huh, nyt voin toki jälleen hengittää. — Olipa se pirun
leikkiä!

_Rouva_. Kuinka se mies on läpi kohtelias!

_Vagtel_ (miehekkkäästi). Niin! — Arvaappas minkätähden hän itse tuli
tänne? — — Hänellä on suuria aatteita mielessä Augustia kohtaan.

_Parooni_. Mitä te sanotte? Toivotan onnea!

_Rouva_. Noo, ystäväni — — —

_Vagtel_ (ajatus syntyy äkkiä hänen aivoissaan). Nyt minä tiedän! (Its.
käyden edestakaisin). Nyt ei tule obligationista kysymystäkään ennen
kokousta, ja siksi — se on selvä, — itse kohtalo osoittaa minua avun
ja pelastuksen polulle. (Rouvalle) No, nyt sinä saat rahoja, niin — ja
jätä minut sitte rauhaan.

_Rouva_. Voi, sinä suloinen enkeli! — Herra parooni, meidän vieraamme?

_Parooni_ (kiiruhtaa pöydän ääreen). Lista on kohta valmis.

_Rouva_ (hyvitellen Vagtel'ia). Tuleppas nyt, niin minä näytän sinulle,
kuinka suuri puoti-rätinki on.

_Vagtel_. Kiitoksia! — Tiina, Tiina, sinä olet ilkeä Eeva. (Menevät).


Seitsemästoista kohtaus.

Parooni, (kohta) August.

_Parooni_. Suuria aatteita mielessä August'ia kohtaan? _Diable_!
valtioneuvoksen rikas veljen-tytär alkaa varmaankin — — hm, hm — — —
tuo poika on siis aivan onnen helmassa.

_August_ (perältä, hattu päässä, katselee ympärilleen). Jokohan Grethe
lie mennyt? Hän menköön ensin vanhempainsa luo; minä menen jälestäpäin,
suoritan asiani säännöllisesti. Hän saapi nähdä, että aikeeni on ollut
totta.

_Parooni_ (katsahtaa taakseen). Aa! (Nousee, kumartaa). Toivotan onnea!

_August_. Mihin?

_Parooni_. Ettekö tiedä? — Valtioneuvos Dobel oli täällä; hänellä oli
suuria aikeita mielessä teitä kohtaan.

_August_. Mitä aikeita?

_Parooni_. No, mitäs muuta, kuin naimis-esitys?

_August_, Min'en ymmärrä teitä.

_Parooni_. Hänellä on veljen-tytär, kaunis olento, 30-vuotias, jolla
on ihastuttava, oikein hurmaava omaisuus: 50,000 taaleria ja, — no,
eikös kelpaa? Te loukkasitte minua äsken, vaan minä otan kuitenkin osaa
teidän onneenne.

_August_. Tosiaankin? — Ottakaa se kokonaan.

_Parooni_. Potkasetteko te niin suuren onnen luotanne? Kaikkia vielä!

_August_ (iloisesti). Kaikkia vielä! Minä saavutan paljon suuremman.

_Parooni_. Eikös peijakas! Missä?

_August_ (kuin ennen). Krokodiili-kadulla. Minä menen juuri sitä
etsimään — ja, saatte nähdä, minä sen löydänkin, (kiirehtää ulos
perä-ovesta).


Kahdeksastoista kohtaus.

Parooni, (kohta sen jälkeen) Mathilde ja Grethe (aivan yksinkertaisessa
puvussa).

_Parooni_ (yksin). Krokodiili-katu! — Mikä se on? — Missä on
Krokodiili-katu? — Se on varmaan jonkunlainen sola, johon hän on
piiloittanut tuommoisen hellän ystävän, joka käy huivi päässä, ja nyt
hän aikoo — aa, se on oivallista! Minun pitää saaman tietää, kuka se on
— vaan miten? _Mon dieu_, ken voipi asua — Krokodiili-kadulla?

_Mathilde_ (sivu-ovesta, aikoo ulos perä-ovesta). Min'en saata pukeutua
yksinkertaisemmin! (huomaa paroonin). Ai!

_Parooni_. Neiti, ai'otteko jättää meidät?

_Mathilde_. Minä menen teateriin.

_Parooni_ (hyppää hattuaan noutamaan). Suvaitsettehan — —?

_Mathilde_. Älkää, älkää, neito on toimittanut mulle hevosen. (Aikovat
mennä).

_Parooni_. Ahaa, neitsyt! Anteeksi — pari sanaa. Te tietysti tunnette
kaikki kaupungin solat ja loka-kujat — missä on Krokodiili-katu?

_Grethe_ (äimistyen). Krokodiili-katu!

_Mathilde_ (kuiskaten). Tietäneekö hän?

_Grethe_ (samoin). Se on vaan pilkkaa.

_Parooni_. Ettekö tiedä?

_Grethe_. Tiedän kyllä, mutta sitä on vaikea osoittaa ja luultavasti
myöskin tarpeetonta, sillä herra paroonin arvoisuus on liian suuri
sillä kadulla käymään.

_Parooni_. Jaa! Enkös minä sanonut! Saattaa menettää hyvän nimensä,
hahaha!

_Grethe_ (innolla ja pilkalla). Siellä uhkaa vielä suurempikin vaara
teidän persoonaanne — minun isäni asuu Krokodiili-kadulla! (Menee
kiireesti Mathilde'n kanssa).


Yhdeksästoista kohtaus.

Parooni, (kohta) Vagtel ja Rouva.

_Parooni_ (lakkaa yhtäkkiä nauramasta). Se on tuo tyttö!! — Se on
verratonta! — Ja August on nyt hänen isänsä luona kosioimassa. — _Bien,
monsieur_! Nyt minä voin kostaa, ja tuntuvasti! (Heittäikse sohvalle,
soittaa molemmilla kelloilla).

_Vagtel. Rouva_. Mitä nyt, herra Parooni, mitä nyt?

_Parooni_. Minä pyörryn ystävyydestä teitä kohtaan! Hirveä vaara uhkaa
teitä — se on nyt kauheimmallaan!

_Vagtel. Rouva_. Kuinka?

_Parooni_. Tyyntykää! Minä olen huomannut sen otolliseen aikaan — se
voidaan vielä poistaa muutamassa silmänräpäyksessä; kun valtioneuvos
esittelee loistavia tarjouksia teidän pojallenne — arvatkaapas, missä
hän juuri silloin on? — — Krokodiili-kadulla kosioimassa teidän
palvelus-neitsyttänne.

_Vagtel_. Siinä se!

_Rouva_. Ah! — Minä voin pahoin! (vaipuu tainnoksiin; parooni tuo
kiireesti hänelle tuolin).

_Vagtel_. Mitä me nyt teemme?

_Rouva_. Matruusin tyttöä! — Voi, niin suurta häpeää! Voi!

_Parooni_. Teidän pitää mennä estämään sitä.

_Rouva_. Minä menen! — Seuraattehan te minua sinne?

_Parooni_. Anteeksi! — Minä pelkään sekaannuksia, jotka — —

_Rouva_ (äkkiä). Luuletteko niiden rupeevan tappelemaan?

_Parooni_. Ei suinkaan rouvasväkeä vastaan!

_Rouva_ (Vagtel'ille). Sitte täytyy sinun tulla mukaan.

_Vagtel_. Luonnollisesti! — Minä juoksen vaunuja noutamaan.

_Rouva_. Ja minun täytyy pukeutua paremmin, sillä heidän pitää
kunnioittaman minua; — hm, mokoma roistoväki.

_Parooni_, _C'est le mot_, — mokoma. —

_Kaikki_. Roistoväki!




Kolmas näytös.


Yksinkertainen, vaan siisti huone. Perähuoneesen johtaa oikealla —
yleisöstä — ovi. Laiva riippuu katosta; vasemmalla kirjahylly puoli
kyynärää seinästä, kolmen neljän kyynärän pituinen, pitkä, viheriäinen
kartiini peittää sen tykkänään. Peräseinällä pari hyllyä, joilla
on suuri messinkinen kahvikannu, porsliinia, moniaita kiinalaisia
lakeerattuja maljoja kaksi pagodia ja suuri kristalli-kolpakko. Toisen
hyllyn alla riippuu viulu. Sekä perällä että sivuilla yksinkertaisia
kuvia pienemmissä ja suuremmissa mahonki-raameissa. Pieni pöytä
kummallakin sivulla.


Ensimmäinen kohtaus.

Palle. Ellen (täydessä puuhassa, järjestellen kynttilöitä, tuoleja ja
pöytiä).

_Palle_ (pysähtyy yht'äkkiä keskelle permantoa kynttilä kädessä,
jolle ei näy löytävän paikkaa; hyräilee). Tordenskjöld, tuo suuri
mies, Kalain eri hinnat ties! (Ellen kiireissään töyttää häneen). Hä?
Yhteentöyttäys? Vaikka minulla oli signaalit ja laternat ulkona! (Ottaa
kiini hänen ympäriltään). Siitä on rangaistus! (Suutelee häntä).

_Ellen_ (nureillaan). Se oli oma vikasi; miksi —

_Palle_. Oletko möttösilläsi? (Panee kynttilän pois, aikoo uudestaan
ottaa hänet kiini). Sitä suurempi rangaistus!

_Ellen_ (lykkää hänet luotaan). Narrinhäntä! — Häpeehän toki — ikääsi.

_Palle_. Ikääni? Sinä laskettelet turhia, Ellen? Mitä vuodet voivat
sille, jolla on tuommoinen muija — oikein suloinen, fyyry — hei!
(Hypähtää, lyöden jalkapohjiaan). Viimeiset parikymmentä menevät
täyttä piilivintiä, kun vaan näen tämän fyyryni Kaksoissini-tulen, sun
sulo-sini-silmäsi. (Ottaa häntä molemmista käsistä, pudistaa häntä).
Sinä tullin-varas — tahdotko hymyillä, vai hä?

_Ellen_ (ei voi olla hymyilemättä, läpsähyttää häntä poskille). No,
sinähän olet varsin hupsu! (Liikunnolla perällepäin). Jos joku tulisi
tuolta, saisi se nauraa vatsansa täyteen.

_Palle_. Sitä parempi, nöpöseni, — he olisivat iloiset, ja senpävuoksi
juuri olemme kutsuneetkin heidät tänne. Siellä he istua jonottamatkin
kuin ahvenet, tupakan-savu-pilvessä; mutta jahka vain Qvit tulee, niin
kyllä pakina alkuun pääsee.

_Ellen_. Niin, hän, — "ota hännästä kiini." Tänään minä pyysin häntä
tulemaan aikaisin kotiin — vaan odotapas sitä! Ei, hän on kiusoittava
ihminen, — min'en kärsi puhuakkaan hänestä.

_Palle_ (kuivasti). Ehkä hänelle on tapahtunut jotain.

_Ellen_ (elävästi). Tapahtunut jotain? — Qvit'ille? Herra varjele!
Ja sen sinä sanot niin rauhallisena? Hyi, häpee, Palle! Hän, joka
kernaasti panisi henkensä alttiiksi meidän tähtemme! Meidän pitää heti
— — —

_Palle_ (estää häntä) Sanoithan sinä äsken, ett'et kärsinyt puhuakkaan
hänestä.

_Ellen_ (innossaan). Se oli lörpötystä vain!

_Palle_. Sitäpä minä juuri tahdoinkin osoittaa sinulle; Qvit'in suhteen
voit olla aivan rauhassa — hän on kirja-auksionissa.

_Ellen_. Huh! — Hyi, kuinka sinä peljätit minua! Vaan sen minä
ansaitsinkin. Nyt siitä on juuri tesmälleen 15 vuotta, kun johtajamme
salli meidän hyyrätä hänelle tämän huoneen, — eikä koko tällä ajalla
ole kulunut ainoatakaan päivää, jona hän ei olisi ottanut osaa
sekä meidän iloihimme että suruihimme. (Innostuen) Hän, se on koko
peijakkaan mies! — Hän elää, hyödyttääksensä kaikkia, paitsi itseään.
Hänen olisi vähintäinkin pitänyt päästä ministeriksi tahi vaivaisten
holhojaksi.

_Palle_. Kiusa ja piina! ei millään muotoa, mamma, sitten ei hän
olisikaan muuttanut meidän luoksemme.

_Ellen_. Totta sekin. Se oli taivahan tahto. — Se ei olisi ollut kyllä,
että sinä kiivaudessasi vannoit tekeväsi Fredrik'istä virkamiehen.
Ellei Qvit olisi auttanut meitä pitämään häntä kotoa poissa, tietoja
saamassa ja ihmis-tapoja oppimassa, — olisi hän saanut juoksennella
pitkin katuja toisien nulkkien kanssa, ja siten olisi hänestä tullut
ainoastaan matruusi sen sijaan, kuin hän nyt on kiivennyt asiamieheksi
ministeristössä. —

_Palle_. Niin, — mutta hänen pitää, verkkasen tuli, kohoaman
korkeammalle vielä, mammaseni, ennenkuin salaisuus ilmi päästetään.

_Ellen_. Niin juuri! Ja siitäkin on meidän Qvit'iä kiittäminen. Hän on
täyttänyt sinun hartaimman halusi, on liiruttanut Fredrik'in hyviin
kirjoihin tuon Tasroodi Dobelin luona.

_Palle_ (äkäisesti). Älä mainitse sitä ryökälettä tän'iltana, kun minä
tahdon olla iloinen! Koko hyörimiseni ja pyörimiseni tarkoitus on ollut
keittää kostoa tuolle staatsroodille, ja, Jumal' anteeks' suokoon,
välin minä luulen, että se on ollut tämä koston himo, joka on saattanut
minut uhraamaan kaikki almuni ainoastaan Fredrik'in hyväksi — jotta
Grethe on saanut seilata omaa kurssiaan.

_Ellen_ (nyrpeästi). No, no, eipä hänkään ole vesiajolle joutunut.
Siinäkin töyttäymme Qvit'iin jälleen! Hänen kirjansa ovat saattaneet
Grethe'n ihmistapoihin. Kun hän laskee saksaa Qvit'in kanssa, — min'en
sitä ymmärrä, — vaan sen toki kuulen, että hän saksoittaa oikein
oivasti. Rouvasväen hienouksia hän on myöskin oppinut, siitä saa hän
kiittää kummiaan; kelpo tyttö hänestä on tullut — —

_Palle_ (Ellenille kiihkoisella äänellä). Siitä saa hän kiittää sinua.

_Ellen_ (keskeyttämällä, hänen äänellään). Niin saakin, pilkka-kirves.
Noo, ja nyt hänellä on hyvä paikka.

_Palle_. Sum, sum, sum, helvetin mallin mukaan. Rouva on oikea
meri-peikko.

_Ellen_. Mitenkä?! — No, sitten Herra armahtakoon Gretheäni. Hän ei
itse saata sitä sanoa; siksi on hän liian hiljainen. Mutta kun minä sen
tiedän — hyvä! Qvit'in ei pidä saaman siitä tietoa, sillä hän on tehnyt
kaikki hyvässä tarkoituksessa; mutta, niin totta kuin tässä seison,
huomenna menen minä rouvan puheille ja soitan hänelle korvat täyteen,
niin jotta — — —


Toinen kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Ellen_. (lentää yht'äkkiä Fredrik'iä vastaan helliinmällä
rakkaudella). Fredrik! — Sinäkö, poikani! (Syleilee ja suutelee
häntä). Hei, hei! kuinka sinä näytät sievältä! (Niiaa syvään). Herra
asiamies — ministeristössä, no, äläpäs nyt enää! (lentää yht'äkkiä
Pallen luo, toimessaan). Palle, eipäs nyt kummempaa, tules katsomaan —
kulta-ketjut! (Nauraen ja itkien yht'aikaa). Pojalla on kulta-ketjut
kaulassa! (tarkastelee häntä joka puolella). No, annas, kun mä nyt
katselen sinua oikein tarpeekseni, (heittäikse jälleen hänelle
kaulaan). Oi minun hyvä, rakas poikani! (kääntyy, huomaa Pallen
rauhallisuuden, hämmästyen). Ja sinä, — sinä seisoa töllötät, kuin
ruotsalainen katovuonna, vaikka näet minun niin iloisena, että — —

_Palle_. Minä odotan vain koska sinä tulet valmiiksi. Sinun ilosi ottaa
niin suuren tilan; kaksi noin suurta iloa ei mahdu yht'aikaa näin
pieneen huoneesen.

_Ellen_. No, sinä nyt olet semmoinen — (rakkaasti) Älä sinä huoli
mitään siitä, mitä hän sanoo, poikaseni; kyllä hän pitää sinusta niin
paljon kuin minäkin; (innoissaan) vaan ei myöskään enemmän, sillä se on
mahdotonta. Kuulepas, minä olen hirveästi kaivannut sinua.

_Fredrik_. Entäs minä sinua, äiti! Minä tahtoisin niin kernaasti käydä
joka päivä luonasi, jos isä vain — — —

_Palle_. Muutama rappu korkeammalle vielä! Laita ensin niin, että
saat sellaisen arvon, jolla on "rooti" hännässä, niinkuin esimerkiksi
"justisrooti", hov — tai stas-rooti, tahi kuitenkin vähintäinkin
keheimrooti, — sitten vasta voit pitää kunniana, että olet syntynyt
Nyboder'issa.

_Fredrik_ (äkkiä, miettien hetkisen). Kuules isä, — tuleeko tänne
tän'iltana ainoastaan tavalliset vieraat?

_Palle_. Luonnollisesti, ainoastaan minun hyviä, vanhoja ystäviäni,
jotka kaikki ovat siinä uskossa, että äiti on ollut ainoastaan sinun
imettäjäsi. — Mutta miksikä sitä kysyt?

_Fredrik_. En tiedä, vaan — (äkkiä) onko Grethe jo tullut?

_Ellen_. Ei vielä, mutta mene sinä sillä välin juttelemaan vieraiden
kanssa; ne pitävät kaikki sinusta niin hirveän paljon, ja sinä — — —

_Fredrik_. Oi, minua ilahuttaa nähdä heitä. (Itseks.) Merkillistä —
mitä hän lie tarkoittanut?

_Palle_. Mene nyt tuonne sisään, poikani! Mamma ja minä siivoomme vain
kaluja vähän seinemmälle, sillä tottahan, lempo vie, saadaan pieni
polska toimeen tän'iltana, jos ei muuta.

_Fredrik_. Minä menen, minä menen! (Menee perä-ovesta).


Kolmas kohtaus.

Palle. Ellen.

