path: root/75950-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75950 ***

language: Finnish




NUORTEN KALEVALA

Sommitteli

P. Ollilainen





Helsingissä,
Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,
1915.




SISÄLTÖ:

Väinämöinen ja kasvullisuuden alku.
Väinämöinen ja Joukahainen.
Aino.
Joukahaisen kostoyritys.
Sammon takominen.
Lemminkäinen ja Kyllikki.
Hiiden hirven hiihtäminen.
Lemminkäisen äiti.
Väinämöisen matka Tuonelaan.
Pohjolan häät.
Orjalapsi.
Kullervo paimenena.
Koditonna.
Kullervo kotona.
Kullervon loppu.
Sampomatkalle.
Väinämöisen soitto.
Sammon ryöstö.
Sota sammosta.
Tulen synty.
Päivän ja kuun vapautus.
Väinämöisen lähtö.




Väinämöinen ja kasvullisuuden alku.


Väinämöinen, Kalevalan sankari, ei ollut koskaan viettänyt lapsuuden
päiviä. Hän oli syntymästään saakka suuri tietäjä ja ajatteli
syvällisiä asioita. Siksi sanotaan hänen aina olleen vakaa ja vanha.
Hänen äitinsä oli ilman impi, ve'en emonen, joka oli ollut mukana
maailmaa luomassa. Tämä oli ilman avaroilta pihoilta laskeutunut
veteen ja uiskenteli pitkät ajat selvällä meren selällä. Siellä syntyi
Väinämöinenkin ja virui meressä viisi, kuusi vuotta, jonka jälkeen hän

    seisottui selälle viimein,
     niemelle nimettömälle,
    manterelle puuttomalle.
    Nousi kuuta katsomahan,
    päiveä ihoamahan,
    otavaista oppimahan,
     tähtiä tähyämähän.

    Arvelee, ajattelevi:
    Kenpä maita kylvämähän?

Saipa Sampsa Pellervoisen metsän puita kylvämään. Hän kylvi mäet
männiköiksi, kankaat kanervikoiksi ja notkot nuoriksi vesakoiksi.

    Läksi puut ylenemähän,
    vesat nuoret nousemahan.
    Yks' on tammi taimimatta,
    juurtumatta puu Jumalan.

Tuli neljä meren neittä rantaheinää niittämään. Meren Tursas poltti
heinäset poroksi. Saipa siihen tuhkaan tammen terho, josta kasvoi
kaunis taimi. Pian se kasvoi, että

    latva täytti taivahalle,
    lehvät ilmoille levisi,
    piätti pilvet juoksemasta,
    päivän peitti paistamasta,
     kuuhuen kumottamasta.

Kun kukaan ei kyennyt tammea kaatamaan ja pimeässä oli paha elää,
rukoili Väinämöinen äidiltään, Ilmattarelta, apua. Nouseekin viimein
merestä uros, miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkuinen. Sillä
miehellä oli vaskiset saappaat, vaskiset kintaat ja vaskinen kirves
vyössä riippumassa. Hän kasvoi pian jättiläiseksi:

    Jalka maassa teutaroipi,
    päähyt pilviä pitävi,
    syltä oli silmien välitse,
     syltä housut lahkehesta.

Sepä uros kaatoi tammen kolmella iskulla. Niin pääsi päiväkin taas
paistamaan ja kaikki kasvit kasvamaan.

    Ohra on yksin nousematta,
    Touko kallis kasvamatta.

Itse vanha Väinämöinen löysi ohrasen jyviä rannalta merelliseltä. Hän
kaatoi suuren kasken, mutta jätti keskelle kaskea koivun kaatamatta.
Tulee kokko, ilman lintu, sanoo:

    — Miksipä on tuo jätetty
    Koivahainen kaatamatta?

Väinämöinen vastasi:

    — Lintujen lepeämiksi,
    Kokon ilman istumiksi.

Tuostakos kokko hyvilleen ja iski tulta, joka sytytti kasken ja poltti
sen poroksi.

Nyt kylvi Väinämöinen ohran siemenet tuhkaan ja saneli kylväessään:

    — Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    käen kautta kaikkivallan     tälle maalle kasvavalle,
     ahollen ylenevälle.

    Tuo Ukko ylijumala
    vihmoi vettä toivosesta
    orahille kasvaville,
     touoille tohiseville.

Kävipä vanha Väinämöinen toukojaan katsomaan.

    Kasvoi ohra mieltä myöten,
    tähkät kuuella taholla,
    korret kolmisolmuisena.

Niin tuli kevät käkönen Väinämöisen koivuun kukkumaan. Kukkui siinä
illoin, aamuin, keran keskipäivälläkin.




Väinämöinen ja Joukahainen.


    Olipa nuori Joukahainen,
    Laiha poika Lappalainen.

Hän kuuli kehuttavan Väinämöistä paremmaksi laulajaksi kuin hän itse
oli. Tuostakos hän syäntyi. Lähti ajamaan Väinölään, vaikka kielsi iso
ja emo. Kolmantena päivänä hän joutui jo Väinölän ahoille. Väinämöinen
ajeli siellä hiljalleen tietä pitkin. Joukahainen karahutti häntä
vastaan, niin että

    aisa tarttui aisan päähän,
   Rrahe rahkehen takistui.

Kysyi vanha Väinämöinen:

    — Mi sinä olet miehiäsi,
    Kun tulet tuhmasti etehen?

_Joukahainen:_

    — Mie olen nuori Joukahainen,
    vaan sano oma sukusi,
    kuit olet sinä sukua,
     kuta, kurja, joukkioa?

_Väinämöinen:_

    — Kun liet nuori Joukahainen,
    ve'äite syrjähän vähäisen,
     sie olet nuorempi minua!

_Joukahainen:_

    — Vähä on miehen nuoruuesta,
    nuoruuesta, vanhuuesta,
    kumpi on tieolta parempi,
     muistannaita mahtavampi,

    sep' on tiellä seisokahan,
    toinen tieltä siirtykähän;
    lienet vanha Väinämöinen,
    ruvetkaamme laulamahan,
     toinen toista voittamahan.

_Väinämöinen:_

    — Mitäpä minusta onpi
     laulajaksi, taitajaksi.
    Vaan kuitenki, kaikitenki
    sano korvin kuullakseni,
    mitä sie enintä tieät,
     yli muien ymmärtelet?

_Joukahainen:_

— Hylkeen on hyvä elää, syöpi luotansa lohia. Siialla on sileät pellot.
Hauki kutee hallan ajalla, ahven kesäkuivilla. Pohjola kyntää porolla,
etelä emähevosella.

    Pitkät on puut Pisanmäellä,
     hongat Hornan kalliolla.
    Kolme on koskea kovoa:
    Hämehess' on Hälläpyörä,
    Kaatrakoski Karjalassa,
    ei ole Vuoksen voittanutta,
     yli käynyttä Imatran.

_Väinämöinen:_

    — Lapsen tieto, naisen muisti,
    ei ole partasuun urohon.
    Sano syntyjä syviä!

_Joukahainen:_

    — Tieän minä linnuksi tiasen,
     kyyn viherän käärmeheksi,
    kaskisen ve'en kalaksi,
    tulen polttaman pahaksi.
     Mätäs on märkä maita vanhin,
    paju puita ensimmäinen,
    hongan juuri huonehia,
     paatonen patarania.

_Väinämöinen:_

    — Muistatko mitä enemmin,
    Vai jo loppuivat lorusi?

_Joukahainen:_

    — Olin miesnä kuuentena,
     seitsemäntenä urosna
    tätä maata saataessa,
    aurinkoa auttamassa,
    kuuhutta kulettamassa,
     taivoa tähittämässä.

_Väinämöinen:_

    — Sen varsin valehtelitki!
     Ei sinua silloin nähty,
    ei lie nähty, eikä kuultu,
    kun on merta kynnettihin,
    kalahauat kaivettihin,
     louhet luotihin kokohon.

_Joukahainen:_

    — Kun ei lie minulla mieltä,
    Kysyn mieltä miekaltani.

_Väinämöinen:_

    — En noita pahoin pelänne
     miekkojasi, mieliäsi,
    tuuriasi, tuumiasi.
    vaan kuitenki, kaikitenki,
     lähe en miekan mittelöhön
    sinun kanssasi, katala,
     kerallasi, kehno raukka,

_Joukahainen:_

    — Ken ei käy miekan mittelöhön,
    sen minä siaksi laulan,
     alakärsäksi asetan.

    Siitä suuttui Väinämöinen,
    itse loihe laulamahan.
    Ei ole laulut lasten laulut,
     ne on partasuun urohon.

Ja kun vanha Väinämöinen lauloi, niin

    Järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi,
     kivet rannoilla rakoili.

Joukahaisen hevosen, reen, tavarat kaikki Väinämöinen lauloi haoiksi,
kiviksi, pilviksi ja tähdiksi. Itsensä Joukahaisen hän lauloi suohon
suonivöistä.

Jo tuli Joukahaiselle hätä suohon sortuessaan. Hän tarjoili lunnaikseen
jousiaan, veneitään, hevosiaan, rahojaan ja vilja-aumojaan. Mutta
Väinämöinen sanoi:

    — En huoli hopeitasi,
    Kysy en, kurja, kultiasi.

Ja hän lauloi Joukahaisen entistä alemma. Joukahainen rukoili:

    — Oi on viisas Väinämöinen,
     heitä vielä heikko henki,
    virta jo jalkoja vetävi,
    hiekka silmiä hiovi.
     Kun pyörrät pyhät sanasi,
    annan Aino-siskoseni
    sulle pirtin pyyhkijäksi,
     mesileivän leipojaksi.

    Siitä vanha Väinämöinen
    ihastui ikihyväksi,
    pyörti pois pyhät sanansa,
     perin laski lausehensa.

Niin pääsi nuori Joukahainen, kokoili tavaransa ja ajoi kurjana, alla
päin, pahoilla mielin kotiinsa.

Emo kysyy.

— Mitä olet pahoilla mielin poikaseni ja tulet noin kurjana kotiin?

_Joukahainen:_

    — Annoin Aino-siskoseni,
    lupasin emoni lapsen
    Väinämöiselle varaksi,
     turvaksi tutisevalle.

_Emo:_

— Elä itke poikaseni semmoista. Tuota toivoin kaiken ikäni:

    sukuhuni suurta miestä,
    Vävykseni Väinämöistä.

Mutta kun Aino-tyttö sen kuuli, hän itki yksin päivät pitkät. Hän ei
halunnut vanhan Väinämöisen puolisoksi.




Aino.


Aino oli lehdossa vastoja tekemässä. Silloin tulee sinne Väinämöinen ja
sanoo:

    — Eläpä muille, neiti nuori,
    kuin minulle, neiti nuori,
    kanna kaulan helmilöitä,
     sio silkillä hivusta.

_Aino:_

    — En sinulle enkä muille
    kanna rinnan ristilöitä,
     päätä silkillä sitaise.

Aino riisti ristit rinnastaan, sormukset sormestaan, viskasi ne lehtoon
ja meni itkien kotiin. Emo aitan portaalta kysyy:

— Mitä itket lapsi raukkaseni?

Aino kertoi, mitä lehdossa oli tapahtunut.

— Elä tuollaisia itke, sanoi emo. Syö vuosi sulaa voita, toinen sian
lihoja, tulet muita muhkeammaksi. Mene sitte aittamäelle, ota arkusta
koreimmat koruni, hienoimmat helmeni ja vaatteeni. Tulet sitte

    sukukuntasi suloksi,
    koko heimon hempeäksi.

Ei Aino totellut tuota. Meni pihalle itsekseen itkemään.

    — Miten on mieli miekkoisien,
     autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin on vellova vetonen,
    eli aalto altahassa.
     Mitenpä poloisten mieli,
    kuten allien ajatus?
     Niinpä on poloisten mieli,
    niinpä allien ajatus,
    kuin on hanki harpin alla,
     vesi kaivossa syvässä.

    Parempi minun olisi,
    parempi olisi ollut
     syntymättä, kasvamatta,
    suureksi sukeumatta,
    näille päiville pahoille,
     ilmoille ilottomille.

Sai emo kyselemähän:

    — Mitä itket, impi rukka,
    Kuta, vaivainen, valitat?

_Aino:_

    — Sitä itken, impi rukka,
     kaiken aikani valitan,
    kun annoit minun poloisen
    ikäpuolelle iloksi,
     turvaksi tutisevalle.
    Oisit ennen käskenynnä
    sisareksi Siikasille,
     veikoksi ve'en kaloille.

    Siitä astui aittamäelle,
     astui aittahan sisälle,
    aukaisi parahan arkun,
    pani kullat kulmillensa,
     hopeat hiuksillensa.
    Läksi siitä astumahan
    ahon poikki, toisen pitkin,
    vieri synkkiä saloja.
     Itse lauloi mennessänsä:

    — Syäntäni tuimelevi,
     päätäni kivistelevi,
    eikä tuima tuimemmasti,
     kipeämmästi kivistä,
    jotta, koito, kuolisinki,
    katkeaisinki, katala,
    näiltä suurilta suruilta,
     apeilta miel'aloilta.

    Astui päivän, astui toisen,
     päivänäpä kolmantena
    ennätti meri etehen,
    ruokoranta vastahansa;
    tuohon yöhyt yllättävi,
     pimeä piättelevi.

    Siinä itki impi illan,
    kaikerteli kaiken yötä
     rannalla vesikivellä.

