path: root/75885-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75885 ***

language: Finnish




SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA.

Kirj.

Larin-Kyösti





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLLYS:

Sydänpäivän lauluja:

Sydänpäivän laulu.
Laululaaksossa.
Sanattomia sointuja.
Laulurastaan iltalaulu.
Yöperhosten tanssi.
Vanha kutoja.
Äidin muistolle.
Isän haudalla.
Pojalleni.
Kehtolaulu.
Näin unta.
Kuoleman kynnyksellä.
Iltasperho.
Sääli.
Vanhus ja lapsi.
Kuurojen laulu.
Mietelmä.
Laulu narreista.
Maireen kyyt.
Sähkön säveliä.
Etelämaalainen unelma.
Serenaadi.
Valoa kohden.
Syksyinen laulu.
Eteenpäin!
Kaiho.
Pääsiäislauluja.
Kevätsurinaa.
Uusi kevät.
Unelma.
Näkemys.
Maan kukkia ma ihmettelen.
Valpurin yö.
Rauha.

Kertomarunoja:

Poika ja Manalainen.
Laulajan mananmatka.
Kalma kirvesmiehenä.
Lapin joulu.
Aslak Smaukka.
Sigtunan palo.
Orjan tarina.
Tarina joulukuusesta.
Kuolemaa kyydissä.
Hollantilaisen hauta.
Nuori Nandor.
Kaliifin unelma.
Raatikellarin mellakka.
Kirkonhiirien joulu.
Korven kuningas.

Hämeessä:

Tutuilla teillä.
Metsämiehen syyslaulu.
Talvi-iltahämärässä.
Valkeassa metsässä.
Vanha joululaulu.
Tapanin taikaa.
Kevätpolska.
Kesäisiä kuvia.
Suvisia sointuja.
Suvinen saaristomaisema.
Syyssäveliä.
Mustalaissointuja.
Kirkonaidalla.
Illan ilkaa.
Kesä-ilta.
Menneitä muistoja.
Yksinäiset sielut.
Kuutamolauluja.
Öisellä tiellä.
Tuurlit, tuurlit...
Hullu-Hilppa.
Ison talon poika.
Vanhassa pappilassa.
Muistojen laulu.
Hyvästit Hämeelle.
Korvenkävijän unelma.






SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA:




SYDÄNPÄIVÄN LAULU.


    Suuri sydänpäivä mulle paistaa,
    elon maljan sain ma pohjaan maistaa,
    syliin suljin
     maisen lemmen, kunniassa kuljin
    yöstä elämään,
    missä kyllyyttään
    kaikki runsautta hedelmöitsi,
     missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.

    Tunsinko ma koskaan itseäni?
    Vaiherikas oli elämäni,
    kamppailusta
     sain vain elinvoimain uudistusta;
    korkeen sunnuntain
    kaaren nähdä sain
    kimmeltävän riemuportin lailla,
     sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.

    Elon erheitäkö vielä kadun?
    Elinhän kuin prinssi suuren sadun,
     lauluin loitsin,
    hengen maailmoissa hekumoitsin.
    Kenen onnen vein,
    synninkö mä tein,
    rikoin, minkä sain jo anteheksi,
     mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.

    Tuhlasin, mut elo aina täytti,
    mitä ruumis, sielu liikaa käytti,
    henki nousi,
     aatos pingoittui kuin jäykkä jousi,
    voimain pimeäin
    voittajaksi jäin,
    riemun tieks loin tuskan tanteereeni,
     luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.

    Suuri luonto, joka yhteen liittää
    ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää,
    hymnit soikaa,
     suurten metsäin urut huminoikaa,
    kuink' on kaunis maa,
    kun saa rakastaa
    sitä voimaa, joka onneen ohjaa,
     riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!

    Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa,
    pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa;
    aurinkoihin
     nouskoon aatos, henki haltioihin
    yli kaiken maan
    sointuun suurempaan,
    kun on hohdon ylin hetki juuri,
     elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!




LAULULAAKSOSSA.


    Luonnon henki hiipi huulillani,
    kuulin sielussani uudet soinnut,
    kalman kartanoita kulkeissani,
     tieltä eksyin enkä kuolla voinut.

    Suuren arvoituksen portin kiersin,
    tiesin elämäni turhan juoksun,
     itsepalon, sammumisen määrän,
    silloin tunsin taasen kumman tuoksun,
    sitä kohden kuljin, silmät suljin
    en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt,
     että laulun lumolaaksoon kuljin.

    Taasen linnut mua tervehtivät,
    luonnon satasoinnut täytti rinnan,
     päivän kultaamalla kunnahalla
    kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan,
    pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat,
     lemmen lehdot, ilon ihmemaat.

    Tuli vastaan silloin Runotar
    helovalkeassa puvussansa,
    ikivalo väikkyi silmistään,
     kun hän helkytteli kanneltansa,
    joka loisti niinkuin kimmelkimppu
    laakson yllä sytyttäen säteen,
    joka sielun soppeen sisimpään.
    Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa
     tielle ohjaten ja koski käteen:

    »Katso, ihminen on ihmeellinen,
    yhä uusiintuu hän niinkuin kevät,
     suurin suru vaihtuu vastaiseksi,
    ikuisuuden kaihot väreilevät,
    ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks,
    katsees kaste, jonka loppuun asti
     kaikki kuiviin luulit itkeneesi,
    ne sun toivos taimitarhaa kasti.
    Katso, sielus on kuin kedon siemen,
    vaikka pedon jalka sitä tallaa,
    sikiää se iduks ikipuusta,
     uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.

    Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi,
    sielus syvimmästä sointus kerää,
    säiky, laula, käy ja kuohu,
     häikäise ja kasva, kohoo, herää!
    Liitän kanteloosi uudet kielet,
    nostan sielus aamus alkuvoimaan,
    ilon tunnet, kun luot ilon muille,
     riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»

    Haastoi hiljaa suuri Runotar,
    antoi käden valkean kuin maidon,
    valoi uskon hehkun sydämeeni,
     antoi mulle taasen laulun taidon.
    Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta
    kädestä hän jumaljuhliin johti
    kohden korkeata, pyhää vuorta,
     missä valkeana templi hohti.




SANATTOMIA SOINTUJA.


    Te näitte mun soittoni riemun,
    te näitte vain elämän murun,
    hymyn näitte ja silmäni hetkisen hehkun,
     mut näittekö, näittekö surun?

    Ja tokko te näitte sen kaihon,
    mik' ei muuttunut elämän mukaan,
    mun rintani taistojen hurmeen ja huudon
     jota kuullut, kuullut ei kukaan.

    Ne sisäiset äänet ja sanat
    ja salaperäiset soinnut
    yön mailta ja auringon asunnoilta,
     niit' en koskaan ma soittaa voinut.

    Kun kerran mun lauluni loppuu,
    kun en enään voi soitinta käyttää,
    oon itse ma Luojani koruton laulu,
     kun mun sanaton sävellys täyttää.

    Ja ehkä, kun saavutan kerran
    sen suuren ja sisäisen voiton,
    ma sieluni äänistä yhteen soitan
     mun eloni suurimman soiton.




LAULURASTAAN ILTALAULU.


    Muut linnut ovat laanneet laulamasta,
    räkätit, närhit nukkui rääkymästä,
    ma väsyneenä istuin oksallani,
     ma sairas olin päivän hälinästä.

    Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa,
    mua vihloi nämä rumat sorasoinnut,
    en surujani voinut soinnutella,
     en ilojani ilmaan päästää voinut.

    Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon
    ja lennän koivikkoni lempipaikkaan,
    pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet
     ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.

    Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet,
    nyt leppeästi lehdikossa tuulee,
    ma tiedän, ystäväni mua oottaa,
     mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.

    Hän lentää liihätellen toiseen puuhun,
    hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan,
    hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen,
     hän palkitsevi surut laulurastaan.

    Ma laulan jostain sadun sinimaasta,
    miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää,
    miss' ei oo kadotuksen kauhistusta,
     miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.

    Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat,
    siell' on kuin helotyyni ikisilta,
    ja hartaan hohtavana suvitaivas
     luo ihmeheijastuksen seutuvilta.

    Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä,
    maan yrtit sovinnossa unelmoisi
    kuin ennen muinoin, niinkuin luoja
     maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.

    Jo kuule, ystäväni, ylistykset,
    jo lennä luoksein kaukaa koivikosta,
    kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta
     ja riutuvasta ilta-auringosta.

    Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun,
    jo lennä vierelleni samaan puuhun,
    suo meidän raueta nyt rakkauteen,
     suo viime soinnun sulaa illansuuhun.




YÖPERHOSTEN TANSSI.


    Kun yö jo vetää verhon
    ja varjoon vaipuu maa,
     niin kaiho valtaa perhon,
    ei enään se rauhaa saa,
    se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi,
     kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.

    Miks kohtalo ne johti
    vain yöllä tanssimaan,
     kuin aurinkoa kohti
    ne kohoo lennossaan?
    Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi,
     kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.

    On päällä valetulta,
    mi aina eksyttää,
     on alla musta multa,
    sen tahra siipiin jää,
    mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi,
     uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.

    Kun vihdoin aamu koittaa,
    ne vangitsevi maa.
     Kun suuri päivä koittaa,
    taas vaijeta ne saa.
    Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi,
     kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.




VANHA KUTOJA.


    Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon,
    kun yksin harhaan vieraan kujan perää.
    Pää painunut on yli kudontansa
     kuin purkaisi hän muiston lankakerää.

    Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin,
    mi aina yksin illoin sukkaa kutoo,
    hän miettii mua, kujan kulkijata,
     ja silmukkahan surukyynel putoo.

    Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu,
    ja pitkin lattiata puikko kierii. —
    Niin valuu yksinäiset kyyneleensä,
    niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.

    Hän puolisokeana hiljaa kutoo
    ja näkee hellän, aina alttiin vaivan.
    Kuin silmun silmuun, muiston muistoon solmii
     niin kunnes lanka kerran kätkee aivan.




ÄIDIN MUISTOLLE.


    Mitä olen, sit' en tiedä,
    mitä olit, tiedän hyvin,
    tiedän, ettei meiltä viedä
     sitä, mik' on meissä syvin.

    Tunnen, että vainaat elää
    sielussamme, muiston mailla,
    vielä hellä äänes helää
     vaikk' oot aineen kuonaa vailla

    Korkeen kuvan muistos manaa
    ylös valoon haudan yöstä,
    sana salaa tapaa sanaa,
     kertoo jättinaisen työstä.

    Kuka katsoi palkkapiikaa,
    kuka vaali köyhän lasta,
    mikään työ ei ollut liikaa,
     kuolema sen voitti vasta!

    Kuinka olit suuri, syvä,
    määrätön kuin valtameri,
    niinkuin suven henki syvä,
     rauhallinen rintas veri.

    Sulta sain ma työhön voimaa,
    seppelöitsi elo pääni,
    turhuuksista mua soimaa
     sisäinen ja lämmin ääni.

    Varoitat kuin eloss' oisit,
    erheen kurjan kuilun suulla,
    on kuin vielä tarinoisit,
     vastauksen voisin kuulla.

    Muistan niinkuin suuren sadun,
    rakkauttaan vainaat jakaa,
    monta kovaa sanaa kadun,
     ahdistain ne ajaa takaa.

    Mutta tunnen anteeksannon,
    riemuun riutuu kaikki kaipuu,
    elämäni valoon vannon,
     sovitukseen sielu vaipuu.

    Perintösi käskyt käyttää
    tahdon viime hetkeen saakka,
    mitä rikoin, tahdon täyttää
     vaikka kasvais tuskain taakka.

    Kuolon verhoa en nosta,
    nään kuin läpi aamun sumun
    pienen pilkun auringosta,
     kuulen äänten heljän humun.

    Ja ma tiedän, ain on taivas
    kirkas pimeen pilven päällä,
    kuulen: kulje, kestä vaivas,
     elo siell' on, elo täällä!

    Ja ma kuljen, etsin tietä
    läpi lempeen yrttipuiston,
    ei se polku yöhön vietä,
     ja ma siunaan suuren muiston.

    Siunaan sekä silmän suljen,
    harhaan kohden päivän pohjaa,
    haudallesi hiljaa kuljen,
     näkymätön käsi ohjaa.

    Haudan rikkaruohot kitken,
    näinkö omat syyni salaan,
    haudallas nyt vasta itken! —
     Kuinka, koska tänne palaan?




ISÄN HAUDALLA.


    Iloinen, suuri, isä, oli sydän sulia,
    sain aamuraikkaan, hilpeen älyn sulta.
    Sinulta, äiti, sain ma hempeen iltamielen,
     sulta, min sydän on kuin puhtain kulta.

    Siks, isä, en ma itke hautakives luona,
    siks rikkaruohoakaan en ma taita,
    kasvakoon kaikki, min on Luoja kasvaa suonut,
     kirkasta, ilta, viileen Manan maita!

    Unohtaa tahdon synkät sielukellot,
    hymise iloisesti, kalmanpuisto,
    iäti suhise, sä lehmus, suvisoinnuin,
     suhise sielussani rakkain muisto!




POJALLENI

(jos minulla sellainen olisi).


    Väiky helmenä valkeassa kehdossa,
    leiki nuoruutes lempeässä lehdossa,
    käy kamppailuun, tunne itses ja ties,
     ole vakaa, vahva ja lämmin mies,
    ja kun saavutit onnen, murheen ja maineen,
    niin muista, se katoo kuin läike laineen,
    ja muista, vain alkaa, kun täyttyi työ,
     uus päivä nousee, kun loppui yö!




KEHTOLAULU.


    Heijaa, heijaa
    veikkaa nukkumaan,
    siskon laulu leijaa,
     nuku, nuku vaan!

    Peipot piipii,
    puissa soitto soi,
    unen henki hiipii,
     keijut karkeloi.

    Tontut kurkkaa
    kiikun käärön taa,
    tanssii pitkin nurkkaa,
     muuriin katoaa.

    Luokse laukkaa
    unen heppa, hei,
    kaviot ne paukkaa,
     nyt se veikan vei!

    Katsos veikkaa!
    Heppa siivet saa,
    pilviin lennon leikkaa,
     kauvas kuljettaa.

    Ruusutarhain
    luona levätään,
     aamulla jo varhain
    kotiin käännetään.

    Ethän putoo,
    anna kätes vaan,
    sisko sulle kutoo
     kultakangastaan.

    Heppa huiskaa
    kultasatulaa,
    sisko korvaan kuiskaa,
     veikka uinuaa.

    Heijaa, heijaa,
    armas aurinko,
    unen mailla leijaa,
     nuku, nuku jo!




NÄIN UNTA...


    Näin unta, että suuri pimeys
    mun koko katsantoni yöhön peitti,
    pois sammui päivän viime välkähdys,
     niin kummaan paikkaan minut uni heitti.

    Ja juuri äsken aatos karkeloi
    maass' iki-ihanassa, auringossa,
    nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi,
     ma istuin yksin yöllä katsomossa.

    Kuin jälkeen elon juhlanäytännön
    pois valo liiti lailla valkeen perhon,
    kuin kautta oudon näköhäiriön
     näin himmeästi mustan vaateverhon.

    Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin
    ja niissä ne, mi sortui elävinä,
    siell' istui vainaat, joukko ystäväin,
     mut yksin elävänä istuin minä.

    Ja elon kuvat kiersi kulkuaan,
    en muistanut ma enään paikkaa, aikaa,
    ma kuulin soiton niinkuin alta maan,
     ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.

    Soi kello kolme kertaa kumahtain,
    mut esirippu ei vain nousta voinut,
    kuin näkymätön soittokunta vain
     yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.

    Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin,
    ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä,
    ma haamut yhä hiljaisina näin,
     ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!

    Ma nousin, näyttämölle haparoin,
    kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin,
    en nähnyt mitään, minne katseen loin,
     ma esiripun tempasin nyt tieltäin.

    Mut vasten rautaesirippua
    ma alas kompastuin kuin kalman ukseen
    ja yhä syvemmälle syöksyin ma
     — ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.

    Taas pimeätä silmä oudoksui,
    mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta
    Niin uni, todellisuus sekaantui,
     ah, oisko elämä vain öistä unta!




KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ.


    Oi, elämä ja työ,
    oi, hauta ja yö,
     mik' on lopulta lepo ja lohtu?

    Kun on selvä jo tie,
    maan multaan se vie,
    maa-emo, ootko kaiken kohtu?

