path: root/75822-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75822 ***

language: Finnish




VERI ON VETTÄ SAKEAMPI

2-näytöksinen näytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.




HENKILÖT:

JOHANNES NYGÅRD, uusmaalainen talonisäntä.
EVELINA, hänen vaimonsa.
JENNY, heidän tyttärensä.
VALENTIN VECKSTRÖM, talollinen, kunnallislautakunnan esimies.
EINAR PELDÁN, uusmaalainen ylioppilas.
AAPO ISOKANGAS, renki.

Tapaus Uudellamaalla nykyaikaan.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Nygårdin talon pihamaa: vasemmalla koivujen siimestämä asuinrakennus,
jossa keskellä on portaikko, ja koivujen alla, etualalla, puutarhapöytä
ynnä muutamia tuoleja; oikealla — aittarakennukset, joiden luhtiin
etualaltapäin nousee rappuset; perällä on rakennusten välissä aita,
jonka keskellä on portti. Taka-alalla näkyy peltoa ja niittyä ja niiden
keskitse luikerteleva joki. — On poutainen kesäpäivä.)

AAPO ISOKANGAS (seisoo, viikatetta hioen, aitan seinustalla).

JENNY (tulee asuinrakennuksesta tuoppi kädessä ja aikoo mennä pihan
poikki perimmäiseen aittaan).

AAPO (kääntyy Jennyyn päin, pysäyttäen hänet). Jenny!

JENNY (seisattuen). Mitä, Aapo?

AAPO. Eikös se vieras, joka on siellä sisällä, ole sama, joka täällä
talvellakin kävi?

JENNY. On... sama.

AAPO. Uusmaalainen ylioppilas, Einar Peldán?

JENNY. Etpä ole unhottanut, näen mä, hänen nimeänsäkään!

AAPO (hymähtäen). Jopahan! Kyllä sen miehen aina muistan.

JENNY. Koettaisit ennemmin unhottaa.

AAPO. Eipä hänkään liene minua unhottanut, koska tänne näin pian on
jälleen tullut.

JENNY. Kuinka niin?

AAPO. Yllytysmatkalla kai hän täällä nytkin liikkuu; ei hän tyydy
ennenkuin on saanut minut — Suomalaisen — talosta pois ja isännälle
ruotsalaisen rengin sijaan.

JENNY. Älä nyt joutavia, Aapo!

AAPO. Tämä Uusmaahan, näetsen, ei ole Suomea enää. Tämä kamara, jonka
päällä seison, sehän on ruotsalaista maata ja me Suomalaiset olemme
hänen mielestään täällä vierasta väkeä.

JENNY. Tokkopa se niin oli tarkoitettu?!

AAPO. Kyllä, Jenny! Etkö muista hänen sanojaan, kun hän isännälle
määritteli, mitä kotiseututunne on? Näin ne kuuluivat: "Kotiseututunne
on se pistos sielussa, jonka ahnein, typerin ja välinpitämättöminkin
tuntee, kun hän kirjoittaa nimensä kauppakirjaan ja myy perintötalonsa
Suomalaiselle". Eikös siinä jo ole paholainen Suomalaisena seinälle
maalattu?

JENNY. Kaikki likimainkaan meidän joukossamme eivät hyväksy sitä
näkökantaa.

AAPO. Ehkäpä ei, mutta eivät siltä sitä vastustakaan, vaikka sitä näin
jo järjestelmällisesti vaaditaan noudattamaan.

JENNY. Kun pelkäävät suomea puhuvain levenemisen hävittävän kaikki,
mikä heille on rakasta ja kallista.

AAPO (pilkallisesti). Ja siitä samasta pelosta myöskään eivät salli
Suomalaisten omissa kylissään täällä saada omakielisiä kansakouluja!

JENNY. Se on, tietysti, väärin.

AAPO. Entäs sen piikkilanka-aitajutun, muistathan sen, Jenny?

JENNY. Niin rumaa juttua en muistaakaan tahdo.

AAPO. Niin, eikö olekin sitte jo ruotsalaisuus täällä kovin heikolla
pohjalla? Eikö olekin se sitte jo itse itsensä kuolemaan tuominnut, kun
semmoisiin keinoihin täytyy turvautua? Niinkö menettelevät todelliset
valistuksen ystävät? Ja eikö sillä vain vihaa ja vainoa kylvetä
meikäläisten ja teikäläisten — ja kuitenkin saman kansan jäsenten —
välille?

JENNY. Minä ymmärrän hyvin, Aapo, sinun katkeran mielesi. Mutta eihän
sinulla henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään loukkaantumisen syytä —
tässä talossa ainakaan... meidän, kaikkein vähinten, minun puoleltani.

AAPO. Ei, Jenny, ei ollenkaan, — pyydän anteeksi, — ei sinun eikä
äitisikään puolelta. Tehän olette jo vähän toista maata: ymmärrätte
asian ja osaatte antaa arvoa meikäläisellekin. Äitisihän onkin
sisämaasta kotoisin. Mutta tulin mieleni purkaneeksi tuon vieraan
herran tänne tulon johdosta. Hänhän, näet, koettaa isääsi muokata
Helsinkiläisten johtajain yltiöpäisyyden mukaiseksi. Ja sieltäpäin olen
jo vähän mitäkin tuta saanut.

JENNY (vältellen). Niin, isä... hän... ei tahdo vielä oikein käsittää
ajan muuttuvan.

AAPO. Niin että, kun tuo nuori herra on saanut hänet kypsytetyksi, voi
lähtöni täältä tapahtua hyvinkin pian.

JENNY. Se on turha luulo, Aapo. Isäni tarvitsee sinua.

AAPO. Mutta kun hän ei enää tarvitse?...

JENNY. Isä on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Sinä olet
työlläsi ja tarmollasi kahden vuoden kuluessa pystynyt tekemään enemmän
kuin moni muu viiden. Sinä olet hänen oikea kätensä. Ilman sinua hän ei
tule enää toimeen.

AAPO (naurahtaen). Jopahan! Niinkuin eivät Ruotsalaiset kelpaisi yhtä
hyvin ruotsalaista maata muokkaamaan ja taloa pystyssä pitämään!

JENNY. Ja äitikin on sinuun kovin kiintynyt. Älä siis puhu noin, Aapo!
Tiedäthän sitäpaitsi, mitä minuun tulee, että minä... sinua... kovin
rakastan... — Minä teen kaikki voitavani. Minä en sallisi...

AAPO (tarttuen Jennyä kädestä). Tiedän kyllä. Kiitos! Ja anteeksi
vieläkin; jos olen loukannut! Mutta ehkä juuri tämän tähden...
(Päästää, vilkaistuaan asuinrakennukseen päin, nopeasti Jennyn käden)
isäsi minua karsaammin silmin on alkanutkin katsella. Kuka sen tietää:
ehkä siinä on yksi syy lisää saada minut pois.

JENNY. Se on minun — se on meidän sydämemme asia, Aapo.

AAPO. Niinkö, ettei hänellä siinä olisi enää mitään sanomista?

JENNY. Ei — siinä.

AAPO. Vaan jospa hän aukaisee minulle portin — tuon herran
yllytyksestä, tuolla — ja näyttää tien talosta pois?

JENNY. Niin on sama tie auki minullekin — seuratakseni sinua, jos
niiksi tulee.

AAPO. No, silloin (tarttuen Jennyä kädestä) ei nouse tiemme pystyn, sen
takaan minä.

(Johannes Nygård ja Einar Peldán tulevat samassa asuinrarakennuksesta.)

JENNY (irroittaen kätensä). Isä! (Menee aittaan.)

AAPO (ryhtyy viikatettaan hiomaan).

NYGÅRD (laskeutuen Peldánin edellä alas portailta). No, Jenny,
minnekäs sinä jäit juominesi, joka sinun piti vieraalle tuoda?

JENNY (aitasta). Paikalla, isä, paikalla.

PELDÁN (taputtaen Nygårdia olkapäälle). Enkös minä sanonut, Nygård:
silmät auki — siinäkin suhteessa! Asia voi päättyä pahasti niin hyvin
tyttärellenne kuin itsellenne.

JENNY (palaa aitasta, tuoden tuopin Peldánille). Olkaa niin hyvä!

PELDÁN. Kiitän, neiti!

NYGÅRD (vilkaisten nuhtelevasti vuoroon Jennyyn ja Aapoon). Ei ollut
hyvin tehty, Jenny, että annoit vieraan niin kauan janoonsa juomaa
odottaa. Se on epäkohteliasta, lapseni.

JENNY. En tietänyt herran niin pian pois lähtevän.

PELDÁN (juotuaan, ojentaa tuopin Jennylle). Nöyrin kiitos! (Nygårdille).
No, no! Ehkä se ei ollut niinkään paljon neidin syy, (merkitsevästi
Aapoon päin) ehk'ei se ollut lainkaan hänen syynsä.

JENNY (menee hämillään sisään vasemmalle).

NYGÅRD (Aapolle). Aapo ei ole vielä, näen mä, saanut puutarhan takaista
pellon piennarta niitetyksi?

AAPO. En — tylsällä viikatteella — saanut. Se oli sitä varten ensin
saatava kuntoon.

PELDÁN (puolikovaan Nygårdille). Kuinka röyhkeitä nuo suomalaiset
ovatkin!

NYGÅRD. Se on heidän puhetapansa. (Aapolle). Luulin Aapon kesken
tulleen lepäämään.

PELDÁN (pisteliäästi). Eilisen iltamahommansa jälkeen Finnbölessä, ha,
ha, ha, ha!

AAPO (on pitkän aikaa vaiti, katsellen vuoroon Nygårdiin, vuoroon
Peldániin; sitte kysyy hän, hilliten itseään). Oikeinko minua vaaditaan
vastaamaan noihin — pistopuheisiin?  NYGÅRD. Minä tahtoisin vain
Aapolle huomauttaa, — minkä muuten olen tehnyt jo monta kertaa
ennenkin, — etteivät minua oikein miellytä nämä renkini yllytys- ja
suomalaistuttamispuuhat täällä paikkakunnallamme.

PELDÁN. Meidän ruotsalaisella paikkakunnallamme!

