path: root/75981-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75981 ***

language: Finnish




VIRRANTYVEN

Kirj.

O. Manninen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.






SISÄLLYS:

VIRRANTYVEN

Virrantyven

ARAT ÄÄNET

Arat äänet
Huhtikuun-aamu
Kevätsävel
Heinäkuunsää
Kukkula
Tuuliajolla
Hiili
Kultahääpari
Onnellinen
Uusi kohtaaminen
Kentiesi
Iltalaulu
Syyslehdet
Metsän kalmisto
Hiljaisuus

RAUHANMIES

Rauhanmies
Pyhä sota
Erinaceus europaeus
Alli ja telkkä
Kiiski ja lohi
Nokipojat

SEPPOJEN TULILLA

»Nel mezzo del cammin»
P. E. Pavolinille
Kalle Kajander
Toisin antoi aika toinen
Pekka Halonen
Jean Sibelius
Tuli tutkijan akkunasta

MUISTOJEN PÄIVIÄ

Ylösnoussut
Sankarien haudalla
Aurinkoratsastus
Kevään valta
Päivänmaa
Huokaavat korvet
Tietäjän muisto
Porrassalmen työ
Muistojen muurit
Molière

LEHMUKSEN ALLA

Lehmuksen alla
Titania
Särkynyt maljakko
Sapphon laulu
Vaeltajan yölaulu

KULTAISET TORVET

Kultaiset torvet






VIRRANTYVEN



Virrantyven


    Kuvastellen nuokkuu kurjenmiekat,
    kurjenmiekat kultakruunupäät,
    alla heijuvaiset, heljät hiekat,
     päällä päiväkorennoitten häät.

    Alla virta auringossa vilkkuin,
    vetten keinu vilpas, kiihkoton,
    päällä lento poutapilven pilkkuin,
     kulku päivän kulta valjakon.

    Pilven päällä, aallon alla taivaan
    silmin mittaamaton siintävyys,
    ihana kuin ihmislasten vaivaan
     ikävöitty rauhan iäisyys.

    Niinkuin vipajavi virran kalvo,
    haave harhaa, aatos ailakoi,
    nuku ei, ei valppahasti valvo,
     kauko-autereihin karkeloi.

    Sinikorentoinen siivet antaa
    liipotella, minne mieli lie,
    hattarainen haaksi kauas kantaa,
     kuultokuplanansa virta vie...

    Suven suuri, runsas rauha yllä
    soiluvaisen virransuvannon,
    kestät, viivyt vain, sen tiedän kyllä,
     kirkkaan, kiitäväisen tuokion.

    Ehkä vie jo ensi virranpolvi
    kuiluun kurimusten nieleväin,
    kuss' ei saata hohtavainen holvi
     kuvastella virtaa viihdyttäin.

    Sopusointu, suurten vastavoimain
    viihdyttäjä lepoon lempeään,
    kuohut rintain, vaivan vartioimain,
     laula lailla virran viihtymään.

    Tiedän, ettet särkymättä säily,
    kuultos on kuin heljä kupla vain.
    Siksi sielun pohjaan siinnä, päily,
     kons' on hetki valtain valkeain.

    Siinnä kesän siunausta tiukkuin,
    ettei kalva aatos ajan muun:
    kulku kautta kurimusten kiukkuin,
     kautta viimeisimmän virransuun.

    Että rientäenkin ihmisrintaan
    kuvastuksin kultaisin sa jäät,
    niinkuin kuultaa aallon päilypintaan
     kukat suuret, kultakruunupäät.






ARAT ÄÄNET




ARAT ÄÄNET


    Arat äänet, kuin nousu oraan,
     ujot kuiskeet, kuulutte taas:
    »Säde päivän on päilynyt soraan,
    on haljennut haudan paas.
    Iäks eikö taistoon ja toraan
     jo tallattu taimimaas?

    Kevät seurasi talven selkää,
     kevät seurasi sittenkin.
    Kevät viittasi: viherrelkää,
    yli hautojen vihreimmin!
    Kevät, ah, sun antejas pelkää
     suku kukkies kuihtuvin.»

    Mitä vastaan, vienoiset, teille?
    Kevät tietää, ei kenkään muu.
    On koittanut nukkuneille
    ylösnousemus, kukkain kuu.
    Kevät vaatii: sen valvateille
    häävaattehet valmistuu.

    Ei kehrää, ei tee ne työtä,
     vain hiljaa ne heijastaa
    sitä päivää, mi seurasi yötä,
    sen kulkua korkeaa.
    Sen nousette, vaivutte myötä,
     sen kutsua kuunnelkaa.

    Pian, empijät pikkuruiset!
     Lyhyt hetki nyt kaikki luo.
    Ujot kuiskijat toukokuiset,
    kevät kukkia sallii ja suo.
    Sen säät sädehohteluiset
     kaikk' auringon armot tuo.




HUHTIKUUN-AAMU


    On käynyt talven muoto juro
    jo leppoisampaan muhoiluun.
    Jo vääntää väkkäröitä puro,
     tuo huima poika huhtikuun.

    Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa
    niin makeaa, kuin mettä jois.
    Ja lätäköissä lapset kahlaa,
    kuin löytty onnen lähde ois.

    Jo varikselta saappaat saivat
    he punaiset ja pulskat, hei!
    Ja uudet, uljaat kaarnalaivat
    jo vettä viiltämään he vei.

    Tuoll' ojan vartta vainiolla
    käy nuori teini, kirjakoi.
    Ken kirjain kimpussa nyt olla,
    ken niitten pölyt niellä voi?

    Ne sinne jäi, kun kutsun raikkaan
    toi kylätieltä riemu tuo,
    kun silmä sattui sinilaikkaan,
     mi pilviin pilkahduksen luo.

    Ja ennenkuin hän itse huomaa,
    tuoll' ulkona jo uutteroi
    hän puhkoin puroselle uomaa,
     mi riemuin solisee ja soi.

    Hän innoll iskee jäätä särkein,
    hän kevään suonta auki lyö.
    All' auringon nyt ainut tärkein
    on tänään hälle vain se työ.

    Pois kaikki jäykät foliantit
    on kauas, kauas häipyneet,
    pois herrat Hegelit ja Kantit,
     vain helkkyy heljät kevätveet.

    Vain pojan riemut, puuhat pojan
    nyt vallitsee, ja tuokion
    hän ourutessa kevät-ojan
     vain onnellinen lapsi on.




KEVÄTSÄVEL


    Ja hiirenkorva herkin,
    mi puuhun puhkeaa,
    se meille antaa merkin:
     ei mieltä katkeraa!

    Ja laine läikkypäinen
    se meille laulaa näin:
    viel' olin äsken jäinen,
     nyt läikyn kimmeltäin.

    Ja aamun kiurut soittaa
    jo alta auringon:
    kuss' ikään kevät koittaa,
     siell laululinnut on.

    Ne vaipuu, talven vallat,
    kuin niit' ei ollut ois.
    Ei yöt, ei hyyt ja hallat
    kevättä polje pois.

    Se saapuu, uutta, uutta
    taas ihmett' eikö tee!
    Sen nuorta ihanuutta
    maat, ilmat iloitsee.

    Pois kirpoo talven taakka
    sen koittoon kultaiseen.
    Povesi pohjaan saakka
    se saapuu saattoineen.

    Ei estää eljet kateet
    voi tietä voitokkaan,
    ja laulut, kukkasateet
     on kosto laupiaan.




HEINÄKUUNSÄÄ


    Päivä hehkuva heinäkuun,
    hervonnut tuulen tuntu,
    neitoja sotkina salmen suun,
     vartta ei varjele huntu.

    Kukkea, ruusuinen kuultavuus
    helliä päivän paahdon, —
    Afroditenko synty uus
    helmasta aallon vaahdon?

    Kaukana autere karkeloi,
    siintävi laivan sauhu.
    Höyrypilli jo pitkään soi —
    vallaton kiire ja kauhu!

    Poiss' ovat, aaltoko vei ne vai
    ilmako, metsän lehto?
    Autuas aalto, jok' olla sai
    kuolematonten kehto!

    Autuas ilma ja metsä, maa:
    Hellasta Pohjan mailla
    saivat hetkisen heijastaa,
    hehkua Hellaan lailla.

    Helios orhinsa ohjaa päin
    korkeuden sinivuorta,
    kylmän maassakin kypsyttäin
     hempeä neitsytnuorta.

    Maassa, min kohta jo kytkee jää,
    hankien alle mi haipuu,
    kauneus, kauneus välkähtää,
     maan ilo, ihme ja kaipuu.




KUKKULA


    Humisevan holvin
    alla polku loiva,
    monin mutkin, polvin
     ylös kiemuroiva.

    Virsta virstan jälkeen
    nousemista kestää.
     Näköalan välkeen
    metsän seinä estää.

    Joskus oja, aita,
    oudompaa ei uutta.
    Mikään tien ei taita
    yksitoikkoisuutta,

    tarjoo tavatonta,
    maksavata vaivan.
    Muistat tietä monta
    samanmoista aivan.

    Astut, astut vitkaan,
    uupuvat jo jalat.
    Tuskin huomasitkaan,
    kun jo aukee alat.

    Pälvipäihin hiiluu
    täys jo päivän terä,
    keltalainein kiiluu
     halme, pellonperä.

    Taukoo tasamaaksi
    laki vaaran loivan,
    vainioksi, haaksi
     talon vankan, voivan.

    Puunto pirtin seinän
    honkapuulta hohtaa.
    Pitkän pihaheinän
    halki polku johtaa.

    Tanhualle sauvas
    tiellä vuoltu vaipuu,
    samoo katse kauas,
     kauas niinkuin kaipuu.

    korvet, järvet jalot
    kimalluksin kirkkain,
    tanteret ja talot
     ihmisvaltaa virkkain:

    kylät, kirkot vasten
    kaukaisuutta salon
    näkyy koossa lasten
     korttitornin, -talon.