    Maan toukkako oon,
    joka aurinkoon
    pois kuoresta kiitää kuin perho?

    Aina yöhönkö jään,
    onko kaikki, mitä nään
    vain elämän valhe ja verho?

    Kuka kylvömme kaas?
    Ylös noustako taas,
    töin uusin, mi kesken jäivät?

    Uuden sielunko saan,
    uuden onnenko maan
     näen korkeemmat, kirkkaammat päivät?




ILTAPERHO.


    Sä leijut näyttämöllä niinkuin keiju
    ja hetken hurmioissa elät silloin,
    ei mieles perhona nyt enään leiju
     mun luokseni, kuin ennen suvi-illoin.

    Yleisön suosio nyt huumaa mieltäs,
    on heistä hymyilysi armon suomaa.
    Sä poimit runsaat tekoruusut tieltäs,
     kuin taitos oisi suurta taideluomaa.

    Käyt sadun seikkailuihin seikkailuista,
    nään onton loistos, aatos ahdingossa;
    sua hiukan muovasin, sit' et nyt muista,
     kun katsojana istun aitiossa.

    Sanaton kaiho rintaa kouristavi,
    ma katson niinkuin syvän kuilun juovaan.
    Sä olit kerran muokkaamaton savi,
     nyt rikon usein sen, min yksin muovaan.




SÄÄLI.


    1.

    Ma tahdon nähdä rauhan suurta unta
    ja unta, että kerran ihmiskunta
    päämaaliin kohoo kauvas korkeaan
     ja levon löytää, lunastetun maan.

    Kun kiistaa, kateutta kaikkialla
    on kaikki tämän taivaankannen alla,
    niin toiset tuijottavat taivaisiin
     ja toiset tulivuorten uumeniin.

    Kun maailmoiden rantaa samoo sauhu,
    ja raunioilla asuu tyhjyys, kauhu,
    niin Aave ratsastavi yli maan,
     ja Nälkä nauraa hänen takanaan.

    Hän hevon kylkeen painaa kannuskärjen,
    on niinkuin, koska hulluus huumaa järjen,
    kun ihmisrinnan peto raivoaa,
     käy päivä pilveen, on kuin häpeis maa.


    2.

    Mies sairas maassa vaivaa vaikeroi,
    auringon iloon hänet Luoja loi,
    nyt kentän ääreen vaipuu veriin mies,
     nyt tulee turma, iki-yö kenties.

    Hän vaipuu horrostilan unelmiin,
    hän vaeltaa nyt pieneen kaupunkiin
    ja kylään, veräjän hän aukaisee
     ja tuvan ikkunasta katselee.

    Siell' istuu vaimo, kehrää lankojansa,
    hän hiljaa laulattavi lapsiansa,
    ne rukin ympärille kokoontuu,
     ne kuuntelee, ne kummaa oudoksuu.

    Ja vaimo nousee, puita pesään lisää,
    ja on kuin lapset hiljaa kutsuis isää,
    ja on kuin aukeis silmän autereet,
     ja helmaan hukkuis ujot kyyneleet.

    Ja katseet kysyy, vaimo karttaa lasta,
    pois kääntyy, katsoo ikkunasta
    kuin näkis yössä haamun, kiljahtaa
     ja lattialle kaatuu, raivoaa:

    »Oi, maailma, tuo rauha tuskan tiellä,
    oi, kuinka kauvan kirot kestää vielä,
    oi, lapset, leipää, leipää, rukoilkaa —
     jo sammuu aurinko ja hukkuu maa!»

    Ja ilmass' suihkaa, pommi viiltää valoon,
    maanjäristyskö iski kotitaloon,
    ei naisten, lasten sydän enään lyö,
     ja kaiken peittää pimeys ja yö! — —

    Mies hourekauhuistansa hetkeks havaa,
    ei, ei, hän ei voi jäädä, oven avaa,
    hän ehkä vielä pelastaa ne voi!
     Taas kuulasade yli kentän soi.

    Mies herää, luonto vihdoin levon tuo nyt,
    kuin äidin rinnoilta hän jotain juo nyt,
    hän avaa silmät, syliin vaipuu pää
     ja — sisar Sääli hälle hymyää.




VANHUS JA LAPSI.


    Kalpea vanhus, mi tietäsi kuljet,
    yksin vaappuen vastaani käyt,
    rauhanko, myrskynkö  rintaasi suljet,
     kuultaako sielussas nuoruuden näyt?

    Hautaas jo kuljet, harmaahapsi
    sauvaasi nojaten, huokaillen,
    jalkaisi juurella leikkii lapsi,
     sauvasi tarjosit leluksi sen.

    Matkien lapsi sun käyntiäs näytti
    niinkuin vanha ja viisas se ois,
    oi, mikä murhe sun sielusi täytti,
     sauvan sä tempasit lapselta pois!

    Pistikö elämän pilkka sun mieltäs,
    samean silmäsi kyyneleen näin,
    taittoiko kohtalo kukkaset tieltäs
     käydessä kehdolta hautaasi päin?




KUUROJEN LAULU.


    Elämän äänet meiltä iäks haihtui
    ja riisti sanojen ja soiton soinnut,
     kuin öinen mykkyys meitä ympäröipi,
    maan riemuja ei korva kuulla voinut.

    Me emme kuule linnun viserrystä,
    mi kaikuu kesäilloin lehdon puulla,
    me saimme laulun äänen niinkuin muutkin,
     mut emme lahjaa omaa ääntä kuulla.

    Me emme kuule armaan askeleita,
    ei armaan kuiske vastaa kuiskeeseemme,
    meit' eivät petä kielen kavaluudet,
     mi myrkyn syövyttäisi sydämeemme.

    Me emme kuule myrskyn hirmu-ääntä,
    ei hätähuudon, kuolon kamppausta,
    ei ihmisitkun syvää nyyhkytystä,
     ei luomakunnan kurjaa valitusta.

    Mut syvimmällä meidän rinnoissamme
    soi kauniit äänet, joit' ei kuule kukaan,
    me salasävelistä rauhan saamme,
     ja mieli tuutii tahtiin niiden mukaan.

    Me kuuntelemme omaa maailmaamme,
    mi on kuin kaiku jostain korkeasta,
    mi leijaa alas sieluun auringosta,
     kuin jostain kanteleesta kirkkahasta.

    Me kohoamme kaiken kurjuudesta
    pois toivon taivoon maasta epäluulon,
    muut kuuroina käy sille maailmalle,
     mut me, me saamme uuden kirkkaan kuulon.

    Me kuulemme ne suuret syntysanat,
    mi syttyi ennen ilon Eedenissä,
    ne sovun iki-ilon suuret soinnut,
     mi sykki luomisajan ihmisissä.

    Niin sadoin soinnuin syntyy sävelluoma,
    mi kaikki rumat sora-äänet voittaa,
    se ihanuudellaan yön hetket hurmaa,
     ja itse Luoja sitä meille soittaa.




MIETELMÄ.


    Toiset on luotu luojan töihin,
    toiset on luotu myyrän öihin,
     toiset nostavat taiteen puun
    luomaan kirkkaita kukkiaan,
    toiset sen kaluu niinkuin luun
     juuria järsien alla maan.




LAULU NARREISTA.


    Mä istuin illoin kanssa narrien,
    kun mua ne kehui, kylmänä mä pysyin,
    kun niitä kehuin, pöyhistyivät peikot,
     ja naamat venyi, kun ma syytä kysyin.

    Kas tosi valheen taakse takertuu,
    ei ihmiset nää kuolinnaamioita,
    ja nahass' istuu pieni, rakas minä,
     on monen aatokset vain numeroita.

    Ne toivoo usein toisen kuolemaa,
    ne eksyy monen sielun salamurhaan,
    käy konna niinkuin suuri valtaherra,
     muut vankilastaan heille huutaa turhaan.

    Ne näyttää kauniin kuvan itsestään,
    ne ruman, rivon kultakuoreen peittää
    itsensä nostaakseen näin yli muiden
     ne toisten maineen tunkioilleen heittää.

    Vain elämän, sen kasvun vuoksi vain
    ma siedin näitä pikku tunkioita,
    en koskaan laskenut; kun kysyin syitä,
     ne näytti mulle aina numeroita.

    Nuo vaakamestarit ja laskijat
    kai syntyi rahoina ja niinä pysyy.
    Kas rahoilla on aina kaksi puolta,
     ja viisas vait on, hullu liikaa kysyy




MAIREEN KYYT.


    En tahdo runoillani ruikuttaa,
    en muita säkeissäni syytä,
    vaikk' kauvan syötinkin ma povellain
     niin monta myrkyllistä maireen kyytä.

    Ne kutkuttivat pahaa povessain,
    ne sanoi sitä hyväilyiksi,
    kun maireen myrkyks sitä sanoi muut,
     en niitä tuntenut ma silloin kyiksi.

    Ma ivan atuloilla iskin taas,
    ja nousin taasen voimin uusin,
    maakuoppiinsa ne kaikki kiemuroi,
     kun niille inhoni ma julki huusin.

    Maan alla nyt ja päivää karttaen
    ne pohtii pimeyden töitä,
    ei tähdet sammu eikä huku maa
     vaikk' kyyt nyt käyvät yöllä käräjöitä.




SÄHKÖN SÄVELIÄ.


    Ma kuljen kujaa yksin illansuussa,
    huvilat, talot, mökit taakse jää;
    kuin sairas valittavi tuuli puussa,
     ja metsä kallioilta häämöittää.

    Ma katson taivaalle ja katse kohtaa
    yön tähdet tuhannet ja miljoonat,
    ja etelässä taivaanranta hohtaa,
     siell' lepää kaikki suuret unelmat.

    Ma katson heijastusta kaupungista,
    min sähkölamput iltaan loiston luo,
    ma herään vanhan kujan unelmista,
     kuin perhon luokseen vetää valon vuo.

    Kuin sähkö sielussani syttyy, palaa,
    ma kumman kutsun tunnen veressäin,
    ma tahdon hengittää, ma tahdon alaa,
     en tahdo käydä kauvan yksin näin.

    Ma tahdon tulikaupunkiin ja valoon,
    ma tahdon huveihin ja huimuuksiin,
    ma tahdon mennä siihen kivitaloon,
     miss' usein armaan kanssa yhdyttiin.

    Ma tahdon avata nyt armaan oven,
    ma tahdon nähdä silmäin nauravan,
    ma kaipaan lämpöä sen nuoren poven,
     min suonten suloisuutta rakastan.

    Ma tahdon sinne suureen tulimereen,
    mi kaupungista ilmaan aaltoaa,
    ma tahdon raukenevan levon vereen,
     mi kuumat kaipaukset sammuttaa.




ETELÄMAALAINEN UNELMA.


    Ma astun ohi kesähuviloiden,
    Alhambran, Eldoradon ja Sevillan,
    käyn ohi puutarhojen ihanoiden,
     kun ruusut sulotuoksuin täyttää illan.

    Soi mandoliini jossain ikkunassa,
    kun taivas kuultaa kullass' oksain takaa,
    ja on kuin oisin jossain Espanjassa,
     kun ilta viileyttään mailleen jakaa.

    On ikkunoilla villiviinin uudin,
    ja katse verhon takaa katseen kohtaa,
    ma trubaduurin unelmihin tuudin,
     kun parvekkeella kattolamppu hohtaa.

    Ja illalle ma laulan ylistyksen,
    kuin lempis tuntematon, tumma donna,
    suon itsellein sen pienen pettymyksen,
     kun veri vielä sykkii levotonna,

    kun hohtaa kattolampun harsopoimut,
    ja tumma katse kiehtoo ikkunasta,
    kun vielä lumoo iltataivaan loimut,
     kun viel' en havaa harha-unelmasta.

    Kuin lienen eksynytkin tarhain tuoksuun,
    te, mandoliinit mulle vielä soikaa,
    te, kuumat naiset, käykää tanssin juoksuun,
     te, villiviinit, vielä vihannoikaa!

                       Oulunkylässä 1913.




SERENAADI.


    Oi, herää, armas, kuule lauluni,
    mi hiljaa hiipii ruusukammioon,
    soi soinnut sieluusi, kun katseesi
     luot illan kaihon kultakuutamoon.

    Kuu valaa siltaa taivahan ja maan,
    se ikitoivon, maisen onnen luo,
    kun sulle tähdet syttyy tarhoissaan,
     ja iltakasteen lemmenkukka juo.

    Jo herää, impeni, kun sydän lyö
    ja sykkii rajatonta riemuaan,
    oi, kuinka ihana on iltatyö,
     kuin perho kiitää laulu kuorestaan.

    Se kohoo taivaan tulikukkasiin,
    oi, kuule, armas, illan laulajaa,
    ja nuku sydämeni säveliin,
     kun taivas valvoo, uinuu öinen maa!




VALOA KOHDEN.

(Ivar Aroseniuksen taulun johdosta)


    Ma nään sen vanhan, kummallisen talon,
    kun iltahämy hiipii kaupunkiin,
    nään verhon läpi kellertävän valon,
     mi tuutii utuisihin unelmiin.

    Ma seisahdun ja vaivun haaveiluuni,
    ma katson huoneen hämyyn himmeään,
    min taustalla kohoo valko-uuni,
     sen reunuksella kynttilän mä nään,

    ja vanhan kellon, joka mittaa aikaa.
    Elämän liekki, lämmin kotilies,
    ne luo mun muistooni kuin lapsuustaikaa
     vaikk' en oo lapsi, oon jo aikamies.

    On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen,
    kun kynttilästä valo lankeaa
    tuon uunin eessä seisovahan lapseen,
     mi liekkiin lumottuna tuijottaa.

    Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi,
    mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan,
    on lapsen sielu niinkuin perhon siipi,
     jok' ei voi vielä luoda lentoaan.

    Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen,
    on kirkas kimmel sinisilmissään,
    hän syntyikö vain ikikaipaukseen
     vai riemuntäyteen, suureen elämään!

    Kun kerran silmiltänsä väistyy verho
    ja elon raakuus rikkoo unelmat,
    voi polttaa siivet niinkuin pieni perho,
     kun lemmen virvaliekit lumoovat.

    Hän onko lapsi yön vai päivänvalon,
    hän ehkä itse leikkii tulellaan
    ja surmaa sydämet — ja kotitalon
     hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.

    Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu
    ja maailmat näin syöksee turmioon
    tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu
     vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.

    Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu,
    luo onni rusohohtoon pienen pään,
    on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu,
     hän katsoo omaa elon liekkiään.

    Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa,
    elämä kulkee, kiitää kiihkeään,
    ulkona elon raaka ratas pauhaa,
     luo valo varjon huoneen hämärään.




SYKSYINEN LAULU.


    1.

    Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö,
    on kolkko ja kalsea syksy-yö.
    Ma mietin tullessa tuulen,
     kun lapsen itkun kuulen.

    Siell' ullakon lapsi ei unta saa,
    oi, koska sen kätkevi syksyinen maa
    ja kelmää sen hohtavan huulen,
     kuin enteen yössä kuulen!

    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
    pian loppuu sen lapsen vaivainen tie,
    niin mietin ja tullessa tuulen
     kuin rintani itkun kuulen.

    Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö,
    mun kynäni seisoo ja taittuu työ,
    ja verille puren ma huulen,
     kuin kuoleman kulkevan kuulen.

    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
    jo elämän taistelu loppunut lie,
    niin mietin ja tullessa tuulen
     mä ääneni yössä kuulen.


    2.

    Lensi, lensi lehti,
    kun se maahan ehti,
    kysyi emo maa:
     »etkö lentää saa!»

    Lehti vastas ensin:
    »vapauteen lensin,
    tunsin, siivet sain,
     miksi maata hain?»

    »Etsit jotain suurta,
    nyt sä verhoot juurta,
    emos voiman saa»,
     vastas vanha maa.

    »Joko syksy ehti?»
    kysyi pieni lehti,
    »tahdon tanssimaan,
     taas ma siivet saan».

    »Kasvanut et hukkaan,
    kohoot uuteen kukkaan,
    nyt saat nukahtaa!»,
     vastas vanha maa.




ETEENPÄIN!


    Käyn elon juhlakulkuun, jälkeen jäin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    ja kaukana on vielä määrän pää,
     mi vuoren takaa mulle häämöittää.

    Ma surusaattoon saavuin oheen tien,
    pois muistoni ja murheeni ma vien,
    niin monen sortuvan ma yöhön näin,
     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

    Mun nuoruuteni hetket kuluu näin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    en oota oppaita, ma itse käyn,
     ma itse tahdon nähdä vuoren näyn.