AAPO. Jossa siis ainoastaan uusmaalaisilla ylioppilailla pitäisi olla
yksinoikeus saada harjoittaa yllytystointa siellä asuvia Suomalaisia
vastaan, niinkö?

PELDÁN. Ei, vaan suojella kansallisuuttaan, oikeuttaan, äidinkieltään,
isäinsä perintöä, puolustaa itseään...

NYGÅRD. Niin juuri!

AAPO Vihollisiako vastaan?...

PELDÁN. Tavallaan.

NYGÅRD. Tavallaan, tavallaan.

AAPO. Meitä Suomalaisia vastaan, jotka tahdomme mekin kansallisuutemme
säilyttää, tahdomme oikeutta itsellemme omassa isäinmaassamme,
samat oikeudet kuin teilläkin on: vaikkapa ostaa tilan itsellemme
Uudellamaalla, jos niiksi tulee, niinkuin tekin saatte ruveta
maanomistajiksi missä osassa maata tahansa, jos teillä rahaa vain on
kukkarossanne; kuulla jokaisen henkilön, joka tässä maassa tahtoo
sivistyneestä käydä, puhuvan kanssamme äidinkieltämme, suomea —
ruotsia puhuvalta rannikkorahvaalta sitä emme vaadi, — ettei meidän,
renkien ja piikojen, tarvitsisi ruveta ruotsia rääkkäämään ja näyttää
parempioppisilta kuin te, sivistyneistö, olette; ja saada täällä, missä
meitä, suomeapuhuvia, jo kylliksi on, omakielisiä kouluja lapsillemme —
ei armosta, vaan oikeuden nojalla...

NYGÅRD. Riittää jo, riittää!

PELDÁN (Nygårdille). Sitä sanatulvaa! — Onko hän kansanopiston käynyt?
Tietysti?

NYGÅRD (nyökäyttäen päätään). On.

AAPO. Niin olen. Ja siitä iloitsen. Kasvakoon Uudellemaalle ja
muihinkin samallaisiin seutuihin yhä uusia kouluja ja opistoja meille
Suomalaisille! Niissä on voimamme, niissä varamme, joilla voitamme
teidän "Ruotsalaiset sivistysrahastonne", "Ruotsalaiset kotinne ja
pienviljelyksenne" ynnä muut yhtiöt ja yhdistyksenne.

PELDÁN (peittäen molemmin käsin korvansa). Oo... oo... oo!! Ush!!

NYGÅRD. Aapo saa mennä, Aapo saa mennä.

AAPO. Menen. Viikatteeni onkin terävä jo. (Peldánille). Hyvästi,
maisteri! (Heittää viikatteensa olalleen ja menee aitan päädyn editse
oikealle).

PELDÁN. Kas tuota! Tarvitseeko Nygård enää uusia todisteita siitä,
kuinka turmiollista on ottaa suomalainen renki taloonsa?

NYGÅRD. Noin en ole koskaan ennen kuullut hänen puhuvan.

PELDÁN. Niinpä näytti kuin hän jo olisi kasvanut itse talon isäntääkin
päätä pitemmäksi. Hän käy todellakin vaaralliseksi teille, Nygård —
tilallenne ja, niinkuin minusta äsken tuntui, perheellennekin.

NYGÅRD. Maisteri ehkä on oikeassa. Vaan minkäpä minä sille mahdan?
Maisterihan tietää, missä asemassa olin, kun hänet talooni otin. Enkä
aineellisesti nytkään vielä ole niin jaloilleni päässyt, että voisin
hänestä vapautua.

PELDÁN. Mutta tietäähän Nygård nyt, että on olemassa meidän
Ruotsalaisten kesken liitto, joka tahtoo... joka tahtoo estää maanne
joutumasta tuontapaisten raakalaisten käsiin. Niihin lähteisiin on
teidän tämmöisessä tapauksessa turvauduttava.

NYGÅRD. Mutta, maisteri hyvä, minä tarvitsen luottoa. Minä en tahdo
luopua talostani. En tahdo luovuttaa sitä toisille, — vaikkapa
meikäläisillemmekin, — enkä tilaani tahdo myydä palstoitettavaksikaan.

PELDÁN. Ennemmin niinkin, kuin luovuttaa tilanne Suomalaisille.

NYGÅRD. Sitähän en tahdokaan. Mutta minä rakastan taloani; täällähän
olen syntynyt ja kasvanut. Se on minulle yhtä kallis kuin oma lapseni.
Kun kolme vuotta sitte jouduin ahdinkoon ja olin kadottaa taloni, niin
surin kuin olisi elämäni ollut mennyttä. Silloin tuli rengiksi tuo Aapo
Isokangas Pohjanmaalta. Hänen työllään, hänen avullaan pääsin pystyyn
jälleen.

PELDÁN. Se on valitettavaa, — minä en voi muuta kuin valittaa, jos niin
olette häneen sidottu.

NYGÅRD. Ei kuitenkaan yksin hänen avullaan, on minun lisättävä. Onhan
velkani takuussa toisena miehenä kunnallislautakuntamme esimieskin,
Valentin Veckström.

PELDÁN. Hän on kunnon mies, hän on meidän miehiämme. Ettekö edes nyt
renkinne sijaan voisi toista takuumiestä saada ja siten hänestä irti
päästä?

NYGÅRD. Mistäpä sitä näihin aikoihin semmoisen niin helposti saa.

PELDÁN. Kuinkas hän sitte — renkinne — takuumieheksi kelpasi? Se jo
minua hiukan kummastuttaa.

NYGÅRD. Hänellä on säästöjä, hänellä on osakkeitakin. Ilman vakuutta
hän tietenkään ei olisi kelvannut minulle takuumieheksi.

PELDÁN. Ai, ai! Sitä vaarallisempi hän siis on teille.

NYGÅRD. Ja hänellä on sukulainen Amerikassa. Sieltäkinpäin näkyy
hänelle silloin tällöin lisää tulevan.

PELDÁN. Ja tietysti suomalaiselta taholta häntä tuetaan parhaimman
mukaan. Sehän kuuluu heidän politiikkaansa saada lopulta kaikki
maamme käsiinsä. Minun neuvoni siis on: tehkää kaikki voitavanne
pelastaaksenne tilanne joutumasta Suomalaisille, kaikki, sanon minä!

NYGÅRD. Helppo sanoa, vaan minkä minä nyt tehdä voin? Neuvokaa te!

PELDÁN (hieman leikillisesti). Hyvä! Minä neuvon, Nygård (taputtaa
häntä olkapäälle) tyttärenne on nuori, sievä, naimaiässä parhaallaan;
hankkikaa hänelle meidän ruotsalaistemme joukosta sopiva mies, — mies,
joka pystyy taloannekin tukemaan. Samalla pelastatte hänetkin vaarasta
joutumasta Suomalaiselle vaimoksi!

NYGÅRD. Jospa tuo neuvonne olisi yhtä helposti toteutettavissa, kuin se
oli annettu, niin olisinhan tyytyväinen, vaan...

PELDÁN. Te olette vanhan kansan mies, Nygård. Te, tiedänmä, pystytte
vielä siinä asiassa määräämään ainoan tyttärennekin elämän.

NYGÅRD. Nykyajan nuoret tahtovat kuitenkin jo määrätä oman elämänsä
meitä vanhoja kysymättä, oman mielensä mukaan ja antaa meidän vain
kärsiä.

PELDÁN. Asettakaa hänelle suorastaan vaali: joko — tahi! Luulen, ettei
vain yksi — ja se teille vastenmielinen — häntä vaimokseen tahdo.
Ottakoon siis semmoisen, joka meidän joukkoomme lukeutuu. Se on ainoa
ja viimeinen neuvoni.

NYGÅRD (päätään nyökäyttäen). Tämä neuvonne, herra maisteri, on jo
monta kertaa ennen ollut omien aivojeni ajatus, vaan toteuttamaan sitä
en ole parhaimmallakaan tahdolla vielä voinut ryhtyä.

PELDÁN. Vaan nyt teidän siihen on ryhdyttävä, Nygård. Siinä
jäähyväiseni teille: Minun on lähdettävä nyt. (Ojentaa hänelle
kätensä). Ja neuvotelkaa Valentin Veckströmin kanssa, kun neuvoa
tarvitsette! Turvautukaa häneen aina ensi kädessä! — Kas, tuossahan
naapurinne tuleekin.

VALENTIN VECKSTRÖM (tulee perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää!
(Kättelee ensin Nygårdia, sitte Peldánia). Kuulin maisterin olevan
täällä ja siksi riensin tapaamaan.

PELDÁN. Minulla oli kyllä aikomus käydä paluumatkallani Backbölessäkin
luonanne, vaan nythän tässä jo heti saan teiltä kuulumisia eilisestä
kunnankokouksesta. Tietysti kävi kaikki, niinkuin käydä pitikin?

VECKSTRÖM. Tietysti me nolasimme Suomalaiset: eivät saaneet kansakoulua
Finnböleen — ei niitä meidän ruotsalaisen kuntamme varoja nyt niinkään
joka nurkkakunnan toivomuksiin riitä eikä — anneta.

PELDÁN. Se on oikein! Se on oikein!

VECKSTRÖM. Mutta kovin ne jo olivat vaativia ja ärhenteleviä.

NYGÅRD (varovasti). Siellä kun kuuluu jo olevan milt'ei täysi määrä
oppilaita...

VECKSTRÖM (halveksivasti). Milt'ei?! Se ei riitä.

PELDÁN. Ei riitä.

NYGÅRD. Ja liian pitkä matka likimpään suomalaiseen kansakouluun,
valittavat.

PELDÁN. Mutta Nygård! Pankoot lapsensa likimpään ruotsalaiseen kouluun,
ell'eivät tahdo nulikoitaan ilman opetusta jättää. Kyllä heidän
lastensa sorkat muuten jaksavat pitemmänkin matkan taivaltaa.

VECKSTRÖM. Ja kunnan varoja tarvittiin välttämättä entisten omien
koulujemme korjaamiseen ja — lisäämiseen.

PELDÁN. En minä ymmärrä, kuinka Nygård voi edes puhua...

