path: root/76080-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76080 ***

language: Finnish




MUISTOJEN MAILTA

Runoja


Kirj.

HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1926.




SISÄLLYS:

Vankikammio:
   Punavangille
   Vankikammio
Kammo:
   Kammo
   Kauhujen yöt
   Teloitettu
   Äänet vaietkaa
   Jäitä
   Myrsky käy
   Kiviä sataa
   öinen tanssi
   Kirottu äiti
   Elinkautisvangin hourailua
Kärsimysten lapsia:
   Nuori toveritar
   Kaunis on vanki
   Punaorpo
   Aamutuokio
   Ilotyttö
   Vanki vanhus
   Häät
   Kuritushuoneen kirkossa pitkänä perjantaina
   Hosianna
   Toivotus ehtoolla
Suru ja kaipaus:
   Itkee
   Ilta
   Meri huutaa
   Tervehdys
   Keväälle
   Lauluni
   Talttumus
Hiljaisuuden hetkiä:
   Hiljaisuudessa
   Lapsuuden taika
   Unho
   Yönäky
   Kevään ihme
   Kukkaissade
   Täällä
   Laulajan iltahetki
   Sävel
Pois muurit:
   Pois muurit
   Kestä
   Ääni
   Ylösnousemus
   Jäähyväiset
Aika:
   Aika
   Repaleruhtinas
   Nälkäkuolo
   Äiti pojalleen
Vapaita säkeistöjä vapaudessa:
   Punaiset unet
   Kevään laululinnulle
   Ensimmäiset vuokkoset
   Muistatko?
   Kesän viimeisen kukan
   Omenapuut
   Vapaa työ
   Nukkuva maa
   Taistohon lähtevä
Muistojen puutarha:
   Jos laulun kuningas
   Viertä niityn, tuoksuvaisen
   Se kulta, jota sulta sain
   Kätes kaulahani
   Sun luokses tulin
   Sano armas, miten oma niin
   Pääni sun polvies varaan
   Sun kauttasi uudesti synnyin
   Suljetun uutimen takana
   Oi säästä
   Sä ellös sure«
   Etsin aatoksin ja askelin
   Tunnetko ystävä oi
   Jo syksy tulee, talvi myös




Vankikammio



PUNAVANGILLE


    Ota köynnös kukkasista sellin,
    sydänverin kostutettujen.
    Poimitut ne käsin ovat hellin.
    Sarka oli pitkä, sumuinen.

    — Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
    kestit. Ota kiehkurani tää!
    Soisin sulle suven sulotuoksut,
    matkaa voittoisata, välkeää!



VANKIKAMMIO


    Kidutuskammio, kolkko hauta,
    jossa me vuosia kärsittiin.
    Sieluhun leikkoi kahlerauta,
     painoi muotomme murruksiin.

    Teljet ja puomit, ikkunakaitteet,
    piikkinen, pistävä ristinpuu.
    Kammoksi, tuskaksi laaditut laitteet,
    joita ei kuvata taida suu.

    Tunnoton muuri kiroja syytää,
    jumalan päivän karkottaa.
    Rautainen pakko sydämet hyytää,
    myrkkyä kylvää katkeraa.

    Hauta, min pohjassa liejussa maata
    täytyy meidän vuosia niin.
    Ei sen hirmuja kuvata saata. —
    Kuinka ne muinen kestettiin?

    Ristinpuu, johon kiinni me lyötiin
    käsistä, jaloista riippumaan.
    Hopeapenninki, jolla me myötiin
    taakan painavan kannantaan.

    Pilkat ja pistot, etikkajuoma,
    karvausmalja pohjaton,
    helvetin piina ihmisen luoma,
    meidän, meidän se nieltävä on.

    Värjyvä uhri, kauanko kestät
    nuolet rintahan taittuneet?
    Jumalaisvoima, kuolon mi estät,
    vieläkö vapaiksi meidät teet?




Kammo



KAMMO


    Huutaa horna, hirtehiset
    viskelevät vimmojaan.
    Kiitää keijut kummalliset
     silkkisissä hunnuissaan.

    Muurit huokaa, nauraa ovet,
    hyppii lankakeräset.
    Ikkunoissa inhat lovet,
    mataa niistä käärmehet.

    Syöjättären kynnet syöpyy
    saakka sydänverehen.
    Sielu harhaa, kauas yöpyy.
    — Istun, istun vavisten.



KAUHUJEN YÖT


    Voi, taivaat vierineet on alas,
    on vuoret päälle kaatuneet.
    Jumalat voimansa nyt salas,
     ja voittajat on paatuneet.

    On pimeys, ei tähti kiilu,
    yön halki pauke kajahtaa.
    On päitten päällä surman piilu,
    ja kuolon arvat lankeaa.

    On onkaloissa kalman höyryt
    ja epätoivo, hämmennys.
    Olennot laihat, luiset, köyryt
    vain valtaa kauhu, tyrmistys.

    Inehmot, jotka hetki sitten
    viel' uskoi suureen unelmaan,
    nyt haavoissa on tutkaimitten,
    ja verta vuotaa virtanaan.

    Ei yksikään nyt silmäluomi
    asetu öiseen lepohon.
    Sydäntä painaa rautapuomi,
    ja povi kahlehissa on.

    Ja kasvoilla on kuumepuneet,
    niin outo liekki silmien.
    On toiset maahan polvistuneet,
    ja toiset tähyy vaieten.

    Mut käytävällä kumahtavi
    vain askelehet raskaat niin,
    yön äänet jylhät leikkoavi
    ain' asti luihin, ytimiin.

    Ja ovihakain kalskahdusta
    mies uljahinkin säikähtää.
    Jos kenet tempaa horna musta,
    ei huomista hän päivää nää.

    Ken lieneekin, ei enää ikään
    hän armastansa nähdä saa.
    Ja manan mailla kukka mikään
    ei taida tuoksuin kukoistaa.

    Lie isä, eipä polvellensa
    hän koskaan nosta pienoaan,
    kun teloittaja piiluinensa
    on lyönyt niska-nikamaan. —

    Kadonnut yöst’ on tähtikajo.
    Soi surman laukaukset vain.
    Ja päättyy elon ratsas-ajo,
    päät maahan vierii kumahtain.

    Voi, yöt on pitkät komeroissa,
    on kuin ei koskaan valkeneis
    uus päivä, vaan jo aamun koissa
    pois sielun manan henget veisi



TELOITETTU


    Mitä kaivat mies?
    Miks’ maata sun lapios ruoppaa?
    — Kova kohtalon ies,
    manan sarkahan kaivan kuoppaa.

    Miks’ ryysysi sä
    otit yltäsi, kammona seisten?
    — En ymmärrä.
    Olen saartama surman peisten.

    Mikä hirmu se tää
    palon silmies pohjista purkaa?
    — Oi orvot ne jää.
    Kivet itkekää, kalliot surkaa!

    Miks’ tuijotat niin
    sysimustin, synkein muodoin?
    — Minut ammuttiin,
    sydän ehtyi syöksyvin vuodoin.

    Miks' jälkesi sai
    kulumattomat korpehen, suohon?
    — Ne on kauhuna kai;
    upotettiin ruumiini tuohon.

    Miks’ käyskelet ain’,
    kun on kuolon kentillä kuudan?
    — Sitä käyn odottain,
    kunis pasuunan äänellä huudan. —

    Miks’ rauhaton yö;
    käy peikot pelosta hullut?
    — Ajan mittari lyö. —
    »Ylös vainajat, päivä on tullut!»



ÄÄNET, VAIETKAA


    Hiljaisuuden kapaloista tuuli nostaa pään,
     aavikkojen lentomatkaan aukoo siipiään.

    Vankimajan unohdetun äänet saavuttaa;
     toimen kalske, teon tenho kutsuu, kumajaa.

    Kulkee tietään tuulen henget näkymättömät.
     Vangitulla houreet herää, innot viehtävät.

    Tahtois maailmoja luoda, vuoret paikoiltaan
     siirtää, käydä ottelohon kuumaan, valtaisaan.

    Hurja toive! — Muuriin nyrkin kiroten lyö mies.
     Nähkää silmäin villi roihu, hehkuu poven ties.

    Kauhistus! Ei hiilos herkkä kestä lietsontaa.
     Tuli karkaa, polttaa, tuhoo. — Äänet, vaietkaa!



JÄITÄ


    Jäitä sataa.
    Tuisku ikkunaani lyö.
    Raskahasti hetket mataa,
    synkkä vangin yö.

    Ihmispedot
     sydämeeni jäiset rakeet
    heittää.
    Kukkaiskedot
    hyytyy, katoo onnen takeet;
     hanki unten tarhat peittää.