    Yks on suuri yhä,
    näyttää suuremmalta:
    kuultopylväs, pyhä
     korkeutten valta:

    Etäisyytten ääriin
    näkyy estehettä
    peninkulma-määriin
     metsää, vuorta, vettä:

    holvit humuisammat,
    korkeampi rinne,
    vallat vaurahammat
     taloittuneet sinne.

    Pitkät pellot heillä,
    tähdet tähkäpäitä.
    Sieltä silmänneillä
    tiet ei seinäkkäitä.

    Vaara vaaran päällä,
    laajempi sen laki.
    Vasta tunnet täällä,
    kunne haavees haki.

    Laakson tuskaa tuimaa
    tunnet kukkulallas:
    huiput nuo sua huimaa,
     alangot ei allas.




TUULIAJOLLA


    Vain heikko, hauras, vaappuva purren puu
    ja voimaton, pian pirstoiks särkyvä ruori,
    kun alla ammottaa syvä aallon suu
     ja vyöryy, viistäin pilviä, vetten vuori.

    On taivas musta, kuollehet tähdet, kuu,
    on tuul'ajo toivos, onnesi, voimasi nuori.
    Nyt hengen hinnaks aaltoon jok' aarre muu,
    jott' alta ei ohut uppois pähkinänkuori!

    Nyt, myrsky, suurta, selvintä selkää vie,
    miss' ei liki väijy liete ja matalikko,
    vaan kuolon viestinä korkea leimaus lie!

    Nyt rannat, maat jätä, rientäjä henkirikko,
    on turva ainoa aallon ja tuulen tie,
     on laaja, raskas, rannaton lainehikko!




HIILI


    Sysikuopan synkkä hiili,
    kuopast' ikävöitkö pois?
    — Peljästyä piimäviili
     moista mustalaista vois!

    Niin, sen tiedän, mieles tulla
    sepon tult' on tuntemaan,
    hehkumaan on himo sulla,
     kirkastuksen kunniaan.

    Varma vuoros vartoo, malta,
    kerran hehkuhetkes lyö,
    kerran nouset kiron alta,
     käyt kuin aamuhunsa yö.

    Painaa seppo täysin palkein,
    tuo sun tulikoitoksees,
    sinut vaatehtivi valkein,
     henkää hehkun sydämees.

    Silloin hiilut, hiili musta,
    untes suuren tuokion.
    Kenpä tuntis Tuhkimusta,
    joka juhlan tähti on?

    Silloin, sysi synkkä, loistat,
    silloin tuomitset ja jaat:
    tulen voimin kuonan poistat,
     kunnes selvän kullan saat.

    Poiss' on yltäs öiset verhot,
    pakkos piillä pimentoon,
    kipunas kuin kimmel-perhot
     lentää liekkikarkeloon.




KULTAHÄÄPARI


    Kevätliitto nuor', ajat kullankukkurapäät,
    elon kutsuvan kukkahäät,
    ne tietävät, miten päilyä päivän koi,
     miten kukkia mieli voi.

    Iän pitkän työ, yhä itsensä unhottain
    ja muistaen muita vain,
    se virkkaa voi, mitä alttius aikaan saa,
     mitä rakkaus rakentaa.

    Ei mittaa nuorten mieli, miks on se niin;
    kuin marjoihin kultaisiin,
    joit' uhkuu kypsän, siunatun syksyn puu,
     vain kilvan he kurkoittuu.




ONNELLINEN


    Hän onnea antoi ja onnea sai,
    oli onnen sunnuntailapsi hän kai.

    Hän päivänpaistetta myötään toi,
    ilon kukkia kultainen lämpö se loi.

    Säde silmässään, säde sielussaan
    oli hellä, mi kirkasti murheet maan.

    Suli pilvet pois, suli jäisin jää,
    säde voi, mit' ei konsaan kolea sää.

    Niin valitut valtojen korkeain
    väen saa avuks astua heikompain,

    väen, innon, mi väsähtämättä vie, —
    lyhyt elämä, pitkä on etsijän tie.

    Lyhyt elämä, iäinen kaipaus,
    tääll' autuainta vain aavistus.

    Ah, koht' oli ranta jo tullut tuo,
    joka rientäjän vihdoin levätä suo,

    tuta rauhaa suo sopusointuisaa, —
    on kaukana vaivan ja varjon maa.

    Vain rakkautta hän saatoks sai.
    Oli sees, pyhä, päilyvä sunnuntai.

    Oli suur', oli täys suven kukoistus,
    yli maan, meren juhla ja hartaus.

    Pyhän virren hyminä vienoinen
    kohos soimaan kuorojen kaukaisten.

    Ja mullan maasta hän muutti pois,
    kuin soinnut sointua vieneet ois.




UUSI KOHTAAMINEN


    Ne vieri pois ne vievät vaunut
    ja niiden myötä matkamies,
    ja sydän, vaikka valmistaunut,
     vast' eron vakavuuden ties.

    On kotoisissa kammioissa
    nyt hiljaisempaa, tyhjempää,
    ja luona sen, ken sielt' on poissa,
     alati aatos viivähtää.

    Hänt', eronnutta, mieleen johtaa
    kaikk' esineet, kaikk' askareet;
    nykyistä elävämmin hohtaa
    nyt entishetket elpyneet.

    Ne usein ilmi-todellistuu,
    kaikk' ero haihtuu, etäisyys:
    ei mennytkään hän, siinä istuu,
     hymyily vastaa hymyilyys.

    Ja on kuin ensi tuokiossa
    ois soiva tuttu ääni taas,
    kuin hämyisessä kammiossa
     hyväilis sormet suortuvaas.

    Sanoiksi saamasta min esti
    useinkin hetki soinnuton,
    niin läheisesti, lämpöisesti
     nyt soi kuin kuiske sovinnon.

    Kuin saatto, jok' ei luovu luota,
    poismennyt mieleen palajaa,
    salaista tunnustusta tuota
     sanattomasti kuiskuttaa.

    Ja kaipaus, mi kalvoi mieltä,
    ei tyhjyytt' enää tuta voi,
    jo kuuntelee se kevään kieltä,
     se odottaa, se unelmoi.

    Kuin yöhön aamun ylhä sulo
    kuvastuu kohtaaminen uus,
    kuin lapsosille joulun tulo,
     kun laulut soi, kun syttyy kuus.

    On pian mennyt aika pieni, —
    niin rinnan aatos riemuaa, —
    koht' ohjata jo oman tieni
     sen luo ma saan, jok' odottaa.

    Miss' armaamman luo aamu säteen,
    maat heleämmin heilimöi,
    siell' yhdymme taas käsi käteen,
     niin sydämeni ikävöi.




KENTIKSI...


    Kentiesi kevään säillä
    se totta ollut ois,
    kun maat on pälvipäillä
    ja lähtö järven jäillä
     on läikkyellen pois;

    kun kutsui kevään valta,
    koi-luoja, kukkimaan
    runonsa roudan alta,
    tarulta, tai vahalta
     kun tuntui tarhat maan.

    Ois noussut harjahirsi
    sydänten pyhättöön. —
    Jo kerkee syys ja kirsi,
    ei helky kiurun virsi,
    jäi ruusut jäätikköön.

    Lie aika linnunmuuton,
    jo halla virvet vie
    syyslaakson laulupuuton,
    yö tähdetön ja kuuton
     koht' ympärillä lie.

    Ah, kevään kukkakuita,
    kun mett' on metsä, maa,
    ja metsässä ei muita
    kuin linnun laulupuita,
     kuin aamun purppuraa!

    Näe teit' en enää toiste,
    te kevään säihkysäät;
    pois tummuitte jo, pois te,
    se loppuu, kevään loiste,
     ne kestää, talven jäät.

    Kuin haave kevät haipuu,
    sen kukka kuolee pois,
    sen valtakunta vaipuu,
    mut kuolla kevään kaipuu,
     ah, kuunaan kuinka vois!

    Mi mieleen kevään hempi
    niin kuuman polton tois,
    mi loisto, loihtu, lempi?
    Oi uni ihmeisempi,
     kuin kevät itse ois!




ILTALAULU


    Niin kultainen ja lämmin pirtin piisi
    on tulla luo, kun viiltää kolkko sää.
    Mut, sydän, ymmärrätkö ystäviisi
     sä yhtyä, kun synkkyys yllättää?

    Lyö pirta, nopsaan nousee, laskee niisi
    ja helskyin kirjokangas kehkeää.
    Mut, elon kangas, missä katkelmiisi
    on langan laiminlyödyn liittäjää?

    Vuoskymmentä jo vierähdellyt viisi!
    Kuin kaunis ranta, joka kauas jää,
    kuin mennyt, palaamaton paratiisi,

    ol' aika kerran armaampi kuin tää.
    Ah, muistot kaiken kirkkaan, pois mi kiisi,
    kaikk' illan kullat maille kylväkää!




SYYSLEHDET


    On routainen tanner tiemme,
    ei kukkia maassa näy.
    Kesän menneen lehtiä liemme.
     Vilu viime karkelo käy.

    Tuta saamme tuulta ja hallaa.
    Kesän seppelet viima vie.
    Korot raskaat kulkee ja tallaa,
    mi latvoina laulanut lie.

    Ei kuulla, kun uudet, suuret
    suvilatvojen laulut soi.
    Vain syvällä maassa juuret
     mehun meistäkin ehkä joi.




METSÄN KALMISTO


    Ei kuolla metsän jalo
    voi tallijuhdan tapaan.
    Salaisin hautaa salo
     vaeltajansa vapaan.

    Sen viime hengenvedon
    yö lauha ottaa vastaan.
    Kisoille unten kedon
    pois salo laulaa lastaan.

    Väkevät sammuu vaistot,
    ja laukee voima jänteen.
    Taa vaipuu valtataistot,
    kuin päivänlasku länteen.

    Vasaman tuiman vartta
    nyt punaa suonten kulta
    kuin liekki kasvain kartta —
     saa aarteen ahnas multa.

