path: root/75964-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75964 ***

language: Finnish




KEVÄTHARTAUS

Kirj.

Einari Vuorela





Jyväskylässä,
K.J. Gummerus Oy,
1921.




SISÄLLYS:

Keväthartaus.

I
Kevättunnelma.
Maaliskuu.
Keväthangilla.
Maaliskuun tunnelmaa.
Kevät tulee.
Huhtikuu.
Muuttolintujen tullessa.
Pieni laulu.
Suo keväällä.
Kevätyö.
Sanoja hämyssä.
Keväthämyssä.
Yösydännä.
Kevätlaulu.
Toukokuu.
Laula, ah, laulusi armahin.
Hetken unta kuutamossa.
Puoliunessa.
Onnellisena hetkenä.
Unissanauraja.
Koti-ikävä.
Kuvitelmia vuodenajoista.

II
Uunin takana.
Raakunkuori.
Metsätuulta.
Eränkävijän ystävä.
Kaiku.
Salainen side.
Miten usein tahtoisinkaan.
Sanaton nuhde.
Jalokivikauppias.
Kellokukat.
Kirjeen tultua.
Ajatus sinusta.
Salaisuus.
Ensimäinen rakkaus.
En tiedä iloitsen vai ikävöinkö.
Kuutamoilta.
Iltavieras.
Yövieras.
Orpolapsi.
Kosto.
Kuollut rakkaus.
Iltalaulu.
Alakuloisuus.

III
Me.
Elokuun kuvia.
Kaivotiellä.
Luodolta lokit ne lentää.
Syysvaikutelma.
Eräretkellä.
Kilpajuoksu.
Lumisade.
Talviyö.
Talviyön hiihtäjä.
Ikuisuuden edessä.
Uusi vuosi.





KEVÄTHARTAUS.


    Minä vavisten pyhäkön ovea avaan,
    näen keväisen kunnaan ja ihanan maan,
    näen kaukaa kirkkojen kultaristit
     ja metsät tuulia tulvillaan.

    Minä aavistan armahan ajan tulon,
    minä hengitän tuulia heleän sään;
    minä vaivun iltasin ikkunapieleen
     kuin salaa onnesta itkemään.

    Minä siunaten pyhäkön ovea suljen, —
    näen kaihojen kunnaat ja unten maan.
    Minä tunnen rintani riemua täynnä
     ja poveni tunteita tulvillaan.




I




KEVÄTTUNNELMA.


    Tuli taas ihanat tuulet,
    tuli taas heleät pilvet;
    kuulin naurua tuvasta,
     räystäs pillitti pihalla.

    Tytöt ne tuvassa nauraa,
    vallattomat, vaarin kuullen,
    kun kevät kehissä kieppuu,
     kapuelee kangaspuilla.

    On kuin suvi suuta soisi,
    halajaisi hauskat muistot,
    kuka kaulasta pitäisi,
     käs polttava povessa.

    On kuin olisi tuvassa
    seinän raot rahoja täynnä,
    hyllyt helliä sanoja,
     kellokaapissa käkiä.




MAALISKUU.


    Jo tippuu räystähät ja varis vaakkuu,
    jo kuormat kallistelee kahtapuolta;
    jo päivä herättelee emännätkin,
     ja tupaan tulvii teeren laulu suolta.

    Taas rinta ailahtelee aavistuksin,
    se kevätpurosena pulpahtelee;
    — se mielis huudella ja hullutella,
     mut kartanolla kaiku kummittelee.

    On arkikin kuin alituista pyhää,
    ja yhä päivä jatkuu jatkumistaan.
    On tytöt iltasin jo tipotiessään,
     mut päivillä he suuttuu sulhasistaan.

    On vaari vedellyt jo verkot tupaan,
    nyt hoppu hypittelee hyppysiään;
    ja kartanolla räystäät tippuu, tippuu,
     ... kuin itkein ihania ikäviään.




KEVÄTHANGILLA.


    Taas hankien huikaisu hurmaa mun,
    taas hopeinen hohtelu huumaa;
    on ajatus kiihkeän kirkasta,
     kuin auringon kultaa kuumaa.

    Taas hankien huikaisu huuhtoo pois
    surun suuren syöntäni syöneen;
    minä unohdan orpona olleeni,
     enkä muistele kenenkään lyöneen.

    Ja tähtinä säihkyvä timanttitie
    vie suksia suhisten, soiden,
    kuin kaipaus sielua siivillään,
     yli valkeiden vainioiden.

    Ah, tuolla on metsä ja tuulissa sen
    soi urvukot unelmiansa...
    Ja ihminen hiihtää ja hiljenee
     kuin unehen valveillansa.




MAALISKUUN TUNNELMAA.


    Hankia hiihtelee hillitty riemu
    lumivalkeissa vaatteissaan;
    ihminen ilon varjoa seuraa
     aavistuksissa, aatteissaan.

    Hankia hiihtelee auringon säteet
    kultasuksilla suhisten;
    ihminen kuulee kummallisen,
     aran, armahan sävelen.

    Hankia halajaa katse kauas...
    Kaiho edellä entää vain
    niin kuin lumivalkea lintu
     yli ilmojen ihanain.




KEVÄT TULEE...


    Kevät tulee! Huhtikuun airuet ajaa.
    Tohisee tornissa tuulet,
    ikkunaan painuvat keväthämärän härmäiset huulet,
     kuuvalo kultaa majaa.

    Kevät tulee! Repelee, rouskuttaa routaa,
    riuhtovi rintoja hangen,
    myrskynä myristen korpia kiertää
     ja tulvain tuhona soutaa.

    Kevät tulee! Ritajaa kirsi;
    kinokset jokena joluu,
    kipenöi kirkkaalta taivaalta
     kiihkeä kiurun virsi.

    Kevät tulee! Maan povet paljastuu,
    kukka kurkistaa,
    heinän pilli pilkistää,
     kumottaa lehtikolttinen koivupuu.

    Onnen huminaa kuulen,
    naurua navettatieltä, laulua lahdelta,
    hupaista hulluttelua hakotarhalta.
    Kaikkialla karkeloi kassapäät kevään
     pyörteissä telmävän tuulen.

    Ikkunat auki! Ovet sepposen selälleen!
    Avoimeksi syli ja sydän!
    Silmä sinertäviin korpiin,
     korva kuuntelemaan!




HUHTIKUU.


    Huu—huu—huhtikuu,
     tempoo tuuli ja telmää puu,
    viheltää vihuri villi;
    pitää peliään peijuunin kukot,
    lentävät lemmosti höyhentukot,
     huutelee soitimen pilli.

    Huu—huu—huhtikuu,
     räiskyttelee räystään suu,
    holisee hopeinen virta;
    karpalosoilla jo kurkia kahlaa,
    lapset laskevat koivuista mahlaa,
     tuvassa piuskelee pirta.

    Huu—huu—huhtikuu,
     leppyy tuuli ja leyhyy puu,
    illassa punertaa salot;
    öisin on ihanaa hämärää puilla,
    tukkilaistulia jokien suilla;
     kunnailta kumottaa talot.