VECKSTRÖM. ... ollenkaan puolustaakaan heidän anomustaan. Sehän on ihan
mahdoton.

NYGÅRD. Enhän minä puolusta. Sanoin vain, millä perusteilla he...

PELDÁN. Heillä ei ole perusteita.

VECKSTRÖM. Eikä heille saa antaa perää, vaikka olisikin. Nyt ei enää
missään tapauksessa, muuten olemme hukassa. Nytkin oli asia jo kovin
täpärällä.

PELDÁN. Niinkö? Ai-ai, ai-ai! Sitte ei missään tapauksessa saa mitään
myönnytyksiä tehdä. Teidän on pidettävä silmänne auki täällä, rakkaat
ystävät. Ei vähääkään enää, kuuletteko, ei hituistakaan enää saa antaa
perää.

VECKSTRÖM. Minä kyllä teen voitavani.

PELDÁN. Ja tekin, Nygård, olkaa luja! Muistakaa: meidän germanilainen
veremme ja kunniamme ei saa sallia semmoista häpeää! Muistatteko sen?

NYGÅRD. Mikäli mahdan teen voitavani minäkin.

PELDÁN. No niin! Hyvästi sitte! (Kättelee Nygårdia. Veckströmille:)
Hauska oli, että sain kuulla noin iloisen uutisen. Kiitos vain lujasta
toiminnastanne! (Kättelee Veckströmiä).

VECKSTRÖM. Teen velvollisuuteni, en muuta.

PELDÁN. Niinkuin sanoin: poikkean taloonne paluumatkallani. Näkemiin
siis!

VECKSTRÖM. Hyvästi! Terve tuloa!

PELDÁN. Hyvästi, hyvästi! (Poistuu perälle).

NYGÅRD. Veckström on hyvä ja käy sisään! Siellä ovat vaimoni ja
tyttärenikin.

VECKSTRÖM. Kiitos! Vaan ehkä istumme ensin kotvan täällä ulkona
tarinoimassa.

NYGÅRD. Kuinka vain sitte. Käykäämme tähän siimekseen koivujen alle.
(Istuutuvat.) Mutta minä käyn ensin hakemassa tupakan. (Aikoo mennä
asuinrakennukseen.)

VECKSTRÖM. Kiitos! Minulla on täällä omat paperossini. Ja tulitikkuja
on myös. (Sytyttää paperossin.)

NYGÅRD. No niin! Jokainenhan tahtoo polttaa makunsa mukaan. (Käy
istumaan Veckströmin luo.)

VECKSTRÖM. Tuota noin, minä tahdoin puhua eräästä asiasta, joka minulla
jo kauan on ollut mielessä.

NYGÅRD. Ja se on?

VECKSTRÖM. Minun on ollut vähän vaikea tähän saakka siihen kajota — ja
sen tautta olen sen aina lykännyt lykkäämistäni, — mutta nyt en voi
sitä, enkä tahdokaan enää tuonnemmaksi jättää.

NYGÅRD. Asia koskee...?

VECKSTRÖM. Asia koskee tietysti sitä velkakirjaa, jossa minäkin olen
takaajana.

NYGÅRD. Mitä Veckström sitte oikein tarkoittaa?

VECKSTRÖM. Minä tarkoitan, että eiköhän sitä jo voisi järjestää
toisella lailla? Minä en tahtoisi olla tuon renkinne kanssa yksissä
asioissa, en tahtoisi, että nimeni olisi samassa paperissa, saatikka
vielä rinnan hänen nimensä kanssa.

NYGÅRD. Minähän kyllä olen kovin kiitollinen, että Veckström silloin,
kun olin ahdingossa, tahtoi minua auttaa tuota seikkaa kyseeseen
panematta...

VECKSTRÖM. Niin, minä tahdoin todellakin silloin auttaa Nygårdia
pulasta. Vaan silloin en tuota miestä sen enempää tuntenut, en
aavistanut, mihinpäin asiat voisivat täällä kääntyä.

NYGÅRD. Kun minulle näin samana päivänä — jopa yhden tunnin kuluessa
— viitataan tähän samaan asiaan, niin mahtaa se jo olla vakavampaakin
laatua.

VECKSTRÖM. En tahdo kieltää...

NYGÅRD. Vaatiiko sitte Fagerlund...?

VECKSTRÖM. Nygård on arvannut oikein. Lankoni, jolta tuo laina on
otettu, on samaa mieltä kuin minä. Hän on katsonut, ettei hän enää voi
hyväksyä renkiänne takuumieheksi ja on pyytänyt minun siitä Nygårdille
ilmoittamaan.

NYGÅRD. Hän siis vaatii, että laina on hänelle kolmen kuukauden
kuluttua takaisin maksettava?

VECKSTRÖM. Ei suinkaan, jos vain tuon toisen takausmiehen sijaan tulee
toinen... luotettavampi henkilö.

NYGÅRD (vaipuu mielteisiinsä). H—m! Kyllähän... minä... sen...
ymmärrän, mutta...

VECKSTRÖM. Sillä me toivomme, että Nygård nyt koettaa ja voi sen asian
jo jollakin toisella lailla paremmin järjestää.

NYGÅRD (hymähtäen). Se on siis vain se neuvo, jonka Veckströmkin voi
minulle antaa?

VECKSTRÖM. Niin; vaan ei siitä nyt kuitenkaan saa kovin huolestuakaan,
sillä emme me anna tämän tilan missään tapauksessa joutua
Suomalaisille. Me olemme vain ajoissa tahtoneet ilmoittaa, että Nygård
ryhtyisi tarpeellisin varokeinoihin pysyttääkseen talonsa omissa
käsissään.

NYGÅRD. Mutta ell'ei minulla näin ollen enää mitään varokeinoja olisi?
— Tehän tiedätte, että olette tällä paikkakunnalla ainoat, jotka voitte
minua auttaa.

VECKSTRÖM. Onhan sitte vielä jälellä mahdollisuus, että tämä talo,
jota niin kovin rakastatte, pysyy teidän asuttavananne, jos... (Katsoo
merkitsevästi Nygårdiin.)

NYGÅRD. Jos tyttäreni tahtoisi... Sitä Veckström tarkoittanee!

VECKSTRÖM. Niin. Olen jo kauan odottanut häneltä lopullista vastausta,
vaan...

NYGÅRD. Tietäähän Veckström, ettei minulla puolestani ole mitään sitä
asiaa vastaan.

VECKSTRÖM. Sen kyllä tiedän.

NYGÅRD. Mutta tytärtäni myöskään en voi pakoittaa.

VECKSTRÖM. Ettekä varmaankaan tahdo?

NYGÅRD. En ole ollut häntä kehoittamattakaan, mutta hänen sydäntänsä en
ole pystynyt taivuttamaan. Se on teidän asianne, Veckström. Ell'ette
te siinä onnistu, on se minulle vieläkin vähemmin mahdollista. Tehkää
te siis siinä voitavanne! Jos hän itse suostuu vaimoksenne, — väkisin
minä tosiaankaan en tahdo lastani pakoittaa siihen, — niin saatte olla
varma, että saatte minunkin ja, toivoakseni, vaimonikin siunauksen.

VECKSTRÖM. Tulin näin nyt vain lausuneeksi, miten tämä sydämessäni
jo kauan hautunut kysymys olisi voinut tulla ratkaistuksi iloksi ja
tyydytykseksi meille molemmille, mutta ilman ratkaisevaa sanaa teidän
puoleltanne, niin luulen, siinä lienee vähän toiveita.

NYGÅRD. No hyvä, minä siis kehoitan teitä vielä koettamaan, Veckström.
Minä puolestani lupaan, että ilmoitan tyttärelleni hänen sanansa
ratkaisevan koko talomme kohtalon, koska kysymys teidän puoleltanne
kerran näin on kyljelleen asetettu. — Kas tuossa, muori jo on
lähettänytkin Jennyni kahvia tuomaan.

(Jenny, tuoden tarjottimella kahvia, ja hänen jälessään Evelina tulevat
portaita alas asuinrakennuksesta.)

EVELINA. Hyvää päivää! Hyvää päivää! Näin ikkunasta, että täällä oli
vieras, (kättelee Veckströmiä) niin sanoin Jennylle, että "viehän kahvi
sinne ulos". (Nygårdille:) Kun et, Johannes, tullut sanomaankaan!

VECKSTRÖM. Meillä oli täällä ensin vähän asioista puhuttavaa.

NYGÅRD. Niin... joista sinäkin, Evelina, saat sitte kuulla.

EVELINA. Vai niin! — No, Jenny! Annas minä otan tarjottimen, niin saat
kätesi irti. Veckström näkyy odottavan saadakseen sinuakin kätellä.
(Ottaa tarjottimen Jennyltä.)

VECKSTRÖM (kätellen Jennyä). En olekaan saanut nähdä neiti Jennyä
pitkään aikaan. Mitäs kuuluu?

JENNY. Kiitos!... (Ottaa jälleen tarjottimen äidiltään ja tarjoo kahvia
Veckströmille) Olkaa niin hyvä!

EVELINA. Niin, Veckström on niin hyvä!

VECKSTRÖM. Pitääkö minun...?

EVELINA. Meillä oli juuri toinenkin vieras. Joimme jo hänen kanssaan.

VECKSTRÖM (ottaen kahvia). Minä kyllä tapasin Maisteri Peldánin täällä.
Oli juuri lähdössä, kun tulin.

EVELINA. Niin, niin! (Nygårdille:) Ehkä sinä, Johannes, juot vielä
yhden kupin?

NYGÅRD. En, kiitos! — Jenny tehköön seuraa Veckströmille.

EVELINA. Niin, Jenny, juo sinä! Sinähän juot niin mielelläsi.

JENNY. En aina.

VECKSTRÖM. Mutta tällä kertaa? Seuraksi minulle!

EVELINA. Tietysti, Jenny... seuraksi!

VECKSTRÖM (joka on pannut kuppinsa pöydälle). Ehkä minä vuorostani saan
ottaa tarjottimen ja tarjota?... (Yrittää ottaa tarjottimen.)

JENNY. Ei, kiitos! Kyllä minä itse sitte... (Panee tarjottimen pöydälle
ja ottaa kahvin.)