    On juostu viime kiista,
    voi raueta jo raajat.
    Edemmäs riensi riista,
    kuin minne saapuu saajat.

    Pää ylväs maahan vaipuu
    yön helmaan, rauhaan korven.
    Niin kauas, kauas haipuu
    kaikk' äänet ajotorven.

    Pois tenhot teitten aavain
    unohtaa uskalikko;
    unt' yrtiksi jo haavain
     saa rinta nuolirikko.

    Niin vienosti se raukoo,
    niin auttavaisin aikein,
    niin hiljaa taju taukoo:
     näin helppoako vaikein!

    Soi tuuditellen tuoneen
    vain tuuli yön, puut jylhät.
    Yön tähdet ruumishuoneen
    on kynttilöinä ylhät.

    Yö kuolinliinat kutoo,
    sen varjot vainaan pukee.
    Yön kastekyynel putoo,
    yön mykkyys haudan lukee.

    Ja kukkia ja lunta
    kuut kulkee ylle kylväin.
    Maan unta, mullan unta
    all' uinuu metsän ylväin.

    Ja peittynyt on pian
    iäksi ilmain alta,
    kuss' etsi kuolinsijan,
     kuss' uupui metsän valta.

    Vain, kyltyin ihmiskyliin,
    jos eksyt joskus liian
    syvälle korven syliin,
     oi sisko sinipiian,

    käyt helmaan hiljaisimpaan
    sen kätketyinten loukkoin,
    sen viitaan vihannimpaan,
     pois kauas teiltä joukkoin,

    maass' ehkä mätäs hohtaa
    niin vehmas, tuoreen tumma,
    sisällä korven kohtaa
     sua kukkaloisto kumma.

    Mont' ehkä muisteloksi
    sa poimit, poistut luota.
    Et metsän kalmistoksi
    sa tunne paikkaa tuota.

    Et arvaa, mist' on nurmeen
    tuo noussut 'vehmas nukka,
    maast' että sydänhurmeen
     joi voimaa korven kukka.




HILJAISUUS


    Hiljaisuus minun himoni,
     haikeus minun haluni,
    ilta tumma tuttavani,
    ystäväni yö sanaton;
    jäivät mulle, muut kun jätti,
     pelastivat, muut kun petti,
    auttivat vesiajolta,
    vaipumasta varjelivat,
    loivat luotosen merehen,
     uivalle utuisen saaren;

    siell' on teltta terhenestä,
     nuotio sydänsysistä,
    yksinäisen yömajaksi,
    tuttavattoman tuvaksi,
    pyhäksi pysähtyäni,
     areksi asettuani,
    elon tuiman tuokioksi,
    vanhan päiväni varaksi:
    sana siell' ei muilta saavu,
     viesti multa muille vieri,
    meri on saarta saartamassa,
     syöverit syliämässä.






RAUHANMIES




RAUHANMIES


    Miks suotta toista tokaiset,
     sopua oivaa sokaiset?
    Pois kaikki oksat okaiset,
    suo rauha, rauhan saat!
     Rakenna rauhan kappeli,
    se hullu mies, ken tappeli,
    mut viisas tieltä lappeli,
     mink' ehti lapikkaat.

    Miks soittain lähdet sotihin?
     Tuo routa porsaan kotihin,
    tai suistut surman otihin,
    pääs puhki pusket vaan.
     Ei kuku onnenkäkesi,
    jos sonnustatkin väkesi,
    sun pieni pieksämäkesi
     se siellä peitotaan.

    Jos tyhjistä ja vähistä
     ain' alkais räiskää, rähistä,
    jäis ruumenet vain tähistä
    ja lihoista vain luut.
     On julkeaa, jos valaiset
    sa saalispaikat salaiset.
    Jos missä veet on kalaiset,
     vie verkkos vain kuin muut.

    Saat suvaita ja sallia,
     jos maass' on joka mallia;
    ei tasavallan tallia
    sun taikkos luoda voi.
     Ois työtä niistä talkoista:
    tuo punaista, tää valkoista,
    ja paikoista ja palkoista
     juur julma parku soi.

    Suo halullisten hallita,
     maan valituiden vallita,
    vain rauhan virttä rallita:
    hoi-laari-laari-laa!
     Kyll' asiat ne hoitelee
    ja rattaat rasvaa, voitelee
    ja veroruoskin roitelee
     sun nahkaas naukuvaa.

    Kun voit, niin nuku untasi,
     sun valvoo eduskuntasi.
    Vain turhat haaveksuntasi
    ne suista sukkelaan.
     Ei suotu sulle siipiä,
    et lentää voi, mut kiipiä,
    voit hissutellen hiipiä, —
     ties, minne saavutkaan.

    Voi torat paljon tuhoilla,
     mut ruokituilla ruhoilla
    ne käy, jotk' osaa muhoilla.
    On »jomminkummin tai
     päinvastoin» varmin viitoista,
    ei potkita sua liitoista,
    mut lemmon hakkapeliitoista
     vain harmin, haitan sai.

    Silitä, älä sivalla!
     Käy itsehes, jos ivalla
    toist' isket halveksivalla:
    lyö pökkö pökkijää.
     Jo pankkiiritkin pahoittuu,
    ja milläs sitten rahoittuu?
    Maas autioksi ahoittuu,
     ja hampaas naulaan jää.

    Siis, veikko, mieles hillitse,
     ettei sua vimma villitse,
    ja viisauden prillitse
    vain katsele maailmaa.
     Pois luonto lyhytmalttinen
    ja paatos ylenpalttinen!
    Tie tasainen, asfalttinen
     on varmin vaeltaa.




PYHÄ SOTA


    »Me riennämme taistoon, me lennämme, laulamme!
    Siis meillä on kaikilla päämme ja kaulamme.

    Ajan uuden rintama Pohjolan äärillä!
    Ajat muuttuu, niin muoto myös muurijäärillä.

    Mikä juopa, jos entiskausiin vertaamme
    rodun kukkaa, vihreintä vuosikertaamme!

    Joka edistysvoitosta vaarin me otamme:
    monet meillä on olleet jo ilmasotamme.

    Taktiikass' on varsinkin verraton mahtimme:
    mitä laajempi lauma, sen tarkempi tahtimme.

    Univormu on laatua myös paki-parasta,
    ihan uus sävy-yhtymä verasta, sarasta.

    Mitä meill' ei ois ajanmukaista asetta!
    Ota jos mikä vain omakarvainen gasetta:

    on pyssyjä, tykkejä, kuularuiskuja,
    ne ei maar nakkele lentomuiskuja.

    Joka ainoa ammoin jo perästä-laattava:
    miten sihti liekin, mut perä on taattava.

    Tosin kyllä me itse ei keksitty ruutia,
    mut polttaa me osaamme, päivässä puutia.

    Ja pommit ja miinat, voi jotain ne tehota.
    Ja kasarmi-flooramme — eikös se rehota!

    Näet sota ei vaadi vain ruutia, terästä,
    vaan ennen kaikkea henkeä erästä.

    Niin, oikea henki! Sill' itsesi sonnusta,
    kun on pyhä sota nyt kodista, konnusta.

    Nykyaikainen sota on inhimillistä,
    kuten sivistyskansa on kaukana villistä.

    Kera kristityn kun soti valkoinen kristitty,
    ain' onkin päät muotojen mukaan listitty.

    Vain murhattu miehet, ei solvattu nunnia,
    pyhä ollut on ain' alakuntoisten kunnia.

    Pyhät niin hyvin peuhaajat penikkatautiset
    kuin kuhnurit, tuhnurit maailmankautiset.

    Mut entä kun vastass' on pimeä pakana?
    Niin, ei nisun nimeä ansaitse akana!

    Siin' ei sovi ennakkoluulojen luulija:
    me armotta ammumme dum-dum-kuulia.




ERINACEUS EUROPAEUS

Luonnonhistoriallinen tutkielma


    Se muistuttaa hyvin piikkisikaa,
    vain koossa on vika, ei sisussa vikaa.

    Hyv' ei mennä silittämään sen selkää:
    se on peljättävin, kun se itse pelkää.

    Kuten aurinko paistaa hyville, pahoille,
    sen on piikit tanassa kaikille tahoille.

    Sano myyrälle: »Siinä on auringonkerä!»
    niin myyrä myöntää: »Voi olla perä!»

    Se edustaa meillä Europan faunaa,
    ei korpea, Lappia, kotaa ja saunaa.

    Se veisaa: »Kaikk' oomm' tääll' tuonen kauhass',
    mut pistinten takan' on taatuss' rauhass'.»

    Sitä sikäli verrata voi suurvaltaan,
    kuten aurinkoon kerä-kippuraltaan.

    Se kun pörhistää joka piikkisäteen,
    paha ottakoon hänet kintaatta käteen.

    Sen on harja pystyssä harin-hurin,
    kuin piikkitynnyrin kääntäisit nurin.

    Se on hyönteissyöjä, sen näkee suusta,
    sitä myöten sen tuomio ruoasta muusta.

    Se uurtaa ja puurtaa, sill' on pihaheinässä
    sama virka kuin luteenmyrkyllä seinässä.

    Sit' ei siis ole syy erikoisesti vieroa,
    jos ei ystävyyttä myös liioin hieroa.

    Se kun aina varoo: Jos joudun kiikkiin!
    heti keräks se kiertyy ja turvaa piikkiin.

    Kerä kiukkuinen! Sama kuin kuristusnuora
    hädän hetkellä sille ois selkä suora.

    Mitäs teet, kun tuommoinen tuppaa eteen?
    Ota tikku ja sillä se vieritä veteen:

    suurvallan alta maa katoo vankka,
    se on avuton veessä kuin maalla ankka.

    Ala — myyränaurinko — potkia, sätkiä!
    Arat paikat paljastaa visu kätkijä.

    Käy ilmi, mi piikkilinnassa piili,
    kerän keskus, sentimentaalinen siili.