_Ellen_ (alkaa kiireissään yht'äkkiä asettaa tuoleja keskelle lattiaa).
Semmoinen nuori siisti mies! Kuinka hän on kaunis, näppärä ja sievä!
Herra suokoon hänelle pian pikkusen keheimrootin nimen, jotta minä
saattaisin mennä hänen kanssaan teateriin, ja — —

_Palle_. No, mutta hiisikö sinua riivaa, Ellen, kun asetat tuolit
keskelle permantoa?

_Ellen_ (kooten ajatuksiaan). Mitä? (huomaa). Enkös, häpeä olkoon,
teekin niin — (äkäisenä) mutta minä olin asettavinani niitä sivulle.
(Istuu sille, jota pitää kädessään). Siten ilo vaikuttaa, Palle! Sin'et
saa nauraa minulle, poikaseni; mutta kun minä ajattelen asiamies
Fredrik'iä, niin en tiedä, millä jalalla seison.

_Palle_. Ja sentähden kai istutkin?

_Ellen_ (nousee sukkelaan, äissään). No, kas — niinhän minä teenkin!
Ihanhan minä olen takaperoinen (asettaa tuoleja sivulle). Ne lapset, ne
lapset! Kun minä ne näen, tulen aina iloisemmaksi, kuin sietää voin.
(Pysähtyy). Mitä se? Vaunut, — jotka pysähtyivät tuohon — (pudottaa
tuolin). Herra varjelkoon — se on varmaankin Qvit, hän on saanut jonkin
vamman!

_Palle_. Mitä höpiset!

_Ellen_. Niin — siten on varmaan laita! Voi, voi, jok'ainoa hetkihän
vahinkoja tapahtuu! — Tst! — Nyt häntä kannetaan rappusia ylös.

_Qvit_ (ulkona). Tätä tietä! — Kas niin — astukaa varovasti, tääll' on
pimeä!

_Ellen_ (huudahtaa sydämestään iloisena). Hän voi puhua!

_Palle_ (samoin). Ei mitään vaaraa! (rientävät kilpaa ovelle, josta
Qvit astuu sisään).


Neljäs kohtaus.

Entiset. Qvit (pussineen, hänen jälestään) Grethe. Mathilde.

_Qvit_ (ovessa). Tehkää hyvin!

_Ellen_ ja _Palle_ (tarttuvat hänen käsiinsä, vievät hänet etu-alalle).
Kuinka voitte?

_Qvit_ (kadottaa pussinsa, töllistää hämmästyksissään heihin). Minäkö?
(Iloisesti) Erinomaisen hyvin.

_Ellen_ (lyö kätensä yhteen). Te ette siis olekkaan taittanut kättä,
ettekä jalkaakaan?

_Qvit_ (hämillään). En! — Olisiko minun pitänyt?

_Ellen_. No, ei, — Herra varjelkoon! Mutta minkätähden te tulitte ajaen?

_Qvit_. Ts, ts! muorikulta! Enhän minä ajanutkaan, vaan kun juuri olin
katu-ovella, tuli Grethe laskien, niin että — — —

_Ellen_. Grethe! (Katsahtaa taakseen, rientää Grethen luo). Oletko
sinä täällä, käpykkäni?! (suutelee ja taputtelee häntä). No, kuinka
sinä voit? — Voi, tyttö-riepu, minä kuulin isältä, että sinun emäntäsi
on hirveä — — — (Grethe, tahtoen keskeyttää häntä, peräytyy askeleen,
jotta Ellen seisoo suoraan Mathilden edessä). Hei, mutta kukas tämä
pikku neito on, joka on sinun muassasi?

_Grethe_. Hänen tähtensäpä juuri minä tulinkin ajaen. Hän on minun
ystäväni, joka tahtoi käydä vanhempiani katsomassa, ja kun hän pitää
minusta niin paljon — — —

_Ellen_ ja _Palle_. Noo, — tervetulleet!

_Ellen_. Vai niin — te pidätte minun Grethestäni? No, tehän olette
kelpo tyttö! (Suutelee Mathilde'ä). Kiitoksia, että tulitte meitä
katsomaan. (Ystävällisellä toimeliaisuudella) Hattu pois, lapsikulta!
Antakaapa min — — —

_Mathilde_. Te olette liian hyvä.

_Ellen_. Mitä vielä! Mitä puhetta tuo! (otettuaan hatun hänen päästään)
Kas, täälläpä vasta kauniit, ihanat kasvot! (mennessään hattu kädessä
Pallen sivuitse) No, siinä on sinulle jotain katsottavaa, veitikka.

_Palle_ (Mathildelle pöyhkeillen). Niin, muorista tuossa voitte
huomata, että minä pidän paljon kauniista kasvoista. — Viuhka ja
vaahto! Minusta on, kuin olisin ennen nähnyt tuon naaman?

_Qvit_ (on pannut pussinsa kirjahyllyn taakse). Hahahaa, sen uskon, —
vaari onkin ollut uljas tytösteliä aikoinaan. (Katsellen Mathilde'ä).
Niin olen minäkin.

_Ellen_. Tekö?! — Hyi, hävetkää toki! Teidän iässänne —

_Qvit_. Ei, ymmärtäkää minua oikein — minä tarkoitan: Minä olen myöskin
nähnyt nuo kasvot. Saakeli soikoon! Hän on suorastaan — — —

_Grethe_ (vilkkaasti). Ha, ha, ha, — minä arvaan: Te ai'otte sanoa, hän
on neiti Ström'in näköinen?

_Qvit. Palle_. Oikein!

_Grethe_. Eikös totta? Sitä kaikki väittävät; vaan mitä kauvemmin häntä
katselee — — —

_Qvit_ (innolla). Sitä suuremmalta näyttää yhtäläisyys.

_Grethe_ (uljaasti). Ei, päinvastoin, sitä pienemmältä se näyttää.
Neiti Ström'in nenä on käyrempi.

_Qvit_. Annas, kun katson — niin totta maar onkin.

_Grethe_. Hänellä on vaaleammat silmät.

_Palle_. Niin on! Minä luulen nyt juuri näkeväni hänen silmänsä —
niinkuin neitsyen tuossa, — niin selvään ne minun mielessäni ovat.

_Grethe_. Hänellä on tummempi tukka.

_Qvit_. Niin, ja hän on myöskin pitempi — on, ainakin noin paljon
pitempi, sen minä heti huomasin.

_Grethe_. Siitä näette siis, ett'ei Annette olekaan neiti Ström'in
näköinen.

_Palle ja Qvit_. Ei, ei.

_Qvit_. Vaan minä en voi toki kieltää, että minusta, — minusta näytti
siten — — —

_Grethe_. Ensi katseessa, niin minustakin — ja siksipä (syleilee
Mathilde'ä) minä pidänkin hänestä niin paljon — (hiljaa its.). Hyi,
kuinka te saatatte minut valehtelemaan! (ääneen) sillä neiti Ström on
oiva tyttö.

_Qvit_. Oi, erinomaisen mainio tyttö! Kas hänelläpä on vasta sydän! —
Ja sellainen pää sitten!

_Mathilde_. No, mitä siihen tulee, koen minä parastani, saadakseni
teidän luulottelemaan minun olevan neiti Ström.

_Qvit_ (ihastuneena). Ja äänikin!

_Mathilde_. Onko mulla hänen äänensä?

_Qvit_. On niinkin — aivan nipasta nappaan! Mutta kuinka te taidatte —
— —

_Mathilde_. Minä olen ollut hänen vanhempainsa luona.

_Qvit_. Vai niin! — Se on oivallista! Tervetultua, neiti Ström,
tervetultua, — ha, ha, ha! Se on oivallista!

_Toiset_ (keskenään). Hahaha — eikö niin — se on herttaista!

_Mathilde_ (tunteella). Minä kerron hänelle, kuinka hellästi minua on
otettu vastaan ja kohdeltu hänen tähtensä; se varmaan ihastuttaa häntä,
ja kenties ehkä hän itsekin — — —

_Palle. Qvit. Ellen_ (keskenään). Mitä sanotte? Jumala suokoon hänen
tekevän sen!

_Ellen_. Hänen tähtensä pantaisiin koko talon varat liikkeelle.

_Qvit_. Minä näyttäisin hänelle kirjani.

_Mathilde_. Kirjanne? — Onko teillä paljonkin kirjoja?

_Qvit_ (innoissaan). Josko minulla on? (Ottaa häntä kädestä, viepi
hänet kirja-hyllynsä pitkälle sivulle, jonka edestä vetää kartiinit
pois). — Katsokaas, tässä! No, miltä näyttää? (puhelevat vilkkaasti).

_Ellen_. Kuulepas, tyttöseni, sinä teit hyvin; hän näyttää olevan
oikein sievä, näppärä nainen.

_Palle_. Tuopas meille useampiakin tuommoisia vieraita. (Äkkiä
totisesti). Vaan, kuolema ja kadotus, jos — — —

_Grethe_ (vilkkaasti). Niin, isä, sitäpä minä juuri pelkään. Fredrik —
— —

_Palle_. Jos tuo neiti tuntee hänet?

_Grethe_. Niin tunteekin.

_Palle_. Hyi, peijakas, sepä oli ilkeä kepponen. Mutta kuinka sinä
saatoit siten — — —?

_Grethe_ (taputtelee häntä). Hän pyysi niin kauniisti. Mieleni on paha,
vaan sinun tarvitsis koettaa saada Fredrik menemään pois.

_Palle_. Oikein, muuta neuvoa ei ole.

_Grethe_. Hän ei sitä varmaankaan tee kernaasti.

_Palle_. Kun minä tahdon — pojan pitää totella. Pidätä sinä neitoa
silmänräpäys täällä, minä praktiseeraan Fredrik'in ulos kyökin kautta.
Ilkeätä se on, vaan mitäs sille voipi — saapi käydä tämän kerran.
(Ottaa Ellenin ympäriltä kiini). Tuo tyttö on niin verkkasen kaunis,
muoriseni, että minä luulen voivani ennen heittää sinut kuin, hänet
ovelle.

_Ellen_. No, sinä ankkurin-touvi, katkoisit heti, kun minä vain olisin
poissa.

_Palle_. Taitaapa lemmoksi niinkin olla, pikku velho! (Pujahtaa ulos
perä-ovesta).


Viides kohtaus.

Entiset (paitsi Palle).

_Qvit_ (huudahtaen). Eikö totta? (Syleilee ihastuksissaan Mathildea).
Oi, te olette suloinen! Jos te siellä kuulisitte; kuinka hän puhelee
minun kirjoistani! — Sydämeni oikein hyppii ilosta. — Hänestä tulisi
mainio mies — ellei hän olisi nainen.

_Grethe_ (kuiskaa Mathilde'lle). Olkaa varoillanne — te ilmaisette
itsenne.

_Mathilde_ (samoin Grethe'lle). Oi, minua kohdellaan täällä niin
suurella rakkaudella, että kokonaan unohdan pukuni ja teeskentelemiseni.

_Qvit_ (puristaa Ellenin kättä). Ohhoh, hyvä emäntä, suuri vahinko oli,
että minä tulin liian varhain maailmaan.

_Ellen_. Herra varjelkoon, ettehän te vain lie rakastunut?

_Qvit_ (lapsellisesti). Niin, muori, minä luulen tosiaankin, että minun
hetkeni on tullut.

_Grethe_. Se on hyödytöntä — sydän on poissa.

_Qvit_. Oikeinko totta? (Kättelee Mathilde'ä sydämellisesti). No, minä
toivotan onnea — (ottaa häntä leuasta) Voi, kuinka teidän sulhasenne
varmaankin pitää paljon teistä!

_Mathilde_ (elävästi). Luuletteko niin? — Ja minä pelkään hänen pitävän
jostakin toisesta.

_Qvit_ (innokkaasti). Se on mahdotonta!

_Grethe_. Älkää sanoko niin, hän on ehkä nähnyt minutkin.

_Qvit_. Sinut?! Niin — totta sekin.

_Mathilde_ (itsekseen). Oi, jos hän tietäisi, kuinka syvän haavan hän
sanoillaan pistää sydämeeni.


Kuudes kohtaus.

Entiset. Palle.

_Grethe_ (rientää häntä vastaan, salaa). Saitko hänen menemään?

_Palle_. Luonnollisesti; mutta kovalle koski, tyttöseni. — Nyt pöytään!
(kumartaa). Siell' on jo serveerattu.

_Ellen_ (hämmästyen). Mitä kummia?

_Palle_. Naapurin muori oli passarina, sillä mammalla — — —

_Ellen_. Niin, missä minun ajatukseni olivatkaan? Minä unohdan pian
kaikkityyni! Se on tuo sulo-tyttönen, joka — — Herran tähden, te
kävitte yht'äkkiä niin totiseksi.

_Mathilde_ (pakoittaikse hymyilemään). Se oli vain — äkkinäinen
pahoinvointi.

_Palle_. Sen me kyllä kohta saamme ovelle. — Mutta kuulkaapas, te ette
saa pelästyä, ehkä näette minut tän'iltana lyijyhatussa.

_Mathilde_ (hämmästyen). Lyijyhatussa?!

_Palle_. Min'en pitäisi siitä väliä tänään, vaan hauskassa seurassa — —
— minä tunnen itseni tarkoin.

_Ellen_ (hymyilee). Hän saa sen, lapseni, ihan varmaan.

_Mathilde_ (tarttuu Pallen käteen totisesti). Mutta, Herran tähden,
miksi te ai'otte käyttää lyijy-hattua? (Kaikki nauravat) Mitä nyt?

_Palle_. Hahaha, hän luulee — — hahaha, lyijyhattu se on — pieni hyyry.

_Mathilde_. Hyyry?

_Palle_. Niin, tuommoinen — — — hast mir gesehen! — Hahaha, missä
hitossa te olette kasvatettu? No, ja nyt pöytään! Kas niin!

_Qvit_ (antaa käsivartensa Mathildelle). Daamini! (Grethe'lle toisen
käsivartensa). Sinä myös Grethe! (Pötkii ylpeästi ulos, hyräillen).
Tässä on kolme uljasta, muhkeata katsella — — —!

_Palle_ (seuraa häntä Ellenin kanssa, seisahtuu ovessa). Kuolema ja
kiusaus, minä unohdin jotakin. Pitäkää vain kurssi; minä tulen heti.
(Ellen menee perä-ovesta).


Seitsemäs kohtaus.

Palle, (kohta) August.

_Palle_ (ottaa kolpakon). Tervetulo-maljahan toki pitää tänä iltana
saataman liikkeelle. Tuon pienen sievän naisen pitää tyhjentää tämä.
(Aikoo mennä).

_August_ (sivu-ovesta). Blok!

_Palle_ (seisahtuu). Holoi! (kääntyy). Nöyrin palvelianne!

_August_. Min'en tiedä varmaan, tunnetteko te minua —? Minä olen nuori
Vagtel.

_Palle_. Puolitekoinen kantikaatti — minun on kunnia, — korvani mukaan;
vanha Qvit on liverrellyt paljon hyviä seikkoja teistä.

_August_. Se on minulle mieluista; sillä minä tulin nyt kosioimaan
tytärtänne.

_Palle_. Vai niin! Se on minulle suureksi kunniaksi; vaan älkää panko
pahaksenne — ettekö ehtisi pistäytymään tänne huomena? Minulla on nyt
muutamia hyviä ystäviä — — —

_August_. Minä tiedän sen; Grethe on täällä myöskin. (Panee pois
hattunsa). Minulla on totinen aikomus, ja minä luulen että nyt juuri
on paras, sopivin aika. Kohtaloni on sellainen, että voin hyvin tulla
toimeen, minä rakastan häntä — — —

_Palle_. Ja hän?

_August_. On sallinut minun puhella teidän kanssanne asiasta.

_Palle_. No, siis on se seikka, lempo vie, päätetty, kuin onkin.

_August_. Mitä sanotte?

_Palle_. Grethe on ymmärtäväinen tyttö; hän saapi tehdä tahtonsa mukaan.


Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Ellen.

_Ellen_ (ovella). Palle! — No, miks'et sinä tule?

_Palle_. Minä täällä vain pudistelin tervetulomaljaa, ja tulin samassa
— kihlanneeksi Grethe'n.

_Ellen_ (tulee reippaasti esiin). Kihlasit Grethen?

_Palle_. Se on puhuttu ja päätetty. Tuossa on hänen sulhasensa — nuori
Vagtel — — —

_Ellen_. Josta Qvit on niin paljon hyvää puhunut? (kumartaa
ystävällisesti). Te tahdotte siis mun Grethe'ni vaimoksenne?

_August_. Minulla on jo teidän miehenne lupaus.

_Ellen_ (sukkelasti). Ja minun myöskin, kun vain ensin saatte
vanhempainne suostumuksen; siihen saakka — tässä huoneessa ei
johda mies eikä vaimo ruoria — vaan oikeus. — Me emme despiteeraa,
_saadaksemme_ oikeutta, vaan tietääksemme, kellä oikeus on, ja eikö
totta, Palle — (innokkaasti) tällä kertaa on oikeus minulla?

_Palle_. Onpa, tonttu vie, niinkin, muoriseni, ja sinä saat sen
pitääkkin.

_Ellen_ (antaa kätensä Augustille). Tiedättekö mitä? Meillä on tänään
vähän vieraita; jääkää tänne, jos tahdotte; samassa saatte nähdä,
minkälaisen perheen jäseneksi ai'otte; (entisellä äänellä) mutta
ei ollenkaan siskonmaljoja — (jälleen iloisesti), ja jos me teitä
miellytämme, niin — äiti ei koskaan saata olla kovasydäminen, kun
kysymys on oman lapsen onnesta.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_. No mutta isäntä ja emäntä! — Mitä? Herra August!

_Ellen_. Kyllä me tulemme (ottaa Augustin käsivarren). Seuratkaa
te minua! Kuulkaapas, minä seuraisin teitä kernaasti tyttäreni
myöntymyssanaan, mutta — äitinne suostumus meidän täytyy saada ensin.
Eikö niin Palle?

_Palle_. Luonnollisesti; ja kyllä se saadaankin! (menevät sisään).


Kymmenes kohtaus.

Qvit (kohta) Ellen. Grethe. Mathilde.

_Qvit_ (katselee heidän jälkeensä). Hän tuli siis! (hieroo käsiään).
Kelpo poika! Rehellinen sydän! Grethe tulee onnelliseksi! (hyppelee
ilosta). Heisaa, tänä iltana on riemu! Saksan-pukki, (juoksee ottamaan
viulunsa) mun viuluni! Rallarallala! Nytkös minä vingutan, niin että —
— — (vetäsee).

