Initial commitHEADmain

4 files changed, 2546 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76068-0.txt b/76068-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..e11eb6c
--- /dev/null
+++ b/76068-0.txt
@@ -0,0 +1,2529 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76068 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+RYYSYLÄISEN VAAKUNA
+
+Novelli
+
+
+Kirj.
+
+KAARLO O. TANNER
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Työväen Lehti ja Kirjapaino,
+1903.
+
+
+
+
+I.
+
+
+— Kerjäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!
+
+— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen
+kohti vihollista.
+
+Tämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä
+koria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta
+poikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu
+kun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.
+
+Ylivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen
+ajan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla,
+vieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen
+roiskahtaneet.
+
+— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. —
+Hahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.
+
+— Korville kerjäläistä!
+
+Useoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja
+toisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä
+ikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi
+ikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean
+näköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:
+
+— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa!
+Sukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!
+
+Poikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko
+hajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan
+jaloilleen.
+
+Likomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen
+kananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä,
+joka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen
+silmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla,
+purskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja
+lihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.
+
+Tätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän
+sulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.
+
+Poika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi
+uudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.
+
+Herrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet
+portista sisään.
+
+— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.
+
+— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla
+aukaisi hän kyökin oven ja huusi:
+
+— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja
+ravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.
+
+Pojalle hän sanoi:
+
+— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä
+luonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni.
+Hän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin
+huoneisiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät
+kasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä
+oli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan
+yhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän
+erittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis
+tarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla
+hyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä
+henkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».
+
+Vieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen
+johtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies
+maailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä
+ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon,
+kaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta
+ensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja
+jotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.
+
+Mutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut
+hetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli
+liittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän
+virastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.
+
+Neljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja
+herttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön
+rakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua
+ihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta,
+joka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti,
+toivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta,
+tulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.
+
+Nuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka
+auringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat
+tyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat
+sellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja
+tuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen
+muistakin kuin heistä itsestään.
+
+Vanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista,
+lähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan.
+Fransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär,
+alhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä
+vaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten
+tyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja
+Fransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita
+keinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi
+vähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan
+mahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa
+talonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä,
+naisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa.
+Vanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada
+itselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja
+varmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin
+puolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.
+
+Ja siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä
+kysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla,
+saatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli
+suostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.
+
+Vuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä
+kreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä
+hetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden
+hetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen
+yhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi,
+ikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side,
+joka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä,
+jota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli
+silloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän
+sydämen.
+
+Kaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta
+korkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt
+yhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun
+hänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi
+astua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui
+äkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja
+korkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa
+vanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä
+suurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta
+varjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!
+
+Autio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi
+sattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät,
+vaikeammat hetket paroonin mielestä.
+
+Vaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut;
+vasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi
+parooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.
+
+Julia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se,
+joka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein
+kylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus,
+naurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja
+viehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.
+
+Huolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet
+tuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut
+saavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen
+vuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä
+ei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta
+seuranaiselleen.
+
+Ja emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!...
+
+Vuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen
+suruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi
+hän luonnollisesti omana salaisuutenaan.
+
+Ihmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt.
+Parooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa.
+Omassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen
+oli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket
+hänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa,
+mustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet
+vastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.
+
+Ja Julia?... Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän
+toisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen
+sellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja
+nykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.
+
+Sen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.
+
+— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan
+niitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä
+voi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin
+ihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.
+
+Niissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän
+tosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi
+ja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun
+taas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita
+mielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin
+ääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja
+iloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea
+itsensä hurmaavaan syleilyyn.
+
+Mutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska
+Julian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille,
+mutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista
+olisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu
+sen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi
+tapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.
+
+Suruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit
+syntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli
+iloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä
+syistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut
+vieraiden joukossa esiintyvän.
+
+Vaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi
+hän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt
+vasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä
+kuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.
+
+Oi, kuinka hän oli onnetoin.
+
+Menneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja
+huolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana:
+ylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksemista kaikilta —
+yksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti
+hänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa
+ja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen
+näyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy
+viattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.
+
+Katkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa
+tuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen
+päästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa,
+että häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi
+omaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia.
+Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai
+heittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka
+sen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin
+tunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella,
+huolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän
+tiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään
+ole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.
+
+Mutta nyt selkoni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä
+on hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi
+vankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta
+kuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea.
+Nämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys
+näyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi
+irtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä
+hankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.
+
+Siitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä
+lähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan
+kuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei
+myöskään hänen silmänsä ylettyisi.
+
+Puolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni
+näki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.
+
+Iloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä
+katseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat
+olleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana
+menettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen
+asemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian
+syliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä
+ankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes patooni
+katkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi
+mikään puuttunut.
+
+Ei vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu
+parooniin.
+
+Se loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin
+huusi kuin lausui:
+
+— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?
+
+Ei vastausta.
+
+Parooni raivostui:
+
+— Mitä hävyttömyyttä!... Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri
+osoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton,
+saamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta,
+olen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan
+lopulla turvautua armoihin... Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?
+
+Julian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään
+taivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti
+korskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi
+äänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse
+parooniakin puistatti:
+
+— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se
+ole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.
+
+— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?