EVELINA. Kas niin!... Luonnollisesti!

NYGÅRD. Jenny pitää aina oman päänsä.

VECKSTRÖM (merkitsevästi). Minä näen sen, minä näen sen.

(Kotvanen hieman tukalaa vaitioloa, jonka kuluessa Veckström ja Jenny
juovat kahvinsa.)

EVELINA (ikäänkuin itsekseen). Niin, niin. Voihan se olla hyvä sekin,
että on luja luonto ja tietää, mitä tahtoo. Silloin ei elämässä
tarvitse kiittää muita kuin itseään.

VECKSTRÖM. Jos hyvin käy.

JENNY. Eikä syyttääkään, jos huonosti —

VECKSTRÖM. Eiköhän, — jos muut siitä saavat samalla kärsiä?

NYGÅRD. Tietenkin, Jennyseni!

EVELINA. Luonnollisesti!

VECKSTRÖM (joka, juotuaan, panee kuppinsa pöydälle). Kiitos! — Kiitän
samalla siitä kannatuksesta, jonka sanani saivat, vaikka — en olisikaan
tahtonut olla toista mieltä, kuin neiti Jenny.

JENNY. Mahdotontahan on, että kaikki tässä maailmassa olisivat samaa
mieltä joka asiassa.

VECKSTRÖM. Se on totta. Sen myönnän.

NYGÅRD. Ehkä, Evelina, tarjoat Veckströmille enemmän kahvia?

EVELINA (ottaen tarjottimen). Tietysti, tietysti! (Korjaa kupit.)

VECKSTRÖM. Kiitos! Minä olen huono kahvin juoja. Minulle riittää.

JENNY (Evelinalle). Minä vien ne pois, äiti.

EVELINA. Kyllä minä vien. Jää sinä nyt siksi aikaa tänne väittelemään.
(Lähtee menemään sisään.)

NYGÅRD. Niin juuri. Ja minä käyn katsomassa... (Seuraa Evelinaa.)
Minulla oli sinulle, Evelina, sanottavaa... (Jatkaa hiljaa, nousten
Evelinan jälessä portaita ylös asuinrakennukseen.)

JENNY (jää hieman vastahakoisesti seisomaan pöydän ääreen.)

VECKSTRÖM. Minä huomaan, että te, neiti Jenny, ette mielellänne
tahtonut jäädä kanssani kahden kesken — väittelemään, niinkuin äitinne
sanoi.

JENNY (istuutuen). Kuinka niin? En luule sitä ennenkään pelänneeni.

VECKSTRÖM. Se on totta. Pelkoa en ole teissä siinä suhteessa koskaan
huomannut.

JENNY. Eihän ole, tietääkseni, koskaan siihen syytäkään ollut.

VECKSTRÖM. Mistä sen niin varmaan tietää? Ehkä voi lopulta syytä
ilmetäkin.

JENNY. Tehän alatte minua oikein pelotella. Sittehän on parasta, että
minulle suoraan ilmaisette syyn.

VECKSTRÖM. Jättäisin mieluimmin sen tekemättä, jos sanan vaihtomme
veisi toivottuun tulokseen ilman sitä.

JENNY. Mihinkä niin?

VECKSTRÖM. Luulen teidän sen tietävän sanomattanikin. Enhän puhu siitä
kanssanne ensimäistä kertaa.

JENNY. Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksenne. Mutta onkohan siihen
syytä nyt enää kajota?

VECKSTRÖM. Pidättekö siis entiset päätöksenne, neiti Jenny, niin
peruuttamattomina, etteivät mitkään asianhaarat niitä enää saisi
muutetuiksi?

JENNY. En tiedä, mikä aihe teillä nyt voisi olla otaksua toisin.

VECKSTRÖM. Te, puolestanne, tosin ette ole suinkaan siihen aihetta
antanut.

JENNY Vaan kuka sitte?

VECKSTRÖM. Näittehän, että minulle kuin tahallaan aivan annettiin
tilaisuus puhua kanssanne kahden kesken — vielä kerran.

JENNY. Isäni siis...?

VECKSTRÖM. Niin, toivoisi, että te, neiti Jenny, lopulta antaisitte
minulle suostumuksenne, jota teiltä niin kauan, niin hartaasti,
vilpittömästä sydämestä olen anonut.

JENNY. Ja mikä aihe, jos saan kysyä, nyt niin on saanut isänikin sitä
toivomaan, — hänen, joka tähän saakka ei ole sitä minulle ainakaan
painavammin ilmaissut?

VECKSTRÖM. Toivoisin, niinkuin jo sanoin, ettei minun eikä hänenkään
olisi pakko sitä teille ilmaista.

JENNY. Minä näen, että te tahdotte asettaa sydämeni asian jonkun
salaperäisen välttämättömyyden eteen, — tahdotte alistaa sen jollekin
toiselle asialle, tahdotte minun uhraamaan sen tämän toisen asian
hyväksi. Minä en tätä toista tunne. Se voi olla hyvinkin tärkeä, koska
vältätte sitä minulle ilmaista.

VECKSTRÖM. Se on niin. Sen voin teille vakuuttaa — vielä kerran.

JENNY. Mutta minä voin myöskin teille vakuuttaa, — vielä kerran, —
että omatuntoni ei salli minun alistua mihinkään uhraukseen sydämeni
asian kustannuksella, olkoonpa vaatimus kuinka suuri ja tärkeä tahansa.
Sillä minä tekisin väärin, jos siihen suostuisin. Olenhan teille
monasti sanonut, niinkuin hyvin tiedätte, että sydämeni ei tunne teitä
kohtaan...

VECKSTRÖM. Säästäkää minulta sitte nuo sananne!

JENNY. ... Mielelläni. Itsehän pakoititte minua niitä uudistamaan.

VECKSTRÖM. Minä olen odottanut, että lopultakin — niin sanoakseni —
järkevämpi ääni sydämessänne puhuisi toista kieltä.

JENNY. Se se juuri puhuukin, jos ajattelen minun ja teidän onneanne.
Sillä ilman rakkautta teihin ette voisi olla onnellinen, jos oman
onneni uhraisinkin.

VECKSTRÖM. Välistä se kuitenkin on tehtävä toivossa, että saavuttaa
omankin onnensa aikaa myöten. Varsinkin on se välistä tehtävä
toistenkin onnen tähden — estämällä onnettomuutta heille koitumasta.

JENNY. Valitettavasti minä ainakaan en pysty sitä tekemään.

VECKSTRÖM (nousten). No niin, jääköön sitte näin ollen, ainakin minun
puolestani, tämä viimeinen tarjoumukseni sen tarkemmin perustelematta.
Jääköön se sitte isänne tehtäväksi, jos hän katsoo siihen syytä olevan.

JENNY (pisteliäästi). Olen utelias kuulemaan, mikä painava syy
todellakin nyt on saanut teidät näin päättävästi esiintymään.

VECKSTRÖM (samaan sävyyn). Ja minä olen utelias näkemään, ettekö ehkä
sitte, sen kuultuanne, ole taipuvainen lopultakin mieltänne muuttamaan,
neiti Jenny, minun hyväkseni.

JENNY (päättävästi). En luule sittenkään vielä voivani teille mitään
toiveita antaa.

VECKSTRÖM (kuin uhmaten). Mutta minä toivon sittenkin vielä, neiti
Jenny! (Ojentaa hänelle kätensä, johon Jenny hitaasti tarttuu).
Näkemiin asti!

JENNY. Hyvästi!

VECKSTRÖM. Saanko ehkä sanoa hyvästit vanhemmillennekin? En tahdo enää
sisälle mennä.

JENNY. Minä kutsun heidät tänne. (Juoksee portaikolle, josta huutaa
sisälle). Isä! Äiti! Herra Veckström tahtoo sanoa hyvästi.

NYGÅRD ja EVELINA (tulevat ulos).

NYGÅRD. Jokos Veckström sitte lähtee?

EVELINA. Näinkö pian jo?

VECKSTRÖM (hyvästellen Eveliinaa ja Nygårdia). Niin. Minä olen asiani
suorittanut.

EVELINA (katsoen Jennyyn). Minä arvasin sen!

NYGÅRD. Onkos Veckström tyttärelleni kaikki sanonut, — senkin, minkä
minulle taannoin ilmoitti?

VECKSTRÖM. En. Se jäi Nygårdin tehtäväksi, koska neiti Jenny ei
tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan. Hyvästi! (Nostaa lakkiaan ja
poistuu perälle).

EVELINA (Nygårdille). Minä tiesin sen kyllä!

NYGÅRD (Jennylle, joka on poistunut pöydän luo vasemmalle). Tiedätkös
sinä, mitä tämä Veckströmin käynti täällä meille merkitsee?

JENNY. Mahdollisesti paljonkin, sillä siihen suuntaan hän minulle
puheessaan viittasi.

NYGÅRD. Ja sittenkään...?

JENNY (väräjävällä äänellä). Sittenkään, isä, minä en voi suostua hänen
tarjoumukseensa.

EVELINA. Minä ymmärrän, minä ymmärrän, lapseni!

NYGÅRD. Ja kuitenkin siitä riippui koko aineellinen olomme: pysyykö
maani ja mantuni tästä lähin enää minun käsissäni?!

JENNY. Tähän saakka, isä, et ole vielä vaatinut minua uhraamaan
itseäni, pyhimpiä tunteitani, miehelle, joka minulle suorastaan on
vastenmielinen, vaikkapa olisimmekin hänelle kiitollisuuden velassa,
ehkäpä riippuvaisiakin hänestä.

NYGÅRD. Sillä tähän saakka hän vielä ei ole pitänyt puukkoa kurkkuni
edessä, niinkuin hän tänään teki.

JENNY. Jos hän niin teki, isä, niin on hän minulle nyt vieläkin
vastenmielisempi. Sillä eivät hänen tunteensa minua kohtaan silloin
suurenarvoiset ole, jos hän uhkauksilla ja pakkokeinoilla koettaa
taivuttaa minua suostumaan siihen, johon ei sydämeni vapaaehtoisesti
suostu.

EVELINA. Puhut kauniisti, lapseni. (Nygårdille:) Hän on oikeassa,
Johannes.