    Aamulla anivarahin
    Katsoi tuonne niemen päähän.

Siellä oli kolme meren neittä kylpemässä. Sinne lähti Aino neljänneksi:

    Heitti paitansa pajulle,
     hamehensa haapaselle,
    sukkansa sulalle maalle,
    kenkänsä vesikivelle,
    helmet hietarantaselle,
     sormukset somerikolle.

Kiiltelipä kivi kirjava selällä. Läksi Aino uimaan kohti kiiltelevää
kiveä. Sinne vaipui uidessaan alle aaltojen syvien.

Virkkoi vielä vierressänsä:

    — Elköhän minun emoni
     sinä ilmaisna ikänä
    panko vettä taikinahan
    laajalta kotilahelta!
    Elköhönp' on siskoseni
    peskö tästä silmiänsä.
     Mikäli meren vesiä,
    sikäli minun veriä;
    mikäli meren kaloja,
    sikäli minun lihoja;
     mikä rannalla risuja,
    se on kurjan kylkiluita;
    mikä rannan heinäsiä,
     se hivusta hierottua.

Jänis läksi saattamaan sanaa

    neien kuuluhun kotihin.
    Emo tuosta itkemähän,
    kyynelvierus vieremähän,
     sai siitä sanelemahan:

— Elkää te emot poloiset tuudittako tyttöjänne vastoin mieltä
miehelään, niin kuin tein minä poloinen.

Itki emo, vieretteli, niin että itkemistänsä vesistä kasvoi kolme
jokea ja kuhunkin jokeen kolme koskea. Koskien rannalle koivut kasvoi,
koivuihin tuli käet kukkumaan. Kun käki kukahteli, niin äidin sydän
sykähteli, itku silmään tuli ja vedet poskille valui. Niin koko ruumis
runneltui kuullessaan kevätkäköstä.




Joukahaisen kostonyritys.


Ainon kuoltua Väinämöinen lähti Pohjolan neitoa kuulostelemaan
kainaloiseksi kanakseen. Hän ajoi meren rantaa pitkin Joukolan sivu.
Siellä vuotteli Joukahainen pitkät ajat jousi kädessä Väinämöistä,
sillä hänen mielessään paloi kostonhimo. Jopa keksikin kerran
Väinämöisen ajavan rantaa pitkin ja hyökkäsi silloin ampumaan. Emo
kielsi poikaansa, mutta Joukahainen ei totellut. Hän lennätti nuolen
Väinämöistä kohti. Nuoli sattui hevoseen. Väinämöinen itse

    sormin suistuvi sulahan,
    käsin kääntyi lainehesen.

Kerskueli Joukahainen:

    Kupli nyt siellä kuusi vuotta
    Noilla väljillä vesillä!

Nousikin siitä suuri tuuli, uitteli Väinämöisen kauas meren ulapoille.
Siellä uros valitteli itsekseen:

    — Voi minä poloinen poika,
     voi poika polon-alainen,
    kun läksin omilta mailta,
    elomailta entisiltä
    iäkseni ilman alle,
    kuuksi päiväksi kululle,
     tuulen tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi!
    Enkä tuota tieäkänä,
     miten olla, kuin eleä:
    tuulehenko teen tupani,
     vetehenkö pirtin veistän?

Lenti kokko, ilman lintu, Lapista,

    yksi siipi vettä viisti,
    Toinen taivasta lakaisi.

Se keksii merestä miehen. Kysäsee:

    — Mit' olet meressä miesi,
    Uros aaltojen seassa?

Nouse pian selkääni, kannan sinut, minne mielesi tekee. Sinä heitit
koivun kasvamaan Kalevan kaskeen

    linnuille lepeämiksi,
    Itselleni istumiksi.

Kantoi siitä vanhan Väinämöisen ahavan ratoa myöten Pohjolan rannoille.

    Siinä itki Väinämöinen,
     siinä itki ja urisi
    rannalla merellisellä,
    nimen tietämättömällä,
     sata haavoa sivulla,
    tuhat tuulen pieksemätä,
    partaki pahoin kulunut,
     tukka mennyt tuuhakaksi.

Kuuluipa itkun juorottelu Pohjolaan. Tunnettiin urohon valitteluksi.
Souti Louhi, Pohjolan emäntä, itse tuonne katsomaan.

    Siinä itki Väinämöinen
    pahalla pajupurolla,
    suu liikkui, järisi parta,
     vaan ei leuka lonkaellut.

Sanoi Pohjolan emäntä:

    — Ohoh sinua, ukko utra!
    Jo olet maalla vierahalla.

Väinämöinen vähän päätään kohotti ja sanoi:

    — Jo ma tuon itseki tieän.
    Maallani olin parempi,
     kotonani korkeampi.

_Louhi:_

    — Saisiko sanoakseni,
    oisiko lupa kysyä,
    mi sinä olet miehiäsi,
     ja kuka urohiasi?

Väinämöinen vastasi: — Mainittiin minua muinoin

    joka lakson laulajaksi
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.
    Mi jo lienenki katala,
     tuskin tunnen itsekänä.

Otti Louhi uroon ohjilleen, vei kotiinsa, paranteli, hauteli, syötteli
ja juotteli Väinämöisen entistään ehommaksi. Sitte kysyy: Mitä
itkitkään tuolla rannalla meryttä vasten?

Väinämöinen vastasi: On tässä vaivoja valittaa, kun sorruin omilta
mailta.

    Kylkehen kyläinen syönti,
     hyvissäki vierahissa,
    mies on maallansa parempi,
    kotonansa korkeampi,
    pääsisin omille maille,
    elomaillen entisille!
     Parempi omalla maalla
    vetonenki virsun alta,
    kuin on maalla vierahalla
     kultamaljasta metonen.

_Louhi:_

    — Niin mitä minullen annat,
    Kun saatan omille maille?

_Väinämöinen:_

    — Otatko kultia kypärin,
    Hopeita huovallisen?

_Louhi:_

    — Kullat on lasten kukkasia,
     hopeat hevon helyjä.
    Taiatko takoa sammon,
     kirjokannen kalkutella,
    niin annan tytön sinulle,
    panen neien palkastasi,
     saatan sun omille maille.

_Väinämöinen:_

    — Taia en sampoa takoa,
     kirjokantta kirjoitella;
    saata mie omille maille,
    työnnän seppo Ilmarisen,
    joka samposi takovi,
    neitosi lepyttelevi.
     Se on seppo sen mokoma,
    jok' on taivoa takonut,
    ilman kantta kalkutellut,
    ei tunnu vasaran jälki
     eikä pihtien pitämät.

Louhi istutti Väinämöisen orosen rekeen ja laittoi omille maille.




Sammon takominen.


Vaka vanha Väinämöinen ajaa karitteli pois Pohjolasta, ajoi päivän
ja toisen ja päätyi kolmantena Osmon pellon päähän. Siinä lauleli
kuuseen kuun kumottamaan, oksille otavan lauloi. Hän kuuli kalkutuksen
Ilmarisen pajasta ja meni sinne. Sanoi seppo Ilmarinen:

    — Miss' olet viikon viipynynnä,
    Kaiken aikasi asunut?

_Väinämöinen:_

    — Pimeässä Pohjolassa,
    Summassa Sariolassa.

_Ilmarinen:_

    — Mitä lausut matkoiltasi
    Tultua kotituville?

_Väinämöinen:_

    — Onp' on neiti Pohjolassa,
     impi kylmässä kylässä,
    kun ompi kovin korea:
    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    päivä rinnoilta risotti.
     Sinä, seppo Ilmarinen,
    liihe neittä noutamahan,
    kun saatat takoa sammon,
     kirjokannen kirjaella.

_Ilmarinen:_

    — En sinä pitkänä ikänä
    lähe Pohjolan tuville,
     Sariolan salvoksille.

_Väinämöinen:_ Onpa vielä toinenkin kumma: Kuu paistoi
kukkalatva-kuusesta, otava sen oksilta välkkyi.

_Ilmarinen:_

    — En usko toeksi tuota,
    kun en käyne katsomahan,
     nähne näillä silmilläni.

Jo läksi seppo ulos katsomaan ja näki kuun kumottavan kuusen latvassa.
Nousipa sitä sieltä ottamaan.

Silloin Väinämöinen

    lauloi tuulen tuppurihin,
    Ilman raivohon rakenti.

Tuuli viedä viillätteli seppo Ilmarisen

    yli kuun, alatse päivän,
    otavaisen olkapäitse;
    päätyi Pohjolan pihalle,
     Sariolan saunatielle.

Sanoi Pohjolan emäntä:

    — Oletko tullut tuntemahan
    Tuota seppo Ilmarista?

_Ilmarinen:_

    — Lienen tullut tuntemahan,
    Kun olen itse Ilmarinen.

Pian pistihe Louhi pirttiin. Sanoi tyttöselleen:

    — Pane nyt päällesi parasta,
    varrellesi vaikeinta,
    kukkeinta kulmillesi,
    jo on seppo Ilmarinen
     saanut Sammon laaintahan.

    Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
    maan kuulu, veen valio,
    otti vaattehet valitut,
     pukehensa puhtahimmat.

Kävi seppo Ilmarinen sampoa takomaan

    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    ohran pienestä jyvästä,
     kesäuuhen untuvasta.

    Tunki ainehet tulehen,
    otti orjat lietsomahan.
    Orjat lietsoi löyhytteli
    kolme päiveä kesäistä
     ja kolme kesäistä yötä.

Seppo itse

    kallistelle katsomahan
    ahjonsa alaista puolta.
    Jousi tungeikse tulesta
     kaari kulta, pää hopea.

Jousella oli paha tapa tähtäillä ihmisten päihin, ja Ilmarinen tunki
sen tuleen. Taas lietsoivat orjat ja veno tungeikse tulesta. Se souti
suotta sotaan, ja Ilmarinen leikkeli sen paloiksi ja pani jälleen orjat
lietsomaan. Katsoo seppo siitä taasen ahjoonsa:

    Hieho tungeikse tulesta,
    Sarvi kulta kuumoksesta.

Sillä oli tapana makailla metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Senkin
leikkeli Ilmarinen paloiksi, tunki ne tuleen jälleen. Tulipa aura
tulesta, mutta ei ihastunut Ilmarinen siihenkään, sillä se pyrki
kyntämään kylän peltoja. Hän katkaisi sen kahtia, tunki aineet tuleen
ja pani tuulet lietsomaan.

    Lietsoi tuulet, löyhytteli:
     Itä lietsoi, lietsoi länsi,
    etelä enemmän lietsoi,
    pohjanen kovin porotti,
     tuli tuiski ikkunasta,
    säkehet ovesta säihkyi,
    tomu nousi taivahalle,
     savu pilvihin sakeni.

    Se on seppo Ilmarinen
     näki sammon syntyväksi,
    kirjokannen kasvavaksi.
    Takoa taputtelevi,
     takoi sammon taitavasti;
    laitahan on jauhomyllyn,
    toisehen on suolamyllyn,
     rahamyllyn kolmantehen.

    Siitä jauhoi uusi sampo
    yhden purnun syötäviä,
    toisen jauhoi myötäviä,
     kolmannen kotipitoja.

Saatettiin siitä sampo suuri

    Pohjolan kivimäkehen
    yheksän lukon ta'aksi,
     yheksän sylen syvähän.

    Siitä seppo Ilmarinen
    tyttöä anelemahan:
    — Joko nyt minulle neiti,
     kun sai sampo valmihiksi?

Pohjan neito estelihe:

    — Kukapa tässä toissa vuonna,
     kenpä kolmanna kesänä,
    käkiä kukutteleisi,
    lintusia laulattaisi,
    jos niinä menisin muunne,
     saisin, marja, muille maille?

    Siitä seppo Ilmarinen
    takoja iän-ikuinen
    alla päin, pahoilla mielin
    matkasi omille maille
     ylitse meren sinisen.



Lemminkäinen ja Kyllikki.


Kaukoniemen kainalossa laajan lahden perällä asui armahan äitinsä
luona Ahti Saarelainen, jota useimmin sanottiin Lemminkäiseksi. Hän
oli nuori, punaverinen urho, mutta luonteeltansa huikentelevainen.
Hän kuuli puhuttavan ihmeen ihanasta Saaren neidosta, jonka nimi oli
Kyllikki.

Kauas kuuluikin Kyllikin maine. Kävivätpä kuu ja Päiväkin häntä
pojilleen kosimassa. Mutta Kyllikki ei mennyt niille. Eikä hän mennyt
Inkeriin, eikä Vironkaan sulhoille.

Lemminkäinenkin käkesi Kyllikkiä kosimaan. Emo kielsi poikaansa
menemästä parempikin itseänsä, mutta Ahti ei totellut. Hän meni Saaren
maille ja palkkautui paimeneksi. Hän kulki kesän karjan paimenena, ja
Kyllikin tähden

    sa'at saappahat kulutti,
    Sa'at airot poikki souti.

Muut mieltyivät Lemminkäiseen, mutta Kyllikki sanoi ylpeänä:

    — Mitä kehno kierteletki,
     rannan raukuja ajelet,
    täältä tyttöjä kyselet?
     En minä tästä ennen joua,
    kun kiven kuluksi jauhan,
    pieksän petkelen periksi,
     huhmaren sukuksi survon.

Jopa muutamana päivänä Saaren neitoset kisaelivat, Kyllikki ylinnä
muita. Silloin ajaa karautti Lemminkäinen

    keskelle kisaketoa,
    Koppoi neien korjahansa

ja alkoi ajella kotiaan kohti.

