path: root/75831-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75831 ***

language: Finnish




VIISI VUOTTA ELÄMÄSTÄNI 1894—1899

Kirj.

ALFRED DREYFUS


Suomennos ranskankielestä (Cinq années de ma vie)





Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uuden Kirjapaino,
1901.






Minä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä
vuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.

Ne seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894
ja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n
oikeudenkäyntiin saakka.

A.D.





Lapsilleni.




I.


Minä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni
kului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan
rakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon
alaisena.

Ensimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870
vuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja
meidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.

V. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin
ulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun
Fontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi
31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883
lopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon
Pariisissa.

Syysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen
tykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen
keskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti
Lucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja
urhoollinen puoliso.

Kihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun,
johon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä
huhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta
1892 arvosanalla "hyvin hyvä" ja puoltolauseella pääesikuntaan.
Järjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta
minun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa,
johon astuin tammik. 1 p:nä 1893.

Loistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti
ruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta
perhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja
vivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka
vietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset,
ensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään
taloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten
kanssa ja vaimoni perheen kanssa.

Koko elämä näytti hymyilevän minulle.




II.


Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt
onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta
kodissani.

Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa.
Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään
vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.

Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä
1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella
sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua
"sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta
päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus
sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani
virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään
merkitystä.

Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista
appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina
ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä
perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.

Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka
silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata
minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna
tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi
onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan
sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä
ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.

Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen
pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut
liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen
ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut
vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut
työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani,
sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen.
Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut
pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani
sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön
eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa.
Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä.
Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa
ja arkivario Gribelin.

Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali
tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä,
pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti
pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin.
Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du
Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun
ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät
kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin
olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "_bordereau'n_" nimen.
Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!"
(Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän
tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä
vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun
teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas
muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n
silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo
oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona.
Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä
vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi
vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."

Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua
uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on
tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en
kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa.
Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän
että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta.
Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu;
siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.

Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja
huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te
olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni
juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin
katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään
elämässäni oikeuttanut.

Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia
taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille:
"Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin:
"Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te
väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat,
vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.

Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi
seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo
itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon
takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri
Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten
kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä
useampana päivänä olemaan.

Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli
vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena,
kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia,
kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua
muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.

Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina
vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain
minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.

Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä
synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku
tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan
kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.

Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan
päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja
rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.

Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain
tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti
velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.

Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat
kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän
tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario
Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä,
vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta
kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä
oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia
hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän
poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien
arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista,
joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en
saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin
täydellisessä pimeydessä.

Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan
pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut
paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa
haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä
puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka
kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja
erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se
minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy
sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."

Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du
Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin
kutsuttiin "bordereau'ksi".

Minä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.




III.


Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky
sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto
kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni,
teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.

Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier
tutkintokäskyn alle.

Tutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa,
majuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta.
Hänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo
ensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus
oikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä
kanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki
muu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut
toimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin
edullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön
tiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen,
joka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä
viimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä;
poliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle,
hävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin
poliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v.
1899.

Seitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua
yhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen
syyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun
asettamistani syytteenalaisuuteen, koska "epäluulot ja arvelut olivat
kylliksi perusteltuja". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen
vastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra
Gobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat
lausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja
Charavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n
ja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut
asiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten
perustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay
juhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.

Jouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali
Saussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin
tuomioistuimen eteen.

Silloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra
Demange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on
tukenut minua kaikissa koettelemuksissani.

Minulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain
minä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.

 Tiistaina joulukuun 5 päivänä 1894.

 Rakas Lucieni!

 Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu
 minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä
 19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.

 Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko
 maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.

 Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko
 elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka
 jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään
 kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä
 luulen olevani julman painajaisen vallassa.

 Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen
 ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt
 velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen
 synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan
 lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa
 hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle:
 "Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava
 koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi."

 Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä
 iltana.

 Syleilen sinua tuhannesti, rakkauteni ja kunnioitukseni osoitteeksi.

 Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä
 enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.

 Alfred.

Iltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni
seuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli
tuomarien! oikeudentuntoon.

 "Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua.
 Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.

 Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä,
 on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin
 ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja
 rakkaille perheillemme.

 Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia.
 Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että
 minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.

 Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on
 rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja
 tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka
 tuntevat minut.

 Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani
 ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti,
 rakkaani, eläkä huolehdi mistään.

 Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas
 toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät
 — — —

 Alfred".

Jouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin
sulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta;
minä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että
minun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.

Kun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin
seuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut
aavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala
painajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua
syytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä
vääräksi.

Minä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri
kuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava
viattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen,
katselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.

Heidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart,
sotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.

Minua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja
pöytäkirjuri Valbealle.

Ensimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja
julkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi
keskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun
mitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni
vaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota
heidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja
puolustaa kunniaani.

Minä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista
todistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme,
joka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan,
samana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti
että tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja
selitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs
henkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena
ylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen
hän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä
löi hän rintaansa ja huudahti: "Kun upseerilla on salaisuus päässään,
ei hän usko sitä päähineelleenkään." Sitten hän kääntyi minuun päin
ja karjasi: "Ja petturi on tuo tuossa!" Kiivaista vastaväitöksistäni
huolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis
voinut todistaa niitten olevan vääriä.

Minä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi
puhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita
eroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en
pannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta
hullun työltä.

Kaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei
mitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.

Neljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario
muut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän
paperin, heilutti sitä ja sanoi:

"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit
ottakoot suurennuslasinsa."

Asianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan
käsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista
ristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin,
kuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.

Olin varma tulevani vapautetuksi.

Minut tuomittiin.

Neljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat
antaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että
niiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana
ja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut
minuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.

Nämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä
tuomareille oikeussalissa.




IV.


Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia
surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia
keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin
paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä
lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.

Seuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:

 Joulukuun 23 p. 1894.

 Rakas!

 Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä
 tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa
 verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi,
 rakkaani, yötä ja päivää.

 Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta
 elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi
 tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.

 Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan
 sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko
 voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa
 minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.

 Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.

 Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni
 ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.

 Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin
 jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi
 pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on
 estänyt kättäni.

 Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää
 sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä
 koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä
 siveellistä piinaa.

 Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.

 Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus,
 penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko
 omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty.
 Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.

 Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita
 vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.

 Alfred.

 Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää
 voitaisi sinulta kieltää.

Joulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:

 Joulukuun 23 p. 1894.

 Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan
 kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua.
 Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti
 tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten
 etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät.
 Sinä olet saapa hyvitystä.

 Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt
 sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi
 ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin
 sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon,
 että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla
 varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne
 tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun
 seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja
 sen minä teen.

 Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.

<tb>

 Joulukuun 23 p. iltasella.

 Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut
 tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin
 lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä
 lohdutusta.

 Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas,
 rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka
 esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.

 Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä
 mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme
 toisillemme... kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun
 kestämään elämän vaiheita.

 Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa
 onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni
 sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon
 kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa
 minulle, että kestät sen rohkeasti.

 Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen,
 jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun
 tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä
 todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään
 sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.

 Lucie.

Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion
tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden
edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että
tuomio oli julistettu laittomasti.

Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni
ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon
rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa
käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua
ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.

 Jouluk. 24 päiv. 1894.

 Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten
 tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua
 hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien
 murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia
 päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka
 hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua
 hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille
 pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen
 onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu
 mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme
 toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy
 alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua
 odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa...

<tb>

 Joulukuun 25 p.

 Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi
 ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan
 voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas
 ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun,
 ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi.
 Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään,
 joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla
 ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää
 onnellisia vuosia sinun sivullasi...

 Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja
 minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän
 minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin
 ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti;
 hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin.
 Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme
 uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.

<tb>

 Joulukuun 26 p:nä 1894.

 Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän
 synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi.
 Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut
 repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni
 syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on
 voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene
 voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme
 heittäytyä toistemme syliin...

 Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että
 eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun
 saavutat oikeuden... Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun
 voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa
 minulle voimia.

<tb>

 Joulukuun 27 p:nä 1894.

 Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on
 minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten
 itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka
 hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja,
 vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä
 heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy
 usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan
 valokuvaasi... Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä
 niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin
 taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat
 hyväillä ja rakastaa heitä.

 Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät
 miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki
 ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi;
 kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.

<tb>

 Joulukuun 28 p:nä 1894.

 Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle
 takasin omani... Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus,
 nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi
 pyöveleillesi.

 Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni,
 kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään
 jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on
 aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa
 tulevaisuuteen, voipi kestää paljon...

 Lucie.

Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun
tarkastamisesta ei suostuttu.

Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään,
enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä.
Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.

Heti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:

 Herra ministeri.

 Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas
 selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä.
 Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä.
 Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun
 pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä
 minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.

Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin
hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että
minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.

 Joulukuun 31 p. 1894.

 Rakas Lucie!

 Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon;
 pyydä heti päästä käymään luonani.

 Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon
 arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten
 kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta...

 Alfred.

Vaimoni vastasi:

 Tammikuun 1 p:nä 1895.

 Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta... Ehkä
 huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi
 olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas
 ystävä... Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei,
 tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita
 sinun on kärsittävä.

 Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin
 muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä
 julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä,
 joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos
 oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei
 tule ilmi.

 Lucie.

Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme
vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä
kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen
aitaa ja minä toisella puolen.

Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta
tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä
häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan
päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat
kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru
ja kipu olivat niihin jättäneet.

Sitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:

 Keskiviikkona kello 5.

 Rakas.

 Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että
 saisit ne huomenna, kun heräät.

 Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon
 lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat,
 laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten
 vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma:
 kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en
 pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani
 olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän.
 Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän
 vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden
 aikana...

 Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja
 voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy
 yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset
 kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä
 minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon
 pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä
 säikyttää.

 Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä
 hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen
 häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että
 panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.

 Alfred.

Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa.
Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti
pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen
työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.

Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä
hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua
odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:

 "Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo
 saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän
 hyvää.

 "Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä
 olet minulle tuottanut.

 "Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin
 että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."

Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan
rakkauden minä tunsin.

Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin
täytäntöön kahden päivän perästä.

 Torstai-aamuna.

 Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi
 ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta
 isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut
 sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän
 rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus
 kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden
 säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette
 kanssani... Jatkakaa siis.

 Alfred.




V.


Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän
julman piinan osoittamatta heikkoutta.

Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun
ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki
muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja
katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin
käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan,
josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut
ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja
kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin
parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta
minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää
siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta
1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen,
olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.

Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä
keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.

Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä,
komensi; kunniaa!

Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni,
ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.

Heti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:

"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä.
Eläköön Ranska, eläköön armeija!"

Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi
sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja
hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien
putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä
mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle:
"Minä olen viaton!"

Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä
kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten
heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta
tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista
käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.

Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen!
lopussa; minä ainakin luulin niin.

Tämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.

Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse
poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen
ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia
vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.

Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani
salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän
aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut
teljettiin selliin.

Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan
tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko
sen ajan, minkä minä olin vankilassa.

Vaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.

 Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.

 Rakas.

 En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun
 surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.

 Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen
 puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen
 mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta
 on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan
 kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti,
 mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa...

 Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme
 onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa,
 kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni
 on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin...
 luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni
 vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset
 silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä
 varten siellä olin.

 Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea
 niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi,
 olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä
 mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin!
 En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti
 katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on
 surkeinta, että petturi en ole minä!...

<tb>

 Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.

 Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin,
 koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä
 tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin
 nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.

 Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken
 tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani
 kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei
 ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan
 jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden
 aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.

 Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo
 sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä
 ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä,
 jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää
 halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!

 Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua.
 Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun
 tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto
 näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten
 muistoon painuneena.

 Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle
 voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata
 sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä
 ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan
 syleillä sinua...

 Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin
 onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä
 ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta
 niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä...

 Lucie.

Santé'n vankilasta:

 Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.

 Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin
 surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni
 jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä,
 mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on
 minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän
 lähellä omaani.

 Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita
 velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on
 saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka
 ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit
 kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.

 Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi
 ja ajatella vain velvollisuuksiasi...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.

 Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta.
 Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät
 hetket... Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa
 lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen
 siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki
 surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi.
 Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin,
 että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma
 että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me
 olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme,
 aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin
 olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi,
 elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi
 ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua
 rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua
 rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä
 rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi...

<tb>

 Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.

 Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi,
 saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin
 siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä
 en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä
 tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on
 minulle yhdentekevää.

 Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle
 toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua,
 kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan
 puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata
 sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi.
 Antaisin siitä vaikka mitä!

<tb>

 Tammikuun 7 päivänä iltasella.

 Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen
 vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni,
 koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että
 rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun
 kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi.
 Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki
 ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on
 omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä
 tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän
 jaloon tarkoitukseen...

 Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista
 erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja
 meidän ponnistuksemme tulevat menestymään...

 Lucie.

<tb>

 Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

 ... Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa
 yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi,
 armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja
 jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin
 sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani,
 jota en ole koskaan pettänyt...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

 Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni
 oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki
 minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin
 pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat
 sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina...

 Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja
 tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella
 kuinka onnellinen olen...

 Lucie.

Santé’n vankilasta:

 Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.

 ... Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen,
 kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.

 Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan
 rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla
 marttyyrinkin rohkeus?...

 Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti
 kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja
 julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani...

<tb>

 Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

 Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta
 levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen
 jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta
 perheestämme... ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota
 kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

 Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen
 kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni.
 Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi,
 mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten
 ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän
 sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja
 hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla...

 Lucie.

Santé’n vankilasta:

 Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

 Anna anteeksi, että minä välistä valitan... Mutta minkäs minä sille
 voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä
 vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin,
 rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi
 vapisee surusta niinkuin minunkin.

 Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun
 minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä
 oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta,
 ihailtavia lapsia... sanalla sanoen: meillä oli kaikki.

 Ei yhtä pilveä taivaan rannalla... ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton
 salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen
 painajaisen.

 Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä
 halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös
 peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön... Ah! Kaikki
 muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki
 häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin
 tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.

 Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle
 sanotaan että hän on petturi... mutta minä tahdon elää, jotta se saisi
 tietää, etten ole petturi.

 Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä
 tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan
 ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin
 kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota
 minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana...

 Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa
 minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja
 rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää
 lapsillemme.

 Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta
 lepäämättä...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

 Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta
 kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut
 puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin
 tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen,
 kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä
 uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on
 ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta,
 joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme
 täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa
 kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua
 epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus:
 aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka
 auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut
 kunniamme.

 Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän
 olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein
 onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.

 Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita...

<tb>

 Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.

 Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun
 teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en
 voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka
 voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja
 ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin,
 meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo
 leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee
 erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia
 lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään
 onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka
 uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun
 pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen.
 Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä
 tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen
 heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat
 tuntemaan elämän suruja...

<tb>

 Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.

 Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja
 rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi
 sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se
 tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi
 tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi;
 kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua
 kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä...

<tb>

 Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.

 Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme
 yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan
 aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat!
 Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan
 iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi
 teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua,
 mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään
 vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen,
 ansaitsemattomaan kärsimykseen...

 Lucie.

Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat
vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.

 Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.

 Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman
 päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään
 kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä
 kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani
 saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi,
 että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta
 surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin
 vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,

 Lucie.

Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään
lähdöstäni.




VI.


Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin
siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni
ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut
merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä
ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän
perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä;
käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt
kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka
oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle,
käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni,
niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes
ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in
rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän
kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille,
jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä
että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin
ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet
ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni
kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman
kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen
päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä
ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n
saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.

Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla
katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan.
Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain
ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin
tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät
vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja
supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota,
jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja
koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä
odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön
lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja,
maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun
täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon
melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta.
Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja
sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin
tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken
aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin
lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun
väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä
huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka
tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa.
Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla
kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.

Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja
rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut
vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini
oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja
käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!

Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni
vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut
kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän
aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan;
olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli
vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini
vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona,
heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.

Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata
vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja
minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla
ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.

Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä,
kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta.
Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden
tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan
vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki
vahdit paikoilleen pitkin aitaa.

Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen
mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:

 "Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.

 Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla
 vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi
 sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot
 sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan.
 En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä...

 Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin
 asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille
 perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2)
 kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani...

 Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta!
 Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle,
 sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.

 Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve.
 Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä
 rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka
 eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.

 Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun
 hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua
 jne.

<tb>

 Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.

 Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin
 tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden
 eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö
 minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta
 jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini,
 minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas
 ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte
 olisivat uskoneet viattomuuteni!

 Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko
 yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia
 vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta
 minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon
 tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan,
 niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa
 ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että
 jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen
 juttuun...

 Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä
 päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan
 sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on
 se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä...

 En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun
 näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset
 sydämeni syvyydestä...

<tb>

 Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.

 Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä
 ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa
 heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien;
 minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni...

 Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani
 sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun
 kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä
 olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri.
 Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja
 minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä... Mutta voi! kaikki
 ympärilläni on todellisuutta...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.

 Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun
 en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta
 tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia.
 Se on julmaa.

 Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä
 rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja,
 jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi...

<tb>

 Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,

 ... Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja
 minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa,
 muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta... Sinun on
 täytynyt kestää hirveät hetket!... Mutta kansajoukon käytös ei minua
 ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka
 elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin
 suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on
 tapahtunut suuri mielenmuutos.

<tb>

 Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.

 Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole
 kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja
 terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta...

 Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi
 kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin
 kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä
 liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin
 saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon
 kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme,
 koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä
 järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.

<tb>

 Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.

 Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja
 sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten
 Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä.
 Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin
 armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle
 joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen
 mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton?
 On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin
 tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa
 terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin...

 Lucie.

Re'n saarelta:

 Tammikuun 24 p:nä 1895.

 Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä
 minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille
 molemmille!...

<tb>

 Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.

 Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana
 ilmaisee kipua...

 Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen
 menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki
 tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani
 niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan
 tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta...

 Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä
 kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy
 elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen
 tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran
 tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää,
 että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta
 kenenkään kunniaa sen yläpuolelle...

 Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa
 viikossa...

<tb>

 Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.

 Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni,
 kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja
 keskustelemalla sinun kanssasi...

 Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde
 surun sortamaan sydämeeni.

 En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun
 muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja
 toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.

<tb>

 Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.

 Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat
 onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään
 kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti
 oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin
 kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista
 ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä
 luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni,
 vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun
 puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni!
 Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys...

 Alfred.

Vaimoltani:

 Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.

 Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini,
 minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle
 kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni
 monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä
 sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä
 ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin.
 Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla
 kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten
 sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole
 kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa
 nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu...

<tb>

 Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.

 Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi
 iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni;
 rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja
 sinusta ja olin sairas levottomuudesta.

 Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen
 valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy
 saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä
 ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme
 siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat
 onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat
 osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi,
 hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi...

 Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi
 pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka
 puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän
 molempien on taisteltava.

 Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia,
 joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa
 otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen
 ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli
 hartaasti...

<tb>

 Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.

 Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä
 elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.

 Lucie.

Ré'n saarelta:

 Helmikuun 3 p:nä 1895.

 Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o.
 kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut
 että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana...
 Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni... Olen tehnyt
 kaikenmoisia tuulentupia.

 Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea
 vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani,
 johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut,
 oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa
 kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!...

<tb>

 Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.

 En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan
 mahdotonta kuvata tuskiani.

 Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän
 sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa
 puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun
 täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä
 ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän
 isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma
 kohtalo muserti.

 Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää,
 saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään
 vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.

 Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me
 tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä.
 Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä
 täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.

 Alfred.

Vaimoltani:

 Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.

 Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä
 minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä
 sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja
 öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi
 lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia...

 En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä
 Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle
 eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.

<tb>

 Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.

 Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta
 olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin
 vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte.
 Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni...

 Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.

 ... Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen
 miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan
 ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan
 se itkettää.

 Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä
 pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet...

<tb>

 Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.

 Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt
 matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään
 tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani
 jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt
 nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä
 hitaammin.

 Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani
 sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua,
 lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän
 itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi...

<tb>

 Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.

 Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä.
 Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt
 kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi
 hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään
 ole mitään sinun tuskiisi verraten...

 Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä
 kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä
 tahdo siitä luopua.

<tb>

 Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.

 Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä
 luonasi kaksi kertaa viikossa.

 Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten
 ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.

 Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä
 päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus;
 sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa
 surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa
 pikaisesta oikeuden voitosta...

 Lucie.

Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti
kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran
helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin
kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia
oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo
ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli
keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle,
jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.

Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka
koski juttua.

Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän
sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla
vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.

Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin
selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka
meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt,
molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti:
totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.

Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti
sitte Pariisiin.

Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme
viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.

Ré'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.

 Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.

 Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet
 sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.

 Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja
 miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.

Vaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:

 Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.

 Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin
 sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt
 mitään tulostani!...

 Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä
 olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta
 niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan
 kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin
 mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi
 että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi,
 kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi...

 Lucie.

Ré'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:

 Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut
 vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)

 Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu
 niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat
 piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä
 olin aikonut sanoa...

 Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle?
 Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi
 kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo
 olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;

 Tahtoisin puhella paljon lapsista...

 Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni
 kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta,
 ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.

 Alfred.

Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen
kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun
luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti
hänen pyyntönsä.

Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme
jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä
käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta
valmistautumista kuin koota kapineeni.

Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin
minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä
sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos
Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin
"_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä
virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.

_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun
vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli
vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara —
melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta.
Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.

Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen
tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut
syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita
olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne
minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta
niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini
nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.

Seuraavana iltana nosti _Saint Nazaire_ ankkurin.




VII.


Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti
avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni
oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa
säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi
sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle
sanaakaan.

Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä
kannella kahden sotamiehen vartioimana.

Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että
lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua
vietiin.

Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme
maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta
missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä
paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat
olevan Guyana'n läheisyydessä.

Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein
neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa,
koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun
vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset
varustukset.

Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin
kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden.
Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön
kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.

Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden
kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.

Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni
asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:

Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu.
Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja
sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään
eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi
ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka
toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä
eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.

Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että
kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä
lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.

Minun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.

Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli
maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten
vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan
paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle,
muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua
aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni.
Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko
vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta
kenellekään mitään.

Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman
viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki
itse.

<tb>

Päiväkirjani.

(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)

(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn
1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei
koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta
1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)

Sunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.

Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni.
Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti
laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen
vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä
tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin
salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!

Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on
jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt
luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen
ymmärrykseen katoaa.

Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset
kuukaudet minua vielä odottavatkaan!

Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen,
josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan
rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala
muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen
epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin
minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä
rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton
ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä
eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli
oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin,
en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia,
jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja
tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta
ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut
aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut
mies.

Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta
elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla,
pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta
seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka,
Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja
huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen
jättänyt palasen sydäntäni.

Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut
minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella
vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi,
joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt,
vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.

Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena;
kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja
usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa
niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton
puolustaa itseäni.

Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin,
joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin
minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen
tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää.
Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!

Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in
saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka
oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli
kauheassa epätoivossa.

Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen
siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut
ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin
puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun
kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se
tullut sinne.

Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni
kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani
hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin
niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa
kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista,
koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut
luonnollinen.

Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut
minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa
hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen
ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua
lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.

Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut
Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea
muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni;
illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut
hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi
sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.

Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen;
minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme
kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa.
Juomana vettä.

Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana,
mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!

Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta
minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme
viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut
sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni
tietoja omaisistani — ei vastausta!

Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni
huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen
asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin
horjuva.

<tb>

Yöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.

Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se
häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka
juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä,
että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni,
olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani
äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää
hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni
minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin
tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.

Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta.
Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä
ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin
tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja
lasteni seurassa.

Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin
jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle
lohdutusta laulaisi.

Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea
silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.

Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa
ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on
tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on
tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden
kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset
tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?

Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että
jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.

<tb>

Samana yönä.

Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä
herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi
kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja
henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen
voimia.

Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta.
Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat
niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella.
Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen
pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu
hyvältä särkyneestä sydämestäni.

Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni
rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta
kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja
hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon
luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en
voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä
purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden
tuntoani.

Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan
unhottamaan.

<tb>

Maanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.

Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat
säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.

Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä
pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja
autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla
kohoaa pasalttiröykkiöitä.

Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä,
hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.

Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut
syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli
ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja
ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän
kanssa juon aamiaiseksi.

Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun
päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista
eikä ruumiillisista kärsimyksistä.

Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on
kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on
niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.

<tb>

Maanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.

Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin.
Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan
lihasopastaan.

Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja
vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte
lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta
säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.

Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku
ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä
minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja
minä kannamme, samaa taakkaa.

Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä
mitään!

Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin
kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen,
minkä hän ansaitsee.

<tb>

Tiistaina huhtikuun 16 p:nä 1895

Viimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.

Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni.
Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden
lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia
velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme
päähän.

Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin,
että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello
kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen,
jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun
silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä,
asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä
täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin
eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa
yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat
murtaneet minut.

<tb>

Perjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.

Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt
taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan
asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan
yhä ylempiä käskyjä.

Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita
löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta
kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!

Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet
otetut takavarikkoon?

Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi
päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön",
huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni
painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä
ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.

Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja
saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä
kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.

Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta
on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä
ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta,
sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan
haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa
puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan
kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi
kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani
takaisin saamiseksi.

<tb>

Lauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.

Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani
kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen
laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani
on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa:
minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan.
Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.

Olen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa
kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi
tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan
presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän
koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla
yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun
hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan.
Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani
nimessä.

Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi,
tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja,
jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia
saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä
suuret määrät.]

<tb>

Yöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.

Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas
Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.

Kuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!

Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen
käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen
tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin
kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.

Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta
asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän
ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti
ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä
joku antaisi luvattomia ilmiantoja.

Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle
luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.

<tb>

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.

Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle
lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi
saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä,
niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.

Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä
syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen
paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät
elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän
kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!

Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat
tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi
onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on
mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä,
aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien
ajatuksien jauhamista!

Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli
kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään,
että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!

<tb>

Maanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.

Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin
villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni
homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan
kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.

Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän
vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin
paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän
saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä
koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan
jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin
viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt
marttyyrit.

Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut
yhtään kirjettä.

Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa,
joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia
leikkasin siinä sormeni.

Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta
mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen
tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se
etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.

Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä
olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että
kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.

<tb>

Tiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.

Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen
hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.

Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin
jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin
puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse
laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.

Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa,
saan vatsatuskia.

<tb>

Keskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.

Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain
itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.

Melkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.

<tb>

Torstaina huhtik. 25 p:nä 1895.

Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä
miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää
heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää
tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen
viimein taskustani.

<tb>

Yöllä perjantaita vasten.

Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten,
kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta
niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat
hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen
kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista,
huoletonta pakinaansa.

<tb>

Perjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.

Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee
sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin
halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä
vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa,
kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.

Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt.
Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.

Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen
tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja
hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on
ollutkin.

Kuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.

<tb>

Lauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.

Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan
päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän
kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän
vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello
8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä
päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on
tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt
aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea
tuntia tulen kanssa.

Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta
oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini.
Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon
kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta
jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin
hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt.
Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin
vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu
kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on
edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni
ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!

<tb>

Sunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.

Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja
myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin
mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä
kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää,
silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.

Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon
siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen
perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka
on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan,
syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on
saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.

Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän
asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt
nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin
johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit
mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!

Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi
sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti,
että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen
puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee
vakituisesti.

<tb>

Samana päivänä klo 7 ip.

Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme.
Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen
hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.

<tb>

Maanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.

En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on
pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole
aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat
kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja
vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä
ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani
vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.

<tb>

Keskipäivällä.

Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin
pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän
ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni.
Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.

Sen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan
kuuma.

Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä
ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren
näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta.
Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman
taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja
lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut
taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.

<tb>

Keskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.

Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten
tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän;
en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi
kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen
puolta yötä.

Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut
teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä
anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä
valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta
ei hyödytä minua vähääkään.

<tb>

Torstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.

Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja
omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni!
Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen
kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että
epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon
varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat
kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä
päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.

Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä
tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!

Täytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!

Minä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.

<tb>

Samana päivänä kello 5 ip.

Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin,
että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni
kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en?
Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen
rakkaudestaan?

Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin
kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja
kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki
kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin
Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he
tietäisivät lähettää ne ministeriöön.

Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin
puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko
yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon
elää.

Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en
niitäkään saanut.

<tb>

Lauantaina toukok. 4 p:nä 1895.

Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja
omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten
voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje
oli helmikuun 18 päivältä.

Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta
kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa,
että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa.
Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.

Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset,
vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja
se on huoli kunniastani.

En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden.
Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla
vielä levottomia minun tähteni.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat
mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle
ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin
kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan.
Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni
antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.

<tb>

Maanantaina toukok. 6 p:nä 1895.

Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään
tietoja kotolaisilta.

Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun
kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni
rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa
sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi,
siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.

Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei
ilmanala eikä voimani salli sitä.

<tb>

Tiistaina toukok. 7 p:nä 1895.

Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee
tukahuttavan kostea kuumuus.

<tb>

Keskiviikkona toukok. 8 p:nä 1895.

Olen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä,
etten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi
tuntia puita rauhoittaakseni hermojani.

Ponnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi
englanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia
päivässä.

<tb>

Torstaina toukok. 9 p:nä 1895.

Tänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin
kahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta.
Minun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.

Minun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua,
ennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus
langeta voimattomuuteen.

Vaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus
ajatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa,
kunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat
lapseni kuolleina.

Hirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja
hermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita
ruumista.

<tb>

Perjantaina toukok. 10 p:nä 1895.

Minulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä
matka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.

<tb>

Lauantaina toukok. 11 p:nä, sunnuntaina 12 ja maanantaina 13 p:nä.

On ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki
vastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka
pitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?

Sitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava,
jonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.

<tb>

Torstaina toukok. 16 p:nä 1895.

Kuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että
veri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin,
sillä en tahtoisi tähän loppua.

<tb>

Perjantaina toukok. 17 p:nä 1895.

Lääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä
päivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja
kaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia,
ettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin,
etten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että
ihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.

<tb>

Lauantaina toukok. 18 p:nä 1895.

Maito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin
parempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa
kiniiniä.

<tb>

Sunnuntaina toukok. 19 p:nä 1895.

Kamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin
vaikutuksesta.

Minä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että
minulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa
ja tahdonlujuutta.

<tb>

Maanantaina toukok. 27 p:nä 1895.

Kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja
hiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen
voimani on suurempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään
asiaan.

Voi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen
ruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.

<tb>

Keskiviikkona toukokuun 29 p:nä 1895.

Sataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa.
Voi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää,
saatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin
kunnolliseen.

Mutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän
rikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi
käsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on
pakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja
sisälmykset ulos.

<tb>

Lauantaina kesäk. 1 p:nä 1895.

Posti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin
tuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten
helmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani.
Oih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.

<tb>

Sunnuntaina kesäk. 2 p:nä 1895.

Ei mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan
hiljaisuus.

Minä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas
omatunto ja oikeus puolellani.

<tb>

Maanantaina kesäk. 3 p:nä 1895.

Minä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja
tykytti niin, että se oli haljeta.

Posti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa
minä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy
tietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.

Petturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko
ruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista
hylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni,
saadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu
viattomuus riemuitsee.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 5 p:nä 1895.

Nämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia
kirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt
viime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei
mitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.

Puoleen neljättä kuukauteen en ole saanut mitään tietoja kotoa.

<tb>

Perjantaina kesäk. 7 p:nä 1895.

Nyt olen saanut paperia ja aikakauskirjoja.

On rankkasade.

Minun päätäni pakottaa kauheasti.

<tb>

Sunnuntaina kesäk. 9 p:nä 1895.

Kaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin
seikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.

Ei vieläkään kirjeitä kotolaisilta.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 12 p:nä 1895.

Tänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat
saapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut
Ranskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla
luokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää
esille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin
tänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi
pitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita
kidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.

Sitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka
yhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.

Kun saarien päällikkö toi kirjeeni minulle, sanoi hän:

"Pariisissa kysytään eikö teillä ole keskenänne sovittua sanakirjaa."

"Etsikää, sanoin hänelle, mitä muuta vielä luullaan?"

"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän
viattomuuteenne."

"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa
itseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat
synnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa."

Meidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta,
mutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.

Minä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä
Cayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta
sen kautta voin minä ylläpitää voimiani.

Kuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan
minut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi
inhimillistä rumuutta!

Minä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita
vaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet
olivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta
sieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa-
ja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen
pitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön
minulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta "jutusta"
ja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea
monen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät
ensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa
arkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne
tarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä
yrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan
ne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä
hyödykseen.

<tb>

 Pariisissa helmik. 23 p:nä 1895.

 Rakas Alfred!

 Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta.
 Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi
 joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua,
 sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten
 niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada
 tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani
 auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan
 kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin
 että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet
 onnetonta, syytöntä marttyyriä!...

 En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja
 päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä
 en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun
 tulet perille!...

<tb>

 Pariisissa helmik. 26 p:nä 1895.

 Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin
 tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä
 myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä
 ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?

 Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja
 rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt
 siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan
 sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata
 mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan
 kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta...

<tb>

 Pariisissa helmik. 28 p:nä 1895.

 En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun
 tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat
 minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat
 suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan
 minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta
 heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan
 kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja
 sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja
 sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia,
 jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.

<tb>

 Pariisissa maalisk. 5 p:nä 1895.

 Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia
 aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan
 odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala,
 kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä
 tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä
 vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat...

 Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin
 vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa
 onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat,
 miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin
 levoton...

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina kesäk. 15 p:nä 1895.

Minun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä
rangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.

Se vasta oli tuskallista.

Viime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä
tilallani.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 19 p:nä 1895.

Kuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä
pahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.

Vähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten
tuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.

Aivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen
tulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä
edes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan
epätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat
lapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko
sieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä.
Minun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.

<tb>

Lauvantaina kesäk. 22 p:nä klo 1 ip.

On mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut
sisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva
kajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne
aikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.

Sitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja
paukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä
paitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa.
Tämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien
kalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.

Milloinka tämä hirveä ansaitsematon kidutus loppuu?

<tb>

Tiistaina kesäk. 25 p:nä 1895.

Vangit tulevat taas saarelle työhön. Minut suljetaan hökkeliini.

<tb>

Perjantaina kesäk. 28 p:nä 1895.

Yhä olen suljettu huoneeseeni noitten vankien läsnäolon vuoksi.

Kooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä
3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan
kärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni
halkeisivat.

<tb>

Lauantaina kesäk. 29 p:nä 1895.

Olen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi.
Tämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani,
jolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua
roistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.

<tb>

Torstaina heinäk. 4 p:nä 1895.

Olen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä
vaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä
päivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25
päivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää
kulkea ministeristön kautta.

Asiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä
paljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä
jokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.

Mutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä
tahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.

<tb>

Tässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan
vaimoltani:

 Pariisissa maalisk. 25 p:nä 1895.

 Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen... Odotan
 kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin,
 sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on
 tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat
 tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.

 Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että
 olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan...

<tb>

 Pariisissa maalisk. 27 p:nä 1895.

 Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä
 ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta
 ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun
 läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä
 vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla
 kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja
 koetan kuvitella elämääsi...

 <tb>

 Pariisissa huhtik. 6 p:nä 1895.

 Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi;
 sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi.
 Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en
 ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä,
 että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta
 edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita
 kärsimyksiä...

 Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin
 sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä
 voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille...

<tb>

 Pariisissa huhtik. 12 p:nä 1895.

 Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä
 on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole
 kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole
 tullut sinulta, se on sangen kovaa...

 Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman;
 se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani...

<tb>

 Pariisissa huhtik. 21 p:nä 1895.

 Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja!
 Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme
 ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme
 täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki.
 Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut
 mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan
 palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada
 onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty
 ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi...

<tb>

 Pariisissa huhtik. 24 p:nä 1895

 En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton.
 Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli
 toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä...

<tb>

 Pariisissa huhtik. 26 p:nä 1895.

 Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä
 mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle
 selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin,
 enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa.
 Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen
 kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut
 vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin
 epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan
 perättömän.

 Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä
 lapsellisella kärsimättömyydellä...

<tb>

 Pariisissa toukok. 5 p:nä 1895.

 Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne,
 ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin
 tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin
 tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa;
 siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini,
 jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on
 ajatteleminen?

 Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku
 raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä
 eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee
 sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut
 luetuksi kylliksi hartaasti...

<tb>

 Pariisissa toukok. 9 p:nä 1895.

 Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa,
 jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi,
 lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä
 sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten.
 Kärsin kanssasi.

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina heinäk. 6 p:nä 1895.

Elämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan
alaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta
minun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 7 p:nä 1895.

Vangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä
päivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä
vedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 10 p:nä 1895.

Nyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla
kulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle
paikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua
ruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä
kahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa
250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä
kielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin
Cayenne'sta.

Pysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen
verran kuin kestän.

<tb>

Perjantaina heinäkuun 12 p:nä 1895.

Ei tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti
minua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta
tulevia säilykkeitä.

Mutta mitäs siitä?

Minun hermoni, aivoni ja sydämeni, nehän ne kärsivät!

Mahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa
päivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten
ajatuksiani.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Sain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin
sangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin.
Minua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan
olisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin
kunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen,
arvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että
minä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni,
niin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä,
jona asia valkenee.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 14 p:nä 1895.

Joka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut
kunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on
sellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 16 p:nä 1895.

Kuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan
paljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.

Suurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista!
Viime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.

Mitä minun vaimoni ja lapseni tekevät tällä aikaa?

Haudan hiljaisuus vaan vallitsee ympärilläni.

<tb>

Lauantaina heinäkuun 20 p:nä 1895.

Päivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman
päivän toivossa.

Ainoana työnäni luen vähän englanninkieltä.

Tämä on haudassa olemista ja vielä kamalampaa, kun sydän oli matkassa.

Iltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun
tulee kuume.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 21 p:nä 1895.

Olin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä
paljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 23 p:nä 1895.

Tämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin
kolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon
taistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä
päätöksen.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 24 p:nä 1895.

Minut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä
miellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien
ajatustensa ja tunteitteinsa kanssa!

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 28 p:nä 1895.

Posti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin
Cayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja
tarkastettu Ranskassa.

<tb>

Maanantaina heinäkuun 29 p:nä 1895.

Yhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä
kanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen
malttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.

<tb>

Saman päivän iltana.

Raskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin
tiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä
kestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen
mennessä.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 30 p:nä 1895.

Yksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen,
jonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä
kaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä
tarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 31 p:nä 1895.

Koko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan
kärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle
kirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy
sen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?

<tb>

Torstaina, elokuun i p:nä keskipäivällä.

Posti tuli Cayenne'sta tänä aamuna neljänneksen yli seitsemän.

Tuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut
mitään.

<tb>

Puoli viisi iltapäivällä.

En vieläkään mitään. Odottavan aika on pitkä.

<tb>

Kello 9 iltasella.

En ole saanut mitään. Katkera pettymys!

<tb>

Perjantaina elok. 2 p:nä 1895, aamulla.

Olen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti
taistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen
pohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää
heikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.

Ei saa hetkeäkään olla yksin suruineen!

Nämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että
ruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä
suruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä
kulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.

<tb>

Kello 7 iltasella.

Minun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei
mitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se
salaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.

Minun on vielä kärsittävä.

<tb>

Tässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2
päivän iltana:

<tb>

Pariisissa heinäkuun 6 p:nä 1895.

Minä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä
sinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton.
Laiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä
vieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen
jännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun
luonasi, kuulun sinulle kokonaan...

<tb>

Pariisissa heinäkuun 7 p:nä 1895.

... Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät
kirjeesi... Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä
ylläpidät minua... Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna,
vaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja
luottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin
erillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän
päästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää
samaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta
rakkauttani.

Minä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle
lohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata
sinua...

Lucie.

<tb>

Kun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen
vastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei
suostuta.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina elokuun 3 p:nä 1895.

En ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat
minut aivan kokonaan.

Näin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille
mitään.

<tb>

Sunnuntaina elokuun 4 p:nä 1895.

Minä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja
villahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta
tekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja
muita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että
olen saanut takaisin kunniani.

Mutta miten äärettömän pitkiä nämä päivät ja yöt ovat!

Minä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei
siis ole mitään lukemista.

En puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on
eräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]

Minä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista
liikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas
selittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut
miettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat
kohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata
aivojani.

<tb>

Maanantaina elokuun 5 p:nä 1895.

Lämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän
kuukauden kidutuksesta.

<tb>

Lauantaina elokuun 10 p:nä 1895.

Minä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät
surkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko
inhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa
kauheissa oloissa.

Saat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä
taistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä
että olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni
näin pitkää ja vaikeaa kidutusta.

Pysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja
auttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.

Kun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina
kulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.

<tb>

Maanantaina syyskuun 2 p:nä 1895.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä
hyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on
epätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona
sinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.

Toivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen
pyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman
kipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.

Odotan postintuojaa.

<tb>

Perjantaina syyskuun 6 p:nä 1895.

Eikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä
kärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!

Ja minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun
vaan sydämeni tykyttää!

<tb>

Lauantaina syyskuun 7 p:nä 1895.

Sain juuri ikään kirjeitä. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

<tb>

Palasia niistä kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani.

