path: root/76106-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76106 ***

language: Finnish




KALLILAN TALO

Kaksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

EVA HIRN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.






HENKILÖT:

ANTTI METSÄ, talon isäntä.
ELINA METSÄ, talon emäntä
LILJA METSÄ, tytär.
ORAS METSÄ, agronomi.
SYLVIA METSÄ, edellisen vaimo.
ROBERT HEMMO, professori.
HILMA LINDGRÉN, taloudenhoitajatar.
EERO KEINONEN, harjoittelija.
ILMARI POUTIAINEN, vouti.




I NÄYTÖS.


(Työhuone. Antti istun kirjoituspöydän ääressä. Elina tekee työtä
toisen pöydän luona. Huone on kalustettu kaupunkilaistyyliin olematta
ylellinen).

ANTTI.

Ei tämä maanviljelys näy kannattavan. Tilikirjojen ääressä tulen aina
huonolle tuulelle.

ELINA.

Mutta viime kesähän oli erinomaisen edullinen. Koko paikkakunta sai
hyvän sadon.

ANTTI.

Katsos nyt esimerkiksi takamaan tiliä. Panin siihen lannoitusaineita
satojen markkojen arvosta, mutta ruis kasvoi vain toisella puolen
peltoa, toinen puoli kun sai niin paljon fosfaatteja ja nitraatteja
että siemenet paloivat.

ELINA.

Mutta sait kai ruista toiselta puolelta?

ANTTI.

En yhtään. Se leikattiin yhteen menoon ja pitkä sade ehätti meidät,
ennenkuin ruis oli kuhilailla, ja tärveli viljan.

ELINA.

Onnettomuutta ei voi aina välttää. Entäs perunat?

ANTTI.

Oli kyllä hyvä perunavuosi, mutta äkkipakkaset tulivat kesken
perunan-ottoa. Enhän voinut panna miehiä kirveellä hakkaamaan perunoita
maasta.

ELINA.

Mutta uusi vehnäpeltomme varmaan korvaa nämä vahingot?

ANTTI.

Niin se tekisikin, mutta minun täytyy luovuttaa puolet siitä Rantasen
isännälle saadakseni häneltä tasaista maata tenniskentäksi Liljalle.

ELINA.

Lapsilleen antaa toki parhaimpansa. Sinä olet hellä isä.

ANTTI.

Sinä ja lapset, luonto ja isänmaa, siinä rakkaimpani. Muistatko, Elina,
entistä elämää kaupungissa? Minä kielten opettajana ja sinä hienona
pääkaupunkilaisneitinä.

ELINA.

Joka tanssi, lauloi, ratsasti ja istui kahviloissa.

ANTTI.

Sitten saimme oman kodin ja vietimme tavallista kaupungin
virkamies-elämää.

ELINA.

Muistatko miten lähdimme kesäretkelle Punkaharjulle? Sitä retkeä en
eläissäni unohda.

ANTTI.

Aurinko hohti, metsä tuoksui ja järvi houkutteli.

ELINA.

Ja me jouduimme luonnon lumoihin.

ANTTI.

Maahenki meni meihin. Esi-isien maataviljelevä veri alkoi vaatia meitä
takaisin mustaan multaan, hiekkaan ja saveen.

ELINA.

Me synnyimme uudestaan. Kokokäännös tapahtui.

ANTTI.

Ostimme Kallilan talon. Kivitalot, huvit, kieliopit, raitiovaunut,
kahvilat, kaikki hylkäsimme.

ELINA.

Sähkö, vesijohdot, katuvalaistus, kaupunkilaisystävät jäivät.

ANTTI.

Meistä tuli talon isäntä ja emäntä. Olimme innostuneita, raadoimme itse
ja koetimme ohjata väkeämme.

ELINA.

Mutta tähän maaelämäänkin tarvitaan yhtämittaa tietoja ja kokemusta.

ANTTI.

Ainakaan en saa tätä Kallilaa kannattamaan. En saa irti
väenpalkkojakaan.

ELINA.

Kirjoistahan ei aina ehdi hakea apua keskellä ison perheen touhinaa.
Sitäpaitsi ne ovat epäselviä.

ANTTI.

Luulin Robertin luonnontieteitten professorina voivan neuvoa. Mutta
nyt hän esimerkiksi kylvi peltoon koko saran monivuotisia kasveja, ja
niistä leväsivät siemenet niin, että saimme kaurapellolta yhtä paljon
valmun, ritarikannuksen ja krysantemin siemeniä kuin kauraa.

ELINA.

Kotitalouskin menee hullusti. Palvelijoita on kosolta, mutta työt
jäävät tekemättä, talo on epäsiisti. Me tahdoimme elää sopusointuista
elämää luonnon helmassa, eikä siitä nyt tulekaan mitään.

ANTTI.

Tahdoimme viljellä rakasta isänmaatamme rauhassa ja rakkaudessa. Sen
sijaan sieluni tukehtuu salaojiin ja lannoitusaineisiin.

ELINA.

Ja minun henkeni ei nouse lattianpesua ja lehmän vatsan satakertaa
ylemmäksi.

ANTTI.

Meidän täytyy huomata joka asiassa tarkoitus, joka pyhittää keinot.

ELINA.

Esimerkiksi vaatteiden pesun runollisuus?

EERO (tulee).

Juuri niin.

    Kivikkorannalla rinteen alla
    kiehuvi mahtava lipeäpata.
    Käsvarret paljaina taivasalla,
    kolme on tyttöä terhakkata.
    Tarina käy ja pata se kiehuu,
    vinhasti pyykkärihamehet liehuu.
    Liplata, liplata, pyykkipata!
    Niin tulee pyykistä valkeata!
    Vaattehet kuivaa heinäkuun helle,
    — Sydämeni kenelle annan, kelle?...
    Unikin maistuu kun saapuvi yö.
    kaunis on iloinen uuttera työ.

ELINA.

Eerolla on onnellinen runollinen luonto. Miten jouduit
maanviljelys-alalle?

EERO.

Kun kustantajat ovat niin omituisia, etteivät julkaise minun runojani,
niin päätin luonnonhelmassa ammentaa kauneutta ja virkistystä
hengelleni.

ANTTI.

Joko heinämaa on leikattu?

EERO.

Ei vielä. Siellä kasvoi ihania apilankukkia ja siksi minä annoin
miesten poimia kymmenen korillista niitä, ja naiset sitovat nyt
seppeleitä talon koristukseksi kun nuori pari tulee kotiin.

ANTTI.

Mutta eikö heinämaa lahmaantunut pahasti?

EERO.

Ei ajateltu sitä. Nuori isäntähän palaa nuorikkonsa kanssa. Täytyy
hakea vasara. (Menee sisään).

ELINA.

Soveltuukohan Eero oikein maanviljelijäksi? Miksi otit juuri hänet
harjoittelijaksi?

ANTTI.

Hänen hakemuspaperinsa miellyttivät minua. Ne uhkuivat rakkautta
luontoon ja olivat kirjoitetut sujuvaan runomittaan.

ELINA.

Nyt, kun Oras ja Sylvia tulevat, saa talo oikean johdon. Silloin alkaa
Kallila kukoistaa.

ANTTI.

Oras on agronomi, hän on hankkinut laajat tiedot ja matkustellut.
Hänellä on käytännöllistä harjoitusta. Hän saa hoitaa taloa.

ELINA.

Ja taivas lahjoitti hänelle viisaan vaimon. Sylvia on käynyt
kotitalouskoulun ja Mustialan.