    Sinä ymmärrät Werthereitä ja Lottia,
    kun katselet uivaa iiliskottia.

    Mitä tunsi Napoleon Waterloossaan,
    sitä siili kylmässä qvi pro qvo:ssaan.

    Se huokaa: »Joudu, emo luonto, apuun,
    minun sieluni siirrä jo kalaan tai rapuun.

    Tee siilistä silli edes jonkinlainen, —
    se on puustavin muutos vain pikkarainen!»




ALLI JA TELKKÄ

Lintutarina


    Alli ja telkkä ne souteli suulla lahden,
    lauleli lainehilla ne kilpaa kahden.

    Kiitteli kartanoaan, kovin kerskui telkkä:
    »Oikea on puupönttö, ei pehko pelkkä.

    Valmistettu on mulle se vartavasten,
    tehty se on pesäpirtiksi telkän lasten.

    Torjuu tuulen seinä ja katto sateen.
    Saa sitä katsoissaan moni mielen kateen.

    Siit' ota sinäkin onnesi oppi ja malli!» —
    Vastasi soreasulka aaltojen alli:

    »Mitä se pyhittää, jos pöntössä asut,
    jos munit munittajillesi täyteen vasut?

    Eip' ole ääntä sulla, mi lauluun laukee,
    siellä, miss' aavat, ihanat ilmat aukee,

    missä liikkuu veet syvät, selvät, väljät;
    sulla on poukamas vain ja sen pohjanäljät.

    Pönttös on pökkelö tyyni, ei tuulien tuutu —
    sulle sen onnesi suon, en sure, en suutu!» —

    »On maakynnessä maar olo oivin ja reiluin,
    ei vesill', ilmoilla irtolaisena heiluin.

    aulaa saat sinä, panna taitosi paraan,
    teet tupas sillä vain tuulten ja vaahtojen varaan.

    Ei, tosipohja on toista kuin haaveet hauraat,
    haihattelusta ei valkene päivät vauraat.

    Asianpaikassa auta ei horunloru,
    allin ei allitus eikä joutsenen joru!»» —

    Alli ja telkkä ne noin veti hammasnuottaa,
    näet kukin toistaan luulee ja omaansa luottaa.

    Eip' ois tainnut allia telkkä taata,
    allista telkkä ja pökkelö yht oli maata.

    Kiistivät, kinasivat tovin tuolla tavoin,
    tauotessa kiista ol' yhtä avoin. —

    Kumpiko oppi ol' oikea, kumpi vale,
    kumpiko neuvo nisu ja kumpi kale?

    Toinenko siin' oli rikas ja toinen köyhä,
    toinenko luja ja taattu ja toinen löyhä?

    Toinenko vain oli viisas ja toinen houkka,
    toinenko heistä herra ja toinen moukka?

    Vastatkoon se, ken kummankin loi ja laati!
    Itse he inttivät, kuin oma vaisto vaati.

    Sill' eri eläjät on eri karvaa ja kaavaa,
    toinen ahdasta suosii ja toinen aavaa,

    Ei voi ikinä, millään sovittelulla,
    telkästä allia, allista telkkää tulla.

    Allille ilmoill' on ilo ja aalloilla autuus
    telkälle pesän teko ja naudalle nautuus.




KIISKI JA LOHI

Eläinsatu


    Oli kerran kiiski lohennousukuussa,
    kiven rinnassa killitti virran suussa.

    Lohi nousi uiskellen virran uomaa.
    Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.

    »Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi?
    Minä näytän, kuinka sinust' uidaan ohi.»

    Lohen mielestä siinä oli lysti jehu,
    mies pieni, mut oikea pippurin mehu.

    Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan,
    lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.

    Mut kiiski on kekseliäämpää miestä:
    »Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»

    Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan
    ja huusi: »Jo jääti Tule sukkelampaan!»

    Lohi luuli jo, ett' on ihan tiukka eessä:
    »Sehän menee kuin viksari itse veessä!»

    Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan,
    mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.

    Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri,
    ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.

    Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa
    on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa

    ja lennättää samall' itse kiiskin
    taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.

    Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla?
    »Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»

    — Mitäs opettaa tämä vanha tarina?
    Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.

    Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen
    kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.

    Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa
    sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.

    Se kuskin lailla körökyydin maksaa:
    se takaa puree min pystyy ja jaksaa.




NOKIPOJAT


    Noki meill' on nurmea, ruostekatot ruohoa,
    saamme iän nuoren savupiippua nuohoa,

    harjalta harjalle vaappuen, viippuen,
    henki joka hetki hiuskarvasta riippuen.

    Tiemme on saattama tuulten ja sauhuin.
    Astujat maassa ne katselevat kauhuin.

    Päätä pois kääntävät, jouduttavat jalkaa:
    entä jos sieltä paha alamäki alkaa!

    Tyyntyvät vasta ohi ensi nurkan ehtien:
    helpompi se hermoille palstoilta lehtien!

    Säälivät siellä monet kelpo sielut kiltit:
    »Voi, te elon lapsipuolet, nuoret nokipiltit!»

    Säälitte! Vielä me viipumme täällä
    tuulessa, päivässä, päittenne päällä.

    Pohja on meille, mihin polkea jalka,
    missä ylin muilla on majan kattomalka.

    Totta valkoenkelit ois nähdä halutummat,
    kuin on pienet hankopirut, harmaat ja tummat.

    Liemme nokipeikkoja, joita lapset pelkää,
    mutta muuten tareta te talvi yritelkää:

    kestäiskö kirkkaana lietenne lieska,
    kypsyiskö koreaksi kyrsä ja rieska,

    vai elo ehkä vähän mustemmaksi muuttuis,
    muurienne huipulta jos huimat pojat puuttuis?

    Päällemme ottaa meill' osana ja työnä
    ihmisten kaupungin kaikk' on nokiryönä,

    kivisuonet kierrätellä, luotimme laskien,
    umpiporot pohjimmatkin raivata raskien,

    tehdä tietä, että kävis estymättä henki,
    tuhmasti ett' isännöis ei tuli, reima renki.

    Kenen haave hartaampi kesän marjamaihin,
    lepopäivän päilyntään ja suvisunnuntaihin

    kuin sen, jolle talven viima veikoista taatuin,
    joll' on synkkä sydenkarva seisten ja kaatuin!

    Oispa aina aurinko ja auttais kesän marjat,
    haikarojen hallita jo joutais katonharjat.

    Kaikk' ois samankarvaisia, mustat kanssa muitten,
    viinapuitten vierellä ja alla leipäpuitten.

    Vaan on jäinen talvenjänkä kestämistä kesään,
    paljon puuta, pökkelöä tarvis panna pesään.

    Pian vilu viiltää ja näppäisevi nälkä,
    missä tuli vastaan ei väkevästi välkä.

    Niin on pakko pakkasella, niin on tarvis talvella
    ihmisen tulta, tulen ihmistä palvella.

    Turvaksi sen tuntee ja aarteeksi arvaa,
    kell' on iho ihmisen, ei Mikko-ketun karvaa.

    Tuska olla tuletta ja valkeatta vaiva
    sen, ken julki vaeltaa, ei myyränteitä kaiva.

    Saavat mustat muutamat hoitaa savuhormia,
    jott' ois muilla pitää vara valkeita sormia.

    Kussa tuli tukahtuu ja tuhka hengen tukkii,
    liikumme, ja liedellä taas tulikukka kukkii.

    Herttaista on herätä ja torkahtaa sen ääreen.
    Häkä päät' ei hämmennä, ei kiipee kihti sääreen.

    Paha nokivalkea ei nousemahan kärky,
    palokellon pauhusta ei rakas rauha järky.

    Hyv' ei järky järjestys, ei raiteet, ei kaavat,
    maurit työnsä tekevät ja maurit mennä saavat

    Olo varma, valoisa on majakansan kauniin,
    valkonymfin valkeus se nojaa nokifauniin.

    Muuttumatta, puuttumatta maass' on olo oiva,
    pyrkijänsä pysty saa ja luovijansa loiva.

    Nokipojat nousta saa, on jyrkkä tie ja kaita,
    kupehiila kuilut, missä muilla tasamaita.

    Oksa kutsuu oravaa ja huiput huimapäitä.
    Niitä kasvaa, kaikki säät on niille kasvusäitä.

    Yksi kaatui, kaksi kasvoi, toiset homman hoitaa.
    Katot kansoittelemaan on monta nokinoitaa.

    Ilmaiseksi niitä maasta marrostakin itää,
    huimapäitten heimosta Herra huolen pitää.






SEPPOJEN TULILLA




»NEL MEZZO DEL CAMMIN...»

Eino Leinolle elämän keskipäivässä


    Nous ammoin maaliskuisten unten ummut
    ja välkkyi helkatulet toukokuun.
    Nyt kesää täyttä tähkii kedot, kummut,
     sen vehmain verho pukee maan ja puun.

    Siis tuumitko: koht', armas suvi, tummut!
    Ei, lämpö vain nyt kruunaa loiston muun,
    ja rauhan virret soi, ei sotarummut,
    sua elojuhlaan kutsuu siunattuun.

    Niin Luojan kesä kiirehtivi hiljaa,
    sen täyttyy ihmetyöt, ei kesken jää,
    se maasta nostattavi nuorta viljaa,

    ikuista viljaa, virren heilimää.
    Ja täys kuin kesä kukkaista ja liljaa
     syys olkoon väri-, tähtivälkyntää!

                       6.VII.1918.




P. E. PAVOLINILLE


    »Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla»,
    ett' oisi koskaan Suomen säveleillä
    vaeltaa siivet laulun valtateillä
     ja Suomen virttä virkkaa maalla muulla:

    kuink' immen hius helkkyy kannelpuulla,
    käkösen kullat kukkuu, kuink' on meillä
    runoinen rusko mailla pimenneillä,
     kun päiv' ei paista eikä kuuhut kuulla.

    Nyt Suomen suvihaaveet niittää halla,
    on murhe maassa, mielet miekan alla.
    Mi jäävä lie, kun lankee laaja niitos?