<tb>

 Pariisissa heinäkuun 8 p:nä 1895.

 Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät
 niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan
 äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle,
 sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut
 olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän
 näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että
 pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään
 tarkoituksemme perille...

 Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi
 kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat
 ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän
 on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.

<tb>

 Pariisissa heinäkuun 10 p:nä 1895.

 Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä
 me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki
 vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi
 olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena,
 päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset
 onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän
 hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi.
 Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen
 uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia,
 halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen
 kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä
 heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä
 tunnustamaan tekoansa.

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Syyskuun 22 p:nä 1895.

Sydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin
väsyneeksi.

Kun vaan vähänkin ajattelen, niin järkeni pysähtyy siihen paikkaan.

Minut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan
pyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston
ilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen.
Hallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin
tavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on
tunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.

Muutoin keinot ovat vähän arvoiset.

Mutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään
valoa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada
oikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi,
kun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.

Mutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin
kunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.

Kuolema olisi hyvätyö! Mutta minulla ei ole oikeus sitä ajatellakaan.

<tb>

Syyskuun 27 p:nä. 1895.

Tätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä
kuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.

Voi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita
minut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman
mitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.

Jospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle
luvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!

Ja sitäpaitsi on vielä diplomaatillinen tie.

Hallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden
ilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.

Ah! Ihmiskunta himoineen ja vihoineen, kaikkine siveellisine
rumuuksineen!

Ah! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he
vähät!

Oikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei
satu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!

Välistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta
pitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla
tarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä,
koskaan ole oikeutta.

Kärsimykseni tulevat liian tuskallisiksi.

Tästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä,
syyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.

Jos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti
menettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja
taistelen askel askeleelta.

Ruumiin tuskat eivät ole mitään, mutta sielun tuskat ovat hirveät.

<tb>

Syyskuun 29 p:nä 1895.

Tänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone
taistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.

Yöllä näin kauhean unen, huusin ääneen rakasta Lucie raukkaani.

Oi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin
saada rauhaa, ikuista rauhaa.

<tb>

Lokakuun 1 p:nä 1895.

En tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen
pituisilta.

<tb>

Lokakuun 5 p:nä 1895.

Olen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista
näistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se
järkytti koko olentoani.

Minä kirjoitin myös tasavallan presidentille seuraavan kirjeen:

"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta
rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin,
ett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt
kunniaani.

"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen
voi joutua!

"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään;
sielun tuskat ovat jotakin.

"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää
kaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia
inhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.

"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan
rukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka
uhrina perheeni ja minä olemme.

"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra
Presidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä
perhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle,
sillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.

"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni,
lasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa
isänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä
oikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä
pyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen,
että viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko
perheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.".

Minä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi
tarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein
meistä kaikista lopun.

Minulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin
omiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä
olisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten
ollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.

Ah! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen
kuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä
tahrasta.

<tb>

Muutamia kohtia vaimoni kirjeestä, jotka sain lokakuussa:

<tb>

 Pariisissa elokuun 7 p:nä 1895.

 Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella
 sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja
 saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.

<tb>

 Pariisissa elokuun 12 p:nä 1895.

 Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä
 uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.

 Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi
 hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on
 sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat
 kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti
 odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me
 olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on
 heitetty...

 <tb>

 Pariisissa elokuun 19 p:nä 1895.

 Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja
 lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan
 lepoa ja uusia voimia.

 Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin
 kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko
 sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat
 järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on
 niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi
 käsittää sellaista halpamaisuutta...

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lokakuun 6 p:nä 1895.

Kauhistuttava kuumuus. Tunnit ovat kuin lyijyä,

<tb>

Lokakuun 14 p:nä 1895.

Kiivas tuuli. Ei voi mennä ulos ollenkaan. Päivä on kamalan pitkä.

<tb>

Lokakuun 26 p:nä 1895.

En tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos
sanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista
lepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja
velvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.

Mutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani,
aina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni
rehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja
kun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin
ponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: "Sinä et ole yksin. Sinä
olet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja
lastesi kunniaa"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä,
taas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.

Semmoista nousemista ja laskeutumista on elämäni yhtämittaa.

<tb>

Lokak. 30 p:nä 1895.

Ankaraa sydämenvetoa.

Raskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika
ennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö
vihdoin kaataa minut maahan.

<tb>

Yöllä marrask. 2:sen ja 3:nnen päivän välillä 1895.

Posti on tullut Cayenne'sta, mutta ei mitään kirjeitä minulle.

Voikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun
kuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä
tulekaan mitään.

Enemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa,
että on mahdoton enää laskea sen haavoja.

Tämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat,
että olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin
kovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja
kävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut
sittenkään unta.

Hirveän tuskallista! Ja kuinkahan kauan tämä kestää?

<tb>

Marrask. 4 p:nä 1895.

Hirvittävän kuuma, ainakin 45⁰.

Ei mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia
kuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä
miellyttävää eli ystävällistä naamaa.

<tb>

Marrask. 7 p:nä 1895.

Minnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne
se on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä
kysyn itseltäni alituiseen.

Kysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin
uskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.

Jätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni
luona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja
yhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta,
inhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen
kirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!

Mutta minä olen velvollinen taistelemaan rakkaan Lucie'ni ja lapsieni
tähden.

<tb>

Marrask. 9 p:nä 1895.

Tämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu
pysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu
elokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.

<tb>

Marrask. 15 p:nä 1895.

Viimeinkin sain kirjeeni. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

Minä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat.
Tämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys
tappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja
epätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.

<tb>

Otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain marrask. 15 p:nä 1895.

 Pariisissa syysk. 5 p:nä 1895.

 Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen
 perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme,
 että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet
 hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat
 koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut
 minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti...

 Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä
 ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua,
 sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan
 uusia voimia...

<tb>

 Pariisissa syysk. 25 p:nä 1895.

 Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen
 taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana.
 Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on
 tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys...

 Lucie.

Tämän kirjeen loppuun oli veljeni Mathieu kirjoittanut muutamia riviä:

 Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa
 ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä
 en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla
 mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.

 Ei mene yhtään päivää ett'en olisi hengessä luonasi.

 Mathieu,

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Marraskuun 30 p:nä 1895.

Minä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin
niitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä
välttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan
pyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.

Mutta tämä alituinen kidutus kuitenkin vähitellen samentaa järkeni.

<tb>

Joulukuun 3 p:nä 1895.

Minä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä.
Ymmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.

Taivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä.
Minä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään
huudahti:

"Jos Jumala on luonut maailman, niin minä en tahtoisi olla Jumala."

Posti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä.
Voi kuinka ikävää!

Ei ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani.
Ei tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.

Minä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä,
tyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.

<tb>

Joulukuun 5 p:nä 1895.

Minkään arvoisia ihmisten omattunnot nykyään ovat?

Tuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi
arvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani,
niin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo
inhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet
kuuloonkaan.

Voi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin
sinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat
luodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan
tällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.

<tb>

Joulukuun 7 p:nä 1895.

Ai, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen
ja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa,
niinkuin pahinta pahantekijää.

<tb>

Jouluk. 8 p:nä 1895.

Hermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka
tunti, joka minuutti on kärsimistä!

Ja aina vaan haudan hiljaisuus, ei ihmisäänen kajahdusta.

Osanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä
pahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja.
Mutta täällä ei ole mitään sellaista.

<tb>

Jouluk. 9 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja
siellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta
kulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen
Cayenne'en.

<tb>

Samana päivänä klo 6 iltasella.

Toinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle
kirjeitä ja minkälaisia uutisia?

<tb>

Jouluk. 11 p:nä klo 6 i.p.

Ei mitään kirjeitä, sydäntäni vihloo, raatelee.

<tb>

Jouluk. 12 p:nä 1895 aamusella.

Minun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen
antanut sähköittää Cayenne'en siitä.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Minun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä
puukolla pistettäisiin.

Voi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa
samaa kuin haavoitettu sydämeni!

Minun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan
sellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani,
unohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.

<tb>

Jouluk. 13 p:nä 1895.

Minut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen
pelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle,
Bertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä
jutussa osallisina.

Joka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa!
Kun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa
semmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni,
enkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.

<tb>

Iltasella.

Sydämen kouristuksia ja tukehtumiskohtauksia.

<tb>

Joulukuun 14 p:nä 1895.

Minä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus
saada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän
itse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän
asti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä
häneltä koskaan mitään.

<tb>

Joulukuun 16 p:nä 1895.

Kymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi
painuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.

<tb>

Joulukuun 18 p:nä 1895.

Rakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät
kaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia
kestämään tätä.

<tb>

Joulukuun 20 p:nä 1895.

Minua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n
saaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja
viskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.

Aina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia
hetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni
seurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni
leikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen
tulevaisuudestaan.

Silloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla
omani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää
aivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa
koko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka
sitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.

<tb>

Joulukuun 22 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen
viettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien
vahtimiesten kolinasta.

<tb>

Joulukuun 25 p:nä 1895.

Voi! sama juttu: ei mitään kirjettä.

Englannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei
luultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä
olisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?

Sataa yhtämittaa.

Sateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni.
Tihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani
olevalle vahdille: "Ei saa olla ulkona, kun sataa." — Missä se on
sanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä
jokapäiväsiä neulanpistoja.

<tb>

Yöllä joulukuun 26 ja 27 päivän välillä 1895.

On mahdoton nukkua.

Minua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen;
milloinka tämä loppuu?

<tb>

Joulukuun 26 p:nä 1895.

Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee?
Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet
lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus
on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen
kärsinyt!

Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan
kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne
herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle
uusia, yhä uusia voimia.

<tb>

Samana päivänä kello 11 a.p.

Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun
kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että
ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä
vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani,
omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville
ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.

<tb>

Sunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.

Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän
omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!

Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso
poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen
kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa
häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin
yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta
mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?

<tb>

Joulukuun 30 p:nä 1895.

Veri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa
loppuu?

<tb>

Samana päivänä, iltasella.

Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä
nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen
kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut
aivan hervottomaksi.

Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa
niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.

<tb>

Joulukuun 31 p:nä 1895.

Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka
pusersivat hien ruumiistani.

Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen
ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko
tietoja kotoani.

Ja niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.

<tb>

Tammikuun 1 p:nä 1896.

Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei
vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.

Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni;
mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen
sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!

<tb>

Muutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.

<tb>

 Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.

 Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa
 kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä
 ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit
 ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena
 minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia
 kestämään taistelussa...

<tb>

 Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.

 Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla
 tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä
 luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle
 niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme;
 parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen
 koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa
 sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä
 voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset
 saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.

<tb>

 Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.

 Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki
 yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten
 edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä
 rakkaudestamme... Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se
 ole oleva turha...

<tb>

 Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.

 Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä
 en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen
 kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku
 rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet
 tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun
 et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi
 pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.

 Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin
 lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä
 onnettomammaksi?...

 Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä
 pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat
 päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa
 rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat
 niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan
 tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.

<tb>

 Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.

 Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä
 laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin
 yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu
 surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni
 ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan,
 sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin
 vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä
 kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat
 luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua...

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Tammikuun 8 p:nä 1896.

Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan
tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa
saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän
tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.

Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun
kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä
vastaan niin kauan kuin mahdollista.

<tb>

Tammikuun 12 p:nä 1896.

Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille
lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman
selityksiä".

<tb>

Tammikuun 24 p:nä 1896.

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä,
tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.

<tb>

Tammikuun 27 p:nä 1896.

Viimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.

Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta
minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.

<tb>

Helmikuun 2 p:nä 1896

Posti tuli Cayenne'sta, ei yhtään kirjettä minulle.

<tb>

Helmikuun 12 p:nä 1896.

Sain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy
taistella ja kestää.

<tb>

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan.

 Pariisissa, joulukuun 9 p:nä 1895.

 Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet
 minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa
 ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta
 ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni
 lisääntyvän...

<tb>

 Pariisissa, joulukuun 19 p:nä 1895.

 Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan
 loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä
 olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko
 vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia
 ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja
 siveellisiä kärsimisiä...

<tb>

 Pariisissa, joulukuun 25 p:nä 1895.

 Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä
 sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun
 sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle
 hyvää...

 Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne
 juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän
 me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse
 mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät
 kaikkia...

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Helmikuun 28 p:nä 1896

Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä
yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään.
Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin
puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta
minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.

Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi,
voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on
kiusattu.

<tb>

Maaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.

Cayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle
kirjettä?

<tb>

Maaliskuun 4 p:nä 1896.

Ei mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.

<tb>

Maaliskuun 8 p:nä 1896.

Synkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.

<tb>

Maaliskuun 9 p:nä 1896.

Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin
aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?

Voi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.

Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti
jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.

<tb>

Maaliskuun 12 p:nä 1896.

Viimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!

<tb>

Otteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:

 Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.

 Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut
 päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa
 yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä
 ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen
 elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii
 mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen
 on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville
 olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että
 me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu,
 tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja
 lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme...

<tb>

 Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.

 Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni
 sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta
 käsialaasi ja omistaa ajatuksesi...

 Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä
 myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi
 muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti
 eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä
 juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna,
 riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta
 hirmuisinta mitä voi ajatella!...

 Lucie.

<tb>

Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt
seuraavat rivit:

<tb>

 Rakas veljeni!

 Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki
 tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden
 ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.

 Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on
 totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se
 päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja
 ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä...

 Mathieu.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Maaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..

On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen
työttömyydestä.

Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä
saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin,
että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket,
jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.

<tb>

Maaliskuun 27 p:nä 1896.

Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25
päivä 1895.

<tb>

Huhtikuun 5 p:nä 1896.

Tänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.

Pois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla
ilmi!

<tb>

Palasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.

 Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.

 Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan
 kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole
 mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta
 levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se,
 ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan
 onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin
 omani...

 Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin
 kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon
 verrattuna kuolemakin on suloinen...

<tb>

 Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.

 Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän,
 että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut,
 ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun
 kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia...

<tb>

 Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.

 Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun
 kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä
 rauhoittavista riveistä, jotka lähetit...

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Toukokuun 5 p:nä 1896.

Minulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.

Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime
aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan
kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla
liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!

<tb>

Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät
vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä
pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä
paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena
verentungosta päähän.

Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko-
ja kesäkuussa 1896.

<tb>

 Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.

 Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun
 kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin
 lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi
 johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi.
 Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana,
 ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan
 rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa,
 tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee
 kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan
 ollessa on masentumaisillaan...

<tb>

 Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.

 Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta
 lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina
 saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme
 loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja
 sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.

<tb>

 Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.

 Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti
 toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan...

 Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka
 rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat
 sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun
 oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä
 minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja
 ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa
 kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua
 vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle
 hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en
 saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi
 ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä
 kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua,
 rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja
 sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan
 yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja
 yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä
 surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi
 ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä,
 jokapäiväisellä paperiliuskalla.

 Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Heinäkuun 26 p:nä 1896.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.

Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini
ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.

En ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.

<tb>

Elokuun 2 p:nä 1896.

Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään
mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa
ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla
on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut
kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.

Toivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.

<tb>

Otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 p:nä

<tb>

Pariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.

Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä
kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi,
joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin
hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken
vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan
mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun
tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät
minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin
ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla
rakasta ääntäsi...

<tb>

Pariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.

Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti
lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton
ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän:
katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä
tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme
lapsillemme tahrattoman nimen...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

<tb>

Elokuun 30 p:nä 1896.

Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä
samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat
tullessaan?

Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen,
jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota
oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä
minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni,
vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin
hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei
yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas
Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla!
Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt,
mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin
hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin
ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.

Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä
tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä
samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!

Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden
paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki
kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.

<tb>

Syyskuun 1 p:nä 1896.

Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee
tulla?

Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten
ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.

Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut
läpeensä kunniakas ja rehellinen.

<tb>

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.

Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa
niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on
harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.

Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita
rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet
perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin
käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.

Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa
näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.

Samana päivänä keskipäivällä.

Cayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan
posti.

<tb>

Samana päivänä klo 7 iltasella.

Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä
saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään.
Tämä on helvetillistä tuskaa!

Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme,
kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot
kärsimyksemme mitkä tahansa.

<tb>

Torstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.

Hirveä yö: kuumetta ja hourailua.

<tb>

Samana päivänä klo 9 ap.

Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat
siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28
päivästä.

<tb>

Perjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.

Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi
ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat
tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä
rikollisen jälille.

Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni
jäsenten kirjeitä.

Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin
ansaitsemattomasti?

Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea
mitään, on niin tylsistynyt.

Voi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.

Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus
vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle,
jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen
perhettään.

<tb>

Lauantaina syysk. 5 p:nä 1896.

Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa
kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka
puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty,
tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme
kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen
edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme,
kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.

En viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.

<tb>

Sunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.

Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla
saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan
huoneeni ympärillä.

Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että
tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni
Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja
rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on,
hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä
saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat
saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta,
mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas
Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.

Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista
kidutusta?

<tb>

Maanantaina syysk. 7 p:nä 1896.

4 Eilen illalla minut pantiin rautoihin!

Minä en tiedä minkätähden?

Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä,
joita sain.

Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto
lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.

Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin
voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin
täyttää velvollisuuteni.

Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä
on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi,
sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.

<tb>

Samana päivänä.

Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä
kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.

<tb>

Tiistaina syysk. 8 p:nä 1896.

Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta!
Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä
painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?

Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat
kestävät; ja minä olen luja.

Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset
tuskat.

Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni
sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena
vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.

Tämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!

Kunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!

Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle
isänmaalleni.

Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te
kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa
vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki,
mitä ihmisen voimat ovat sallineet.

<tb>

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.

Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan,
joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan
tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle,
ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta,
vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään
muistuttamista minua vastaan.

Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti
jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei,
sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne
siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan
siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä,
siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän
oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.

Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni
vainoojaksi.

Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi
vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä
jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää
niitä.

Ei, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli
-panijoista.

Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän
velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme
selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään
peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.

Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä
kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon
tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä
historia ei puhu salaisuuksia!

Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani
repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa
kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!

<tb>

Torstaina syysk. 10 p:nä 1896.

Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu,
että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle
voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän
kovan painon alla.

Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä
varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu
on saatu selville.

<tb>

"Tasavallan Presidentille.

Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen
kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.

Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen
huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut
ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei
minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.

En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä
velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.

Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan
rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja
tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.

Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle
vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa
kuin näin suuri onnettomuus vaatii."

(Päiväkirjan loppu.)




VIII.


Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni
alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani
kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt
varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat
julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni
veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä
perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä
olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!

Syksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.

Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta
siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on
toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa
kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla
aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja
lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.

Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut
kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin
rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa
rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin
lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat
päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta
kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä
tietysti olin sulamaisillani.

Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa
yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla:
kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin.
Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.

Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että
tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani
silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä.
Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit
sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.

Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin
päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet
ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja
siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.

Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten
varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä,
joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä
viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä
sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä
polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa
kintereillä.

Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän
kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina
minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli
määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja
vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen
kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se
lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla
laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen
tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä
kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua
huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa
kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa
päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.

Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita
seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen
yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle
ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut
vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani
sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni
sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen
ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas
meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en
enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin
rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa,
ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani
pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen
otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän
numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun
täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain
uutta.

Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä
ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka
johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin
sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan:
"Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää
paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa
vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa
kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut
hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä,
niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan
pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä
edessä."

Tästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.

Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä
vartioimistani päivä päivältä.

Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt
lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin
sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne
kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä
lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi
ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin
kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa
vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan
kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin
saanut näillä edellisillä kerroilla.

Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja
tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä
kirjoja: Schérer'inn _Etudes sur la littératur e contemporaine_,
Lauson'in _Historia de la littérature_, muutamia Balzac'in teoksia,
Barras'n _Mémoires_, Janin'in pieni _Critique_, maalaustaiteen
historia, _Frankkien historia_, Rugustin Thierry'n _Récits des temps
mérovingiens_, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n _Histoire
générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours_, Montaigne’n _Essais_, ja
ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen
ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena
aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet"
ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.

Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei
ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja
differentiali-laskutapojen perusteet.

Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan
liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä
niitä tavallisesti vaivasivat.

Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa;
hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat
niihin munansa.

Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot
ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa
laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen
alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi
ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen
pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.

Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema
on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat
pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset.
Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja
seinän välisestä raosta.

Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon
valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla
kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.

Lokakuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.

 Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin
 kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä
 rakkaudestani.

 Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle
 kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon
 että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä
 toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa
 tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän
 kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän
 nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta
 sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.

 Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa
 eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa
 vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka
 uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.

 Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu
 siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin
 mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme,
 kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia,
 sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka
 kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle,
 tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä
 velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun
 vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada
 valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen
 apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan
 saaneet kärsiä enemmän kuin me.

<tb>

 Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.

 Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin
 myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden
 kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin
 lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen
 päivän kirjeelläni.

 Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen
 ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä
 hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka
 sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat
 niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä
 tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja
 kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun
 purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.

 Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin
 olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.

 Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän
 täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken
 yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän
 viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.

 Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta
 yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada
 pystyssä päin astua elämään.

 Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen
 antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin
 antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki
 olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten
 menetellä.

 Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi
 ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten
 tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään
 kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme
 tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.

 Alfred.

<tb>

Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu
elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä
kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:

<tb>

 Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.

 Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä
 kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä
 syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää!
 Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas
 ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.

 Lucie.

<tb>

Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni
kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.

Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu
lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:

<tb>

 Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.

 Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole
 saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen
 ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä,
 jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.

 Lucie.

<tb>

Tammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:

<tb>

 Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.

 Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus,
 jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.

 Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua,
 rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa
 kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä,
 joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä,
 joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin
 sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä
 kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi
 lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."

 Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on
 sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille
 kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on
 kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on
 tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa
 hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on
 säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.

 Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut
 selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti
 yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen
 vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen
 tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän
 paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin
 hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo
 itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.

 Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen
 ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun
 se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen
 alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle
 sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja
 aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa,
 jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä
 kärsit ja se on pahinta.

 Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä
 kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja
 tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka
 ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta
 tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä
 elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän
 vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, —
 sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei
 ole tehnyt.

 Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun
 kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla
 voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi
 luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen
 sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua
 rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.

 Alfred.

<tb>

Otteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:

<tb>

 Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.

 Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä
 lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi
 heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle
 tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja
 kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle,
 että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi
 kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis
 välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi
 voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on
 niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen
 väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon
 alle.

<tb>

 Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.

 Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä... Mutta
 mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä,
 että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama
 ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta
 meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten
 sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun
 entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia
 sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua
 aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään...

 Lucie.

<tb>

Sitten helmikuussa:

<tb>

 Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.

 Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta;
 iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun
 en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä
 uudestaan ja yhä uudestaan.

<tb>

 Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.

 Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi
 surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota
 haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun
 asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan
 sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua
 kaksin kerroin... Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni
 kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän
 toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,

 Lucie.

<tb>

Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin
minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran
annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan,
välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa
yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys
niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka,
mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.

[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden
ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut
saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin,
jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin
käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut,
otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun
minulle annettiin uusi.]

[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja
annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä,
sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta
kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden
ministerin Lebon'in käskystä.]

<tb>

Kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.

 Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen
 kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä
 valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta
 kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.

 Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme,
 ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet
 kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.

 Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta
 paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää
 sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä,
 mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

 Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut
 maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani,
 sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian
 tukalaksi, ja minä olin niin yksin.

 Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet.
 Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista
 kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja
 puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.

 Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan
 eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

 Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun
 tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus
 tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta
 itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän
 tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa,
 että olen ollut se mikä olen...

 Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla
 ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta,
 rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua,
 meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut
 tunnustetuksi.

 En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen
 sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut
 vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen
 ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia...

 Alfred.

<tb>

Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain
vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:

<tb>

 Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.

 Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä
 sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän,
 joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja
 kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan
 puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän
 katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan
 aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä
 sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin
 voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa
 sinua rintaani vasten... Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa
 toivomuksemme...

 Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan
 sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni
 osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen
 kuukauden...

 Lucie.

<tb>

Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada
selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu
niistä mieleeni:

Kirjoitus sanomalehdessä _l'Éclair_ syyskuun 15 päivältä 1896, joka
ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille
yksinään salainen asiakirja.

Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi
lentokirjasensa: _Une erreur judiciaire_ (eräs oikeus-erehdys);

Sanomalehti _Matin’issa_ marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen
julkaiseminen bordereau'sta.

Castelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.

Tarkemman selon näistä tapauksista sain vasta takaisin tullessani 1899.

Ei vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt
silloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen
petturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin
urhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka
estivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden
hyväksi.

Sitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain
vaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta
julkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni
oli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.

<tb>

 Pariisissa helmikuun 20 p:nä 1897.

 Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä
 siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä.
 Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui
 että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää
 kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka
 koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja
 muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat
 välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista,
 joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on
 täytynyt kärsiä...

 Lucie.

<tb>

Toukokuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Salut'in saarilla, toukok. 4 p:nä 1897.

 Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina
 samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä
 sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme
 haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.

 Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten
 ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää,
 miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin
 minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut
 kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä
 uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan
 todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi
 riekaleina.

 Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole
 kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa
 kadottaa rohkeuttanne.

 Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun
 hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi;
 mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden
 löytäminen, täyden selvyyden saaminen.

 Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki
 saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on
 täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä
 velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan
 nähtäväksi.

 Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen
 sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.

 Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka
 piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten
 kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä
 tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen
 sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on
 epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin
 pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman
 velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.

 Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi
 urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu,
 joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa
 kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis
 sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta...

 Alfred.

<tb>

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain tähän aikaan:

<tb>

 Pariisissa, maaliskuun 5 p:nä 1897.

 Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi,
 mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta
 kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla
 sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä
 edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta
 erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani
 sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus,
 tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin
 tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden
 suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni
 suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on
 hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi
 päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen...

 Lucie.

<tb>

 Pariisissa maaliskuun 16 p:nä 1897.

 Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin
 suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat
 kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen
 painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta
 uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin
 elän lähempänä sinua.

 Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä
 käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka
 sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus,
 jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja
 tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka
 pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen,
 mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän
 kirveleviä.

 Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska
 me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden
 nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin
 kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken
 tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme
 itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme,
 tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko
 tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme
 perille.

 Lucie.

<tb>

Kesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset
seuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani
tahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa
henkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää
minun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka
vaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani
syntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia,
sillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka
tehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta
kaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.

Kesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä
raketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari
oli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja
Pirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua
sitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua
varten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa
osastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini
vahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin
äkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä
näin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin:
"Mikä nyt on hätänä?" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan
yhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui,
heittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla
oli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua,
jos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös
sängystäni.

Elokuun 10 p:nä 1897 kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen
 kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena,
 jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset
 tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.

 Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän
 hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan
 sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja
 oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.

 Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani
 kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja
 perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan
 ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla
 tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat
 lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.

 Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja
 urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka,
 olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan
 hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä
 päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi
 — ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää
 aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin
 enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä
 uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan
 ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin
 kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on
 rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin
 ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen
 aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on
 isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.

 Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa
 sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.]
 naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä,
 on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei
 unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida
 katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka
 paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.

 Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti,
 leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka
 kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on,
 joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta.
 Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei
 vaikuta enää mitään asiaan.

 Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka
 elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun
 rakkaalle perheellesi kuin minunkin.

 Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni
 edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan,
 ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina,
 olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.

 Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu
 siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä,
 vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää
 vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa
 heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen,
 missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa,
 vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä
 ne väliin voivat näyttääkin.

 Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni
 sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla
 sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni
 syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden
 minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja
 yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi,
 että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni
 kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin
 innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani,
 hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.

 Alfred.

<tb>

Sitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli
se melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema.
Siellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana
polttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä
maassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin
hyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä
enemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta
päätettiin rakentaa uusi maja.

Elokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan
rakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut
jälleen sisään suljettuna.




IX.


Elokuun 25 p:nä 1897 muutettiin minut uuteen majaan, joka oli
rakennettu maallenousupaikan ja spitalisten vanhan olopaikan välillä
olevalle kummulle. Tämä maja oli jaettu kahteen osastoon vahvalla
rautaristikolla, joka ulottui seinästä seinään; minä olin toisella
puolen tätä ristikkoa ja palveluksessa olevat vahtisotamiehet
toisella puolen, niin etteivät he hetkeksikään voineet kadottaa minua
näkyvistään, olipa yö tai päivä. Rautaristikolla varustetut ikkunat,
jotka olivat niin korkealla etten minä niihin ylettänyt, päästivät
sisään valoa ja vähän ilmaa. Sittemmin pantiin ikkunoihin ristikon
päälle tiheä rautalankaverkko, joka vielä enemmän esti ilmaa pääsemästä
sisään; tarkoituksessa etten pääsisi aivan lähelle ikkunaa, joka ei
muutenkaan sallinut minun hengittää edes hiukan raitista ilmaa noina
tukahduttavina päivinä ja öinä Guyanassa, asetettiin huoneeseen
kummankin ikkunan eteen kaksi varjostinta, jotka yhdessä ikkunan kanssa
muodostivat kolmikulmasen särmiön. Toinen varjostimista oli tehty
rautapellistä, toinen kohti- ja vaakasuorista rautatangoista. Majaa
ympäröi 2,80 metrin korkuinen teräväharjainen puuaita, jonka aluksena
etelään ja länteen päin oli 2—2,50 metrin korkuinen kivimuuri, niin
että näköala muulle saarelle sekä merelle oli tykkänään peitossa.

Tämä maja oli kumminkin korkeampi ja tilavampi kuin edellinen ja
sentähden sitä parempi; sitä paitsi oli aitaus yhdellä puolen majasta
loitompana ja aitauksia oli vaan yksi. Mutta kosteus alkoi minua
täälläkin vaivata; hyvin usein oli sadeaikoina asunnossani vettä monen
sentimetrin korkeudelta; ja mitä hyönteisiin tuli, niin oli niitä yhtä
paljon, jos ei enemmänkin kuin entisessä majassa.

Tästä ajasta alkaen kohdeltiin minua vielä pikkumaisemmin kuin ennen ja
vainoamiset kävivät yhä lukuisammiksi ja tiheämmiksi; se tapa, millä
minua kohdeltiin, vaihteli sitä mukaa kuin asema Ranskassa muuttui,
josta minä olin täydellisesti tietämätön. Ryhdyttiin uusiin keinoihin
eroittaakseen minut, jos mahdollista, vieläkin täydellisemmin. Enemmän
kuin koskaan ennen piti minun säilyttää lujuutta esiintymisessä,
etteivät saisi suurempaa valtaa ylitseni. Pauloja viritettiin usein
minun eteeni, vahdit tekivät käskystä salakavaloita kysymyksiä.
Öillä hermoni ollessa ylenmäärin kiihottuneena ja painajaisen
minua ahdistaessa hiipivät vahdit sänkyni luo saadakseen onkeensa
sanoja, jotka luiskahtivat huuliltani. Tänä aikakautena alentui
vankilantirehtööri Deniel, siihen sijaan että olisi tyytynyt tarkasti
tekemään tehtävänsä, tekemään halpamaisen vakoojan töitä; nähtävästi
luuli hän siten pääsevänsä suosioon.

Seuraavat otteet yleisistä siirtovankeutta Pirunsaarella koskevista
määräyksistä naulattiin huoneeni seinälle:

Kohta 22. Siirtovanki pitää itse huolen siisteydestä huoneessaan ja sen
aitauksen sisällä, joka hänelle on määrätty, sekä keittää itse ruokansa.

Kohta 23. Hänelle annetaan säännönmukainen ruoka-annos, ja on hänellä
oikeus parantaa sitä saamalla vastaanottaa ruoka-aineita ja juomia
siinä määrässä, minkä vankilan johtokunta katsoo kohtuulliseksi.

Muita esineitä, jotka ovat määrätyt siirtovangille, ei saa hänelle
jättää ennenkun ne ovat tarkasti tutkitut, ja annetaan ne sitä mukaa
kuin hänen jokapäiväinen elantonsa vaatii.

Kohta 24. Siirtovangin täytyy jättää vahtipäällikölle kaikki kirjeet ja
kirjoitukset, jotka hän on kirjoittanut.

Kohta 26. Pyyntöjä tai valituksia, joita siirtovanki tahtoo tehdä, ei
saa muut ottaa vastaan kuin vahtipäällikkö.

Kohta 27. Päivillä ovat sen rakennuksen ovet, missä siirtovanki
asuu, auki yöhön saakka, ja on hänellä oikeus kuljeskella aitauksen
sisäpuolella.

Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa on kielletty.

Siinä tapauksessa, että vastoin 4:nen kohdan määräyksiä tapahtumat
vahtipalveluksessa tekisivät tarpeelliseksi lähettää saarelle entisten
lisäksi muita vahtisotamiehiä, kuin mitkä siellä tavallisesti ovat,
on siirtovanki suljettava rakennukseensa siksi, kun ne ovat taas
poissiirretyt.

Kohta 28. Yön aikana valaistaan huoneusto, missä siirtovanki asuu ja
siihen asetetaan vahti kuten päivälläkin.

Sain sittemmin tietää että vahtisotamiehet saivat tähän aikaan
myöskin käskyn antaa kertomuksen kaikista minun liikkeistäni ja
kasvojeni ilmeistä; saattaapa kuvailla mielessään kuinka tällaiset
käskyt täytettiin. Hirveintä kaikesta oli kumminkin että Deniel
tulkitsi kaikki nämä liikkeet, kaikki tuskani ja välistä myöskin
kärsimättömyyteni ilmaukset yhtä halpamaisella kuin kiukkuisella
intohimolla. Luonteeltaan ollen yhtä häilyväinen kuin turhamielinen
pani tämä virkamies äärettömän painon pienimpiinkin tapauksiin;
mitättömin savupilvi, joka häämöitti taivaan rannalla, oli hänelle
jo varma merkki mahdollisesta hyökkäyksestä ja sai aikaan uusia
koventamis- ja varovaisuus-toimenpiteitä. Käsittää helposti, että
tältä kannalta otettu vahtiminen, jonka kiukkuisuus välttämättömästi
heijastui myöskin vahtimiesten käytöksessä, oli omiansa pahentamaan
oloja.

En tiedä mitään kauheampaa ja hermostuttavampaa vaivaa kuin sen, minkä
kärsin näiden viiden vuoden kuluessa, ollessani yöt päivät, joka
silmänräpäys, kaikissa tilaisuuksissa alati kahden silmän tähystämällä.

Syyskuun 4 p:nä 1897 kirjoitin minä vaimolleni:

<tb>

 Sain juuri heinäkuun kirjeet. Sinä sanot minulle taas, että olet varma
 täydellisen valon saamisesta; tämä varmuus on sielussani ja sen antaa
 ne oikeudet, joita jokaisen ihmisen tulee vaatia ja tahtoa halatessaan
 vaan yhtä asiaa: totuutta.

 Niin kauan kun minulla on voimia elää tässä yhtä julmassa kuin
 ansaitsemattomassa asemassa, tahdon kirjoittaa sinulle elähyttääkseni
 sinua lannistumattomalla tahdollani.

 Muutoin ovat viimeksi kirjoitetut kirjeeni sinulle ikäänkuin
 siveellisenä testamenttinani. Puhuin niissä ensin uskollisuudestani;
 tunnustin myös sinulle että minulla on ollut henkisen ja ruumiillisen
 heikkouden hetkiä, mutta vähentymättömällä innolla neuvoin sinulle
 velvollisuutesi, koko velvollisuutesi.

 Sielunsuuruutta, jota me kaikki olemme näyttäneet, niin toiset
 kuin toisetkin, siitä elköön kukaan tehkö turhia kuvitteluja, tämä
 sielunsuuruus ei saa olla heikkoutta eikä ylvästelyä; sen täytyy
 päinvastoin yhtyä tahdon kanssa, joka päivä päivältä suurenee,
 suurenee joka hetkikin saavuttaakseen tarkoitusperän: totuuden,
 täydellisen totuuden löytämisen koko Ranskanmaalle.

 Haava vuotaa välistä liian paljon ja sydän nousee kapinaan; uupunut
 kun olen, horjun usein nuijaniskujen alla ja silloin olen vaan
 kärsimyksen ja tuskan alainen ihmisraukka; mutta joskin masentumatoin
 sieluni vavahtelee tuskasta, kohottautuu se jälleen tarmoonsa,
 voittamattomalla tahtonsa voimalla sen edessä, mikä meille on
 kalleinta maailmassa: meidän, lapsiemme ja kaikkien meidän kunnia;
 ja minä nousen pystyyn vieläkin — huutaakseni kaikille väräjävän
 vetoomishuudon ihmisen puolesta, joka ainoastaan pyytää, ainoastaan
 tahtoo oikeutta, voidakseen aina ja yhä uudestaan innostuttua teitä
 sillä hehkulla, joka elvyttää sieluani ja joka ei sammu ennenkun
 elämäni.

 Minä olen elänyt jo pitkät ajat vaan kuumeestani päivän
 toisensa perästä, ylpeänä että olen voittanut pitkän,
 kaksikymmentäneljä-tuntisen päivän...

 Mitä sinuun tulee, et sinä tarvitse tietää mitä puhutaan ja
 ajatellaan. Sinun tulee taipumattomana tehdä velvollisuutesi ja yhtä
 lujasti pitää kiini oikeudestasi totuuteen ja oikeuteen. Niin, valoa
 täytyy saada, minä lausun selvästi ilmi ajatukseni...

 Minä voin siis ainoastaan toivoa meidän molempien, teidän kaikkien
 puolesta, että tämä peloittava, hirvittävä, ansaitsematon kidutus
 vihdoinkin loppuu...

 On turhaa että puhun pitkälti itsestäni, kaikista pikkuasioista;
 teen kumminkin sen joskus vastoin tahtoani, sillä sydämellä on
 vastustamattomia kapinoitsemis-hetkiä; vaikka ei tahtoisikaan,
 nousee sydämen katkeruus huulille, kun näkee että kaikki näin
 pidetään halpana, kaikki mikä tekee elämän jaloksi ja kauniiksi;
 totta tosiaankin, jos olisi kysymys ainoastaan minusta, minun omasta
 persoonastani, olisin minä jo aikoja sitten haudan hiljaisuudessa
 etsinyt unhotusta kaikelle mitä olen nähnyt ja kuullut, unhotusta
 sille, mitä näen joka päivä.

 Olen elänyt tukeakseni sinua, tukeakseni teitä kaikkia
 lannistumattomalla tahdollani, sillä ei enää ole ollut kysymys
 hengestäni, vaan kunniastani, kaikkien meidän kunniasta, lastemme
 kunniasta; olen kestänyt kaikki horjumatta, päätäni taivuttamatta,
 olen tukahuttanut sydämeni, ehkäisen joka päivä olentoni kapinalliset
 tunteet ja vaadin aina ja alinomaa totuutta kaikilta, väsymättä, mutta
 myöskin ylvästelemättä.

 Toivon kumminkin meille molemmille, rakas ystäväni, kaikille meille,
 että ponnistuksistamme tulisi pian jotakin hyötyä, että oikeuden päivä
 vihdoinkin meille paistaisi, jotka olemme odottaneet niin kauvan.

 Joka kerta kun kirjoitan, on vaikea panna pois kynääni, ei sen vuoksi
 että minulla olisi sanomista sinulle, vaan siksi että minun täytyy
 taas jättää sinut niin moneksi pitkäksi päiväksi ja sillä ajalla elää
 ainoastaan ajatellessani sinua, lapsia ja teitä kaikkia.

 Lopetan kumminkin ja syleilen sinua ja myöskin rakkaita lapsiamme,
 rakkaita vanhempiasi, kaikkia rakkaita sisariamme ja veljiämme,
 puristan sinua kaikilla voimillani rintaani vasten ja kerron sinulle
 innolla, jota ei mikään maailmassa saa järkytetyksi, niin kauvan kuin
 minulla on hiluistakaan henkeä: rohkeutta, rohkeutta ja tahtoa!

 Alfred.

<tb>

Heinäkuun postissa 1897, jonka sain syyskuun 4 p:nä, oli seuraava
kirje vaimoltani; esitän otteen tästä kirjeestä, joka jäi minulle
arvoitukseksi, Sitä kirjettä, heinäkuun 1 päivältä, josta tässä
puhutaan, en minä koskaan saanut.

<tb>

 Pariisissa, heinäkuun 15 p:nä 1897.

 Sait varmaankin paremman vaikutuksen kirjeestäni, jonka kirjoitin
 sinulle heinäkuun 1 p:nä kuin edellisistä. Olin vähemmän tuskan
 vallassa, ja tulevaisuus näyttäytyi vihdoinkin hiukan valoisemmissa
 väreissä...

 Me olemme päässeet äärettömän suuren askeleen totuutta lähemmäksi,
 mutta paha kyllä en voi sinulle sanoa siitä enempää...

 Lucie.

<tb>

Lokakuussa sain kirjeen, josta panen tähän seuraavan kohdan:

<tb>

 Pariisissa elokuun 15 p:nä 1897.

 Minä olen vallan huolissani ja hyvin levottomana etten ole vielä
 saanut mitään tietoja sinusta; siitä on likemmä seitsemän viikkoa,
 kun ei ole tullut kirjettä ja viikot tuntuvat kolmikertaisilta, kun
 ne viettää levottomuudessa; toivon ettei siihen ole muuta syytä
 kuin viivytys ja että minä kohta saan hyviä uutisia. Kaiken iloni
 saan minä kirjoittamiesi rivien lukemisesta, jotka ovat niin täynnä
 rohkeutta, odottaessani parempaa, odottaessani että sinut annetaan
 minulle jälleen ja että minä suurimmassa onnessa saan elää luonasi ja
 lohduttaa itseäni kaikissa tuskissani...