ANTTI.

Mutta nyt minun on nälkä. Halloo, Hilma neiti, eikö ruoka ala valmistua?

HILMA (tulee).

Perunat ovat jo kiehuneet pari tuntia, mutta kalat ovat perkaamatta.

ELINA.

Mutta paistiahan meillä piti olla!

HILMA.

Sen veivät rotat. Meillä ihan vilisee rottia. Ne ovat salakavalia,
viisaita, inhottavia. Ne väijyvät pimeässä, punovat juonia. Ne lukevat
luultavasti päiväkirjaani, kun olen poissa.

ANTTI.

Mutta mitä Liisa ja Mari ja Katri tekevät?

ELINA.

He pesevät Liljan pientä villakoiraa.

HILMA.

Niin että keittiön lattia lainehtii saippuavettä ja karvoja.

ANTTI.

Siihenkö panitte hevosten juoma-astiat?

HILMA.

Ne me pesimme ja panimme taikinaan.

ELINA.

Missä pesutiinut ovat?

HILMA.

Ne karsinoituivat ja särettiin pesupuiksi.

ANTTI.

No saammeko ruokaa? Vai kirjoittaako ruuan laittajakin runoja?

HILMA.

Mistä sen arvasitte? Olen töitten lomassa suunnitellut tervehdysrunoa
nuorelle parille. Se alkaa näin: (lukee leipälaudasta):

    Terve oi peltojen ruhtinas!
    Kansasi rinnasta raikuu,
    Terve sä niittyjen kuningas!
    Sukusi huulilta kaikuu.

EERO (tulee vasaroineen ja nauloineen).

Ruhtinas, kuningas! Toisen luokan loppusoinnut!

HILMA.

Vai toisen luokan! Herran isä oli juoppo parturi ja sisar naimaton
rouva.

EERO.

Tulin tänne ammentamaan kauneutta luonnonhelmassa, ja mitä nyt saan?
Soraääniä, epäsointuja! Koska sitäpaitsi ei ole tietoa päivällisestä,
menen renkitupaan syömään.

ANTTI.

Minä tulen mukaan. (Menevät).

HILMA.

Voi viimeistä päivää, kun väenpuuro paloi!

ELINA.

Eikö Manta vahtinut sitä?

HILMA.

Minä lähetin Mantan ostamaan uutta unikirjaa, kun minä näin viime yönä
niin ihmeellistä unta. Oli niinkuin kaksipäinen Kerupiini sytyttäisi
ruislyhteet pellolla palamaan. Sitten minä kuulin hopeapasuunan soivan
ja vastasyntyneen lapsen itkevän — — —

ELINA.

Se on merkillistä. Mutta mistä saamme ruokaa, ja missähän se
professorikin on?

HILMA.

Minä onneton ihminen! Hän on vinnillä makaamassa. Kun hän aina käy
unissaan, niin minä panin oven lukkoon. (Juoksee pois).

ELINA.

Voi tätä kurjaa taloutta! Miks'ei maallekin rakenneta ruokahalleja
parin kilometrin päähän toisistaan? Kanoistakaan ei ole apua, ne
syödään heti kun tulee pula, joka sattuukin meille yhtenään. (Menee.
Hilma ja professori tulevat, jälkimmäinen aamupuvussa, tohvelit
jalassa).

HILMA.

Hyvä ettette herännyt ennen. Unohdin teidät tykkänään. Suokaa nyt
anteeksi!

PROFESSORI.

Minä heräsin monta kertaa, mutta kun ovi oli lukossa, niin luulin,
että vielä oli yö, ja nukuin uudelleen. Mutta vatsassa tuntuu niin
omituiselta.

HILMA (hiljaa).

No nyt hänkin alkaa vaatia päivällistä. (Ääneen). On eräs ihana kirja,
onko professori lukenut: "Vaimo, jonkas minulle annoit?"

PROFESSORI.

En. Kuka sen vaimon antoi ja kuka sen sai?

HILMA.

Se on sydäntä liikuttava kuvaus siitä, miten kohtalo erottaa
rakastavaiset. Mary joutuu naimisiin miehelle, joka on häpeäpilkku koko
miessuvulle.

PROFESSORI.

Vai häpeäpilkku. Mutta mitähän kello lienee?

HILMA.

Maryn nuoruuden rakastettu matkustaa etelänavalle, jäävuoret saartavat
hänen laivansa, jääkarhut ja hylkeet ovat hänen seuranaan.

PROFESSORI.

Entä laivaväki?

HILMA.

Etelänavan ikihiljaisuus tekee ihmiset mykiksi. Ainoastaan sudet
ulvovat nälissään kuutamossa.

PROFESSORI.

Tunnen, että nämä sudet ovat veljiäni. Nyt keksin, mikä minua vaivaa:
nälkä, suoraan sanoen nälkä.

HILMA.

Taivaanrannalla valaisevat revontulet yksinäisen miehen ajatuksia.

PROFESSORI.

Kellohan on jo 5, olen siis syönyt päivällistä. Järki sanoo, että olen
kylläinen, mutta vatsa ulvoo ruokaa.

HILMA (tuo ruokaa keittiöstä).

Tässä on perunoita. Syödään ja puhellaan!

PROFESSORI.

Pohjoisnavasta.

HILMA.

Mitä Mary sai kärsiä hylättynä, yksinäisenä, köyhänä.

PROFESSORI.

Eikö hän ollut naimisissa miessuvun häpeäpilkun kanssa?

HILMA.

Hän karkasi raa'an miehen kodista, jossa hän olisi sortunut ja joutunut
henkiseen perikatoon.

PROFESSORI.

Teillä on hellä sydän. Ihme, ettette ole naimisissa.

HILMA.

Kohtalo on asettanut minut alhaiseen asemaan elämässä. En ole löytänyt
korkealle pyrkivän henkeni veroista miestä. Uneksin sivistystä, hengen
nautintoa, ja saan rypeä maan tomussa.

PROFESSORI.

Sepä vahinko! Olettehan vielä pulska kuin kypsä omena.

HILMA.

Vaadin elämältä muutakin kuin pelkkää keittiön savua ja voin
kirnuamista. Mutta naimattomanahan professorikin vielä elää!

PROFESSORI.

Kun olin yläluokilla koulussa, olisin mielelläni mennyt naimisiin. Ei
olisi yhtään naimatonta miestä, jos pojat silloin saisivat naida.

HILMA.

Siunaa ja varjele! Vai koulupojat!

PROFESSORI.

Heillä juuri on voimakkaat tunteet. Sen jälkeen olen vaan lukenut
ja lukenut. Nainen olisi häirinnyt minua. Taloutta hoiti Loviisa ja
paikkasi vaatteet.

HILMA.

Entäs rakkaus ja sydämen hellät tunteet?

PROFESSORI.

Niitä olenkin alkanut kaivata nyt, kun Loviisa itsekkyydessään meni
makkarakauppiaan vaimoksi.

HILMA.

Mikäs teitä estää vielä naimasta?

PROFESSORI.

Ei ole sopivaa naista.

HILMA.

Minkälaisesta pitäisitte?

PROFESSORI.

Ensiksikin sellaisesta, joka löytää hävinneet esineet.

HILMA.

Eilen minä löysin professorin hatun sängyn alta.

PROFESSORI.

Toiseksi hän ei saa siivota kirjoituspöytääni ja sitten hänen pitäisi
hieroa jalkojani.

HILMA.