    Vaan uusin soinnuin, suloin kauas helää
    se syntylaulu, jossa Suomi elää.
    Sen siivittäjä, Sulle Suomen kiitos!

                           1911.




KALLE KAJANDER,

Tervehdys 60-vuotiaalle


    Innon miestä, kunnon miestä,
     kynän miestä, kynnön miestä,
    seppoa sepon pajassa,
    Pellervoista pellon työssä
    kiittävi kera-eläjät,
     vaivastasi viljan saajat.

    Heilivi heleä laiho
     aurasi vako-alalla;
    syvemmä vakosi syöpyi,
    siemen loitomma sirahti,
    konsa peltoa peräsit,
    kyisempätä kyntömaata,
     kansan korpisen sisua.

    Oispa korpi kostuneempi,
     raatumpi karu kamara,
    kerkeämmin kiitteleisi,
    ylevämmin ymmärtäisi
    arvoa vaon ajajan,
     uran kaivun kauneutta,
    palvoisi palavin mielin,
    tulisesti toivottaisi
    noita paljon nousevaksi
     sukuasi Suomen soille,
    rotuasi roudan maille
    pitämähän pellon puolta
    liioilta vilun vihoilta,
     hallan töiltä haikeoilta.

             14.III.1922.




TOISIN ANTOI AIKA TOINEN...

E. N. Setälän 50-vuotispäivänä


    Toisin antoi aika toinen,
     lahjoitteli lapsillensa,
    myötätuulen toivehille,
    hankatuulen haavehille,
    kerran Suomelle suvannon,
     kesän armon, aamun kihlat.
    Nyt mitäpä miehellensä
    aika suopi antimiksi,
    suuret vai vähätkö suomat
     vaiko ei vähiäkänä?

    Vastasään väkevän antoi,
     vaati miehen mittasille,
    voiman voittokilpasille.
    Nyt ei tuulesta tukea
    eikä aalloista apua,
     nytp' on miehen mahtaminen,
    tarmon taival soutaminen,
    maalle noita noutaminen
     Sammon saatuja muruja.

    Antoi talven, antoi taiston,
     soi kaiken karaisevaisen,
    pienet kylmivi kypenet,
    suuren liekin suurentavi,
    sepon valkean väkevän
     sydämessä syttynehen;
    paljon polttavi poroksi,
    kestävimmän kirkastavi.
     Meilt' otti olevan onnen,
    kaiken tuumivi tuhota:
    pohjan alta, päivän päältä,
     jäämättä jalansijoa.

    Niinp' on onnen ottaessa
     mies itse enemmän antoi,
    jaksaja jalommin jaksoi,
    korkeni koetuksessa.
    Mink' on maa masennetahan,
    pyhät rannat raiskatahan,
     senp' on seisovi lujemmin
    Suomen linna liikkumaton,
    suojamuuri sortumaton
    Suomen sulhojen povessa,
     sydämessä sykkivässä.

             27.II.1914.




PEKKA HALONEN

Sähkösanoma 50-vuotiaalle


    Paljon on Paavoja Savossa,
     siinä Pekkoja sivussa.
    Yksi on meidän mieli-Pekka,
    mieli-Pekka, maali-Pekka,
    Pekka kuin mäen petäjä,
     Halonen kuin harjun honka.
    Niinp' ole kauan oikeana,
    pystylatvana pysyös:
    sata vuotta työn tekijä,
     työ itse tuhannen vuotta!

              23.IX.1915.




JEAN SIBELIUS


    Sekö mahtaja vain, ken käskee kansoja, maita
    kenen tahto miljoonille on pakkopaita?

    Sekö suuri vain, jota kantaa suitsutuspilvet,
    ja korkea, jolla on kalskuvat kantakilvet?

    Sekö rikkain, jolla on kukkurapäisin kulta? —
    Miks sitten tunnustaisimme taivaan tulta?

    Sa terve, seppo, mahtaja soiton sorjan!
    Sun valtas vapaudeksi on mannun orjan.

    Miss' ikään säveleinesi läsnä lienet,
    siell' ei ole seinät ahtaat, ei pirtit pienet.

    Vaan holvit nousee, heljät kuin ilman pieli,
    on juhlan loisto, hartaus, haltiomieli.

    On avaruuksiin aurinkolennon siipi,
    on kauneushekkuma hengen, mi maassa hiipi.

    Sa terve, soiton mahtaja Suomen mailla!
    Ei Pohjan loihtu viel' ole pontta vailla.

    Se vielä voi, mitä kullat ei kuningasten,
    iki-iloksi helkkyy se heimolle ihmislasten.

    Sotapursin Pohjan urhot ulkosi ammoin,
    verot vei, maat valtasi, kansat täytteli kammoin.

    Nyt soiton pursi kauemmat rientää rannat,
    vaan ihastus on vero se, jonka sa kannat.

    On kansakuntain riemu sun kaukoretkes,
    ja aarre aikakautten sun sointuhetkes.

    Sa voittosaatoin saavut, ja liikkuu linnat,
    ja aukee ihanuudelle ihmisrinnat.

    Ei voi ne vastustaa sävelvaltikkaasi,
    ja maailmaks on kasvava valtamaasi.

                       8.XII.1915.




TULI TUTKIJAN AKKUNASTA ...

O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle


    Tuli tutkijan akkunasta
     yö yölt' yhä tyynenä tuikuttaa.
    Väsy mieli ei mittaamasta
    olevaisien ongelmaa.
     Kuin nousee ja laskee laineet,
    sukukunnat uupuvat unheeseen,
    ja ihmismahdit ja maineet
     kuin kupla on virran veen.

    Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu,
     mut uuvu ei elon virran vuo.
    Iankaikkinen iäisen kaipuu
    tomuss' elää ja etsii ja luo.
     Maan raskas, raukea multa
    ylös irti maast' yhä ikävöi,
    tuta tahtoo se taivaan tulta,
     se henkeä heilimöi.

    Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta
     sama voittelo voimien nousevain,
    ettei ois nähtyjä suotta
    näyt suurien unelmain.
    Maan lasten taistoa tuota,
     sitä mittaa tutkija mielessään:
    maan kenttiä missä ei juota
     veret, kyynelet kylläkään?

    Sitä miettijä mittaa ja vaakaa:
     kova ihmisen kohtalonkoulu on,
    on maata ja mieltä raakaa
    ala raivata rannaton.
     Mut halki vaarain ja harhain
    on taistellen päästy, mi päästy lie,
    on karttanut kaunein ja parhain,
     on eestynyt ihmisen tie.

    Humanistia hopeahasta
     ei allepäin elon ankeus saa:
    niin ollut on, niin on vasta:
    vain kilvoitus kirkastaa.
     Sama voima vieläkin voittaa,
    mi ammoin Persian laumat löi,
    ja vapaus korkea koittaa,
     jota vuossadat ikävöi.

    Taru Hellaan viel' yhä toistuu, —
     se mieleen lämpimän tunnon tuo.
    Maan polkijat maasta poistuu,
    ja kahleensa kansa luo.
     Ja alla kun pohjantähden
    yön kaiheest' astuvi armain maa,
    sen aamun, sen aamun nähden
     »Tosi ollos!» hän toivottaa.

    »Älä käännä kasvojas meistä,
     pyhä vapaus, valkeus ylhä maan.
    Suo voimasi Suomen seistä
    ja varttua vaiheissaan.
     Oi maa, joka niinkuin Hellas
    idän laumat lannistetuksi sait,
    mitä versoa tanterellas
     suo kohtalon korkeat lait?

    Kuki untani kultaisemmin,
     kuki aavistustani armaammin,
    kuki kuntoa maa, jota lemmin,
    jonk' aamua tervehdin.
    Jätä muisto soipa ja sorja
     ajan kaukaisuuksihin kaikumaan:
    ei ollut kansasi orja,
     oli vartia vapaan maan.

    Kuki sointua, Suomen saari,
     väki elvytä Väinämön kantelon,
    luo helkkyvä laulun kaari
    yli Pohjolan pimennon;
     kaje ylhempi yötä ja turmaa
    jätä jälkees aikojen aallokkoon,
    kuin raunioinakin hurmaa
     jalo, hohtava Parthenon!»

                30.8.1918.






MUISTOJEN PÄIVIÄ




YLÖSNOUSSUT


    On tullut valkeus, ja väistyy yö,
    ja korkealla hohtaa huomenkoitto,
    ja elämälle voiton hetki lyö.
     Vaan kuka mittaa, kuink' on kallis voitto?

    Ken tuskan mittaa, mit' on tunteneet
    sydämet kalleimpansa, kaikkens' antain,
    ken ahdistuksen, josta auenneet
     on vihdoin avaruudet aamun rantain?

    Kokea saimme pienen tuokion,
    mit' urhot halki muinaisuuden harmaan;
    sen taistelojen taival ollut on
     valottomampi, vaikeampi varmaan.

    Nyt ankaruutta tuhatvuotisen
    me ehkä aavistamme taattoin taiston,
    sen uskallusta aamuun uutehen
     ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.

    Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään
    asetit kuokkijaksi pohjan korven!
    Sai tuntea se tuiman vastasään,
     sai kuulla torahdukset vainotorven.

    Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot,
    asua suotko päivän kasvoin alla,
    ja kevään kirkastusta mieleen luot,
     niin että väistyy väijyväinen halla?

    Sen otsalla jo voiko kimmeltää
    vapaus, kärsimysten kallis helmi?
    Suur', oikea suo sille määränpää,
    sen riento ettei harhateillä telmi.

    Sen voiman, joka voitti vastasään,
    sen innon, jok' on meissä isäin juurta,
    äl' anna hervota, kun heitetään
     nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.

    Isäimme altis mieli meihin luo,
    on aika etsikon, on hetki enteen.
    Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo
    pojille kauas polveen kymmenenteen.

    Sen sydämemme ääni todistaa:
    ne touon kantaa, toivojemme kunnaat,
    surujen Suomi lohdutuksen saa
     niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.