_Ellen_ (ja Grethe tukevat Mathilde'ä). Mutta, lapsi-kulta, mitä tämä
nyt on? Kuinka voitte?

_Mathilde_ (istuu). Oi, ei hätää mitään.

_Qvit_ (heittää viulunsa; osaa-ottavaisesti). Voitteko pahoin?

_Ellen_ (lyhyesti). Näettehän sen. — Hokmannin roppia! Hokmannin
roppia! (Qvit etsii hämmästyksissään joka nurkasta).

_Grethe_. Nyt on jo kaikki ohitse; — tupakansavu teki varmaankin
hänelle pahaa. Menkäätte vaan sisään, ett'ei kukaan huomaisi mitään.

_Ellen_. Aivan oikein, lapseni! (rientää ovelle, kääntyy huomatessaan
Qvit'in jääneen tarkastelemaan Mathilde'ä). No, vanha kämpyrä, onko hän
teidän katseltavanne — hä?!

_Qvit_. Ei, totta sekin, emäntä; ei olekaan! Minä tulen paikalla
(hyppää Ellenin jäleslä).


Yhdestoista kohtaus.

Grethe. Mathilde.

_Grethe_ (elävästi). Hän ei nähnyt teidän kasvojanne?

_Mathilde_ (samoin). Mitä hän täällä tekee?

_Grethe_. Sitä — sitä min'en tiedä; ehkä on hänellä jotain asiaa
Qvit'ille.

_Mathilde_. Pyytäkää minun puolestani vanhemmiltanne anteeksi.
Huomaattehan, että minun nyt heti on meneminen kotiin.

_Grethe_. Minä seuraan teitä.

_Mathilde_. Älkää, se herättää huomiota, jääkää te! Jospa nyt vain
saisin vaunut!

_Grethe_. Kyllä minä toimitan (juoksee sivu-ovelle).

_Mathilde_. Tekö? Älkää — sitä min'en salli, te — — —?

_Grethe_. Tuleeko joku? Pujahtakaa tuonne kartiinin taakse piiloon!
(osoittaa kirja-hyllyä, rientää ulos).


Kahdestoista kohtaus.

Mathilde, (kohta) August, (sen jälkeen) Fredrik.

_Mathilde_. Mieleni on paha, että minun täytyy jättää nämät hyvät
ihmiset — oi, minkälainen vaimo! — Mutta tuo arvoitus Grethe'n
ja Dahl'in ystävyydestä? Min'en ole kuullut hänen nimeänsäkään
mainittavan, ja pelkään kuitenkin — ah! (pujahtaa kartiinien taakse,
katsojien puolelle).

_August_ (tullen ovesta). Niin, minä olen vähän lääkäri myös ja aivan
kernaasti (astuu esiin). Eihän tääll' ole ketään (puoli-ääneen).
Grethe! Grethe! — Minne ne joutuivatkaan? (katselee ympärilleen).

_Fredrik_ (hiipien sivu-ovesta). Minä tahdon toki tietää, miksi minun
piti menemän pois (hän ja August huomaavat toisensa). Ahaa — te täällä?!

_August_ (yht'aikaa). Mitä? Dahl!

_Mathilde_ (hiljaa). Taivas! Minä en ole erehtynyt!

_Fredrik_. Se oli siis teidän tähtenne, kuin minua esteltiin tänne
tulemasta.

_August_. Esteltiin tänne tulemasta? Teidän sananne ovat parjauksia, ja
vaativat siis selitystä.

_Fredrik_. Herrani! (Tyynneemmin) Minä pyydän huomauttaa teitä — täällä
te ette ole kotonanne.

_August_. Minä olen kotonani kaikkialla, missä tapaan jonkun
hävyttömän, joka tahtoo väkisin tunkeutua siistin tytön likeisyyteen.

_Fredrik_. Tunkeutua?! — Hänen tähtensä suon teille anteeksi
epäkohteliaisuutenne. — Muuten olen minä ollut niin vähän tunkeutuva,
etten osaa aavistaakaan, kuinka te olette saattaneet huomata —

_August_. Mitä? Te olette täällä, — täällä, herrani, ja uskallatte
väittää, ett'ette ole tunkeutunut hänen likeisyyteensä? Te otatte
askeleen, joka häpäisee hänen hyvän nimensä, ja uskallatte sanoa —

_Fredrik_, Häpäisen hänen hyvän nimensä? Oletteko mieletön? Minä
rakastan häntä — niin, min'en milloinkaan lakkaa häntä rakastamasta,
vaan —

_August_ (suuttuneena). Tosiaankin? Ja sen sanotte minulle, joka olen
saanut hänen myöntymyksensä, ja tulen nyt juuri kihlaamaan häntä?

_Fredrik_. Tänne?! Herran tähden, ketä te tarkoitatte?

_August_ (yhä suuttuneempana). Ketä muuta, kuin Gretheä?

_Fredrik_ (elävästi). Minun sisartani?!

_August_. Teidän sisartanne?!

_Mathilde_ (yht'aikaa). Hänen sisartaan?! (Hetken äänettömyys, jonka
ajalla Fredrik ja August hämmästyneinä katselevat toisiaan).

_Fredrik_ (tyynesti). Niin, hän on minun sisareni. — Min'en tahdo enää
peittää teiltä salaisuutta, joka saattaa elämäni tuiki tukalaksi, ja
jonka huomenna täytyy tulla ilmi, koska te ajattelette liittoa hänen
kanssaan. Minä olen isäni huoneessa.

_August. Mathilde_. Kuinka?!

_Fredrik_. Hänen hellä huolenpitonsa minun onnestani on pakoittanut
minua salaamaan sitä, jonka pidän kunnianani.

_August_ (ottaa häntä ystävällisesti kädestä). Mutta rakas ystävä,
kuinka te siis saatoitte luulla — —?

_Fredrik_. Minä pyydän, älkää kyselkö.

_August_. Ja parooni sanoi äsken — — — ahaa, nyt minä käsitän —
Mathilde!!

_Fredrik_ (innokkaasti). Ei sanaakaan — hän ei saa aavistaakaan tuota
salaisuutta!

_Mathilde_ (hiljaa). Mitä minä kuulen?!

_Fredrik_. Minä pyydän, minä vaadin, älkää ilmaisko sitä, mikä
epähuomiosta pääsi huuliltani. Hän ei saa tietää tunnettani, jota hän
varmaankin pilkkaisi.

_August_. Hänkö? Sellainen ei hänen luonteensa ole. Kuinka voitte
tuntea noin huonosti sen, jota rakastatte?

_Fredrik_ (suurimmalla sydämellisyydellä). Niin, minä rakastan — minä
jumaloitsen häntä!

_Mathilde_ (kuin edellä). Oi taivas!

_Fredrik_ (jatkaa). Vaan hän — vielä tänä päivänä on hän antanut
minulle viittauksen, ett'ei minun pidä ilmi-saattaa tunteitani.

_Mathilde_ (kuin ennen). Mikä hirveä väärinymmärrys!

_Fredrik_. Ja siihen on hänellä suurempi oikeus, kuin hän aavistaakaan.
Hän on rikas ja korkeasta suvusta, hän ei ole köyhän matruusin pojan
osaksi luotu — ja että minä olen ainoastaan merimiehen poika, sitä
en voi, enkä tahdokkaan häneltä salata. — Oi, jospa toki kuulisin
Mathilden lausuvan: "Se, että sinun kehtosi oli Nyboder, että olet
köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni, ei, minä — — —!"
Vaiti, minä jo häpeen, mitä sain sanoneeksi!

_August_. Minä päinvastoin soisin hänen kuulleen sen, sillä min'en
ollenkaan epäile — — —

_Fredrik_ (innoissaan). Älkää sytyttäkö mahdotonta toivoa, johon minä nyt
olen hyvin taipuvainen. (Tyynesti) Minä olen nyt saanut selityksen,
jota tulin etsimään, (puristaa hänen kättään) ja se on ilahuttanut
minua. Minä jätän teidät siinä luottamuksessa, että olen uskonut
salaisuuteni rehelliselle miehelle! (kiireesti pois sivu-ovesta).


Kolmastoista kohtaus.

Mathilde (piilossa), August, (kohta) Grethe.

_August_. Poika parka, hänellä on liian pienet ajatukset
viehättäväisyydestään. — Jos minä antaisin Mathildelle viittauksen? En,
hän vaati äänettömyyttä. Vaan minä unohdin jo kokonaan — minnekkä ne
tytöt lienevät joutuneet?

_Grethe_ (tulee kiireesti sivu-ovesta). Eiköhän se ollut Fredrik, joka
meni piiloon rappujen taakse? Aikoneeko hän tänne? (Huomaa Augustin).
Oi, te täällä?

_August_. Minä voin nyt ilmoittaa sinulle, että vanhempasi - ei, sanoa
sinulle, että minä rakastan sinua niin — —

_Grethe_ (katsahtaa salaa kirjahyllyyn). Vait! (totisesti) Minulle on
varsin vastenmielistä, että te olette täällä vanhempienne tietämättä.
Sen vuoksi tahdon teidän heti menemään täältä pois.

_August_. Vanhempasi pyysivät minua jäämään.

_Grethe_. Niin, minun vanhempani ovat hyvänluontoiset; he tuntevat
liian vähän maailmaa, tietääkseen, että minä sen kautta pian voin
joutua pahaan maineesen, josta en milloinkaan voisi päästä vapaaksi.
Minä kyllä pyydän teidän puolestanne anteeksi heiltä, että näin äkkiä
menette pois.

_August_. Sin'et saattaisi olla noin kovasydäminen, jos rakastaisit
minua niin sydämestäsi, kuin —

_Grethe_ (panee kiireesti kätensä hänen suunsa eteen, masennetulla
äänellä) August!

_August_. Mitä! Tämä hellyys! — — Oi jos tietäisit — — —!

_Grethe_ (keskeyttää kiireesti.) Te menette — jos pidätte minusta.

_August_ (ottaa hattunsa). Minä menen, minä menen! Mutta huomenna
olen täällä taas! Minä tahdon vanhempieni suostumuksen, maksoipa mitä
tahansa. Sinun pitää tuleman minun omakseni, (menee, Grethe seuraa
ovelle, kuuntelee hetken, kiirehtii kartiinien luo, vetää ne sivulle).


Neljästoista kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Grethe_. Tuolla odottaa teitä vaunut, tuolla kulmassa.

_Mathilde_ (kovin liikutettuna). Oi, taivas, mitä olen kuullut?!

_Grethe_ (kainosti). Minä vakuutan, se ei ollut minun vikani.

_Mathilde_ (taputtaa häntä sydämestään iloisena). Ei, ei — ei
ollutkaan. — Jos tietäisit — oi, sinä herttainen tyttö, minä olen sinua
onnellisempi, sinun ei tarvitse kysyä — — —

_Grethe_ (hämmästyen). Mutta mitä te — —?

_Mathilde_ (lankee hänelle kaulaan). Ei te — vaan sinä — sinä,
ystäväni, sisareni!

_Grethe_. Neiti, te ette voi hyvin. Jääkää tänne; hän on jo poissa.

_Mathilde_. Oi, min'en voisikkaan salata iloaani; minun täytyy pois.
Mutta huomenna — olen minä täällä taas!

_Grethe_ (lyöden kätensä yhteen). Te myöskin?! Mitä se merkitsee?


Viidestoista kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_. Mutta naiset, naiset! Me olemme jo aikoja sitte olleet
maljojemme ääressä, ettekö te tahdo tehdä — —?

_Mathilde_ (peittelee Qvit'in päätä). Ei tänä iltana, vaari, vaan
tästälähin — te, isä, äiti, Grethe ja minä kokoonnumme joka päivä
yhteen! (aikoo mennä).

_Grethe_ (seuraa häntä). Min'en salli — —

_Mathilde_ (viepi hänet takaisin). Sinä jäät, annat hyville
vanhemmillemme tämän suudelman ja lupaat heille minulta itse kymmenen
huomenna (vallattomasti, kun Grethe seuraa häntä ovelle). Ei mitään
seremoniaa — kuulunhan minä jo perheesen. Saanko esitellä — sisareni?
(käskien) Sinä jäät! Minulla on vankka seuraaja — ilo! (rientää ulos).

_Grethe. Qvit_ (katselevat hämmästyneinä toisiaan). Mitä se merkitsee?

_Palle_ (sisällä). Missä on Grethe? Grethe? muori!

_Grethe_ (huutaa). Kyllä, kyllä! (hiljaa) Tätä min'en ymmärrä (juoksee
ulos).


Kuudestoista kohtaus.

Qvit (sen jälkeen). Valtionevvos..

_Qvit_. Empä, totta vie, minäkään. — Sen ainoastaan tiedän: Neiti
Ström, joksi häntä jo melkein luulin, ei hän millään muotoa voi olla.
Mieleni kävi herra nähköön pahaksi, että hän meni pois juuri nyt, kun
minä ai'oin osoittaa mestarimaisuuttani (ottaa viulunsa). Hähähä, tällä
minä panen semmoisen hengen koko seuraan, että — — — (hypähtää).

_Valtionevvos_ (astuu kiireesti sisään). Hyv' iltaa!

_Qvit_. Mitä? Herra valtioneuvos! Te täällä? Minun luonani?

_Valtionevvos_. Älkää kummastelko, minä olen virka-toimilla, ja silloin
ei pidetä mitään väliä. Rehellinen ystävä, minä pelkään — — —

_Qvit_. Pelkäättekö, herra valtioneuvos? Mitä?

_Valtioneuvos_. Kassaamme.

_Qvit_ (pistää innoissaan viulun kainaloonsa). Mitä kummia? Vagtel?

_Valtionevvos_. Minä kävin hänen luonaan, osoittaakseni — osoittaakseni
hänelle pienen palveluksen. Minua pyydettiin päivällisseuraan, tapasin
siellä tuon kuokkavieraan parooni Lillien, näin sihteerin olevan
kovassa liikutuksessa ja — minä epäilen.

_Qvit_. Mitä sanotte? Ja minä, minä olen tarkoin pitänyt häntä
silmällä, enkä ole sitä huomannut! — Se on minun vikani, että
hän sai kassan! Voitteko suoda minulle anteeksi —? (Heittäymässä
valtioneuvoksen jalkojen juureen). Herra valtioneuvos, voitteko — — —?

_Valtioneuvos_. Hiljaa, hiljaa, ystäväni, olemmehan me saattaneet
erehtyä. Ken tietää? — Hänen hoidokkaansa, neiti Ström, on varakas,
ehkä hän — — —

_Qvit_. Oikein! Oi, kuinka te helpoititte sydäntäni!

_Valtionevvos_. Hänen kirjanpitonsa on tyydyttävä; ainoa
mahdollisuus on petos. Se vaatii tutkintoa; paras olisi, jos jollain
odottamattomalla käynnillä hänen luonaan, loukkaamatta häntä, saisi
selville, kuinka hänen omantuntonsa laita on, ja sen vuoksi olen minä
tullut neuvottelemaan teidän kassanne, ystäväni, mitenkä — — —

_Palle_ (sisällä). Seuran malja!

_Valtionevvos_. Mitä se?

_Qvit_. Oo, me pidämme myöskin pientä seuraa, (kiivaasti), mutta,
kiusa ja kuolema — emme hautaus-kassan rahoilla. Minun isännälläni on
moniaita — ts, nyt ne varmaankin tulevat tänne. Hetkinen vain, herra
valtioneuvos! Teitä ei tunne kukaan. Antakaas, kun minä ensin panen
ilon liikkeelle, sitte kyllä saan tilaisuutta puhua kanssanne.

_Valtioneuvos_. Mutta — — — (ovi aukeaa).

_Qvit_. Tuossapa ne ovatkin! (alkaa innokkaasti soittaa jotakin
tanssi-sävellä).


Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Palle. Ellen. Grethe. Neljä miestä ja kaksi naista. (Pari
heisiä on vanhempaa ihmisiä; kaikki ovat yksinkertaisesti, vaan
puhtaasti vaatetetut).

_Palle_ (tanssii edellä Ellen'in kanssa, on pienessä lysti-hutikassa).
Lalalala — hei! Kas niin pitää olla, sinä vanha etana! (Ravistaa
Qvit'iä, huomaa valtioneuvoksen). Hei, kas, hyvää huomenta; minusta
tuntuu, kuin ei minun olisi kunnia tuntea teitä.

_Qvit_. Hän on yksi minun ystäviäni.

_Palle_. Teidän ystäviänne? (Puristaa valtioneuvoksen kättä). Grethe!
Tervetuliaiset, tyttöni!

_Qvit_ (estellen, hiljaa). Ei, — ei — minä luulen, että hän kuuluu
raittiuden seuraan.

_Palle_. Loruja! Näyttääkö hän raittiuden seuralaiselta? Hänen pitää,
lakka ja vaahto, pyllistää tervetuliaiset! (ottaa kolpakon Gretheltä,
joka toi sen toisesta huoneesta). — Saanko minä siis ilon — Qvit, miksi
minun pitää titleerata tuota ystävääsi? Mitä säätyä hän on?

_Qvit_ (kiireesti). Kirjanpainaja!

_Palle_. Vai niin? Jaha! (iloisesti). — Herra kirjanpainaja, saanko
minä ilon pyytää teitä lenssaamaan tämän näin.

_Valtioneuvos_ (katselee hymyillen kolpakkoa). Lenssaamaan tämän? Ei
— siihen ei kirjanpainajan voimat riitä. Mutta kyllä minä juon siitä
kuitenkin — ystävyyden ja vieraanvaraisuuden maljan! (Juopi).

_Kaikki_. Eläköön!


Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Vagtel. Rouva.

_Rouva_ (astuen sisään). No, kylläpä tänne melun ja rähinän mukaan tien
osaa.

_Palle_. Hä? — Hänen korkea-arvoisuutensa ja rouva. — He kunnioittavat
meitä käynnillään! (Viepi heidät keskelle huonetta). "Pass opp", Manne
täällä on upsiereja täkillä!

_Vagtel_. Ei, me emme tule tänne — — —

_Palle_. Ei mitään koristuksia! (Lyöden kättä Vagtel'ille). Kas, se on
minulle mieluista, ett'ette halveksi köyhän miehen kotoa!