    Kyllä Kyllikki valitti:
     — Päästä jo minua poies,
    laske lasta valiollensa!
    Jo nyt sainki joutavalle,
    miehelle mitättömälle,
     suojihin soan käviän.

_Lemminkäinen:_

    — Kyllikki, syänkäpyni,
    minun maine marjueni,
    en sna pahoin pitäne,
    sylissäni syöessäni,
     käsissäni käyessäni.

Elikä sureksi lehmättömyyttä ja leivättömyyttä. Onpa suolla
Muurikkinen, vielä mäellä Mansikkinen, onpa Puolukka palolla. Ki ole
niissä kytkemistä eikä syöttämistä.

_Kyllikki:_

    — Jos tahot minuista neittä
    Ikuiseksi puolisoksi,

niin vanno ikuiset valat, ettet sotia käy.

_Lemminkäinen:_ — Vannon minä sellaisen valan, kun lupaat, ettet
sinäkään kyliä juokse.

    Siinä vannoivat valansa,
    alla kasvon kaikkivallan:
    ei Ahin sotia käyä,
     eikä Kyllikin kyliä.

Niin he ajoivat Lemminkäisen kotiin, jossa armas emo lausui ihastellen
pojalleen:

    — Hyvän sait, hyvän tapasit,
     hyvän Luojasi lupasi,
    hyvän antoi armollinen.
    Puhas on pulmunen lumella,
    puhtahampi puolellasi;
    valkea merellä vaahti,
     valkeampi vallassasi;
    sorea merellä sorsa,
    soreampi suojassasi;
    kirkas tähti taivahalla,
     kirkkahampi kihloissasi.

Niin eli Ahti Lemminkäinen onnellisena Kyllikin kanssa ja karttoi
sotaa. Mutta kerran sitte meni Ahti kalankutuun eikä joutunut illalla
kotiin.

    Jo meni Kyllikki kylähän,
    Noien neitojen kisahan.

Tuli Ahti kotiin.

    Ainikki sisar Ahilla,
    sepä kielen kantelevi:
    — Jo kävi Kyllikki kylässä,
     kylän neitojen kisassa.

Tuosta Ahti suuttui ja varustautui heti lähteäkseen Pohjolaan, Pohjan
neitoja katselemaan. Emo varoitteli:

    — Ohoh Ahti poikaseni!
    Sull' on Kyllikki koissa,
     koti-nainen korkeampi.

_Lemminkäinen:_

    — Kyllikki on kylän kävijä,
    Juoskohon joka kisassa!

_Emo:_

    — Ellös vainen menkökänä,
     tuonne kylmähän kylähän,
    pimeähän Pohjolahan!
    Tuho ainakin tulevi,
    tuho poikoa pätöistä,
     hukka lieto Lemmiiikäistä.

Lemminkäinen oli päätään sukimassa. Vihoissaan hän löi harjan
patsaaseen ja lausui:

    — Silloin on hukka Lemminkäistä,
    tuho poikoa pätöistä,
    kun suka verin valuvi,
     harja hurmehin loruvi.

Lieto Lemminkäinen läksi siitä Pohjolaan vastoin emonsa kieltoa.
Pohjolaan tultuaan Lemminkäinen lauloi kaikki Pohjolan miehet
tehottomiksi. Märkähattu karjan paimenen vain heitti laulamatta, kun se
oli hänen mielestään perin mitätön ja katsoa kovin katala. Sepä suuttui
siitä ja juoksi Tuonelan joelle vuottelemaan Lemminkäistä.




Hiiden hirven hiihtäminen.


    Siitä lieto Lemminkäinen
    sanoi Pohjolan akalle:
    — Anna nyt akka piikojasi,
     paras parvesta minulle.

_Louhi:_

    — Sull' on ennen naitu nainen,
    Ennen juohettu emäntä.

_Lemminkäinen:_

    — Kytken Kyllikin kylähän,
    kylän kynnysportahille.
     Täältä saan paremman naisen.

_Louhi:_

    — Äsken tyttöjä anele,
    kun sa hiihät Hiien hirven
     hiien peltojen periltä.

Lieto Lemminkäinen teetti Kaupilla komeat sukset ja sauvat.

    Saukon maksoi sauvan varsi,
    Terä ruskean reposen.

Lemminkäinen voiteli sukset poron talilla, sitaisi viinen selkäänsä,
olallensa uuden jousen, survasi sitten sukset jalkaansa ja virkkoi:

    — Eip' on ilmalla Jumalan,
     tämän taivon kannen alla
    löytyne sitä metsässä
    jalan neljän juoksevata,
    kut'ei näillä yllätetä,
     kalhuilla Kalevan poian.

Mutta ankaran tehtävän Lemminkäinen sai. Hiidet neuvoivat hirveänsä
pitämään pyytömiestä tiukalla ja väsyttämään hänet pahanpäiväiseksi.

    Siitä juoksi Hiitten hirvi
     Lapin lasten tanteritse,
    potkaisi koasta korvon,
    kaatoi kattilat tulelta,
    lihat tuhkahan tuherti,
     liemet lietehen levitti.

    Nousi melkoinen meteli
     Lapin lasten tanterilla:
    Lapin koirat haukkumahan,
    Lapin lapset itkemähän,
    Lapin naiset nauramahan,
    muu väki murajamahan.
     Itse lieto Lemminkäinen
    ain' oli hirven hiihännässä.
    Tuli suihki suksiloista,
    savu sauvojen nenistä,
     hiihti kaikki Hiien korvet,
    kaikki Kalman kankahatki,
    hiihti surman suun e'etse,
    Kalman kartanon perätse.
     Surina jo suutansa avasi,
    Kalma päätä kallistavi
    ottaaksensa urosta,
     nielläksensä Lemminkäistä.

Läksi vielä liukumaan Lapinkin perukoille. — Mikä oli meteli täällä?

Lemminkäinen kuuli Hiiden hirven siitä menneen ja ponnisti silloin
viimeisetkin voimansa ja huusi mennessään:

    — Mi lienee Lapissa miestä,
     kaikki hirven kaunantahan,
    mi lienee Lapissa naista,
     kaikki kattilan pesohon,
    mi lienee Lapissa lasta,
    kaikki lastun poimintahan,
    mi Lapilla kattiloa,
     kaikki hirven keitäntähän!

Kiinnisti, ponnisti, potkaisi suksillaan kerran ja toisen ja niin
pyyhkäisi silmän siintämättömään, korvan kuulemattomaan; kolmannella
potkaisulla hän pääsi

    Lautasille Hiitten hirven.

Jo hirven selkää taputteli, kytki eläimen puuhun ja kehui taljaa, että
sillä on sopiva maata. Siitä syäntyi Hiitten hirvi, katkoi kytkyensä ja
laukkasi pian silmän siintämättömiin.

Vinhasti pyyhälsi Lemminkäinen jälestä, mutta suksi paukahti pälkähästä
poikki ja niin sai mennä Hiitten hirvi menojaan.

Tästä lieto Lemminkäinen

    alla päin, pahoilla mielin
     itse tuon sanoiksi virkki:
    — Elköhön sinä ikänä
    menkö toinen miehiämme
    uhalla metsän ajohon,
     Hiien hirven hiihäntähän!

Suruissaan Lemminkäinen luki metsämiehen lukunsa, lepytteli Tapiota,
miellytteli Mielikkiä ja koko Tapion kansaa, halki salojen kierteli ja
kuljeskeli.

    Jo päivänä kolmantena
    meni suurelle mäelle,
    nousi suurelle kivellen:
    Tapion talot näkyivät
     alta vaaran varvikosta.

Lemminkäinen kulki sinne, kurkisti kuudennesta ikkunasta sisään ja näki
kaikki Tapion kansan aivan arkivaatteissa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:

    — Kun ennen kävin metsässä,
     kolm' oli linnoa metsässä,
    yks' oli puinen, toinen luinen,
    kolmausi kivinen linna,
    kuus' oli kulta-ikkunoa
     kunkin linnan kulmantcella.

Kun katsoin silloin sisään, kaikkipa Tapion kansa kullassa kuhisi,
hopeassa hohti.

Nytkin sinä,

    Metsolan metinen muori,
    lyöte lykkyvaattehisin,
     antipaitoihin paneite.

— Tule, Tapion ukko, ottamaan uhriksi kullat kuun ikuiset. Laita sitte
saalis

    miehen etsivän etehen.
     Niinp' on lieto Lemminkäinen
    lauloi virret viian päässä,
    kolmet korven kainalossa,
     miellytti metsän emännän,
    itsekin metsän isännän,
    ihastutti immet kaikki,
    taivutti Tapion neiet.
    Juoksuttivat, jou'uttivat
     Hiien hirven kätköstänsä
    takoa Tapion vaaran
    miehen etsivän etehen,
     sanelijan saataville.

Mutta Pohjolan emäntä ei vielä antanutkaan tytärtään, vaan vaati
Lemminkäiseltä uusia ansiotöitä. Hiiden tuliharjainen ruuna hänen
täytyi hakea Hiiden peltojen periltä, ja sitte hänet lähetettiin
ampumaan Tuonelan joutsenta Tuonen mustasta joesta. Mutta sillä
matkalla märkähattu Pohjolan paimen ampui vesikäärmeen Lemminkäisen
läpi ja syöksi hänet Tuonelan jokeen, jossa Tuonen poika paloitteli

    Miehen viieksi muruksi,
    Kaheksaksi kappaleeksi.




Lemminkäisen äiti.


    Äiti lieto Lemminkäisen
     aina koissa arvelevi:
    — Minne on saanut Lemminkäinen,
    kunne Kaukoni kaonnut,
    kun ei kuulu jo tulevan
     matkoiltansa maailmassa?
    Ei tie'ä emo polonen,
    missä liikkuvi lihansa,
     vierevi oma verensä.

    Niin päivänä muutamana,
    huomenna moniahana
    jo veri suasta vuoti,
     hurme harjasta norahti.

    Kyllikki, korea nainen,
     sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Jo nyt on mennyt mies minulta,
    kaunis Kaukoni kaonnut
    matkoille majattomille,
     teille tietymättömille.

    Siitä äiti Lemminkäisen
     itse itkulle apeutui.
    Kourin helmansa kokosi,
    käsivarsin vaattehensa,
    pian juoksi matkan pitkän;
     mäet mätkyi mennessänsä,
    norot nousi, vaarat vaipui,
    alahaiset maat yleni,
    ylähäiset maat aleni.
     Tuli Pohjolan tuville,
    kysytteli, lausutteli:
    — Oi sie Pohjolan emäntä!
    Kunne saatoit Lemminkäisen,
     minne poikani menetit?

_Louhi:_

    — Istutin oron rekehen,
     korjahon kovan tulisen.
    Oisko uhkuhun uponnut,
    meren jäälle jähmettynyt,
    vai saanut siitosen suuhun,
     karhun kauhean kitahan?

_Lemminkäisen äiti:_

    — Jo vainen valehtelitki!
     Susi ei syö minun sukua,
    karhu ei kaa'a Lemminkäistä.
    Kunp' on et sanone tuota,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    rikon ukset uuen riihen,
     taitan sampuen saranat.

_Louhi:_

    — Jospa jo sanon toenki:
    Laitoin joutsenen hakuhun,
    pyhän linnun pyyäntähän;
    mi lie tullunna tuhoksi,
    kun ei kuulu jo tulevan.

    Emo etsi eksynyttä,
    kaonnutta kaipoavi.
    Viikon etsi eksynyttä,
     viikon etsi, eipä löyä.

Hän kyseli puulta ja tieltä, kyseli kuulta ja tähdeltäkin. Ne eivät
tienneet mitään Lemminkäisestä; niillä oli tarpeeksi huolta omista
asioistaan.

    Emo etsi eksynyttä,
     päivyt vastahan tulevi,
    päivälle kumarteleikse:
    — Etkö nähnyt poikoani,
     kullaista omenatani?
    Jopa päivyt jonki tiesi,
    arvaeli aurinkoinen,
    neuvoi Tuonelan joelle,
     Manalan alantehille.

Lemminkäisen äiti kiirehti Ilmarisen pajalle ja teetti rautaisen
haravan. Sen oli piit sataa syltä, varsi viittä sataa.

    Itse äiti Lemminkäisen
     lensi Tuonelan joelle,
    päiveä rukoilevi:
    — Oi päivyt, Jumalan luoma,
    nukuttele nuiva kansa,
     väsytä väki Manalan!
    Tuo päivyt, Jumalan luoma,
    lenti koivun koukelolle,
    lepän lengolle lehahti,
     paistoi hetken heltehesti,
    väsytti väen Manalan,
    nuoret miehet miekoillehen,
    vanhat vasten sauvojansa;
    sitten lensi lepsahutti
     päälle taivallan tasaisen.

    Siitä äiti Lemminkäisen
     otti rautaisen haravan,
    haravoipi poikoansa
    koskesta kohisevasta,
    virrasta vilisevästä,
    haravoipi eikä löyä.
     Siitä siirtihen alemma,
    meni myötänsä merehen,
    vyötäröistä ve'en sisähän.
    Haravoipi poikoansa
     pitkin Tuonelan jokea.

Sai paidan mielipahoikseen, sukatkin sai ja hatun tapasi. Meni vieläkin
syvemmälle ja harasi.