Jo arvaan ketä tarkoitatte!

PROFESSORI.

En minä tarkoita ketään. Laihaa en tahdo, äitini painoi 100 kiloa,
Loviisa täytti suurimman nojatuolin, eikä vaimoni saa olla huonompi.

HILMA.

Kaikki merkit sopivat siihen, jota ajattelen.

PROFESSORI.

Kuka hän on? Ehkäpä ottaisin hänet.

HILMA.

En sano vaikka! Arvatkaa.

PROFESSORI.

Kuuluuko hän kivikuntaan?

HILMA.

Hyi sentään!

PROFESSORI.

Entäs kasvikuntaan?

HILMA.

Omenaan häntä on verrattu, mutta ei hän ole kasvi.

PROFESSORI.

Siis eläinkuntaan.

HILMA.

Toiset ihmiset elävät kuin luontokappaleet, mutta ei minua kukaan ennen
ole sanonut eläimeksi.

PROFESSORI.

Teistäkö tässä on kysymys?

HILMA.

Minä käsitän, että professori aikoi naida jonkun.

PROFESSORI.

Teidätkö, Hilma-neiti?

HILMA.

En voinut aavistaa tätä, Robert. (Lankeaa professorin syliin). Olen
kauan rakastanut sinua.

PROFESSORI (torjuu).

Odottakaa, vähän hitaammin, vähän hitaammin, eihän asia vielä ole
päätetty.

HILMA.

Ikuisesti rakastan sinua, Robert. Minä olen orpo, itse päätän
kohtaloni. Kutsu minua Hilmaksi.

PROFESSORI.

Kuuluuko se asiaan?

HILMA.

Tietysti. Nyt, Robert, on lempemme kevät. Tämä kutsuu meitä onneen ja
juhlaan.

PROFESSORI.

Ja juhlapäivällisille. Vasikanpaistia, makaroonikeittoa, ranskalainen
voileipäpöytä, jäätelöä, viiniä — —

HILMA.

Älä saastuta tätä ensi lempemme pyhää hetkeä. Ilmoittakaamme onnemme
maailmalle.

PROFESSORI.

Ei, ei, jos henkesi on sinulle rakas.

HILMA.

Mutta miks'ei?

PROFESSORI.

Pidetään salassa ainakin viikko, tai kuukausi, tai vuosi tai koko elämä.

HILMA.

Sinä veitikka, oletko niin kaino? Suutele minua.

PROFESSORI.

En minä osaa. Jos se on välttämätöntä, niin sinä saat sen tehdä, mutta
nopeaan.

HILMA (kainosti.)

Enhän minä. No, tulehan tänne. No voi, voi! En minä uskalla.

PROFESSORI.

No, annetaan olla. Tuossahan Poutiainen tulee.

POUTIAINEN (tulee).

Herra laitto rohvessyöriltä kysymää jotta mittee niille kaaroille oes
oekeestaa tehtävä, ku ne niät homehtuu oekee liämältä.

PROFESSORI.

Minkätähden ne homehtuvat?

POUTIAINEN.

No tieteähän sen kun ne syksyllä aevan puoljmärkänä kuivattii ja
riih' olj huonosti lämmitetty.

PROFESSORI.

Kuinkas Poutiainen sellaista teki?

POUTIAINEN.

Herraha se ite nii miäräs ja vielä maistellii niitä jyviä ja sano niihe
oleva valamiita. Enhä minä esvaltoo vastaa käy äksieroomaa, kyllä tästä
sitte äkkilähtö tulis. Niitä herroja vua täytyy totella, vaikka mänis
iha päinmäntyyn.

PROFESSORI.

Mitäs herra Keinonen sanoo?

POUTIAINEN.

Mitäkö sannoo? On muka synti leikata tuulessa korreesti lainehtivvoo
kaarapeltoo. Mitäs se kun laskettelloo runoloita ja silemät suurina
töllistellöö taevasta kohti.

PROFESSORI.

Tarkoitan vaan että mitä hän käski tehdä kauroille?

POUTIAINEN.

Se panj väen lämpimällä veillä huuhtomaa ja harjalla hankoomaa ja
miäräs vuattee välissä kuivoomaa. Väk on nyt kolome tuntia töhertännä,
mut luarista ei oo paljookaa vähennä. Viimennii herra laitto
rohvessyöriltä tiijustammaa, jotta mittee sitä oes oikeen tehtävä.

PROFESSORI.

Mitäkö nyt on tehtävä? Johtaisikohan lämmitettyä ilmaa laariin? Vai
levittäisiköhän niitä keittiön lattialle kuivamaan?

HILMA.

Ei se sovi mitenkään, rakas Robert.

POUTIAINEN.

Mittee se Hilema nuamoosa mouristelloo ja viäntelöö ku ois mualima
riemu syvämmessä?

HILMA.

Kukaan ei aavista mitä rinnassani riehuu.

PROFESSORI.

Tai savuttaisko niitä?

POUTIAINEN.

Hilema suap minunnii syvämmein poksuttammaa.

PROFESSORI.

Nyt tiedän! Levittäkää kaurat kesannolle, siellä ne mätänevät ja
lannoittavat maan niin että ensi vuonna tulee hyvä sato.

POUTIAINEN.

Vai kesannolle? En oo millonkaa ennen kuullunna että kaarat oes lantoo,
vaikka kaikki lannotusaineet on ku viijellä sormella.

HILMA.

Hyi sentään!

PROFESSORI.

Tehkää niinkuin sanoin! Nyt menen kirjoittamaan.

HILMA (syrjässä professorille).

Älä mene vielä. Sydämeni on niin täynnä.

PROFESSORI.

Puhu Poutiaiselle, minulla on kiire. (Menee).

POUTIAINEN.

Vai kesannolle? Jo nyt jottai! On sekkii virka, noihe herrojen
palavelemine. Ei aata muu ku paa oma järk syrjää ja ala tehä hullun
töitä. Mitehää noon piässy semmoseen valtaa iha ileman järkee?

HILMA.

Eikös muilla ole järkeä kuin vaan niillä jotka maata muokkaavat ja
hevosia valjastavat? Esim. koneiden keksijöillä?

POUTIAINEN.

Suattaahaa niillä olla sitä kaupunni järkee, vuan tätä savolaista
mualaismeininkiä en ou vielä yhelläkkää herralla nähny. Liekköön tuolla
Hilemalla liienny aikoo sen napi ompelemissee? Ois suatava se pyhänuttu
tuassiisa reilaa.

HILMA.

Poutiaisen henki on aina maan tasolla. Katsokaa, miten luonto on
ihanimmillaan, nyt on lempeen ja toivohon aika, eikä vaatteitten
paikkaamiseen.

POUTIAINEN.

Suattashan tässä rakastookkii kuv vua sais nutun piälleen.

HILMA.

Tässä on sellaiset napit, joissa on kannat. Pannaan ne lukkoneuloilla
kiinni. Ne ovat entisiä kauniimmatkin.

POUTIAINEN.

Kyllä vua het näkköö, että Hilema on niitä parempia immeisiä,
samanlaiset on vehkeet ja meiningit.

HILMA.

Minun sydämeni sykkii kuin kevätpuro rinnassani.

POUTIAINEN.

Ottaskoon tuo naksuttaaksee suluhaselle?

HILMA.

    Yks voima sydämehen kätketty on,
    Se voima on puhdas ja pyhä.
    Se tuttukos on vai tuntematon,
    Niin nostaa se mieliä yhä,
    Salamoina se tuntehet saa palamaan,
    Se taivaast' on kotoisin, kerrotaan,
    Ja rakkaus on sen nimi.