 Koettele olla ajattelematta, koettele antaa aivo-parkasi levähtää,
 elä kuluta voimiasi hyödyttömiin arvoituksiin. Ajattele ainoastaan
 päätarkotusta, loppua; anna pääraukallesi, jota on kiusattu
 sellaisessa sekamelskassa, hiukan lepoa.

 Lucie.

<tb>

Sitten marraskuussa!

<tb>

 Pariisissa syyskuun 1 p:nä 1897.

 Ilolla voin vielä kerran vakuuttaa sinulle sen uutisen
 todenmukaisuutta, jonka kerroin sinulle viime kuun kirjeissäni. Olen
 aivan onnellinen voidessani sanoa että nyt kuljemme oikeata tietä.
 En voi muuta kuin uudestaan kertoa: ole luottavainen, elä kadota
 toivoasi, anna varmuuden onnistumisestamme täyttää sielusi...

<tb>

 Pariisissa, syyskuun 25 p:nä 1897.

 Minä lisään yhden ainoan sanan pitkiin kirjeisiini tältä kuulta
 [syyskuun 1 ja 25 p:nä kirjoitetut kirjeet olivat ainoat, jotka sain
 käsiini]; olen niin onnellinen ajatellessani että niistä olet saanut,
 paitsi ääretöntä toivoa, tarpeellisia voimia jaksaaksesi odottaa
 oikeuksiesi palauttamista. Minä en voi sanoa sinulle enempää kuin
 viime kirjeissäni...

 Lucie.

<tb>

Vastasin näihin kirjeisiin:

<tb>

 Salut-saarilla marraskuun 4 p:nä 1897.

 Sain juuri kirjeesi; sanat, rakas vaimoni, eivät kyllin kykene
 ilmaisemaan niitä vihlovia tunteita, joita rakkaan käsialasi näkeminen
 herättää sydämessäni, ja kumminkin ovat ne tunteet, joita tämä
 liikutus synnyttää, syvän rakkauden tunteita, ja ne antavat minulle
 voimaa odottaa päivää, jolloin totuus vihdoinkin tulee ilmi tässä
 synkässä ja kauheassa näytöksessä.

 Kirjeesi huokuvat sellaista luottamusta, että ne ovat rauhoittaneet
 ja lohduttaneet sydäntäni, joka kärsii niin paljon sinun ja rakkaiden
 lapsiemme tähden.

 Sinä neuvot minua, ystävä parkani, etten enää pyrkisi ajattelemaan,
 enkä ymmärtämään; sitä en ole koskaan tehnytkään, sillä se on ollut
 mahdotonta, mutta kuinka voisin olla ajattelematta? Kaikki mitä voin
 tehdä, on koetella odottaa, niinkuin jo olen sanonut sinulle, totuuden
 viimeistä päivää.

 Viime kuukausina olen kirjoittanut sinulle pitkiä kirjeitä, joissa
 olen keventänyt liian täyttä sydäntäni. Kolmen vuoden ajan olen ollut
 niin monen, minulle aivan vieraan tapahtuman heiteltävänä, mutta en
 ole poikennut säännöstä, jonka olen käytökseni suhteen asettanut ja
 jota omatuntoni leppymättömästi on vaatinut minulta hallitukselle
 ja maalleni uskollisena sotamiehenä, senvuoksi vastoin tahtoanikin
 katkeruus kohoaa sydämestä huulille, viha saa minut valtoihinsa,
 ja tuskan huuto pääsee huomaamattani suustani. Olin kyllä kerran
 vannonut, etten koskaan puhu itsestäni, että suljen silmäni kaikelle,
 koskei minulla voi olla niinkuin sinulla, niinkuin teillä viimeistä
 lohdutusta, totuuden, täydellisen selvyyden lohdutusta.

 Mutta liian pitkällinen kärsimiseni, hirmuinen asemani, ilmanala, joka
 jo yksinään sytyttää aivot tuleen, joskin tämä kaikki ei ole saanut
 minua unhottamaan velvollisuuksiani, niin on se kumminkin saattanut
 aivot ja hermot sellaiseen kiihoitustilaan, joka on kauhea...

 Puhelen kanssasi, vaikkei minulla ole mitään sanomista sinulle, mutta
 se tekee niin hyvää, se tyynnyttää sydäntäni ja turruttaa hermoni.
 Näetkö, usein kutistuu sydämeni kirvelevästä tuskasta ajatellessani
 sinua ja lapsia, ja ihmetellen kysyn silloin, olenko kenties tehnyt
 jotakin pahaa täällä maan päällä, jonka vuoksi ne, joita enin rakastan
 ja joiden edestä antaisin viimeisen verenpisarankin, saavat kärsiä
 syyttömästi tällaista kidutusta.

 Mutta silloinkin, kun pikarista vaahto valuu yli reunan saan
 ajatellessani sinua, rakkaani, ja lapsiani — nämä ajatukset panevat
 koko olentoni vapisemaan ja väräjämään ja kohottavat sen täyteen
 voimaansa — uudelleen voimaa pystyyn päästäkseni ja singahuttaakseni
 kuuluville värisyttävän vetoamiseni miehen edestä, joka jo pitkät ajat
 ei ole itselleen ja omilleen pyytänyt muuta kuin oikeutta ja totuutta,
 ei kerrassa mitään muuta kuin totuutta.

 Olen muutoin selvästi lausunut sinulle tahtoni, jonka tiedän myös
 olevan sinun, meidän, ja jota ei mikään voi lannistaa.

 Se on tämä tunne, yhteydessä kaikkien velvollisuuksieni tunteen
 kanssa, joka on pahoittanut minut elämään, se on myöskin se, mikä
 edelleen saa minun pyytämään sinulta ja teiltä kaikilta voimakkaampaa
 ponnistusta kuin koskaan ennen oikeuden ja hyvityksen saamiseen
 yksinkertaisessa asiassa, ja sitä varten kohottautukaamme yläpuolelle
 kaikkia persoonallisia kysymyksiä ja kärsimyksiä.

 Tarvitsenko minä vielä vakuuttaa sinulle rakkauttani? Se on turhaa,
 vai kuinka, sillä sinä tunnet sen, mutta minä vielä tahdon sanoa
 sinulle, että joku päivä sitten luin taas kaikki kirjeesi saadakseni
 viettää muutaman pian pakenevan hetken sinun rakastavaisen sydämesi
 luona ja sanomaton ihailun tunne valtasi minut arvokkaisuutesi ja
 rohkeutesi vuoksi. Jos suurten onnettomuuksien kärsiminen on ylevien
 sielujen koettelemuksena, niin on, rakkaani, sinun sielusi yksi
 kauniimpia ja jaloimpia mitä ajatella voi!

 Alfred.

<tb>

Marraskuu 1897 meni ja joulukuukin enkä saanut kirjeitä. Vihdoinkin
tammikuun 9 p:nä 1898 sain pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen
yhdellä kertaa vaimoni kirjeet lokakuulta ja marraskuulta, joista otan
seuraavat kohdat:

<tb>

 Pariisissa, lokakuun 6 p:nä 1897.

 Minä en viimeisessä kirjeessäni onnistunut sinulle ilmaisemaan enkä
 varsinkaan, luulen minä, täysin vakuuttavasti esittämään sinulle
 sitä suurta luottamusta, joka meillä oli onnemme palaamisesta. Tämä
 luottamus on senjälkeen yhä vielä lisääntynyt. Tahtoisin kertoa
 kaiken sen ilon, jonka tunnen, kun näen taivaanrannan kirkastuvan
 tällä tavoin ja huomaan kärsimyksiemme lähestyvän loppuaan, tunnen
 itseni hyvin kömpelöksi koettaessani sinulle ilmilausua tunteitani,
 sillä sinä, maanpakolaisraukka, saat yhä odottaa, tuskallisesti
 odottaa, olla tietämätön kaikesta, mitä me teemme, ja ne epämääräiset
 lauseet ja hämärät viittaukset eivät sano sinulle mitään, joll'eivät
 ne vakuuta sinulle syvää rakkauttamme ja usein antamaa lupaustamme,
 että me lopuksi onnistumme saamaan sinut entiseen asemaasi. Jos sinä
 olisit, kuten minä, selvillä tekemistämme edistysaskeleista, siitä
 tiestä, jota olemme kulkeneet pimeyden läpi saavuttaaksemme vihdoinkin
 täydellisen valon, niin silloin tuntisit itsesi lohdutetuksi, sydämesi
 keveäksi! Kirvelee sydäntäni, kun en voi kertoa sinulle kaikkea,
 joka antaa minulle aihetta suureen toivoon. Kärsin ajatellessani,
 että sinua kidutetaan syyttömästi; jos kärsimyksesi ruumiillisesti
 jatkuukin siksi, kun erehdys virallisesti tunnustetaan, on se ainakin
 siveellisesti tarpeeton ja sillä aikaa kun minä tunnen itseni
 levollisemmaksi, toivorikkaammaksi, olet sinä vuoroon tuskassa,
 vuoroon levottomuudessa, josta kaikesta sinut voitaisiin säästää...

<tb>

 Pariisissa, marraskuun 17 p:nä 1897.

 Olen levoton, kun en ole saanut kirjettä sinulta. Sinun viimeisen
 kirjeesi, kirjoitetun syyskuun 4 p:nä, sain lokakuun ensimäisinä
 päivinä ja sitten olen ollut aivan ilman uutisia. En ole koskaan
 valittanut, ja se on varma etten nytkään tule sitä tekemään, mutta
 Jumala nähköön kuinka minä kärsin, kun minua viikko viikolta pidetään
 tässä tuskassa, jonka kirjeiden viipyminen tuottaa. Joka päivä luulen
 tuskieni loppuvan, luulen tulevani rauhalliseksi niin paljon kuin
 se on mahdollista, kun ajattelen sinun julmia kärsimyksiäsi. Mutta
 toivo kumminkin kaikin voimin! Kuinka minä voin selittää sinulle
 luottamukseni, kun minun täytyy pysyä niiden rajoituksien sisällä,
 jotka minulle ovat määrätyt? Se on vaikeaa, ja voin ainoastaan
 nimenomaan vakuuttaa sinulle, että vähän ajan perästä, kenties
 hyvinkin pian pääset jälleen vapauteen. Oi! jos voisin avata sydämeni
 sinulle, puhua kaikista niistä rettelöistä, mitä tässä kamalassa
 näytöksessä on ollut...

 Toivon, että kun tämä kirje tulee Guyana'an, olet saanut sen hyvän
 uutisen, jota omatuntosi on odottanut kolme pitkää vuotta.

 Lucie.

<tb>

Kun nämä kirjeet saapuivat minulle tammikuussa 1898 Pirunsaarelle,
pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen, niin olin jo saanut sen hyvän
uutisen, johonka he edeltäpäin viittasivat, mutta samalla oli olonikin
tehty kaksin kerroin tukalammaksi ja vartioiminen kovemmaksi. Ennen oli
ollut kymmenen vahtisotamiestä ja yksi päällikkö ja nyt oli päällikköä
lukuunottamatta sotamiesten lukumäärä kolmetoista; vartijoita oli
asetettu majani ympärille, kauhua huokui ympäristöni, sen huomasin
vahtieni käytöksestä.

Samoihin aikoihin rakennettiin torni, joka kohosi vahtisotamiesten
kasarmin yli ja johon oli asetettu Hotchkisstykki suojelemaan saarta
hyökkäykseltä.

Minä uudistin tasavallan presidentille ja hallituksen jäsenille
pyyntöni, jonka jo ennen olin tehnyt.

Helmikuun ensimäisinä päivinä 1898 sain minä vaimoltani kaksi kirjettä,
jotka olivat kirjoitetut joulukuun 4 p:nä ja joulukuun 26 p:nä 1897,
ja nämä molemmat kirjeet olivat osittain jäljennöksiä kirjeistä, jotka
vaimoni oli kirjoittanut.

Sain myöhemmin tietää, että vaimoni kirjeissään elokuulta tai
syyskuulta 1897 varovaisin sanoin oli ilmoittanut, että eräs ylhäinen
senaatin jäsen oli ottanut asiatani ajaakseen; mutta luonnollisesti
tämä kohta pyyhittiin ja vasta kun tulin Ranskaan 1899, sain minä
tietää herra Scheurer-Kestner'in ihailtavasta alotteesta, samoinkuin
silloin vasta tulin tuntemaan mitä Ranskassa siihen aikaan tapahtui.

Ote, joka minulle jätettiin vaimoni kirjeestä joulukuun 4 p:ltä 1897,
oli erittäin surullinen:

<tb>

 Olen saanut kaksi kirjettä sinulta. Vaikk'et mitään mainitse
 kärsimyksistäsi ja vaikka näissä kirjeissä, niinkuin edellisissäkin
 ilmenee ihailtava rohkeus, huomasin kumminkin, että sinun tuskasi
 kuulti niistä läpi sellaisella selvyydellä, että sain halun lohduttaa
 sinua ja antaa sinun kuulla muutamia rakkauden sanoja, jotka tulevat
 rakastavasta sydämestä ja joiden hellyys ja uskollisuus ovat, niinkuin
 tiedät, yhtä syvät kuin muuttumattomatkin.

 Mutta kuinka monta päivää on kulunut siitä, kun kirjoitit nämä kirjeet
 ja kuinka pitkä aika kuluu siihen, kun saat käsiisi nämä muutamat
 rivit, jotka tulevat muistuttamaan sinulle, että ajatukseni on luonasi
 yötä päivää, joka tunti, joka hetki pitkän kidutuksesi aikana, että
 sieluni, sydämeni, kaikki, joka on tunteellista minussa, kärsii
 kanssasi, ja että minä olen julmien kärsimyksiesi kaiku ja antaisin
 elämäni lyhentääkseni kidutuksiasi. Jos tietäisit, kuinka suren,
 etten saa olla luonasi ja millä ilolla minä ottaisin osaa kovimpaan,
 kauheimpaan elämään saadessani jakaa maanpakolaisuuttasi ja ollessani
 vierelläsi joka tunti ja hetki pysyttämässä sinua pystyssä heikkoina
 hetkinäsi, hoivaamassa sinua rakkaudellani, ja hoitamassa, vaikkapa
 vähänkin haavojasi.

 Mutta ei ollut meille sallittu sitä lohdutusta, että olisimme saaneet
 kärsiä yhdessä ja tyhjentää katkeruuden malja sakkaan saakka...

<tb>

Sitten seurasi toivosta muutamia himmeitä viittauksia, joita niin usein
oli kerrottu.

Vastaukseksi tähän kirjeeseen kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Salut-saarilla, helmikuun 7 p:nä 1898.

 Sain juuri rakkaat kirjeesi joulukuulta ja sydämeni tahtoo haljeta,
 rikki repeytyä monista, ansaitsemattomista kärsimyksistään Olen
 sanonut sinulle: ajatellessa sinua ja lapsia saan uusia voimia
 tuskassani ja virkistytän tahtoani sille asialle, joka meille on
 kalleinta maailmassa: kunniamme, lastemme elämä, toitottaakseni yhä
 valtavamman vetoamishuudon miehen puolesta, joka pyytää ainoastaan
 oikeutta itselleen ja omilleen ja siihen on hänellä täysi oikeus.

 Kolmen kuukauden kuluessa olen kirjoittanut kuumeen ja houreen
 vallassa, kärsien kidutusta yötä päivää, sinun ja lapsiemme tähden
 pyynnön toisensa perästä valtionjohtajalle, hallitukselle, niille,
 jotka ovat sallineet minun tulla tuomituksi, saadakseni vihdoinkin
 oikeutta ja lopun hirmuisille kärsimyksillemme, mutta en ole saanut
 mitään vastausta.

 Minä lähetän taas tänään samat rukoukseni valtionjohtajalle,
 hallitukselle, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla tarmolla, sillä
 sinä et saa kärsiä samanlaista kidutusta, eikä lapsemme saa kasvaa
 häpeässä. Minä en ole kamppaileva kuoleman tuskia rosvoluolassa
 kamalan rikoksen tähden, jota en ole tehnyt. Joka päivä odotan saavani
 kuulla, että oikeuden päivä vihdoinkin on vaiennut meille...

 Alfred.

<tb>

Helmikuun lopulla lisättiin yhä ankaruustoimenpiteitä ja kun en saanut
mitään vastausta edellisiin anomuskirjoituksiini valtionjohtajalle ja
hallituksen jäsenille, kirjoitin minä seuraavan kirjeen edustajakamarin
presidentille ja edusmiehille.

<tb>

 Salut-saarilla, helmikuun 28 p:nä 1898.

 Herra edustajakamarin presidentti.

 Herrat edusmiehet.

 Tuomioni jälkeisestä päivästä saakka s.o. enemmän kuin kolme vuotta
 sitten, kun majuri du Paty de Clam tuli luokseni sotaministerin
 nimessä kysymään, sitten kun minut oli tuomittu häpeällisestä
 rikoksesta, jota minä en ollut tehnyt, olinko syytön tahi syyllinen,
 olen julkilausunut, että olin syytön ja että tahdoin valoa,
 täydellistä selvitystä asiassa, että heti tahdoin apua kaikilla
 tavallisilla tiedustelukeinoilla, joko sotilaslähetystöjen kautta tai
 jonkun muun hallituksen käytettävissä olevan keinon avulla.

 Minulle vastattiin silloin, että korkeammat edut kuin minun, estivät
 käyttämästä tavallisia tutkimuskeinoja tämän kamalan ja surullisen
 jutun sekä syyttävän kirjeen syntymiseen nähden, mutta että
 tiedusteluja kyllä jatketaan.

 Olen odottanut kolme vuotta hirveimmässä tilassa, mitä ajatella voi.
 Minua on vainottu ja kidutettu lakkaamatta, ilman syytä, ja nämä
 tiedustelut eivät ole johtaneet mihinkään tuloksiin.

 Jos siis edut, jotka ovat korkeammat kuin minun, estivät ja yhä vaan
 estävät käyttämästä tutkimuskeinoja, jotka yksin voivat tehdä lopun
 tälle kamalalle kidutukselle, joissa on monta ihmistä osallisena,
 jotka yksin voivat levittää täydellistä ja kirkasta valoa tähän
 julmaan ja surulliseen asiaan, eivät nämä samat edut voi vaatia että
 vaimo, lapset, syytön uhrataan niille. Toisin menetteleminen olisi
 taantumista historiamme synkimpiin vuosituhansiin, jolloin totuus
 tukahdutettiin ja valo himmennettiin.

 Jo muutamia kuukausia sitten alistin minä koko tämän surullisen ja
 ansaitsemattoman kohtaloni kaikkine kauhuineen hallituksen jäsenien
 korkean oikeuden ja kohtuuden tunnon ratkaistavaksi, samoin vetoan
 minä myös herrojen edusmiesten korkeaan oikeuden ja kohtuuden tuntoon,
 pyytäen oikeutta omilleni, elämää lapsilleni ja loppua niin monen
 ihmisolennon syyttömästi kärsimille kidutuksille."

<tb>

Sama kirje, kirjoitettuna samoilla sanoilla, lähetettiin samana
päivänä presidentille ja senaatin jäsenille. Nämä anomuskirjoitukset
uudistettiin sitten vähän ajan perästä taas.

Herra Méline, joka silloin oli hallitusta johtamassa, tukahutti
valitushuutoni ja piti luonaan nämä kirjeet, jotka eivät siis koskaan
tulleet määräpaikkaansa.

Nämä kirjeet saapuivat perille juuri silloin, kun rikoksen
alkuunpanijaa ylistettiin ja hänen kunniakseen juhlittiin, mutta
samoihin aikoihin olin minä tietämätönnä kaikista tapauksista, jotka
Ranskassa tapahtuivat ja kalliooni kahlehdittuna huusin syyttömyyttäni
viranomaisille ja monistelin rukouksiani niille, joiden asiana oli
levittää valoa ja suojella oikeutta!

Maaliskuussa sain vaimoni kirjeet alkupuolelta tammikuuta, joissa
aina oli samanlaisia epämääräisiä lausuntoja ja himmeitä toivon
viitteitä, hänen saamatta tarkemmin ilmoittaa, mihin toiveisiin hänen
luottamuksensa perustui.

Sitten huhtikuussa taas uudestaan syvä hiljaisuus. Kirjeitä, jotka
vaimoni kirjoitti tammikuun viimeisinä päivinä ja helmikuulla 1898, en
saanut koskaan.

Mitä taas niihin kirjeisiin tulee, jotka tämän ajan jälestä kirjoitin
vaimolleni, ei hän saanut niitä alkuperäisinä ja meillä on niistä vaan
typistettyjä jäljennöksiä. Muutoin koko tällä ajalla sain minä vaimoni
kirjeet aina vaan jäljennöksinä.

Tässä julkaisen muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän
aikaan jäljennettyinä:

<tb>

 Pariisissa, maaliskuun 6 p:nä 1898.

 Vaikka kirjeeni ovat niin jokapäiväsiä ja yksitoikkoisia, en voi
 kumminkaan vastustaa haluani saada lähestyä sinua ja puhella vähän
 kanssasi.