_Ellen_ (monta kertaa niiaten). Saanko minä riisua teidän yltänne,
rouva hyvä? Suvaitkaa minun auttaa teitä — — —

_Rouva_. Ei, ei — me menemme heti pois, kun vain — — —

_Palle_. Loruja! hattu pois! Grethe, sukkelaan isäntäsi ja emäntäsi
tervetuliaiset tänne! (Vieraat kilpaa kumartelevat heille).

_Qvit_ (hiljaa valtioneuvokselle). Mitä tämä merkinnee?

_Valtioneuvos_ (tyynesti). Saamme nähdä, saamme nähdä! (vetäytyy taakse).

_Rouva_. Saanko sanan vuoroa? Onko minun poikani täällä?

_Palle_. Teidän poikanne? Antakaas, ma katson! On niinkin! Hoi,
kosiomies! — Minne hittoon kosiomies joutui?

_Grethe_. Hän meni pois, kun minä käskin.

_Rouva_ (Vagtel'ille). Ai, ai, — hän käski hänet pois! No sitte on
kihlaus jo luultavasti tapahtunut?

_Palle_. Ei vielä, rouva-hyvä, mutta jos te sentähden tulitte ja jos
vain nyt voitte saada pojan kynsiinne — olkoon menneeksi — min'en ole
vastaan.

_Rouva_. Mutta minä olen. — — Minun poikani ei saa naida teidän
tytärtänne, siksi on hän liian hyvä.

_Ellen_. Liian hyvä? Grethelle? Tytölle, jonka nimellä ei ole
pienintäkään pilkkua, joka on hyvä, siisti, vikkelä, taitava.

_Palle_. No, no, älähän hätäile, muori! Eihän rouva Gretheä moitikkaan,
hän tarkoittaa vain, että hänen poikansa on semmoinen makupala, ett'ei
hyväkään ole hänelle kylliksi hyvä, ja niin voipi totta toisiaan
ollakkin.

_Ellen_ (jota Grethe turhaan kokee rauhoittaa). Ei kukaan saa sanoa
kenenkään olevan liian hyvän minun lapselleni — ja kaikkein vähemmin
te, rouva-hyvä; sillä tiedättekö mitä? Te ette kohtele minun tyttöäni
rehellisen emännän- tavalla, minä tiedän sen, hän on sävyisä letukka,
joka toimittaa tehtävänsä täsmälleen, kunnollisesti ja vilpittömästi,
mutta te olette, (hieroen käsiään) jaa, minä tiedän kyllä, mikä te
olette.

_Rouva_. Vagtel, kärsimmekö me tuollaista?

_Vagtel_. Emme suinkaan — menkäämme, ja näyttäkäämme — (teeskennetyllä
uljuudella), että me halveksimme mokomata roistoväkeä.

_Kaikki_. Roistoväkeä!

_Palle_ (vavisten). Roistoväkeä? Roistoväkeä! (Käypi mieletönnä,
nostetuilla nyrkeillä Vagtel'in päälle, joka pujahtaa pois edestä).

_Grethe. Ellen_ (heitläyvät hänen eteensä). Isä!

_Valtioneuvos_ (Its.). Hävytöntä!

_Palle_ (äkkiä selvänä humalasta; kooten ajatuksiaan). Mitä tämä oli?
(Katselee vaimoaan ja tytärtään). Löinkö minä häntä? (puristaa heidän
käsiään, kun he pudistavat päätään). Kiitoksia lapset, kiitoksia! Te
teitte oikein, kun estitte minua; se lyönti olisi koskenut minuun
kovemmin kuin häneen. (Huomaa Vagtel'in pelkäävän häntä). Seiskaa
paikallanne! (Menee aivan Vagtel'in eteen, joka vapisee pelosta).
Roistoväkeä! — Kutsukaa minua kerjäläiseksi, se minä olen; pöllöksi
— minä saatan ehkä olla sekin; siaksi — te saatte luvan luulla minua
siksikin; — vaikka minä olen köyhä, raaka, sivistymätön ja tyhmä, voin
kuitenkin olla rehellinen mies; — mutta tulla haukutuksi roistoväeksi,
sitä ei totisesti kärsi kukaan, joka saattaa käydä pää suorana ja
katsoa jokaista rehellisesti silmiin. — Rohtiminen, karhea hursti
saattaa verhota yhtä jaloja sydämiä kuin hieno, sahiseva silkkikin.
(Kaikella innollaan) Tiedättekö sen, vaari? — No, nyt saatte jäädä
töllistelemään tahi mennä tiehenne, — se on minulle yhdentekevä. Min'en
tahdo sekoittaa taklaasianne, mutta min'en toki saata kieltää, minulla
olisi erinomainen halu työntää sellainen tuli-ryöri sielunne korvaan
saakka, että teidän täytyisi taipua. (Kääntyy). Hei, tervetuliaiset!
Kivut kauas kaikista rehellisistä ihmisistä! (Eräs vieraista on antanut
hänelle kolpakon, josta hän juopi kulauksen).

_Rouva_. Ja sinä kärsit tuommoisia soimauksia?

_Vagtel_. En, — minä tahtoisin tietää, minkälainen tuli-ryöri se on,
merimies?

_Palle_ (jälleen hyvällä tuulella). Niin — kaikeksi onnettomuudeksi —
sitä min'en tiedä.

_Vagtel_ (vähän raittiimmin). Minä olen arvoisa ja rehellinen mies,
teidän on hyvin vaikea löytää sellaista tuli-ryöriä, jonka työntäisitte
minuun, sillä — — —

_Valtioneuvos_ (Its.). Saadaan nähdä! (kuiskasee Pallelle). Sanokaapa
hänelle: Olkaa varoillanne; huomena tulee statsroodi.

_Palle_. No, ja mitä se hyödyttää, se semmoinen?

_Valtioneuvos_. Saatte nähdä, pianhan se on sanottu.

_Palle_. Totta sekin, kirjanpränttäri, voimmehan me probeerata.

_Vagtel_ (yhä uljaammin). Ell'ette ai'o käydä minuun käsin, ette
suinkaan ole mies minua peloittamaan.

_Palle_ (tyynesti). No no, — ei niin ripeästi! Olkaa varoillanne —
huomenna tulee statsroodi.

_Vagtel_ (nöyrästi). Mitä — mitä sanotte?

_Valtioneuvos_ (hiljaa Qvit'ille). Minä tiedän kylliksi! (kiirehtii
salaa pois).

_Palle_ (katsoo häneen jäykästi, kovemmin). Minä sanon: Huomenna tulee
statsroodi!

_Vagtel_ (pakotetulla naurulla). Hahaha, mitä se merkitsee? Mistä sen
olette saanut?

_Palle_. Minä olen saanut sen eräältä mieheltä — joka on semmoinen
mies, että (katsellen ympärilleen). Piruko kirjanpainajan vei?
(Ylpeillen) Lyhyesti, minä sanon, parahin ystäväni, olkaa varoillanne:
statsroodi tulee huomenna.

_Vagtel_. Pyydän nöyrästi anteeksi, minä haluaisin kernaasti — —

_Rouva_. Mitä? Sinä, sihteeri Vagtel, unhoitat niin tykkänään arvosi,
että — — —

_Ellen_ (keskeyttää hänet peloitellen). Tasrooti tulee huomenna.

_Palle_ (lisää sukkelaan). Ja olkaa varoillanne.

_Rouva_. Mutta mitä se — — —!?

_Vagtel_ (ankarasti). Ole vait sinä! Menkäämme! Min'en kärsi riitaa.

_Ellen_ (hieroen ilosta käsiään). Se auttaa, se auttaa! (Pallelle). Oo
— vielä kerran; se tekee hyvää! Tasrooti — — —

_Vagtel_ (ottaa vaimoaan käsivarresta). Tule pois! Hyvää yötä, hyvät
ihmiset! Me menemme, me menemme.

_Palle_. Niin, — menkää helvettiin; mutta statsroodi tulee huomenna!
Hahaha!

_Kaikki_ (seuraavat Vagtel'ia ja rouvaa ovelle). Hän tulee huomenna!




Neljäs näytös.


Sama huone. Kuppia pöydällä, vasemmalla katsojista.


Ensimmäinen kohtaus.

_Palle_ (tulee kiireesti, hattu kädessä perältä, katsoo ympärilleen).
Vanhus nyt jo ulkona? Hm, olisin tahtonut hänet kernaasti mukaani,
sillä jos minä näen ne — roistoväkeä! Kun ajattelen sitä sanaa, on kuin
palava liekki kävisi läpi suonieni. Minä pelkään, ett'en saata hillitä
tulista luontoani. Vaan, ei auta; Grethe'n ei pidä kauemmin olla
mokomassa ihmispesässä — hänen ei pidä, vaikka — (aikoo mennä).


Toinen kohtaus.

Palle. Ellen (perältä, kahvipannu kädessä).

_Ellen_. Palle, juothan kupin kuumaa, ennenkuin menet ulos, poikaseni?

_Palle_. Minulla ei ole vähintäkään rauhaa, ennenkuin Grethe on saatu
pois tuosta kirotusta talosta. Minä myönsin illalla, kun sekä hän että
sinä pyysit, että hänen oli meneminen sinne takaisin, mutta — se ei
ollut viisaasti tehty.

_Ellen_. Ei, hyvältä se ei lie tuntunut hänelle, tyttö-raukalle — mutta
sitä älykkäämmin se oli tehty. Minä olen itse palvellut leipäni edestä
ja tiedän mitä palvelus-ihmisen velvollisuuteen kuuluu. Sen pitää
kärsiä, kunnes laillisella tavalla pääsee vapaaksi. (Istuu, kaataa
kahvia). Ei, ei hyvä ystäväiseni — nyt on meillä oikeus, ja nyt me
voimme pelata niiden kanssa.

_Palle_. Ja niin me teemmekin, niin me teemmekin, nuppuseni! — Illalla
minä remahdin kuin raketti, mutta kun näin tuon vanhan Taula-Jussin
vallan kelmeänä pelvosta — minua nauratti, ja siten oli vihani ohitse.
Mutta tän' aamuna makasin ison aikaa ja mietiskelin itsekseni —; saada
sellaisen nimen kuin roistoväkeä, Eilen — ihmiskunnan loka, hylky —
(käyden reippaasti ees-taas) sitä min'en kestä — se on tarttunut tänne
sydämen alle ja polttaa kuin tuli, ja se yhä suurenee. (Seisahtaa).
Annappas minulle kuppi kahvia, jotta saisin vertani jäähdytetyksi,
ennenkuin menen sinne. (Ottaa pallin nurkasta, istuu Ellenin viereen).

_Ellen_. Niin, annas nähdä että voit sen tehdä; sillä tytön-näpsä pitää
sen talon pojasta, ja jos nyt onni napahuttaisi niin, että hän voisi
sen saada, olisi kovin rumaa, että appivaarit olisivat olleet tukasta
yhdessä

_Palle_. Piru olkoon appivaari mokoman mörön kanssa. Minä palan
kiukusta — — —

_Ellen_ (on kaatanut kupin kahvia, kääntyy). Olkaa hyvä!

_Palle_. Kiitoksia! Siis on minun lupa kiukutella kuitenkin?

_Ellen_ (naureillaan). Minä sanoin Qvit'ille. Eikös hän könötä tuolla
kirjojensa takana kuten tavallista?

_Palle_. Ei, hän juoksi ulos jo ennenkuin piru sai pöksyt jalkaansa.

_Ellen_ (nousee). Se on toki varsituinen kiusan kappale, tuo vanha
tonttu. Minä kannan kahvin tänne, sillä minä tiedän, se on hänelle
mieleen; ja minkä kiitoksen minä siitä saan? Hän lentää ulos kylmään
aamu-ilmaan, saamatta edes kuumaa kuppia kurkkuunsa. (Voitonriemulla).
No, no, sitte en minäkään juo; (lyö kiivaasti kätensä yhteen) min'en
juo, enkä ymmärrä, kuinka sinäkään saatat juoda.

_Palle_. Minä juon kiukuissani, mutt'en suinkaan lystikseni. (Nousee,
panee kupin pöydälle). Ja sitte tulee vielä tuo Fredrik-töllö ja tahtoo
kutsua minua isäkseen, minua, joka omassa tuvassani annan mokoman
tohveli-maakarin, arvoisan herra sihteerin haukkua itseäni luihin ja
ytimeen saakka — mokoman, joka ei voi näpsähyttää akkaa nenältään —
(ottaa voitonriemulla Elleniä kädestä) sit'ei hän voi, Ellen, ei; hän
uipi yhä ämmänsä kööli-vesissä. — Niin, minä olisin juuri kelpo ukko
asia-miehen isäksi, minä! Ei, siten ei saa käydä, ei! Näkeehän hän
itse, kuinka hänen sisarparkansa voipi, kun on Nyboder'ista kotoisin.

_Ellen_. Tyttö-rukka! Niin — jos vain poika, — mikä hän on? Vagtel'in
poika — —?

_Palle_. Hän menköön hiiteen! Hän juuri onkin syypää koko marjaasiin,
ja jos minä vain saan hänet käsiini, niin — tfyi! (Sylkee käsiinsä).

_Ellen_ (ottaa kiireesti häntä käsivarresta). Ai'otko peloittaa
häntä? Oletko hullu, Palle? Eihän hän meitä seneeraa, hän ottaa tytön
senlaisena, kuin se on. Jos sinä vain rohkenet — — —!

_Palle_. Niin, niin, sinä olet oikeassa; mutta sitte mun täytyy saada
pamputella niitä toisia, sillä jollekin mun täytyy saada tyhjentää
sappeani. Vahinko, ett'ei kirjanpainaja ole täällä; se mies taisi
enemmän, kuin "isämeitänsä", ja jos hän nyt olisi neuvomassa mua,
mitenkä saattasin pistää naskalin noiden vanhusten sydämeen, minä
vääntäisin sen — noin — noin — katsos — aivan (koston riemulla) hiljaa,
verkalleen.

_Ellen_ (vakavasti). Sitäpä et tekisikkään.

_Palle_ (innoissaan). Tekisinpä, lemmoksi, tekisinkin.

_Ellen_ (painavasti). Sitäpä et tekisikään, sanon minä.

_Palle_ (tulisesti). Mitä saakelia? Ellen!

_Ellen_. Turhia vaan; sin'et tunne itseäsi.

_Palle_ (meluten). Luuletko niin? Min'en tuntisi itseäni?! Kuka minut
tuntee? Kuka?

_Ellen_. Minä. Sinä olet hiton raju, mutta sinulla on hyvä sydän. Sinä
saatat kyllä läimästä toista korvalle, mutta sin'et saata kantaa vihaa.
Jos ne nyt olisivat avun tarpeessa ja tulisivat luoksesi, ojentaisivat
sinulle kätensä, niin — jos sinä voisit auttaa — sinä auttaisitkin,
Palle, sinä auttaisit!

_Palle_ (kuin edellä). Leiskuu ja tanssaa, sitä en tekisi! — En, —
sittepä vasta saattaisikin heitä oikein repiä, polkea, maskereerata ne
tuhanteen palaseen — noin — murena murenalta!

_Ellen_. Älähän mitään! Sittehän sinä olisit pahempi heitä. Että mies
lävähyttää toista vast' naamaa, kun se tahtoo käydä hänen kunnialleen,
— se ei ole kaunista, vaan olkoon menneeksi; kenties tekisin minäkin
samoin, jos olisin mies; mutta käydä kyräillen ja nuuskien kuin sonni,
ja spekleerata, löytääkseen hankoonsa jotain, jolla oikein pohjasta
pitäin saattaisi vihamiestään mukiloida — (jalosydämisesti) hyi, se on
katalasti tehty!

_Palle_ (hieroen käsiänsä). Niin, kylläpä kohta saat nähdä, muoriseni,
sinä — —

_Ellen_. Ah, min'en viitsi puhua kanssasi. Sinä olet mieheni — hyvä!
Mutta (innolla). Älä koetakkaan saada minua siihen uskoon, että olet
mitätön mies. (Menee).


Kolmas kohtaus.

_Palle_ (yksin, huutaa kiukuissaan hänen jälkeensä). Sen minä sulle
näytän, sen saat nähdä! Minä teen (hyppää ilmaan, lyö jalkapohjiaan)
— minä teen — en tiedä mitä, mutta sappeni täytyy päästä liikkeelle,
muuten, jylinä ja leimaus — — — (kävelee kiukuissaan edestakaisin).
Akka vetää samaa köyttä, kuin nekin! — — Hän tahtoo pitää kunnianimen
— roistoväkeä! Se on oikein! Oletko sinä oikea vaimo, sinä?! Ei —
puhu sinä mitä tahdot; ennenkuin minä ankraan heidän tähtensä, ennen
— ennen sallin luuni ja lihani eroitettavan — (lyö säärensä palliin)
sääri-luuni — —! (Sieppaa pallin) Tahdotko nyt, että murran niskat
poikki tuolta kirotulta kappaleelta, niin — — (aikoo viskata pallin
perä-oven kohti). "Topp!" — Itsehän minä sen tuohon asetinkin. (Laskee
sen häveten laaltialle). Se oli väärin. (Lämpimämmin) Mutta se, että
hän sanoo — (ottaa kiini jalastaan). Se koskee! Niin, mitä hän sanoi?
— Vaimo-parka, haukkuivathan ne häntä yhtä hävyttömästi kuin minuakin.
— Minä pelkään sua, Palle! Sinä olet varmaankin seilannut liian kauvas
nousuveden aikana, jotta nyt kökötät karilla. Piru, tuommoista päätä,
kuin mulla on — hahaha, ei se kelpaa minnekään!


Neljäs kohtaus.

Palle. Fredrik.

_Fredrik_. Hyvää huomenta, isä!

_Palle_ (yhä innoissaan, toki tyynemmin). Mitä sinä tahdot? Tuletko
sinä tänne?

_Fredrik_ (vakaasti). Tulen, ja tästälähin joka päivä.

_Palle_. Fredrik! — Mitä se? Tiedäthän, ett'en minä kärsi sitä
semmoista.

_Fredrik_. Sydäntäni kirvelee, ollessani sinulle tottelematon, mutta
suurempi rikos olisi nyt totella sinua, ja sitä minä — paitsi sitä — en
voikaan.

_Palle_. Kuule, poikani, ei ollenkaan niskoittelua. Tässä on tapahtunut
jotain, josta huomaat, ett'en leikin vuoksi pyydä seikkoja jäämään
entiselleen.

_Fredrik_ (elävästi). Ja mitä se?