    Huu—huu—huhtikuu,
     nauraa sulle jo toukokuu
    pelloille äkeitä ajain;
    kohta on purojen purskut hiljaa,
    rinteille ripisee siemenviljaa,
     pääsky on malolla majain.




MUUTTOLINTUJEN TULLESSA.


    Minä portaalla kuuntelen vaiti
    kuin onnesta vavisten,
    miten kurkien palajaa parvet
     yli kattojen havisten.

    Ne laulavat kauaksi mennen,
    minä kalvavaan kaihohon jään; —
    minä halajan havinan myötä
     suon suurehen ikävään.

    Ne lentävät lepäämättä,
    minä pirttihin piiloun;
    minä käyn kuin unissa siellä
     ja ikkunaan unohdun.




PIENI LAULU.


    Humisee tuuli, tulee kevät,
     sävelet siivin liitelevät
    ilmojen ihanain yli.
    Silmä katsoo kaukomaille,
    niin kuin kaihon ihmeen nähden.
    Joskus kierii joku kyynel
     kiduttavan kaipuun tähden.

    On kuin uljas matka eessä.
     Rinnassa käy outo ouru.
    Siellä haastaa hellät äänet,
    siellä vierii tunteen virta,
     on kuin läikkyis vene veessä.
    Liukuu yli pääsky pieni
    tirskutellen tietään mennen, —
    asuu jossain räystään alla.
     Mihin johtaa minun tieni?




SUO KEVÄÄLLÄ.


    Ah, mitä kuulenkaan, — kuin kurjen ääntä;
    lie kevättuulta tuttu tuoksu tää;
    kuin pursun lemu leviäisi pitkin,
     ja vaivaismänty nytkää, nyyhkyttää.

    Ah, mitä näenkään, — kuin syvän meren,
    ja siiven havina se siellä soi;
    kuin joutsenparvi poutapilvet pitkin
     sen ulapoita ui ja unelmoi.

    Ah, mitä tunnenkaan, — kuin suuri kaipuu,
    mun raukan poveani poltteleis,
    kuin kurkiparvi lentäin lepäämättä
     mun itkuani ijäisyyteen veis.




KEVÄTYÖ.


    Huokaa suuri sumuaava,
    hongan latvat hoippuu siellä;
    suuret kuuset kumartelee
     kuuhuttaren veneen tiellä.

    Liikkuu airot, liukuu pursi; —
    kaikki katoo, kaikki hukkuu;
    niin kuin onton vuoren alta
     käheästi käki kukkuu.

    Haaksi kulkee, kuohut halkee,
    velhot tarttuu veneen perään;
    sortuu sormet aallon alle,
     — silpoutuivat sirpin terään.

    Kiiltää airo, kiitää venhe,
    alta aavan ähky kuullaan;
    tuulten viimat viheltelee
     kultaisella tuhtopuullaan.

    Nytkyy keula, notkuu laita,
    hauet haukkoo hankapuuta;
    uhkaa kalma kaikin voimin
     yössä yksinäistä kuuta.

    Pirskuu yllä, porskuu alla;
    Luojan käsi pitää perää;
    läikkyy länteen kultavenhe,
     kuohun alta aamu herää.

    Lentää lintu, liikkuu lehti,
    kunnahalla helkkyy käki.
    Vielä hetki, — riemuin rientää
     kylvömailleen kyläin väki.




SANOJA HÄMYSSÄ.


      Hämärissä olen soittanut joitain lauluja viihdyttääkseni
    mieltäni, joka on alituisesti ahdistusta täynnä.

      Yösydännäkin olen herännyt, huulilla uneksittu sävel,
    jonka olen piirtänyt paperille kuun valossa.

      Kevätöinä olen vallankin valvonut, sillä silmänräpäykset
    tuntuvat silloin kallisarvoisilta, ja hetket ovat
    kuin hämäränpumpuliin pujoteltuja jalokiviä.

      Kedoilla keinuu sumu kuin harmaja villa, jonka alta
    kukkia valavan kultasepän viitta vilahtelee.

      Himmeä tupa on kuuntelevinaan, mutta musta muuri
    näyttää raskaasti nukkuvan, vaikka akkunat ovatkin
    jo arassa hymyssä.




KEVÄTHÄMYSSÄ.


    Niin lempeästi nyt tuuli käy
    kuin hengitys metsän poven;
    tule istumaan, vain istumaan
     kynnyspuulle avatun oven.

    Tule katsomaan kauniita pilviä
    ja ihanaa hämärää puilla;
    se on kuin pumpuli himmeä
     suon yllä ja latojen suilla.

    Me kahden kauniissa hämyssä;
    niin herkästi helisee meissä,
    kun kedoilta kevättä häämöttää
     ja metsä on kyyneleissä.




YÖSYDÄNNÄ.


    Mun olla suo näin vaiti sun vierelläs yössä,
    kun helisee hopeiset niidet
    ja kultaiset kaiteet on työssä.

    Mun olla suo näin luonasi — käsi vain käissä,
    kun kuu käy kuunnellen hiljaa
    keväisten kerkkäin päissä.

    Mun olla suo näin vierelläs kevätyö hellä,
    ihan huulilla herkimmät sanat,
    tuhat tuskaa, ah, sydämellä.




KEVÄTLAULU.


    Siemen siristen sinkoaa,
     leivo lauluja linkoaa,
    toukokuu kukittaa maita.
    Tuoksuaa turve ja lemuaa lehti,
    suvituulet tulivat, käkikulta ehti,
     saan taas karjoja kaita.

    Istun hurmassa keväimen,
     soille huikkaan ja huutelen,
    paistavat mättäillä marjat,
    hohtelee hurmeiset karpalohelmet,
    kaukana suolla käy teerien telmet, —
     lähellä käyskelee karjat.

    Jossain armaani kuuntelee,
     posken purppurat puuntelee,
    vapisee valkea povi.
    Ilta kun hämärää maille ajaa
    peittäen pihapuuta ja majaa,
     aukeaa arasti ovi.




TOUKOKUU.


    Kevätöinä, ah, ihmiset kuulkaa,
    on rakkaus raikuna korven.
    Se on henkenä heräävän luonnon
     ja sieluna paimenten torven.

    Se on sisinnä kaikissa meissä,
    se on povessa polttehen lailla;
    meillä kaikki on, kuitenkin käymme
     kuin kaihoten, kaikkea vailla.

    Mitä väriset lehtivä koivu?
    Mitä hyriset metsien kuoro?
    Nyt hymyn on herttainen hetki,
     mut kohta lie kyynelten vuoro.




LAULA, AH, LAULUSI ARMAHIN...


    Laula, ah, laulusi armahin, helkytä hellimmät säkeet!
    Suvi on veräjän suulla ja pelloilla säkit ja äkeet.
    Taivahan lintuset lirittää, lurittaa paimenten torvet.
     Soivat kuin salaiset pyhätöt kaukaiset kaikuvat korvet.