    Tuuli tuima auki kiskoo
    ikkunan.
    Louhettaret lunta viskoo
    vangin majahan.
    Tunkee tänne ryöppy jäinen
    koston viima nuolipäinen.
    Tuisku seinään lyö.

    Kolkko vangin yö.
     Ryntään vuotehelta kimmoin,
    tuskan vimmoin,
    huudan auttajaa.
     Mutta kinos lattialla
    on kuin käärinliina. —
    Kostotarten raivo, piina
    niinkuin kuolon halla
     mua kouristaa.

    Jäitä sataa.
     Kylmä kinos hautaa mun.
    Oi mä tukehdun.
    Hetket raskahasti mataa,
    aika pysähtyy.
     Jäitä, jäitä
    nuolipäitä
    sydämeeni lyö.
     Ylläni on huuru, hyy.
    Sammuvi
    silmäni. —
     Kolkko vangin yö.



MYRSKY KÄY


    Myrsky käy. Myrsky käy
     ankara sielussain.
    Aaltojen villit karjat
    vimmaten ryntää,
     vauhkona harjat
    mustia vakoja kyntää.
    Kohtalon jumalat iskevi noin
     ukkosin ja salamoin.

    Myrsky käy.
     Olen mä vain
    huojuva, särkyvä haaksi,
     kohta mi hajoo.
    Sirpaleet sinkoo eteen ja taaksi,
    masto jo vajoo
     syvyyden nieluun.

    Myrsky käy.
     Kaikkien ilmojen tuulet
    lietsovat sieluun
    hirmuisen sään. —
     Kertako kertovat huulet
    tarinan tään:
    »Hukkui, hukkui laiva
    etsijämatkallaan.» —
    Laantuuko ihmisen vaiva
     milloinkaan?

    Myrsky, myrsky käy.
    — Ei loppua näy.



KIVIÄ SATAA


    Kiviä sataa
     mun vasten kasvojani,
    tuhannet kädet niitä heittää.
    Mä maassa makaan,
    ei kuule ainoakaan,
     ja ryöppy allensa mun peittää.

    Kiviä sataa,
    kivuista, tuskista mä väännyn.
    Särmäisiin teriin
    mä vaivun veriin
     ja kuoliaaksi näännyn.

    Kiviä sataa,
    rikotut jäseneni, pääni.
    Ja alle paasikon
    tukahtuu heikko ihmisääni,
     niin voimaton.

    Kiviä sataa,
     vain kammon kalskahdukset
    pois kaiku kuljettaa. —
    Kiviä sataa,
    yön aukee tummat ukset,
     ja valo katoaa.



ÖINEN TANSSI


    Sydänyönä kun koppihin paistaa kuu,
    ovi lukittu äkkiä aukenee.
    Ei jalkojen kapse, ei kalke muu
     nyt kuulu, kun luokse he astelee.

    Käsin heiluvin, kasvoilla vääristys
    he vuoteeni ympäri piirittää.
    Mikä tungos ja outo hämmennys,
    yhä kasvaa joukko, en loppua nää!

    He, vainajat, syöksyvät haudoistaan,
    kenen rintaa keihäs noin lävistää,
    kuka viittaa kauheita haavojaan,
    ken raajaton raukka, murskana pää.

    Lasikatsehin, huulin liikahtavin
    mua kutsuvi olkaani koskettain:
    tule, joudu jo öisehen tanssihin
    kera kuolon haamujen karkelevain!

    Lyhyt tuokio, koppini tää avartuu,
    parit pyörivät vinhassa vauhdissaan.
    He kuoppasilmin, irvessä suu
    noin heittävät luurankovartalojaan.

    Kuu paistoi, kiihkeät soi sävelet.
    Oli vainajat vallassa hurmion.
    Mitä tää? — Mua jäiset huuloset
    nyt suuteli. — Hoippusin pois, tajuton.



KIROTTU ÄITI

(Lapsensurmaajan jouluyö.)


    »Ken itkee kinoksissa, ken,
    ja syvyydessä metsän jylhän?
    Vain äänen kuulen, löydä en,
    oon kiroissa mä taivaan ylhän
     ja elinkautisvanki.

    Yön korpeen lapsi eksyvi,
     mä kaahlon, kaahlon luoksesi,
    on kylmää syvä hanki.
    Mä kuulen itkus tuskaisen
    ja valitukses avuttoman. —
    Ken toi sun tänne korpehen
     ja vereen tahri kutrin soman?

    — 'Oi äiti, äiti’, vaikeroi
     suu pieni, vapiseva. —
    Jo jäätyy, jäätyy, voi ja voi
    alaston lapsi, paleleva.
    Sun kiedon untuvihin
    ja tuudittelen hussasaa,
     niin olen hellä, hellä,

    saat kullannuppu uinahtaa,
     sylissä lämmitellä.
    — Mut minne eksyit, mihin?
    Huu, kuinka korpi remahtaa:
     jo lapses kuoli, kuoli. —
    Mä surmasinko? — Kamalaa,
    sen teki mielipuoli, —
     mä enhän lasta lyönyt.

    Huu, kuinka korpi ilkamoi:
     on musta, musta yö nyt!
    Mut lapseni, ah voi ja voi,
    liikuttaa kättä sinervää,
     jää peittää silmän sumeen,
    ja hervahtavi pikku pää,
     laps tuupertuvi lumeen.

    Voi valkokutrin silkkisen
     miks tahrasin mä verehen!» —
    — Näin äiti kurja läpi yön
    valittaa pillomustaan,
    ja varjo synkän surmatyön
     uhoopi kiroustaan.



ELINKAUTISVANGIN HOURAILUA


    Hah, hah, haa!
    Kopin ovi aukeaa,
     avain kalskahtaa.

    Naura, naura, väännä suu,
    kalvas elinkautisvanki. —
    Oven sulkee rautakanki;
     öisin paistaa kuu.

    Hah, hah, haa!
    Päivän mittaan kolmasti
    ovi aukee hetkeksi,
    taas jo kiinni saa. —

    Miksi naura et?
    Täällä ovat oudot eljet,
    sadat lukot, sadat teljet,
    rautakahlehet.

    Hah, hah, haa!
    Istuu vangit kopeissansa
    niinkuin kuvat paikoillansa.
    Ah kuin naurattaa!

    Hah, hah, haa!
    Kaukaa kuuluu kumma melske
    moukarien kalke, helske.
    Järkähtävi maa.

    Hah, hah, haa!
     Linna romahtaa.
    Ristikot kuin kaislat linkoo,
    ovet sinkoo.
    Kalvennehet varjokuvat
    kopeissansa havahtuvat.
     — Vangit, naurakaa!




Kärsimysten lapsia



NUORI TOVERITAR


    Kiviseinät tuskani huutakaa,
    ovi musta ja ruudukko harmaa.
    Mua rautainen nyrkki kouristaa
     ja telkien kalske karmaa.

    Vuos vuodelta ehtyy nuoruutein,
    sydänhaavat tihkuvat verta.
    Niin raudan raskas on kahlehein,
    se kertako taittuu, kerta?

    Ypö yksin mykkänä tuijottain
    ja piikkomekkoa kantain
    mä riudun kätkien kaihojain
    luo lehtojen, nurmikkorantain.

    Tinakulho kurja on polvellan’,
    vesi suolainen, pala karvas.
    Vilu tunkee säröistä ikkunan.
    — Ah, ken nämä vaivat arvas!

    Talo tää on herjan kurimo,
    joka sopessa parkuu, jyskää.
    Poven kiusatun aukee onkalo,
    ja syvyyden voimat ryskää.

    En valvoa voi, en nukkua saa
    mä vierahan silmäämättä.
    On kaukana ystävä, koskettaa
    en voi rakastettuni kättä.

    Vain joskus toverin nähdä saan
    kuin tähtösen pilkahduksen.
    —- Lie vapaus ollut unta vaan, —
    yhä salpa on päällä uksen.

    On vankilan pihalla aitio
    kuin suppilo ahdas, se tieni.
    Ei ulotu sinne aurinko,
    ja taivasta tilkku on pieni.

    Minut sinne hetkeksi saatetaan
    ja kirkkohon sunnuntaina.
    Tää hirtehis-ilve se totta vaan
    on mielehen muistuva aina!

    Joka soluhun tunkee pisto sen,
    ei poltto se lievity laisin.
    — Lumo yksi tok’ on, ruso taivainen,
     se on aatteeni tuo ihanaisin.



KAUNIS ON VANKI


    Kaunis on vanki, kun lumivalkein kasvoin
    kirkkohon kiiruhtaa.
    Kiehkura niinkuin orjantappuraseppel
     otsalle lankeaa.