 Tiedätkö, on hetkiä, jolloin sydämeni on niin ylen täysi, jolloin
 kärsimyksesi synnyttävät minussa vastakaiun sellaisella voimalla,
 etten enää voi hillitä itseäni, tahtoni käy tehottomaksi, olen surusta
 pakahtumaisillani, ero painaa liiaksi minua, se on kovin katkera, koko
 olentoni voimalla ojennan käteni sinua kohden ja ponnistaen viimeiseen
 saakka koettelen päästä luoksesi, lohduttaa sinua, elähyttää sinua.
 Kuvailen silloin mielessäni että sinä olet luonani, puhelen lempeästi
 kanssasi, annan sinulle rohkeutta ja toivoa. Mutta liian pian tempaa
 minut unelmistani lapsen ääni, hälinä ulkoapäin, joka yhtäkkiä vie
 minut takasin todellisuuteen. Tunnen silloin itseni taas eroitetuksi,
 hyvin surulliseksi ajatuksieni ja varsinkin kärsimyksieni kanssa.
 Miten onneton lienetkään ollut, kun et ole saanut mitään uutisia,
 kuten kirjoitat kirjeessäsi tammikuun 6 p:ltä. Vaikka et saa kirjeitä
 minulta, niin elä koskaan unhoita että olen ajatuksissani luonasi,
 etten päivällä enkä yöllä hylkää sinua ja jollei sana voi ilmaista
 sinulle syvää rakkauttani, niin ei kumminkaan mikään voi estää
 sydämiämme, ajatuksiamme yhtymästä.

<tb>

 Pariisissa, huhtikuun 7 p:nä 1898.

 Sain juuri kirjeesi maaliskuun 5:neltä päivältä, ne ovat verrattain
 tuoreita uutisia meille, jotka olemme tottuneet kärsimään niin paljon
 postin säännöttömyydestä, minä iloisesti hämmästyin, kun huomasin
 niin läheisen päivänmäärän kirjeessäsi. Miten onnettomuudet muuttavat
 ihmisen! Miten nöyrästi tyytyy asioihin, jotka näyttävät mahdottomilta
 kestää... Kun sanon, että nöyrästi tyydyn kohtalooni, niin se ei ole
 totta. Minä en valita, sillä siksi kun sinun täydellinen viattomuutesi
 tunnustetaan, täytyy minun elää ja kärsiä tällä tavoin, mutta
 sisässäni nousee koko minun olentoni kapinaan, on pahoillansa ja
 näiden monien pitkien vuosien odotuksen painamana tahtoo kuohua yli
 vaivoin pidätetystä kärsimättömyydestä.

<tb>

 Pariisissa, kesäkuun 5 p:nä 1898.

 Istun vieläkin kyynäspäät pöytää vasten synkkiin ajatuksiin
 vaipuneena; tulin sinulle kirjoittamaan, mutta kuten minulle
 tapahtuu kaksikymmentä kertaa päivässä, olen nytkin vaipunut pitkiin
 unelmiin. Sinun luoksesi pakenen minä näin joka hetki, turrutan
 hermoni päästessäni vapaaksi itsestäni, ja ajatukseni liittyvät
 sydämeeni, joka aina on luonasi kaukaisessa maanpakolaisuudessasi.
 Käyn luonasi usein, hyvin usein ja koska minun ei ole vielä sallittu
 tulla luoksesi, tuon minä sinulle kaikki, mikä kuuluu minulle, koko
 minun siveellisen persoonani, kaikki ajatukseni, tahtoni, tarmoni ja
 varsinkin rakkauteni, kaikki sellaista tavaraa, johon ei kukaan voi
 käydä käsiksi, eikä mikään ihmisolento kahlehtia.

<tb>

 Pariisissa, heinäkuun 25 p:nä 1898.

 Kun tunnen itseni liian murheelliseksi ja elämän taakka näyttää liian
 raskaalta, liian vaikealta kantaa, käännyn pois nykyisyydestä, loihdin
 muistoni esille ja saan voimia taas jatkaakseni taistelua...

 Lucie.

<tb>

Tämä kirje oli ainoa, jonka sain heinäkuulla. Tästä ajasta lähtien sain
taas kirjeet alkuperäisinä.

Äärettömän kärsimättömästi seurasin päivien kulkua, kun en ymmärtänyt
mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mitä anomuskirjoituksiin tuli, jotka
lähetin valtionjohtajalle, sain niihin muuttumattomasti vastauksen:
"Teidän anomuksenne ovat perustuslaillisen hallitusmuodon mukaan
jätetyt hallituksen jäsenille." Senjälkeen ei ole kuulunut mitään;
odotin yhä lopullista vastausta pyyntööni oikeusjutun tarkastuksesta.
En tuntenut ollenkaan lakia ja vielä vähemmän uutta lakia vuodelta
1895, joka koski tarkastusta s.o. siltä ajalta, jolloin minä jo olin
vankeudessa. Pyyntöni saada lakikirja hylättiin.

Elokuussa 1898 kirjoitin vaimolleni:

<tb>

 Salut-saarilla, elokuun 7 p:nä 1898.

 Vaikka kirjoitin kaksi pitkää kirjettä viime postissa, en tahdo
 kumminkaan antaa tämän postin mennä lähettämättä sinulle kaiun
 rajattomasta rakkaudestani, puhelematta kanssasi ja antamatta sinun
 kuulla aina samoja sanoja, joiden tulee tukea sinun kukistumatonta
 rohkeuttasi.

 Selvä tieto velvollisuudestamme on tekevä meidät lujiksi kaikkea muuta
 vastaan. Miten julma kohtalo lieneekin, täytyy sielun olla kylliksi
 ylevän, voidakseen hallita kohtaloa siksi, kun se taipuu edessäsi.

 Ne sanat, joita minä lakkaamatta olen sanonut sinulle jo pitkän
 aikaa, ovat ja pysyvät muuttumattomina. Kunniani on omaisuuteni,
 lastemme perintö, ja se täytyy antaa heille; tämän kunnian olen
 vaatinut takaisin isänmaalta. Voin ainoastaan toivoa, että tämä julma
 kidutuksemme vihdoinkin loppuisi.

 Edellisissä kirjeissäni puhuin paljon tapsistamme, heidän
 tunteellisuudestaan, jota sinä valitit, vaikka minä olen vakuutettu
 että sinä kasvatat nämä rakkaat pienokaiset ihailtavalla
 tavalla. Jos taas koskettelen tätä ainetta, niin tapahtuu se
 siksi, että onnenpäivinä olivat he ajatustemme ainoana esineenä;
 ansaitsemattomassa onnettomuudessa, joka meitä on kohdannut,
 pakoittavat he meitä elämään. Tunteellisuus, minä tarkoitan sitä,
 joka koskettelee sielun ja sydämen asioita, on kasvatuksen suuri
 käyttöratas. Millaisen vaikutusvallan voi saada laiskaan ja
 tunteettomaan luonteeseen?

 Ennen kaikkea täytyy turvautua siveelliseen vaikutusvaltaan, yhtä
 hyvin silloin, kun se koskee kasvatusta kuin myös järjen kehittämistä,
 sillä järkeä ei voi kehittää tunteettomassa olennossa. Minä en
 ole ruumiillisen rangaistuksen puoltaja, vaikka sekin on joskus
 välttämätöntä tottelemattomille ja kovapäisille lapsille. Mutta sielu,
 jota pelko ohjaa, jää aina heikoksi. Surulliset kasvot, ankara käytös
 ovat tunteelliselle lapselle aivan kylliksi saamaan hänet ymmärtämään
 virheensä.

 Minusta tuntuu aina hyvälle saada lähestyä sinua ja puhella kanssasi
 lapsistamme, aineesta, joka onnenpäivinä oli tuttavallisten puheidemme
 esineenä ja nykyään ainoana elämisemme ehtona.

 Jos kuunteleisin ainoastaan sydäntäni, niin kirjoittaisin sinulle
 paljon useammin, sillä minusta tuntuu — tiedän kyllä, että se on
 paljasta mielikuvitusta, mutta se lohduttaa kumminkin — että sinä
 samalla hetkellä, samalla minuutilla, välimatkasta huolimatta, joka
 eroittaa meidät, tunnet sydämen lyövän, sydämen, joka elää ainoastaan
 sinua, lapsiamme varten, sydämen, joka rakastaa sinua...

 Mutta ylitse kaikkea väikkyy kunnioitus kunniaa kohtaan sanan
 oikeassa merkityksessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme yhtä
 paljon sisällisistä kärsimyksistä, joita tuska tuottaa, kuin siitä
 ahdistuksesta, jonka ulkonaiset asianhaarat tuottavat. Tämä kunnia,
 joka on minun paras omaisuuteni, lapsiemme perintö, heidän elämänsä,
 täytyy meidän tahtoa takaisin, rohkeasti, väsymättä, kerskailematta,
 mutta myöskin ilman heikkoutta.

 Alfred.

<tb>

Samaan aikaan kysyin sekä kirjeessä että sähkösanomalla mihin tuloksiin
tarkastuspyyntöni suhteen oli tultu, vaan sain niihin aina samanlaisen
arvoituksen tapaisen vastauksen. Ainoa vastaus minkä sain oli vaitiolo,
aina vaan vaitiolo. En tiennyt mitään niistä seikoista, jotka olivat
tapahtuneet ja jotka parhaallaan tapahtuivat Ranskassa. Kun minä
vihdoinkin toivoin äärimäisyyskeinon avulla saavani vastauksen,
ilmoitin minä syyskuussa 1898 lopettavani kirjevaihtoni siksi aikaa,
kun odotin vastausta tarkastuspyyntööni. Tämä selitys sähkötettiin
väärin vaimolleni ja siitä tuli paljon ikävyyksiä.

Lokakuussa sain vaimoni postin elokuulta, siinä hän yhä puhui samasta
toivosta, jota hän kumminkaan ei voinut perustella ja tarkemmin
selvittää, typistetyissä ja usein perillesaapumattomissa kirjeissään.

Uudistin anomukseni saada vastausta tarkastuspyyntöihini.
Lokakuun 27 p:nä 1898, kun en vielä tiennyt että vaimoni oli
jättänyt tarkastuspyynnön ja että hänen pyyntönsä oli jätetty
kassatsioni-oikeudelle tarkastettavaksi, vastattiin minulle vihdoinkin
että minä saan lopullisen vastauksen valtionjohtajalle tekemiin!
tarkastuspyyntöihin.

Kirjoitin heti vaimolleni seuraavan kirjeen:

<tb>

 Salut-saarilla, lokakuun 27 p:nä 1898.

 Kirjoitan muutaman rivin ainoastaan, lähettääkseni sinulle suuren
 rakkauteni kaiun ja koko hellyyteni ilmaisun. Minulle juuri
 ilmoitettiin että saan lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini.
 Odotan levollisena ja luottamuksella, enkä epäile ollenkaan että tämä
 vastaus tulee sisältämään minun vapauttamisen!.

 Alfred.

<tb>

Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun alussa, sain minä vaimoni kirjeet
syyskuulta, joissa hän ilmoitti että oli tapahtunut erittäin tärkeitä
asioita, jotka minä myöhemmin saisin tietää ja että hän oli jättänyt
tarkastuspyynnön, jonka hallitus oli vastaan ottanut.

Tämä uutinen oli yhdenmukainen sen vastauksen kanssa, jonka itse sain
lokakuun 27 p:nä. Kirjoitin heti vaimolleni:

<tb>

 Salut-saarilla, marraskuun 5 p:nä 1898.

 Sain juuri syyskuun kirjeesi, joissa sinä ilmoitat niin hyviä uutisia.

 Kirjeessäni lokakuun 27 p:nä annoin sinun tietää että minulle oli
 ilmoitettu saavani lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Sanoin
 silloin jo sinulle että odotin vastausta luottamuksella, enkä epäile
 että tämä vastaus tulee sisältämään vapauttamisen!...

 Alfred.

<tb>

En vieläkään tiennyt että hallitus oli jättänyt tarkastuspyyntöni
kassatsioni-oikeudelle ja että neuvottelut olivat jo alkaneet.

Marraskuun 16 p:nä 1898 sain minä seuraavan sähkösanoman:

<tb>

 Cayenne'ssa, marraskuun 16 p:nä 1898.

 Kuvernööri siirtovanki Dreyfus'ille Salut-saarien ylipäällikön kautta.

 Täten ilmoitetaan teille että tarkastus-oikeuden rikososasto
 on julistanut pyyntönne tuomionne tarkastuksesta muodollisesti
 kelpaavaksi ja päättänyt teidän tietoonne saattaa tämän päätöksen ja
 kehoittaa teitä tuomaan esille puolustuskeinonne.

<tb>

Minä ymmärsin että tuomioistuin oli julistanut pyynnön muodollisesti
kelpaavaksi ja että tutkistelu alkaisi sen sisällöstä. Minä ilmoitin
haluavani asianajajakseni herra Demange'ea, joka oli puolustajani
1894. En tiennyt muutoin mitään siitä, mitä sen ajan perästä oli
tapahtunut, tunsin ainoastaan bordereau'n, joka oli ainoa syyttävä
todistus-kappale jutun asiakirjojen joukossa. Minulla ei ollut
siis omasta puolestani mitään lisättävää siihen, mitä ensimäisessä
sotaoikeudessa olin sanonut, eikä mitään muuttamista lausunnoissani
bordereau'sta. En tiennyt, että bordereau'n saapumisen päivämäärä oli
muutettu, että arvelut, joita oli tehty ensimäisessä oikeudenkäynnissä,
ja jotka koskivat erilaisia bordereau'ssa esitettyjä ilmiantoja, olivat
muutetut. Luulin siis, että koko asia olisi hyvin yksinkertainen ja
että se supistuisi niinkuin ensimäisessäkin sotaoikeudessa keskusteluun
käsialasta.

Marraskuun 28 p:nä 1898 sain minä luvan kuljeskella varustetun leirin
aitauksen sisäpuolella kl. 7—11 ap. ja kl. 2—5 ip. Varustetuksi
leiriksi kutsuttiin alaa, johon kuului majani vieressä oleva
vahtikasarmi ja jota ympäröi 80 cm korkea kivimuuri. Kävelypihani oli
siis oikeastaan vaan käytävä, joka oli kasarmin ja sen ulkohuoneitten
ympärillä, ja johon aurinko paahtoi täydeltä terältä. Mutta minä
saatoin nähdä meren, jota en ollut nähnyt enempään kuin kahteen
vuoteen, näin taas saarien niukan vihreyden; silmäni saivat lepoa
nähdessään muutakin, kuin vankilan neljä seinää.

Joulukuussa en saanut mitään postia vaimoltani. En saanut koskaan niitä
kirjeitä, jotka hän kirjoitti minulle lokakuun kuluessa 1898, Tämän
kuukauden aikana olin hyvin kärsimätön; pyysin selityksiä ja kysyin,
koska neuvottelut alkaisivat kassationi-oikeudessa? (En tiennyt että
kuulusteluja oli pidetty lokakuun 27, 28 ja 29 p:nä.) En saanut mitään
vastausta.

Joulukuun 28 p:nä 1898 sain vihdoinkin seuraavan kirjeen vaimoltani:

<tb>

 Pariisissa, marraskuun 22 p:nä 1898.

 En tiedä, oletko saanut kirjeitäni viime kuulta, joissa [En saanut
 ainoatakaan niistä kirjeistä.] minä yleisissä piirteissä tein selvää
 ponnistuksistamme voidaksemme pyytää oikeudenkäyntisi tarkastusta,
 istuntojen alkamista ja saadaksemme anomus päteväksi. Vaikka jokainen
 uusi menestys teki minut iloiseksi, niin himmensi iloani ajatus,
 että sinä onneton raukka olet aivan tietämätön asiain kulusta ja
 luultavasti aivan epätoivoon joutumaisillasi.

 Viime viikolla vihdoinkin sain tietää, että hallitus on lähettänyt
 sinulle sähkösanoman ilmoittaen, että anomus on otettu vastaan.

 Pari viikkoa sitten sain tiedonannon kirjeesi sisällöstä, jossa sinä,
 kuten näyttää, olet ilmoittanut päättäneesi, ettet kirjoita enää, et
 minullekaan...

 Lucie.

<tb>

Ihan vimmoissani näin väärästä ajatusteni tulkitsemisesta kirjoitin
heti Guyana'n kuvernöörille kirjeen, osapuilleen tähän tapaan:

<tb>

 "Kirjeestä, jonka juuri sain rouva Dreyfus'ilta, näen minä, että hänen
 tietoonsa on saatettu ainoastaan osa siitä kirjeestä, jonka viime
 syyskuussa lähetin hänelle, samalla kun ilmoitin teille että lopetin
 kirjevaihtoni siksi aikaa kun odotin vastausta tarkastuspyyntöihini,
 jotka olin lähettänyt valtionjohtajalle. Kun rouva Dreyfus'ille
 ilmoitettiin ainoastaan osa kirjeestä, käännettiin sen sisällys
 niin, että se tuntui varmaankin enemmän kuin tuskalliselta rakkaalle
 vaimolleni. Se on siis omantunnon asia hänelle — en tiedä kuka hän on,
 enkä tahdo sitä tietääkään — joka on tehnyt tämän teon, että hän myös
 sovittaa sen."

<tb>

Sain tietää, että vaimolleni oli lähetetty kirjeestäni
kaabelisähkösanoma ja sekin väärin!

Samaan aikaan kirjoitin vaimolleni seuraavan kirjeen:

<tb>

 Salut-saarilla, joulukuun 26 p:nä 1898.

 En ollut saanut mitään kirjeitä sinulta kahteen kuukauteen. Joku päivä
 sitten sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu marraskuun 22 p:nä. Jos
 minä sillä kertaa olin lopettanut kirjeenvaihtoni, riippui se siitä
 että odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, enkä voinut muuta kuin
 toistaa samoja sanoja. Sen jälkeen olisi sinun pitänyt saada monta
 kirjettä minulta.

 Jos minun ääneni olisi herennyt kuulumasta, olisi se riippunut siitä,
 että se olisi ollut ainiaaksi mykistyneenä, sillä jos minä olen
 elänyt, on se tapahtunut tahtoakseni takaisin kunniani, parhaimman
 omaisuuteni, lapsiemme perinnön, tehdäkseni velvollisuuteni, niinkuin
 minä aina ja kaikkialla olen tehnyt, ja niinkuin se aina on tehtävä,
 kun on kohtuus ja oikeus puolellaan, pelkäämättä koskaan mitään...

 Alfred.

<tb>

Uutiset, jotka viime kuukausina sain, tuottivat minulle äärettömän
lohdutuksen. En ollut koskaan vajonnut epätoivoon; en koskaan ollut
kadottanut uskoani tulevaisuuteen, ensimäisestä päivästä lähtien olin
vakuutettu, että totuus tulisi ilmi, että olisi mahdotonta niin kamalan
rikoksen, jolle olin aivan vieras, jäädä rankaisematta. Mutta kun en
tiennyt mitään siitä, mitä Ranskassa tapahtui, ja päinvastoin näin,
että oloani vaikeutettiin päivä päivältä mitä hirveimmällä tavalla
ja että minun yötä päivää piti taistella luonnonvoimia, ilmanalaa ja
ihmisiä vastaan, aloin minä epäillä tokko itse saisin nähdä tämän
julman näytöksen loppua. Tahtoni ei ollut heikontunut, se jäi yhtä
taipumattomaksi, mutta minulla oli rajuja epätoivonhetkiä ajatellessani
rakasta vaimoani, rakkaita lapsiani ja sitä tilaa, mihin heidät oli
saatettu.

Vihdoinkin kirkastui näköpiiri; näin että omaisteni ja minun itseni
hirvittävät kidutukset loppuvat. Minusta tuntui että sydämeni
vapautettiin äärettömästä painosta, hengitin vapaammin.

Joulukuun lopulla sain johtavan lausunnon tarkastusoikeuden
yliprokuraattorilta. Luin sen suuresti hämmästyen.

Minä sain tietää sen kanteen, jonka veljeni oli nostanut majuri
Esterhazy'ä vastaan, jota minä en tuntenut, hänen vapauttamisensa,
Henry'n kavalluksen, tunnustuksen ja itsemurhan. Mutta monen tapauksen
merkitys jäi minulle salaisuudeksi.

Tammikuun 5 p:nä 1899 kuulusteli minua Cayenne'n vetoomis-oikeuden
presidentti tutkijakunnan edessä. Hämmästykseni oli suuri, kun
ensimäisen kerran kuulin puhuttavan näistä valetunnustuksista, tästä
kurjasta sanojeni vääristelystä, joita lausuin sinä päivänä kuin minut
alennettiin virassani, ja jotka päinvastoin olivat vastaväitteenä,
kiivaana selityksenä syyttömyydestäni.

Tämän jälkeen kului päiviä ja kuukausia, enkä voinut saada tarkkoja
tietoja, ja sillä aikaa harhailin minä täydellisessä tietämättömyydessä
siitä, mitä tuomioistuimen kuulustelusta oli käynyt ilmi. Joka
kuukausi puhui vaimoni kirjeissään, jotka usein tulivat minulle pitkän
viipymisen jälkeen, kärsimyksiemme pikaisen lopun toivosta, mutta tämä
loppu ei näyttänyt koskaan tulevan.