    Koskista kohoaa sydänyön hetkinä ankara kohu.
    Päivisin päittemme yllä on tuoksuvain tuulien tohu.
    Laidunta lampahat laukkoo, hevoset hirnuvat haassa.
     Ilmassa pälisee pääskyt ja sirkkoja sirisee maassa.

    Laula, ah, laulusi armahin, sanele hiljaiset säkeet!
    Ilta jo metsiä kultaa ja pelloilta tulevat äkeet.
    Toukomiehiä toiveita kantaen palajaa työstä.
     Ruisrääkän runoa kuuluu jostain hämäränvyöstä.




HETKEN UNTA KUUTAMOSSA.


    Himmyt kuu kuin hiljaa puhuis
    pelkkää hyvää hymähdellen,
    haaveissansa haukotellen,
    tytön kutriin kujeillansa kurkistaen. —
     Kaukaa niinkuin koski huhuis.

    Niinkuin uni liikkuis mailla,
     hämäränä peittäin puita.
    Alla hunnun huutelevat,
    syleilevät, suutelevat
     kylän nuoret...
    Kuutamo vain kaukomailla
     kaihollansa kattaa vuoret.

    Kummallista... kummallista...
     Hetken unta kuutamossa,
    aavistusta arkaa hiukka.
    Aamulla on kaikki poissa,
     alkaa taasen työ ja tiukka.
    Niin kuin suvi ammoin mennyt
    lemmenkisa muistuu mieleen
    katsoessa selvin silmin
     illalliseen porttipieleen.




PUOLIUNESSA.


    Kerran keväällä kiuruja kirpaili halmeeni yllä.
    Vihreän raikkahat orahat kasvoivat kauniisti kyllä.
    Aitahan nojaten uneksin alkaissa käkien kukun.
     Päivisin riemuiten raadan ja yöni kuin valveilla nukun.

    Näin minä ihanat aamut ja heleys korpien kaikui.
    Karjoja kalkatti mennä ja paimenten rallatus raikui.
    Hymisi koivikkorinne ja kuusoset kumarsi päitään.
     Pyyparit viettivät viitain helmassa viheltäin häitään.

    Tulin kuin outohon tuskaan, otti kuin onni mun syliin.
     Povessa heräsi ihana kaipaus korvesta kyliin.
    Aavistus askarsi siellä ja palaa pauhasi povi.
    Näkynä kangasti kaukaa kylästä armahan ovi.
    Tyttönen heiskahti valkein helmoin, välkkyvin tukin,
     livahti ovesta sinisin silmin ja punaisin sukin.

    Hoipuin kuin houreessa käyden ja vaelsin unessa tiellä.
    Kasvoi jo korvessa kartano, armas sen askarsi liellä.
    Hohtivat pihassa tuomet ja pilkahti kotoinen lahti.
     Portaalla haukkua pilpatti tuuheahäntäinen Vahti.

    Käyskeli raintaa kantava kaunotar karjansa luoksi.
     Ynisi kytketyt kyytöt ja vasikat vastahan juoksi.
    Soitteli ratosti rainta ja vaahtosi valkea rieska.
    Tupruili lempeä sauhu ja tuulessa liepotti lieska.
    Laulahti lypsäjän rinta ja kiurukin virsiä heitti.
     Sininen, silkkinen sauhu nyt laulavan lypsäjän peitti.

    — — —
    Havahdin halmeeni luona, kun tähkät jo täysinä sousi.
     Illalla metsien helmasta kultainen kuunsirppi nousi.
    Keinuili keltaiset korret kuin hellien heijaten päitään.
    Maamiesten emännät valmisti talkoita — elokuu-häitään.
    Häähumun jälkehen aukasi tyttäret aittansa oven.
     Kimalsi kihlojen kullat valossa valkean poven.




ONNELLISENA HETKENÄ.


      Pihlajat kukkivat. Kosket kohisevat ja kunnaat
    kuuntelevat kukkain kasvamista.

      Ihminen ihanuuden keskellä: Hämyssä helähtää
    hääilo, kiiltelevät kisatulet. Vuoren rinnasta kimmahtaa
    kaiku kaiun jälkeen ja kukunnat kumpuilevat
     suun-lämpöisinä kultakerkkäisestä kuusikosta.

      Lintu on saanut lauluunsa hurmaavaa hulluutta,
    pisaran ihanaa ikävää. — Helkyttelee yön unohtaen
    ikkunan kautta ihmisen sieluun.

      Ihan itkemme keskellä iloa. Melkein nyyhkytämme
    rinta riemua täynnä. Tuntuu kuin juuri kadottaisimme
    jotain kallista, tuntuu, kuin heläyttäisimme
    rikki jotakin herkkää, tuntuu, kuin onnemme
     yltäkylläisyydessään pirahtaisi pieniksi kappaleiksi.




UNISSANAURAJA.


    Kuka nauranut on! Minä nauranut oon,
    tuli vuotettu tuttava luoksi:
    tuli kevätyö, joen hopeavyö
     niin välkkyi ja villisti juoksi.

    Kuka nauranut on! Minä nauranut oon,
    ylen ihana eikö oo olla;
    puut humisee, kukat kuiskailee
     kevätkaihoja kartanolla.

    Kuka nauranut on! Kuka itkenyt on.
    Minä ilosta nauroin ja itkin:
    on kullasta tie, vesi venhettä vie
     kuin unessa ulappaa pitkin.




KOTI-IKÄVÄ.


    En viipyä voi, en viipyä saa,
    mua keväinen korpeni huhuu;
    siellä myllyt käy, siellä kurjet soi,
     siellä havukko haastaa ja puhuu.

    En viipyä voi, en viipyä saa,
    tuhat tuttua siellä jo vuottaa;
    puut piiskuttaa, veet loiskuttaa,
     vene vartovi miestä ja nuottaa.

    En viipyä voi, en viipyä saa,
    on ystävän ikävä olla. —
    Hän kuljeksii ja kuuntelee
     kai kaihoten kartanolla.




KUVITELMIA VUODENAJOISTA.


    Se on niin miettivän vakaa
     tuo metsien rivi.
    Sen takaa kajastaa suuri vuori
    kuin pieni kultainen kivi.
    Siellä kaukana kaikki
     kauniilta näyttää.

    Siellä on onnea, ihanat ihmisten majat,
    sieltähän tulevat kaikki:
    kurjet, pääskyt, lumi- ja ukkospilvet
     ja vuodenajat.

    Siellä on jossain kesän kehto ja talven
    luminen talo.
    Siellä on kevään ihanan ihanat
    kentät ja suruisen-sateinen
     syyssalo.

           *   *   *

    Kevään keinuaho on naurua täynnä.
    Pojat palloa lyövät,
    neitoset kaihoja kuiskii.
    Lumivalkeat liinat kuin poutapilvet huiskii —
     valkeat pälvet kutrien kullassa.