    Askelin tyynin seuraa kalpea vanki
    joukkoa harmajaa.
    Kaunis ken syytönnä käy kera kärsimyslasten
    polkua katkeraa.

    Kalpea vanki hän sinisilmät nostaa
    puoleeni penkistään.
    Tunnen katsehen lempeän heijastuksen,
    kuin lumotuksi mä jään.

    Kaunis on ihminen aattehen aateloima. —
    Kaihoni vain heräjää:
    josp’ olis vanki sun kanssasi kohtalon kalkki
    suotu mun tyhjentää!

    — Kuulen urkujen soiton, sävelen tumman,
    penkkihin painan pään.
    Suljen silmät ja taas surunlempeät kasvot
     kuin unen kaunihin nään.



PUNAORPO


    Tuntemattomista maista
    kiidätteli kipunaista
     tuulen pyörre — lapsukaista.

    Suojannut ei kotilehto,
    taistotanner vain sen kehto,
    mieron polku elon ehto.

    Silmä pieni kyynelissä.
    Isä, äiti — ken ja missä?
    Kylmä sointu sävelissä,

    jotka tuutilullaa laulaa.
    Vieras käsi lasta kaulaa.
    Varhain suru punoo paulaa.

    Puhaltaos tuuli vieno,
    kun käy tietään orpo pieno.
    — Eessä taival, outo tieno.



AAMUTUOKIO


    Kodin köyhän lapsi. Jo varhain
    oli suistunut maailmaan.
    Niin nuori ja kautta harhain
     tie kulkenut vankilaan.

    Mut nyt hän neitsyt on pyhä
    noin äitiysvuoteellaan.
    Ovi vaikk' oli teljetty yhä,
    tuli enkeli taivaastaan.

    Tuli poikanen: tähdenlento
    niin lankesi päälle maan.
    Ja äidin kohtalo vento
    suli lempehen puhtaimpaan.

    Nyt ripsin vavahtavaisin
    kevätaurinko katsahtaa:
    niin äiti ja laps ihanaisin
     aamusiunauksensa saa.



ILOTYTTÖ


    Ilotyttönen, oi surun tyttö,
    elon maljasta juoda hän ehti.
    Sai myrkkyä, sairas on, hervas
     kuin syksyn kalpea lehti.

    Katu kolkko ei suojaa suonut,
    koti täällä on takana telkein,
    maja hiljainen, mut miksi
    hän lyö sun muurejas elkein?

    Hän öisin seinähän hakkaa
    ja nyrkin lyö ovirautaan.
    Hän raivoten tiliä tinkoo:
    »Miks tuotu on tänne hautaan?»

    Hän väsynyt on, hän on villi,
    on viisas ja mielipuoli.
    Ilotyttönen, oi surun tyttö
    vain varjo on; itse hän kuoli.



VANKIVANHUS


    Tappuraa, tappuraa! —
    Minkä kohtalon hän saikaan?
    Rukki hyrrää, jatkuu rihma
    läpi vuotten, ajast’ aikaan.

    Tappuraa, tappuraa! —
    Laskeuupi surun vihma
    hiuksille harmajille,
    poskillensa kuoppaisille.

    Tappuraa, tappuraa! —
    Räystään lintu sirkuttavi,
    lintu vapaa, siivellinen. —
    Kuuluu kurkein koikuminen.

    Tappuraa, tappuraa! —
    Kurjet etelästä palaa. —
    Vanhus nyyhkyttävi salaa;
    sormet hiljaa vapisevat.



HÄÄT


    Iltaviesti »hyvää yötä»
     tuulen myötä
    lentää läpi ristikon.
    Täällä lempi, syömen syttö,
    vankityttö,
     sinut kahlehtiva on.

    Nuorukaisen tuolla soman
     — onnettoman —
    kuukaudesta toiseen näät.
    Täällä teidän kihlajaiset,
    ainokaiset,
     mutta milloin ovat häät?

    »Hyvää yötä» kuiskaa huuli,
     kantaa tuuli
    ikkunasta ikkunaan.
    Kuuhut katsoo, tähdet kiiltää,
    rintaa viiltää. —
     Tääll' ei häitä milloinkaan.



KURITUSHUONEEN KIRKOSSA PITKÄNÄPERJANTAINA


    Häväistyksen pitkät penkit,
    ilottomat istuimet,
    juovanutuin, sinihuivein
     niissä vaimot sataiset.

    Otsan oudot poltinmerkit,
    ristijuonteet nähdä saat.
    Ohimoilla varjot synkät,
    posket laihat, kulmikkaat.

    Piinavirsi vaikerrellen
    kohoo yli huulien.
    Tuskan tumma laulu tunkee
    kuoristossa kumisten.

    Elon ristinpuulle lyödyt,
    syljetyt ja suomitut
    haavojansa vaikeroivat. —
    Päiväkin on sammunut.

    Tuskaa kauheata tätä
    itkee taivas, itkee maa.
    Haudat aukee. Vaiva, hätä
    tyrskinähäh puhkeaa.

    Pohjaan asti tyhjennetyn
    elon maljan katkeran
    muistaa he ja eksytetyn
    retken, tuhon kauhean.

    Rivit tiiviit vavahtavat,
    huulet rukousta soi. —
    »Ikirakkauden voima
    joudu kirvoittamaan, oi!

    Avaa paratiisin ovet,
    saata iloon sortuneet.
    Kyynelistä tulvi tiensä,
    verta tihkui askeleet.» —

    Yllä piinavirsi kaikuu,
    nyyhkytyksin painuu päät.
    Häväistyksen istuimilla
     sadat vankivaimot näät.



HOSIANNA


    Nyt kirkon kattoholvi avartuu,
    on kuni pääskyt siellä lenteleis,
    ja vangin kyynelhelmen pyyhkäiseis
     pois käsi hellä. — Hymyhyn käy suu.

    Niin väräjävin äänin laulu soi,
    ja valot leimahtavat liekintään.
    Pyhimyshohde vanki-naisten pään
    ja kasvot kalpeaiset kimalloi.

    On juhlahetki lyhyt, ihmeikäs,
    surujen lapset kuoroin kaiuttaa
    nyt hosiannaa. — Kuinka ihanaa:
    »Sait, hyljeksitty, suojas, ystäväs.»

    Ja Kristus-kuva katsoo pyhättöön,
    soi kuiske jumalaisten huulien:
    »Käy turvaan, vaimo, lienet syntinen,
    jos puhdas ken, hän kiven heittäköön!»

    Soi hosianna, hosianna vaan.
    Säteilee satain silmäin tuikkehet.
    Ja juovanuttuin alla sydämet
    pysähtää katsehesta Messiaan.

    Mut äkin kuva putoo. Lumous
    on pois, ja seinät, katto luhistuu.
    Ja vihaiset vain kivet sinkouu.
    Ilmoille tunkee parku, kauhistus.



TOIVOTUS EHTOOLLA


    Tule, jumalaishengetär, oi,
     tule hiljaa!
    On luola, on kaamea vangin hauta,
    se kasvaa kuoleman liljaa.
     Sä väistytä rauta,
    tule, suutele hiljaa
    nyt häntä, mi yhä ja aina
    vain niitti kyynelviljaa
     ja karvausmaljasta joi!

    Tule oi,
    tule hiljaa!
     Käsi hellästi otsalle paina,
    pois vieritä tuskan vuori
    ja kosketa kutrejaan,
    mi loistettaan
     vain muureille jakoi.

    Tule, valkea hengetär, oi! —
     Hän on nuori,
    ja kahlehen hälle he takoi.
    Oi kirvota raskahat siteet;
    sytä kirkkahat kiteet
     ja kukkia, kukkia luo.

    Tule oi,
    uni lauhkea suo!
    Sä kasvata elämän liljaa!
    — Suutele hiljaa!



ITKEE


    Itkee vanha värttinä
     aamun ensi hämärässä,
    itkee tinatuopit tummat,
    itkee rukki, viipsinpuu;
    kirkuu kaikki lukot kummat,
    parkuu rautaovet.
     Itkee päivä, illansuu,
    nyyhkyttävi povet.
    Itkee kovat olkiparmaat,
    nutut juovikkaiset, harmaat,
    puiset kengät, piikkopaita,
     lautakopin kolkko aita.
    Itkee palkit permannon,
    säleet rautaristikon.
    Itkee vangit ikävässä,
     värjyy yössä värttinä.




Suru ja kaipaus



ILTA


    Taas illan pilvet yli maan
    hämyisen hunnun luovat.
    Ja taivon rannan siinnollaan
     kaunistaa kultajuovat.