    Elotukku sai etehen
     haravahan rautaisehen.
    Elotukku ei se ollut,
    olipa lieto Lemminkäinen
    puuttunut haravan piihin.
     Vaan oh pikkuista vajalla:
    yhtä kättä, puolta päätä,
    paljo muita muskuloita,
     siihen henkeä lisäksi.
    Emo tuosta arvelevi:
    — Vieläkö tästä mies tulisi,
     uros uusi toimeaisi?

Sanoi korppi:

    — Ei ole miestä mennehessä,
    Työnnä Tuonelan jokehen.

Mutta eipä työntänyt äiti, vaan veteli vielä vaskisella haravalla
Tuonen virtaa pitkin ja poikki, sai kättä, sai päätä, sai puolen
kylkiluuta, toisen puolen selkäluuta.

    Niistä poikoa rakenti,
     laati lieto Lemminkäistä,
    liitteli lihat lihoihin,
    luut on luihin luikahutti,
    jäsenet jäsenihinsä,
     suonet suonen sortumihin.
    Loi miehen, uron sukesi
    entis illehen eloille.
    Sai suonet sielleheksi,
     ei miestä sanalliseksi.

Siinä sitten äiti mietti: mistäpä voiteita saisi, joilla voiteleisi
miehen sanalliseksi. Mehiläinen lensi Metsolaan ja toi simoja
siivissänsä.

    Ei tullut apua noista.
    Mehiläinen ilman lintu

lentää leyhytteli ylähäksi taivosehen

    yli kuun, alatse päivän,
    taivon tähtien välitse,
     otavaisten olkapäitse.

Sieltä toi niitä voiteita,

    joillapa Jumala voiti,
    Luoja vammoja valeli.

Niillä äiti voiti ja hiereli voipunutta ja lausui:

    — Nouse pois makoamasta,
     ylene uneksimasta
    näiltä paikoilta pahoilta,
    kovan onnen vuotehelta!
    Nousi mies makoamasta,
     heräsi uneksimasta

ja virkkoi heti herättyään:

— Kauan uinaelin ja makasin, makasinpa sikeän unen.

    Sanoi äiti Lemminkäisen:
     — Oisit maannut kauemininki,
    vielä viikomman venynyt
    ilman äitittä pahatta,
    katalatta kantajatta,
     Sanoi lieto Lemminkäinen:
    — Viel' olen äijeä vajoa:
    tuolla tuntoni makaapi
    noissa Pohjan neitosissa;
     viel' on alli ampumatta
    pyhän virran pyörtehessä.
    Sanoi äiti Lemminkäisen:
    — Anna allien asua
     Tuonen mustassa joessa!
    Sie lähe kotiperille
    kanssa äitisi katalan.
    Vielä kiitä onneasi,
    julkista Jumalatasi,
     kun antoi avun totisen,
    vielä henkihin herätti.
    En minä mitänä voisi
    ilman armotta Jumalan,
     toimetta totisen Luojan.




Väinämöisen matka Tuonelaan.


Pohjolan neito oli luvannut tulla Väinämöiselle
puolisoksi, jos Väinämöinen saa laulamalla veneen
 valmiiksi

    Ilman kouran koskematta,
    Käsivarren kääntämättä.

Sampsa Pellervoinen hankki veneen laudat. Ja jo oli vene
valmistumaisillaan. Mutta kun Väinämöinen oli jo kokkia kohentamassa,
niin silloin uupui kolmea sanaa, ja niin jäi vene kesken. Väinämöinen
etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta ja suusta
valkean oravan, mutta ei tavannut. Läksipä hän silloin saamaan Tuonelta
sanoja. Hän ajatteli, että monta viisasta on mennyt Manalan majoille.
Siellä on siis viisautta.

    Kävi viikon viitsikkoa,
    viikon toisen tuomikkoa,
    kolmannen katajikkoa.
    Jo näkyi Manalan saari,
     Tuonen kumpu kuumottavi.

Väinämöinen tuli Tuonelan joen rantaan ja huutaa huikautti venettä:

    — Tuo venettä Tuonen tytti,
    Lauttoa Manalan neiti.

_Tuonen tytti:_

    — Vene täältä tuotanehe,
    kuni syy sanottanehe,
    mi sinun Manalle saattoi
     ilman tau'in tappamatta.

_Väinämöinen:_

    — Tuoni minun tänne tuotti,
    Mana mailtani veteli.

_Tuonen tytti:_

    — Kunp' on Tuoni tänne toisi.
    Mana mailta siirteleisi,
    Tuoni toisi tullessansa,
    Tuonen hattu hartioilla,
     Tuonen kintahat käessä.

_Väinämöinen:_

    — Rauta mun Manalle saattoi,
    teräs tuotti Tuonelahan.

Tuonen tytti;

    — Kun rauta Manalle toisi,
    Verin vaattehet valuisi.

_Väinämöinen:_

    — Vesi sai minun Manalle,
    Aalto toi on Tuonelahan.

_Tuonen tytti:_

    — Jos vesi Manalle saisi,
    vesin vaatteesi valuisi.
     Sano tarkkoja tosia!

_Väinämöinen:_

    — Tuli toi mun Tuonelahan,
    Valkea Manalle saattoi.

_Tuonen tytti:_

    — Jos tuli Mailalle toisi,
    oisi kutrit kärventynnä,
     partaki pahoin palanut.

_Väinämöinen:_

    — Toki ma sanon toetki:
    Tein tieolla venettä,
     laain purtta laulamalla,

niin uuvuin muutamia sanoja ja läksin Tuonelta hieman apua saamaan.

    Tuopa nyt venosta tänne,
    Joen poikki päästäkseni!

_Tuonen tytti:_

    — Oi on hullu hulluuttasi,
     mies on mielesi vähyyttä!
    Tulet syyttä Tuonelahan,
    tau'itta Manan majoille;
    äijä on tänne tullehia,
     ei paljo palanneina.

Vei veneen Tuonen tytti, ja niin pääsi Väinämöinen yli Tuonelan joen.
Perillä tuotiin olutta, mutta siinä

    Sammakot kuti sisällä,
    Maot laioilla lateli.

Tuonelan emäntä torui Väinämöisen uskaliaisuutta:

    — Ei Tuoni sanoja anna.
     Mana mahtia jakele.
    Etkä täältä pääsnekänä
    sinä ilmoisna ikänä
    kotihisi kulkemahan,
     maillesi matelemahan.

Tuonen väki sitte uuvutti Väinämöisen uneen Tuonen taljavuotehelle.

Mutta mies makasi, vaate valvoi.

Tuonelan vanha käykkäleuka akka kehräsi kesäisenä yönä vesikivellä
vaskilankoja. Kolmi sorminen Tuonelan ukko kutoi niistä satasylisen
nuotan ja Tuonen koukkusorminen, rautanäppinen poika sulki sillä
Tuonelan joen. Niin he aikoivat estää Väinämöisen pakenemasta. »Silloin
Väinämöinen sukeltausi saarvana

    Poikki Tuonelan joesta
    Läpi Tuonen verkkoloista.

Niin hän pääsi jälleen ihmisten ilmoille ja varotti:

    — Elköhön hyvä Jumala,
     elköhön sitä suetko,
    itse-mennyttä Manalle!
    Elkätte, imeisen lapset,
     sinä ilmoisna ikänä
    tehkö syytä syyttömälle,
    vikoa viattomalle!
    Pahoin palkka maksetahan
     tuolla Tuonelan koissa.




Pohjolan häät.


Kun Ilmarinen sai Pohjolan neidon omakseen, pidettiin isot häät
Pohjolassa. Häiksi teurastettiin suuri härkä. Se olikin aimo vasikka:

    Hämehessä häntä heilui,
     pää keikkui Kemijoella,
    Sata syltä sarvet pitkät,
    puoltatoista turpa paksu,
     Kuun juoksi kesäorava
    yhen kytkyen sijalla,
    päivän lenti pääskyläinen
    härän sarvien väliä.
     Sepä vallaton vasikka

kuletettiin Karjalasta Pohjolaan. Sata miestä talutti sitä sarvista ja
tuhat turvasta piteli. Etsittiin sille sitte iskijätä. Tuli Viron ukko
ja aikoi kamahuttaa kangellaan. Mutta kun

    Härkä päätä häilähytti,
    Mustat silmänsä mulisti,

silloin Viron ukko kuuseen kavahti pakoon. Nousi viimein mies meren
umpilaiueista. Se uros

    Alle maljan maata mahtui,
    Alle seulan seisomahan.

Tämäpä rautakoura ukko

    Sorti sonnin polvillensa,
    Kylen maahan kyykähytti.

Ja mitä sai hän siitä saaliiksi?

    Sata saavia lihoa,
    sata syltä makkarata,
     verta seitsemän venettä.

Tupakin oli tehty Pohjolassa suuren suuri.

    Kukko kun laessa lauloi,
    ei sen ääni maahan kuulu,
    penin haukunta perässä
     ei kuulu ovehen asti.

Leivottiin sitte leivät suuret, laitettiin kaljat ja oluet.

    Salot puita poltettihin,
     kaivot vettä kannettihin
    olosia pantaessa
    hyvän joukon juomingiksi.
     Nousipa savu sakea
    tuimilta tulisijoilta,
    täytti puolen Pohjanmaata,
     kaiken Karjalan sokisti.

Kutsuttiin sitte häihin kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa.
Yksi vain jätettiin kutsumatta: itse kaunis Kaukomieli,

    Kun on kaikitse toraisa,
    Aivan tarkka tappelija.

    Siitä Pohjolan emäntä,
     syötti, juotti vieraina,
    syötti suin sulassa voissa,
    kourin kuorekokkaroissa.
     Olipa lohta luotasilla,
    sivulla sian lihoa,
    kupit kukkuraisillansa,
     va'it varpelaitehilla.

Kun oli häissä kyllin syöty ja juotu, kävi vanha Väinämöinen laulamaan:

    — Annap' ainaki Jumala,
     toisteki totinen Luoja,
    oloset jokena juosta,
    me'et virtana vilata
    näissä Pohjolan tuvissa,
     Sariolan salvoksissa,
    jotta päivin lauleltaisi,
    illoin tehtäisi iloa
    iällä tämän isännän,
    elin-ajalla emännän.
     Osmotar, oleva vaimo,

neuvoi morsiamelle tulevia velvollisuuksia ja sanoi lopuksi:

    — Kuules vielä kuin sanelen,
     kerran toisen kertoelen!
    Kun menet talosta tästä,
    tulet toisehen talohon,
    emoa elä unohda,
     masentele maammoasi!
    Emopa sinun elätti,
    imetti ihanat rinnat
    ihanasta itsestänsä,
     valkeasta varrestansa;
    monet yöt unetta vietti,
    monet atriat unohti
    tuuvitellessa sinua,
     vaaliessa pienoistansa.

Kun oli neiti neuvottuna, annettiin opastusta sulhollekin:

    — Kiitä sulho onneasi,
     hyvän saaman saamastasi!
    Puhas on neiti puolellasi,
    valkeainen vallassasi,
    soreainen suojassasi.
     Ellös vainen, sulho rukka,
    neioista pahoin pielkö!
    Seiso seinänä e'essä,
    pysy pihtipuolisena!
    Pere käski pieksämähän,
     muu väki mukittamahan,
    ethän raahi raukaistasi,
    etkä henno herttaistasi,
    vuosin kolmin kuultuasi,
     ainoisin aneltuasi!

    Neito parka huokaeli,
     luiokaeli, henkäeli:
    — Lässäp' on nyt muien lähtö,
    minun lähtöni lähemmä,
    minun liittoni likemmä.
     Millä nyt erotessani,
    millä maksan maammon maion,
    sekä taattoni hyvyyen,
    millä veikon armauen,
     mielisiivot siskoseni?

    Kiitän mä emo sinua
     nuorna tuuviteltuasi,
    rinnoin ruokkieltuasi!
    Vielä kiitän veikkoseni,
    veikkoseni, siskoseni,
     kostelen koko perehen!
    Minun toiste tullessani
    muut ei tuntene minua
    kuin ne kaksi kappaletta:
     perimmäinen pellon seiväs,
    alimmainen aian vitsa,
    nuo on piennä pistömäni
     neitona vitsastamani.

    Jätän kaikki terveheksi,
    maat ja metsit marjoinensa,
    kujavieret kukkinensa,
     järvet saoin saarinensa!




Orjalapsi.


Untamo ja Kalervo olivat veljeksiä. Mutta heidän keskensä vallitsi
taukoamaton kateus ja riita. Untamo vainosi Kalervoa, Kalervo Untamoa.
Untamo laski verkot Kalervon kalaveteen. Kalervo niistä

    kalat konttihin kokosi.
    Kalervoinen kauran kylvi
    Untamon tuvan ta'aksi,
    Untamolan uljas uuhi
     söi Kalervon kaurakylvön.

Siitäpä sanat sakeni ja viha kasvoi. Vihdoin nosti Untamo sodan,

    Pani miehet miekkavyölle,
    Kaunot kassara olalle

ja niin tulivat Untamon nrohot,

    kaatoivat Kalervon joukon,
    su'un suuren surmasivat,
    talon polttivat poroksi,
     tasottivat tantereksi.

Pieni poika Kullervoinen säilyi Kalervon kotoa ja joutui Untamolaan.
Tämä poika jo kolmen päivän vanhana

    Katkaisi kapalovyönsä,
    Särki liekun lehmuksisen.

Untamo vuotteli siitä

    Saavaksi sataisen orjan,
    Tuhantisen turpuvaksi.