    Punaiset huulet huiluja soittaa
    ja antavat suuta.
    Päivät rientävät riemuna rinteitä
    ja lempeät tuulet.
     Metsäin satuja kuulet.

    Illat ihaillaan ja kuunnellaan
     keväistä kuuta.
    Se on sairas, joku hyljätty rukka.
    Joessa sammakon kukka
    vilusta väristen kahlaa.
     Puissa pursuaa mahlaa.

    Kuikat ja kurjet huutavat.
    Senkin seitsemät pillit soittaa
    ja suut supattaa.

    Kevät!
    Telmivä tytti,
     kedoilla kiitävä villi.
    Tuulta tukassa,
    vauhtia koko vartalossa,
    silmissä sininen katse,
     huulilla hupainen pilli.

    Kevät matkahan lähti.
     Puhallettiin sammuksiin taivaan
    viimeinen tähti.
    Tuuli edellä puhkaa.
    Räntäsade uhkaa.
    Roiskuu, pirskuu ja pilpattaa,
     kiehuu ja kuohuu.

    Tuuli puhaltaa puhtaaksi
     metsien tuvat, kävynkäppyrät heittää,
    kuusen siemenet sirottaa.
    Näkyy jo järvien pilvikuvat
    ja lautturin tulta. —
     Ilta kuin ilmeinen kulta.

    Kevät menee meluten.
     Silkkihameessa hassattelee,
    pohkeet punaisina,
    povet kuumeisina kumpuina,
    ajatukset alituisina,
     armaina unina...

    Herää lehtiä puuhun, —
    hiirenkorvia, kalpean kainoja,
    vihriän-viehättäviä.
    Soutelee tuuli, huutelee honka,
     uhkaa jo ukkosen lonka.

    Voikukat!
    Lapset, pois kengät ja sukat,
    tuulena kedoille!
    Siellä on pienille pedoille
     miljoona kultakukkaa.

           *   *   *

    Kesä on lempeä,
     kaukomaa pyhin.
    Sen päivä on pisin
    yö lauhkein ja lyhin.
    On sunnuntai aina,
    korpi kirkkona kaikaa.
     Ah ihanaa aikaa!

    Ihmisten touot tohisten kasvaa,
     kuivuu ja kastuu, kuivuu ja kastuu.
    Kuin unessa tähkien luoksi:
    tähkät heilmi ja tuoksi.
    Ihminen pitkin piennarta astuu,
     hartaana käsiinsä kerää
    juuri täyttyvää terää,
    painaa poskelle hiljaa.
    Tuuli laineina tuutii
     jumalanviljaa.

           *   *   *

    Syksyn naama on musta.
    Riihimekko sen yllä.
    Mutta on silläkin usein hyvä hymy.
     Se on rikas ja ylväs. —

    Pelto on leikattu.
    Auma kuin kultainen pylväs
    vartioi yötä, ja elokuu
    pitkiksi ajoiksi auman hattuun
     unohtuu.

    Ripottaa vettä.
     Haulit ikkunaan iskee,
    rapisee rakeet.
    Pellolla oraiden vihreät matot.
    Aamulla kuurassa katot.
    Pihlajan verta ja koivun kultaa,
     kynnöksen mustaa multaa...

    Syksy on ihanaa ja julmaa:
     tuulissa hääpuku hulmaa.
    Vietetään kuoleman häitä,
    elämän hautajaisjuhlaa.
    Maalarit värejään tuhlaa.
     Väsyy viimein häähumu.
    Muuttavat lintujen laumat.
    Tihenee sumu.
     Riiheen ajetaan aumat.

    Lentää lehtien parvet.
    Palelee sormia, helisee hampaat.
    Määkyvät omettaan vangitut lampaat.
    Huokaa korpien kohtu.
     Kohta käy kuoleman lohtu.

           *   *   *

    Valkeita perhoja lentää,
    keveitä kiteitä putoo. —
    Talvi palttinaa kutoo,
     kuolinliinat elämän yli.

    Valahti rauha puille, maille ja kyliin,
    istutaan pitkäin pimeäin syliin.
    Esiin rukit ja rullat, —
     seinillä iltavalkean kullat.

    Pihalla pakkanen huopakengissä liikkuu,
    tikapuun puolalla kiikkuu,
    nurkkihin pyssynsä laukoo,
     huuruten ovia aukoo.

    Hämärä vaappuvi varjosta riihen
     vitkoin pihaan.
    Pakkanen hihkuu sen hihaan,
    painaa jäiset kasvonsa ruutuun
    ja katsoo valkeaa vasten
     päitä lukevain lasten.






II




UUNIN TAKANA.


    Uunin takana unissaan
     sirkka haparoi harppuaan,
    kaihojen laulaja suurin!
    Laulavi yölle, ah, armaalleen,
    kutsuvi parmasta parmaalleen
     piilossa pimeän muurin.

    Uunin takana unissaan
     sirkka haparoi harppuaan,
    maailma nuokkuu, nukkuu...
    Monta laannut on laulajaa
    unohduksihin uunin taa.
     Sinne se sirkkakin hukkuu.




RAAKUNKUORI.


      Kauan olen ollut typösen tyhjä. Hiekka on minua
    hiljalleen hionut, vesi hylkynä huuhdellut, mutta
    silmiesi säteily täytti yht'äkkiä sieluni sanomattomalla
    kirkkaudella ja siitä saakka on povessani kuin helmin
     vyötä helistetty.

      Rinta on onnesta pakahtua; itse olen ilosta höyhenen
    keveä. Ajatukset ovat kuin ilakoivia, laulavia
    lapsia, jotka kiipeilevät kisaillen helmaani.

      Onnellisen olentosi kuva on syöpynyt sieluuni kuin
    timanttikiveen, ja ajan aallot hiovat sitä ijäisyyden
    ihmeellistä hiljaisuutta varten.




METSÄSSÄ.


      Minä rakastan metsää! Meillä on yhteinen rakastettu.
    Kulkiessani siellä kuulen sinun sanojasi, joita
    puut toisilleen toistelevat, ja sinun katseesi ovat
     siunanneet sinikelloja kaikkialle.

      Tiedän, minne olet mennyt, sillä kaikki kuuset ovat
    jääneet jälkeesi katsomaan ja muutamat vieläkin
    varpailla seisten hakokättään huiskuttavat.

      Ihmeellinen tyttö! Kanervan kukat ovat jääneet
    ikäväänsä itkemään, ja metsässä kiertelee yhä
    ihastuksen ja ihmettelyn hyminä.




ERÄNKÄVIJÄN YSTÄVÄ.


    I

      Näytä minulle, minne polkusi kylästä lähtee, että
    seuraan sinua erämaillesi korpien kartanoihin kultaisiin.

      Lyö puihin ristit, että osaan riistatarhallesi, kun kylä
    on kylmä ja ihmisillä ilkeitä sanoja.

      Pane suon poikki porraspuita, etten vaivu, kun
    metsätupaasi etsin rajattomassa rakkauden kuumeessa.