+
+Paroonin ääni värisi.
+
+— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette
+ehkä: ei milloinkaan!
+
+Parooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:
+
+— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää
+yötä.
+
+Kiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla
+voimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan,
+sitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin
+ja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria
+kyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät
+tuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse...
+
+Kun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus
+heti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:
+
+— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja
+lähti oikopäätä Julian huoneeseen.
+
+Pari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän
+mielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin
+vihaisesti sulkenut.
+
+Huone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.
+
+Ällistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa.
+Huonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen
+haltijatar? Missä oli Julia?
+
+Erään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon
+tapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».
+
+Hetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian
+selvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:
+
+ »Herra Parooni!
+
+ Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni
+ syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan,
+ sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille,
+ täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon,
+ särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta —
+ liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt
+ ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja
+ sitte. Nyt sekin on myöhäistä.
+
+ Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää
+ kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen
+ syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla
+ vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen
+ sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa
+ tyttöä kohtaan. Hyvästi!
+
+ Julia Å.»
+
+Patooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt,
+mutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat
+etsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei
+jäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen
+ja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi
+tarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle
+jotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka
+hän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää...
+
+Patooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet
+palvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne
+päästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen
+naiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin
+näytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä
+hetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen,
+jota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein
+tietämättä mitä sen pitäisi sisältää.
+
+Parooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle
+patsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi
+kuvaa.
+
+— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi...
+Älä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi...
+Että käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei
+olo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet
+olevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme
+niitä... Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on
+verhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa... Miksi et puhu?
+Miksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan
+olevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine... Niin! Sinä olet vaan
+pelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita...
+Houkkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta... Sinä et
+voi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi...
+
+— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.
+
+Se oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan
+häiriintyneenä.
+
+— Ahaa! Niin... Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni!
+Palvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa
+taskustaan.
+
+Ujostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa
+säteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja
+kadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.
+
+— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?
+
+— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.
+
+— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä... Åthelén... Mikä on
+äitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.
+
+— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia
+tauluja seinällä.
+
+— Julia!... Julia Åthelén... Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti
+levottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja
+ikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: —
+Puhu, Sano!
+
+— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.
+
+— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!
+
+Sillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin
+syliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja
+tultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:
+
+— Niin... Olisi minun pitänyt huomata se heti... Nuo silmät. Tuo
+herttaisa katse, korkea otsa...
+
+Kääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:
+
+— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi... Sen
+tiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi
+ystävällisesti:
+
+— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?
+
+— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja
+tuli etsimään täältä lääkkeitä.
+
+— Ja onko hän niitä saanut?
+
+— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.
+
+— Hän siis sairastaa?
+
+— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru
+ilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.
+
+— Kuinka vanha nyt olet?
+
+— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.
+
+— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt
+pyytämässä?
+
+— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun
+etsimään ruokaa itselleni ja hänelle.
+
+— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä
+asutte.
+
+— Tuolla... siellä...
+
+Poika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin
+jatkamaan.
+
+— No, etkö muista missä asutte?
+
+— Niin, mutta kun äiti, tuota...
+
+Lapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.
+
+— Mitä, äitisi?
+
+— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua
+tapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.
+
+— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi
+siis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.
+
+— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.
+
+Parooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka
+painoi pojan käteen ja lausui:
+
+— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä
+ja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen
+luokseni, annan lisää... Nyt saat lähteä äitisi luo.
+
+Poika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti
+kelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu
+palvelija sisään.
+
+— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.
+
+— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan
+minne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.
+
+Palvelija kumarsi ja poistui.
+
+Heti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni
+kerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun
+miehen häntä salaisesti seuratessa.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Huonossa hökkelissä Punavuorenkadun varrella makasi yksinkertaisesti
+sisustetussa huoneessa kalpea nainen. Hengityksensä oli raskasta,
+kuuluvasti vinkuva, jota tuontuostakin keskeytti ankara yskintä.
+Useasti kääntyi riutuva, levoton katse ovelle, ja kun jo alkoi
+hämärtämään, eneni sairaan tuskallisuus.
+
+Lopultakin saapui odotettu. Pieni ryysyläinen töyttäsi ovesta sisään ja
+suoraa päätä sairaan kaulaan, jättäen korinsa ja kannunsa ovelle.
+
+— Katsos äiti... Tuossa rahaa, oikein seteli... Tuonlainen! Nyt osta
+lääkettä ja hyvää ruokaa, että taaskin parannut Arnoldilla on kannussa
+ja korissa ruokaa. Nyt meidän kelpaa elää, äiti, eikö vaan?
+
+Lapsi hyvitteli sairasta suurella riemulla.
+
+Suureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen
+käteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa
+kädestä:
+
+— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?
+
+— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.
+
+— Jumalani... se on häneltä!
+
+Sairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta
+kohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein
+vihaisesti:
+
+— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?
+
+— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.
+
+— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin,
+mutta huuliltaan kuului kuiske.
+
+— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani... Kenties et
+saakkaan, ennenkuin olen mullassa.
+
+Kova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle.
+Hänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet
+vuotivat pitkin kasvoja.
+
+Noin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold
+säikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen
+voimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:
+
+— Äiti, rakas äiti... Ethän kuole... Ei Arnold sitä salli... Minä heti
+käyn lääkettä noutamassa... Äiti, äiti...