Jo polven korkuisena alkoi poika arvaella:

    Kunpa saisin suuremmaksi,
    vahvistuisin varreltani,
    kostaisin isoni kohlut,
     maksaisin emoni mahlat!

Untamo sai vihiä pojan kostonajatuksista, pelästyi kovin ja alkoi
miettiä, miten saisi pojan surman suuhun.

Pantiin poika puolikkoon ja viskattiin veteen. Mentiin katsomaan parin,
kolmen päivän päästä:

    Ei ollut hukkunut vetehen,
    Onkivi meren kaloja.

Tehtiin suuri rovio. Koottiin

    tuohia tuhat rekeä,
    sata syltä saarnipuita,
    tuli puihin tuiskattihin,
    siihen poika paiskattihin
     keskelle tulen palavan.

Mentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:

    Poika oli porossa polvin,
    hiilikoukkunen käessä,
     millä tulta kiihottavi.

Untamo alkaa tuskitella:

    — Mihin poika pantanehe,
    surma tuolle saatanehe?
    Poika puuhun hirtetähän,
     tammehen ripustetahan.

Ei kuollut poika hirsipuuhun. Riippui vain puussa ja piirteli kuvia
tammen kylkeen:

    Siinä miehet, siinä miekat,
    Siinä keihä'ät sivulla.

Mitäs auttoi Untamon; hänen täytyi heittää poika elämään.

    Kun oli Kullervo kohonnut,
    saanut vartta vaaksan verran,
    pantiin lapsen katsontahan:
    Lapsen tauilla tapatti,
     kätkyen tulella poltti.

Untamo ajatteli:

    — Ei tämä tähän sopiva.
    Pani kasken kaa'antahan.

Kullervo meni kaskesmaalle, huutaa huikautti:

    — Sini kaski kaatukahan,
    kuni ääni kuulunevi,
     kuiii vierivi vihellys!

Viheltää viuhautti sitte, ja heti kaatui hirveä hirsikkö maahan.

Kun Untamo näki työn, ajattelevi:

    — Et tämä tähän sopiva,
    Hyvän hirsikön pilasi.

Pani Kullervon aidan panoon.

Kullervo pani aitaa, asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset
seipähiksi, eikä jättänyt venäjää mihinkään. Ei päässyt kulkemaan aidan
alatse eikä ylitsekään muut kuin linnut lentämällä.

Tuosta suuttui Untamoincn ja pani pojan puimaan rukiita. Kullervo

    Pui rukihit ruumeniksi,
    Olet kaunaksi kaotti.

Viimein väsyi Untamoinen ja möi Kullervon seppo Ilmariselle orjaksi. Sai

    viisi viikate kulua,
    kuusi kuokan kuolioa
    miehestä mitättömästä,
     orjasta epäpäöstä.




Kullervo paimenena.


Kullervo joutui Ilmarisen kotona karjan paimeneksi. Ilmarisen emäntä
paistoi kauniin kakun paimenelle evääksi ja leipoi kiven leivän sisään.

Läksi Kullervo karjansa kera paimeneen. Katkerana hän mennessään lausui:

    — Voi minä poloinen poika,
    jo minä johonki jou'uin,
    jou'uin joutavan jälille,
    härän hännän paimeneksi,
     vasikkojen vaalijaksi!

Meni karjansa kera metsään. Iltapäivällä istui mättäälle syömään.

    Laski laukkunsa selästä,
     otti leivän laukustansa,
    katselevi, kääntelevi,
    tuosta tuon sanoiksi virkki:
    — Moni on kakku päältä kaunis,
     kuorelta kovin sileä,
    vaan on silkkoa sisässä,
    akanoita alla kuoren.
    Veti veitsensä tupesta
     leivän leikkaellaksensa:
    veitsi vierähti kivehen,
    karahutti kalliohon;
    terä vieri veitsosesta,
     katkesi kuraksuesta.

    Kullervo Kalervon poika
     katselevi veitsyttänsä,
    itse päätyi itkemähän,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Yks' oli veitsi veikkoutta,
     yksi rauta rakkautta,
    isän saamoa eloa,
    senkin katkaisin kivehen,
    karahutin kalliohon,
     leipähän pahan emännän,
    pahan vainion paistamahan.
    Millä nyt maksan naisen naurun,
     akan ilkeän evähät?

Korppi koikkui puusta: Aja karja suohon, loitsi sudet ja karhut
lehmiksi, aja ne karjana kotiin.

Kullervo noudatti neuvoa. Tekipä torven Tuomikin sarvesta ja sillä
soittaa kajautteli kotiin tullessa kiljaisten suussa. Jo tulee Ilmarin
emäntä savun tekoon karjalleen ja katselee karjaansa. Karja oli kauniin
näköistä, mutta kun hän kyyristäytyy lypsämään ja alkaa herutella,
silloin

    susi päälle suimastaikse,
     karhu päälle kuopaseikse;
    susi suuri revittelevi,
    karhu kiskoi kinttusuonet,
    puri puolen pohkeata,
    katkoi kannan sääriluusta.
     Ilmarin iso emäntä
    itse loihe itkemähän:
    — Pahoit teit sa, paimo parka,
    ajoit kontiot kotihin,
     suet suurille pihoille.

_Kullervo:_

    — Pahoin tein ma, paimen parka,
    et hyvin emäntä parka:
    Leivoit sie kivisen leivän,
     kakun paistoit kallioisen.

_Ilmarin emäntä:_

    — Oi sie paimo, paras paimo!
     Myöstytäpä miettehesi,
    perin laske lausehesi,
    mie sun paioilla parannan,
     syötän voilla, vehnäisillä.
    Kun et jou'u päästämähän,
    kohta kaa'un kuoliaksi,
     muutun mullan muotoiseksi.

_Kullervo:_

    — Kun on kuollet, kuolkosipa!
    Sija on maassa mennehillä,
     Kalmassa kaonnehilla.

_Ilmarin emäntä:_

    — Oi Ukko ylijumala!
    Katso kaaresi parahin,
    ammu valkoinen vasama,
    kaa'a tuo Kalervon poika,
     ammu kurja kuoliaksi!

_Kullervo:_

    — Oi Ukko ylijumala,
    elä sie minua ammu,
    ammu Ilmarin emäntä,
     kaota katala nainen!

    Siitä Ilmarin emäntä,
     tuo tarkan takojan vaimo,
    vieri kohta kuoliaksi,
    kaatui kattilanoeksi,
     oman pirttinsä pihalle.
    Se oli meno nuoren naisen,
    jot' oli viikon valvateltu
     Ilmarin iki-iloksi.




Koditonna.


    Kullervo Kalervon poika
     läksi soitellen seposta,
    ilon lyöen Ilman mailta.
    Astui eelle jonne, kunne,
    päivän korpia kovia,
     Hiien hirsikankahia,
    illan tullen, yön pimeten
    päätyi maahan mättähälle,
    Siinä istuvi isotoin,
     armotoin ajattelevi:
    — Mikä lie minunki luonut,
    kuka kurjaisen kuvannut
    kuuksi päiväksi kululle,
     i'äkseni ilman alle?

    — Kotihinsa muut menevät,
     majoillensa matkoavat,
    mull' on korvessa kotini,
    kankahalla kartanoni,
    tuulessa tulisijani,
     satehessa saunan löyly.

    Ellöspä, hyvä Jumala,
     elkösi sinä ikänä
    luoko lasta luonnotointa
    eikä aivan armotointa,
    isotointa ilman alle,
     emotointa ensinkänä,
    niinkuin loit minun, Jumala,
    loit kuin lokkien sekahan,
    karille meren kajavan!
     Päivä pääskyille tulevi,
    varpusille valkenevi,
    ilo ilman lintusille,
    ei minulle milloinkana,
    tule päivä polvenansa,
     ei ilo sinä ikänä.

    Piennä jäin minä isosta,
     matalana maammostani,
    iso kuoli, äiti kuoli,
    kuoli muu sukuni suuri;
    jätti mulle jäiset kengät,
     sukat uhkuiset unohti;
    jätti jäisille jälille,
    pyöriville portahille,
    joka suohon sortumahan,
     likahan litistymähän...

    Vaan en nyt iällä tällä,
     en mä vielä jouakana
    soille sotkuportahiksi,
    silloiksi likasijoille.
     Enkä sinnes suohon sorru,
    kunnes kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
     kynttä kymmentä ylennän.

Yksinäisen pakolaisen mieleen johtui silloin ajatus mennä Untamolaan
kostamaan ison kohlut, maksamaan maammon mahlat,

    itsensä pahoin piännät.

Tulipa viian eukko vastaan, se neuvoi: ei ole isosi kuollut, vielä
elävät isosi ja emosi kaukana

    Lapin laajalla rajalla,
    Kalalammin laitehella.

Läksi Kullervo astumaan. Joutui kolmen päivän päästä joen varrelle,
niemen kärkeen. Siinä oli pieni kalasauna. Menipä sisään sinne. Siellä
kysyy vanha eukko:

    — Mistä vieras veen takoa,
    Kusta kulkijain kotoisin?

_Kullervo:_

    — Etkö tunne poikoasi,
    tunne et lastasi omoa,
    jonka Untamon urohot
     veivät kanssansa kotihin?

_Äiti:_

    — Ohoh poikani poloinen,
     ohoh kurja kullansolki!
    Ettäpäs elävin silmin
    näitä maita matkaelet,
    kun jo itkin kuolleheksi,
     jo kauan kaonneheksi!

Kaksi oli minulla poikaa ja tytärtä. Niistä kaksi vanhinta katosi:

    poika suurehen sotahan,
    tyttö tietämättömihin.
    Poikani tuli takaisin,
     eipä tyttö tullutkana.

_Kullervo:_

    — Kunne tyttösi katosi,
    Minne sai sisarueni?

_Äiti:_

    — Läksi marjahan metsälle,
    vaaran alle vaapukkahan,
    sinnepä kana katosi,
     nimen tietämättömähän.

Etsin kauan ja huutelin salot ja korvet. Nousin viikon päästä suurella
mäellä suurelle kivelle ja huusin:

    — Missä olet tyttöseni,
     tule jo, tyttöni, kotihin!
    Vaarat vastahan saneli:
    Elä huua tyttöäsi,
    ei se saa sinä ikänä
    emon entisen tiloille,
     taaton vanhan valkamoille.




Kullervo kotona.


Sai tuosta Kullervo elelemään vanhempainsa luona. Mutta hän

    ei saanut älyämähän,
     miehen mieltä ottamahan,
    kun oli kaltoin kasvateltu,
    tuhmin lasna tuuiteltu
    luona kalton kasvattajan,
     tuon on tuhman tuuittajan.

Yritteli hän työhön ja toiseen: kävi nuotalle vanhan Kalervon kanssa.
Ei tullut tolkkua töistä: soutaessaan veti hartiaväellä, katkoi kaaret,
hajotti veneen. Kuu kävi tarpomaan, tarpoi olan takaa, silloin

    kalat liivaksi litsotti,
    Nuotan tarpoi tappuroiksi.

Kalervo harmistui:

    — Kotitöihin ei sinusta.
    Lähe viemähän vetoja,
     maarahoja maksamahan!

Kullervo läksi viemään veroja ja vietyään verojyvänsä alkoi ajaa omille
maille. Kun hiin ajeli Väinölän ahoja, tuli neito vastaan. Sille virkki:

    — Nouse neito korjahani,
    Taaksi maata taljoilleni!

_Neito;_

    — Surma sulle korjahasi,
    Tauti taakse taljoillesi!

Kullervo ajeli edelleen siitä aavaa meren ulappaa. Tulipa taas neito
vastaan. Sitä jälleen Kullervo pyytelemään rekeensä.

    Neito vastahan sanovi:
    — Tuoni sulle korjaliasi,
     manalainen matkoihisi!

Yhä edelleen Kullervo ajeli. Tuli jo Lapin laajoille rajoille.

    Neito vastahan tulevi
    Noilla Pohjan kankahilla,

Kullervo hevostaan hillitsevi ja sanoo:

    — Käy neito rekoseheni,
    syömähän omeniani!
    Neito vastahan sanovi:
    — Sylen, kehno, kelkkahasi,
     retkale, rekosehesi!

Silloin Kullervo ryösti neitosen rekeensä ja otti omaksi puolisokseen,

Niin ajelivat edelleen. Seuraavana päivänä kysyy tyttö:

    — Mist' olet sinä sukuisin,
     kusta rohkea rotuisin?
    — Olen kurja Kullervoinen,
    Kalervon katala poika;
    vaan sano oma sukusi,
     oma rohkea rotusi.
    Neito varsin vastoavi,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    — En ole sukua suurta,
     enkä suurta, enkä pientä,
    Kalervon katala tyttö,
    tyhjä tyttö, tuiretuinen,
     lapsi kehno, keiretyinen.

Neito kertoi sitten, kuinka hän lasna marjamatkalla eksyi metsään ja
toivotteli itselleen kuolemaa, joka ei kuitenkaan tullut. — Jospa,
sanoi hän, olisin silloin kurja kuollut,

    oisin heinänä helynnyt,
     kukoistellut kukkapäänä,
    maassa marjana hyvänä,
    punaisena puolukkana,
    nämä kuminat kuulematta,
     haikeat havaitsematta!