_Palle_. Illalla, kun Grethe oli tullut kotiin, kävi nuori Vagtel
meillä visiitillä; — arvaapas, mitä hän tahtoi? Niin, sitä sin'et
osaakkaan arvata.

_Fredrik_ (hämillään). En.

_Palle_. Hän — kosi tyttöä; mutta tämä käski hänen kääntyä
laita-tuuleen, kunnes saisimme kuulla, mitä poikasen vanhemmilla olisi
siihen sanottavaa, sillä hyvällä hän katosi, ja sitte tuli vanha Vagtel
— — —

_Fredrik_. Mitä sanot?

_Palle_. Vanha Vagtel, totta toisiaan tulikin ja — rouvineen.

_Fredrik_. Ja mitä ne tahtoivat?

_Palle_. Komersseerata, ei muuta, ja niin he tekivätkin, sillä kun
ensin olivat pärmäntteeranneet, ett'ei Grethe muka ollut kylliksi
hyvä heidän Augusti-herralleen — sillä hänellä on jotain tekemistä
Polentiikissä — niin kutsui vanha Vagtel meitä — roistoväeksi.

_Fredrik_. Mitä? Roistoväeksi!

_Palle_. Niin, roistoväeksi — niin, istu ja pala, sanoikin; ja kun minä
sen kuulin — —

_Fredrik_. Niin mitä sitte, mitä sitte?

_Palle_. Niin, sitte — ai'oin minä livittää hänet ovelle, mutta samassa
seisoi tuossa eräs kirjanpainaja — ja hän meni.

_Fredrik_. Kirjanpainajako?

_Palle_. Ei, vaan Vagtel; kirjapränttäri oli jo aikoja sitä ennen
pötkinyt tiehensä. Sitte luiskahti rouva myös, minä kalahutin lasin
punssia ja Grethe palasi jälleen palvelukseensa. Siinä on sitten
historian loppu, siihen saakka. — Ja mitä siitä sanot?

_Fredrik_. Se on liiaksi! — Kutsua minun vanhempiani — —

_Palle_. Roistoväeksi — eikö totta, se on liikuttavaa?

_Fredrik_. Se on inhoittavaa! No niin, kun pieni pisara sääty-arvoa
voipi niin syvään halveksia rehellisiä ihmisiä, niin huomaan minä
velvollisuuteni olevan — — —

_Palle_ (elävästi). Vai'eta, oikein!

_Fredrik_ (totisesti). Ei, vaan puhua.

_Palle_. Oietko hullu? Tästähän juuri näät selvään — — —

_Fredrik_. Että ainoastaan poikasi saattaa parantaa kunniasi haavan,
(ottaa häntä kädestä) ja sen hän tekeekin. Minä pakoitan maailman
tunnustamaan, että Nyboder'inkin matalien kattojen alla asuu jaloja
ihmisiä.

_Palle_ (rakkauden tuskalla). Ei, poikani, anna maailman sanoa meistä
mitä tahansa, mutta sin'et saa — se on tosin kauniisti, Fredrik, —
niin, minä tiedän, suli' on hyvä, hellä sydän — mutta se on vielä liian
aikaista. Odota, kunnes pääset konttooripääliköksi, — sitte voit — — —

_Fredrik_. Minun pitäisi odottaa vuosikaudet, — —? Ei, se on päätetty —
— — —

_Palle_ (päättävästi). Minä vaadin sinut vaikenemaan!

_Fredrik_. Kaikkeen voipi isä pahoittaa poikansa, paitsi kieltämään
isänsä.

_Palle_ (arvokkaisuudella). Minä voin sen, minä! (Kävelee muutaman
askeleen edestakaisin, kovassa kamppauksessa, seisahtaa Fredrikin
eteen). Kuules, Fredrik, kosk'ei muu auta, tahdon minä — (kiivaasti)
ei, kylliksi, minä vaadin sen. — Vait, joku tulee, ja sinä olet täällä
— varovasti!


Viides kohtaus.

Entiset. August.

_Palle_ (huomatessaan Augustin tulevan). Kah, nuori — no, nyt pitää
kaikki sievästi suoritettaman.

_August_. Se seikka, että vanhempani eilen illalla olivat tulleet tänne
ja huonosti kohdelleet teitä, vaatii minua selittämään — — — kas, herra
Dahl.

_Palle_. Niin, herra asiamies — hän tuli imettäjäänsä tervehtimään.

_August_. Imettäjäänsä?

_Palle_. Mun vaimoni, hän on, häpeä kyllä ollut — —

_Fredrik_. Mutta sallikaa — — —

_Palle_ (keskeyttää kovalla äänellä). Hänen imettäjänsä. Enemmän!
Saanko luvan pyytää lausumaan selityksenne gesvint!

_August_. Kun minä saan vanhempieni suostumuksen naimaan teidän
tyttärenne, en salli perheellisten epäsopujen häiritsevän onneamme,
sentähden tahdoin ilmoittaa teille erään kohdan, joka suuressa määrässä
lievittää loukkaustanne.

_Palle_. Hoho, sitäpä se ei teekkään! Tulla, ylpeästi potkien,
kunnialliseen seuraan, ja, mir nichts, dir nichts, haukkua sitä
roistoväeksi! (Fredrikille). Mitäs te pidätte semmoisesta, teidän
korkea-arvoisuutenne?

_Fredrik_ (suuttuneena). Että tuo vierasteleminen — — —

_Palle_ (äkkiä). Kylliksi — minä jo tiedän ajatuksenne. (Augustille).
Kuulitteko, hän sanoo: Semmoinen vierasteleminen — (kärsimätönnä)
Enemmän, enemmän, ja kiireesti!

_August_. Vanhempani olivat kiihkokiukkuiset siitä, että eräs heidän
hartaimmista toivoistaan oli mennyt tuuleen. Muutama minuutti ennenkuin
he saivat tietää minun menneen tarjoomaan kättäni köyhälle tytölle, oli
heille, näette, esitelty minulle laadittu ehdoitus, jonka minä kaikessa
tapauksessa olisin hylännyt, vaan jota he pitävät vallan loistavana.

_Palle_ (kävelee huolimatonna ympäri). Hyvä, hyvä. Kun kettu oli
puraissut pään hanhelta, täytti hän muun toimensa.

_August_ (innokkaasti). Te ette usko minua? Isälleni ehdoiteltiin, että
minun piti naida 50,000 taalerin tyttö.

_Palle_ (kuin ennen). No, risti ja piina — ja ehkä oli hän kreivinna
vielä kaupanpäälle?

_August_. Valtioneuvos Dobel'in veljen-tytär.

_Palle_. Stasroodi Do —? Ja stasroodiko sen esityksen teki?

_August_. Hän.

_Palle_. No, olenko minä jälleen joutunut laita laitaan sen merirosvon
kanssa?!

_Fredrik. August_ (hämmästyen). Mitä?

_Palle_. Hän on jo eroittanut minut sisarestani ja aikoo nyt vielä
siepata onnen tyttäreltänikin. Haa, sinä ruotusi Halunkin!

_August_ (elävästi). Hän? Mies, jota kaikki kunnioittaa?

_Fredrik_ (samoin). Minun hyväntekiäni!?

_Palle_ (pakoittaa itseään, Fredrik'ille). Oikein! Minun ei pitäisi
teidän kuullen puhuman totta hänestä; se ei ole soveliasta, ja minä
pyydän teidän vapaa-sukuisuudeltanne tuhannesti anteeksi, mutta muuten
— — —

_Fredrik_. Vapaa-sukuisuudeltanne anteeksi, tämä on liian hullusti!
(Totisesti). Herra Vagtel on minun ystäväni ja tietää, että sinä olet
minun isäni.

_Palle_ (ukkosen lyömänä). Hän tietää, että minä olen — —?! (Kävelee
ylös ja alas hyräillen). Hai lailailaila! (Hypähtää yht'äkkiä
korkealle, lyöpi täyskäyttöä jalkojansa yhteen, pakoittaa itseään
tyyntymään, palajaa etu-alalle, asettaikse totisena Fredrikin eteen).
Fredrik! Mitä olet sinä tehnyt?

_Fredrik_. Mitä sydämeni käski.

_Palle_ (elävästi). Ja jota vielä kadut! — Kun sinä pistit nenäsi
päivänvaloon — itkin minä, siihen oli mulla syytä; mutta täällä,
sydämessäni vannoin aivan hiljaa itsekseni: Jos Herra on tuolle pojalle
suonut hyvän pään, että hänestä voipi tulla jotain, vaikka hän on
lähtenyt Nyboder'in teloilta, ja vaikka saatana — — no! Minä olen
hyörinyt ja pyörinyt, keksinyt tuhansia tekosyitä, uhrannut riemun
saada nähdä sinua täällä — täällä, jossa alati olen sinua ikävöinnyt,
— ja kaiken tämän — kaiken tämän kärsin siis siksi, että sinä — kraak!
— aivan satamassa seilasit reiän onnesi kylkeen, jotta se nyt uppoo,
huoneineen huppuineen.

_August_. Te kuvittelette asiaa — — —

_Palle_ (alkaa kiivastua). Aivan semmoiseksi, kuin se on! — "Halpa
suku ylhäisell' on aina kunniaksi — häpeä niin kauan vain, kuin
pyrkii kuuluisaksi!" — Se on mun sananparteni, jonka olen sepittänyt
kokemuksen jälkeen.

_Fredrik_. Epäluuloista, isä! Rehellisyyttä kunnioitetaan joka säädyssä.

_Palle_. Vai niin! — Ei — ei — sitten et sinäkään, istu ja pala, olisi
syntynyt, niinkuin synnyit.

_Fredrik_ (elävästi). Mitä? Kuinka minä synnyin?

_Palle_. Oi — sinä olet — (aivan jyrkästi). Mitä se sinua liikuttaa,
kuinka sä synnyit? (Menee perälle).


Kuudes kohtaus.

Entiset. Ellen.

_Ellen_ (pistää päänsä ovesta sisään). No, joko tulit järkiisi jälleen?

_Palle_ (vihoissaan). En! (vetää hänet sisään). Mitä pidät siitä,
Ellen, — hän on katkaissut salaisuuden touvin ja — nyt se on
vesi-ajolla!

_Ellen_. Mitä kuulen? Onko se totta, Fredrik, onko?

_Fredrik_ (lankee hänelle kaulaan). Niin, äiti, tästä saakka olen minä
kokonaan sinun poikasi.

_August_. Mutta jos minä olen ainoa, joka sen tiedän, niin vakuutan
kunnia-sanallani, sen ei milloinkaan pidä pääsemän huuliltani.

_Ellen_. Ei, ei, sanokaa se koko maailmalle. Minä olen pitänyt sanani,
Palle, mutta nyt, kun vieras silmä on nähnyt hänet minun sylissäni
— min'en tiedä, mistä se tulee, vaan minusta tuntuu, kuin joku side
yht'äkkiä olisi katkennut sydämeltäni, ja min'en tahdo, en, min'en
tahdo uudestaan ruveta kärsimään sitä. Hän on minun poikani, minun
Fredrikkini, oi, hän on minun lapseni, ja minä pidän hänestä kiini,
vaikka kaikki kreivit ja paroonit näkisivät hänet Nyboder'in-eukon
sylissä.

_Palle_. Siten siis onni sanoo stanto! Nauha napin reiässä, "rooti",
korkea-arvoisuus, kaikki, jolla kerran toivoin saavani läimästä
maailmata korville, ylpeästi lausuen: "Kas, tuoss' on Nyboder'in poika"
— kaikki tämä, jota palavalla ikävällä odotin — kaikki, Ellen, kaikki
on mennyt! — Putsvek! — Sinun pitäisi suuttua häneen.

_Ellen_. Minun? Senkö vuoksi, että hän jättää kaiken tuon loiston
ja komeuden, rientääkseen minun syliini? Ei, kiitoksia paljon! Nyt
minä pidän hänestä paljon enemmän kuin ennen. (Ottaa Pallen kädestä,
vakavasti). Ja tästälähin kaikki salaisuudet pois tapetilta; hän on
minun poikani, minä pidän hänet, ja vaikk'ei hänestä tulekaan muuta,
kuin hän on — onhan se jo aivan tarpeeksi; hän on rehellinen, hyvä,
kaunis — ja hän on minun!

_Palle_. Ja silläkö sinä luulet minun antavan hyrrätä itseäni? Loruja,
enkelini!

_Ellen_ (uljaasti). Loruja samoin!

_Palle_. Mitä?

_Ellen_. "Mies olkoon vaimonsa pää", sen kyllä tiedän, ja kun minä
olen pään tarpeessa, tulen heti sinun luoksesi; mutta tässä, kuulepas,
tässä tulee kysymys sydämestä, ja se on minulla itselläni. Minä annan
peloittaa itseäni, mutt'en pois pojastani. Tule, poikani! (Ylpeillen,
Augustille) Kuulitteko — minun poikani! Niin, kenties teistäkin tulee
poika minulle; sille saatte nähdä, kuinka minä pidän lapsistani. Tule,
anna hänen olla yksinään. (Ottaa Pallea, joka seisoo liikkumatonna,
molemmin käsin päästä kiini). Sitten asettuu hänen kiukkunsa pikemmin!
(Suutelee häntä). Minä tiedän, mistä nuorasta pitää vedettämän. (Menee
perä-ovesta Fredrikin ja Augustin keralla).


Seitsemäs kohtaus.

Palle, (sen jälkeen) Grethe.

_Palle_ (yksin). Hän ei ai'o laskea viiriään alas! — Tämä on ensi
kerta. Olisiko hän oikeassa? Ei! — Hänellä on sydän? Hyvä! Mutta päällä
yksin onnen voittaa kerjäläisen kodassa. Onnettomuuteni laineet ovat
loiskahuttaneet kompassini mereen. Koko salaisuuteni istuu nyt nuoressa
Vagtel'issa — peltopyy pojassa; min'en saa sitä muuten ulos hänestä,
kuin taittamalla hänen niskansa. — Oi, jos piru olisi — (huomaa
Grethe'n astuvan sisään). Grethe! Oma tyttö-näpykkäni!

_Grethe_. Oletko suuttunut minuun eilen-iltaisista, isä?

_Palle_. Sinuun, letukkani? Enpä, tottavie, olekaan. Tyttöparka,
sinuunhan se luultavasti koski kovemmin kuin minuun. Mutta mitä äitiin
ja Fredrikkiin tulee, niin — oi, jospa toki tietäisit — —

_Grethe_ (kovin levottomana). Mitä, isä, mitä? Onko jälleen tapahtunut
jotain, joka — — —?

_Palle_ (tuskallisella levottomuudella). Ei, lapseni, ei. Älä pelkää;
minä vain laskin leikkiä.

_Grethe_ (kiihkeästi). Nyt sin' et puhu totta! (katsoo häntä terävästi
silmiin). Minä huomaan sinun silmistäsi; älä kiellä, se ei auta
ollenkaan. Sano nyt heti — — —

_Palle_ (hämillään). No, no! — Lemmon tynkkä, sinä tuijotat minuun,
niin että minä —. Oo, mitäs, hahaha, siitä ei maksa puhua. Minä sain
pienen napauksen sääriluuhuni.

_Grethe_. Oletko loukannut itseäsi?

_Palle_. En suinkaan; se oli vain hyödykseni. Äiti oli ottanut peitteen
lempeille kasvoilleen, se teki minut tuliseksi, mutta sitte minä
töyttäsin sääreni palliin, ja, se saattoi pääni oikeille tiloilleen
jälleen. Niin, minä olen hyvin tyytyväinen siihen seikkaan. — Mutta
sehän nyt oli kiltisti, että muistit lykätä hetkiseksi kotiini. (Noutaa
tuolin).

_Grethe_. Sinä erehdyt; minä lähetettiin — — —

_Palle_ (kuulematta sitä). Nyt meidän pitää puhella pari sanaa kahden
kesken. Istu! — Kuulepas, kiltti tyttöseni, teetkö minulle pienen hyvän
työn?

_Grethe_. Ja sitä sinä saatat kysyä? Sano, isä, sano, mikä se on?

_Palle_. Ole ajattelematta nuorta Vagtel'ia.

_Grethe_. Ajattelematta häntä? Sitä min'en voi.

_Palle_. Niin, niin, no ajattele häntä sitte, mutta — vallan vieraana.

_Grethe_ (vakaasti). Mahdotonta! — Minä olen koettanut paeta hänen
huomiotaan siitä silmänräpäyksestä, kun huomasin olevani hänelle
mieluinen; sillä minä pelkäsin sen olevan ainoastaan hetkellistä. Hänen
käytöksensä ja kaikki, mitä olen hänestä kuullut, on hyvää — sittemmin
hänellä on minun lupaukseni, sitä min'en ota takaisin.

_Palle_ (kiivastuen). Sinä muistat kai toki, että minä olen sinun isäsi?

_Grethe_. Saattaisinko sen unohtaa, ainahan sinä tarkoitat minun
parastani?

_Palle_ (hämmästyy). Totta sekin; luonnollisesti minä aina tarkoitan
sinun parastasi. (Innolla) Mutta juuri sentähden — hän on liian
korkea-arvoinen sinulle.

_Grethe_ (nousee äkkiä, lempeästi). Hänkö? — Ja missä katsannossa
on hän parempi minua? Taidollaan ja älyllään saattaa hän hankkia
varoja vähän enemmän kuin itse tarvitsee; säästäväisyydelläni ja
järjestykselläni saan minä ne riittämään meille kumpaisellekkin. Onko
minun vanhempani vähemmin arvokkaita, kuin hänen? Hän on ainoastaan
minun vertaiseni.

_Palle_ (ihastuneena; hypähtää). Eikä, verkkasen tuli, parempi — ei
äyrin edestä! (Kokoo aatoksiaan). Mutta yhtäkaikki! (vetää hänet
tuolille). Hänen äitinsä käypi kuitenkin nenä pystyssä.

_Grethe_ (elävästi). Onko hänellä oikeutta itsepintaisesti estämään
täysikasvuisen poikansa vapaata tahtoa, kun se on älykäs?

_Palle_. Sieluni kautta, — ei! — Mutta — kuitenkin —

_Grethe_ (kiireesti). Minä tiedän, mitä tarkoitat: On kuitenkin
pahasti, että perhe on riidassa. Älä pelkää, isäkulta. (Mielitellen
häntä). Etkö luule, että minä hyvittelemisilläni, ja kun olen
ystävällinen häntä kohtaan ja pidän hänestä, saan hänet hyväksi jälleen?