    Käyn tietä, jot' ei käynyt yksikään,
    oi, mitä vuoren tuolla puolen nään,
     maat ihanuuden, ihmeet etsijäin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin?

    Näin käynkö vuoren yli hautaan päin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    ma tahdon kerran kauvas katsahtaa
     ja tietää, mit' on elo, tämä maa.

    Ma taakse katson, mitä eessä lie,
    nään uuden vuoren, joka loitos vie?
    En saa ma viivähtää, oi, elämäin,
     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

    Mun täytyy langeta ja nousta näin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    vaikk' ei ois mitään määrää rientäissäin
     mun täytyy rientää, rientää eteenpäin!




KAIHO.


    Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän
    lentää aatos yli elon erämaan,
     yksinäisen linnun kummallinen kaiho
    ajaa sitä kauvas yli oudon meren,
    kauvas tummaan tuntemattomaan,
     missä ilta-pilven kultaruskon takaa
    hohtaa unelmien suuri ihmemaa,
    miss' on aina kevät kukkineen,
    toivoineen ja lemmentaruineen,
    miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. —
     Siellä jossain loistaa lepopuu
    aamu-aurinkoisen sätehissä,
    luona paratiisinihanaisen lammin,
    lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin
    siniväreilyjen vanaveessä,
     johon suuri, harmaa siipi heijastaa.

    Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan
    näkee lintu unta matkastansa
     laulaaksensa päivän koittehessa,
    virkistyen valon väikkyessä
    kaiken ikivoiman alkulähteen luona,
     laulaaksensa laulun elämälle
    muiden lintuin vienoin viserryksin
    säestäissä sydänsävelillään
     siellä unten, uskon, toivon maassa.

    Lennä, lennä, sairas lintuseni,
    löydät ehkä vihdoin lepopuusi
    elon meren yli päästyäsi
    kirkkaan korkeampaan maailmaan,
     matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —




PÄÄSIÄISLAULUJA.


     1.

    Räystäät tippuu vettä,
    sotkuinen on tie;
    pitkin syvännettä
     jäitä virta vie.

    Öin käy viima jäinen,
    tummuu salmensuu;
    nyt on pääsiäinen,
     puhkee piilipuu.

    Paista päiväkulta,
    kyll' ois aika jo,
    sulata jo multa,
     armas aurinko!

    Päästäjä, oi, päästä
    vedet virtoinaan,
    elonpuutain säästä
     kukkiin kohoomaan!


    2.

    Nyt kirkot loistaa, urut humisee,
    ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan,
    on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys,
     kun kevään nuori henki liitää yli maan.

    Ma kammiossa istun itseksein,
    niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy,
    ei humise ees hongat uniuruillaan,
     on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.

    Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani,
    mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon,
    sä liian, liian kauvan viihdyit majassain
     ja muistutit, on elo ontto, onneton!

    Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo
    ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen,
    sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi,
     raukeena rauha laskeutui sydämeen.

    Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt,
    sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa:
    jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös,
     mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.

    Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon,
    ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään,
    ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin,
     ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.


    3.

    Ma kuulen korvissani kummat kellot,
    ne kuulen vain, en nää ma soittajaa,
    ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu,
     ne taivaan kantta pitkin kumajaa.

    Ken soittaa mulle pitkääperjantaita,
    maan heräämistä, uutta elämää?
    En näe häntä, syvyydessä yössä seison
     ja läpi sielun soitto heläjää.

    Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu,
    se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan?
    Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo
     nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.

    Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu,
    taivaiset näyt silmiin kangastaa,
    hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen,
     kun kirkkauden kellot kumajaa.




KEVÄTSURINAA.


    Surisee pieni kärpänen
    talvi=ikkunalla,
    kohta sulaa kova maa
     ikkunani alla.

    Pieni, kurja kärpänen,
    kevään säästä laulat,
    siipiäs vain väsytät,
     kun et voi ulos päästä.

    Pieni, kurja kärpänen,
    soitat mulle kesää
    paremmin kuin lintunen,
     joka laittaa pesää.

    Pieni talven kärpänen,
    tääll' on hyvä olla,
    yksin laulaa lauluaan
     unten ullakolla.

    Unelmista elämään,
    uuteen voimaan havaan,
    annas kevään tulla vaan,
     ikkunani avaan.

    Silloin lentää, liitää saat,
    minne mieli mennä,
    silloin siipes vahvistuu,
     vapauteen lennä!

    Korkeen päivän karkeloon
    kevään kaihot kannat,
    ehkä itse nähdä saan
     uudet taivaanrannat.




UUSI KEVÄT.


    Kuin haudass' olen maannut
    jo monta valheen vuotta,
    en rakkautta saanut,
     sit' etsin aina suotta.

    Taas jännitän ma jousta,
    taas pukeudun rautaan,
    ma tahdon yöstä nousta,
 
    Mua vastaan kevät kulkee,
    maan lempi leijaa vastaan,
    ja suureen syliin sulkee
     maa-emo luonnon lastaan.

    Mun uusi nuoruus kiehtoo,
    käy henki hekumoimaan,
    mua elon myrsky liehtoo,
     ma kasvan, kohoon voimaan.

    Ja laukee kaikki salvat,
    pois katoo, mikä kuoli,
    ei pysty kateen kalvat,
     ja maaliin lentää nuoli.

    Ma tunnen, että voitan
    yön voiman, huolen harmaan,
    ma sodin, soi, kun soitan,
     päämaaliin kuljen varmaan!




UNELMA.


    Oi, sä sydämeni, mitä kuulet?
    Kuuletko, taas kevät mulle soi!
    Vielä hymyilevät mulle huulet,
     joita elon vehmas puna purppuroi.

    Loppuuko jo päivät pitkän harmaat,
    loppuuko jo odotuksen yö?
    Ah, te immet ihanat ja armaat,
     teille synkkä, sairas sydämeni lyö!

    Oliko vain unta: yksin jäin mä?
    Silloin, kohtalo, sua tahdon kiittää;
    näänkö hänet, josta unta näin mä,
     joka sopusointuun sielun liittää?




NÄKEMYS.


    Sun silmissäs siinsi kuin taivas,
    kun se tähdissä kimmaltaa,
    sun silmissäs kimmelsi kaikki,
     mik' on suurta ja ihanaa.

    Olet suljettu unteni umppu,
    olet lauluni sointuva säe,
    arin aatos, toivoni toivo,
     en muuta kuin sua minä näe.

    Ja mun lauluni korkeena kaartaa
    ja rohkeena rintani lyö,
    sinä, valkea, valveilla väikyt,
     unen usvissa, kun on yö.

    Ihanuuden ilmestys, impi,
    sinä kirkas, siintävän sees,
    sua sieluni etsii kuin laulu
     tien etsii sun sydämees.




MAAN KUKKIA MA IHMETTELEN.


    Maan kukkia ma ihmettelen,
    ne päivää lempii ja ne vähään tyytyy,
    ne pyytää hiukan verran
    näin tuoksua vain kerran,
     ne sitten kylmän hallan tullen hyytyy.

    Ne heimoa on hennon herkkää
    ja tuoksu suvinen on sielu niillä,
    ei niitä tahraa saasta,
    ne imee mehun maasta,
     oi, ihmisjalka, älä niitä viillä!

    Maan kukkia ma ihmettelen,
    jää niistä ikisiemen multaan mustaan,
    jää tuoksu avaruuteen,
    ne elpyy eloon uuteen
     ain ikävöiden ylösnousemustaan.




VALPURIN YÖ.


    Nyt on Valpurin yö,
    kevättoivojen yö,
     nyt kukkien kuningatar herää,
    auki silmänsä luo,
    mehun maaemo juo,
    jumaljuhliin ja kisaan hän keijunsa kerää,
    kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on Valpurin yö,
    viime viileä yö,
     jo nyt karkaavat pimennon peikot
    pois jäämeren taa;
    talvi taittua saa,
    vilun vieraat ja turmaan tuomitut heikot.
    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyöl

    Nyt on Valpurin yö,
    nyt täyttyvi työ,
     käy maailman rantoja pauhu,
    alla veen sekä maan
    nyt kamppaillaan,
    uhripöydiltä nousevi nyt pyhä sauhu.
    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on luomisen yö,
    juuret juurihin lyö,
     aalto aallolle kättä nyt antaa.
    Tähdet sammua saa,
    kun on vihreä maa,
    meri vapaa kun huuhtovi rakkainta rantaa.
    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on Valpurin yö,
    Luoja kannelta lyö
     iloks ihmisten, onneen ne ohjaa.
    Kannel aurinko on,
    syvä, sammumaton,
    sillä rakkaudella ei rajaa, ei pohjaa.
    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!




RAUHA.


    Mikä hiljaisuus ja suuri rauha
    minut hyvin hengin ympäröi.
     Ilma ulkona on lempeen lauha,
    äsken sydän levotonna löi,
    onko myrskyn raivo vihdoinkin jo laannut
     onko sieluni nyt taiston jälkeen rauhan saanut?

    Katson sinitummaan etäisyyteen
    yli harmaan metsän, taivaan taa,
     sulan suloisesti iäisyyteen,
    aatos kirkkahana kohoaa
    yli kimmeltäväin puiden tähtitarhaan,
     siellä siniavaruudessa ma hiljaa harhaan.

    Mikä sanomaton ilo täyttää
    rikkiraastetun ja sairaan rinnan,
     vaikka minusta nyt siltä näyttää,
    että maksoin tästä kalliin hinnan,
    hengen heikkouden, sokeen vietin voitin,
     sielussani soi kuin kirkastunut, uusi soitin.

    Kuu kuin sovitus luo siltaa
    yli kaiken katoovan ja maan,
     ja ma siunaan tätä suurta iltaa,
    jot' en nähnyt ennen milloinkaan,
    ja ma tunnen: tuhannet nyt kanssain elää
     saman soinnun, joka avaruuden alta helää.

    Eessä kuun on niinkuin harso-uudin,
     kuu käy esiin, näyttää ihmemaat,
    ilman aalloilla ma tuudin,
    näin kai tuutii lasna kuninkaat,
    onnen suuret lapset jossain maassa sadun,
     luona korkeen palmukaupungin ja pylväskadun.

    — — Kuka avaa hiljaa onneen oven,
    minkä ajan, paikan lapsi oon?
     Kirkkaat kasvot nään ja aran poven,
    näyin haltijatar leijaa kammioon,
    tarttuu käteeni, oi, minne nyt ma kuljen,
     sanatonna, Rauha, sinut vihdoin syliin suljen!






KERTOMARUNOJA.




POIKA JA MANALAINEN.

Jean Sibeliukselle omistettu.


    Kulki poika polkuansa,
    metsään yöllä yksinänsä,
    ootti omaa säveltänsä,
     etsi omaa itseänsä.

    Neuvoi kylä kysyjälle:
    ei oo sulle soitto suotu!
    Moitti mahtimestaritkin:
     laulajaks' et liene luotu!

    Poika kulki, poika mietti,
    poijes keijut karkeloivat,
    kylän äänet hämyyn hukkui,
     simapillit sekaan soivat.

    Poika suri säveltänsä,
    sydän sykki värähdyksin,
    sävel itki soittajaansa,
     itseänsä itki yksin.

    Yhtyi matkaan Manalainen,
    kysyi pojan surun syytä,
    kuljetutti kauvas korpeen,
     kolkko korpi huokui hyytä.

    Puhui poika huoliansa,
    kuinka yksin sävel sykkää;
    katsoi taakseen eikä enään
     nähnyt matkamiestä mykkää.

    Silloin suli suru suuri,
    kanneltansa poika käytti,
     oikeat ja omat soinnut
    ihanina ilman täytti.

    Ja hän soitti, kulki, soitti,
    kaikki pelko oli poissa,
    syntyi luomisilon ihme,
     eräs henki haltioissa.

    Ja hän kulki ja hän kuuli
    oudon äänen metsää pitkin:
    minä oon sun säveleesi,
     sua ma surin, sua ma itkin!

    Miksi eksyit erämaahan,
    kysyit kuulta, kysyit puilta?
    Sydämessäs syntyi sävel,
     jota turhaan etsit muilta!

    Puhui tuuli tarinoitaan
    jättiläisten luomistyöstä,
    ja hän kulki ääntä kohden,
     silloin päivä puhkes yöstä.

    Ja hän kulki ja hän soitti,
    loisti taivaan porttipielet,
    laulun laaksoon niin hän kulki,
     soitti sadat satakielet.

    Luonnon pyhät salasoinnut
    nuoreen sieluun hiljaa hiipi,
    niinkuin aurinkoon hän astui,
     eellä leijui suuri siipi. —




LAULAJAN MANANMATKA.

Paavo Korhosen muistolle.


    Kuuluu kylästä häiden helske,
    kalsun kylmästi järveltä tuulee. —
    Aallot ajavat laulajan purtta,
    laulaja soutaa, kuulee ja kuulee:
            hiutuu helske hyminään,
            syksy päivän päilyntään.

    Ympäri rantoja keltaiset koivut
    kelmeten nuokkuvat kalman untaan,
    kyllyyden kankeus, runsas raukeus
    lankesi luontoon ja luomakuntaan.
            Sillalla kahden taivaan ja veen
            liukuu venhe verkalleen.

    Soitteli laulaja suurista häistä,
    pirtin päässä hän istuen illoin
    muiden onnesta lauleli muille,
    itse ei onnea tuntenut milloin.
            Muille ne raikuvat riemujen häät,
            miks runoniekoill' on harmaat päät?

    Kuuluu kylästä häiden helske;
    rannan paadella istuvi impi,
    kaunis on katsella syksyinen seutu,
    kallehin ystävä kaunihimpi.
            Käsiin hän kätkevi suruisen pään,
            miksi hän itkee niin yksinään?

    Näyissä kuultaa laulajan sieluun
    nuoruuden, lemmen loistavat päivät,
    paimenen soitto ja miehuuden maine,
    untensa usviin kaikki ne jäivät,
            varjoihin peitti ne murheen yö,
            iäinen kaipaus sydäntä syö.

    Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi,
    viima kun viiltävi järvien pintaa,
    armoton aavistus, ehtoon enne
    vihlovat laulajan sairasta rintaa,
            hiljaa tuulet venhettä vie,
            loppuuko kaikki, loppuuko tie?


    2.

    Nyt morsianpiiat laulaa:
    »käy kisaan ylkämies,
    ei puutu meiltä pitoja,
     nyt ruusut täyttää ties!

    Nyt, morsian, anna kättä
    ja sormet sormiin lyö
    ja helykruunus kullassa
     nyt tanssi koko yö!

    Nyt kiiruhda, nuori neito,
    sä muuten jälkeen jäät,
    vain kerran kasvaa myrtinpuu,
     vain kerran meill' on häät!

    Nyt pyörähdä, poika, piiriin
    ja huomentuoppi tuo,
    nyt nosta neitos laipioon
     ja naura, nauti, juo!

    Ken rannall' ikävöipi,
    kun vaahdot vaikeroi,
    taas piirist' onnen ottakoon,
     kun polskan sävel soi!»

    Niin morsianpiiat laulaa,
    ken sitoo seppelpäät!
    Ens vuonna myrtti kukkii taas,
     ja kell' on silloin häät!


    3.

    Vait, hiljaa! — ken sen kuuli?
    Kuin outo ääni sois!
    On lauluniekan huuli
          kuin kelmee kuu,
        mi järveen kuvastuu.
      Pois mieli minne, pois!

    Nyt sielukellot soivat
    maan multaan nukkumaan,
    maan vaivat vaikeroivat,
          yö tuudittaa
        kuin äiti laulajaa
      kuun kultakehdossaan.

    Jo häiden helske haihtuu
    kuin saapuis suuri yö,
    niin oudoks seutu vaihtuu.
          Kuin Tuonenmaa
        veen takaa haamoittaa,
      syysaallot liejuun lyö.

    Hän veneen pohjaan vaipuu,
    maa mustuu silmissään,
    ja rinnass' sammuu kaipuu,
          nyt salamoi,
        kuin siiven suihke soi,
      hän häipyy hämärään.

    Ja yksin venhe soutaa
    tuon tumman rannan luo,
    ja Tuonentyttö noutaa
          ja laskee pään
        nyt syliin lepäämään
      ja raukeen rauhan tuo.

    Kuin unta nyt hän muistaa
    maan immet iloineen,
    kuin sävellainein luistaa,
          ja aukee tie,
        mi Tuonen tarhaan vie,
      yön maahan hiljalleen.