    Ja aukee lumi-ulappa,
    jot’ ennen kiisin suksin,
    ja saaren rannat, majakka
    utuisin kangastuksin.

    Ja tuolla sadun hämyssä
    jumalat karkeloivat,
    ja avaruuden ääristä
    hiljaiset huilut soivat.

    Mä kuljen kera ystävän
    ääneti, käsityksin.
    — Oi haavetta! Jo heräjän
    ja istun ypöyksin.

    Mä vanki, muurit ankarat
    nyt näen ainoastaan. —
    Ah miksi näin mun jumalat
     pois hääti taivahastaan?



MERI HUUTAA


    Vain kuuluu myrskyn ulvonta,
    en nää mä merta, merta.
    En nää mä vihreitä kuohuja,
     kuten katselin niitä kerta.

    Ei muuta kuin ristikko mulle näy;
    niin hurjina viimat ne ärjyy.
    Ah muistan laivan, mi aaltoja käy,
    kuin haavan lehti se värjyy.

    Ah minähän olenkin matkaaja;
    käy kuohut ylitse pääni.
    Mä muistan eloni autuutta,
    menetettyä ystävääni.

    Yhä kuohut kasvaa, ja muistot nuo
    ne aaltojen alle vajoo, —
    ja laivani nielee pyörteen vuo,
    unikuvat ne särkyy ja hajoo.

    Mä havahdun, rautaristikon
    läpi tunkevi tuuli jäinen.
    Meri huutaa; ah, meri kahleeton
     tuo ylväs ja kuohupäinen!



TERVEHDYS


    Talven varpunen, viestini vie yli muurin,
     saata se puistikkoon, kussa mä muinaisin
    kuljin, konsa mun onneni viel' oli suurin,
    itse mä nuor' olin myös, toivoja tulvailin.
     Käyös lunta sä niinkuin astelin vitkaan
    muistojen käytäviä juurella vaahterien.
    Puhele puille. — Sä tuskin aavistitkaan,
     kuinka ne tiedustaa, miksi mä saavu en.

    Riennä sä, varpunen, tullessa leppeän illan,
     siellä ne vuottelevat puut lumivaipassaan.
    Siellä on kuutamovälke ja taivahan sillan
    kattaa tähtien vyö, keijut on valveillaan.
     Kerro sä, että en eksynyt poppelikujaan
    rannalla vieraan maan virran viettelevän,
    vaan kävi aatos latuja kaivattujaan
     tuttuhun puistikkoon, helmassa yön hämärän.

    Hertasta astua talvisen illan säässä,
    tietä kun reunustaa kinosten kimmellys.
    Pääse en sinne. On ristikko-ikkuna jäässä.
    Lintunen, puistohon vie kaihoisa tervehdys.



KEVÄÄLLE


    Kevät, taikuri parhain,
     tule luokseni aamulla varhain,
    kun koppiini kuulen
    elon kantelon soittoa,
    niin läheistä, loittoa
     ja kohinaa tuulen.

    Tule, hajoita harmajat seinät,
     pois kiidätä katto
    ja anna mun astua siellä,
    missä pehmyt on ruohoinen matto
    ja vihreät heinät.
    Suo nähdä mun taas
     suvikarjan kulkua tiellä.

    Jo riennän. Nään satumaas.
     Kas kuinka nyt piennarta vilkkaa
    parikymmentä paljasta nilkkaa,
    ja kujalla tuolla
    käy työhönsä väki,
    joka pellolla, suolla
     on sankari kuokan ja lapion. —

    Vait, tarhassa Tapion
     säveleitänsä soittaa käki,
    ja leikkii varjot ja valot
    noin kumpujen yllä.
    Ja punaiset maalaistalot
    mua tervehtää hymyilyllä
     kuten ennen.

    Näin ahoja, niittyjä mennen
     me kuljemme sinne,
    missä tuttu on kotoinen rinne
    ja ranta ja siintävät laineet. —
     Pois paineet!
    Soi sävelet ilmojen pirran,
    ja vanassa virran
     sinisorsat leikkii ja ui.

    Tule, Taikuri, kosketa sauvoin
     kivimuuria murenevaista!
    Sydänkukkani nuo lakastui;
    oli talveni ankara. Auvoin
    suviaurinko paista,
     mua muista!
    Tule, muurit ne suista,
    minut kihlaa kultaisin soljin,
    vie ratsuin päistäriköin. —
    Surin päivin ja öin,
     ja kauan värttinää poljin.

    Kevät, Taikuri, siivet sä suo,
    ikävöitsen lehtojen luo!



LAULUNI


    Ne on ostettu kallihisti,
    öin raskahin, valvotuin.
    Moni piikki mun rintaani pisti,
     pahan enteitä tähdistä luin.

    Ne on maksettu kyynelillä.
    Ja liitto kun solmittiin,
    suru otsani löi sinetillä
    syvän synkkihin uurrelmiin.

    Mut ain’ yhä nousevi hinta,
    tulipiirrot vain lisäyy.
    Ja rikki, rikki on rinta; —
     oi Runotar, sinun on syy!



TALTTUMUS


    Ne lankesi viimeiset auringon säteet
    mun ohdakeköynnöksiini.
    Läpipääsemätön levis murheenhuntu
     ihanimpihin kuvitelmiini.

    läks ikkuna peittyi, yöhön häipyi
    nuo kangastuksien kuvat.
    Sydän silvottu syki ei koskaan enää.
     — Kivet haudalla sammaltuvat.




Hiljaisuuden hetkiä



HILJAISUUDESSA


    Sä hiljaisuus,
     mi äänettömin askelin
    lähestyt öistä vuodettani
    ja ympäröit mun utukuvin,
    sua tervehdän
    ja kutsun mielin ihastuvin
     mun pieneen majahani.

    Sä hiljaisuus,
     väräjäväisin viulun kielin
    minulle soittelet
    kuin muinen luona peilikirkkaan lahden,
    kun armaan kera kahden
    kuljimme lempimielin
     ja lauloi lainehet.

    Sä hiljaisuus,
     pois väistyy rajat,
    ja aatos siivet saa.
    Kadonneet lemmenkoiton ajat
     taas palajaa.
    Lähestyy kulta tutuin askelin
    ja katsein säihkyvin
     sieluni auvon haltioittaa.

    Sä hiljaisuus,
     harppusi vienon suo'os soittaa
    sävelin tuskin kuultavin.
     Niin kera armaan astun venhoon,
    mi ui kuin joutsen valkoisin.
    Vaivumme öisen suven tenhoon,
     ja elo vain on ihanuus.



LAPSUUDEN TAIKA


    Kaatui päälleni paasi,
    kivinen seinä.
    Vihainen isku mun kaasi,
     heikko mä heinä.

    Tuskan kammitsoima
    taakkani alla.
    Uupui kätteni voima
    herpoamalla.

    En ole kuollut, en vainaa,
    raukea pääni.
    Kiviset seinät painaa
    nyt elämääni.

    Vaan mitä ihmeellistä:
    kuuluvi mulle
    kuiskaus — miten ja mistä? —
    ahdistetulle.

    Onko totta vai taikaa
    kuiske, mi johtaa
    mielehen lapsuusaikaa,
    muisto min hohtaa

    kirkasna niinkuin tähti
    laella taivaan. —
    Ah joko paino se lähti,
    lievitys vaivaan?

    Lapsuus, lauhkeat päivät,
    riemujen retket,
    minne, minne ne jäivät
    onneni hetket?

    Lapsuus, luoksesi palaan
    polttavin povin.
    Sun ilojuhlihis halaan
    tulla mä kovin.

    Lempeät silmät siellä
    leikkini varjoo.
    Kukkaset niityllä, tiellä
    seppelen tarjoo.

    Lapsuus, onneni kehto
    laulusi helää.
    Terve taas, kotilehto,
     lapsesi elää.



UNHO


    Turhaan, turhaan odotin
    lunta, valkovaippaa,
    yhä märkä sade vain
     heristeli raippaa.

    Selkääni löi imut sen,
    että mieltä kirvi.
    Mustana maa multainen
    vastahani irvi.

    Kuulin kuin sen saumoista
    maahinen näin huusi:
    »Viel’ ei kypsät kuolemaan
    kidutetut luusi.

    Vielä kestää pieksäntää
    hermoytimesi.
    Uhmasit. — Et huolinut
    suojaa itsellesi.» ᵥ

    Kestin. — Jopa vihdoinkin
    pyhää lunta sataa.
    Taivaan ratsut hopeiset
    kiitää linnunrataa. —

    Miksi entismurheella
    sydäntä nyt sären?
    Unhon lunta heittelee
     kädet hengettären...



YÖNÄKY


    Kukistuu pimentoinen vuori jylhä,
    ja kuilut ammottavat tasoittuu,
     avaruus aukee ääretön ja ylhä.