    Sai toki sanoneheksi,
     kerran kertoelleheksi;
    heti repsahti re'estä,
    siitä juoksihe jokehen,
    kosken kuohu'un kovahan,
     palavahan pyörtehesen;
    siihen surmansa sukesi,
    kuolemansa kohtaeli,
    löysi turvan Tuonelassa,
     armon aaltojen seassa.

Kullervo Kalervon poikaa väristytti kauhu. Hän leikkasi valjaat
rikki ja ajoi ratsain kauhuissaan kotiin. Olihan hän ottanut
sisarensa puolisokseen ja tämä sitte surmannut itsensä. Kullervo
kertoi hirmutapahtumat äidilleen ja valitti: Voi mua, emo poloni,
kun et antanut minun piennä kuolla nämä kummat kuulematta, kamalat
tapahtumatta!

    Itse en nyt tieäkänä,
     kunne surmani sukean,
    kunne kurja kuoletaime:
    suuhun ulvovan sutosen,
    karhun kiljuvan kitahan,
     vainko vatsahan valahan?

Emo ennätti lohduttamaan: — Elä mene susien suuhun, elä karhujen kitaan.

    Onpa suurta Suomen nientä,
    sankkoa Savon rajoa
    piillä miehen piilojansa,
     hävetä pahoja töitä.

_Kullervo:_

    — Enkä lähe piilemähän,
     en paha pakenemahan,
    lähen surman suun esille,
    Kalman kartanon oville:
    Viel' on Unto oikeana,
     mies katala kaatamatta.




Kullervon loppu.


    Kullervo Kalervon poika
    siitä suorikse sotahan,
     vainotielle valmistaikse.

Kielsi emo poikaansa lähtemästä

    Tahallansa tappelohon.

Ei Kullervo totellut tuota. Virkkoi vain:

    — En mä silloin suohon sorru,
    enkä kaau kankahalle,
    kun sorrun sotatiloille,
     vaivun vainotanterille.

Kotoa lähtiessä tapahtui seuraava keskustelu:

_Kullervo:_

    — Hyvästi, hyvä isäni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi,
     sortuneheksi su'usta?

_Isä:_

    — En minä sinua itke,
    jospa kuulen kuolleheksi;
    poika toinen tehtänehe,
     poika paljoa parempi.

_Kullervo:_

    — Enkä mie sinua itke.
    Saan minä mokoman taaton:
    Suun savesta, pään kivestä,
     muun lihan lahosta puusta. —

    jää hyvästi, veikkoseni!
    Itketkö sinä minua,
     koskas kuulet kuolleheksi?

_Veikko:_

    — En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe,
     veli paljoa parempi.

_Kullervo:_

    — Enkä mie sinua itke.
    Saan minä mokoman veljen:
    Pään kivestä, suun savesta,
     silmät suolta karpaloista. —

    Hyvästi, sisarueni!
    Itketkö sinä minua,
     koskas kuulet kuolleheksi?

_Sisko:_

    — En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe
     äijeä älykkähämpi.

_Kullervo:_

    — Enkä itke mie sinua.
     Saan minä mokoman siskon:
    Pään kivestä, suun savesta,
    hiukset kuivista kuloista,
    korvat lammin lumpehista,
     varren vaahteran vesasta.

    Äitiseni, armaiseni,
    minun kaunis kantajani,
    kultainen kulettajani!
    Itketkö sinä minua,
     koskas kuulet kuolleheksi?

_Äiti:_

    — Et älyä äitin mieltä,
     arvoa emon syäntä.
    Itkenpä minä sinua,
    kun sun kuulen kuolleheksi;
    itken tulville tupamme,
     siltalauat lainehille,
    kujat kaikki kuurullani,
    läävät länkämöisilläni;
    lumet itken iljeniksi,
    iljenet suliksi maiksi,
     sulat maat vihoittaviksi,
    vihottavat viereviksi.
    Mit'en itkeä ileime,
     itkeä inehmisissä,
    itken saunassa saloa,
    yliset kulasvesille,
     saunan lauat lainehille.

    Kullervo Kalervon poika
    läksi soitellen sotahan,
     ilotellen tappelohon.

Vieripä viestit jälestä: Jo suku kotona kuoli, kuoli iso, kuoli veikko
ja kuoli sisarkin. Kullervo vain tuumi:

    — Kun lie kuollut, kuolkahansa,
    kuollut maahan vietäköhön,
     Kalmahan katettakohon!

Saipa sitte sanoma korviinsa:

    — Kuoli ehtoinen emosi.
    Käypä tuota katsomahan,
     miten miero hautoavi!

Silloin Kullervo valitti:

    — Voi minä poloinen poika,
     kun kuoli emo minulta,
    enk' ollut luona luopuessa,
    läsnä hengen lähtiessä!
    Lie kuollut kovin viluhun,
     vainko leivän puuttehesen?
    Kuollut koissa pestäköhön
    Saksan saippuavesillä,
    silkkihin sieltäköhön,
    palttinoihin pantakohon,
     siitä maahan vietäköhön,
    Kalmahan katettakohon,
    itkuvirsin vietäköhön,
     laulaen lasettakohon!
    En vielä kotihin joua,
    viel' on Unto kostamatta,
    mies katala kaatamatta,
     ilkeä hävittämättä.

Kullervo samosi Untolaan, kaatoi miekallaan kaiken kansan,

    joukon Untamon hävitti;
    tuvat poltteli poroksi,
    kypeniksi kyyätteli,
    kivet jätti kiukahista,
     pitkän pihlajan pihoista.

Kostotyönsä tehtyään Kullervo kääntyi kotihin entisen ison tuville,
mutta sinne tultuansa oli tupa autio ja tyhjä. Ei ollut tervehtijää
vastassa, hiilos oli kylmä, kiuas kylmä, lattia lakaisematta. Kullervo

    Vieri valkamavesille:
    Ei venettä valkamassa.

Kaikki oli kuollutta, Koko suvusta ei ollut ketään muita elossa kuin
hän, rikollinen, kovan onnen ajama mies. Hän

    loihe siitä itkemähän;
     itki päivän, itki toisen,
    itse tuon sanoiksi virkki:
    — Oi on ehtoisa emoni,
    mitäs mulle tänne heitit
     eläessä tällä maalla?

    Emo hanasta havasi,
     alta mullan muistuttavi:
    — Jäihän multa Musti koira
    käyäksesi metsämaille
    evähiä etsimähän,
     antia anelemahan.

Läksi Kullervo koiransa keralla korpeen kulkemaan. Niin joutui hän
sille paikalle pahalle, jossa sisar oli tuhonsa saanut.

    Siin' itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti,
    nuoret heinät hellitteli,
    kuikutti kukat kanervan
     emon tuoman turmelusta.

    Kullervo Kalervon poika
     tempasi terävän miekan,
    katselevi, kääntelevi,
    kyselevi, tietelevi;
    kysyi mieltä miekaltansa,
     tokko tuon tekisi mieli
    syöä syyllistä lihoa,
     viallista verta juoa.

    Miekka mietti miehen mielen,
     arvasi uron pakinan,
    vastasi sanalla tuolla:
    — Miks'en söisi mielelläni,
     söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta joisi,
    syön lihoa syyttömänki,
     juon verta viattomanki.

    Kullervo Kalervon poika
     pään on peltohon sysäsi,
    perän painoi kankahasen,
    kären käänti rintahansa,
    itse iskille kärelle.
    Siihen surmansa sukesi,
     kuolemansa kohtaeli.

    Se oli surma nuoren miehen,
    kuolo Kullervo-urohon,
    loppu ainaki urosta,
     kuolema kova-osaista.

Kun vanha Väinämöinen kuuli Kullervon kuolleeksi, virkkoi hän:

    — Elkätte etinen kansa
     lasta kaltoin kasvatelko
    luona tuhman tuuittajan,
    vierahan väsyttelijän!
    Lapsi kaltoin kasvattama,
     poika tuhmin tuuittama
    ei tule älyämähän,
    miehen mieltä ottamahan,
    vaikka vanhaksi eläisi,
     varreltansa vahvistuisi.




Sampomatkalle.


Kauan itki Ilmarinen susien suuhun joutunutta puolisoaan. Hän kävi
kosimassa vainajan nuorempaa sisarta Pohjolasta. Kun ei häntä
saanutkaan, niin tuli katkerana kotimaille. Kysyy vanha Väinämöinen:

    — Miten Pohjola elävi?

_Ilmarinen:_

    — Mi on Pohjolan eleä!
     Siell' on sampo jauhamassa,
    kirjokansi kallumassa.
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    siinä kasvu kaikenlainen,
     siinäpä ikuinen onni.

_Väinämöinen:_

    — Lähtekämme Pohjolahan
     hyvän sammon saa'antahan!
    Laatikamme laiva suuri,
    johon sampo saatetahan,
    kirjokansi kannetahan
     Pohjolan kivimäestä!

_Ilmarinen:_

    — Vakavampi maisin matka.
    Lempo menköhön merelle,
    surma suurelle selälle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
     siellä viskaisi vihuri,

_Väinämöinen:_

    — Lysti on venon vesillä,
     purren juosta jolkutella:
    tuuli purtta tuuittavi,
    aalto laivoa ajavi.
    Vaan kuitenkin kaikitenki,
    Kun et mieline meritse,
     niin on maisin matkatkamme.

Ilmarinen takoi Väinämöiselle uuden miekan, jonka kuu kärestä puistoi
tähet västistä välötti. Sitte he läksivät etsimään hevosta, mutta
kuulivat silloin valitusta valkamasta. Uroot menivät katsomaan ja
tapasivat purren, joka valitti:

    — Vesille venosen mieli
     tervatuiltaki teloilta,
    tiaisen mieli miehelähän
    kullaisestaki koista.
    Muut purret, pahatki purret,
     ne aina sotia käyvät,
    tuovat täytensä rahoja;
    minä, veistämä venonen,
    tässä lahon lastuillani.
    Siitä vanha Väinämöinen
     lykkäsi venon vesille.

Hän lauleli sitte teljot täyteen väkeä, ja niin lähdettiin kohti
Pohjolan vesiä.

Matkalla kuljettiin Kaukoniemen kainaloitse ja otettiin lieto
Lemminpoikakin mukaan.

    Itse vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi
    noita kuohuja kovia,
    eikä puutu puinen pursi,
     vene tietäjän takellu.

Mutta kun pääsivät väljemmille vesille, pysähtyikin pursi äkkiä
juoksemasta. Lemminkäinen katsoo venettä, onko se kivellä vai haolla.
Sanoo:

    — Ei ole veno kivellä,
    ei kivellä, ei haolla,
     vene on hauin hartioilla.

Koittaa miekallaan katkaista kalaa kahtia, mutta

    Itse vierähti vetehen,
    Kourin aaltohon kohahti.

Ilmarinen nostaa miehen tukasta veneeseen ja lausuu:

    — Kaikki on mieheksi kyhätty,
    Pantu parran kantajaksi!

Löi sitte Ilmarinen miekallaan haukea: miekka murskaksi mureni, eikä
hauki ollut millänsäkään.

Jo kyllästyy Väinämöinen, nousee perästä ja työnnältää miekkansa hauen
niskaan. Nostatti sitte meren petoa:

    Hauki katkesi kaheksi,
    pursto pohjahan putosi,
     pää kavahti karpahasen.

Jo lähti pursi liikkeelle. Mutta Väinämöinen ohjasi sen rantaan, jossa
hauen pää paloteltiin, keitettiin ja syötiin joukolla.

Jäipä siihen kalan luita kalliolle. Väinämöinen otti suuren hauen
leukaluun ja virkkoi:

    — Mikä tuostaki tulisi
     miehen mahtavan käsissä?
    Näistäpä toki tulisi
    kalanluinen kanteloinen,
    kun oisi osoajata,
     soiton luisen laatijata.

Kävi siitä itse laatimaan hauin luista kanteletta.

    Jo oli soitto suorittuna
    Valmihina kanteloinen.

Koitti sillä soittaa nuoret ja vanhat, koitti kansa kaikenlainen, ei
ollut osaajata. Otti lieto Lemminkäinenkin soiton sormilleen, vaan

    Eipä soitto soitakana,
    Ei ilo iloakana.

Kun ei kukaan muu osannut soittaa, niin kanteloinen

    kannettihin kaunihisti
    miehen laatijan kätehen,
     pyytänehen polvuksille.




Väinämöisen soitto.


    Vaka vanha Väinämöinen
     istuikse ilokivelle,
    laulupaaelle paneikse.
    Otti soiton sormillensa,
    kantelen kätensä alle,
     alkoi soittoa somasti
    hauinruotaista romua,
    kalanluista kanteletta;
    sormet nousi notkeasti,
     peukalo ylös keveni.

    Jo kävi ilo ilolle,
     laulu laululle tehosi;
    helähteli hauin hammas,
    kalan pursto purkaeli,
    ulvasi upehen jouhet,
     jouhet ratsun raikkahuivat.

    Soitti vanha Väinämöinen.
     Ei ollut sitä metsässä
    jalan neljän juoksevata,
    koivin koikkelehtavata,
    ku ei tullut kuulemahan,
     iloa imehtimähän.

    Oravat ojentelihe
     lehväseltä lehväselle,
    tuohon kärpät kääntelihe,
    aioillen asettelihe,
    hirvet hyppi kankahalla,
     ilvekset piti iloa.