      Huutele vaaroilla ja kuuntele kuinka olen kuin
    kaiku sinulle uskollinen.

      Jätä majasi ovi auki ja pilko puita, että saan tulen
    liedelle lämpöä läikyttelemään, kun lepäämme hakovuoteella
     ihanassa unessa suut suutelemisesta punaisina.


    II

    Sano minulle hellimmät sanasi, sillä olen ikävästä
     sairas ja odotuksesta murheellisen musta.

      Ilmoita minulle ihaninten ajatustesi helma, sillä
    kasvoillani on kyynelten uurtelema tie ja silmieni
    väsymyksestä voit lukea monen monta unetonta yötä.

      Sano minulle satujesi piilopirtti, että saan astua
    sinne sisälle kehräämään hääpukua kuutamon
    ihmeellisessä ikävässä.

      Vie minut kotiisi korvessa, sillä minä valvon ja
    vaellan, enkä rauhaa löydä. Etsiskelen yötä ja päivää
    lähenemättä mitään muuta kuin — kuolemaa.


    III

      Metsä on kuin kaikuva kirkko ja puut kuin
    nyyhkytteleviä rukoilijoita. Me olemme erämaille
     eksyneet haeskelemaan tuohikatteista hakotupaamme.

      Meidän on hyvä olla, sillä suunnaton salo suojelee
     meitä kuin tuuhea naavaturkki, jonka liepeiden alta
    me tirkistelemme kuin ihmettelevät lapset korkeuden
    täyttyessä tähdillä. Kuu taivaan rannalla on kuin
    kultainen viikinkilaiva, jonka laitaan revontulten
     aallot loiskuttelevat.

      Me rakastamme toisiamme rajattomasti ja molemmat
    olemme kääntäneet todellisuudelle selkämme ja
     uhranneet unelle äärettömiä kalleuksia.


    IV

      Sinä olet metsästämisestä väsynyt ja märkä...
     Minua liikuttaa, kun näen silmiesi hellän loisteen
    erävartaassa lintua liekutellessani. Olentoni sisimmässä
    värisen onnesta, sillä sinusta sinkoaa minuun
    naurusuita, armaita ajatuksia ja katseita, joiden edessä
     puolukaksi punastun.

      Kun olet retkilläsi, istun minä ihanassa ikävässä
    sukien ja palmikoiden hiuksiani, joita sinä sanot
    kultaisiksi ajatuksiksesi. Hyräilyä hyrskähtelee tytön
     rinnasta ja huulilta kaipauksen linnut liitelevät.

      Kun sinä vilahtelet vihreiden puiden takaa olallasi
    onnellisen päivän saalis, kätken minä kasvoni käsiini...
    Sinä luulet minun itkevän, ja minä näen sielusi
    rajattoman hellyyden sopertaessani sinulle sormieni
     välistä.




KAIKU.


    Minä olen kuin kaiku korven takana. Huutelen
     sinulle sieltä tuulen tuomia, vihurin viheltämiä.

      Olen usein kuunnellut, kun sinä olet laulaa helkytellyt
    kyläteitä käydessäsi. Olen vaipunut punastuneena
    puuta vasten, sillä minä olen aavistanut liian
    armaita asioita ja nähnyt unia, joista olen ilosta itkien
     herännyt.

      Sinä et tiedä, millä hartaudella olen niitä säilyttänyt,
    sillä metsän akkunoista käy alituinen tuuli.

      Mutta minä olen ajatellut, että sinun tulee kerran
    ikävä... Huomaat kauneutesi katoavan ja rintasi
    aivan kuin autioksi käyvän.

      Silloin minä sinulle metsään menettämäsi laulut
    kaikuna kannan, ojennan käteesi nuoruutesi unohtuneet
    helkytykset, jotka olen hiljaisen suruni hiilivalkeassa
     kirkastanut.




SALAINEN SIDE.


      Miten olenkaan onnellinen, kun muistan, mitä on
    välillämme — hienon hieno kultalanka, jota pitkin
    pimeässäkin osaan ovellesi.

      Kuinka olenkaan kummallisessa kuumeessa, kun
    muistan mitä on tapahtunut — kuinka olemme uskaltaneet
    vaihtaa ajatuksia, jotka virtasivat kuin tulinen
     neste korvasta sydämeen.

      Ympärillämme on miljoonia olioita, mutta ainoakaan
    sivullinen ei ole mitään kuullut, sillä me emme sanoja
    käytä. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vain ymmärrämme
    toisiamme ja vuosien ikävät ilmaistaan yhdessä
     silmänräpäyksessä.




MITEN USEIN TAHTOISINKAAN TULLA LUOKSESI...


      Miten usein tahtoisinkaan tulla luoksesi keskellä
    päivää, kesken kiireellisintä askaretta, sillä yht'äkkiä
    sinua muistaissani pusertuu silmistäni kuin lämmin
     sade ja sieluni on kuin kaipauksen kivuissa.

      Tahtoisin nähdä sinut juuri sinä hetkenä, sinä
    silmänräpäyksenä.

      Tuskin uskallan ehtooseen elää, en hennoisi
     hetkeäkään hukata, sillä onni on lyhyt ja sielun
    tulisinkin tunne vain sammuva salama. Päivällä käy tuuli
    päämme yli kuin hyväilevä hengitys, kuin huhuileva
    huuto, mutta illalla on jo surullinen sade ja maailma
    ihan kuin itkua täynnä. Ikkunaan painuvat murheen
     mustat kasvot kylminä ja kyyneleisinä.




SANATON NUHDE.


      Sinä suljet silmäsi kuin ihanimpia ajatuksiasi
    piiloittaaksesi, mutta hetken kuluttua ne aukeavat kuin
     uniset kukat kummallisia kysymyksiä täynnä.

    Ne eivät vastausta vaadi; ne jättävät vain vaikutelmansa
    Kuin äidin hellät nuhteet.

      Olin ilmoittanut sinulle asioita, joiden rohkeuden
    huomasin vasta, kun näin hennon vartalosi vavahtelevan
    onnellisessa tuskassa ja povesi aaltoilevan kuin
     villistä vihasta tai rajattomasta rakkaudesta.




JALOKIVIKAUPPIAS.


      Kun yllätin sinut itkemästä, olin onnellisin ihminen,
    sillä tiesin — miksi, miksi... ja siinä samassa
    silmänräpäyksessä valahti olentoni ihmeellistä hellyyttä
     täyteen, ja sinä sait tietää salaisuuteni.

      Kun olin sen sinulle ilmoittanut, itkit yhä rajummin,
    enkä tiennyt miksi, miksi... Mutta samassa kiedoit
    kauniit käsivartesi kaulaani ja lahjoitit minulle
     kaksi kyynelten kirkkaaksi hiomaa jalokiveä.

      Lahjasi tuotti hetken rajattoman ilon jälkeen raatelevaa
    tuskaa, sillä sinä viattomuudessasi et ollut aavistanutkaan,
    että olinkin jalokivikauppias, joka vain ostaa
     ja myy.