POUTIAINEN. |

Alakaa minunnii syvämmessäin rakkaus riksuttoo, Sanat tulloo ku
hunaja Hileman suusta. Alakaa iha tulla rakkauve näläkä, vai liekköhä
tupakan hätä?

HILMA.

Nyt minun täytyy mennä, on kiire. (Menee).

POUTIAINEN.

Nii on kommee, ku piirakka ja — kypsä. (Menee)

LILJA (tulee sukkasillaan).

Rahat eivät koskaan riitä joka tarpeeseen. Nyt sain näin kauniin
hameen, mutta sukkia en voinut ostaa. Ainoat kelvolliset silkkisukat
ovat nämä eivätkä nekään ole kelvollisia.

    (Eero tulee ja Lilja hyppää sohvalle kätkien jalat alleen).

EERO (laulaa, jos mahdollisia).

    Miksi valkoliljan kukka,
    Kyynelsilmin loistelet?
    Mist' on huoli rinnassasi,
    Miksi tuskaa tuntenet?

    Nosta pääsi liljan kukka,
    Koi jo taivaan purppuroi!
    Eikö leivon riemulaulu,
    Lievittää sun mieltäs voi?

LILJA.

Miksi elämässä on niin paljon ihanaa ja samalla niin paljon vastuksia?
Kun aamulla avasin ikkunani, niin kesän tuoksu ja lintujen laulu
tulvehtivat huoneeseen. Mutta lattialla oli savenjälkiä eilisen
sadeilman tähden, peilini oli halennut, ja uutimissa oli kolmen vuoden
tomu.

EERO.

Mutta itse käytte koskemattomana loan läpi.

LILJA.

En suinkaan, nyt esimerkiksi jalkani — — —

EERO.

Jalkanne?

LILJA.

Ei mitään, ei yhtään mitään. Onko vene nyt kunnossa? Lupasitte saada
sen viime viikolla valmiiksi.

EERO.

On kyllä.

LILJA.

Tänään lähdemme siis soutelemaan.

EERO.

Ei sillä voi soutaa.

LILJA.

No mutta, jos se kerran on valmis...?

EERO.

Siat olivat tonkineet rei'än aituukseensa ja meidän täytyi kiireessä
tukkia se airoilla.

LILJA.

No mennään sitten ongelle.

EERO

Kiusan paikka, kun ongenvavat on varastettu.

LILJA.

Suletusta aitastako?

EERO.

Aitan ovi oli vain pönkällä kiinni. Avain on ollut kadoksissa talvesta
asti.

LILJA.

Kaikki käy meillä hullusti. Minä olen kurja olento.

EERO.

Päinvastoin olette uudessa puvussanne kuin ihana unelma.

LILJA.

Sekin on isän ainoa juottovasikka.

EERO.

Tuo pukuko?

LILJA.

Juuri tämä. Siihen se meni. Mutta nyt kai saamme kahvia. Voi hyvänen
aika, pikkuleiväthän ovat uunissa. (Aikoo nousta, mutta näkee reiät
sukissa ja vetää taas jalat alleen.) Menkää ottamaan leivät uunista.
Olkaa niin hyvä, joutukaa pian.

EERO.

Missä ne ovat?

LILJA.

Keittiön uunissa, pian, pian! Ne palavat!

EERO.

No menenhän minä, menen, menen. (Menee).

LILJA.

Mitä saan jalkoihini? Tuossahan on isän tohvelit. (Vetää tohvelit
jalkoihinsa).

EERO (tulee ja tuo pellillisen palaneita pikkuleipiä). Nyt, valkolilja,
saatte mustia lapsia.

LILJA.

Voi minua kurjaa ihmistä! Siihen meni kalliit aineet, munatkin kinasin
naapurilta. Elämä on katkeraa. (Itkee.).

EERO.

Tätä en kestä. Rakas pikku tyttöni, minä tahdon olla turvasi ja
lohdutuksesi, kun vaan saan luvan. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä
asti. Kun näen sinut noin surullisena, en voi muuta kuin ottaa sinut
syliini ja tunnustaa rakkauteni. (Syleilee).

LILJA.

Minäkin olen rakastanut sinua kauan. Nyt eivät pienet harmit merkitse
mitään.

EERO.

    Enempi kuin elämä on kuolo,
    enempi kuin kuolo moinen lempi.

LILJA.

Kenen runo tuo on?

EERO.

Se on Runebergin ja minun yhteistyötä. Mutta mitä, Lilja, sinulla on
jaloissasi?

LILJA.

Isän tohvelit. En löytänyt kenkiäni.

EERO.

Tuossahan ne ovat uuninreunalla. (Tuo kengät ja vetää tohvelin Liljan
jalasta). No, voi raukkaa!

LILJA.

Hyi sinua, anna minun mennä!

EERO.

Älä välitä. Minullakin on vain varret jälellä. Ei välitetä maallisista
kun rakkauden tuli polttaa.

    Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
    Ken maata on, se maahan maatukoon.
    On elon aika lyhyt kullakin,
    Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
    Tulessa kohotkaamme korkealle.
    Maa maahan jää, mut' henki taivahalle!

LILJA.

Kauniisti sinä aina puhut, mutta puhutko omalla vai toisen kielellä,
sitä en koskaan tiedä.

EERO.

En tiedä aina itsekään. Luen paljon ja kirjoitan paljon itse, niin että
ne menevät sekaisin. Mutta kerrommeko kihlauksemme muille?

LILJA.

Pidetään salassa. Emmehän kuitenkaan vielä voi mennä naimisiin.

EERO.

Tietysti menemme heti. Eihän meitä köyhyys estä elämästä yhdessä.
Asutaan vaikka tuolla aitassa ja syödään pihlajanmarjoja.

LILJA.

Tai palaneita pikkuleivoksia! Voi minua!

EERO.

Älähän nyt taas! Ilman niitä en olisi kosinutkaan.

LILJA.

Onnettomuus johtaa usein onneen.

EERO.

Tule pois metsään kävelemään. Professori tulee tuolta.

LILJA.

Mennään sukkelaan. (Juoksevat pois.)

PROFESSORI (tulee paperipinkka kainalossa).

Nyt ovat luentoni sähkökemiallisesta suurteollisuudesta valmiit. Se
on tulevaisuuden tiede. Maanviljelyksen elinehto on typpiyhdistysten
valmistus. Peltojemme nykyinen fostaattinälkä tulee pian tyydytetyksi
valtion rakentaman superfosfaattitehtaan avulla. Mutta typpi vähenee
yhä vainioiltamme.

HILMA (tulee).

Robert, Robert!

PROFESSORI.

Onko sinulla asiaa, vai hellyydestäkö minua huudat?

HILMA.

Täälläkö se pikku pöperöpää on yksinään? Tai kenen kanssa puhelit?

PROFESSORI.

Olin täällä huonossa seurassa.

HILMA.

Kenenkä sitten?

PROFESSORI.

Oman itseni kanssa vaan.

HILMA.

Voi sinua, leikkisää kultaa! Mutta mitä olet tehnyt?

PROFESSORI.

Olen kirjoittanut luentojani. Tiedättekö neiti..

HILMA.

Sano toki: Hilma. Mehän olemme kihloissa

PROFESSORI.

Jahaa, vai niin! Onko se sitten lopullisesti päätetty?