+
+— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy
+kuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin... joudut
+toisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä...
+Hän tietää nyt sinun... Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle
+herralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä... Sano, että äiti on
+kärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.
+
+Sairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti
+kävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta
+tehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja
+sairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.
+
+Sillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei
+kukaan huomannut.
+
+Silmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin
+avaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään
+huomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva
+sihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia
+esimiehelleen.
+
+Kun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi
+sihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui
+arasti:
+
+— Herra parooni... Saanko luvan keskeyttää...
+
+Parooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta,
+huudahti hän:
+
+— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!
+
+Sihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin
+arkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi
+varmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.
+
+— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan
+askeleen eteenpäin.
+
+— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti
+erehdyksensä.
+
+— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin...
+
+Parooni soitti.
+
+Naispalvelia astui sisään.
+
+— Tulta! komensi parooni.
+
+— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin
+nöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa
+anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen
+asiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja...
+
+— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä
+virastossa... Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa,
+suoraan sanoen.
+
+»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena.
+Mitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan
+tapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:
+
+— Suokaa minun muistuttaa...
+
+— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien
+niskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena
+nojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.
+
+— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin
+hyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.
+
+— Äh! Niin tuota... Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi
+parooni hajamielisenä.
+
+»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin
+maahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:
+
+— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta
+kun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne,
+herra parooni!
+
+— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?... Miksi ette ole
+nainut?
+
+— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi
+palkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa
+kuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen»,
+ajatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli
+hän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta
+pidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen
+vaativan hommata palkankorotusta.
+
+»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni,
+muisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis
+valikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:
+
+— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi
+lasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.
+
+Herra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai
+hän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.
+
+— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.
+
+— Viisi lasta... Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies...
+
+— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri
+katkerasti.
+
+— Ruokaa ja vaatetta?... Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?
+
+— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää
+viidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.
+
+— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi
+lasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän
+itsekseen.
+
+— Vilpitöin kiitokseni... Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että
+se on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään
+parannusta.
+
+— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen...
+
+Samalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.
+
+— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi?
+Saitko tietää? Joutuin, kuuletko!
+
+— Kyllä, herra parooni.
+
+Lakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:
+
+— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon
+poika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan.
+Siinä kaikki, herra parooni.
+
+— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.
+
+Lakeija aikoi lähteä.
+
+— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen
+vuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!
+
+Lakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni
+pukeutui kun tulipalon riehuessa.
+
+Juuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä
+eteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.
+
+— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne,
+sillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?
+
+Hän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi
+jäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja
+alas laahustaessa:
+
+— Kenkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä... Nyt
+olen yhtä suuri nolla kun konsanaan... Hiton hajamielinen kuhnus
+koko mies... Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin... Mokomat
+pölkkypäät.
+
+Niitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin
+tällä kertaa tahtoi parooni joutua...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka
+tulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa
+tyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi
+sairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi
+naapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.
+
+Säikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun
+poika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari
+tuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää
+nousematta milloinkaan...
+
+— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.
+
+— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.
+
+— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.
+
+— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen
+ruumista vuoteella.
+
+— Äitikö kuollut?... Ei, ei!... Eihän äiti kuole ja jätä minua,
+Arnoldiasi... Äiti, äiti!
+
+Pienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.
+
+— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä,
+örisi Flink.
+
+Pieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami
+suoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä
+älysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen
+pois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän
+korvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen
+taskuun.
+
+Kun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen
+kuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun
+sammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.
+
+Juuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä
+vastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse
+huonetta kohden.
+
+— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää
+vasten kunniallisia ihmisiä?
+
+— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.
+
+— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään
+yölintua. Menkää vaan toiseen taloon.
+
+Matami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.
+
+— Miksi sulette... Minun pitää sinne...
+
+— Luiki matkoihisi, perhanan... taikka...
+
+Se oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.
+
+— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.
+
+— Kuolleista?... Mitä?
+
+— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää
+vaan toiseen taloon!
+
+Flink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras
+jäi seisomaan kuin naulattu.
+
+Kun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:
+
+— Siis myöhästyin... Häntä, Juliaa, en saanut tavata... Yksi on minulla
+jälellä, ja se on poika!
+
+Heitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa
+pihasta...
+
+Muutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä
+viattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa
+kuiskutellessa rakkaan puolisonsa keralla valveilla sänkyssä.
+
+— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä
+äänellä.
+
+— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen... Kuka olisi uskonut,
+että tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa
+kuollessaan sata markkaa.
+
+— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.
+
+— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan
+ihminen tule saamaan tietoa... Milja parkakin kun surkeasti tarvitsee
+palton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy
+sinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja
+sairaloinen.
+
+— Niinpä kyllä... Mutta entä sen naisen hautaus?
+
+— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon
+arkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?
+
+— No?
+
+— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua
+pyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen.
+Vaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja niin
+jää sekin summa meille. Hihhihii!
+
+— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.
+
+— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin
+huokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän
+Mandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.
+
+— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen
+kakarasta...
+
+Ja herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren
+suunnitelmansa valmiiksi.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä
+oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi
+käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan
+kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia
+Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon
+ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän
+myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen
+myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin
+tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.
+
+Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että
+päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada
+hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta
+sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein
+kannattaa.