KELLOKUKAT.


      Kun näen sinut, joudun liikutuksen valtaan; hiuksiesi
    hyrskyävä kulta, silmiesi kellokukan sini ja vartalosi
    suloinen nuoruus saavat vereni kulkemaan kuin
    palavan nesteen ja huulilleni pyrkii hurman synnyttämiä,
     järjettömiä sanoja.

      Entinen elämäni unohtuu, kuin mitätön silmänräpäys,
    ja tulevaisuus on kuin loputon kultainen polku.

      Katseesi tulevat kuin kukkain kehistä... Kummallisella
    hartaudella painan minä tuon kultaisen pään
    povelleni ja etsin siitä nuo kaksi ihmeellistä kellokukkaa
     katsoakseni niihin milloinkaan herkeämättä.




KIRJEEN TULTUA...


      Kun saan tietää, että olet ikävästä itkenyt, täyttää
    olentoni onnellisuus, sillä aavistaissani, että maailmassa
    on ihminen, joka minua muistelee, muuttuu kaikki
    ympärilläni kauneudeksi ja jokainen elämäni hetki on
     kuin onnellisten kyynelten kirkkaaksi hioma jalokivi.

      Kun muistan miten silmäsi säteilevät kyynelten jälkeen,
    muuttuu koko vaellukseni kauniiksi saduksi,
    jonka keskellä sinä olet kuin kultainen kukka.

      Kun ajattelen, että sinä yöllä uneksit minusta, lähden
    minä kaipuun siivin matkaan ja sinä saat herätä
    suudelmiin yösydännä.

      Onnea ei voi millään mitata; sillä on vain pisteen
    ulottuvaisuus. Mutta kuka on sen helmassa kerrankaan
    keinunut, tietää, että se täyttää kaiken
     kalleuksillansa.




AJATUS SINUSTA.


      Ajatus sinusta on kuin kultainen lanka, joka ulottuu
    kuin auringon säihkyvä säde äärettömyydestä
    äärettömyyteen.

      Yön pimeydenkin läpi pilkoittaa polku, joka
    yhdistää kaksi kaipaavaa kuin linnunrata ikuisuuden
    rantamat.

      Onnellisia me, vaikka olemmekin kaukana, sillä
    välillämme on lukematon joukko keskihakuisia ajatuksia.

      Mitä hirvittäviä tuskia saisimmekaan kestää, kun
    käsien yhtyessä ajatuksemme erkanisivat kuin arat
     linnut liitäen kaipauksina kaikkiin suuntiin.




SALAISUUS.


    Mä värisen, ah armas, rinnoillas,
    on vilu minun; helmas lämpimään
    kuin pohjatuuli henkis hiljalleen,
     ja tiuku herää tielle itkemään.

    Mä värisen, ah armas, rinnoillas,
    on vilu minun; — syli armahan
    kuin vieraan syli koittaa viihdyttää,
     mä itken lailla lapsen vierahan.

    En omaa onneani itke, en,
    vain sinun tähtes suru valtaa mun,
    — jos sanon sulle salat sydämen,
     sä vaivut lohduttomaan itkuhun.




ENSIMÄINEN RAKKAUS.


    Mis oletkaan, mä tuota tuskin tiedän,
    vain aniharvoin unissa sun nään;
    ne aamut, ah, kuin pyhäaamut vietän
     ja valveillakin uneksimaan jään.

    Taas käymme kunnahalle kuutamohon,
    kuin lasikirkko kimaltelee yö...
    Taas alkaa ihmeellinen ikävämme,
     ja sydänpari onnellinen lyö.

    Ei yhtään sanaa sanoa voi silloin,
    vain aavistusten arka lintu lie,
    mi sieluistamme siivillensä lähti
     ja ikävämme ijäisyyteen vie.




EN TIEDÄ ILOITSEN VAI IKÄVÖINKÖ.


    En tiedä, iloitsen vai ikävöinkö,
    ja liekö tuskaa tuo kuin outo uni,
    vai onneako, joka kyynelsilmin kirkkain
     käy surun sammuttamaan sieluhuni.

    En tiedä; sinne vain kuin katsois tähti,
    tai kaksiko lie taivaan sisarusta;
    nyt sieltä niinkuin surusaatto lähti;
     ja edellä käy murheenpappi musta.

    En tiedä, hymyilen vai nyyhkytänkö, —
    on ihmisen vain ihmeen helppo olla;
    hän käy kuin kirkastuksen tietä pitkin,
     ja tähdet palaa pakkaskuutamolla.




KUUTAMOILTA.


    Vain siellä sinä kuljet kaukana,
    kun kuutamo on yllä pihamaan;
    kun parit parveilevat kylätiellä
     ja lahdellakin taasen lauletaan.

    Mä olen illoin ikävähän kuolla,
    kun lienen ainut orpo kylätien;
    mä yksin ihanasta kuutamosta
     vain mustan muodon majahani vien.

    Kun ihmeelliseen kaipaukseen nukun,
    niin uneksuen ulos vaellan;
    käyn elämästä etäisille maille, —
     ja varjo vain jää helmaan kuutaman.




ILTAVIERAS.


    Mä usein ikävälle haastelen,
    kun luo se saapuu sanatonna illoin;
    mä pyyhin siltä salaa kyynelen
     ja kautta rantain kysyn: lähdet milloin?

    Se istuu vakavana vaieten,
    ja hatun syrjä siltä silmän salaa;
    mä kuulen kummallisen nyyhkehen,
     kun iltatuli hiljaa hiileks palaa.

    Ma nukun; aamulla en muistakaan,
    ken istui illalla niin liettä liki. —
    Se oli mennyt murheet mukanaan,
     nyt loistaa hymyilystä silmäniki.




YÖVIERAS.


    Ken tulee luo, kun iltasin ikävä saa,
    ja maailma hämärään hukkuu ikkunan taa?

    Ken tulee luo, kun rintahan nyyhkytys saa
    kuin tuulen hiljainen itku ikkunan taa?

    Hän tulee luo — uni himmeä; maailma saa
    nyt hukkua hetkiseksi ikkunan taa.




ORPOLAPSI.


    Oi kaipaus, sä lapsi laulajan,
    ja orpo, jolta oma äiti puuttuu;
    ei keinu orvon kehto ollenkaan
     ja palkkapiika pilttiin pian suuttuu.

    Sä nyyhkytellen leikit leluines, —
    niin tupa lienee ahdas armaan olla;
    voi tuuli tulla yli kynnyksen —
     ja laulaja vain kulkee kuutamolla.

    Hän unohtaa ja vaipuu unelmiin,
    mut oma sielu silloin orvoks' muuttuu,
    nyt siellä lapsen lailla nyyhkyttää
     kai joku, jolta oma äiti puuttuu.




KOSTO.


      Sinä vihastut, kun näet minut yövartijana ovellasi,
    ja aamulla viskaat kouraani ylenkatseesi vaskisia rahoja.