_Palle_. Saat, lempo vie, saatkin — hahaha?

_Grethe_. No! — Siis huomaat — — —

_Palle_. Luonnollisesti! Mutta minusta on kuitenkin, kun minä — kun mä
sanon, (hypähtää ja lyö jalkansa permantoon) min'en voi kärsiä häntä!

_Grethe_. Isä kulta, jalkasi — muistahan toki säärtäsi.

_Palle_. Oo, mitä jalasta — — (huomaa). Ahaa — vai niin! (istuu). Minä
ai'oin sanoa —

_Grethe_. Miksi et saata häntä kärsiä? no, annapas mun nyt kauniisti
kuulla se.

_Palle_. En, en minä sitä tarkoittanut.

_Grethe_. Tarkoitit maar, ihan varmaan. Sanothan sinä tavallisesti
syyt, kun kiellät minulta jotain.

_Palle_. Nyt se on mielestäni tarpeetonta; mutta jos kuitenkin tahdot,
niin — oi, minulla on syitä yli mitan! — Katsos, ensiksikin min'en
voi kärsiä häntä siksi, että — että — (hypähtää) no, siks' ett'en voi
kärsiä häntä, ja, hiisi vie — — (lyö jalkojansa permantoon).

_Grethe_. Isä, sinä unohdat sääresi.

_Palle_. Oo, min'en tahdo kuulla enää — (istuu). Suoraan sanoen, minä
tarkoitan —

_Grethe_ (jatkaa). Ett'et voi kärsiä häntä, kun et voi kärsiä sitä
perhettä.

_Palle_ (iloissaan) Oikein, siinä syy; eikö se ole pätevä?
(Innoissaan). Näetkös nyt, kun sinä viettäisit häitäsi, meidänhän
pitäisi olla iloisia kaikkien tyyni, ja kun sitten nuo babiani-apinat
tulisivat potkien —

_Grethe_. Mutta vaikkapa, kulta isä, sun täytyisikin viettää yksi ainoa
kiusan päivä, mitä se olisi sen sijaan, kun sittemmin monta ikävää
iltaa voisit viettää tyttösesi tuvassa?

_Palle_. Sinun tuvassasi?

_Grethe_. Niin, punssi-lasin ääressä vävy-poikasi kanssa.

_Palle_. Ja sinun lastesi kanssa — sinä unohdat tykkänään lapsesi.
Niin, tyttäreni, (puristaa häntä rintaansa vastaan). Ota hänet!

_Grethe_. Oi, sinä olet toki aina minun oma kiltti isäni.

_Palle_. Ja sinä olet semmoinen —. Kuinka sinä, pikku pirulainen,
tohdit tulla viekoittelemaan minua?

_Grethe_. Sinua? — Herran tähden, kuinka se olisi juohtunut mieleeni?
Tiesinhän minä, että olisi vallan mahdotonta voittaa sinua puolelleen!
Rouva lähetti minut.

_Palle_. Rouva?

_Grethe_. Niin; koko talo on hämmennyksissä, ties Jumala, mintähden, ja
rouva pyysi minun kysymään sinulta, miksi herra niin kovin pelästyi,
kun sinä sanoit valtioneuvoksen tulevan.

_Palle_. Hahaha, se on mainio historia; mutta sitä min'en, sieluni
päälle, tiedä; luultavasti siksi, kun stasroodi Pobel tahtoo antaa
nuorelle Vagtel'ille 50,000-taalerisen veljensä-tyttären.

_Grethe_ (kauhistuen). Mitä sanot?!

_Palle_. Etkö sinä sitä tiedä?

_Grethe_. En, en! Olisinko sitten enään ajatellut — —? Mutta sehän on
mahdotonta. —

_Palle_. Minä kuulin sen juuri itse nuoren herran suusta, ja, minun
mielestäni, sen pitäisi ilahuttaa sinua.

_Grethe_. Ilahuttaa minua? — Että hän uhraisi niin paljon, naidakseen
minut, köyhän, typityhjän tytön? — Jos minä olisin hänen tiellään
semmoiseen onneen, sitä, isä, sitä ei hänen vanhempansa milloinkaan
voisi antaa minulle anteeksi. Ja hän itse! Jos me sitte joskus
joutuisimme puutosta kärsimään, ja jos hän katuisi, tai jos minä
luulettelisin hänen katuvan, että hän minun tähteni hylkäsi rikkauden,
loiston, onnen — sit'en voisi kestää.

_Palle_. Grethe, mitä se —? (Kiivaasti). Hän on kosinut sinua
formulaarien mukaan; hänen pitää, istu ja pala, myöskin ottaa sinut.

_Grethe_. Ja vanhempiensa vihan? (Istuu tuolille peittää kasvonsa
käsillään).

_Palle_. Oo, mitä vanhemmista? Hän huolii vähät vanhemmistaan, kun vaan
—. No, niin piru vieköön koko sihteerillisen perheen!

_Grethe_ (hypähtää ylös, pitää kätensä hänen suunsa edessä). Vait,
vait, isä! Ei sanaakaan, kuuletkos! Ei sanaakaan äidille.


Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Ellen. Fredrik. August.

_Ellen_. Minusta oli, kuin olisin kuullut hänen äänensä! (Grethelle)
Näätkös, kuka täällä on?

_Grethe_ (hämillään). Niin, äiti! Minä — minä — (Fredrikille). Te
olette — — —

_Fredrik_. Ei te vaan — sinä! Veikko! — Hän tietää sen jo.

_Ellen_. Niin, ja sanokoon isä mitä tahansa, Fredrik on oikeassa:
Nyboder'in lapsi voipi päästä eteenpäin, niin hyvin kuin muutkin.

_Palle_ (katsahtaen Gretheen). Niin totta vie voikin.

_Ellen_ (jatkaa). Sen näkee sinusta.

_Palle_. Oikein!

_Ellen_. Mitä sinä sanoit?

_Palle_. Minäkö? — Minä sanoin: Sinä osasit oksaan! (Ottaa, kiukkuaan
masentaakseen, kupin pöydältä-, viipuu sitä).

_August_. Minun äitini täytyy myöntyä rukouksiini, mikään uhri ei ole
mulle liian suuri.

_Grethe_. Uhri! — Jos minun pitää voida tehdä teidät onnelliseksi, on
teidän tyytyminen ainoastaan rakkauteeni, muuten min'en voi palkita
mitään uhria.

_August_. Oi, älä punnitse sanoja silloin, kun ajatus on työ. Tuo
katkeruus ei, paitsi sitä, tulekkaan sydämestäsi, sillä minä tiedän,
sinä rakastat minua, ilman minutta et tulisi onnelliseksi. (Grethe,
joka seisoo lähinnä Pallea, kääntyy häneen huo'aten-, Palle, jonka
kiukku saa voimaa, heittää kupin äkkiä lattiaan).

_Ellen_ (juoksee hänen luokseen, nuhdellen). Palle!

_Palle_ (häpeissään, puristaa hänen kättään). Ellen! — Minä olen jo
hiljaa! (Istuu synkkänä pöydän ääreen).


Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_ (tulee kiireesti sisään, heittää hattunsa ja pussinsa). Noo, nyt
on vihdoinkin peijakas irti! Kauniita historioita, mainioita laitoksia!
Varis huutaa omaa nimeään! Roistoväkeä, sanoi hän — roistoväkeä
itse, ja roistoväkeä kunnialla. Hei, puosmanni, — niin, kyllä teidän
puolestanne kostetaan! Kyllä nyt saatte kostaa!

_Palle_ (hyppää ylös). Kostaa! (Kokoo aatteitaan). Vai niin! (istuu
jälleen).

_Toiset_ (ympäröivät Qvit'in). Mitä nyt on tapahtunut?

_Qvit_. Vai niin, te olette täällä, herra August? Hauska nähdä. Teidän
isänne on suuri lurjus.

_August_. Mitä? Te tohditte —. Te olette vanha mies ja olette tehnyt
isälleni monta hyvää työtä.

_Qvit_. Niin olenkin — juuri niin! Minä tulin, kun muut meni; minä
kyyräilin ja konttasin, rukoilin ja manasin, kunnes sain hänet
kassaan. Mutta mikä hyöty minulla siitä on? Hän häpäisee, tahraa minun
kunnialliset rekommendationini; hän elää siitä, jolla minä ja muut
rehelliset ihmiset ai'otaan haudata.

_August_. Ei, tämä menee loitos! — Te valehtelette!

_Qvit_ (hypähtää korkealle hämmästyksestä ja kiukusta). Mitä? Minä,
Peer Qvit, joka olen asunnut 15 vuotta samassa paikassa, minä, joka
olen tutkinut moraalia ja nielemällä lukenut kaikki kirjailiamme, minä,
— — —

_August_. Niin kunniata loukkaavia soimauksia isästä ette saa lausua
hänen pojalleen, tuomatta todistuksia esiin.

_Qvit_. Niitä mull' on kylliksi! Oo, minä olen tyystin nuuskinut
asian haarat ja polut — minä tunnen koko hänen perhe-elämänsä. Hän
juopi kahvia keskellä päivää — sillä se oli lörpötystä vain eilen.
Teidän äitinne on syntynyt joka päivä, koska hän joka päivä viettää
syntymä-päiviänsä; teillä pidetään hauskoja ilta-seuroja ja suuria
päivällisiä, (hieroen käsiään) mutta ne tulevat hullummin häirityksi
kuin meidän eilen illalla, sillä tänään e.p.p. pidetään siellä tutkinto.

_August_. Fredrik. Tutkinto?

_Qvit_. Niin, tutkinto, ja siitä saadaan sitte nähdä, että hän
on kutsunut vieraita minun keksinnölleni ja herkutellut niitä
ruumiskassalla; mutta nyt me korjaamme jäännökset, hän saapi sitte
rouvineen kauniisti joutua pilkan ja häväistyksen alaiseksi.

_Palle_ (nousee). Pilkan ja häväistyksen —!

_August_. Jos perhe on joutunut onnettomuuteen, niin on varsin katalaa
riemuita siitä.

_Qvit_. Minä en riemuitsekaan; Jumala suokoon, että saisin nähdä isänne
puhtaana ja lumi-valkoisena, se olisi yhtä tervetullutta minulle ja
ruumiskassalle kuin teillekkin! Mutta minä mainitsen joka seikkaa sen
omalla nimellä, ja petosta — — —

_August_, Mitä sanotte?

_Qvit_. Niin, _crimen_, hyvä ystävä, _crimen_!

_August_. Isä-parkani!

_Palle_ (astuu reippaasti esiin). Eikö häntä voi auttaa?

_Kaikki_. Kuinka?

_Qvit_. Puosmanni, hän on haukkunut teitä —

_Palle_ (elävästi). Onko nyt aikaa miettiä sellaista? Perhe joutuu
pilkan ja häväistyksen alaiseksi! — Millä hänen voipi saada irralleen?

_Ellen_ (lankee hänelle kaulaan). Palle — mitä minä sanoin?

_Grethe_ (samoin). Isä!

_Fredrik_ (innolla Augustille). Siinä on mies!

_Palle_ (kainosti). No, no — ei turhia — joutavia, — (kiivaasti) Muuten
min'en tee mitään! (Ellen ja Grethe vetäytyvät takaisin). Ripeästi,
Manne? Me teemme, minkä voimme. Mun säästökassa-kirjani 135 taaleria
ja markka, — sen verran meillä nyt on, sinulla, Fredrik, on myöskin
varmaan pikku ropo taskun pohjassa, ja Qvit'in täytyy — — —

_Qvit_. Mun? Ei, hän on saattanut minulle harmia ja häpeää, hän on
kompromitteerannut minut!

_Palle_. Komplimentteerannut tai ei komplimentteerannut teitä,
yhdentekevä — hän on hädässä, vaari hyvä!

_Qvit_. Hän on sen ansainnut! Minä olen koonnut kaiken iloni
ruumiskassaan ja jos se joutuisi pankruttiin, niin — ei, hänen pitää
joutua pinnistykseen!

_Palle_. Mitenkä? Eipä, lemmoksi, pidäkkään! Herra, te ette enää sovi
asumaan meidän kanssamme, te olette varsin paha ihminen!

_Ellen_. Niin, hyi, te olette varsin paha ihminen!

_Qvit_ (hämmästyen). Mitä kummia? — Minäkö paha ihminen? (Melkein itku
suussa) Puosmanni! Te ajatte siis minut pois luotanne?

_Palle_. Niin teen, sillä semmoinen — —

_Qvit_ (rukoillen). Älkää — älkää — älkää sanoko enää; minä olen
varmaankin väärässä. (Innolla) Ottakaa kaikki, mitä minulla on!
Pelastakaamme hän — vaan, voi, se on jo liian myöhäistä.

_Kaikki_. Myöhäistä?

_Qvit_ (mieletönnä). Se on minun vikani! Äkkipikaisuudessani lähetin
minä tutkinnon hänen niskoilleen. Oo, älkää suuttuko! Se oli hyvin
pahoin tehty, mutta minä olin niin kihloissani. Mitä minä olen tehnyt —
— —!

_Palle_ (vallan toimessaan). Suu kiini! Auttakaa heti —
silmänräpäyksessä! Kondevit, kondevit! Kaikki rahat esiin, mitä meillä
on. Kenen me saisimme käsiimme —! Nyt heti hänen luokseen! Hän pitää
pelastettaman — minä sanon: hän pitää.

_Qvit_. Hän pitää pelastettaman, niin! Mutta vaikka nyt ruumiskassan
reikä saataisiinkin tukkoon — se ei auta, statsroodi on kovin ankara.

_Palle_. Statsroodiko? Kuka stasroodi?

_Qvit_. No, hei, statsroodi Dobel!

_Palle_ (ihmetellen, kummastellen). Hän! — (Augustille) Minä voin
pelastaa isänne; minä voin, mutta — se maksaa! (Pienen kamppauksen
jälkeen). No, olkoon niin — hän on pelastettu, niin totta, kuin käteni
on tuossa!

_Kaikki_ (keskenään sydämestään iloisina). Kuinka? Onko se mahdollista?

_Palle_. Hattuni! — Pitäkää lujasti kiini hänestä, herra stasroodi,
niin lujasti kuin tahdotte; nyt minä koetan kanssanne pienen
syli-painin, ja teidän pitää, vaikka piru olkoon, päästämän irti! Tule,
Fredrik, me kaksi voitamme tänään taistelun; nuo toiset voivat lystin
vuoksi kryssätä jälestä ja järähyttää voittoriemun laukauksia.

_Ellen_ (seisahtaa hänet, innolla). Palle, ethän vaan aikonekkaan — —?

_Palle_. Minä teen velvollisuuteni; jälestäpäin sitte lasken, paljoko
se maksoi. (Menee ovelle päin). Hei, Fredrik!

_Fredrik_. Minä teen kaikki, mitä tahdot, isä, mutta loukata
hyväntekiääni — en!

_Palle_ (tulee reippaasti takaisin). Sin'et tottele komantoa — saat
anteeksi! Mutta tällä kertaa — joka on viimeinen, kuin minä komennan
sinua — tahdon minä sinun umpimähkään tottelemaan; ymmärrätkös? —
Minä tahdon! (Puristaa Augustin kättä). Isänne on pelastettu! (Menee
kiireesti Fredrik'in kanssa).




Viides näytös.


Ensimmäisen näytöksen huone.


Ensimmäinen kohtaus.

Mathilde (istuu sohvalla ja neuloo). Parooni (seurapuvussa, nojaikse
tuolia vastaan, tarkastellen häntä).

_Parooni_. Miksikö luulen tekeväni hänet niin levottomaksi?
(kuiskasee). Hän on holhojan pulassa.

_Mathilde_. Mitä luuloja! Te erehdytte vallan.

_Parooni_. Olkaa varoillanne! Nyt kun hän huomaa, että hänen täytyy
laittaa kaikki teidän rahanne kokoon — — —

_Mathilde_. Minkätähden niin?

_Parooni_. Oi, armoni, te saatatte minut pulaan; minä luulin
uskaltavani aavistaa teidän palkitsevan totisen rakkauden.

_Mathilde_. Hm, kenties ei aavistuksenne olekkaan pettänyt teitä.

_Parooni_. _Mondieu_! Te sallitte, että minä saan — — —?

_Mathilde_. Ajatella? minä tekisin aivan älyttömästi, jos kieltäisin
jotain, mitä en voi estää. (Kiskoillen) Teillä on aivan täysi valta
ajatella.

_Parooni_. Ah, kuinka te teette minut onnelliseksi!

_Mathilde_. Ja mitä enon holhoja-toimeen tulee, siitä sanokaa myöskin
ajatuksenne. (Salaisesti). Olisikohan jotain tärkeitä seikkoja — —?

_Parooni_ (samoin). Ei, ei suinkaan, mutta kuitenkin tarpeeksi
tärkeitä, saattamaan hänet kipeään pulaan, jos hän joutuu tekemiseen
sellaisen miehen kanssa, joka pitää teidän hyötynne valvomisen
ensimmäisenä velvollisuutenansa.

_Mathilde_ (elävästi). Sen hän tekeekin.

_Parooni_. Varmaan! Minä otaksun — että se olen minä — sallitteko?

_Mathilde_. Teidän otaksuvan? Miksikä en? Otaksukaa te vain.

_Parooni_. Oi te hurmaatte minut! (Entisellä äänellään) Minä käyttäisin
itseäni totuuden mukaan, niin! Se tuntuisi minusta tosin hyvin
katkeralta, luonnollisesti! — _Mais enfin_, pitääkö teidän palkitseman
se, että tätinne elää _follement_?

_Mathilde_. Vai huomaatte tekin sen? Suokaa anteeksi, minä luulin
teistä vallan hyvää, mutta en toki odottanutkaan noin suurta
suorapuheisuutta, juuri teiltä, joka olette hänen jokapäiväinen
vieraansa.

_Parooni_ (innoissaan). Mutta mistä syystä luulette minun siten
tekevän, armoni? Voittaakseni teidän suosionne, miellyttääkseni teitä,
ja aivan sama tunne saattaa minut vaatimaan täydellistä tiliä —
tietysti ette te tahdo armahtaa — — — —

_Mathilde_. Minäkö? En ollenkaan! (Hiljaa mennessään sohvalle). Aa,
viekastelia, nytpä minä ajankin sinut satimeen! (Istuu). Kuitenkin, —
hän kyllä pelastetaan.