+
+Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo
+aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren
+pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa
+kaiken päivää.
+
+Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin
+rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja
+nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen
+kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.
+
+Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään
+riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai
+maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold,
+ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien
+lasten kanssa.
+
+Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys,
+kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta
+herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.
+
+Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti,
+että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken
+voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla
+tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken
+voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle
+matamille on mahdollista:
+
+— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu
+minulle.
+
+— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.
+
+Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä
+kauhean karkeasti:
+
+— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...
+
+— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla
+häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne,
+senkin...
+
+— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja
+joutuin!
+
+Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan
+koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää
+suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.
+
+Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies,
+jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen
+poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan
+havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan
+purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen
+vastaamatta.
+
+Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin,
+muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi
+hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt
+jo hiljenneen matamin eteen.
+
+— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä
+josta oli leikki kaukana.
+
+— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen
+kanssa oli tekemisissä.
+
+— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.
+
+— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui
+kärsimättömäksi.
+
+— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan
+huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen
+antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.
+
+— Ettekö sano, missä on poika?
+
+— Ei minun tarvitse!
+
+— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli
+silmäillyt pitkin huonetta.
+
+— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.
+
+— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit
+kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.
+
+— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun
+puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi
+myöntävästi päätään.
+
+— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.
+
+— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt
+poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.
+
+Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja
+parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä
+ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja
+molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat
+miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois
+jättäen talon heti jälkeensä.
+
+— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.
+
+— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta
+suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.
+
+— Toistaiseksi kotona.
+
+— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä
+lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.
+
+— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika —
+kasvatiksi. Ymmärrätkö.
+
+— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen
+ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut
+sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti
+sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä
+mitään tietämättä.
+
+Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja
+kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään
+hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta
+paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana
+päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä
+ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika,
+joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen
+viattomille sukkeluuksille.
+
+Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää
+poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän
+pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan
+seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle
+maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa
+haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen
+hoidettavaksi.
+
+Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti
+kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui
+hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.
+
+Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin
+suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä:
+aatelisvaakunaa!
+
+Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin
+usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen
+salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään
+aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä
+omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi,
+hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden
+suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista
+katsoessa silmiin.
+
+Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan
+sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat
+yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka
+pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse
+ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen
+käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa
+tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä,
+astuu tilalle.
+
+Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.
+
+Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta.
+Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi
+luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä
+hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein
+puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli
+sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas
+mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon
+omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi
+yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden
+hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin
+oli ollut.
+
+Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja
+kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias,
+erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki
+kuuluva toiseen pitäjään.
+
+Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta
+noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain
+kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä,
+ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli
+Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären.
+Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena
+muuttopäivänä.
+
+Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori
+oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut.
+Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta
+paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus
+tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän
+toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai
+Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi
+milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli
+heitä kohtaan tehnyt.
+
+Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen
+kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa
+sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa
+pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan
+syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.
+
+Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen
+hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean
+omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi
+hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt
+osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Noin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra
+Redig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa
+on hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle
+ennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille
+yksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt
+seitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä
+ja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.
+
+Se oli nuori Arnold.
+
+Vanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän
+Oraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia
+ja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn
+aikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan
+ylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli
+silmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla,
+palatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.
+
+Arnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin
+saattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta.
+Lapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti.
+Hän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä
+kohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan,
+miksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta,
+jollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa
+osakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes
+kukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan
+tai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi
+vaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle
+heti luoksensa otettua antoi.
+
+Sukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa
+ja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan.
+Kaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.
+
+Se ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään
+milloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään
+niin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää
+sidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat,
+hienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat
+hänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun
+niitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi
+ja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta,
+suoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo
+iloisena ja onnellisena.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha
+lemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt
+uskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa
+päättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.
+
+Metsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan
+kuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea
+humisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä
+olkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.
+
+Metsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen
+suosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta
+hölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä
+metsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.
+
+Huomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan
+tuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun
+samalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana
+karjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista
+löytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon.
+Tällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän
+päässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa
+ja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.
+
+Siepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä
+metsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa
+sanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti
+sitä äänellään pelättää.
+
+Päästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän
+rauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi
+tuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla
+huutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta
+saavuttavan jonkun lampaista.
+
+Arnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä
+että hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän
+siis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta
+valitettavan myöhään ennätti hän perille.
+
+Kiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa,
+saavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti
+sen maahan, raadellen sitä vimmatusti.
+
+Samalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti
+isännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas
+puolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen
+tarkastamaan sen onnetonta tilaa.
+
+Arnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi
+suuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta
+syystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla
+pyssyllään lammasta otsaan.
+
+— Minun lampaani, minun Killini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa
+kohtaloa.
+
+— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota
+paimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.
+
+Pyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.
+
+Tuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme
+miestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä,
+saavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.
+
+Syntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta
+maassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä
+katkeralla nuhtelevalla äänellä:
+
+— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä
+täällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?
+
+— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin
+metsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani
+yllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa
+auttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.
+
+— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan
+hinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin
+säilyttäen mielenmalttinsa.
+
+— Paljonko määräätte lampaasta?
+
+— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa.
+Tuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies
+osoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.
+
+— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta
+vaikeni.