    Hän seppel päässä kulkee,
    kun piiriin tervehtäin
    jo Tuonen immet sulkee
          nyt kukkavöin,
        ja iät ikävöin
      soi soitto itkijäin.

    Kuu kiertää Tuonen tarhaa
    kuin väike viikatteen,
    mut yksin venhe harhaa
          tuul'ajollaan
        kuin aave varjoaan
      pois yli vieraan veen. —




KALMA KIRVESMIEHENÄ.


    Veisti, veisti, veisti mies
    tuvan harjahirttään,
    alla vaimo imettäin
     lauloi tuutuvirttään.

    Kalma, synkkä salvumies
    tarttui toiseen kairaan,
    veisti nurkkaa naurahtain,
     huomas lapsen sairaan.

    »Salvaa, vieras salvumies,
    vielä veistää jaksan.
    Kun on harja pystyssä,
     päiväpalkan maksan».

    Vaimo lauloi lapselleen:
    »tuuti, tuuti, lulla,
    isä veistää vikkelään,
     ei voi kalma tulla».

    Kalma, synkkä salvumies
    veisti ristin lautaan,
    mietti: »pian palkan saan,
     lapsi viedään hautaan!»

    »Kohta koti», mietti mies,
    »lapselleni luodaan,
    tänään ristiäiset on,
     harjakaiset juodaan».

    Vaimo lauloi, lauloi vaan:
    Ȋiti antaa rintaa,
    elämällä ehdot on,
     Kalma kysyy hintaa».

    »Autoit, veikko», virkkoi mies,
    »saatiin korret kekoon,
    kallista nyt kannuas,
     käydään tilintekoon!»

    Nauroi synkkä salvumies
    niinkuin aave yöstä:
    »lapses taisi kuolla jo,
     sain jo palkan työstä».

    Kavahti nyt kelmeeks mies:
    »teit nyt teon hirveen,
    nyt ma arkun veistää saan,
     kun jo hioit kirveen».

    Nauroi synkkä salvumies,
    leilin joi hän pohjaan:
    »hyvästi nyt, hyvä mies,
     tielle sauvan ohjaan!»




LAPIN JOULU.


    Lauloi lappi lapsellensa:
    »näin se laulu alkaa,
    isä ajaa Inarista,
     poro polkee jalkaa.

    Tuntureilta laaksoihin
    ja sieltä alas Ouluun,
    viikko vaan on Taneliin
     ja sitten päästään jouluun!»

    Kysyi lapsi emoltansa:
    »miss' on joulun kota?»
    »Siellä, missä leimuavi
      pohjanpalon ota!»

    »Onko siellä valkeet porot
    Joulun kartanolla?»
    »Siellä kultapulkassa
     on lapsen hyvä olla!

    Joulu ajaa joikaellen
    jäisen meren rantaa,
    valkeen karhunpeskin alta
     merihelmen antaa».

    Lauloi lappi lapsellensa,
    umpukalleen unta,
    sudet ulvoi jängillä
     ja kotaan satoi lunta.

    Näki lapsi lapsen unta
    taivaan tähti-öistä,
    merihelmen helyistä
     ja joulukynttilöistä.

    Näki laajan lumikirkon,
    näki enkeleitä,
    jotka valkein siivin lensi
     alas taivaan teitä.

    Katse kohos avaruuteen,
    pieni käsi liikkui,
    emo lauloi, tuuti, tuuti,
     hiljaa komsa kiikkui. —




ASLAK SMAUKKA.


    Niinkuin vanha, harmaa haukka
    yksin oksallaan
     istui noita, Aslak Smaukka
    kodassaan,
    huojui hiljaa sekoitellen pataa,
     tutki ikuisuuden rataa.

    Venheet vierii järvenselkää,
    airot hiljaa lyö,
     vieras väki noitaa pelkää,
    niinkuin yö
    loihduin vainovienat löi hän pakoon,
     kun ne saapui saaliinjakoon.

    Pelko myrkyn mieliin valaa
    niinkuin kylmä kyy,
     miesten täytyy tulla salaa,
    kalvaa syy,
    hiljaa räppänälle yksi nousi,
     katsoi kotaan, värjyi jousi.

    Liikkumatta istuu noita
     pataa sekoittain,
    tutkii varjokuvioita,
    vaiti vain
    huomaa alla aavan tähti-aamun
      kuvastuvan haamun.

    Tuli loimuu, räiskyy rasvaa,
    varjo kumartaa,
     vaarass' saamin sisu kasvaa,
    voiman saa,
    taljan alta tapparan hän nostaa,
     viime veriin tahtoo kostaa.

    Hän se nosti taudin, turman,
    vihat veriin loi,
     siks ne vannoi hälle surman,
    säilät soi,
    mutta vielä seidan hahmo uhkaa,
     viel' ei ole kota tuhkaa.

    Karjahtain hän kaatoi kodan,
    miehen puhki löi,
     nosti hiitten hurjan sodan,
    silmin söi,
    kynsin hampain kamppas kauhun yöllä,
     puukko suussa, kirves vyöllä.

    Aamusyössä iskut sinkui,
    henget raivoissaan
     tuntureilta viimoin vinkui,
    yli maan
    niinkuin veri vuotanut ois kuusta,
     kirot kimpos saamin suusta:

    »Niinkuin sudet porot veitte,
    susi suden syö,
     itselle näin turman teitte,
    täyttyi työ,
    saamit syvyyksiin te voitte suistaa,
     saamin kirot saatte muistaa!

    Kuulkaa kirot, kuulkaa taika,
    tulee tilin yö,
     tulee teille kammon aika,
    tuli lyö,
    niinkuin karkoititte meidät täältä,
     hajaannutte maanne päältä!

    Seitain henki nousee yöstä,
    ken sen saastuttaa,
     kertoo viime saamin työstä,
    katoaa,
    hukkuu hankeen, kuolee yömaan puoleen,
     sortuu saamin noidannuoleen!»

    Niin hän huus, kun henki lähti.
    Seitaan siirtyen
     sammuiko kuin pohjantähti
    pilvehen?
    Kivikasvoin hohti seidan haamu,
     yli saamin seestyi aamu.

    Vienalaiset tyrtyi tenhoon,
    seitaan syöksyen
     kaatoivat sen vainovenhoon
    kiroillen,
    järveen suistui seita, laidat taipui,
     sinne surmamiehet vaipui.

    On kuin seudun lumois loihtu,
     vaikkei seitaa näy
    sammuu kalamiesten soihtu,
    taru käy:
    niin sai surman viime velho saamein,
     kerran täyttyy kiro kaamein!




SIGTUNAN PALO.


    Seisoi muinoin synkkä saarilinna
    Suomenlahden punakalliolla.
    Karppi, linnan herra tornistansa
     katsoi merta kotkan katsannolla.

    Vieressänsä vieno Ilma impi,
    karjalaisten kukka, armas alli
    kaiutellen kultakanneltansa
     tuulen tunteitansa soutaa salli.

    »Näätkö, isä, pilkun pimeästä,
    viel' en vainohaahta nähdä saata?»
    — »Siellä lentää Siggen laivakorppi,
     etsii hämärässä meidän maata!»

    »Sigge urhon tunnen tarinoista,
    kuulen niinkuin häiden soiton yöstä,
    sotaharput soi, miks, isä, annat
     Siggen haahden salakariin syöstä?»

    »Sull' on Suomessakin sankareita,
    älä kuule tuulen tarinoita,
    Sigge Sigtunasta mittaa miekkaa,
     Karpin viekkautta ei hän voita!»

    Näkyi punapurjeet taivaan takaa,
    yltä ympäri jo myrsky riehui,
    iski Karppi tulen tervassoihtuun,
     käärmeen lailla surman lieskat liehui.

    Luuli Sigge tulet tuttavikseen,
    ohjas maihin lohikäärmelaivan
    viekoittavaa virvatulta kohden,
     niin sen myrsky luotoon murskas aivan.

    Kitsas Karppi ryösti laivan aarteet,
    kytki Siggen tornin komerohon,
    mutta Ilma usein illoin itki,
     katsoi kauvan ilta-aurinkohon.

    Ootti Sigge talven tornissansa,
    tornin päällä leijui korpin siipi,
    kantoi siiven alla vienot viestit,
     impi soitti, haaveissansa hiipi.

    Suli sydämet kuin meren jääkin,
    Karppi aarteitaan vain kätki, säästi,
    kerran yöllä hiipi Ilma torniin,
     Sigge sankarin hän pakoon päästi.

    Poltti Sigge kaikki Karpin laivat,
    viimeisellä itse immen nouti,
    sotaharpuin lähtölaulun soitti,
     länteen punapurjein kotiin souti.

    Heräs Karppi, katsoi mustin muodoin
    kauvas katoavaan vainolaivaan,
    Karppi puri kättään, polki maata,
     vannoi vainovalan kautta taivaan.

    Kuului kirveen kalske telakalta,
    Karppi laivanastat nastaan lyötti,
    Karppi Karjalasta kutsui miehet,
     sotasopiin kaikki miehet vyötti.

    Mutta Sigtunassa häitä juotiin,
    Ilma istui kultaistuimellaan
    kruunu päässä Sigge sulhon kanssa,
     leikki jalokivisormuksellaan.

    »Kuule Sigge, näin niin kummaa unta,
    öiset henget minut valtaan saivat,
    kalvan kalskeen kuulin, hurjat huudot,
     merellä näin verivainolaivat.

    Isän näin ja mustan merikorpin,
    jonka silmät iski kipinöitä
    yli Sigtunan, mi tuleen syttyi,
     isä valvoo, miettii koston töitä!»

    »Älä pelkää, Ilma ihanani,
    tanssi, niin sun entees humuun hukkuu,
    vartijani valvoo porteillamme,
     isäs linnassaan nyt tyynnä nukkuu».

    Kuului häiden helske Sigtunassa,
    sotaharput kertoi urhon työstä,
    nukkui päihtyneinä portinvahdit,
     silloin sotahuuto kaikui yöstä.

    Karjui karjalaisten kiroukset,
    eellä Karppi käytti pitkää kalpaa,
    tuliraunioina kadut roihui,
     turhaan Sigge iski ovensalpaa.

    Tanssi taukos, Karppi syöksyi linnaan,
    saliin tuli tungos, pakokauhu,
    Ilma impi kaatui kammiossaan,
     tuskiin tukahutti surman sauhu.

    Linnan portin luona soti Sigge,
    kaatui, kun jo miehet toivat avun,
    Karppi näki Ilman niinkuin aaveen,
     kalmankelmeet kasvot läpi savun.

    Läksi Karppi merta kyntämähän,
    julma sydän itki lempilastaan,
    kaukaa saarilinnan tulet tuikki,
     musta korppi lensi maalta vastaan.

    Tunsi Karppi kalman lempilinnun,
    keulapuullaan seisten niin hän kuoli,
    hetken korppi leijui Karpin päällä,
     katos yöhön niinkuin musta nuoli. —




ORJAN TARINA.


    Hovin herra, Miitti herra
    oli kauhein Karjalanmaan;
    kun Kansa tarinoi illoin,
     häntä kiroten mainitaan.

    Oli Menna orjista uljain,
    joka poltteli miilua hälle,
    niin ratsasti herra kerran
     ja sanoi huutaen tälle:

    — »Tuo, orja, nyt vaimosi tänne,
    älä kotiin iäksi jää,
    häll' on uhkeat, täyteiset rinnat,
     hän voi mua hyödyttää!»

    — »Hovin herra, Miitti herra,
    tuli työssänne harmaaksi pääni,
    ens yöks hänet luoksenne saitte,
     kun mull' oli nuorena hääni».

    »Mitä hulluja haastat, orja,
    ei nyt ole häittesi yö,
    tuo vaimosi, kuulit jo kerran,
     muuten kymmenniekka sun lyö».

    — »On kotona vaimoni sairas,
    hän synnytti lapsen yöllä,
    hänen suokaa levätä, herra,
     minä korvaan sen kahden työllä!»

    — »Mitä lapsesta haastat, hullu,
    se kotihin jäädä voi,
    tuo vaimosi, muuten muista,
     sata raippaa selkääsi soi!»

    Meni Menna ja vaimonsa nouti,
    joka yöll' oli hovissa kerran...
     Nyt tuotihin koiranpentu,
    oli käsky se Miitti herran.

    — »Täss' on rotukoirien pentu,
    jalo, puhdas on sukupuu, —
    nyt polvistu, anna rintaa
     niin paljon kuin janoo sen suu!»

    — »Oi, laupias Miitti herra,
    näin älkää sortako, älkää —,
    mun lapseni kotona kuolee,
     se itkee ja huutaa nälkää!»

    — »Johan kuulet, mun pentuni kuolee,
    jos ei se nyt maitoa saa...
    se on kalliimpi kuin sinun pääsi,
     kuin on mökki ja mökkisi maa.

    Tuo, kymmenniekka, jo raipat,
    pane naikkonen jalkapuuhun,
    niin katsomme, eiköhän sitten
     pane nänniä koirani suuhun!»

    — »Oi, armoa, armoa, herra,
    mulle Luojani maidon soi,
    tätä tahdo ei taivahan herra,
     tätä en minä tehdä voi!»

    Nyt tallihin vietihin vaimo,
    veriruskeeksi selkänsä taipui,
    taas itkien miilulle tuotiin,
     hän maahan polville vaipui.

    Mies synkkänä miilulla seisoi,
    hovin herraa hän tuijotti nyt,
    kuin miilun hohdossa katse
     ois veitsestä välkkyillyt.

    Ja vaimo vaikersi maassa:
    »tämän teen minä lapseni tähden —,
    tulin tänne nuorena naurain,
     nyt murtuen vanhana lähde»».

    Hän paljasti raikkahat rinnat
    ja itki nyt pienoistaan,
    hän koiran syliinsä nosti,
     hovin herrapa naureli vaan.

    Mut silloin ponnahti Menna,
    kun vaimo kasvonsa peitti,
    nurin niskat hän koiralta väänsi
     ja miilun liekkihin heitti.

    — »Sä koira, sä orja, sä konna,
    nyt syököön sun silmäsi lies!»
    Ja illalla onneton orja
     oli sortunut, sokea mies.

    Hän karkasi kolkkoon korpeen
    ja multamajassa piili,
    sinne miiluun hän suistui kerran
     ja hiiltyi kuin musta hiili.

    Tuli poltti samana yönä
    poroks kauhean kartanon,
    sen kirottu isäntä itse
     sen kanssa kaatunut on.




TARINA JOULUKUUSESTA.


    Asui köyhä mökkiläinen
    hovin herran lahjamailla,
    oli vaimo, viisi lasta,
     usein oli leipää vailla. —

    Oli kirkas joulu-ilta,
    joulukuuset kaikkialla
    loisti helokynttilöineen,
     mut ei mökin orren alla.

    »Isä, isä!», virkkoi vanhin,
    »onko joulu enkeleillä,
     miksei meill' oo joulukuusta,
    niinkuin muilla miksei meillä!»

    Mies kuin mykkä murjotteli
    kuin ei oisi kuullut mitään,
    salaa pyyhki kyyneleensä,
     kalseana katsoi itään.

    »Tät' en enään kauvaa kestä»,
    sanoi hän, »nyt metsään lähden».
    »Hovin kasakall' on kaunaa,
     älä lähde taivaan tähden!»,

    virkkoi vaimo, »vahdilla on
    pyssy, väijyy metsätieltä,
    et oo lahjoin lepytellyt,
     et saa joulukuusta sieltä».

    »Onhan metsä täynnä puita,
    yks jos kaatuu, kasvaa lisää»,
    virkkoi vanhin, nuorin lapsi
     katsoi kyynelsilmin isää.

    Pystyyn nousi mökkiläinen,
    tunsi rinnan keveäksi,
    lyhdyn otti, tempas kirveen
     penkin alta, metsään läksi.

    Ehtooksi jo päivä päättyi,
    takan tuli yhä hiipyi,
    yhä lapset odottivat,
     yhä, yhä isä viipyi.

    Juoksi vaimo metsätielle,
    yhä juoksi, yhä huusi,
    löysi miehen murhattuna,
     kädessänsä joulukuusi.

    Vaimo nosti ruumiin kelkkaan,
    kiskoi, kiskoi kotiin saakka,
    raskas oli rakas taakka,
     raskahampi tuskan taakka.

    Raskaammalta tuntui, kun hän
    kuuli riemun oven takaa:
    »isä, isä toi jo kuusen,
     miksi isä maassa makaa?»