_Parooni_ (ihmetellen). Pelastetaan? Sallittehan te minun otaksua, että
se olen juuri minä, joka vaadin häntä tilinteolle, ja sitte minä en
käsitä — — —

_Mathilde_. Oletteko hiljakkoin saanut uutisia veljeltänne, herra
perintömaan omistajalta?

_Parooni_. En, me olemme vähän huononmoisessa sovussa. Hänellä on se
vika — — —

_Mathilde_. Että hän on vanhin, sen hän ehkä pian jättää teille, hän
kuuluu olevan kovin sairas.

_Parooni_. Mitä sanotte?

_Mathilde_. Hän on naimaton, omaisuus jääpi teille, ja te olette sitten
tilaisuudessa pelastamaan enoni, täyttämällä teidän varoillanne sen,
minkä minun varani jättävät vaille.

_Parooni_. Ei, se saattaisi hänet liian suureen kiitollisuudenvelkaan,
joka varmaan inhoittaisi häntä, kun minä heimo-herrana ehkä olisin
pakoitettu kuolettamaan tuttavuuteni tässä talossa, etsiäkseni
ylhäisempiä — — —

_Mathilde_ (kiireesti noustessaan). Joka suhteessa?

_Parooni_ (nostelee olkapäitään). Aavistamattomat, välttämättömät
seikat saattaisivat pakoittaa minua kieltämään ehkä sydämeni
tunteetkin. Kuitenkin, mikä tapahtunut olisi, se olisi tapahtunut, sen
vuoksi olisi toivottava, että se, joka tietää minun itseään rakastavan
— — — —

_Mathilde_. Ilmoittaisi itsensä, ennenkuin te tulisitte pakoitetuksi
kuolettamaan rakkautenne? — Se on hänen velvollisuutensa itseään
kohtaan, ja suoraan sanoen, (pilkallisesti) minä — — —

_Parooni_. Te — —?

_Mathilde_. Minä — kesken puheen: (Salaisesti). Olkaa varoillanne,
ettei kenkään kerro tädilleni teidän ajatuksianne, ennenkuin olette
saanut perintökartanon haltuunne. Se voisi pian ryöstää meiltä teidän
läsnä-olonne.

_Parooni_. Oo, ei suinkaan! Rouva tahtoo _absolut_ pitää minua
ystävänään. Ei kenkään voi mustata minua hänen silmissään — — —

_Mathilde_ (nauraen). Paitsi te itse.

_Parooni_ (keikarimaisesti). Hahaha, ja min'en tahdo.

_Mathilde_. Hahaha, ette! (hiljaa) Vaan täytyy!


Toinen kohtaus.

Entiset. Vagtel. Rouva (pyntättynä).

_Vagtel_. Kun sinä vain pitäisit huolta omasta lemustasi ja antaisit
minun olla rauhassa. Se ei ole ollenkaan mitään — — —

_Rouva_. Voinko luottaa siihen?

_Vagtel_ (äissään). Voit, lennä ja polta, voitkin.

_Rouva_ (huomaa paroonin). Ystäväni, voinko nyt perustaa toivoni teihin?

_Parooni_. Armoni, te rakennatte kalliolle (puhelevat keskenään
innokkaasti).

_Vagtel_ (etu-alalla). Valtioneuvos tulee! Minun täytyy
silmänräpäyksessä toimittaa — mutta mistä — mistä?

_Mathilde_ (salaa Vagtel'ille). No, eno, nyt olette saanut rikkaan
ystävän.

_Vagtel_ (elävästi). Kenen, lapseni? Kenen?

_Mathilde_. Ettehän vain sano minun sitä ilmoittaneen — lupaatteko sen?

_Vagtel_. Ole huoletta! Kenen! Kenen?

_Mathilde_. Paroonin. Hänen veljensä on kuollut (itseks.). Ja nyt hän
itsekin mustaa itsensä. (Menee).


Kolmas kohtaus.

_Entiset_ (paitsi Mathildea).

_Vagtel_ (Its.). Mikä onni! (Paroonille). Te olette, kuulin ma, saanut
surun, herra parooni. No, se ilahuttaa minua.

_Parooni_ (painavasti). Liian varhaista, ystäväni, liian varhaista!
Veljeni kuuluu olevan ainoastaan sairas, mutta — — —

_Vagtel_. Hän on kuollut, herra parooni, aivan kuollut!

_Rouva_. Se huvittaa minua! Te olette perintö- ja heimoherra, te olette
rikas — oi, kuinka te olette onnellinen!

_Parooni_. Mutta olisihan minun pitänyt saaman sana siitä. Se on
mahdotonta.

_Vagtel_ (innoissaan). Kuten sanoin, hän on ihan valmis. (Syleilee
iloissaan paroonia). No nyt ette enää ole _decadencessa_, niinkuin
eilen.

_Parooni_. Hiljaa, ystäväni, meidän pitää saada tarkempia tietoja.
Muutenkin sattui tämä nyt vallan sopimattomasti.

_Vagtel. Rouva_. Kuinka niin?

_Parooni_. Minä tulen käyttämään osan rahoista — — — ja tätä nykyä — — —

_Vagtel_. Oo, kartanon omistajana teitä uskotaan kaikkialla, ja minä
toivon — — —

_Parooni_. Anteeksi, lainaaminen on varsin vastoin minun
_princip'iäni_; minä en lainaa muille, kuin hyville ystäville.

_Vagtel_ (kiihkeästi). Mutta, herra parooni, kun minä — — —

_Parooni_. Ei, ei, minä tiedän vallan hyvin, teillä ei ole voimia; en
minä siksi epäile teidän hyvää tahtoanne.

_Vagtel_ (kuin ennen). Te erehdytte, te ette käsitä minua, minä tahdon
— — —

_Parooni_. Minä tiedän kyllä, mitä te, hyvä sihteeri, tahdotte, minä
tiedän sen, mutta minä en sitä tee, ja (lyhyesti) lopettakaamme tämä
hellä kanssapuhe.

_Vagtel_. Ei se suinkaan minun mielestäni ole hellä, sillä — — —

_Parooni_ (antaa hänelle kättä). Kunnon ystävä, saattepa nähdä, minä
pelastan kyllä itseni pulasta. (Kääntyy äkkiä rouvan puoleen). Armoni,
minä riennän heti inspiceeraamaan pöytien kattamista. (Menee kiireesti
sivu-ovesta).


Neljäs kohtaus.

Vagtel. Rouva.

_Rouva_. Voi, kuinka hän on sievä! Pelkkää kohteliaisuutta. Kas hän
tulee aina pysymään itsensä kaltaisena. (Laskee kätensä Vagtel'in
päälle.)

_Vagtel_ (joka on seissyt masennettuna, kädet ristissä, hypähtää).
Niin! (Kävelee kiivaasti edestakaisin; itsekseen). Minä olen hukassa,
hukassa, hukassa!

_Rouva_. Sin' et voi muuten palkita hänen ystävyyttään kuin
toimittamalla hänelle rahoja.

_Vagtel_. Minäkö? Hänelle? — Tiina! Tiina! Jos sinä tietäisit — Hän on
oikea koiras-kettu.

_Rouva_. Parooni?! Oletko mieletön, mies? Hänen hellyytensä — — —

_Vagtel_. Niin, hän nylkee minut pelkästä hellyydestä! (koroittaa
ääntään). Hän on — (huomaa valtioneuvoksen). Oo! (vavisten) Nöyrin
palvelianne!


Viides kohtaus.

Entiset. Valtioneuvos.

_Rouva_. Ahaa, herra valtioneuvos?

_Valtioneuvos_ (ystävällisesti). Niin, täällä olen minä taas.

_Rouva_. Oi, se ilahuttaa meitä. (Hiljaa). Hän tuli tosiaankin!
Mutta mitä hän tahtonee? Kun ei se tyttökään jo tule takaisin!
(Valtioneuvoksellee, joka on pannut pois hattunsa) Tohtinenko toivoa —?

_Valtioneuvos_. Että minä, vastoin kieltoanikin, jään vieraaksenne?
Jos vain saamme toimituksemme päättymään kummankin tyytyväisyydeksi —
miksikä ei, siinä tapauksessa teen ilolla poikkeuksen säännöstä.

_Rouva_. Me pidämme teidät riemulla, herra valtioneuvos. (Hiljaa
Vagtel'ille). Voi, kuinka hän tekee meille suuren kunnian! Hänen
kauttaan aikovat ne peloittaa sinua — oi! (Ääneen) Suvaitsetteko?
Emännän, joka saa semmoisen vieraan — suvaitsetteko? (Menee
sivu-ovesta).


Kuudes kohtaus.

Vagtel. Valtioneuvos.

_Valtioneuvos_. Minä tiedän, säännöllisen kassan-hoitajan suurin ilo on
äkki-luulematon tarkastus, ja juuri sitä tulin minä nyt tekemään.

_Vagtel_ (hoiperrellen). Minä kiitän!

_Valtioneuvos_. Katsokaamme siis kirjat ja liite-kirjat — — —

_Vagtel_ (kepeämmin). Ilolla. (Rientää noutamaan pulpetiltaan suuren
kirjan).

_Valtioneuvos_ (hiljaa). Ei siis kirjoissa. (Ääneen). Kun ensin olemme
tarkastaneet obiigationit.

_Vagtel_ (seisahtaa, pudottaa kirjan). Obligat.

_Valtioneuvos_ (äkkiä totisesti). Niin, obiigationit.

_Vagtel_. Herra — oi! — (vaipuu polvilleen) Herra valtioneuvos!

_Valtioneuvos_ (hämmästyen). Mitä? (kylmästi) Nouskaa!

_Vagtel_ (vavisten). Kyllä! (nousee).

_Valtioneuvos_. Tunnustakaa! (Kiivaasti, kun Vagtel on koettanut puhua,
vaan ei löytänyt sanoja). Kuinka monta niitä puuttuu?

_Vagtel_. Yksi ainoa vain, se, jonka sain eilen.

_Valtioneuvos_ (katselee häntä terävästi silmiin). Onko se totta?

_Vagtel_. On, totta totisesti, on! Tarkastakaa rätinkini, kaikki,
sekä kassan että holholaiseni Mathilde'n, sitte saatte nähdä, kuinka
suuri jäännös on — (Itkien). Min'en ole tehnyt ainoallekkaan ihmiselle
vääryyttä, en äyrin edestä. Ainoastaan tuo onneton obligationi, jonka
olen tallettanut puolestatoista sadasta taalerista.

_Valtioneuvos_. Voitteko lunastaa sen?

_Vagtel_. En, minä luulin voivani ja luotin vahvasti siihen, mutta nyt,
kun huomaan että parooni Lillie on hirmuisesti vetänyt minua nenästä,
kutsuen minua yhä ystäväkseen — nyt en voi muuten, kuin että minä — oi,
Jumala minua syntistä armahtakoon!

_Valtioneuvos_. Te olette heikko, herkkä-uskoinen, epä-luotettava mies.

_Vagtel_. Niin olen. Piru kiusasi minua.

_Valtioneuvos_. Älkää tehkö pirulle vääryyttä; se oli teidän vaimonne.

_Vagtel_ (lempeästi). Ei! Hänellä on tosin vikansa, hänelläkin, mutta
että tämän piti näin pitkälle joutua — Kristiina-parka, sit' et sinä
tiedä; koko vika makaa minun niskoillani.

_Valtioneuvos_. Minä helpoitan kuormanne pitämällä lupaukseni teidän
pojallenne, mutta kassaa te ette saa enää pitää.

_Vagtel_ (lyöden kätensä yhteen). Oi, te teette minut onnettomaksi!

_Valtioneuvos_ (kiivaasti). Minäkö? Mitä teillä oli ennen kuin saitte
kassan? Ilman pienintäkään takausta annoin minä teille viran, joka voi
teidät elättää, ja nyt, kun olette väärin käyttänyt luottamukseni,
syytätte minua onnettomuudestanne? (Kovalla äänellä) Te olette — juuri
te itse — — —

_Vagtel_ (tuskissa). Niin olen! Voi, voi, minne minä nyt nenäni pistän?
Minne minä — — —?


Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Palle.

_Palle_ (käskien Fredrik'iä, äkkiä avatessaan oven). Pysy täällä,
kunnes minä kutsun sinut sisään, (astuen esiin). Anteeksi — — mitä,
kirjapränttäri, te täällä?

_Valtioneuvos_ (hävyttömän ankarasti). Mitä te tahdotte?

_Palle_. Minä tahdon vain päästä sen statsroodin puheille, josta
puhuitte.

_Valtioneuvos_. Ja mitä te hänestä tahdotte?

_Palle_. Mitäpä niistä, kirjapränttäri — tahdon osoittaa hänelle
palvelusta. Laittakaa se poika kynsiini vain, niin — — — tänne!

_Valtioneuvos_. Poika? — Minä olen statsroodi.

_Palle_ (hämmästyen). Tekö?! — Sepä pirun pikainen arvon-koroitus!
(Liikutustaan masentaen). Niin, saanko sitten puhua kanssanne pari
ystävällistä sanaa — (kääntyy Vagtel'iin) kahdenkesken!

_Valtioneuvos_. Minä puhun tämän miehen kanssa, ja — — —

_Palle_ (keskeyttäin). Minä puhun hänen puolestaan, ennenkuin te
puhutte hänen kanssaan; siis —

_Vagtel_. Herra puosmanni, tahdotteko nyt kostaa?

_Palle_ (kiivaasti). En, ainoastaan pelastaa teidät!

_Vagtel. Valtioneuvos_. Tekö?

_Palle_. Niin, minä. Menkää te hetkiseksi vaimonne luo.

_Vagtel_. En, en — ehkä on parempi, että kävelen vähän aikaa rappusia
ylös alas?

_Palle_. Jos se on mieluisempaa — olkaa hyvä. Viiden minuutin päästä on
kaikki selvällä.

_Vagtel_. Mies! Pelastaja! (Itkien) Mutta minä menetän vitkani!

_Palle_ (kiivaasti). Ettepä Lempo vie menetäkkään — kun nyt vain
menette tiehenne!

_Valtioneuvos_ (Vagtel'ille). Jääkää! (Pallelle). Te lupaatte
senlaista, jonka minä yksin voin määrätä.

_Palle_ (äissään). Ja minä pidänkin lupaukseni; millä keinoin? Se
seikka koskee luonnollisesti ainoastaan teidän ylhäisyyttänne ja minua
— siksipä voipikin hän mennä tiehensä.

_Valtioneuvos_. Min'en kärsi pilapuheita nyt.

_Palle_ (kärsimättömänä). Istu ja pala, en minäkään! — Menkää!

_Vagtel_ (tuskissaan). Sielustani kernaasti! (kiiruhtaa ulos
perä-ovesta).


Kahdeksas kohtaus.

Valtioneuvos. Palle.

_Valtioneuvos_ (käyden edestakaisin tukahtumaisillaan kiukusta). No,
mitä tämä nyt merkitsee?

_Palle_ (tyynesti). Kuinka paljon hän on kassaan velkaa?

_Valtioneuvos_. Sataviiskymmentä taaleria.

_Palle_ (iloisesti). Eikö enemmän?

_Valtioneuvos_. Minä luulen niin.

_Palle_. Ne minä maksan kahden tunnin kuluttua.

_Valtioneuvos_ (pysähtyy). Tekö?! — Vannoittehan te eilen illalla
kostavanne hänelle — —

_Palle_. Niinhän minä teenkin — näettehän sen.

_Valtioneuvos_. Te olette kelpo mies.

_Palle_ (lyhyesti). Sen tiedän. Toivon saattavani sanoa samaa teidän
ylhäisyydestänne.

_Valtioneuvos_ (kylmästi). Minä en ole ylhäisyys.

_Palle_. Ei haita mitään, teidän ylhäisyytenne, mitä ette ole, siksi
voitte tulla. Minä maksan Vagtel'in puolesta, siinä kaikki mitä minä
voin; ja hän on kuitenkin mieron tiellä, jos te otatte häneltä viran.
Tehkää tekin nyt mitä voitte, antakaa hänen pitää virkansa.

_Valtioneuvos_. En milloinkaan! — Hän on niin pahasti käyttänyt
luottamustani, ett'ei mikään takauskaan saata minua varmuuteen, min'en
voi, min'en saa antaa anteeksi. Kuuletteko? Min'en tahdo — ja siten on
tää asia päätetty.

_Palle_. Eipä lemmoksi olekaan, kun minä pistän vastaan.

_Valtioneuvos_. Te ai'otte vastoin minun tahtoani saattaa oman tahtonne
perille.

_Palle_ (lyhyesti). Minä pidän sanani.

_Valtioneuvos_. Te luulette pakoituksella voivanne ottaa — — —?

_Palle_. En, minä pyydän, valmistaakseni teidän ylhäisyydellenne ilon
antaa.

_Valtioneuvos_ (pilkaten). Jos te ainoastaan rukouksilla ai'otte
täyttää lupauksenne — — —

_Palle_. Kernaammin, teidän ylhäisyytenne, huomatkaa — kernaammin.

_Valtioneuvos_. Te puhutte äänellä, joka —! No, minä annan
rehellisyydelle paljon anteeksi. Jos te tuntisitte minut — — —

_Palle_. Minä tunnenkin teidät.

_Valtioneuvos_. Niin tietäisitte, että minä olen järkähtämätön.

_Palle_. Oletteko aina ollut järkähtämätön?

_Valtioneuvos_. Te tohditte — — —?

_Palle_. Ettekö milloinkaan ole langennut? (kiivaasti). Ja pahemmin
kuin hän!

_Valtioneuvos_ (suuttuneena). Te etsitte yksinäisyyttä, saadaksenne
loukata minua?

_Palle_. Tahdotteko todistajan? (Menee ovelle). Herra Dahl!


Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Valtioneuvos_. Minun asiamiehen!! — Te yhdytte tämän miehen kanssa
ahdistamaan minua? Minulla on toki syytä odottaa teiltä niin paljon
kiitollisuutta — — —

_Palle_. Minulla on suurempi syy.

_Fredrik_ (vavisten). Hän on minun isäni.

_Valtioneuvos_. Teidän isänne?!

_Palle_. Ja nyt. Olitteko silloinkin järkähtämätön, kun teidän
perheenne, sukulaisenne kielsivät teitä pitämästä rehelliselle tytölle
antamaanne lupausta?

_Valtioneuvos_ (kauhistuen). Mies! (Fredrikille) Minä pyydän hetkeksi —
— —

_Palle_. Te halusitte todistajaa, hän jääpi; Te annoitte lähettää
itsenne pois, kun kunnia teitä —

_Valtioneuvos_. Tuo salaisuus — sanokaa, mistä te tiedätte —?