      Sinä sanot ystävillesi joitain sanoja kohottaen olkapäitäsi,
    ja silmistäsi sinkoaa teräviä tikareja.

      Ymmärrän ystäviesi leveän hymyn, aavistan millainen
    on sinun ankara sieluntilasi, mutta minä hymyilen,
    sillä sinä olet tietämättäsi viskellyt kuparikolikoita
     kultasepälle.

      Äärettömään ylpeyteeni pukeutuneena tulen kerran
    arvokkaana vastaasi ja ojennan kuparipenninkisi sinulle
    kirkkaina kultarahoina.




KUOLLUT RAKKAUS.


    Pakene luotani, armaani, anna mun yöhöni mennä!
     Rakkaus suuri ja kirkas, nyt sammu ja tähtenä lennä!
    Huku kuin huutokin hukkuvi hämärän huntujen taaksi; —
    maailma muuttui minulle murheiden hautaus-maaksi.
    Pakene luotani! Kuollut on rakkaus, akannut laulu.
     Silmäini eessä on syksyn autionsuruinen taulu:
    tuulessa valittaa vaivaiskoivut ja kanervain korret,
    murhehuntuja kantavat itkien ilmojen orret,
    tiellä on tyhjyyden tuoksu ja metsihin huokailut hukkuu. —
     Siellä kuin hautauskuuset vain ikuista untansa nukkuu.




ILTALAULU.


    Mä odottelen ovellani sua ja joka ilta kuuntelemaan kuljen;
    on joka ilta sama ikävyys, kun tupaan astun, oveani suljen.

    Mä odottelen majassani sua, ja joka ilta askeleita kuulen;
    on joka ilta sama pettymys ja ikkunaan soi itku sateen, tuulen.

    Mä odottelen elämäni sua, vain kerran saapuu mustissansa muudan;
    mä ulos valkeana vaellan, on seuranani kuolema ja kuudan.




ALAKULOISUUS.


    Minun on iltasin ikävä, haasta ei keralla kukaan;
    seinällä käy vain vanha kello, aika kai kuluu sen mukaan.

    Usein on pirttini pimeä, keitä ei liedellä kukaan;
    otavan viisarit ovesta katsoo matkalla maailman mukaan.

    Ylen on orpoa oloni, kehrää ei tuvassa kukaan;
    seinällä käy vain vanha kello; — ikäkin kuluu sen mukaan.






III




ME.


    Meidän kaikkien vilu lie,
    meillä kaikilla salatut murheet;
    meillä kaikilla taistelun tie,
     meillä tappiot, kamppailut urheet.

    Meidän kaikkien ikävä lie,
    mehän kaikki kai itkemme salaa;
    meitä kaikkia eksytys vie,
     meissä kaikissa pyrkimys palaa.

    Meidän kaikkien onnemme lie
    vain jossain kaukana meistä;
    jos hymyily unehen vie,
     me heräämme kyyneleistä.




ELOKUUN KUVIA.


    Toukokuu toiveita kylvi. — Nyt elokuu sirppiä käyttää.
    Elokuu raudan raskasta kohtalon käskyä täyttää:
    mikä ei kypsyä ehtinyt heinäkuun päivien mennen
     sortui elokuun sirppiin armotta aikaansa ennen.

    Ylitse täysien tähkäin kultainen viikate kulkee.
    Hiljainen hämärä iltasin kuhilaat syliinsä sulkee.
    Ikäänkuin siunaten painavi lyhteitä povensa lymyyn.
    Kuun käy kultaiset kasvot salaa hyvähän hymyyn.

    Niinkuin uninen silmä järvi on elokuun yönä.
     Kuutamon latu vain käypi sen ylitse kultaisna vyönä.
    Kaipaus täyttävi läheiset kylät ja kaukaiset korvet.
    Kuulu ei kukuntaa enää, helky ei paimenten torvet.
    Ovat kuin orpoja talotkin, pimeinä pihamaat armaat.
     Metsä on murheesta musta ja tuvat niin haikean harmaat.
    Ihmisen valtaa hämärän helmassa hiljainen kauhu. —
    Kuuluvi kaukaa jo syksyn suruisten sadetten pauhu.
    Kyynelhelmiä helisee puista, ja kukan kehät putoo.
     Mustan harmaata murheensilkkiä yösydän kutoo.

    Toukokuu toiveita kylvää, elokuu sirppiä käyttää.
    Elokuu raudan raskasta kohtalon käskyä täyttää:
    mikä ei kypsyä ehtinyt heinäkuun päivien mennen,
     sortuvi elokuun sirppiin armotta aikaansa ennen.




KAIVOTIELLÄ.


    — Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
    Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

    — Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
    Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

    — Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
    On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

    — Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
    liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

    — Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
    Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

    — Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin,
    kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

    — Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
    — sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?

    — Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt;
    silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

    — Ihana äiti, ethän itke, kun annan
    kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?




LUODOLTA LOKIT NE LENTÄÄ...


    Meren laulua kuullut mä oon.
    Luodolta lokit ne lentää.
    Maston huipussa hulmuaa
    merten ulpu ja meren taa
     luodolta lokit ne lentää.

    Meren laulua kuullut mä oon.
    Luodolta lokit ne lentää.
    Kantaa kaipaus ulapan taa,
    siellä on unten ja unhon maa. —
     Luodolta lokit ne lentää.

    Meren laulua kuullut mä oon.
    Luodolta lokit ne lentää.
    Siivet valkeat sieluni saa,
    kohoaa kaihoni taivahan taa. —
     Luodolta lokit ne lentää.

    Meren laulua kuullut mä oon.
    Luodolta lokit ne lentää.
    Päivän merehen menevän nään,
    minä jään kummahan ikävään. —
     Luodolta lokit ne lentää.




SYYSVAIKUTELMA.


    Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti.
     Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti.
    Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys,
    yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys.
    Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu.
     Ihan kuin tuhertais turhaa! — ihminen töissänsä suuttuu.

    Korpien helmasta tulevat tuulien tuskaiset huudot;
    taivaan kaarella viimeiset, viluisten lintujen muutot.
    Pakkasta pakenee, kuolemaa pakenee suihkavin siivin
     lintujen parvet, kun mykkänä metsän polkuja hiivin.

    Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti.
     Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti.
    Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys;
    yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys.
    Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu.
     On kuin tyhjä ois povemme, — sieltä kuin sielua puuttuu.




ERÄRETKELLÄ.


    Hau, hau, hau...
     havukko kultainen soi.
    Hau, hau, hau...
    heläjää metsän vihreä kirkko,
    kipinöi kohajava kumpu.
     Punertaa auringonnousun
    ihana ruusunumpu.
    Kuusien kultaiset sormet
     soittelee virttä.
    Juhlapukuinen tikka
     paukuttaa hopiahapsista honkahirttä.

    Hau, hau, hau...
     haastaa havukon helma.
    Raikas on olla,
    mieli on kuin sadunkuvitelma. —
     Kuusten piiloista
    metsän piikaset tulevat
    hajatukin,
     silkissä kukin.