NYGÅRD. Älä sekaannu asiaan, Evelina. (Jennylle:) Kunnioituksella ja
arvonannolla on hän aina kohdellut sinua, puhunut sinusta, mikäli minä
tiedän.

JENNY. Muuhun en tiedä koskaan hänelle syytäkään antaneeni.

NYGÅRD. Ja että hän sinua rakastaakin, sen todistanee jo se, että hän
näin kauan on odottanut, näin lujasti on pysynyt kiinni aikeessaan.

JENNY. Siihen, isä, olen hänelle vieläkin vähemmin syytä antanut. Ja
se, että hän sittenkin näin itsepäisesti pysyy aikeessaan, todistanee
kai aivan päinvastaista. Sille, joka hänet oikein tuntee, pitäisi
olla selvä, että hänen tarjoumuksessaan piilee vain perin itsekkäitä
pyyteitä.

NYGÅRD. Ja mitä ne olisivat?

JENNY. Hyvin yksinkertaisesti, — että hän naimalla minut saisi kerran
liittää tämänkin tilan omaansa ja siten pelastaa sen mahdollisesti
joutumasta — Suomalaisille.

EVELINA. Se on hyvin mahdollista, Johannes.

NYGÅRD. Sinä pidät sitä siis vääränä?

JENNY. Kyllä. Sydämeni ja vakaumukseni kustannuksella en suostu siihen
myötävaikuttamaan.

NYGÅRD. Vaan pikemmin... pikemmin antaisit tilani, naimisesi kautta,
joutua Suomalaiselle, niinkö?

JENNY. Omatuntoni ei pitäisi sitä vääränä, isä. Suomalainenhan on
ihminen hänkin. Hyviä ja kunnollisia on heidänkin joukossaan. Suomihan
on Suomalaisten isänmaa ja siihen kuuluu myöskin tämä maakunta. Miksi
olisivat he siis meitä huonommat?...

NYGÅRD. Puhut aivan kuin jo olisit sydämesi Suomalaiselle antanutkin.

JENNY. Suoraan sanoen, isä, — koska siihen näin tilaisuus on tullut: —
olen.

NYGÅRD. Ja se on? Ja se on?

JENNY. Minä luulin, isä, ettei minun tarvinnut sinulle häntä enää
nimittää.

NYGÅRD. Aapo Isokangas, niinkö?

JENNY. Niin, isä.

EVELINA (Nygårdille). Olinhan oikeassa siinäkin, Johannes.

AAPO (tulee samassa perältä ja aikoo viedä viikatteen aittaan).

NYGÅRD. Siinähän Aapo onkin!

AAPO. Niin, isäntä. Pellon piennar on nyt niitetty kokonaan. Se kävi
sukkelammin, kuin äsken luulittekaan.

NYGÅRD. Aapo tuli parahiksi tänne nyt.

AAPO. Mitä isäntä tahtoo sanoa?

NYGÅRD. Minun on tänään pakko sanoa Aapolle, etten syksystä voi Aapoa
enää talossani pitää.

EVELINA. Mutta ajattelehan toki ensin, Johannes, mitä teet!

AAPO. Olkaa huoleti, emäntä hyvä, tämä uutinen ei tule minulle
odottamatta.

NYGÅRD. Minun on pakko, ensiksikin, taloni tähden sanoa Aapo irti.

AAPO. Juuri niin, hyvä isäntä. Minä tiedän sen. Suomalainen ei saa enää
olla renkinäkään ruotsalaisella Uudellamaalla.

NYGÅRD. Ja toiseksi, — tahdon lisätä sen samalla kertaa — tyttärenikin
tähden.

AAPO. Senkin minä ymmärrän, isäntä. Minä lähden. Saatte olla varma,
että minä lähden.

JENNY (juoksee Aapon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Silloin minä
seuraan sinua, Aapo. (Nygårdille:) Niin, isä, tässä tapauksessa lähden
minä myöskin.

EVELINA (epätoivossaan). Johannes hyvä, näinhän ei käy päinsä.

NYGÅRD. Taloni on sitte mennyt. Minä en enää mitään neuvoa tiedä.
(Lyyhistyy istumaan pöydän ääreen).

AAPO. Jos se vain minusta — ja tyttärestänne — riippuu, isäntä, niin
ehkä asia ei ole niinkään toivoton vielä.

EVELINA. Kuulitko, Johannes?

JENNY (juosten isänsä luo). Saammehan nähdä vielä.

AAPO. Niin, isäntä, saammehan nähdä vielä.

Esirippu.




Toinen näytös.


(Sama paikka, kuin ensimäisessä näytöksessä. — On kirkas syyspäivä:
koivuissa ovat lehdet kellastuneet, oksat osaksi paljaat; niityt ovat
niitetyt, vainioilta elo korjattu.)

(Johannes Nygård ja Evelina istuvat penkillä, joka on asetettu pöydän
ja tuolien sijalle.)

EVELINA. Mitähän se merkitsee, että Veckström on uhannut tänään käydä
täällä?

NYGÅRD. Varmaan hän on ollut kovin ihmeessään, etten minä, — eikä
kukaan muukaan täältä — ole sanaakaan hiiskunut sen jälkeen, kuin
velkani sanottiin irti maksettavaksi.

EVELINA. Varmaankin. Siitähän onkin jo kohta kolme kuukautta kulunut,
eikö niin, Johannes?

NYGÅRD. Tietysti. Neljäntenä päivänähän jo Veckströmin käytyä silloin,
heinän korjuun aikana, Fagerlund tuli lainaansa irtisanomaan.

EVELINA. Niin, niin. Kuin kostoksi ihan. Mahtoi se Jennyn kielto
Veckströmiin kovin koskea, kun hän tuon pani toimeen.

NYGÅRD. Vihaksi kaikki hänelle varmaan pisti, muuten hän tuskin sen
olisi tehnyt.

EVELINA. Oikein pelkään, mitä hän vielä voi yrittää.

NYGÅRD. Mitäs? Eihän ole kuin toista viikkoa maksupäivään. Ellen siksi
saa asiaa järjestetyksi heidän mielensä mukaan, niin käyvät kiristämään
lain mukaan. Kai hän nyt aikoo tulla tiedustelemaan, mitä minä
puolestani olen kyennyt aikaansaamaan.

EVELINA. Taitaapa ehkä olla vähän huolissaan kuitenkin.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Vaan ei sen vuoksi, etten velkani suhteen ole
mitään ilmoittanut. Sillä varmaan hän tietääkin minun Helsingistä käsin
turhaan apua pyytäneeni.

EVELINA. Sen hän kyllä on Einar Peldánin kautta kuullut.

NYGÅRD. Niin. Vaan sen vuoksi, että Isokangas on täällä yhä vielä
paikoillaan.

EVELINA. Siinä juuri se pääasia onkin. Hänen tähtensä — yhden ainoan
Suomalaisen tähden — meitä näin ahdistellaan. Hänen tähtensä velkasi on
vaadittu takaisin, hänen tähtensä ei yhdistyskään sinua tahdo auttaa.
Ensin mies pois, sitte ehkä armoa saat. On se jo...!

NYGÅRD. En olisi uskonut, jos se olisi minulle kerrottu. Vaan nyt olen
sen itse kokea saanut.

EVELINA. Ja mitä on mies pahaa tehnyt?! Päinvastoin: — työtä hän on
tehnyt, ei kahden, vaan kolmen — neljän tavallisen työmiehen puolesta.
Katso: ovatko naapurimme niityt ja vainiot samassa hyvässä kunnossa
kuin meidän nyt ovat?

NYGÅRD. En kiellä sitä, Evelina. Hän on hyvä työmies. Hän on kunnon
mies.

EVELINA. Semmoista ei tule tähän taloon toista, jos hänen nyt on
lähdettävä.

NYGÅRD. Jos?

EVELINA. Niin. Aiotko sitte todellakin, Johannes...?

NYGÅRD. Niinhän päätin. Ja sen tähden, että se ehkä on ainoa keino,
jolla voin pelastaa taloni, oman kotitaloni. Ehkä sitte jättävät meidät
rauhaan, auttavat... vielä.

EVELINA. Mutta Jenny? Oletko hänet unhottanut? Hänkään ei päätöstään
peruuta.

NYGÅRD. Hänen on se peruutettava, Evelina. Minun tähteni, talomme
tähden on hänen se uhraus tehtävä. Isokankaalle häntä en anna, ellen
Veckströmillekään pakoita menemään. Jääköön hän siis tänne meidän
kanssamme. Se on minun päätökseni ja se pysyy.

EVELINA. Tuon kuulen sinulta nyt ensi kerran. Olet tehnyt liian jyrkän
päätöksen, Johannes. Minä pelkään pahinta, hyvä Jumala!

NYGÅRD. Uskon, että Jenny on tullut järkiinsä ja ymmärtää nyt meidän
toivottoman asemamme.

EVELINA. Minä taas puolestani olen huomannut, että hänen sydämensä on
yhä syvemmin kiintynyt Aapoon tuon viimekesäisen kohtauksen jälkeen.
Uskon siis, etteivät mitkään syyt saa häntä enää mieltään muuttamaan.
Hänellä on vähän sinun luontosi, Johannes. Hän tulee panemaan kovan
kovaa vastaan, sen saat nähdä.

NYGÅRD. Meillä on nyt siis edessämme viimeinen ratkaiseva hetki! — —

(Kuuluu oikealta rattaiden kolinaa).

EVELINA. Kas niin! Jokohan Veckström sieltä tulee?

NYGÅRD (menee portillepäin katsomaan). Aapohan se onkin.

EVELINA (nousee myös). Pianpa hän palasi Helsingin matkaltaan.

NYGÅRD. Pian. En luullut hänen tänään vielä tulevan.

EVELINA. Näköjään hän on saanut asiansa järjestetyksi pikemmin, kuin
luulikaan. Amerikkaan kai hän, poika parka, sitte lähtee?

NYGÅRD. En tiedä. En ole kysynyt. Eikä hän ole puhunutkaan siitä
minulle mitään. Ehkä lähtee.