    »Orponi, te onnettomat,
    ei oo teillä enää isää,
    yks jos taivaan tähti sammuu,
     syttyy aina toinen lisää!»

    Ei se joulu joulu ollut
    eikä uusi vuosi uusi.
    Lapset itki illat pitkät,
     kujaan kuihtui joulukuusi.




KUOLEMAA KYYDISSÄ.

(Metsänvartijan tarina.)


    Oli loppiaisen pakkasyö,
    — siihen aikaan oli kirkonpalo, —
    Rufus herran puustellissa juotiin,
    kävi tanssi, salin kruunut loisti,
     pihan hankeen taittui kirkas valo.

    Nuokuin yöllä kuskipenkilläin,
    paukkui talon joka seinähirsi,
    silat välkkyi, paloi vaunulyhdyt;
    herrain huoneesta ma naurut kuulin,
     soitto surisi kuin hautavirsi.

    Silloin kuulin jonkun käskevän,
    musta mies nyt seisoi kuistin eessä,
    silmäkuopat näin ja sudensilmät,
    »aja!», sanoi hän ja hiljaa nauroi:
     »majori jo istuu kuomureessä!»

    Ajoin jäälle, kengät kipenöi,
    kulkusetkin nauroi heliästi
    jäiden pamahtaen vongahtaissa,
    tähti-yössä yksin ajattelin,
     näin kai kalma ajaa keviästi.

    Järven päässä oudon tulen näin,
    kirkonkylän koirat ulvoi kuulle,
    joka kiersi niinkuin kallo myllyn;
    kuin ois eessä viime päivän enteet
     ajoin kirkkotarhan portinsuulle.

    Uljaat, korskat orhit ponnisti
    kuin ois kuorma ollut raskas vetää.
    Miksi majori on reessä hiljaa?
    aattelin, näin oudon tähdenlennon,
     katsoin tielle, mut en nähnyt ketään.

    Mitä kummaa! Kirkonikkunat
    loisti niinkuin oisi jouluaamu.
    Oisko kirkonvarkaat sakastissa,
    orhit seisahtui, en juoksuun saanut,
     kuin ois tiellä näkymätön haamu.

    Olin silloin nuori, karski mies,
    kirkkoon astuin, kiehtoi näky kumma,
    alttarilla paloi kolmihaarat,
    ruumiskirstu seisoi lattialla,
     alttarilla sama herra tumma.

    Luukku nousi, alta permannon
    kuulin kalisevain jalkain nousut,
    kuusi herraa kantaa holviin kirstun,
    kantajien päässä letit leiskuu,
     pitkät silkkitakit, polvihousut.

    Arkussa näin vanhan majorin,
    jo nyt pelko tahtoi mennä polviin,
    mitalit ja ristit eellä vietiin,
    miekka lyötiin rikki vaakunoihin,
     hiljaa kirstu vietiin sukuholviin.

    Yhtä hiljaa kuin ne tulikin
    kantajat taas vaipui luukun alle,
    tulet sammui, avainkimppu kiikkui.
    Etten oisi jäänyt kirkkoon yöksi,
     pois ma pakenin taas taivasalle.

    Tiellä näin sen tumman herran taas,
    — ehkä noituus oli mennyt juomiin
    Nukkuukohan vanha sotaherra,
    mietin, käänsin enkä nähnyt ketään,
 
    Itse kuolemaako kyyditsin,
    oisko siinä ollut jotain pahaa,
    käykö enteet eellä kuolemamme,
    sit' en tiedä, sen ma muistan varmaan,
     etten saanut mitään kyytirahaa?

    Kun ma ajoin vanhaan puustelliin,
    poissa oli vieraat, soittokunta,
    salissa vain yksi lamppu loisti.
    Majori jo kuoli tunti sitten...
     kuulin... kuin ois kaikki ollut unta. —




HOLLANTILAISEN HAUTA.


    Yksinäinen, syrjään jäänyt hauta,
    alla salavan mi kalveen antaa,
    muinaisajoistako hiljaa haastat,
     miehestä, mi laski Suomen rantaa?

    Hans van Sanden, kumma purjehtija,
    ritari niin levoton kuin meri;
    Schelden suisto näki nuoruutesi,
     Vantaan ranta sielus majan peri.

    Soturiko olit, elon nousulaineen
    kanssa myrskykö sun tänne heitti?
    Raju sydän sykki rinnassasi,
     Suomen sammal viime polkus peitti.

    Olitko sen lentolaivan päämies,
    joka hyytää merimiehen verta,
    outo näky, usvan julma leikki,
     mies, mi iäti öin harhaa merta?

    Eikö Hollannissa hautaa suotu
    nähdä Pohjolasta urhon unta,
    nyt ei maasi kukat hautaas varjoo,
     sille sataa nyt vain unhon lunta?

    Eikö henkes vielä rauhaa saanut,
    painaako sun rintaas rikos musta,
    yönkö salamoissa merimiehet
     vielä katsoo kummaa kummitusta?

    Ei! Kas kaikki syvä ihmistuska
    ehtii retkillänsä loppurajan,
    lankee lepoon, sovituksen laki
     pyyhkii tieltään paikan sekä ajan.

    Kevään linnut laulaa haudallasi,
    matkamies, oot täällä hyvin maannut,
    loppui synkän sielus harhailutkin,
     Hans van Sanden, olet rauhan saanut.




NUORI NANDOR.


    Nuori Nandor, torvipoika,
    marssi pataljoonan eellä,
     soitti vaikka luodit lensi,
    tykit jyskyi jyrkänteellä. —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Herra vänrikki, ma soitan,
    tahdon kuolla taikka voittaa!»
     Karpaateilta rivit ryntää,
    pieni Nandor yhä soittaa:
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Kuularuiskut räiskyi maahan,
    läpi keuhkon lensi luoti.
     Pustan poika, Nandor soitti
    vaikka rinta verta vuoti:
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Vänrikki, en voi ma soittaa,
    oisko torvi vian saanut?» —
     »Kyllä seppä torves paikkaa,
    kun on taisto kerran laanut». —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Herra vänrikki, ei auta,
    tahdon kunnialla koittaa...» —
     »Keuhkosi on puhki, Nandor,
    siksi et voi enää soittaa». —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Vaikk' on puhki toinen keuhko,
    toisella voin soittaa vielä!» —
     Nandor tarttui taasen torveen,
    mutta veriin vaipui tiellä.
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Nandor heräs' sairaalassa,
    torveaan hän hoki, houri,
     nosti nyrkin huulillensa,
    urhonristiään hän kouri. —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Vanha pater puhui hiljaa:
    »Nandor, sulle ristin toivat!»
     Nandor nousi, huusi: »kuulkaa,
    missä meidän torvet soivat?»
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Riemuin raikuu meidän torvet,
    yli kentän kulkee soitto!»
     Nandor kuollen hiljaa kuiskas:
    »eläköön, on meillä voitto!»
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!




KALIIFIN UNELMA.


    Abu Gjaffar iltahetket vietti
    palatsinsa katoll' yksinään,
    elämää ja menneisyyttään mietti,
     katsoi tähtitarhaan välkkyvään.

    Tummaan otsaan nousi rypyt syvät,
    tuhat-öistä tähdet tarinoi,
    hietikolla hohti santajyvät,
     lammaspaimenien laulut soi.

    Kameelien varjot vaipui santaan
    kaukaisien palmukumpuin taa,
    puolikuu nyt nousi taivaanrantaan
     valaisten yön yksinkatsojaa.

    Rinnastansa huokaus nyt lähti,
    henki kohos avaruuteen päin,
    yli Damaskuksen koirantähti
     loisti salaa silmää räpyttäin,

    välkkyi vanhan minareetin päällä,
    yllä vanhan, pyhän puolikuun,
    teittäin tulet loimui siellä täällä,
     huus mueddin iltarukoiluun.

    »Oi, te tähdet, jonka käsi pyhä
    Allahin nyt mulle sytyttää,
    mulle muistutatte, ylhät, yhä
     parhaan nuoruuteni elämää!

    Korkealla istun kunniassa,
    kädet ystävän ei ultu käteen,
    nään vain kurjat niskat kumarassa,
     tavoittajat kullan, armon säteen.

    Mit' on ihmisonni, kulta, valta,
    kuka itseään ees hallitsee,
    tuska tuikkii turbaanini alta,
     katse tähtiin, tyhjään harhailee!

    Profeetta! Saa jälkeläises surra,
    maine, loisto ei ne rauhaa tuo,
    vastaisuuden porttia en murra,
     menneisyyteen aatos säteen luo.

    — Olin kameelien kuljettaja,
    tunsin onnen, jot' en tunne nyt,
    mull' on ollut rauhan olkimaja,
     ratsuin arot oon ma kiidellyt.

    Silloin oli elo kaunihimpi,
    sit' en takaisin ma koskaan saa,
     sua muistan, beduiini-impi,
    tuhat-öisen tarun Fatunaa.

    Kaulallas soi pieni helmirivi,
    jalkas juoksi niinkuin gasellin,
    oisit kammioni kallein kivi,
     lempipuolisoni suloisin.

    Ruusupuista huiluani soitin,
    niinkuin Houri liikuit luonain öin,
    nuoren sydämesi lemmen voitin,
     kuin mua ikävöit, sua ikävöin.

    Haaremissa naisten jalat mattoon
    hellään niin ei koske milloinkaan
    kuin sun katsoessas tähtikattoon,
     naurain tanssit yli hiekkamaan.

    Arabeskin-hienot, upeet uumat
    eivät viihdyttäneet mieltäni
    niinkuin mustat hiukses, katsees kuumat,
     hellät hyväilys ja hymysi.

    Muistan kaivon, luona äitis majan,
    josta kameelini illoin joi,
    muistan rakkauden suuren ajan,
     joka paratiisiks elon loi.

    Tähtieni tarinaa en tiennyt,
    vierineet on monet vuodet, kuut,
    santamyrsky on sen majan vienyt,
     aro kätkee Fatimani luut.

    Nukkuu kaupunki ja palatsini,
    puolikuu käy pilviin uinumaan,
    kaukaa kotiin palaa kameelini,
     mut ei armahani palaakkaan.

    On kuin näkisin ma taika-unta,
    katson yöhön, kaipaan Fatimaa
    kuin ois kuollut koko valtakunta,
     sydän autio kuin koko maa.

    Missä sieluni nyt yössä kulkee,
    Allah, Allah, häntä suojelkoon!
    Kaliifi nyt raukeen silmän sulkee,
     pitkä varjo lankee aavikkoon. —




RAATIKELLARIN MELLAKKA.


    Istui kaksi raatiherraa
    yöllä raatikellarissa,
     kirkonkello yhtä soi.
    Pöydän tinavahatuikut
    oli puoleks sammuksissa,
     herrat ranskan renskaa joi.

    Krouvari löi luukut kiinni,
    kuului huuto kujast' yöllä,
    tuli teinit retkiltään,
    kaapu yllä, miekka vyöllä,
     öinen kiihko silmissään.

    Hatut löi ne pantiks pöytään,
    kurri kantain sarkat täytti,
     kun ne juotiin, uutta toi;
    toinen teini kaatoi kannun,
    pertuskaansa toinen näytti,
     herroille hän ilkamoi:

    »Kuulkaas, soppiherrat siellä,
     kilpajuontiin teidät vaadin,
    kuka väsyy, maksaa saa,
    korkeen neuvospöydän alle
    juon ma koko korkeen raadin,
     vivat vinum, hahhahhaa!

    »Saivartajat, salkkuherrat,
    sakkoja te meille suotte,
     pedellit ne tyrmään tuo.
    Kun on nahjus, kelpaa lahjus,
    sanan syötte niinkuin juotte,
     juotte niinkuin lapset juo!»

    »Pormestari, arvon aasi
    lain kuin piru sanaa lukee
     vaskisangat silmillään,
    rouvat säätää, raati nukkuu,
    unimyssyt päätä pukee,
     hännystakki hännänpään!»

    Pilkan pisti raatiherra:
    »kuulkaas, — qvid est studiosus
    sine studio? Est sus!
    Pikku porsas, furiosus,
    kaupunkimme kauhistus!

    »Teill' on tieto nenänpäässä,
    akan taito miekan lyöntiin,
     paksu ääni, tyhjä pää,
    paras panna tutti suuhun,
    kotiin päästä puuron syöntiin,
     niin taas Turku rauhaan jää!»

    Kivahti nyt miesten mielet,
    raatiherra käski piestä,
     miekat lensi huotristaan,
    tulet sammui, kujan suusta
    tuli kuusi palomiestä,
     teinit kutsui tuttujaan.

    Pimeässä iskut sinkui,
    merimiehet, sällit, souvit
     kadunpäässä mellakoi;
    Aurajokeen kuu loi varjon,
    heilui mastot, viirit, touvit,
     rummun pärrytys nyt soi.

    Krouvari nyt salaa päästi,
    raatiherrat hiipi kujaan
     Aninkaisten tulliin päin.
    Teinit, sällit vietiin linnaan
    miettimähän miekkailujaan,
     niin ne pidot päättyi näin.




KIRKONHIIRIEN JOULU.


    Kirkonsakastissa pöydän päässä
    Huojui hiirivaari hajasäärin,
    pitkää nälkää nälvi hiirimuori,
     poijat rippisaarnaan vastas väärin.

    "Hohhoo", huokas vanna hiirimuori,
    "muinoin jouluks saikin kyrsää, Kuhaa,
    nyt saa jyrsiä vain kirjankantta,
     tääll' ei muuta saa kuin yskää, nuhaa".

    "Jättihän se ennen ristirahvas
    kirkonpenkkiin jonkun leivänmurun,
    huono aika...", virkkoi hiirivaari,
     "lapsistaankin saa vain vaivan, surun.

    "Rusthollien laiskat rotat lihoo,
    niill' on herkut sekä herranpäivät,
    hengen hiiret saavat purra kynttään,
     ihme sentään, että henkiin jäivät.

    "Pistä sentään tulta kynttiläämme,
    veitsin, lautasin saat kattaa pöylän,
    syödään suntiomme kangänkorko,
     kas kun etsin, ehkä jotain löydän."

    Hiirenpoijat virskui viluissansa,
    jyrsi messupaitakaapin laitaa.
    Muori mutisi kuin itseksensä:
     "Koi nyt syököön vanhaa messupaitaa!"

    Hiirivaari lahti käymään Kirkkoon,
    nuuski nurkat, palas, päätään puisti
    sakastissa muori tuoliin nukkui,
     vanha pitsimyssy niskaan luisti.

    Haaratalituikun liekki leyhyi,
    pitkä varjo tarttui seinänrakoon.
    Pikkuhiiret hiljaa vikisivät,
     kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon.

    "Hiljaa, lapset", kuiskas hiirivaari,
    "eikö rauhaa saa ees jouluöisin,
    kaikki ompi ollut turhuus, vaiva,
     vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!"

    Muori heräs, nosti harmaan päänsä:
    "Kuules, miksi siellä lapset hummaa?
    Vaikk'on hervoton jo hajuaisti,
     haistan kaapista ma jotain kummaa...

    "Nyt näät unta, muori... siit'on alkaa
    jolloin joulukinkun sait sa paistaa,
    oisi ees nyt vanhan kissan kynsi,
     sepä veenkin kanssa saattais maistaa.

    Ei lyö leiville tää nälkäjoulu,
    täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin,
    pappilaan ma muutan sunnuntaina,
     salaa puikahdan ma papin turkkiin."

    "Heis ja his ja vik, vlk, vii ja vii",
    vinkui hiirenpoijat purren puuta:
    "Tääll'on piispavainaan patalakki,
     tiimalasi sekä jotain muuta...

    — Tääll'on viiniä ja juuston pötky,
    jonka kirkkoväärtti salaa kätki!"
    Muori pystyyn nousi, vaari nauroi,
     poijat säärillänsä seinää sätki.

    Herkut kannettiin nyt pitopöytään,
    vanha messupaita liinaks tuotiin,
    vanhan jouluvirren vaari alkoi,
     joulun kunniaksi sitten juotiin.

    Muorin posket paisui, myssy heilui,
    vaarin viikset liikkui liukkahasti,
    pienet hampaat kirskui, hännät heiskui,
     kemut kesti myöhään iltaan asti.

    Sitten poijat tanssi joulupolskaa,
    vaari laliatteli pöhnäpäissään,
    muori istui kuin ois kruunu päässään,
     kuin hän vielä notkui nuoraa häissään.