    Erämies lumossa istuu
     ihanan näyn:
    kultaiset kuontalot vyöttää
    neitojen päitä,
     auteren silkki varrelta soluu,
    solkena tähti tuikkaa,
    kenkänä kellokukka siintää.
     Metsä viettää väririkkaita syyshäitä.

    Pyrähtää pyy,
    kohajaa koppelon lento,
    ropajaa metson siivet sinessä salon.
    Näkyy auringon noustessa
     kultainen pääty Tapion vihreän talon.

    Töpähti jänönen
    peläten haukkua »Miran»,
    loikkihe polkua luimussa korvin.
    Metsä soitteli kaukana
     vaskisin torvin.

    Pau...
     Kaiku vastas.
    Hau, hau, hau.
    Heräsi räkättirastas.
    Pau, pau...
     Loikkii tervennä jänönen tuolla.
    Hau, hau, hau...
    Teeriä makeasti naurattaa takaliston suolla.
    Menipäs ehjänä,
     hukkaan haulikko karjas,
    suotta ärjäs ämyrin kita.
    Nousipas sentään pelosta pystyyn
     »jänisjussin» niskaharjas.

    Aurinko hymysi,
    petäjän lävitse loisti.
    Pilvien syrjät sulana kultana hohti.
    Haukku painui kauas, kauas
     saloja kohti.

    Metsän tuvassa
     tiainen hupina hyppi,
    joka oksalla kapusi,
    joka varvulla kiikkui,
    joka närettä naavasta nyppi,
     kiipeili kuusissa kaunoisin elein.

    Hau, hau, hau...
     palajaa, palajaa kohti. —
    Tuskin hengittää tohti.
    Silmät nuolina havukkoon pälyy.
    Ei jänö vain älyy. —
     Töpehti korvat luimussa kohti,
    töpöhäntä hohti.
    Pau...
    Sininen, silkkinen sauhu.
     Koko korvessa kaikujen pauhu.
    Kaatui kaunoinen jänö,
    kuupertui kuolleena juoksija
     sammalen sekaan.

    Potkasi kerran
     pehmeä tallukka vielä,
    suukin aukes
    kauniit talttansa näyttäin.
    Vaipui uneen juoksija sinisen salon
     kullassa auringon valon.




KILPAJUOKSU.


    Jänö puputtelee varpuaamiaistaan,
    riekko kahlaa toraisena suota,
    etsii einettänsä paukkupakkasessa,
     loikkii kettu salaa ladon luota.

    »Pupun» aamiainen kesken jääpi,
    maistunut ei enää varpukeitto;
    tuli tuskanhiki palopakkasessa,
     alkoi hengen eestä tassuin heitto.

    Revolla on eine edellänsä,
    mutta hiton lailla hiippoo mennä,
    kovin jaksaa jauhoturkki juosta
     — eihän tupsuhäntä tuo jo lennä!

    Molemmat ne samoo samaan suuntaan,
    kumpainenkin pakoon kuolemataan;
    jänis kuolee, jos saa kettu kiinni,
     kettu, jos ei jänistä saa pataan.




LUMISADE.


    Pitkin päivää putoelee pumpulia  pienin paloin,
     perhosina liitelevät, keijusina kiitelevät kevein jaloin.
    Ilman ääntä ihanaiset sadunhenget hankiin hukkuu.
    Kuusirivit kummallista, valkeata untaan nukkuu.
    Tuuli tempaa ihanaisen lumitähden irti maasta,
     alkaa tuossa tuprutella, lemmon lailla lunta laasta.
    Niin kuin sauhu sakeana tuulenpyörre mennä laukkoo...
    Kujatiellä vaappuileva vanha eukko ilmaa haukkoo.
    Tuuli sorvaa kujan suulle kummallisen lumikielen,
     piirittelee, kierittelee kinoksiinsa porttipielen.
    Ajaa pihaan vauhkovarsat, valkoharjat ilman lupaa.
    Siinä pitkin piehtaroiden, hirnahdellen kiertäin tupaa
    väsyvät ne, astuvat kuin ikäluuskat kujaa myöten,
     hamuillen ja haukotellen luimukorvin lunta syöden.
    Tyyntyi viimein villi viima, taivahalle syttyi tähti...
    Hiiri aamukuutamolla kelkkoinensa korpeen lähti,
    pihan kautta mennä pilppoi, kartanossa kaikki nukkui...
     Kinoksessa kissan jäljet — hankipöykkyyn hiiri hukkui.




TALVIYÖ.


    Hiljaisuus.
    Sydänyö kulkee talvisen taivaan alla.
    Tähtien kylmät kynttilät palaa
     ilmojen ikkunalla.

    Hiljaisuus.
    Lie kuolema liki, tikari kiiltää yössä.
    Kuutamon venhe kuolleita soutaa
     ääneti tähtivyössä.

    Hiljaisuus.
    On kuolema kaunis, valkea vainajain paari.
    Linnunrataa liukuvi venho,
     kumottaa kultakaari.




TALVIYÖN HIIHTÄJÄ.


    Puut, mitä mietitte, korpi, mitä kohajat yössä!
    Taivaan tähdet ja kuu — te vain ainoat työssä.

    Erämaa nukkuu, oksilla kultaista lunta.
    Hengittää tuskin kukaan. Kuolleet näkevät unta.

    Erämaa nukkuu, tähtöset oksilla palaa.
    Suksenlatu suhisee lehvien piilossa salaa.




IKUISUUDEN EDESSÄ.


    Nyt kaikki suurenee, nyt kaikki kasvaa,
    vain itse tunnet pieneks tulevasi.
    Sä heität yltäs valhekuninkuuden
     ja tuskin sauva tukee askeltasi.

    On vuosisadat, samoin ihmisikä,
    vain ajan rahtu ikuisuuden eessä;
    ne sekunneiksi muuttuu ajan kelloon
     ja katoo katumuksen kyyneleessä.

    Ei mitään jää, kun tuhatvuotten tunnit
    lyö kumeasti ikuisuuden laitaan;
    vain kivi kertoo, haastaa harmaa paasi:
     täs muinoin paimen etsi laidunmaitaan.

    Ja aika hymyää ja tunti kulkee;
    se kasaa kaiken ylle uutta, uutta...
    ja paaden alla sielu parahtelee,
     mi kerran etsi kuolemattomuutta.




UUSI VUOSI.


    Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi
     kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi.
    Taukoaa talviyön kello, sen minuutit loppuvat juuri;
    tähtien kultaiset viisarit pisättää pimeän muuri.
    Tutkitaan kohtalon tilit ja annetaan arpa sen käteen. —
     Maailman kaikkeus vapisee valossa tähtien säteen.
    Aavistaa vain ihminen, kuuntelee vaeltaja vakaa:
    Tuntemattomat kohtalot tulevat taivaiden takaa,
     tulevat tuulien lailla ne, kuulemme hiljaisen humun,
    alku on kuitenkin kaukana, kätkössä tähtien sumun. —
    Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi
     kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75964 ***