+
+— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla
+pisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin
+muisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä
+kuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä
+lehden ja virkkoi tyynesti:
+
+— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan
+sen vielä vaikka tänäpäivänä.
+
+— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan
+maksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.
+
+— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja...
+
+— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin.
+Nuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.
+
+— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.
+
+Syntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään,
+aikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa
+taas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi
+kirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki
+koholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:
+
+— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko,
+huolisin velkakirjaa?... Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni
+äpärä, kourissani!
+
+— Mitä?... Kuinka uskallatte?...
+
+Arnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin,
+asettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä
+piipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.
+
+Raivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.
+
+— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni
+syöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti
+kirottu paroonin äpärä!... Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua
+verta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle
+maa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka...
+
+Martti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase
+kohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä
+etääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen
+vihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti
+pyssyn tukki ilmassa.
+
+— Hävytön!... Tulkaa jos haluttaa!
+
+— Lammas!... Konna!
+
+Martti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt
+valloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän
+eteenpäin.
+
+Arnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten
+isku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan
+ja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen
+takaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja
+yhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä
+puunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa
+ja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin
+pyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.
+
+Huolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti
+pystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni
+hänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:
+
+— Konna! Äpärä...
+
+— Isä... Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni
+ja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.
+
+— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on
+maksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi
+hän menneensä liiankin pitkälle.
+
+Arnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä
+tunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui
+kohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen
+sanoi tytölle:
+
+— Kiitos tyt... neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.
+
+— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt
+sinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.
+
+Martin ääni vapisi.
+
+— Minä annan lupaamani velkakirjan...
+
+— Rahat! kuuletko!
+
+— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin
+eteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt
+vasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen
+kaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä
+ja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.
+
+— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te
+äsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta
+määräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.
+
+Martti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui
+hieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:
+
+— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.
+
+— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat
+kasvonsa alas:
+
+— Hyvä herra... lammas ei maksa mitään.
+
+— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat
+
+— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.
+
+— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa
+lampaitani? Ajattele, Orasta!
+
+— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan
+määräämisestä.
+
+Martti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta
+olisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa
+sanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:
+
+— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti
+paikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako
+jalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!
+
+— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle.
+— Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.
+
+Käännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen
+hattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:
+
+— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen
+neidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota
+lampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin
+vetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni
+jonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen teidän
+maatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa.
+Hyvästi!
+
+— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi
+Arnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää
+milloinkaan!...
+
+Kummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan
+omaan hiljaiseen asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun
+proomuin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen
+sekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki
+hän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen
+tytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset
+miehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.
+
+»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin
+äpärä!» — minäkö?
+
+Hän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.
+
+»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään.
+Ei vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen
+kauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen
+seinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle
+sen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli
+joskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon
+köyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella,
+pieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti
+nälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla,
+iljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien
+tyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon
+kalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja...
+
+— Jumalani!... Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän
+ääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan
+astui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta
+puheesta.
+
+— Mi... mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.
+
+Arnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun
+uskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin
+asti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän,
+kävi miten tahansa, siitä tiedustaa.
+
+— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä... Niin, minä olen todella
+hyvin kummallisella mielenlaadulla... Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte
+päästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.
+
+Arnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan
+hopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.
+
+— No, mutta... Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve... Metsässä
+varmaan vilustuit ja sen vuoksi...
+
+— Ei, ei! Minä olen varsin terve... Olisin oikein terve, vieläpä
+iloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni...
+
+Hän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä
+vanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella,
+vakaalla äänellä, mutta painolla:
+
+— Ketkä ovat vanhempani?
+
+— Vanhempasi?... Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei
+hellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen
+rintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta
+vanhuksenkin silmistä:
+
+— Te tiedätte... Olette minua rakastanut... minä rakastan teitä...
+enempi kuin ketään... Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa... Älkää antako
+minun olla tässä hirveässä epätiedossa... Rakas, hyvä, paras isä,
+ketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden
+ilmoittavilta huuliltanne... Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä
+haudan tuolle puolelle.
+
+Vanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän
+sanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo,
+josta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen
+näyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa
+näköalaa virkoi vanhus väräjävin äänin:
+
+— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.
+
+— Isäni?... Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut
+tietoa.
+
+— Nyt sen tiedät... Vanha Redig sen ilmaisi... Tähän asti on häntä
+uskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole... En
+voinut kuitenkaan olla ilmaisematta.
+
+— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja
+niin hellästi minua hoivannut... Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä
+vähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.
+
+— Tiesit? Mistä!
+
+Muutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan
+kysyi hän:
+
+— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?
+
+— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana
+tietonani.
+
+— Ah, nyt käsitän... Olen hänen leikittelynsä tulos... Löytö- tai
+kasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä
+omatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen
+jalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu
+salaamaan... Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan
+perillinen... Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä
+vaikka ainoan lapsen rakkaus... Mutta äitini? Ken oli äitini?
+
+— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie
+ollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut
+omalle niinelleni.
+
+— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen
+naisen ja kerjäläispienokaisen... Tuo nainen oli äitini ja
+kerjäläispoika olin minä... Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan
+pelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä... Omatuntonsa ei
+sallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen...
+
+Hän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni
+kohtaan ei se voi korjata.