    Niin allani mun venho kohouu,
    mi uutehen mun kantaa maailmahan,
    jost’ aatos arkaellen uneksuu.

    Jäähyväiskatsehen mä katoovahan
    luon maahan, kun jo tähtöset ja kuu
     mun kietoo säveltensä soitantahan.

    Ja unhotukseen vaipuu kaikki muu.



KEVÄÄN IHME


    Kevät on, nyt ruusuja puhkee
    mun koppini ikkunaan.
    Mitä nään: on liljakin uhkee
     ja tulpaani loistossaan!

    Kevät on, joka sopessa siintää
    sinivuokko ja kukkanen muu.
    Ja taas sydäntenhoni kiintää
    vihannoitseva koivupuu.

    Kevät on, läpi muurien loistaa
    ilon hehkuva aurinko.
    Runoruhtinas talveni poistaa,
     suven pääsky laulavi jo.



KUKKAISSADE


    Pyhättöni, koppi hämyinen,
    ja'at mulle kukkuraisin mitoin
    tarujas, mä hiljaisuutehen
     vaivun kummaa kiehkuraista sitoin.

    Kukkaistulva putoo ihanin,
    otan vastaan käsin levitetyin.
    Näen silmät, hymyhuuletkin,
    unohtaen, että kerran petyin.

    Istun hiljaa, silmin suljetuin,
    aarteitani tääll’ ei ryöstä kade.
    Armaat silmät näen, kuulen kuin
     leppoisasti lankee kukkaissade.



TÄÄLLÄ


    Vanki, teljettynä lukkoin taa;
    suven suloja en nähdä saa.

    Mutta täällä paratiisit muut
    iäisyyden kukkalatva-puut,

    jotka soivat kautta aikojen,
    vaihtuessa myrskyn, tyvenen.

    Täällä näen meren valtaisan,
    elon meren kumman, kuohuvan.

    — —

    Täällä etsin, kunnes löydän sen
    Kallehimman helmen: Totuuden.



LAULAJAN ILTAHETKI


    Olen kulkija vain,
    sain maistaa kohlut mä kovat.
    Elonpäiväni ain’
     levottomia, outoja ovat.

    Toki sittenkin
    kun hiljenee päivien vilke,
    mulle iltaisin
    satain syttyy tähtien pilke.

    Ja sipsuttain
    runo-impeni luokseni rientää,
    sydänmurheessain
    hän haavaini polttehen lientää.

    Sulan vahaksi mä,
    ja anteeksi poveni anoo:
    tomun peitteessä
    miks sielu, mi päivyttä janoo?

    On juhlaisaa
    Näkymätöntä palvoa tälleen.
    Sydän laulelmaa
    luo vienolle pyhittäjälleen.



SÄVEL


    Sävel soi läpi kaikkeuden
    värikäsnä ja muuttuvin vaihein.
    Hiushienona, pauhuna sen
     yhä kuulet tuhansin aihein.

    Kas tunturipurona noin
    se rientää raikuvin ryöpyin.
    Taas piilossa varjostoin
    soi hiljaa syömehen syöpyin.

    Vain tuokio. — Kuulet sen
    jo myrskynä seljänteillä,
    kunis laantuvi, rauhainen
    syvä hartaus on säveleillä.

    Sinipintahan kirkkaan veen
    se painuu vienohon uneen.
    Väre hellä nyt saa sydämeen,
    on viihdytys kiusautuneen.

    Ken kärsivä lienetkään,
    elo ryöstikö kaikkesi? — Toinnut.
    Taas kuule! Ne helkkyämään
     käy kaikkeuden ikisoinnut.




Pois muurit



POIS MUURIT


    Pois muurit mykät, ahtahat,
    on mulle auki ikkunat,
    en ole vanki, orja en
     mä henki, ihminen.

    Pois muurit! Elon ihanuus,
    sen ehtymätön kirjavuus
    kuin juhlasaatto näyttäyy
    ja uniin hämärtyy.

    Pois muurit! Elin kerta mä
    satujen kultapilvissä,
    soi siellä ihmesävelet
    ja lemmen kuiskehet.

    Pois muurit! Valkopuvussa
    taas astun kukkapolkuja
    puutarhani mun suljetun
    vallassa haaveilun.

    Käyn siivillä mä aatoksen
    kuhunka halaa sydämen,
    ja aina maailma on uus
    ja mittaamattomuus.

    Mä vapaa, vapaa sittenkin,
    mun jos he telkes muurihin.
    Vastaani valot vakamoi,
     — en tänne kuolla voi.



KESTÄ!


    Keskellä leiskuvan tulen,
    kidutuspätsissä tässä
     uljasna käy.

    Julmat on jumalat taivaan,
    ei tule pääsyä tuomaan
     tenhojen henget.

    Ihminen, selkein otsin
    liekeissä seiso.
    Uhmasi, tahtosi ponsi
    kuin teräshaarniska luja
     yksin sun suojaa.

    Ihminen, valimon kuuman
    tulesta nouset
     ehjänä niin.



ÄÄNI

totuuden puolustajain monituhatvuotiselta kidutuslavalta


    Lyö, lyö!
     Mua soimaa katalin kantein,
    en pelkää!
    Ja vaikka käydä mun täytyy
     nyt kahlituin rantein, —
    sydän kauhusta jäytyy,
    kun vitsovi selkää veriraippa;
     en murru, en vaivu!

    Lyö, lyö!
    Pane ristikon taa,
    ovet telkitse rautavantein,
    pue ylleni pakkovaippa;
     en taivu!

    Ei säikytä julmat säädöt,
     ei polttomerkit, ei häädöt,
    vaan uhmaten kuolemaa
    ylös kimmoan ehjänä silleen
    kuin kotka, mi välttäen surmaa
    käy lentimilleen.
     ja uransa pilvihin piirtää.

    Lyö, lyö!
    Mua hurmaa
    elon tuskat, ne siirtää
    yli esteen ja muurin.
    Lyö, lyö!
     On kerta mun voittoni suurin.



YLÖSNOUSEMUS


    Mä luulin, tuli pimeys ja kuolon kolkko yö,
    mut ylösnousemukseni vain tää on ihmetyö.

    Pois alta paatten ponnistaa, min koston koura kaas,
    päin päivyttä jo kurkistaa vesani uusi taas.

    Kuin nuori viinipensas tuo käy keväin lehvimään,
    niin jälleen ylös havahdun, elohon nostan pään.

    Ylitse kiviraunion, mä mihin haudattiin,
    jo oksani ne kaartuvat puhjeten kukkasiin.

    Ja hervonneet on kädet ne, mi heitti kiviään,
    ylt'ympäriinsä uuden sen mä maailman nyt nään.

    Maa uusi on ja soinnukas kuin saari satujen.
    — Myös täällä kohtaan hänetkin: unteni ihmisen.



JÄÄHYVÄISET


    Jää hyvästi, kammio, tuskien tuutu,
    kivipiirrosseinä ja ristikkoruutu.

    Pois riennän, aurinkokukille suoden
    tuhat suukkoa, päivyen riemua juoden.

    Jää hyvästi öitten olkinen soimi!
    — Unet pois; eläköön elon taisto ja toimi!



AIKA


    Valtakuntain, kansojen ruhtinatar
    lahjomaton, suur’ olet valtiatar,
     konsa liikut laajalla astimellas.

    Herjoihinsa sortuvat Rooma, Hellas.
    Caesarien pöyhkien päättyy sarja,
    pilviin piirtää Attilan ratsun harja.

    Sinä yksin merkitä taidat leimoin,
    mikä kestää, paalutat rajat heimoin,
    kaaoksesta jumalat, uskot nostat.

    Kaupunkien mustista komeroista,
    maankin alta, vuorista, kaivannoista
    tulvii vyöry, — missä sen ääret näätte?

    — Vaunut vierii, vaihtuvi kyytivuorot,
    airuitten torvien kaikaa kuorot:
    »Kiitää tietään Ajatar, väistykäätte!»

    Vuosisatain sortajat sinä kostat.
    Spalernaja, Bastilji kauhistuvat. —
    Entis-luomat vain ovat savikuvat.



REPALERUHTINAS


    Näätkö hänet, loihditun, ikinuoren
    suljettuna luolahan synkän vuoren
    kiertämässä kampia raskaan suurta
     vitkaisen ajan.

    Hänpä jalosyntyä, jumaljuurta,
    leikkijöihin luotu ja sankartöihin,
    solmittuna hornan on kahlevöihin
    ankaran koviin.