Helmikuun viimeisinä päivinä jätin minä tavallisuuden mukaan
rangaistuslaitoksen päällikölle Deniel'ille pyynnön saada
ravintoaineita ja tarvekaluja seuraavaksi kuukaudeksi. En saanut
kumminkaan mitään. Olin lujasti päättänyt ensimäisestä päivästä saakka
ja sitä päätöstäni en ollut rikkonut, etten koskaan valittaisi, etten
tekisi muistutuksia rangaistuksen käyttämisestä, sillä se olisi ollut
sama kuin sen tunnustaminen oikeaksi, ja sitä minä en koskaan tehnyt;
sentähden en nytkään sanonut mitään ja olin ilman koko maaliskuun.
Lopulla kuuta tuli Deniel sanomaan minulle, että hän oli hukannut
pyyntöni ja kehoitti sentähden minua tekemään uuden. Jos hän todellakin
olisi hutiloinut sen hukkaan, niin olisi hänen pitänyt huomata se
niin pian kuin tuli vene, joka oli lähetetty Cayenne'en hakemaan
ruokavaroja. Silloin en vielä tuntenut miten kurjaa ja halpamaista
osaa tämä mies näytteli; sen tulin tuntemaan vasta sitten kun tulin
Ranskaan; luulin hänen olevan paljaan välikappaleen, varsinkin kun hän
itse niin innoissaan vakuutti että "hän on ainoastaan toimeenpaneva
virkamies" ja tiesin että löytyy henkilöitä, jotka lainaavat itsensä
kaikkeen. Nykyään minulla on suuri syy luulla, että monet seikat
tapahtuivat hänen toimestaan ja että se käytös, jota muutamat vahdit
osoittivat minua kohtaan, riippui hänen vaikutuksestaan.

Minä puolestani en voinut ymmärtää julkisen tutkinnon venyttämistä;
se näytti minusta niin aivan yksinkertaiselta, sillä minä en tuntenut
muuta kuin bordereaun. Minä pyysin useaan kertaan selitystä; on melkein
tarpeetonta sanoa ettei sitä koskaan annettu.

Siveellinen tarmoni ei heikontunut näinä kahdeksana kuukautena,
joina joka päivä odotin kassatsiooni-tuomioistuimen päätöstä, mutta
ruumiilliset ja henkiset voimani kutistuivat tässä tuskaisessa,
tappavassa odotuksessa.




X.


Maanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli
vahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa
luin:

"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden
päätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka
I:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun
22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in
sotaoikeuden tutkittavaksi jne.

Sanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin
sotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan;
sen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen,
vaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan
virkapukuaan.

Pyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta
ja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty
sotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan
tulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella
sotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.

Risteilijälaiva _Sfax_ lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä
tuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.

Ilmoittakaa kapteeni Dreyfusille valmistava päätös ja _Sfaxin_ lähtö!

Iloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä
piinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja
kärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti
onni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle
vihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki
loppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.

Juttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin
1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava
asiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat
sotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon
raivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren
rehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin
heidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho
vetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat,
jotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en
ymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti
Henry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut
virallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa.
Siitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat
alkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.

Tuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen
sotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava
kauhea oikeuserehdys.

Saman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan
sähkösanoman:

 "Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden
 perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini
 sinua. Tuhat suudelmaa."

Iltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä
vahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois;
kaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.

Odotin kärsimättömänä _Sfaxin_ tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa
savupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian
myöhäistä muuttaa laivaan.

Cayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun,
alusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.

Perjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan
Pirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin
tästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. _Sfax_, kun oli
syväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan
luo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia,
ennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin
lastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin
kuin kaikki muutkin purressa olijat.

Noin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin _Sfaxin_
kannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut
aliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa
oli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun
minun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies
kiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti
ankkurin ja läksi liikkeelle.

Minua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden
tunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella.
Muun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin _Sfax_
laivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni
muiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.

Sunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo,
jossa _Sfax_ otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä
jatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua
tunnissa.

Kesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen
kidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen
loppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja
luulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua
vastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.

Mutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja
tuskallinen tunne.

Kesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi _Sfax_. Minulle ilmoitettiin,
että vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta
minulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene
tuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla.
Minun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä
salaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin
luissani, että jotakin on tekeillä.

Jälestä puolen päivän läksi _Sfax_ taas hitaasti kulkemaan pitkin
rantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli
pikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että
iltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.

Kello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien
edessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt
lähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui
Sfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan
viskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että
sain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena
siitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain
kuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni
sain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme
viimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita
myöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa
ääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi
taas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua
vietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua
käskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä,
satoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme
jossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen
paikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.

Siellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia.
Näiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan
puhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi
asemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika
kyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä
nousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in
sotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.

Voi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi
siitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä,
missä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja
oikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni
hirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja,
pikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä
ja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat
sieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä
kuukausina oppineet kestämään.

Nyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle
ilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen
perästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin
minunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan
pihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa
pidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja
asianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut
pidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni,
kyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.

Sitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme,
on mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä.
Siinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista
kärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki,
mikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän
vuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme.
Me katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada
voimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti,
joka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet
purkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut
näinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta
se oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut
vaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän
antoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.

Minun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin
joka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme
jäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron
perästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.

Heinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni.
Minä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille.
Luottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa
oli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä,
hänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta
ja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan
selon "jutusta". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala
palalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi
puolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia
oli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat
valitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet
kaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa
taistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan
ollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja
luottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä
päälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti
levottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä
armeijaakin kohtaan, jota rakastin.

Jälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli
osoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti,
eturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja
tahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.

Heinäkuun 4 päivänä antoivat asianajajani minulle 1898 vuoden
pöytäkirjat, rikostuomioistuimen pöytäkirjat sekä pöytäkirjat niistä
istunnoista, joita kassatsiooni-oikeuden osastot olivat pitäneet.
Seuraavana yönä luin kertomuksen Zolan jutusta, enkä tahtonut voida
sitä jättää käsistäni. Näin mitenkä Zola oli tahtonut sanoa ja
sanonut totuuden, luin siitä kuinka kenraali Boisdeflre valalla
vannoi Henry'n väärennyksen oikeaksi. Mutta vaikka suruni eneni
nähdessäni ihmisten olevan kiihkojensa eksyttäminä ja miten rikokset
vainoovat viatonta, uhkui sieluni kiitollisuudesta niitä urheita
miehiä, oppineita ja työntekijöitä, suuria ja pieniä kohtaan, jotka
rohkeasti olivat antautuneet puolustamaan oikeuden ja totuuden
riemuvoittoa niiden periaatteiden säilyttämiseksi, jotka ihmiskunta
on perinyt. Ja kunniaksi on oleva Ranskan historialle tämä kaikkien
kansankerrosten yhteinen kohoaminen. Oppineet, jotka siihen asti olivat
olleet laboratoorioiden ja oppisalien hiljaiseen työhön syventyneinä,
työmiehet, jotka olivat sidotut jokapäiväisen leivän hankkimiseen, ja
valtiomiehet, jotka olivat asettaneet yleisen edun omansa yläpuolelle,
oikeuden, vapauden ja totuuden palvelukseen.

Sitte luin sen mainion kirjelmän, jonka tekijä herra Mornard oli
jättänyt kassatsiooni-oikeudelle ja siitä hetkestä asti tunsin
vilpitöntä kunnioitusta tätä etevää asianajajaa kohtaan, mikä vaan
eneni tultuani tuntemaan hänet sekä hänen etevän ja vapaan henkensä.

Minä nousin ylös aikaseen neljän ja viiden välillä ja tein työtä koko
päivän. Ahneesti tutkin kaikki asiapaperit, jota tehdessäni hämmästyin
vähä väliä tavatessani tuon kauhistuttavan määrän eri tapauksia. Näin
miten laittomasti 1894 vuoden oikeudessa oli menetelty, miten kenraali
Mercier oli antanut käskyn jakaa salaa itselle sotaoikeudelle vääriä
paperia, semmoisia, jotka eivät kuuluneet minuun sekä myöskin, miten
syyllistä koetettiin salatuumaisesti pelastaa.

Minä sain siihen aikaan tuhansittain kirjeitä kaikista osista Ranskaa,
muualta Euroopasta ja ympäri maailmaa; en ole voinut kiittää heitä
jokaista erityisesti, mutta minä tahdon tässä julkilausua heille
tiettäväksi, että olin syvästi liikutettu heidän myötätuntoisuudestaan,
ne tekivät minulle hyvää ja minä sain voimaa niistä.

Olin tullut hyvin araksi ilmanalan muutoksille. Minua paleli
alituisesti ja minun piti pitää paljo päälläni, vaikka oli keskikesä.
Heinäkuun loppupäivinä tuli minuun kova kuume ja maksan turvotus.
Minun täytyi ruveta vuoteen omaksi, mutta tarmokkaalla hoidolla pääsin
pian jalkeille. Minä söin sitte ainoastaan maitoa ja munia ihan
koko Rennes'sä olinaikani. Tutkintojen aikana otin sitäpaitsi kolaa
kestääkseni pitkissä, loppumattomissa istunnoissa.

Tutkintojen avaaminen määrättiin elokuun 9 päiväksi. Minun täytyi
hillitä kärsimättömyyttäni; säälin vaimoani, joka oli jo aivan lopussa
kaikista näistä mielenliikutuksista, ja itsekin toivoin loppua tälle
kärsimysten sarjalle. Halusin nähdä rakkaita lapsiani, jotka eivät
vielä tietäneet mitään, halusin päästä rauhassa olemaan vaimoni luona
ja unohtaa kaikki menneet surut ja syntyä jälleen uuteen elämään.




XI.


En rupea tässä tekemään selkoa Rennes'in jutun tapauksista.

Huolimatta selvistä todistuksista ja vastoin oikeutta ja kohtuutta,
tuomittiin minut uudestaan.

Ja tuomio langetettiin lieventävien asianhaarojen nojalla! Mistä ajasta
lähtien on lieventäviä asianhaaroja petoksella?

Kaksi ääntä oli kumminkin korottautunut minua puolustamaan. Kaksi
omaatuntoa panivat enemmän arvoa ihmisoikeudelle ja korkeammille
ihanteille kuin puoluehengelle.

Mitä tulee siihen tuomioon, jonka viisi tuomaria julistivat, en sitä
hyväksy.

Minä allekirjoitin tarkastuspyynnön seuraavana päivänä
tuomion saatuani. Sotaoikeuden tuomiot alistetaan ainoastaan
sotilastarkastusoikeuden tutkittaviksi, joka antaa lausuntonsa vain
muotovirheistä.

Minä tiesin miten 1894 tarkastusoikeudessa oli käynyt; siksi en mitään
toivonut tältä. Minun tarkoitukseni oli kääntyä kassatsiooni-oikeuden
puoleen, jonka toivoin jatkavan ja päättävän sen oikeuden ja totuuden
työn, minkä se oli alkanut.

Mutta minulla ei ollut tällä kertaa mitään välikappaletta,
sillä sotilaslaissa vaaditaan, että ennenkun saa vedota
kassatsiooni-oikeuteen, pitää olla 1895 lain mukaan uusi todistus eli
tulee voida näyttää vääräksi joku todistus.

Minun vetoomiseni sotaoikeuteen tuomion tarkastuksesta oli siis vaan
ajan voittamista.

Minä allekirjoitin hakemukseni syyskuun 9 p:nä. Syyskuun 12 päivänä
klo 6 aamusella tuli veljeni Mathieu koppiini, hän oli saanut luvan
sotaministeriltä, kenraali Gallifet’lta puhella kanssani kahdenkesken.
Minulle tarjottiin armoa, mutta sillä ehdolla, että luopuisin
vetoomisestani. Vaikka en uskonutkaan, että vetoomisestani olisi mitään
hyötyä, en kumminkaan tahtonut ottaa sitä takasin. Sillä en tahtonut
armoa, vaan oikeutta. Toisaalta puolen selitti veljeni, että minun
terveyteni oli jo niin huonontunut, etten tällaista menoa pitkältä
kestäisi, jota vastoin vapaudessani voisin voimistua ja sitte jatkaa
juttuani, niiden vääryyksien ilmi saamista varten, joiden uhrina
olin. Mathieu lisäsi, että kaikki ne, jotka sekä kirjoituksissa että
muuten olivat puolustaneet minun asiaani, neuvoivat minun peruuttamaan
vetoomiseni. Ja sitten ajattelin lopuksi vaimoni kärsimyksiä, ajattelin
lapsiani, joita en vielä ollut nähnyt ja jotka Ranskaan palattuani
olivat alati pyörineet mielessäni. Minä siis suostuin ottamaan takaisin
vetoomiseni, mutta lausuin jyrkästi tahtovani että Rennes'n tuomio
tarkastetaan laillisesti.

Samana päivänä, jona minut päästettiin vapauteen, annoin julaista
seuraavan kirjelmän, joka sisälsi ajatukseni ja järkähtymättömän
tahtoni:

"Tasavallan hallitus antaa minulle vapauden. Se ei ole minulle mistään
arvosta ilman kunnian palauttamista.

"Tästä hetkestä lähtien olen jatkava tiedustelujani tämän hirveän
oikeuserehdyksen ilmisaamiseksi, jonka uhrina olen.

"Minä tahdon, että lopullinen tuomio on Ranskalle näyttävä, että olen
syytön. Sydämmeni ei saa rauhaa niin kauan kun on olemassa yksikään
ranskalainen, joka epäilee minua rikoksesta, minkä toinen on tehnyt."




Lisäys.


Kirje Charles Dupuy'lle,

<tb>

 Sisäasiainministerille, Pääministerille.

 S:t Martin de Re'n vankilassa tammik. 26 p:nä 1895.

 Herra Ministeri.

 Minut on tuomittu alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä,
 ja minä olen viaton.

 Tuomion saatuani olin valmis lopettamaan päiväni. Perheeni, ystäväni
 ovat saattaneet minut näkemään, että jos kuolisin, olisi kaikki
 lopussa; nimeni, se nimi, jota lapseni kantavat, olisi silloin
 ainiaaksi tahrattu.

 Se on pakottanut minut elämään.

 Kynäni on kykenemätön kuvaamaan niitä tuskia, joita kärsin; teidän
 ranskalainen sydämmenne auttaa teitä ymmärtämään sitä paremmin kuin
 minä voin kuvata.

 Te tunnette, herra ministeri, sen lähetyskirjan, johon minun
 syyttämisen! perustuu.

 Sitä en minä ole kirjoittanut.

 Onko se valheellinen?... Onko se joutunut sille, jolle se on
 osoitettu, mukanaan ne asiakirjat, jotka siinä mainitaan?... Onko
 minun käsialaani matkittu minua vahingoittaakseen? ... Eli voisiko
 onnettomuudeksi olla olemassa kaksi niin toisiansa muistuttavaa
 käsialaa?

 Näihin kysymyksiin eivät aivoni voi antaa mitään vastausta.

 Minä pyydän teiltä, herra ministeri, en armoa enkä sääliä, ainoastaan
 oikeutta.

 Sotilaskunniani nimessä, joka minulta on ryöstetty, onnettoman
 vaimoni nimessä, lapsiraukkojeni nimessä, pyydän teidän jatkamaan
 tiedustelujanne oikean syyllisen selville saamiseksi.

 Sellaisena aikakautena kuin meidän, semmoisessa maassa kuin jalojen
 ja oikeudenmukaisten mielipiteiden läpitunkemassa Ranskassa, jolla
 on niin mainiot urkkimiskeinot, on mahdotonta ettette saisi selville
 tätä onnetonta asiaa ja paljastetuksi sitä riiviötä, joka on saattanut
 kunniakkaalle perheelle onnettomuutta ja häpeää.

 Minä rukoilen teiltä vielä kerran, herra ministeri, kaiken sen
 nimessä, mikä teille on rakkainta maailmassa, oikeutta, oikeutta,
 jatkaessanne tutkimuksianne.

 Mitä minuun tulee, toivon nimeni saavan olla unohduksissa, siksi
 kunnes se päivä valkenee, jolloin viattomuuteni tulee tunnustetuksi.

 Tänne tulooni asti olen voinut kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani,
 olla kirjevaihdossa perheeni jäsenten kanssa, kirjoittaa joka päivä
 vaimolleni. Se on ollut lohdutuksena hirveässä asemassani, tässä
 kamalassa, joka on niin julmaa, herra ministeri, ettei ihmisen aivot
 voi keksiä mitään hirveämpää.

 Eilen vielä olin niin onnellinen, etten kadehtinut ketään! Tänään
 sysätty ulos yhteiskunnasta ilman mitään syytä! Voi, herra ministeri,
 minä luulen, ettei kukaan ihminen tällä vuosisadalla ole kärsinyt
 tällaista kidutusta. Kunnia yhtä puhdas kuin kenen tahansa maailmassa
 ja yhtäkkiä sen riistävät pois toiset; voiko olla viattomalle
 hirveämpää kidutusta!

 Yöt päivät vietän, herra ministeri, kopissani yksin ajatuksineni,
 ilman mitään tekemistä. Pääni, joka näistä yhtä surullisista kuin
 odottamattomista tapauksista on saanut tuntuvia kolahduksia, ei tunnu
 enää yhtä varmalta kuin ennen. Pyydän sentähden että saisin tehdä
 jotakin työtä kopissani.

 Minä pyydän teiltä myöskin lupaa saada toisinaan kirjoittaa perheeni
 jäsenille (appivanhemmilleni, veljilleni ja sisarilleni).

 Eilen annettiin minulle lupa, että saan kirjoittaa vaimolleni kaksi
 kertaa viikossa. Minä pyydän, että saisin kirjoittaa useammin näille
 lapsiraukoille, jotka kyllä tarvitsevat lohdutusta ja tukea tässä
 kovassa kohtalossa.

 Oikeutta siis, herra ministeri ja työtä siksi aikaa, kun aivoni
 odottavat viattomaksi julistuksen päivää, se on kaikki mitä onnettomin
 ranskalaisista teiltä anoo.

 Vastaan ottakaa, herra ministeri, minun suurin kunnioitukseni.

 Alfred Dreyfus.

<tb>

Kirje Tasavallan Presidentille.

<tb>

 Salut-saarilla, heinäk. 8 p:nä 1897.

 Tasavallan Presidentille.

 Herra Presidentti.

 Rohkenen uudestaan vedota teidän korkeaan kohtuuden tuntoonne ja
 jalkainne juureen tuoda syvän epätoivoni, surkeat tuskan huutoni.

 Tahdon avata teille, herra Presidentti, koko sydämeni, vakuutettuna
 että te ymmärrätte minut. Pyydän teidän antamaan anteeksi muodolliset
 virheet ja kankeasti esitetyt ajatukseni. Minä olen kärsinyt siksi
 paljon, olen siksi sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut,
 aivoni liiaksi särkyneet voidakseni ponnistaa ajatuksiani kokoon.

 Kuten te, herra Presidentti tiedätte, on minut syytetty ja tuomittu
 erään kirjoituksen nojalla, jonka mukaan olisin syyllinen hirveimpään
 rikokseen, minkä sotilas voi tehdä, mutta olen kumminkin tahtonut
 pysyä hengissä nähdäkseni tämän hirveän näytelmän selitystä,
 saadakseni rakkaille lapsilleni takaisin kunnian.

 Ainoastaan minun oma sydämeni tietää, herra Presidentti, mitä minä
 olen kärsinyt tämän näytelmän alusta saakka! Olen usein kaikin voimin
 kutsunut kuolemaa, mutta olen sitte taas kohonnut pystyyn, toivossa
 kerran näkeväni oikeuden hetken valkenevan.

 Olen kokonaan ja omantunnon mukaisesti alistunut kaikkeen, ja
 uskallan sanoa kenelle tahansa, ettei käytöksessäni ole ollut
 mitään moittimista. En ole hetkeäkään unohtanut, enkä tule koskaan
 unohtamaan, että tässä asiassa on kaksi eri puolta kysymyksessä:
 isänmaani ja oma itseni sekä lapseni; toinen on yhtä pyhä kuin
 toinenkin.

 Olen kyllä kärsinyt kovasti siitä, etten ole voinut keventää vaimoni
 ja omieni surua; olen kärsinyt siitä, etten ole saanut omistaa sieluni
 ja ruumiini voimia totuuden etsimiselle, mutta ei koskaan ole se
 ajatus tullut mieleeni, eikä tule koskaan, että olisin koettanut
 saada esille totuutta sellaisilla keinoilla, jotka vahingoittaisivat
 isänmaata. En puhuisi ajatusteni puhtaudesta, ellei minulla olisi
 takeena tekojeni kunnollisuus, joka on pysynyt samallaisena tämän
 synkän näytelmän alusta asti.

 Olen tahtonut vedota teihin, herra Presidentti, tuodessani esille
 tämän totuuden; olen myöskin rukoillut maamme hallitusta, koska
 olin siinä uskossa, että se voi samalla aikaa ajaa oikeuden asiaa,
 yhdistäen sääliväisyyden maan asiain harrastuksiin.