+
+— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi
+huomaa erehdyksensä ja silloin...
+
+— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen
+vaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma... Luulisitteko,
+rakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken
+eroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon
+loiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä!
+Onneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä
+kärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani.
+Minä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni
+armopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on
+sydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta
+loassa tahrattu aateliskilpi.
+
+Redig palasi omaan huoneseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä
+ikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa
+oli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän
+pian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla,
+vieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista,
+sinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen
+laski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai
+hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän
+mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta.
+Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni
+oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».
+
+Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas
+käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas,
+miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun
+ikävöisi hän jälleen näkemistä.
+
+Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden,
+ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden
+että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän.
+Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen
+sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään
+nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.
+
+Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta
+ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja
+kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi
+nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten
+silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka
+niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa
+mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...
+
+Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies.
+Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella
+laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:
+
+— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni
+myöskin niiden viehättävä paimen.
+
+Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja
+täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään,
+että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi
+saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.
+
+Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet
+ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan
+omalla vuoteellaan.
+
+Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.
+
+Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli
+valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina
+ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti
+hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti
+näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen
+nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin
+tyytyväisen näköisenä ruohikossa.
+
+Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään
+liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus
+katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:
+
+— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan
+löytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden
+nautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä,
+jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen
+sydämen rauhan saattaa särkeä...
+
+Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja
+Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille
+huulille painaltaa.
+
+Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko
+huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.
+
+Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja
+tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:
+
+— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä
+tulin maksamaan velkani.
+
+— Minä olin nukkunut ja...
+
+— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti...
+Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.
+
+Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen
+puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään
+auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa
+ohimoiltaan, hän virkoi:
+
+— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...
+
+— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta
+velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on
+kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua
+uusista seikkailuista.
+
+— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.
+
+— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan...
+Niin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän
+lampaanne.
+
+— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä
+tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.
+
+— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi
+isänne oli niin suutuksissaan minulle?
+
+Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä
+rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:
+
+— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä,
+päätti hän kostaa kärsimyksensä.
+
+Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi
+synkästi:
+
+— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En
+omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta.
+Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.
+
+— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.
+
+Sana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan
+käsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaksi, siinä
+kaikki.
+
+— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen
+vastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.
+
+Pitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin
+ja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa
+nuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.
+
+Vasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi
+esille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkoi hilpeästi pitäen
+tytön kättä omassaan:
+
+— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi
+heti levollisesti:
+
+— Niin, todella lampaan hintaa... Jospa tietäisitte, kuinka kalliin
+hinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.
+
+Tuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti
+sointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta,
+vaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi
+temmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:
+
+— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen
+Orasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta
+näkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään... Vastatkaapas minulle,
+Orasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?
+
+Nyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi
+ilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi
+hän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.
+
+Arnold jatkoi:
+
+— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta
+minua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini...
+Vastaa minulle, Orasta?
+
+Arnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä
+hellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:
+
+— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö
+Arnoldista? ja minä olen tyytyväinen.
+
+Hiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas.
+Ja kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.
+
+Muutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu
+Arnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan,
+heidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti
+kuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Redigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja
+mielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.
+
+Ennen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän
+vakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä
+tuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja
+viipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun
+palasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkoen sanaakaan ja meni
+kiireesti omaan huoneeseensa.
+
+Paroonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian
+tuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä
+ei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni
+hänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.
+
+Näin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana
+kun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa
+asiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin
+huoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta
+kuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli
+totuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan
+kysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein
+huolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:
+
+— Niin, nähkääs... Minä olen rakastunut!
+
+— Rakastunut?
+
+— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.
+
+— Minä en käsitä... Kuinka se olisi mahdollista.
+
+— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin
+itselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.
+
+— Erkanet täältä?... Mahdotonta.
+
+— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä,
+sillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi
+suoraksi.
+
+— Ja kuka on morsiamesi?
+
+— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä
+on joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä
+ikipäiviksi.
+
+— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.
+
+Ukko oli säikähtyä kuoliaaksi.
+
+— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon
+mennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan
+kuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin
+minulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun
+entisaikoina ja minä en epäile voitostani.
+
+— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.
+
+— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua
+poikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan
+kanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.
+
+Arnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan
+huoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena:
+»Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti
+ilmaista asian ihan ensi tilassa.
+
+Muuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa,
+jälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti
+rakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa
+mahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja
+jokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat
+joutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan
+muisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan
+köyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen
+vakuuttava äänensä.
+
+Eräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää
+hänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri
+oli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä
+ruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja
+Orastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli
+tehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon
+nuoren herran vihollisensa pojaksi.
+
+Sillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta,
+mutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään
+suoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:
+
+— Sinä kirottu... Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot
+murhata. Minä sinut katala tapan!
+
+Arnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan
+pystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse
+suistuessa maahan.
+
+Ukon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:
+
+— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on
+teiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin
+valmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä
+sallisi että kukaan häntä loukkaisi.
+
+— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti
+päästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.
+
+— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan
+sellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.
+
+— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan
+anna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja
+kirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!
+
+— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan
+luopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule
+ystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan
+vallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.
+
+— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että
+Martti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.
+
+Kun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai
+päättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:
+
+— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä.
+Vannon antavani sinut onnen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle
+puolisoksi. Pois!