    Oi aavistuksen kauko-aika uus,
    kun armahamp' on päivä päällä maamme!
    Me — kohta muistumaton muinaisuus —
    ilomme korkeimman me siitä saamme.

    Siit' aatoksemme suureks avartuu,
    on meillä pääsinpäivän riemu pyhä.
    On tullut Suomen korkein toukokuu,
    käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!

    Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa,
    ylemmäs yhä valkeutta kohti
    se voima ikuinen sua koroittaa,
     mi ihmeellisesti kaikk' aikas johti.

                    Keväällä 1918.




 SANKARIEN HAUDALLA


    Valitut kohtaloista korkeimpaan,
     eest' ihmisyyden uhrikuolemaan,
    nyt teillä jälkeen hyvän taistelon
    iäinen rauha voittonanne on;
    iäisen suojan Suomi helmassaan
     suo teille, teiltä suojan saatuaan.

    Työ tehty on, ja urhot uinuvat,
     jaloimman kruunun nuoret voittajat. —
    Se suurta on, kun voiton riemu soi
    ja urhot kunnialla kukkuroi,
    kun sankareill' on ylväät saattueet
     ja maine heille sitoo seppeleet;
    mut suurempaa, kun nukahtavi noin
    työn jälkeen kasvoin tyynen kalpeoin,
    vain kuolon hurmekukka rinnassaan,
     mi rikas, altis kaikk' ol' antamaan.

    Elämän eestä kuoloon tienne vei.
     Muit' urhot muisti, itseänsä ei,
    kun vaati voima vastustamaton,
    kun viehti viime lyöntiin valtimon,
    ei viha vastaan vihan riehuntaa,
     vaan rakkaus väkevämpi kuolemaa,
    kun viime siinto silmään sammuvaan
    ol' aamu kirkas aavistuksen maan,
    jot' oma jalka astua ei saa,
     sun aamus, Suomi, sydäntemme maa.

    Se korkealle hurmeruskostaan
     kohotkoon kummuillenne hohtamaan,
    vapaiksi rannat meille rakkahat
    valaiskoon, armaiksi kuin unelmat,
    joit' urhon sydän syttyin unelmoi,
     kun synnyinmaalle uhrinsa se toi.

    Niin, mullasta, kuss' urhot uneksuu,
     vapauden taittumaton tammipuu
    se varttukohon valon korkeuteen
    ja syvin juurin Suomen sydämeen.
    Sen latva halki aikain laulakoon,
     kuink' urhot astui aamuvartioon.
    Kun sammaltuu jo hautain paatereet,
    vihannat vielä tammiseppeleet
    iäti lehvistään se luokohon
     teolle, josta puhjenneet ne on.

    Nyt eron maisen raskas hetki lyö:
     työ elävälle, teille tuonen yö!
    Vaan te, joit' emme enää silmin nää,
    iäksi sieluumme nyt siirtykää.
    Siell' ainaiset te olkaa asujat,
     siell' omaisista meille omimmat.

    Siell' eläkää, vaikk' ette silmään näy,
     kuin pyhä kutsu: kohti määrää käy!
    Meit' ohjatkaa, tien päähän ehtineet,
    ett' eksy ei, ei uuvu askeleet,
     vaan että voima kasvaa, karaistuu,
    työn suuren mittaan mieli suurentuu,
    ett asehensa henki aateloi
     ja kuolevaiset kuolotonta voi.

              Lausuttu Helsingin vapautuksessa
              kaatuneiden haudalla.




AURINKORATSASTUS


    Bukephalos, Bukephalos —
    ken sillä ratsastaa?
    Ei suvaitse se suitsia,
     ei salli satulaa.

    Se nuori on, se sorja on,
    mut villi, virmapää.
    Kuin monta miestä maassa lie,
    se suistajatta jää.

    Ken yritti, sen tehneensä
    ties katumoiksi kai:
    vain kyljet, raajat ruhjotut
     siin' uskalikko sai.

    »Pois viekää villi potkija!»
    niin tuomio jo soi.
    »Ei konsaan tulla ratsua
     tuost' elukasta voi!»

    Mut ruhtinainen ryhdiltään
    mies nuori astui luo:
    »Mun ajaakseni antakaa
     viel' äksy varsa tuo!»

    Ja orhin ohjiin tarttui hän,
    mi teiskui temmeltäin,
    hän suostutellen suoraan vei
     sen päivän terää päin.

    Hän ymmärsi, mit' urhot muut
    ei voineet ymmärtää:
    vain omaa säikkyi varjoaan
     tuo varsa vauhkopää.

    Ja äkkiä kuin leimaus
    hän selkään leiskahtaa,
    ja raisu ratsu kiitämään
     kuin nuoli kimpoaa.

    Kuin jyske saattaa salamaa,
    niin tanner jytisee,
    ja katsojat ne kauhusta
     jo kaikki kalpenee:

    Koht' auttamatta murskattu
    on uljain toivo maan!
    Ei, aurinkoa kohti vain
    hän rientää ratsullaan.

    Niin nopsana, niin norjana
    nuort' ohjaajaa se vie;
    sen päästi varjonkammostaan
     jo päivänkirkas tie.

    Niin kauniisti se kaartelee,
    kuin siivet sillä ois;
    ja riemuisa on hämmästys,
     jo häipyi pelko pois.

    Ja varsa, äsken vauhko tuo,
    jo toisin tuomitaan:
    moist' orhia, moist' ohjaajaa
     ei nähty milloinkaan!

    Ja konsa leikki leikitty
    ol' uljas, lennokas,
    ei ilon kyynelt' estää voi
     maan vanha valtias:

    »Tee, poikani, jo maastasi
    jalompi valtamaa;
    sun liian pient' on ohjata
     vain Makedoniaa!»




KEVÄÄN VALTA


    On suotu vihdoin Suomen kevät,
    on toivon aika, touon työ.
    Kevättä silmät säteilevät,
     sen syttymystä sydän lyö.

    Se koittaa korkealta, kaukaa,
    ja syvältä kuin suonet maan.
    Sen valtakuntaan valmistaukaa
     kaikk' astumaan ja asumaan.

    Sen kauas viittaa vainen viiri
    on aamun kultaa, purppuraa.
    Niin kauas käy sen valtapiiri,
    kuin aate mielet avartaa.

    Nyt etelästä tuulet tuulee,
    on läsnä lämpö auringon.
    Nyt oraan nuoren nousun kuulee
    se, jolla korvat kuulla on.

    Kuin väkevä on maassa kaiho
    päin päivää, elon heilimää,
    sen kertokoon nyt kevään laiho,
     ja kerran täysi tähkäpää!




PÄIVÄNMAA


    Elämän ihme, armo auringon
     väkevä meille välkähtänyt on:
    Maa nousi alta pohjan yön ja jään,
    päin päivän kirkkautta nosti pään.
     Maa, masennettu pitkään pimentoon,
    vapauteen, aurinkojen aurinkoon,
    pään nosti, käänsi rinnan routaisen,
     joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.

    Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus,
     niin sydämeesi vuoti voima uus.
    Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit.
    Mit' unelmoit, sen uskalsit ja voit.
    Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois,
     sen täytti nuori, nopsa kevätkois.
    Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön,
    sa miestä kasvoit mittaan miehentyön,
    ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun,
     maan valituita valon taisteluun.

    Niin kevät. Entä kesän tähkäpää?
     Täys, ihanainen Suomen suvisää?
    Vapaitten miesten vauras, armas maa,
    miss' ihmis-onni, -kunto kukoistaa?
    Ois suvi kirkas, sorja, suloinen
     maan tään kuin soitto luojan sormien:
    suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot;
    mut maassa haastaa haudat, rauniot
    ja murha, murhe, murros suunnaton,
     ja viha Suomen suvivilja on.
    Ja yöhön päin maan otsa painuu taas.
    Jaloimman kasvun kade halla kaas.
    Oi, että tuhoisimman turman tuo
     kotoinen, raaka, raukka korpisuo!

    Syys maassa on ja sydämissä syys.
     Välähti, sammui kevään väkevyys.
    Maa, verell' urhoin lunastettu maa,
    mielt' eikö muuta mullan-matalaa?
    Kuss' astui kuoloon altis sankaruus,
     jäi eläjäksi kaupin kataluus,
    ja kussa kulki jalopeuran tie,
    shakaalit luihin saakka saaliin vie.
    Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys,
     siin' että kukkis, kypsyis ihmisyys,
    taas vanha vain on roudan, riidan maa,
     miss' ihmispeto valtaa vartoaa.

    Ja aatos kolkko mieltä kouraisee:
     Siis suotta vainko Suomi taistelee?
    Meit' ilkkuuko vain ilve loputon,
    ei kirpoo kirot Suomen kohtalon?
     Maan valkeusko nähtiin, jotta pois
    se katoais ja kahta öisemp' ois
    polomme taival, uus kun sortaa yö?
     Vain yökö määrämme, ei päivän työ?

    Oi aatos ange, noin mi kapinoit,
     oi kuuntele, sa äänen kuulla voit,
    ei vaienna sit' yö, ei surman suu,
    ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu,
    katoovan kaiken kadotessa soi
     elämän kutsu, jok' ei kuolla voi.

    Kuss' ikinä on tehty uljas työ,
     siit' eikö syttyin sydän myötä lyö?
    Kuss' ihmisyytt' on mataloissa maan
    tulella tullut henki kastamaan,
    siell' eikö niinkuin tulenpatsas näy
     päämäärä, päivä, jok' ei mailleen käy?
    Siit', ihminen, kautt' aikain eikö vie
    vapahtajaisi, tietäjäisi tie?
    Sielt' eikö kirkas, vieno viesti soi:
     maa, näytä, mitä päivän valta voi!