EVELINA. Kunpa et vielä saisi katua tätä tekoasi, Johannes! (Taputtaa
Nygårdia olkapäälle, kuivattaa nenäliinalla silmiään ja poistuu
sisälle.)

NYGÅRD (seisoo kotvan, katsoen portille päin, ikäänkuin odottaen).

AAPO (tulee perältä). Hyvää päivää, isäntä!

NYGÅRD. Hyvää päivää!

AAPO. Terveisiä kaupungista.

NYGÅRD. Pianhan palasit! Mitä kuuluu?

AAPO. Eipä pahempia. Mitäs tänne?

NYGÅRD. No! Samaa kuin ennen. Ehkä vähän enemmänkin. Odotamme vieraita,
— naapuriani, — juuri tänne.

AAPO. Veckströmiä? Tiesin hänen tulevan.

NYGÅRD. Mistä sen tiesit?

AAPO. Tahi pikemmin arvasin, että hänen piti tänne näihin aikoihin
tulla — asioiden vuoksi.

NYGÅRD. Niin. Kohtahan se aika on... käsissä.

AAPO. Kohta, isäntä, kohta.

NYGÅRD. Ja Aapo valmistaikse lähtöön?

AAPO. Kyllä. Niinhän se oli päätetty. Toivon, että isännälläkin jo on
toinen varalla minun sijalleni?

NYGÅRD. Siitä saa Aapo olla huoleti. Luulen, että Aapo osaa punnita
asian ja ymmärtää sen.

AAPO. Luonnollisesti. Selvähän se on. En minä pahaksi pane. Ei isännän
puolestaan siitä tarvitse huolissaan olla.

NYGÅRD. Tahdoin vain sanoa, että olenhan minä ollut Aapoon tyytyväinen.

AAPO. Kiitoksia paljon! Toivon nyt vain, että kaikki kävisi hyvin
täällä — minun lähdettyäni.

NYGÅRD. Sitä toivon minäkin. — En ole vielä kysynyt, minne Aapo
muuttaa? Ehkä Amerikkaan lähtee? Siellähän kuuluu olevan varakkaita
omaisia.

AAPO. Hyvin mahdollista, että sinne lähden. En ole vielä päättänyt.
Mutta kuinka niin? Miksi isäntä sitä tiedustelee?

NYGÅRD. Ehkä minulla on vähän syytäkin.

AAPO. Niin väinkin! Minä ymmärrän.

NYGÅRD. Niin, olisihan se suuri suru, että minun tällä lailla pitäisi
erota ainoasta tyttärestäni, ainoasta rakkaasta lapsestani.

AAPO. Mitäs isäntä sitte oikein tarkoittaa?

NYGÅRD. Sitä, että minä toivoisin vielä senkin, että Aapo koettaisi
hänet unhottaa, — jättäisi kaikki toiveensa siinäkin suhteessa.

AAPO. Niinkö? Vielä senkin?

NYGÅRD. Voihan se olla suurikin uhri, mutta vielä kovempi olisi
tämä isku minulle, että minun näin, tällä kaupalla, pitäisi luopua
lapsestanikin.

AAPO. Isäntä hyvä! Pahaa mitään minä en ole koskaan teille tahtonut,
pikemmin aina vain hyvää, niinkuin ehkä olette voinut huomata. Sillä
minä pidän teitä kunniassa, rakastan teitä miltei kuin omaa isääni.
Säästääkseni teiltä vielä tuonkin surun, olisin valmis pyytämänne
uhrauksenkin tekemään. Mutta niinkuin tiedätte, eihän se minusta
yksistään riipu.

NYGÅRD. Sinun sanasi voivat tyttäreeni kuitenkin paljon vaikuttaa.

AAPO. Minun sanani? Minua melkein loukkaatte, isäntä, nyt!

NYGÅRD. Sitä en suinkaan tarkoittanut.

AAPO. Näyttää kuitenkin siltä, kuin luulisitte minun vain pelailevan
tyttärenne kanssa, kuin minulla olisi ollut vain joitakin salaisia
syrjäpyyteitä eikä mitään sen vakavampaa sydämeni pohjalla. Jos niin
olisi, niin tuskinpa teidän silloin olisi tarvinnut minulle tuollaista
pyyntöä tehdäkään. Mutta kuinka voisi nyt suuni puhua toista, kuin
mitä sydämeni tuntee?! Voin vakuutta teille, että rakastan syvästi ja
vilpittömästi tytärtänne. Minä en voi enkä tahdo valehdella hänelle,
etten häntä rakasta enää, kun nyt rakastan häntä enemmän, kuin
konsanaan. Mutta minkä minä voin hänelle sanoa — vaikka hän sen tietää
muutenkin — on, että meidän nyt on pakko erota ja että te tahtoisitte
meidät eroamaan ainiaaksi.

NYGÅRD. Kuultuani sanasi, Aapo, minä näen, että tämä pulma käy
yhä vaikeammaksi ratkaista. Jenny rakastaa sinuakin paljon, sen
olen jo nähnyt. Sovinnollinen asian ratkaisu teidän kesken minun
toivomukseni mukaan — minun tähteni — olisi siis suotavampi, kuin
minun järkyttämätön päätökseni, joka voisi käydä kohtalokkaaksi teille
molemmille, — hänelle varsinkin.

AAPO. No, jos asia todella niin on, niin täytynee kai minun sitte hänen
kanssaan tästä vielä puhua — noudattaakseni teidän mieltänne.

NYGÅRD. Niin, Aapo, minä pyydän: tee se! Minä käyn kutsumassa Jennyn
tänne, niin... Kas tuossa hän itse tuleekin.

JENNY (tulee vasemmalta). Isä, sinua äiti pyytää puhutella.

NYGÅRD. Minä tulen. Minä tulen, lapseni. (Menee sisään).

JENNY (menee Aapon luo ja tervehtii häntä, kätellen, hellästi). Terve
tuloa takaisin, Aapo! Kuinka iloinen olenkin, että nyt jo tulit.

AAPO. Olihan se hyvä, että ehdin. Veckströmhän, kuulen ma, on tulossa.

JENNY. Juuri sen vuoksi iloitsenkin paluustasi. — Mitä sitte kuuluu?...

AAPO. Hyviä, Jenny, — sieltäpäin.

JENNY. Kerrohan, kerro!

AAPO. Istutaanko tähän luhdin rappusille, vai?

JENNY. Istutaan!

AAPO (vetää Jennyä kädestä istumaan viereensä luhdin rappusille).
Kaikki on pian kerrottu. Matkani onnistui hyvin. Asia on jo järjestetty
täydellisesti.

JENNY. Niinkö?! Muutahan en voinut sinulta odottaakaan. Kun sinä
johonkin ryhdyt, niin viet kyllä asian perille.

AAPO. No, no! Ei se nyt aina niinkään ole sanottu. Tällä kertaa oli
kuitenkin onnikin myötäinen.

JENNY. Niin, todellakin, kun ehti ajoissa rahakirje Amerikasta asti
tulla.

AAPO. Ja loppusumman sain lainaksi meidän puolueemme pomojen varmalla
takuulla.

JENNY. Suostuivatko mielelläänkin?...

AAPO. Vielä häntä kysyt?! Olivat tietenkin iloisia tämmöisessä
tapauksessa auttamaan.

JENNY. Niin, niin, — siltä kannalta otettuna.

AAPO. Jokainen ottaa luonnollisesti omalta kannaltaan. He — puolueemme
etujen kannalta. Eiväthän he minulle omaisia ole, että sen tähden
kauppoihin ryhtyisivät kanssani.

JENNY. Mutta sinä? Sinä siis tahdot auttaa isääni, — meitä —, minun
tähteni, meidän rakkautemme tähden, meidän kaikkien tähden?

AAPO. Yhteinen asiammehan tämä lopullisesti on, Jenny, niin hyvin
sydämemme, kuin oman etummekin kannalta.

JENNY. Niin toivon isänkin sen nyt käsittävän, kun hän saa kuulla mitä
sinä olet tehnyt. Toivon, että hän iloitsee siitä ja kiittää sinua
kaikesta, Aapo.

AAPO. Minä en rohkene kuitenkaan noin paljon toivoa, Jenny.

JENNY. Miksi et?

AAPO. Hän näkyy yhä päätöksestään lujasti pitävän kiinni.

JENNY. Onko hän sinulle sitte jo mitä sanonut?

AAPO. On. Tuliaisikseni ilmoitti hän sen vielä minulle, ennenkuin olin
edes ehtinyt asiastani hänelle kertoa.

JENNY. Se ei ole mahdollista, Aapo.

AAPO. Ei ainoastaan mahdollista, vaan ilmeinen tosi. Eikä sillä hyvä,
Jenny, että hän sittenkin vaati minut lähtemään...

JENNY. Vaan mitä, mitä?

AAPO. Hän ei suostu sinua minulle antamaan missään tapauksessa.

JENNY. Eikö suostu?

AAPO. Ei.

JENNY. Vaikka näin paljon olet, Aapo rakas, meidän hyväksemmekin
tehnyt?!

AAPO. Sanoinhan, etten asiastani ehtinyt hänellä edes kertoakaan. Enkä
tahtonutkaan sitte enää hänen puheensa jälkeen. Kuka tietää, ehkä hän
olisi paiskannut minulle paperit vasten naamaa.

JENNY. Siinä tapauksessa ilmaisen minä hänelle asian nyt.

AAPO. Luulen, että saat häneltä samallaisen vastauksen, kuin minkä minä
sain: että jättäisin kaikki toiveet sinun suhteesi.

JENNY. Minun suhteeni isällä silloin ei tule olemaan enää mitään
määräämisvaltaa, sen sinä kyllä tiedät, — jos sinä vain tahdot, Aapo.

AAPO. Mitä minä tahdon, sen taas sinä kyllä tiedät, Jennyseni.
Mutta minä lupasin isällesi vast'ikään ilmoittaa sinulle hänen
järkyttämättömän päätöksensä ja minä olen pitänyt sanani. Siinä kaikki,
mitä minä nyt olen voinut ja voin tehdä.

JENNY. Sanoiko hän, että se on hänen järkyttämätön päätöksensä?

AAPO Kyllä.