    Inha luola, limaiset seinät, katto,
    permannolla liskoja, kyitä matto,
    ilma täynnä höyryä tuhahtavaa,—
    kaamea syvyys.

    Tuhat-vuosin kampia siellä viertää,
    nää ei, kuinka tähtöset rataa kiertää,
    kulkee kuu ja aurinko tietään ravaa
    äärellä taivaan.

    Tuhat-vuosin loihdussa manausten,
    onkaloissa kammojen, kauhistusten
    maistaen vain sappea, herjan juomaa
    maljasta peikkoin.

    Näätkö hänet, kalpean, kaunokaisen,
    ohimoilla kuultehen hohtavaisen,
    kauneuttaan tuota ei tunne, huomaa
    repaleprinssi.

    Katso kurjaa ohdakekruunuansa,
    karpaleita valjulla otsallansa,
    olentonsa rääkätyn riutumusta
    piinassa tuossa!

    Ruhtinas noin syöstynä hornankuiluun.
    — Kuka auttaa? Kellä on uskallusta
    taistoon käydä, tarttua taikahuiluun
    peikkoja vastaan?

    Huilut soimaan! Repaleprinssi tuokaa
    luolastansa! Valtikka käteen suokaa,
    pelastakaa sankari kammitsoista,
    kahleista jalo.

    Sammuu tähdet, aurinko koht' ei loista,
    jollei hornaa ihmisen voima voita,
    vuoret väisty, vangitun päivä koita
     aikojen yöstä!



NÄLKÄKUOLO


    Mit' on tää tyhjyys, kaameus,
    ois ihmistenkö asumus
    alaston luola, vertaa vailla
     elomme mailla?

    Näät, himmeässä sopessa
    niin karkealla vuoteella
    risoissaan lepää lapsi vieno,
    onneton pieno.

    On hymyttömät huuloset
    ja kelmeät sen poskuet,
    suu pieni itkussansa vääntyy,
    lapsonen nääntyy.

    Vaan äiti polon povelleen
    lähentää, painuu vuoteeseen, —
    sois kesken kovaa riutumustaan
    hän lohdutustaan.


    Mut äiti parka, poves on
    nyt aivan tyhjä, hervoton. —
    Ken kulkee? Katso, kalma siellä
    on lähitiellä.

    Ja lapsukainen hädässään
    hapuilee pikku käsillään,
    pusertaa kokee huulosilla,
    vapisevilla.

    On äidin tuskat kauheat.
    Voi taivahiset jumalat,
    jo heltykää! Oi kurjuusmajaa;
    — ei armahtajaa! —

    Niin tunnit kuluu, saapuu yö.
    Miks, äiti, sydämesi lyö
    noin harvaan? Kalma oves avaa,
    sä etkö havaa!

    Mut äiti lapsen vieressä
    on liikkumaton, kelmeä.
    Ja kalman katse heihin salaa
    himoiten palaa.

    Hän hiipiväisin askelin
    käy, peittää kurjat suudelmin
    ja leikkii suortuvilla lapsen,
    tuon silkkihapsen.

    He hiljaa tunkiessa hyyn
    nyt vaipuu kalman syleilyyn.
    Vain tuuli ikkunasta soipi.
    Yö vaikeroipi.



ÄITI POJALLEEN


    Uraasi käy!
     Syvälle sieluhun juurra
    usko, mi elon on pohja,
    ainoa vakuus.
    Ponnistuksissa puurra,
    olkohon oikeus ohja,
     töittesi takuus.

    Uraasi käy,
     vaikka sun, kalleimpani,
    täytyy vuoria kantain
    raivata tiesi.
    Luonasi aatteissani
    käyn läpi kärsimysrantain,
     ollos miesi!

    Uraasi käy!
    Tehoton melto on rauta.
    Elämän sulatuspaja
    kuuluvi meille.
    Taistossa itku ei auta.
    Tuhoojas tieltäsi aja
    häpeän teille!

    Uraasi käy!
    Nuorra jo suoritit vaalis.
    Kaunis arpa, min nostit,
    säilytä yhä!
    »Kaikkien onni» se maalis.
    Kalliisti kilpesi ostit,
    olkoon se pyhä!

    Uraasi käy!
     Poikani, saavutat kerta
    sen, mitä nyt jäit vaille.
    — Aika sen antaa.
    Soudat myrskyjen merta,
    vielä sun aurinkomaille
     onnetar kantaa.




Vapaita säkeistöjä vapaudesta



PUNAISET UNET


    Sen tiesin tammikuun tähtien alla,
     kun yhtyivät aamu ja yö
    syleilyyn pitkään,
    kun ulapan rajaton hankivyö
    katosi helmahan taivaanrannan
     ja vihurit rannoilla soitti.

    Mä tiesin, valheunta nukkuvi honka,
    ohut-oksainen koivu ja kinoksiin painuneet pensaat.
    Mä tunsin aatokset uhkean kuusen,
    joka valkoiseen vaippaansa kätki
     ikipunaiset, nuoret unet.

    Mä tiesin, aatokset kylmän ja nukkuvan maan
     kapinoivina, elämän uskoa täynnä
    ne vankikahleissaan eli.
    Syvällä maaemon uumenissa kiehui
     ikuinen elämän mehu
    salaa kohoten silmuihin pieniin
    ja alle karkean kaarnan
     taas aikanansa puhjetakseen uutta luomaan.

    Mä tiesin yläpuolla pilvien piilevän
    aurinko jättiläisen,
    maan kuningattaren,
     joka taisteleva oli vallastaan.

    Minä tiesin kevään koittavan taas
    ja kiitävän etelän tuulen
     yli vapaan, aavan ulapan rannoille näille.

    Tiesin, että jälleen kukkivi kumpu, lehvää kantavat puut
     ja vapautta laulaa ilma.



KEVÄÄN LAULULINNULLE


    Mä tiesin: tosiksi muuttuvat suuret
     punaiset, nuoret unet...
    Pieni laulaja, miten suloisesti soitit
    puhjetessa kevään,
     jolloin rakas käsi poimi rintaani
    ensimmäiset puhjenneet vuokot
    valko-sinikukkineen
    ja jolloin palaavain joutsenten helmivyö
     sinitaivaalla siinsi.

    Pieni laulaja, miten iloisesti visersit
     painuessa lapion
    maan mustaan, siunattuun multaan.
    Täytti säveleesi avaruuden,
    kun voimakkain iskuin
     raivattiin maata
    tai hepo asteli edessä auran,
    jota ohjasi uuttera mies.
    Pieni laulaja, yhä noin sinä laula:
     kanna sielumme korkeuksiin!
    Soita taivaiset unelmat,
    joita siivillesi pilvistä satoi,
     sydäntemme kuultaviin!

    Pieni laulaja, kätköistä metsäin
    tuo meille salaiset vihreät viestit.



ENSIMMÄISET VUOKKOSET


    Kenen äänet, kuni hopeaiset tiu’ut
    kujatiellä soi?
    Kenen askelet niin kepeet, nopsat
     olla voi?

    Ketä sykyttävin sydämin mä vuotan
    kotiportilla?
    Kenen kuvan sieluhuni loihdin
    vartoissa?

    Hetki vain, ja kuusikujalta ne kohta
    juosta kirmaisee
    pikkutyttöseni; — rusosilmät
    säteilee.

    Koulustansa kuusivuotiaskin samoo
    reppu selässään.
    »Viivyitte!» — »Me jäimme vuokkosia
    etsimään.»

    Niin he kertoo, kilvan ojentaen mulle
    valkokukkia,
    kevätrinteheltä poimittuja,
    kosteita.

    Näin en iloinnut mä ensi vuokkosista
    liene milloinkaan. —
    Tunnen: elämäni kevät alkaa
     uudestaan.



MUISTATKO?


    Muistatko: pieni, keltainen on mökki,
    aamun rusko läpi oksien puuntaa,
    käkö laulelevi kukkujaan.
    Muistatko pajut, miten penkereellä,
    ne parhaillaan keltakukkihin kietoutuu.
    Ja ilmassa pääsky kiirii.
      Muistatko lapsen pellavapään,
      hän mökin pihapuistikossa
      kiikkuu köysikiikussaan?

    Muistatko sauhut kotoisen saunan,
    'taas äiti sen lämmittää
    lapsosiaan, omia armaitaan varten.
    Ja kuule, pienet karitsaiset
    navetassa pilttuussaan määkii
    ja emoltaan maitoa etsii.

    Tule, katso, lilja on puhjennut esiin
    mullastaan tuvan ikkunan eessä.
    Myös äiti päivänkukkia kylvää.
      Muistatko lapsen pellavapään,
      joka keskipäivän auringossa
      paljasjaloin juosta kinuaa?