 Minä puolestani, herra Presidentti, olen kääntynyt teidän puoleenne,
 kun tunsin hirveimpien vääryyksien alaisena suruni kasvavan niin
 suureksi, että kuolema olisi ollut onni, kun järkeni alkoi horjua,
 kun kaikki sisässäni silvottiin, kun näin minua kohdeltavan kuten
 kurjinta raatoa, kun, sanalla sanoen, kapinanhuuto pääsi rinnastani
 ajatellessani lapsiani, joiden nimi on häväisty, ja jotka ovat
 kasvaneet... teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen olen
 minä viimeiseksi tuskasta huutaen kääntynyt, ja teihin ovat itkusta
 punaiset silmäni aina olleet tähdätyt. Minä vaan kuitenkin toivoin,
 herra Presidentti, että minut olisi tuomittu tekojeni mukaan.
 Tämän kauhean näytelmän alusta asti en ole vähintäkään väistynyt
 siltä tieltä, jonka itselleni asetin, ja jonka omatuntoni minulle
 osoitti ohjeeksi. Olen kestänyt kaikki, alistunut kaikkeen, minua on
 säälimättömästi rääkätty, tietämättä miksi... ja omatuntoni on antanut
 minulle voimia kestämään.

 Onhan minulla kyllä joskus ollut vihan ja kärsimättömyyden hetkiä, ja
 toisinaan en ole voinut olla purkamatta ilmoille mieleeni kertynyttä
 katkeruutta. Mutta en hetkeksikään ole unohtanut että kaikkien
 inhimillisten kiihkojen yläpuolella on isänmaa.

 Minun asemani, herra Presidentti, joka minulle on valmistettu, on
 päivä päivältä tullut yhä julmemmaksi, iskuja on alituiseen satanut
 päälleni, lakkaamatta, enkä ole ymmärtänyt syytä miksi, sillä en ole
 koskaan antanut aihetta niihin, en sanoillani enkä teoillani.

 Lisätkää minun jo kyllä julmiin kärsimyksiini vielä häpeän tuottama
 kiusa, ilmanala, tukehduttava vankila, jossa minua pidetään, kaikkien
 niiden ylönkatse ja halveksiminen, jotka minua ympäröivät, alituisesti
 epäluulon alaisena, ja minä kysyn itseltäni, herra Presidentti, eikö
 tämä ole liikaa... liikaa ihmiselliselle olennolle, joka aina on
 tehnyt velvollisuutensa?

 Vaikka minun järkeni on jo alkanut mennä sekasin, sillä se horjuu
 joka iskusta, joita se saapi kestää alituiseen, täytyy sen kuitenkin
 kauhukseen nähdä, että minua joka päivä kohdellaan yhä kovemmin ja
 alhaisemmin, huolimatta suorasta käytöksestäni ja lannistumattomasta
 tahdostani, jota ei mitkään kidutukset voita, ja huolimatta siitä että
 olen elänyt kuin kunniallinen mies ja kunnon ranskalainen.

 Minun kurjuudellani ei ole vertaa, ei minuuttia elämästäni kulu ilman
 kidutusta; olkoon ihmisellä kuinka hyvä omatunto tahansa, kuinka
 suuret sielunvoimat hyvänsä, lopuksi hän kumminkin tuntee masentuvansa
 ja minulle on hauta oleva pelastus.

 Mutta, herra Presidentti, kärsimysten ja vaivain runteleman olentoni
 syvässä epätoivossa, tässä alentavassa asemassa, joka murtaa minut,
 tuskassa, joka minut tukehduttaa, aivoni joutuessa sekasin kaikista
 sitä kohtaavista kolahduksista, vetoon teihin, herra Presidentti,
 maani hallitukseen, ja uskon huutoni tulevan kuulluksi.

 Herra Presidentti, en puhu elämästäni. Se kuuluu maalleni tänään
 kuten eilen. Pyydän siltä vaan viimeisenä suosion osotuksena, että
 se ottaisi sen heti kokonaan, eikä antaisi minun näin kuihtua
 pilkallisesti häpeällisiin tuskiin, joita en ole ansainnut, joita en
 ansaitse.

 Mutta pyydän maaltani vielä sitäkin, että se levittäisi valoa tähän
 kauheaan asiaan; sillä ei kuulu maalleni minun kunniani, vaan se on
 minun lasteni isänperintö, se on kahden perheen kallis omaisuus.

 Minä rukoilen myöskin koko sielustani, että muistettaisiin vaimoni ja
 minun omaisteni julmia kärsimyksiä ja sietämätöntä asemaa, joka on
 pahempi kuin kuolema ja että muistettaisiin lapsiani, minun rakkaita
 pienokaisiani, jotka kasvavat orpoina, ja tehtäisiin mitä voitaisiin,
 sanalla sanoen, kaikki, mikä on maalle edullista, jotta niin pian kuin
 suinkin asetettaisiin jo raja niin monen ihmisen kärsimyksille.

 Teidän oikeudentuntoonne luottaen, herra Presidentti, pyydän teitä
 hyväntahtoisesti vastaanottamaan minun kunnioittavat tunteeni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla marrask. 25 p:nä 1897.

 Herra Presidentti.

 Minä rohkenen uudestaan kääntyä puoleenne ja jalkainne juureen laskea
 syvän epätoivoni.

 Kolme vuotta olen nyt, syytönnä siihen rikokseen, josta minut on
 tuomittu, pyytänyt, rukoillut oikeutta ja totuuden paljastamista.

 Kun majuri du Paty de Clam tuomion jälkipäivänä kävi luonani
 sotaministerin nimessä kysymässä olinko syyllinen vai syytön, vastasin
 hänelle, että en ainoastaan ollut syytön, vaan että vaadin valkeutta,
 täydellistä selvyyttä asiaani ja minä pyysin heti asianmukaista apua
 joko sotilasvirastolta eli joltakulta muulta hallituksen käytettävissä
 olevalta virastolta.

 Minulle vastattiin, että korkeammat toimet estivät näitä
 tiedusteluteitä käyttämästä, mutta että etsimistä jatketaan.

 Kolme vuotta olen nyt odottanut tukalimmassa asemassa mitä voi
 ajatella, eikä tiedustelujen tuloksista kuulu mitään.

 Jos korkeammat harrastukset ovat estäneet ja luultavasti aina tulevat
 olemaan esteenä niiden ainoain keinojen käyttämiselle, joiden avulla
 totuus tulisi ilmi, ja joiden avulla olisi mahdollisuus toivoa, että
 tämä kidutus, jota monet ihmiset saavat kestää, saataisiin loppumaan,
 sitä suurempi syy on minulla niitä kunnioittaa ja sen olen tekevä
 muuttumatta.

 Mutta toiselta puolen, herra Presidentti, on tämä hirvittävä
 asiainlaita jo kestänyt yli kolme vuotta, lapseni kasvavat
 halveksittuina, orpoina; heidän kasvatuksensa on mahdoton, ja minä
 tulen hulluksi surusta ja tuskasta... Eivät suinkaan samat asiat vaadi
 että rakas vaimoni ja rakkaat lapseni uhrataan sille.

 Minä asetan yksinkertaisesti tämän hirveän aseman teidän ja
 hallituksen oikeudentunnon ratkaistavaksi. Minä pyydän ainoastaan
 oikeutta omilleni ja lapsilleni, jotka etupäässä ovat surkuteltavat.

 Luottaen teidän oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän teidän
 suosiollisesti vastaan ottamaan minun kunnioittavaiset ja hartaat
 tunteeni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla jouluk. 20 p:nä 1897.

 Herra Presidentti.

 Minä rohkenen viimeisen kerran vedota teihin ja hallituksen oikeuteen.

 Minä selitän vielä kerran, että minä en ole kirjoittanut sitä
 kirjettä, josta minua syytetään; minä sanon, että koko minun entinen
 elämäni, josta nyt on oltu tilaisuudessa tekemään selkoa, että koko
 minun elämäni on vastaväite sellaista alhaista ajatustakin vastaan.

 Ihan siitä asti kun tämä hirveä näytelmä alkoi, olen minä odottanut
 valkeutta, parempaa aamunkoittoa, valoa!

 Se asema, missä minä olen ollut kolme vuotta, on yhtä hirveä rakkaalle
 vaimolleni ja onnettomille lapsilleni kuin minulle. Minä esitän heidän
 kohtalonsa ja oman kohtaloni teille, asetan sen teidän käsiinne,
 asetan sen Sotaministerille, maani Oikeusministerille pyynnöllä, eikö
 löydy mitään mahdollisuutta saada selville tätä asiaa, lopettaa tätä
 kidutusta, jota niin monta ihmistä on kärsimässä.

 Luottaen teidän korkeaan oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän
 että suosiollisesti vastaanottaisitte minun kunnioittavat tunteeni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla tammik. 12 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Syytön olen siihen inhoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu
 ja olen tämän onnettoman jutun alusta asti ainoastaan pyytänyt, että
 tähän asiaan hankittaisiin valoa.

 Joka kerta kun minä olen pyytänyt hallituksen apua tämän hirveän
 jutun selville saamiseksi, on minulle vastattu, että on korkeampia
 harrastuksia tiellä. Minä olen alistunut ja alistun vastakin niiden
 harrastuksien alle, kuten velvollisuuteni on.

 Minä olen nyt odottanut kolme vuotta.

 Minun omaisteni asema on hirvittävä, minusta puhumattakaan.

 Eivät mitkään harrastukset voi vaatia, että koko perhe, että lapseni,
 että viaton ihminen uhrataan niille.

 Siksi vetoon teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen oikeuteen,
 vaatien takasin kunniaani, vaatien oikeutta niin monelle syyttömälle
 uhrille.

 Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, pyydän esiintuoda alamaisen
 kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla tammik. 16 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Minä kokoan ja uudistan pyyntöni, jonka esitän Valtion Johtajalle,
 hallitukselle ja Sotaministerille, pyytäen kunniani hyvitystä,
 oikeutta yhdellä sanalla, ellei tahdota että onneton, jonka voimat
 ovat loppumaisillaan, raukee tuskien alle, jotka sitä kalvavat joka
 tunti, joka sekunti, tietäen että hänen lapsensa jäävät kunniattomiksi.

 Luottaen sekä teidän että hallituksen ja Sotaministerin korkeaan
 oikeuteen, pyydän teidän vastaan ottamaan kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla helmik. 1 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Koko olennollani uudistan teille pyyntöni, jonka jo olen esittänyt
 valtion Johtajalle, hallitukselle ja herra Sotaministerille.

 Minä en ole syyllinen. Enkä koskaan tule olemaan.

 Vaimoni, lasteni, kaikkien omieni nimessä tulen pyytämään oikeusasiani
 tarkastusta, elämää lapsilleni, sanalla sanoen oikeutta, oikeutta
 yhdellä sanalla kaikille viattomasti kärsiville.

 Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen ja
 sotaministerin oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan
 kunnioitukseni

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla helmik. 7 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Kolmen kuukauden ajalla, kuumeen ja houreen vallassa, olen useat
 kerrat vedonnut Valtion Johtajaan ja hallitukseen saamatta mitään
 selitystä, mitään loppua tälle kidutukselle, jota niin monta henkeä
 kärsii.

 Muutamia päiviä sitten lähetin taas uuden anomuksen.

 Mutta sain juuri äskettäin kirjeen rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani
 ja vaikka sydäntäni vihloo ja kouristaa tämä ansaitsematon rääkkäys,
 kirkastuu se taas uudelleen.

 Kuten jo olen sanonut, kuten yhä vieläkin sanon, sillä tämähän on
 vallan hirveää, olen tuomioni jälkeisestä päivästä asti s.o. enemmän
 kuin kolme vuotta sitten silloin, kun majuri du Paty de Clam kävi
 luonani Sotaministerin puolesta kysymässä olinko syyllinen vai syytön,
 selittänyt, että tietysti olin syytön ja sitäpaitsi pyysin valoa,
 täydellistä valoa asiaan, ja pyysin ainoastaan apua tavallisilta
 tiedusteluvirastoilta, osaksi sotilasviraston kautta, osaksi muilla
 mahdollisilla keinoilla.

 Sain vastaukseksi, että korkeammat tehtävät estivät käyttämästä
 pyytämiäni tiedustelukeinoja, mutta että etsimistä jatketaan.

 Tällä tavalla olen odottanut enemmän kuin kolme vuotta, hirveimmässä
 asemassa mihin ihminen voi joutua; eikä etsimisistä ole ollut mitään
 seurausta.

 Jos toiselta puolen korkeammat tehtävät ovat aina estäneet ja tulevat
 aina estämään käyttämästä tiedustelukeinoja tämän asian selville
 saamiseksi, on minun sitä enemmän niitä pidettävä arvossa ja niin olen
 aina tehnytkin.

 Mutta toiselta puolen on tätä jatkunut jo yli kolme vuotta,
 rakas vaimoni kituu tuskallista kidutusta, lapseni ylenevät
 maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, minä kärsin kuolemantuskia
 vankilakomerossa; ei mitkään harrastukset maailmassa voi vaatia —
 sillä se olisi rikos ihmiskuntaa vastaan — että vaimo, lapset ja
 syytön mies uhrataan niille.

 Vielä kerran asetan tämän surullisen tapauksen teidän ja hallituksen
 oikeudentunnon punnittavaksi. Minä pyydän oikeutta omilleni, lasteni
 tulevaisuutta, sanalla sanoen loppua niin monen ihmisen kärsimyksille.

 Luottaen teidän ja hallituksen jaloon oikeudentuntoon, pyydän lausua
 kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla maalisk. 12 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Viime marraskuun 20 päivänä vetosin teihin ja pyysin asiani
 tarkastusta.

 Samana päivänä kirjoitin kenraali Boisdeffre'lle, armeijan pääesikunnan
 1 päällikölle, vedoten hänen tasapuolisuuteensa ja pyysin hänen
 lausumaan mielipiteensä jutun tarkastuksesta Valtion Johtajalle.

 Jos hänen lausuntonsa oli myöntyväinen, on teidän mielipiteenne,
 herra Presidentti, myöskin ollut myöntyväinen, koskapa olen saanut
 virallisen tiedoksiannon, että pyyntö, jonka samana päivänä teille
 osoitin, on perustuslaillisessa järjestyksessä jätetty hallitukselle.

 Minä vain tänäpänä yksinkertaisesti uudistan pyyntöni.

 Minä vetoon siis teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, samoin
 kuin anomukseeni 20 p:ltä marraskuuta 1897 annetusta vastauksesta
 näkyy, jonka vielä tänäpänä täytyy olla samalla tavalla, koska
 julkisesti selitettiin, että minun pyyntöni oli jätetty hallitukselle,
 että, sanon minä, vihdoinkin oikeus voittaisi ja tarkastus
 pidettäisiin.

 Luottaen teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, pyydän teidän
 vastaanottamaan kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Minä uudistan kaikki edelliset pyyntöni. Viattomana siihen
 mitoittavaan tekoon, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan
 ylevään oikeudentuntoon pyytäen oikeusasiani tarkastusta.

 Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan
 kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla, huhtik. 22 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Koska en tiedä mihinkä minun pyyntöni tuomion tarkastuksesta on
 joutunut, uudistan tässä ne taas.

 Syyttömänä siihen mitoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu,
 vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon saadakseni asiani
 tarkastusta toimeen.

 Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän
 vastaanottamaan kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Marraskuusta asti v. 1897 olen lähettänyt useita pyyntöjä Valtion
 Johtajalle, joissa olen pyytänyt oikeutta omaisilleni, ja loppua tälle
 yhtä julmalle kuin ansaitsemattomalle kidutukselle, josta niin monta
 olentoa kärsii, sekä juttuni tarkastusta.

 Olen kääntynyt hallituksenkin puoleen, senaattiin, eduskuntaan,
 niihin, jotka ovat antaneet tuomita minut, yhdellä sanalla isänmaahan,
 jonka tehtävä on pitää huoli asiastani. Sillä tämä on oikeuden, jalon
 oikeuden asia, siksi että minä en tämän kauhean näytelmän alusta ole
 pyytänyt armoa enkä suosiota, vaan aivan yksinkertaisesti totuutta, ja
 kun kerran on kysymys näistä kahdesta "oikeus" ja "kunnia", täytyy
 kaikkien yksilöllisten kysymysten hälvetä ja intohimojen vaieta.

 Tätä on nyt kestänyt kuusi kuukautta, enkä ollenkaan tiedä minkä
 kohtalon alaiseksi kaikki tarkastusanomnkseni ovat joutuneet, en
 tiedä mitään... Niin, tiedän yhden asian, sen, että jalo nainen,
 puoliso, äiti ja kaksi perhettä, joille kunnia on kaikki, kärsivät
 viattomasti...

 Ja tiedän senkin, että eräs sotilas, joka on palvellut uskollisesti
 isänmaataan, joka on uhrannut kaikki, asemansa, omaisuutensa,
 pyhittänyt sille kaikki voimansa, niin minä tiedän, että tämä sotilas
 kärsii kuolemantuskia vankilakomerossa, yötä ja päivää samojen
 häpeällisten tuskien alaisena, epäiltynä, ylenkatsottuna, vääryyttä
 kärsivänä.

 Herra Presidentti, vielä kerran vetoon vaimoni, lasteni ja omieni
 nimessä isänmaahan, maan ylhäisimpiin virkamiehiin, pyytäen oikeutta
 onnettomille uhreille sekä että tuomioni tarkastettaisiin.

 Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän
 vastaanottamaan kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilla, kesäk. 7 p:nä 1898.

 Herra Presidentti.

 Pitkät kuukaudet olen alituisesti lähettänyt Valtion Johtajalle
 pyyntöjä toisensa perästä asiani tarkastuksesta.

 Minä uudistan pyyntöni viime toukok. 26 p:ltä. Joka päivä, joka tunti
 odotan vastausta, joka ei tule.

 Ruumiin ja sielun voimani vähenevät päivä päivältä, enkä pyydä enää
 kuin yhtä asiaa: saada levollisena laskeutua hautaani, varmalla
 tiedolla siitä, että lasteni nimi on pesty puhtaaksi tästä hirveästä
 tahrasta.

 Jos minun on kuoltava viattomana uhrina, tahdon luovuttaa
 lapsiraukkani rakkaalle isänmaalleni, jota aina olen palvellut
 uskollisesti ja rehellisesti. Minä pyydän kumminkin teiltä, herra
 Presidentti, hyväntahtoista vastausta pyyntöihini, vastausta, jota
 joka päivä odotan kärsimättömänä.

 Täydellisesti luottaen Valtion Johtajan oikeudentuntoon, pyydän teidän
 ottamaan vastaan kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.




 Kaksi kirjettä kenraali Boisdeffre'lle.


 Salut-saarilla, heinäk. 5 p:nä 1898.

 Herra kenraali.

 Sammuneella sydämmellä ja ruhjoutuneilla aivoilla lähetän teille
 vielä yhden epätoivon huudahduksen, surkeamman ja sydäntä särkevämmän
 kuin koskaan ennen. En puhu kärsimyksistä enkä loukkauksista, joita
 lakkaamatta päälleni satelee, vaikk'en minä pienimmälläkään teolla ole
 niitä ansainnut. Mutta minä puhun teille, herra kenraali, perheeni
 äärettömästä surusta, heidän asemastaan, joka on niin surullinen,
 että kaikki nääntyvät sen alle. Minä puhun teille yhä uudestaan ja
 uudestaan lapsistani, pikku raukoistani, jotka ylenevät maailmaan
 ylenkatsottuina, orpoina, koko sielustani, kädet ristissä, sydämmeni
 pohjasta rukoilen teitä, että ranskalsisena tekisitte mitä ihmisvoimat
 myöten antavat saadakseni loppua näille monen ihmisen kärsimyksille.

 Voi, herra kenraali, kuvailkaa, ettei viime kuluneina kolmena vuotena
 ole ollut yhtään tuskatonta minuuttia, ei yhtä sekuntia ja syy siihen,
 että kumminkin olen pysynyt hengissä tämän hirveän ajan, on se, että
 olen tahtonut kuolla rauhassa, tietäen, että nimi, jota lapseni
 kantavat, on kunniallinen ja arvokas.

 Mutta tänäpänä, herra kenraali, on minun tilani tullut liian
 tukalaksi, kärsimyksen! liian sietämättömiksi, minä menehdyn niiden
 alle. Siksi lähetän viimeisen epätoivon huudon, se on isä, joka teille
 luovuttaa sen, mikä hänellä on kalleinta maailmassa, lastensa elämän,
 sen elämän, joka ei heille ole mistään arvosta, ellei tätä hirveää
 tahraa ole pesty pois.

 Kirjoitan nämä rivit varmassa uskossa, että ymmärrätte minua,
 kirjoitan teille koko sielustani, joka kuolemantuskassa vavisten
 luoksenne pakenee, kirjoitan teille koko raadellusta ja vavahtelevasta
 sydämmestäni.

 Minä pyydän teitä myös, herra kenraali, sanomaan yksi ystävällinen
 sana vaimolleni ja antamaan hänelle tulevaa rehellistä apuanne.

 Minä pyydän lausua kunnioitukseni.

 A. Dreyfus.

<tb>

 Salut-saarilta, tammik. 8 p:nä 1898.

 Herra Kenraali.

 Minä rohkenen uudistaa sen pyynnön, jonka tein teille kaksi kuukautta
 sitten, silloin kun pyysin teitä hyväntahtoisesti auttamaan perille
 minun pyyntöjäni, joissa anoin loppua hirvaille kärsimyksillemme sekä
 pyysin turvaa onnettomille lapsilleni, joilla on kaikista säälittävin
 osa tässä julmassa näytelmässä.

 Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan
 hartaan kunnioitukseni.

 Alfred Dreyfus.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75831 ***