JENNY (nousten). Sen saamme kuitenkin vielä nähdä, Aapo!

AAPO. (nousee myös). Mitä ai'ot tehdä, Jenny?

JENNY. Nyt ai'on minä vielä puolestani puhua isän kanssa.

AAPO. Hänen puolestaan toivoisin, että jättäisit sen jo tekemättä,
Jenny.

JENNY. Nyt minä sitä en voi jättää tekemättä sinunkaan pyynnöstäsi,
Aapo. Minun on ilmaistava hänelle kaikki. Ja minä teen sen sillä
lailla, että hänen on järkyttämätön päätöksensä peruutettava —
sittenkin.

AAPO. Usko siirtää vuoriakin, sanotaan.

JENNY. Anna minulle vain ne paperit, josta taannoin puhuit, Aapo!

AAPO. Ihanko todella ai'ot?

JENNY. Nyt en jätä sitä tekemättä, Aapo, kuulithan!

AAPO (ottaa povitaskustaan paperitukon, jonka antaa Jennylle). No, kas
tuossa sitte! Tee, mitä tahdot!

JENNY (pistää paperit poveensa). Kiitos, Aapo! Saammepahan kuulla nyt!

(Kuuluu jälleen rattaiden kolinaa oikealta).

AAPO. Taitaapa Veckström tuossa jo ollakin.

JENNY. Parahiksi tuli sitte.

AAPO (vilkaistuaan portilta oikealle). Niin onkin. Tuonne jätti
hevosensa tallin seinustalle.

JENNY. Mene sanomaan isälle, Aapo!

AAPO. Menen. Minunhan onkin nyt syrjässä pysyttävä. (Menee
asuinrakennukseen.)

JENNY (tunnustelee poveaan, jonne paperit kätki, näyttää tyytyväiseltä
ja hyräilee hiljakseen, ollen jotakin puuhaavinaan.)

VECKSTRÖM (tullen portista). Kas vain, kuka täällä onkin minua
vastassa! Hyvää päivää, neiti Jenny! (Menee kättelemään).

JENNY. Vastassa?! Ihan sattumalta vain olin täällä pihalla.

VECKSTRÖM. Luulin kuitenkin, että minua odotettiin?

JENNY. Kyllähän isä kuuluu tietäneen teidän tulevan.

VECKSTRÖM. Niin, ilmoitin siitä sen tähden, että Maisteri Peldánkin
näihin aikoihin tänään aikoi Helsingistä saapua tänne.

JENNY. Vai niin? Sitä emme ole tietäneet.

VECKSTRÖM. Saattoihan sen kuitenkin otaksua. Isänne asioiden tähden
hänkin tulee.

JENNY. Sehän ehkä sopii sitte mainiosti.

VECKSTRÖM. Kuinka niin?

JENNY. Muuten vain. Ettehän ole kumpainenkaan käynyt sen jälkeen kuin
kesällä yhteen aikaan myöskin satuitte tänne tulemaan.

VECKSTRÖM. Niin, eivät ole asiat ennen vaatineet tulemaan.

JENNY. Vaan nyt vaativat?

VECKSTRÖM (salavihjauksella). Vaativat. Kun ei täältäpäin ole tähän
saakka minulle mitään kuulumisia tullut — viimeisen käyntini johdosta.

JENNY (ivallisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Olisittepa niitä, herra
Veckström, vielä saaneet koko lailla odottaa.

VECKSTRÖM. Vai niin?! No, sitte oli todellakin hyvä, että ajoissa tulin.

NYGÅRD (tulee sisältä). No? Tännekös Veckström jäikin? Hyvää päivää!
(Kättely.)

VECKSTRÖM. Neiti Jenny, jonka täällä tapasin — ensimäisenä, hiukan
pidätti minua. (Pisteliäästi.) Eikä, muuten, minua sisään pyydettykään.

JENNY (naurahtaen iloisesti). En todella tullut pyytäneeksi, — enkä
aikonutkaan pyytää.

NYGÅRD (nuhtelevasti). Jenny! Jenny!

VECKSTRÖM. Olihan se ainakin suoraan sanottu. Kaunis vastaanotto,
todellakin!

NYGÅRD. Minä pyydän tyttäreni puolesta anteeksi. — Veckström on niin
hyvä ja käy sisään!

VECKSTRÖM

Kiitos, Nygård! Mutta ehkäpä, näin ollen, sittenkin istumme täällä
ulkona — tuossa samalla paikalla, missä viimeksikin kesällä tarinoimme?

NYGÅRD. Kuinka vain sitte. Onhan tänään oikein ihana ja leuto syyspäivä.

VECKSTRÖM (istuutuu penkille). Oikein harvinaisen lämmin. — Ehkä neiti
Jenny tekee seuraa? (Tarjoo Jennylle penkin).

NYGÅRD. Sinä saat mennä, Jenny.

JENNY (jääden seisomaan). Koska herra Veckström pyytää! Minä tahdon
todellakin jäädä, isä.

NYGÅRD. Mitä tämä nyt merkitsee? Meillä on täällä asioista puhuttavaa.

JENNY. Juuri sen vuoksi. Herra Veckström sanoi Maisteri Peldáninkin
heti tulevan tänne.

VECKSTRÖM. Niin, hänen piti myös tulla. Unhotin mainita.

NYGÅRD (hiukan kummastellen). Vai niin? Vai niin?

JENNY. Minä luulen, että minun siksi välttämättä pitääkin olla tässä
läsnä, isä.

NYGÅRD. Mitä sinä tarkoitat?

JENNY. Minä luulen, että tämä asia hyvin suuressa määrässä koskee
minuakin personallisesti ja sen tautta juuri minun täytyy saada olla
läsnä nyt.

NYGÅRD. Kuuntele sitte, jos niin mielesi tekee! — Koska Veckström on
tullut minun luokseni asialle, niin pyydän ensinnäkin saada tietää,
mistä nyt sitte on kysymys?

VECKSTRÖM. Asiani tietysti on sama, kuin viimekin kerralla. Tahdon nyt
vain tietää, ovatko ehdot, joista silloin oli puhe, tulleet tavalla
tahi toisella täytetyiksi, tahi ainakin lähemmäksi toteutumistaan.

NYGÅRD. Kyllä — lähemmäksi. Suomalaisen renkini olen sanonut irti ja
hänen lähtönsä täältä on enää vain päivän kysymys.

VECKSTRÖM. Ja velan toinen takaaja? Tahi sen takaisin maksu?

NYGÅRD. Asian olen kyllä koettanut järjestää määräpäiväksi. Olen
kääntynyt jo aikoja sitte Helsinkiin, eritoten Maisteri Peldánin
puoleen, vaan vastausta ei ole tähän saakka tullut. Ehkäpä sen nyt
juuri saankin, koska hän itse tänne saapuu.

VECKSTRÖM. Tuohan oli osaksi jo hauska uutinen, — oikea yllätys. En
sitä, suoraan sanoen, odottanutkaan. Sen vuoksi oli minulla jo valmiina
Nygårdille toinen esitys.

NYGÅRD. Ja se on?

VECKSTRÖM. Ehkäpä siitä sitte en puhukaan, koska asia jo on tuolla
tolalla.

NYGÅRD. Miks'ei?! Kentiesi se minulle on hyvinkin otaksuttava.

VECKSTRÖM. Ajattelin vain, että vapauttaisin Nygårdin takaajain
hankkimisesta ja velkahuolista, jos...

NYGÅRD. Jos mitä?

VECKSTRÖM. Jos Nygård nyt kokonaan möisi minulle talonsa?

JENNY (ivallisesti). Mainiota! Mainiota!

NYGÅRD (hämmästyen). Kuinka?! Minkä vuoksi?

VECKSTRÖM. Ei suinkaan missään pahassa tarkoituksessa.

JENNY (kuin äsken). Tietenkään ei!

NYGÅRD. Vaan missä?

VECKSTRÖM. Nygård saisi perheineen tietysti jäädä tänne edelleenkin
asumaan ja viljellä tilaansa kuin ennenkin.

JENNY. Herra Veckströmin vuokraajana, isä, ymmärräthän?! Kunnes
suvaitaan sanoa irti ja ajaa vanha vuokraaja perheineen pellolle!

NYGÅRD. Minä olen todellakin ymmällä koko tästä esityksestä, Veckström.

VECKSTRÖM. Neiti Jenny suvaitsee asettaa tämän asian semmoiseen valoon,
jota sillä ei ollenkaan ole.

JENNY. Päinvastoin — ihan oikeaan valoon, herra Veckström.
(Nygårdille.) Senhän jo sokeakin näkee, isä, mikä siinä alla piilee.

NYGÅRD. Tietysti tulisi asemani olemaan kokonaan riippuvainen muista.

VECKSTRÖM. Ainakin hyvin ystävällisessä määrässä, mitä minuun tulee,
sen lupaan.

JENNY. Mainiota! Mainiota! Niin, että, ellei lopulta kaikki
tarkoitukset, joihin silloin voisi pakoittaa, tulisi täytetyiksi, olisi
isän todellakin perheineen muutettava täältä pois. Se on selvä kuin
päivä.

NYGÅRD. Minä uskon melkein, että Jenny tässä on oikeassa, Veckström.

VECKSTRÖM. No, no! Jos esitykseni siltä kannalta otetaan, niin on
parasta siitä enää olla puhumattakin.

JENNY (ivallisesti). Niin sitä välistä voi tulla väärinkäsitetyksi,
herra Veckström!

VECKSTRÖM. Todellakin, neiti Jenny! Oikeammin parhaat tarkoitukset
voivat välistä tulla aivan nurinpäin tulkituiksi.

NYGÅRD. Ei, Veckström, minä ymmärrän kyllä nyt tarkoituksen. Se voi
olla eräältä näkökannalta, — meidän puolueemme, — näkökannalta hyvä ja
edullinen, mutta minulle personallisesti se on päinvastainen.

JENNY. Oikein, isä!

VECKSTRÖM. Minun mielestäni taas sen, mikä on hyvää ja edullista
yhteiselle asiallemme, täytyy olla sitä myöskin puolueen yksityisille
jäsenille.

NYGÅRD Muutamissa tapauksissa, tietysti, niin voi olla.