     Muistatko pientä peltoa, jonka isä muokkasi,
    loi ojat, kynti ja kuntoon saattoi.
    Kas nyt siinä isä, tuulen tyyntyessä,
    illan suussa vakaana astuu.
    Noin hän vakkasestaan kauraa kylvää,
    ja äiti katsoo, kylvölle siunausta toivoen.
      Muistatko lapsen pellavapään,
      joka isän kintereillä käy
      ja pikku kätösestään jyväsiä heittää.
     Muistatko?...


    *
KESÄN VIIMEISEN KUKAN...


    Kesän viimeisen kukan,
    lokakuussa puhjenneen ruusun
    tuot mulle,
     sinä kuusivuotias.

    Sinun tummat kutrisi
    ovat hienot kuin silkki,
    ja ruskeain silmies pehmeää hohtoa
    ja välkettä katsehes kirkkaan
     en kyllin ihailla voi.

    Olet suloinen lapsi,
     suloisempi kuin puutarhani hienoin orvokki
    tai karitsainen pieni.
    Ja ilomielisnä helkkää
    kuin laulelo linnun armaan
     sun äänes.

    Mun kuusivuotiaani,
     tyttöni pieni,
    keijuna liitelet ihmisten mailla
    hymyisin huulin,
     ja sointujen sädevuo
    sinusta elämään virtaa...
    Somat ovat leikkisi
    ja herttaisesti totta pakinoit
     päivän mittaan.

    Suloinen kuusivuotias,
    sinua nähdessä
    sydän ihmisen lapsuuden kirkkaissa vesissä
     kylpee.

    Ja illoin,
    kun silmäsi uneen painuu,
    täyttävät hyvät henget huoneen, —
     ne vuotees äärellä valvoo.

    Tai koitossa aamun
    säde päivän ikkunahan syttyy,
     kun heräät.

    Kuusivuotias tyttöni,
    olet äitisi runo parhain,
    hänen korkein luomuksensa,
     suloinen lapsi.

    Kesän viimeisen kukan,
    äsken puhjenneen ruusun
    toit mulle,
    kiitos, kiitos!

    En ole emosi minä,
    noin suloista en synnyttää mä tainnut.
    Kuin ruusun ikään
     sinut elämä mulle toi.



OMENAPUUT


    Omenapuut, omenapuut,
    valkeakukkaiset, morsiot kevään,
    teissä on muistoja, teissä on suloa
    elomme hetkiin, vaivojen retkiin,
     vaihteleviin.

    Omenapuut, omenapuut,
    kertokaa tarina
    matalan majan,
    aikainen aamu ja keskinen päivä,
     elämän kalpea ehtoo.

    Omenapuut, omenapuut,
    istutti teidät lapsosen käsi,
    ohjaama äidin, neuvoma taaton,
    vesasta vaaksanmittaisesta,
     pienestä niin.

    Omenapuut, omenapuut,
     tuosta on vierinyt vuosia monta
    ilojen, tuskainkin.
    Taatto silloin kylillä raatoi,
    illoin muokkasi peltoa omaa,
     korvesta kuokki apilaspellon,
    soralla kattoi kujaisen tien,
    viljeli kotoisen kasvistarhan,
     pensahat hoit eli, ojaset oikoi,
    pihalle laittoi kivisen kaivon;
    sen ei kristallikirkas vesi
     loppunut milloinkaan.

    Omenapuut, omenapuut,
     vieläkö muistatte äityen armaan,
    kullankeltaiset kiharat kuinka
    riippui kulmillaan?
     Tuolla hän koivikon rinteellä
    suihkutti maitoa Kaunokin nisistä,
    kiulusta juotteli pellavapäitä
     kaksoispoikasiaan.

    Omenapuut, omenapuut,
     kasvoitte kukkien keralla, joita
    äiti se kasvatti hellin mielin.
    Sireenit, jasmiinit puistikon puolla,
    liljat ja komea »keisarinkruunu»,
     asterit, neilikat, orvokit tummat,
    tuoksuva reseda, jonka on seura
    hieno kuin ystävän parhaan,
     te sekä muut, joitten muisto ei haihdu,
    vartuitte varrelta, kukkia loitte,
    tuhlaten tuoksuja, värien kultaa
     riemuksi rintain sykähtäväin.

    Omenapuut, omenapuut,
     hymyten näitte, kuinka ne kohos
    poikaset polvenkorkuiset,
    kuinka ne nuoraa heitteli, hyppi,
    linkosi palloa, lennätti leijaa,
    kankaalla kirmasi huudellen
     raikkailla lapsenäänillään.

    Omenapuut, omenapuut,
     miksi te äkkiä vaikenette?
    — »Ikävä meidän on kummullamme,
    katso, on harmaa kaivon vintti,
     lahonnut, kallellaan,
    matalan majasen ometta tyhjä,
    kukkaset peitossa sammaleen.
    Nähkää kesantoruohoa laihat
     pellot kasvaa vain.»

    Omenapuut, omenapuut.
     Tiedän, kuinka se tarina päättyi.
    Nurmi jo kattaa taaton hautaa,
    pojat on mennehet merten taa.
    Yksin majassa harmaahapsi
    istuvi mummo,
     heikko jo vanhuuttaan.

    Yksin istuu miettehissään,
     kirjettä vuottelee...

    Omenapuut, omenapuut,
    valkeakukkaiset, morsiot kevään,
     saitte jo pilven itkemään...



VAPAA TYÖ


    Ken työlle eli
    ja jumalilta sai
    poveensa tulen sammumattoman,
     hän onnekas.

    Työ luova, hedelmöittävä,
    mi kuvat toinen toistaan loistoisammat
    eteemme loihdit,
    elämän taikavoima sä!

    Työ, lepommekin kirjokukin verhoot,
    ja voimaa ikuista
    sinusta ystävyyskin imee
     ja rakkaus.

    Työ, niinkuin ylkä sä
    valittus eteen miehuusryhdein
    käyt ojentaen kihlojas
     ja hänet vuoritielle viet.

    Työ luova, hedelmöittävä,
     ei orjan kahle, pakko painava,
    vaan vapaa, ilmaan avartuva,
    ilojen lähde
    sä ylkä ylvähin,
     sun kanssas vaivat voitoksemme kääntyy
    ja yöstä aamu valkenee,
    sun lahjoistasi hapsillemme
    ikuinen nuoruus heijastuu,
    ja silmä, ajan himmentämä,
     saa taivahisen loistehen.

    Työ luova, hedelmöittävä,
    sun miehuussyleilystäs meille
     suloinen onni virtailee.

    Työ, ylkämme,
     mi otsallasi seppelettä
    kuninkaan kannat,
    Sinusta jumalia kiitämme
    ja sulle viritämme ajast' aikaan
     sävelen kaikumaan.

    On sulta kaikki: riemu, tuska, suru,
    on sulta leikki, lepo, lohdutus.
    Sun miehuussyleilysi kaiken antaa,
    sun rinnallas vain yks’ on voimakas:
     suur’ Luonto...



NUKKUVA MAA


    Maa nukkuu,
    siki-unessa raskaassa lepää.
    Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot
    hankien painavain alla.
     Kansa nukkuu.

    Maa nukkuu.
    Kallistuneet ovat kinoksiin
    niittyjen aidat ja avoimet portit.
    Korpi on poluton, ummessa kujat,
    ei kulje viittatietä kukaan.
    Kuin kuollut on kylä,
    ja kansa nukkuu.

    Maa nukkuu;
    vain unen horrosääniä kuuluu,
    järeitä, katkeamattomia.
    Metsän puut korostavat koko voimallaan,
    ja syvään hengittävät lumikattoiset talot
    nietosten keskellä,
    ja kansa nukkuu.

    Maa nukkuu.
     Hyytyneet ovat lähteen suonet
    maan uumenissa,
    jähmeessä virta.
     Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.
    Vain painajainen liikkuu
    pahoin unin kiusaten
     nukkuvaa kansaa.

    Maa nukkuu,
    Pohjolan pitkää unta,
    vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.
    Ei oksain liikahdusta,
    ei pyrähdystä pyyn,
    ei kalketta yksinäisen tikan.
    On muisto vain kaukainen, hyvä,
    taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.
    On muistoa vain kuvaus kansasta,
    joka rakasti, uskoi...

    Niin paksu on lumivaippa
    maan yllä.
    Niin tiiviisti suljetut silmäluomet
     on, ettei ne aueta voi laulun voimin.

    Nyt ollaan kuoleman mailla,
     ja kansa nukkuu.



