path: root/75951-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75951 ***

language: Finnish




SILMÄPUOLI VAELTAJA

Islantilainen romaani

Kirj.

GUNNAR GUNNARSSON


Tekijän luvalla suomentanut

Eino Mela





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.




I.


Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän
oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin
lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä
kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden
varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä
vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään
laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen
ajatuksiaan:

    — Päivä pilvessä on,
    linnut poissa. —
    Usma vain eloton
    laaksoloissa.

Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen
yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta
kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän
ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen
äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa
ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.

Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen
vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja
joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla
kylläkin raskas.

Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka
takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea
ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut
tervettä jalkaa.

Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita
mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin
pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.

Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan
pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella
kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi
että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja
vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten
kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.

Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin
vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi
oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.

Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän.
Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä
jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka
askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa
jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi.
Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai
tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.

Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat
hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka
laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.

Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema,
joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun
ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren,
pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet
muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta
varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen
voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja
omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja
epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen
sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin
kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat
pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi
niitä hatunkuvullaan.

Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden
sumuvaltakunnassa.

Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän
tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut
huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä
taivasalla. —

Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli
tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan
sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten
tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä,
pienissä lauluissa.

Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se
vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli
vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin
pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan
lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi —
raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.

Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman
vaippaansa.

Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja
katseli ympärilleen.

— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä
jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään
meille jokin kolo yöpaikaksi.

Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka
yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat
pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta
ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.

Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi
ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.

Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön
kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä
ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä
elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.

Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on
veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:

— Hyvää iltaa, veljet.

Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti
hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan
kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän
sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien
kuolleiden kappaleiden välille.

Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi
sitä kättensä välissä ja sanoi:

— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä,
lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut
kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.

Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden
muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.

Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa,
minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään
hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä,
ikäänkuin äänettömästi kiittäen.

Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.

Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin
pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien
rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen
ajatuksensa tietämättään muodostivat:

— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani
aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on
pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te
olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja
vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani
pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä
yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi.
Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin,
ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku
ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan,
jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät
matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.

Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja
rukoili:

— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä
pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä
näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun
sieluuni. Amen.

Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.

Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen
paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai
unettomuuden kuumeeseen.




II.


Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.

Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.

Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.

Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja
koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:

— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.

Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:

— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista
koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin
kuoleman rauhaa.

Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti
hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille
paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.

Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui
lähtemään.

Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan
ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä
ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.

— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus?
Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla
tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?

Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään.
Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi
kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen
aukon.

Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli
yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin
kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan
terävien kivensärmien ympärillä.

Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat
vieläkin jäykät.

Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä
iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.

Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden
pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä
kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat
kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt
muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen
mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja
hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat
niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista.
Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään
hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin
oli säteillyt auringosta.

Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen.
Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän
kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi
ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli
kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan
elävää olentoa ollut näkyvissä.

Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan
keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden
kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän
tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä,
lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi
kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat
Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi
pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja
murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut
ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä:
Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi
noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen
tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka
vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja.
Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi
Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan
vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät
soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan
yrittänyt.

Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi
äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen
kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä
mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu
liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta.
Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä
itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan
kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.

Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti
helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman
ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa
vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta,
olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän
katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.

Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa
värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:

— Elämässä on niin paljon iloja.

Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan
nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan
huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki
yli — Hofsfjørðurin.

Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä
tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin
kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on
tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.

Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi
seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen
vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset
joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella.
Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne
jättänyt.

Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.

Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli,
oli tulossa kotia jälleen.




III


Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli
äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta
kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen
häntä kohti.

Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren
miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään
ääni ennen.

Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja
hymyili ränstyneillä kasvoillaan.

— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.

— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.

He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen
mielenliikutuksen.

— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.

Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.

Sitten hän sanoi:

— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.

Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä
silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen
kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä
kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen
kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän
hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:

— Kuka mies on?

— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.

— Mikä miehen nimi on?

Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.

Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:

— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.

Mutta nuori mies jatkoi:

— Minne miehen on matka?

— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt
aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.

— Sitten kai tulet Linnaan.

— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti
ainoalla silmällään.

— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä
hiekassa?

— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää
en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?

— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä
ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.

— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?

— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat
jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se
lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se
oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se.

— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.

— Niin — nimeni on Ørlygur.

— Olet nuori Ørlygur.

— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.

— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.

— Olethan siis ollut täällä ennen.

— En — silloin olin toinen.

Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista
selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän
vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin
hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:

— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?

— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän
päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada
tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä
puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut
voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.

— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.

— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.

— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.

— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?

Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:

— Tahdotko syödä palasen kanssani?

— Herra sinua siunatkoon.

He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.

Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin
uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:

— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin
ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne
ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.

Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään
anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan
tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.

— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.

— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. —
Haukataanhan nyt.

He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili
häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon,
eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä
heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta
hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä
loukkaavansa häntä.

Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.

— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen,
jota katseli tarkoin päästäessään sen.

Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella,
yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut
ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja,
että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle
kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa
ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen
henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.

Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.

Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä
ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin
pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen
seuralaiseensa.

Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä
tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur
istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen
katsellen toisiaan sanomatta mitään.

Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.

— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä
kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä
Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?

— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski
tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.

Vanha mies ajatteli hymyillen:

— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua
lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä
muille kuin vieraille.

Ääneen hän sanoi:

— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä
mukaan?

Ørlygur katsoi poispäin.

— En, sanoi hän.

— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.

— Saat kyllä.

Ørlygur ei nostanut katsettaan.

Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä
seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.

— Hyvästi. Kiitos itsellesi.

Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli
häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja
riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:

— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?

Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.

— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.

Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan,
ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, Linnan Ørlygur.

— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi
Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.

Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan
sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.




IV


Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin
oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.

Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale
satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja
puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä
lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen
olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut
koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut
koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan
sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt
ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä
mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan
ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja
kasvanut arkioloissa.

Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet
Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta
juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli
osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin.
Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta
talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen,
jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden —
ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli
uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen
erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin
Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_
talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.

Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä
muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut
veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.

Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain
kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi
hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä
ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan
kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa
kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille —
kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän
ruumiillistumana.

Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä
lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas
halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.

Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla
ja kiiruhti joutuakseen kotia.

Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi
valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä,
tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu
siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain
kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.

Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran
tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa
koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat
eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen
käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien
ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin
pituushypyin yli syvien ojien.

Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen
rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa
kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan
ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.

       *       *       *       *       *

Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen
ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa
loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen
taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa
velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.

Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja
huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä
taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.

Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki
kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa
saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä
ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina
jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur
oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa.
Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin
nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin
hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.

Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:

— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat
siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin
nuori jumala.

Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan
eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi
kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut
syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset
sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli
hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla
vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen
ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.

Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että
séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli
lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta.
Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei
kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan.
Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he
toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään
yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä
oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta
heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä
teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa
ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan,
mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja
syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa
vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään
rakkaus saattaa antaa.

Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen
oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin
oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän
sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta
aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän
kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana.
Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta
piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.

Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja
toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko
tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan
isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas
suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä.
Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen
isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien
kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä
ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes
ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun.
Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja
lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta.
Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman
omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä.
Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja
hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja
tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei
kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja
konna kuin kerrottiin.

Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka
kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata,
mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään
tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen
kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten
kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin
vielä reipas ja terhakka. —

Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka
heti kysyi häneltä:

— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.

— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla
siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan
asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa.
Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.

Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi
hymyillä.

— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?

— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian
väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä
johonkin lähimpään taloon.

Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän
piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen
kasvoistaan.

Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen,
mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin
määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin
mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen.
Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa
Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan
täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa
ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi,
ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa
hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli
tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta
tekemistä kuin odottaa.

Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet
hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken»
tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän
tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä
vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka
tapauksessa surettaisi heitä.

Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin
heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan
ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen
toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen
kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen
ymmärtämys vain.

Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.

— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.

Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla
hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään
merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta
minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan
kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno
hymy.

Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.

Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla,
rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani
kätensä hänen käsivarrelleen.

— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua
kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala
on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu
hyväksi.

Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo,
jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.

He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli
sydämellinen hymy.

— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka
huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle,
että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.




V.


Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan
erityisessä hoivassa.

Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä
onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä
aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia,
olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin
olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma
rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin
järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan.
Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.

Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin
tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko
paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi
hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista,
eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi
itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia
ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja
pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän
karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin,
että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä
vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.

Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva
— joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen
vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan
pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin
kukaan, jolla oli järki täysin tallella.

Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan
mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän
islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia
yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen
korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten
koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin.
Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen
harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen
kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä
samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä.
Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka
vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.

Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä
siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He
saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata
sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti
seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he
olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä
kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.

Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin
kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta
Katasta kaikki pitivät.

Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua
tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten
tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että
nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja
kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka
oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.

Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen
noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina
iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi
omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman
suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa
lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät
ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat
kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.

Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa,
lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät
istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat
hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat
äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa
viettämään.

Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen
samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan
lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä,
ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina
valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan
kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien,
Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta.
Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan
taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän
levolle.

Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät
vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan
lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän
saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —

Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä
se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle
tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät
laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen
asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä
inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja
kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät
Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä
tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.




VI.


Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa.

Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko
ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden
kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein
täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä
kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen,
paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen
saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin.

Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla.

Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan.
Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät
hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle,
palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli
vaaraa olemassa, että _hän_ joutui harhateille.

Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa
pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli
valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen
olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren
välillä oli selvänä.

Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen
kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka
sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat
ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi
ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla,
joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi
muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki
laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt
harvalukuinen lammaskatras.

Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä
kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat
äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet
ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava
kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten
elivät omaa elämäänsä.

Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä
ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä,
ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti.

Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta.
Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki
ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta
malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan.

— Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua?

Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen
käteensä.

— Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.

Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa.

— Sinulta on toinen silmä poissa?

— Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot
eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja
samalla koko ruumiin.

— Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka
lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut.

Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin:

— Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta,
ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni?

— Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa
vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä,
sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset.

— Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän?

— En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan.

— Ettekö sitten ole kihloissa?

— Olemme.

— Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne?

— Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet
toisiimme. Eikö se riitä?

Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena:

— Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon?

— Minä rakastan häntä.

He astelivat vähän matkaa äänettöminä.

Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin
he saapuivat taloon:

— Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä.

Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus
oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni.
Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa,
hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista
lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan
voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori
mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän
_täytyi_ rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät.

Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi:

— Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin?
Mitä hän sanoi?

Pyysikö hän sanomaan terveisiä?

— Ei.

— Mutta niinhän sinä sanoit?

Tytön silmät kyyneltyivät.

— Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi.
Tiedätkö mitä näin hänen silmistään?

— En.

— Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina
tahtoo olla sinulle uskollinen.

— Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on
juuri _hän_?

— Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen?

— Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi.

— Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän
karitsaansa?

— Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun
saaliiksi.

Bagga tuli äkkiä totiseksi.

— Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne
aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan _hänen_ karitsansa ja vartioin
sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole
vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien
sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää.

Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa.

— Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon
yhdessä?

— Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän
lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen.

Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin.

— Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle.

— Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.

Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi:

— Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä
sinä kai jäät tänne yöksi?

— Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne.

He olivat saapuneet ovelle.

— Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä
perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas.

Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä
iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt,
että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen
omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi.

Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi.

— Kuka siellä on?

— Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon.

Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi.

— Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja
terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko
kaukaakin?

— Tummien vuorten takaa.

— Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä,
Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa.

Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin
äidin korvaan.

Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi
vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi.

— Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä.

— Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva?

Leski tuli lähemmäksi.

— Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja?

— Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni.

Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä
muuttui salaperäiseksi.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä:
Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit
kynnykseni yli.

Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden.

— Missä makasit viime yön?

— Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa.

— Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän
vuodenaikaan?

— Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen
saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli
vaeltaja hymyillen.

— Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi.
Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski
huolestuneena.

— Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin
tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää.

Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa.

— Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi
hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle.

— Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut
tulemaan.

— Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen.

— Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti.

— Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski.

— Se on paras kohtalo, hyvä emäntä.

— Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen?

Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän
suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli.

— Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että
Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä
parhaimman heissä.

— Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan?

— Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa
sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin
tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun
luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot.
Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli.

— Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa
hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut.

— Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka
_ainoastaan_ sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä
ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan
voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on
aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen
pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa
tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta
tätä kai et _sinä_ ole koskaan kokenut.

— Olen.

Leski kumartui syvemmälle työnsä yli.

— Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen,
joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin
aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut.
Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut
sen vaikutusta _siihen_ suuntaan.

Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä.

— Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan.

Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan,
kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään.

Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian.

— Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole
niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin.

— Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne
ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.

Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen
luo ja sanoi rukoilevasti:

— Et suinkaan ole suuttunut minuun?

Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle.

— Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle
luvan sanoa itseäsi Baggaksi.

— Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen
sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen.

— Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin
toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva.

Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä
tyrskähtää itkuun.

— Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee
sitä koskaan enää.

Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken
velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta.




VII.


Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan.

Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon
vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin.
Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä
lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat
päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä,
varjossa ja valossa.

Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille
jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien
onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle
rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle,
sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos.

Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen
olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin
käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa.

Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira
aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa
seikkailussa.

Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi,
sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui
Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli:

— Kili, kili!

Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen
ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti
määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja
sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta.

Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän
suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota
myöten oli aikonut mennä joen yli.

Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan
seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se
usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei
häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja
käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias
ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua
ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen.

Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan
matkan päässä.

Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta,
josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä
muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta
jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt
muutaman kerran kirkolla.

Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan
kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun
kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti
lakkaamatta tärisytti.

Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui
karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari
kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon
häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen —
silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää
ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä
ruokaansa.

Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan.
Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen
mielestä.

Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan.

Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut
havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin
oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän
vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen
sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa
sukkanauhansa sen kaulasta.

Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva
rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko
elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu
siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän
tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä
juolahti, että nyt oli aika palata kotia.

Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä,
ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä
hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan.
Baggan mielestä hänen _täytyi_ herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen
jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin
etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse
asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi,
että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää,
että Bagga rakasti häntä.

Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän
jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään
kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona.

Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja
vaipui vihdoin raskaaseen uneen.

Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa
poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain
unta.

Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa,
tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin
lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut
nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt
ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä,
muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan.

Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut,
että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli
huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut
toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli
kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha,
johon hänen nimensä oli kudottu.




VIII.


Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli
vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä
elämänsä että sydämensä tarinan.

Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta
tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin
rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä
talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki
vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin
häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet
— tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin
hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika —
sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin
rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan.
Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen
rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen.
(Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei
suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen
rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, —
pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen
hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään
kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, —
sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin
niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi
miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja
vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan
hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi
meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän
kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään
miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista
vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut
— perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai
villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa,
ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä.
Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi.
Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina
karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja
Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä
vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia
lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta
tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän.
Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin
olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi
viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella
äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän
murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten
joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi.
Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin
armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän
sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen
aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan
lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi
sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston
syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt
rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa
sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä
sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä
hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut
ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa
hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä
asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset
osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen
korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen
silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen
ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän
salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken
viimeisen salaisuuden.

He istuivat hetkisen ääneti.

— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän
vielä näillä seuduin?

— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan,
vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä
ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.

Syntyi taasen äänettömyys.

Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:

— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista.
Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät
niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä
sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko
sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan
varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle
ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon,
mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina
sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten,
joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen
aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on
elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.

Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen
katsettaan.

— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran
mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet
kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?

Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi
syvä ilon tietoisuus.

— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin
sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En
ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden?
Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran
tahtoa.

Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa
riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin
kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.

— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka
silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa
tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä
koko viattomalla sydämellään.

Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.

— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en
tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.

— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja
varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon
kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan
kulua ja odota.

— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.

— Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä
aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen
jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.

Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo
kamppailivat hänen katseessaan.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa
muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:

— _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta —
tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.

Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina
virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon
kyyneliä.

— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti
sanattoman kiitoksen taivaaseen.

Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla
koski kovasti.

Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada
hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.

Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli
taipumaton ollenkaan jäämään taloon.

— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.

Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa
jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:

— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?

Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas
ja rypisti otsaansa.

— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten
kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.

Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin
halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi
vaivalloisesti ulos pirtistä.

Leski kiiruhti hänen jälkeensä.

— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.

— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.

— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.

— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.

Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä
koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:

— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:

— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna
vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä
kirouksista.

Lesken ääni värähteli itkusta.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon
sinua, minne jalkasi astuneekin.

Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja
mielenliikutustaan.

       *       *       *       *       *

Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.

Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut.
Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä
hänen viereensä.

Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.

— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.

— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni
ei ollut hetken aikaan omani.

Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.




IX.


Ilma oli tyyni ja päivä poutainen.

Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen
käsivarteen.

Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin
heidän päitään.

Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat
osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin
höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa.

Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle
tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja
kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät
tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta
ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran
haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa
ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja
elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen,
että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda
syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita
seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa.

Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun
he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän
juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja
päättivät juurtajaksain levätä.

Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän
irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle.

Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa.

— Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen
minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen.

— Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan
saattoi huomata, ettei hän puhunut totta.

Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa.

Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka
kanssaan.

Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi
sinulle.

Tyttö katsoi rukoilevasti häneen.

— Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri
koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että
näemme lähimmän talon?

— Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole
syytä istua täällä enää kauan?

Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he
istuivat hetkisen äänettöminä.

Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi:

— Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli
pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten?

Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun.

Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää.

Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi:

— Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua.

— Sehän on _hänen_ isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä
tiennyt?

— Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja.

— Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö
ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja
katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta
kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen
kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin,
missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta
kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi
ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen
puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo
tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että
paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan
ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena
kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä
kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän
oli _hänen_ isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko _hän_ häntä.
Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä.

Baggan itku vaimeni vähitellen.

Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä.

Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja
kysyi:

— Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä?

Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa.

— Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin
rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä
anteeksiantoa.

Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa.

— Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä?

Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa:

— Séra Ketill ei olekaan kuollut.

— Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta?

— Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On,
se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään.

— Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä?

— Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää.

       *       *       *       *       *

He vaelsivat vielä pitkän matkaa.

Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi.

He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita
muita.

He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin.

Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin.

— Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän.

— Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.

— Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua.
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet.

— Mutta minähän olen vain kerjuri.

— Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun
on niinkuin sinä.

— Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet
vielä?

— Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä.

— Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa?

— Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi
vanhukselle kätensä.

— Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
suudellen häntä.

Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui
taloa kohti.




X.


Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga
oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin,
Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson!

Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle
harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi
väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan.

Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa,
ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan
hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta _siksi_, että oli luopunut
soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta.

Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun
hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen _täytyi_ etsiä
yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut
turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla
suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui
kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu
ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin
ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin
hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä.

Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että
hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman
maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat
hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja
hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että
hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden
ympäröimä.

Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon
heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut
turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät
hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja
kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai
hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi.

Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen,
oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja
hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti
yöllä jotain sattunut.

Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin
karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä.
Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän
lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään
se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan.
Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli
kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta
malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa.
Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön
kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat
suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi,
että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle.

Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja
herätti Ørlygurin.

— Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän.

Ørlygur oli heti jalkeilla.

Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa
enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos.

Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi
melkein heti karitsan.

Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa.

Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti
kiinni.

Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään
karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni
ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta.

Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha
kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin
kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun.
Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät
salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän
tunsi sanomatonta onnea.

Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen
loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin
juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan
käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän
aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän
käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut
vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että
hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana.
Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa
toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä
unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi
kaulansa ympäri.

Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä
kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä
ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt
nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.

Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei
olisi nähnyt hänen hämminkiään:

— Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille
muuta pahaa ollut sattunut.

— Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään
rauhallisena.

— Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien
korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin?

Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä
jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli
kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen
jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta
kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen
päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli
tekevä.

Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja
hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin:

— Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille
leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, —
sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi.

Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt,
että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö:

— Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet
varma, että se joutuu hyville päiville.

— Niin, ehkä se onkin parempi.

Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan
rauhallinen.

— Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän
oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska
arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi
kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun
hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi
järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli
valmistauduttava esittämään asia vaimolleen.

       *       *       *       *       *

Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien
seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli
ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli
noudettu aikaiseen aamulla.

— Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne
takaisin.

Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut
äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien
lampaiden kanssa, se tuli takaisin.

— Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa?

Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi.

— Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä
vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi
mennä. Voitko arvata kuka vieras oli?

— Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja.

— Tiedätkö, että hän on tullut näille maille?

— Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen,
juuri ennen kuin hän lähti tänne.

— Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä
sen kävit hakemassa?

— En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa.

— Olihan se poissa aamupäivän.

Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen.

— Taisi olla.

Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta.

— Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa?

— Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni.

Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi
pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon
seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän
ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella
pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt
pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn
yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita
kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden
koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi
kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille.

Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen
painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön.

Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein
juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä
olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä
arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se
onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena
asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja
käsittämättömin autuus.

Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle.
Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle.

Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta
siitä hän kieltäytyi jyrkästi.

Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa
vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa.

Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut
ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies
ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten
hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli
antanut hänelle.

Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat
sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten
joivat ääneti.

Vähän sen jälkeen leski sanoi:

— Sinä olet kärsivällinen.

— Niin, vastasi hän.

Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa.
Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin
syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen.

— Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten.

Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään.

Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä:

— Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi.

— En, vastasi hän liikahtamatta.

Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan,
ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia.

Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti
pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään,
jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli
saava nähdä _hänet_. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen
kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä
sitten?...

Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski:

— Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua.

Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen
olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä.

— Minua? — Vieras? — — — Kuka se on?

— Mene katsomaan.

Leski katosi keittiöön.

Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja
paria porrasta pirttiin.

Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen
astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai
keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina.

Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli
kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan.

Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä.

— Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani.

Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan.

— Kiitos sinulle.

Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin
hengittivät.

Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt
sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä.

— Hyvästi, sanoi hän.

Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä
yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat
tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui
äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä
vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur
puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän
silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan.

Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle
katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten
Ørlygur lähti ääneti pirtistä.

Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli
pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän:

— Joko hän lähti?

— Jo, vastasi Bagga.

— Mitä hän tahtoi?

— Hän lahjoitti minulle karitsansa.

— Eikö hän muuta tahtonut sinulta?

— Tahtoi.

Syntyi pitkällinen äänettömyys.

— Pitääkö hän sinusta?

— Pitää.

Bagga kääntyi poispäin.

— Pidätkö sinäkin hänestä?

Bagga purskahti itkuun.

— Pidän, äiti.

Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä.

— Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei
näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu.




XI.


Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun
hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon,
jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.

Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta,
pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet,
jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain
parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä —
käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä
että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin
niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin
suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi
jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä
ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova
kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille
nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä
siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi
vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa
kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.

Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi
jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat
alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat
ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät
kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.

— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.

— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle
nurmiturvekäärölle.

— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä
tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun
nurmiturpeeni.

Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.

— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.

Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan
puuttunut hänen kanssaan puheisiin.

Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui
toverillisesti hänen vierelleen.

Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.

— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?

— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
sävyisästi.

— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet
saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.

— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.

— Voitko antaa minulle yösijan?

— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä
suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa
jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä
koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.

Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:

— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi
tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.

— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.

Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan
Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut
pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan
kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.

— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.

Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin
kalpeaksi ja punaiseksi.

— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille
maille. Silmäpuoli vaeltaja?...

Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi
vihdoin katuvana:

— Jumala sinua siunatkoon.

Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa.
Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:

— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt...
Tule kanssani kotia.

Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti,
kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.

— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.

— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja
piti sen selässään.

Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen
talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja
sanoi leikillisesti.

— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.

Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta
malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:

— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä
pois, — mitäs sitten?

— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.

Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta
kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes
ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja
papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja
maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.

Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä
tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski
noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen
kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön
vaikutuksesta.

Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän
keskustelun séra Ketilliin.

— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista
pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta
häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen
teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni
Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä
koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo
parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen
elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä
mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään
anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen
kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan
iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet
taivaassa tapaan, niin menen tieheni.

Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa
autuaaksituloaan.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.

Sitten hän nousi raskaasti.

— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi
tehdä.

Isäntä saattoi hänet latoon.

— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin
esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.

— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. —
Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.

       *       *       *       *       *

Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.

Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.

— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan
annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa
syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva
sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin
sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta
mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy
olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun
ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta
kiitän sinua kaikesta sielustani.

Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.

Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.

Ja hän mutisi edelleen hiljaa:

— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja
kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle?
Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä
läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti
sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä
noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi
päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.

Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.

— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle.
Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos
lapsistani...

Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja
käsiinsä.

— Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna
minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.

Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.

— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin
sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_
kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin
sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna
minulle anteeksi, Herra.

Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen,
koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:

— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna
minulle anteeksi, Herra!

Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään
horrostilaan.

Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi;
hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta
hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen
uneen.

       *       *       *       *       *

Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että
isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.

Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä
oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja
päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään
voittaakseen aikaa.

— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto
vaivannut?

— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin
enkä ole lainkaan huomannut vetoa.

Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat
tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja
partaansa.

— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä
laskien.

Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan
ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.

— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.

Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui
pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli
aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.

— Siunattu aurinko, mutisi hän.

Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka
säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.

Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.

— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian
valmista.

Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä
tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa
liepeellä.

Isäntä seisoi katsellen häntä.

— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi
naamaani näin kylminä aamuina.

Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin
hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.

Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.

— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi?
kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa
sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.

— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä
taipaleelle nyt heti.

— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista
kiirein, laski isäntä leikkiä.

Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon
ulkopuolelle.

Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten
kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.

Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.

Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle
vieras:

— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?

Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri
kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.

— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi
hänelle kätensä ja meni.

— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.

Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki
epätasaisesti nilkuttaen.

Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema
eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin
asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton
tuottaman surun.

Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten
päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän
nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan
ennen.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta
aamun koleudessa:

— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? —
Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme
lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme
surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme,
että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —

Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei
edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta?
Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna
anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian
pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä
makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, —
sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra,
Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän,
minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon
viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä.
_Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä
_nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen
päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä
on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun
ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne
pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.

Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä
sen reunaa vasten.

— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai
etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta
tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on
mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.

Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.




XII.


Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti
kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.

Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan —
vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia
sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.

Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä
hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.

Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta
repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien
laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko
lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä
raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja
sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki
kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun
näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja,
toisaalla mustia repeämiä.

Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi,
vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta
heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut
ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän
näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin
oikullisimpana hetkenään.

Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin.
Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.

Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli
verrattain pieni.

Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He
pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat
odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli
vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet
rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja
kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän
johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan.
Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä
ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill
henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan
rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen
sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle,
väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä.
Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa
köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta
mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa
eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta
kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen
ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli
ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi
irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes
ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa
tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän
olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä
häneen.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana.
Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa
sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden
kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen
ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, —
se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.

Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta
ja leimuta vihasta.

Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas.
Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat
täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan
olemassaolon.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen
sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.

Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat
sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä
sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —

Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan
siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.

Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä
täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja
elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia
epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja
vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_
Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan
estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja
pilkkaamasta.

Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä
karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan
nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea
sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita.
Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena
kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille
tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että
he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä.
Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin
riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota
kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä
voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät
hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.

Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.

Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas
eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen
sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa
olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.

— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. —
Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.

Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan
nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa
he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni.
Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan
he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä
kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni
kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi
tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada
nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin
mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra,
— tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta
minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.

Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän
sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään
heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten
häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin
suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —

Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä.
Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä
äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut
kerros kylmää, kosteata multaa.

Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen
pakahtumatta.

Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:

— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään
ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin
Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset
vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit
minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin
antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi
minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle
sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —

Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.

Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä
silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän
mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka
suusta tulvi kirouksia. —

— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt,
ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi
kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin.
Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan
syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun
pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon
kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra,
onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla
ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin
niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan
syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan
partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon
luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.

       *       *       *       *       *

Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.

Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti
niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan
laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita
taloja oli noussut niiden paikalle.

Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia
séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä
talossa:

— Mutta missä köyhät asuvat?

Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra
Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.

— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.

— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli
vaeltaja.

— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka
vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla
köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun
rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

— Pappipirun?

— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi
nimitämme häntä niin kuin kuulit.

— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Jumala kanssasi. —

Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli
sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.

Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle.
Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä
oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän
likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä,
että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä
raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.

Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui
pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.

Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen
käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä
rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän
tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.

Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja
rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:

— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön,
paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä
vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän
harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.

Hän oli heitä joko joukon pitempi.

Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.

— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka
mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli
se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden
oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä
ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi
ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli
sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.

— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni,
jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen
hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.

Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen
äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään
oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti
hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat.
Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä,
jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä,
kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät
häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai
oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.

Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.

— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.

Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.

— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.

— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.

Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen,
tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän
kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta
seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus.
Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja
lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.

— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.

Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.

— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi
Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. —
Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän
raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan
ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin
kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä
puhetapaa.

— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi
Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.

Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.

— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi
hieman auttanut.

— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.

Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:

— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni
voidetta.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.

Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.

— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä.
— Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen
sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja
nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta
mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.

— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat
olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi
Rovasti pahanilkisestä.

— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan
läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan
iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.

— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.

Rovasti vain nauroi pilkallisesti.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi
— ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka
sanot?

— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin
pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso
ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.

— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle
kätensä.

Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo
sylkylöntin hänen kämmenelleen.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän
istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.

Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi.
Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.

Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He
eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.

Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli
vaeltaja:

— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun
tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie
hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.

— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.

Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.

— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.

Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.

Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella
puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli
melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli
kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.

Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon
poikki.

Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän
näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty
hiekalle aivan viereen.

Hän ontui mäkeä alas.

Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen
saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:

— Hän on kuollut.

Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle
ja otsalle.

Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli
Rovasti.

— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.

— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme
hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli
tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä
käsissään.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.

— Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. —
Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.

Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.

Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:

— Onko teitä monta veneessä?

— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen
matkalla kotia.

— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?

— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.

Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.

Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin
nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot
ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä
nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri
yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa...
Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui
kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.

Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin
omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset
askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.

Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään
korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.

— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra
Ketillistä?

— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni
muu.

— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.

Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille
tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli
vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi
mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.

Vihdoin hän sanoi itsekseen:

— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle
merelle.

— Taas?

— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta
maata.

Mies luuli hänen laskevan leikkiä.

— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon
ajatuksissasi?

Mies naurahti hieman.

— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.

— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.

— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.

— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.

— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.

— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on
ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.

— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.

— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain
ihminen?

Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja
lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja,
joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä,
kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin
itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat
venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä,
tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin
maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.

Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen
maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten
oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen
mieleensä.

Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan
paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi
maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli
tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko
olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja
uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat
ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja
rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian
hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa
rukoillen sen ääressä.

Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi
laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että
olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti
astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.

Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli
soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa.
He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä
mistään.




XIII.


Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä
huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien
yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen
puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.

Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi
vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia.
Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta
sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä
tiellä.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta.
Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut
asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja
rauhaa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän
olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut
rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon
valtaamana.

Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen
vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja
kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.

Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.

Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti
toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus
tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden
innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin,
mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla
sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia
säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä
tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella
mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas
ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen
eriskummaisen tahdin ihanuuden.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman
huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata
kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä
kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, —
kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on
rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä
nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa...




XIV.


Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä
seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että
hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät
avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien
suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat
heinätukoista.

Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti
itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden
ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli
sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista —
kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja
kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin
iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas
sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi».

Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä
ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut
kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän
totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai
jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa
vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta
raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä
he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi
huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras
sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä.

Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys
tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin
ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä.

Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja
huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja
kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas.
Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä.
Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka
hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi
alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa
itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli
ne sanonut.

Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella
Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä
halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja
voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen _täytyi_ saada
selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin.
Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää
sanottavana hänestä. Sillä _jos_ hänessä oli ollut jotain hyvää, niin
varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin
varmasti, että hänessä _oli_ ollut jotain hyvää.

Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli
yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky
unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen
poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien
tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin
merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta
hän ei voinut käsittää mitä.

Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli
sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään,
Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä
otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta.

Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa
anteeksi veljelleen?

Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina.
Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan
mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt
naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden
ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut,
että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan
isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen
pois.

Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli
silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä
ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli
oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina
Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan,
sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut
ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä
kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään,
ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta
lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut
katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta,
että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei
vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja
isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen
kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut
niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut
ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen
pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan
sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen
muistoonsa: pappipiru.

Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat,
mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin
rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei _voinut_. Jos hän
koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen.
Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille.
Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, _sittenkin_, —: hän _vihasi_
tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa.
Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka
hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha
sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut.

Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut
hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen
ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt
rakkauden... veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden
naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat
olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten
hän itsekin. Ei, Ormarr _ei voinut_ antaa hänelle anteeksi — ei voinut
antaa hänelle anteeksi.

Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen
kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos
yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa.

Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa
verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut
häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys
kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet.

Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä
tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten
hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto
kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut,
että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta
pidättivät itselleen kirouksensa.

Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin
eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa
nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin,
kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään
olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille.

Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen
sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään
päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi
ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen
ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta,
ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen
»pappipirulle». —

Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja
tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle.

Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin
ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti
Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä
äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen
viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa
hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin
hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki.

— Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä.
— Olipa hyvä että tulit.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän
imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta.

Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia
Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului.

Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli
iloinen siitä, että hän oli tullut.

Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja
hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut.

Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan
pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle
savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos
ovesta.

Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut
rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse.

Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon.
Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle»,
joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja
sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui
ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä.

Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan
kasvatusisäänsä.

Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa.

— Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi
tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen
vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti.

Ja hän mutisi murtuneena:

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun
työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät,
— oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä
tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että
pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi
tapahtukoon.

Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja
paljasti päänsä, pelko katseessa.

Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.

Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi.

Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen
silmästään.

— Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän.

— Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala
antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa
kärsivällisyydellä.

— Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on
vain kuolema jäljellä.

Vanha rypistynyt nainen hymyili.

— Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä
hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi
sen.

— Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan
tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu
kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin
sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon.

— Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja.

Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur.
Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että
Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti
noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan.

Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki.

Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja
hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi
päänsä alas.

Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni
hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta,
että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa
hallitsemiskyvyn.

Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa.
Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan.

Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill.
Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä
raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru.
Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja
kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista
teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen
murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten
liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän
oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen
murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin
oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä
kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään,
— tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei
löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain
myötätuntoa... vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä.

Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa
sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden
rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa
mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa.

Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä
suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun
tukahuttamalla äänellä:

— Terve tuloa takaisin kotia, veli.

Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä:

— Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen
isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle
anteeksi.

Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin,
liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan
kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti
hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen
sydämensä sykintä melkein pysähtyi.

Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi:

— Tässä on isäsi, Ørlygur.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät
itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää
se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan.

Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka
lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana,
tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis
ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä
kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta!
Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna,
— tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä
ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin,
jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni
enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten
sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei
kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus
voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea
tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi
hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä.

Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet
syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi
ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä.
Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili.

Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän
vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan
Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan
Katan käsikynkässä.

Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi
mennessään:

— Tulen heti takaisin.

Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna
vielä aherteli väen iltaruuan laitossa.

Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr
sulki oven hänen jälkeensä.

Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui
eräälle arkulle.

— Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta
väristen.

Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan
suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja
silitteli hänen tukkaansa.

— Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän.

— Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas.

— Oo, Jumala auttakoon meitä.

Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli
tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi:

— Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä
samalla?

Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen
Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna
huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle.

Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui:

— Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on
minun veljeni — — — séra Ketill.

— Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä
liikkunut.

Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut.

— Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan
kiitos, lisäsi hän sydämellisesti.

— Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti
iloinen innostus.

Sitten hän kääntyi poispäin.

— Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — —

Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa.

— Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. —
Silmäpuoli vaeltaja... vai _hän_ se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä
hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen.

Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä
taasen ja sanoi:

— Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen
vuoteeseen.

— Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee?

— Pahoin pelkään.

— Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut
pitkä.

Sitten he menivät yhdessä.

Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset
istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi
silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen.

Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli
häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen,
kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti:

— Katso minua, Ketill.

Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen.

— Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi.

Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi:

— En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi.

— Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni.

Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen.

— Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle
anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon.

Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää
helpommin.

Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi:

— Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo
on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä
kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän
silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole
näkevä huomispäivää.

Rúna silitteli hänen käsiään.

— Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle
hyvää.

— Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni
on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen
asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin
sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on
sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa,
tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi.
Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne,
rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen
sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano
tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen
anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa
täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan.

Hän katsoi toisesta toiseen.

— Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän
kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne
ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin
ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja
ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen
teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt
tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet
voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi
pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur,
poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi.
Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja
iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei
isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra
Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta
ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta
tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi
valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule
luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen.

Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa
taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti
kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen.

— Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen.
— Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä
puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin.

Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä.

— Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut
vilpitön. — — Oi Herra, Herra...

Tyynnyttyään hän sanoi:

— Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan
näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en
tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. —
Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä
äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin
äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se
katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt
helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit
kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat
toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. —
Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, —
ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun
sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut
minulle anteeksi. Ja siksi _sinä_ olet antanut minulle anteeksi. Ja
sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän
ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani,
tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen.

Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi:

— Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua
epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin
usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi
piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin,
että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin,
että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse
kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä
oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa
ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa
rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että
etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen
— piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni
»vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi,
kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa
koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä
ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin
tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja
vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni
koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja
samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä
niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain
tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys
edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain
virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä
ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin
suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat,
että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän
omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja
verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet —
sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, —
edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit?
— Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen
kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan
että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat
Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se
on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa
Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja
syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta
miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja
äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen
kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän _se_ sitäpaitsi
ollut vaellukseni tarkoitus.

Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin
ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää
häntä puhumasta, mutta hän jatkoi:

— Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei
ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä
yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät,
että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle.
Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei
sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä
on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he
hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat
kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän
vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa.
Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä,
onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, —
en _tiedä_, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä.
Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta
siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha
kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi,
kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan
rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja
luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä,
missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle
sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. —

Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä
sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä.

— Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti.

Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä
siirrettiin vuoteen luo.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti.

Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys,
joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut
hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä
sytytettiin — hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä:

— Auttakaa minua riisuutumaan.

Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen
ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen
kasvonsa olivat turvoksissa itkusta.

Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat
hänen alastonta ruumistaan.

Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi:

— Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen?

Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin
pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan
miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi
taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain
uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän
unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa.

Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla
kasvoillaan.

Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä.

— Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän.

Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan:

— Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä.

Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä
huomannut.

— Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja
hyvästi kunnes tapaamme.

— Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti.

Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa
ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen.

Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä,
sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa.

— Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan.

Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun
aikaa kuin tainnoksissa.

Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi
mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten
voimakkaammin:

— Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani...

Hän hapuili ympärilleen.

— Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet.

Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas.

He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta.

— Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni.
Tällaistako kuolema on?

Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa.

— Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt.
— Ihanaa on päästä lepäämään.

Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan.

— Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi...

Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi
kuoleutunut.

Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti:

— Alma! — Alma!

Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti
takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten
vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra
oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli
ikävöinyt.

Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat
niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet
mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan.

Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen.
Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään.

Ja sitten hän nousi.

Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden
huomiota:

— Missä minä olen?

Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi:

— Ketillhän kutsui.

Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja
lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi.

Hänen odottamaton kuolemansa vaikutti niin voimakkaasti muihin, että he
äkkiä lakkasivat itkemästä. Ja hetkisen he seisoivat kaikki kolme kuin
kivettyneinä.

Sitten he asettivat tanskalaisen rouvan vuoteeseen séra Ketillin
viereen.

Ja he polvistuivat kaikki kolme vuoteen ääreen ja rukoilivat hiljaa.

Kynttilänliekki lepatti pimeässä ja heitti häilyvän, punertavan valonsa
noiden kahden vainajan kalpeille kasvoille. Pimeä ikäänkuin tunkeutui
verhoamaan heitä.

Jonkun aikaa vallitsi haudanhiljaisuus.

Sitten vanha Kata nousi äänettömästi, meni ikkunan luokse ja avasi sen —
»päästääksensä sielut ulos».

Sitten hän taasen polvistui toisten rinnalle.

Mutta ikkunasta puhaltava tuulenhenki sammutti kynttilän, ja pimeys
kietoi vaippaansa elävät ja kuolleet.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75951 ***