    Tornin taulu näytti kahtatoista,
    makuulle nyt lähti pariskunta,
    pullein vatsoin, silmät sirrillänsä
     poijat nurkassaan jo kiskoi unta.

    Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon,
    kiljui kerran kirkon kukkoviiri,
    kissa naukui jossain naapurissa,
     tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri.




KORVEN KUNINGAS.


    Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä
    vuossaan vanha uroskarhu asustaa,
    yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä.
     ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.

    Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti,
    kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan;
    korpien kuningas, min veri hankeen vuoti,
     kun suojeli se emoa ja pentujaan.

    Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää,
    pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa,
     suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää,
    sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.

    Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari,
    jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan,
    on rajaton sen rantain räkämäntykaari,
     sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.

    On kulta-aika, lepää koko luomakunta,
    ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen,
    siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta,
     kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.

    On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa,
    taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään,
    ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa,
     saa hullun heikkouden maksaa hengellään.

    Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon
    ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön,
    hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon
     ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.

    Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää,
    yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa,
    mieletön möly suolta selkäluita viiltää,
     katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.

    Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa,
    yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää,
    tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa,
     suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.






HÄMEESSÄ.




TUTUILLA TEILLÄ.


    Tää tie on tuttu mulle ennestään,
    mi kylän ohi kiertää järvenrantaa,
    soi aallot ulapalta mulle muistojaan,
     ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.

    Ma riihen tutun louskeen kuulen taas
    ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun,
    nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin,
     kun tunsin suonissani riemun rajun.

    Ja puro niityn läpi luikertaa,
    kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
    ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy,
     se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.

    Kai vanha mylläri on kuollut jo,
    kai ajan ratas kaatoi miehen työssään,
    ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut,
     ja toiset vuoroansa oottaa yössään.

    Mut on kuin vanha myllynhaltija
    viel' eläis kotiseudun siunaajana,
    hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa
     ja luukustansa katsoo punakkana.

    Ma hymyilen ja päätä nyökytän,
    pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu,
    ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään,
     miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.

    Hän yksinkulkijalle nyökyttää,
    kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta,
    tuo vanha, hauska ukko, punapipopää,
     hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.

    Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan,
    luo kullan kimmellyksen pitkään partaan,
    sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi,
     ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?

    Sä myllymiesten, lasten ystävä,
    mies naimakepposten ja joulutaikain,
    sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet
     kuin osin vanha tuttus entisaikain.

    Ja kumma rauha täyttää mieleni,
    lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta,
    tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan
     tää onko nuoruuteni kangastusta?

    Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn,
    miks kumppania ei oo kuutamossa,
    kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
     niin veren kosket tyyntyy suvannossa.




 METSÄMIEHEN SYYSLAULU.


    Lehti hiljaa putoo puusta,
    yli metsän käy kuin väike kuusta,
     sumu soilla, päällä vaahteroiden,
    läpi tummain kuusikoiden
    koivupuut kuin kultajuovat
     kirkkaan väriloiston luovat.

    Mikä raikas, kylmän kuulas aamu!
    Soilla suitsuttavi hanhenpaju,
    pursu märkää maata tuoksuaa,
     sekaan tuntuu lepän hapan haju.

    Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!

    Aita ryskää, kun ma yli nousen.
    Alla vuoren, kivilouhikossa
     nuori Ranni haukkuu täyttä rintaa,
    punahäntä heiluu pensastossa.
    Männyn punasuomuoksaltansa
     vaanii vanha, musta metsokukko,
    niskahöyhenharja harallansa,
    siivet, purston viuhka leväällänsä
     katsoo punaluomisilmillänsä
    vihaisena rauhanrikkojaansa,
    vimmattuna koira alla haukkuu.
     Hiivin, ryömin yli ryteikköjen,
    yli puolan varsien ja juurakkojen,
    huumaa metson sekä koiran taisto,
    veress' soi kuin muinaisaikain vaisto,
    esi-erämiesten elo vapaa.
     Puiden piiloss' seison kumarana,
    mieli on kuin jännitetty hana,
    kiivas katse kiivaan saaliin tapaa,
    kumeasti haulikkoni paukkuu,
    raskas metso maahan rotkahtaa,
     koira hampain niskaan hyökkää,
    korpi korvissani humajaa!
    Metsän kuningas on kuollut,
    verkkorepussani vanhus riippuu,
    suolta tuuli soittaa pyssynpiippuun
     syksyn kirjavia säveleitä
    niinkuin rosorinta metsänpeikko,
    kuljen mietiskellen metsäteitä,
     eellä kiertää koira, eräveikko.

    Nousen vuorta, nousen päivän kanssa,
     silmiin säteet tanssii yli polun,
    voiman alkusäveltulvat tempaa,
    sykkimään saa suonten joka solun.
    Korven raukeet rannat kimmeltää,
    poutahaukan ääni kimeä
     soi ja usvass' uinuu metsälampi
    yksinään ja vailla nimeä
    kuin sen rantaa kiertäis mykkä kauhu,
    mutta ujon luhdan takaa jostain
    nousee torpan aina altis sauhu,
     mieltä lämmittäin se hakaan heijaa,
    aitast' astuu vaimo lastaan nostain,
    kuulee teirinsoiton korvensuusta,
    silmiin lampi, vuori, taivas leijaa,
     lehden lentäessä pihapuusta.

    Hau, hohoo! Soi haukku vastaa maa,
     kauvas korpeen pauke kajahtaa!




TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.


    Päivä mailleen hiljaa vaipuu,
    korkealle kohoo kuu,
    on kuin metsäll' oisi kaipuu,
     taivaanranta kullaantuu.

    Iltapäivän tulipalo
    vihrein reunoin raukenee,
    niinkuin hiillos hiipuu vala,
     taivaan seiniin heijailee.

    Valkeana metsä hohtaa,
    päivä sammuu uinailuun,
    hyvästiksi vielä kohtaa
     lumikelmeen puolikuun.

    Iltakajeen kulta heijaa
    vihreen metsän hämärään,
    kuu kuin valkokehto leijaa
     avaruudess' yksinään.

    Kehto leijaa, kehto kulkee
    yli järven, metsän, haan,
    taivas kaikki syliin sulkee,
     kehto tuutii unta maan.

    Välkkyy taivaan tähtisilta,
    luonnon sydän tyynnä lyö,
    niinkuin hiljaa hiutui ilta
     hiljaa tulee tumma yö.




VALKEASSA METSÄSSÄ.


    Valkeana vanha metsä hohtaa,
    kiiltää, kuultaa lumitähtineen,
    puista puihin sinisiimat johtaa,
     oksain hilseet hajoo hiljalleen.

    Kaikki on niin lempeää ja lauhaa,
    honkain heloholvit kaareilee,
    kaikki henkii suurta jumal'rauhaa,
     maassa joulun valo vallitsee.

    Vanha metsä pyhää untaan nukkuu,
    tikka synnyinpuutaan naputtaa,
    valkee metsäkana hämyyn hukkuu,
     jänön jäljet kiviin katoaa.

    Hanki peittää pientä muuraispesää,
    kannot katoo villavaippoihin,
    on kuin koivu miettis viime kesää,
     liikkumatta miettii mäntykin.

    Ei näy kyttää missään pensaan takaa,
    ei käy koiranhaukku haassakaan,
    vanha myrskyhonka maassa makaa,
     tuulenpesät huojuu hajallaan.

    Yksin metso pistää päänsä siipeen,
    marjamättäistänsä unelmoi,
    oravainen käpy-aittaan kiipee,
     hiljaa metsän humuharppu soi.

    Ja sen kielet soivat syvää unta,
    rikos riistaa on nyt pyydystää,
    lepoon pyhitetty luomakunta
     jumal'hengellensä hymyää.

    Metsä on kuin vanha, pyhä taru,
    josta tuuli hiljaa tarinoi;
    kaukaa kaartaa korpi karu,
     siihen päivä säteet viistoon loi.

    Salo hämärtyy ja varjot lankee,
    mutta iltarusko loiston luo
    latvoihin ja aukeen ahon hankeen,
     vaaran yllä väikkyy valon vuo.

    On kuin näkymätön käsi täyttäis
    joulukynttilöillä kirkkaan puun,
    taivaan silmä sammuessaan näyttäis
     ilmestyksen yli himmeen kuun,

    Joka luomisaikana jo nähtiin,
    jolloin taivaankansi kirjailtiin,
    tähdet sytyttävät säteet tähtiin,
     uppoo avaruuden unelmiin.

    Niinkuin jättihaamut seisoo vaarat,
    luonnon kirkonpylväät portaillaan,
    niinkuin hartauteen oksain haarat
     kohoo rukoukseen korkeaan.

    Revontulten suihkeet valon vyössä
    suhisten käy yli tyynen maan
    niinkuin Luojan sormet jouluyössä
     siunaa rukouksen kuultuaan.




VANHA JOULULAULU.


    Jo joutui joulu turkeissaan,
    jo porokellot kaikuu,
    hän kuistin oveen kolkuttaa,
     kun lasten nauru raikuu.

    On puhtaat pirtin lattiat,
    ja seinän päreet kiiltää,
    kun takan lieska loimuaa
     ja nurkkiin vilu viiltää.

    On pappi saanut saatavat
    ja kirkko kynttilöitä,
    on voinsa saanut lukkari
     ja laulaa pitkin öitä.

    Ei nikkar' ruumislautaa tee,
    ei suutar' rupee lestiin,
    nyt joulukannut kumotaan
     ja kilvan käydään kestiin.

    Nyt avain kakkuun kierretään,
    nyt kaltiaista syödään,
    nyt pahnoilla me painitaan
     ja kallot kattoon lyödään.

    Mut, miekkoset, te muistakaa,
    nyt joulutonttu huokaa,
    siis valkeaa te vaalikaa
     ja viekää rakoon ruokaa!

    Niin suojaa hyvät haltijat,
    ne hyvän sadon suokoot,
    myös oman onnen neidoille,
     sen onneks pojat juokoot!

    Kun joulutulet sammuvat
    ja jäähtyy kuuma kuppi,
    niin tulee härkäviikot taas
     ja knuuti, knuutinknuppi.

    Mut nyt on täynnä tynnyrit,
    hei, heittäkää siis jalkaa,
    kun vielä vuosi kestetään,
     niin uusi joulu alkaa!

                Joulu 1915.




TAPANIN TAIKAA.


    Tahva, tarkka tallipoika
    asuu tallinylisillä,
    tallitonttu, hyvä henki;
    kun on hyvä tallirenki,
     ilo siit' on isännillä.

    Kun on joulu joutumassa
    ja kun ruunat rouskii kauraa,
    survoo Tahva suolat suppuun,
    sitten painaa päänsä huppuun,
     nurkastansa työlleen nauraa.

    Illoin itkee tarkka Tahva,
    piiskanpää kun varsaa viiltää,
    mutta hommallaan on huuli,
    taputuksen kun hän kuuli,
     ja kun varsan karva kiiltää.

    Kiusan tuo hän kiusaajalle,
    juosta saa se kuorman eessä
    unessansa Lappiin saakka,
    raskaammaks vain tulee taakka,
     hepo on kuin herra reessä.

    Jos on hyvä haltijakin,
    säästää vanhat, ruokkii rammat
    eikä piiska ain oo vyöllä,
    kantaa kaurat joulun yöllä,
     viihtyy varsat, varsoo tammat

    Tapanina runnun aikaan,
    koska pöytää kiertää leili,
    varsat pihaan piehtaroivat,
    tumpelit ja tiuvut soivat,
     talli loistaa niinkuin peili.

    Hei, nyt antaa varsan lentää,
    kulkusta on hauska kuulla,
    antaa mennä kirkkoon asti
    komiskassa komiasti,
     soihdut hulmuu pulkkapuulla!

    Harjat heiskuu, silmät säihkyy,
    kaviot lyö kipeneitä,
    vonkuu jää ja länget laulaa,
    hevot hirnuu, kaartaa kaulaa,
     lumi sinkuu pitkin teitä!

    Virstantolpat, viitat huilaa,
    kilvan kylän parhaat ajaa,
    tuskin enään näkee puita,
    ken nyt ehtii ennen muita,
     riemull' ei oo enään rajaa!

    Katsos Tahvaa, tallipoikaa,
    kiertää tallin joka kolkkaa,
    piirtää vanhat taijat seiniin,
    ylisiltä hyppii heiniin,
     tanssii vanhaa joulupolkkaa!




KEVÄTPOLSKA.


    Suomessa kevät koittaa taas,
        nyt sulo käki soittaa taas,
    nythän on meillä helluntain valkea yö!
        Nuoret ne liikkuvat,
        keinut ne kiikkuvat,
    nurmella sirkkakin leikkiä lyö!

    Tuuli se tuli etsien
        ylitse metsien,
    lähteellä lensi perhoset, mettänsä joi.
        Pilvet ne päilyvät,
        korret ne häilyvät,
    nyt sinikellot keijuille soitella voi!

    Soitti jo paimen huilullaan,
        kaiku se hyppi kuilullaan,
    pois yli sinivetten, salosaarien luo,
        oksapa onnahtaa,
        orava ponnahtaa,
    nauraen nuorikon häihinsä tuo.

    Vuorilta alas hyllyillen
        rientäen kylän myllyillen,
    laulaen ilolaumansa virta nyt vie;
        vihreillä partailla
        katseilla hartailla
    kukkaset kuiskivat: auki on tie!

    Oraita maalle pellot loi,
        karjankin kellot soi,
    nyt talonpoika toukonsa tehdä jo saa.
        Voi, päivän tuloa,
        voi, Suomen suloa,
    aivan kuin morsian kaunis on maa!

    Neito, sido kukat viirihin,
        käy kanssani piirihin,
    harjulla helavalkea loimunsa lyö!
        Armahin kultani,
        taltuta tultani,
    nythän on helluntain vihkimä-yö!




KESÄISIÄ KUVIA.


    Heleänä hehkuu päivä heinäkuun
    yli talon harmaan pärekaton,
     yli saunan, läpi pihan saarnipuun
    säteet siivilöiden yli riippumaton,
    jossa alkuasukkaana lekotan,
     pilakuvaa piirtäin värit sekotan.

    Pihall' laiskat rouvat loimillaan
    lukee kunnes kirja maahan putoo,
     pieni tyttö pitää sateenvarjoaan
    yli maalaismummon, joka sukkaa kutoo,
    kukko lätin luona kera haaremin
     siipi maassa kanaa kiertää kaaremin.

    Ilma autereisna rasvaa värehtii,
    kärpäset ne kiimaa, hyppii seiniin,
     niityll' lehmät niinkuin tädit märehtii
    aamujuorujaan, kun sarvet uppoo heiniin,
    missä soipi sirkkus heinäpukkien,
     klovnein pyllyheitot, leikki lukkien.

    Alju varis miettii varkaan vehkeitään
    ihmeissänsä kaupunkilaisnäystään,
     niinkuin kriitikko se kyyryllään
    halveksien katsoo mua yli räystään,
    rääkyy: l'art pour l'art, luo tekotapojaan,
     tappaa tyhmän täin, taas noukkaa lapojaan.

    Nuori espisherra niinkuin kaakkuri
    kauluskahlein uimarantaan kulkee,
     konttoristineitiparvi pulskuvi,
    kiljahtaen uimahuoneen oven sulkee,
    kaakattain kuin hassut hanhet paostaan,
     sitten tirkistellen oksanraostaan.

    Puolivillasivistystä naurahtain
    runokoneeni ma kiinni väännän,
     hetken heijastuksen kankaalleni sain,
    sekaseuralle ma raukeen seljän käännän,
    lasna uni taitaa syvä olla näin,
     hyvää yötä, hupsut, hyvä olla näin!




SUVISIA SOINTUJA.


    1.

    Lokkien leikkiä.

    Saarikalliolla auringossa
    lepään alastonna kuin mun Luoja loi.
     Taivaan huimentavaan helokkuuteen
    uppoo katse, ihmeen ihanuuteen.
    Korvissani luonnon sadat soinnut soi
     niinkuin jymeässä jättikantelossa.

    Yli pääni korkealla kirmaa
    kymmenkunta lokkia, ne leijailee
     kilpalentoon ilmass' ilakoiden
    yli uinuvien ulapoiden;
    rinnan riemu paisuu, siivet suhisee
     kiihtäin ylös, alas vauhtiansa virmaa.