+
+Martti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään
+poikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta
+ulkopuolella kotinsa rajoja.
+
+Virran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi
+yksimielistä toisiansa tapaamasta.
+
+Martti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä,
+vaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen
+mahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he
+metsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut
+pienintäkään tietoa.
+
+Päivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti
+Arnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan
+hänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän
+suostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli:
+Orasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.
+
+Mikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia
+rahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta
+toveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle
+rautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa
+olivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin
+tilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista,
+mutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta
+seurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän
+yhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.
+
+Ja tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.
+
+Redig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo
+myöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.
+
+Arnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen
+koetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin
+kylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt
+paroonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon
+vierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi
+saanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.
+
+— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.
+
+— Ja syy?...
+
+— On rakkaus!
+
+— Mitä lempoa? Rakkaus?
+
+— Valitettavasti niin on laita.
+
+— Sepä saakeli... Rakkaus!
+
+— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.
+
+— Hm, hm!... Entä rakastettu?
+
+— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka
+ennen omisti Oraslehdon.
+
+— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin
+paljon huolta? Sepä perhanaa!
+
+Paroonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän
+kuitenkin raikkaan nauruun ja virkoi leikillisesti:
+
+— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole
+suurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä,
+ei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle... Käskekää Arnold
+puheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.
+
+Redig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold
+vierashuoneeseen.
+
+Parooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti
+Arnoldille istuinta vierellään.
+
+Koneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.
+
+— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni
+kanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.
+
+Arnold kumarsi.
+
+— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja
+siitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina
+jo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse
+nämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua
+ja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen
+ettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää
+haittaa. Mitä itse vastaat?
+
+— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!
+
+— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin
+valmis katsomaan parastasi.
+
+— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!
+
+— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu
+heti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja
+elämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa
+erityiseen huomioon.
+
+— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo
+pitänyt huolta.
+
+— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti
+tietämättömältä.
+
+— Olen! Aion ryhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.
+
+— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään
+tulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa,
+ken on morsian?
+
+— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä
+läheltä.
+
+Parooni näytti hämmästyneeltä.
+
+— Mitä? Torpparin tytär... Talonpoikaistyttö.
+
+— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan
+kartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä
+huonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?
+
+Se lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.
+
+— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies,
+avioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.
+
+— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on
+hullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.
+
+Minusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea
+ryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon
+mennessä.
+
+— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!
+
+— Entä tulevaisuus?
+
+— Herra parooni vastikään esitteli.
+
+— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin
+tyttärelle.
+
+Arnold nousi.
+
+— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon
+en tullut hyväksytyksi.
+
+Hopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:
+
+— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset
+myötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä
+sanon, että se peruutetaan... Vai luuletko, ettei asioissasi ole
+kellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun
+elän. Ei!
+
+Paroonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky
+taukosi lausui hän levollisesti:
+
+— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan
+armoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen
+kiitollinen. Niin... Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua,
+löytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan
+siitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei
+tule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka
+usea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei
+ole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä
+kiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.
+
+— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta
+isommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?
+
+— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.
+
+— Sitä enempi on minulla... Onko kasvattajalla tai isällä mitään
+eroitusta?
+
+— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.
+
+— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin
+sivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen
+vastaat?
+
+— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä
+tunnustus, herra parooni.
+
+Parooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt
+peruuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:
+
+— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin
+äitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja
+joita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut
+hyväkseen. Siinä koko selvitys.
+
+Arnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.
+
+— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi
+lapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.
+
+Arnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.
+
+— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?
+
+Nyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla
+äänellä hän puhui:
+
+— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten
+niin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo
+ylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän
+kuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin
+todistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta
+halpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä
+vaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä,
+joka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta
+omistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä
+pelontunne sydämessä.
+
+— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!
+
+— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt
+ilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö,
+pojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä
+joka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.
+
+Parooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin
+lattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta
+painavasti:
+
+— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?
+
+— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja
+sanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi
+päätöksestäni. Alina pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni
+ja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa.
+Se on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes
+torpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin
+jaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.
+
+Kumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä
+vastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä.
+Suuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.
+
+Äkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan
+kelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.
+
+— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.
+
+— Heti, herra parooni.
+
+Palvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.
+
+— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä
+keinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan
+torppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.
+
+— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.
+
+— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää
+pakkokeinoa.
+
+Palvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.
+
+Parooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
+Oraslehdon pihalta.
+
+— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig
+kuskille.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Päätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa
+kotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä
+katsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.
+
+Illallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietämättään
+Arnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen,
+kyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin
+mieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella,
+kertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.
+
+Silloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää
+parivaljakot torpan pihalle.
+
+Pala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.
+
+Parooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan
+väen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.
+
+Martti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään.
+Vihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui
+hänestä herrojen vierailu.
+
+Ystävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig
+luonnollisesti seurasi esimerkkiä.
+
+— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola.
+Ehkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.
+
+Viipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti
+parooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen
+Orastan seisomassa uunin lähellä.
+
+»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.
+
+Martti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen
+suonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli
+kaukana:
+
+— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä
+ja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.
+
+— Kernaasti minun puolestani... Asia koskee tytärtänne ja nuorta
+ylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan
+kasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.