HILMA.

Kuolemaan asti kuulumme yhteen.

PROFESSORI.

Eikö vähän vähempi riittäisi?

HILMA.

Robert, muserrat sydämeni.

PROFESSORI.

Tietääkö Hilma, että maanviljelys tarvitsee 9,82 milj. tonnia typpeä.
Luonto valmistaa 9,14 milj. tonnia, mutta teollisuuden tulee tuottaa
puuttuva typpi. Tosin bakterien ja sähköpurkausten kautta tulee vähän
tätä välttämätöntä ainetta...

HILMA.

Voi kuinka oppineen sulhasen olen saanut! Tulevassa kodissamme puhutaan
sitten vaan tieteistä, sähköstä, typestä. Se vasta on sivistystä!

PROFESSORI.

Päätyppilähteet ovat kivihiili, turve ja ilma.

HILMA.

Minusta ilmassa ei ole mitään, paitsi joskus jotain hajua. Mutta jos
ilmassa on typpeii, niin sehän riittää ikiajoiksi.

PROFESSORI.

Ainoastaan palkokasvit voivat käyttää ilmassa olevaa typpeä. Muut
saavat sitä keinotekoisten lannoitusaineitten muodossa. Ukkossalaman
kautta happi yhtyy typpeen ja tulee alas sateen mukana.

HILMA.

Kylläpä sinä tunnet luonnon salaisuudet Ihailen sinua. (Istuutuu
polvelle.)

PROFESSORI.

Etkö voisi ihailla tuolta sohvalta?

HILMA.

Tahdon olla lähelläsi ja nauttia yli-ihmisrakkauden korkeinta onnea.
Etkö sinäkin ole onnellinen?

PROFESSORI.

Kyllä jokseenkin. Mutta jaloissa on reumatismi. Istuhan tuohon
tuolille. Tässä on tyynykin allesi.

HILMA (istuu sohvaan).

Mikä sinusta on suurinta tässä maailmassa?

PROFESSORI.

Varmasti dynamokone. Etenkin sähkötekniikan alalla.

HILMA.

Tarkoitan tunteitten maailmassa.

PROFESSORI.

Eiköhän hyvä sauna, kun jäseniä kolottaa.

HILMA.

Sielun suurinta elämystä tarkoitan.

PROFESSORI.

Järkyttävin kokemukseni oli kun Loviisa muutti pois makkarakauppiaan
luo.

HILMA.

Entäs rakkaus, Robert, rakkaus?

PROFESSORI.

Siitä minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään.

HILMA.

Mutta sinähän olet juuri rakastunut minuun.

PROFESSORI.

Jaa, se on totta. Olin unohtanut koko asian.

HILMA.

Tuossa tulee Poutiainen, minä menen nyt. Yksi pusu vaan. (Suutelee
otsalle ja menee).

PROFESSORI (pyyhkii pöytäliinalla otsaansa).

Eiköhän tuo Poutiainen osaisi paremmin olla sulhasena kuin minä?

POUTIAINEN (tulee).

Mahtaakohan tuo rohvessyör tietee, mittee sitä oekee tuolle rauvikolle
tekis, ku siltä puttoo karva nii liämältää että viikon piästä se on
aeva paljas ku nyletty jänis.

PROFESSORI.

Minulla on matkassa hyvää hiusvoidetta, jota olen itse käyttänyt kolme
vuotta. Käyttöohjeessa seisoo, että siitä tulee tiheät luonnonkiharat
hiukset.

POUTIAINEN.

Ei tok vanahalla rauvikolla tarvihe olla luonnonkiharat karvat.
Juutalaisen tai mustalaisen koniks semmone passoo, ku niillä itelläkkii
on semmoset hiukset, ett'ei rasvallakkaa sua silleeks. Vuam mihinkä
ruumiin paikkaa rohvessyör on sitä voijetta töhrännä?

PROFESSORI.

Päähän tietysti.

POUTIAINEN.

Raha hukkoo näkkyy oleva koko hökötys. Ei kannata ruveta kolomee vuotta
uottamaa, että rauvikosta tulis lankkinahka rauvikko.

    (Hilma huutaa ulkoa: Robert, Robert!)

PROFESSORI.

Seisokaa oven edessä, ettei se tule takaisin.

POUTIAINEN.

No mittee nyt. Hilemaha se siellä huutaa.

PROFESSORI.

Ovi lukkoon! Se tulee syliin ja kaulaan ja otsalle.

POUTIAINEN.

Kuka, mikä se tulloo?

PROFESSORI.

Hilma. Hän on mennyt minun kanssani kihloihin, väkisin ja huomaamatta.

POUTIAINEN.

No olokee hyvillänne. Hilema kelepois vaikka kenelle.

PROFESSORI.

Mutta minä pelkään rakastuneita naisia.

POUTIAINEN.

Minusta vuan on onni rohvessyöriä aika lailla potkassu.

PROFESSORI.

Mutta kun hän tahtoo nauttia "korkeinta yli-ihmisrakkauden onnea" minun
kustannuksellani.

POUTIAINEN.

Minä en sitte vuan pelekeis sammosta.

PROFESSORI.

Poutiainen ottaa hänet, se on hyvä ratkaisu.

POUTIAINEN.

Mittee tuo rohvessyör? Hilema on kommee immeine.

PROFESSORI.

Ei tarvitse muuta kuin antaa istua polvella ja kuunnella. Hilma kyllä
puhuu ja rakastaa ja rakastaa ja puhuu.

POUTIAINEN.

Suattaisiha minä, mutta rohvessyör jiäp sitte ileman.

PROFESSORI.

En minä välitä kenestäkään. Saatte hänet ilmaiseksi.

POUTIAINEN.

Enhää minä iha ilemaseks ilekee.

PROFESSORI.

No, auttakaa minua palkaksi täältä pois. Matkustan heti, ennenkuin hän
tulee takaisin.

POUTIAINEN.

Suatanhan minä kyyvitä asemalle. Pannoo vuan kamssut kokkoo.

PROFESSORI.

Minä lähden näin vaan, saavat lähettää tavarat jälestäpäin.
Päällysvaatteet päälle, luennot mukaan ja sitten pois, pois!

POUTIAINEN.

Jos tuota ensistää neuvosija, kun tuo lehmäkarja alakaa tuas lypsee nii
huonosti, ni mittee sitä oikee pitäs tehhä?

PROFESSORI.

Ovatkos ne vanhoja?

POUTIAINEN.

Taitaapa se olla piäsyynä.

PROFESSORI.

Olen Kuullut, että Amerikassa otetaan serumia sian tai apinan
rauhasista ja ruiskutetaan lehmiin, jotka sillä tavalla nuortuvat ja
tulevat voimakkaiksi.

POUTIAISEN.

Vai nuortuvat! Ihme, ku tuo Hilemakkaa ei oo hoksanna että taitaa olla
suluhasen piässä vikkoo.

    (Hilma ulkoa: Robert, Robert!)

PROFESSORI.

Kuuletteko, mitenkä hän on rakastunut? Nyt mennään sukkelaan.

POUTIAINEN.

Eiköhän rohvessyöri antasj ruiskuttoo ihteesä sian tai apinan
sisälmyksiä, nii että ite voimistusj rakastammaa?

PROFESSORI.

Ei, ei, nyt ei ole aikaa muuhun kuin pikaiseen pakoon. Tulkaa nyt!
(Ottaa paperit ja menee.)

POUTIAINEN.