    Heräsi susiki suolta,
     nousi karhu kankahalta
    petäjäisestä pesästä,
    kutiskosta kuusisesta.
    Susi juoksi suuret matkat,
     karhu kankahat samosi,
    viimein aiallen asettui,
    veräjälle vieretäikse:
    aita kaatui kalliolle,
     veräjä aholle vieri.
    Siitä kuusehen kavahti,
    petäjähän pyörähytti
    soitantoa kuulemahan,
     iloa imehtimähän.

    Tapiolan tarkka ukko,
     itse Metsolan isäntä,
    ja kaikki Tapion kansa,
    sekä piiat, jotta poiat,
    kulki vuoren kukkulalle
     soittoa tajuamahan.
    Itseki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    sinisukkahan siroikse,
     punapaulahan paneikse,
    loihe koivun konkelolle,
    lepän lengolle lehahti
    kanteloista kuulemahan,
     soittoa tajuamahan.

    Mi oli ilman lintujaki,
     kahen siiven sirkovia,
    ne tulivat tuiskutellen,
    kiiätellen kiirehtivät
    kunnioa kuulemahan,
     iloa imehtimähän.

    Kokko kun kotona kuuli
     sen sorean Suomen soiton,
    heitti pentunsa pesähän,
    itse loihe lentämähän
    soittohon sulan urohon,
     Väinämöisen vääntelöhön.
    Korkealta kokko lenti,
    halki pilvien havukka,
    allit aalloilta syviltä,
     joutsenet sulilta soilta.
    Pieniäki peipposia,
    leivoja liki tuhatta,
    hartioilla haastelivat,
    tehessä isän iloa,
     soitellessa Väinämöisen.

    Itse ilman luonnottaret,
     ilman impyet ihanat
    iloa imehtelivät,
    kanteloista kuuntelivat,
    mikä ilman vempelellä,
     taivon kaarella kajotti,
    mikä pienen pilven päällä
     rusoreunalla rehotti.

Kuutar korea impi ja Päivätär neiti olivat kultakangasta kutomassa
punaisen pilven äärellä.

    Pitelivät pirtojansa,
    Niisiänsä nostelivat

ja kun äkkiä kuulivat

    tuon sorean Suomen soiton,
    jo pääsi piosta pirta,
    suistui sukkula käestä,
    katkesihe kultarihmat,
    helkähti hopeaniiet.
     Kaikki veden olennotkin,

mitkä liikkeelle kykenivät, samosivat

    Iloa imehtimähän.

Tuli hauet ja lohet, tuli siikaset syvänteistä, vieläpä

    säret, pienet ahvenetki,
    mujehetki, muut kalatki
    rinnoin ruokohon ajaikse,
     rantahan rakenteleikse.

Itsepä Ahtikin, aaltojen kuningas, ruohoparta veden ukko, lumpeelle
luikahti kuuntelemaan.

Sotkotarten sisarukset olivat ruohokossa hapsiaan harjaamassa. Mutta
kun kuulivat sorean soiton, jo

    sulkahti suka vetehen,
    haihtui harja lainehisin,
    jäi hivukset hiipomatta,
     tukat kesken suorimatta.

Ja ruokorinta Vellamo, veden emäntä, vetäytyi vesikarille laineista
ihmettelemään,

    kun oli ääni kummanlainen,
     soitanto ylen sorea.
    Se siihen sikein nukkui,
    vaipui maahan vatsallehen
    kirjavan kiven selälle,
     paaen paksun pallealle.

Soitti vanha Väinämöinen päivän, soitti toisen ja kaikki ihmiset
itkivät ilosta, kun oli

    Ukon soitanto suloinen.

Väinämöisen itsensäkin silmistä tippuivat ilokyyneleet. Ne vierivät
poskipäille, poskipäiltä maahan ja maasta meren laineisiin.

Sotka sorea lintu sukelsi noutamaan Väinämöisen kyyneleet veden
syvyyksistä. Ja kun hän ne toi Väinölle käteen, niin ne

    jo oli muiksi muuttunehet,
     kasvanehet kaunoisiksi:
    helmiksi heristynehet,
    simpsukoiksi siintynehet,
    kuningasten kunnioiksi,
     valtojen iki-iloiksi.




Sammon ryöstö.


Läksivät uroot jälleen jatkamaan matkaa

    tuonne kylmähän kylähän,
     pimeähän Pohjolahan.
    Jopa tuonne tultuansa,
    matkan päähän päästyänsä
    vetivät venosen maalle,
     teloille teräksisille.
    Tulivat tuville tuosta,
    pian pistihe sisälle.
     Kysyi Pohjolan emäntä,
    tutkaeli tullehilta:
    — Mipä miehillä sanoma,
     Urohilla uusi tieto?

_Väinämöinen:_

    — Sammosta sanoma miesten
    kirjokannesta urosten.
    Saimme sampuen jaolle,
     kirjokannen katselulle.

_Louhi:_

    — Ei pyyssä kahen jakoa,
     oravassa miehen kolmen.
    Hyvä on sampuen hyrätä
    Pohjolan kivimäessä,
    hyvä on olla itseniki
     sammon suuren haltijana.

_Väinämöinen:_

    — Kun et antane osoa,
    tuota Sammon toista puolta,
    niin on kaiken kantanemme,
     vienemme veiiehesemme.

Silloin kutsui Louhi Pohjolan uroot kokoon Väinämöisen pään varalle.

Väinämöinenpä

    kävi kanteloisehensa,
    itse istui soittamahan,
     alkoi soittoa somasti.

Tuota kävivät kaikki kuulemaan:

    naiset suulla nauravalla,
    urohot vesissä silmin,
     pojat maassa polvillansa.

Pian nukkui koko Pohjolan väki Väinämöisen soittoa kuunnellessaan.
Väinämöinen otti uniset neulat,

    Voiteli unella silmät
    Väeltä väsyneheltä

ja pani pitkään uneen koko Pohjolan kansan.

    Meni sammon saa'antahan
    Pohjolan kivimäestä.
    Lauloa hyrähtelevi
     vaaran vaskisen ovilla.

Ovet siitä avautuivat ja lukot lonksuivat. Kerkeä Kaukomieli ehätti
ensin perille,

    sylin sampoa syleili,
    polvin maassa puuhaeli,
     eipä sampo liikukana.

Lemminkäinen otti Pohjolan suuren härän, kynti sillä irti Sammon juuret
yhdeksän sylen syvästä.

    Saipa Sampo liikkumahan,

ja urohot veivät joukolla sen veneeseensä,

    Työntivät venon vesille,
    Satalauan lainehille,

ja alkoivat laskea viiletellä kohti kotoisia vesiä.

Kotvan kuljettua Lemminkäinen sanoi:

    — Olipa ennen aikoinani,
    oli vettä soutajalla
     sekä virttä laulajalla,

mutta nykyisin ei enää kuule edes laineilla laulamista.

Väinämöinen muistutti:

    — Varahinen laulannaksi,
     aikainen ilon pioksi.
    Äsken laulanta sopisi,
    ilon teentä kelpoaisi,
    kun omat ovet näkyisi,
     omat ukset ulvahtaisi.

Lemminkäinen ei totellut neuvoa, vaan rupesi laulamahan

    äreällä äänellänsä,
    käreällä kulkullansa.
    Karjahteli Kaukomieli,
    suu liikkui, järisi parta,
     leukapielet lonkaeli.

Laulu kuului kuuteen kylään, seitsemän selän ylitse.

    Kurki istui kannon päässä.

Sekös säikähti Lemminkäisen karjumista, lensi pian Pohjolaan päin ja
parkasi pahan säveleen. Se herätti Pohjan kansan. Louhi juoksi heti
kivimäelle.

    Jo oli sieltä Sampo saatu,
    anastettu kirjokansi.

Louhi Pohjolan emäntä

    Katsoi valtansa vajuvan,
    Alenevan arvionsa.

Pian loitsi hän sumu-ilman merelle sekä houkutteli Iku-Turson nousemaan
merestä kaatamaan kalevalaisten laivan.

Heti nousi sakea sumu merelle. Kokonaista kolme yötä sai Väinämöisen
vene olla sumussa. Ja kun siitä selvenivät, kuului kumma kohina merestä.

Ilmarisen kasvoilta veri pakeni, ja hän veti peiton silmilleen, kun
näki hirviön merestä kohoavan laivan perässä.

    Itse vanha Väinämöinen
    loi silmät sivulle purren,
    näki kummoa vähäisen:
    Iku-Turso, Äijön poika,
     nosti päätänsä merestä,

Väinämöinen otti sen korvista kiini ja tutkisteli: — Miksi sinä nousit
merestä ihmisille eteen, vieläpä itse Kalevan pojan eteen?

Kolmasti kysyi Väinämöinen ja ravisteli IkuTursoa korvista. Vasta
kolmannella kerralla se vastasi:

    — Oli mielessä minulla
     surmata suku Kalevan,
    saa'a sampo Pohjolahan.
    Kun nyt lasket lainehisin,
    heität vielä herjan hengen,
    enpä toiste tullekana
     etehen inehmisille.

Väinämöinen heitti herjan laineisiin, eikä se sieltä olo sen perästä
kohonnut.

Kun oli siitä pulasta päästy, nostatti Louhi niin rajun myrskyn
merelle, että meri meurusi pohjiaan myöten. Aallot veivät Väinämöiseltä
kalanluisen kanteleenkin Ahtolan iki hyväksi. Ilmarinen itki ja
valitti. Mutta Väinämöinen sanoi:

    — Itku ei hä'ästä päästä,
    Parku päivistä pahoista.

Lemminkäinen liitti lisälaitoja veneeseen, ja niin päästiin edelleen
menemään.




Sota sammosta.


Louhi kutsui Pohjolan miehet koolle miekkoineen ja jousineen, varusti
sotaveneen, latoi miehet laivaan, nosti purjeen ja läksi

    Sampoa tapoamahan
    Venehestä Väinämöisen.

Väinämöinen lasketteli sinistä merta ja virkkoi

— Nousepa, lieto Lemniinpoika, purjepuun nenään katsomaan,

    Onko selvät ilman rannat,
    Onko selvät vai sekavat!

Lemminkäinen nousee ja sanoo:

    — Pieni on pilvi pohjoisessa,
    Pilven lonka luotellessa.

_Väinämöinen:_

    — Ki se pilvi ollekana;
    se on pursi purjehinen.
     Katso toiste tarkemmasti!

Lemminkäinen katsoo ja sanoo:

    — Jo tulevi Pohjan pursi,
    satahanka hakkoavi,
    sata on miestä soutimilla,
     tuhat ilman istumassa.

    Silloin vanha Väinämöinen
     jo tunsi toet totiset,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Soua, seppo Ilmarinen,
     soua, lieto Lemminkäinen,
    soutakatte, kaikki kansa,
    jotta juoksisi venonen,
     pursi eestä ennättäisi.

Soutivat siitä kaikin voimin, mutta jo läheni Pohjan pursi. —
Väinämöinen otti taulaa taskustaan, viskasi sen vasemman olkansa yli
mereen ja lausui:

    — Tuosta tulkohon karinen,
    johon juosta Pohjan purren,
     satahangan halkiella!

Kohta kasvoikin siitä pitkä kari.

    Tulla puikki Pohjan pursi,
     halki aallon hakkoavi,
    jopa joutuvi karille,
    puuttui luotohon lujasti;
     lenti poikki puinen pursi,
    satakaari katkieli,
    mastot maiskahti merehen,
     purjehet putoelivat.

Louhi itse juoksi jaloin veteen, koetti käsin kohottaa laivaansa, mutta
sen oli kaikki kaaret katkenneet. Louhi mietti:

    — Mikäs neuvoksi tulevi,
    Kukas pannahan etelien?

Pian hän muutaltihe jättiläiskokoksi, viikatteet ja kuokat kynsinä.

    Puolen purtta särkynyttä
     senpä allensa asetti,
    laiat siiviksi sivalti,
    peräpuikon purstoksensa,
    sata miestä siiven alle,
     tuhat purston tutkaimehen.
    Levitäikse lentämähän,
    kokkona kohotteleikse,
    tavoitellen Väinämöistä.
    Siipi pilviä sipaisi,
     toinen vettä vieprahteli.

    Yllättävi Väinämöisen,
    lenti purjepuun nenähän.
    Oli pursi päin puota,
     laiva laioin kallistua.

Ilmariselle tuli suuri hätä. Hän voivotteli ja rukoili,

    Ettei pää pahoin menisi,
    Tukka turhi'in tulisi.

Väinämöinen virkkoi:

    — Ohoh, Pohjolan emäntä,
    Joko saat jaolle Sammon?

Louhi vastasi:

    — En lähe jakohon sammon
    sinun kanssasi, katala,
    kerallasi Väinämöinen.
    Itse sampoa tavotti
     venehestä Väinämöisen.

    Vaka vanha Väinämöinen
     tunsi hetken tulleheksi.
    Jo veti melan merestä,
    sillä kalhaisi kavetta,
     iski kynsiä kokolta:
    muut kynnet meni muruiksi,
    jäi yksi sakarisormi.
    Pojat siiviltä putosi,
     melskahti merehen miehet.

Itse kokko pudota kopsahti kaaripuille, tavotti eheäksi jääneellä
sormellaan sampoa ja vetäisi sen mereen.

    Siinä sai muruiksi sampo,
    Kirjokansi kappaleiksi.

Sammon palasia jäi uiskentelemaan veteen. Toiset niistä vaipuivat
ahtolaisten aarteiksi. Pienempiä tuuli tuuditteli rannalle. Väinämöinen
tuosta ihastui ja sanoi:

    — Tuost' on siemenen sikiö,
     alku onnen ainiaisen,
    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen!
     Tuosta kuu kumottamahan,
    onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
     Suomen maille mairehille!