+
+— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?
+
+— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa.
+Tyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii
+kasvattajainsa hoivaa.
+
+— Josko minä tiedän?... Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen
+samassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan
+kainaloiseksi... Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty
+vaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!
+
+Parooni puri huuliaan.
+
+— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa,
+että huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin
+siis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa
+lopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.
+
+Paroonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui
+pelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.
+
+— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.
+
+— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella
+tyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin
+vieraita.
+
+Taluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen
+ja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän
+syvällä äänellä:
+
+— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä
+tiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis,
+näiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun
+rakkaaksi puolisokseni?
+
+Vihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa
+vastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä,
+mutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.
+
+— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon
+nuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!
+
+— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka
+joku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en
+ole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle
+ja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän
+vallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan
+ole oikeaa isää... Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!
+
+Kosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää
+paroonin silmille. Hän lausui:
+
+— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies,
+vastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi,
+että hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi
+talonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta
+juuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä
+Oraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä
+todellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti
+säädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä
+myönnyn avioliittoonne.
+
+— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.
+
+— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä
+kostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle,
+Martti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän
+torppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä
+käsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.
+
+— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa
+pitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla
+torppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani.
+Kostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.
+
+Martti hymyili voitonriemulla.
+
+— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan
+rinnoilleen.
+
+Muutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin
+pihalta, kuluttaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin
+Oraslehdon kartanoa kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Noin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan
+torpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää.
+Rata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu
+Helsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.
+
+Määrätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö
+seisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.
+
+Yleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja
+kuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä
+oli tietävinään junassa saapuvan erään korkea-arvoisen ruhtinaankin,
+toinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat
+univormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja
+uteliaisuus kasvoi kasvamistaan.
+
+Nuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä
+vaimonsa keralla edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen
+keskenään.
+
+Molemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse
+asemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta
+yksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta
+maalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.
+
+Eikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta,
+etenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.
+
+— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin
+maalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu
+kansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.
+
+— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti
+postinhoitajatar.
+
+— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu,
+sanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen,
+rovastin ryökynälle.
+
+— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse
+oli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.
+
+Piiiiii!
+
+— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle
+niin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman
+loitommalla...
+
+Junaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari
+II luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä
+kulettamassa.
+
+Junan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista,
+sillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita
+jäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat
+sanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri
+tai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse
+aseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.
+
+»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen
+seurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.
+
+K:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan
+ääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä
+toisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty
+keltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni
+haukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin
+rakennusta ja väkijoukkoa.
+
+Äkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti
+hän seisaalle.
+
+— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?
+
+— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti
+puheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan
+vaikutuksen parooniin.
+
+»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen.
+Hajamielisenä sanoi hän ääneen:
+
+— Hänen nimensä on... Hm! Mikä on hänen nimensä?
+
+— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan
+muutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon
+nuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle
+asemalle.
+
+— Aarno Ottila... Kummallista... Mikä oli, muistatteko, hänen entinen
+nimensä?
+
+— Se oli... tuo... Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin
+apulaisena ja...
+
+— Eihän se ollut vaan?... Ei, ei se voi olla mahdollista.
+
+— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.
+
+— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos,
+puheenjohtaja pyrynä perässä.
+
+Fililililii!
+
+Piiiiiiii!
+
+Konduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen
+minuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.
+
+— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään,
+puheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.
+
+Sitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi,
+luullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän,
+puhjeten samalla raikuvaan »hurraa»-huutoon, jonka sanomalehtimiehet
+kertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan,
+haastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna
+meni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa
+aseman kirjuri.
+
+— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa
+ruohikolla karjaa paimensit.
+
+— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.
+
+— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.
+
+— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten
+tavallista...
+
+— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.
+
+— Äläppä keskeytä... Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä,
+kädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt,
+armas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla
+hän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja
+minun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön
+vuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan
+liittoamme.
+
+— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri
+silloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan
+vaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi... No, niin. Unesi
+toinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.
+
+— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.
+
+— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten
+Ottila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa... Mutta olemmehan silti
+onnellisia?
+
+— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta,
+korkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja
+kietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.
+
+— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta
+kiirehti ottamaan kirjeen vastaan.
+
+Suureksi aukenivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään
+keitä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo
+isäsi B.!»
+
+Suurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti
+erehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia
+testamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:
+
+ »Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön
+ kuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun
+ liittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin
+ niin paljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan.
+ Se on äitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi
+ muistoksi... Kuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle
+ enää suurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun
+ todellinen vaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon
+ rauha. Se on todella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä
+ jalosukuisen vaakunan kanssa tahansa».
+
+— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on
+se paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan
+rinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla
+parooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen
+puolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä,
+sukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta
+kun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan
+hyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin
+määräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta
+summasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.
+
+Sitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka
+hiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi
+oikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».
+
+Niin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla
+sinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin
+kuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneista
+valmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin
+hyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon
+alustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat
+itselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon
+rahastoon.
+
+Vanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä.
+Sydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto
+jonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin
+puolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan
+luopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää
+ja kuolla.
+
+Mutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi
+muinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold
+Orastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita
+hupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä
+jatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä
+omatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen
+vaakunassa.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76068 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..d6d994d
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76068 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76068)