Suahan tuon kyyvitä pois. Ei siitä miehestä oo papiks tähä kirkkoo.
(Menee.)

    (Ulkoa kuuluu melua, huudahduksia. Oras, Sylvia, Elina ja Antti
    tulevat.)

ANTTI.

Tervetuloa, lapseni! Kukoistattehan te kuin ruusut.

ELINA.

Olemme odottaneet teitä kuin auringonnousua.

SYLVIA.

Terveisiä isosta maailmasta, mereltä ja maalta. Euroopan surisevasta
katulasta.

ORAS.

Nyt me tulimme ja nyt me jäämme Kallilaan.

ELINA.

Kuinkahan nyt viihdytte maaseudun sydämessä.

ORAS.

Tännehän mielemme palaa. Sydämeni kiehuu ja kuohuu kuin seitsemän
veljeksen heidän palatessaan Jukolaan, ja sanon heidän kanssaan: Terve
kotini kasoinesi, peltoinesi, niittyinesi ja terve hallava lantakasa.
Kallila on ihanin paratiisi.

SYLVIA.

Ja minä lisään niinkuin Jukolan pojat: "Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja
taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen."

ANTTI.

Toivon että viihdytte luonamme isänmaata viljelemässä ja kotitaloa
hoitelemassa.

ORAS.

En ole luotu kivilinnoissa kitumaan, enkä asfalttikatuja matalissa
kengissä polkemaan. Siellä tympäisee kaikki, kaasun, kivihiilen ja
keuhkoja tärvelevä ravintoloiden ilma ja ihmisten keinotekoiset sielut.

ANTTI.

Jumala loi taivaan ja maan, ihminen loi kaupungin.

ELINA.

Entäs tiede, taide, keksinnöt, kulttuuri?

SYLVIA.

Mitä siitä on parasta, sen tuomme mukanamme tänne. Kirjoja,
sanomalehtiä ja taideteoksia, mitä vaan kannattaa ostaa. Välillä
matkustamme itse kaupunkiin saadaksemme henkistä virikettä.

ORAS.

Keksinnöt tuomme ensimmäiseksi tänne, — ainakin maataloutta koskevat.

ANTTI.

Onhan meillä koneita, viskuukone — — —

ORAS.

Ompelukone ja lihamylly. Taitaapa olla aurakin.

ANTIT.

Niin, mistäs otat varoja enempään!

ORAS.

Onhan meillä Kallilassa pari suurta aarretta.

ELINA.

Älä nyt pilkkaa, Oras.

ANTTI.

Ei minulla muita aarteita ole kuin tämä Elina tässä.

ORAS.

Entäs iso vanha metsä?

ANTTI.

Metsänraiskaajaksi ei kukaan minua saa.

ORAS.

Eikä minuakaan. Mutta meidän metsämme on raivaamatonta aarniometsää.
Jos otamme sieltä yli-ikäiset puut, niin paranee metsä ja saamme rahat
koneisiin.

ELINA.

Tulen sairaaksi, kun näen puun kaatuvan.

ANTTI.

Tuo on yhtä tavallinen ominaisuus naisissa kuin pitkät hiukset. Puita
ei saisi kaataa, vaikka tukehtuisimme lehviin. Tuskinpa saisimme
halkoja, jos naiset määräisivät.

ORAS.

Sitten meillä on toinen aarre. Takamaan suuri suo.

ANTTI.

Soita on raskasta viljellä.

ORAS.

Ei ollenkaan uusien apuneuvojen avulla, joita saamme metsärahoilla.

SYLVIA (tulee ikkunan luota).

Katselin miten tytöt kantoivat korennolla raskasta vesisaavia mäkeä
ylös. Miksi meille rakennetaan iso lasiveranta, vaikkei ole vesijohtoa?

ELINA.

Verantahan koristaa koko taloa. Siellä pidän ruusuni ja siellä nautimme
auringonlaskusta.

ORAS.

Sillaikaa kun tytöt nääntyvät vesikorennon alla.

SYLVIA.

Vesi läikkyi Marin valkoisille kangaskengille ja Katrin harsopuku
liimautui märkänä ruumiiseen. Onko tällaiset puvut sopivia maatytöille?

ELINA.

Nythän käytetään sellaisia pukuja. Tytöt ovat nuoria.

ANTTI.

Eihän Sylvian yksinkertainen puku pilaa hänen nuoruuttaan.

ELINA.

Kaikki eivät saa kotikutoisia kankaita niin maukkaiksi kuin Sylvia.

SYLVIA.

Keittiöön hankitaan koneita. Pesukone, separaattori, höyrykattiloita,
perunankuorija, pavunleikkaaja y.m. Onhan luonnotonta, että sisätalous
hoidetaan naisvoimilla. Tenniskenttä valmistuu pian, mutta ei
uneksitakaan Rex-koneen hankkimista.

ELINA.

Enhän kuitenkaan voisi säilyttää purkkejani.

SYLVIA.

Kellaria ei tietysti ole, mutta suurenmoinen huvimaja.

ORAS.

Jos kaupungin rakennukset ovat huonosti sisustettuja, niin kyllä sitten
maallakin rakennetaan epäkäytännöllisesti. Onhan hyvä kellari yhtä
tärkeä kuin uimahuone, lipputanko, huvimaja tai jalkapallokenttä.

ANTTI.

Valtionkin tulisi uhrata enemmän asunto-olojen hyväksi. Eikö maa, joka
urheilun alalla tavoittelee ensi paikkoja maailman maiden joukossa
ja johon yhtämittaa perustetaan yliopistoja, voisi tehdä enemmän
kotitalouden puolesta?

    (Eero, Lilja ja Hilma tulevat. Yleistä tervehtimistä.)

LILJA.

Oras ja Sylvia, milloin tulitte? tervetuloa! Tervetuloa.

SYLVIA.

Olette kaikki terveen ja onnellisen näköisiä. Kallila on hyvä paikka.
Mutta luulisin olevani Pariisissa, kun näen sinut, Lilja. Et sinä juuri
ole maalla asuvan tytön tamineissa.

HILMA.

Hänhän on hempeimmillään — Saaroninlilja, täytyyhän hänen olla puettuna
sen mukaan.

SYLVIA.

Lauantaisin aion pitää neulomaseuroja ja opetan teidät pukeutumaan
sievästi ja samalla käytännöllisesti.

ORAS.

Silläpä olisi iso kansantaloudellinen merkitys.

SYLVIA.

Mutta kerropas, Lilja, mitä on tapahtunut. Hautajaisia, ristiäisiä,
häitä?

HILMA.

Häitä tulee pian, hyvin pian.

LILJA.

Eero, Hilma on arvannut.

ANTTI.

Mistä puhutte? Mitä Hilema-neiti ja Lilja tarkoittavat?

EERO.

Ei auta salata. Lilja ja minä rakastamme toisiamme.

ELINA.

Lilja, lapseni!

SYLVIA (suutelee).

Sepä yllätys, Liljaseni.

ANTTI.

Mutta mitenkäs menette naimisiin tyhjin käsin, lapsiparat?

EERO.

Tyhjät eivät käteni ole, eikä käsivartenikaan, kun niihin suljen
valkoliljani.

ORAS.

Oikein puhuttu. Mutta olethan sinä, Eero, käynyt seminaarin?

EERO.

Olen kyllä, mutta opettajaksi en tahdo, sillä lukujärjestys kahlehtii
vapaan toiminnan. Maanviljelijänä teen mitä tahdon.

ORAS.