TAISTOHON LÄHTEVÄ


    Mä taistohon, aavoille lähden
     yli vellovan laineen,
    läpi merten ja maiden,
    halk’ usvien kohtalokkaiden, — —
    en maineen,
     en itseni, turhan en tähden,
    vaan uskon, mi tähtien ratain
    ja kaukaisten vuosisatain
     taa viittaa.

    Mä taistohon lähden;
     sukupolvien poltosta veriin
    tuli minulle syttyi.
    Ja jos orjantappurateriin
    jalat särkyvät, siivet ne kantaa
     yli tuonelan tarhain.

    Pyhät Jumalat, tietäni kaitkaa
     läpi harhain,
    mun kulkea sinne vain suokaa,
    kussa sorretut huokaa,
    ja mun suitsutusuhrini antaa
    vain sille, mi aikojen tauluun
     iäks piirtyy.

    Mua kaitkaa,
    kunis kirpoan voittolauluun
    ja pois esirippu se siirtyy,
     iäisyyttä mi peittää.

    Käyn taistohon; aurinko heittää
    sädesäihkynsä rannalle taivaan.
    Ei vaivaan
    huku etsijän tie,
     vaan se huipuille, voittohon vie.




Muistojen puutarhassa


    Jos laulun kuningas mä oisin seppelpää
    ja helmivyössäni ois kultaa kiiltävää,

    yks helmi hohtaisi kuin kaari kuun, —
    se Sulle oisi — himmentäen muun.

           *     *     *

    Viertä niityn tuoksuvaisen, kevein askelin
    astuin, hopeaiset juovat piirtyi pilvihin.

    Leijui silkkisiivet, kukkiin painui mettiset.
    Sirkat soitti, häilähteli heinäin helpehet.

    Kesyt kyyhkyt yli kedon lensi leijaten.
    Vihannuuttaan hohti aho, punamarjainen

    Kaikui armahani laulu koivurinteeltä,
    laulu kirkas, hilpeä kuin kelloin helinä.

    Niin mä siinä kukkamaata kuljin ihmeissäin.
    Ilon virta vieri yli niittyin vihreäin.

           *     *     *

    Se kulta, jota sulta sain, ei ollut helisevää
    ja loistosi, mi lumos mun, ei kuorta kiiltelevää.

    Sydämes soit, se kultaa vain on pelkkää. Jospa kunne
    mä katson, en sen vertaista mä maailmassa tunne.

    Ja valtakunnat rikkahat ja värisointu-kuvat
    sun kauttasi kuin lumoista minulle avartuvat.

    Kerallas niinkuin leivonen, min siivet pilviin piirtyy,
    mun sieluni nyt hattaroihin purppuraisiin siirtyy.

           *     *     *

    Kätes kaulahani kiersit virkkain:
     »Kulta, kulta!» Yhä kuulen, näen,
    miten hymyävi silmä kirkkain
    kuni lähde, joka kimmeltäen
    ruohostossa suvisäällä päilyy.
     — Yhä näen: suortuvas kuin häilyy,
    yhä tunnen käsivarttes sulon.
    Kuiskees yhtyvi yön kohinoihin,
    kun mä nukun. Ja kun aamun koihin
     herään, tunnen askeltesi tulon.

           *     *     *

    Sun luokses tulin lemmen leikkilöön
    ja tuokiohon hyväilyjen helläin.
    Niin kevyt syke oli sydämelläin,
    kun astuin autuutemme pyhättöön.

    Sun jalkais juuressa mä istuin niin.
    Sä käsin herkin suortuvani liestit.
    Vaan sielustasi sanomat sai, viestit,
    veit kätköihin mun syviin, salaisiin.

    Mä tunsin kosketusta siipies,
    vavisten kuljin pyhää, synkkää maata.
    Mä mitä koin, en kuvaella saata.
    Sä paljon avasit, — ah, sydämes.

    Sun luokses tulin leikein, naurusuin
    kuin kuljetahan juhliin iloisihin.
    Mut suutelomme suli kyynelihin.
    Löi sydän raskain, kovin kamppailuin.

           *     *     *

    Sano armas, miten oma niin sä olla voit.
    Vasta eilenhän me kohdattiin,
     ja jo tänään elämäni kirjaa luet.

    Sano armas, mistä avaimen
     salakirjoitukseen olet saanut.

    Lue, lue, mitään kiellä en.
     Murra sinetit! —
    öinen itku, päivän nauruni,
    lehdet ennen koskemattomat
    avaa, avaa! — Sinä ystävä
     jostain vuosituhansien takaa.

           *     *     *

    Pääni sun polvies varaan
     laskeutuu.
    Tässä mä onneni paraan
    löydän, jos elämä veikin
     osansa; lemmen ja leikin,
    hohtavahelmisen uuden
    luot ihanuuden.
     Vain Sinä. Ei kukaan muu.

    Pääni sun polvies varaan
     laskeutuu.
    Tässä mä suruni yön
    uutimet avaan.
     Irroitan itkuni vyön, —
    Syväriin katsoa kammottavaan
    saat Sinä, loihtia lohdun paraan.
     Vain Sinä. Ei kukaan muu.

           *     *     *

    Sun kauttasi uudesti synnyin,
    kätes hellä mun kiidättää
    taas väylää, ohitse usvain,
     mikä ollut on, kaikki se jää.

    Kiviriippana kaikki mi painoi,
    nyt kirvoten irroittuu.
    Meren valtavan äänen kuulen,
    pian aukeepi virransuu.

    Taas uusia löytöjä kohti,
    taas ryöppyhyn vuolaan veen.
    Ja ne rannan ruostuneet paadet
    iäks' jääköhöt paikoilleen.

           *     *     *

    Suljetun uutimen takana miksi
    lamppu niin himmeesti palaa?
    — Toisilleen tuli vierahiksi
     kaksi, jotka sen salaa.

    Himmeni lamppu, ja öljy kuivi,
    uutta ei vuoda mistään.
    Viety on torille morsiushuivi
    kätköistä pyhäisistään.

    Suljetun uutimen takana janoo
    kuihtuen palsamin kukat.
    Yöunen lohtua turhaan anoo
    sammuneet ihmisrukat.

    Palsamin kuollehet kukkaset putoo,
    kellastuu joka lehti.
    Hämärän lukki seittiä kutoo. —
    Rakkaus kuolla jo ehti.

           *     *     *

    Oi säästä mun hiljaisuuttani
    ja tuskani pientä majaa.
    Mun täällä vuotavat kyynelveet,
     ja mä itken ilman rajaa.

    Elä lähesty askelin hälisevin,
    suo kalmistolleni rauhaa.
    Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
    sit' en toitota julki ja pauhaa.

    Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
    sinetöity on musta ovi.
    Ja jäljellä vain on hiljaisuus
     ja raadeltu ihmispovi...

           *     *     *

    Sä ellös sure kukkaa katkennutta,
    unelmaa särkynyttä elä itke!
    Ei suotta suuri puutarhuri Kohtalo
     puihimme iske, taimilavaa kitke.

    Näät itää siemenet, myös vanhat juuret versoo,
    ja nuput piillehet saa valojuomaa.
    Taas kevät on ja toivo vihannoi, —
     lehviä kyyhky kantaa, etkö huomaa?

           *     *     *

    Etsin aatoksin ja askelin
    paikkaa, kussa kanssas lymysin.

    Siellä lehvät leyhyi, heinät soi,
    siinti kirkkahana päivän koi.

    Viserteli sirkut laulujaan,
    tulvi tuoksut puna-apilaan.

    Löysin rauhan, suuren, suloisen
    hyväilyissä silmäin rakkaiden.

    Sinne kaihomielin kuljen ain',
    vaikka kaukana oot, armahain.

           *     *     *

    Tunnetko, ystävä oi,
    että mä kurkotan sulle,
    ainoolle, rakastetulle
     kättäni lämpöisää.

    Halki melskeisen ajan,
    ohitse taivahan rajan
    läntehen, jonne sä läksit,
     tuijotan yhäti vain.

    Tunnetko, kuinka on sulle,
     ainoolle, rakastetulle
    auki mun sylini ain’?
    Vuodesta vuoteen kannan
    kaihoa täyttymätöntä,
     jonka jo ammoin sain.

    Sammu ei sieluni tunne:
    lempi, min loihtusi loi.
    Käyköön kulkusi kunne,
     ah, sua ain' ikävöin.

    Sulle mä päivin ja öin
    kurkotan kättäni, joskaan
    ystävä, enää et koskaan
     palata voi.

           *     *     *

    Jo syksy tulee, talvi myös
     ja raskas pettymys.
    Puutarhassa mun unteni
    käy turma, hävitys.
     Edessä portin, suljetun,
    on villiköynnös vain.
    — Jäin yksin. — Vietän muistoa
     rakkaitten vainajain...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76080 ***