_Palle_. Se tyttö oli minun sisareni.

_Valtioneuvos_. Teidän sisarenne?!

_Palle_. Niin.

_Valtioneuvos_. Ja kun minä, isäni kuoltua, palasin takaisin ja ai'oin
parantaa vääryyteni; kun minä etsein häntä kaikkein sanomalehtein
kautta — miksikä ette tulleet luokseni?

_Palle_. Hän oli kuollut.

_Valtioneuvos_. Kuollut! (vitkaan). Mutta — — —

_Palle_. Hänen lapsensa? — Se (hyvästi liikuteltuna) on tuossa!

_Valtioneuvos_. Fredrik. Kuinka?!

_Palle_. Sisareni antoi teille anteeksi, vaan en minä, teidän
ylhäisyytenne. Minä vannoin kostaa hänen puolestaan, ja olen
kostanutkin, niinkuin enkelin puolesta kostaa sopii. Nyboder'ista
olen minä heittänyt hänen poikansa aivan niiden herrojen keskuuteen,
jotka hänen häpäisivät; ne ovat pitäneet poikaa omaisenaan, hän on
ollut heille hyödyksi; hahaha, ja te, luuletteko joutuneenne häpeään
lankoudestanne matruusin kanssa, joka kostaa, antamalla teille
tuommoisen pojan? (Heittää Fredrik'in valtioneuvokselle). Ottakaa hän!

_Valtioneuvos_. Poikani! — Mies, te saatatte minun häpeämään.

_Palle_ (itkien ja nauraen yht'aikaa). Niin, mitä sanotte siitä
poikosesta? — Minä en ehtinyt saamaan häntä oikein valmiiksikaan vielä;
mutta kyllä hän, saakeli soi, itse pitää huolen korkenemisestaan.

_Valtioneuvos_. Kuinka suuressa velassa minä olen teille! Tuo rikos,
joka lakkaamatta on kiduttanut minua, joka on tehnyt mieleni synkäksi
ja katkeraksi — se on nyt parannettu, teidän uhraustenne kautta,
joidenka hedelmänkin minulle lahjoitatte.

_Palle_. Hoho, empä lemmoksi lahjoitakkaan, teidän ylhäisyytenne. Hänen
nimensä ei kuulu minulle; sen te saatte ottaa ja antaa hänelle omanne —
hahaha, siinä kaikki, sillä ensimäisen sijan hänen sydämessään — istu
ja pala — sen pidämme me, äiti ja minä. — Eikö totta Fredrik?

_Fredrik_ (heittäikse hänelle kaulaan). Minun pitäisi rakastaa teitä
vielä korkeammin, jos vain olisi mahdollista.

_Palle_. Mutta me olemme tykkänään unhottaneet vaarin rappusille. Nyt
minä toki toivon — —

_Valtioneuvos_. Voisinko minä teiltä mitään kieltää? Te olette
voittanut.

_Palle_. Hurra!

_Valtioneuvos_. Mutta, kun se on hänen onnekseen, — yhdellä ehdolla.

_Palle_. Ja se ehto on?


Kymmenes kohtaus.

Entiset. Qvit. Vagtel. August. Grethe.

_Vagtel_ (ulkona). Ei sinne pääse kukaan sisään.

_Qvit_ (samoin). Niin, mutta minä olen pelastuksen enkeli — minun pitää
päästä.

_Grethe. August_ (samoin ulkona). Hänen pitää! (Ovi revitään auki,
kaikki tulevat sisään).

_Vagtel_ (rientää valtioneuvoksen ja Pallen luo). Min'en jaksanut niitä
estää, ne tulivat vain.

_Qvit_ (lykkää hänet pois tieltään kiihkeässä liikutuksessa). Pois
tieltä! — Herra valtioneuvos, teidän korkea-arvoisuutenne, tai
korkeasukuisuutenne, jos erehdyn, salvetille! Minä olen pyytänyt teitä
käyttämään ankaruutta langennutta kassan-hoitajaamme vastaan; mutta
nyt rukoilen minä hänen puolestaan, sillä deliqventti on perheen isä,
hänellä on perhe elätettävänä, ja jos me nyt otamme häneltä kaikki,
niin ei hänelle — minun tietääkseni — jää mitään. Sen tähden sanon
minä, hänen päällekantajansa ja vainoojansa: Armoa! Sentähden sanon
minä: Älkää saattako minun synnikseni, että olisin polkenut syntistä
tuomioon. Ottakaa kaikki, mitä minulla on, määrätkää minut varjelevana
enkelinä istumaan kassan ääressä, vaan — (rukoillen). S.T. herra
valtioneuvos, antakaa hänen pitää virkansa.

_Palle_. Sen hän on jo saanut. Olihan teillä minun sanani siitä.

_Vagtel. Qvit. August. Grethe_ (vallan mielettöminä ilosta). Kuinka? —
Onko se totta?

_Valtioneuvos_. Niin, minä vaadin hänen vain täyttämään yhden ainoan
ehdon, joka koskee hänen perheensä parasta.

_August_ (hämmästyneenä). Ehdon? (Elävästi). Minä tiedän sen. Ei, sitä
ei isäni voi täyttää. Minä uhraan mitä tahansa ja elän ainoastaan
vanhempieni toimeentulon tähden, mutta sitä — ei koskaan! Minä — — —

_Qvit_ (pitää kätensä hänen suunsa edessä). Ihminen! Ole vait!

_August_ (kovemmin). Kun minä, täyttääkseni pojan velvollisuudet,
hylkään elämäni parahimmat toiveet, tohtinen myöskin ilmaista — — —

_Grethe_ (astuen kiireesti esiin). Ajatelkaahan toki! Te voitte siten
sekä pelastaa isänne häpeästä että myöskin saattaa hänen vanhuutensa
päivät huolettomiksi, kuin myöskin — edistää elämänne onnea. Te ette
ollenkaan kadota minun kunnioitustani, tehdessänne, mitä minä pidän
teidän velvollisuutenanne, ja teettehän te sen; (innolla) teidän pitää.

_August_ (päättävästi). Min'en voi, min'en saata.

_Valtioneuvos_ (on seisonut hämmästyneenä). Mutta mitä te arvelette?

_Palle_ (sekaisin). Sen minä saatan sanoa.

_August_. Kuinka te voitte vaatia — — —?

_Qvit_. Tyttö on oikeassa! Hänen pitää — — —

_Grethe_. Minä pyydän, minä rukoilen teitä — — —

_Vagtel. Fredrik_. Min'en voi käsittää — — —


Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Mathilde.

_Mathilde_. Mikä melu täällä? Mitä tämä merkitsee?

_Vagtel_ (kiihoissaan Mathildelle). Minä olen menettänyt kassani, ja
voin saada sen jälleen, mutta August ei anna minun suostua yhteen
ainoaan ehtoon, joka on — niin, mikä se on?

_Valtioneuvos_. Että heti vieroitatte pois tuon (ylenkatseella)
ylhäisen seurueenne.

_August_ (elävästi). Kuinka? Sekö se ehto olikin?

_Valtioneuvos_. Se. Onko se mahdoton?

_Kaikki_ (paitsi Vagtel). Ei.

_August_. Ja minä kuin luulin —. Ei, siihen minä sydämestäni kernaasti
suostun, pois koko seurue!

_Vagtel_. Sitte minä menetän leipäni. Vaimoni ei aja vieraitaan ovelle.

_Mathilde_. Hyvä! Minä pakoitan paroonin menemään ja ottamaan ne
mukaansa.

_Kaikki_ (paitsi Vagtel). Bravo!


Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Parooni. Rouva.

_Rouva_. Ahaa, täällähän on — (huomaa Pallen ja Qvit'in, puoliääneen).
Uh, — tuota roistoväkeä!

_Mathilde_. Pelkkää iloa, jota minä en toki neuvo enon nauttimaan,
ennenkuin herra parooni on osoittanut, mikä mies hän on.

_Parooni_ (aivan nöyräselkäisenä). Minäkö, armoni? Te tahdotte siis — —
—?

_Mathilde_. Voitteko epäillä? Minä huomaan enoni varallisuuden
vaiheiden tekevän sen vallan välttämättömäksi, että te käytätte
itseänne aivan todellisesti luonteenne mukaan. (Hyvin ystävällisesti).
Minä pyydän; tehkää se heti! (Aikoo mennä).

_Qvit_. Neiti, te menette pois nyt juuri, kuin teidän piti — — —

_Mathilde_. Minä jätän asian herra paroonin huostaan, hän varmaankaan ei
petä toivojani. Hetkisen kuluttua tuon minä erään ilmoituksen, (ottaa
paroonia kädestä) näyttäkää nyt olevanne mahdollinen vastaanottamaan
sitä. (Menee).

_Parooni_ (seuraa häntä ovella). Kunniani kautta, sen minä teen.


Kolmastoista kohtaus.

Entiset (paitsi Mathildea)

_Rouva_. Mitä se merkitsee, hyvä parooni?

_Parolni_ (suurellisesti). Että minä olen Mathilde-neidin kavaljeeri!

_Rouva_ (sydämestään iloisena). Onko se mahdollista? Hän suostuu siis? —

_Parooni_. Antamaan minulle kätensä.

_Fredrik. Qvit. Palle_. Teille?

_Rouva_. Oi, se ilahuttaa minua! Toivotan onnea! Tuhat-kertaisesti!

_Parooni_ (kylmästi). Minä kiitän. (Vagtel'ille) Kihlatun morsiameni
pyynnöstä vaadin minä teiltä tiliä hänen omaisuutensa holhomisesta.

_Vagtel_. Oo, mitä siihen tulee, se on erinomaisen hyvässä
järjestyksessä.

_Parooni_ (nyykähytlää olkapäitään). Sitä pitää kuitenkin tarkastella.

_Vagtel_. Kuten tahdotte. Huomenna — — minä aivan kernaasti — — —

_Parooni_. Anteeksi, minun tekisi kovin kipeätä tänään olla vieraisilla
miehen luona, jota minun huomenna mahdollisesti täytyisi taluttaa
oikeuteen.

_Rouva_. Oikeuteen?

_Parooni_ (leikillä). Niin, hyvä rouva, taivas varjelkoon, mutta — —

_Vagtel_. Te herra parooni, te veisitte minut oikeuteen?

_Parooni_. Se olisi minulle hyvin katkerata, ja säästääksenne minua
tuosta kiduttavasta ajatuksesta, että se ehkä voipi olla mahdollista
— — että — — olkaa hyvä, antakaa minulle yleinen, tuommoinen pieni
silmäilys Mathilde-neidin perinnöstä, sen nykyisestä tilasta.

_Rouva_. Herra parooni, minun täytyy tunnustaa — —

_Parooni_. Täti-rouvani, yksi ajatus toisen synnyttää, yksi epäilys
antaa toiseen syytä, ja joka kerran on — —. Tämä ajatus ja teidän
tunnustuksenne saattavat minut epäluuloon, joka vaatii selvitystä.


Neljästoista kohtaus.

Entiset. Mathilde.

_Mathilde_. Herra parooni, herra parooni!

_Vagtel_ (käypi häntä vastaan). Sitenkö sinä autat minua ehtoani
täyttämään? Hän tulee laatimaan tiliä sinun rahoistasi, joista ei puutu
kuvaakaan.

_Mathilde_. Vai on herra parooni jo ehtinyt vaatimaan tiliä, ja eno
saattaa sen heti tehdä? Kumpikin seikka miellyttää minua suuresti.
(Ystävällisesti paroonille) Iloitkaa, tässä on musta-lakkainen kirje
parooni Lillie'lle, Lilliendal'in omistajalle.

_Parooni_ (sieppaa sen ihastuneena). Musta-lakkainen — Lilliendal'in
omistajalle? Ah! — Kepeät mullat, veljeni, haudallesi!

_Mathilde_. Täytättehän te nyt toivoni, ettehän enää käy tässä talossa?

_Parooni_ (aukasee kirjeen). Voitteko kysyä? Niin pian kuin vain olemme
— — — saaneet kapitalit —

_Rouva_. Semmoinen on siis teidän ystävyytenne?

_Mathilde_. Lukekaa parooni, lukekaa vain!

_Parooni_ (lukee). "Se, että kehtosi oli Nyboder, että olet köyhä —
se ei estä minua antamasta sinulle kättäni?" (Hämmästyneenä). Minun
kehtoni — Nyboder? Mitä tämä?

_Fredrik_ (seisoo paroonin vasemmalla puolella) Kuinka? — Minun sanani!

_Mathilde_ (seisoo paroonin oikealla puolella). Ovat nyt minun sanani.

_Fredrik. Mathilde_ (Syöksyvät paroonin edessä toistensa syliin).

_Kaikki_. Mitä?!

_Mathilde_. Herra parooni — minun sulhaseni, kihlattu sulhaseni.

_Palle_. Sinne meni kapitalit!

_Parooni_. Minua on pidetty narrina? (innoissaan Vagtel'ille.) Onko
veljeni kuollut, vai ei?

_Valtioneuvos_. Kuollut? — Ensi viikolla viettää hän häitään
veljeni-tyttären kanssa.

_Parooni_. Menee naimisiin?! — Olittehan te eilen täällä hieromassa
naimiskauppaa hänen ja nuoren Vagtel'in välillä.

_Valtioneuvos_. Minäkö? (Katsoo Augustiin). Ahaa, nyt huomaan
tarkoituksen! — Erehdys, herra parooni; minä olin ainoastaan tarjoamassa
hänelle kelpo virkaa.

_August_. Onko se mahdollista?

_Grethe_. Virkaa!

_August_. Herra parooni, — minun morsiameni, kihlattu morsiameni.

_Parooni_ (its.). Veljeni naipi tuon keikkahännän, statsroodin
veljentyttären! Hän saa perillisen, minä menetän perintö-hovin!
(rouvalle) Armoni, te suvaitsette — —

_Rouva_. "Sivistyneenä naisena pitää minun käsittää, että teidän täytyy
mennä."

_Parooni_ (menee häntä kohti). Sallikaa minun —

_Qvit_ (menee hänen syliinsä, syleilee häntä). Ottaa jäähyväiset?
Kernaasti. Ja koska teillä on aikaa, kun ette enää jää tänne
päivälliselle, — tehkää pieni hyvä-työ. (Hyvin ystävällisesti)- Menkää
tuonne ovelle ja sanokaa: Vieraat pois!

_Parooni_. Te uskallatte — — —

_Qvit_ (samalla äänellä). Niin, minä uskallan, enemmänkin — (kuiskasee)
tahdotteko historian painetuksi? (Kovemmalla äänellä). Panenko minä
teidät sanomalehtiin? Tahdotteko, että minä kannan teitä pussissani
ympäri maailmaa?

_Parooni_ (laimeana). Teillä on valta käskeä. Paitsi sitä olenhan minä
luvannut pitää huolen _arrangementeistä_. — Hyvä herrasväki! (menee
ovelle).


Viidestoista kohtaus.

Entiset. Ellen.

_Ellen_ (astuu suoraan paroonia kohti, astuessaan sisään). Anteeksi
(Aukasee hänelle oven, monesti niiaten). Olkaa hyvä! Älkää pahastuko!

_Parooni_ (komplimentteeraa). Oo, minä pyydän, te olette liian hyvä!
(Menee, toiset nauravat).

_Ellen_ (rientää esiin, kun parooni on mennyt, tuijottaa heihin). Te
nauratte — jok'ainoa! Palle, sinä sait siis kassan hänelle jälleen?

_Palle_. Niin, hän makaa kassassa siitä saakka, kuin sinä avasit oven
paroonille.

_Ellen_. Oliko se parooni?! Hei, Herra varjelkoon! (Huomaa
valtioneuvoksen). Kas, eilis-iltanen kirjapränttäri, (tarjoo hänelle
kättä). Te myöskin täällä?

_Qvit_. Muori, muori, se on statsrooti Dobel.

_Ellen_ (vetäisee peljästyksissään kätensä takaisin). Tasrooti Do — oo!
(Mathilde ottaa hänen kätensä). Kiitoksia tyttöseni, minua rupesi niin
— (katsoo häneen) Mitä! No, mutta tehän olette — — —

_Fredrik_. Neiti Ström, minun morsiameni.

_Ellen_ (huutaa). Onko sinullakin morsian?!

_Fredrik_. On, ja melkein tietämättäni, mitenkä hänet olen saanutkaan.
(Augustille) Ei kukaan muu, kuin te, kuullut sanojani eilen illalla — —
—

_Mathilde_. Kuulipa kyllä — eräs Annette-niminen neito, joka oli
piilossa herra Qvit'in kirjahyllyn takana, ja hän — — —

_Grethe_ (osoittaa, veitikkamaisesti, Mathildeen). On tuossa!

_Palle ja Ellen_. No, se oli siis kuitenkin neiti Ström?

_Qvit_ (hyppelee ilosta). Hahaha, enkö minä sitä sanonut?!

_Ellen_. Mutta sinä, Grethe! — Armollisin palveliattarenne, hyvä rouva,
eihän teillä nyt ole mitään vastaan —?

_Vagtel_ (vilkkaasti). Tiina, minun on hänen isäänsä kiittäminen siitä,
että saan pitää virkani.

_Rouva_. Tosiaankin? — No niin, mitäs te sanotte, herra valtioneuvos?

_Valtioneuvos_. Että teidän poikanne häät pitää pidettämän samana
päivänä, kuin minunkin poikani häät.

_Ellen_ (kauhistuen). Teidän poikanne?! Te tiedätte siis? (lentää
Fredrik'in luoksi). He tahtovat siis viedä minun Fredrik'ini? Ei, häntä
min'en anna, minä — — —

_Palle_. Haloi! Mutta sinun täytyy — — — Ethän sinä, saakeliksi, voi
olla muuta kuin hänen äitinsä, no, mikä sitten enään esteenä onkaan?
Tästälähin on hänellä kaksi isää ja yksi äiti, siinä koko temppu.

_Qvit_. Saanko minä jäädä entiselleni asumaan, puosmanni?

_Palle_ (puristaa hänen kättään). Kunnes Herra meidät toisistamme
eroittaa.

_Rouva_. Ettehän te muuta pois Nyboder'ista?

_Palle_. Kaikkia vielä! Minä jään sinne, jotta te opitte tuntemaan
sikäläisen ihmiskunnan, ja sitte saatte nähdä, se ei olekkaan
_roistoväkeä_!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76107 ***