Sepä erehdys. Maanviljelijä ei koskaan onnistu, ellei hän seuraa
tarkkaa työjärjestystä. Rupea sinä niiden kansakoulumme opettajaksi.
Siellä voit opettaa lapsille ihanteellista isänmaanrakkautta ja
runoilla luonnosta ja mistä haluttaa.

ANTTI.

Kunhan hiiret vaan eivät olisi juoneet kahvia!

HILMA.

Kauheaa! Nyt leivät jäivät panematta uuniin!

LILJA.

Ja pikkuleivokset — — —

EERO.

Saivat aikaan paljon hyvää.

EERO.

Jospa Lilja suostuisi.

SYLVIA.

Ei mitään. Toin kahvileipää tuliaisiksi muassani.

LILJA.

Tietysti, rakastan lapsia, ja koulu on ihanalla paikalla.

SYLVIA.

Sinut, Lilja, opetan käytännölliseksi emännäksi ja maatalous-ihmiseksi.
Voit sitten opettaa koulussa ruuanlaittoa, käsitöitä,
puutarhanviljelystä, lastenhoitoa y.m. tarpeellista.

ELINA.

Nyt on apu tullut taloon.

ANTTI.

Aavistan, että Oras saa päivällisensä täsmälleen.

ORAS.

Me nostamme tämän talon esikuvaksi koko seudulle. Järkiperäinen
kasvatus, rakkautemme luontoon ja iso metsä auttavat meitä.

ELINA.

Nyt menemme kahvia juomaan.

SYLVIA.

Seison uskollisena vieressäsi jalossa työssä.

ELINA.

Nyt täällä alkaa uusi elämä.

ANTTI.

Teillä on tulevaisuus edessänne.




II NÄYTÖS.


(Sama työhuone, mutta siistimpi, liinat, uutimet sohvatyynyt
suomalaista mallia. Henkilöjen puvut ovat kotikutoiset, paitsi Antin,
joka on keski-ikäisen herran kotipuvussa.)

HILMA.

    Väliin vain kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
    Kuningattaren, raukan, rinta vapahammin silloin lyö.
    Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
    Kadotettua sulhastansa, vapautta ja toiveitaan.

POUTIAINEN (tulee).

Elekee tuossa turhoo ruikutella. Vieläkö Hilema sitä kaljupiätä
mielessää hautoo?

HILMA.

Hän petti minut katalasti, ja Poutiainen auttoi häntä.

POUTIAINEN.

Asemalle kyyvihin. Eikä tuo joutava rikulieroomine mittaa aota. Vuan
Hilemalla tarvihtis olla uusi suluhane, iha täysjärkine, ja hiukset
sietäsi olla päässä.

HILMA.

Minun elämäni on mennyt.

POUTIAINEN.

Älä joutavia!

HILMA.

Olen surrut kaksi vuotta.

POUTIAINEN.

Eikä nuo lesk'immeisetkää vuotta enempee sure. On siinnäi jo urakkoo.

HILMA.

Välistä tunteet kytevät hiilloksen alla. Tahtoisin jotakin, en tiedä
mitä.

POUTIAINEN.

Mitäs muuta ku suluhasta? Ilekiihä tuon tunnustoo.

HILMA.

Epämääräinen kaipuu kalvaa kuin mato elämäni lankaa, ja yöni ovat
unettomia horrostiloja.

POUTIAINEN.

Kyllä ne herrat ossoo suarnata. Papin alakuja ovat jokkaine, nii
miesväk ku hame-mmeisettii.

HILMA.

Kukapa minun suruistani välittäisi?

POUTIAINEN.

En minä tässä lähe tuota kaljupiätä suremaa, mutta jos Hilemalla on
jottai oikeeta suremista, nii soon toinen asia, jota minnäi suatan
surra.

HILMA.

Poutiainen on hyvä ystävä.

POUTIAINEN.

Eiköön tuota kelepois muukskii ku vua ystäväks?

HILMA.

Poutiainen on komea mies vielä.

POUTIAINEN.

Hilema sannoo jorrauttaa vuan Ilemariks. Hilema ja Ilemarj, eikös se
passoo.

HILMA.

Mitä Ilmari tarkoittaa?

POUTIAINEN.

Tarkotampahan vuan naimista ja pyhhee siätyvä.

HILMA.

Että minäkö vielä naimisiin?

POUTIAINEN.

Niin vuan kuuluutuksille ja sitten räiskis vuan.

HILMA.

Ehkäpä minullekin koittaa uusi kevät?

POUTIAINEN.

Se julumetus lupassii Hileman miule kyytjpalakaks asemalle-ajosta.

HILMA.

Kuka?

POUTIAINEN.

Se kaljupää rohvessyörj.

HILMA.

Hän oli kuitenkin niin oppinut ja viisas.

POUTIAINEN.

Suattaa olla, mutta järkee ei ollu enempee ku hiuksijakkaa.

HILMA.

Kyllähän Poutiainen on miehekkäämpi.

POUTIAINEN.

Lyötäsköhän kättä piälle ja tehtäs kontrahti hautaa asti? Tai jos vähä
rutistettassii?

HILMA.

Ilmarihan on parempi sulhanen kuin...

POUTIAINEN (syleilee).

Ku se kaljupiä. Hilema nitistää vuan nii paljo ku jaksaa.

    (Antti ja Elina tulevat.) ANTTI.

ANTTI.

Mitäs Poutiainen tekee?

ELINA.

Ja Hilma?

POUTIAINEN.

On vuan tehty kauppoja Hileman kans.

HILMA.

Ilmari on minun ensi lempeni.

POUTIAINEN.

Elä ilivettä!

HILMA.

Nyt tunnen sen selvästi.

ELINA.

Tätä olen kauan toivonutkin, onnea vaan ja siunausta.

ANTTI (Lyö kättä molempien kanssa.)

Onneks olkoon.

HILMA.

Kiitos vaan! Nythän Kallilassa ei enää tarvitakaan taloudenhoitajaa,
kun nuori emäntä hoitaa talouden.

    (Sylvia ja Oras tulevat.)

ANTTI.

Tuossahan nuoret tulevat. Tässä esitän teille kihlatun parin.

ORAS.

Onnittelen sydämestäni. Poutiainen saa nyt 'oppia runoja lausumaan
töitten lomassa.

POUTIAINEN.

Siihe röpelyksee ei minusta ou. Hilema suap lasketella runoja, minä
puhun vuan selevee savvoo.

SYLVIA.

Toivon, että tulette yhtä onnellisiksi kuin Lilja ja Eero ovat. Tulemme
juuri kansakoululta lukukauden päättäjäisistä. Eero puhui niin
kauniisti yhteistyöstä isänmaan hyväksi. Kansakoulun opettajat seisovat
lähellä kansaa. Heidän sanansa tunkeutuvat syviin riveihin.

ORAS.

Eero opettaa lapsille oikeaa isänmaallista henkeä. Sitäpaitsi he
saavat hyvät lukutiedot ja erinomaisen käytännöllisen opetuksen.
En luule heidän pyrkivän kaupungin huumaavaan myllyyn, jossa tulee
puoli-ihmiseksi. Heihin on istutettu rakkautta kotiseutuun ja luontoon.

SYLVIA.

Liljakin on kotikudotussa hameessa ja sukissa herttainen pieni emäntä.
Koti on siisti ja valoisa ja kuitenkin yksinkertainen.

ELINA.