    Min vihan vallat voi, se nähty lie,
     lie nähty, minne veri, rauta vie.
    — Ja mahdettu mik' ois maan ihanuus,
    mi kukoistuksen kultakausi uus,
    jos rakasti ja rakensi ja loi
     niin sydämet, kuin vihata ne voi!

    Maa raadeltu, vaikk' yltää yö ja syys,
     sua viel' yks ihanne, yks ihmisyys
    valaisee, kutsuu valo kuoloton:
    maan mahti, liity päivän liittohon,
    sijansa että auringossa saa
     sydänten kaipaavaisten kasvinmaa,
    ett' yhä uudet armaat vyöhykkeet
    vapautuu, kauan kaiheess' uinuneet.
    Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee!
     Siell, elon lähteet silloin solisee;
    kuin maasta nousee sorja palmupuu,
    siell' aatos suurta kohti suunnittuu;
    ja latvaa tuutii tuulet suviset,
     hedelmät kypsyy kullanhehkuiset;
    ja valtakunta miesten valkeain
    avartuu aurinkoisin voittomain.
    Ja kansa, kuolemassa pystypää,
     myös oikein elää, olla ymmärtää.

              Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa
              Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.

    |


HUOKAAVAT KORVET

Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921


    Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet?
     Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi?
    Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet,
    miss' ammoin armas, kaikuva kannel soi.
    Nyt laulun maassa mielet on alla miekan,
     ja missä kukkinut on runo kuoloton,
    nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. —
     Oi kohluja heltymättömän kohtalon!

    Sill' ansainnutko se iskut on ilkivallan,
     ett' ihmisyytt' ikilauluin se seppelöi,
    ett' aurinkoisena, neljänä mailla hallan
    sen hengenvilja virsikäs heilimöi?
     Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova,
    ett' ainaisen ilon heitti se helkkymään,
    siks itse sortuva, että sen loihtu luova
     loi aarteen ainokaisen all' ilman tään?

    Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika,
     kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois,
    kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika
    sen sielulle lennon siipiä suonut ois!
     Ja kauniimp' ihmiskausi kun kerran koittaa,
    kun katseen avartaapi sen aamu uus,
    kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa,
     ei pienin Karjalan lie runoruhtinuus.

    On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan;
     vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös.
    Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan.
    Ol' unta aamusi, totta on turman-yös.
     Eik' auttajaa! On heikko heimosi kunto, —
    siks Suomen otsatähden jo vieras vei.
    Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto,
     oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.

    Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston
 §    maan kansat muut. — Toki kerran ol' aika kai,
    jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston
    ja säihkymään vapauttajasäilän sai.
     Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu,
    vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun,
    ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu,
     ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.

    Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs,
     sa heimon helmi, armas Karjala, käyt,
    vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs,
    vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt,
     syvä sydämessäsi vain väki Vainolainen,
    mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous,
    sa, joll' yli-inhimillinen, yksinäinen
     on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.

    Kuin kärsijän ylvään, jonk' ikituskan ammoin
     näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt,
    niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin
    sun henkesi syösseet yht' ovat ylhät syyt:
     siks säätty on kärsintään se ja vainoon, vaivaan,
    ett' ylhäisiin sen kuoloton kutsu on,
    ett' yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan
     ja mullan orjasta muovannut inehmon.

    Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi
     iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon,
    sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi:
    maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon!
     Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen
    väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö.
    Mut viel' ehyt Äänisjärvest' on Pohjanlahteen
     unes suuri — on ennustähtinen ylläsi yö.

    Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä,
     päin pystyin, korkeampana kohtaloaan —
    niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä,
    niin kärsiä, kestää ol' arpasi ainiaan.
     Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa,
    jot' ei voi rietas sortaja suostuttaa:
    Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa
     en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»




TIETÄJÄN MUISTO

Lausuttu M. A. Castrénin muistokiveä paljastettaessa, 25.VI.1921.


    Kivi, kerro, julista julki sa, vakuus vasken,
     suur' ett' oli kerran raataja Kalevan kasken.
    Sa vaipumatonta kuuluta valloitusta,
    jota saattanut ei punahurme, ei murhe musta,
    ei uhrit murtuvat muut, ei muun veren hinta
    kuin sen, jota altis rientäjän hehkui rinta.
     Sa todista toista kuin ajan houre houkon,
    mi vannoo kaikkivaltaan lauman ja joukon.
    Tuo ilmi kutsutun, korkean hengen voima,
    työn hartaus, sankaruus, valon haltioima,
    tie mahtajan, mittaeltava main ja manterin,
     tie aava, kuin konsanaan oli tie Aleksanterin.

    Mitä Suomi ois, mitä Suomesta missään tiettäis,
     jos tääll' ei työ, vaan velttous voittoja viettäis?
    Karu Pohjan kulma vain polon alla ankeen,
    yön pitkän peittämä, taintunut talven hankeen.
     Sen haaveet haipuis kuin suohallojen sumuun,
    sen voima kuin kohu koskien korpien humuun.
    Sitä kaikki tuivertais vihatuulet Turjan,
    se nauruna ois ja saaliina naapurin nurjan.
     Ja heimomme muu — kuin Sammon särjetyt pirstat —
    on veljestä veljeen tundraa tuhannet virstat —
    mi heist' ois maine, jos tietäjähenget ei heräis,
     ikitietoja tois, suvun kehtomuistoja keräis?

    Pojan kasvoi pohjoinen maa, petun maa ja tervan,
     jalon jaksajan, joll' oli johdatus ylhän Minervan,
    oli kaukomieli, mi kannusti kaukomääriin,
    valon into, mi loi valon yön tuhatvuotisen ääriin.
    Vain hetken hehkua sai syke polttavan suonen,
    pian viihti sen tumma ja viileä virta Tuonen.
     Mut ei mene Manalle mahti mahtajan myötä,
    kuin Väinämön miekka se halkoo usmaa ja yötä.
    Vaikk' uinuu uupunut valtias mullan unta,
    uus ihmistiedon valkeni valtakunta,
    näköranta laajeni, korkeni Pohjan pieli,
     ja suureni Suomen aate ja Suomen mieli.

    Jalot muistosi, kansa, vaskisin patsain vaali,
     teot poikies, joitten suur' oli suunta ja maali.
    Sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä.
    Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä.
     Ei pojilta pois ota alaa isien voitot.
    Vain alhot on ahtaat. Nouse, niin määräs on loitot!
    On vielä vallata maita, on maailmoita:
    sa korpien routa ja rintojen routa voita.
     Kevätvainiot kiirehtii, valo korkea vaatii.
    Käy vastaan valtoja yön. Lain voittaja laatii!
    Valon sotaa käy, niin vapahdat sorretuita,
    niin korkenet itse, niin nostat, et polje muita,
     niin kasvusi karttuu, vainios viljavoituu,
    niin henkesi valta varttuu ja avaroituu,
    sen äärilt' ettei mailleen vaipua saata,
     ei Jumalan päivän valkeus konsaan laata.




PORRASSALMEN TYÖ


        Täyttäös, synnyinmaa,
                mitä vartiopaikkasi vaatii,
        kuin sen on täyttänyt työ
                kunniatanteren tään.

                       Porrassalmen muistokivessa.

    Niinkuin kirkas kellon malmi
     maine kauas kaiuttaa
    sanomaasi, Porrassalmi,
    aikain takaa aikain taa.
     Synkkää, mykkää murheen yötä
    vainko Suomen muinaisuus?
    Yöss' ol' ylhät tähdet myötä,
     työssä tyyni sankaruus.

    Vyöryi lauma kymmenverta
     päin kuin tulva vaahtopää.
    Vaan kuin luoto vasten merta
    Savon jäyhä joukko jää.
    Luoto nosti tuiman töyrään
     tulvan vimmat torjumaan,
    suostunut ei sopuun nöyrään,
     paennut ei paikaltaan.

    Urkittu ei vaali-uurnin,
     onko suunta noin vai näin.
    Yrjö Henrik Jägerhornin
    huuto kaikui: »Miehet, päin!»
     Suoran suunnan, selvän kannan
    kansan terve vaisto ties:
    rauhaa rakkaan kotirannan
     ei tuo meille vihamies.

    Siksi raikuin vastaa rauta
     viekkahasen viettelyyn.
    Siks ei vilpin vehkeet auta,
    kosto kohtaa synkän syyn.
     Muuri, jot' ei mahdit murra,
    vakuus altis, kohtaa: seis!
    »Koirat voi sit' omat purra»,
     vieraan vitjaan ken ne veis.

    »Miehet päin! Ei mieltä arkaa!
     Saalis varma vartoaa.
    Vihollinen pakoon karkaa,
    voitto toista valmistaa!»
     Kymment' yksi — vanha suhde
    torjui illan, torjui yön,
    toisen päivän iltapuhde
     päilyi päättyessä työn.

    Vaan se ilta sees ol' enne
     aamuun avaroituvaan.
    Sorjempaa ei tietä menne
    maineen valo-maailmaan.
     Kasvoi maa, mi verin kastui,
    jalon viljan kypsyttäin:
    Döbeln, Adlercreutz jo astui
     suurta päivän työtä päin. —

    Niin on ollut, niin on vasta:
     aina Suomen syöjät syö!
    Sortuis Suomi maailmasta,
    osamme ois unhon yö,
     tuvistamme jäis vain tuhkaa,
    viljan vainovieras veis,
    ellei vasten vaaran uhkaa
     raiu rautaisesti: seis!

    Vain, jos miehuutta on jäyhää
     ilkivallan torjumaan,
    kun sen laumat riehuu, räyhää
    ylväät ylivoimastaan,
     jos — kuin vasten tyrskyselkää
    seisoo seinä kallion —
    joukko pien' ei vaaraa pelkää,
     vahva Suomen suoja on.

    Turmaa miel' ei torju melto,
     torjuu tarmon teräs vain.
    Suomen pirtti, Suomen pelto
    jää ei valtaan vainoojain.
     Pojat seuraa taattoin tapaa,
    toistuu Porrassalmen työ.
    Suomi valvoo, Suomi vapaa,
     ettei toistu sorron yö.