_Louhi:_

    — Vielä mä tuohon mutkan muistan,
     mutkan muistan, keinon keksin,
    tungen kuuhuen kivehen,
    päivän kätken kalliohon;
    annan pakkasen palella
     kyntöjäsi, kylvöjäsi,
    nostan karhun kankahalta
    karjojasi kaatamahan,
    kansan tauilla tapatan,
     surmoan sukusi kaiken.

_Väinämöinen:_

    — Ei minua laula Lappi,
    eikä tunge Turjalainen;
    Jumalall' on ilman viitta,
    Luojalla avaimet onnen,
    ei katehen kainalossa,
     vihansuovan sormen päässä.

_Louhi:_

    — Jo minulta valta vaipui,
    jo aleni arvioni,
    eloni meni merehen,
     sampo särkyi lainehisin.

    Läksi itkien kotihin,
     pelotellen pohjoisehen.
    Ei saanut sanottavata
    koko sammosta kotihin.
    Veipä kuitenki vähäisen:
     kantoi kannen Pohjolahan,
    sai rivan Sariolahan
    sormella nimettömällä.
    Siit' on polo Pohjolassa,
     elo leivätön Lapissa.

Mutta vaka vanha Väinämöinen kokosi rannalta laineiden läikyttämiä
sammon muruja ja saattoi ne kotiniemelle

    kasvamahan, karttumahan,
     saamahan, satoamahan.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    — Anna, Luoja, suo, Jumala,
    anna onni ollaksemme,
     hyvin ain' eleäksemme,
    kunnialla kuollaksemme,
    suloisessa Suomenmaassa,
    kaunihissa Karjalassa!
     Kaada maalliset katehet,
    ve'elliset velhot voita!
    Ole puolla poikiesi,
     aina lastesi apuna!




Tulen synty.


Väinämöinen etsi mereen kadonnutta kanneltaan voidaksensa jälleen
soitella Kalevalan kaunehilla kartanoilla. Silloin kuuli hän koivun
valittavan rannalla. Vallattomat pojat olivat näet kiskoneet siitä
tuohta ja tytöt leikelleet lehviä. Väinämöinen lohdutteli puuta ja
lupasi saattaa sen ilosta itkemään. Hän teki koivusta uuden kanteleen,
johon sai kielet surevan neitosen suortuvista ja tapit kevätkäen suusta
kumpuavasta kullasta. Ja sitte Väinämöinen jälleen soitti, niin että

    laet lauloi, ukset ulvoi,
     kaikki ikkunat iloitsi,
    kiukoa kivinen liikkui,
    patsas patvinen pajahti.
    Soitto kuului kuun tupihin,
     ilo päivän ikkunoille.

Kuu tuli tuvastaan koivun konkelolle ja päivä laskeutui linnastaan
petäjän latvaan soittoa kuulemaan. Louhi huomasi nyt sopivan
kostohetken tulleen.

    Pohjan akka harvahammas
    siitä päivän kiinni saapi,
    kuuhuen käsin tavotti,
    ne kohta kotihin saattoi
     vuorehen teräksisehen.

Vieläpä varasti valkeatkin Väinölän tuvista.

    Jo oli yö alinomainen,
     pitkä, pilkkosen pimeä.
    Oli yö Kalevalassa,
    sekä tuolla taivahassa,
    Ukon ilman istuimilla.
     Tukala tuletta olla,
    vaiva suuri valkeatta,
    ikävä inehmisien,
     ikävä itsen Ukonki.

Arvelee Ukko ylijumala: mikä kumma lie kuun ja päivän edessä, kun eivät
paistakaan. Ilmojen isäntä astuu pilven äärtä myöten, mutta ei löydä
kuuta, eikä tapaa päivää. Silloin

    tulta iski ilman Ukko
     miekalla tuliterällä.
    Antoi tulikipunan
    ilman immen vaapotella
    kuun uuen kuvoamaksi.
     Pilvet liikkui, taivot naukui,
    taivon kannet kallistihe
    tulta tuuiteltaessa,
     valkeaista vaapottaissa.

Mutta äkkiä

    tuli tuhmalta putosi.
     Taivas reikihin repesi,
    kirposi tulikipuna
    läpi taivahan yheksän,
    halki kuuen kirjokannen,
     puhki reppanan retuisen
    Tuurin uutehen tupahan,
    poltti lapsen kätkyestä,
     poltti parmahat emolta.

Mennessään edelleen tulisoronen poltti paljon maita ja soita.

    Viimein vierähti vetehen,
     aaltoihin Aluen järven.
    Se oli syttyä tulehen,
    kuohui kuusien tasalle,
    ärjyi päälle äyrähien,
    kuohui kuiville kalansa,
     arinoille ahvenensa.

Viimein nieli sileä siika tuon tulisorosen. Järvi laskeutui jälleen
entiselle sijalleen. Siika uiskenteli, kuiskenteli tuskissa tulisorosen.

Kalevalan urhot olivat nähneet tulen putoamisen ja kuulleet
Ilmattarelta sen tuhoisan retken.

He laativat suuren nuotan ja saivat kalojen joukossa tulisoroseu
nielijän. Päivän poika halkasi kalan, mutta tulisoronen

    pääsi käestä Päivän poian,
    poltti parran Väinämöisen,
    sepolta sitäi pahemmin
    tuli poltti poskipäitä,
     käsiänsä kärventeli.

Karkasi etemmä vielä:

    Poltti puolen Pohjanmaata,
    Sakaran Savon rajoa.

Viimein saatiin tuli

    koivun kääpihin kovihin,
    vaskisehen kattilahan
    nenähän utuisen niemen.
    Sai tuvat tulelliseksi,
     pirtit valkeallisiksi.




Päivän ja kuun vapautus.


    Ain' on päivä paistamatta,
     kuu kulta kumottamatta
    noilla Väinölän tuvilla,
    Kalevalan kankahilla.
    Vilu viljalle tulevi,
     karjoille olo kamala,
    outo ilman lintusille,
    ikävä inehmoisille,
    kun ei konsa päivyt paista
    eikä kuuhuet kumota.
     Hauki tiesi hanan pohjat,
    kokko lintujen kulennan,
    tuuli haahen päiväyksen;
    ei tiedä inehmon lapset,
    milloin aamu alkanevi,
     milloin yö yrittänevi.

    Nuoret neuvoa pitävät,
     ikäpuolet arvelevat,
    kuinka kuutta lietänehe,
    päivättä elettänehe
    noilla raukoilla rajoilla,
     poloisilla pohjan mailla.

Sanoivat siitä sepolle:

    — Nouse, seppo, seinän alta
    takomahan uutta kuuta,
     uutta auringon keheä!

    Nousi seppo seinän alta.
    kuun on kullasta kuvasi,
     hopeasta päivän laati.

Väinämöinen virkkoi:

    — Ei kumota kulta kuuna,
   Ppaista päivänä hopea.

Seppo kantoi kuunsa kuusen latvaan, päivänsä pitkän petäjän päähän.

    Hiki vieri viejän päästä,
     kaste kantajan otsasta
    työssä tuiki työlähässä,
    nostannassa vaikeassa.
    Eipä kuu kumotakana,
     eikä päivyt paistakana.

Silloin sanoo _Väinämöinen:_

    — Nyt on aika arvan käyä,
    miehen merkkiä kysyä,
    minne meiltä päivä päätyi,
     kunne meiltä kuu katosi.

    Toi arpa toet sanomat:
    sanoi päivän saaneheksi,
    kuun tuonne kaonneheksi
     Pohjolan kivimäkehen.

Lähti vanha Väinämöinen itse Pohjolaan saamaan kuuta ja päivää irti.
Perille jouduttuaan hän raivasi miekallaan tien Pohjan poikien lomitse
Kivimäkeen. Siellä oli vihanta saari, saaressa komea koivu.

    Koivun alla paasi paksu,
     alla paaen kallioinen,
    yheksin ovia eessä,
    saoin salpoja ovilla.
    Kourin koitteli ovia,
    salpoja sanan väellä:
     ei ovet käsin avau,
    salvat ei sanoista huoli.
    Kohta lähtevi kotia
    alla päin, pahoilla mielin,
    kun ei vielä kuuta saanut,
     eikä päiveä tavannut.

Meni sepponsa pajahan.

    Heti seppo Ilmarinen
    takoi tuuria tusinan,
    avaimia aikakimpun,
     kelpo kimpun keihäitä.

Mutta Louhi, Pohjolan emäntä, muutaltihe harmaaksi havukaksi ja lenti
Ilmarisen pajalle. Seppo kuulee kuin tuulen suhinaa; katsoo ikkunasta
ja keksii harmaan havukan. Kysäsee linnulta:

    — Mit' olet otus hakeva,
    istut alla ikkunani?
    Havukkainen haastelevi:
    — Mitä, seppo, siitä laait,
     kuta, rautio, rakennat?

Sanoi seppo _Ilmarinen:_

    — Taon kaularenkahaista
    tuolle Pohjolan akalle,
    jolla kiinni kytketähän
     vaaran vankan liepehesen.

    Louhi Pohjolan emäntä
     jo tunsi tuhon tulevan,
    hätäpäivän päälle saavan.
    Heti loihe lentämähän,
    pääsi poies Pohjolahan,
    laski kuun kivestä irti,
     päästi päivän kalliosta.

Ilmarinen katsoo pajan ovelta, tarkkaa taivaalle,

    Katsoi kuun kumottavaksi,
    Mäki päivän paistavaksi.

Sitten hän meni Väinämöisen luokse ja sanoi:

    — Käypä kuuta katsomahan,
    päiveä tähyämähän!
    Jo ovat tarkoin taivahalla,
     sioillansa muinaisilla.

Silloin sai Väinämöinen sanelemaan:

    — Terve kuu kumottamasta,
     kaunis kasvot näyttämästä,
    päivä kulta koittamasta,
    aurinko ylenemästä!
    Nouse aina aamusella
     tämän päivänki perästä!
    Teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin;
    pyytö päähän peukalomme,
     onni onkemme nenähän!
    Käy nyt tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena,
    päätä kaari kaunihisti,
     pääse illalla ilohon!




Väinämöisen lähtö.


    Marjatta korea kuopus,
    se kauan kotona kasvoi,
    korkean ison kotona,
     emon tuttavan tuvilla.

Marjatalle syntyi pieni poikalapsi, jota hän sylissänsä syötteli,
käsissänsä kanteli. Kerran alkoi äiti päätänsä sukia. Silloinpa
katosikin poika hänen polveltansa. Tuostakos äidille hätä:

    Etsi pientä poiuttansa,
     kullaista omenuttansa,
    hopeista sauvoansa
    alta jauhavan kivosen,
    alta juoksevan jalaksen,
     alta seulan seulottavan,
    alta korvon kannettavan,
    puiten puut, jaellen ruohot,
    hajotellen hienot heinät.
    Viikon etsi poiuttansa,
     poiuttansa, pienuttansa,
    poika suolta löyettihin,
     tuolta tuotihin kotia.

    Siitä meiän Marjatalle
     kasvoi poika kaunokainen.
    Ei tieä nimeä tuolle,
    millä mainita nimellä.
     Emo kutsui kukkaseksi,
    vieras vennonjoutioksi.
    Etsittihin ristijätä,
     katsottihin kastajata.

Tuli Virokannas ukko poikaa ristimään. Mutta ukko lausui:

    — En ma risti riivattua,
     katalata kastakana,
    kun ei ensin tutkittane,
    tutkittane, tuomittane,
     Kenpä tuohon tutkijaksi,
    tutkijaksi, tuomariksi?
    Vaka vanha Väinämöinen,
     sepä tuohon tutkijaksi.

Ja Väinämöinen tuomitsee: Kun lienee poika suolta saatu, poika suolle
vietäköön.

    Puhui poika puolikuinen,
    Kaksiviikkoinen kajahui:

— Ei sinua itseäsikään suolle viety, kun

    Menettelit neiet nuoret
    Alle aaltojen syvien.

    Ukko risti ripsahutti,
    kasti lapsen kapsahutti
    Karjalan kuninkahaksi,
     kaiken vallan vartijaksi.

    Siitä suuttui Väinämöinen,
     siitä suuttui ja häpesi,
    itse läksi astumahan
    rannalle merelliselle.
     Tuossa loihe laulamahan,
    lauloi kerran viimeisensä,
    lauloi vaskisen venehen,
    kuparisen umpipurren.
    Itse istuvi perähän,
     läksi selvälle selälle.
    Virkki vielä mennessänsä,
    lausui lähtiellessänsä:
    — Annapas ajan kulua,
    päivän mennä, toisen tulla,
     taas minua tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan
    uuen Sammon saattajaksi,
    uuen soiton suorijaksi,
     uuen kuun kulettajaksi,
    uuen päivän päästäjäksi,
    kun ei kuuta, aurinkoa,
     eikä ilmaista iloa.

    Siitä vanha Väinämöinen
     laskea karehtelevi
    venehellä vaskisella,
    kuutilla kuparisella,
    yläisihin maaemihin,
     alaisihin taivosihin.

    Sinne puuttui pursinensa,
     veuehinensä väsähtyi,
    Jätti kantelon jälille,
    soiton Suomelle sorean,
    kansalle ilon ikuisen,
     laulut suuret lapsillensa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75950 ***