    Korkeemmalle ilmaan yli muiden
    nuori lokkipari kiitää kaarestain
     päivän säteilystä kuin ne päihtyis,
    yli saarten suven sineen häihtyis
    täyttäin kiimassansa luonnon lain,
     kylläisnä taas kelluen ja rantaan uiden.

    Mutta toiset kisailuaan jatkaa
    niinkuin lapset kirkuu, luikkaa leikeissään.
     Uusi sädevirta tulvaa auringosta,
    soi kuin kiivas ääni piccolosta,
    sulaa ilmaan, hiutuvahan hyminään,
     suuret sadun linnut kaukomaille matkaa.


    2.

    Suvi-ilta.

    Kuuluu kellon kalke seutuvilta,
    tyyni, suloinen on suvi-ilta,
    ihanana juhannuksen puu
     mökin eessä uneksuu.

    Järven takaa kuuluu käen kukkuu,
    neidot aitoissaan jo varmaan nukkuu,
    jostain ikkunasta torvi soi,
     vuori kauvas kaiun toi.

    On niin hiljaista ja lempeen lauhaa,
    kaikki henkii rakkautta, rauhaa,
    kaikki riutuu sointuun suloiseen
     niinkuin henki yli veen.


    3.

    »Kiimavuorella.»

    Yöss' yksin seisovi Kiimavuori,
    jo on vaijenneet karjankellot,
     Jäminjärveen kuultaa talot ja aitat,
    helovihreät niityt ja ruskeat pellot.
     Sydän talttuen, tyyntyen lyö,
    on valkea juhannusyö.

    Käyn vuorta, sen taakse mun muistoni matkaa,
     en kiihkoa tunne, en kiimaa.
    Näen kaukana korkeemman, viittovan vaaran,
    yö kutoo kuin viitaksi siinteistä siimaa,
    yön vuori ei valtaansa saa,
     pois katson taivahan taa.

    Sinne kirkkauteen minä kerran astun,
    mua lempeät laakson haltijat suojaa,
     kaks harjua kunniaportteina hohtaa,
    siellä kiitän ma luonnonlauluni luojaa,
    sinne yksin yöstä mä käyn,
     ma aavistan aamuni näyn.

                      Kesällä 1915.




SUVINEN SAARISTOMAISEMA.

(Sisämaan näkemys)


    Kesäinen päivä länteen lankeaa,
    luo ruskon mereen, suvisaaristoon,
     kaukaiset purjeet puuntain lepattaa
    kimmeltäin ulkoluodon louhikkoon,
    miss' uivat haahkat, nousee hylkeen pää,
     ja rantatyllin ääntä itkettää.

    Kaupungin ääriviivat kaarestaa,
    kun tornit taittuu sauhuun tehtaiden,
     huvilat hohtaa, jahdit kelluaa,
    ikkunat loimuu ilmitulehen.
    Ja niemen päässä mänty köyrtyy vain,
     muinoinen merkki merenkulkijain.

    Kuin suuri peili meri heijastaa
    taivaiden pilvilinnat vuorineen,
     sen syvyyksiin kuin uneen uppoaa,
    kuin ikuisuutta heijain hiljalleen;
    korkeella merikotka kirmaisee,
     sen aavevarjo veessä väreilee.

    Ja kullanvihreänä illansuu
    kuin paratiisi loistaa porteillaan,
     ihanat ruusutarhat kangastuu,
    etäiset rannat kohoo yli maan,
    ja luodot lepää yllä vihreen veen
     kuin suuret, harmaat hylkeet poikineen.

    Käy meren rinta, tyynnä hengittää
    suolaista voimaa jättikeuhkoillaan,
     maan ääriviivat yhä kauvas jää
    kuin ihmisunelmatkin uupuissaan,
    niin rauhanraukeeks kaikki käydä voi,
     kuin katse kuolevaisen sammuu koi.

    Mykkinä mainingit vain hiljaa käy,
    vain yksinäinen laine luotoon lyö,
     ei ihmishahmoa nyt missään näy,
    ja on kuin luomisajan alku-yö,
    ens tähti on kuin arka aavistus,
     ylitse kaiken kaartaa kaikkeus.




SYYSSÄVELIÄ.


    1.

    Maalla.

    Yötä päivää sataa, sataa,
    ei nää päivän, kuunkaan rataa,
     kaikki, mikä pyrkii aurinkoon,
    kalmankelmeeks kuihtuu, kellastuu,
    tuuli ulvoo ullakkoon,
     värjyy vanha pihapuu.

    Märkä varis puussa keikkuu.
    Loppui heinän, elon leikkuu,
     loppui riihitanssit talkoineen,
    niinkuin suruun vaipui aitanpää,
    niinkuin miettis itsekseen
     syksyiltain hämärää.

    Tuvan lämpöön kömpii vaarit:
    täynnä nyt on myllyt, laarit,
     mieli täynnä illan ikävää,
    takan tuli toivon tuikkeen tuo,
    joskus huuli hyrähtää,
     mykkä katse loiston luo.

    Kaikki laululinnut lähti.
     Läpi sumun syttyy tähti,
    häilyy tupain tulet hämärään,
    vilahtain vain hahmoo kalju kuu
    avaruuden pimeään
     niinkuin ammottava suu.

    Maailmoita kiertää kauhu.
    Tyynnä nousee tuvan sauhu,
     tyynnä onneansa oottaa maa,
    kerran päivä sulattavi jään,
    vedenpaisumuksen taa
     kyyhky kantaa lehteään.


    2.

    Kaupungissa.

    Sade vihmoo, viima viiltää,
    lyhtyin alla kadut kiiltää,
    märät muurit varjon luo,
     viemärit ne vettä juo.

    Yöt on kylmät, harmaat aamut,
    ihmiset käy niinkuin haamut
    kotiin teiltään, toreiltaan
     talven valtaa uhmaamaan.

    Vihreet siniliekit hohtaa,
    sähkö ilmass' sähkön kohtaa,
    syttyy ihmissydämiin,
     laulu laukee säveliin.

    Alkaa kiihko kaikkialla,
    muuraistyö nyt pesän alla,
    voiman unta lisää yö,
     heelmän kantaa kesän työ.

    Kapse kiitää, kellot soivat,
    lehdet katuun karkeloivat,
    sähkö syttyy kaupunkiin,
     työn ja taiteen temppeliin.

    Yössä uinuu meri musta,
    hautoo suurta arvoitusta,
    pieneks muuttuu kaikki muu;
     yli templin kohoo kuu,

    apostolit kättään nostaa:
    paha pahan teon kostaa,
    rikos sortuu sortaissaan,
     pyhä totuus perii maan.

    Ilmassa on työtä, taikaa,
    enteet uurtaa uutta aikaa,
    sekasorron luotaan lyö,
     nousee aamu, vaipuu yö.

            Pusulassa syksyllä 1915.




MUSTALAISSOINTUJA.


    Kohtasin tiellä mä mustalaisen,
    mustaa hevosta kaivolla juotti,
    valkea oli mieli kuin taivaalla pilvi
     vaikka haikea oli nuotti.

    — »Ken sinä oot, joka lauluni kuulit,
    tahdoit mun luokseni tuttuna tulla?»
    — »Laulaja oon, ei hevosta oo mulla
     eikä valkoista vaimoa mulla.

    Valkea oon minä mustalainen,
    niinkuin sun heimosi illoin ma itkin,
    nuotti on naurava, mieli on musta,
     matkalla mieroa pitkin.»

    — »Jos olet valkea mustalainen,
    jos sun on kylmä ja kalsea olla,
    laulele mieron laulusi mulle,
     niin lämpenet nuotiolla!»




KIRKONAIDALLA.


    Ja kirkonaidalla istui
    kaks neitoa sunnuntaina,
    ja aina, aina
    kun neidot aidalla istuu,
     niin sunnuntai on aina.

    Ne neidot kuiskutti hiljaa,
    ne jutteli yöstä ja kuusta
    ja paljosta muusta,
    jota kuiskutellaan hiljaa
     eikä juuri paljosta muusta.

    Kaks poikaa raittia ramppasi,
    ne katseli kirkonaitaa.
    Ja mitä taitaa
    nyt tehdä? — ne raitilla mietti:
     mitä hittoa tehdä taitaa?

    Mutta hiljaa kuin kirkonhiiret
    tytön tylleröt vuotti ja vuotti,
    se tuskan tuotti
    pojanrunteille kirkonhiiret
     päänvaivan ja tuskan tuotti.

    Yks sanoi: »on kaunis ilma,
    mitä sanoo Tilta ja Hilma?»
    — »Niin, kaunis on ilma!»,
    tytöt tirskui: »kaunis on ilma!»,
     pojat mietti: on kauniimpi Hilma!

    Esiliinaansa neitoset nyppi,
    eikö kohta ne nahjukset nappaa,
    tämä tuska tappaa,
    esiliinaa kun nyppii, nyppii,
     tämä tuska ja tauti tappaa!

    Pojan jullit jäykkinä jumppi,
    niit' ei kylliksi sättiä saata.
    »Kai mennään maata!»,
    ne sanoi ja vilkuen taakseen
     ne menivät myllylle maata.




ILLAN ILKAA.


    Illan minä ilakoin
    kera neitten hakamaissa,
     karjan kotiin kulkiessa,
    ammui Ruusu, ammui Tessa
    karjankellon kalkattaissa;
    heiju, veiju, heiju, hei,
     kuka neidoista sydämeni vei!

    Neidot nauroi, metsä soi,
    tartuin lettiin kunnon, kiltin,
     tumman Veeran, syttyi riita,
    sotaan syöksyi Haukan Iita
    kateeks kauniin Puupon Hiltin;
    heiju, veiju, heiju, hei,
     kuka neidoista sydämeni vei!

    Niin ne oli katsella
    kuin on kolme ruusupuuta,
     veräjällä sain ne paulaan,
    kädet kiersin kaikkein kaulaan,
    meinasin viel' antaa suuta;
    heiju, veiju, heiju, hei,
     kuka neidoista sydämeni vei!

    Kutti, kutti, kutti, hoi,
    neidot katsoi salavihkaa
     alta huivin punaraidan
    naureskellen luona aidan:
    pyh ja pyydä, pih ja pihkaa!
    heiju, veiju, heiju, hei,
     kuka neidoista sydämeni vei!

    Silloin suuta suikkasin,
    pistin päänsä aidanrakoon,
     mikä maidon, marjan tuoksu,
    siitä sota, riita, juoksu,
    kaikki juoksi kylään pakoon,
    heiju, veiju, heiju, hei,
     kuka neidoista sydämeni vei!

    Oottakaahan yöhön vaan,
    näyttäkää vain pitkää nenää,
     aittaan suljen enkä säästä,
    enkä koskaan karjaan päästä,
    ettekä te teekkään tenää,
    heiju, veiju, heiju, hei,
     nuorin neidoista sydämeni vei!




KESÄ-ILTA.


    Ma muistan vielä iltahämärän,
    mi kiersi harmaan kuistin, räystään kaaren
    ja vinttikaivon, aitat, karjapihan,
     sen alla järven, pienen koivusaaren.

    Ja armas kesä-illan aurinko
    jo kultakaukomailleen hiljaa vaipui,
    ma kuistiin hiivin, missä hiljaa seisoit,
     ja pääsi tietämättään taakse taipui.

    Ma olin nuori ylioppilas,
    sä seitsentoistias, kuin lapsi vielä,
    sä olit niinkuin rauhallinen ranta,
     ma tulin niinkuin myrsky riemun tiellä.

    Sä olit ihana kuin ilmestys,
    kuin sydänsykintäs ma vielä kuulen,
    kun viinin huumaamalla huulellani
     ma tunsin maidonviileen neitseen huulen.

    Ma tulin niinkuin halla hiipien,
    kun juuri puhkesit sä ensi kukkaan,
    ma tulin unelmies ruusutarhaan,
     kuin lehdet pudotit sä haavees hukkaan.

    Ja kesä-ilta loisti lempeenä,
    vain karja hämärässä jossain ammui;
    kuin hyvästiksi riuduit rintaa vasten,
     ja silmäs itki, silloin päivä sammui.

    Sun jätin yksin yöhön, hämärään,
    mun maailma taas kauvas myrskyyn heitti,
    miks suutelin, kun päivä juuri sammui,
     miks juuri silloin pilvi päivän peitti?




MENNEITÄ MUISTOJA.


    1.

    Oi, muistatko vielä hetken sen,
    kun lainehti kesäinen laiho,
    läpi laihon me kaihossa kuljimme,
     seeshieno oli se kaiho.

    Yllä kultaiset korret kuin palmupuut
    meille kallisti kruunupäitään,
    ruisrääkkä se raijutti rakkauttaan,
     kimalaiset rummutti häitään.

    Sit' ei tiennyt, tiennyt kukaan muu,
    kun me hiivimme piilopaikkaan,
    siellä lapsina häitä me leikimme,
     vielä muistan sun naurusi raikkaan.

    Ja joskus kun laihon ohitse käyn,
    kun se aaltovi alla tuulen,
    ma säpsähdän ja seisahdun,
     taas nuoren naurusi kuulen.


    2.

    Miks salasin ma suuren suvilemmen,
    kun elon aamu alkoi loistavana?
    Miks oli sydän liian arka silloin,
     miss' oli vapahtava, suuri sana?

    Elämän pyhään, suureen suviliittoon
    sun oisin vienyt valoon miehen voimin,
    nyt elämäni tarun tähtehistä
     kauneimman kaihon kukan sulle poimin.

    Sen poimin sielun yrttitarhastani,
    rinnasta revin nuoren ihanteeni
    purppurakukan, lemmen veriruusun,
     jota nyt kastavat vain kyyneleeni.




YKSINÄISET SIELUT.


    Puut kukissansa seisoi vierekkäin,
    ma kuljin kanssas illan käsityksin,
    ma suuren surun silmissäsi näin,
     ma tunsin sentään kuinka kuljin yksin.

    Ja lehti irtaantui kuin tiennyt ois:
    jos liikkuis puut, ne ehkä rakastaisi.
    Silmäini ohi sielus liiti pois,
     myös oma sydän poissa olla taisi.

    Ja välillemme nousi kummitus,
    kuin joku unohtunut murheen muisto,
    kuin ripsen alta kyynelkimmallus,
     kuin pilven alla pimennyt ois puisto.

    Ah, miksei rakkaus mua sokaise,
    miks en saa suurta sanaa niinkuin muutkin,
    miks yksin käymme, ihmisparat me,
     kai kovaa kohtaloaan suree puutkin.




KUUTAMOLAULUJA.


    1.

    Kuu hohti huoneeseen.
    Ma hiivin hiljalleen
     sun luoksesi ja hiukses hajoitin,
    kuun kultaan välkkyvään
    ja silmäis hämärään
     ma vaivuin, kun sua salassa ma suutelin.

    Niin hiljaa huojuttiin
    me kauvas unelmiin,
     kuu loisti niinkuin kuolinnaamio.
    Ah, kylmää kuolemaa
    me emme muistaa saa,
     kun huolillamme hehkuu, sulaa suutelo!

    Kuu paistoi heleään. —
    Ken ajoi keveään,
     kun ulkona nyt kulkusia soi?
    On kuollut kylmä kuu,
    mut ikkunalla puu,
     mun armahani, talvessakin vihannoi.

    Kuu paistoi ikkunaan,
    me unhoitimme maan,
     kun hiustes huumeessa ma hekumoin.
    Kuun välkkeess' silmäs näin,
    luo liian kauvan jäin, —
     kuu yhä kummitteli kuolinnaamioin.


    2.

    Kuu nyt meni pilven taa,
    taas on musta kaikki maa,
     kuu taas kulkee niinkuin avaruuden aave.

    Kylmä käsi kiemuroi,
    kylmä ääni vastaan soi,
    minne lensi lempeni ja helein haave?

    Mistä kylmät sanat sait,
    miksi itse oon niin vait,
    outo mielen mykkyys maailmani täyttää?

    Kuu yön tyhjän paljastaa. —
    Miksen rakastaa ma saa,
    kuolinnaamiolta kasvosi nyt näyttää!

    En usko ma lemmen kuuhun,
    mi välkkyi ikkunan puuhun
    ja uuvutti unelmiin.

    En usko hymyilyihin,
    en sanoihin, en syihin,
    en käärmeen kyyneliin.

    Ma uskon kuoleman kuuhun,
    mi välkkyy haudan suuhun,
     mihin rakkaus laskettiin.




ÖISELLÄ TIELLÄ.