JENNY. Silloin kuin toinen siitä voi hyötyä toisen kustannuksella!

VECKSTRÖM. Tässä tapauksessa ei...

NYGÅRD. Tässä tapauksessa juuri näyttää ainakin siltä kuin minun etuni
supistuisivat siihen, että kadottaisin, näillä ehdoilla, kotitaloni ja
piankin saisin hakea itselleni ja perheelleni toimeentulon muualta.

JENNY. Se juuri nyt on tarkoitus, isä.

NYGÅRD. Mutta, Veckström hyvä, tämä kotitaloni on minulle rakas, kovin
rakas, niin rakas, etten tahtoisi siitä semmoisilla ehdoilla luopua
vieläkään. Se on kotiseudun, kotiturpeen tunne, juuri se, joka on
minussa niin voimakas. Ja se on persoonallinen tunne, Veckström hyvä,
ehkä hyvinkin itsekäs, sillä sitä on vaikea, kovin vaikea uhrata noin
vain yhteisen asian, puolue-edun hyväksi, — varsinkin kun siitä voi
olla hyvää vain jollekin toiselle — myöskin aivan personallisesti,
aineelliselta kannalta katsottuna. Ja meidän, myöntäkää se, ei auta muu
kuin katsoa asiaa siltä kannalta, eikö niin?

VECKSTRÖM. Niinkuin jo sanoin: minä en tahdo noita personallisia
pyyteitä omaan laskuuni ottaa. Nygårdillehan kyllä tarjoutuu vielä
toinen tilaisuus järjestää asiansa Maisteri Peldánin kautta, niinkuin
itse sanoitte.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Mutta alanpa luulla, että tarkoitus
sielläkinpäin on aivan sama.

JENNY. Minä olen siitä jo vakuutettukin, isä.

VECKSTRÖM. Siinä tapauksessa on asia lopullisesti selvä. Näen minnepäin
mielipiteet täällä ovat alkaneet kallistua. Ja, näin ollen, asianhaarat
vaativat, että ryhdymme välttämättömiin toimenpiteisiin ja — ankariin,
siitä saa Nygård olla varma.

JENNY. Nyt sen kuulit, isä, totuuden vihdoinkin.

NYGÅRD. No niin, kun turmioon tahdotte minut kaikki viedä, niin viekää
sitte!

VECKSTRÖM. Me emme sitä tahdo, vaan Nygård itse ja neiti Jenny, joka
näkyy sitä suorastaan isälleen toivovan.

JENNY. Minäkö sitä toivoisin, isä, minä?

NYGÅRD. Sanoit taannoin, Jenny, että tämä asia koskee personallisesti
sinuakin. Siinä olit oikeassa. Tässä on todella paljon syytä
sinullakin. Sinun itsepäisyytesi, sinun sydämesi kovuuden tähden olen
nyt tähän välikäteen, totta puhuen, osaksi joutunut.

JENNY. Jos niin on, niin saat olla huoleti nyt. Siitä välikädestä kyllä
piankin pääset, isä.

NYGÅRD. Mitä sinä nyt juttelet tuossa?

JENNY. Sinun ei tarvitse olla riippuvainen noista herroista, isä.
Olet nähnyt, mitä hyvää he pohjaltaan ovat sinulle ja meille kaikille
tahtoneet. Mutta nyt olet vapaa. Kas tässä velkakirjasi! (Ottaa
poveltaan paperit, jotka antaa isälleen.)

VECKSTRÖM (hämmästyen). Mitä tämä on?!

NYGÅRD. Mistä sen olet saanut? Ja kuinka?

JENNY. Sehän on samantekevä. Velkasihan on takaisin maksettu nyt.

PELDÁN (tulee samassa nopeasti perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää!
(Tervehdystä, kättelyä.) No, mitäs kuuluu, Nygård? Olen jo kauan ollut
aikeessa tulla tänne, vaan...

NYGÅRD. Ja minä olen turhaan Maisteria jo kauan odottanut.

JENNY. Vaan nytpä näkyy Maisteri jo hiukan myöhästyneen.

VECKSTRÖM (Peldánille syrjään). Niin ikävästi se on.

PELDÁN. Kuinka niin? Kuinka niin? Lupasinhan minä. Tiesihän Nygård,
saattoihan Nygård olla vakuutettu siitä, että minä asian kyllä
järjestäisin.

JENNY. Me kiitämme kyllä hyvästä tahdosta, herra Maisteri, mutta isällä
on tässä jo paperit kädessään.

NYGÅRD (aukoen papereita). Niin, sain ne juuri enkä tiedä oikein
itsekään... kuinka tämä... oikein on tapahtunut.

VECKSTRÖM. Näyttäkäähän, Nygård!

PELDÁN. Saanko minä, saanko minä? Mitä humbuugia tämä nyt oikein
on?! (Kurkistelevat kilvan Nygårdin olan yli hänen aukaisemaansa
velkakirjaan.)

VECKSTRÖM. Todellakin! Todellakin!

PELDÁN (lukee ääneen). "Yllämainittu velkasumma on minulle tänään
takaisin suoritettu renki Aapo Isokankaan kautta..."

NYGÅRD. Aapo!

VECKSTRÖM. Arvasinhan!

PELDÁN (itsekseen). Förbannade karl!

NYGÅRD (jatkaa lukemista). "... joka täten kuitataan."

PELDÁN. Ush!

VECKSTRÖM (Peldánille). Saken ser ut att vara förlorad!

JENNY. No, isä?

NYGÅRD. Tämä... tämä tulee minulle ylhäältä!

PELDÁN (hoksaten). Mutta sehän ei ole oikeata peliä.

VECKSTRÖM. Niin, Nygårdhan ei näy tietävän asiasta itse mitään.

PELDÁN. Se on petosta. Nygård ei saa siihen suostua.

JENNY. Olkaa huoleti, hyvät herrat: petosta siinä ei ole vähääkään, sen
voin minä taata.

NYGÅRD. Me kutsumme Aapon tänne, niin saamme kuulla sen hänen omasta
suustaan. Käy, Jenny, pyytämässä hänet tänne!

JENNY. Kyllä, isä! (Juoksee sisään.)

PELDÁN (Veckströmille). De' här ä' en otäck historia!

VECKSTRÖM. Jag vill int' mera se den förbaskade menniskan! Kom bort!
(Nygårdille.) Hyvästi sitte, Nygård! Ja onnea vain uudella urallanne!
(Lähtee kättelemättä.)

NYGÅRD. Eikös herrat tahdokaan...?

PELDÁN. Emme. Emme jalkaammekaan enää pane tähän taloon. Näin myydä
itsensä — paholaiselle, se on kunniaton teko. Ush! (Seuraa Veckströmiä
nopeasti.)

NYGÅRD (jää katsomaan hänen jälkeensä ja purskahtaa sitte hiljaiseen
hyväsydämiseen nauruun).

JENNY (tulee sisältä). Tulkaa, tulkaa, äiti, Aapo, kaikki!

(Evelina ja Aapo tulevat Jennyn jälessä.)

JENNY. No, entäs muut? Jokos ne herrat, ne hyvät ystävämme, läksivät?

NYGÅRD. Jo, jo läksivät.

AAPO. Pelkäsivät kuulla totuutta!

NYGÅRD. Eivätkä hyvästiksi enää kättäkään antaneet minulle.

AAPO. Minun täytyy sitte isännältä pyytää heidän epäkohteliaisuutensa
anteeksi, sillä minähän siihen oikeastaan olen syypää.

JENNY. Ja minä, isä. Minähän ehkä pääsyyllinen olenkin. Mutta ehkä he
vielä tulevat takaisin, kun me olemme lähteneet talosta, me kaksi, Aapo
ja minä.

NYGÅRD (kääntyen liikutettuna Evelinan puoleen). Kuuletko, Evelina,
mitä hän sanoo?

EVELINA. Kuulen, Johannes, kuulen!

NYGÅRD. Ja oletko kuullut, mitä ne lapset ovat tehneet?

EVELINA. Olen, kaikki olen kuullut — heidän omasta suustaan äsken.
Kaikki tiedän — jo sinun kertomattasi, Johannes.

NYGÅRD. Mutta tätä paperia et ole vielä nähnyt, Evelina? (Näyttää
Evelinalle velkakirjan.)

EVELINA. En, Johannes, sitä en ole.

NYGÅRD. No, katso nyt sitä sitte! (Osottaa Aapoa.) Häntä tässä minun
nyt täytyy kiittää kaikesta, kaikesta! (Pudistaa molemmin käsin Aapoa
kädestä.) Kiitos, Aapo, kiitos!

AAPO. Ei kestä, isäntä, ei kestä.

EVELINA. Hyvällä on hän näin palkinnut pahan. (Taputtaa Aapoa
olkapäälle.)

NYGÅRD. Kaikesta pahasta, minkä olen sinulle tehnyt, pyydän sinulta
samalla anteeksi, Aapo.

AAPO. Mitä joutavia. Sydämeni on minut tähän velvoittanut.

JENNY. Mutta, isä rakas, eikös Aapo näin nyt ole tullut osakkaaksi
tähän taloon?

NYGÅRD (hyväellen Jennyä). On, lapseni, on. Ja se, että tähän kauppaan
olen suostunut, todistaa, että olen myöskin nyt suostunut ottamaan
Aapon kotivävykseni. (Vie Jennyn Aapon luo ja panee hänen kätensä Aapon
käteen.) Näinhän nyt saan taloni ohessa pitää sinutkin luonani, rakas
lapseni.

JENNY ja AAPO (yht'aikaa). Kiitos, isä! — Kiitos, isäntä!

EVELINA (Jennyä ja Aapoa hyväellen). Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

NYGÅRD. Ja yhdessä saamme nyt viljellä tätä kotiturvettani.

JENNY. Yhteistä suomalaista maata, eikö niin, isä?

NYGÅRD. Niin, Jenny! Sillä "kotiseututunne on sävel siinä
yhteissoinnussa, jota kutsutaan isänmaanrakkaudeksi", eikä muuta.

AAPO. Suomalainen sananlasku sanoo: veri on vettä sakeampi.

Esirippu.

Loppu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75822 ***