MUISTOJEN MUURIT

Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan, 29.VII.1925


    Niin aikakaudet, vallat vaihtuu
     kuin aaltojansa virta vie.
    Pois kaikki heikko, halpa haihtuu;
    mi sorru ei, se suurta lie.
     Käy valtavammin vain se esiin,
    kun unhon yöhön uppoo muu,
    kuin tornit tumman virran vesiin
     se korkeana kuvastuu.

    Uutt' elämää uus uhkuu aamu,
     mut ylhäisenä, yksinään
    tuo muinaisuuden muunhaamu
    sen keskelt' yhä nostaa pään.
     Sen paadet haastaa sammalharmaat:
    näin taatot sulle suojelleet,
    laps Suomen, nää on rannat armaat
     Näät isäin työn. — Mit' itse teet?

    Mit' itse teet, mi Suomen rantaa
     ei raasta, mutta rakentaa,
    mi turmat torjuu, turvan antaa,
    mi korkealle kohoaa?
     Kun vaihtuu vuosisatain sarjat,
    mi muuri vankka muisto jää
    ja ilmi tuo kuin torninharjat:
     Näin suurta mahtoi aika tää?

    Näin uhmasi se vainon uhat,
     näin nosti suojamuurit maan,
    näin vapaan Suomen vuosituhat
    saa koota kultatoukojaan;
     näin kuvastella Suomen vesiin
    ne kunniakkaat muurit voi,
    ja Suomen kukkiviin ne kesiin
     näin kauneutta kukkuroi.

    Mit' itse teet? Laill' isäin vastaa:
     vakaasti vartioitse maas,
    laill' isäin käytä muurilastaa,
    rakenna, liitä paateen paas.
     Ja valpas mieli, valmis miekka
    työn vartiossa vanhallaan!
    Ja kallio, ei hauras hiekka,
     on kanta, jolle muurataan.

    Rakenna, missä vainorajat
     maan rintaa vielä ratkovat,
    miss' ahtaat, matalat on majat,
    majoissa mielet matalat,
     miss' ontuu kahtahalle kansa,
    ei käy kuin suora Suomen mies,
    ja viettelevi viekas ansa
     ja viehättävi vieraan ies.

    Rakenna, ett' ois ehyt kerta
     ja terve, suuri Suomen maa,
    ja kansa kaunis, maansa verta,
    todeksi untes Suomi saa!
     Saa armahaks se päivän alle,
    kuin sielus silmihin se nous,
    tee suurta, tähtää korkealle,
     kuin kultanuoltaan Savon jous!

    Rakenna, että muisto, maine
     näin työsi kerran seppelöis,
    ett' ajan virran vinha laine
    sen ylle koht' ei umpeen lois,
     vaan kauneuden holvikaari
    sun asuinmaas ett' aatelois,
    suloinen että Suomen saari
     kuin helmi Pohjan otsall' ois.

                 31.VII.1925.




MOLIÉRE

300-vuotismuiston päivänä, 15.I.1922


    Ne yhtyi, ylhä kirkkaus
     ja herkkyys hengen palon,
    mi Gallian on kaunistus,
    maan mainehelta jalon;
     ne miehen mielen ahjokseen
    sai suuren, aurinkoisen,
    ei ihmisyyttä inhonneen,
     vain leimaa mullan loisen.

    Ne voittelohon voiman soi,
     mi leikitellen voitti.
    Mies yksi ylivoimin voi,
    ja tuhat turhaan koitti.
     Vain käydä voittosaattonaan
    hän käski kiusain, kiukkuin,
    ja kuulun jäljet kukkimaan
     jäi riemun mettä tiukkuin.

    Jäi voittajaksi voimakkain,
     ken sorjan kilvan kesti.
    Pois hetken kuplat kuolee vain,
    suur' elää ikuisesti.
     Viel' areenalla uljas on,
    viel' iskut viuhuu vinhat
    päin laumaa, jok' on luvuton
     kuin ihmis-eljet inhat.

    Kuin petoparveen pystypää
     käy mies, ei väisty, lymy,
    ja aseenansa välkähtää
    vain salamainen hymy.
     Se lauman karsaan lannistaa,
    on vimma voimaa vailla,
    ja monta päivän leijonaa
     pois hiipis hiiren lailla.

    Ne hyppelee, kuin turkissaan
     ne tuntis tuliruoskaa,
    kuin taltuttaja tahtoo vaan:
    hei, tepastelkaa, juoskaa!
     Sua, ilkeys, sua, epattuus,
    sua, itse suuri tyhmyys,
    ei auta, vaikk' on luja luus,
     saat reiän otsakyhmyys.

    Miss' itse ikivaltain lie
     työ turha vastaan kiistää,
    mies sotisorja voiton vie,
    pois naamarinne riistää.
     Ja nähdään, mitä sattuvan
    niin harvoin nähdä saatiin:
    hyv' asia hyvän ajajan
     sai korkeimpaan raatiin.

    Ja maassa hengen ylhän on
     viel' äänivalta vakaa,
    se virkkaa viime tuomion,
    se oikeutta jakaa.
     Kuin soihtu, heljä hengen työ
    kautt' aikain kauas hohtaa...
    soi lyyry, nuolet kohti lyö,
     kätt' itse Phoibos johtaa.






LEHMUKSEN ALLA




LEHMUKSEN ALLA

Walther von der Vogelweide


       »Lehdon on vienon
    nurmikolla,
    miss' alla lehmuksen levättiin,
       päät heinän nyt hienon
    kuopperolla —
    siin' uinutti kulta mun kukkasiin.
       Lehto ja laakso ne vihannoi,
    rallalalei!
    sorjasti niin satakieli soi.


       Mun saapuvan salaa
    nähdä sai vaan,
    jo varroten ystävä rientää luo
       ja hellii ja halaa,
    Neitsyt taivaan!
    ett' onnen ja riemun se rintaan tuo.
       Suikkasi kai tuhat suudelmaa:
    rallalalei!
    Huulteni hohtoa katsokaa!

       Hän kukkia taittaa,
    niistä armaan
    nyt vuoteen allemme laittelee.
       Jo kelpaa ja maittaa
    nauru varmaan,
    jos siitä ken sivu kulkenee.
       Eiköpä vaankin hän siellä nää,
    rallalalei!
    miss' oli ruusuilla mulla pää!

       Jos tiettäis maanneen
    siellä mun — sietää
    ken vois, hyvä luoja, sen häpeän!
       ja lempeä saaneen —
    kuunaan tietää
    sit' ei saa muut kuin minä ja hän
       ynnä pikkuinen lintu vain:
    rallalalei!
    ei sitä kulje se kuuluttain.»




TITANIA

Fröding


    Kuin helkettä viulujen pienten
     humu heikeä koivun ja seljan soi.
    On yö yli metsän nienten,
    mut niittyä kuu hopeoi.
    Mik' on häämötys kutrien häilyvien?
    Kisa vallaton käy, utuvarpahinen.
          Ti-ta! Ti-ta! Ti-ta!

    Kuin harsoja, nilkkoja leijuu,
     helokaulat kaartuu ja olkapäät.
    Ohi vilkkuen kiepuu ja keijuu
    sirot anturat siivekkäät.
    Ken keijuja tuo kera karkelohon,
    yön tanhuat kuun hopeoissa kun on?
          Ti-ta! Ti-ta! Titania.




SÄRKYNYT MALJAKKO

Sully-Prudhomme


    Tuon kukkamaljan viuhka särki —
    jäi kukka kuoloon riutumaan —
    vain hiukan hipaisi sen kärki,
     ei kuultu risahdustakaan.

    Mut kristalliin nyt hieno viiru
    yöt, päivät uurtoansa syö;
    salassa varma, vaikk' ei kiiru,
     tapahtuu, täyttyy tuhotyö.

    Pois tihkui vesi raikas, juomaa
    on vailla kukka maljakon;
    sen vammaa viel' ei silmä huomaa,
     vaan varokaa, se rikki on!

    Noin usein kätten rakkahitten
    kovalta tuntuu kosketus,
    ja sydän murtuu, murtuu sitten,
     sen kukka kuolee, rakkaus.

    On ehyt vielä ulkomuoto,
    vaan hiljalleen jo hiuduttaa
    salainen, syvä haavanvuoto, —
     on vamma tullut, varokaa!




SAPPHON LAULU


    Sen ma taivaisten tasaverraks arvaan
    miehen miekkoisen, joka kasvotusten
    kanssas istuu, sun sulo-äänes soinnun
          luonasi kuulee,

    naurus helkkeen hempeän. Siitä multa
    kohta sylkähtää sydän, rinta syttyy.
    Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
          niin puhe puuttuu,

    kieli kangistuu, tulivirta vieno
    kautta suonten soutavi kaikkianne,
    silmä himmentyy, kohisee ja soipi
          korvani silloin;

    kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
    ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
    kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
          kaikk' elon karva.

    Vaan on kestää pakko, kun niin on säätty




VAELTAJAN YÖLAULU

Goethe


    Vuorten yllä rauha
     on sees;
    ei liiku lauha
    henkäys ees,
     ei riemukkaat
    soi laulelot latvojen alta.
    Kohta jo, malta,
     myös levon saat.






KULTAISET TORVET




KULTAISET TORVET


    Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,
    kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.

    Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus —
    runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.

    Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään
    sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.

    Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen
    suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.

    Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,
    syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.

    Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön,
    tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.

    Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,
    mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.

    Oli kuumempi suur' elon kutsu, mi rientämään
    sotarintaan sen myriaadeja haltioi.

    Syke riemukkaamp' oli rintojen syttyväin,
    sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.

    Uni uljahampi, mi ain' ylös korkeuksiin
    ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.

    Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa
    tarumerten rantoja uusia unelmoi.

    Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen
    eron murtamille viel' elontoivoa toi. —

    Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,
    mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi —

    mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?
    Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.

    Rivi jälkiä vain — yli ratsue ylhäinen
    meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75981 ***