    Oli tumma tie, jota kuljimme,
    yötaivas peitti kuun,
    tien varrella varjomme yhtyi
     kuin varjot kahden puun.

    Kuin varjot kahden paljaan puun,
    min lehdet on surmannut syys,
    niin kuljimme kahden ääneti
     yö eessä ja äärettömyys.

    Mut äkkiä pilvistä puhkesi kuu
    kuin keltainen ruusupuu,
    min varsi kultaisen kukkasen luo,
     mi maahan kallistuu.

    Maan lapsi, puoleeni kallistuit,
    kuu katseissas kuultaen
    yöhiljaisen lempesi ilmaisi,
     ma ääneti tunsin sen.


    2.

    Yön käsi yllättää mun varjoni,
    mun armahani!
    Tien valkolumi edessäni hohtaa,
    yön läpi katseeni ei sielus pohjaa kohtaa,
     mun armahani!

    Ma tahtoisin sun etees paljastaa,
    mun armahani,
    mun sydämeni; syliis sitten nukkua,
    ma tahdon katsees syvään salakuiluun hukkua,
     mun armahani.

    Mun sydäntäni varjot vartioi,
    mun armahani.
    Sun mykät huules sydänovet sulkee,
    oi, minne yössä kohtaloni tie nyt kulkee,
     mun armahani?

    Yön käsi syleilee mun omakseen,
    mun armahani,
    on kuilu välillämme, sill' ei pohjaa,
    ei tuntematon tähti meitä onneen ohjaa,
     mun armahani.




TUURLIT, TUURLIT...

(Karjatytön laulu.)


    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
    missä Tessan kello soi,
     kirjokylki, kukkasein,
    hienon hauteen sulle tein
    jauhoista ja apiloista,
     suolasta ja voista!

    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
    mailleen meni päivän koi,
     metsä tummuu, tummuu tie,
    kaikki polut kotiin vie,
    kotiin, kotiin, maire marja,
     veräjäll' on karja!

    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
    kaukana et olla voi,
     kuljen kautta kaiken maan,
    kultaistain en löydä vaan,
    janoko sun suohon saattoi
     vaiko karhu kaatoi!

    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
    illan kaiku ilkamoi,
     tule ahon alalle,
    tule iltapalalle,
    tule tumman metsän takaa
     kohden kotihakaa!

    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
     kas jo Tessan kello soi,
    tähtiotsan sarvet nään,
    nyt ma laulan heleään,
    tule, tule, ruusunkukka,
     tule, Tessa rukka!




HULLU-HILPPA.


    Hullu-Hilppa, hullu-Hilppa,
    kukas hullun tiet on tiennyt,
    Hilpall' oli kerran onni,
    rakkaus on järjen vienyt!
 
    Kun hän tulee taloon illoin,
    etsii lämmöksensä takkaa,
    piiat pilkkaa penkin päässä,
     kun hän laulaa, nauru lakkaa.

    Ei hän tiennyt tuskain syytä,
    kiersi niinkuin kiertää hullut,
     yöpyi yöksi, laulain lähti,
    Kärnään ei vaan koskaan tullut.

    Mutta kerran pärttylinä
    tuli niinkuin oikku ajaa
    taikka muisto mieltä ohjaa,
     etsi, raukka, rauhan majaa.

    Seisoi Kärnä kartanolla,
    viekkahasti silmä vilkkui,
    tunsi syynsä sydämessään
     vaikka irstas ääni ilkkui:

    »Missä on nyt Hilpan heili!»,
    niin hän pilkkas heikkopäistä.
    »Unta näin mä, tyhmä neitsyt,
     petollisen pojan häistä.

    Miss' on Kärnän kultakruunu,
    silkkivyöni kultasolki!»,
     houri Hilppa, Kärnä karjui,
    mustana hän maata polki.

    Hilppa naurain kujaan juoksi,
    katsoi taakseen, tieltä kääntyi,
    kolme päivää metsää harhas,
     sinne rämeen rantaan nääntyi.

    Siitä asti ei oo Kärnä
    monta tyyntä yötä maannut,
    käy kuin vanha valapatto,
     kirkoss' ei oo rauhaa saanut.

    Kun hän sieltä kotiin kulkee,
    syrjään synkän katseen luo hän,
    vaimoltaan hän salaa syitä,
     yksin käy ja yksin juo hän.

    Öin hän nousee vuoteeltansa,
    taijatkaan ei tautiin auta,
    katsoo, katsoo kirkkomaalle,
     vait kuin yö on, vait kuin hauta.





ISON TALON POIKA.


    Hän on ison talon poika ja tuhlaajapoika,
    saa manttaalit kerran ja mannut,
    isä raatoi ja raahasi, kylvi ja kynti,
     tämä tikkua ristiin ei pannut.

    Hän on hulivili hurja, on remseän reima,
    lyö nakkia, pöydällä olvet,
    yötansseissa hihkuu otsalla tukka,
     käsi puuskassa, puhdissa polvet.

    Hevoshuijari on hän ja markkinamies,
    humun höyryssä mieltä ei karmi,
    mitä sanoo pappi ja vallesmanni, —
     mut isästä aina on harmi.

    Olis ukko jo rahju ja raihnas ja kuuro,
    sais vaarina näppiä nuolla;
    ja kerran jos luovutti mannut ja maat,
     niin saisi se vaikkapa kuolla!

    Tukit samppanjavirrassa silloin uis
    ja mäiskyisi männikönlaidat;
    olis pojalla vitjat ja ankkurikellot
     susiturkit ja simsettipaidat!

    Joka yö sitä talossa mässättäis,
    että kuuluisi kirkolle saakka!
    Joka juomaripoika se yösijan sais,
     joka maantien naikko ja naakka!

    Niin vintiö vieraille kerskailee,
    mut toista hän tolkkaa koissa:
    isä pellolle ajaa pampullaan,
     pojan röyhkeys on nyt poissa.

    Hän on pelko, kun piiat pilkkailee
    ja nauravat, katsoen kirnuun.
    Mut annas, hän ruoskalla kostaa sen,
     kun orhi se maantiellä hirnuu.

    Kun ukkeli kuollut ja kuopattu on,
    niin riemulla ei ole rajaa:
    Pois alta, te loiset ja lenkarit, hii,
     hei, ison talon herra kun ajaa!




VANHASSA PAPPILASSA.


    On iltakellot jo hiljaa soineet,
    on pappilassa jo melu laannut,
    ja rovastilla on hyvä mieli,
     hän saunass' äsken on kylyn saanut.

    Hän keinustuolista leposohvaan
    ja leposohvasta keinustuoliin
    nyt siirtyy arkana arvostansa
     ja vaipuu sunnuntaisaarnan huoliin.

    Hän miettii, miettii, mut järki seisoo,
    on elo syntiä, kuonaa, kaarnaa,
    hän saunass' aatteli helvettiä,
     niin usein laittoi hän siitä saarnaa.

    Mut vaikka kuinka hän siitä pauhaa,
    ei seurakuntaa saa tunnonvaivaan,
    ei piinaa helvetin usko kukaan,
     ne hylkää senkin kuin ennen taivaan.

    Hän kuulee... iltaista valmistellaan,
    sais saarnan valmiiks jo kohta puoliin,
    taas siirtyy rovasti leposohvaan
     ja leposohvasta keinustuoliin.

    Ei hiisku kyökissä sisäpiiat,
    kun vanha ruustinna varpain kulkee,
    hän pyyhkii miehensä lipereitä
     ja vaatekaappien ovet sulkee.

    Mut kirkkoherra vain hikoo hiljaa,
    on paljon huolta ja virkavaivaa,
    hän tylsän kynänsä kastaa tolppoon
     ja vanhat paperit esiin kaivaa.

    Hän haistaa ovesta paistinkäryn,
    hän keinustuolissa kiikkuu, kiikkuu,
    ja vanha kello se hiljaa naksaa,
     niin aatos raskaasti lepoon liikkuu.

    Niin, — yhtä samaa ja yhtä samaa,
    hän loppuun saarnas jo kaikki aiheet,
    hän lapset kastoi, hän naitti, hautas,
     niin vieri vuodet ja ihmisvaiheet.

    Mut hiljaa ruustinna kyökkiin kulkee,
    hän varoittaa ja hän hyssyttääpi:
    »hys, hiljaa, rovasti kyhää saarnaa,
     mut teidän työnne vain kesken jääpi!»

    Mut rovastilla on mieli muussa:
    ois aika saada jo pala suoliin,
    taas levotonna hän siirtyy sohvaan
     ja leposohvasta keinustuoliin.

    Mut onhan hänellä vanha saarna,
    jos sitä muuttaisi tekstin mukaan,
    jo siit' on vuosia —, ken sen muistaa,
     ja tokko sitä ees kuulee kukaan!

    Hän hymyy kuvalle Melanchtonin,
    sen saarnan käänsi hän postillasta, —
    hän kynän laskee ja huokaiseepi,
     ja tuoli lakkaa nyt liikkumasta.

    Ja alas otsalta »lasit» liukuu,
    jo uni raukea silmät sulkee,
    kun piiat kyökissä kuiskuttaapi
     ja varpain ruustinna yhä kulkee.

    Soi paistinpannujen riemun räiske,
    ja vanha kello se käy ja kukkuu,
    kun vanhan pappilan vanhaan tuoliin
     nyt ukko kuorsaten hiljaa nukkuu.




MUISTOJEN LAULU.


    Soi sielussani kotiseudun kieli,
    kuin kansa sen nyt olen umpimieli
    ja kärsin kaiken hiljaa yksiksein
     ja mietin, mit' en tehnyt, mitä tein.

    Ja kun ma kohtaan kotipuolen miehen,
    taas aatokseni eksyy umpitiehen,
    ne koitin maailmalla unhoittaa,
     taas mieleni ne vanhaan myrskyyn saa.

    Ma laulan kotiseudun säveleitä
    vaikk' yksin kuljen vieraan väen teitä,
    mua, umpimieltä, vieras vieroaa,
     mun haaveissani hohtaa jäämein maa.

    Sen harmaat kylät, luhdit, tanhut, tuvat
    mun mieleeni kuin ennen kangastuvat,
    nään valkeana kotikaupungin,
     min polut puolet ikää harhailin.

    Nään sinikunnaiden sen ympäröivän,
    sen järvein illoin nään mä ikävöivän,
    sen vanhat talot, vanhan kirkon nään,
     min kultanirkko välkkyy hämärään.

    Nään pyhäpäiväin hartaat harmaahapset,
    nään arkiaskareissaan ihmislapset,
    käy elo hiljalleen, on uuras työ,
     niin lempeästi tuutii lepoon yö.

    Ja korkeimpana yli taloin muiden
    nyt kohoavan yli vanhain puiden
    ma kummullansa tiedon templin nään
     kuin ruusulinnan valon välkkeessään.

    Sen nuorukaiset näki nuorta untaan,
    sai aatos avartua ihmiskuntaan,
    sen nykykohtaloihin, muinaisiin,
     yötaivaan tähtihin, maan uumeniin.

    Siell' oltiin leikin satukuninkaita,
    suur'haaveet harhas meriä ja maita,
    mut kalleimmaksi kävi isänmaa,
     sen entisyys ja mik' on tulevaa.

    Niin nousee mieleen vanhat, rakkaat kuvat,
    ne läpi aikojen vain kirkastuvat
    kuin oudon kiintotähden näkisin,
     mi välkkyy yli kotikaupungin.

    Se loistaa kera taivaan tähtisarjan,
    se välkkyy ohi joka talon harjan,
    kun ilta pimenee, se rauhan tuo,
     se maiseen eloon ikikatseen luo.

    Te Hämeen metsät hiljaiset, kuinka rakastankaan teitä,
    te ootte mulle soittaneet maan alkusäveleitä,
    te ootte mulle kertoneet vuossatain tarinaa,
     se tarina niin vanha on kuin vanha on tää maa.

    Teiss' asuu vielä koskematon rauha, pyhä suuri,
    teiss' sykkii kaiken kauneus ja elon syvin juuri,
    ja voimaa mulle humisseet on korven jättipuut,
     kun ei ymmärtänyt maailma, ei ihmiset, ei muut.

    Ma nousin vuoren myrskyihin ja etsin jyrkänteitä,
    te metsät, kaipaan kalvettanne, rauhan säveleitä,
    oi, koska, salo sininen, taas kuulen huminaas,
     maa-emo kallis, koska painan pääni syliis taas!

    On maailman meno levoton ja siellä myrskyt pauhaa,
    te metsät, metsät hiljaiset, ma teiltä etsin rauhaa,
    ma tahdon, tahdon nukkua kun poika metsämaan,
     ma tahdon, tahdon herätä taas honkain huminaan.

           *       *       *

    Aamuni maa!
    Siellä lasna mun kehtoni häilyi,
     siellä nuorena vuorelle nousin
    ma kamppailuun,
    siellä miehenä suvantoon sousin
    hohdossa kuun,
     siellä päiväni kirkkaina päilyi.

    Lempeni maa!
    En sua unhota, unhota milloin,
     näin harmaat luhdit ja pellot,
    maat karjojen,
    kuulin niemies kalkkavat kellot
    kylän karjojen,
     kävi polkua impeni illoin.

    Unteni maa!
    Siellä miettien painuin ma yöhön,
     sain tahdon, tiedon ja taidon,
    syvän syntyjä hain;
    maa-emo, sun rinnoistas maidon
    ma juoda sain,
     sain voimia miehen työhön.

    Ehtooni maa!
    Sain kuin äidiltä hellän nuhteen,
     sua kiitän, kun kestin ja voitin,
    maa lauluni loi.
    Soikoon hiljainen, sammuva soitin,
    sulle soittoni soi
     tullessa elämän viimeisen puhteen!




HYVÄSTIT HÄMEELLE.


    Hyvästi, hyvästi, kulkuset soivat,
    hevonen kiitää jo ylitse jään,
    rannalla männyt nyökkää päätään,
     kartanon päädyn vielä mä nään!

    Hyvästi, keinu, mi kuurassa mäellä
    seisot ja muistelet kesääsi nyt,
    hyvästi, hanget ja metsäiset polut,
     joill' olen hämyssä hiihdellyt!

    Hyvästi, Hämeen hämyisät illat,
    kaukaiset vaarat ja vehkaiset suot,
     joita ma erässä kiertelin aamuin,
    tuuli, sä sieltä nyt viestisi tuot!

    Hyvästi, kylä, mi harmaana uinut
    rannalla, missä mä ikävöin,
    hyvästi mylly, mi rannalla puron
     jauhelit jyviä, joita ma söin.

    Hyvästi, kuja, miss' illoin ma kuljin,
    impi, sun kanssas ja unelmoin,
    neitsyytes nuoruuden elämännesteen
     kun minä huuliltas juopuen join.

    Vielä nyt haikea valkea tuikkii,
    impeni ikkunan välkkyvän nään
    ohitse niemen, nyt se jo sammui;
     hevonen hölkkävi hämärään.

    Ympäri metsät huokaa hiljaa,
    luminen holvi ja kristallipuu,
    kiidän kuin ohitse valkean kirkon,
     urut kun soi ja on joulukuu.

    Hyvästi, ehkä nyt viimeisen kerran
    heitän ma lapsuuden muistojen maan,
    kauvan ma sielussa kuvasi kannan,
     en sua unhota milloinkaan!




KORVENKÄVIJÄN UNELMA.


    Niin ma soisin elämäni käyvän,
    kun yön myrsky sielussani pauhaa,
    kadotuksen kaupungeista lähden,
     etsin metsäin suurta, syvää rauhaa.

    Majan rakentaisin järvenrantaan,
    missä yksinkertaisena kansa
    elää omaa luonnon elämäänsä
     tyynnä, tasaisena tavoiltansa.

    Majan eessä pihlajani kukkis
    helluntaiksi, kun on tyyni ilta,
    talven tullen siinä tilhit tirskuis,
     toisi viestin Lapin tunturilta.

    Sorja sormikannel polvellani
    laulelisin vielä, mitä voisin,
    kaikki korulaulut kuolettaisin,
     uusin, suorin soinnuin tarinoisin.

    Voimallisna vanhuuttani oottain
    katsoisin kuin suureen satulehtoon,
    päivä majan yli vaeltaisi
     kunnes löisi hetki elon ehtoon.

    Saisi paistaa korkein pyhäpäivä,
    tähkät terää nostais kesän kultaan,
    vuosisataisvanhat kellot soittais
     rakkaan kotiseudun pyhään multaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75885 ***