Te olette kaiken alku ja juuri. Kotimme on nyt hauska ja
käytännöllinen. Pukumme järkiperäiset ja järjestys vallitsee joka
puolella. Vähitellen ulottuu vaikutuksenne koko seutuun.

ANTTI.

Sunnuntaina tapasin lääkärin tyttäret punaisissa pumpulihameissa.

ELINA.

Ja juhannuskokolla ei näkynyt harsokankaita eikä kiiltonahkakenkiä oman
pitäjän nuorisolla.

POUTIAINEN.

On täällä kotonakki uus komento. Ei vuan laiteta ennee ranssia
apilasniitystä eikä kaaroja porstalla puhisteta.

SYLVIA.

Tämäkin huone on käynyt puhdistavan kylvyn läpi. Nyt näkee, mitenkä
suomalaiset mallit ja tyyli sopivat paljon paremmin maalaiskotiin kuin
ulkomainen komeus.

ANTTI.

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Oras otti talon haltuunsa. Silloin
istuimme me tässä kahden ja olimme alakuloisia: maanviljelyksemme
näytti epäonnistuneen.

ELINA.

Sisätalous oli yhtä kurjaa. Olimme vähällä väsyä koko talouteen.

ANTTI.

Muistatko, Oras, että takamaan pelto on kynnettävä ensi viikolla?

POUTIAINEN.

Joha se jorrautettiin eilispäevänä.

ORAS.

Uusi traktori teki sen työn muutamassa tunnissa.

SYLVIA.

Tämä päivä on onnenpäivä. Heti aamulla sain hautomakoneesta 18
keltaista Leghorn-poikasta. Sitten onnistuivat viikkoleipomiset
erinomaisesti, ja käynti kansakoululla virkisti mieltä.

ELINA.

Mitä me emme saaneet aikaan, sen suorittivat lapsemme ilman tuskaa ja
huolta.

ORAS.

Työtä se on vaatinut ja huolta myöskin.

ANTTI.

Erehdyimme, kun luulimme, että maanviljelijäksi kelpaa ilman oppia ja
kokemusta. Luulimme, että rakkaus maahan ja altis mieli veisi meidät
perille.

ELINA.

Kotitalouteenkin tarvitaan oppia, niinkuin kaikkiin toimiin.

POUTIAINEN.

Nuor akronoomi ku on iha tiällä muan syvämmessä syntynnä ja alako
hoitoo talloo vuan selevällä järellä ja herrain konneilla nii siitä
tulloo tolokku ja oikee meininki.

SYLVIA.

Me saimme alkaa oikeasta päästä. Saimme oppia ja hyötyä
toisten kokemuksista ja nyt rakennamme uuden Suomen terveelle
kansantaloudelliselle pohjalle.

HILMA.

Täytyykö sitten hengen ja sivistyksen ihmisten hävitä ja joutua
alakynteen?

ORAS.

Enemmänhän meillä on aikaa uhrata henkisillekin riennoille, kun
taloutemme on hyvin hoidettu ja varallisuus sen mukana kasvaa.

ANTTI.

Mekin tulemme nyt toimeen kolmannella osalla palveluskuntaa entiseen
verrattuna.

ELINA.

Keittiö ei nyt niele koko päiväämme. Vesijohto, mukavat keittoastiat ja
monenlaiset koneet tekevät työn iloksi.

HILMA.

Rotatkin ovat hävinneet, mikä on suuri voitto pimeyden voimista.

POUTIAINEN.

En oikei ymmärrä mistee ne herrat suavattii sitä rahhoo kaikkii
hommiisa.

ANTTI.

Metsähän meille rahat antoi, eikä sitä sentään ole raiskattu. Nyt alkaa
maanviljelys kannattaa. Pellot kasvavat ihmeellisesti. Niityt elättävät
suuren karjan, suo antaa polttoturvetta ja pian viljaa.

ORAS.

Suomesta tulee vielä varakas ja onnellinen maa, se ei olo mikään huono
viljelysmaa. Kun nuoriso kasvaa työssä ja puhtaan luonnon helmassa,
niin saamme vahvan vastapainon nykyajan kevyttä henkeä vastaan.

ELINA.

Eniten olen iloinnut asunto-olojemme paranemisesta. Nyt on väellä
hauskat makuuhuoneet ullakolla. Ennen sullouduttiin kaikki yhteen
tupaan.

SYLVIA.

Mutta tästä asiasta oli käytävä kovaa taistelua. Miina-muori sanoi
vilustuvansa, jos ei saanut maata takan vieressä isiltä perittyjen
vällyjen sisässä.

ORAS.

Jotka vikisivät, kun ne poltettiin, niin täynnä asujamia ne olivat.

HILMA.

Katri ja Mari sanoivat pelkäävänsä, jos miehet eivät maanneet toisella
puolen tupaa.

ELINA.

Iisakki-ukkokin piti näin avaraa asuntoa viimeisiä päiviä ennustavana
ylellisyytenä.

ANTTI.

Sitäpaitsi asui tuvassa pari kissaa, koira, usein kananpoikia korissa,
ja joskus otettiin porsaskin sisään.

POUTIAINEN.

Ei tiällä immeisellä ou hyvä olla yksinää.

HILMA.

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin."

POUTIAINEN.

Elä ilivettä! Kehtoot huastoo semmosta. Nyt ku on jouvuttu sammaa
sakkii, ni yhessä eletää tässä mualimassa ja yhessä huushollataan.

HILMA.

En ole vielä tottunut uuteen onneeni.

ANTTI.

Paljon olette, Sylvia ja Oras, saaneet aikaan, mutta viihdyttekö
myöskin täällä?

ORAS.

Meissä on syntymästä asti ollut maahenkeä. Se vetää meitä mullassa
myllistämään, kukkivilla niityillä hihasilla heilumaan, tuhatjärvien
ulapoilla kalavenheissä kiikkumaan.

SYLVIA.

Emme hylkää koskaan kotisarkaa, emme maata, joka palkitsee runsaasti
vaivamme. Teemme työtä kodin kohottamiseksi ja kasvatamme lapsistamme
hyödyllisiä, tervejärkisiä suomalaisia.

POUTIAINEN.

Ei vuan taeja tulla herrasväkkee semmosista.

ANTTI.

Silloin vasta saamme oikeata väkeä, kun kouluutetut, valveutuneet
ihmiset antautuvat kotitaloutta ja maanviljelystä edistämään.

ELINA.

Puhutaan niin paljon nykyajan huonosta hengestä ja moraalista, mutta
toiselta puolen näemme paljon todellista työtä ja isänmaallista mieltä.

ANTTI.

Oikein teimme, Elina, kun antauduimme käytännölliselle alalle. Vaivat
on kestetty, ja lopulla tulee työn palkka ja siunaus.

ELINA.

Me olemme kylväneet tulevaisuuden satoa.

ORAS.

Ja me kiitämme siitä, että johdatitte meidät jaloon, uutteraan työhön.

SYLVIA.

Työ antaa ilon, rauhan ja onnen.

POUTIAINEN.

Mitteepä tässä ossoo muuta, ku käet ristissä kiittee iärettömästä
siunaaksesta. Sen kaljupiän rohvessyörin lähöstä alakain ja ku niä
nuoret tulj tänne, on tiällä jokkaise kohalle tullunna siunaasta ja
menestystä. Saetta on suatu aikanaa ja poutoo tuas tarpee mukkaa. Nii
on ollunna muallisissa ja nii hengellisissäi meiningeissä.

    Väliverho.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76106 ***